[P] It's all about good friends and good shopping

Tiistai 11. syyskuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle

Sen kunniaksi että Artemis oli torstaina hylännyt Veronican ja lähtenyt kohti maailmanmestaruuksia, Gabrielle oli pyytänyt ystävänsä shoppailemaan. Ilman lapsia! Teddy saisi pärjätä kiukkuisen kuopuksen kanssa miten parhaiten taitaisi, hän aikoi muutaman tunnin olla ilman vauvaa käsillään.
"Joten, miltä tuntuu saada koko asunto itselleen pidemmäksi aikaa?" Nainen kysyi hymyillen, tutkien vauvojen bodyja. Koska kun lähti shoppailemaan ilman lapsia, piti toki shoppailla noille.

Veronican kunniaksi oli sanottava, ettei nainen ollut narissut liikoja, kun Artemis oli lähtenyt, vaikka onnellinen nainen ei tästä ollutkaan. Hän joutuisi olemaan itsekseen viikkotolkulla - aivan naurettavaa tällainen! Onneksi hän oli sentään voinut pitää itsensä kiireisenä valmistautuessaan yliopiston tarjoamiin haasteisiin. Siitä huolimatta Gabriellen tarjous seurasta kaupoille ei olisi voinut tulla parempaan väliin.
"Kamalalta", nainen tuhahti, vaikka pieni hymy olikin kotiutunut teräväpiirteisille kasvoille. Joulu alkoi olla niin lähellä, ettei hymyä pyyhkinyt huulilta yhtään mikään. "Huhuilen koko ajan tyhjyyteen kuin idiootti." Hän oli ehtinyt jo moneen kertaan huikkaamaan hyvästinsä kävellessään ulos ovesta tai huhuilemaan Artemiksen paikallaoloa saapuessaan kotiin. Kuinka vaikea muka saattoi olla muistaa, ettei mies ollut kotona?

"Onneksi sinulla on koirat?" Hän huomautti hymyillen? Niin se ainakin tuntui olevan, että koirat olivat jääneet ystävän seuraksi.
"Ehkä voimme siis tehdä kaikkea pahaa yhdessä kun sinua ei olla vahtimassa."

"Onneksi", Veronica myönsi. "Ainakin voin puhua niille enkä tunne oloani aivan hulluksi." Eikä sänky ollut aivan niin kylmä ja tyhjä, kun sekä Sergei että Raisa pysyttelivät tiukasti hänen lähellään.
"Minä se Artemista vahdin eikä toisinpäin", Veronica puhahti huvittuneena. "Mutta toki teemme. Niin paljon kuin vain ehdit. Pelasta minut tylsyydeltä."

"Minä pelastan. Vaikka se tarkoittaa sinulle aika paljon retkiä Durhamiin. Teddy tulee hulluksi jos jätän hänet kovin usein erään vaateliaan prinsessan ja uhmaavan taaperon kanssa." Sitä kaaosta oli täysi työ vahtia kaksin, saatika sitten yksin.
"Vaikka minä tästä nautinkin. Oletko sinä saanut uutisia omaanne liittyen?"

"Tuleepahan ulkoilutettua autoa", Veronica naurahti. Mielellään hän Durhamiin ajaisi ystäväänsä katsomaan, ja leikkimään kummipoikansa kanssa.
"Kaikki hyvin, pieni kasvaa hienosti käyrien mukaan ja harrastaa mitä ilmeisimmin voimistelua tai karatea jo nyt", nainen sanoi lämpöä äänessään. Oli ollut uskomaton tunne pidellä kättä sijaissynnyttäjän vatsalla, kun vauva oli potkinut onnessaan. "Pieni prinsessamme. En voi uskoa että hän on syntymässä jo niin pian."

"Saat vielä ajaa kumpaa tahansa." Hän naurahti pehmeästi ja vilkaisi Veronicaa.
"Se on hyvä. Voimistelu on oikein hyvä merkki. Jännittääkö?"

"Sekin vielä. Kellotan vielä Artemiksen autoon hurjan määrän kilometrejä, niin hän voi pohtia mitä ihmettä olen oikein puuhannut sillä aikaa kun hän oli poissa", Veronica naurahti. Ehkä ei. Hänellä oli parempaakin tekemistä kuin istua ajelemassa päättömästi ympyrää. Kenties. Jos hän oikein keskittyisi, hän keksisi varmasti paremmankin tavan käyttää aikaansa.
"Mikä kysymys tuo on olevinaan?" Nainen kohotti tummaa kulmaansa ja mutristi punattuja huuliaan. "Tietenkin jännittää. Aivan saatanasti suoraan sanottuna. Mutta eipä tästä enää voi perääntyäkään, joten pakko vain toimia jännityksestä huolimatta."

Varmasti Veronica keksisi parempaakin. Häntä nauratti tuon sanat.
"Uskon. Jos olisit vastannut muuta, olisin sanonut sinua hulluksi."

"Saatan siitä huolimatta olla hullu", Veronica huomautti. "Ei tähän muuten ryhtyisi." Jännitys oli ollut järjettömällä tasolla viikkoja. Tai oikeastaan kuukausia. Hyvä luoja, tämä ei varmasti helpottaisi koskaan.

"Niin sinä kyllä olet." Gabrielle myönsi hymyillen. Ei tosiaan lähtisi.
"Sentään te ajatteletta vain yhtä prinsessaa."

"Ehdottomasti", Veronica nyökkäsi. Ei, he eivät lähtisi tähän toiste. Yksi pieni prinsessa olisi heille enemmän kuin tarpeeksi. Enemmän, kuin kumpikaan heistä oli uskaltanut toivoakaan viime vuosina.
"Joko alat saada tarpeeksesi sirkuksen pyörittämisestä?" Nainen naurahti ja laski käsissään pyörittelemänsä bodyn takaisin rekille. Ei vielä. Hän oli luvannut, ettei alkaisi ostella vauvan vaatteita vielä, tai he hukkuisivat niihin siinä vaiheessa kun pieni prinsessa päättäisi syntyä.

Gabrielle naurahti pehmeästi.
"Veronica, tylsää jos vain minä ostan asioita." Hän vetosi ystäväänsä hellästi.
"Ja alan. Sirkukseni ei myöskään muutu yhtään helpommaksi viikkojen kuluessa. Rakastan Ameliaa, todella, enkä kadu toista lasta. Silti vain... eikö hän voisi joskus olla itkemättä?"

Veronica vilkaisi Gabriellea silmät siristyen, mutta nappasi bodyn takaisin.
"Sinun syysi, kun meillä on liikaa vaatteita tusinallekin lapselle jouluun mennessä", nainen uhosi. Hän ei saisi tulla kaupoille toistamiseen ennen kuin Artemis palaisi, ja ehkä katastrofilta vältyttäisiin. Paino sanalla ehkä.
"Voi sirkus sentään. Luulisi, että Ameliakin rauhoittuisi kun aikaa kuluu, mutta ei selvästi. Voi pieni. Vieläkö Matthew on mustasukkaisuuden ruumiillistuma?"

Gabrielle naurahti pehmeästi.
"Noh, usko pois, lapset sotkevat vaatteita uskomatonta tahtia." Hän oli kuvitellut samoin. Amelian kanssa oli jo tiennyt toisin.
"Ei, eikä hänessä oikein ola vikaakaan. Minua helpottaisi tietää että hänellä olisi koliikki tai allergiaa tai mitä tahansa. Ymmärtäisin että miksi hän itkee ja voisin tehdä jotakin. Mmm, kutakuinkin."

"Ehkä hän on vain äänekäs pieni. Nauttii omasta äänestään niin kovin että tarjoilee teille aarioita jatkuvasti, ettekä te ymmärrä sitä vaan sekoitatte itkuun", Veronica vitsaili. Voi Amelia. Ei auttanut kuin toivoa että tyttö rauhoittuisi pian ja alkaisi löytää hymyä huulilleen, kuten isoveljensä. Matthew oli aina ollut pelkkää päivänpaistetta, joten kaipa vastapainona tarvittiin hieman ukkosta. Hän ei voinut kuin rukoilla että heidän pieni prinsessansa, varovaisesti Kyraksi ristitty, olisi enemmän aurinkoa kuin ukkospilviä.

"Tuo alkaa olla suosikkiteoriani." Gabrielle totesi vaisusti hymyillen. Ehkä tyttö pian keksisi ettei kaikki olisi niin kamalaa.
"Onko teillä pienelle jo nimiehdotuksia?"

"Se on hyvä teoria", Veronica vakuutti. Paljon parempi kuin murehtia, mikä tytöllä mahdollisesti olisi hätänä vai oliko mikään. Amelialla oli kaikki kunnossa, tytöllä vain oli kuuluva ääni ja rakkautta sen käyttämiseen.
"Kyra Leigh Cavanaugh", nainen vastasi ihastusta äänessään. Edelleen nimen sanominen ääneen tuntui uskomattomalta. Hän oli oikeasti saamassa oman lapsen, oman pienen tyttären, jonka nimetä yhdessä Artemiksen kanssa.

Hämmennys levisi ystävän kasvoille. Sehän tuntui jo päätetyltä.
"Varovaisesti kenties haluatte pitää kiinni lupauksesta että saatte tytön?"

"Nimenomaan. Pieni prinsessamme on Kyra, mutta jos saammekin prinssin niin taidamme olla yhtä pulassa molemmat", Veronica tunnusti naurahtaen. Ei auttanut kuin toivoa, että kaikki ultrat olivat oikeassa ja he tosiaan odottivat pientä tytärtä perheeseensä.

"Niin. Noh, niin mekin olimme Matthewin kanssa pulassa." Gabrielle myönsi hymyillen. Hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt muuta.
"Matthew Milo Morland oli olevinaan kovin vaikea nimi keksiä."'

"Välillä se on vaikeaa", Veronica naurahti, "mutta hyvään nimeen lopulta päädyitte. Hieno pieni Matthew. Maailman paras kummipoika." Hän oli onnekas nainen, kun sai olla lapsen elämässä mukana niin merkittävällä tavalla, eikä aikonut astua sivuun Ameliankaan maailmasta. Hän voisi olla hauska V-täti, joka toi Kyraa kylään leikkikaveriksi.

Se oli kyllä hyvä nimi, sen Gabriellekin myönsi.
"Kyra on hauska ja erikoinen nimi. Eikö se ole irlantilaista perää tai jotakin?" Ainakin se pikaisesti kuulosti siltä.

"Kyllä, se tulee Artemiksen puolelta", nainen vahvisti nyökäten. Mies oli saanut etunimen suvustaan, hän toisen nimen. Ei hän olisi enempää tahtonutkaan - ja Kyra oli kaunis nimi, johon hän oli enemmän kuin tyytyväinen.
"Uskomatonta, että kohta joutuu jo miettimään ristiäisiäkin."

"Niin, ajattele. Ristiäisiä, aivan liian pian jo ensimmäisiä syntymäpäiviä." Gabrielle totesi hymyillen hellästi.
"Olen niin onnellinen puolestasi."

"Älä mene niin kauas edelle", Veronica vinkaisi. Vastahan hän oli tottumassa ajatukseen, että saisi pian pidellä vauvaa sylissään. Syntymäpäivien ajattelu meni aivan liian pitkälle eteenpäin, jos häneltä kysyttiin.
"Minäkin. Elämä voi muuttua aika valtavasti muutamassa vuodessa."

Se meni Gabriellenkin mielestä, vaikka hänen poikansa täyttäisi pian kaksi.
"Ja turhaan huolehdin aluksi ettei Artemis olisi arvoisesi mies?"

"Aivan turhaan", nainen vakuutti kohottaen vaistomaisesti käden kaulakorulleen, jonka oli saanut mieheltä. "Hän on hyvä mies." Sieti hänen oikkujaan enemmän kuin hyvin, mutta ei silti alistunut poljetuksi alle. Mies sopi hänelle täydellisesti ja mikä tärkeintä, teki hänet onnelliseksi päivästä toiseen.

"Minulla oli syyni pelätä. En ollut kuullut mitään kovin imartelevaa." Gabrielle muistutti. Hän vain huolehti ja paljon huomaamattomammin kun Veronica hänestä.
"... Sinä kosketat usein tuota korua kun Artemis tulee puheeksi."

"Ja jos et olisi niin puolueellinen, voisit sanoa että minustakin oltaisiin voitu puhua ihan samaan tapaan", Veronica huomautti naurahtaen. Hänellä ei tosiaankaan ollut helpon ihmisen maine sitten missään piireissä.
"Sain sen häneltä", nainen vastasi hellä hymy huulille hiipien ja painoi päätään kuin katsoakseen korua itsekin, vaikka hän tunsi sen tarkalleen tässä kohtaa. "Hän teetti sen siitä sormuksesta, jolla oli aikonut kosia."

"Noh!" Gabriellea nauratti.
"Minä tiesin että olet hyvä nainen. Artemiksesta en ollut kuullut mitään hyvää." Ei hyvä jumala. Veronica ei halunnut sormusta, mutta siitä tehty koru kelpasi?
"Te kaksi olette käsittämättömiä."

"Toivottavasti se tilanne on nyt muuttunut", nainen naurahti. Hän toki valitti miehestä aina aika ajoin, mutta kuka parisuhteessa oleva muka ei tekisi niin? Artemis oli hyvä mies, sanoivat muut mitä tahansa, ja paras mahdollinen mies hänelle.
"Onneksi käsitämme toisiamme loistavasti. Muu maailma olkoon ymmällään, ei se ole meidän huolemme", Veronica virnisti siirtyen ihailemaan pienenpieniä sukkia.

"On. Kuulisit jos ei olisi." Gabrielle ei ollut yhtä kärkäs kuin Veronica, mutta ei myöskään yhtä kohtelias.
"Se on totta. Veronica! Katso miten söpö pieni mekko!" Se vaaleanturkoosi mekko oli sopiva ehkä kahden kuukauden ikäiselle. Niin söpö.

Sen hän uskoi kyllä. Gabrielle ei olisi säästellyt sanojaan, jos ei olisi pitänyt Artemiksesta.
"Oi ei!" Nainen henkäisi kiiruhtaen nopeasti ihastelemaan mekkoa Gabriellen rinnalle. "Se on aivan mielettömän suloinen!" Olivat hekin, aikuiset naiset ihastelemassa vauvojen vaatteita lähestulkoon lässyttäen. Äitiys teki outoja asioita ihmisille.

"Ostan sen Kyralle. Leiki sitten yllättynyttä." Gabrielle etsi koon joka olisi ehkä hieman kasvaneelle vauvalle hyvä. Ei liian isoa jos Kyra olisi iso lapsi syntyessään.
"Se on niin söpö."

"Minä leikin", Veronica lupasi naurahtaen. Hän leikkisi oikein onnellisen yllättynyttä, kun Gabrielle ilmestyisi mekon kanssa heille.
"Se on. Vauvojen vaatteet ovat ihan mahdottoman söpöjä."

"Ne ovat. Ja niiden ostaminen on ihanaa. Erilailla terapeuttista kuin omiin tarpeisiin shoppailu." Gabrielle totesi pehmeästi hymyillen.

"No se on kyllä totta", Veronica naurahti. Lapsille oli ihana ostaa asioita. Varsinkin vauvojen vaatteita, kun ne olivat niin suloisia ja pienen pieniä.
"Sinä nyt et tosin taida ehtiä paljoa shoppailemaan itsellesikään", nainen huomautti hymyillen. Amelia piti ystävän kiireisenä, se oli selvää.

”En, mutta eipä tarvitsekaan kun koetan vasta palautua. Ensimmäinen lapsi lähti kehosta paljon helpommin kuin toinen.” Gabrielle totesi huvittuneena.

"Olet liian kärsimätön", Veronica naurahti. "Kyllä se siitä. Jouluun mennessä kiskot päällesi taas vanhoja vaatteita."

”Niin toivon tekeväni, haluaisin kokeilla hääpukua ajoissa jos sitä tarvitsee muokata.” Hänellä oli vaatimaton aikomus olla tyrmäävä ensi heinäkuussa.
”sinä olet toki kaasoni, kai tiedät sen?”

"Tuskin tarvitsee", Veronica hymähti huvittuneena. Eiköhän puku istuisi Gabriellen päälle kuin valettu.
"Olisin verisesti loukkaantunut, jos en olisi", nainen lisäsi virnistäen. "Onko teillä jokin väriteema, jota meidän apulaistenkin pukujen tulee noudattaa?"

Gabrielle vilkaisi Veronicaa.
”Tietenkin. Laventeli ja tummempi violetin sävy.”

"Mikä yllätys", nainen kiusoitteli naurahtaen. Joko Gabrielle oli tavattoman ennalta-arvattava, tai sitten hän vain tunsi ystävänsä todella hyvin. Ehkä hieman molempia.
"Katsotaan siis, että löydän sopivan sävyisen mekon." Keväällä ehtisi etsiä, sillä eihän tässä vielä kiire ollut.

Ennalta-arvattava tässä asiassa.
”Katsotaan. Artemis saa varautua vahtimaan lastanne häiden ajan. Ja et sitten pidä mitään noloa puhetta, ethän?”

"En minä ikinä pitäisi noloa puhetta. Luota nyt minuun edes vähäsen", Veronica protestoi nenäänsä tuhauttaen. Nolo puhe, häneltä? Ei koskaan!
"Mutta tietenkin pidän puheen."

”En luota. Olet tuntenut minut lapsesta asti.” Veronican kirjoissa riittäisi materiaalia.
”Eikä aivan mauttomia leikkejä. Ja niin, pidämme häät Teddyn kotikartanolla, joten voitte majoittua siellä tai hotellissa. John varmasti huolehtii lapsista kyllä mielellään jos yövytte siellä ja haluatte juhlia pidempään.”

”Sen takia pystyn juuri pitämään mitä parhaimman puheen”, Veronica virnisti toispuoleisesti ja näpersi sukkapakettia käsissään. Miksi sukatkin näyttivät suloisilta, kun ne olivat näin pieniä?
”Ei tietenkään. Et ole enää parikymppinen, joten leikitkin ovat sen mukaisia”, Veronica lupasi naurahtaen. Ei mitään mautonta, ei hänen vahtivuorollaan.

"Et herätä luottamusta." Gabrielle muistutti hymyillen ja pudisteli kevyesti päätään.
"En tiedä kuka Teddyn bestman on ja en luota siihen yhtään."

"Epäuskosi viiltää rintaani", Veronica valitti teatraalisesti huokaisten. Kylläpä Gabrielle nyt epäili hänen kykyään pitää asiallisia puheita tai järjestää ohjelmaa, joka sopisi jokaisen makuun.
"Minä pidän kaikki kurissa ja nuhteessa, oli miehesi rinnalla kuka tumpelo tahansa", nainen lupasi naurahtaen.

"Niinpä niin. Hei, eivät kaikki ole tumpeloita. Miyato on fiksu? Tosin, en tiedä onko sillä tekemistä homouden kanssa." Moni heteromies tuntui olevan, noh, mies.

"Suurin osa on", Veronica täydensi naurahtaen. Suurin osa miehistä oli ehdottomasti tumpeloita. Se oli mielipide, joka pitäisi. Epäilemättä.
"Tuskinpa. Miyato vain sattuu olemaan yksi harvasta, jolla on hieman enemmän aivokapasiteettia kuin muilla kaksilahkeisilla."

"Haluaisin huomauttaa että Artemiksesta liikkuu paljon sellaisia huhuja ja hän on keskivertomiestä ehkä aavistuksen älykkäämpi." Gabrielle kokeili virnistäen.

"Hän on huomattavan paljon keskivertomiestä älykkäämpi", Veronica korjasi silmät siristyen. Hän oli ainoa, joka sai kutsua Artemista idiootiksi. Kaikkien muiden tuli tunnustaa miehen älylliset lahjat, sillä niitä riitti. Eipä sillä, että hän koskaan menisi moista miehelle itselleen sanomaan.
"Ei sillä ole mitään tekemistä suuntautumisen kanssa. Jokaiseen ihmisryhmään mahtuu idiootteja. Artemis on vain onnekas, kun ei ole yksi heistä."

"Ei, se oli vain teoria. Kieltämättä minäkin kuvittelin että hän olisi... tiedäthän. Mutta ei ilmeisesti." Gabrielle naurahti ja taputti ystävänsä olkaa.

"Aijai mitä ennakkoluuloisuutta ja stereotypiointia", Veronica kiusasi päätään pudistellen. Hän ei voinut ymmärtää kiinnostusta, joka ulkopuolisilla tuntui olevan Artemiksen yksityiseen elämään. Väliäkö sillä, vaikka mies pitäisi miehistäkin? Mitäpä se muille kuului.
"Ei, älä huoli, meidän seksielämämme on oikein tervettä."

Ehkä se johtui siitä että Miyato oli maininnut jotain joskus valmennettavan isästä.
"Syyllinen, myönnän. Harvalla hänen ikäisellään miehellä on niin hyvä tyylitaju ja korvakorut. Ja kiitos, olemme julkisella paikalla."

"Siinä olet oikeassa, harvalla on niin hyvä tyylitaju. Sinun miehelläsi ei ainakaan", Veronica kiusoitteli virnuillen. Ei Teddy nyt sentään aivan mihin sattuu riepuihin ja rääsyihin pukeutunut, mutta lähellä se olisi epäilemättä ollut, jos Gabrielle ei olisi ollut katsomassa miehensä perään.
"Sinä tämän keskustelun aloitit", nainen huomautti kulmaansa kohottaen.

Gabrielle nauroi Veronican kommentille kuin ehkä olisi ollut sallittua. Ai hyvä jumala.
"Auts. Ja aloitin, mutta en noin suoraan."

"Luulisi sinun jo tietävän, etten minä turhaan kiertele sanoissani", Veronica naurahti tönäisten ystävän hartiaa kädellään. Hän ei ollut tunnettu siitä, että suotta pehmittäisi sanomisiaan, ellei syystä tai toisesta joutunut verhoutumaan etäisen kohteliaisuuden maskin taakse.
"Älä ala puhumaan aiheesta, josta et tahdo kuulla julkisella paikalla."

"Minä ajattelen muita, minä kyllä kestän." Nainen korjasi ystäväänsä.
"Ja olemme lastenvaateliikkeessä."

"Eli suurin osa täällä asioivista tietää itsekin, mitä avioelämään sisältyy", Veronica huomautti naurahtaen. Vanhemmathan ne lähinnä lastenvaateliikkeissä pyörivät, ja no, jos lapsen vanhemmat eivät tienneet, miten lapsia tehtiin, niin sitten jokin oli pahasti pielessä.

"... Noh!" Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Jestas. Veronica oli joskus vähän mahdoton.
"Minun oli niin ikävä sinua kun olit reissuillasi." Niin jumalaton ikävä.

Se oli varsin aukoton logiikka, jos naiselta kysyttiin. Veronica suli pehmeään hymyyn.
"Minunkin oli ikävä sinua", nainen myönsi, "vaikkakin kaikki ne nähtävyydet, vaihtuvat maisemat ja uudet tuttavuudet auttoivat vähän." Ei ehtinyt ikävöidä, kun ei pysähtynyt aloilleen. Ei se ollut ikävää täysin karkoittanut, mutta auttanut kuitenkin.
"Ja eipähän tarvitse enää ikävöidä, nyt olen tässä, enkä ole menossa yhtään minnekään."

”Olin monesti tulla hulluksi.” Gabrielle myönsi. Veronica ei olisi antanut tehdä typeryyksiä kuten Darrell. Tuo olisi estänyt sen alkujaan.
”Hyvä. En kestäisi enää kun olen tottunut että olet lähellä.”

"Olen melko varma, että sinä tulitkin", Veronica totesi. Hän oli ollut hetken poissa, ja ystävä oli sotkenut koko elämänsä. Jälleen yksi hyvä syy sille, ettei hänen auttaisi lähteä kauas Gabriellesta ja Englannista.
"Amelia ja Kyra saavat kasvaa yhdessä, ei huolta. Paljon leikkitapaamisia tiedossa ensi vuoden puolella", hän naurahti.

”No... no!” Gabrielle levitti käsiään ja nauroi, koettaen keksiä tapaa puolustautua. 
”Minä vain tein kuten tunsin olevan lopulta oikein. Ja et tiedä miten ihana ajatus tuo onkaan.”

"Paino sanalla lopulta. Jos minä olisin ollut paikalla, olisit alusta asti tehnyt oikein", Veronica huomautti huvittuneena. Hän olisi ripittänyt ystävää rankasti Darrellista heti kättelyssä.
"Tiedän, koska se on ihan yhtä ihana ajatus minullekin."

”Et olisi antanut minun myöskään palata Teddyn luo ja sitten minulla ei olisi lapsiani.” Veronicalla ei olisi ihanaa kummipoikaansa. 

"Et voi tietää sitä", Veronica totesi harteitaan kohauttaen. "Ehkä en olisi antanut sinun koskaan lähteäkään ensimmäistä kertaa." Hän ei ollut koskaan pitänyt miehestä, mutta edes hän ei ollut voinut kiistää sitä, miten onnelliseksi Teddy oli ystävän tehnyt. Ehkä hän olisi voinut niellä oman inhonsa miestä kohtaan ja patistaa ystävää takaisin Teddyn luokse. Ehkä. Suuri ehkä. Oli sitä omituisempiakin asioita tapahtunut, kuten se, että he nykyään tulivat toimeen. Viihtyivät jopa toistensa seurassa, jos nyt niin saattoi sanoa.

”Niin.” Se sai naisen nielaisemaan ja pyörittämään sormuksia sormessaan. Ne olivat siinä ja hän ei aikoisi luopua niistä ikinä. 
”Ja mikään ei vie minua täältä enää pois. Paitsi ehkä muutto Whirlow Halliin. Se olisi ainoa.”

"Ette kai te nyt sinne ole hetkeen muuttamassa?" Veronica kysyi kulmiaan yllättyneenä kohottaen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt Teddyn puheista, että miehellä olisi suuria tunteita lapsuudenkotiaan kohtaan, mutta totuuden nimissä hän ei ollut kuullut miehen mainitsevan kartanoa kuin kerran tai kahdesti.

”Emme ja en tiedä olemmeko ikinä. Mutta olisihan se mukava paikka vanheta yhdessä.” Gabrielle myönsi. Sitten kun lapset olisivat ehkä aikuisia? Ehkä sitten. 

"Voin suorastaan kuvitella sinut polvet mullassa hoitamaan puutarhaa", Veronica pärskähti. Ei todellakaan. Se oli mielikuva, joka vaati hyvin paljon töitä syntyäkseen.

”No! Kuvittele minut ennemmin kissa sylissä olohuoneeseen lukemaan kirjaa. Olet lähempänä.” Ei se ollut kamala ajatus, ollenkaan.

"Se kuulostaa perinteiseltä perjantai-illaltasi, sen jälkeen kun lapset ovat ehkä nukahtaneet hetkeksi", Veronica naurahti. "Mieluummin huvitan itseäni mielikuvalla jossa leikkaat pensaita muotoon tai mitä ikinä kartanon puutarhassa sitten kasvaakaan."

”Voi luoja Veronica.” Gabrielle pudisteli päätään huvittuneena. Ei tosiaan. 
”Mikä sinua ikinä viihdyttääkään. Mitä mieltä olet, olisikonseuraava pysäkkimme kahvila?”

"Minä tarvitsen viihdykettä nyt, kun mieheni on julmasti maailman toisella laidalla", nainen puhahti. "Televisiotakaan ei ole niin mukava katsella yksin." Ongelmia, ongelmia. Oli se elämä vaikeaa välillä.
"Täydellinen suunnitelma. Kahvila on aina oikea osoite."

”Noh, sellaist sattuu.” Gabrielle naurahti. Artemis, minkä menit tekemään! 
”Eli maksetaan nämä ja mennään. Ennen kuin ostamme liikkeen tyhjäksi.”

"Olemme olleet yllättävän kiltisti", Veronican oli myönnettävä, kun nainen vilkaisi ostoksia, joita oli kerännyt itselleen. Ei ihan tuhottomasti yhtään mitään, hienoa! Heidän talonsa ei täyttyisi vauvan vaatteista jo ennen kuin Artemis edes ehtisi palata ulkomailta.
"En tainnutkaan kertoa eilisestä episodista vielä", nainen pyöräytti silmiään. "Tilasin noutoruokaa kotiin. Sergei ei arvostanut vierasta ovella pyörähtämässä."

Gabrielle kohotti kulmaansa kiinnostuneena ja tyrskähti nauruun tervehtiessään kassaa. 
”Ei luoja. Se koira on kyllä yksi. Teille ei pääse ikinä kun Kyra syntyy. Mitä Sergei nyt?”

"Hyvin todennäköisesti olet oikeassa", nainen myönsi. Sergei täytyisi lukita lapsiportin taakse yläkertaan tai jonnekin, kun vieraita saapuisi.
"Sergei oli käydä kiinni lahkeeseen, ja kun otin sen syliin, ettei se pääsisi käymään kiinni poloiseen lähettiin, se nappasi lähetin lippiksen hampaisiinsa", Veronica pudisteli päätään. Lieni sanomattakin selvää, että ruokaa tuonut nuorukainen oli saanut tuntuvan tipin pahoitteluksi säikähdyksestä, jonka koira oli rähinällään aiheuttanut.
"Sergei istui loppuillan sylissäni, etten varmasti pääsisi enää mihinkään vaarallisiin tilanteisiin ilman urheaa suojelukoiraani."

Mielikuva nauratti ostoksiaan maksavaa naist aivan liikaa. Ei hyvä luoja. 
”Ainakaan sinua ei voisi koskaan epäillä uskottomuudesta. Sellainen ei onnistuisi.”

"Ei todellakaan", Veronica naurahti päätään pudistaen. "Ei ainakaan omassa kodissa. Tosin Sergei varmaan roikkuisi seuraavaksi mekkoni helmassa, jos haisisin vieraalle miehelle tullessani kotiin." Sekään ei tuntunut kovin kaukaa haetulta vaihtoehdolta.

”Se kuulostaisi loogiselta.” Kiittäen Gabrielle otti paperikassin vastaan myyjältä ja vilkaisi kelloaan. Hyvällä omatunnolla voisi juoda kahvit rauhassa.

Veronica maksoi vähäisemmät ostoksensa ripeästi Gabriellen jäljessä ja seurasi ystävää kaupan ulkopuolelle, pälyillen heti ympärilleen kahvilan toivossa.
"Kenties tuo?" Nainen nyökkäsi kohti kahvilaa, joka näytti riittävän siistiltä ja rauhalliselta tarjotakseen heille mahdollisuuden istahtaa alas ja jutella ilman tarvetta huutamiselle.
"Sergei on vähän hölmö. Se taisi naksahtaa ihan kokonaan isäni vierailun jälkeen, ei se aiemmin minua näin kovin suojellut, vaikka ainahan se on vähän höperö ollut."

”Käy, oikein hyvin.” Suunta kohti kahvilaa. Mieli teki hyvää kahvia ja jotain oikein suklaista kakkua. 
”Voi ei. Vaikka... viisas koira.”

"Se on ehdottomasti viisas koira. Vielä kun Sergei käyttäisi viisauttaan siihen, ettei pitäisi ihan jokaista kynnyksellä kääntymässä käyvää henkilöä uhkana terveydelleni, kaikki olisi paljon helpompaa meille molemmille", nainen naurahti. Raisa oli hänen pieni herttainen sylivauvansa, mutta Sergei oli omalla tavallaan aivan yhtä rakas kuin maailmaa ilolla syleilevä whippetkin.

”Kyllä se siitä. Sehän on jo kehittynyt Artemiksen kanssa, eikö?” Jotain sellaista Veronica oli tainnut sanoa.

"On, paljon", nainen vahvisti nyökäten kun käänsi katseensa kahvilan tarjoiltaviin. "Artemis saa sen lopettamaan turhan suojelun lähes aina yhdellä käskyllä. Minua Sergei ei kuuntele ihan niin hyvin." Tai ollenkaan, jos koira ehti naksahtaa suojelumoodiin ennen kuin hän ehti väliin.

”Se auttaa jo paljon. Artemiksen pitäisi nauhoittaa käsky poissaolojaan varten!” Eikö se ollut aukotonta logiikkaa?

"Voi kun se toimisikin niin", Veronica naurahti. "Luulen, että Artemis käski Sergeitä vahtimaan minua nyt, kun hän on poissa. Mokoma hanhiemo."

”Hän vain rakastaa.” Gabrielle muistutti hellästi ja jäi miettimään vitriinin eteen. 

"Tiedän", Veronica vastasi pieni hymynhäivä huulilla vieraillen, "en minä sitä muuten sietäisikään." Kuka tahansa muu olisi saanut korvilleen, jos kuvittelisi katsovansa hänen peräänsä, mutta Artemiksella oli etuoikeus moiseen. Mies sai huolehtia hänestä.
"Minä taidan nyt kyllä kallistua porkkanakakun puoleen", nainen pohti ääneen vilkuillessaan tarjottavia. "En ole saanut kunnon porkkanakakkua ikuisuuteen. Ei sinun tekisi mieli joskus leipoa? Voin tulla katsomaan lapsosia siksi aikaa", Veronica vitsaili.

”No nythän alkaa porkkanasesonki joten miksi ei. Voin leipo sinulle porkkanakakkua.” Hän lupasi, ottaen itselleen palan suklaaövereiden kuningatarta, selvästikin. Ja cappucinon vastapainoksi.

"Mahtavaa", Veronica naurahti. "Tulen koska tahansa katsomaan sirkuksesi perään, jos saan vaihtokaupassa kakkua. Varsinkin nyt, kun kotona ei ole enää omaa henkilökohtaista kokkia." Paluu takaisin noutoruokaan oli karu, vaikka Artemis olikin herttaisesti jättänyt hänelle valmiita tai lähes valmiita aterioita pakastimeen. Hän aikoi säästellä niitä niihin hetkiin, kun ikävä yllättäisi todenteolla.

”Voi sinua ja sinun kokkiasi. Toisaalta, en voi kieltää, miehesi tekee loistavaa ruokaa.” Mikä oli ironista kun otti huomioon miehen laihuuden. Olisi kuvitellut ettei tuo ollut koskaan viettänyt aikaa jääkaapin lähelläkään.

"Tiedän", Veronica naurahti ottaen vastaan kahvikuppinsa ja kakkulautasen. "Yksi hyvä syy pitää hänet lähellä. Mutta ei, mokoma meni karkaamaan Yhdysvaltoihin. Jätti minut näkemään nälkää." Koska hänhän ehdottomasti riutuisi olemattomiin sillä aikaa, kun Artemis oli katsomassa hevosensa ja ystäviensä kilpailuja.

”Eikö mitään ruokaa muka jättänyt sinulle raukalle?” Hän kiusasi ystäväänsä tuon dramatiikasta. Hölmö Veronica.

"Vain pakastimen täydeltä", nainen huokaisi dramaattisesti. "Kyllä tässä naispolo näkee nälkää auttamatta."

”Aijai. Kyllä, ehdottomasti.” Gabrielle laski omat eväänsä kauempana vapaana olevaan nurkkapöytään ja istui alas. 
”Ehdottoman kehno palvelu sinulla.”

"Niinpä", Veronica valitti päätään surumielisesti pudistellen. "Artemiksen kouluttamisessa tavoille on vielä paljon työtä, vaikka edistystä onkin tapahtunut."

”Aww, mitä sinulla on työn alla?” Gabrielle naurahti ystävänsä sanoille. 
”Meillä on työn alla asioiden muistaminen.”

"Ensimmäisenä prioriteettina on se, ettei lähdetä minnekään kauas ilman minua", Veronica totesi naurahtaen. Häntä ei enää jätettäisi viikoiksi itsekseen, kiitoksia vain.

”No se on kieltämättä. Hutkisin Teddyn tuollaisesta.” Hyvä on, mies ei kyllä edes lähtisi. Jos totta puhuttaisiin.

"Artemis saa vielä kuulla kunniansa, kun lopulta kotiutuu. Hän lähti sinne vielä ihan naurettavan aikaisinkin. Hänen hevosensa ei kisaa ennen kuin vasta parin viikon päästä!" Siinäpä vasta mutistavaa kerrakseen. Mies oli lähtenyt liikkeelle ihan liian aikaisin, jos häneltä kysyttiin. Helvetin idiootti.

”Teddy olisi saanut muuttaa sohvalle.” Gabrielle myönsi tuhahtaen. Ei se kävisi päinsä.

"Artemiksen on paras olla parhaalla mahdollisella käytöksellään kun kotiutuu, tai hän nukkuu sohvalla Kyran syntymään saakka", Veronica uhosi. Ehkä ei, mutta olkoot. "On tämäkin, jään viikoiksi itsekseni koska Artemis tahtoo mennä katsomaan ystäväänsä ja hevostaan."

”Ehkä hän ajatteli että läsnäolonsa on tärkeää? Tai haluaa vain... tiedäthän, kokea isojen kilpailujen sykkeen?” Siinä täytyi olla oma taikansa.

"No varmasti", Veronica puhahti. "Anna minun nyt valittaa, niin en valita sitten kun hän palaa", nainen torui naurua äänessään. Höyryjä oli hyvä päästellä aina silloin tällöin.
"Sitä paitsi, ottaen huomioon että Caitlin on siellä, Artemikselle todellakin on tarvetta. Se nainen ei pysy jaloillaan kuin talutettuna."

”Valita vain. Voi ei! Olen kuullut legendaa ja ehkä tavannut hänet ohimennen.” Ainakin Caitlin kuulosti tutulta jostain. 
”Hänellä on siis jalo tehtävä.”

"Tarpeellinen ainakin, mutta jaloudesta en mene vannomaan", Veronica hymähti. "Kyllähän sinä nyt Caitlinin muistat? Hän oli käymässä ennen Amelian syntymää, kun tulitte viettämään päivää meille. Kun Artemis heitti minut koirien uima-altaaseen", nainen pudisteli päätään. Hiton mies. Mutta se ei nyt ollut tämän muistelon pointti.
"Sillä reissulla hän onnistui tölvimään lantionsa vissiin kuuteen otteeseen eteisen lipaston kulmaan, kompuroimaan kerran portaissa ja kaatumaan kahteen otteeseen Raisaa rapsutellessaan."

”Ai niin!” Niinpä tietenkin. Se nainen, se reissu. Veronican huuto ei koskaan unohtuisi.
”Ei luoja.”

Se huuto oli varmasti tallentunut ikiajoiksi myös naapuruston asukkaiden tärykalvoille.
"Äläpä. Artemis saattaa hyvinkin pitää hänet hengissä tämän reissun aikana. Kai se on ihan hyvä syy kärsiä yksinäisyydestä pari viikkoa", Veronica huokaisi jälleen kerran dramatiikkaa tavoitellen. Hän maistoi kakkuaan ja ynähti onnesta. Mitä herkkua!
"Kakku ei ole hetkeen maistunut näin hyvältä", nainen huokaisi onnessaan.

”Ehkä se on.” Gabrielle myötäili huvittuneena. 
”Olet oikeassa. Ilman taaperoa hihassa ja vauvaa sylissä.”

"Se taitaa saada minkä tahansa ruoan maistumaan paremmalta", Veronica naurahti. Lapset eivät suinkaan tehneet ruokailusta helppoa. Pian hänkin pääsisi kokemaan sen kotona, mutta onneksi heitä oli sentään kaksi aikuista ja vain yksi pieni vauva.

”Todellakin saa. Taivaalliselta. Kahvikin on edelleen kuumaa.” Veronican onneksi noill tosiaan oli ylivoima omaan pienokaiseensa. Heillä ei Teddyn kanssa.

"Mitä luksusta", Veronica naurahti, "vaikka ainahan sitä sanotaan, että kylmä kahvi kaunistaa. Ehkä salaisuutesi äitiyden kauneuteen on ollut siinä, miten olet joutunut aina juomaan kahvisi kylmänä."

Se sai osakseen huvittuneen pärskähdyksen. 
”Kummipoikasi on suonut minulle kaikki juomani lämpiminä, paitsi ne joiden kuuluu olla kylmiä.”

"Matthew onkin yksi kullanmuru", Veronica naurahti. "Tietenkin on, kun on minun kummipoikani."

”He ovat molemmat.” Ei hän voisi aina vain valittaa miten raskas tytär oli. Tuo oli terve ja se oli tärkeintä.

"Niinpä niin", Veronica hymähti huvittuneena. Ei lempilapsia ja sitä rataa. "Ihanat kullanmurut sinulla kotona."

"Amelia on vain vähän.... vaikeampi lapsi." Gabrielle myönsi hiljaa. 
"Niin on. Jos kotini on pystyssä enää."

"Sitäkin rakkaampi, tosin", Veronica täydensi hymy huulillaan. Amelia oli hankala vauva, se oli selvää, mutta ei se tehnyt lapsesta yhtään sen vähemmän rakasta.
"Aina voi toivoa. Tosin miehesi tuskin tahtoo muuttohässäkkää vielä kaiken muun keskelle, joten voisi kuvitella hänen tekevän kaikkensa, jotta talo on asuinkelpoinen jatkossakin."

”Hän yrittää prhaansa. Lapsemme tekevät parhaansa että hän ei onnistuisi.” Gabrielle täydensi ystävänsä sanoja huvittuneena.

"Lapsenne voivat yrittää kovasti, mutta epäilen, että tässä kohtaa heidät on tuomittu epäonnistumaan. Talot ovat näinä päivinä järeää tekoa", Veronica naurahti siemaisten kahviaan.

”He ovat minun lapsiani. Mieti sitä jääräpäisyyttä” Amelialla sitä ainakin riitti. Gabriellea ajtus vain huvitti suuresti.

"Sääliksi käy opettajia, kun he joutuvat ennen pitkää napit vastakkain lastesi kanssa", Veronica naurahti. "Siinä on melkoisia pieniä jääräpäitä opetettavaksi."

”Sanot sinä.” Kyran molemmat vanhemmat olivat melkoisia luupäitä. Veronicalla ei ollut varaa sanoa.

"Sanon minä", Veronica vahvisti nyökäten. "Kyra tulee olemaan pieni enkeli, jolla on loputtomiin kunnioitusta vanhempiaan kohtaan." Tai sitten ei. Aina sopi unelmoida.

”Jep. Toki. Haluan nähdä sen hetken kun todellisuus iskee.” Gabrielle pärskähti nauraen.

"Saat nähdä. Valmistaudu olemaan väärässä", Veronica kiusoitteli virnuillen. Ehkä ei. Heidän lapsensa tuskin olisi pehmeimmästä päästä, kun lapsiparkaa kasvattamassa oli kaksi kovapäistä, voimakastahtoista ja välistä varsin temperamentikasta aikuista.

”En.” Gabrielle totesi tyynesti ja otti kulauksen kahvistaan.
”Tiedän että olen oikeassa.”

"Toivot vain niin", Veronica virnisti. "Ettei Amelia ole ainoa pieni härkäpää juoksentelemassa ympäriinsä."

”Me olemme tuomittuja.” Gabrielle myönsi pehmeästi huokaisten.

"Noh, noh", Veronica toppuutteli huvittuneena. "Jostainhan ne lapsetkin sen luupäisyyden perivät."

”Se on totta.” Siitä huolimatta hän hieman pelkäsi tulevaisuutta härkäpäisten lapsien kanssa.

"Ei meillä ole mitään hätää", nainen totesi varmana. Hyvin he pärjäisivät. Lapset kohtaisivat vertaisensa, kun koettaisivat kiukutella heille. Ainakin teini-ikään saakka, siinä kohtaa täytyisi harkita uudestaan.

”niin sinä lupaat.” Gabrielle laski lusikan sormistaan ja vilkaisi puhelintaan. Ei kymmeniä avunpyyntöjä aviomieheltä tai kuvia kaaoksesta.

Se oli joko todella hyvä merkki - tai todella huono merkki. Ehkä kaaos oli niin paha, ettei siitä ehtinyt edes ottamaan kuvia. Ehkä kaikki oli järjestyksessä. Sitäpä ei tiennyt ennen kuin palasi kotiin.
"Olemme selvinneet kaikesta, mitä elämä on tähänkin asti heittänyt tiellemme. Ei tämä tule olemaan se asia, mikä lopulta kaataa korttitalon."

”ei onneksi.” Korttitalo oli aikanaan kaatunut aivan muista syistä. 
”Pitäisiköhän minun kohta mennä kotiin. Alkaa pelottaa liiaksi.”

"Ehkä se voisi olla hyvä. Minunkin täytyy käydä ruokkimassa ja käyttämässä koirat, ennen kuin ne päättävät syödä kenkäni nälkää nähdessään", Veronica hymähti. Ihan kuin Artemiksen koirat moista tekisivät. Heidän irtaimistonsa oli turvassa koirien hampailta kaikissa tilanteissa.

Gabrielle nousi seisomaan ja halasi Veronicaa tiukasti. 
"Tule käymään kun sinulle sopii, joku on luultavasti kotona päästämässä sisään."

Veronica rutisti ystäväänsä tiukasti takaisin.
”Minä tulen. Olen huolissani, jos ette ole kotona laskemassa sisään”, hän naurahti. Kahden pienen lapsen kanssa ei vähällä lähetty liikenteeseen. ”Voimia arkeen.”

"Kiitos. Sitä tarvitaan." Gabrielle naurahti ja lähti sitten autolleen. Hän oli kerrankin pättänyt ulkoiluttaa kaksiovista Jaguariaan, ajaen Durhamiin ehkä hieman kovempaa kuin perheenäidille olisi ollut sopivaa. Avain lukkoon ja ovi auki. 
"Hei kulta! Tulin kotiin!"

Talo oli edelleen pystyssä, eikä edes kaaos tervehtinyt naista kotiovella. Sen sijaan olohuoneesta kuului Matthewn iloinen kiljahdus, kun poika tunnisti äitinsä äänen, ja hetkeä myöhemmin taapero kiisi näkyviin hurjalla vauhdilla.
"Hei rakas", Teddy seurasi paljon rauhallisemmin poikansa perässä Amelia kerrankin tyytyväisenä sylissään. "Miten päiväsi sujui? Löysit ainakin jotain ostettavaa", mies naurahti vilkaisten Gabriellen mukana ilmestyneitä kauppakasseja, kun painoi suukon vaimonsa huulille.

Gabrielle kumartui kaappaamaan pojan syliinsä, nauraen pienen pojan innolle. Teddy sai suukon poskelleen, naisen vilkaistessa kasseja. 
”Lapsille vaatteita.”

"Niille on aina käyttöä", mies myönsi naurahtaen. Lapset sotkivat niin monta vaatekertaa päivässä, kuin mitä lapsille vain puki päälle. Pyykkikone sai pyöriä lähes päivittäin, ja silti pyykkejä tuntui kerääntyvän kasaksi saakka.
"Meillä on täällä ollut varsin tapahtumaköyhä päivä, kerrankin. Matthew on leikkinyt kovasti hevosilla", Teddy kertoi hymyillen. Pieni poika oli nimennyt kaikki leikkihevosensa uudestaan, mutta hänestä tuntui että lapsi vaihtoi niiden nimiä kesken leikinkin, joten hän oli Matthewn suureksi harmiksi mennyt jatkuvasti nimissä sekaisin.

Gabrielle naurahti pehmeästi ja suukotti Amelian otsaa hellästi. 
”Eli ehkä siis äiti saisi laittaa teetä?”

"Älä kysy, mene vain tekemään", Teddy naurahti. "Liika kyseleminen johtaa vielä siihen, että sinulla on kohta kaksi pienokaista roikkumassa hihoissasi."

Nainen naurahti, laskien Matthewin sylistään. Poika kyllä seurasi jutellen äitiään ja Gabrielle jutteli takaisin, samalla touhuten. 

Teddy seurasi vaimonsa perässä tyytyväinen vauva käsivarsillaan. Hän asettui keittiön saarekkeen ääreen istumaan seuratessaan hymy huulillaan, miten onnellisena Matthew kertoi päivästään. Poika oli kyllä pelkkää auringonpaistetta aina välillä.
"Mitä Veronicalle kuului? Saitko kuulla jo täyslaidallisen valitusta siitä, miten hän on nyt jäänyt suorastaan leskeksi kisojen tähden?" Mies kysyi huvittuneena. Hän oli moneen otteeseen ollut itse moisen puheen kuulevana osapuolena niinä vuosina, kun oli kilpaillut aktiivisesti.

Gabrielle kääntyi Teddyn puoleen. 
”Kyllä, juuri sitä. Olet ilmeisesti joskus ennenkin kuullut sellaista puhetta?” Hän naurahti pehmeästi, ottaen kaksi teekuppia tasolle. 
”Artemis on vähintään hylännyt.”

"Sellaista se on", mies naurahti. "Te naiset. Luulisi, että nauttisitte siitä, kun saatte hetken olla ihan itseksenne mutta ei, pelkkää valitusta saa niskaansa", hän vitsaili silmiä siristävä hymy huulillaan. Kyllä, hän oli ehdottomasti kuullut saarnan moneen otteeseen, joskus jopa äidiltään, kun oli vielä asunut vanhempien kanssa saman katon alla.

”Minä en ole koskaan nalkuttanut työstäsi.” Gabrielle huomautti pehmeästi. Ei, hän oli aina ollut mahdollisimman ymmärtäväinen.

"Tiedän", mies vastasi naurahtaen. "Edes äitini ei voinut väittää samaa." Gabrielle oli ollut kultainen, kun oli aina ymmärtänyt hänen pitkätkin kisamatkansa. Luojan kiitos hän oli jättänyt sen elämän taakseen.

”Vaikka joskus sain purra kunnolla hampaat yhteen sen takia.” Nainen myönsi hymyillen leveästi. Hän kaatoi teetä mukeihin, kurtistaen kulmiaan ovikellon soinnille. 
”Onko joku tulossa käymään?”

"Hienosti pidit mölyt mahassasi siinä tapauksessa, sillä minulla ei ollut aavistustakaan", Teddy huomautti hymy huulillaan. Häneltä tosin meni moni muukin asia elämässä ohitse, joten ihmeenä tätäkään tuskin saattoi pitää.
"En minä ole ainakaan kutsunut ketään? Ehkä naapuri kaipaa jotakin", mies pohti nousten seisomaan Amelia sylissään.

”Sinä kulta en ymmärrä aina vihjettä vaikka se tanssisi lukulasiesi kehyksillä macarenaa ja heiluttelisi pompomeja.” Nainen huomautti nauraen. 
”Käytkö avaamassa?” Matthew oli jo sujahtamassa toiveikkaana eteiseen kun Gabrielle nappasi taaperon. Vähänpä hän tiesi, kun oli lähettämässä aviomiesparan avaamaan oven tuon omille appivanhemmille.

"Sekin on totta", mies myönsi naurahtaen. Naisen maalaama mielikuva oli varsin hilpeä, mutta valitettavan osuva.
"Minä käyn", hän vahvisti korjaten hieman vauvan asentoa sylissään, kun lähti liikkeelle. Amelian naama kurtistui kun lapsi pohti, kannattiko alkaa huutaa jo varmuuden vuoksi, kun kerran liikuttiin, mutta asettui muutaman pienen heijauksen ja matalan hyräilyn myötä. Mies aukaisi oven odottaen kenties naapurin Michaelia pyytämään jälleen ruohonleikkuria lainaan, mutta ei suinkaan Gabriellen etäisiä vanhempia.
"Päivää", Teddy kuitenkin koki velvollisuudekseen tervehtiä pieni, kohtelias hymynhäivä huulilla vieraillen. "Rakas", hän huikkasi olkansa yli, "vanhempasi ovat täällä."

Toinen muki hulahti Gabriellen käsistä tiskiastaaseen, särkyen sinne? 
"M-mitä?" Nainen sopersi, patistaen poikansa leikkimään olohuoneeseen Keeshan kanssa. Hän asteli eteisee, todeten että mies ei ollut keksinyt mautonta pilaa. 
"Mitä te tääl-"
"Hei, Gabrielle, ajattelimme isäsi kanssa tulla käymään kun vierailimme veljesi luona." Adeleide totesi kohtelias hymy huulillaan tyttärelleen. Gabrielle vilkaisi Teddyä, anellen katseellaan apua. 

Mies, jota oli juuri toruttu siitä, miten kaikki vihjeet menivät pään yli heittämällä, sai kiinni vaimonsa anelevasta katseesta.
"Se on kovin kaunis ajatus, mutta harmi kun ette ilmoittaneet etukäteen. Amelia on juuri käymässä päiväunille, joten nyt on huono hetki tulla kylään", mies pahoitteli pettämättömän kohteliaalla äänensävyllä. Tässä hän oli hyvä, jouduttuaan viihdyttämään vieraita vanhempiensa päivällispöydässä koko nuoruutensa.

"Amelia?" Naisen ilme osui Teddyn sylissä olevaan lapseen. Joten, jotenkin Gabrielle huomasi silti vanhempiensa pian olevan eteisessä. Alistuneena hän asetti syliinsä saadut takit naulakkoon. 
"Et kuulemma ole enää töissä." Josemya huomautti tyttärelleen nyreästi. 
"Mistä ihmeestä sen tiedät?" Hän ei tiennyt todellakaan mistä isänsä sen tiesi. 
"Huhut kulkevat, Gabrielle." Samalla hetkellä Amelia ilmaisi tyytymättömyytensä tilanteeseen. Gabriellen äiti seurasi tytärtään, kun tuo otti kuopuksensa syliinsä. 
"Eikö olisi helpompaa käyttää vaikka koppaa tai kehtoa sisällä?"

Selvästi Gabriellen vanhemmista ei päässyt aivan niin vähällä eroon, joten Teddy käänsi huomionsa taaperoon, joka seurasi sisälle tunkevia vieraita äitinsä helmoista. Kun Amelia siirtyi Gabriellen syliin, Teddy poimi Matthewn omaan kainaloonsa. Poika kietoi hetkessä jalkansa isänsä kropan ympärille roikkuakseen kuin takiainen miehen kyljellä.
"Amelia viihtyy paremmin sylissä", Teddy totesi vilkaisten Gabriellea. "Matthew, sano hei isovanhemmillesi", mies kannusti poikaa kyljellään, joka päätti tällä hetkellä alkaa ujoksi. Yleensä lapsi oli iloisesti tervehtimässä kaikkia, mutta nyt poika piilotti kasvonsa isänsä paitaa vasten ja pudisti päätään.
"Istukaa alas", mies toivotti ohjatessaan yllätysvieraat olohuoneen puolelle. Matto oli täynnä Matthewn leikin jälkiä, kun hevoset olivat jääneet levälleen pojan sännätessä tervehtimään äitiään. "Juotteko teetä tai kahvia?"

Gabrielle vilkaisi poikaansa, säälien. Hänestä tuntui aivan samalta, teki mieli piilottaa kasvot Teddyn kaulaan ja leikkiä ujoa. Hän tunsi äitinsä katseen itsessään. 
"Onpa ujo poika. Osaako hän puhua vielä?" Vanhempi, kevyesti harmaantunut nainen istui sohvalle miehensä viereen. Saatuaan vastauksen teestä Gabrielle katosi keittiöön vauhdilla. 
"Teddy, tuletko auttamaan?" Hyvä jumala. Hän ei kestäisi tätä. Voisiko hän piiloutua?

"Sanoja ja yksinkertaisia lauseita", Teddy vastasi esitettyyn kysymykseen. Hän koetti laskea Matthewn alas sylistään, mutta poika pudisteli vauhdikkaasti päätään ja takertui isäänsä entistä tiukemmin. Kerran näinkin päin, kun yleensä lapsi koetti livetä karkuun joka käänteessä.
"Suokaa anteeksi", mies pahoitteli poistuessaan keittiön suuntaan, jotta voisi auttaa vaimoaan. Amelia sylissä oli vaikea saada edes teetä haudutetuksi. Matthewkin suostui kävelemään omin jaloin päästyään keittiön puolelle.
"Kukaan ei tainnut odottaa heitä kylään", mies sanoi hiljaa pörröttäen pojan hiuksia, kun Matthew pysähtyi hänen viereensä.

Gabrielle katsoi miestään kuin olisi nähnyt aaveen. 
"En!" Nainen sihahti hiljaa, välittämättä vedenkeittimen kohinasta. 
"Emme olisi kotona jos olisin saanut varoituksen." Gabrielle kuiskasi hiljaa, ojentaen Ameliaa Teddylle. Hän otti tarjottimelle neljä siistimpää teekuppia asetteineen. 

"Eivät he varmasti kauaa viivy", Teddy koetti lohduttaa ottaen ojennetun vauvan vastaan. Amelia ei sentään enää huutanut automaattisesti heti, kun siirtyi hänen syliinsä. Edistystä sekin. "Pitkä ajomatka takaisin kotiin edessä ja muuta. Koetetaan selvitä lyhyestä teehetkestä ja tuskinpa joudumme tapaamaan heitä seuraavaan kolmeen vuoteen."

Gabrielle vilkaisi miestään miltein pelokaana. 
"... Matthewkin vihaa heitä." Gabrielle huomautti niin ettei poika kuulisi. 
"Poika, joka rakastaa kaikkia. Jopa... Jopa... Artemista."

"Matthew vain päätti heittäytyä ujoksi. Sitä sattuu kun kohtaa uusia ihmisiä tässä kohtaa kasvukaarta", Teddy tyynnytteli pehmeän hymyn kera. "Äkkiäkös Matthew kiipeilee vanhempiesikin sylissä. Tosin ehkä on parempi, jos niin ei käy." Epäilemättä Gabriellen vanhemmilla olisi sanansa sanottavanaan moisesta käytöksestä, kun ujoudestakin oli pitänyt kommentoida niin kärkkääseen sävyyn.

"... Matthewkin aistii että he ovat pahoja, masentavia ihmisiä, joita kukaan ei halua taloonsa." Gabrielle nyrpisti nenäänsä. Hän kantoi lopulta tarjottimen olohuoneeseen, Matthew kintereillään. 
"Kai Matthiaksella on muita kontakteja kuin te? Hän on niin kiinni teissä. Sanon ettei kotiäitiys ole hyvä ratkaisu lapsen kannalta." Gabrielle istui nojatuoliin ja nosti poikansa syliinsä, kaataen toisella kädellä teeta vanhemmilleen, ettei seuraavaksi saisi valitusta käytöstavoistaan. 
"On, on vain ujo vaihe. Matthew on oikein reipas poika." Hän painotti pojan nimeä miltein loukkaantuneena. 

Teddy hymähti huvittuneena. Tuskinpa vain, mutta voi Gabrielleparkaa, kun oli joutunut varoittamatta tähän tilanteeseen. Kukaan ei tahtonut tavata vanhempiaan näin. Hän olisi mielellään lyönyt oven suoraan vasten pariskunnan kasvoja, mutta käytöstavat eivät sallineet moista. Täytyisi koettaa viihdyttää Gabriellen vanhempia se hetki kun nuo tahtoisivat heidän luona olla.
"Keesha, pois", mies korotti ääntään koiralle, kun huskypentu säntäsi näkyviin kieli suupielestä roikkuen. Keesha urnutti vastaan, mutta kääntyi sentään ympäri ja palasi takaisin olohuoneen kynnykselle. Varpaat kynnyksellä seisten koiran oli hyvä tuijottaa syyttävänä olohuoneeseen, johon pääsy oli kielletty tällä hetkellä. Mutta siellä oli ihmisiä! Ja missä oli ihmisiä, oli ruokaa, rapsutuksia ja leikkikavereita.

Gabrielle näki jo mitä oli tulossa. 
"Oletteko alkaneet pitää eläintarhaa vai luovuitko niistä kahdesta tautipesästä?" Naisen isä vilkaisi koiraa paheksuen. 
"Ei, kissat varmasti nukkuvat muualla." Gabrielle korjasi isänsä käsitystä. 
"Joten, oletko kuullut Darrelista?" Gabriellen äiti ajoitti hyökkäyksensä loistavasti. 
"Niin hyväluontoinen mies, olisitte varmasti olleet hurmaava pari. Ehkä lapsillekin olisi riittänyt hurmaavaa luonnetta." 

Ei kai olisi pitänyt yllättyä, ettei Keeshakaan herättänyt ihastusta Gabriellen vanhemmissa. Alkoi tuntua siltä, että pariskunta oli saapunut vain kertoakseen tyttärelleen, miten huonosti naisella meni. Mies siemaisi teestä siitä huolimatta, miten kuumaa juotava edelleen oli, jotta saisi hillittyä itsensä eikä huomauttaisi, miten hurmaava Darrell oli ollut lyödessään häntä leukaan. Niin hyväluontoinen mies ehdottomasti. Teddy vilkaisi vaimoaan valmiina astumaan väliin, jos Gabrielle ilmaisisi epämukavuuden merkkejä. Se tosin taisi olla turha pelko, sillä Gabrielle jos kuka oli kykenevä pitämään puolensa vanhempiaan vastaan.

Gabrielle piti Matthewia sylissään. 
"Äkkipikainen ja väkivaltainen." Hän sanoi sen aivan itse. Olkoon, että Teddy oli nainut silloin miehen kihlattua (eli häntä), mutta se ei silti antanut oikeutta lyödä. 
"Et olisi niin ehdoton. Joten, teetkö sinä muuta kuin olet kotona? Gabrielle, se ei näytä hyvältä muiden silmissä." Äitiys, työt, äitiys. Se taisi olla hänen äitinsä lempikohta iskeä. 
"Minä kasvatan tässä kahta lasta, joten minulla on aika paljon tekemistä." 
"Se ei ole oikeaa työtä." 

"Tyttärenne ei tarvitse huolehtia töistä, sillä tarjouksia riittää. Mikä tahansa yritys olisi onnekas saadessaan Gabriellen palkkalistoilleen", Teddy huomautti kohteliaalla äänensävyllä. Ei tässä nyt riitaa tarvinnut ehdoin tahdoin haastaa, vaikka oma kanta täytyikin saada kuuluviin. Lasten kanssa oleminen oli ollut Gabriellen valinta, ja nainen saisi olla kotiäitinä niin pitkään kuin tahtoisi.

Gabrielle halusi olla lastensa kanssa. Hänenkin äitinsä oli ollut "kotiäiti". Lapsia oli kasvattanut hoitaja ja sisäoppilaitos, tosin. 
"Sitä suuremmalla syyllä, käytät parhaat vuotesi kotona ja teet työtä jota kukaan ei arvosta." Josemya vilkaisi Teddyä merkitsevästi. 

"Kenties te ette arvosta", Teddy huomautti, "mutta lapsemme arvostavat ehdottomasti äitiä, joka on heidän kanssaan ja kasvattaa heitä." Hänenkin vanhempansa olivat aikanaan ymmärtäneet sen, vaikka harva olisi pitänyt teräsrouvan mainetta saanutta Alicea lämpimänä ja rakastavana äitinä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin aina olleet läsnä ja osallistuneet hänen elämäänsä, joskus hieman liikaakin.
"Gabrielle voi palata töihin vuoden, viiden tai kymmenen kuluttua, ja voi silti valita vapaasti lukuisista työnantajista mieluisimman."

Tämän takia hän rakasti miestään niin paljon. Appivanhemmat vilkaisivat Teddyä kuin mies olisi ollut hullu. 
"Ethän sinä aio oikeasti olla kotona niin kauan? Lapsethan eivät ole kotona enää silloin? Matthias ja Alina tarvitsevat hyvän pohjan ja sitä ei saa julkisisä kouluista." Gabrielle veti syvään henkeä. 
"Matthew ja Amelia. Miksi edes tulitte?" 
"Robert kertoi että Veronicalla menee huonosti ja halusimme tulla tarkistamaan." 

Teddy oli melko varma, ettei ollut koskaan kuullut Veronican sanovan isänsä nimeä ääneen. Rivien välistä oli ollut helppo lukea, ettei nainen tullut toimeen isänsä kanssa, joten Gabriellen vanhempien väitös tuntui entistä kummallisemmalta. Hänen oli vaikea kuvitella, että etäinen isä edes tiesi, mitä tyttärelle kuului. Gabrielle oli vakuuttanut Veronican olevan onnesta soikeana kerrasta toiseen, joten se riitti hänelle.
"No, kuten näette, meillä on kaikki hyvin. Lapset ovat terveitä ja onnellisia, mikä on kaikkein tärkeintä", mies totesi korjaten hieman vauvan asentoa sylissään. Amelia tuijotti suurilla silmillään takaisin, mutta ainakin tyttö oli hiljaa sylissä.

Gabrielle puri huultaan. 
"Hän ei ole varsinaisesti asiantuntija Veronican elämästä." Gabrielle huomautti tiukasti. 
"Kulta, eihän sinullakaan mene hyvin. Olet työtön, sinun pitäisi selvästi miettiä puheterapeuttia pojallesi ja kuopuksesi vaikutti kovin vaikealta lapselta." Ne sanat saivat Gabriellen nousemaan ylös, täristen. Äiti puhui rumasti hänen lapsistaan. Ihan kohta hän tappaisi vanhempansa. 

Matthewkin reagoi Gabriellen tunteisiin kohottamalla pienen kätensä äitinsä poskelle.
"Akas äiti", poika sanoi koettaen kömpelösti taputtaa naisen poskea. Jos poika jotakin oli oppinut niin sen, miten äidin kutsuminen rakkaaksi sai aina hymyn jommankumman vanhemman huulille. Joskus molempien, jos hyvä tuuri kävi.
"Minä luulen, että teidän on aika poistua", Teddy totesi nousten itsekin seisomaan ja siirtyi vaimonsa viereen kietoen vapaan kätensä naisen selän ympärille. "Olette tervetulleita kylään uudemman kerran sen jälkeen, kun löydätte kadonneet käytöstapanne."

"Olet rakas." Gabrielle vakuutti pojalleen, silmissä kimaltavista kyynelistä huolimatta. 
"Äidin rakas." Hän painui miehensä kainaloon, saattamatta vanhempiaan ulos. Mennessään äiti vielä sanoi jotakin epäselvästä puheesta, johon Matthias tarvitsi apua. Heti vieraiden mentyä urnuttava Keesha loikkasi olohuoneeseen, riemuissaan. 

Teddy veti Gabriellen niin lähelle kuin vain mahdollista, kun katsoi poistuvien vanhempien perään. Hyvä jumala. Seuraavalla kerralla pariskunta käännytettäisiin heti ovella ympäri.
"Kaikki on ihan hyvin kulta", mies vakuutti pehmeästi, kun ovi oli sulkeutunut naisen vanhempien jäljessä. "Heidän puheensa voi unohtaa kokonaan."

Otsa kopsahti Teddyn olkaan. Matthew halusi heti lattialle leikkimään Keeshan kanssa. 
"Tapan heidät."

"Et tapa", mies vastasi heijaten vauvaa sylissään yhdellä kädellä. "Lapsemme tarvitsevat sinua kotona ja osaksi elämäänsä."

"... Vahditko heitä hetken? Soitan Veronicalle." Robert oli ilmeisesti nyreänä saamastaan kohtelusta kun valitteli ympäriinsä tyttärensä elämää. Hän hapusi puhelimen käteensä ja vilkaisi tekstiviestin. 
"Ja tarkista puhelimesi useammin, Miyato kyselee jo minulta oletko elossa. Mutta soitan Veronicalle ensin, sinä saat puhua sitten rauhassa."

"Tietenkin", mies vakuutti. Ei Gabriellen tarvinnut edes kysyä. Hän katsoisi lasten perään koska tahansa, sillä olivathan kaksi pienokaista hänenkin lapsiaan. Nyt, kun Amelia oli tyytyväisenä sylissä ja Matthew paini Keeshan kanssa, lapsissa ei edes ollut suuremmin vahdittavaa.
"Totta puhuen en edes tiedä, missä puhelimeni on", mies tunnusti naurahtaen. Kenties kodinhoitohuoneessa? Se olisi hyvinkin voinut jäädä tasolle pyykkien laittamisen ohella, tai päätyä vaikka pyykkikoriin. Hänestä ei aina voinut mennä takuuseen.

"... Etsitään se kohta." Gabrielle puuskahti ja asteli yläkertaan, nostaen puhelimen korvalleen. Veronica, vastaa.

Veronicahan vastasi, tosin ensin pienen nyyhkäyksen saattelemana. Hiton Netflix.
"Hei", hän sai sanottua pysäyttäessään elokuvan, joka oli saanut hänet kyyneliin. Hän ei enää ikinä katsoisi mitään, missä oli eläimiä mukana. "Tunteellinen elokuva. Joko sinun hermosi menivät kotona olemiseen ja kaipaat seuraa kaupungille?" Hän tarjosi selitystä ennen kuin hänen nyyhkimistään ehdittäisiin kyseenalaistamaan.

Gabrielle oli jo kysymässä, mutta sulki suunsa. 
"Tavallaan ja en. Minä... vanhempani tekivät yllätysiskun. Koska eräs entinen poliitikko oli valitellut heille miten tyttärellään menee niin kovin huonosti, että heidänkin pitäisi tarkistaa olenko pilannut elämäni."

Veronica suoristautui sohvalla ystävän puheen myötä, vaikka saikin tuiman katseen Sergeiltä, joka joutui liikkeen myötä siirtymään sivuun naisen vatsan päältä makoilemasta.
"Ei helvetissä", hän kähähti puhelimeen. "Luulin etteivät vanhempasi enää edes puhu sinulle, vielä vähemmän tulisivat kylään. Hitto. Hirtän isäni."

"Eivät he puhukaan." Gabrielle vahvisti ystävänsä ajatukset oikeiksi. 
"Paitsi kun ilmestyvät oven taakse ilmoittamatta arvostelemaan elämääni ja äitiyttäni. Muistamatta edes lasteni nimiä. Minulla on Matthias ja Alina nykyään."

"He ovat kuolleita", Veronica julisti silmät siristyen. Gabriellen vanhemmilla ei ollut mitään oikeutta ilmestyä varoittamatta paikalle ja unohtaa vielä lastenlasten nimet.
"Voivat päätyä samaan merkitsemättömään hautaan isäni kanssa."

"Kiitos. Tarvitsin tätä, että saan tukea. Kuulemma kotiäitiys on surkeaa ja Matthew on ujo. Ai niin, hän tarvitsee ulkopuolisia kontakteja, puheterapiaa koska sanoo 'akas' ja ei ole kotona enää kymmenen vuoden päästä."

"Vau, kylläpä he saivat paljon tietoonsa muutamassa minuutissa", Veronica puhahti. "Selvännäkijän kykyjäkin vielä. Vanhempasi ovat laajentaneet repertuaariaan."

"Eivätkö?" Gabrielle puuskahti turhautuneena ja pyyhki kyyneliään. 
"Matthew vierasti. Matthew. Hän ei suostunut olemaan kuin sylissä."

"Matthew on fiksu lapsi. Hänkin tiesi, että vanhempasi ovat ihmiskunnan pohjasakkaa, jonka lähelle ei kannata mennä", Veronica totesi. Helvetti. Hän soittaisi vielä isälleen huutaakseen siitä, miten miehellä ei ollut mitään oikeutta puhua hänestä kenellekään muulle. Ei missään yhteydessä.

"Tiedän. Siksi kai pitäisi lähettää hänet Etoniin vai mikä vittu se on." Gabrielle sihisi vihaisena ja hieroi kasvojaan. 
"... Teddy pelasti. Alkoi itkettää ja hän hääti heidät ulos. Tiedät miten vaikeaa se on kun jäätyy."

"Matthew ei ole lähdössä yhtään minnekään", Veronica totesi. "Vanhempasi sen sijaan voivat painua suorinta tietä helvettiin." Kukaan ei jäisi kaipaamaan tuomitsevia, julmasti tytärtään halveksuvia vanhempia.
"Minä tiedän", nainen myönsi painaen päätään. Aivan sama oli käynyt hänelle, kun oma isä oli tullut kylään. "Onneksi hän tajusi lähettää heidät matkoihinsa."

"Toivon." Gabrielle puhisi ja pudisteli päätään. 
"Isäsikin voi. Samaan hautaan kaikki. Ja ei sitä uskoisi, mutta hän suojelee meitä hienosti kun minä en jaksa."

"Ehdottomasti. Voimme käydä jättämässä mätiä omenoita haudan päälle", Veronica totesi ponnekkaasti nyökäten. Heidän molempien elämä olisi parempaa, kun vanhemmat vain pysyisivät siitä kaukana. Hän oli luullut sen tulleen selväksi isällekin, mutta ei selvästi, jos mies nyt puhui Gabriellen vanhemmille hänestä, leikkien huolestunutta isää kenties hieman liian vakuuttavasti.
"Se on hyvä."

"Kusen siihen." Nuorempi totesi haudanvakavana. Hän ei aikoisi tyytyä mätiin omeniin. 
"Ei minulle muuta ollut. Menen etsimään puhelinta jääkaapista ja lattiakaivosta."

"En tahdo edes tietää miksi", Veronica naurahti kommentille puhelimen etsimisestä. Omituisia paikkoja säilyttää puhelinta, ehdottomasti. "Onnea puhelimen etsimiseen."

"Aviomiesjuttuja. Heippa." Gabrielle sulki puhelimen ja soitti teddyn puhelimeen. 
"Soitan puhelimeesi nyt!"

Teddy hyssytteli Matthewta ja Keeshaa, jotta puhelimen soittoäänen kuulemisesta olisi toivoakaan. Molemmat tuntuivat tuijottavan häntä hölmistyneinä moisesta käskystä, mutta ainakin hämmennys toimi hänen edukseen, ja mies saattoi paikantaa puhelimen soinnin liinavaatekaappiin. Sieltähän se löytyi, sievästi kahden lakanan välistä.
"Löytyi!" Mies huikkasi vaimolleen palaten voittoisana puhelimen kanssa takaisin olohuoneeseen Amelia sylissään. Tytönkin pieni nyrkki oli vaativasti koholla, kun lapsi mitä ilmeisimmin matki isänsä puuhia. Tai sitten vain ilmaisi tyytymättömyytensä kanteluun huoneesta toiseen.

Gabrielle asteli raput alas, pudistellen päätään. 
"Hyvä. Soita Miyatolle nyt, senkin kelvoton lurkki." Hän ojensi käsiään. 
"Minä voin katsoa äidin rakasta pikkuprinssiä ja prinsessaa."

"Minä soitan", mies lupasi ojentaen vauvan vaimolleen. Eihän se käynyt päinsä, että ystävä epäili hänen kuolleen jo kokonaan, vaikka radiohiljaisuutta olikin riittänyt. Oli vain vaikea löytää hetkeä, jona kädet olisivat vapaana viestien kirjoittamista varten. Ei kun vain oikea numero valikosta esiin ja puhelin korvalle, kun Teddy suunnisti yläkertaan. Edes hieman enemmän rauhaa puhumista varten, kun lapset ja koira eivät olisi huutamassa kilpaa vieressä.

Gabrielle otti mielellään vastuun sirkuksesta siksi aikaa. 
"Vihdoin! Minulla on sinulle liikepuhelu, idiootti!" Miyato totesi nauraen. Taustalla oli aivan erilainen taustahäly kuin yleensä ja taustalla kuuluvien äänien aksentti ei ollut englantilainen. 

"Puhelimeni vietti laatuaikaa lakanoiden seassa kaapissa", Teddy puolustautui naurahtaen, vaikka nuoremman sanat herättivätkin uteliaisuuden. "Mikähän liikepuhelusi aihe tällä kertaa olisi? Missä sinä edes olet, kun taustalla on noin paljon ääntä?"

"Enemmän kuin sinä muutamaan vuoteen. Anteeksi, julma vitsi lapsiperhearjesta." Miyato nauroi itselleen. 
"Olen Phoenixissa käymässä. Menen äidin kanssa Tryoniin katsomaan kisoja. Ja kuule, et haluaisi menettää paljon rahaa ja ehkä tienata joskus siitä osaa takaisin?"

Teddykin nauroi miehen sanoille. Niinpä niin.
"Sinusta olisi tullut todella huono myyjä", mies huomautti. "Tuo on ehkä surkein myyntipuhe, minkä olen koskaan kuullut, mutta kerro toki lisää."

"Kartoitan vain kiinnostaako sinua. Äiti on se todellinen myyntitykki." Jokin, tai joku, pärskähti Miyaton kasvoja vasten. 
"Quiri lähettää terveisiä. Mutta, kyseessä on käytännössä lupaava kasvatti jolle äiti haluaisi eurooppalaisen ratsastajan ja heille on helpompi muiluttaa hevosia jos puolet omistajuudesta olisi siellä."

"Rapsuta Quiria takaisin tervehdykseksi", Teddy vannotti ystävää hymy huulillaan, ja istahti alas makuuhuoneen sängylle. "Kiinnostava tarjous. Lähetä minulle kuvia ja videota hevosesta? Ja mielellään linkki kisatulosten tietokantaan." Eihän siitä mitään harmia olisi, jos hän vähän tutkisi asiaa. Sama harmiton uteliaisuus oli tainnut aikanaan johtaa Tinynkin hankkimiseen, mutta väliäkö sillä.

Miyato rapsutti kirjavaa tammaa, virnistäen. 
"Nah, vien puhelimen äidille, avaa kone valmiiksi. Kuulemma sille olisi lentokummi marraskuulle joten yllättäen äidillä on kiire jos mahdollisuus aukeaisi. Ja hän innostui kun mainitsin sinut. Ilmeisesti luottaa että voisit löytää jonkun. Äiti! Tässä, Theodore. Minä menen, minä menen. Ratsastat tämän jälkeen itse varsasi!" Miehen ääni loittoni, kun harmaantunut amerikkalaisnainen nosti puhelimen korvalleen. 
"Hei Theodore." Sentään hän oli aiemmin tavannut miehen jonka kanssa puhui. 
"Miyato taisi paljastaa jo aikeeni?"

"Minä avaan", mies lupasi naurahtaen ja nousi jalkeille paikantaakseen tietokoneensa. Läppäriä ei ollutkaan tullut käytettyä hetkeen, joten sen löytäminen oli puhdasta tuuria. Tai sitten hänen täytyisi kiittää vaimoaan järjestelmällisyydestä, kun läppäri ja laturi olivat vierekkäin. Hän nosti koneen syliinsä istahtaen takaisin sängylle ja hymyili tutulle äänelle puhelimessa.
"Hei vain Annalynn", hän naurahti iloisesti tervehdykseksi. "Teddy riittää edelleen ihan hyvin. Niinhän hän teki. Uteliaisuuteni on kieltämättä herännyt."

Nainen naurahti, astellen tallin toimistoon, jossa oli hiljaisempaa. 
"Olen iloinen että sinua kiinnostaa. Toivon että sinulla voisi olla kontakteja hyvän ratsastajan saamiseksi. Caloun Sporthorsesin sivuilta, kilpailevista, Mission Impossible. Kun saat koneesi auki. Siellä on linkit tulostietokantaan, perustiedot sukuineen ja kuvineen. Kysele sitä mukaa kun keksit kysyttävää." 

"Kyllähän täältä ratsastajia löytyy", mies vahvisti nyökäten. Jos ei Rosings Parkista hetimmiten, niin jostakin lähiseudulta kuitenkin. Hevoselle löytyisi varmasti sopiva ratsastaja, siitä ei ollut huolta. Hän aukaisi nettisivun ohjeiden mukaan ja etsi hilpeän näköisen hevosen.
"Sinä olet selvästi siirtynyt kasvattamaan värikkäitä hevosia", Teddy naurahti katsellessaan kuvia tammasta. "Millainen Missy on luonteeltaan? Lähden nyt liikkeelle siitä olettamuksesta, että se on täysin terve", hän naurahti. Tuskinpa nainen olisi kauppaamassa puolikasta hevosesta, jolla oli murtumaa jalassa.

"Enemmän kuin täältä." Annalynn myönsi huvittuneena. 
"Haha, vitsikästä. Tuorein varsani on koko musta. Ei valkoista karvaakaan." Että sillä lailla. Se niistä värikkäistä. 
"Saat tarkistaa mitä haluat ennen maksua, mutta se on kuvattu viimeksi viime viikolla." Nainen naksautti kieltään. 
"Tamma. Se on parhaimpina päivinään sosiaalinen ja mukava, huonoimpina uhittelee kaviolla. Ei se pahaa tee, uhkailee vain. Olet naimisissa, sinä tiedät naiset. Sen kanssa on usein vähän neuvoteltava."

"Yksi harha-askel kaikkien värikkäiden kasvattiesi meressä", Teddy vastasi naurahtaen. Ditto oli huvittavan näköinen lehmä, ja kuvista päätellen Missy erottuisi näyttävästi kenttäradoilla muista kilparatsuista.
"Kuulostaa hyvin paljon monelta naiselta, jonka tunnen", mies myönsi naurua äänessään. "Kuten tiedät, minulla on heikko kohtani kovapäisille tammoille." Ei sitä käynyt kieltäminenkään, kun Minx oli aina edustanut sitä kategoriaa erittäin näyttävästi. Tammalla oli mielipiteet, ja niitä joko kunnioitettiin tai sitten kärsittiin seurauksista.
"Se näyttää kovin pieneltä ja sirolta", Teddy huomioi kuvia katsellessaan. "Ehdottomasti naisen ratsu, jos sellaisia nyt on koskaan nähty."

Annalynn naurahti Teddyn sanoille. 
"Aijai, olet kohta vapaa mies ja viikonloppuisä jos vaimosi kuulee." Nainen naksutteli kynää sormissaan, pyörähtäen tuolilla ympäri. 
"Se on pieni ja siro, kovin ketterä. Ehdottomasti naisen ratsu, minullekin vähän siinä ja siinä, enkä ole kuin karvan yli 170 senttiä. Ehtona kaupoille on että löydät ratsastajan jolla on henkistä munaa ja taitoa viedä se neljään tähteen myöhemmin. Syön hatun jos se ei ole sen tason hevonen."

"Ei nyt sentään. Gabrielle tietää etten selviäisi viikonlopusta yksin lasten kanssa", mies naurahti. Ehei, hän ei voisi olla isä vain viikonloppuisin, eikä varsinkaan yksin. Se olisi katastrofi, jota ei tarvitsisi edes odottaa.
"Ottaen huomioon kenttäratsastajien määrän Rosings Parkissa, olisin yllättynyt, jos Missylle sopivaa ratsastajaa ei löytyisi", mies totesi varmana. Kyllähän ratsastaja löytyisi, vaikka etsiminen voisikin olla hieman hankalaa. "Täältähän on lähdössä Iso-Britannian tiiminäkin liikkeelle useampi nimi." Hän ei ollut voinut koskaan ennen sanoa valmentaneensa niin montaa maajoukkueen jäsentä kuin tällä kertaa.

Annalynn nauroi miehen sanoille. 
"Se että siellä on niitä paljon, ei tarkoita että he suostuisivat ratsastamaan. ja pidän asenteestasi, heti maajoukkueen kimpussa. Nimiä? Pitää myöntää etten ole ehtinyt seuraamaan, menen Tryoniin sokkona monin puolin. Pari hankalaa varsomista ja ympärivuorokautista valvontaa vähän liikaa."

"Rebecca Hale ja Emily Randall", Teddy vastasi naurahtaen. "Molemmat varsin pieniä ja sieviä ratsastajia, eikä kummallakaan ole hullumpaa päätä harteillaan. Randallilla ei turhan montaa kovemman tason hevosta olekaan, joten hänen kiinnostuksensa voisi saada heräämään aika helpolla", mies pohti ääneen. Aina voisi yrittää. Ei siitä harmiakaan olisi.
"Mutta ainakin olet menossa Tryoniin", mies huomautti hymyn kera. "Vaikkakin sitten sokkona. Minä luotan vain televisiolähetyksiin."

"... Teddy!" Annalynn nauroi huvittuneena, päätään pudistellen. 
"Sinä et tosiaan ammu matalalle. Randall, hah. En voi väittää että kumpikaan olisi huono ajatus, toinen on vielä tulevaisuudessa suuri ja toisella on jo enemmän palkintosijoja kuin minulla ehti koskaan kertymään. Jos saat jommankumman, lähetän Missyn riemulla Englantiin vahdittavaksesi. Ja tietenkin, kun kerrankin minä en ole se joka on lähetyksien varassa isojen kisojen suhteen." 

"Minulla vain sattuu olemaan huippuratsastajia valmennettavinani tällä hetkellä", mies naurahti. Tietenkin sitä tarjoaisi ensin hevosta sellaiselle, jolla uskoisi olevan parhaat mahdollisuudet hevosen kanssa menestymiseen. "Minä puhun Randalille Tryonin jälkeen, kunhan hän kotiutuu." Ratsastajilla oli nyt aivan muut asiat mielessään kuin uudet hevoset ja seuraava kausi.
"Se on kieltämättä mukava etu. Nauttikaa kilpailuista minunkin edestäni", hän toivotti naurahtaen.

"Sattuu olemaan. Olet hurmaavan vaatimaton." Annalynn naurahti ja vilkaisi ikkunasta maneesiin. 
"Kiitos. Kerro sitten. Missylle olisi tosiaan lentokummi marraskuussa, työntekijäni karkaa Englantiin. Hän voisi huolehtia Missyn sinne ajavaan traileriin asti." Hän selvensi vielä. 
"Mieti asiaa ja ilmoita sitten? Ja kun olet saanut Randallin kiinni. Saat vielä alennusta jos saat hevosen hänelle tai halelle. Helvetti. Pitää mennä, ennen kuin varsa pistää poikani läntiksi seinään." Puhelu katkesi yllättäen. 

"Paremmalta se kuulostaa kuin sanoa, että valmensin heistä maajoukkueen", mies huomautti nauraen. Ei sekään nyt ihan paikkaansa pitänyt, sillä moni muukin oli auttanut ratsastajia matkalla kohti huippua. Ratsastaminen oli jatkuvaa oppimista.
"Minä kerron heti kun on jotakin kerrottavaa", Teddy lupasi ja vilkaisi hetkeä myöhemmin hölmistyneenä puhelintaan, kun puhelu katkesi. Toivottavasti Miyato oli kunnossa. Mies jäi hetkeksi tutkimaan nettisivuilta Missyn tietoja, ennen kuin havahtui siihen, miten häntä saatettaisiin kaivata alakerrassa. Hänen oli pitänyt vain soittaa yksi puhelu ystävälle ja siinä se. Ajatus ajoi nopeasti liikkeelle, kun Teddy harppoi portaat kaksi kerrallaan alas.
"Jokohan olisi kylpyaika?" Mies pohti ääneen varoen astumasta lelujen päälle olohuoneessa. Hän ei kaivannut uutta kokemusta siitä, miltä legopalikka tai leikkihevosen korva tuntui jalkapohjassa.

Gabrielle istui lattialla. Amelia jopa makasi viltillän ja katseli soivaa mobilea, Matthew leikki hevosillaan. 
"Voisi olla. Mitä asiaa Miyatolla oli? Sinulla kesti."

"Hevosjuttuja", mies vastasi istahtaen itsekin alas vaimonsa rinnalle. Kerrankin varsin totuudenmukainen yksinkertaistus koko tilanteesta! "Mokoma on livistänyt Yhdysvaltoihin kilpailujen perässä."

"Ja mitähän hevosasioita?" Gabrielle siristi silmiään. 
”Sinäkin livistäisit jos meillä ei olisi kahta lasta."

"Mutta en livistänyt!" Teddy naurahti. Pisteet hänelle, kun hän oli vastustanut kiusausta. Eipä sillä, että se kovin suuri olisi ollutkaan, kun kotona oli niin paljon tehtävää.
"Hänen äidillään on hevonen myynnissä. Kunhan kartoittivat vain kiinnostusta."

"Niin. Koska meillä on Amelia." Gabrielle huomautti hymyillen. 
"... Milloin se saapuu Rosingsiin?"

"Koska meillä on Amelia ja Matthew, kaksi täydellistä pienokaista", Teddy korjasi. Ei hänellä olisi ollut sydäntä jättää Matthewtakaan niin pitkäksi ajaksi, kuin mitä kilpailujen seuraaminen olisi vaatinut.
"Ei siitä ollut vielä puhetta", mies naurahti. "Toki se olisi mahdollista saada paikalle marraskuussa ilman suurta operaatiota, mutta se on kaikki vain puhetta tässä kohtaa. Täytyy nyt ensin katsoa kunnolla, millainen hevonen se edes on."

Gabrielle vilkaisi miestään sivusilmällä. 
"Kuka sitä ratsastaisi?"

"Se kuulostaa hevoselta, joka sopisi Randallille kuin nappi silmään", Teddy totesi, "mutta jos ei, niin Hale on myös vaihtoehto. Älä huoli, ei se minulle ole missään nimessä tulossa. Liian pienikin siihen tarkoitukseen."

”Oh. Siinä tapauksessa en vastusta.” Gabriellea ei haittaisi jos joku muu hoitaisi ratsastamisen. Teddy voisi mieluusti korkeintaan maastoilla.
”Pieni? Mitä ponia ostat?”

"Ei se ole poni", mies naurahti, "mitä nyt alle 160-senttinen, siro tamma. Ei ihan minun kokoluokkaani, vaikka luonteeltaan se onkin kuin minulle tarkoitettu." Ei sentään pahasuinen kuten Minx, mutta kovapäinen siitä huolimatta.

”Sinulle tarkoitettu?” Gabrielle kysyi nauraen. 
”Eikös se ollut pienen ihmisen hevonen?”

"Sanoinkin että se on luonteeltaan ihan minun tammani", mies naurahti. "Kovapäinen, voimakastahtoinen otus, joka tietää miten sitä sopii kohdella eikä hyväksy pomottamista keneltäkään."

”Tiedätkö, minusta tuntuu että kuvailet minua samoin.” Nainen naurahti, kannustaen poikaansa siivoamaan leluja pois lattialta äidin kanssa.

"En sano enää sanaakaan", mies nauroi vastaukseksi. Mitä tahansa hän vastaisi, se olisi kuitenkin väärä vastaus, tai jotakin vastaavaa. Parempi olla koettelematta onneaan, ettei Annalynnin ennustus toteutuisi edes siinä mittakaavassa, että hän nukkuisi yönsä sohvalla.

”Eli kyllä.” Nainen naurahti siivoustouhujen lomasta huvittuneena. 
”Tiedätkö, siihen tähtäänkin. Hieno, arvonsa tunteva rouva.”

"Sitä sinä olet, ehdottomasti, kulta", Teddy vakuutti hymyn kera ja poimi muutaman Matthewn leluhevosista käteensä osallistuakseen siivouspuuhiin. Hänen syytäänhän se suurimmilta osin oli, että lelut olivat levällään pitkin lattioita. Hän ei ollut käskenyt poikaa siivoamaan lelujaan leikkien välissä, vaan antanut lapsen levittää kaiken olohuoneen lattialle miten mieli.

Kun lattia oli vähemmän sotatanner, Gabrielle otti Amelian syliinsä. 
”Matthewein vai Amelian kylpy?” Gabrielle naurahti miehelleen.

"Hmm", mies pohti leikillään, kuin hänelle olisi annettu vaikeakin valinta. "Mitä sanot, Matthew? Mennäänkö kylpemään oikein miehekkäästi?" Pojan innostunut kiljahdus ja säntäys kohti portaikkoa riittivät vastaukseksi. Teddy oli nopeasti jalkeilla ja lapsen perässä, ennen kuin Matthew ehtisi todella kiivetä portaita ylös.
"Sinulle jää pikkuprinsessa", mies naurahti olkansa yli paimentaessaan poikaa yläkerran kylpyhuonetta kohden. Jospa tänään ei saataisi yläkertaa lainehtimaan.

Gabrielle aikoi tulla vahtimaan, sillä Amelia voisi kylpeä jaloilla tuetussa muoviammeessa. 
”Äiti tulee silti ilonpilaajaksi!” Uhkaus jäi vähän vajaaksi, kun Amelia päätti että ilman ruokaa aikoisi huutaa.

Teddyä nauratti moinen uhkaus, kun hän laittoi veden valumaan kylpyammeeseen ja auttoi pikkupoikaa kuoriutumaan vaatteistaan. Matthew ei malttanut odottaa ammeen täyttymistä, vaan tahtoi istumaan matalaan veteen hetimmiten. Pieni muovilaiva muuttui nopeasti pikaveneeksi, joka kiisi ammeen pohjalla olevassa vedessä hurjaa vauhtia Matthewn päristellessä menemään.

Gabrielle asteli ylös vasta hetken kuluttua, täyttäen Amelian ammetta suihkulla yksikätisesti. 
”Ei lainehtivaa kylpyhuonetta nytkään.”

"Vielä", Teddy huomautti naurahtaen, kun kurotti sammuttamaan hanan. Eiköhän siinä ollut ihan riittämiin vettä Matthewlle, missä kylpeä. Vene muuttui sukellusveneeksi, kun Teddy pesi pojan tummia hiuksia pehmeäntuoksuisella shampoolla, mutta ainakin vedenpaisumukselta vältyttiin.
"Kyllä meilläkin joskus onnistuu kylpeminen", mies naurahti huuhtoen vaahtoa pojan päästä.

”Vahdittuna.” Gabrielle huomautti. Matthew otti ilon kylvystään, Amelia känisi tyytymättömänä koskiessaan vettä.

"Pikkuseikkoja sellainen", mies naurahti. Eivät he olisi tämän enempää sotkua aiheuttaneet muutenkaan. Ehkä. Kenties. Mistäpä sitä ikinä tiesi. Välillä kylpyhuone lainehti ilman että hän edes huomasi, koska niin pääsi käymään.

”ettepä niin.” Gabrielle totesi hymyillen ja pudisteli päätään. 
”Niin sinä aina sanot. Silti kylpyhuone tulvi.”

”Joskus käy vahinkoja. Joskus Matthew tahtoo leikkiä Nooan arkkia. Silloin vedenpaisumus vain kuuluu asiaan”, Teddy naurahti puolustellen poikansa vettä roiskuttavia leikkejä hymy huulillaan. Laivasta sukellusveneeksi muuttunut lelu sentään oli varsin vaaraton, mitä kylpyhuoneen kalustukselle tuli.

”Niinpä niin. Siitähän se onkin.” Gabrielle pudisteli päätään. Hölmö mies. 
”Olet rakas.”

”Sinä myös”, mies vastasi hymy huulillaan ja annettuaan pojan leikkiä vielä hetken, nosti lapsen pyyhkeelle syliinsä. Matthewn kuivaaminen kävi työstä, kun poika kurkotteli edelleen kylpyveden puoleen leikkiäkseen laiva-sukellusveneellään. Ehkä tämä oli yleensäkin se kohta, kun kylpyhuone koki pahimman tulvan, mutta tällä kertaa siltä vältyttiin ainakin suurinpiirtein.
”Sitten pestään hampaat ja mennään nukkumaan”, mies julisti lapselle nostaessaan pyyhkeeseen käärityn pojan syliinsä. Matthew nauroi nähdessään hupullisen pyyhkeen peittämän päänsä peilistä, ja kurotteli innoissaan hupussa olevia nallenkorvia kohti.

Gabrielle kääri Amelian pyyhkeeseen, heijaten tyttöä sylissään. Hän pitäisi seuraa, ettei Matthew päättäisi kiukutella siitä kun äiti oli muualla.

Pojan keskittyminen ei ollut aivan hampaiden pesussa, mutta lopulta harja tahnoineen oli lapsen suussa eikä silmässä. Enemmänhän tämä oli harjoitusta tulevaa varten. Maitohampaissa reiät eivät haittaisi yhtään mitään, mutta rutiini hampaiden pesemiseen opittiin jo varhain, tai ainakin niin Teddy tahtoi uskoa.
”Mitäpä jos äiti lukee tänään iltasadun?” Mies ehdotti pojalle, kun Matthew esitteli harjattuja hampaitaan leveästi virnuillen. ”Hyvin pesty, nyt huuhdo suu ja sitten mennään.” Poika teki työtä käskettyä, ja oli seuraavassa hetkessä kiemurtelemassa alas sylistä, jotta voisi sännätä sänkyyn.
”Iltasatu on taas melkoinen taikasana, onneksi”, mies naurahti vaimolleen seuratessaan innokkaan taaperon perässä pojan huoneeseen.

Nainen naurahti pojan tomeruudelle ja nyökkäsi. Hän ojensi Ameliaa miehelleen. 
”Kaapissa on maitoa jos neiti keksii että nyt on saatava ruokaa.” Kuten Amelia yleensä keksi. 
”Mitä Matthew luetaan? Se? Selvä, luetaan heppakirja.” Jälleen. Poika livahti sänkyynsä ja Gabrielle istui sängyn reunalle.

Teddy painoi suukon pojan kosteiden hiusten lomaan ennen kuin otti Amelian syliinsä.
”Nuku hyvin Matthew”, mies toivotti hymyilevälle pojalle ennen kuin suunnisti alakertaan vauvan kanssa. Paras lämmittää maitoa samantien, sillä Amelia tahtoisi varmasti ruokaa aivan pian. Lapselle matalasti hyräillen mies lämmitti maidon hailakaksi ja tarjosi tuttipulloa tytölle, joka kävi ahnaasti kiinni. Selvästi ruoka maittoi. Hyvä. Ehkä heillä olisi toivoa saada tyttökin nukahtamaan nopeasti Matthewn perässä.

Gabrielle epäili sitä vahvasti. Hän luki ohuen kirjan, kuunteli pojan päivästä ja sitten jätti uneliaan taaperon huoneeseensa. Sitten hän kävi itse suihkussa, tullen kylpytakkiin pukeutuneena alas. 
”Ihanan hiljaista.”

”Se on aina saavutus tässä taloudessa”, Teddy tunnusti naurahtaen. Hän oli antanut Keeshan viilettää takapihalla, kun oli syöttänyt Ameliaa, joten koirakin makoili hetken tyytyväisenä keittiössä päästyään purkamaan ylimääräisen energiansa.
”Matthew nukahti?” Hän varmisti päätään kallistaen ja kohotti vauvan olalleen, kun Amelia oli saanut syötyä mielestään tarpeeksi.

”Jäi ainakin hiljaa sänkyyn.” Gabrielle totesi hymyillen. Hän haki keittiön piilosta suklalevyn ja istui sohvalle sen kanssa. 

”Se on riittävän lähellä”, mies naurahti. Taapero sammuisi kuin saunalyhty muutamassa minuutissa, jos oli kerran jäänyt hiljaa sänkyynsä.
”Herkkuhetki nyt kun kukaan muu ei ole mankumassa osaansa?” Teddy kiusoitteli vaimoaan virnistäen, kun siirtyi istumaan sohvalle naisen viereen.

”Alat oppia.” Gabrielle virnisti leveästi hymyillen ja otti palan suuhunsa. 
”Ehkä Ameliakin alkaa tajuta ettei maailma ole kamala.”

”Johan siinä on kestänytkin, vai?” Mies virnisti takaisin vaimolleen. No, parempi oppia myöhään kuin ei milloinkaan, eikö vain?
”Ehkä. Hitaasti mutta varmasti. Amelia on todennut ettei kaikki ehkä ole aivan niin kamalaa.”

”Olet nopea oppimaan.” Hän huomautti hellästi. Hyväksi isäksi mies oli oppinut heti. 
”Ehkä. Ei juhlita vielä.”

”Ei juhlita vielä”, Teddy vahvisti nyökäten. Ehkä kuopus vielä muistaisi, miten kamala maailma olikaan. Kirkas ja kovaääninen ja kylmä. Tai liian kuuma, päivästä riippuen. Hänellä oli nyt jo tunne, ettei voimakastahtoinen tyttö olisi koskaan hyvä muutosten kanssa.
”Onhan kaikki hyvin?” Mies varmisti heijaten tyytyväistä nyyttiä sylissään. Gabriellen vanhempien vierailu oli tullut ikävänä yllätyksenä heille molemmille.

Lapsen äiti pelkäsi samaa. Amelia ei koskan tulisi kelpuuttamaan uusia asioita helpolla.
”Veronica hoitaa molempien vanhemmat hengiltä.”

Teddy naurahti matalasti moiselle julistukselle.
”Olisihan se pitänyt arvata, että murhaa sinä päädyit tilaamaan puhelullasi”, hän totesi huvittuneisuutta äänessään.

”Voi kuule, jos haluaisin oikeasti murha, soittaisin Angukselle.” Nainen puuskahti silmiään pyöräyttäen.

”Ai, sinulla on jo salamurhaajan numerokin selvillä”, mies vitsaili huvittuneena. ”Jos nyt kuitenkin jätettäisiin murhat muille. Meillä on parempaakin tehtävää.”

”Olisi surkeaa henkilöstöpalvelua jos ei murhaajia saisi.” Gabrielle huomautti nuivasti. 
”Ehkä tämän kerran.”

”En minä muuta pyydä”, mies lupasi huvittuneena. Murha saisi jäädä johonkin toiseen päivään. ”Meillä on kyllä kaksi aivan äärimmäisen täydellistä lasta”, Teddy huokaisi ihaillen. Heidän pienokaisensa olivat maailman upeimmat.

”Niin on. Veronica otti epäilyksen Matthewin kehityksestä vähintään henkilökohtaisena loukkauksena.” Hän totesi hymyillen.

”Valitsimme siis hyvän kummitädin pojallemme”, Teddy totesi. Hän saattoi helposti kuvitella, miten voimakas englantilaisnaisen reaktio oli moiseen ollut. Onneksi Veronica ei ollut ollut kylässä, tai he olisivat pian joutuneet kuuraamaan verta olohuoneen lattialta.

Se oli ollut onni. 
”Paras.” Hän huomautti hymyillen. Veronica oli loistava monin puolin. 
”Pitäisi varmaan mennä pian nukkumaan. Kuule, kulta, kerro rehellisesti miten lähellä olet ostaa hevosen?”

"Niin pitäisi", mies nyökkäsi. Nämä tilanteet piti käyttää hyödyksi, kun edes toinen lapsista nukkui sikeästi - ja rehellisyyden nimissä myös Amelia oli varsin rauhallinen, joten ehkäpä vauvakin nukahtaisi sänkyynsä ilman turhaa huutoa.
"En ole vielä nähnyt syytä olla ostamatta, mutta en myöskään mitään, mikä saisi kiirehtimään päätöksen kanssa", Teddy totesi nousten seisomaan Amelia sylissään. "Jos saan hevoselle ratsastajan, ja se todella näyttää niin lupaavalta kuin mitä siitä on sanottu, niin siinä tapauksessa harkitsen kauppoja."

Gabrielle ei uskaltanut haaveilla niin pitkälle. Tytön saamisesta lähtien hän oli nukkunut lapsen tuttina, miltein kokonaan. Se sai pudottamaan unelmat. Hän vilkaisi miestään ja nousi ylös, hymyillen hieman. 
"Ja koska sitä tarjoaa Miyaton äiti eikä joku huijari, alan valmistautua siihen että alat juosta tallilla irronneen kengän takia." Hän palautti suklaalevyn lopun piiloonsa, palaten sitten. 
"Otanko Amelian vai koetatko saada hänet omaan sänkyynsä ja oman puoliskosi takaisin?"

"Noh", mies naurahti. "Ehkä annan tulevan ratsastajan murehtia moisista. Olen vain etäinen hevosenomistaja, joka tahtoo silloin tällöin kuulla kuulumisia, siinä kaikki." Voisi käydä katsomassa muutamat kisat, jos ne osuisivat sopivasti omiin aikatauluihin.
"Voisin yrittää, josko Amelialle kelpaisi oma sänky edes hetkeksi", Teddy totesi heijaten lasta sylissään. Ei kai tyttö koskaan tottuisi nukkumaan omassa sängyssä, jos lasta ei sinne edes laitettaisi kokeilun vuoksi. Ennen pitkää vauva tahtoisi äitinsä luokse, mutta jos edes muutaman tunnin Amelia olisi tyytyväisenä omassa sängyssään, se olisi jo voitto.

Gabrielle nyökkäsi hymyillen. Hän saisi koettaa nukahtaa ilman lasta ihollaan, edes tämän kerran. 
"Olet pelastajani." Hän suukotti miehensä poskea, lähtien pesemään hampaansa yläkertaan. 

Teddyä huvitti moinen julistus, mutta olkoot. Hän olisi ilolla vaimonsa pelastaja, jos näin pienellä vaivalla moisen arvonimen sai osakseen. Mies kantoi vauvan lastenhuoneeseen ja laski tytön sänkyyn, vaikka Amelia näyttikin hetken tyytymättömältä, kun syli katosi. Sängyn yllä riippuva mobile varasti kuitenkin tytön huomion, ja Teddy hiipi kaikessa hiljaisuudessa ulos huoneesta uskaltamatta tuskin hengittääkään. Ehkä Amelia kävisi nukkumaan omaan sänkyynsä. Luksusta se olisi pienikin luksus. Mies suunnisti makuuhuoneeseen vaihtamaan yöpukuun, ja sen jälkeen pesemään hampaansa, ennen kuin sujahti peittojen alle parisänkyyn, joka oli pitkään ollut Amelian valtakuntaa.

Teddyn tullessa sänkyyn Gabrielle kierähti tuon kainaloon, huokaisten aivan liian onnellisena. 
".... Mitä luksusta." Hän kuiskasi miehensä korvaan. 
"Liian hyvää ollakseen totta."

"Ei se kauaa kestä", mies vakuutti naurahtaen, kun asettui mukavasti vaimonsa vierelle. Näin oli oikein hyvä, kun saattoi pidellä naista kainalossa hämärässä makuuhuoneessa. Kumpikaan lapsista ei itkenyt, Keesha ei urnuttanut oven takana eivätkä kissatkaan aiheuttaneet meteliä missään päin taloa. Kerrankin oli oikeasti hiljaista, mikä oli varsin vieras asia kuluneiden kuukausien valossa.
"Ennen pitkää Amelia toteaa, ettei itsekseen nukkuminen ole yhtään niin mukavaa kuin sinun vieressäsi, ja alkaa huutaa pää punaisena."

"Shhh!" Gabrielle sihisi, läppäisten Teddyn rintakehää nyreänä.
"Olit aivan lähellä saada jotakin mukavaa, mutta sitten aloit pessimistiksi."

Mies naurahti moiselle ja kohotti Gabriellen käden huulilleen, ennen kuin nainen ehtisi läpsiä häntä enempää.
"Realistiksi, enemmänkin", mies virnisti painaen suukon vaimonsa kädelle. "Mutta ei se mitään. On ihan riittävän mukavaa voida makoilla vierelläsi ilman pientä vauvaa välissä varottavana."

Nainen nyrpisti kevyesti nenäänsä, hymyillen suloiselle eleelle. 
"Mmm. Tarkoitin yöunia." Hän huomautti huvittuneena. 
"Mitähän sinäkin taas ajattelit?"

"Totuuden nimissä ajattelin, että joudun nousemaan minuutin tai parin sisällä ja hakemaan Amelian", mies naurahti. Oli suoranainen ihme, ettei tyttö ollut jo ilmaissut tyytymättömyyttään. Ehkä hän voisi nukahtaa vaimonsa vieressä ennen kuin niin kävisi. Yllätys se sellainenkin olisi.
"Hyvää yötä rakas", Teddy toivotti painaen suukon vaimonsa nenänpäähän.

Vastaus sai naisen hymyilemään pehmeästi. 
"Hyvää yötä. Minä hoidan ensimmäisen heräämisen." Amelia ei kelpuuttaisi Teddyä kuitenkaan keskellä yötä. 

"Selvä", mies myöntyi pehmeästi hymyillen. "Sormet ristissä, että se tapahtuu vasta lähempänä aamuyötä." Aina voisi unelmoida, että tyttö nukkuisi pidempään kuin tunnin. Ei pieni toivo ketään koskaan satuttanut, ainakaan kovin pahasti. Teddy korjasi hieman asentoaan ja veti Gabriellen lähemmäs itseään, kun sulki silmänsä antaen unen viedä mennessään. Jos jotakin vanhemmuus oli opettanut niin sen, miten nukahtaa sillä sekunnilla, kun sulki silmänsä.