[Y] All you need is a little faith, trust, and pixie dust

Lexa tiesi käyttävänsä instagramissa paljon enemmän aikaa päivittäin kuin monet muut, mutta hän oli aina viihtynyt kuvapainotteisessa sosiaalisessa mediassa hyvin. Hän saattoi samalla vaivalla pysyä perässä siitä, mitä tuttavien elämissä tapahtui, sillä kaikki merkittävät muutokset häistä, lomamatkoista ja työpaikan muutoksista lähtien laitettiin järjestäen instagramiin, ja ihailla kauniita kuvia maailman joka kolkasta. Pelkkää voittoa, jos häneltä kysyttiin. Hän tosin oli melko varma, että ainoa syy, miksi hän viihtyi sosiaalisessa mediassa niin hyvin oli se, miten rajallisesti hän tuotti sinne sisältöä omasta henkilökohtaisesta elämästään. Kun selasi hänen instagram-profiiliaan, kuvat liittyivät suurelta osin ruoanlaittoon. Silloin kun ne eivät olleet kuvia annoksista tai ruoka-aineista tai kauppalistasta, ne olivat muulla tavoin kovin yleisiä kuvia. Maisemia, kahvikuppeja, kirjoja. Ei mitään, mikä varsinaisesti erottaisi hänet yksilönä muiden joukosta. Kenties suurin asia, mitä hän oli elämästään instagramin puolella viime vuoden aikana jakanut, oli useammat kuvat Merrystä, mutta kuka nyt ei rakastanut koiranpentukuvia? Hän ei harrastanut selfieitä tai muita omakuvia, eikä ollut edes laittanut yhden yhtä tunnistettavaa kuvaa Emilystä instagramiinsa.
Hänen sosiaalinen mediansa oli varsin julkinen, jos sen tahtoi jotenkin tiivistää. Hän ei puhunut omista asioistaan julkaisujen yhteydessä eikä ottanut kantaa kuohuttaviin asioihin lukuisilla postauksilla. Hän ei ollut twitterissä ja facebookiakin käytti lähinnä viestintämahdollisuuksien tähden. Hänen suurin kannanottonsa instagramissa oli ollut kehotus käydä äänestämässä, kun Yhdysvalloissa oli ollut presidentinvaalit. Siinä se.

Se ei silti ollut aina suojellut häntä sosiaalisen median kääntöpuolelta. Vuosia sitten hän oli saanut paljon lokaa niskaansa twitterissä, mikä oli ollut suurin syy siihen, miksi hän oli päätynyt poistamaan tilinsä. Facebookin yksityisyysasetuksetkin olivat muuttuneet samalla, mutta tili oli saanut jäädä. Ruoanlaiton ympärille rakentunut instagram oli säilynyt lähes muuttumattomana, sillä harva oli edes jaksanut ottaa selvää, kuka oikea ihminen sivun takana edes oli. Hän oli oppinut olemaan googlaamatta omaa nimeään, sillä oli selvä, että se hyppisi esiin jollakin netin keskustelupalstalla ikävissä merkeissä, ja jättänyt lukematta kaikki juorulehtien ja blogien provosoivin otsikoin varustellut tekstinpätkät.
Hän oli unohtanut, millaista se olikaan, kun ihmisillä, joita hän ei ollut koskaan tavannut tai tulisi tapaamaan, oli mielipide hänestä, mutta kuten aina ennenkin, maailmalla oli tapansa muistuttaa häntä unohtuneista asioista. Lexa oli koettanut löytää parasta tulostaan viiden kilometrin juoksukilpailuista, mutta se oli osoittautunut vaikeaksi, kun ei muistanut aivan tarkkaan, mikä kilpailun nimi oli ollut. Hän muisti, missä kaupungissa oli juossut ja pystyi arvaamaan kutakuinkin oikean vuodenkin, mutta siitä huolimatta kilpailuja oli riittänyt. Tuloslistojen läpikäyminen yksi kerrallaan olisi kestänyt ikuisuuden, joten niin nainen oli päätynyt rikkomaan yhtä netin kirjoittamattomista säännöistä ja googlannut oman nimensä, kilpailupaikan ja vuosiluvun.

Hän oli löytänyt tuloksen, jota oli etsinytkin, ja lähetty nopeasti tuloslistan linkin Bexille, joka ei ollut uskonut hänen voineen juosta niin nopeasti. Olihan alle 20 minuuttiin juostu 5k hyvä tulos, mutta ei siinä ollut hänen mielestään mitään ihmeellistä. Bex oli ollut vakuuttunut, että hän valehteli, kun itse juoksi lenkeillä keskimäärin saman matkan 35 minuuttiin. No, siinä olisi nyt todistusaineistoa naiselle, joka oli julistanut saavansa ilmaiset kahvit kuukauden, kun sai hänet kiinni valheesta. Teki mieli kysyä, mitä hän saisi, kun osoitti puhuneensa totta, mutta Lexa päätti olla tökkimättä punapäistä kääpiötä sen enempää. Bex oli kovin huono häviäjä, silloinkin kun kyse oli vanhoista asioista tai pelkistä sanoista.
Lexa sulki tuloslistan välilehden, mikä sai hakutulokset ponnahtamaan edelliseltä välilehdeltä eteen. Nainen oli sulkemassa niitäkin, kun katse osui yhden tuloksen otsikkoon. Pikainen vilkaisu hakutuloksen osoitteeseen paljasti, että kyseessä oli keskustelupalsta. Äkkiä pois. Sieltä ei kuitenkaan löytyisi mitään mukavaa luettavaa. Kummasti ihmiset netin ihmemaailmassa eivät koskaan puhuneet siitä, miten mahtavia muut olivat. Tiedosta huolimatta Lexa huomasi klikkaavansa keskusteluketjun auki.

Jo aloituksesta asti oli selvää, ettei keskustelu olisi asiallista tai mieltä ylentävää, mutta Lexa selasi eteenpäin, lukien tunnollisesti rivin kerrallaan, miten tuntemattomat ihmiset repivät häntä kappaleiksi. Tai ainakin sitä ihmistä, jona häntä pitivät. Päivämäärien perusteella keskustelu oli alkanut Badmintonin jälkeen, mikä omalta osaltaan yllätti. Hän oli ajatellut, etteivät hevosihmiset jaksaisi välittää siitä, kuka hän oli, mutta selvästi hän oli väärässä. Mitä pidemmälle hän luki, sitä vaikeampaa lukemisen lopettaminen oli. Hän ei tiennyt, mitä oikein toivoi löytävänsä, sillä oli selvää, ettei kukaan ollut hyppäämässä myrkylliseen ketjuun mukaan vain pitääkseen hänen puoliaan. Jokainen uusi anonyymi kommentoija vain komppasi aiempien sanoja tai lisäsi omat haukkunsa mukaan loputtomaan listaan, ja niin kaikukammio alkoi muodostua. Mielipiteet alkoivat yleistyä entistä enemmän - siinä missä aluksi oli sanottu, että kommentoija itse piti häntä onnenonkijana, nyt tilalle vaihtui sana ’kaikki’ tai ’jokainen’.
Olihan hän tiennyt, etteivät kaikki varmasti pitäisi siitä, miten Emily oli hypännyt hänen syliinsä tuhansien katsojien edessä. Mitä hän ei ollut tiennyt, oli ollut se, miten tällekin keskusteluporukalle ongelma ei ollut se, että hän oli nainen, vaan se, että hän ei ollut oikeista piireistä. Hän ei ollut hevosihmisiä, sen hän oli itsekin tehnyt instagram-tarinoillaan selväksi. Joku kommentoijista oli jopa mennyt niin pitkälle, että oli koonnut epäilemättä hakukoneen tarjoamien osumien myötä yhteenvedon siitä, kuka hän oikein oli.

Sen lukeminen oli lähestulkoon surrealistista. Ne muutamat faktat, joita lyhyessä tekstinpätkässä oli, olivat oikein, se hänen oli myönnettävä, mutta kaikki muu tuntui vääristyneeltä. Kyllä, hän oli juossut kilpailuissa ja antanut haastatteluja heti maaliviivan ylitettyään. Ei, hän ei ollut tehnyt sitä saadakseen huomiota. Kyllä, hän oli opiskellut Harvardissa. Ei, hän ei ollut opiskellut yliopistossa löytääkseen itselleen rikkaan naisystävän. Kyllä, hän oli ollut kihloissa senaattori Carterin tyttären kanssa. Ei, hän ei ollut tahtonut naida sukuun rahan perässä tai tapellut vanhempien Cartereiden kanssa perinnöstä, kun Viviane oli kuollut. Kyllä, hän oli muuttanut Englantiin vastikään. Ei, hän ei ollut tehnyt sitä sen tähden, että hänestä olisi pidätysmääräys Philadelphiassa. Kyllä, hän seurusteli Emilyn kanssa. Ei, hän ei ollut iskenyt silmiään naiseen, koska Emily oli huippuratsastaja.
Lexan teki mieli kommentoida ja oikaista kaikki väitteet, mutta olisi turha nostaa kuukausia vanhaa ketjua uudestaan pinnalle moisella. Ei kukaan edes uskoisi häntä, sillä anonyymin nettisoturin kertoma tarina oli paljon vetävämpi. Siinä riitti päiviteltävää, kauhisteltavaa ja haukuttavaa jokaiselle halukkaalle. Nainen lopetti ketjun lukemisen siihen, kun viestien sävy kiihtyi entisestään. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Ei todellakaan. Hän oli nyt jo saanut tietää aivan liikaa.

Nainen painoi macbookinsa kannen alas ja hieroi kasvojaan. Hänen ei olisi pitänyt koskaan aukaista hakutulosta. Miten hän oli voinut unohtaa, miten julmia tuntemattomat ihmiset osasivat olla? Mistään ei saanut julmempaa tuomiota kuin netin nimettömiltä, kasvottomilta käyttäjiltä. Vieraat ihmiset kuvittelivat tietävänsä hänestä enemmän kuin muut, tuntevansa hänet puhtaasti sen pohjalta, mitä olivat nähneet välähdyksenomaisesti sosiaalisessa mediassa. Mitä hyvää sosiaalisessa mediassa olikaan? Hänen teki mieli poistaa tilinsä kaikkialta ja pyyhkiä pois kaikki jäljet, joita hän oli jättänyt muiden ulottuville. Sääli, ettei se auttaisi mitään, kuten tämäkin keskustelupalsta oli osoittanut. Kolme päivää ihmiset olivat jaksaneet vaahdota hänestä, ja sen jälkeen keskustelu oli unohtunut. Epäilemättä sama näppäimistösoturiporukka oli käynyt seuraavan viattoman kimppuun, joka oli erehtynyt jollakin tavoin käymään heidän hermoilleen. Vaikka sitten vain olemassaolollaan, kuten hän tuntui tekevän.

Lexa nousi seisomaan ja hymyili pehmeästi koiralle, joka saapui heti hänen jalkoihinsa. Merry heilutti toiveikkaana häntäänsä tapittaessaan naista ruskeat nappisilmät suurina ja vetoavina.
”Ei, et pääse vielä ulos. Siellä on aivan liian kuuma. Sinä läkähtyisit hengiltä”, Lexa pudisti päätään ja kumartui rapsuttamaan bordercollien korvan taustaa. ”Mennään illemmalla, kun sää viilenee. Voimme vaikka mennä rannalle juoksemaan. Niin, siitähän sinä pitäisit. Saisit peuhata pallon kanssa aallokossa.” Koiraa rapsutellessa oli helppo unohtaa, mitä hän oli netistä lukenut. Väliäkö sillä, mitä muut ihmiset ajattelivat. Koirat olivat loistavia ihmistuntijoita, ja Merry piti hänestä. Ei hän voinut olla puoliksikaan niin kamala ihminen, kuin mitä nimettömät nettitrollit väittivät, tai Merry olisi pysynyt kaukana. Ehkä vilauttanut hänelle hampaitaan muutoinkin kuin leikin keskellä.
Hän ei ollut ennenkään kuunnellut, mitä muut hänestä sanoivat, eikä hän aikonut aloittaa sitä nyt. Niin kauan kuin hän voisi olla hyvä naisystävä Emilylle ja pitää huolta Merrystä, hän pitäisi itseään oikein hyvässä arvossa. Muiden mielipiteet saivat jäädä unholaan. Vain Emilyllä ja Merryllä oli väliä, ja Merry oli ehdottomasti hänen puolellaan tällä kertaa. Se oli suoranaista taikuutta, mitä lupauksella rantalenkistä saikaan aikaan.

Veronica ei ollut arvostanut lisäyksiä takapihalle, kun ne olivat saapuneet hänen ollessaan Gabriellen ja kummipoikansa luona. Oli ollut pysäyttävää palata kotiin, laskea koirat takapihalle ja tajuta, että sinne oli ilmestynyt saunamökki ja palju. Artemis oli mahdoton ideoidensa kanssa, eikä hän aikonut antaa miehelle enää ikinä yhtäkään ideaa. Ei yhden yhtä. Ei edes ohimennen, helvetti. Heillä olisi pian kokonainen kylpylä takapihallaan, tai kenties joku hävettävän suuri kartano keskellä metsää. Artemiksesta ei koskaan voinut mennä takuuseen, ja siitä hyvästä mies olikin saanut kuulla kunniansa takapihalle hankituista asioista. Hän ei tosin elätellyt pienintäkään uskoa, että Artemis muuttaisi tapojaan hänen läksytyksensä tähden. Ei ikinä. Mies teki mitä mies tahtoi, ja hän saattoi vain kulkea nalkuttaen perässä.
Onneksi tähän mennessä miehen ideat olivat olleet varsin vähän harmia aiheuttavia. Hyvä on, sauna ja palju aiheuttaisivat ehdottomasti lisäkuluja kuukausittain, mutta väliäkö sillä. Ainakin niistä saisi jotain mukavaakin irti, kun voisi kylmemmällä säällä lillua lämpimässä vedessä tai istua kuuman vesihöyryn lämmittämässä saunassa. Huonomminkin olisi voinut olla, aivan ehdottomasti. Olihan mies hankkinut hevosiakin hänelle asiasta hiiskahtamattakaan, ja hevosista ei ollut mitään iloa hänen kannaltaan. Ne vain tarkoittivat enemmän töitä ja kuluja miehelle, jonka tallipäivät tuppasivat muutenkin venymään.

Mies oli saanut korvallisen päätöksistään, ja sen jälkeen kiihkeän yön makuuhuoneen puolella. Täytyihän sitä elämässä tasapainoakin olla, muutenhan mistään ei tulisi yhtään mitään. Se ei tosin tarkoittanut, että kaikki oli anteeksiannettua - ei tosiaankaan. Hän ei alkaisi kannustaa Artemista kodinmuokkaamisen kanssa, tai kohta heillä olisi ainainen remontti päällä. Se ei erityisemmin innostanut, kiitoksia vain. Maalin haju oli yksi hirveimmistä hajuista, jonka hän saattoi kuvitella, ja vaikka nainen saattoi hymy huulillaan lakata kynsiään, sai hän maalista järjettömän päänsäryn hetimmiten. Kynsilakka ei onneksi aiheuttanut samaa, tai Artemis-parka olisi joutunut kärsimään päänsäryn tähden pinna kireällä olevaa naista huomattavan usein.

Nainen oli nukahtanut sohvalle kesken Call the Midwifen uusintojen, ja heräsi niska jumissa kuullessaan oven käyvän. Ah, Artemis oli vihdoin kotiutunut tallilta. Hän koetti hieroa unta silmistään, vaikka aika ilmiselvää se olikin, että hän oli torkkunut vihdoin päivän kuumuuden jäljiltä viilentyneessä olohuoneessa tuuletin suoraan päin puhaltaen. Veronica irvisti hieroessaan niskaansa, kun nousi jalkeille ja suunnisti tervehtimään miestä suukolla. Koirat olivat ennättäneet tälläkin kertaa häntä ennen Artemista vastaan. Jonakin päivänä hän vielä peittoaisi nelijalkaiset nopeudessa - tai sitten vain käskisi koirien odottaa toisessa huoneessa ehtiäkseen itse edelle. Ei se ollut huijaamista, se oli vain pelikentän tasaamista tai jotakin sen tapaista. Ilmeisesti jumissa oleva niska ei mennyt ohi mieheltäkään, joka vain hymyili yhtä kuuluisista vinoista hymyistään ja katosi pyörähtämään takapihalla. Veronica siristi silmiään. Jos Artemis toisi ulkoa jotakin vehreää ruohoa, jolla alkuperäiskansat jossakin Amazonin sademetsissä uskoivat olevan parantavia vaikutuksia, hän mottaisi miestä päin näköä.

Veronica suunnisti laittamaan iltapalaa keittiöön, eli lähinnä metsästämään itselleen kulhoa, jonka täyttää tuoreilla marjoilla ja muutamalla lusikallisella kreikkalaista jogurttia. Ei tehnyt mieli syödä mitään sen raskaampaa yötä vasten. Hän ei kaivannut painajaisia riesoikseen, jos ihan totta puhuttiin, eikä näin lämpimänä päivänä muutoinkaan tehnyt mieli syödä kovin paljoa. Ei edes illalla, kun lämpötila laski edes jollakin tavoin siedettäviin lukemiin. Nainen nautiskeli marjoista ja jogurtista, kun Artemis palasi kovin tyytyväisen näköisenä itseensä ja käski häntä vaihtamaan vaatteita. Kuulemma nämä eivät sopineet paljuun sitten lainkaan. Veronica kohotti kulmaansa. Mies kuvitteli, että hän tahtoi mennä pulikoimaan näin myöhään illalla, kun oli ensin kärvistellyt kuumassa hellesäässä koko päivän? Ehei, ei kiitos. Artemis ei tosin tuntenut moista sanaa, joten kiroten, nuristen ja miestä uhkaillen Veronica suunnisti makuuhuoneeseen etsimään bikineitään. Hitto että hän oli onnistunut löytämään itselleen ärsyttävän miehen.

”Paljusi oli paskin ideasi hetkeen, ja se kertoo jo paljon”, Veronica valitti ties kuinka monetta kertaa, kun suunnisti pyyhkeeseen kääriytyneenä pihan halki kohti paljua, josta nousi kuumaa vesihöyryä. ”Näille helteille tarvitsisi jääaltaan. Ei, se ei ollut jumalauta idea. Älä kuvittelekaan. Sinä nukut kaikki yöt jäisessä haudassasi, jos menet hankkimaan edes vauvojen kylpyammeen, jonka täyttää jäällä. Ei, minua ei kiinnosta ettet mahdu edes istumaan sellaiseen. Sinun on paras keksiä keino.” Kaikesta narinasta huolimatta nainen pudotti pyyhkeen paljun portaita reunustavalle kaiteelle ja kiipesi rappuset ylös voidakseen astua kuuman veden täyttämään paljuun. Hän oli huokaista helpotuksesta, kun vajosi kokonaan kuumaan veteen. Miten ihanalta se tuntuikaan! Siitä huolimatta, miten päivä oli ollut pitkä ja kuuma jo valmiiksi, kuuma kylpy tuntui aina rentouttavalta, ja paljussa oli omaa taikaansa. Erityisesti se, miten siinä oli tarpeeksi tilaa, jotta hän saattoi painautua Artemista vasten, kun mieskin oli päässyt paljuun istumaan.
Kuuma vesi rentoutti jumissa olleen niskan hetkessä, eikä se haitannut lainkaan, miten hän saattoi siinä sivussa olla lähestulkoon miesystävänsä sylissä. Veronica käänsi hieman päätään, jotta saattoi painaa korvansa ja poskensa vasten Artemiksen rintakehää, ja kuunteli pieni hymy huulillaan miehen sydämen tuttua sykettä.
”Hyvä on, ehkä tämä palju ei ollut ihan kamalan huono ostos.” Käännös tavallisten ihmisten kielelle: kiitos rakas, tämä on taivaallista.

Tytär.
Isosisko.
Ystävä.
Kilparatsastaja.
Edustaja.

Joskus hänestä tuntui, että eri roolit repivät häntä vastakkaisiin suuntiin. Jotta hän voisi olla hyvä tytär, hänen täytyisi käydä kotona tervehtimässä vanhempia, mutta jotta hän voisi olla kotimaansa edustaja, hänen täytyisi tehdä tallilla töitä vieläkin enemmän kuin tähän asti. Hevosten täytyisi olla parhaimmillaan kisapäivinä, tai hänen toivonsa murenisi tämän vuoden osalta. Jos hän oli pitkään tallilla, hän ei ehtinyt vanhemmilleen, ja sai kuunnella puhelimen vastaajasta äidin nalkutusta siitä, miten häntä ei ollut hetkeen näkynyt. Ei, vaikka äiti itsekin oli ollut sitä mieltä, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin aiemman töpeksintänsä jälkeen.
Isosisko tuntui olevan poissa laskuista tällä hetkellä, sillä Hilda ei tahtonut nähdä tai kuulla hänestä sitäkään vähää kuin yleensä, eikä hän voinut varsinaisesti syyttää pikkusiskoaan. Hilda oli kai antanut edes hieman anteeksi, kun ei ollut heittänyt häntä heti ulos asunnoltaan, kun hän oli pelmahtanut paikalle kutsumatta, mutta sitä seurannut riita ei varsinaisesti vakuuttanut punapäätä siitä, että välit oli saatu korjatuksi. Ei ollut. Ei todellakaan.

Bex huokaisi painaessaan katseensa puhelimensa näyttöön. Siitä huolimatta, miten hän oli osana puolta tusinaa suurempaa ryhmächattia, puhelimeen ei ollut tullut yhtäkään viestiä varttituntiin. Hän kaipasi seuraa, vaikka sitten vain viestien välityksellä, mutta kukaan ei tuntunut halukkaalta puhumaan juuri nyt. Hän harkitsi hetken soittavansa siskolleen, mutta ajatus luurin lyömisestä korvaan ei ilahduttanut. Hän ei kaivannut sitä juuri nyt. Hän kaipasi seuraa, ei lisää muistutuksia siitä, miten hän oli yksin. Aina luotettava Lauren ei vastannut puhelimeensa, vaikka hän soitti useampaan kertaan. Hitto. Lauren olisi varmasti ilomielin lainannut autoa tallilta ja ajanut hänen luokseen, ja he olisivat voineet lähteä vaikka Hexhamiin myöhäisille pizzoille. Tai Newcastlen yöhön, kummin tahansa. Andrea oli varmasti jo nukkumassa, joten nainen ei edes viitsinyt kiusata raskaana olevaa ystäväänsä puhelulla. Ties vaikka Andrea olisi nukahtanut äänet päällä puhelimessa ja heräisi siihen, kun jokin rämälämädingdong-kappale pirahtaisi soimaan.
”Hei, oliko sinulla jotain asiaakin?” No, ainakin Lexa vastasi puhelimeensa. Se oli jo pieni voitto, niin kiireiseltä kuin amerikkalaisen puhe kuulostikin.
”Ajattelin vain soitella kuulumisia. Minä-”
”Sori Bex, pitää mennä. Hyvää yötä!” Tuut tuut tuut. Bex vilkaisi hölmistyneenä puhelintaan. Lexa oli lyönyt hänelle luurin korvaan. Mieli teki soittaa uudestaan ihan vain häiritäkseen naista, joka oli selkeästi tahtonut puhelusta eroon niin pian kuin vain mahdollista, mutta huokaisten Bex antoi Lexan numeron olla rauhassa. Kyllä hän vielä löytäisi jonkun, joka jaksaisi puhua hänen kanssaan.

”Sasha puhelimessa”, ystävän tervehdys kuulosti väsyneeltä Bexin korviin, ja automaattisesti nainen vilkaisi kelloaan. Ei, kello oli vasta yhdeksän. Aivan sopiva aika soitella ystäville.
”Hei, Bex tässä. Mitä kuuluu?” Ehkä hänellä olisi parempi tuuri Sashan kanssa puhuessa, vaikka heidän välinsä olivatkin olleet oudot viime aikoina. Ehkä se ei yltäisi puheluun saakka. Ehkä he voisivat jutella ikuisuuden puhelimessa niin kuin aina ennenkin. Juoruta siitä ja tästä ja tuosta, mitä ikinä mieleen juolahtaisikaan.
”Ihan hyvää. Olen tosin nukahtaa seisaalleni, mutta pakko pysyä vielä hetki hereillä niin saan ruokaa”, Sasha vastasi. Bex hymyili leveästi. Hän oli ollut oikeassa! Ystävä oli kuulostanut väsyneeltä.
”Mitä syöt?”
”Thaicube. En todellakaan jaksanut laittaa ruokaa tänään.” Se yllätti, sillä Sasha tuskin koskaan sortui valmisruokiin, jotka vain lämmitettiin mikrossa. Bex oli melko varma, että saattoi laskea sormillaan ne kerrat, kun Sasha oli maininnut turvautuvansa eineksiin tai edes nuudeleihin, mitä hän kulutti helposti useamman paketin viikossa.
”Ai. Mitä teit tänään?” Kai se oli ihan sallittu kysymys, kun ystävä oli kerran niin puhki. Sasha tuntui empivän hetken vastauksensa kanssa, mikä sai Bexin pidättelemään huokausta. Ei, heidän välinsä eivät korjaantuneet silläkään, että he olivat puhelimessa. Aiemmin ei olisi ollut mitään, mitä Sasha ei olisi sanonut hänelle, mutta nyt nainen tuntui varovan sanojaan kovin usein. Bex ei voinut kuin pohtia, kuinka paljon Sasha oli kuullut muiden kiusanteosta. Jos hän menettäisi lapsuudenystävänsä sen tähden, miten suuri suu Lexalla oli ja miten Emily näki rakkautta kaikkialla ollessaan itse korviaan myöten rakastunut, hän ei antaisi naisille ikinä anteeksi.

”Kävin kaupoilla ja syömässä vanhempieni kanssa”, Sasha vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Piti hankkia viimeiset tavarat harjoittelua varten.” Se ei kuulostanut asialta, jota häneltä olisi pitänyt salailla. Bex päätti udella hieman enemmän, vaikka ei ollutkaan aivan varma, kuinka viisasta se oli.
”Ei kuulosta kovin raskaalta päivältä. Ja kävit syömässäkin, joten mitä sinä mikroruokaa enää kaipaat?” Bex kaatui sängylleen ja risti nilkkansa, kun sai jalkansa suoraksi. Jokin Sashan tarinassa ei nyt aivan osunut kohdilleen.
”Kävimme lounaalla. Siitä on jo aikaa.” Bex saattoi hyvin kuvitella, jos vain silmänsä sulki, miten ystävä kohautti harteitaan.
”Mitä sinä teit sitten loppupäivän, jos vasta nyt kotiuduit?”
”Mikä kuulustelu tämä on?” Tuhahdus kuulosti kovin terävältä, mutta Bex oli valmis laittamaan sen puhelinlinjojen piikkiin. Ei Sasha oikeasti ollut suuttumassa hänen kysymyksiinsä. Ei tietenkään.
”Kunhan vain yritin saada sinusta irti, mitä olet puuhannut”, Bex vastasi huolettomasti.
”Entä jos se ei kuulu sinulle?” Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus, kun Bex vain aukoi sanattomana suutaan. Miksei se kuuluisi hänelle? Ystäville kuului kaikki, mikä vain suinkin läheisiä ystäviä kiinnosti! Hänkin oli kertonut (välillä aivan liikaa) päiviensä kulusta, kun oli nähnyt tai muutoin jutellut ystävilleen.

”Bex, miksi soitit?” Sasha kysyi, kun kävi selväksi, ettei Bex ollut rikkomassa hiljaisuutta. Sekin oli kysymys, johon naisella ei ollut suoraa vastausta. Hän ei tiennyt, miksi oli soittanut, muuta kuin karkottaakseen asunnon yksinäisyyttä ja jutellakseen edes hetken toisen ihmisen kanssa. Oli hän oikeasti tahtonut kuulla Sashan päivästäkin, eikä vain siksi, että se tarjoaisi hänelle jotakin tekemistä muutamaksi minuutiksi.
”Tahdoin kuulla sinusta”, nainen vastasi lopulta. ”Minua kiinnostaa aina, mitä sinulle kuuluu.”
”Ei, sinua kiinnostaa, mitä minä teen, missä olen ja keiden kanssa.” Vastaus kuulosti tavattoman terävältä ja kylmältä, kun persoonaton puhelinlinja välitti äänen etäisyyden halki. Bex pudisti päätään, vaikka Sasha ei voinut sitä nähdäkään.
”Minun on vain ikävä ystävääni, siinä kaikki. Emme ole ehtineet puhua koko viikkona.”
”Emmekä ehdi nytkään. Ruokani on valmis ja tahdon nopeasti nukkumaan. Hyvää yötä Bex, puhutaan joskus toiste.” Hän ei ehtinyt edes vastata, kun puhelu oli jo katkennut. Nainen antoi puhelimen pudota kädestään sängylle ja kaivautui paremmin tyynyjen sekaan, joita vasten oli nojannut selkäänsä. Selvä, kukaan ei ehtinyt tai tahtonut puhua hänelle tänään. Ei sitten.

Nainen huokaisi jäädessään kaksin ajatustensa kanssa. Puhelu Sashan kanssa oli vain lietsonut aiempaa ajatusketjua siitä, miten hän ei tiennyt, kuka oli tai mitä teki. Hän ei osannut tasapainottaa kaikkia vaatimuksia, joita hänen harteilleen kasattiin. Ei sen enempää kuin hän osasi tasapainottaa hevosten treeniaikataulujakaan. Onneksi hänellä oli sitä varten Gina, joka vuosikymmenen kokemuksella ja pettämättömällä hevostuntemuksella suositteli jokaiselle hevoselle räätälöityä treeniohjelmaa. Hän oli ajatellut, että kovin työ oli jo takana, kun oli saanut huippuhevosia alleen. Viime vuosi oli osoittanut, että työ oli vasta alussa. Hänellä oli hevosia, jotka voisivat voittaa suurissakin kilpailuissa, mutta sitä varten hänen olisi pidettävä huolta, että ratsut olisivat täydessä terässä. Se ei ollut lainkaan niin helppoa kuin annettiin ymmärtää.
Vielä vaikeampaa oli koettaa luovia häilyvää rajaa ystävyyden ja työkaveruuden välillä. Hän ei tiennyt, saattoiko varsinaisesti kutsua Laurenia ystäväkseen, vai oliko nainen enemmänkin työkaveri. Emilyn kohdalla hän ei edes vaivautunut asiaa pohtimaan. Toinen kilparatsastaja oli hänen ystävänsä, tahtoi Emily itse sitä tai ei. Zoen suhteen asiasta ei ollut mitään epäilystä - he olivat parhaillaankin vain työkavereita, joskin työvihollisia tai työtuttavia olisi voinut olla parempi ilmaus.

Jossakin viime vuoden aikana hän oli hukannut itsensä, eikä Bex tiennyt, mistä lähteä edes etsimään. Kotibileiden typeryys marraskuussa oli vain ollut kiehumispiste, jossa kaikki kuohui yli, mutta ongelma oli alkanut jo kauan ennen sitäkin. Kenties jo aivan vuoden alusta, kun hän oli päätynyt työnantajansa sänkyyn ja lehdet olivat repineet häntä kappaleiksi. Jossakin vaiheessa huonot valinnat olivat alkaneet kasaantua, kunnes kaikki oli keikahtanut päälaelleen. Hän oli saanut palata työhönsä, löytänyt uuden asunnon ja saisi pian ajo-oikeutensakin takaisin, mutta itseään hän ei ollut löytänyt siinä sivussa. Oli vaikea luottaa itseensä, kun ei tuntenut oloaan kotoisaksi omassa nahkassaan. Hän oli tehnyt virheen toisensa perään koettaessaan parantaa oloaan, mutta yllättäen ne eivät olleet toimineet. Hän oli satuttanut Hildaa ja mitä tiukemmin hän koetti pitää kiinni Sashasta, sitä kauemmas ystävä vetäytyi hänestä. Andrea oli elämää suuremmissa ongelmissa hänen takiaan, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan kuukausiin. Oli vaikea uskoa, että omat valinnat olisivat enää oikeita, kun oli tehnyt pelkkiä vääriä valintoja puolitoista vuotta. Ehkä kaksikin, vaikka mistäpä sitä tiesi. Oli vaikea asettaa lähtökohtaa sille, kun kaikki oli alkanut mennä pieleen. Yllättäen kaikki oli vain ollut pielessä, ja siinä kohtaa kurssia oli ollut mahdoton enää korjata.

Bex ravisti päätään sysäten voimalla ajatukset pois mielestään. Hän tarvitsi unta, ei enempää murheita. Hän keksisi huomenna jotakin, millä alkaa korjata kaikkia tekemiään virheitä. Hän löytäisi keinon pahoitella Hildalle niin, että saisi siskonsa takaisin. Hän keksisi, miten korjata säröilevät välit ystävään, jonka hän vain tahtoi lähelleen. Ystävänä, sanoivat muut mitä tahansa. Ehkä hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, jos he joskus olisivat jotakin enemmän Sashan kanssa, mutta tässä elämäntilanteessa se ei ollut mahdollista. Hänellä oli paljon murheita jo valmiiksi, eikä tuoreen, uuden ja herkän parisuhteen navigoiminen helpottaisi tilannetta lainkaan. Ystävyys ensin, kaikki muu sen jälkeen. Hänen pitäisi yrittää auttaa Andreaakin jollakin tavalla, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin. Ystävä oli tässä tilanteessa hänen takiaan, eikä syyllisyys varmasti helpottaisi ennen kuin hän saisi varmistettua, etteivät Andrean unelmat murenisi tämän myötä. Ja ehkä sen jälkeen, kun kaikki muu olisi kunnossa eikä hän enää satuttaisi ihmisiä ympärillään, hän voisi yrittää löytää itsensäkin uudestaan.

Larissa istui nurmisella jyrkänteellä ja katseli edessä aukeavaa harmaata merta hymy huulillaan. Hän oli käyttänyt vapaan aamupäivänsä siihen, että oli ajanut rannikkoa pitkin pohjoiseen, kunnes oli löytänyt sopivan paikan pysähtyä ja siirtyä ihailemaan alhaalla pauhaavaa merta. Niin typerä hän ei sentään ollut, että olisi tunkenut aivan jyrkänteen reunalle, mutta monen kymmenen metrin päästä näki aivan riittävän hyvin, miten suuret vaahtopäiset aallot löivät vastaan pystysuoraa rannikkoa. Aurinkokin kurkisteli pilvien lomasta, mikä sai meriveden säkenöimään. Olisipa ihana käydä hevosten kanssa hiekkarannalla taas jossakin välissä. Ehkä hän voisi puhua asiasta Emilylle ja houkutella naisen mukaansa. Se olisi ainakin varma keino saada ratsu, jonka kanssa laukata pitkin pehmeää hiekkaa, tosin Ticoa hän ei huolisi. Ori viskaisisi hänet heti ensimmäisen metrin aikana maahan ihan vain jotta voisi sen jälkeen hillua oman mielensä mukaan. Rea olisi paljon miellyttävämpi vaihtoehto, tai oikeastaan kuka tahansa muukin Emilyn hevosista. Tico oli ainoa, joka yritti edelleen aktiivisesti hankkiutua hänestä eroon, kun sille päälle sattui, eikä tyttö tahtonut koetella tasapainoaan paljaassa selässä ilman satulan tuomaa tukea ja turvaa.

Kun masentava marraskuu hiipisi niskaan Englannissa, hän olisi Australian lämmössä suurissa kenttäkilpailuissa Emilyn ja Zoen kanssa, jos Zoe ei vain toteuttaisi uhkaustaan murtaa kaikkia raajojaan ennen kisamatkaa. Kuulemma sekin olisi miellyttävämpi kohtalo kuin kuukauden reissu Australiaan. Larissa ei voinut ymmärtää hapanta hevosenhoitajaa. Mitä vikaa Australiassa muka oli? Australiahan oli aurinkoinen, lämmin, eksoottinen ja ihana! Ihmisillä oli hilpeä aksenttikin, jos ne muutamat australialaiset hevosenhoitajat, joihin hän oli viime vuosien aikana törmännyt, olivat puhuneet edelleen puhtaalla aksentilla. Ajatuskin nauratti. Hän olisi lämmön ja auringon keskellä, ja ensimmäistä kertaa sitten Brasiliasta lähdettyään, myös eteläisellä pallonpuoliskolla. Hyvin kaukana kotoa siitä huolimatta, mutta ainakin vuodenajat menisivät samoin kuin kotona. He menisivät viettämään loppukevättä Australiaan. Kukapa ei mielellään vaihtaisi loppusyksyä kevääseen! Toivottavasti siinä kohtaa kun he palaisivat, Englanti olisi jo kovin talvinen ja joulukin lähellä.

Hänen täytyisi ostaa Amandalle joululahja Australiasta! Eihän tällaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä, kun hän kerrankin olisi hieman kauempana kotoa. Tuliaisia toki myös, ettei tyttö kävisi epäluuloiseksi. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, ehkä Amanda ei osaisi aavistellakaan saavansa paitsi tuliaisia, myös joululahjoja. Voisikohan hän pyytää joulukuun palkkansa etukäteen? Uuden vuoden voisi aina aloittaa rahatilanteesta murehtimalla, mutta joulun alla olisi ihana voida ostaa lahjoja tyttöystävälle ja kavereille ilman pelkoa siitä, että vuokra jäisi maksamatta. Ehkä hän saisi hieman käsirahaa Australiaankin siitä hyvästä, että oli lähtenyt niin pitkälle kisamatkalle. Aina saattoi unelmoida. Sillä voisi hyvin ostaa pieniä tuliaisia kavereille ja jotakin suurempaa Amandalle. Hän oli jo ehtinyt tutkimaan, mistä Australia oli kuuluisa kenguruiden ohella, sillä kengurun kuljettaminen voisi osoittautua hieman liian hankalaksi. Hänen tosin täytyisi suostutella Emily päiväreissulle johonkin eläintarhaan, jossa pääsisi silittämään kenguruita. Eivät he voisi matkustaa Australiaan saakka ilman että saisivat kuvia kenguruiden kanssa!

Larissa ei edes muistanut, milloin viimeksi oli suunnitellut jotakin matkaa näin innolla. Hän oli ehtinyt tutkimaan lähistön nähtävyyksiä ja varmistettuaan Zoelta, että he olivat vuokraamassa auton käyttöönsä, myös hieman kauempaa. Omalla autolla pääsisi suihkimaan muuallekin kuin vain kaupungin keskustan ja kisapaikan väliä. Lähimmäs tätä intoilua taisi päästä se, kun hän oli odottanut lentoaan Brasiliasta pois. Hän oli pomppinut paikallaan kentällä, ja niin paljon kuin ensimmäinen lento ikinä olikin jännittänyt, hän oli ollut täynnä naurua. Nyt sama tunne kutitti vatsanpohjaa. Hän pääsisi jälleen maailmalle! Hän oli viihtynyt Englannissa jo lähestulkoon vuoden, mikä oli pidempään kuin hän oli pysynyt yhdessäkään Euroopan maassa aiemmin. Täällä oli ollut töitä, ihmissuhteita ja muita hyviä syitä pysytellä aloillaan, eikä hän varsinaisesti kaivannut uutta alkua. Hän oli vaihtanut aiemmin töitään ja Euroopan maita vain sen tähden, miten töiden kanssa oli tullut ongelmia. Nyt niitä ei ollut - hänellä oli mukava pomo, hän sai palkat ajallaan eikä joutunut tekemään kolmen ihmisen töitä yksinään. Oikeastaan, hänen työnsä oli todella helppoa, sillä hän ei joutunut edes siivoamaan karsinoita tai muutoin osallistumaan tallin toimintaan. Olisi ollut hullua vaihtaa näin hyvästä työstä yhtään minnekään.

Ja vielä hullumpaa, kun hänellä oli ihana tyttöystävä niin lähellä, jolle oli hauska suunnitella tuliaisia Australian kisareissulta. Siihen olisi vielä kuukausia, mutta koskaan ei voinut olla liian ajoissa liikkeellä. Ei, vaikka hänellä olisi pitkään aikaa Australiassakin etsiä tuliaisia Amandalle, mutta kaiken täytyi olla täydellistä. Amanda ansaitsi enemmän kuin vain lentokentän lähtöaulasta poimitun jääkaappimagneetin ja koristeellisen bumerangin. Hän hankkisi opaalikorun tai pienen kivipatsaan tai jotakin, mikä suorastaan kiljuisi Amandan nimeä. Jotakin, mitä olisi ihana tuoda takaisin muistoksi kisareissusta kaukomaille. Hän epäili, ettei niitä koittaisi aivan heti uudestaan - vaikka ketä hän huijasi, ennen Australiaahan hän pääsisi Yhdysvaltoihinkin, ja kuka tiesi vaikka parin vuoden päästä olympialaiset lennättäisivät hänet jälleen kauas kotoa. Matkustaminen ei lainkaan haitannut tyttöä, joka nautti uusista maisemista ja löysi aina seuraa minne ikinä menikään. Brasilialainen tuntui ympäröivän itsensä vaivattomasti ihmisillä, mikä voisi osoittautua haasteeksi pitkällä kisareissulla eteläisellä pallonpuoliskolla. Zoe arvosti omaa tilaa ja ylhäistä yksinäisyyttä, eikä varmasti viihtyisi, jos hän pyörisi jatkuvasti kymmenen muun hevosenhoitajan kanssa. Täytyisi keksiä jokin keino tasapainottaa kaikkien tarpeita kisapaikalla. Töitähän he ensisijaisesti sinne menivät tekemään, mutta… ei se estänyt pitämästä hauskaa!

Larissa nousi seisomaan, kun ei enää malttanut istua hupparinsa päällä kostealla nurmella, ja lähti kävelemään jyrkänteen suuntaisesti katse horisontissa. Jossakin tuolla, tuhansien kilometrien päässä, oli Australia. Väliin mahtui monta maata ja mannerta, mutta sinne he lentäisivät loppuvuodesta. Hän hypähti ilmaan innoissaan ja kiljui onnesta, kun ympärillä ei ollut ketään kuulemassa. Australiaan!

”Muistuta minua uudestaan, miksi minä olenkaan täällä?” Veronica sanoi istuskellessaan sovituskoppien ulkopuolella nahkaisella penkillä. Yleensä hän viihtyi kaupoilla loistavasti, mutta se johtui siitä, että hän kierteli osastoja katsellen vaatteita itselleen. Nyt hän oli joutunut pysyttelemään miesten vaateosastolla, eikä se ollut lainkaan niin mukavaa shoppailun kannalta.
”Kävimme tämän jo läpi, Veronica”, Teddy vastasi kurkistaen sovituskopista. ”Tarvitsen toista mielipidettä, ja sinulla on ihan riittävän hyvä silmä vaatteille.”
”Riittävän hyvä silmä? Ei ihme, ettei vaimosi suostunut lähtemään mukaasi”, Veronica puhahti. Riittävän hyvä? Mikä loukkaus! Hänellä oli tyylitajua enemmän kuin puolella Englannilla yhteensä, kiitoksia vain.
”Ei, Gabrielle ei lähtenyt mukaan, koska en pyytänyt häntä. Pyysin sinua”, Teddy korjasi virnistäen ja vetäytyi takaisin kopin puolelle saadakseen housut jalkaansa.
”Mikä kunnia tämä onkaan”, Veronica mutisi silmiään pyöräyttäen.
”Se on, usko pois. Ajattelin tämän loppuun saakka”, mies vakuutti naurahtaen.
”Vai että oikein ajattelit. Kerta se on ensimmäinenkin, kun rasitat pientä pollaasi moisilla pohdinnoilla. Toivottavasti ajatteleminen ei ollut kovin raskasta tottumattomalle mielellesi”, nainen naljaili takaisin silmiään uudemman kerran pyöräyttäen. Hän ei tosiaankaan suostuisi tähän toiste, vaikka Teddy miten pyytäisi. Hyvä on, mies oli ollut vakuuttava selittäessään, miten tahtoi yllättää vaimonsa viemällä naisen ulos, eikä yllätys oikein onnistuisi, jos hän ensin toisi Gabriellen mukanaan auttamaan uusien vaatteiden hankkimisessa. Vaimo ei ollut typerä, vaan kyselisi heti, mihin hän kaipasi uutta siistiä neuletta tai kauluspaitaa.

”Minä ajattelen asioita usein”, Teddy vastasi työntäessään verhon sivuun, jotta saattoi astella kokonaan Veronican näköpiiriin. Naisen nyrpistyvä nenä riitti vastaukseksi siitä, sopiko vaaleanvihreä paita hänelle.
”Se ei selvästi kosketa vaatteitasi”, Veronica totesi nousten seisomaan, silmäili hetken miestä katseellaan ja kääntyi kannoillaan. ”Tuon sinulle jotain, mikä ei saa Gabriellea jättämään eropapereita hetimmiten.” Teddy oli jo huikkaamassa kokoaan naisen perään, mutta puri huultaan. Olisihan sekin huvittavaa, kun Veronica palaisi hetkeä myöhemmin kysymään häneltä, mikä oikea koko olikaan. Iloja ne olivat elämän pienetkin ilot. Miehellä oli suuri suunnitelma siitä, miten hän tahtoi viedä Gabriellen syömään kunnolla ja hienosti vuosipäivän kunniaksi, joskin se menisi auttamatta ohi varsinaisesta päivästä. Tuskin heistä kumpikaan olisi halukas jättämään kaksiviikkoista vauvaa Veronican hoiviin kokonaiseksi illaksi näin pian. Hänen ainakin tulisi kova ikävä, mutta kenties pari viikkoa myöhemmin, kun Ameliakin olisi jo kuukauden. Tai kaksi. Kyllä he jossakin kohtaa uskaltaisivat jättää lapset ystävien hoiviin ja suunnata nauttimaan illasta aivan kaksin.

Miehen ylpeys karisi sillä hetkellä, kun Veronica palasi vaatteita kantaen eikä suinkaan tyhjin käsin, kuten hän oli olettanut. Pikainen vilkaisu vaatteiden lappuihin paljasti, että nainen oli poiminut oikeita kokojakin kaiken lisäksi, mutta ennen kuin Teddy ehti ilmaista ihmetyksensä asiasta, Veronica oli jo patistanut häntä sovituskoppiin.
”Tuo paita saa sinut näyttämään sairaalloisen vihreältä. Pelkään, että oksennat kengilleni, joten ole hyvä ja riisu se heti”, nainen ilmoitti vetäessään verhon kiinni ja istahti takaisin aiemmalle paikalleen odottamaan, että mies saisi puettua hänen tuomansa vaatteet päälleen. Jotakin parempaa kuin iljettävän vihreä lyhythihainen kauluspaita, ehdottomasti. Ehkä oli ihan hyvä, että mies oli tajunnut pyytää itselleen apua vaatekaupoille, jos tuo oli paita, jonka Teddy olisi itsekseen hankkinut.

”Jos onnistuit sotkemaan osia niistä asukokonaisuuksista keskenään, minä luovutan”, Veronica varoitti miestä, kun Teddy pukeutui sovituskopin suojissa. Ei kai kukaan voinut niin toivoton olla? Sovituskoppiin laskeutuva hiljaisuus vahvisti naisen epäilykset ja huokaisten Veronica oli jaloillaan. Helvetin avuton mies. Luojan kiitos Artemis osasi edes ostaa vaatteensa ilman naisellista ohjausta. Turhia kursailematta Veronica kurkisti verhojen välistä tilavaan sovituskoppiin, jossa Teddy selvästi empi kahden paidan välillä.
”Sininen kauluspaita”, nainen sanoi saaden miehen säpsähtämään. Teddy kiepahti ympäri tiedostaen selvästi vasta nyt, ettei ollutkaan enää täysin yksin sovituskopissa. ”Olen nähnyt ennenkin sinut paidatta. Älä ole niin kakara”, Veronica lisäsi silmiään pyöräyttäen. Teddy oli jo kysymässä että milloin muka, kunnes muisti, miten Amelia oli puklannut hänen päälleen takapihalla, ja mies oli riisunut paitansa vaivautumatta hakemaan heti toista.
”Olisi valkoinen t-paitakin käynyt”, Teddy mutisi hiljaa puolustaen omaa päättämättömyyttään sen kanssa, mikä naisen alkuperäinen suunnitelma asuksi oli ollut. Veronica pärskähti.
”Kyllä, ehdottomasti. Miten tyylikkäältä näyttäisitkään valkoisissa farkuissa ja t-paidassa.”

Teddy päätti varsin viisaasti olla sanomatta siihen mitään, ja keskittyi sen sijaan napittamaan kesäisen, hieman tummemman sinisen kauluspaidan nappeja. Veronica selvästi kyllästyi odottamaan, kun hän räpelsi nappien kanssa ja näpäytti miehen sormet pois tieltä, kun kävi itse töihin. Miehet. Niistä oli vähintään yhtä paljon vaivaa kuin lapsistakin.
”Sitten vielä se vaaleansininen bleiseri”, nainen ohjeisti jättäen viimeiset napit avonaisiksi. Hän siloitteli ryppyjä Teddyn harteilta, kun mies sai bleiserin päälleen. Hetkeä myöhemmin Teddy sai uudestaan sormilleen.
”Au! Mistä hyvästä tuo oli?” Mies valitti ravistellen kättään, jota Veronica oli läimäissyt kipakasti.
”Et kuvittelekaan napittavasi sitä kiinni. Se kuuluu pitää auki, se ei ole puvuntakki”, nainen ohjeisti peruuttaen pari askelta, jotta saattoi ihailla kädenjälkeään. Teddykin kääntyi ihailemaan itseään peilistä, kun Veronica aukaisi verhot voidakseen poistua sovituskopista ja antaa miehelle tilaa ihmetellä vaatteitaan.
”Tämä näyttää kovin… kesäiseltä”, Teddy sanoi hetken sanaa pohdittuaan. Valkoisen ja sinisen hallitsema asukokonaisuus todella tuntui henkivän kesää ympärilleen.
”Nyt on kesä, älypää”, Veronica pyöräytti silmiään. ”Jos aiot viedä vaimoasi ulos seuraavan kuukauden aikana, tuo on oikein loistava valinta. Oletan, että olette kuitenkin lähdössä iltapäivästä ettekä myöhään illasta, kun haluatte kuitenkin olla kotona peittelemässä Matthewta nukkumaan.”

Hyvä on, Veronicalla oli hyvä pointti. Illallinen olisi todennäköisesti hyvin myöhäinen lounas tai aikainen päivällinen, joten ehkä tällainen kesälook sopisi täydellisesti. Erottuisipahan ainakin hänen ikuisista tummansävyisistä neuleistaan.
”Ja tuo?” Teddy nyökkäsi kohti toista asukokonaisuutta, jota ei ollut vielä edes kokeillut päälleen.
”Vähemmän väriä, vähemmän kesäpäivää, enemmän iltaa”, Veronica vastasi. Teddy vilkaisi mustia housuja, keskiharmaata bleiseriä ja valkoista t-paitaa. Se näytti kutakuinkin samalta kuin hänen vaatekaappinsa sisältö tähänkin asti, joskaan hän ei olisi rohjennut yhdistellä niitä aivan tuohon tapaan. Mies kääntyi katsomaan itseään uudestaan peilistä. Hänellä ei ollut yhtiäkään valkoisia housuja ennestään, se oli selvää, ja vaaleansininen bleiserikin loistaisi mustien, tummansinisten ja harmaiden joukosta iloisesti.
”Taidan vain ottaa tämän”, mies totesi. Veronica hymyili leveästi.
”Hyvä valinta. Nyt vaihda vauhdilla takaisin omiin vaatteisiisi, niin pääsen takaisin kummipoikani luokse.” Kyllä Matthewsta vielä mies kasvaisi, kun kerran isälläkin oli toivoa.

Tico ei edelleenkään arvostanut häntä selässään, mutta maastolenkillä ori antoi hieman enemmän armoa eikä koettanut singota häntä selästään joka välissä, mikä oli syy sille, miksi tyttö nautti maastoilusta orin kanssa paljon enemmän kuin lämmittelystä kentällä. Rento maastolenkki sai hevosenkin paremmalle tuulelle, joten turhaan he kentällä jumittaisivat. Emily saisi lämmitellyn hevosen alleen, joka ei ollut viettänyt viimeistä puolituntista koettaen singota ratsastajaa selästään. Hänestä jokainen voitti tällä järjestelyllä. Hän eniten, kun ei kierinyt aivan päivittäin kentän hiekassa. Vain joka kolmas päivä, tai hyvinä viikkoina vain kerran koko viikon aikana. Sekin ihme oli nähty jo kerran, ettei Tico heittänyt häntä alas kokonaiseen viikkoon. Tosin orikin tuntui tajunneen moisen virheen, kun oli sen jälkeen pudottanut hänet kahdesti puolen tunnin lämmittelyn aikana ja seuraavat kolme päivää peräjälkeen, mutta Larissa päätti keskittyä positiiviseen.
Kyllä ori vielä lämpenisi hänelle, kunhan aikaa kuluisi tarpeeksi kauan. Ei hevonen voisi ikuisuuksia kiukutella toisesta ratsastajasta. Hänen täytyisi voida liikuttaa hevosta Tryonissakin ilman pelkoa siitä, että ori rikkoisi itsensä tai toisen hevosen revittelemällä kentällä miten tahtoi. Ajatus sai onnen kuplimaan vatsassa. Hän pääsisi maailmanmestaruuksiin hoitamaan Ticoa! Se oli mieletön saavutus, jos tytöltä itseltään kysyttiin. Sen varjolla oli myös helppo miettiä, miten paljon elämä oli muuttunut niin lyhyessä ajassa.

Kolme vuotta sitten hän oli hoitanut pienen ratsastuskoulun omistajan pojan kahta kilparatsua paikalliskisoissa Brasiliassa. Kaksi ja puoli vuotta sitten hän oli muuttanut Espanjaan kenttäratsastustilalle hoitamaan hevosia, jotka kilpailivat kaikilla tasoilla kansallisista kilpailuista kansainväliselle huipulle saakka. Nyt hän hoiti Ticoa, mestaria. Badmintonin voittajaa ja kaksinkertaisen pronssisijan neljän tähden kilpailuista saavuttanutta oria, joka lähtisi edustamaan maataan maailmanmestaruuksiin. Ja toki hänellä oli joukko nuorempiakin kullanmuruja hoidettavanaan; tulevia mestareita, kuten hän asiaa ajatteli. Miellyttävä, palkitseva työ, mukava työnantaja ja loistavat mahdollisuudet tehdä juuri sitä, mistä hän piti, takasivat sen, ettei tyttö haikaillutkaan kauemmas. Täällä oli täydellistä. Hän ei olisi voinut unelmoidakaan paremmasta. Hän pääsisi hevosten mukana ensin Yhdysvaltoihin ja sitten Australiaan - ja luoja yksin tiesi, mitä ensi vuosi toisi tullessaan. Ehkä hän päätyisi jonnekin vielä kauemmas. Ehkä hän päätyisi lähemmäs kotia. Kuka tiesi, ei hän ainakaan.
Tuntui omituiselta ajatella Brasiliaa kotina, kun siellä ei ollut asunut vuosiin. Hän oli asunut ympäri Eurooppaa viime vuosina: ensin Espanjassa, sitten sitten Belgiassa, Sveitsissä ja pikaisen pyörähdyksen Saksassakin. Nyt hän oli ollut melkein vuodenpäivät Englannissa. Kaikki vain sen tähden, miten hän oli tahtonut hoitaa hevosia. Onneksi työ oli samaa maasta riippumatta, sillä puhuivat ihmiset ympärillä mitä kieltä tahansa, hevoset vaativat harjausta, lämmittelyä, ruokintaa, karsinoiden siivousta ja tarhaamista.

Larissalta tosin jos erehtyi asiasta kysymään, tyttö kertoisi ilomielin, miten pitkälle oli päässyt kolmessa vuodessa. Olihan siinä suuri ero hoitaa ratsastuskoulun paria kilparatsua kansallisissa esteluokissa kuin työskennellä ammattilaisratsastajan kilpahevosen kanssa ja lähteä kisamatkoille ympäri maailmaa, kun mestaruudet sitä vaativat. Tämähän oli kuin toisesta maailmasta! Eikä Emily edes odottanut häneltä ihmeitä tai ollut muuten aivan sekaisin päästään, kuten niin monella muulla työnantajalla oli ollut tapana. Caetano oli asettanut naurettavia vaatimuksia ja ollut nihkeä joustamaan yhtään mistään. Emilyn kanssa ei ollut tullut vielä tilannetta, jossa hän ei olisi saanut pyytämäänsä päivää vapaaksi, jos pyynnölle oli oikeasti jokin fiksu syykin eikä vain se, että hän tahtoi katsoa Netflixiä juuri sinä päivänä. Vaikka tuskinpa sekään olisi ongelma Emilylle, kunhan kisamatka ei vain osuisi siihen samaan rysään. Ajatus hymyilytti. Hän oli vaihtanut kamalasta pomosta aivan loistavaan yhdessä vuorokaudessa, eikä tosiaankaan suostuisi palaamaan enää kenenkään orjaksi. Emily - ja Tico omalta osaltaan - olivat totuttaneet hänet aivan liian hyvään, mutta toivon mukaan hän ei joutuisi etsimään uutta työtä pitkään, pitkään aikaan.

Newcastlen yliopiston vaakunalla varustettu kirjekuori odotti eteisessä muun postin seassa, kun Lexa aukaisi oven palatessaan kauppareissulta. Nainen harppasi postien yli varoen astumasta niiden päälle ja työnsi Merryä jalallaan sivuun, kun mustavalkoinen koira koetti tulla onnessaan tervehtimään häntä.
”Käteni ovat juuri nyt täynnä, murunen”, nainen huomautti koiralle kantaessaan kahta kauppakassia. ”Rapsutan sinua heti kun saan nämä laskettua keittiön tasolle.” Koira kiehnäsi hänen jaloissaan jokaisen askeleen kohti keittiötä, eikä luovuttanut ennen kuin sai rapsutuksensa. Eipä sillä, että Lexa olisi jättänyt rapsuttamatta, sillä lupaustaan noudattaen nainen oli heti polvillaan laattalattialla, kun oli päässyt kauppakasseista eroon. Merry sai tunkea hänen syliinsä ja nuolla koko naaman, kun nainen rapsutti koiraa sokkona mistä vain saattoi. Hän ei tekisi enää sitä virhettä, että aukaisisi suutaan tai silmiään, kun Merry intoutui jakamaan kosteita suukkoja. Koiran kieli päätyisi vielä paikkoihin, joihin hän ei sitä tahtonut. Merryn malttaessa rauhoittua edes hieman, Lexa raotti toista silmäänsä leveä hymy huulille hiipien.
”Mitä pikkupoikani? Mitä? Olet ihan paras, niin olet”, nainen leperteli koiralle, jota rapsutti kaksin käsin antaumuksella. Merry heilutti häntäänsä niin että paimenkoiran koko takaosa heilui mukana. ”Häntäsi taitaa heiluttaa sinua eikä toisinpäin”, Lexa nauroi lämmöllä ja lopulta työnsi nelijalkaista poikaa sen verran sivuun, että saattoi nousta seisomaan. Kauppakassi täytyisi tyhjätä, ennen kuin maidot ja muut viileään kuuluvat tuotteet pilaantuisivat.
Tai jäätelölitrat sulaisivat. Hän oli innostunut ostamaan ehkä hieman liikaa jäätelöä, mutta kuka häntä voisi todella syyttää siitä tällaisella helteellä? Hän olisi voinut vannoa, että jäätelölaarit olivat paljon tyhjempiä kaupassa kuin yleensä, joten selvästi hän ei ollut ainoa, joka varastoi moista luksusherkkua helleaallon keskellä.

Kauppakassien purkamisen jälkeen hän palasi noutamaan postit, jotka odottivat eteisen kynnysmatolla. Hän erotteli tottuneesti mainokset ja muun ilmaisjakelun yhteen kekoon keittiön tasolle ja kirjeet, laskut ja muut oikeat postit toiseen, ja alkoi aukoa niitä kuoria, joissa oli hänen nimensä. Lähinnä ne olivat laskuja, kun asunnon vesi-, sähkö- ja kaasulaskut tulivat kaikki hänen nimissään. Hänen täytyisi selvittää, miten nettipalvelusta saisi valittua, etteivät firmat suotta lähettäisi hänelle paperisia versioita. Sähköpostiin saapuvat laskut olisivat ihan tarpeeksi, ja sitä paitsi nämä olivat vain ilmoituksia siitä, mikä hänen saldonsa oli kuukausittaisen maksun suorituksen jälkeen. Laskujen hoitaminen oli niin helppoa, kun kaikki hoidettiin suoraveloituksella tililtä!
Lexa pysähtyi suurimman kirjekuoren kohdalla ja arpoi hetken, avaisiko sen heti vai odottaisiko, että Emily ehtisi töistä kotiin. Siinä menisi kuitenkin parhaimmillaan tunteja, pahimmillaan vielä puoli päivää, eikä hän malttaisi odottaa niin kauaa. Hän oli varma, että kuoressa oli vastaus hänen hakemuksiinsa. Tai ainakin yhteen niistä. Lexa puri huultaan ja pyöritteli suurta kuorta kädessään. Se ei tuntunut kovinkaan raskaalta tai näyttänyt paksulta, mikä ei varmasti voinut olla hyvä merkki. Jos hänet olisi hyväksytty ohjelmaan, varmasti kirjeessä olisi lähetetty kunnon infopaketti asumisesta, opintojen alkamisesta ja ties mistä muusta. Hylkäyskirjeet olivat aina vain muutaman paperin paksuisia, kun ei tarvinnut sanoa muuta kuin ettei häntä ollut tahdottu paikalle.

Äh, hän ei voisi jatkaa tätä arvausleikkiä koko päivää. Lexa aukaisi kirjekuoren sormet täristen ja veti syvään henkeä ennen kuin ujutti kätensä avoimeen kirjekuoreen ja veti esiin nipun papereita. Katse kiinnittyi heti ensimmäisiin sanoihin, vaikka niiden sisäistämisessä menikin hetki. Ymmärrystä seuraava kiljaisu sai Merryn haukkumaan ja säntäämään hätääntyneenä naisen luokse, joka vain pudottautui lattialle istumaan ja rutistamaan koiraa, kun kyyneleet valuivat poskille.
”Minä pääsin sisään!” Nainen juhli koiralle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta alistui kiltisti kohtaloonsa olla Lexan rutistettavana. Nainen hautasi kasvonsa tuuhean turkin sekaan ja nyyhkytti niin, että hartiat hytkyivät. ”Pääsin opiskelemaan. MBA-tutkintoa. Pääsin kouluun!” Sanojen toistaminen tuntui tekevän siitä todellisempaa. Hänen täytyisi kertoa Emilylle heti! Lexa vapautti kätensä Merryn ympäriltä, joka alkoi heti nuolla suolaisia onnenkyyneliä pois naisen poskilta, ja hapuili puhelinta käteensä.
”Minä pääsin Newcastleen”, nainen nyyhkäisi puhelimeen onnesta halkeamaisillaan, eikä malttanut kaikelta innoltaan ja itkultaan edes tervehtiä Emilyä kunnolla. ”MBA. Vuoden tutkinto, valmistun ensi kesänä ja voin tehdä töitä melkein millä tahansa sektorilla. Olen niin onnellinen, itken täällä Merryn turkkiin kuin vähä-älyinen.” Hän ei voinut olla nauramatta vetisesti. Hän oli oikeasti päässyt yliopistoon! Kaiken hakemiseen liittyneen stressin, epävarmuuden, toivottomuuden ja huolen jälkeen hän oli päässyt sisään - ja vielä siihen ohjelmaan, mistä oli eniten innostunut. Hän pääsisi jatkamaan kauppatieteisiin ja bisnekseen keskittynyttä opintaivaltaan kokonaan uudella luvulla elämässään.
”Kiitos. Rakastan sinua. Nähdään illalla. Kiitos.” Oli vaikea lopettaa puhelua, kun hän olisi vain halunnut toistella Emilyllekin, miten oli päässyt sisään, mutta naisella oli töitä tehtävänä ja hänenkin täytyisi soittaa Jodielle, tai saisi kuulla kunniansa. Ystävä voisi juuri ja juuri sietää sen, ettei ollut ensimmäinen, joka sai kuulla tästä, mutta jos Jodie joutuisi odottamaan tunteja tai päiviä kauemmin kuin Emily, hän saisi korvilleen.

Kuten Lexa oli aavistellutkin, puhelu Jodien kanssa venyi paljon pidemmäksi ja ystäväkin purskahti kyyneliin uutisten myötä. Olivat hekin kaksi, kun vollottivat reilun vartin ajomatkan päässä toisistaan puhelimen välityksellä sitä, että hänet oli hyväksytty maisteriohjelmaan. Lexa ei laskenut hetkeksikään irti Merrystä, joka kovin kiltisti ja tunnollisesti pysytteli naisen lähellä eikä välittänyt kyynelistä, jotka kastelivat koiran turkkia. Merry lipaisi silloin tällöin kielellään hänen poskeaan, mutta suurimman osan ajasta koira vain tökki häntä kylmällä, kostealla nenällään ja inahteli kuin varmistaakseen, että kaikki oli varmasti hyvin. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, mutta Lexa ei tiennyt, miten selittää sitä nelijalkaiselle. Kaikki oli täydellistä, tai olisi ainakin sillä sekunnilla, kun Emily ehtisi töistä kotiin ja hän voisi halata naisystäväänsä. Juhlia syömällä hyvin ja aivan kamalasti liikaa, ja sen jälkeen käpertyä Emily kainalossa sohvalle katsomaan jotakin pettämättömän hyväntuulista romanttista komediaa.
Kyllä, kaikki oli ehdottomasti täydellistä. Hänellä oli opiskelupaikka, jonka turvin hän voisi alkaa etsiä töitä, joista tienaisikin sen verran, ettei aina joutuisi miettimään, oliko johonkin asiaan varaa. Hänellä oli Merry, joka oli maailman paras koira kun sieti tällaisiakin tunteenpurkauksia turhautumatta. Ennen kaikkea hänellä oli Emily, joka tukisi häntä kaikessa nyt ja aina. Emilystä olisi hyvä valaa rohkeutta uuteen koetukseen yliopiston puolella. Lexa vannoi sinä sekuntina kaikessa hiljaisuudessa, että pitäisi huolen siitä, ettei opiskelu pääsisi tulemaan hänen ja naisen väliin. Vaikka hänen täytyisi valvoa kaikki yöt pysyäkseen kurssitehtävien tasalla, hän omistaisi iltansa vain Emilylle, kuten tähänkin asti. Mutta sitä kaikkea ehtisi murehtia myöhemmin, sillä juuri nyt oli tärkeämpää nousta lattialta, suunnata Merrylle leperrellen keittiöön ja alkaa pohtia, miten tavanomaisista ruoka-aineista loihtisi jotakin juhlallista päivälliseksi.