[Y] In your head, they are crying

Lauantai 4. elokuuta 2018 – alkuilta, Abertay Guest House, Dundee, Skotlanti, UK

Löydettään vapaan huoneen kotoisasti sisustetusta majatalosta Amanda laski reppunsa huoneen lattialle. Sisustus yhden hengen huoneessa oli kovin kotoisan mustavalkoinen. Se ei tuonut kovin suurta iloa sydämeen joka tuntui olevan täynnä synkkiä varjoja, tempoen ahdistuneena rinnassa kuin se olisi yrittänyt paeta. Ehkä se ei riittänyt että hän pakeni, ehkä hänen sydämensä olisi saatava paeta vielä kauemmas. Se ei ollut mahdollista, joten levottomana sykkivän sydämen oli tyydyttävä tähän, kuten myös kierroksilla käyvien aivojen. Hän oli pysähdellut katsomaan kauniita rantapaikkoja, ylipäätään maisemia ja kävelemään Skotlannin kauneudessa. Oli naurettavaa että hän oli koko ikänsä asunut Englannissa, mutta ei koskaan todella käynyt täällä hauskasti puhuvien ihmisten tyyssijassa.
Se olikin sitten matkan ainoa piristys. Muutama kilometri Stirlingin jälkeen hän oli halunnut ostaa prepaidin, mutta se ei auttaisi mitään, sillä hän oli jättänyt puhelimensa pienelle huoltoasemalle Edinburghin ja Stirlingin välillä. Hänellä oli vain ajokorttinsa, passinsa ja käteistä rahaa. Pieni sievä valkoinen autonsa toki, siinä oli kaikki mitä hän oli aikeissa kaivata matkallaan. Ei Amanda edes tiennyt milloin hän palaisi Newcastleen ja takaisin omaan elämäänsä. Hitaasti, miltein vaivalloisin liikkein hän riisui jalkapallojoukkueiden pelipaitaa muistuttavan Batman-paitansa pois, vetäen toisessa kerroksessa sijaitsevan hotellihuoneen verhot kiinni. Suihku kuulosti taivaalliselta kaiken ajamisen ja patikoinnin jälkeen.
Vilkaisu verhojen raosta kertoi että Englanti aikoi jatkaa iltapäivällä aloittamaansa linjaa. Se ei aikonut enää tarjoilla kaunista kesäpoutaa, vaan oli vapauttanut tutumman säätilan. Sateen. Se ei haitannut. Surulliseen, melankoliseen harmauteen oli helpompi samaistua kuin iloisesti auringossa kylpevään luontoon. Hän kävisi ennen syvemmälle Skotlantia ajamistaan ostamassa sadetakin ja kumisaappaat. Pari lisävaatettakaan tuskin tekisi pahaa, sillä hänellä oli kovin rajallinen valikoima vaatteita mukanaan.

Vaatteet putosivat koruttomana jonona pitkin huonetta kun Amanda suunnisti kohti suihkua. Hän heitti viimeisenä alusvaatteet kylpyhuoneen oven eteen, lysähtäen istumaan. Käsissään hän pyöritteli terää, jolla ei ollut aikeissakaan tehdä mitään tarkoitukseen sopivaa. Huultaan purren hän painoi terän reittään vasten, vinkaisten hiljaa. Se teki kipeää, mutta samalla kipu tuntui valuvan ulos. Kaikki kaipuu, suru ja tuska valui veren mukana ulos kiihtyvään tahtiin kun viillot Amandan reisillä lisääntyivät.
Hetkinen, mitä helvettiä hän oli tekemässä?
Hän heitti terän roskiin, ilme täynnä itseinhoa. Hän sai olla surullinen, mutta se pitäisi käsitellä toisella tavalla. Jos hän aikoi käyttää aikaa itsensä korjaamiseen Sktolannin ylämailla, hän ei voisi aloittaa sitä näin, eikä koskaan toistaa tätä. Hän tiesi paremmin, se ei auttanut. Amanda oli ehkä kadonnut sanomatta sanaakaan, mutta hän oli tehnyt sen vain jotta voisi todella mennä itseensä, miettiä elämäänsä. Mennyttä ja tulevaa, miltä halusi elämänsä vielä näyttävän. Jos hän astuisi tälle polulle, äkkiä kävisi niin ettei olisi elämää. Sen oppi nopeasti lukemalla masentuneiden tarinoita ja Amanda ei ollut valmis siihen. Hän ei aikonut tai halunnut olla yksi niistä ihmisistä, jotka katosivat ensin masennukseensa ja sitten lopulta löytyi pikkukaupungin ruumishuoneelta Jane Doena tai sukulaiset saivat sen kamalimman puhelun.

Pikainen suihkutus, painetta haavoille ja kaikki oli taas hyvin. Kukaan ei huomaisi mitään, hänen ei koskaan tarvitsisi kertoa kenellekään tästä hetkestä.
Hetkestä, josta hän ei ollut millään mittakaavalla ylpeä ja jota ei koskaan toistaisi. Nuori nainen kääriytyi pyyhkeeseen, astuen kylpyhuoneesta pienen huoneensa puolelle. Se olisi hänen kotinsa pari päivää. Huomenna hän kiertelisi hieman kaupunkia ja kävisi katsomassa paria nähtävyyttä. Magdalen Green toivottavasti tarjoaisi hiljaisuutta ja rauhaa, auttaisi hävittämään hetkeksi kaiken mielestä. Hän toivoi koko matkan tekevän niin.
Amanda oli niin väsynyt räpiköimään, selviytymään. Hän ei selviäisi saatika jaksaisi enää pärjätä. Hän halusi saada itsensä kuntoon, jotta voisi elää. Ei vain pärjätä, päivästä toiseen. Se onnistuisi vielä, mutta nyt hän kaipasi aikalisää itselleen.