[Y] All you need is a little faith, trust, and pixie dust

Day 1: Hawaiian Roller Coaster Ride - x
Day 2: I Won’t Say I’m in Love - x
Day 3: Reflection - x
Day 4: One Jump Ahead - x
Day 5: Gaston - x
Day 6: Go the Distance - x
Day 7: Not One of Us - x
Day 8: For the First Time in Forever - x
Day 9: You’re Welcome - x
Day 10: Kiss the Girl - x
Day 11: Mother Knows Best - x
Day 12: Hakuna Matata - x
Day 13: He’s a Tramp - x
Day 14: A Girl Worth Fighting For - x
Day 15: When She Loved Me - x
Day 16: I Just Can’t Wait to Be King - x
Day 17: I See the Light - x
Day 18: Under the Sea - x
Day 19: Friend Like Me - x
Day 20: Dig a Little Deeper - x
Day 21: The Gospel Truth - x
Day 22: Be Prepared - x
Day 23: Beauty and the Beast - x
Day 24: Touch the Sky - x
Day 25: I’m Still Here - x
Day 26: Zero to Hero - x
Day 27: We Are One - x
Day 28: How Far I’ll Go - x
Day 29: I’ll Make a Man Out of You - x
Day 30: A Whole New World - x
Day 31: Let It Go - x

Pojat olivat heränneet aamuvarhaisella täynnä intoa, jota edes kissojen leikittäminen ei ollut saanut hillittyä. Caitlin oli luvannut sisarelleen päivän ilman poikia ja ehdottanut, että veisi lapset Brightoniin, sillä kukapa ei nauttisi rannalla leikkimisestä näin upeana kesäpäivänä. Milo ja Basti olivat lähestulkoon tärisseet innosta koko illan ja malttaneet nukahtaa vasta, kun Caitlin oli luvannut, että he voisivat lähteä Brightoniin heti aamuvarhaisella, kun lapset heräisivät.
Hän oli katunut lupaustaan muutaman sekunnin ajan, kun pojat olivat pelmahtaneet hyvin varhain koputtelemaan heidän makuuhuoneensa oveen ja pakottaneet kummitätinsä nousemaan sängystä ja jättämään Davidin lohdullisen, lämpimän kainalon taakseen, mutta katumus oli kadonnut aamupalan syömisen myötä. Siinä vaiheessa kun pojat olivat valmiita lähtemään juna-asemalle, Caitlin oli itsekin imenyt lasten viatonta intoa siinä määrin, että unohti häsellyksen keskellä ottaa kotiavaimet mukaan. Ei auttaisi kuin toivoa, että David - tai vaihtoehtoisesti Chloe ja Killian - olisivat jo kotona illalla, kun hän palaisi kahden toivottavasti päivästä nauttineen pojan kanssa Crawleyhyn.

Junamatka Brightoniin oli kulunut yhdessä väläyksessä, kun lapset olivat kertoneet hänelle keväästään ja esitelleet kielitaitoaan puhumalla niin englantia, saksaa kuin muutaman sanan iiriäkin, jota Basti oli tahtonut opetella silkasta uteliaisuudesta. Caitlin oli hyvän kummitädin ominaisuudessa kehunut lapsia suunnattomasti eri kielistä, joita pojat puhuivat, ja kerännyt huvittuneita katseita muilta kanssamatkustajilta, kun oli vaihdellut puheensa aksenttia poikien suureksi riemuksi. Oli aina melkoinen loikka koettaa vaihtaa irkkuaksentista takaisin englantilaiseen, pehmeämpään puhetapaan, mutta hyppiminen irkkuaksentin ja jenkkiaksentin välillä oli sentään helppoa, kun ärrät särähtivät samaan tapaan. Milo ja Basti koettivat parhaansa mukaan matkia hänen puhettaan, mikä sai Caitlinin vaihtamaan lennosta kieltäkin. Siinä vaiheessa kun he poistuivat junasta Brightonin asemalla, pojat olivat jo oppineet tervehtimään, esittäytymään ja kysymään kuulumisia espanjaksi. Lapset todella olivat kuin pesusieniä, mitä uuden tiedon oppimiseen tuli.

Hän ohjasi pojat suoraan hiekkarannalle, joka ei vastannut aivan ulkomaiden valkoisia hiekkarantoja ja turkoosia merta, mutta kelpasi lapsille yhtä hyvin. Nainen levitti ruudullisen viltin hiekalle, potkaisi kengät jalastaan ja upotti varpaansa auringon lämmittämään hiekkaan, kun pojat kuoriutuivat ylimääräisistä vaatteistaan ja säntäsivät leikkimään vesirajaan. Caitlin hymyili katsellessaan poikien ilakointia ja sulki silmänsä nauttiessaan auringon lämmöstä kasvoillaan. Hän ei ruskettuisi ikipäivänä, mutta pisamat räjähtäisivät vielä pahemmin käsiin, kuin mitä tallipäivien myötä oli jo käynyt. Hän olisi pian pelkkää pisamaa koko nainen, mutta ehkä se ei ollut kamalinta maailmassa.
”Caitlin!” Basti hihkaisi saaden tätinsä havahtumaan ajatuksistaan ja kääntämään katseensa poikaan, joka juoksi vesirajasta häntä kohti pidellen jotakin kädessään. ”Löysin näkinkengän! Katso miten kauniin värinen se on.” Poika esitteli ylpeänä löydöstään, eikä Caitlin voinut olla hymyilemättä leveästi lapselle. Basti oli herttaisen innostunut niin pienestä asiasta, ja nainen lupasi pitää näkinkengän tallessa viltillä, jolle Basti sen niin tarkoin asetteli. Poika oli oikeassa, se oli oikein kaunis vaaleanpunaisen ja oranssin väriloistoa esittelevä näkinkenkä, josta ei puuttunut kuin pieni pala yläreunasta.

Ennen kuin nainen huomasikaan, viltille oli kerätty suuri keko erilaisia simpukoita ja meren pyöreäksi hiomia kiviä. Jopa Caitlin oli osasyyllinen kerättyyn kokoelmaan, sillä poikien into oli saanut naisenkin kahlaamaan vedenrajassa ja keräilemään simpukoita ja kiviä lasten mukana. Hän muisti hyvin, miten oli tavannut tehdä tätä lapsena Chloen ja Charlotten kanssa, kun heidän äitinsä oli istunut viltillä rannalla eväskorin vierellä.
Nyt hänen roolinsa oli jakaa eväitä kylmälaukusta pojille, kun lapset lopulta malttoivat istua alas. Hän kääri molemmat pehmeisiin pyyhkeisiin ennen kuin lykkäsi kotona väkerretyt voileivät poikien käsiin ja tarjosi vesipulloja molemmille. Aamupäivän leikit vesirajassa ja simpukoiden etsiminen oli saanut nälän hiipimään päälle kuin varkain, ja pojat ahmivat voileipänsä tuskin niitä pureskellen. Nauraen Caitlin antoi omankin leipänsä lasten syötäväksi, ja vannotettuaan pojat hiljaisuuteen, aukaisi sipsipussin. Chloen mielestä moinen ei kävisi lounaasta, mutta pojat olivat syöneet ensin voileipiä. Sen jälkeen sai syödä sipsiä, jos Caitlinilta kysyttiin.

Evästauon jälkeen he makoilivat hetken viltillä ja kertoivat tarinoita vuorotellen. Pojat kertoivat kaikesta, mikä Caitlinilta oli jäänyt väliin kevään aikana, kun lapset olivat olleet Itävallassa, ja Caitlin puolestaan kertoi Remonasta, Davidin uudesta työstä ja kissojen kommelluksista aina siitä riippuen, mikä tarina sattui milloinkin pulpahtamaan mieleen. Pojat nauroivat, kun hän kuvaili aamua, jona oli löytänyt Hendrixin keittiön kaapista jumiin jääneenä, kun ilmeisesti Morrison oli sulkenut vetolaatikon toisen kissan tungettua sinne, ja tuulettivat villisti, kun hän kuvaili heidän menestystään Remonan kanssa kisakentillä. Lapsilla oli lukuisia kysymyksiä, joihin Caitlin lupasi Davidin vastaavan seuraavana päivänä, sillä miehellä oli taito tehdä tarinoille teatterista oikeutta aivan eri tavalla kuin hänellä. Niinpä ne tarinat saivat jäädä miehen kerrottavaksi, eivätkä lapset kauaa surreet odotusta, kun keksivät jo kysellä seuraavasta asiasta.

Ruoan laskettua sen verran, että liikkuminen tuntui jälleen hyvältä idealta, pojat olivat siirtyneet lähemmäs vesirajaa ämpärin, parin lapion ja muutaman muotin kera. Caitlin seurasi viltiltä käsin arkkitehtuurista suunnittelua, joka vaikutti kovin vakavalta kahden niin nuoren pojan puuhaksi, mutta paria tuntia myöhemmin hänenkin oli myönnettävä suunnittelun kantaneen hedelmää, kun Milo ylpeänä esitteli heidän valtavaa hiekkalinnaansa. Caitlinin sydäntä lämmitti, miten teini-ikään kuin salakavalasti hiipinyt poika jaksoi edelleen leikkiä 12-vuotiaan pikkuveljensä kanssa, eikä narissut lainkaan nolosta ohjelmasta kummitätinsä seurana. Milo oli maailman suloisin 14-vuotias, siitä Caitlin oli valmis laittamaan päänsä pantiksi.
Hiekkalinnan valmistuttua ja heidän otettua siitä asiaankuuluvasti vähintäänkin sata kuvaa, Caitlin pakkasi kaikki tavarat kantoonsa ja lähti poikien kanssa suunnistamaan kohti valtavaa laituria, jolla oli ruokapaikkoja ja huvipuistolaitteita. Brighton Pier oli kerännyt päivän mittaan paljon vierailijoita, mutta sen tähden he olivat hankkineet rannekkeensa etukäteen. Caitlin sulloi hevosharrastuksen tuomalla kokemuksella kaikki ylimääräiset kantamukset aseman säilytyslokeroon, ja sen jälkeen sai juosta kahden pojan raahaamana laiturille.

Basti arkaili kaikista vauhdikkaimpia laitteita, joten Caitlin löysi itsensä hurjapäisille tarkoitetusta vuoristoradasta Milon mankumisen seurauksena. Kameran räpsäisemä kuva heistä kiljumassa kuin tapettavat oli aivan liian hilpeä ohitettavaksi, ja niin nainen päätyi ostamaan sen Milon nenännyrpistelystä huolimatta. Ehkä poika oli kuitenkin hieman teini. Sen verran, ettei näin noloja kuvia saisi olla olemassa. Basti nauroi raikuvasti nähdessään kuvan tädistään ja isoveljestään suut ammottavina ja silmät suurina, kun molemmat puristivat kauhuissaan turvalaitteita.
Sen jälkeen oli hyvä kiertää hieman rauhallisempia laitteita, ennen kuin pojat huijasivat tätinsä ostamaan ensin hot dogit kaikilla herkuilla ja hetkeä myöhemmin hattarat jälkiruoaksi. Caitlin ei varsinaisesti surrut epäterveellisiä ratkaisuja ruoan suhteen, sillä sellainen ei vain sopinut päivän tunnelmaan. Kasvavat pojat tarvitsivat ruokaa silloin, kun nälkä iski, ja jos tarjolla oli vain huvipuistoon sopivaa roskaruokaa, sitten he söivät sitä. Kotona ehtisi syödä terveellisemmin.

Kun he suunnistivat illan tullen takaisin juna-asemalle ja nousivat junaan kohti Lontoota, Caitlinilla oli kainalossaan uninen Basti, joka nukahti heti junan lähdettyä liikkeelle. Milo taisteli väsymystä vastaan teini-iän tuomalla tahdonvoimalla, mutta pojista vanhempikin näytti siltä, että olisi sikeässä unessa jo ennen kuin pää osuisi tyynyyn. Caitlin hymyili lämmöllä katsellessaan poikia. Heillä oli ollut ihana päivä yhdessä rannalla ja huvipuistossa. Enää ei harmittanut lainkaan, että hän oli joutunut jättämään Davidin kainalon niin varhain aamulla. Pian he olisivat kotona, ja hän voisi palata takaisin aviomiehensä syleilyyn kertoen hiljaisella äänellä tarinoita päivästään.

Kun otti huomioon, miten ahkerasti nainen oli aikanaan vieraillut yhdessä jos toisessakin sängyssä ympäri Northumberlandia, oli suorastaan käsittämätöntä, miten sokea Bex osasi olla muiden tunteille. Hän oli taitava tunnistamaan, milloin mies baaritiskin toisessa päässä oli kiinnostunut hänestä, mutta ei kuollakseenkaan nähnyt nenäänsä pidemmälle, mitä tuli muihin. Hän osasi lukea hevosia kuin avointa kirjaa, mutta ei ymmärtänyt perheestään paljoakaan.
Tällä kertaa hän sentään tiesi tarkalleen, miksi Hilda oli hänelle vihainen, ja totuuden nimissä Bex oli itselleenkin raivoissaan. Hän oli tehnyt väärin sisartaan kohtaan, kun oli mennyt koskemaan Nathaniin, eikä sitä voisi selittää sanoin paremmaksi. Naisen ei auttanut kuin toivoa, että Hilda antaisi hänelle anteeksi jossakin kohtaa. Mahdollisimman pian, Bex rukoili, sillä oli perin ikävää, kun ei voinut edes puhua omalle sisarelleen. Äitikin oli, varsin ymmärrettävistä syistä, käskenyt häntä pysymään poissa silmistä ja ajattelemaan tekojaan hetken. Miettimään, miltä se tuntui Hildasta. Bex oli nyrpistänyt nenäänsä moiselle ohjeelle, mutta sisäistänyt loput äidin teräksisestä puheesta. Hän ei ollut toivottu vieras Greenridgessä.

Edes Sasha ei tahtonut puhua hänelle. Hyvä on, hän oli unohtanut ystävänsä valmistujaiset kisoihin valmistautumisen keskellä, mutta eihän se nyt ollut mikään syy katkaista välejä kokonaan. Hän oli pahoitellut vuolaasti ja vilpittömästi, mitä nyt aamuviideltä ja muutaman oluen liikaa juoneena, mutta pahoitellut kuitenkin. Sen jälkeen he olivat tosin huutaneet kilpaa puhelimiinsa, kun Sasha oli haukkunut hänet pystyyn ja Bex vastannut samalla mitalla takaisin. Oli varsin helppo vetää päätelmä, ettei Bex tosiaankaan ollut hyvä, mitä tuli pahoitteluihin. Hänen temperamenttinsa kiehahti aivan liian nopeasti yli, eikä pahoitteleminen usein sujunut suunnitelmien mukaan. Mutta niin tai näin, Sasha oli nyt hänen listallaan varsin alhaisessa tärkeysjärjestyksessä. Ensin hänen olisi korjattava välinsä Hildan kanssa, ja sen jälkeen hän voisi keskittyä lapsuudenystäväänsä.

Mutta sisko ei ollut ihan niin anteeksiantavalla tuulella kuin yleensä. Hän oli saanut huudot ja vedet kasvoilleen, uudet huudot seuraavana päivänä puhelimessa, ja nyt vielä korvallisen sen tähden, että Hilda oli kuin olikin päätynyt mukaan muodonmuutosohjelmaan, johon hän oli siskonsa ilmoittanut vitsinä pieneltä ikuisuudelta tuntunut aika sitten. Hän ei ollut silloin ajatellut, että Hildaa valittaisiin tositv-sarjaan, ja vielä vähemmän, että ajankohta osuisi sellaiseen hetkeen, kun hänen siskonsa muutenkin vihasi häntä luita ja ytimiä myöten. Vaan siinä oli käynyt juuri niin, ja nyt hän oli saanut kuulla uudestaan täyslaidallisen äidiltään ajattelemattomuudesta ja Sashalta siitä, miten hänen empatiakyvyssään oli vakavia puutteita. Bex oli lyönyt luurin lapsuudenystävänsä korvaan kyllästyttyään moiseen saarnaan ja mököttänyt loppupäivän yksinään asunnollaan.

Nyt hänellä ei edes ollut kilpailuja, mihin lähteä viikonloppuisin, ja viikottainen vapaapäivä alkoi tuntua enemmän kiroukselta kuin siunaukselta, sillä se antoi hänelle aivan liikaa aikaa ajatella. Hän oli pyörinyt kaupoilla Newcastlessa, selannut huvin vuoksi myytäviä hevosia, etsinyt syntymäpäivälahjaa Sashalle epämääräisiltä verkkosivuilta ja koettanut keksiä, miten pahoitella uudestaan ja uudestaan sisarelleen, jotta pääsisi takaisin Hildan hyvälle puolelle. Nathanin näkeminen töissä oli lähinnä ikävä muistutus yöstä, joka oli mennyt niin monella tavalla pieleen, mutta ainakin miehen kunniaksi oli sanottava se, ettei Nathan antanut moisen tulla heidän ammatillisen suhteensa väliin.
Ainakin hänellä oli siis yksi ihminen auttamassa hevosten kanssa, joka ei vihannut hänen jokaista soluaan. Zoen vihassa nyt ei toisaalta ollut mitään uutta, sillä hevosenhoitaja oli vihannut häntä aina ja todennäköisesti vihaisi ikuisuuden ja päivän päälle, vaikka mitään syytä moiselle vihanpidolle ei ollutkaan. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään ainakaan tietoisesti, mikä olisi oikeuttanut Zoen inhoamaan häntä niin palavasti, mutta tässä sitä oltiin.
Bex oli jopa yrittänyt solmia sopua hevosenhoitajan kanssa sen jälkeen, kun Emily oli huutanut hänelle hänen itsekkyydestään ja ilkeydestään, mutta Zoen kaadettua kaikki ostetut kahvit viemäriin, Bex oli luovuttanut ja palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen toimintatapaan. Ainakin hän saattoi kertoa itselleen, että hevosenhoitaja näytti syöneen sitruunan sen tähden, että Duffylla oli eripariset pintelit, eikä suinkaan siitä syystä, että Bex istui orin selässä. Pieniä helpotuksia elämään, tai jotakin sellaista.

Nainen huokaisi raskaasti haudatessaan päänsä tyynyyn jälleen yhtenä iltana, kun hänellä oli aivan liikaa aikaa. Bex oli koettanut houkutella Sashaa kylään niin monena iltana tälläkin viikolla, mutta ystävä oli kieltäytynyt kutsusta jyrkästi kerrasta toiseen. Sen tähden olikin niin yllättävää, kun puhelin heräsi henkiin ja ruudulla välkkyi Sashan nimi.
”Olen pihalla, tule avaamaan alaovesi”, nainen ilmoitti tervehtimättä ja löi luurin korvaan ennen kuin Bex ehti vastata mitään. Nainen juoksi rappuset kaksi kerrallaan alas, aukaisi oven ja laski ystävänsä sisään kapeaan portaikkoon leveä hymy huulille hiipien. Ainakin hän oli saanut anteeksi yhdeltä ihmiseltä. Enää vain… puoli tusinaa jäljellä? Hän oli seonnut laskuissa aikapäiviä sitten.
”En tiennyt että olet tulossa”, Bex totesi ystävälleen suunnistaessaan asuntoonsa ja viittoi Sashaa tekemään olonsa kodikkaaksi pienessä kyläkaupan yläkerrassa olevassa asunnossa, jota hän kutsui kodiksi.
”En minäkään, mutta olin Greenridgessä, joten ajattelin että voin yhtä hyvin ajaa tätä kautta”, pidempi nainen huokaisi riisuessaan kenkänsä hyllykölle, joka näytti vetelevän viimeisiään kasoiksi kasattujen kenkien alla.
”Mitäs Felinelle kuuluu?” Bex kysyi vedoten katseellaan ystäväänsä, jotta saisi vastauksen siihen kysymykseen, jota ei ollut esittänyt ääneen. Mitä hänen perheelleen kuului?
”Siellähän se, yhtä kärttyinen kuin aina ennenkin. Äitisi tosin on vielä pahempi, joten en valita hevosestani”, Sasha totesi istahtaen sohvalle. Ava ei tosiaankaan ollut iloinen tällä hetkellä, kun sisarusten suhteet olivat niin solmussa.
”Voi Felineä. Sinun pitäisi joskus tulla sen kanssa Rosingsiin, voisimme käydä yhdessä maastossa”, Bex ehdotti leveä hymy huulille hiipien. ”Ihan kuin lapsina.”
”Ihan kuin lapsina”, Sasha huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nyökkäsi pienesti. ”Ehkä se voisi onnistua.”

He vaihtoivat kuulumisia pitkän tovin, ja vaikka Bex ei voinut täysin karistaakaan tunnetta siitä, että jokin heidän välillään oli hajonnut peruuttamattomasti, hän nautti kuitenkin ystävänsä seurasta. Ainakin hänellä oli joku, jolle puhua ja joka puhui takaisin. Oman asunnon seinät eivät olleet vielä kehittäneet sellaista taitoa, vaikka hän puhuikin kovin ahkerasti vaaleansävyisille seinille. Ehkä hänen pitäisi ottaa mallia Hildasta ja hankkia kissa tai pari. Ainakin sen jälkeen hän voisi sanoa puhuvansa eläimille, eikä pelkästään seinille tai muovisille huonekasveille.

Paddy ei tuntunut tänään oikealta, mutta Zoe ei osannut aivan sanoa, mikä ruunassa oli vialla. Hevonen ei ontunut selvästi yhtäkään jalkaansa, ei aristanut selkäänsä tai liikkunut muutoinkaan toispuoleisesti tai jäykästi, mutta jokin hevosessa tuntui väärältä. Nainen oli asettunut kaukaisimmalle ja siten rauhallisimmalle E-kentälle työskentelemään, mutta nyt mielenvirkistykseksi tarkoitettu koulutreeni tuntui kuluvan siihen, että hän tuijotti hevosta kriittisesti kentän päädyssä olevista peileistä.
Ruuna teki töitä hyvillä mielin, korvat vuoroin hörössä ja vuoroin häntä kuunnellen, eikä kompuroinut haastavammissakaan liikkeissä. Hevonen esitteli rytmikästä sulkuväistöä molempiin suuntiin ja siksakkinakin ravissa, eikä työskentely kootussa laukassa tuottanut hankaluuksia hevoselle. Siitä huolimatta naisen oli vaikea karistaa tunnetta, joka oli jäänyt vainoamaan taka-alalle. Oli päivä ollut millainen tahansa, hän oli aina nauttinut työskentelystä hevosen kanssa, mutta tänään moinen tunne jäi uupumaan.

Tänään, hän huomasi tuijottavansa peilejä enemmän kuin keskittyi ratsastamiseen. Hän tarttui soimaavalla kritiikillä pienimpäänkin virheeseen istunnassaan, jalkojensa asennossa, käsien kannatuksessa, missä tahansa, mitä vain huomasi vilkuillessaan peilejä. Niiden läsnäolo alkoi tuntua enemmän kiroukselta kuin siunaukselta, ja useampaan kertaan hän tajusi Paddyn oikovan liikkeissä tai kaatuvan lapa edellä sulkuväistöstä läpi puhtaasti sen tähden, miten hänen huomionsa oli kiinnittynyt peilin kuvajaiseen eikä hevoseen hänen allaan. Sekin oli yksi syy lisää soimata itseä, kun hän lopulta laskeutui ruunan selästä ja talutti hevosen talliin.
Peileistä oli nopeasti tullut hänen pahin vihollisensa, mutta hän oli ajatellut, ettei se valuisi töihinkin. Se, ettei hän suostunut katsomaan itseään peilistä kuin pikaisesti pukeuduttuaan ei kaiken järjen mukaan ollut jotakin, mikä vaikuttaisi hevosenhoitajan työhön, mutta tässä sitä silti oltiin. Zoe näytti varsin synkältä pestessään hevosen, joka oli tehnyt töitä juuri niin hyvin kuin oli saattanut ratsastajan mokista huolimatta.

Nyt, kun hän oli huomannut tuijottavansa peilejä liikaakin, hän tuntui huomaavan jokaisen peilin maneesin seinällä tuodessaan Neron irtohypyttämistä varten pohjoismaneesiin. Ne tuntuivat suorastaan ilkkuvan hänelle, kerjäävän huomiota puoleensa ja sitten nauravan, kun hän erehtyi katsomaan. Nainen ravisti päätään ja talutti täysiverisen irtohypytyskujan alkuun. Onneksi Nero oli sentään keksinyt irtohypytyksen idean muutamalla yrityksellä, eikä enää vaatinut perässä juoksemista juoksutuspiiskan kanssa edetäkseen kujaa pitkin. Ruuna ravasi ensimmäiselle esteelle, mutta laukkasi sen jälkeen pienten hyppyjen välit siistillä ja tasapitkällä askeleella. Hänen työkseen ei jäänyt muu kuin käydä hakemassa tummanruunikko kujan päädystä ja taluttaa maneesin ympäri takaisin alkuun. Se oli kovin aivotonta työtä, ja siinä missä yleensä hän olisi ollut kiitollinen hetken hengähdystauosta, nyt hän huomasi inhoavansa sitä palavasti. Ajatukset eivät olleet hänen kavereitaan tänään, joten olisi ollut parempi hukuttaa ne ankaraan työntekoon.

Zoe seurasi katseellaan, miten Nero hyppäsi neljän esteen kujan ketterästi ja jalkojaan varoen. Nuori täysiverinen alkoi pikkuhiljaa kasvattaa oikeita lihaksia ja saada enemmän pyöreyttä esteen ylle, ja hevonen oli oppinut nostamaan jalkansakin nopeammin ylös ja pois tieltä, kun lähti ylittämään estettä. Ei hän edelleenkään voinut ymmärtää, miksi täysiverinen oli Edgerlyn nimissä, mutta ehkä hevosta saisi vietyä hieman pidemmälle ja myytyä eteenpäin ilman suurta tappiota. Huokaisten nainen lähti kävelemään kohti maneesin kauimmaista päätyä, jossa täysiverinen seisoi ja tutki hiekkaa pöhisten. Katse tosin kiinnittyi hieman hevosesta ohi suureen peiliin, joka näytti hänen lähestymistään askel askeleelta.
Milloin hänen hartiansa olivat alkaneet painua etukumaraan noin pahasti? Nainen pyöräytti harteitaan ja pakotti selkänsä suoraksi, kun jatkoi tasaista askeltamista. Hänen ryhtinsä ei heikkenisi enää enempää.
Mistä lähtien hänen askeleensa oli laahannut riittämiin, että maneesin pohja pöllähti askeleen myötä? Hän ei ollut koskaan voinut sietää ihmisiä, jotka potkivat pikkukiviä kävellessään ja laahasivat kengänpohjansa puhki katukiveyksiin. Milloin hänestä oli tullut sellainen?

Mitä lähemmäs peiliä hän asteli, sitä enemmän tummat kulmat kurtistuivat. Hän näytti kalpealta siitä huolimatta, miten kesä oli jo pitkällä. Yleensä hän olisi ruskettunut jo ennen kevään ensimmäisiä suuria kilpailuja niin, että olisi yhtä hyvin voinut viettää kuukauden Espanjan auringon alla. Nyt hän oli saanut tuskin lainkaan väriä kasvoilleen tai käsivarsilleen. Kasvojen kalpeus tuntui vain korostavan mustia silmänalusia, joista hän ei taitaisi päästä eroon ennen kuin olisi dementoituneena vanhuksena harhailemassa pitkin valkoisia hoitokodin käytäviä. Hän näytti väsyneemmältä kuin millaiseksi tunsi olonsa, mutta ehkä se oli ennemminkin aihe huoleen kuin juhlaan. Kenties hän oli vain niin uupunut, ettei enää edes tunnistanut uupumustaan. Nainen säpsähti, kun täysiverisen tumma pää ilmestyi yllättäen hänen eteensä. Hän ei ollut edes huomannut hevosen liikkuneen, mutta siinä Nero oli, odottamassa että hän ottaisi hevosen kiinni, taluttaisi kujan alkuun ja lähettäisi jälleen esteille. Zoe nielaisi, naksautti riimunnarun kiinni kuolainrenkaaseen ja lähti taluttamaan ruunaa takaisin kujan alkuun. Oli vaikea karistaa ajatuksia, jotka tunkivat mieleen kysymättäkin.
Hyvä kun hän tunnisti enää oman peilikuvansa, välteltyään sitä niin kauan. Hän oli luopunut vähäisestäkin meikistä inhotessaan peilin edessä seisoskelua ripsivärin laiton aikanakaan. Hän ei ollut ikuisuuteen treenannut lyhyessä topissa tai pelkissä urheilurintsikoissa, vaikka oli yleensä suosinut juuri niitä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hänen bikininsä olivat, eikä pienintäkään mielenkiintoa etsiä niitä.

Nainen lähetti Neron hyppäämään esteitä ja hetken hevosen puuhia arvioituaan, hän suunnisti korottamaan kahta viimeistä estettä usemmalla pykälällä. Ei yllättänyt, kun ensimmäisellä yrityksellä ruuna kolautti toiseksi viimeisen esteen alas yllättyessään sen korkeudesta, ja kielsi viimeiselle, kun askel ei sopinutkaan enää esteiden väliin hypyn muututtua korkeammaksi. Seuraava yritys meni paljon paremmin, vaikka viimeisen esteen puomi jäikin keikkumaan kannattimilleen täysiverisen jäljessä.
”Sinä olet yksi kummajainen”, Zoe ilmoitti napatessaan kiinni kuolainrenkaasta. Hän ei tosin ollut varma, puhuiko hevoselle vai itselleen. Se tuntui pätevän yhtä hyvin molempiin.

Luki sitä mitä mediaa tahansa, viime päivinä uutistoimistojen otsikot olivat sisältäneet kovin samantyyppisiä sanoja. Lexa oli kahlannut läpi The Wall Street Journalin ja The New York Timesin uutisia siinä missä BBC:n ja The Guardianin julkaisujakin, ja kokonaiskuva oli ollut selvä. Yhdysvaltain vanha appelsiini oli saavuttanut uuden tason vihan määrässä, jota kansainvälisestikin Trumpia kohtaan haudottiin. Hän ei voinut sanoa olevansa yllättynyt tai kovinkaan pettynyt, mutta hän toivoi, että äänestäjät muistaisivat tämän vielä vaalivuonnakin. Yhdysvallat eivät kestäisi toista vuotta Trumpin kansainvälisiä suhteita vahingoittavaa ja kaupankäyntiä hankaloittavaa politiikkaa, joka oli tulvillaan rasismia, seksismiä ja homofobiaa.
Mutta kaikkien huonojenkin uutisten seasta oli löytynyt jotakin hyvää: perheiden erottamiset rajalla oli lopetettu edes hetkeksi, mutta ihmiset eivät olleet vaienneet asiasta. Epäilemättä se oli ollut poliitikkojen suunnitelmana, kun muutoksesta oli tiedotettu suureen ääneen aina Valkoisesta talosta lähtien, mutta se oli epäonnistunut. Ihmiset eivät unohtaneet kuvia pienistä lapsista itkemässä ja huutamassa vanhempiensa perään, ja lapsista häkeissä tai kadotettuina jonnekin toimimattoman systeemin syövereihin. Jos häneltä kysyttiin, ne olivat pahimpia uutisia, joita tähän vuoteen oli mahtunut.

Britit tuhotkoon kuningaskuntansa harhaisella haaveellaan tavoitella itsenäisyyttä kansainvälisessä maailmassa; Eurooppa muuttukoon yhä enenevissä määrin äärioikeistolaiseksi uusien populistihallitusten myötä; Yhdysvallat menettäköön viimeisetkin uskottavuuden rippeensä presidenttinsä myötä, mutta lasten katoaminen jäljettömiin tai päätyminen järjestelmään, joka ei ajatellut lapsen parasta, oli saatava loppumaan. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi jokaisesta, joka oli marssinut asian tähden kaupungeissa mielenosoituksissa, joka oli soittanut omille edustajilleen ja senaattoreilleen vaatien muutosta, joka oli lahjoittanut rahaa lukuisille hyväntekeväisyyksille, jotka pyrkivät auttamaan niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin.
Hän tiesi, että jossakin kaikkien auttajien joukossa oli myös säätiö, jonka perustamisessa hänkin oli ollut mukana. Viviane Carter Memorial Foundation oli vieraillut muutamaan otteeseen suurten julkaisujen uutisoinnissakin, mistä hän oli valmis kiittämään senaattori Carteria. Henry oli varmasti pitänyt huolta, että poisnukkuneen tyttären muistosäätiö oli saanut ansaitsemansa kansainvälisen huomion lehdistöltä ja tavoittanut niin suuren joukon auttajia kuin vain mahdollista. Lexa ei ollut uskaltanut edes kysyä säätiöltä, kuinka paljon lahjoituksia säätiö oli ottanut vastaan ja ohjannut kiireisimmin taloudellista tukea tarvitseville hyväntekeväisyysjärjestöille paikan päällä. Hän ei ollut tahtonut tietää, vaikka oli itsekin lahjoittanut säätiölle heti Hannahin pyydettyä häneltä lupaa käyttää säätiötä tällaiseen tarkoitukseen.

Hän ei ollut suoraan sanottuna aivan varma, miksi Hannah ja Henry pitivät edelleen hänen mielipidettään niin suuressa arvossa, etteivät tahtoneet käyttää tyttärensä muistosäätiötä mihinkään ilman häneltä luvan pyytämistä. Siitä oli jo lähes neljä vuotta, kun hän oli menettänyt naisen, joka oli sitonut hänet millään tavoin Carterien vaikutusvaltaiseen perheeseen. Oli kerrasta toiseen yhtä omituista nähdä Hannahin nimi viestin lähettäjänä tai nähdä vaaleahiuksisen naisen kasvot puhelimen näytöllä, kun Hannah soitti.
Samaan aikaan oli ihanaa, etteivät Carterit olleet katkaisseet välejä kylmiltään heti hautajaisten päätteeksi. Hannah ja Henry olivat ainoa vanhemmuuden malli, joka hänellä oli ollut sitten varhaislapsuuden, ja niin paljon kuin Hannahin vaaleiden, kihartuvien hiusten tai Henryn haaleansinisten silmien näkeminen satuttikin, hän tuskin koskaan osaisi sulkea hänet avosylin vastaanottanutta perhettä täysin elämästään. Vivianea ei enää ollut, mikä oli luonnollisesti tehnyt heidän väleistään etäisemmät, mutta välit olivat edelleen olemassa. Kaikki sillat menneisyyteen eivät olleet palaneet kertarysäyksellä.

Lexa havahtui ajatuksistaan, kun koiran kylmä kirsu tökkäsi hänen pohjettaan. Nainen hymyili leveästi Merrylle ja työnsi macbookin sylistään sohvapöydälle. Merry ei kaivannut sen enempää kannustusta hypätäkseen lattialta sohvalle ja tunkeakseen hänen syliinsä lupia kyselemättä. Lexa nauroi koiran innostuessa nuolemaan hänen kasvojaan antaumuksella ja töni suippoa kuonoa sivuun ennen kuin Merry ehtisi tunkemaan sen hänen suuhunsa.
”Anteeksi poika, ei ollut tarkoitus unohtaa sinua”, nainen vakuutti hyväntuulisesti saatuaan koiran pois kasvojensa kimpusta ja asettumaan syliin. Hän rapsutteli mustavalkoisen bordercollien vatsaa. ”Luin vain uutisia. Maailmalla kuohuu jälleen kerran.” Koira sylissä oli vaikea unohtua synkkiin ajatuksiin maailman tulevaisuudesta ja vääryyksistä, joita tapahtui enemmän tai vähemmän salassa ympäri maailmaa, sillä Merry oli tavattoman taitava karkottamaan epätoivotut ajatukset.
”Mitä sanot, jos lähtisimme käymään kaupoilla? Voisit esitellä kaikille uutta pantaasi, komistus”, nainen kyseli koiralta, joka ei näyttänyt olevan innolla lähdössä yhtään mihinkään. Vastahan Merry oli päässyt syliin! ”Minun pitäisi käydä hakemassa kirjattu kirje postista ja voisimme siinä samalla käydä ruokakaupassa. Jos käymme matkalla siinä ihanassa pienessä puodissa joen vastarannalla, saisit varmasti luun matkaasi.”

Luu tuntui aina olevan taikasana, jolla Merryn sai tekemään mitä tahansa, ja niin kaksikko oli tuskin varttia myöhemmin ylittänyt joen siltaa pitkin ja vaeltaneet kohti postin toimipistettä. Hän oli saanut ilmoituksen kirjeestä, joten sitä sopi nyt lähteä noutamaan kun Emily ei ollut kotona. Ei se varsinaisesti salaisuus ollut, mutta hän ei ollut myöskään varsinaisesti mainostanut ostaneensa lipun Taylor Swiftin Reputation-kiertueelle… Yhdysvalloissa. Kansas City, Missouri. 8. syyskuuta 2018. Oliko väärin, että hän oli halkeamassa innosta? Hän oli suunnitellut lentävänsä Yhdysvaltoihin syyskuussa joka tapauksessa Emilyn kilpailujen tähden, joten eihän pieni kiertolenkki muutaman osavaltion päässä haitannut lainkaan! Vielä kun hän keksisi tavan, jolla saada suunnitelma kuulostamaan vähemmän hullulta Emilynkin korvissa. Nainen ei tuntunut koskaan ymmärtävän, miten hänestä 12 tunnin ajomatka kuulosti ihanalta, siinä missä muut valittivat pitkästä matkasta. Hän oli suunnitellut tämänkin reissun niin, että lentäisi suoraan Kansas Cityn kentälle ja vuokraisi auton sieltä ajaakseen osavaltioiden halki kisapaikalle Pohjois-Carolinaan.

He kävivät noutamassa kirjekuoren postista, ja Lexa malttoi hädin tuskin sujauttaa kuoren laukkuunsa avaamatta sitä hetimmiten. Mieli teki ottaa kuva lipusta, mutta jos hän menisi laittamaan moisen sosiaaliseen mediaan ennen kuin olisi kertonut suunnitelmastaan Emilylle, hän olisi pulassa. Parempi siis suunnata pieneen puotiin, jonka tuoreet vihannekset paikallisilta pienviljelijöiltä ja lihat kaupungin pohjoispuolella sijaitsevasta teurastamosta olivat vertaansa vailla. Hän hankki tuoreita vihanneksia sen mitä kotiin tarvitsi ja valitsi pari herkulliselta näyttävää pihviä. Hän voisi kokata herkkuillallisen kotona ja kun Emily olisi hyvällä tuulella ruoan tähden, myydä idean konsertista naiselle. Tai oikeastaan, ehkä olisi parempi odottaa siihen asti että nainen saisi virallisen kutsun lähteä kilpailemaan maansa nimissä. Hän voisi pitää tämän salaisuutena muutaman viikon. Ei voisi olla niin vaikeaa.
Mutta hyvän illallisen hän silti kasaisi. Kuten nainen oli ennustanutkin, puodinpitäjä, vanhempi herrasmies kaivoi heti pakkasesta lihaisan luun Merrylle ja sujautti sen paperipussiin, jonka koira otti ylpeydellä kannettavaksi itselleen. Lexa maksoi omat ostoksensa ja kiitti vuolaasti Merrynkin puolesta luusta, jota bordercollie kantoi paperipussissa ovelle ja kadunvartta kotia kohden. Naista lähestulkoon nauratti ylpeys, jolla koira kantoi ruskeaa pikkupussia. Oli sen opettaminen hieman töitä vaatinutkin, kun Merry olisi paljon mieluummin vain käynyt maaten kadunvarteen ja syönyt luun tässä ja nyt, jäinen tai ei.

Kun he pääsivät sisään, koira säntäsi heti olohuoneen lattialle makaamaan Lexan kuvatessa puhelimellaan Merryn puuhia. Koira repi paperipussin riekaleiksi onnessaan päästäkseen käsiksi edelleen jäiseen luuhun. No, viilentäisipähän koiran oloa lenkin jälkeen, kun uros järsisi jäistä luuta. Hän lopetti kuvaamisen koiran näyttäessä onnelliselta luunsa kanssa ja suunnisti tyhjäämään kauppakasseja. Hän asetteli hetken tuoreita vihanneksia kauniisti tasolle ja nappasi muutaman kuvan instagram-päivitystä varten. Kunhan kauppakassi oli purettuna jääkaapin viileyteen, hän istahti sohvalle puhelin kourassaan. Nopeasti hän valitsi parhaan kuvan raaka-aineista, rajasi sitä hieman kauniimmin ja korosti värejä kuvanmuokkausohjelmalla, ja sen jälkeen alkoi muotoilla postaustaan. Video Merrystä luunsa kanssa päätyi samaan päivitykseen, jonka kuvauksessa hän tietenkin mainosti pientä puotia nimen ja osoitteen kera. Pienet puodit ansaitsivat aina enemmän asiakaskuntaa.

Sen jälkeen oli hyvä kaivaa kirjekuori esiin laukusta ja aukaista se tärisevin käsin. Lexa veti esiin paksulle paperille printatun lipun leveä hymy kasvoille hiipien. Siitä huolimatta miten päivät Iso-Britannian puolella olivat menneet ohitse, kun ennakkomyynti oli alkanut kauan ennen hänen suunnitelmiaan muuttaa maahan, hän pääsisi nyt kuitenkin katsomaan tämänkin kiertueen, joka oli saavuttanut huippuarvostelut niin lehdistöltä kuin kriittiseltä someväeltäkin. Syyskuu ei voisi tulla riittävän nopeasti! Hän nappasi pikaisesti kuvan lipusta ja lähetti sen Jodielle huutomerkkien ja sydämien kera, eikä yllättynyt lainkaan kun sai vastaukseksi silmien pyörittelyä ja kommentin siitä, miten hän ei aikonut nähtävästi koskaan kasvaa ulos poptähdestä, jota oli kuunnellut aina countrymusiikin päivistä lähtien.
Jos aikuiseksi kasvaminen oli sitä, ettei hän kuuntelisi musiikkia, josta tuli hyvälle tuulelle, niin siinä tapauksessa hän olisi erittäin mielellään kasvamatta aikuiseksi.

Hän oli tottunut saamaan työpaikallaan kunnioitusta ääntään korottamatta. Miehen ei tarvinnut huutaa tai sylkeä loukkauksia suustaan ratsukoille, jotta nuo pysähtyisivät kuuntelemaan hänen ohjeitaan kesken estevalmennuksen, ja monesti joku pysäytti hänet tallikäytävälläkin vaihtaakseen kuulumisia. Teddy halusi ajatella, että hänestä jopa pidettiin valmentajana muutoinkin kuin vain ystävällisempänä vaihtoehtona tiukkasanaisemmille kollegoille. Hänelle tehtiin tilaa, jos hän tahtoi istua alas yleisöön, ja hänen mielipiteitään kunnioitettiin. Jos hän ilmaisi olevansa eri mieltä asioista kuin joku toinen, häntä kuunneltiin eikä keskustelu mennyt heti jankkaamiseksi. Mies tahtoi ajatella, että hän nautti tietystä kunnioituksesta minne ikinä menikin, ihan vain koulutuksensa ja käytöstapojensa puolesta.

Kotona moisesta ei tosin ollut tietoakaan. He olivat käyneet Matthewn kanssa sairaalalla viihdyttämässä Gabriellea ja kahden päivän ikäistä Ameliaa, mutta nyt energisen taaperon nukuttaminen kotona oli hänen vastuullaan. Yleensä se ei olisi ollut suurikaan ongelma, mutta Matthew ei selvästi pitänyt siitä, kun äiti ei ollutkaan aina lähettyvillä. Poika oli kiukutellut hänelle kahdessa päivässä enemmän kuin koko elämässään ennen sitä, ja nyt poika tuntui liittoutuneen Keeshan kanssa järjestääkseen hänelle varmasti niin paljon tekemistä, ettei siitä itsekseen selviäisi.
Mies oli keittiössä tekemässä iltapalaa itselleen ja pojalle, joka ajeli pikkuautoilla hänen jaloissaan. Pikkuautoja oli ainakin kymmenen ympäri keittiön lattiaa, mikä tarkoitti, että Teddyn oli noudatettava äärimmäistä varovaisuutta jokaisella askeleellaan, ettei astuisi pikkuauton päälle ja liukastuisi. Siitä huolimatta iltapala - eli voileipiä heille molemmille ja velliä nokkamukista Matthewlle - alkoi valmistua.
”Matthew, siivoa autot pois, nyt mennään iltapalalle”, mies kannusti lasta. Hetken poika vain leikki autoillaan jättäen isänsä kehotuksen täysin huomiotta, mutta toisto auttoi tässäkin asiassa. Lapsi keräsi leluautot kantoonsa yhden kerrallaan ja Teddy huokaisi helpotuksesta voidessaan liikkua keittiössä ilman liukastumisriskiä.

Yläkerrasta kuuluva kolina sai miehen huomion hetkessä, ja pikainen katsaus ympärille paljasti syyllisen, sillä Keeshaa ei näkynyt missään. Molemmat kissat olivat rynnänneet karvat pörhöllään ja häntä puuskana keittiöön Fattyn maukuessa närkästyneenä.
”Keesha, mitä sinä nyt teit?” Mies kysyi enemmän itseltään kuin eläimiltä, sillä niistä ei kukaan ollut vielä oppinut kantelemaan hänelle, mitä muut tekivät. ”Matthew, saat leikkiä autoilla vielä hetken. Isi käy katsomassa, mitä ylhäällä tapahtui.” Poika istahti takaisin alas keittiön lattialle ja leväytti keräämänsä autot ympärilleen, kun Teddy säntäsi portaat kaksi kerrallaan ylös. Äänen lähde löytyi nopeasti, kun hän pääsi makuuhuoneeseen saakka. Jollakin ihmeellä Keesha oli onnistunut tunkemaan päänsä vaatekaappiin, kiskomaan hänen puvunkengilleen tarkoitetun puisen kenkätelineen esiin ja sen jälkeen jättämään päänsä jumiin niin, että koira juoksi nyt kenkäteline kaulassaan ympäri makuuhuonetta törmäillen vähän kaikkialle.
”Mitä ihmettä sinun kanssasi oikein tekisi”, mies huokaisi kutsuen koiran luokseen ja auttoi häntäänsä iloisesti heiluttavan huskyn eroon kaulakorustaan. Koira ravisteli itseään antaumuksella ja sinkosi alakertaan, kun Teddy sulloi telineen takaisin kaapin pohjalle. Kengät ehtisi asetella siihen myöhemminkin. Nyt täytyisi saada iltapala Matthewn eteen ja poika pesulle ja nukkumaan, tai lapsi olisi pian niin väsynyt, ettei muuta tekisi kuin kiukuttelisi.

Mies kiirehti portaat alas vauhti kiihtyen, kun hän kuuli Keeshan haukahtavan ja Matthewn hyssyttelevän koiraa. Se ei koskaan ollut hyvä merkki, sillä ainoa syy taaperolle pitää husky hiljaisena oli se, että poika teki jotakin, mitä ei olisi saanut tehdä. Mies törmäsi keittiöön puolijuoksua päästen todistamaan juuri parahiksi, kuinka Matthew veti pienen kätensä esiin lasisesta maapähkinävoipurkista ja nauraen taputti tiskikoneen ovea.
”Matthew, ei!” Mies torui astuen kunnolla keittiöön ja oli liukastua, kun sukka luisti lattialla. Hän vilkaisi hölmistyneenä lattiaa vain todetakseen, että siinäkin oli maapähkinävoita, kuten oli keittiön alakaapistossakin. Keesha nuoli onnessaan maapähkinävoita lattialta, johon poika oli sitä mitä ilmeisimmin koiralle tarjoillut.
”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?” Teddy kysyi pojaltaan poimien maapähkinävoin Matthewn otteesta.
”Ruokaa”, poika vastasi sulloen nyt omaa kättään suuhunsa, kun se oli edelleen aivan maapähkinävoin peitossa.
”Ei näin voi tehdä, Matthew. Hyi sinua. Aiheutit kamalan sotkun”, mies torui lasta poimien pojan syliinsä, kun oli saanut maapähkinävoin tiukasti suljettua ja pois näkyviltä. ”Nyt pestään kädet.”
”Keesha tykkää”, poika kertoi iloisesti eikä näyttänyt häpeilevän tekosiaan yhtään, kun joutui pesulle. Keeshan käskeminen pois keittiöstä ei myöskään tuottanut tulosta, sillä hänen olisi täytynyt raahata koira pois herkun luota, jotta käsky olisi uponnut, eikä miehellä ollut riittämiin käsiä moista varten.
”Maapähkinävoi ei ole hyväksi Keeshalle. Keeshasta tulee kipeä. Pipi. Ethän halua, että Keeshan on pipi?” Mies vetosi poikaansa kun putsasi Matthewn pieniä käsiä ja kasvoja maapähkinävoista. Olipa se tahmaista. Ajatus keittiön kaapiston siivoamisesta ei innostanut enää sitäkään vähää kuin aiemmin.
”Pipi?” Matthew kysyi päätään kummastuneesti kallistaen. ”Herkkua!”
”Se on herkkua, mutta jos sitä syö liikaa, tulee pipi”, mies selitti taaperolle. Hän kuivasi lapsen kädet ja kasvot keittiöpyyhkeeseen ja nosti Matthewn syöttötuoliin. ”Nyt syöt kiltisti leipäsi ja juot vellisi, niin minä pidän sillä aikaa huolta, ettei Keeshan tule pipi.”

Se sai pojan keskittymään edes hetkeksi, joten mies uskalsi kiskoa huskyn pois keittiöstä ja sulkea olohuoneeseen siitä huolimatta, miten kiukkuisesti koiranarttu urnutti takaisin. Siinäpähän valitti, husky ei söisi puolta purkkia maapähkinävoita keittiön lattialta ja kaapistojen ovista. Matthewn saatua syödyksi, Teddy kantoi pojan yläkertaan, hoiti iltapesut reippaasti ja suunnisti nukuttamaan poikaa kiitollisena siitä, miten Keesha oli vihdoin hiljentynyt. Vasta, kun Matthew oli sikeässä unessa omassa sängyssään, uskalsi hän palata alakertaan ja käydä siivoamaan keittiötä.
Hän tarvitsi vaimonsa kotiin nyt eikä kohta.

1989 - Chicago, Illinois, USA

Arrorró mi niña,
arrorró mi sol,
duérmete pedazo
de mi corazón.

Pehmeä naisääni täytti hämärää lastenhuonetta, joka sulki ulkopuolelleen kaupungin hälyn ja kirkkaat katulamput. Yöpöydällä oli pieniä jouluvaloja, jotka toivat hieman valoa hämärään huoneeseen. Kehdon yläpuolelle asetellun mobilen värikkäät eläimet pyörivät pehmeästi ilmavirrassa, kun nainen keinutti kehtoa laulaessaan hiljaa tuutulaulua parikuiselle vauvalle.
”Olet äidin rakas”, tummahiuksinen latinotaustainen nainen kertoi vauvalleen, kun pieni tuhiseva nyytti lopulta rauhoittui nukkumaan. Pienen pienet sormet olivat puristuneet tiukasti unirievun ympärille, ja pehmolelunalle valvoi vauvan unta kehdon nurkassa.
”Olet minun pieni tähteni, Ria. Äiti rakastaa sinua eniten koko maailmassa.”

1991 - Sioux City, Iowa, USA

Chicagon lähiöunelman jälkeen pieni parhaat päivänsä kieltolain aikana nähnyt kerrostaloasunto tuntui ahdistavalta ja pelottavalta, mutta Kamila ei ollut tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Hän oli saanut töitä siivoojana paikallisesta kahden tähden hotellista, joten tien päällä viime viikot viettänyt nuori äiti oli tarttunut tarjoukseen epäröimättä. Elämä tien päällä ei ollut oikeaa elämää lapselle, joka ei ollut syypää siihen, miten oli tullut vedetyksi mukaan valtapeliin huoltajuudesta. Hänen olisi pitänyt arvata se ja tietää, ettei miehen vaikutusvaltainen suku jättäisi asiaa sikseen, vaikka lapsen isä oli kuollut ja äiti elossa. Isovanhemmat kasvattaisivat mieluummin tytärtä omanaan kuin antaisivat hänen pitää huolta omasta tyttärestään. Koskaan ennen Kamila ei ollut ollut niin kiitollinen siitä, miten hitaasti valtion virkamiehet tekivät työtään. Sinä aikana kun viranomaiset olivat selvitelleet kolaria, miehen kuolemaa ja perillisiä, hän oli kadonnut heidän yhteiseltä asunnoltaan Chicagosta taapero auton takapenkillä ja ajanut naapuriosavaltioon.

Toinen asia, mistä hän oli kiitollinen, oli se, miten Alexandria Frances Hart-Rosenbloom ei ollut päätynyt virallisiin papereihin lapsen nimeksi. Sen sijaan lapsen henkilöllisyystodistuksessa luki Alexandria Paige Hart. Kamila ei ollut kyennyt vaihtamaan isän kanssa yhdessä sovittua etunimeä, vaikka muutoin varakkaassa suvussa kiertänyt Frances olikin pudonnut auttamatta pois, kuten myös vanhan suvun tunnettu nimi. Ria ei koskaan tulisi olemaan Rosenbloomin perijätär, joten taaperon ei myöskään tarvitsisi kantaa nimen tuomia velvollisuuksia harteillaan.

1994 - Santa Clarita, Kalifornia, USA

”Äiti!” Pieni tyttö huusi jo kaukaa juostessaan traileriparkin läpi kohti keltaista asuntovaunua, jonka seinistä maali lohkeili suurina paloina irti. ”Katso mitä löysin!” Lapsen kasvoilla oli leveä hymy, kun tyttö ojensi ylpeänä kämmentään näytiksi naiselle, joka istui muovituolissa puoliksi varjossa.
”Hyi helvetti”, Kamila sihahti kohottaessaan aurinkolaseja kasvoiltaan silmät raollaan. ”Vie se pois.” Lapsi näytti varsin pettyneeltä peittäessään jälleen käsillään kirkkaanvärisen sudenkorennon, jonka oli onnistunut kaappaamaan kiinni paljain käsin. Takkuhiuksinen tyttö vapautti sudenkorennon ja palasi kyyneleet silmissä kimmeltäen äitinsä luokse.
”Mene muualle leikkimään. Minulla on muuta tekemistä. Huspois, häivy!”
Lapsi katosi äänettömästi siitä huolimatta, miten tytöllä ei ollut ikää viittä vuottakaan.

1996 - Santa Clarita, Kalifornia, USA

Traileriparkki ei ollut huonoin mahdollinen kasvuympäristö, mutta ei sitä varsinaisena unelmanakaan voinut pitää. Lexa viihtyi kuitenkin nuhjuisella alueella hyvin. Äitiä ei kiinnostanut, missä juuri seitsemän vuotta täyttänyt tyttö viipotti, kunhan lapsi oli poissa tieltä eikä vaatinut häneltä mitään. Lexa oli oppinut pysymään kaukana keltaisesta, ränsistyneestä asuntovaunusta, joka näytti kuukausi kuukaudelta entistä huonokuntoisemmalta. Kesällä oli ollut päivä, kun äiti oli ollut hyvällä tuulella ja he olivat yhdessä käyneet toimeen korjatakseen ränsistyvää kotiaan. He olivat nyppineet irti kasveja, jotka rehottivat pidempinä kuin tyttö itse asuntovaunun ympärillä, ja suunnitelleet juomataukojen aikana uutta maalikerrosta puuseinille. Hän oli ehdottanut punaista, mutta Kamilan mielestä se olisi näyttänyt liian räikeältä. Niinpä he olivat päätyneet hailakkaan vihreään.
He eivät vain koskaan päässeet niin pitkälle, että oikeasti maalaisivat asuntovaunun. Seuraavana päivänä äiti oli ollut taas vihainen ja ryystänyt halpaa olutta nopeammin kuin Lexa oli ehtinyt siivota tölkkejä vaunun ympäristöstä. Hän oli syönyt kylmää pizzaa päivälliseksi, kun äiti oli vetäytynyt vaunun makuutiloihin, ja kadonnut nopeasti paikalta, kun auto oli pysähtynyt ränsistyneen vaunun eteen.

Eikä hyviä päiviä ollut koittanut sen aurinkoisen kesäpäivän jälkeen. Tyttö istui lähestulkoon umpeen kasvaneen, rehevöityneen lammen rannalla reikäinen, aikuisen miehen kokoa oleva baseball-takki päällään ja heitteli pikkukiviä lampeen. Lapsi seurasi katseellaan renkaita, joita veteen muodostui ja mietti, joko äiti olisi palannut reissultaan kaupunkiin. Äiti toisi varmasti tullessaan pizzaa ja hän saisi kerrankin syödä lämpimän siivun tai kaksi. Mikroaaltouuni oli hajonnut edellisen talven aikana, eikä äiti ollut vielä hankkinut uutta. Huomenna, kuulemma. Aina huomenna. Iltaisin oluelta haiseva Kamila lupasi hänelle, että kaikki olisi toisin huomenna. Että hän saisi kodin ja takapihan ja ihan oman koiran, niin hänen ei tarvitsisi käydä katsomassa turistien ja muiden alueella yöpyvien matkalaisten koiria. Lexa ei ollut aivan varma, mitä hän tekisi kodilla tai takapihalla, mutta koiran hän ottaisi vastaan koska tahansa. Ajatus sai nousemaan lammen rannalta ja juoksemaan vauhdikkain askelin takaisin asuntovaunujen rivistöjen sekaan. Ehkä äiti olisi palannut kaupungista ja toisi mukanaan koiran!

Ruosteinen avolava-auto ei kuitenkaan ollut parkissa ränsistyneen asuntovaunun edessä. Lexa suuntasi sisään ja kolusi läpi kaappeja etsiessään mitä tahansa, mitä hän voisi syödä odottaessaan, että äiti palaisi. Purkki papuja ja kuivunut leivänkannikka saivat ajaa asiansa. Tyttö etsi hetken purkinavaajaa, ennen kuin päätyi vain survomaan veitsen läpi ohuesta metallista. Äiti ei toivottavasti edes huomaisi eroa, kun lapsi askarteli purkin auki ja lusikoi papuja leivän päälle. Lapsi istahti alas painuneille istuintyynyille pöydän ääressä ja heilutteli jalkojaan, jotka eivät yltäneet edes lattiaan. Äiti oli sanonut, että hän oli nyt vuoden vanhempi. Jos joku kysyisi, hänen pitäisi näyttää kaikkia sormiaan yhdestä kädestä ja kahta toisesta. Kukaan ei ollut kysynyt.
Sora rahisi renkaiden alla, kun auto lähestyi vaunua, ja Lexa kiirehti nopeasti piilottamaan tyhjän papupurkin rutistettujen oluttölkkien alle. Äiti ei aina pitänyt siitä, kun hän söi omin lupineen, mitä löysi kaapeista, eikä nälkään vetoaminen saanut naista ymmärtämään. Sen sijaan äiti kutsui häntä kiittämättömäksi varkaaksi ja ahneeksi kakaraksi. Lexa kurkisti pölyisten ja tahraisten ikkunaverhojen lomasta ulos syksyiseen päivään ja kurtisti kulmiaan. Tuo ei ollut heidän autonsa. Se oli aivan liian kiiltävä, ja näytti enemmän autoilta, joilla äidin ystävät saapuivat paikalle. Kyydistä ei kuitenkaan noussut pelottavaa miestä vaan täti-ihminen, jonka Lexa totesi hetimmiten olevan varmasti yksi niistä, joilta hän saisi jäätelön, jos vain näyttäisi riittävän surkealta. Kukakohan naapureista oli saanut vieraita?

Täti-ihmistä seurasivat kaksi virkapukuista poliisia, mikä sai Lexan piiloutumaan nopeasti verhojen taakse. Äiti sanoi aina, että poliiseista piti pysyä kaukana. Poliisit olivat pahoja ihmisiä eivätkä koskaan tarkoittaneet mitään hyvää. Hänen kävi sääliksi naapuria, joka saisi niin ikäviä vieraita. Tytön yllätys oli suuri, kun poliisit ja täti-ihminen pysähtyivät heidän asuntovaununsa kohdalle ja koputtivat oveen. Heidän oli täytynyt erehtyä ränsistyneiden asuntovaunujen seassa oikeasta! Eihän äitikään ollut kotona, joten aikuisia ei varmasti kiinnostaisi tulla kylään. Poliisit puhuivat hetken keskenään, mutta hän ei saanut selvää sanoista.
”Alexandria, oletko sisällä?” Naisen kyllästynyt ääni sai Lexan vilkaisemaan hädissään ympärilleen. Roskan keskellä ei ollut piilopaikkoja, eikä vaunusta päässyt ulos kuin ovesta, joka oli nyt aikuisten tukkima. Hän voisi koettaa livahtaa karkuun takaikkunasta, mutta uteliaisuus voitti. Miksi aikuiset etsivät häntä? Tyttö hiipi ovelle ja raotti sitä aavistuksen nähdäkseen auringonpaisteessa seisovat aikuiset.
”Mitä te tahdotte? Äiti ei ole kotona”, Lexa ilmoitti puristaen toisella kädellään ovenkahvaa niin, että pienet rystyset muuttuivat valkoisiksi.
”Tulimme puhumaan sinulle”, sama kyllästynyt täti-ihminen vastasi. Lexa päätti heti, ettei pitänyt naisesta, kun raotti ovea enemmän voidakseen katsella kolmikkoa kerralla. ”Äitisi on meidän luonamme. Sinun pitää lähteä mukaamme.”
”Ei”, tyttö pudisti vauhdilla päätään. ”Äiti ei halua, että lähden traileriparkista.” Hän ei saanut koskaan poistua alueelta, jota monilta paikoin maahan kaatunut verkkoaita rajasi. Poliisit vilkaisivat toisiaan, mutta kumpikaan virkapukuisista miehistä ei sanonut mitään.
”Äitisi ei ole tulossa kotiin hetkeen, joten sinun pitää tulla meidän mukaamme.”
”Ei!” Tyttö huusi ja tönäisi oven hartiallaan kokonaan auki. Aikuisilla kesti puoli sekuntia aikaa tajua, mitä oli tapahtumassa, mutta se riitti Lexalle. Hän oli juossut karkuun vihaisia aikuisia koko lapsuutensa traileriparkissa. Hän osasi sujahtaa aikuisten ohi nopeammin kuin kukaan edes tajusi hänen liikahtaneen. Lapsi pinkoi minkä pienistä kintuistaan pääsi pujotellen asuntovaunujen seassa. Hän vilkaisi olkansa yli poliiseja, jotka olivat lähteneet perään ja hölmistyi, kun tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa voimakkaasti. Poliisit eivät olleet olleet niin lähellä!

Lapsi kohotti katseensa traileriparkista tuttuun mieheen, joka oli jonkin sortin veteraani tai sotilas tai jotakin. Hän ei ollut aivan varma, mitä mies oli tehnyt, mutta enää miehellä ei ollut kuin yksi jalka. Äiti sanoi sen olevan sääli.
”Ria, sinä et voi jäädä tänne odottamaan äitiäsi”, mies sanoi pitäen tiukasti kiinni rimpuilevasta tytöstä eikä irrottanut otettaan, vaikka lapsi potki ja puri ja riuhtoi minkä kerkesi. Poliisi joutuivat nostamaan lapsen kainaloista ilmaan, jotta saisivat huutavan tytön kannettua autoonsa. Lexa murjotti koko matkan poski lasiin painettuna, kun poliisiauto lähti ajamaan pois asuntovaunujen täyttämältä tontilta.

1999 - Los Angeles, Kalifornia, USA

”No nörttihän se täällä. Tietenkin”, virnuileva äänensävy sai Lexan havahtumaan kirjan maailmasta, johon tyttö oli sukeltanut.
”Mitä sinä kesällä luet?” Toinen ilkkuva poika liittyi mukaan ja kolmas nappasi kuluneen kirjan tytön käsistä.
”Viisikko ja lapsenryöstäjät? Eikö tämä ole yksi niistä typeristä kirjoista, joita koulussa piti lukea?”
”Ei, se oli joku aarresaari juttu”, ensimmäinen poika vastasi pohtien ja nappasi kirjan kaverinsa käsistä.
”Antakaa se takaisin”, Lexa vaati nousten seisomaan.
”Tai mitä? Mitä sinä pieni rääpäle meille teet?” Pojista vanhin uhosi. Lexan silmät siristyivät kun hän katsoi poikaa, jota hänen pitäisi kutsua veljekseen, tai niin ainakin aikuiset vaativat. Samat aikuiset, joita hänen pitäisi kutsua äidiksi ja isäksi. Tuskinpa vain. Hän oli asunut heidän luonaan kaksi kuukautta ja vihannut jokaista päivää enemmän kuin edellistä.

”Antakaa kirjani takaisin”, tyttö toisti irvistäen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin.
”Emmepä taida”, vanhin poika pohdiskeli heitellen kirjaa kädestä toiselle. ”Mitä tehdään, pojat? Annetaanko kirja takaisin nörtille?”
”Ei”, kaksi jäljelle jäänyttä poikaa vastasivat heti ja rohkeampi jopa tönäisi Lexaa hartiallaan, kun käveli tytön ohitse.
”Anna se tänne”, Lexa sihisi ja loikkasi pari vuotta vanhemman pojan niskaan koettaen tavoitella kirjaa, jota lapsi piteli kädessään. Kirja päätyi nopeasti seuraavalle pojalle ja tyttö tuli viskatuksi maahan voimalla, joka sai ilmat pakenemaan keuhkoista.
”Älä koske minuun, sekaverinen loinen!” Poika huusi ja potkaisi sanojensa tehostukseksi tytön kylkeä. Lexa tunsi kyynelten polttavan silmissään kun haukkoi henkeään koettaessaan kammeta itsensä mahdollisimman nopeasti ylös siitä huolimatta, miten kylkeä poltti. Pojat nauroivat ilkeästi heitellessään kirjaa lapselta toiselle, kunnes vanhin punnitsi sitä hetken kädessään.
”Jos kerran pidät kirjastasi niin paljon, niin käy hakemassa!”

Lexa seurasi katseellaan, kuinka kirja lähti lentoon pojan heittämänä ja molskahti järveen, jonka rannalle he olivat tulleet kesäpäivää viettämään. Naapuruston aikuiset istuivat jossakin viltillä tietämättä mitään siitä, mitä rannan varjoisella puolella tapahtui. Tyttö juoksi itkien järven rantaan ja katseli väreitä, jotka etenivät renkaina kauemmas kohdasta, johon kirja oli pudonnut. Hän oli saanut sen naapurilta lainaan, ja nyt se oli järven pohjassa.
”Sukella etsimään rakas kirjasi, nörtti!” Vanhin pojista ilkkui ja tönäisi rannalle pysähtyneen tytön vaatteineen päivineen tummaan veteen. Tyttö ei ehtinyt edes kiljua, kun veti jo vettä keuhkoihinsa kamppaillessaan takaisin pintaan äkkisyvässä järvessä. Hätäinen räpiköinti sai hänet pinnalle hetkeksi, mutta pään pitäminen vedenpinnan yläpuolella kävi työstä, eivätkä pojat tehneet muuta kuin nauraneet.
”Eikö äiti sanonut, että nörtti ei saa mennä veteen?” Nuorin pojista alkoi pohtia, kun Lexan päätä ei hetkeen näkynyt pinnalla. ”Että nörtti ei osaa uida?”
”Ihan typerää, tietenkin osaa. Kaikki osaavat uida”, vanhin pojista vastasi silmiään pyöräyttäen. ”Hän vain esittää. Haluaa taas huomiota. Ihan kuin ei muutenkin saisi sitä jo tarpeeksi vanhemmilta.” Nuorin poika näytti epäröivän ja vilkaisi rannalla makoilevien aikuisten suuntaan.
”Isi!” Lapsi kiljaisi nähdessään vanhempansa katsovan suuntaansa ja heilutti molempia käsiään hätäisenä. ”Lexa putosi järveen!”

Vanhin poika näytti harkitsevan nuorimman veljeksensä tönäämistä Lexan perään, kun poika oli mennyt kantelemaan aikuisille, mutta tapa, jolla isä oli hetkessä jalkeilla viltiltä ja juoksi kuin pikajuoksija hiekan halki nurmipengermälle ja hyppäsi veteen pää edellä, vaikka aina kielsi heitä tekemästä niin ellei ollut tutkinut ensin pohjaa hyvin, sai pojan hiljaiseksi. Hyvä on. Ehkä nörtti ei oikeasti osannut uida.
Muut paikalle sännänneet aikuiset paimensivat pojat kauemmas, kun veteen hypännyt mies nousi pintaan kalpea, sinertävä tyttö käsivarsillaan. Lexa yski väsyneesti vettä keuhkoistaan, kun lapsi laskettiin kyljelleen nurmelle, ja räpytteli silmiään hitaasti. Aikuisten puhe ja kysymykset eivät rekisteröityneet sumuisessa mielessä, kun tyttö kamppaili tajunnan rajamailla. Märkä nyytti nostettiin nopeasti syliin ja kuljetettiin autoon, jotta lapsi voisi käydä sairaalassa.

Kirja oli jäänyt järven pohjaan, ja viikkoa myöhemmin Lexa pakkasi vähäiset vaatteensa kuluneeseen reppuun, sanoi hyvästit perheelle, josta ei koskaan tulisi hänen perhettään, ja nousi auton kyytiin, joka ajoi hänet takaisin ryhmäkotiin odottamaan uutta sijoitusta.

2002 - Los Angeles, Kalifornia, USA

Lexa oli lopettanut perheiden laskemisen vuosia sitten, eikä enää kutsunut yhtäkään sijoituskotia kodikseen. Hän oli kiertolainen, jonka ainoa oma paikka oli pulpetti jatkuvasti vaihtuvassa koulussa ja pako kirjojen maailmaan. Tyttö ei enää edes vaivautunut purkamaan reppuaan, kun muutti uuteen sijaiskotiin, sillä tuskin hän ehti kuukautta asua perheen keskellä, kun syystä tai toisesta hänestä tahdottiin eroon.
Siihen nähden oli suorastaan helpotus tulla talutetuksi pitkäaikaiseen ryhmäkotiin, jossa hänelle annettiin oma yläsänky kolmen muun tytön kanssa samasta huoneesta. Hänellä oli oma 90x200cm kokoinen alueensa, jolle kenelläkään muulla ei ollut mitään asiaa. Tyttö oli nopeasti levittänyt tavaransa patjalle ja kaivanut koulukirjansa esiin. Hänellä ei ollut muutakaan luettavaa, joten ne saivat kelvata.

Elämä ryhmäkodissa ei ollut hullumpaa muutamana ensimmäisenä päivänä. Lapsia laitosmaisessa rakennuksessa oli aivan liikaa työntekijöihin nähden, mutta ainakin se tarkoitti, etteivät aikuiset tuppautuneet hänen asioihinsa. Tyttö saattoi viettää koko päivän yläsängyssään kirjoihin hautautuneena eikä poistunut sieltä kuin käydäkseen syömässä ruokasalissa määrättyihin kellonaikoihin. Muut huoneen tytöt antoivat hänen olla omissa oloissaan ja usein siirtyivät pienestä makuuhuoneesta suurempaan, hallimaiseen olohuoneeseen viettämään aikaansa kuluneille, kirpputoreilta kahmituille sohville ja tyynyille. Se sopi Lexalle mainiosti aina siihen saakka, että koulusta kanneltiin hänen tapelleen toisen oppilaan kanssa. Poika oli kerjännyt sitä, kun oli puristellut toisen tytön takamusta naureskellen, vaikka tyttö oli käskenyt lopettamaan. Kun poika ei ollut uskonut, Lexa oli astunut väliin, heilauttanut nyrkkiään ja ollut hetkessä kierimässä sorassa pojan kanssa tapellen. Lexa oli raahattu rehtorin kansliaan odottamaan, että joku ryhmäkodin työntekijöistä ehtisi noutamaan kiukusta kihisevää tyttöä, jonka huuli oli halki ja mustelma kehittymässä korkealle poskipäälle.
Hänet oli käsketty autoon odottamaan siksi hetkeksi, että ryhmäkodin työntekijä saisi selvitettyä tilanteen rehtorin kanssa. Lexa oli odottanut hetken, mutta kyllästyttyään seisoskeluun, tyttö oli ottanut jalat alleen. Väliäkö sillä, odottaisiko hän ryhmäkodin työntekijää vai ei. Hän oli joka tapauksessa jo ongelmissa. Pieni karkumatka ei haittaisi enää lainkaan. Tyttö kulki katuja pyyhkien nenäänsä paidan hihaan, kun jo kertaalleen tyrehtynyt nenäverenvuoto oli alkanut uudestaan.

Pimeän laskeutuessa lapsi palasi takaisin ryhmäkotiin jalat rakoilla huonoilla kengillä kävelemisestä, silmä lähestulkoon kiinni turvonneena ja olutpullo kädessään. Työntekijät vilkaisivat kertaalleen sisään hoipertelevaa 12-vuotiasta, näyttivät käyvän tahtojen taistoa siitä, kuka joutuisi tällä kertaa siivoamaan sotkun, ja lopulta yksi nuoremmista naisista saapui taluttamaan Lexan suihkutiloihin. Tyttö jätettiin selviämään itsekseen makuuhuoneeseensa, kun aikuiset keskittyivät kai johonkin mielestään tärkeämpään tehtävään, ja Lexa suunnisti ovelle väsyneenä ja huonovointisena.
”Väistä”, tyttö mutisi vanhemmalle lapselle, joka seisoi kädet puuskassa oven edessä tukkimassa hänen tietään oman sängyn suojiin. ”Haluan nukkumaan.”
”Olen Jodie, ja sinä tulet nukkumaan minun viereeni”, vanhempi tyttö ilmoitti äänensävyllä, joka ei jättänyt sijaa vastaväitteille. Lexa seurasi vanhemman tytön perässä ylempään kerrokseen katse rikkinäisiin tennareihin painuneena. Väsynyt lapsi ei väittänyt vastaan, kun käpertyi nukkumaan leveämmälle sängylle vanhempi tyttö vierellään.
Ehkä kodin kuului tuntua tältä, Lexa ajatteli puoliunessa. Lämpimältä ja pehmeältä ja siltä, ettei ollut aivan yksin.

2007 - Sacramento, Kalifornia, USA

”Se, että sinulla on nyt kunnon ajokortti ei tarkoita, että meidän on ajettava koko yö”, Jodie valitti istuessaan pelkääjän paikalla jalat kojelaudalle nostettuna. ”Oletko edes varma, että saat ajaa Oregonin tai Washingtonin osavaltiossa?”
”Ihan sama, ei kukaan jaksa tarkistaa”, Lexa vastasi pirteästi naputellessaan rattia sormillaan. Teini oli täynnä intoa ja oli kiusannut vanhemman ystävänsä seurakseen pitkälle ajomatkalle Los Angelesista Seattleen rannikkoa pitkin ja takaisin Las Vegasin kautta.
”Nyt ei olisi hyvä hetki hankkia rikosrekisteriä”, Jodie huomautti kulmaansa kohottaen ja kääntyi katsomaan nuorta kuskia rinnallaan. ”Olet lähdössä yliopistoon stipendillä. He eivät ehkä arvostaisi, jos alat nyt nuorisorikolliseksi.”
”Juuri sen takia meidän on tehtävä tämä retki nyt! Olemme puhuneet tästä vuosia, mutta emme ole koskaan toteuttaneet yhtäkään suurta suunnitelmaamme. Meidän on pakko toteuttaa tämä länsirannikon ajomatka nyt, kun kohta asun itärannikolla.”
”Mitäs muutat kauas. Ei ole minun syytäni.”
”Tiedät että jäisin kiusaksesi, jos vain voisin, mutta Georgetown oli vakuuttava”, Lexa kiusasi virnuillen. Jodie pyöräytti silmiään.
”Ylpeile nyt vielä vähän enemmän sillä, että lähdet huippuyliopistoon, kiittämätön kakara.”

Nauraen Lexa kurotti keskipaneelin radion säätimeen ja käänsi äänenvoimakkuutta kovemmalle. Tämä olisi ihan paras kiertoajelu ikinä! Vapaus tuntui huumaavalta, kun Sacramentokin jäi taakse. Jokainen ohitettu kaupunki toi yhden lisää heidän ja Los Angelesin väliin, josta Lexalla ei ollut kovinkaan lämpimiä muistoja. Hän oli valmis katsomaan, mitä maan toisella puolen olisi hänelle tarjolla. Kuka tiesi, ehkä hän löytäisi vihdoin oman paikkansa yliopistosta.

2007 - Washington DC, USA

Hän olisi vielä selvinnyt kylmästä suihkusta, viime hetken muutoksesta luentosaliin, jossa aamun ensimmäinen luento pidettiin ja siitä, että unohti läppärinsä laturin kotiin, mutta kampuksen Starbucksin sotkiessa hänen tilauksensa, oli Alexandria valmis luovuttamaan. Maanantai ei tällä viikolla ollut häntä varten.
Mutta kenties kohtaloa uhmaten nuori nainen oli suunnistanut luennolle, istunut alas ja asettunut paikoilleen ensimmäiseen riviin. Hän oli hörppinyt kahviaan nenä nyrpistyen, kun karamellin maku hiipi läpi cappuccinosta. Jos hän olisi halunnut makean herkkukahvin, hän olisi pyytänyt sitä. Hetken Lexa harkitsi, että luopuisi kokonaan kahvista, mutta huokaisten kohotti kupin jälleen huulilleen. Hän tarvitsisi kofeiinia selvitäkseen luennosta.
Tai sitten ei tarvinnut. Lexa hörppäsi kupistaan antaessaan katseensa kiertää vaivihkaa luentosalin laitamia myöten, ja oli tukehtua suulliseen kuumaa, höyryävää kahvia, kun tajusi sinisten silmien tuijottavan häntä takaisin. Kymmentä riviä ylempänä oleva tyttö hymyili pehmeästi ja kohotti omaa kahvikuppiaan kuin tervehdykseksi - ja Lexa tunsi punan kohoavan poskilleen, kun kiepahti yskien takaisin eteenpäin. Vaan posket eivät jääneet ainoaksi asiaksi, joka tuntui polttavalta - nimittäin paita liimautui uhkaavasti kiinni ihoon lämpimänä. Kauhistuneena Lexa painoi katseensa rintaansa, tajusi läikyttäneensä kahvia paidalleen ja tuskin kolmea sekuntia myöhemmin oli jo jalkeilla ja säntäämässä ulos luentosalista tavarat sylissä ja kahvikuppi luentosalin pöydälle unohtuneena.

Hän rutisti tietokonettaan vasten rintaansa peittämään kahviläikkää, kun kiiruhti kampuksen halki asuntolalle. Aamu ei ollut mennyt lainkaan suunnitelmien mukaan, mutta ainakin Lexa saattoi lohduttautua sillä, että Emma olisi jo lähtenyt omille teilleen, eikä hän törmäisi huonetoveriinsa palatessaan vaihtamaan paitaansa.
Paitsi tietenkin hän oli unohtanut, mikä päivä tänään oli. Universumi tuntui pilailevan hänen kustannuksellaan, kun Lexa astui sisään huoneeseen ja tajusi, ettei Emma tosiaankaan ollut vielä lähtenyt aamuluennolleen - ja mikä pahempaa, Emma oli kutsunut ystävänsä heidän huoneeseensa odottelemaan. Kahden ystävyksen keskustelu taukosi, kun huoneen ovi kävi, ja Lexa tunsi kaksi uteliasta silmäparia itsessään.
”Etkö lähtenytkään luennolle?” Emma uteli hyväntuulisena ripsiväri kädessään, selkeästi keskellä päivittäistä meikkausrutiiniaan.
”Minä, tuota”, Lexa hieraisi niskaansa ja tunsi punan kohoavan jälleen niskaa pitkin poskille. Olikohan se koskaan edes laskenutkaan? ”Kahvi… läikähti”, hän sai lisättyä vilkaisten lähes hätääntyneenä Emman sängyllä loikoilevaa Vivianea. Niine sanoineen Lexa kiepahti kaapilleen, nappasi ensimmäisen käteen osuvan paidan ja kiirehti kylpyhuoneelle. Hän painoi otsansa vasten kylmää kaakelia ja kuvitteli jo kuulevansa naurun, joka epäilemättä raikuisi huoneen puolella. Miksei hän osannut puhua sitäkään vähää, kun Viviane oli paikalla? Ja miksi hän oli aina yhtä edustavana silloin, kun Emma toi parhaan ystävänsä kylään? Vivianen hymy oli valloittava ja sinisten silmien katse täynnä tuiketta, ja vaaleat hiukset kihartuivat reunustamaan enkelimäisiä kasvoja kuin sädekehä ja -
Lexa läimäisi omaa otsaansa. Keskity. Vaihda paitasi, kävele ulos kylpyhuoneesta, toivota mukavat päivänjatkot huonetoverillesi ja hänen parhaalle ystävälleen ja unohda lapsellinen ihastuksesi. Hän kiskoi kahvilla tahritun paidan päänsä yli samalla kun kuuli vaimeasti oven läpi, miten Emma sanoi jotakin. Sanat eivät kantaneet hänen korviinsa saakka, mutta Vivianen vastauksena annettu kupliva nauru kantoi. Lexa käänsi päätään niin nopeasti, että löi otsansa avoimen peilikaapin oveen, joka kolahti kiinni äänekkäästi. Tärähdys sai Emman muotovaahdon putoamaan kaapin päältä lattialle kolinalla, joka herätti varmasti viimeisenkin asuntolassa nukkuvan opiskelijan.

”Kaikki kunnossa, Lexa?”

Ei, yliopisto ei ollut häntä varten. Voisiko hän soittaa Jodielle ja pyytää naista hakemaan hänet kotiin hetimmiten, missä ikinä se taianomaiselta kuulostava koti olikaan? Hän ei kuulunut tänne.

2012 - Los Angeles, Kalifornia, USA

Lexa oli aina vihannut lentokoneita, lentokenttiä ja kaikkea, mikä liittyi lentämiseen, mutta siitä huolimatta nainen löysi itsensä LAXin lähtöaulasta rutistamassa rakkainta ystäväänsä tiukasti. Jodie oli ihan yhtä itkuinen kuin hänkin, ja nuoret naiset tuntuivat vain lietsovansa toistensa epätoivoa. Hyvästien sanominen ei ollut koskaan helppoa, mutta miten oli tarkoitus hyvästellä kymmenen vuoden ystävyys? He olivat asuneet yhdessä niin monia vuosia ja aina olleet samassa maassa keskenään, vaikkakin etäisyys oli ollut hurja kahden eri rannikon välillä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt yllättämästä toista silloin tällöin ajomatkalla koko maan halki.
Nyt heidän välillään olisi valtava, sininen meri, ja kyläily vaatisi lentämistä.

”Soitellaan joka viikko”, Jodie vannotti nieleskellen ja rutisti Lexaa tiukemmin. ”Joka päivä, vaikka. Ei tämä ole sen erikoisempaa kuin sinun lähtösi yliopistoon.” Lexa ei ollut varma, kumpaa Jodie yritti vakuutella enemmän, mutta vastasi nyökyttelemällä päätään ja halaamalla ystäväänsä. He olivat roikkuneet toisissaan jo lähemmäs puoli tuntia, vaikka kyynelten määrästä sitä oli vaikea uskoa. He olivat taitavia itkemään kuin vesiputoukset, kun sille päälle sattuivat.
”Laitathan heti viestiä, kun laskeudut Lontooseen? Haluan kuulla, että olet kunnossa”, Lexa pyysi kymmenettä kertaa hyvästien aikana. ”Ja tulet käymään ensi kesänä? Ihan varmasti?”
”Minä tulen käymään vaikka jo jouluna”, Jodie lupasi. ”Sinunkin pitää tulla käymään. Kunhan menen naimisiin, tarvitsen kaason.” Molemmat naiset purskahtivat uudestaan itkuun roikkuessaan toisissaan.

”Lex”, Jodie sanoi hetken kuluttua, kun katse osui lentokentän suuriin näyttöihin. ”Minun täytyy mennä, etten myöhästy lennoltani.” Se sai Lexan takertumaan naiseen entistä tiukemmin.
”En halua, että menet”, nainen nyyhkytti ja hautasi kasvonsa Jodien hartiaan.
”Me olemme puhuneet tästä”, Jodie vetosi pehmeästi. ”Minun täytyy mennä. Sinä voit aina tulla kylään, kun ikävä iskee.”

Vastentahtoisesti Lexa laski irti Jodiesta, mutta rutisti naista vielä kertaalleen tiukasti, ennen kuin ihan oikeasti antoi Jodien astella turvatarkastukseen. Nainen kääntyi vilkuttamaan vielä kertaalleen Lexalle, ennen kuin katosi porteista jonotusalueelle, ja Lexa säntäsi sokkona parkkipaikalle voidakseen jatkaa vollottamistaan auton suojissa. Jodie oli poissa. Nainen oli muuttamassa miesystävänsä luokse Englantiin, joka olisi yhtä hyvin voinut olla täysin toisessa galaksissa, jos häneltä kysyttiin. Miten hän selviäisi ilman ystäväänsä, joka oli ollut ainoa kestävä asia hänen elämässään vuosia?

2018 - Newcastle Upon Tyne, Englanti

Lexa raotti silmiään, kun auringonvalo hiipi verhojen väliin jääneestä pienestä kolosta makuuhuoneen puolelle. Hetken hän vain nautti raukeudesta, jonka viipyvä uni jätti jälkeensä, mutta kauaa sitä ei kestänyt, kun aistit alkoivat kertoa huomioitaan ympäristöstä. Oli hämärää, vaikka aamu olikin jo sarastamassa. Hänen varpaansa olivat hautautuneet johonkin lämpimään ja karvaiseen, mikä sai naisen raottamaan silmiään enemmän ja vilkaisemaan sängyn jalkopäätä kohden. Mustavalkoinen koira heilautti laiskasti häntäänsä tervehdykseksi. Selvästi yö ei ollut ollut liian kuuma, kun Merrykin oli hypännyt sänkyyn.
Nainen hymyili hellästi, kun katse palasi koirasta vierellä nukkuvaan naiseen. Kauniit kasvot olivat punaisten hiusten peitossa. Hän oli luvannut letittää ne illalla, ennen kuin oli harhautunut tekemään jotakin aivan muuta sormet Emilyn hiuksiin upotettuna, ja herätessään punapää saisi maksaa kalliin hinnan siitä, että oli nukkunut hiukset auki. Hän ei osannut varsinaisesti katua, kun kurotti sipaisemaan hiuksia sivuun naisen kalpeilta kasvoilta. Emily näytti kauniilta nukkuessaan, eikä hänen pitäisi missään nimessä herättää naista, mutta mieliteko oli läsnä vahvana. Oli vaikea olla painamatta suukkoa poskipäälle ja haudata nenää hiusten sekaan.

Hän ei tiennyt, milloin hänen arjestaan oli tullut tällaista, mutta sen hän tiesi, ettei vaihtaisi sitä mistään hinnasta. Se, että hän saattoi herätä aamuun Emily vierellään oli jotakin, mitä hän ei osannut sanoin kuvailla. Se oli kuin hyvään kirjaan uppoutuminen sateisina päivinä höyryävän teekupin kanssa, tai pitkä kiertoajelu nähtävyydeltä toiselle parhaassa mahdollisessa seurassa radion soittaessa suosikkikappaleita.
Tunteessa ei ollut järkeä, jos sitä yritti selittää sanoin, joten nainen päätti olla yrittämättä. Hän voisi sen sijaan halata naisystävänsä vasten rintaansa, haudata kasvonsa hiusten sekaan ja vajota takaisin huolettomaan uneen onnellinen hymy huulillaan. Tie oli ollut pitkä ja kivinen, mutta jos hänen täytyisi kokea se kaikki uudestaan päästäkseen Emilyn vierelle, hän ei epäröisi hetkeäkään.

”Mitä hän kuvittelee oikein tekevänsä?”
”En tiedä, mutta tämä on kerrassaan pöyristyttävää!”
”Sitä voisi kuvitella, että tällaisella tallilla olisi edes jonkinlaiset standardit, mutta selvästi niin ei ole. Mikä häpeä!”

Kolmen naisen kauhistelun aiheena oleva hevonen ja farkkushortseihin sekä kukkakuvioituun toppiin pukeutunut nainen eivät välittäneet puheista, vaikka Bex tunsikin katseet selässään. Hän oli tottunut siihen, että häntä katsottiin, joten väliäkö sillä. Java seurasi kävelevän naisen rinnalla korvat hörössä eikä Bex edes vaivautunut pitämään kiinni mustasta harjasta. Java seurasi häntä kentällä ilman moistakin, sillä he olivat ehtineet harjoittelemaan irtioloa paljonkin viimeisen kuukauden aikana. Ruuna oli lomalla, viettäen suuren osan ajastaan ulkona, eikä tullut liikutetuksi kuin kevyesti maastossa. Niinpä nainen oli päättänyt tarjota täysiveriselle toisenlaista haastetta - temppukoulun.
Neuroottisen täysiverisen kunniaksi oli sanottava, että Java oli saanut jutun jujusta nopeasti kiinni. Ruuna oli oppinut yhdistämään klikkerin naksahduksen porkkananpalaan muutamassa hetkessä ja osoittanut samaa kekseliäisyyttä, kun oli oppinut hymyilemään - eli rullaamaan ylähuulensa - tuskin varttitunnissa.

He olivat ehtineet jo opettelemaan istumista heinäpaalien avulla pyöröaitauksessa, kumartamista hiekkakentällä ja sitä, että ruuna seurasi häntä kuin hyvinkoulutettu koira paikasta toiseen ilman riimuja tai naruja. Hevonen oli oppinut myös kuopimaan kehotuksesta, nyökkäilemään päällään ja ravistamaan päätään kuin sanoakseen ei, mikä oli tarjonnut loputtomiin huvia Bexille. Hän saattoi kysyä Javalta tärkeitä asioita, kuten saiko ruuna aamupalansa ajallaan, ja oman mielensä mukaan pyytää hevosta joko nyökkäämään tai pudistamaan päätään. Zoe ei arvostanut moista lainkaan yhtä paljon, kun vastaus tuntui aina olevan negatiivinen, jos se liittyi jotenkin hoitajaan.
Hulluilla oli halvat huvit ja idiooteilla ilmaiset, eikö sitä niin sanottu?

Tänään Bex oli päätynyt jatkamaan jo muutama päivä sitten aloitettua espanjalaisen käynnin harjoittelua. Raippa kädessään nainen oli asettunut hevosen lavan vierelle harppomaan korkein askelin jalka suorana, ja Java seurasi suurimman osan ajasta perässä etujalkojaan korkealle nostaen. Päivä päivältä ruuna venytti pidemmälle jalka suorana askeleen myötä ja kohotti polveaan ylemmäs, mistä Bex palkitsi hevosen aina yhtä hyväntuulisesti. Hän saattoi näyttää kerrassaan vähä-älyiseltä harppoessaan hevosen rinnalla, mutta Java oli oppinut hienosti, mitä hän tahtoi, ja mikä tärkeintä, ruunalla oli hauskaa. Tämä oli loistava tapa viettää aikaa hevosen kanssa, jos Bexiltä kysyttiin. Olisihan hän voinut ratsastaakin hevosta, mutta juuri nyt oli tuntunut paremmalta antaa Javan vain olla. Ei turhaa urheilua ruunalle, joka oli joutunut rehkimään jo reilusti ja ansaitsi pidemmän tauon ennen seuraavaa täysimittaista kautta.

Bex syötti jälleen porkkanaa kämmeneltään hevoselle, mikä sai aikaan uuden supinan aallon tarhasta hevosia noutamaan tulleiden naisten keskellä. Eihän kädestä saanut antaa herkkuja, ellei tahtonut opettaa hevostaan käymään päälle!
”Ei ihme, että hän juoksutti hevosparan puolikuolleeksi Luhmühlenissa. Pitäisi varmaan treenata ihan oikeasti hevosten kanssa, eikä vain leikkiä, jos meinaa pystyä ratsastamaan radan loppuun saakka”, yksi naisista puhahti katsellessaan hevosta ja kilparatsastajaa, joilla oli aivan liian hauskaa pienimmällä ulkokentällä.
”Sen siitä saa kun antaa ratsastuskoululaiselle kilparatsuja. Leikiksi se vain menee.”

Bex virnisti olkansa yli naiskolmikolle. Hänen ei tarvinnut kuulla, mitä naiset puhuivat keskenään, sillä sen saattoi päätellä nenänvartta pitkin annetuissa katseissa ja yleisessä olemuksessa. Epäilemättä varakkaita oman elämänsä keisarinnoja, jotka olivat mestarivalmentajia ja kymmenkertaisia olympiavoittajia valitsemassaan lajissa, ja hänen hauskanpitonsa Javan kanssa loukkasi nyt verisesti heidän elämänarvojaan.
”Java”, nainen kutsui hevosta saadakseen ruunan jakamattoman huomion itseensä, kun hän seisoi täysiverisen edessä. Bex kumarsi liioitellun teatraalisesti hevoselle, joka vastasi taittamalla vasemman etujalan vatsansa alle ja painumalla alas pää etujalkojen välissä. Nainen vilkaisi heitä niin tiukkaan tuijottaneen kolmikon suuntaan voimatta olla nauramatta, kun näki naisten pöyristyneet ilmeet. Täydellistä! Nainen suoristautui ja kehui iloisesti hevosta, jolle syötti lopun porkkanasta. Java oli totellut hienosti, vaikka häiriötekijöitä kentän ympärillä olikin riittänyt. Oikein hieno poika, joka ansaitsi porkkanansa. Sen jälkeen oli hyvä kävellä hevonen rinnalla portin luokse ja poimia aidalle ripustettu riimu käsiin. Hän puki sen täysiverisen jaloon päähän ja varmisti narun olevan kunnolla kiinni lenkissään, ennen kuin lähti taluttamaan hevosta ulos portista ja kohti tarhoja. Riimunnaru roikkui löysänä, sillä Java pysytteli lähellä ilman narun painettakin. Kiltti ruuna. Kun heidän kulkusuuntansa rekisteröityi haukansilmäisten tuomitsijoiden mieleen, kolmikko katosi nopeasti tallirakennuksen varjoihin.

Bex oli päättänyt jo ajat sitten, että nauraisi vain kaikille puheille, mitä hänestä kiertäisi Rosings Parkissa. Hän ei ehtisi muuta tekemäänkään kuin oikomaan puheita, jos sille tielle lähtisi, eikä häntä kiinnostanut erityisemmin hankkiutua ilmiriitoihin muiden tallin asiakkaiden kanssa vain siksi, että joku sanoi hänestä jotakin. Nainen oli tottunut olemaan puheenaiheena, joskin kotoisalla ratsastuskoululla hänestä oli puhuttu vain ihaillen. Korkeintaan joskus hieman kateellisena, kun hän oli saanut ratsastaa enemmän kuin tunneilla käyvät lapset, mutta siinä se. Täällä tilanne oli toinen, eikä nainen tahtonut edes kuulla, mitä kaikkea hänestä sanottiin. Ne puheet, mitä hän oli sattunut vahingon kautta kuulemaan, eivät olleet imartelevia tai itsetuntoa kohottavia. Hän oli ehdottomasti onnellisempi, kun ei tiennyt.
Mutta sen hänkin tiesi, ettei sopinut kilpatallin ympäristöön. Hän erottui aina joukosta kuin peukalo keskellä kämmentä, oli syynä sitten kirkkaanpunaiset hiukset, värikkäät vaatteet, kuuluva ääni tai se, että hän kehtasi pitää hauskaakin hevostensa kanssa eikä vain ajatellut ratsujaan työtehtävänä, joka oli suoritettava alta pois. Urheiluvälineinä, jotka hioa huippukuntoon kisapäiväksi, jotta kotiin saisi ruusukkeen.
Vaan onneksi hänen ei tarvinnut sulautua joukkoon. Hän olisi ylpeydellä oma itsensä - erilainen, sekopäinen ja aina pitämässä hauskaa, satoi tai paistoi.

Larissa ei ollut aavistellut, että hänellä olisi mitään käyttöä juhlamekolle Englannissa. Hevosenhoitajilla harvoin oli - hän omisti useamman mekon, joilla saattoi lähteä yökerhoon tai mennä ystävän syntymäpäiville, mutta ei mitään, mikä kelpaisi häihin. Nettishoppailu, joka oli yleensä ollut hänen pelastava oljenkortensa, oli osoittautunut ajantuhlaukseksi, sillä netistäkään ei tuntunut löytyvän mitään sopivaa. Häihin oli mahdoton löytää yhtään mitään puettavaa. Olisikohan liian myöhäistä sanoa Amandalle, ettei hän voisikaan tulla tytön seuraksi sukulaisten häihin?
Oli. Sitä paitsi, hän ei ollut luovuttaja. Hän löytäisi sopivan mekon, vaikka se vaatisi millaista ihmettä tahansa. Jossakin oli pakko olla mekko, joka vastasi hänen tarpeitaan eikä veisi häntä velkakierteeseen. Eivät kaikki muutkaan tienanneet tonneja kuukaudessa. Jossakin oli olemassa kauppa, jonka mekot sopivat normaalin minimipalkkalaisen budjettiin. Hän ei vain ollut vielä löytänyt sitä, mutta se olisi vain ajan kysymys.

Tyttö oli päättänyt viettävänsä vaikka koko vapaapäivänsä Newcastlen ostosalueella, jos mekon löytäminen sitä vaatisi. Ensimmäisen parin kaupan jälkeen alkoi tuntua siltä, että koko päiväkään ei välttämättä riittäisi. Hän tarvitsisi enemmän aikaa, jos aikoisi kahlata jokaisen kaupan läpi. Primark oli ollut yksi suuri pettymys, sillä valtavan vaatekauppaketjun neljästä kerroksesta ei ollut löytynyt yhtäkään mekkoa, josta hän olisi pitänyt. Samaa saattoi sanoa myös H&M:n tarjonnasta, mutta Bershkalla oli kolmekin mekkoa, joita hän päätyi sovittamaan. Ensimmäinen ei istunut sitten mitenkään päin, toinen oli aivan liian lyhyt ja kolmas sai rinnat tursuamaan ulos. Ei hän voisi laittaa häihin mekkoa, joka sai hänet näyttämään pornotähdeltä! Seuraavaan kauppaan siis.
New Look oli seuraava pettymys loputtomassa ketjussa epäonnistumisia, sillä kaupan tarjonnassa tuskin oli kokoja hänelle - ja silloin kun oli, mekot eivät istuneet. Jos hän otti koon, joka ei kiristänyt rintoja ja laskeutui lantiolta nätisti, vatsaan kertyi ryppyjä. Pienempi koko ei mahtunut rintojen tai lantion ohi edes päälle. Larissa hylkäsi nekin mekot tangolle ja asteli ulos kaupasta puhisten. Ei vaatteiden ostamisen pitänyt olla näin vaikeaa!

Seuraavana vuorossa oli Next, jossa hän uskaltautui koettamaan neljää mekkoa, joista yksi oli ihan mieluinen. Se ei kuitenkaan ollut täydellinen, mutta jos hän ei mitään muuta löytäisi, hän palaisi hakemaan tämän viikon tai parin päästä. Jos se olisi ollut halvempi, hän olisi ostanut sen, mutta 60 puntaa tuntui kovin suolaiselta hinnalta mekosta, josta hän ei pitänyt erityisen paljon. Larissa nappasi muutaman kuvan huonolla älypuhelimen kamerallaan ihan vain siltä varalta, että joutuisi vertailemaan mekkoa myöhemmin toisesta kaupasta löytämäänsä. Mekko sai kuitenkin tällä hetkellä jäädä kauppaan. Luulisi, että samalla rahalla hän löytäisi mekon, josta oikeasti pitäisi.
Quiz oli täynnä toinen toistaan kimaltelevampia mekkoja, mutta sieltä ei löytynyt mitään häihin sopivaa, ellei katsonut iltapukuja. Hän ei ollut valmis menemään aivan niin pitkälle, että ostaisi nilkkoihin asti olevan mekon Amandan tädin häitä varten. Se antaisi vielä ihan väärän viestin, tai jotakin. Luoja, miten mekon ostaminen saattoi olla näin vaikeaa? Hän kirosi leveitä lanteitaan ja kurvejaan huulet mutrussa, kun jätti kaupan taakseen ja suunnisti vastoin parempaa tietoaan Debenhamsin tavaratalon suuntaan.
Se oli aivan liian kallis kauppa hänelle, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Joku mekko olisi löydettävä, eikä hän voisi jättää sitä viime hetkeen. Kukaan ei arvostaisi, jos hän pelmahtaisi paikalle alusvaatteissaan kun ei ollut keksinyt muutakaan. Merkkituotteisiin keskittyneen tavaratalon tangoilta löytyi toinen toistaan ihanampia mekkoja, mutta hän ei edes kokeillut kaikkia. Ensimmäisenä täytyi aina vilkaista hintalappua. Hän ei voisi ostaa 300 punnan mekkoa, vaikka se olisi miten ihana tahansa, joten turha sitä oli kokeilla päällekään. Löydettyään edes muutaman halvemman hintaluokan mekon merkkituotteiden joukosta, Larissa suunnisti sovituskopeille. Ei, ei, ei. Mitä ikinä hän päälleen pukikaan, se ei näyttänyt hyvältä. Tai asialliselta. Tai edes siltä, että hän voisi lähteä mekko päällään muualle kuin aikuiselokuvan kuvauksiin.

Anteeksi vain Amanda, mutta joudut menemään yksin tätisi häihin, koska tyttöystäväsi näyttää pornotähdeltä yrittäessään laittautua.
Larissa puhahti hylätessään nekin mekot sovituskopin ulkopuolella olevalle tangolle. Tästä ei tulisi yhtään mitään. Hän harppoi ulos kaupasta vauhdilla ja suunnisti kohti tien toisella puolen olevaa kahvilaa. Pulla ja kahvi parantaisivat varmasti mielialaa, ja ehkä sen jälkeen hän jaksaisi suunnata John Lewiksen ja Mark & Spencerin suuntaan. Eivät ne kalliimpiakaan voisi olla kuin Debenhams, joten yhtä hyvin hän voisi käydä katsomassa niidenkin tarjonnan. Ehkä hän löytäisi sattumalta jotakin alennustangoilta. Jossakin olisi yksi siedettävä mekko, joka näyttäisi kelvolliselta hänen päällään, eikä maksaisi maltaita. Hänen täytyisi vain löytää se ensin. Tyttö istui jääkahvin ja kanelikierteen kanssa kahvilan ulkopöytään. Täytyihän tästä harvinaisuudesta nauttia, kun Englannissa paistoi aurinko! Tyttö kaivoi puhelimensa esiin ja haki hetimmiten viestikeskustelun Amandan kanssa esiin. Mitä siitä, että hän oli nähnyt tytön ennen kuin oli lähtenyt kaupungille? Hän tahtoi silti kysyä, miten tytön aamupäivä oli mennyt.
’Miten valmennuksesi sujui? Oliko Bits yhtä kärsimätön kuin ennenkin?’ Viime hetkellä hän vaihtoi viestin lopun, sillä mistä sitä ikinä tiesi, kuka sattuisi olemaan Amandan vierellä, kun tyttö vilkaisisi puhelintaan. Sukulaiset eivät tosiaankaan tarvitsisi tietoa siitä, miten kärsimätön Amanda oli ollut edellisenä yönä. Siihen perään oli hyvä liittää kuva pullasta ja kahvikupista.
’Hyvä lounas, eikö?’

Jääkahvia hörppien tyttö selasi sosiaalisen median appeja puhelimellaan. Facebookissa ei koskaan tapahtunut mitään ihmeellistä, mutta twitter oli omaa luokkaansa. Hän harkitsi hetken, ennen kuin päätti lisätä kuvan herkuistaan instagramiinsakin. Kyllä sitä silloin tällöin sai laittaa kuvia kahvikupeista ja pullista. Hän selaili kuvia, joita muut olivat palveluun laittaneet, ja tykkäsi useammasta siinä sivussa. Hänen pitäisi varmaan seurata hieman vähemmän väkeä, kun suurin osa kuvista oli ihmisiltä, joita hän ei edes tuntenut. No, väliäkö sillä. Parituhatta seurattavaa ei ollut niin mahdottomasti, eihän?
Kahvin loputtua kauan pullan jälkeen, tyttö nousi ylös pöydästä ja vilkaisi kelloaan. Hänellä olisi vielä kovin paljon aikaa ennen kuin Amanda olisi vapaa tallilta, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä, millä vältellä mekkometsästyksen jatkamista. Larissa huokaisi raskaasti, kun lähti suunnistamaan kohti seuraavaa tavarataloa. Hän ei luovuttaisi. Täydellinen mekko odotti jossakin, ja vaatisi se millaista ihmettä tahansa, hän löytäisi sen.

Hän oli kävellyt näitä käytäviä pitkin tuhansia kertoja, mutta tässä kerrassa oli jotakin erilaista. Veronica kulki kiireettä korot puulattialla kopisten lasiseinäisten toimistojen ohi kohti omaansa tyhjä pahvilaatikko kainalossaan. Hän oli tyhjännyt toimistonsa suurimmilta osin jo viikon aikana, mutta nyt oli aika kerätä ne muutama esine, jotka olivat edelleen jääneet työpöytää koristamaan. Naisen kasvoilla koreili pieni hymy, joka tuntui saavan useamman työkaverin varpailleen, sillä Veronica ei ollut varsinaisesti tunnettu siitä, että hymyilisi turhan tähden tai kesken työpäivän tai oikeastaan koskaan, kun istui lasiseinäisessä toimistossaan tai kävi hakemassa lisää kahvia taukotilasta. Erityisesti silloin, kun kävi hakemassa lisää kahvia taukotilasta.
Veronica istui alas työpöytänsä taakse ja vilkaisi ympärilleen huoneessa, joka näytti kovin tyhjältä nyt, kun hän oli siivonnut kaikki omat tavaransa. Maalauksen sijaan hän tuijotti tyhjää seinää, eikä kirjahyllyssä ollut mapin mappia tai yhtäkään käytettyä kahvikuppia koristeena. Työpöydällä ei lojunut papereita sekaisin tavalla, joka olisi aiheuttanut migreenin Artemikselle, eikä nitojakaan ollut kävellyt omia aikojaan työkaverin huoneeseen. Sen sijaan hänen lamppunsa oli, mikä sai naisen kulmat kurtistumaan. Koko toimistokompleksissa ei ollut kuin yksi ihminen, joka uskalsi varastaa - lainata - mitään hänen työpöydältään.

Veronica pakkasi kaiken muun kantamaansa pahvilaatikkoon, ennen kuin lähti kohti Hallowayn liiankin tuttua toimistoa. Se oli työkavereiden toimistoista se, jossa hän oli viettänyt eniten aikaa omansa ohella. Usein se ei tosin ollut ollut vapaasta tahdosta suoritettua kaveeraamista, vaan varastetun tavaran etsimistä. Hallowaylla oli kleptomaanisia piirteitä, jos häneltä kysyttiin. Oli aina ilmiselvää, että jos hänen pöydältään puuttui jotakin, se löytyisi Hallowayn toimistosta tai miehen taskusta. Tällä kertaa lamppua ei tosin näkynyt syytetyn miehen toimistossa, mikä sai Veronican vilkaisemaan epäluuloisena ympärilleen. Jos Halloway ei ollut vienyt sitä, niin kuka sitten? Hänellä ei ollut enempää arvauksia, sillä viime vuosien aikana ainoa vastaus oli ollut pepsodentin mainoskasvoksi sopiva mies.
”Halloway!” Nainen huusi käytävän puolella, kun miestä ei näkynyt missään. Hän oli jo huutamassa toistamiseen, kun mies kurkisti taukotilan puolelta.
”Se on toki nimeni, mutta ei sitä tarvitse silti noin kovaan ääneen huutaa”, mies huomautti hymyn kera, joka herätti edelleen Veronicassa halua heittää ensimmäinen käteen osuva esine päin miehen kasvoja. Limainen paskiainen.
”Missähän minun pöytälamppuni on?” Nainen uteli päätään kallistaen ja hymyili petollisen pehmeästi miehelle, joka oli sentään oppinut tunnistamaan vaaran merkit työpäivien mittaan. Eipä se usein sitä tarkoittanut, että Halloway olisi niitä kunnioittanut, mutta ainakin mies sai varoituksen siitä, kun oli tulossa ojennetuksi.
”Miksi minun pitäisi siitä tiet- hyvä on, hyvä on, älä hikeenny turhasta. Se on taukohuoneessa, meiltä paloi kattolamppu niin toimme sen korvikkeeksi”, Halloway korjasi vastaustaan nopeasti, kun Veronica astahti lähemmäs.

Nainen ei jäänyt kyseenalaistamaan tarjottua selitystä enempää. Väliäkö sillä, kunhan hän saisi lamppunsa takaisin. Se oli ollut hetken mielijohteesta tehty ostos jostakin antiikkimyymälästä, mutta nopeasti muodostunut tärkeäksi osaksi hänen työtilaansa, joten hän ei suostuisi jättämään sitä jälkeensä. Veronica marssi miehen ohitse pimeänä olevaan taukotilaan, mutta ei ehtinyt kuin raottaa lasista ovea, kun valot jo välähtivät päälle.
”Yllätys!” Suurin osa toimiston väestä tuntui kerääntyneen taukotilaan, joka oli vielä hetki sitten ollut pimeänä, ja nyt kymmenet tutut kasvot katsoivat odottavina hänen suuntaansa. Veronica piteli ovea auki kädellään ja antoi katseensa kiertää työkaverista toiseen.
”Tietenkin te olette kaikki heti ottamassa ylimääräisiä taukoja, kun silmä välttää”, nainen kiusasi virnistäen, kun astui peremmälle Halloway kannoillaan.
”Ainoa syy miksi emme pitäneet ylipitkiä taukoja jo aiemmin oli se, miten syylliseksi tunsimme olomme jälkeenpäin, kun näimme sinun tekevän ihan oikeasti töitä palkkasi eteen”, yksi miehistä virnisti takaisin ja astui eteenpäin ojentaen lahjakassia. ”Meiltä kaikilta. Hyvää jatkoa ja onnea tulevaan!”

Sama toive toistui monen huulilta, kun Veronica kiersi kollegan luota toiselle kiitellen lahjastaan ja vakuuttaen, että tulisi joskus käymään toimistolla muutoinkin kuin asiakkaana. Hän toisi lapsensakin näytille, kun muutamat naispuoliset työkaverit, joiden kanssa hän oli alunperin sijaissynnyttäjistä lukenutkin, vetosivat moiseen. Tietenkin hän tulisi ylpeydellä esittelemään lastaan, kunhan sopiva hetki tarjoutuisi.
”Miltä tuntuu hyvästellä Stedman & Wallis?” Halloway kysyi seinään nojaillen. ”Jääkö ikävä?”
”Sinua nyt ei ainakaan”, nainen vastasi samantien, ja vaikka puheessa olikin naljaileva sävy, hän tarkoitti sanojaan. Ne tulivat suoraan sydämestä. Halloway ei tuntunut koskaan ymmärtäneen, että hänen naljailussaan miehen kanssa oli terävämpi sävy kuin muiden työkavereiden kohdalla, koska hän ei oikeastikaan pitänyt miehestä lainkaan.
”Mutta oli tälläkin työllä puolensa. Kahvi oli erinomaista”, Veronica lisäsi naurahtaen. Useampi työkavereista kohotti kuppejaan, joissa tosin tällä kertaa oli kahvin sijasta shamppanjaa, jota joku oli tuonut työpaikalle hänen läksiäistensä kunniaksi. Väliäkö sillä, jos jokainen joisi pienen hörpyn työpäivän aikana. Oli sitä hurjempaakin nähty.
”Ja tietenkin aivan loistavat työkaverit”, Halloway täydensi. Veronica kohotti toista kulmaansa.
”Te huomaatte pian, miten totaalisen kusessa olette ilman minua”, nainen totesi, ”mutta turha soitella perään. Selvittäkää vaihteeksi omat sotkunne.”
”Sinä joudut soittamaan meille, kun järjestät itsesi ongelmiin”, Halloway virnisti vinosti. Veronica selvitti kurkkuaan rykäisyllä ja astui keskemmäs huonetta valmistautuen selvästi teatraaliseen puheeseen.

”Tiedän, tiedän, te olette kaikki sanattomina seurassani edelleen, vaikka olemme tehneet työtä jo pari vuotta yhdessä. Minkä minä sille voin, että olen valovuoden teitä muita edellä”, nainen virnisti erityisesti Hallowaylle. Kymmenen valovuotta, oikeastaan. ”Mutta älkää vaipuko epätoivoon. Olen varma, että vetämällä yhtä köyttä, te onnistutte pitämään veneen oikeassa kurssissa ettekä riko purjeita heti alkuunsa. Eihän kukaan voi korvata minua, mutta minä uskon silti teihin. Opetin teille niin paljon, kuin vain saatoitte näin lyhyessä ajassa oppia, ja nyt on aika irrottaa apupyörät ja lähteä polkemaan ihan itse suureen maailmaan. Pysykää aina nöyrinä, kuten minä olen tehnyt, ja muistakaa, ettei köyhyys ole häpeä, mutta huonosti istuva puvuntakki tai rumat korkokengät ovat.”

Ylilyöty itsevarmuus ja liioiteltu ylpeys kolahtivat kollegoihin täydellisesti, ja nopeasti nauru raikasi taukohuoneessa. Veronica tiesi tarkalleen, ettei ollut korvaamaton, ja niin tiesivät kaikki muutkin tilassa hänen ympärillään. Se ei kuitenkaan estänyt paistattelemasta huomiossa ja lyömästä sitä täysin yli. Ainakin jokaisella - jopa hänellä - oli hauskaa sen puolituntisen, jonka he irrottivat työpäivistään tätä varten. Kun Veronica lopulta nappasi tasolle lasketun pöytälamppunsa mukaan ja suunnisti poimimaan pahvilaatikkoa työpöydältään, hänenkin huulillaan koreili tyytyväinen hymy. Hän ei olisi voinut toivoa parempaa tapaa hyvästellä toimistoa, jossa oli työskennellyt Englantiin muutettuaan. Lahjakassi, jossa oli painosta päätellen shampanjapullo ja jotakin kevyttä, joka kilisi vasten pullon lasia, roikkui käsivarrella, kun hän lähti pahvilaatikko kainalossaan kohti vanhaa urheiluautoaan. Viimeinen vilkaisu rakennukseen, kun hän pakkasi laatikon autoon, sai hymyn huulille. Ei, hän ei jäisi kaipaamaan pitkiä päiviä toimistossa. Hän odotti ilolla uusia haasteita, joita syksy ja talvi toisivat. Hänellä olisi uusi rooli opeteltavanaan - ensin professorina, ja sitten äitinä.
Jälkimmäinen oli ehdottomasti se, jolla oli hänelle enemmän merkitystä.

Laurenin valitus siitä, miten nainen ei koskaan pääsisi eroon tallilla käytetystä t-paidasta jääneistä rusketusrajoista oli saanut Bexiin liikettä. Kaksi päivää myöhemmin, kun aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta, Lauren oli vapaalla ja hän hoitanut hevosten liikutuksen siten, että kilparatsut saivat lepopäivän juuri sopivasti, naiset olivat suunnanneet yhdessä tuumin rannalle Newcastleen. Mukaan oli saatu kiusattua tallilta myös vapaalla olevat Oliver ja Fabien, ja Bex oli pitänyt huolta siitä, ettei Lexa voinut jättää kutsua väliin - toihan nainen aina parhaat eväät! Sashakin oli liittynyt joukkoon, mutta vasta sen jälkeen, kun Lauren oli vakuutellut, ettei kenelläkään ollut alkoholipitoisia juomia mukana.
Hiekalle levitetyillä vilteillä olisi tullut nopeasti ahdasta, elleivät miehet olisi innostuneet heittelemään palloa toisilleen vedessä seisoskellen, siinä missä naiset olivat kuoriutuneet ylimääräisistä vaatekerroksista ruskettumisen toivossa.
”Katsokaa nyt, millainen raja hihasta on jäänyt”, Lauren valitti riisuttuaan paitansa. Ero työpäivien myötä auringossa olleiden käsivarsien ja vaatteiden peittämien hartioiden välillä oli päivänselvä.
”Ainakin sinulle on jäänyt jokin raja”, Bex huomautti viittoen itseään. Hän ei näyttänyt saaneen väriä juuri lainkaan kesän myötä, vaikka olikin omasta mielestään ratsastanut paljon lyhythihaisissakin.
”Voi teitä”, Lexa virnisti vinosti ja veti hieman valkoisten bikiniensä alaosaa lantiolta sivuun, jotta saattoi näyttää lantioluulla näkyvää rajaa.
”Haista paska”, Bex vastasi tönäisten naista, joka oli aivan liian ruskettunut ollakseen viettänyt koko kesän Englannissa. ”Olet sietämätön. Miksi kutsuinkaan sinut mukaan? Mene istumaan kauemmas niin me muut voimme edes näyttää ihmisiltä emmekä haamuilta.”

Naljailu väritti auringonottoa alusta saakka, kun naiset makoilivat vilteillä ja pyyhkeillä kuumassa hiekassa. Aurinko porotti kerrankin kunnolla ja Sasha päätyi rasvaamaan itsensä hyvin nopeasti, kun tahtoi välttää palamisen. Bex väitti jääräpäisesti, ettei palanut koskaan, kun Sasha heilutteli rasvapurkkia ystävän suuntaan. Selvä. Olkoot sitten yhtä punainen kuin hiuksensa. Takaisin vilteille palanneet Fabien ja Oliver nappasivat yhdessä tuumin kiljuvan Bexin kantoonsa ja heittivät kylmään mereen. Siitä alkoi tietenkin vesisota, josta Lexa napsi valokuvia kamerallaan, kun pysytteli itse turvallisesti kuivilla. Merivesi ei myöskään ollut tarpeeksi lämmintä houkutellakseen Sashaa uimaan, joten hän ei ollut edes ainoa, joka vältteli kastumista.
Hän tosin oli loppujen lopuksi ainoa, joka selvisi kastumatta, sillä Bexin palatessa vilteille, nainen kaatui halaamaan ystäväänsä. Lexa siirtyi hetkessä kauemmas, sillä Bex tuntui jääkalikalta. Sashakaan ei tuntunut arvostavan moista elettä, mutta milloinpa blondin mielipidettä olisi Bexin toimesta kuunneltu. Jäähdyttelyn jälkeen oli hyvä palata takaisin nauttimaan auringon lämmöstä. Miesten kärsivällisyys ei tosin riittänyt auringossa loikoiluun kuin hetken, ennen kuin Fabien ja Oliver houkuttelivat jo Sashaa ja Laurenia mukaansa pelaamaan pallolla hiekalle.

”En tajua miten voit ratsastaa maastoesteitä, kun olet tuollainen pelkuri”, Lexa huomioi vesipullonsa takaa, kun seurasi Bexin katsetta. Punapää tuijotti pallolla pelaavaa nelikkoa, mutta ei vaatinut suuriakaan etsivän lahjoja, jotta saattoi saada selville, keneen Bexin katse oli oikeastaan liimautunut.
”Sinähän se et ole uskaltautunut edes kastautumaan vedessä, kun se on liian kylmää”, Bex vastasi amerikkalaisnaiselle kulmaansa kohottaen. Hän ei ollut pelkuri! Kehtasikin väittää moista.
”Ehkä niin, mutta ainakin minä puhuin ihastukseni kohteelle”, Lexa totesi huvittuneena. Bex oli kyllä yksi jäärä.
”Ja kukakohan se mahtoi olla? Ei Emily ainakaan, koska minä muistelisin, että Emily pyysi sinua ulos eikä toisinpäin.”
”Älä takerru pikkuseikkoihin. Sinä et edes uskalla edes kysyä Sashalta, lähtisikö hän kahville.”
”Miksi minä tahtoisin lähteä kahville Sashan kanssa? Hän on ystäväni”, Bex väitti vastaan silmät siristyen. Miksei kukaan voinut jättää häntä rauhaan? Kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että heillä oli oikeus sotkeutua hänen elämäänsä Priden jälkeen. Emilylläkin oli jokin harhainen käsitys siitä, että hän olisi rakastunut lapsuudenystäväänsä. Nyt Lexa tuntui seuraavan samoissa jalanjäljissä. Helvetin pariskunta, joka oli hänen ongelmiensa alku ja juuri.
”Seeeeelvä”, Lexa myhäili tietäväisesti takaisin. Naisen äänensävy kävi Bexin hermoille hetimmiten. Miksi kaikki muut kuvittelivat tietävänsä hänen elämästään enemmän kuin hän itse? Lexa kuitenkin säästyi kivahdukselta, kun Sasha palasi hengästyneenä ja lösähti viltille vesipulloa tavoitellen.
”Joku menee ottamaan minun paikkani, ei näissä lämpötiloissa pitäisi jaksaa pelata rantalentopalloa”, vaaleahiuksinen nainen valitti juoden kerralla puolet vedestä. Lexa nousi ylös.
”Minä menen puolustamaan meidän naisten kunniaa tai jotain sinnepäin”, hän naurahti jättäen ystävykset viltille. Bex tuntui tuijottavan tavattoman tiukasti hänen peräänsä.

Bex asettui viltille vatsalleen ja tuki itseään kyynärpäidensä varaan, jotta saattoi katsella pallopeliä. Oliver ja Fabien näyttivät molemmat epäreilun ruskettuneilta, mutta sen siitä sai kun oli mies ja saattoi kulkea kesäisin ilman paitaa. Lexan rinnalla jopa englantilainen ja ranskalainen näyttivät kalpeilta, joten hän ei ollut aivan varma, mitä selitystä käyttäisi siihen. Amerikkalaiset geenit? Liikaa vapaa-aikaa, kun työpäivät kahviossa eivät vieneet aikaa aamusta iltaan? Lenkit Merryn kanssa? Kyllä hän jotain keksisi.
”Siitä on kauan, kun olemme viimeksi olleet rannalla”, Sasha sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Bexin katse jätti pallopelin, jotta nainen voisi kääntää huomionsa viltillä makoilevaan seuralaiseensa.
”Niin on. En edes muista, milloin viime kerta oli”, Bex vastasi kulmat hienoisesti kurtistuen. Miten hän ei muistanut? Eihän siitä nyt niin montaa vuotta voinut olla!
”Kesä 2013”, Sasha vastasi hetken asiaa pohdittuaan. ”Se päivä, kun luulit hukanneesi hevoskaulakorusi mereen ja etsimme sitä varmaan tunnin, ennen kuin palasimme vilteille ja löysimme sen kengästäsi, johon olit laittanut sen talteen ennen uimista.”

Bexiä alkoi naurattaa, kun hän muisteli päivää.
”Se oli Bubbles-koruni”, hän muisteli nauraen. ”Ostin sen alennuksella jostakin kaupasta. Sillä hevosella ei ollut korvia valmistusvirheen takia ja-”
”Ja minä sanoin, että se näytti luimivan”, Sasha täydensi nauraen. ”Niin siitä tuli Bubbles-koru.”
”Niin siitä tuli Bubbles-koru”, Bex myöntyi leveästi hymyillen. Jos siitä oli jo viisi vuotta, kun hän oli kuvitellut hukanneensa korun, korun ostamisesta oli täytynyt kulua jo vuosikymmen. Kauhea, miten nopeasti aika kului.
”Vieläkö sinulla on se tallessa?” Sasha kysyi päätään Bexin puoleen kääntäen ja kohotti toisen kätensä varjostamaan aurinkoa, kun makoili selällään viltillä.
”Tietenkin. Minulla on se hyllyssä Bubblesin kengän ympärille kieputettuna.” Hän oli joutunut myymään ponin, mutta mikään ei käskenyt unohtamaan kaikkia yhdessä vietettyjä vuosia.
”Hyvä. Joudut pitämään sen tallessa kun kerran käytimme niin paljon aikaa sen etsimiseen aikanaan”, Sasha kiusasi nauraen. Bex virnisti leveästi takaisin. Hän pitäisi korun tallessa, sillä siihen liittyi niin monta hauskaa tarinaa.

”Mutta eihän se voi olla viimeisin kerta, kun olimme rannalla”, Bex sanoi hetkeä myöhemmin. ”Entä se yö, kun joku sytytti kokon?”
”Bex, sinä sytytit sen kokon”, Sasha nauroi lämmöllä. Bex hymyili lammasmaisesti. Ehkä. Ehkä ei. Kukaan ei voisi todistaa mitään eikä hän suoraan sanottuna muistanut siitä yöstä paljoa. ”Ja se oli vuotta aiemmin.”
”Oikeasti?” Nainen näytti kummastuneelta. ”Ei siitä voi olla kuutta vuotta!”
”On siitä”, Sasha vastasi nyökäten sen mitä makoillessaan pystyi.
”Oletko ihan varma?”
”Olen. Seurustelin silloin sen rugbypelaajan kanssa”, Sasha vakuutti varmana. Siitä oli ehdottomasti jo kuusi vuotta. Luojan kiitos.
”Ai jumalauta, älä muistuta minua”, Bex parkaisi, vaikka nauru pyrkikin huulille. ”Palikka-Peter herätti niin suurta myötähäpeää ympärillään, että siihen meinasi hukkua.”
”Hänellä oli korvaavia ominaisuuksia, joilla paikata puuttuvaa älykk- ei, hänellä ei todellakaan ollut”, Sashakin antoi periksi nauraen.
”Etkö sinä jättänyt hänet niiden juhlien jälkeen?” Bex muisteli huvittuneena.
”Jätin”, Sasha vahvisti, ”ja sekin oli ainakin viikon liian myöhään.”
”Minun olisi pitänyt jättää Ryan jo silloin”, Bex puhahti. ”Olisimme voineet hankkiutua kaikenlaisiin ongelmiin koko kesän yhdessä, jos olisimme olleet sinkkuja molemmat.”
”Sinä ja sinun ongelmasi”, Sasha naurahti tönäisten ystäväänsä, ennen kuin hymyili asettuessaan takaisin makuulle.

Bex katseli hymyilevää Sashaa, joka oli sulkenut silmänsä auringon kirkasta paistetta vasten. He olivat tehneet niin paljon asioita yhdessä nuorempina ja puhuneet kaikesta keskenään. Lapsuuden yökyläilyt olivat vaihtuneet nuoruudessa juhliksi milloin missäkin, kunnes velvollisuudet olivat saaneet heidät kiinni ja aika oli alkanut tuntua rajalliselta. Jos aikaa olisi vain ollut enemmän, hän olisi mieluusti viettänyt nytkin useammin päiviä yhdessä Sashan kanssa.
Ehkä Emily ja Lexa ja Hilda olivat oikeassa. Ehkä hän oli ollut hieman mustasukkainen Prideilla ja sen jälkeenkin. Ehkä hän oli hieman pelkuri. Mutta riski ei ollut sen arvoinen. Hän ei voisi menettää ystäväänsä sen takia, että tulisi torjutuksi. Tai sen takia, että Sasha jollakin ihmeellä antaisikin hänelle mahdollisuuden ja toteaisi, ettei siitä tulisi mitään. Ei. Se ei kannattanut. Kuin vakuuttaakseen itsensäkin siitä, hän kohotti katseensa naisesta pallon kanssa häsläävään nelikkoon ja näytti keskisormea, kun Lexa virnuili tietäväisesti hänen suuntaansa.
Ehei, kaikki muut olivat väärässä.

Zoesta tuntui, että kaikkia hänen tapaamisiaan äidin kanssa väritti lähestyvän tuomion tuntu. Olisi kai pitänyt jo oppia, ettei vanhempien tapaaminen ollut helppoa, rentouttavaa ja mukavaa, mutta hän ei ollut voinut vältellä kahvikutsua loputtomiin. Sentään hän oli voinut tehdä sen verran, että oli kutsunut äitinsä omaan kotiinsa, eikä mennyt Carlan maaperälle Newcastleen. Se oli tuntunut hyvältä idealta viikko sitten, kun he olivat sopineet tapaamisesta, mutta nyt, kun hän odotti äitiään hiekanvärisen kivitalon porrastasanteella auringonpaisteessa, idea tuntui tuhoontuomitulta. Äiti löytäisi valitettavaa asunnosta, jonka hän oli siivonnut aamupäivän aikana, ja kuka tiesi, kuinka kauan Carla aikoisi viipyä hänen vieraanaan. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että Maisien läsnäolo saisi naisen lähtemään nopeasti.
”Hei Zoe”, vanhempi nainen tervehti astellessaan viimeiset portaat ylös tyttärensä luokse. Nainen halasi tytärtään, mihin Zoe vastasi epämukavana, ennen kuin johdatti äitinsä perässään sisään asuntoon. Maisie saapui räksyttäen ovelle, mutta kääntyi nopeasti ympäri ja suunnisti makuuhuoneeseen, kun näki saapujan. Hänen äitinsä ei pitänyt terrieristä, mutta se tunne oli molemminpuolinen. Maisie ei voinut sietää kivikasvoista naista.

He asettuivat sohvalle hörppien teetä, jonka Zoe oli keittänyt. Hän oli ostanut Loungesta mukaan tuoreita keksejä, mutta äiti ei koskenutkaan moisiin. Sen sijaan Carlan katse pysyi tiukasti tyttäressä, mikä sai Zoen kiemurtelemaan aavistuksen sohvalla. Se, ettei äiti ilmaissut minkäänlaista kiinnostusta ympäristöään kohtaan oli vielä huonompi merkki kuin se, että äiti olisi tentannut häntä kehystetyistä hevoskuvista tai asunnon kolkkoudesta. Hän odotti yhä pelokkaampana sitä hetkeä, kun Carla päättäisi kohteliaisuuksien riittävän ja puhuisi asiasta, joka oli todella tuonut äidin hänen luokseen.
Hän ei joutunut odottamaan kauaa.
”Olemme puhuneet isäsi kanssa”, nainen aloitti. Zoe joutui puremaan kieltään, ettei kysyisi vain aavistuksen katkerana, kumpaa miestä äiti tarkoitti - sitä, joka oli kasvattanut hänet, vai sitä, jonka geenit hän jakoi. ”Sinun olisi aika harkita opiskelua. Ei, kuuntele minua ennen kuin alat väittää vastaan. Olet tuhlannut kymmenen vuotta elämästäsi kituuttamalla samoissa töissä, ja mitä siitä on jäänyt käteen? Ei yhtään mitään. Etenemismahdollisuuksia on nolla, työsi on raskasta ja palkkasi surkea. Kuka tahansa koulutettu apinakin pystyisi tekemään samaa työtä. Papereillasi, niin keskinkertaiset kuin ne ovatkin, pääsisi sentään kauppatieteitä lukemaan Newcastleen. Isäsi saattaisi myös tietää assistentin töitä yhdestä asiakasfirmastaan. Vuodessa tai parissa voisit edetä paljon pidemmälle siitäkin lähtökohdasta ilman, että kävisit ensin yliopiston.”

Zoe tuijotti äitiään suu raollaan. Vanhemmathan olivat todella ehtineet suunnittelemaan hänen elämäänsä, kun oli selvänä paitsi Newcastlen yliopiston hakukriteerit, myös työllistymismahdollisuudet ilman tutkintoa. Miten sielua lämmittikään ylpeys, jota vanhemmilta riitti hänen nykyisille töilleen!
”Mutta minä olen se koulutettu apina, joka tekee tätä työtä”, Zoe vastasi suupielet kiristyen.
”Sinun ei pitäisi olla! Tuhlaat omaa aikaasi moiseen hyödyttömyyteen. Sinun pitäisi tavoitella jotakin suurta.”
”En halua. Olen onnellinen näin. Työni on raskasta, mutta minä viihdyn siinä”, hevosenhoitaja totesi suoristaen selkänsä sohvalla. ”Eikä se ole keskusteltavissa. Minun elämäni, minun päätökseni.”
”Ei se mene niin. Olet typerä jos tosissasi uskot, että voit tehdä nämä päätökset itseksesi. Sinulla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa tai tahtoa menestyä elämässä. Ilman isääsi ja minua, sinä et olisi yhtään mitään. Olisit vielä enemmän rappiolla. Ajattelimme, että ehkä ymmärtäisit sen itsekin, kun antaisimme sinun hetken tehdä sitä työksi kutsumaasi roskaa, mutta ei. Veljesi ja sisaresi ovat rakentaneet elämän itselleen, mutta sinä vain lojut päivästä toiseen virran vietävänä”, Carla saarnasi nousten seisomaan. Nainen harppoi nostamaan kehystetyn kuvan Paddysta kirjahyllyltä, joka muutoin oli varsin tyhjänä.

”Laita se takaisin”, Zoe varoitti ääni madaltuen, kun nainenkin nousi seisomaan. Äidillä ei ollut mitään oikeutta koskea hänen tavaroihinsa.
”Sinulla ei edes ole ystäviä, Zoe”, Carla sanoi heilauttaen kättään laajassa kaaressa. ”Kaikki kuvat, mitä sinulla on esillä, ovat hevosista. Nekö tulevat sinun hautajaisiisi?”
”Minun ei tarvitse laittaa kuvia ystävistäni seinille, koska näen heitä jatkuvasti”, Zoe vastasi leukaperät kireänä ja kurotti nykäisemään kuvan äitinsä otteesta. Hän asetteli varoen kehyksen takaisin kunniapaikalleen hyllyllä. Paddylla olisi aina erityinen paikka hänen sydämessään, oli tilanne mikä tahansa.
”Sinä käyttäydyt kuin teini. Odotimme sinusta niin paljon enemmän isäsi kanssa, mutta olet ollut pelkkää pettymystä vuodesta toiseen. Sinun pitäisi ottaa mallia sisaruksistasi.”
”Iris tekee asiakaspalvelutyötä ihan niin kuin minäkin”, Zoe huomautti, ”mutta minun asiakkaani ovat vain hevosia. Olisiko parempi, jos olisin kaupan kassalla töissä?”
”Ainakin sitä voisi pitää työnä”, äiti vastasi kääntyen katsomaan tytärtään tiukasti. ”Sinä et ole tehnyt päivääkään töitä elämässäsi, ja sen näkee. Muut ikäisesi ovat naimisissa, hankkimassa lapsia tai pohjustamassa seuraavaa ylennystä työpaikallaan. Sinä jumitat edelleen samassa tilanteessa kuin 19-vuotiaana.”
”Minä olen onnellinen näin!”
”Oletko? Et nimittäin näytä siltä.”

Asuntoon laskeutui hiljaisuus, kun naiset tuijottivat toisiaan. Zoe oli puristanut kädet nyrkkiin vierellään ja näytti harkitsevan asunnosta poistumista ovet paukkuen.
”Sinä et tiedä minusta tai elämästäni yhtään mitään. Ole hyvä ja poistu kotoani. Et ole enää tervetullut vieras”, Zoe puhui selvällä äänellä siitä huolimatta, miten leukaperät olivat kiristyneet äärimmilleen. Hän saattoi tuntea, miten hampaiden pureminen yhteen oli aiheuttamassa päänsärkyä.
”Minä ja isäsi olemme aina tahtoneet vain parasta sinulle. Erityisesti silloin, kun sinä et ole itse ymmärtänyt, mitä se paras olisi”, Carla vastasi hievahtamattakaan paikoiltaan.
”Ulos”, Zoe sihahti hampaidensa lomasta. ”En tahdo sinua kotiini.”
”Emme voisi olla pettyneempiä sinuun juuri nyt. Kun tulet järkiisi ja tahdot hankkia oikeita töitä, soita isällesi.”

Carlan poistuttua asunnolta, Zoe suunnisti veri kiehuen kylpyhuoneeseen kylmää suihkua varten. Ehkä se parantaisi mieltä tai ainakin huuhtoisi äidin kosketuksen iholta. Miten Carlalla olikin kyky saada hänet tuntemaan olonsa kelvottomaksi muutamalla sanalla? Hän seisoi yleensä tukevasti omilla jaloillaan, mutta äidillä oli tapana luikerrella lähelle nykäisemään mattoa jalkojen alta. Hän oli onnellinen töissään, sanoivat vanhemmat mitä tahansa. Hän oli aina rakastanut hevosia, ja vaikka työ ei ollut täydellistä, se oli silti hyvää työtä. Mukavaa työtä. Hän oli onnellinen. Hän oli.
Hän voisi vakuutella sitä loppuvuoden, mutta epäilys kytisi silti mielessä. Entä jos hän olisi onnellisempi muualla? Nainen ravisti päätään kylmän veden alla. Ei. Hän ei antaisi äidin luikerrella myrkyttämään mieltään. Hän rakasti töitään. Hän tiesi sen ilman epäilyksen häivääkään.

Teddy oli saanut oppia vuosien aikana, ettei hevostenomistajalla ollut koskaan huoletonta päivää. Vaikka ongelma ei olisikaan ollut suuri, aina oli jotakin, mikä sai huolestumaan. Hevonen liikkui hieman eri tavalla kuin yleensä, tuntui selkään kummalliselta, tai ihan näkyvästi ontui jalkaansa ilman mitään selitystä. Parhaatkaan tutkimukset eivät lääketieteen kehittymisestä huolimatta onnistuneet aina tarjoamaan selityksiä, miksi hevoset ontuivat, eivät syöneet, olivat apaattisia tai kipuilivat muilla tavoin.
Mitä hän oli nyt oppimassa, oli se, miten sama päti myös vanhemmuuteen. Hän ei pelästynyt pientä naarmua, jos Matthew kompuroi takapihalla koiran kanssa riehuessaan, mutta Amelia yskäisi ja hän oli soittamassa ambulanssin, pelastushelikopterin, papin, ennustajan ja kenet tahansa, joka voisi kertoa, mikä tytön oli. Ei auttanut, että lapset yskivät silloin tällöin ihan muuten vaan - aivan kuten aikuisetkin. Tai aivastivat. Tai itkivät, vaikka olivat saaneet ruokaa ja kuivan vaipan ja päässeet syliin.
Kaikki olivat aina sanoneet, miten ensimmäisen lapsen kanssa oli kaikista varovaisin, ja sen jälkeen neuroottisuus helpotti. Hän oli melko varma, että hänen kohdallaan se oli vain mennyt pahemmaksi. Hän oli aina huolehtinut Matthewsta ja pelännyt, kun poika oli sairastanut tavallisen flunssankin, mutta Amelian kanssa hän tunsi olevansa vielä heikommilla vesillä. Vauva oli niin pienikin vielä! Eihän tyttö paleltuisi ulkona nukkuessaan? (Ei, hänen vaimonsa oli vakuuttanut katsoen häntä kuin hullua. Ei kukaan paleltuisi kolmeakymmentä hipovissa lämpötiloissa, vaikka olisi miten pieni tahansa.)

Mutta ainakin kotona oleminen oli tarjonnut rauhaa tallilta ja hevosista huolehtimiselta. Kävi ilmi, että hänen kyvyllään huolestua turhasta oli rajansa - Amelia, Matthew ja Gabrielle täyttivät ne tällä hetkellä. Hän ei ehtinyt murehtia, josko Minx oli kenkänsä tarhassa polkaistessaan venäyttänyt selkänsäkin, tai oliko Tinyn suurentuneella ruokahalulla suurempi merkitys. Matoja, kasvain, tulehduksesta laajentunut vatsalaukku? Ei, hän ei ehtinyt murehtimaan moisia, kun keskitti kaiken murehtimisenergiansa perheeseensä kotona.
Vaan kupla puhkesi, kun tallilta soitettiin. Minx ontui eikä eläinlääkäri päässyt tutkimaan hevosta ilman rauhoitusta, eikä sitä tahdottu antaa ilman hänen lupaansa. Mies oli harkinnut hetken, että antaisi suostumuksensa puhelimitse ja unohtaisi koko asian, mutta se jäisi vainoamaan häntä. Minx oli aina ollut herkkä rauhoittaville ja helposti kolhinut itseään vain pahemmin, kun oli alkanut toikkaroida puolikuntoisena. Soitto Veronicalle oli varmistanut, että nainen olisi vapaa tulemaan Gabriellen avuksi, sillä Ameliassa ja Matthewssa oli hereillä ollessa töitä kahdelle aikuiselle, tai varmasti useammallekin, jos mahdollisuuksia olisi ollut.

Tallilla häntä oli vastassa äärimmäisen kiukkuinen tamma, joka tervetulotoivotukseksi yritti syödä palan hänen käsivarrestaan. Onneksi tamman hampaisiin jäi vain pitkähihaisen trikoopaidan kangasta, josta hevonen sai palan irti. Hän repi kankaanpalan pois Minxin hampaista ja ärähti tammalle, kun hevonen koetti onneaan uudestaan. Ehei, ei tänään pirulainen. Kiukkuinen tamma käytti hampaitaan ärhäkästi nyt, kun ei voinut potkia takajalallaan, jota lepuutti ilmassa. Se oli selvästi kipeä, sillä Minx oli hevosten tapaan yksi niistä, jotka viimeiseen asti leikkivät olevansa kunnossa. Rauhoittava piikki sentään takasi sen, ettei tamma yrittänyt enää syödä ketään, kun tyytyi vain nuokkumaan pesupaikan kiinnityksissä. Eläinlääkäri sai työrauhan hevoselta, muttei häneltä, sillä Teddy oli täynnä huolta, jota pyrki kysymyksillä. Mikä Minxillä oli? Jännevamma? Hankosidevamma? Niveltulehdus? Sirumurtuma? Luuruhje? Muunlainen rasitusvamma?
”Vääntynyt naula.”

Teddy olisi voinut nauraa helpotuksesta. Hölmö tamma oli vain onnistunut polkemaan kenkänsä. Hän talutti hevosen takaisin omaan karsinaansa tokenemaan jääden nojailemaan karsinan oviaukkoon. Oli parempi pitää huolta, ettei Minx kaatuisi sillä aikaa, kun oli vielä rauhoitettuna. Mies hymyili tyytyväisenä rapsutellessaan tamman otsapyörrettä. Hänen punainen paholaisensa, joka oli jälleen kerran säikäyttänyt hänet aivan turhan tähden. Hän oli tosin kiitollinen siitä, että hevonen oli nimenomaan säikäyttänyt hänet turhaan, sillä Tiny tarjoili toista vaihtoehtoa paljon. Hevonen oli jatkuvasti jollakin tavalla hieman rikki, eikä mies enää ihmetellyt, miksi oli saanut ostettua ruunan niin halvalla. Ehkä olisi parempi, jos hevonen muuttaisi Whirlow Halliin Minxin mukana. Tiny voisi jäädä hyvin, hyvin varhaiselle eläkkeelle ja olla vain kevyessä käytössä nuorempien hevosten täyspäisenä seuralaisena tai jonakin. Myyntiin hän ei hevosta laittaisi, sillä jos se ei ollut kestää kisakäyttöä hänen nimissään, ei se siitä paranisi nimeä papereissa vaihtamalla. Ainakin näin hän voisi varmistaa, ettei ruuna rikkoisi itseään kokonaan. Minxkin pääsisi nauttimaan varhaisesta eläkkeestä, kun ei selkeästi enää viihtynyt kilpakentillä.

Ehkä hän saavuttaisi sittenkin huolettomuuden tilan, jota oli niin tavoitellut. Hevoseton oli huoleton, niinhän sitä aina sanottiin. Jos hänen hevosensa asuisivat kotikartanon mailla ja laiduntaisivat vain kevyessä käytössä kaikki päivät, ei hänen tarvitsisi murehtia loukkaantumisista ja vammoista. Paitsi Tiny nyt onnistuisi kolhimaan itsensä laiduntaessaankin, mutta se olisi eri asia. Vähemmän syytä huolelle ja murheelle, kun hän ei joutuisi tekemään päätöksiä sen suhteen, milloin hevonen olisi valmis palaamaan kunnon treeniin ja kilpailuihin. Tiny saisi parannella pieniä kolhujaan kaikessa rauhassa ja käydä maastoilemassa niinä päivinä, kun kaikki neljä jalkaa toimisivat kunnolla.
Se kuulosti oikeastaan todella hyvältä suunnitelmalta. Enää tarvitsisi vain puhua tallin kanssa ja ilmoittaa, että yhden sijaan kesän lopuksi vapautuisikin kaksi karsinaa. Sekä tietenkin kertoa nuorelle kilparatsastajalle, joka hevosia oli tähän saakka liikuttanut. Kashnikovilla oli onneksi muitakin hevosia ratsuinaan, joten nuoren esteratsastajan ura ei kaatuisi tähän. Venäläistyttö oli saanut aloittaa ammattilaisuransa hänen hevosillaan, ja nyt tyttö voisi jatkaa sitä eteenpäin muiden hevosilla. Hänen velvollisuutensa oli ensisijassa hevosille, ei tytölle, joka niitä ratsasti. Hän tekisi päätöksensä hevosten etua ajatellen, nyt ja aina.
Ja jos se tarkoitti, että hän saisi elää hieman huolettomampaa elämää, mikäs siinä.

Lexa oli ottanut Merryn mukaan lähtiessään käymään keskustassa. Päivä oli aurinkoinen, mutta ei enää tuskaisen, helteisen kuuma, joten hän tahtoi uskoa koirankin viihtyvän tuulisessa iltapäivässä. Siitä oli vain hyötyä koirallekin, kun nuori uros joutui tottumaan hälyyn, ihmisiin ja elämään ympärillään. Olisi ikävää, jos Merry alkaisi ilmaista bordercollieille niin tyypillistä varautumista hälyn keskellä ja turhaa ahdistumista, jos ympärillä oli paljon liikettä. Lammaskoiran ominaisuudet eivät sopineet kaupunkielämän arkeen kovinkaan hyvin. Koiran onneksi Merry olisi tainnut olla harvinaisen huono lammaskoira, sillä niin fiksu kuin nuori bordercollie olikin, ei uros osoittanut suuriakaan reaktioita vauhdilla ohittaviin lenkkeilijöihin, pyöriin, autoihin tai oikeastaan yhtään mihinkään.
”Muistuta minua, että ostamme kotimatkalla kukkia Millielle”, nainen sanoi koiralle, joka vain heilutti häntäänsä onnellisena ja tassutteli eteenpäin hänen reitensä vieressä. Merry oli oppinut hienosti remmikäytöksen salat viime kuukausina juostujen lenkkien myötä. Lenkkeily kun oli haastavaa, jos joutui jatkuvasti ojentamaan koiraa tai kieltämään sitä loikkimasta minne sattuu. Nykyään Merrystä ei ollut enää muuta kuin iloa juoksulenkeille, kun koira jolkotteli hänen rinnallaan eteenpäin juuri sillä tahdilla, minkä hän oli valinnut.

Tänään ei onneksi tarvinnut juosta, vaan he saattoivat kävellä kivettyjä katuja pitkin. Raybanit oli nostettu päälaelle, sillä juuri nyt aurinko oli pilvessä eikä aurinkolaseille ollut tarvetta.
”Voi että miten ihana! Saako sitä silittää?” Lexan huomio kääntyi vastaantulevaan vanhempaan naiseen, joka oli pysähtynyt ihailemaan Merryä. Koira oli tietenkin säntäämässä heti tervehtimään, sillä Merry ei ymmärtänyt varautumisen päälle. Kaikki vastaantulijat olivat potentiaalisia rapsuttajia!
”Totta kai”, nainen vastasi leveästi hymyillen ja antoi rauhallisesti Merrylle hieman enemmän hihnaa, kun vanhempi nainen astui lähemmäs kumartuen tervehtimään koiraa.
”Sinähän olet ihan vauva vielä”, eläkeläinen naurahti innokkaan koiran tervehdyksen myötä.
”Merry on ihan pikkupoika”, Lexa vahvisti nyökäten.
”Ai miten ihana nimi. Merry. Taitaa sopia hyvin kantajalleen”, nainen huomioi. Elämäniloinen, innokas koira oli tosiaankin saanut osuvan nimen, jos Lexalta kysyttiin. ”Merry muistuttaa minua kovin edesmenneestä Maxistani. Sillä on aivan samanlainen pää.”

He juttelivat hetken, ennen kuin vanhempi nainen hyvästeli sekä koiran että hänet, ja matka saattoi jatkua. Merryn häntä heilui iloisesti, mikä huvitti Lexaa suuresti.
”Sinä kyllä rakastat sitä, kun sinua paapotaan kaikkien toimesta”, nainen myhäili koiralle, joka vain heilutti häntäänsä vastaukseksi. ”Niin. Kuvittelet olevasi suurikin julkkis, etkö vain?” Koira haukahti kuin myöntävänä vastauksena. Joskus lenkit Merryn kanssa tosin tuntuivat siltä, että hän oli liikkeellä julkisuuden henkilön kanssa, sillä niin monet pysähtyivät tervehtimään ja rapsuttamaan nuorta koiraa. Merryn iloinen elämänasenne tuntui loistavan korttelin päähän ja sai tälläkin kertaa ihmisiä siirtymään kävelykadun toiselta laidalta heidän luokseen vain jotta nuo voisivat rapsuttaa minuutin tai kaksi bordercollieta. Lexaa ei haitannut hidastunut kulkutahti kauppojen lomassa, sillä hänellä oli paljon aikaa - ja amerikkalaisena keskustelu niistä näistä tuiki tuntemattomien kanssa ei ollut ongelma. Englantilaisista ei saanut sanaakaan irti julkisissa paikoissa, ellei mukana ollut koiraa, joka oli näin syötävän suloinen.

”Kuules muru, tämä on minun jäätelöni”, Lexa huomautti, kun oli istahtanut alas penkille jäätelötuutti kädessään. Kojulta ostettu jäätelö uhkasi sulaa nopeammin kuin hän ehti sitä syödä, minkä Merrykin oli huomannut. Koira oli parkkeerannut itsensä tiiviisti hänen jalkansa vierelle istumaan ja lepuutti päätään Lexan polvella. Tummien silmien älykäs katse oli suuntautunut ylöspäin, kun puolipystyt korvat roikkuivat surkeina pään molemmilla puolilla.
”Turha näyttää tuolta”, nainen naurahti. ”Jäätelö ei ole koirien ruokaa.” Merry inisi ja kallisti päätään hieman enemmän koettaessaan saada tahtonsa läpi. Koira osasi ehdottomasti näyttää siltä, ettei ollut saanut ruokaa viikkoon.
”Hyvä on, saat lopun tuutista, kunhan et kerro Millielle”, Lexa myöntyi huvittuneena ja rapsutti vapaalla kädellään Merryn korvantaustaa. Hänkin oli täysin Merryn etutassun ympärille kiedottuna, mutta miten kukaan voisi vastustaa koiran katsetta? Merry todella tiesi, mitä teki.

Ja niin, kun hän nousi penkiltä ja he jatkoivat matkaa, koira lipoi huuliltaan jäätelöä. Luojan kiitos Merry ei osannut puhua, sillä hän ei koskaan kuulisi loppua siitä, miten tanssi aivan koiran pillin mukaan, jos Emily saisi tietää. Emily syytti hänen jo valmiiksi lellivän Merryä aivan piloille. Ehkä syytöksessä oli hieman totuuttakin, mutta ei Merry ollut yhtään pilalla! Koira oli oikein yhteiskuntakelpoinen kaveri, joka osasi käyttäytyä - ja osasi kerjätä.
Tuikitärkeitä taitoja jokaiselle koiralle.

Kun päivän seuraava ohjelmanumero oli maasto Gigglesillä, Larissa oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja värvännyt itselleen mielekästä seuraa mukaan ravipainotteiselle retkelle. Natashan houkuttelu ei ollut vaatinut paljoa, ja niin tytöt olivat lähteneet yhtä matkaa tallipihalta. Vaalea Rhatan pisti silmään tummanruunikon Gigglesin takana, ja erittäin siro kuumaverinen esteratsu sai kenttäratsun näyttämään raskasrakenteiselta, vaikka Giggles ei sitä ollutkaan. Rhatanin rinnalla kaikki taisivat näyttää raskailta, jos totta puhuttiin.
”Onpa hauska ratsastaa vaihteeksi hevosta, joka ei koeta heittää minua tahallaan selästään”, Larissa naurahti pidätellessään ruunaa, joka olisi paljon mieluummin pikakävellyt kuin keskittynyt esittelemään rentoa askellajia.
”Tico ei ole vieläkään antanut periksi?” Natasha arvasi suoristaen Rhatania, kun ruuna jäi katselemaan puiden heittämiä varjoja turhan tarkasti.
”No, on se vähän. Välillä saan lämmiteltyä sen ilman, että takajalat kohoavat kertaakaan ilmaan, mutta sitten taas toisina päivinä Tico meinaa että olen ihan perseestä ja kuulun maan tasalle”, tyttö nauroi huvittuneena. Hän oli pudonnut viimeisen kahden kuukauden aikana useammin kuin koko ratsastusuransa aikana ennen sitä, mutta Tico kaivoi samalla myös kuoppaa itselleen. Mitä enemmän ori koetteli hänen tasapainoaan, sitä paremmaksi se kehittyi. Tico treenaisi hänestä vielä sellaisen apinan, että jonakin päivänä ori ei pääsisi hänestä eroon vaikka yrittäisi sitä täydellä teholla.

”Harlequin on sentään luopunut jo moisesta”, Natasha huokaisi helpottuneena. Hän oli ratsastanut omasta mielestään tammaa kelvollisesti, mutta omistaja oli valmis ylistämään hänen aikaansaannostaan. Hän ei ollut aivan varma, uskoako siihen. Kai tytöllä oli vain taipumusta olla turhan kriittinen.
”Onnekas sinä. Mutta minä en luovu toivosta, Tico hyväksyy minut vielä selkäänsä”, Larissa uhosi. Ei, mikään muu vaihtoehto ei kävisi päinsä. Hän saisi lämmiteltyä hevosen ilman pukkeja ja kieppumisia ja muuta perseilyä.
”Ihan varmasti hyväksyy”, Natasha vakuutti hymyn kera. Larissa saisi kenttäratsun taivuteltua tahtoonsa jossakin kohtaa. Brasilialainen ei luovuttanut koskaan. Se taisi olla syy sillekin, miksi he olivat ystäviä. Larissa oli vain ilmestynyt, esittäytynyt ja sen jälkeen päättänyt, että he olivat ystäviä, eikä muu ollut käynyt päinsä.
”Sitä minäkin. Ravataanko?”

Hetkeksi keskustelu taukosi, kun Giggles piti Larissan kiireisenä, sillä ruunalla oli kovin vauhdikas näkemys rennosta ravista. Tämän oli tarkoitus olla ruunan kevyt päivä, joten vauhdikas kaahailu ei käynyt päinsä. Nyt ei oltu raviradalla, vaan maastossa. Ruunan kanssa sai käydä pitkää keskustelua, ennen kuin hevosen tahti rauhoittui sen verran, että hän saattoi hyvällä omatunnolla nimetä sen rennonletkeäksi raviksi.
”Ketään poikia elämässäsi?” Larissa kysyi olkansa yli Natashalta vino virne huulillaan. Täytyihän sitä ihan vähän kiusata, kun kerran kukaan muu ei ollut sitä Natashalle tekemässä. Mitä hän oli tytön puheista ymmärtänyt, ei Natashan äitikään ollut läsnä enää yhtään niin paljoa kuin ennen. Jäi siis hänen vastuulleen kiusata ystävää mahdollisista poikaystävistä, kun suku ei ollut sitä tekemässä!
”Ei”, Natasha pudisti vauhdilla päätään. ”Ei todellakaan. Keskityn töihin.”
”Eivät ne sulje toisiaan pois”, tyttö huomautti naurahtaen. ”Katso nyt minuakin. Vaihdoin paljon parempaan työhön seurustelun lomassa.”
”Miten sinulla ja Amandalla menee?” Natasha vaihtoi äkkiä aihetta, kun Larissa oli tarjonnut siihen mahdollisuuden. Sitä paitsi, Larissa ei edes huomaisi aiheenvaihtoa, kun innostuisi puhumaan Amandasta.
”Ihan niin kuin aina ennenkin”, tyttö vakuutti naurahtaen. ”Vaihtelevasti, mutta eipähän tule tylsää. Meillä oli tosi hauskaa Prideilla viime viikonloppuna.”
”No hyvä niin”, Natasha vastasi setvien Rhatanin ohutta harjaa. Hevosella ei tosiaankaan ollut tukkaa, mitä letittää edes kisoissa pois tieltä. ”Välillä vain kuulostaa, että teillä olisi vähän vaikeaa. Mutta hyvä ettei ole liian monimutkaista.”
”Ei siinä olisi mitään hauskaa, jos se olisi ihan helppoa”, Larissa naurahti olkansa yli takaisin. ”Sitä paitsi, Amanda on kaiken sen arvoista.” Mitä sitten, jos välillä hänelle kiukuteltiin ilman syytä tai syystä, jota hänelle ei kerrottu ennen kuin monta tuntia myöhemmin? Pikkuvikoja. Eivät ne vaikuttaneet siihen, miten hauskaa hänellä oli Amandan kanssa.

Puhe kääntyi nopeasti kilpailuihin, kun Larissa juhli mahdollisuuttaan päästä niin moniin isoihin kisoihin vielä ennen talvitaukoa ja Natasha puolestaan kertoi omista suunnitelmistaan hevostensa kanssa hyväntuulisesti. Larissa oli ylpeä nuoresta kilparatsastajasta, jota saattoi kutsua ystäväkseen. Hänellä oli paljon nuoria kilparatsastajia ystävissään, kun hän ei ollut antanut ratsastajille vaihtoehtoa. Jos ei kysynyt, ei tullut torjutuksikaan! Mikä loistava logiikka.
”Olipa kiva käydä maastoilemassa pitkästä aikaa kaksin”, Larissa totesi Natashalle, kun he palasivat käynnissä kohti tallirakennuksia. ”Ei seurassa yleensäkään mitään valittamista ole, mutta joskus on kiva kun ei ole suurta porukkaa ympärillä.”
”Se on aina kiva”, Natasha ilmaisi oman mielipiteensä naurahtaen. Hiljainen venäläinen ei suinkaan viihtynyt suurissa joukoissa, joita Larissa taas keräsi vaivatta ympärilleen.
”Tehdään näin siis useammin”, brasilialainen ehdotti naurahtaen. ”Vain me kaksi ja rento, rauhallinen maasto. Tai no, niin rauhallinen kuin kilparatsujen kanssa vain on mahdollista.” Ainakaan tällä kertaa hevoset eivät olleet ottaneet yhtäkään laukka-askelta, eikä kukaan ollut säikkynyt mitään. Se oli laskettavaksi suureksi voitoksi. Larissa hyppäsi alas Gigglesin selästä pihalla valmiina palaamaan päivän rutiineihin. Kunhan hän saisi ruunan hoidetuksi, hän voisi etsiä Amandan käsiinsä ja muistuttaa tyttöä siitä, miten mahtava tuo oli.
Tai mitä hittoa, turha sitä oli niin kauan odottaa. Tyttö kaivoi puhelimensa esiin taluttaessaan Gigglesin pesupaikalle purkua ja huuhtelua varten. Viestin lähettämisessä ei kestänyt kauaa.
’Olet ihan paras tyttöystävä ikinä.’

Puhelin oli ilmoittanut uudesta viestistä merkkiäänellä, eikä Lexa ollut edes vilkaissut viestin lähettäjän nimeä, kun oli kiirehtinyt aukaisemaan viestintäsovelluksen. Hän odotti viestiä Emilyltä, sillä nainen oli luvannut kertoa hänelle heti, kun olisi lähdössä tallilta. Whatsappin ikonin yläkulmaa koristava punainen numero ei osannut varoittaa häntä siitä, mitä sovellus piti sisällään.
’Hei kultaseni, oletko tulossa käymään?’ Viisi viatonta sanaa, jotka saivat Lexan vatsan kiertymään hetkessä solmuun. Hannah tahtoi hienovaraisesti udella, olisiko hän tulossa Yhdysvaltoihin ensi kuussa.
Olisiko mustaa hautakiveä vasten nojailemassa jo pastellinsävyinen hajuhernekimppu, kun Carterit saapuisivat tuomaan valkoisen liljaseppeleen.

Lexa tunsi kyynelten kastelevan poskensa hetkessä, kun alahuultaan purren koetti muotoilla vastausta. Hän ei ollut lentämässä Atlantin yli tämän tähden, mutta miten sen voisi sanoa entisen kihlatun vanhemmille? Miten sen voisi sanoa Hannahille ja Henrylle, jotka olivat aina kohdelleet häntä kuin perheenjäsentä?
’Hei, en valitettavasti pääse tulemaan juuri nyt, mutta kuljen varmasti sitä kautta, kun tulen syyskuussa Pohjois-Carolinaan.’ Hän ei edes pystynyt jäädä odottamaan vastausta, vaan sammutti sen sijaan puhelimensa kokonaan. Puhelin sai jäädä näyttö alaspäin sohvapöydälle, kun Lexa kiirehti hoippuen makuuhuoneeseen. Nainen teki jonkin sortin ennätyksen siinä, miten nopeasti löysi muistojen puulaatikkonsa vaatekaapista ja kaatui sängylle puinen rasia tiukasti rintaa vasten rutistettuna.

Tämä olisi ensimmäinen vuosi, kun hän ei kävisi Vivianen haudalla. Hänellä oli ollut tapanaan käydä haudalla heti aamuvarhaisella, paljon ennen kuin muu kaupunki edes heräili päivään. Se oli antanut mahdollisuuden istua hyvinhoidetulla nurmella, selkä vasten hautakiven kylmää pintaa ja itkeä, kunnes kyyneliä ei enää riittänyt. Hän oli ehtinyt poistumaan hautausmaalta ennen kuin edes puutarhuri oli saapunut töihin, jättäen jälkeensä vain pastellisen hajuhernekimpun. Rutiini oli ollut sama vuodesta toiseen. Haudalta lähtiessään hän oli suunnistanut kauppaan, ostanut ensimmäisen silmään osuneen viinapullon ja ajanut niin kauas kuin vain saattoi, ennen kuin oli pysähtynyt motellin pihaan, vuokrannut huoneen yöksi ja siirtynyt sisätiloihin. Seuraava aamu oli aina koettanut jumalattoman päänsäryn ja huonon olon saattelemana, mutta ainakin hän oli selvinnyt seuraavaan aamuun. Selättänyt pahimman vihollisensa, mitä vuoden päiviin tuli.
Puhelin oli ollut siinä kohtaa täynnä viestejä ja vastaamattomia puheluita, joista 95% olivat Jodien käsialaa. Hänellä oli ollut vuodesta toiseen yhä useampia ääniviestejä ja vastaajaan jätettyjä uhkauksia, kun Jodie oli koettanut tavoitella häntä. Hän ei ollut koskaan vastannut ennen kuin vasta seuraavana aamuna. Lähettänyt kuvan itsestään potemassa krapulaa rähjäisen motellin narisevalla sängyllä tai halailemassa vessanpyttyä, joka olisi voinut olla niin paljon puhtaampi. Kaikkien viestien joukossa oli kuitenkin aina ollut yksi, jota hän oli odottanut kaikista eniten. Kun Carterit kävivät tyttärensä haudalla myöhemmin iltapäivästä, Hannah oli aina ottanut kuvan liljaseppeleestä ja hajuhernekimpusta. Lähettänyt sen hänelle ilman saatesanoja, sillä niitä ei tarvittu. Kuva puhui puolestaan. Jälleen yksi vuosi, kun Vivianea oli muistettu.

Tänä vuonna hän ei saisi sitä kuvaa. Tänä vuonna hän ei kävisi viettämässä aamuyön viimeisiä tunteja ennen sarastusta Vivianen haudalla. Hän ei kertoisi vuoden tapahtumia naiselle, joka oli nukkunut pois vuosia aiemmin. Hän ei sanoisi, kuinka paljon kaipasi naista, jonka oli menettänyt, ja kuinka paljon toivoisi, että voisi kuulla Vivianen nauravan vielä kertaalleen. Hän ei muistuttaisi, kuinka edelleen muisti vaaleahiuksisen naisen, kuinka edelleen välitti ja rakasti.
Jos Viviane olisi ollut hengissä, nainen olisi läimäissyt häntä takaraivolle ja käskenyt unohtamaan menneet lainaten jotakin opetusta Disneyn elokuvista tai Gandhin puheista. Ajatus ei riittänyt edes kohottamaan hymyä huulille tässä tilanteessa. Jos Viviane olisi hengissä, hänen elämänsä näyttäisi aivan toiselta.

Nainen kaivoi kädet täristen kaksi sormusta esiin laatikosta, joka piti sisällään niitä muutamia vähäisiä esineitä, joilla oli hänelle korvaamatonta arvoa. Kaksi kihlasormusta tuntuivat painavan tonnin, kun lepäsivät kämmenellä. Lexa puristi kätensä nyrkkiin ja itki entistä voimakkaammin. Hartiat hytkyivät, kun itku ravisteli koko kehoa. Ajatus siitä, miten Emily voisi koska tahansa palata kotiin ei rekisteröitynyt mielessä tärkeänä huomiona. Hänen keskittymisensä kului siinä, ettei hän hajonnut mikroskooppisen pieniin palasiin tässä ja nyt. Lexa aukaisi varoen nyrkkinsä ja katsoi kahta keltakultaista sormusta. Vaikka sormukset olivat yhteensopivat, ne eivät olleet samaa mallia. He olivat tahtoneet yhtenäiset sormukset, jotka olivat kuitenkin ainutlaatuiset ja sopivat sen sormeen, johon se oli tarkoitettu.
Lexa aukaisi nauhan, jolla oli aikanaan sitonut sormukset yhteen. Hän laski aavistuksen suuremman timantin omaavan sormuksen varoen laatikkoon ja tärisevin sormin kohotti omansa lähemmäs kasvojaan, jotta saattoi ihailla sormusta, joka oli kulkenut hieman yli vuoden päivät hänen nimettömässään. Kultainen sormus näytti aivan samalta kuin ennenkin. Pienellä kiillottamisella hän olisi voinut sormusta katsellessaan täysin unohtaa, että viimeiset neljä vuotta olivat koskaan tapahtuneetkaan. Vuosia sitten tämä sormus oli ollut merkki rakkaudesta, jonka oli ollut tarkoitus kestää läpi elämän.
Ehkä se kestäisikin, mutta tavalla, jota kumpikaan heistä ei ollut toivonut.

Lexa ujutti sormuksen vasempaan nimettömäänsä henkeään pidätellen. Kyyneleet sumensivat näön uudemman kerran, kun kylmä metalli kiristi sormen ympärillä. Tunne oli niin vieras kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun sormessa ei ollut istunut yhtäkään sormusta. Kyyneleet vuolaasti virraten nainen katseli vasenta kättään. Miltä se olisikaan näyttänyt, jos vieressä olisi ollut vihkisormus, kuten he olivat suunnitelleet? Elämä ei ollut noudattanut heidän suunnitelmiaan, mistä tämäkin tuntui olevan vain karu muistutus. Lexa veti terävästi henkeä katsoessaan kättään ja tunsi itseinhon hyökyvän päälle silmänräpäyksessä.
Mitä helvettiä hän oikein teki?

Nainen repi kihlasormuksen nimettömästään kuin se olisi yllättäen alkanut polttaa ja pudotti sen samalla liikkeellä takaisin laatikkoon, josta hän oli sormukset esiin kaivanut. Millainen nainen istui yhteisen kodin makuuhuoneessa, heidän jaetulla parisängyllään, ja sovitteli sormeensa vuosia vanhaa kihlasormusta aiemmasta parisuhteesta? Itsekäs, ruma, julma nainen. Lexa sulki puisen laatikon kannen ja sulloi sen hätäisesti vaatekaappiinsa, kun häpeä sai posket leimuamaan. Eiköhän tässä ollut vastaus siihen, miksi Emily tunsi olonsa niin epävarmaksi heidän suhteessaan. Kuka tahansa olisi tuntenut, kun hän eli toinen jalka menneisyydessä, puoli sydäntä haudattuna multaan, jota koristi musta hautakivi Viviane Carterin nimellä.

Zoesta tuntui, että hän puhui usein seinälle. Tai muurille. Tai kenties vain yksittäiselle tiiliskivelle. Niin tai näin, vastauksia ei saanut tai jos sai, ne eivät suinkaan olleet mitä hän tahtoi. Bexillä oli aivan omat suunnitelmansa, eikä hänen auttanut tehdä muuta kuin yrittää pysyä niiden tahdissa. Se vain tarkoitti, että työpäivistä tuli kiireisempiä kuin hän olisi tahtonut, kun mitään ei pystynyt suunnittelemaan kovin pitkälle ennalta. Eikä se auttanut lainkaan, miten kilparatsastaja väitti vastaan heti, jos hän erehtyi korjaamaan jotakin. Oli siis helpompaa olla korjaamatta Bexiä ja koettaa vain mukailla kilparatsastajan tahtoa. Välillä hän ei tosin ehtinyt puremaan kieltään riittävän nopeasti, tai Bex kävi muuten vain tavallista enemmän hänen hermoilleen. Nyt oli juuri sellainen hetki, kun hän oli lähtenyt Paddyn kanssa unelmoimalleen rauhalliselle maastolenkille, ja saanut ruunan seuraksi dramaattisen Selkien. Se siitä rentouttavasta maastolenkistä.

”Onpa hauskaa, kun Morland on isyyslomalla”, Bex naurahti kannustaessaan Selkietä eteenpäin. Ruuna heitteli päätään innokkaan askeleen tahdissa näyttäen siltä, että olisi paljon mieluummin ravannut tai laukannut kuin kävellyt Paddyn rinnalla. Zoe oli turhaan koettanut ensin ottaa johtoasemaa ja sen jälkeen peränpitäjän roolia, sillä Bex oli aina tullut takaisin vierelle.
”Mikä siitä tekee niin hauskaa?” Zoe epäili katuvansa kysymystä erittäin nopeasti, mutta ei hän voinut olla puhumattakaan ratsastajalle. Se jos mikä tekisi tästä maastolenkistä tuskaisen. Heidän täytyi edes leikkiä, että he tulivat toimeen, tai työskentelystä yhdessä ei tulisi yhtään mitään.
”Kukaan ei ole kertomassa mitä tehdä esteillä”, Bex virnisti leveästi. Nainen oli ottanut ilon irti siitä, ettei Morland ollut keksimässä hänelle tuskaisia harjoituksia suhteutetuille linjoille tai laittanut häntä hyppimään erilaisia kavalettisarjoja hevosella, jota ei olisi voinut vähempää kiinnostaa niin pienet esteet.
”Tallilla on kaksi muutakin estevalmentajaa”, Zoe huomautti huokaisten. Ei Bex voisi jättää kaikkia valmennuksia käymättä sillä verukkeella, ettei yleensä naista valmentava mies ollut käytettävissä.
”Cavanaugh ei ota minua valmennuksiinsa”, nainen korjasi Zoen laskelmia, ”ja Bogaertilla on kiirettä. Joten olen saanut ihan vapaat kädet, ha!”
”Käänny siis Lewiksen puoleen”, hevosenhoitaja sanoi vilkaisten punapäistä ratsastajaa vierellään. Kyllähän esteratsastajan nainut kenttäratsastaja tietäisi, miten treenata kenttäratsuja esteilläkin. Gina oli tuonut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana enemmän hevosia huipulle kuin kymmenen muuta kilparatsastajaa yhteensä.
”Ja joutuisin hyppäämään esteitä ilman jalustimia? Ei kiitos”, Bex nauroi ilahtuneena. Ei tosiaankaan. Gina oli yksi sadisti, kun sille päälle sattui. Hänelle riitti, että nainen oli valvomassa hänen treenejään maastoesteillä silloin, kun hevosia tuli niille vietyä. Gina oli myös auttanut häntä kouluosuuden kanssa, sillä hänellä ei ollut pienintäkään mielenkiintoa istua enää yhdenkään van der Veenin elitistipaskan läpi.

”Sinun pitäisi ottaa kaikki hyöty irti siitä, että ympärilläsi on näin paljon kokeneita kilparatsastajia ja valmentajia”, Zoe huomautti, kun he olivat kannustaneet hevoset raviin ja jatkaneet matkaa ratsastuspolulla, joka seurasi pellon laitaa.
”Minä otan. Pysymällä heistä kaukana”, Bex nauroi. Ei se nyt aivan totta ollut, sillä hän kävi mielellään valmennuksissa silloin, kun oli samaa mieltä valmentajan kanssa asioista. Hän ei oppinut sillä, että häntä haukuttiin pienistäkin virheistä lyttyyn. Siinä alkoi vain ärsyttää, eikä se auttanut lainkaan parantamaan suoritusta. Morland osasi tasapainottaa kritiikit ja kehut, ja Gina tarjosi ratkaisuja, ei enempää ongelmia. Broadbent ja Chambers myös, mutta hänellä oli aina hieman valitettavaa kouluvalmentajista ihan vain sen tähden, mitä nuo valmensivat. Sileätyöskentely ei ollut hänen vahvuutensa tai intohimonsa kohde, joten kummasti kouluvalmentajat kohtasivat vielä enemmän vastustusta kuin muut.
”Ei se toimi niin”, mustahiuksinen nainen huomautti vilkaisten varsin kyllästyneenä kilparatsastajaa. ”On idiotismia ajatella, että pärjäisit itse paremmin. Ylimääräinen silmäpari on aina vain avuksi.”
”Vain, jos se ylimääräinen silmäpari pyrkii auttamaan eikä vittuilemaan”, Bex korjasi naurahtaen. Zoe antoi periksi. Hänelle ei maksettu tarpeeksi, jotta hän lähtisi tähän kädenvääntöön Bexin kanssa. Kilparatsastaja ajatelkoot mitä tahtoi. Kyllä tulokset puhuisivat puolestaan.

Parempi keskittyä maastoilemaan ja antaa keskustelun hiipua, vaikka Bex ei tunnetusti ollutkaan hiljainen maastoseura. Kilparatsastaja keksisi puhuttavaa vaikka siitä, miten vihreitä lehdet olivat tai kuinka sora rahisi hevosten kavioiden alla. Ne olivat onneksi puheenaiheita, joissa hänen ei tarvinnut ottaa kantaa mihinkään. Bex puhukoot kielensä solmuun. Hän keskittyisi nauttimaan Paddyn rennosta ravista, joka lennätti heitä eteenpäin hiekkapolulla. Eläkkeelle jäänyt ruuna näytti hyväntuuliselta ravatessaan korvat hörössä kesän vehreyttämän maaston halki, joten ainakin hän teki jotakin oikein töidensä kanssa. Olkoonkin, ettei hänestä ollut pitämään oikukasta kilparatsastajaa kurissa. Bex teki mitä Bex tahtoi, eikä siihen ollut muilla mitään sanottavaa.

Teddy ei ollut aivan varma, mihin oli herännyt, mutta jokin oli saanut miehen havahtumaan unen syleilystä. Hän kuunteli hetken, josko jompikumpi lapsista olisi herätyksen taustalla, mutta talossa vallitsi hiljaisuus. Kerrankin koko talous oli unessa yhtä aikaa. Keesha inahteli lattialla tassut heiluen, kun koira näki unta. Teddy oli valmis lyömään vetoa, että husky kaivoi unessaan kuoppaa. Viime aikoina Keesha oli tehnyt sitä paljon hereilläkin. Verhojen lomasta suodattuva kuun hopeinen valo kertoi, että hän oli herännyt keskellä yötä. Kesään ei mahtunut montaa pimeää tuntia, mutta nyt oli selvästi yksi niistä. Kaukana taivaanrannassa näkyi hieman kajoa, joka kieli auringonnousun lähestymisestä. Mies kääntyi kyljelleen sängyllä, mutta uni ei ottanut tullakseen. Hetken lakanoissa kierittyään Teddy nousi ylös ja hiipi paljain jaloin makuuhuoneen ovelle. Hän ei tahtonut vahingossakaan herättää ketään, kun hiipi hakemaan lasillisen vettä yläkerran kylpyhuoneesta. Narisevien portaiden kulkeminen tuntui liian riskialttiilta, kun taloudessa oli kaksi nuorta lasta.

Saatuaan lasillisen vettä, mies suunnisti takaisin makuuhuonetta kohti, mutta pysähtyi raollaan olevan lastenhuoneen oven luokse. Amelia nukkui sikeästi pinnasängyssään, tai no, niin sokeasti kuin vastasyntynyt vain saattoi. Amelia oli erittäin herkkäuninen ja tuntui huutavan tyytymättömänä suurimman osan ajasta, jonka vietti hereillä. Siitä huolimatta mies ei voinut olla pysähtymättä oviaukkoon. Hän hymyili pehmeästi, kun katsoi nukkuvaa tytärtään. Oli vaikea kuvitella, että hän oli ollut niin kovasti tätä vastaan vuotta aiemmin. Sanonut, ettei tahtonut toista lasta. Että Matthew oli enemmän kuin tarpeeksi, eikä tarvitsisi sisarusta.
Voi kun hän voisi mennä ajassa taaksepäin ja kertoa menneisyyden itselleen, miten paljon paremmin kaikki oli nyt, kun heillä oli Amelia. Hänellä oli tytär, joka oli täydellisin pieni vauva koko maailmassa. Terve tyttö, jolla oli suuret keuhkot ja kuuluva ääni. Vahva sydän, joka piti huolta, että lapsella oli riittämiin virtaa huitoa pienillä käsillään. Hänen täydellinen tyttärensä, joka valvotti erityisesti Gabriellea öisin ja päivisin, eikä olisi tahtonut olla erossa äidistään hetkeäkään.

Miehen katse lipui pinnasängystä lastenhuoneessa nukkuvaan Gabrielleen. Hänen täydellinen vaimonsa, joka oli antanut hänelle ei vain yhtä vaan kaksi täydellistä pientä lasta, joiden elämässä olla mukana. Jos hän ei olisi pelännyt herättävänsä Ameliaa avaamalla ovea enemmän, hän olisi astellut lähemmäs ja painanut suukon Gabriellen otsalle. Nyt hän ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä onnellisena oviaukosta. Ameliaa ei tosiaankaan sopisi herättää narahtavalla ovella tai lattialaudalla, kun tyttö nukkui kerrankin.
Gabrielle oli muuttanut hänen elämänsä, ja niin paljon parempaan. Kymmenen vuotta sitten hän ei olisi osannut unelmoidakaan tulevaisuudesta, joka nyt oli totta. Hän ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että olisi onnellisesti naimisissa, kahden lapsen isä ja omistaisi koiran, jolla oli taipumusta liittoutua esikoisen kanssa pahanteon nimissä. Heillä oli oma talonsa Durhamin lähiössä, mukavia naapureita ja hyvä ympäristö, jossa kasvattaa lapsia. Hän oli löytänyt töitä, joissa viihtyi hyvin - mutta samalla töitä, jotka sallivat viikonloput perheen kanssa ja yhteiset illalliset pöydän ääressä. Mies hymyili hellästi katsellessaan elämänsä naisia, jotka molemmat nukkuivat niin tyytyväisen oloisina. Niin kauan kuin Gabrielle, Matthew ja Amelia olisivat onnellisia, hänkin olisi.

Sen ajatuksen myötä oli hyvä poistua ääneti ovenraosta ja hiipiä takaisin makuuhuoneeseen, jossa Keeshakin oli rauhoittunut nukkumaan ilman ininää ja nytkymistä. Oli koiran uni ollut mikä tahansa, selvästi se oli nyt ohitse, kun lepo oli jälleen rauhallista. Teddy hörppäsi vielä kerran vesilasistaan, ennen kuin laski sen yöpöydälle ja asettui itse kyljelleen sängylle, joka tuntui liian suurelta ilman Gabriellea. Ei tätä enää kauaa kestäisi. Amelia oppisi vielä nukkumaan jos nyt ei koko yötä niin edes muutaman tunnin pätkiä. Vielä tuntui saavutukselta, jos Amelia nukkui edes kolme varttia ilman että heräsi huutamaan äitinsä perään. Hymyillen oli hyvä vaipua takaisin uneen.

Hevosten maastopäivä tarkoitti, ettei Caitlinia tarvittu tänään tallille aamupäivästä, ja kun hän ei ollut ottanut ketään valmennettavakseen iltapäivälle, hänellä oli vapaapäivä. Niitä ei viikkoihin montaa mahtunut, kun oli niin paljon tehtävää ja treenattavaa hevosten kanssa, joten tästä päivästä oli otettava ilo irti. Niinpä nainen oli saattanut miehensä Lontoon keskustaan töitä varten puolen päivän jälkeen, jotta David ehtisi hyvin valmistautumaan iltapäivänäytökseen, ja oli itse jatkanut siitä Camden Townin torille. Bussimatka Victorialta oli tarjonnut hyvän mahdollisuuden ihailla aurinkoista Lontoota, mutta vielä ihanampaa oli astua ulos kulkuvälineestä ja tuntea lämmin tuulenvire kasvoilla. Kupariset hiukset olivat hänelle erittäin tunnusomaisella löysällä nutturalla niskassa, jolta muutama lyhyempi hiuskiekura oli paennut reunustamaan kasvoja. Kunhan suurin osa vain pysyisi kiinni, hän olisi tyytyväinen. Tässä lämmössä ajatuskin avoinna olevista hiuksista sai värähtämään.

Väkijoukossa joutui hetken katselemaan ympärilleen, mutta onneksi Caitlinilla ei ollut kiire minnekään. Vasta, kun hän näki välähdyksen tuttua, kuparinpunaista hiusta, nainen lähti kunnolla liikkeelle. Charlotte heilutti kättään huomatessaan siskonsa lähestyvän, vaikka Caitlinilla olikin jo ollut selvä kurssi kohti pikkusiskoa.
”Hei Char”, Caitlin tervehti ilolla ja kietoi kätensä tiukkaan halaukseen Charlotten ympärille.
”Hei Caitlin”, nuorempi O’Connorin sisaruksista vastasi halatessaan takaisin. ”Ihana nähdä sinua.”
”Niin on. Kerrankin näin, ettei välissä ole kulunut viikko tolkulla”, nainen naurahti irrottautuessaan halauksesta. Näin kuumalla säällä oli miellyttävä pitää hieman välimatkaa muihin, niin helteistä ilmaa liikuttava tuuli pääsi puhaltamaan omallekin iholle.
”Veit sanat suustani. Mitä tahdoitkaan katsella täältä?” Charlotte kysäisi heilauttaen kädellään suuren torialueen suuntaan. Täällä oli satoja pieniä kojuja ja kauppoja, jotka mielellään toivottaisivat asiakkaita tervetulleiksi.
”Ei minulla ollut sen suurempaa suunnitelmaa. Rakastan täällä pyörimistä”, nainen naurahti. Hän olisi voinut ostaa puolet kaikesta, mitä kojuillakin oli myynnissä. Täältä löytyi kerrasta toiseen jotakin ihanaa pientä kotiin viemisiksi tai lahjaksi, jos jonkun syntymäpäivät lähestyivät.
”Pyöritään siis.”

Se oli suunnitelma, joka oli helppo toteuttaa. He kiersivät järjestelmällisesti torialuetta ympäri, pysähtyivät silloin kun näkivät jotakin, mikä kiinnitti huomion ja juttelivat kulkiessaan. Caitlin kertoi kisamatkoistaan, joita olisi edessä lähiaikoina, sekä suunnitelmistaan käydä vanhempien luona elokuun aikana. Charlottella riitti tarinoita taidegalleriasta, jossa nainen työskenteli, sekä kesäsuunnitelmistaan, joihin mahtui matka Chloen luokse Itävaltaan. Kun molemmat naiset alkoivat valittaa jalkojen väsymistä, he etsiytyivät pienen kahvilan terassipöytään juomaan jääkahvia ja syömään juustokakkua.
”Joko olet saanut virallisen kutsun maailmanmestaruuksiin?” Charlotte kysyi päätään kallistaen. Caitlin pudisti päätään.
”En vielä, mutta eiköhän se kohta saavu. Samalla kun ilmoittavat, minä päivänä, mihin aikaan ja miltä kentältä he meinaavat Remonan lennättää”, Caitlin naurahti. Oli helppoa, kun tiesi olevansa oman alueensa rankingin kärjessä. Ei ollut valitsijoita, jotka joutuisivat päättämään lukuisten vaihtoehtojen joukosta neljä edustajaa. Hän lähtisi kilpailemaan vain yksilösuorituksista, ja silläkin riskillä, että hän manaisi kaiken, matka tuntui ehdottomasti kaiken vaivan arvoiselta.
”Suhtaudut tähän kovin rennosti”, Charlotte huomautti huvittuneena ja siemaisi kahviaan. ”Minä olisin jo kiipeämässä seinille, kun olisin aivan varma, että jokin on mennyt pieleen eikä kutsua ole tulossa.”
”Tämä ei ole ensimmäinen rodeoni”, Caitlin naurahti. Hän oli odottanut kutsuja arvokisoihin aiemminkin elämässään. Tällä kertaa tosin tilannetta helpotti se, miten hän oli tiennyt varmasti jo Pariisin maailmancupin finaalin jälkeen, ettei kukaan voisi sysätä häntä niin alas rankingeissa, etteikö kutsua kuuluisi. Menestys Hartpuryssä vain sementoi asian.

Keskustelu kääntyi luontevasti hevosmaailman asioista perheen sisäisiin solmuihin, kun he alkoivat pohtia, mitä ihmettä hankkisivat vanhemmilleen vuosipäivän tähden. Chloe, jonka kekseliäisyyteen he olivat aina ennen saaneet luottaa, kun oli kyse lahjoista vanhemmille, oli tällä kertaa yllättänyt heidät molemmat sanomalla, ettei hänellä ollut pienintäkään ideaa. Vetovastuu oli siirtynyt ikäjärjestyksessä seuraavalle, mutta Caitlin oli nopeasti tehnyt siitä hänen ja Charlotten yhteisen projektin. Vasta kun heillä olisi edes muutama konkreettinen idea, jota esittää Chloelle, vedettäisiin sisaruksista vanhin takaisin mukaan lahjanhankintaan. Siihen asti Chloe nauttikoot pitkästä kesälomastaan.
”Minä mietin tässä joku päivä, että mitä jos hankkisimme jonkin elämyslahjakortin? Heille on turha ostaa mitään lomaa ulkomaille, kun he sanovat matkustaneensa tarpeeksi jo koko elämän edestä, mutta ehkä jokin hauska kokemus yhdessä voisi olla sopiva”, Caitlin pohti ääneen. Vanhempien lahjominen oli aina työn ja tuskan takana, kun he sanoivat, etteivät tarvinneet yhtään mitään. Että siinä oli aivan tarpeeksi, miten heillä oli lapsensa ja lapsenlapsensa.
”Se voisi olla ihan hyvä yhdeksi vaihtoehdoksi. Kunhan se ei ole pelkkä illallinen hienossa ravintolassa”, Charlotte totesi.
”Ei tosiaankaan, sillä sen toteutamme muutenkin. Ajattelin jotakin kuumailmapallolennon tyylistä”, Caitlin naurahti. ”Eikö Chloe maininnut sinulle, että suunnittelimme käyvämme syömässä kaikki yhdessä? Tai no, vanhemmat ja me kolme.”
”Ei”, Charlotte pudisti päätään. ”Olitteko jo ajatelleet ravintolaa? Ja miksi pojat ja miehet on suljettu tämän ulkopuolelle?”
”Sen tähden, että halusimme tehdä jotakin keskenämme, kun olemme muutoin aina niin suurella porukalla liikkeellä”, Caitlin vastasi naurahtaen. Ei miehissä mitään vikaa ollut, mutta olisi kiva käydä kerran vanhempien kanssa syömässä niin, ettei pöydässä istuisi muita kuin vanhemmat ja sisarukset. ”Minä ajattelin, että puhuisin Samuelille ja tiedustelisin, olisiko mahdollista saada pöytää hänen ravintolastaan.”
”Aina käyttämässä suhteita eduksesi”, Charlotte kiusasi.
”Tietenkin”, Caitlin myönsi häpeilemättä. Mitä iloa ystävistä olisi, jos ei koskaan voisi luottaa noiden apuun? ”Mistä tulikin mieleeni… Lupasin että lähdet National Galleryyn, koska ystävä sattui kyselemään, tietäisikö kukaan hyvää opasta sinne. Älä huoli, minäkin olen tulossa mukaan, joten sinulla on monta puupäätä opastettavaksi.”
”Et ole tosissasi”, Charlotte nauroi epäuskoisena. ”En ole viisitoista, en tee kesätyöksi museo-oppaan hommia.”
”Et, vaikka se tarkoittaisi, että saisit kertoa maalauksista Elphaballe?”
”Koska mennään?”

Kun kahvikupit olivat tyhjät ja juustokakusta ei ollut jäänyt kuin muutama keksipohjan murunen jäljelle, naiset nousivat pöydän äärestä jatkaakseen kiertelyä torilla. Jalat olivat saaneet levätä sopivasti istuskellessa, joten nyt jokainen askel ei tuntunut tuskaiselta. Caitlin hymyili leveästi jutellessaan siskonsa kanssa. Oli ihana asua niin lähellä Charlottea, etteivät tapaamiset aina vaatineet tuntikausien matkustusta ja viikkojen suunnittelua etukäteen. Hän saattoi vain laittaa aamulla viestiä, ehtisikö sisko tavata iltapäivästä, ja siinä se. Lontooseen muuttamisessa oli ehdottomasti ollut puolensa, eivätkä ne kaikki edes liittyneet siihen, miten suurkaupunki sykki elämää oli kellonaika mikä tahansa.

Black Death, 10.43am
Dianalta on irronnut kenkä. Kengittäjä tulossa klo 12.


Black Death, 10.44am
Andrew Smith.



Zoe Winter, 10.51am
Larissa, Gigglesin hieroja on tulossa klo 13, huolehdi Giggles sisään ja puhtaaksi.

La Chica, 10.57am
Selvä pyy! (:


Black Death, 11.32am
BEX LOPETA
Tämä ryhmä on töitä varten.






Loooooren, 11.34pm
Tietty
Mitä tahdot?

Curly Locks, 11.34pm
Jep!


Curly Locks, 11.35pm
Katsottiin elokuvaa Amandan kanssa

Loooooren, 11.35pm
Niin varmaan
Kai pesit kädet ennen kuin koskit puhelimeen?

Curly Locks, 11.36pm
KATSOTTIIN ELOKUVAA, EI MITÄÄN MUUTA
Ja Amanda nukahti
Pitkä päivä


Pocahontas, 11.38pm
:DDDD
En halua edes tietää mistä löydät nämä kaikki kuvat, Bex


Loooooren, 11.38pm
Kyseenalaisia sellaisia

Curly Locks, 11.38pm
Todella kyseenalaisia


Curly Locks, 11.39pm
Mitä voin sanoa, saatan FBIn häpeään

Pocahontas, 11.39pm
Itse asiassa!

Loooooren, 11.39pm
EI
ÄLÄ ALOITA

Curly Locks, 11.39pm
EIIIIII


Pocahontas, 11.39pm
Sivistymättömät

Loooooren, 11.40pm
Elitisti

Pocahontas, 11.40pm
Tiedätkö edes mitä elitisti tarkoittaa?

Loooooren, 11.40pm
Juuri tuota
Snobi


Loooooren, 11.40pm
Mitäs veljeilet niiden kanssa
Petturi


Pocahontas, 11.42pm
Bex lopeta
Puhelimeni värisee ihan liikaa
Millie herää vielä


Loooooren, 11.42pm
Tägäys ei toimi jos käytät lempinimeä, urpo


Curly Locks, 11.43pm
Minä menen nyt nukkumaan, öitä kaikki!


Loooooren, 11.43pm
Öitä!

Pocahontas, 11.43pm
Nuku hyvin (:
Minäkin voisin mennä


Loooooren, 11.43pm
Etkä ole edes aamussa niin joudun oikeasti maksamaan kahvistani
Petturi


Loooooren, 11.43pm
Aamuisin tietty!
Pitää vetää yhtä köyttä kun kaikkia väsyttää


Pocahontas, 11.43pm
No nyt ainakin menen


Pocahontas, 11.46pm
Bex nyt vittu
Puhelimeni värisee enemmän kuin vibrani koskaan

Loooooren, 11.46pm
Käytät vibraasi liian vähän


Loooooren, 11.46pm
Koska sinä et ole yhtä mahtava kuin minä
Kaikki rakastavat minua
Sille ei vain voi mitään


Loooooren, 11.47pm
Herätit Millien spämmilläsi
Hänellä on nyt muita kiireitä kuin kirjoittaa viestejä

Pocahontas, 11.48pm
Vihaan teitä molempia


Loooooren, 11.48pm
Anna hänen nyt kirjoittaa rauhassa
Luoja Bex
Olet kärsimätön kakara
Miksi olet muuten edes Slut #2??


Loooooren, 11.50pm
@Andrea Rowe, sun täytyy nähdä tää :DDD
Bex on vielä ihan selvinpäinkin!


Loooooren, 11.51pm
Et uskaltaisi
En vastaisi
Nimeni on Lauren, ei joku vitun Loooooren
Ei voi olla niin vaikea nimi lausua


Pocahontas, 11.52pm
Lauren on saanut aamulla ilmaiseksi kupin kahvia, koska Lauren on aina mukava minulle. Lauren ei myöskään ole koskaan pidätellyt Millietä tallilla pidempään tai aiheuttanut hänelle mustelmia, joten sekin on hyvä syy. Ja viimeksi kun annoin sinulle kahvin ilmaiseksi, kerroit siitä jokaiselle vastaantulijalle ja laitoit kuvan someen. Sain varmaan 50 kyselyä sinä päivänä ilmaisista kahveista. Joten ei, et saa ilmaista aamukahvia. Ihan sama vaikka kiljuisit miten syrjintää. (ja sitä paitsi, tallityöntekijöille on aina tarjottu aamutallin päätteeksi ilmaista kahvikupillista)


Pocahontas, 11.54pm
Syytän sinua silti (:
Nyt, hyvää yötä
Ja Bex, jos puhelimeni värisee vielä kerrankin, heitän sinut ulos ryhmästä


Pocahontas, 11.54pm
…
Öö… mitä?

Loooooren, 11.54pm
Meme
Tietenkään et tiedä sitä


Loooooren, 11.55pm
Liian edistynyttä Lexalle
Aloittakaa ensin siitä, että hän näkee ne elokuvat
Siihen asti voit esitellä Nicholas Cage memejä


Pocahontas, 11.55pm
…


Pocahontas, 11.55pm
Olen nähnyt tuota… yhden. Siinä oli joku pikkupoika ajamassa romurallia lentävillä suihkumoottoreilla?

Looooooren, 11.55pm
Minähän sanoin :DDDD


Loooooren, 11.56pm
Bex, älä ole ilkeä


Loooooren, 11.57pm
Noin.
Nyt maailma on taas järjestyksessä
Tasapaino ei ole järkkynyt liialti

Pocahontas, 11.57pm
Elämäni hiljaisimmat kaksi minuuttia. Hyvästi rauha, jään kaipaamaan sinua
Ja nyt menen nukkumaan. En halua kuulla enää teistä kummastakaan


Loooooren, 11.58pm
Minä olen ehdottomasti messissä!


Loooooren, 11.59pm
Hyvä lisäys
Lexakin pidetään kaukana Emilystä


Loooooren, 00.00am
Niinpä

Pocahontas, 00.01am
BEX
Mitä sanoin siitä, etten halua puhelimeni värisevän enää?



Loooooren, 00.04am
Mitä jos et kävisi enää kenenkään hermoille niin et lentäisi ulos?

Tänään olisi pyykkipäivä, ihan sama vaikka hän joutuisi pesemään koneellisen aamuyöstä, Larissa päätti tuijottaessaan pelottavan tyhjäksi käyvää vaatekaappiaan. Se oli varma merkki pyykkien pesemisen tarpeellisuudesta, kun kaapissa ei ollut enää yhtiäkään puhtaita ratsastushousuja, jos ei laskettu kirkkaankeltaisia housuja. Hän ei ollut käyttänyt niitä kertaakaan sitten Englantiin muuttamisensa, mutta nyt vaihtoehtoina olivat joko keltaiset ratsastushousut tai likapyykkien seasta vähiten tahraiset ja haisevat housut. Ehkä keltainen ei ollut niin kamala väri. Ehkä hän saisi sen toimimaan jonkin paidan kanssa. Ei tosin vihreän, tai hän olisi Brasilian lippu, eikä mustan, tai hän olisi ampiainen. Valkoinen? Loistoidea tallille. Hänen ei tarvitsisi kuin käydä katsomassa Pinkiä, ja paidassa olisi vihreä, kuolainen tahra. Tosin, se tahra nyt olisi paidassa joka tapauksessa, ihan sama minkä värisen vaatekappaleen hän päälleen pukisi. Pink ei tunnetusti välittänyt moisista pikkuseikoista tahtoessaan hangata päätään hoitajaansa vasten.

Onneksi hevoset eivät välittäneet siitä, miltä hän näytti. Harmaa paita sai kelvata pirteiden ratsastushousujen kanssa. Hänhän suorastaan näytti sulautuvan maisemaan näin, kun taivaalla oli harmaa pilvimassa siinä missä maa oli kuumuuden keltaiseksi korventamaa. Larissa naurahti ääneen moiselle huomiolle, kun kiirehti mäkeä alas kartanolta. Hän ei ollut vielä ollut myöhässä töihin tullessaan, eikä aikonut tehdä tästä päivästä ensimmäistä myöhästymistään. Siinähän olisikin selittämistä Emilylle. ’Olen lykännyt pyykkien pesemistä nyt viikon, ja vaatteeni loppuivat kesken. Anteeksi kun myöhästyin, mutta jouduin etsimään puhdasta vaatetta, joka ei tekisi minusta ampiaisen näköistä.’
Oikeastaan, nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, Emily näkisi huumorin tilanteessa eikä varmasti tekisi muuta kuin naurahtaen kehottaisi häntä varmistamaan, ettei hän lykkäisi pyykkien pesemistä enää enempää. Kuka tiesi, ehkä kenttäratsastajalla olisi tarjota jotakin viisauksiakin tilanteesta. ’Ratsastushousut eivät ole likaiset, ennen kuin niissä on tahra, jota ei voi laittaa auringon aiheuttaman värivirheen piikkiin’ tai kenties ’tallilla haisee kuitenkin, joten väliäkö sillä, jos housuillakin on oma ominaistuoksunsa’. Ajatuskin nauratti, kun hän kiiruhti sillan yli tallin puolelle pientä jokea.

Housut eivät selvinneet edes kierroksesta hevosten luona ilman ylimääräisiä tahroja, kun Rea onnistui pyyhkimään kuolat suupielestään hänen reiteensä ja Pink hinkkaamaan ainakin sata pienenpientä mustaa karvaa housujen keltaiselle kankaalle. He näyttäisivät pian Pinkin kanssa yhdessä ampiaiselta, kun hän lämmittelisi mustan hevosen pirtsakan keltaisissa housuissaan.
Tai sitten housut olisivat hieman vähemmän pirteän väriset, kun Ruby varmisti, että hän onnistui kastelemaan itsensä lähestulkoon kokonaan, kun koetti vain putsata tamman häntää pesupaikalla. No, väliäkö sillä. Tämä oli talli, ei kuvausstudio. Hänen ei tarvinnut eikä kuulunut näyttää siltä, että hänet oli repäisty muotikuvauksesta hevosten keskelle. Jos tallipäivän aikana ei saanut käsiään ja vaatteitaan sotkuun, ei ollut tehnyt kunnolla töitä. Hevosten kanssa puuhastelu oli hommaa, jossa sotkui auttamatta. Joskus hieman enemmän, joskus hieman vähemmän. Tänään keltaiset ratsastushousut tuntuivat ottavan suurimman osan osumista - aina kostuneesta nahkasatulasta irronnutta väriä myöten.

Kun Larissa riisui illalla housut jalastaan kylpyhuoneen lattialle, hän ei voinut kuin nauraa tuholle, jonka yksi päivä oli saanut aikaan. Hän epäili, ettei keltaisista housuista saisi enää keltaisia, vaikka miten yrittäisi, mutta se ei jäänyt painamaan mieltä. Olisipahan syy heittää halvat, rumat ja hyvin harvoin käytössä olleet housut pois, kun ne näyttäisivät törkyisiltä. Koko housujen takamus oli tummunut satulasta irronneen värin myötä ja Pink oli päässyt maastolenkin päätteeksi pyyhkäisemään vihreän viivan polvelta lähestulkoon nivusiin saakka. Hänen ei olisi pitänyt antaa nuoren ruunan napsia matkalla vehreää evästä, kun nyt sai maksaa siitä näin. Larissa kävi suihkussa laulaen pirteää lattaribiisiä siinä sivussa, ja sen jälkeen alkoi selvittää pyykkivuortaan. Ensin kirkkaat värit pesuun, ja sitten tummat. Hän ehtisi saada suurimman osan ratsastustavaroistaan puhtaaksi ennen huomista, kun toimisi niin. Välissä ehtisi hyvin katsoa jakson tai pari Netflixistä uutta sarjaa, johon hän oli onnistunut koukuttamaan itsensä. Loistava palkinto siitä, että hän jaksoi sulloa likaisia vaatteitaan pesukoneeseen.
Tyttö repesi nauruun, kun tyhjensi ensimmäistä konetta kuivumaan telineelle. Kirkkaankeltaiset ratsastushousut, jotka olivat päätyneet pesuun näyttäessään siltä, että niillä oli ryömitty sotatantereen halki, olivat tulleet koneesta ulos kuin uusina. Ei jälkeäkään tahroista, joita päivän mittaan oli kertynyt. Larissa pudisteli päätään. Hyvä on, housut saisivat uuden mahdollisuuden.

Teddy oli luvannut katsoa lasten perään, jotta Gabrielle voisi mennä päiväunille. Naisparka oli joutunut valvomaan pienen vauvan kanssa aivan liikaa, joten levolle keskellä päivää oli tarvetta - ja nyt oikein hyvä rako, kun Amelia nukkui tyytyväisenä kantokopassaan takapihan terassilla koivun heittämässä varjossa. Mies oli uskaltanut tuskin hengittää, kun oli peruuttanut kauemmas kantokopasta, mutta kuin ihmeen kaupalla huonosti nukkuva vauva ei ollut herännyt, vaikka kopan tasainen heilunta olikin ensin hidastunut ja sitten loppunut kokonaan. Teddy oli siirtynyt siivoamaan pihalta leluja, jotka olivat jääneet levälleen leikkien myötä, ja vilkuili jatkuvasti, mitä koira ja taapero puuhasivat. Viimeisen vartin kauhukaksikko oli viettänyt yltäpäältä mullassa, kun Keesha oli alkanut kaivaa kuoppaa mustaan multaan ja Matthew liittynyt apujoukkoihin paljain käsin. Poika oli yhtä multaa koko lapsi ja vaatteet vaatisivat ainakin puoli purkillista tahranpoistoainetta, ennen kuin niistä saisi puhtaita, mutta väliäkö sillä. Lapsella ja koiralla oli hauskaa, joten Teddy ei kokenut tarpeelliseksi puuttua asiaan. Täytyihän tästä harvinaisesta rauhan hetkestä nauttia, kun kukaan ei tehnyt mitään liian kiellettyä, vaikka eivätpä taaperon puuhat nyt varsinaisesti kannustusta herättäviä olleetkaan.

Rauhaa ei tosin kestänyt kauaa, sillä kantokopasta kuului tyytymätön ynähdys, kun Amelia raotti silmiään. Johan tyttö olikin torkkunut puolisen tuntia yhtä soittoa. Mies palasi kiireesti terassille keinuttamaan koppaa, jotta saisi huijattua pienen tyttönsä takaisin unen maailmaan ennen kuin vauva todella ehtisi heräämään. Se toimi, sillä pienet silmät painuivat kiinni ja hiljaisuus laskeutui takapihalle. Teddy huokaisi helpotuksesta, ennen kuin hälytyskellot kilahtivat soimaan pään sisällä. Hiljaisuus oli kenties ihanaa, mutta se ei ollut hyvä merkki lapsiperheessä. Ei koskaan. Mies haravoi takapihaa katseellaan etsiessään taaperoa ja koiraa, joista pitäisi aina kuulua vähän ääntä, jos tahtoi välttyä kamalalta katastrofilta. Keesha makoili tyytyväisenä kaivamassaan kuopassa, eikä persoonallisen huskyn päästä näkynyt kuin korvat kuopan reunan yli, mutta Matthew ei ollut koiran luona. Ehei, poika oli sinä aikana ehtinyt mitä ilmeisimmin kipittää talon kulman taakse, sillä Teddy ei uskonut lapsen kiivenneen aidan yli karkuun. Eiköhän poika ollut nurkan takana, mutta mitä tekemässä, sitä ei kukaan tiennyt eikä mies ollut aivan varma, tahtoiko hänkään tietää. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt muuta mahdollisuutta kuin nousta terassilta. Täytyisi selvittää, mitä pikkupoika oli tällä kertaa keksinyt.
Hän ei tosin ehtinyt kauas, kun Matthewn älynväläys paljastui. Sadetin heräsi henkiin aivan terassin tuntumassa ja Teddy ehti tuskin kiepahtaa ympäri, kun tunsi jo kastuvansa itse. Väliäkö hänellä, mutta Ameliakin sai oman osansa vesisuihkusta, jota sadetin suuntasi ilmoille, ja niin pikkutyttö heräsi kiukkuisesti huutaen. Se siitä toiveesta, että Ameliakin nukkuisi pari tuntia. Teddy kaappasi kantokopan käteensä ja siirsi sen pois sadettimen ulottuvilta juuri kun Matthew säntäsi näkyviin nurkan takaa. Keeshakin oli noussut kuopastaan veden innostamana ja oli jo tunkemassa päätään sadettimen tielle.

”Matthew, jos tahdot sadettimen päälle, sinun pitää pyytää, muistatko?” Teddy nappasi ohikiitävää taaperoa käsivarresta, mikä pysäytti pojan juoksumatkan siihen.
”Kuuma!” Poika selitti heilutellen vapaata kättään kuin propellia. ”Kuuma minä. Kuuma Keesha.”
”Olisit sanonut, niin minä olisin laittanut sadettimen päälle. Se on liian lähellä terassia, kulta”, mies selitti pienelle lapselle, joka ei näyttänyt katuvan tekojaan yhtään. Sen sijaan Matthew tuntui katuvan vain sitä, että oli juossut niin läheltä isäänsä, että Teddy oli saanut pojasta pitävän otteen. Taapero olisi voinut olla jo leikkimässä sadettimella, jos ei olisi jäänyt isänsä ansaan.
”Kuuma!” Poika vaati uudestaan ja koetti pyristellä karkuun Teddyn otteesta. Mies vilkaisi kantokopassa rääkyvää vauvaa. Huokaisten hän laski irti pojastaan, jotta sai molemmat kätensä vapaaksi ja saattoi poimia Amelian kantokopasta syliinsä.
”Ei ole mitään hätää, se oli vain muutama pisara vettä”, mies rauhoitteli tytärtään, joka huusi kuin palosireeni. Amelia ei pitänyt nukkumisesta, mutta vielä vähemmän vauva piti herätyksistä. Siinä vauvaa rauhoitellessaan hän seurasi katseellaan, miten Matthew poimi sadettimen nauraen kantoonsa ja kipitti pienillä jaloillaan keskemmälle pihaa Keesha perässään loikkien. No, ainakin taapero oli ymmärtänyt, ettei sadetin voinut olla terassin vieressä ollessaan päällä. Voitto se oli kai pienikin voitto tällaisen kaaoksen keskellä.

Nopeasti aiemmin vain multaiset leikkijät olivat märkiä ja multaisia, eikä asiaa auttanut se, miten Keesha palasi takaisin multakuoppaansa kyllästyttyään sadettimen ympärillä hääräämiseen. Matthew hyppi edelleen sadettimen vesisuihkussa kaikki aiemmat torut unohdettuina, eikä Teddyllä ollut sydäntä kieltää poikaa. Ehkä seuraavalla kerralla Matthew muistaisi edes tarkistaa, missä sadetin oli, ennen kuin laittaisi sen päälle.
Tai ehkä hän vain ottaisi pihaletkun vesikytkennän avaimen mukaansa, niin Matthewlla ei olisi mahdollisuuksia kytkeä vettä päälle omin lupineen. Vaikka eipä tämä nyt kovin kauheaan katastrofiin ollut päätynyt, kun Ameliakin oli asettunut hetken sylissä parkumisen jälkeen, ja nyt hänellä oli itsensä viilentänyt koira ja onnellinen taapero seuranaan. Huonomminkin olisi ehdottomasti voinut olla. Täytyisi vain pestä Keesha, ennen kuin koiran päästäisi sisään, ja tästä episodista ei jäisi sen suurempaa tahraa.

Terassin oven aukeaminen sai Keeshan nousemaan kuopastaan ja loikkimaan onnessaan Gabriellea vastaan, eikä Matthew ollut kaukana perässä. Teddykin hymyili kääntyessään katsomaan vaimoaan, vaikka tunsikin huonoa omatuntoa siitä, miten oli varmasti herättänyt naisen kesken päiväunien, kun oli antanut Amelian parkua niin kovaa aivan heidän makuuhuoneensa ikkunan alla.
”Täällä on homma ihan hoidossa, jos tahdot vielä jatkaa unia”, mies vakuutti pehmeän hymyn kera vaimolleen tuudittaessaan pientä nyyttiä sylissään. ”Matthew vain tahtoi leikkiä sadettimella ja- älä päästä Keeshaa sisää- Keesha! Tänne!” Varoitus tuli aivan liian myöhään, kun husky oli jo pujahtanut lasiovista asunnon puolelle, eikä sen jälkeen tietenkään kuunnellut enää Teddyn käskyjä. Mies huokaisi hieraisten toisella kädellä kasvojaan, kun lähestyi vaimoaan. Ehkä homma ei ollutkaan aivan hoidossa. Hän antoi Amelian Gabriellelle, kun tyttö keksi äitinsä olevan lähellä, ja viiletti sen jälkeen multaisten tassunjälkien perässä sisään taloon, jotta voisi paimentaa huskyn pesulle. Keeshan löytäminen oli helppoa, sillä puulattiaan oli jäänyt selvät jäljet koiran tutkimusmatkan myötä, jotka johtivat olohuoneeseen.

”Keesha, et voi olla tosissasi”, Teddy parkaisi haudaten kasvot käsiinsä. Koira heilutti onnellisena häntäänsä maatessaan pitkin pituuttaan valkoisella matolla, jota oli käyttänyt pyyhkeenä. Valkoinen matto oli täynnä multatahroja, kun koira oli hieronut päätään siihen ja kierinyt onnessaan ympäri. Mies ei voinut kuin tarttua huskyn pantaan ja taluttaa sottaisen koiran suorinta tietä takaisin takapihalle. Keesha saisi olla ulkokoira koko loppukesän, jos aikoi sotkea näin heti sisään päästessään. Hän telkesi oven huolella koiran jäljessä, ettei Keesha palaisi sotkemaan enempää, ja kävi sen jälkeen toimeen. Suuri matto päätyi rullalle alakerran kylpyhuoneen nurkkaan ja multaiset tassunjäljet mopattiin pois. Hän koettaisi muistaa viedä maton pesulaan seuraavalla kerralla, kun lähtisi autolla liikkeelle.

Zoe koetti välttää tilanteita, joissa joutui hoitamaan useampaa hevosta yhtä aikaa pesupaikalla, mutta aina niiltä ei voinut välttyä. Tällä kertaa se tosin oli hänen syytään - hän oli unohtanut varustaa Duffyn Bexiä varten, kun Bex itse oli ollut Selkien selässä. Nyt hänellä oli Selkie purettavanaan ja Duffy varustettavanaan, ja kun Larissa oli pyytänyt häntä katsomaan hetken Pinkin perään, kun tyttö itse kipittäisi hakemaan kypäräänsä, hän ei ollut voinut sanoa ei. Sen sijaan hoitaja huomasi tuijottavansa kolmea hevosta, jotka olivat rinta rinnan pesupaikan kiinnikkeissä ja toljottivat häntä takaisin silmät suurina.
”Duffy, et syö sitä ketjua”, nainen komensi oria, joka oli ohimennen hamunnut muovipäällysteistä ketjua suuhunsa. Pink hinkkasi päätään hänen käsivarttaan vasten, kun hoitaja pysähtyi mustan täysiverisen eteen, ja Zoe työnsi vuorostaan ruunan päätä sivuun. Hän kurotti nappaamaan ketjun Duffyn suusta ja näpäytti oria turvalle, mikä sai hevosen toljottamaan häntä entistä äimistyneempänä. Selkeästi ori oli tänään sitä mieltä, ettei sitä sopinut komentaa.
”Miksi te kaikki olette idiootteja?” Mustahiuksinen hoitaja kysyi koettaessaan luovia kahden muun hevosen ohi Selkien luokse, jotta voisi jatkaa hevosen purkamista. Kimo ruuna pärskähti kuin vastaukseksi kysymykseen, jota hevonen ei ollut ymmärtänyt. Zoe kurotti riisumaan suitsia riimun alta, jotta Selkie pääsisi eroon kuolaimista, mutta se yritys katkesi nykäykseen, joka sai niskan naksahtamaan.
”Duffy perkele!” Nainen sihahti keskimmäisenä olevalle orille, joka oli päättänyt huvittaa itseään nykäisemällä hevosenhoitajan poninhännästä. ”Et koske minuun. Tai Pinkiin. Tai Selkieen. Oikeastaan, älä koske yhtään mihinkään, hiton luupää.”

Viisi minuuttia, joka Duffyä varustaessa kului, tuntui loputtoman pituiselta ajalta. Hän olisi voinut vannoa, että aika oli hidastanut kulkuaan, jotta kolme hevospoikaa ehtisivät käydä hänen hermoilleen entistä enemmän. Duffy onnistui polkaisemaan hänen varpailleen kolmesti ja Pink kaatoi hänet tönäisemällä päällään, kun hän kumarteli Duffyn etujalkojen välissä. Luojan kiitos Duffy ei säpsähtänyt, vaikka hoitaja olikin yllättäen nelinkontin orin vatsan alla. Zoe tosin rääkäisi Pinkille siihen malliin, ettei nuori ruuna varmasti hetkeen uskaltaisi katsoakaan mustahiuksisen hevosenhoitajan suuntaan. Selkie onnistui litistämään hänen kätensä ruunan ja pesupaikkoja erottavien puomien väliin, vaikka Zoe oli eri puolella metallipuomia kuin hevonen itse. Duffy huitoi hännällään, kun hän kiinnitti suojia takajalkoihin, ja Zoe pitelikin kättä toisen silmänsä päällä, kun suoristautui orin jaloista. Hitto että muuten sattui, kun jouhet heilahtivat päin silmää.

”Te olette kolme kamalinta hevosta, joita minulla on ikinä ollut epäonnea hoitaa”, nainen julisti pidellessään vasenta silmäänsä ja peruutti kauemmas kolmikosta, joka vain toljotti häntä tummat silmät suurina. ”Duffy, sinä olet maailman luupäisin ori, joka olisi pitänyt ruunata jo vuosia sitten. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ja Selkie, turha näyttää viattomalta, sinun takiasi käteni on mustana. Pink, sinusta en edes aloita, kun kaadoit minut jo Duffyn jalkoihin. Olette kolme idioottia. Muskettisoturit, mutta negatiivisella älykkyysosamäärällä.”
Kolme paria silmiä tuijotti häntä intensiivisesti, mutta mitään muuta niiden takana ei tuntunutkaan liikkuvan. Idiootteja. Idiootteja aivan jokaikinen. Nainen puhahti, hieraisi mustelmaista rannettaan ja mulkaisi vielä tiukasti älypäitä, jotka olivat jääneet hänen vastuulleen. Hevoset tuntuivat räpäyttävän silmiäänkin tavattoman hitaasti.
”Viekää puupäänne pois silmistäni”, hevosenhoitaja julisti, kun Bex ilmestyi yhtä matkaa Larissan kanssa. Ainakin Duffyn ja Pinkin mentyä, hänelle ei jäänyt kuin yksi idiootti kaitsettavaksi. Se onnistui paljon helpommin, sillä hänellä oli kaksi silmää, joilla seurata olennon puuhia, vaikkakin tällä hetkellä vasemmasta silmästä ei paljon mitään nähnytkään, kun se vuosi edelleen niin kovin Duffyn pahoinpitelyn seurauksena.

Jos joku olisi sanonut Veronicalle viisi vuotta sitten, että hän olisi lastenosastolla katselemassa erilaisia rattaita ja vaunuja omalle lapselleen, hän olisi nauranut päin puhujan kasvoja. Hänellä lapsi? Ei ikinä. Adoption kautta korkeintaan, ja sekin olisi ollut suuri ehkä. Hyvin, hyvin suuri ehkä. Suurempi kuin Himalajan vuoristo.
Siitä huolimatta nainen oli löytänyt itsensä lastenrattaiden keskeltä. He saisivat pienen pojan tai tytön, ja tarvitsisihan vauvaa varten vaunut olla heti alusta asti. Kaikki muukin, oikeastaan, sillä lastenhuone oli saatu vihdoin remontoitua kuntoon. Nyt he voisivat alkaa sisustaa huonetta pehmeillä sävyillä, jotta viimeiset kuukaudet saataisiin kulumaan. Hänestä tuntui, että loppuvuoteen oli vielä ikuisuus, mutta eihän siihen oikeasti ollut. Viimeiset kuukaudet menisivät yhdessä sujauksessa, kun he valmistautuisivat yhdessä suureen elämänmuutokseen, jonka lapsi toisi mukanaan.

Ajatuskin hymyilytti. Ennen kuin vuosi vaihtuisi, hän olisi äiti ja Artemis isä. Heillä olisi oma pieni huutava, itkevä ja naurava nyyttinsä, jolla olisi pienen pienet kädet ja suuret, uteliaat silmät. Hän saisi elämässä kaiken, mistä oli tuskin uskaltanut unelmoidakaan. Veronica naurahti hiljaa eikä välittänyt siitä, miten ääni sai muutaman muun osastolla pyörivät asiakkaan kohottamaan katseensa ja vilkaisemaan häntä. Siinäpähän tuijottaisivat. Hän oli aivan liian onnellinen välittääkseen moisesta. Hänestä tulisi äiti! Se oli jotakin, mitä hän ei ollut pitänyt edes mahdollisena. Hän oli aina tiennyt, ettei missään nimessä tahtoisi tulla raskaaksi, mutta yhtä varmasti hän oli tiennyt myös sen, ettei tahtonut olla yksinhuoltaja. Ensin parisuhde, sen jälkeen lapsi, jos se sopisi elämäntilanteeseen. Vuosien odotus adoption kanssa oli vaihtunut sijaissynnyttäjään vasta viime vuonna, sillä moinen ajatus ei ollut käynyt mielessäkään aiemmin. Nyt hän ei olisi voinut olla onnellisempi siitä, että se oli sentään pulpahtanut pintaan viime vuoden aikana. He saisivat lapsen, joka voisi olla yhdistelmä heidän parhaita tai pahimpia puoliaan. Niin tai näin, lapsi olisi heidän geenejään myöten.

Raukkaparka, jos menisi perimään hänen tummat hiuksensa. Mielessään Veronica oli jo maalaillut kuvaa punapäisestä, pisamakasvoisesta pikkuprinsessasta, jolla oli Artemiksen vihreät silmät ja veikeä hymy, mutta nainen tiesi rakastavansa lasta aivan samalla tavalla, vaikka saisi syliinsä tummatukkaisen, sinisilmäisen pojan. Mutta kukapa tuleva äiti ei olisi toivonut kaikessa hiljaisuudessa jompaa kumpaa sukupuolta ja tiettyjä ominaisuuksia! Tytölle olisi nimikin valmiina, siinä missä pojan kohdalla kaikki oli auki. Ehkä heidän pitäisi uhrata hieman enemmän ajatusta sillekin, jos saisivat pikkuprinssin. Nimen päättäminen voisi olla hyvä askel siihen suuntaan. Kaikki vaatteet, lastenhuoneen värit ja lelut tulisi joka tapauksessa ostettua väreissä, jotka sopisivat kummalle tahansa. He eivät tahtoneet kirkkaita, silmille pomppivia värejä muuta kuin silloin, kun siltä ei voinut välttyä. Tietyt lelut olivat pelkkää väriloistoa, mutta olkoot. Kyllä niitä vauva-ajan kestäisi.

Mitäpä sitä ei kestäisi, kun vaihtokaupassa saisi terveen, ihanan, rakkaan pienen lapsen, joka oli jo nyt vienyt hänen sydämensä. Jokainen kuluva päivä vei heidät lähemmäs sitä hetkeä, kun he saisivat pidellä pienokaistaan. Päivät eivät olisi voineet kulua riittävän nopeasti - ja samaan aikaan hän toivoi, että aika hidastaisi edes hetkeksi. Mikään ei ollut vielä valmista! Heillä oli niin paljon tehtävää, ennen kuin lapsi voisi tulla kotiin. Parempi, kun aika ei juoksisi päättömänä seuraavia kuukausia. Mitä siitäkin tulisi, jos he joutuisivat tuomaan lapsen kotiin, jossa ei ollut edes pinnasänkyä koottuna? Tai kehtoa, jossa tuudittaa pieni uneen, jos lapsi pitäisikin enemmän kevyesti keinuvasta liikkeestä? Tai jos autossa ei olisi vielä turvakaukaloa, millä he edes saisivat lapsen kotiin sairaalasta? Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa.
Veronica tosin oli varma, että yhdessä tuumin he saisivat kaiken hoidetuksi ennen h-hetkeä. He olivat melkoinen tiimi Artemiksen kanssa, kun löivät päänsä yhteen ja vetivät yhtä köyttä. Maailma oli avoin ja vain heitä varten. Mikään ei ollut mahdotonta, paitsi nähtävästi pojan nimeäminen, jos niikseen tulisi. Tyttö olisi Kyra Leigh Cavanaugh. Siitä he olivat olleet samaa mieltä alusta asti. Poika olisi Cavanaugh hänkin, mutta mikä pikkuherran etunimeksi tulisi, siitä ei ollut selvyyttä. Hän jäisi tappiolle omassa kodissaankin, kun jo ennen joulua Cavanaugheja olisi kaksi ja häntä vain yksi. Ajatus ei tosin haitannut lainkaan. Hän ei kaivannut omaa sukunimeään lapselle. Lapsi ei tulisi koskaan tapaamaan miestä, jonka kautta sukunimi oli periytynyt, joten olisi turhaa piinata pienokaista moisella nimellä. Isän sukunimi oli hyvä lapselle.

Sitä paitsi, mistä sitä koskaan tiesi, vaikka jonakin kaukaisena päivänä hänkin olisi Cavanaugh. Sitten heitä olisi kolme saman katon alla. Ajatuksen voimasta nainen kohotti kätensä kaulalleen koskettamaan kaunista kaulakorua, jonka oli saanut lahjaksi mieheltä. Hän ei ollut tiennyt sitä silloin, että kyseessä olivat samat kivet kuin kihlasormuksessa, jonka hän oli paiskannut päin Artemiksen näköä. Nyt kun hän tiesi, kaulakoru oli entistä tärkeämpi. Se ei ollut kihlasormus, mutta se oli silti jotakin erityisempää kuin vain lahjaksi saatu kaulakoru. Hän ei osannut aivan selittää sitä itsekään, mutta väliäkö sillä. Hän tiesi, miltä se tuntui. He eivät olleet kihloissa, eivätkä naimisissa, mutta he asuivat yhdessä ja olivat perustamassa perhettä. Se oli aivan riittämiin hänelle.

Larissan kysymys oli ollut viaton, kun tyttö oli sen hymyssäsuin esittänyt maastolenkin lomassa, mutta Zoe oli huomannut kulmiensa kurtistuvan siitä huolimatta. Larissa oli nopeasti jatkanut seuraavaan aiheeseen, kai tahdossaan välttää turha räjähdys, ja niin keskustelu oli ottanut uuden suunnan. Kysymys oli jäänyt kaihertamaan Zoen mieltä koko päiväksi, vaikka hän oli koettanut työntää sitä sivuun. Nyt, kun hän makoili sängyssään potkien koiraa kauemmas itsestään kuumuudessa, kysymys tuntui kiertävän kehää mielessä.
Mikä sinun unelmasi on?
Oli suorastaan hälyttävää tajuta, ettei hän tiennyt vastausta. Hän kierähti kyljelleen toivoen että makuuhuoneen avoimesta ikkunasta tulisi edes tuulahdus raitista ilmaa, mutta toive oli yhtä tyhjän kanssa. Hänen täytyisi käydä ostamassa tuuletin, jos yhdessäkään kaupassa enää oli edes varastoja jäljellä. Tällainen helleaalto ei ollut tyypillinen Englannissa, joten epäilemättä moni muukin oli ajatellut hankkivansa helpotusta yleensä niin turhista härpäkkeistä. Lämpötilaa ei myöskään helpottanut lämpöpatteri, joka totteli tahtoessaan nimeä Maisie, ja pyrki päättäväisesti hänen kainaloonsa. Ei kiitos. Hänen oli riittävän kuuma ilman koiraakin.

Mikä sinun unelmasi on?
Zoen kulmat kurtistuivat, kun nainen sulki silmänsä ja koetti työntää ajatuksen mielestään. Se ei toiminut, vaan kysymys palasi vainoamaan häntä uudestaan ja uudestaan. Ehkä hän ei unelmoinut yhtään mistään, koska hänellä oli jo kaikki, mitä hän voisi koskaan tahtoa. Se oli hyvä selitys. Hän antaisi sen Larissalle vastaukseksi heti huomenna. Hänen elämänsä oli niin täydellistä, ettei siinä ollut mitään, mistä enää unelmoida. Hänellä oli upea työpaikka, ihana tyttöystävä ja kotoisa asunto. Karvainen, kuuma koirakaverikin vielä, ja läheiset välit sisareensa paikkaamaan kovin rakoilevia suhteita vanhempiin. Hänellä oli ystäviäkin, niin varovaisesti kuin hän sen myöntikin. Emily oli hänen ystävänsä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja siinä ohella Lexa oli onnistunut ujuttamaan itsensä hänen lähelleen. Larissakin oli jos nyt ei ystävä, niin hyvä tuttava kuitenkin, kuten Nathankin.

Ei, hänen ei tarvinnut unelmoida mistään. Hänellä oli jo kaikki, joten unelmointi olisi yhtä tyhjän kanssa. Hän ei tarvinnut tämän enempää. Mutta kysymys taisikin olla, tahtoisiko hän enemmän tai jotakin muuta, ja siihen hän ei tiennyt vastausta. Eikö jokaisella kuulunut olla jokin unelma, jota kohti pyrkiä? Hänellä ei ollut. Hänellä ei ollut mitään päämäärää, mitään suuntaa elämässään. Hän vain eli päivästä toiseen samojen rutiinien keskellä. Odotti, että seuraava päivä olisi parempi kuin edellinen, vaikka mikään ei varsinaisesti muuttunutkaan. Kai sekin oli jokin hulluuden muoto.
Sitä paitsi, mikään muu vaihtoehto ei vetäisi vertoja nykyiselle tilanteelle. Hän oli jonakin yönä valvoessaan selaillut nettisivuja, joilla tarjottiin työtä hevosenhoitajille ja tallityöntekijöille, mutta lähiympäristössä ei ollut varsinaisesti valinnanvaraa. Jos hän tahtoi asua ja työskennellä täällä, ei hänellä ollut turhan montaa vaihtoehtoa työpaikkojensa kanssa, ja tuskin yksikään voisi tarjota samoja etuja kuin Edgerlylle työskentely. Paddyn hyvästelykään ei onnistuisi tuosta noin vain. Entinen kenttäratsu oli ollut hänen paras ystävänsä vuosia. Ei hän voisi vain pakata tavaroitaan ja jättää ilmestymättä, kun Paddy odottaisi häntä maanantaiaamuna rapsutusten ja laiskan maastolenkin toivossa.

Hän oli aina ajatellut, että kun kyllästyisi tähän työhön, hän opiskelisi tallimestariksi. Hankkisi työpaikan joltakin pieneltä tallilta ja asettuisi aloilleen sinne, mutta se ei olisi edessä vielä vuosiin. Ei ainakaan ennen kuin Paddy siirtyisi eläkelaitumille Lilford Halliin. Zoe huokaisi hiljaa. Hän voisi selitellä sitä miten tahansa, mutta hän ei tahtoisi luopua mukavasta elämästään, jonka oli rakentanut tänne. Uusi työpaikka tarkoittaisi väistämättä muuttoa, ja olisi vain tuurista kiinni, tarkoittaisiko se puolta tuntia enemmän ratissa, kun hän tahtoisi käydä katsomassa Maybeä, vai olisiko kyseessä tuntien ajomatka tai kenties vieläkin pidempi junamatka. Ei, sitä oli turha edes ajatella. Se ei ollut vaihtoehto, joten mitä järkeä sen pohtimisessa olisi? Unelmointi oli turhaa. Larissa unelmoikoot mistä tahtoi, mutta hän tyytyisi tähän hetkeen ja pitäisi jalkansa tukevasti maan tasalla.
Mutta pieni ääni jäi silti nalkuttamaan takaraivolle. Jos hän unohtaisi kaikki rajoitteet, joita työt ja elämäntilanne toivat, jos kaikki olisi mahdollista, mikään ei estäisi häntä… mitä hän tahtoisi tehdä? Zoe puri huultaan pohtiessaan asiaa. Jos kaikki olisi mahdollista, hän olisi oma pomonsa ja pyörittäisi pientä tallia, eikä juoksisi kilparatsastajien tai hevosenomistajien pillin mukaan toteuttamassa jokaista toivetta. Hän saattoi nähdä sen edessään: hyvin hoidettu parinkymmenen hevosen talli, jolla hän oli vastuussa ainoastaan hevosille. Hänen työnsä olisi valvoa hevosten hyvinvointia, oloja ja elämää. Ei varustaa ratsuja kiittämättömille kilparatsastajille, jotka kertoivat mielellään omista saavutuksistaan mutta unohtivat aina mainita hoitajansa tai raportoida hevosten kehityksestä poissaoleville omistajille, jotka kuvittelivat olevansa suuriakin nimiä hevosmaailmassa, vaikka eivät edes nähneet hevosiaan paikan päällä kuin satunnaisesti. Hänen ei tarvitsisi lastata hevosia rekkaan ja ajaa puolen maan halki nukkuakseen epämukavalla patjalla kolme yötä ennen ajoa takaisin kotiin. Hän voisi tehdä järkevän mittaista päivää, palkata itse työkavereiksi sellaisia henkilöitä, joiden kanssa tuli toimeen ja ratsastaa tai olla ratsastamatta sen mukaan, miten itse tahtoi.

Kuvajainen särkyi, kun Maisie tökkäsi häntä kostealla kirsullaan. Niin. Hän voisi maalailla moisia unelmakuvajaisia miten tahtoisikaan, mutta se ei muuttaisi nykyhetkeä. Elämäntilanne ei sallinut sitä, että hän vain lähtisi koulun penkille tässä kohtaa. Hän tarvitsisi ensin töitä joltakin tallilta, jotta voisi edes hakea opiskelemaan tallimestarin pätevyyttä, sillä toisin kuin hevosenhoitajan paperit, sitä ei saatu ilman työpaikkaa, kun niin suuri osa opinnoista oli käytännöntyötä.
Kuten hän oli aiemmin sanonut, unelmointi oli turhaa.