Rakkaat rikkinäiset

"Luulisi", Wolfie vastasi.
"Ajattelitko kasvattaa laumaa vielä?" hän kysyi ja nojasi kevyesti puutarhan porttiin. Hänen silmäänsä se näytti täydelliseltä koirapihalta, vaikka ehkä Muriel ei haluaisi hänen tyttöjensä kaivelevan kasvimaataan tai kukkapenkkejään.
Luultavasti ne tekisivät niin joka tapauksessa.

Muriel laski kätensä Wolfien selälle.
"Minä en varsinaisesti suunnittele niitä asioita", hän myönsi.
"Jos joku onneton olento kaipaa kotia... No, meillä on tilaa, eikö olekin?"

"Onhan meillä", Wolfie vastasi ja pohti, päätyisikö hän lauman päätoimiseksi hoitajaksi. Ainakin hänen neljä tyttöään rakastaisivat tätä paikkaa.
"Haluatko nähdä vielä jotain vai lähdemmekö?"

Ehkä oli hullua tehdä päätös niin nopeasti. Edellisissä paikoissa hän oli tutkinut kaiken, kurkistellut kaappeihin ja suljettujen ovien taakse varmistuakseen siitä, oliko kyseinen talo heidän etsimänsä.
Ehkä oli hyvä olla joskus hieman hullu.
"Ei, lähdetään vain. Haluan päästä kertomaan Emmielle."

Wolfie nyökkäsi ja vaelsi kädet taskuissa takaisin kivetyllä etupihalla seisovan pakettiautonsa luo, kiiveten ratin taakse. Hänen tyttönsä eivät mahtuneet pienempään autoon. Ja ainakin heillä oli omasta takaa auto, jolla muuttaa.
"Milloin muutamme?" hän kysyi kääntäessään auton ja lähtiessään takaisin Hexhamin keskustaa kohti.

Muriel loikkasi etupenkille ja nykäisi oven kiinni. Hän ei malttanut odottaa enää pidempään, vaan lähetti pienelle sisarelleen viestin:
'Se löytyi!'
Hän työnsi puhelimen takaisin laukkuunsa ja vilkaisi Wolfieta.
"Milloin saat tavarasi kasaan?"

"Nyt viikonloppuna, jos tarve on", Wolfie vastasi. Osa hänen tavaroistaan taisi olla edelleen laatikoissa, jossain nuottipinojen ja unohtuneiden teekuppien alla.
"Entä sinä?"

"Vaikka huomiseksi", Muriel vastasi ja tunsi innon nipistävän vatsaansa.
"Mutta viikonloppunakin sopii. Pyydän Laurieta auttamaan, jos hän ehtii. Parempi ehtiä."
Hän vei kätensä puristamaan Wolfien reittä.
"Meillä on pian yhteinen koti."

Wolfie vastasi hymyllä ja liittyi liikenteen sekaan.
"Vienkö sinut kotiin vai tuletko luokseni?" hän kysyi hiljentäessään kärsivällisesti hitaasti matelevan pikkuauton takana.

"Pääsisit tässä hyvin ohi", Muriel huomautti, kuikuillen tietä.
"Pitääkö sinun saada töitä tehtyä?"

"Ainahan minun, mutta sitä varten on yöt", Wolfie vastasi ja väläytti naiselle poikamaisen virneen.
"Mikäs kiire meillä on? Ei tästä ole pitkä matka."

Muriel kohotti kulmaansa.
"Minä luulin, että yöt ovat jotain ihan muuta varten", hän vastasi ja silitti Wolfien reittä.
"Mutta siinä tapauksessa tulisin mielelläni sinun luoksesi. Meidän pitää juhlia talokauppoja. Onko sinulla viiniä?"

Wolfie vastasi puolittaisella hymyllä ja mateli pääkatua pitkin kohti sairaalan lähellä sijaitsevaa, punatiilistä kerrostaloa, jossa asuisi vielä tovin. Jos talokaupat menisivät läpi, ehkä he voisivat muuttaa jo viikonloppuna.
"Totta kai on. Punaista ainakin. Kelpaako se?" hän kysyi kaartaessaan auton talon pihaan ja suunnaten sitten sisään.

"Taivas, Wolfie, sinä ajat kuin mummo", Muriel huokaisi, vaikka heillä ei todella ollutkaan kiire minnekään.
"Minä en ole nirso viinini suhteen", hän vastasi todenmukaisesti, helpottuneena siitä, että he olivat viimein perillä. Mateleva liikenne ei ollut häntä varten.

"Ehkä sinulla pitäisi olla hurjasteleva, testosteronilla kyllästetty köriläs käsipuolessasi", Wolfie vastasi ja nousi portaita ylimpään kerrokseen. Tyttöjen ulvahtelu tervehti heitä, kun ne tunnistivat askeleet. Kynnet rapisivat oven takana, ja neljä borzoita vyöryivät heitä vasten, kun mies avasi oven.

Muriel puhahti.
"Sinä olet köriläs minun makuuni", hän huomautti ja painoi suukon miehen poskelle ennen kuin päästä tämän edeltään portaisiin.
Koirien vyöry tuntui kotoisalta.
"Hei, alas", hän kehotti, kun Polinan tassut räpsähtivät hänen harteilleen.

Wolfie aurasi tiensä peremmälle, Ivanka kyynärpäitä kirputtaen ja Kalinan kuono haaroissaan, etsimään punaviinipulloa keittiöstä.
"Onko sinun nälkä?" hän kysyi hätistäessään koiria lempeästi ulos pienestä keittokomerosta.

Muriel onnistui raivaamaan tiensä sisälle päättäväisellä tehokkuudella.
"Aina", hän vakuutti.
"Kokkaisitko minulle jotakin hyvää?"

"Aina. Sopiiko jokin yllättävä, mitä saan kasaan jääkaappini sisällöstä?" Wolfie kysyi ja työnsi Kalinkan jalallaan kauemmas. Hän kurkisti jääkaappiinsa ja poimi sieltä summamutikassa aineksia, joista arveli voivansa kokata.

Muriel oikaisi itsensä sohvalle ja huomasi pian olevansa koirien peitossa. Niin kuin kotona. Niin kuin tulisi olemaan heidän uudessa kodissaankin.
"Se kuulostaa taivaalliselta."

Saa nähdä, olisiko Muriel samaa mieltä, kun näkisi lopputuloksen.
Wolfie laittoi nuudeleita kiehumaan ja pilkkoi jääkaapissa olleita vihanneksia ja juureksia mielikuvituksellista wokkia varten, nakaten niitä wokkipannuun yhdessä öljyn ja soijakastikkeen kanssa. Sitten hän heitti nuudelit sekaan paistumaan ja ripotteli joukkoon mausteita.
"Olkaa hyvä", hän totesi tuodessaan lautasen ja viinilasin olohuoneen sohvalle.

Muriel nautti ruuan tuoksusta, joka leijaili pienestä keittokomerosta.
"Näyttää hyvältä", hän totesi kun kömpi esiin koirakasan alta.
"Tulethan tähän viereen?"

Wolfie vajosi Murielin viereen sohvalle ja antoi Ivankan kiivetä syliinsä, vaikka kullanhohtoinen borzoi hautasi hänet alleen.
Hän varasti siemauksen naisen viinilasista, siepaten ilmasta koirankarvan, ennen kuin se luikahti lasiin.
"Maistuuko?"

"Mm", Muriel myönsi, syy täynnä nuudeleita.
"Tämä on herkullista. Tahdotko?"
Hän tarjosi nuudeleita Wolfielle ja työnsi Ivankan kuonon syrjään viime hetkellä.

"Ei kiitos, söin ison lounaan koulussa", mies vakuutti ja rapsutti koiran silkkistä, kiharaa turkkia.
"Entä jälkiruoka? Onko toiveita?"

Ivanka näytti pettyneeltä siitä, ettei saanut isännälleen tarkoitettua maistiaista.
"Onko sinulla mitään, mihin saisi suklaata, rakas?" Muriel vastasi mietittyään.

"Sinut", Wolfie vastasi ja soi naiselle puolittaisen hymyn, ojentaen jalkansa suoraksi sohvapöydälle, joka oli osin kirjojen, vihkojen, rytistettyjen nuottipaperien ja koiransyömien kenkien valtaama.

Muriel naurahti.
"Sinä saat minut jälkiruuaksi", hän vakuutti ja kurotti painamaan suudelman miehen huulille.
"Sanoinhan, että meidän pitää juhlia."

"Niin sanoit", Wolfie totesi. Ehkä hänetkin voisi syödä suklaan kanssa? Ivanka puhisi suipon kuonon posket pullistuen ja töni isäntänsä kättä haluten lisää silityksiä.
"Sano vain, kun tekee mieli."

"Nyt heti", Muriel vastasi ja tökkäsi Wolfien säärtä varpaallaan.
"Mutta minun on syötävä ensin. Tarvitsetko apua tavaroiden pakkaamisessa?"

"Näh. Kunhan nakkelen niitä laatikoihin tai suoraan autoon sitten, kun kaupat varmistuvat", Wolfie vakuutti.
"Pitää varmaan viedä osa keräykseen. Jotenkin tavaraa kertyy."

Muriel viimeisteli nuudelinsa ja maistoi viiniään, ennen kuin työnsi Ivankaa syrjään päästäkseen kipuamaan Wolfien syliin.
"Kuka ne laatikot mahtaa purkaa?"

"Minä, niin kuin ennenkin", Wolfie vastasi ja kiersi kädet Murielin reisille.
"Etkö sinäkin pura omat laatikkosi?" Hänen omaisuutensa koostui lähinnä soittimista, elokuvista, nuottivihoista ja sekalaisista huonekaluista. Vaatteet mahtuisivat pariin jätesäkkiin.

"Tietenkin puran. Minä vain pakkaan laatikkoni sen mukaan, mihin huoneeseen tavarat kuuluvat."
Muriel upotti sormensa Wolfien hiusten joukkoon ja painoi hitaan suudelman tämän huulille.
"Muuttaako koko mukikokoelmasi mukaan?"

"Saa nähdä, kuinka paljon jaksan pakata mukeja", Wolfie vastasi olkaansa kohauttaen ja vastasi suudelmaan.
"Pitikö meidän lisätä suklaata tähän jälkiruokaan?"

"Piti", Muriel vastasi ja kietoi käsiään paremmin Wolfien ympärille.
"Mutta tässä on niin hyvä olla."
Vaikka paikaltaan karkotettu Ivanka tuijottikin häntä syyttävänä.

"Vai niin", Wolfie vastasi ja silitti sormenpäillään ylös Murielin reittä.
"Pitäisikö meidän riisua sinut?"

"Pitäisi", Muriel vastasi ja ojensi käsiään päänsä yläpuolelle, jotta Wolfie saisi t-paidan riisuttua hänen yltään.
"On kuuma."

Wolfie veti t-paidan pois, heitti sen lattialle ja riisui sitten myös liivit, heittäen ne perään. Ne herättivät välittömästi Vasilisan kiinnostuksen.
Sitten hän nojautui suutelemaan paljasta solisluuta.

Kynsien rapinasta päätellen käytännölliset, joskin varsin vaatimattoman näköiset urheiluliivit olisivat entiset siinä vaiheessa, kun Muriel keksisi kaivata niitä.
Onneksi ne olivat vanhat.
"Sinulla on vielä liikaa vaatetta, rakas."

"Tee jotain asialle", Wolfie ehdotti ja hamusi huulillaan alemmas, hakien paremman otteen Murielin reisistä. Olisiko hänellä itsekuria nousta hakemaan ja ehkä sulattamaan suklaata? Tuskin.

Muriel huokaisi hiljaa ja näykkäsi miehen korvaa ennen kuin vei kätensä tämän ironisen t-paidan helmalle riisuakseen sen samanlaisella kärsimättömyydellä, jolla hänen oma paitansa oli lähtenyt.

Wolfie nosti käsivarsiaan ja ohjasi ne sitten riisumaan Murielin alaosaa. Hän tuuppasi koirat pois sohvalta ja heitti naisen sitten selälleen sille, jotta voisi riisua kaiken alushousuja myöten tämän yltä.

Muriel kohotti enemmän kuin auliisti lantiotaan niin, että Wolfie sai riisuttua uskollisesti palvelleet shortsit ja niiden alla olleet, valitettavan pitsittömät alushousut.
Tuskinpa se Wolfieta haittasi. Pitsittömyys.
Hän vei omat kätensä riisumaan miehen housuja samalla kun veti tätä suudelmaan.

Wolfie työnsi Murielin jalkoja haralleen ja kumartui suutelemaan nyt paljasta vatsaa, valuen kiireettä alemmas. Myös koirat pyrkivät osallistumaan aktiivisesti hellyyshetkeen ja yrittivät kiipeillä sohvalle.

Muriel oli samanaikaisen tekemisen mestari. Nytkin hän saattoi samaan aikaan keskittyä kosketukseen ja tökkiä koiria kauemmas - taito, joka tulisi varmasti olemaan hyödyllinen kun lauma moninkertaistuisi. Joku koirista nuoli hänen korvaansa, mutta se sai nyt olla, sillä hänen toinen kätensä hakeutui Wolfien hiusten joukkoon.

Wolfie hakeutui kiltisti alaspäin, hyväilemään Murielia huulillaan ja kielellään. Vasilisa ravasi ympäri pienehköä kerrostaloasuntoa Murielin alushousut suussaan. Pian niillä olisi yllinkyllin pihaa, missä juosta.

Jossain vaiheessa Murielin katse osui hetkeksi alushousuihin, joita näemmä ravisteltiin hengiltä varsin ylpeästi ja ponnekkaasti. Taitaisi joka tapauksessa olla myöhäistä pelastaa ne, jopa siinä tapauksessa, ettei hänellä olisi ollut parempaa tekemistä juuri nyt.
Selkä kaartuen hän huokaisi Wolfien nimen.
"Tulisit tänne, rakas..."

Wolfie painoi viimeisen suudelman Murielin alavatsalle ja kohottautui sohvalta jaloilleen, riisuen housunsa ja polkaisten ne tottuneesti jaloistaan.
"Oletko muuten pillerillä? Vai haenko kumin makuuhuoneesta?"

Muriel ojensi toista jalkaansa auttamaan housujen pois potkimisessa.
"Mm-hmm, olen huolehtinut siitä, ettei meidän tarvitse rapistella niitä paketteja turhaan", hän vastasi ja kietoi jalkojaan takaisin Wolfien ympärille.
"Vaikka olenkin yllättynyt siihen, ettei sinulla ole kätköä täällä. Olohuoneessa."

Wolfie vilkaisi ympärilleen. Ehkä olikin, mutta se oli niin hyvässä kätkössä jossain nuottien ja kodittomien tavaroiden alla, ettei hän ollut varma mistä etsiä. Eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä keskittyä.
Hän kumartui alas ja nojautui Murielin ylle, näykkien naisen kaulaa, kun haki otteen lantiosta ja painautui lähelle.

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien ympärille ja halasi miehen lähemmäs itseään - ja työnsi sitten yhden pitkän kuonon pois korvastaan. Mutta varsin pian koirien hätistely tapahtui siinä sivussa, sillä hänen huomionsa oli jossakin aivan muualla.
Wolfien sohva oli kieltämättä mukava.

Wolfie haki paremman otteen Murielin lantiosta etsiessään heille yhteisen, kiihtyvän rytmin ja hamusi naisen rinnan ihoa niin tehdessään. Joku nuoli hänen varpaitaan antaumuksella, mutta olkoon.

Jonkun kieli kävi myös Murielin varpailla, mutta hän tuskin huomasi sitä unohtuessaan yhteiseen, miellyttävään rytmiin. Ja mielihyvään, joka pyyhkäisi hänen ylitseen.
Vasta sen jälkeen sellaiset asiat kuin varpaita nuolevat koirat alkoivat saada merkitystä.

Wolfie jäi lojumaan puoliksi Murielin päälle, leuka naisen solisluuta vasten ja sormet kylkeä silittäen. Joku nuoleskeli edelleen hänen varpaitaan, mutta hän ei välittänyt.

Muriel halasi Wolfien syliinsä ja veti jalkojaan sen verran kauemmas, että ainoastaan miehen varpaat saivat koiramaista rakkautta.
"Minä pidän sinun sohvastasi", hän totesi, silittäen miehen selkää.
"Voisimme pitää sen."

"Tässä käytössä ehdottomasti", Wolfie vakuutti raukeasti ja näykkäsi rinnan ihoa, halaten Murielia tiukemmin.
"Meillä voisi olla jokin ihastuttava paikka rakasteluun joka ikisessä huoneessa."

Muriel nauroi kehräten ja pörrötti Wolfien hiuksia.
"Mikäli minä muistan, emme ole tarvinneet erityisiä paikkoja ennenkään. Vaikka lattia saikin kieltämättä selkäni särkemään."
Joku koirista yritti liittyä heidän seuraansa sohvalle.

"Vai niin", Wolfie vastasi ja tukahdutti raukeuden tuoman haukotuksen.
"Tehdään sitten niin. Halusitko suklaata?" hän kysyi ja tuuppasi Kalinkan alas, kun se oli talloa hänen miehuutensa päälle.

"Halusin", Muriel vastasi.
"Mutta juuri nyt olet hyvin suloinen siinä. Pidän sinusta tuollaisena."
Hänen sormensa vaelsivat miehen selällä.
"Sulje vain silmäsi, jos sinua väsyttää."

Wolfie noudatti neuvoa ja painoi silmänsä kiinni, lepuuttaen päätään Murielin rinnalla. Sormet vaelsivat edelleen naisen kyljellä. Koirat vaelsivat olohuoneessa puuhkahännät huiskuen ja tohkeissaan läähättäen.

Muriel painoi suudelman Wolfien hiuksiin ja antoi omien silmiensä painua kiinni. Hänellä oli miellyttävä, raukea olo.
Kynsien rapina muistutti häntä heidän uudesta pihastaan.
"Ajattele, että lauman voi vain päästää ovesta omalle pihalle."

"Se on luksusta. Olen haaveillut siitä pitkään, koska tuntuu, etten saa tarjottua tytöille tarpeeksi liikuntaa", Wolfie mumisi raukeasti.
"Siellä on tilaa juosta vapaana."

Wolfien raukea ääni täytti Murielin hellyydellä. Lämpö tunkeutui auringonsäteinä sisälle olohuoneeseen, eikä kiirettä vaatteiden pukemiselle siksikään ollut.
"Lauma nauttii siitä varmasti. Ja sinä saat oman huoneen musiikillesi. Se on hyvä talo, eikö olekin?"

"Se on hyvä talo", Wolfie vakuutti. Ehkä he muuttaisivat mielensä, kun muuttaisivat sinne, mutta turha sitä oli murehtia vielä.
Puhelin kilahti ja hän haki puhelimen laiskasti lattialla.
"Kaupat on lyöty lukkoon. Kun allekirjoitamme paperit, talo on meidän."

Muriel tunsi jälleen lämpimän, innostuneen tunteen pyyhkäisevän lävitseen.
"Meillä on siis pian todella yhteinen koti", hän totesi ja tunsi yhtäkkiä silmiensä kostuvan.

"Älä nyt itke", Wolfie vetosi ja suukotti naisen rintaa.
"Se on iloinen asia. Pääset pakkaamaan ja siivoamaan ja tapetoimaan ja maalaamaan. Ajattele sitä riemua."

"Minähän olen iloinen!" Muriel niiskutti ja tukisti Wolfien hiuksia kevyesti.
"Olen niin iloinen, ettei mieleni keksi muuta tapaa ilmaista sitä kuin tämä."

Wolfie nauroi käheästi ja nipisti naisen pakaraa kylkeä silittäneellä kädellä.
"Hyvä niin. Minuakin melkein itkettää, kun ajattelen remontointia ja pakkausta ja muuttamista."

"Remontointi ja pakkaaminen ja muuttaminen on ihanaa", Muriel vastasi nyyhkäisten.
"Saat lähteä kanssani rautakauppaan valitsemaan maaleja. Minkä värisen makuuhuoneen haluat?"
Itku teki hänen äänestään tukkoisen.

"Tykkään sinisestä", Wolfie vastasi. Hän oli maalannut edellisten asuntojensa makuuhuoneet siniseksi ja se tuntui hyvältä perinteeltä.
"Sisusta sinä keittiö sellaiseksi kuin haluat."

"Hyvä on. Sinä saat valita makuuhuoneen värimaailman, niin minä valitsen keittiön. Entä olohuone?"
Muriel naurahti ja pyyhki silmiään.
"En voi uskoa, että tosiaan keskustelemme tästä."

"Sininen tai purppura", Wolfie ehdotti ja vilkaisi ympärilleen. Ainakin kaikki hänen kalusteensa sopivat siihen, myös erilaiset, keltaiset esineet, jotka olivat harhailleet hänen tavaroidensa joukkoon.
"Valikoi sinä myös vierashuoneen värit."

"Purppura olisi kaunis", Muriel vastasi.
"Pitäisikö meidän maalata vierashuone vaikka keltaiseksi? Voisimme puhua sinisestä ja keltaisesta huoneesta. Se kuulostaa ylelliseltä, eikö?"

"En tiedä, onko meissä mitään ylellistä", Wolfie vastasi pohtien, mikä sinisestä ja keltaisesta teki ylellisen. Hänelle se toi lähinnä mieleen Ruotsin.
"Anna palaa värien kanssa ja maalaa mitä tahdot."

"Autatko minua maalaamaan?" Muriel kysyi, kuljettaen sormeaan pitkin Wolfien selkää. Kyyneleet olivat tyrehtyneet, ja muistuttivat itsestään enää lähinnä tukkoisella nenällä.
"Minusta olisi ihana katsella sinua maalaamassa."

"Mitä saan, jos maalaan?" Wolfie kysyi näykkien Murielin kaulansyrjää ja ujuttaen kättään alas naisen vatsaa ja kohti jalkoväliä. Hän oli valmis uusintakierrokseen.

Murielin nauru muuttui pehmeäksi kehräykseksi.
"Jos olet oikein ahkera", hän aloitti, taivuttaen päätään niin että kaula oli paremmin tarjolla.
"Niin emmeköhän me jotakin keksi. Jotakin oikein mukavaa."

"Mitä mukavaa?" Wolfie vaati, pysäyttäen kätensä ja näykäten naisen kaulaa terävästi. Ympäripyöreät vihjailut eivät kelpaisi palkanmaksuksi.

Muriel hengähti terävästi.
"Se riippuu siitä, mitä haluat palkkioksi, rakas", hän vastasi.
"Joko minä kokkaan sinulle. Tai sitten voin pitää sinua oikein hyvänä."

"Jälkimmäinen. Ehdottomasti jälkimmäinen", Wolfie huokasi syvään ja käsi vaelsi alas, hyväilemään naista. Hän tekisi melkein mitä tahansa, jos se olisi palkintona.
Polina töykki Murielin korvaa häntä toiveikkaasti huiskuen.

Muriel ojensi toista kättään rapsuttamaan Polinaa korvan takaa.
"Ruoka on tärkeää", hän muistutti.
"Mutta jos olet oikein, oikein ahkera, voit saada molemmat. Ruokaa ja aivan erityistä hellyyttä."

"Haluatko sinä aivan erityistä hellyyttä?" Wolfie kysyi huvittuneena ja hamusi kaulaa, kun käsi liikkui tottuneesti jalkojen välissä hellien naista.

Muriel huokaisi pehmeästi.
"Minä haluan sinut", hän vastasi ja kietoi jalkojaan Wolfien ympärille.
"Tässä ja nyt."

"Hyvä on sitten", Wolfie murahti samalla pehmeydellä ja kohottautui taitettujen jalkojensa päälle. Sitten hän tarttui Murielin lantioon ja veti naisen lähemmäs itseään, painuen lähemmäs ja hakien kiireettä nautinnollista, kiihkeää rytmiä, jota koirat seurasivat uteliaina.

Koiranomistajana oli ollut pakko tottua siihen, että aina ja kaikella oli todistajia. Niin rakastelullakin.
Muriel nautti siitä, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia pienistä, rapisevista pakkauksista, joiden availeminen keskeytti kaiken - vaikka hän olikin läksynsä oppinut.
Nyt hän saattoi keskittyä vain Wolfien läheisyyteen, kietoutua miehen ympärille ja halata tämän lähelle itseään.
Joku koirista haukahti innostuneena.

Wolfie huokasi syvään, kun mielihyvä hyökkäsi huippuunsa. Hän nosti Murielin toisen jalan olalleen ja painoi sen nilkalle suudelman, ennen kuin valahti sohvan selkänojaa vasten ja painoi silmänsä kiinni.
Ehkä hänenkin selkänsä kipeytyisi vielä.

Muriel teki Wolfielle viereensä tilaa ja tunsi syvää hellyyttä katsellessaan miestä.
"En malta odottaa, että pääsemme muuttamaan", hän totesi, kun oli tasannut hengitystään hetken.
"Yhteiseen kotiin. Korkea aika sille, eikö olekin, rakas?"

"Niin on", Wolfie myönsi, mutta ei voinut olla pohtimatta, olisiko todellisuus sitä, mitä Muriel toivoi. Joutusiko nainen pyristelemään vapaaksi ja etsimään onneaan jonkun muun luota.
"Pitäisikö meidän alkaa pakata jo nyt? Voisimme viedä ensimmäisen kuorman jo tänään."

Muriel oli täynnä tarmoa ja suoristautui sohvalta.
"Onko sinulla vielä laatikoita tallessa?" hän kysyi, katsoen ympärilleen varsin luovasti sisustetussa olohuoneessa.

"Eiköhän jotakin, mutta ainakin minulla on pakettiauto", Wolfie vastasi. Hän vääntäytyi ylös ja lompsi luontevan alastomana hakemaan keittiöstä jätesäkkejä ja suuntasi sitten makuuhuoneeseen. Hän voisi ainakin pakata vaatteensa pusseihin.

Muriel seurasi Wolfieta aivan yhtä alastomana.
"Vaatteita ei sovi unohtaa muovipusseihin", hän totesi silmäillen Wolfien pakkausmateriaalivalintaa.
"Se ei tee niille hyvää."

"En ajatellut hautoa niitä", Wolfie vastasi pyyhkien vaatekaappiensa sisällön jätesäkkeihin. Sitten kolmannesta kaapista pyyhkeitä ja petivaatteita.
"Vien ensimmäisen kuorman jo tänään, tuskinpa kenelläkään on mitään sitä vastaan. Ehkä pitäisi käydä myös rautakaupassa. Remontoida huone kerrallaan."

Tuttujen petivaatteiden näkeminen täytti Murielin lämpimällä onnella.
He olivat todella tekemässä tämän. Muuttamassa yhteen. Pian nuo samat petivaatteet olisivat heidän yhteisessä kaapissaan.
Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jälleen parikymppinen tytönhupakko.
"Ostamassa sinistä maalia."

"Ehkä sinun pitäisi laatia kauppalista rautakauppaan", Wolfie ehdotti.
"Meidän ehkä pitää käydä siellä uudelleen ja katsoa vähän, mitä pitäisi tehdä. Aloitetaanko remontti makuuhuoneesta vai?"

Muriel innostui ajatuksesta ja lähti etsimään paperia ja kynää - mielellään sellaista paperia, johon ei ollut raapustettu nuotteja. Hän ei halunnut ottaa vastuuta Wolfien mahdollisen mestariteoksen tuhoamisesta.
"Makuuhuone on tärkeä huone."

Siitä he olivat ehdottomasti samaa mieltä.
Wolfie harkitsi pukevansa edes bokserit päälleen, mutta muutti mielensä. Makuuhuoneen nurkassa, osin papereiden alla hautautuneena, oli muutama osittain purettu laatikko, joihin hän kurkisti.
Ainakin vaatteet saisi mukaan ensimmäisellä kierroksella.
"Mikä huone on seuraava?"

"Keittiö", Muriel vastasi epäröimättä.
"Sekin tärkeä huone. Ellet halua alkaa remontoida musiikkiluolaasi?"

"Ehkä sinä voit remontoida keittiötä ja minä makuuhuonetta ja musiikkihuonetta", Wolfie ehdotti ja kellahti selälleen sängylle, häpeilemättömän alastomana.
"Pitäisikö pitää pieni tauko?"

Murielin suupieli nykäisi.
"Minkä mittainen tauko?" hän kysyi, katsellen häpeilemättömänä Wolfien alastonta vartaloa.

"Mitä sinulla on mielessäsi?" Wolfie kysyi pahastumatta katsetta. Hän risti käsivarret rennosti päänsä taakse ja kohotti kysyvästi kulmaansa.

"Voi, minulla on mielessä vaikka mitä, rakas", Muriel vastasi ja laskeutui istumaan sängyn laidalle.
"Me voisimme esimerkiksi-"
Hän vaikeni, kun ovisummeri soi.

Wolfie kohotti hölmistyneenä päätään ja nousi ylös, siepaten pilkulliset bokserit yhdestä jätesäkistä. Hän hyppelehti ne jalkaansa matkalla ovelle ja hätisti tyttöjään kauemmas.
"Niin?" hän kysyi avatessaan oven.

"Oh."
Oven takana seisova kalpea olento tuijotti Wolfieta varsin järkyttyneenä. Ja tunsi sitten punan kohoavan kaulalta kasvoille.
"T-tulinko huonoon aikaan?" Sylvia kysyi.
Mochi haukahti käskevästi laventelinliloissa valjaissaan.

"Oh", Wolfie vastasi ja tuijotti Sylviaa hetken häkeltyneenä. Hän sukaisi seksiä puhuvia hiuksiaan asiallisempaan ojennukseen ja vilkaisi ympärilleen, siepaten eteisen pieneltä lipastolta t-paidan, jonka nykäisi päänsä yli.
Hän ei ollut arvellut näkevänsä Sylviaa enää koskaan.
"Hei. Tule vain sisään. Onko kaikki hyvin?"

Mochi tempaisi kärsimättömästi valjaitaan päästäkseen venäläisten pitkäsäärtensä luo.
Sylvia räpäytti silmiään.
"On, minä vain..."
Hän alkoi itkeä ennen kuin ehti estää itseään.
"Olen kamalan pahoillani..."

Voi paska. Wolfie katsahti eksyneenä ympärilleen ja houkutteli Sylvian oven sisäpuolelle, työntäen sen kiinni naisen takana. Venäläiset pitkäsääret tulivat iloisesti liehuen tervehtimään Mochia ahtaaseen eteiskäytävään.
"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" hän kyseli ja yritti vetää naisen varovaiseen halaukseen.

Mochin viileä kuori murtui, kun se näki pitkästä aikaa venäläiset tyttöystävänsä. Pullea japanilaispoika vinkui ja heilutti häntäänsä ja mielisteli tyttöjään korvat päätä vasten painettuina.
Wolfien ele sai Sylvian nyyhkyttämään kovempaa ja painautumaan Wolfieta vasten.
"Olen pahoillani, en vain tiennyt, minne muuallekaan olisin mennyt..."

"Hei, kaikki on ihan hyvin. Olet turvassa täällä", Wolfie vastasi, jokseenkin summamutikassa, koska ei tiennyt, mistä oli kyse. Ainakaan nainen ei näyttänyt olevan kuolemaisillaan, ulkoisesti. Hampaitakaan ei ollut tainnut puuttua ainakaan näkyvästi.
"Mitä on tapahtunut?"

"Minä en jaksa enää kuulla olevani typerä", Sylvia vastasi itkien.
"Olen siihen niin hirvittävän väsynyt... Callahan on minulle vihainen."
Itku sai hänet hikkaamaan.
"Onko kaikki hyvin?" Wolfien paidassa makuuhuoneen ovensuuhun ilmaantunut Muriel kysyi huolissaan. Tällä kertaa kyse ei ollut siitä, että hän olisi yrittänyt osoittaa asemansa, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän ollut löytänyt kiireessä muuta päällepantavaa.
Alushousut olivat hänen omansa. Eivät ne samat, joita Vasilisa oli kurittanut.

"Ei kenelläkään, varsinkaan aviomiehellä, ole oikeutta puhua sinulle niin", Wolfie vetosi, tietämättä kuinka monetta kertaa kertoi sen Sylvialle. Hän nyökkäsi Murielille rauhoittavasti ja kiersi käsivarsiaan paremmin Sylvian ympärille.
"Et ole typerä, etkä varmasti ansaitse kenenkään vihaa. Miten olisi kuppi teetä? Tule istumaan."

Sylvia hikkasi myöntävästi ja suuntasi kohti olohuonetta, jonne Mochi oli jo ravannut edeltä siitä riemusta, että näki jälleen venäläisiä pitkäsääriään. Joita oli nykyisin neljä. Pullea japanilaispoika hämmentyisi vähemmästäkin.
"Minä voin laittaa veden kiehumaan", Muriel lupasi hiljaa ja suuntasi keittokomeroon.

Borzoit loikkivat sohvalla ja yli kahvipöydän. Nuottipaperipinot lentelivät huoneessa kuin ylisuuret lumihiutaleet.
"Tytöt", Wolfie vetosi istuttaessaan Sylvian sohvalle ja istahti naisen viereen, suojaksi riehakkaita koiria vastaan.
"Jää tänne yöksi. Ja jätä se mies."

"Hän on minun aviomieheni", Sylvia vastasi kaivaen samalla nenäliinan pienestä käsilaukustaan. Hän taputteli sillä kasvojaan ja niisti nenänsä.
"Ja minä varmasti ansaitsin sen. En vain... Olen pahoillani, jos tulin huonoon aikaan."

"Hän ei kohtele sinua kuin sellainen", Wolfie huomautti ja kiersi käsivartensa Sylvian hartioiden ympärille.
"Älä murehdi siitä. Olet oikein tervetullut tänne." Hän katsahti keittokomeron suuntaan teen toivossa. Tytöt laukkasivat raisuina eteiskäytävästä olohuoneeseen, loikkivat huonekalujen yli ja katosivat kohti makuuhuonetta.

Muriel saapui kuin katseen kutsumana, kantaen kahta eriparista kuppia, joista toisessa oli kissanpentuja ja toisessa keltaisia polkkapilkkuja.
"Tässä, tee auttaa aina", hän totesi, samalla kun Sylvia räpäytti häkeltyneesti silmiään, kun tiedosti ensimmäistä kertaa Murielin läsnäolon.

"Sylvia, tässä on Muriel", Wolfie esitteli ja työnsi lempeästi seurankipeän Kalinkan kauemmas heistä.
"Muriel, Sylvia." Hän silitti samalla lempeydellä Sylvian käsivartta, halaten naista kainaloonsa ja auttoi teekupin tämän käsiin.
"Sinun pitäisi jättää se mies."

Sylvia nyökäytti päätään tervehdykseksi ja otti sitten teemukin vastaan. Sen lämpö tuntui lohdulliselta, siitä huolimatta, että ulkona oli varsin lämmin.
"Haluaisitko jotakin muuta? Jotain syömistä?" Muriel tarjoutui, osaamatta vain olla paikoillaan.
Sylvia pudisti päätään.

"Satuttiko se mies sinua?" Wolfie kysyi silitellen Sylvian käsivartta. Polina kiipesi Sylvian toiselle puolelle ja kävi makuulle, painaen puikulan päänsä naisen syliin.
"Oletko kunnossa?"

Sylvia pudisti päätään ja niiskaisi.
"Ei, ei hän... Minä vain pelästyin, siinä kaikki."
Lisää kyyneleitä valui hänen poskilleen.
"Se on kaikkein pahinta. Kun hän menee täysin hiljaiseksi."

"Jätä se mies", Wolfie vetosi jälleen.
"Tiedät itsekin, ettei se ole hyvä suhde. Lähde, kun voit ja aloita uusi elämä. Ansaitset olla onnellinen."

Sylvia tuijotti teetään.
"En voi. Kun hän rauhoittuu, hän on pahoillaan. Eikä Callahanilla ole ketään muuta, hän olisi yksinäinen, jos minä lähtisin."
Hän räpäytti silmiään.
"Olen pahoillani. Minä vain... halusin nähdä sinut."

"Ei sillä ole väliä, onko hän pahoillaan. Ajattele joskus itseäsi", Wolfie vetosi tuskastuneena ja katsahti Murielia kuin apua pyytäen.
"Minusta on aina mukava nähdä sinut. Ansaitset ihan toisenlaisen elämän. Hanki sellainen."

Sylvia nyyhkäisi.
"Minä olin ajatellut vuokrata asunnon, mutta..."
Hän alkoi taas itkeä, mikä sai Murielin suuntaamaan hakemaan nenäliinoja. Kun hän palasi, hän istahti sohvan reunalle Sylvian toiselle puolelle ja kosketti lohduttavasti naisen käsivartta.

"Mutta mitä? Sinun pitäisi tehdä niin", Wolfie vastasi.
"Mitä odotat? Tuollaiset miehet eivät muutu. He ovat pahoillaan hetken, kun mustelmat näkyvät, ja sen jälkeen sinuun sattuu aina vain pahemmin."

Sylvia tuijotti teekuppiaan.
Wolfie oli tietenkin oikeassa. Mutta hänessä eli edelleen toivo siitä, että Callahan muuttuisi, samoin kuin pelko siitä, kuinka mies pärjäisi yksin.
"Hän lyö minua hyvin harvoin", hän puolusti miestä ja sai Murielin puhahtamaan.
"Kertakin on liikaa, kultapieni."

"Miksi sinä puolustat sitä miestä edelleen? Kuinka kauan sinun täytyy olla onneton ja sattua?" Wolfie vetosi tuskastuneena. Sylvia oli ainoa, joka voisi muuttaa oman elämänsä.

Sylvia veti hartioitaan kyyryyn.
Muriel huokaisi ja taputti naisen polvea ennen kuin nousi seisomaan, mikä sai pitkäsäärisen venäläisen levittäytymään paremmin sohvalle.
"Olet turvassa täällä. Saat nukkua yön rauhassa."
Sylvia katsahti Wolfieta huolissaan.
"Oliko teillä jotakin kesken?"

"Älä huoli, ei mitään, mikä ei voisi odottaa", Wolfie vakuutti.
"Ostimme juuri talon Murielin kanssa. Olet tervetullut sinnekin jatkossa, jos tarvitset yösijaa. Muriel aikoo ottaa sinne hevosiakin, sinähän olet niiden kanssa ihan ammattilainen, joten ehkä tuntisit olosi kotoisaksi."

Sylvia räpäytti silmiään ja katsahti Wolfiesta Murieliin ja takaisin.
"Niinkö? Voi miten ihanaa", hän henkäisi, ja Muriel oli näkevinään sinisissä silmissä ripauksen haikeutta.
"Milloin te menitte naimisiin?"

"Me emme ole naimisissa", Wolfie vastasi ja vilkaisi Murielia sivusilmällä. Vielä.
Hän silitti Sylvian käsivartta ja rutisti naista kevyesti.
"On mukava nähdä sinua pitkästä aikaa. Oletko varma, ettet haluaisi päivällistä?"

Muriel ei voinut mitään sille, että hetkellinen järkyttynyt ilme Sylvian kasvoilla sai hänen suupielensä nykäisemään. Naisen kunniaksi oli sanottava, että tämä palautti hymyn kasvoilleen varsin nopeasti, ja vaikutti vielä vilpittömän onnelliselta heidän puolestaan.
"Minusta olisi ihana tulla vierailulle luoksenne. Ja eikö siitä olisi kamalasti vaivaa?"

"Ei tietenkään. Siellä on erillinen vierashuonekin", Wolfie vakuutti. Josta ilmeisesti tulisi keltainen.
"Se vaatii vähän remontointia, mutta eiköhän siitä tule vielä mainio. Siihen kuuluu komeasti maata ja metsää, joten koirille ja ilmeisesti hevosille on yllinkyllin tilaa."

Sylvia hymyili.
"Mochi nauttisi varmasti siitä, että pääsisi juoksemaan vapaana", hän totesi ja katsahti rakastavasti pulleaa shibaa, joka oli heittäytynyt kyljelleen lattialle.
"Tuota, ehkä minä voisin ottaa päivälliseksi jotakin pientä. Jos siitä ei ole vaivaa."

"Ei tietenkään ole. Olen aina nauttinut sinulle kokkaamisesta", Wolfie vakuutti ja soi Sylvialle lämpimän hymyn, kun nousi jaloilleen ja suuntasi pieneen keittokomeroon. Ehkä hän voisi lämmittää aikaisemmasta päivällisestä jääneet nuudelit ja vihanneswokin, ja loihtia samalla jälkiruokaa. Vaikka lettuja ja suklaata.

Muriel seurasi Wolfieta pieneen keittokomeroon, jonne myös vähintään kaksi koiraa tuntui pyrkivän riippumatta siitä, mitä siellä tehtiin.
"Pitäisikö minun lähteä kotiin?" hän kysyi hiljaa, silittäen miehen selkää.

"Ei, ei tietenkään", Wolfie vakuutti ja soi Murielille hieman hämillisen hymyn. Tämä oli yllättävä käänne heidän iltaansa.
"Hän tarvitsee vain turvallisen paikan yöksi." Hän kaatoi lettutaikinaa toiselle pannulle, kun wokki sihisi toisessa.''

Muriel kurottui painamaan suukon Wolfien poskelle, taputti miehen takapuolta ja suuntasi sitten takaisin olohuoneeseen pitämään seuraa heidän vieraalleen.

Wolfie toi tovia myöhemmin Sylvialle lautasellisen thaimaalaisittain maustettua wokkia, jonka päälle oli ripoteltu muutama lehti korianteria. Hän palasi paistamaan lettuja, ja saattoi sitten tuoda sekä Murielille että Sylvialle lautasen, jolle oli aseteltu pari rapeahkoksi paistettua lettua, pallo mangojäätelöä ja valeltua, sulatettua suklaata, kaikki hunnutettu kevyesti tomusokerilla.
Venäläiset kurottelivat pitkiä kuonojaan antaumuksella lautasia kohti.

Siinä vaiheessa Muriel oli saanut aloitettua keskustelun hevosista, ja Sylvian sulkeutunut olemus oli alkanut hiljalleen muuttua avoimemmaksi. Muriel oli juuri kertomassa suunnitelmiaan tallin suhteen, kun Wolfie saapui herkullilta tuoksuvien lettujen kanssa.
"Wolfie, mitä jos pidetään elokuvailta?" hän ehdotti, samalla kun työnsi Kalinkan kuonoa kauemmas.
Lattialla Mochi päästi tuohtuneen kiljahduksen siitä hyvästä, ettei sille tarjoiltu.

"Hyvä ajatus. Valikoikaa vain elokuva, minkä haluaisitte nähdä", Wolfie kannusti ja siirtyi paistamaan loput lettutaikinasta ja siivoamaan pienen keittiön, ennen kuin liittyi naisten seuraan. Hän heittäytyi selälleen upottavalle, borzoinkarvan kirjomalle matolle ja sai välittömästi päälleen innostuneiden koirien lauman.

Innostuneiden koirien lauman, johon tällä kertaa kuului myös Mochi, joka puhisi ensin painokkaasti ja heittäytyi sitten hinkkaamaan itseään mattoa vasten.
Muriel ja Sylvia siirtyivät tutkimaan elokuvavalikoimaa, ja päätyivät hetkellisen tutkinnan jälkeen laittamaan Mamma Mia!:n pyörimään.

Wolfie loikoi matolla kuin yksi pitkäsääristään, hontelot jalat kevyesti ristittyinä ja rapsutteli viereensä lysähtäneen Ivankan kultaista, kiharaista turkkia.
ABBA:n ikoninen musiikki täytti olohuoneen elokuvan myötä.
"Mitä sinulle on muuten kuulunut, Sylvia?"

Muriel etsi itselleen mukavan asennon sohvalta, ja hetken kuluttua myös Sylvia rentoutui ja käpersi itsensä sohvannurkkaan.
"Tämä on ihana", hän henkäisi.
"Olen nähnyt musikaalin Lontoossa muutaman kerran."
Kyyneleet olivat jo kuivaneet ja itkun tuoma punoitus kadonnut silmistä.
"Oh, olen ollut kiireinen tallilla. Kausi on taas käynnissä, joten treenaamme ohjelmaa kisoihin."

"Se kuulostaa mielenkiintoiselta", Wolfie vakuutti ja ähkäisi, kun Kalinka istahti häpeilemättä hänen vatsansa päälle.
"Haluisitteko lisää lettuja? Tai jotain juotavaa?"

"Aina", Muriel vastasi ja ojensi tyhjää lautastaan, silmät hymystä siristyen.
"Sylvia myös, eikö niin, kultapieni? Suklaa auttaa kaikkeen."

Wolfie vastasi poikamaisella virneellä ja kömpi ylös lattialta ja koirien alta, suunnaten keittiöön laittamaan naisille uudet lautaselliset lettuja, jäätelöä, suklaata ja hippusta tomusokeria. Hän oli aina nauttinut muille kokkaamisesta. Se oli ollut melkein pahinta hänen yksinäisyydessään.
Hän palasi ja ojensi Sylvialle ja Murielille uudet annokset jälkiruokaa.

Oli kyse sitten suklaan maagisesta vaikutuksesta tai Mamma Mia!:n piristävästä musiikista, siinä vaiheessa, kun lopputekstit vyöryivät ruudulle, Sylvia tunsi olonsa paremmaksi.
Ja väsyneeksi. Hyvin väsyneeksi valvottuaan ahdistuneena edellisen yön.

"Jää tänne yöksi", Wolfie kannusti Sylviaa ja kohottautui istumaan matolta. Hän voisi laittaa makuuhuoneeseensa puhtaat lakanat ja ehkä siistiä sitä vähän, ja hän voisi nukkua sohvalla sekä ajaa Murielin kotiin tämän koirien luo.
Sitten hän pohtisi pakkaamisen jatkamista huomenna.

Sylvia katsahti Wolfieta melkein pahoitellen.
"Jos siitä ei ole vaivaa", hän vastasi, katsahtaen myös Murieliin joka oli jo suuntaamassa keittiöön tiskaamaan.
"Minä en... tahtoisi mennä takaisin enää tänään."

"Ei tietenkään ole vaivaa", Wolfie vastasi ja nousi ylös, suunnaten makuuhuoneeseensa. Hän tuuppasi oven kiinni saadakseen tilaa koirilta ja vaihtoi sänkyynsä uudet lakanat, siloitellen niitä keskittyneesti suoraan. Sitten hän raahasi vaatekassit nurkkaan, suoristi yöpöydät ja keräsi huoneeseen levittäytyneet, puolipitoiset vaatteet pyykkiin.
Noin, vähän vähemmän kaoottinen.
"Muriel, haluaisitko, että vien sinut kotiin?" hän kysyi seisahtuen keittiön ovensuuhun.

Muriel oli sillä välin saanut ruuanlaiton jäljet siivottua keittiöstä.
"Kiitos, se olisi huomaavaista", hän vastasi ja painoi nopean suudelman miehen huulille.
"Lauma varmasti odottaa minua jo."

"Sylvia, makuuhuone on valmiina sinua varten. Laitoin sängylle t-paidan, jonka voisit ottaa yöpaidaksi", Wolfie sanoi kääntyen puoliympyrän muotoisen olohuoneen puoleen.
"Selviätkö täällä, jos käyn viemässä Murielin kotiin?"

Sylvia kohotti katseensa Wolfieen.
"Kiitos. Minä pärjään kyllä", hän vakuutti ja hymyili melkein ujosti.
"Koirat ovat seurana."

Wolfie nyökkäsi ja loi varoittavan katseen neljään tyttöönsä – olkaa kiltisti, ei rätkitä Sylviaa tassuilla tai kiivetä syliin – ennen kuin sieppasi autonavaimet ja työnsi tennarit jalkoihinsa.
"Mennäänkö?" hän kysyi Murielilta ja avasi naiselle oven.

Muriel oli etsinyt shortsinsa ja paitansa, mutta rintaliivien kohtalo oli tuntematon. Sille ei mahtanut motään tältä istumalta.
Hän asteli Wolfien edeltä alakertaan ja edelleen miehen autolle.
"Tämä taisi olla sinullekin melkoinen yllätys."

"Niinkin voisi sanoa", Wolfie myönsi avatessaan hopeisen pakettiauton ovet ja kiipesi sen ratin taakse.
"En ole nähnyt häntä... En muista milloin. Ehkä joulun aikoihin?" hän pohti peruuttaen pihasta ja suunnaten kohti Murielin vielä tämänhetkistä kotia.
"Pohdi sinä sitä rautakaupan listaa, ja soitellaan huomenna muutosta."

"Minä pohdin."
Muriel käänsi katseensa kohti sivuikkunaa ja seurasi hetken maisemien vaihtumista.
"Mitä teidän välillänne oikeastaan oli?"

"En tiedä", Wolfie vastasi ajaen liikennerajoituksen mukaan keskustan poikki kohti kaupungin toista laitaa.
"Tapasimme, kun Kalinka kaatoi hänet puiston ankkalampeen, ja sen jälkeen hän ilmestyi aina silloin tällöin luokseni. Hän on kamalassa avioliitossa, ja hän tarvitsi paikan, johon paeta. Luulen, että jonkun täytyi näyttää hänelle, millaista parisuhteessa pitäisi olla. Ja miltä rakastelun kuuluisi tuntua."

Muriel käänsi katseensa Wolfieen.
"Onko sinulla tunteita häntä kohtaan?"
Hän ei kysynyt sitä mustasukkaisena tai vainoharhaisena, vaan puhtaasta uteliaisuudesta. Hän ei uskonut salaisuuksiin parisuhteessa.
Toinen käsi siirtyi silittämään miehen reittä.

"Ei sellaisia kuin sinua", Wolfie vastasi. Oli ollut vaikea kuvitella yhteistä tulevaisuutta tilanteessa, jossa hän ei koskaan tiennyt, milloin näkisi naisen uudelleen jos koskaan.
"Välitän hänestä ja toivon hänelle vain hyviä asioita, mutta en ole koskaan lakannut rakastamasta sinua."

Se sai Murielin puristamaan Wolfien polvea hellästi.
Ehkä hän voisi vielä jonakin päivänä korjata virheensä. Tai vakuuttaa Wolfien siitä, ettei tekisi sitä enää toiste.
"Hän on selvästi kiintynyt sinuun."

"Toivon, että saisin hänet uskomaan, että sillä avioliitolla ei ole tulevaisuutta", Wolfie huokasi.
"Hänen pitää nähdä itsensä sankarinaan, koska hän on ainoa, joka voi tehdä sen päätöksen. Haluaisin voida olla hänen ystävänsä tulevaisuudessakin."

"Hön on aina tervetullut meidän luoksemme", Muriel vastasi, vaikka se oli varmastikin itsestäänselvää. Hän ei käännyttänyt ketään pois oveltaan.
"Soita minulle huomenna kun ehdit?"

"Soitan", Wolfie lupasi, kun kääntyi Murielin kotipihan ja nojautui painamaan suukon naisen huulille.
"Nuku hyvin." Sitten hän lähti takaisin omalle asunolleen ja siellä odottavan Sylvian luo.

Sylvia oli hautautunut koirien alle olohuoneen sohvalle. Tosin vain siihen saakka, että Wolfien askeleet kuuluivat käytävästä, sillä siinä vaiheessa vastaanottokomitea ryntäsi ovelle. Mochi mukanaan.

"Tytöt, tytöt", Wolfie torui loikkivia ja haukkuvia venäläisiä ja kumartui taputtamaan paksun japanilaisen selkää, kun riisui kengät jalastaan.
"Sylvia? Oletko jo väsynyt? Haluaisitko nukkumaan?" hän kysyi, kun hätisti koirat olohuoneeseen ja ilmaantui sen ovensuuhun itsekin, t-paidassa ja kirjavissa boksereissaan.

Sylvia käänsi katseensa Wolfieen. Hän oli väsynyt, ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti, mutta hän ei halunnut nukkua aivan vielä.
"Oikeastaan haluaisin... haluaisin keskustella ensin. Jos se sopii?"

"Totta kai", Wolfie vastasi ja istahti sohvalle, saaden välittömästi kaksi tytöistään puoliksi syliinsä.
"Mistä haluat keskustella? Kuinka olet todella voinut?"

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Minä olen voinut oikein hyvin. Tai ei, se ei ole aivan totta, olen pahoillani."
Hän katsahti Wolfieta levottomana.
"Milloin te muutatte?"

"Melko pian. Kaupat menivät läpi tänään, joten ehkä jo nyt seuraavalla viikolla. Pitää vähän remontoida taloa", Wolfie vastasi ja tutkaili Sylviaa katseellaan.
"Mikä on ollut hätänä?"

Sylvia hymyili.
"Olen onnellinen teidän puolestanne."
Kysymys sai hänet katsahtamaan käsiinsä.
"Olen vain... En ole ollut kovinkaan onnellinen. Minä..."
Hän tunsi silmiensä kyyneltyvän.

"Sinä...?" Wolfie kannusti ja kiersi kättään Sylvian hartioille vetääkseen naisen kainaloonsa. Olisipa hän voinut olla, mitä Sylvia tarvitsi ja etsi. Hän toivoi, että oikea mies odottaisi naista seuraavan mutkan takana.

Sylvia ei edes yrittänyt hillitä itkuaan.
"Minä olin hirveän onnellinen sinun kanssasi", hän myönsi hiljaa.
"Anteeksi, mutta minä olin. Siksi minua itkettää nyt, vaikka en haluaisi itkeä, haluaisin vain olla onnellinen sinun puolestasi."

Wolfie tunsi sydämensä särkyvän ja veti Sylvian syliinsä.
"Voi Sylvia, kultapieni", hän vetosi onnettomana ja halasi naista tiukasti.
"Minäkin olin onnellinen kanssasi. Olen niin pahoillani. Tämä vain tapahtui. Olen rakastanut Murielia pitkän, pitkän aikaa, halusin tai en. Olen varma, että sinua varten on joku, joka on odottanut sinua koko elämänsä."

Sylvia nojautui Wolfien kainaloon ja antoi itkun ryöpytä kipeänä, melkein väkivaltaisena.
"Minä rakastan sinua", hän myönsi, vaikka sillä ei ollutkaan enää väliä.
"Ja olen niin pahoillani, että jätin sinut odottamaan. En ollut tarpeeksi rohkea. Mutta minä... minä todella toivon teille pelkkää hyvää, Wolfie, tiedäthän sinä sen?"

Wolfiesta tuntui, ettei hän saanut henkeä. Hänen ei ollut koskaan ollut tarkoitus satuttaa Sylviaa. Ei koskaan. Kuinka hän oli onnistunut tekemään niin?
"Olen niin pahoillani", hän vetosi heijaten naista sylissään, "sinäkin olet minulle rakas. Tässä ei pitänyt käydä näin. Mutta sinun pitää olla rohkea nyt. Sinun pitää jättää se mies, jotta voit aloittaa uuden elämän ja olla onnellinen."

Sylvia epäröi vain hetken ennen kuin kipusi Wolfien syliin ja kietoi käsivartensa miehen ympärille, halasi itsensä mahdollisimman lähelle.
"Jos... jos minä en olisi antanut sinun odottaa, olisivatko... olisivatko asiat voineet mennä toisin?"
Jos hän olisi lähtenyt. Jos hän ei olisi pakoillut päätöstä.

Wolfie painoi suudelman naisen hiuksiin ja halasi tätä tiukasti.
"En osaa sanoa. Luulen, että niiden kuuluu mennä näin – uskon, että jossain on se mies, jonka kanssa sinun on tarkoitus olla sietämättömän onnellinen", hän vetosi.
"Mutta sitä varten sinun on jätettävä se mies."

Sylvia olisi halunnut sanoa, että oli ollut sietämättömän onnellinen Wolfien kanssa. Mutta se olisi ollut epäreilua. Hirvittävän, hirvittävän epäreilua.
"Oletko sinä nyt onnellinen? Hänen kanssaan?" hän varmisti, hakien miehen katsetta.
"Sietämättömän onnellinen?"

Wolfie vastasi katseeseen empien. Mitä hän voisi sanoa? Mikä olisi reilua eikä satuttaisi Sylviaa enempää? Mutta samalla rehellistä. Hän silitti Sylvian poskea ja nojautui suutelemaan naisen otsaa.
"Sydämeni ei ole koskaan osannut lakata rakastamasta Murielia. Ja nyt hän rakastaa minua jälleen, ainakin vähän aikaa. En osaa pyytää enempää."

Sylvia tutki Wolfien katsetta.
"Sitten minä olen hirvittävän onnellinen teidän puolestanne", hän vastasi, niellen itkuaan.
"Voimmeko me silti olla ystäviä? Vaikka minä rakastankin sinua?"

"Totta kai voimme", Wolfie vakuutti ja halasi Sylviaa tiukemmin.
"Sinäkin olet minulle rakas. Haluan sinun olevan onnellinen, ja toivoisin, että voisin tehdä enemmän sen eteen. Sinun täytyy jättää se mies ja aloittaa uusi elämä."

Sylvia niiskaisi.
"Kukaan ei voi tehdä sitä minun puolestani", hän muistutti.
"Mutta olen kiitollinen siitä, että olet ystäväni."

Kukaan ei voinut tehdä sitä naisen puolesta. Wolfie oli kiitollinen, että Sylvia oli päässyt edes henkisesti lähemmäs toimintaa.
"Minäkin olen kiitollinen siitä, että olet ystäväni", Wolfie vakuutti ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Olen kaivannut sinua ja pohtinut, mitä sinulle kuuluu."

Kysymys sai Sylvian silmät kyyneltymään uudelleen.
"Minä olen tehnyt jotakin hirvittävän typerää", hän myönsi.
"Enkä tiedä, miten lopettaisin sen."

"Mitä olet tehnyt?" Wolfie kysyi huolissaan ja heijasi Sylviaa kevyesti sylissään. Hän toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän lohduttaakseen naista.

Sylvia nielaisi.
"Minua hävettää hirveästi", hän myönsi.
"Enkä tiedä... Minä en halua menettää työtäni. Se on kaikki, mitä minulla on. Se ja Mochi."

"Mikä sinua hävettää? Voit kertoa minulle", Wolfie vakuutti. Mitä Sylvia oli tehnyt? Eihän nainen ollut satuttanut itseään? Hän katsahti vaivihkaa naisen käsivarsia.

Sylvia ei huomannut Wolfien katsetta, sillä oli piilottanut kasvonsa miehen hartiaa vasten.
"Minä olen alkanut juoda", hän myönsi, ääni särkyen.
"Joskus... Joskus se ja unilääke ovat ainoa asia, joka auttaa minua nukahtamaan."

"Voi Sylvia", Wolfie vastasi keinuttaen naista kevyesti sylissään.
"Sitä sattuu ihmisille, eikä se ole syy ajatella rumasti itsestäsi. Voit päästä siitä irti", hän sanoi ja painoi suukon Sylvian hiuksiin.
"Kuinka paljon sinä juot?"

Sylvia nyyhkäisi.
"Olen pahoillani, tämän pitäisi olla teille ihanaa aikaa, yhteen muuttaminen ja..."
Hänen äänensä särkyi.
"Aina, kun minulla on vapaata. Joskus... joskus muutoinkin. Callahan on paljon poissa kotoa ja minä... En pysty nukkumaan muuten. Juon, kunnes nukahdan. Olen niin pahoillani."

"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Wolfie huokasi.
"Se on inhimillistä, Sylvia. Ja siihen saa apua. Et ole yksin ongelman kanssa. Kun juot, lähteekö sinulta muistoja? Oksenteletko tai kaatuiletko?"

Sylvia nielaisi.
"Välillä herään lattialta, enkä muista, kuinka olen sinne joutunut. Tai saatan kadottaa kokonaisen päivän... Se on kammottavaa. Ja silti... Jollakin tavalla lohdullista. Ettei tarvitse muistaa."

"Sinun pitää jättää se mies ja aloittaa uusi elämä", Wolfie patisti.
"Olen varma, että täälläkin päin on AA. Niistä tapaamisista saisit apua ja vertaistukea. Se on nimetöntä ja turvallista, ja ne ihmiset käyvät läpi juuri samaa kuin sinäkin. He ymmärtävät eivätkä tuomitse."

Sylvia pyyhkäisi silmiään.
"Minunkaltaiseni ihmiset eivät... Meillä ei ole sellaisia ongelmia", hän selitti, ääni sortuen.
"Jos perheeni saisi tietää, he kuolisivat häpeään. Enkä minä... Wolfie, minä en voi menettää työtäni."

"Heidän ei tarvitse tietää vielä", Wolfie vastasi.
"Se on nimetön. AA. Anonyymit alkoholistit", mies muistutti, "kenenkään ei ole pakko tietää sinusta mitään, ennen kuin olet siihen valmis. Mutta avun hakeminen on ensimmäinen aste. Hae apua, eikä ole mitään syytä, miksi sinun pitäisi menettää työsi."

Sylvia nojasi uupuneena päänsä Wolfien hartiaa vasten.
"Joskus mietin, että olisi paljon helpompaa, jos en enää jonakin kertana heräisikään."

"Ei olisi. AA:n lisäksi sinun kannattaisi käydä terapiassa", Wolfie vakuutti. Se kuulosti todella pelottavalta ajatukselta.
"Sinulla on varmasti paljon elämisen arvoista."

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Minun ei ollut tarkoitus kaataa tätä kaikkea sinun niskaasi", hän vakuutti.
"Minua vain pelottaa."

"Minä kuuntelen mielelläni", Wolfie vakuutti.
"Ja ymmärrän hyvin. Tärkeintä on tietää, ettet ole yksin. Sinä saat apua, sinun tarvitsee vain pyytää sitä. Jätä se mies, olisi ensimmäinen askel."

Sylvia hikkasi uupuneena itkusta ja kaikesta muustakin, mitä päivän aikana oli tapahtunut.
"Olen onnellinen siitä, että olet ystäväni, Wolfie."

"Minäkin olen onnellinen siitä, että olet ystäväni, Sylvia", Wolfie vakuutti ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Kaikki tulee olemaan hyvin. Jätä se mies ja olet valmis aloittamaan uuden elämän. Kuka tietää, ehkä jo pelkästään se olisi tarpeeksi, ettet enää tarvitse alkoholia."

Sana "alkoholi" sai Sylvian värähtämään. Alkoholi. Alkoholisti.
Hän ei tiennyt, kuinka niin oli käynyt.
"Luuletko, että voisin nukkua tänä yönä vieressäsi? Ystävänä."
Hän kaipasi läheisyyttä, täysin viattomasti.

"Totta kai", Wolfie vastasi ja toivoi, että Muriel ymmärtäisi.
"Olet aina tervetullut luokseni ja luoksemme. Käydäänkö nukkumaan?"

Sylvia hieraisi päätään Wolfien hartiaa vasten.
"Käydään. Kiitos."
Wolfie nyökkäsi ja nousi ylös, nostaen Sylvian samalla jaloilleen. Hän suuntasi makuuhuoneeseen, koirat perässään ja tarjosi naiselle kylpyhuonetta ensin, ojentaen sängylle jättämäänsä t-paitaa.

Oli lohdullista pukeutua tutulta tuoksuvaan t-paitaan ja pestä hampaat tutussa kylpyhuoneessa.
"Olet hurjan kultainen", Sylvia huomautti kiivetessään sänkyyn.

Wolfie vastasi hymyllä, sydän kipeää, särkynyttä rytmiä lyöden. Miten hän toivoi, että olisi voinut olla satuttamatta Sylviaa. Se tuntui kestämättömältä.
Hän kävi kylpyhuoneessa vuorollaan ja kömpi sitten sänkyyn Sylvian viereen, vetäen naisen syliinsä.

Sylvia ei voinut mitään kyynelille, jotka tuttu tuoksu ja lämpö nostivat silmiin.
"Olen niin pahoillani. Minä vain... meillä oli niin ihanaa kun matkustimme."

Wolfie halasi Sylviaa tiukemmin ja silitti naisen selkää.
"Niin oli. Minäkin tulen aina muistamaan sitä lämmöllä. Olet minulle rakas."

Sylvia hikkasi.
"Minulla on edelleen tallessa ne pienet kissat, jotka ostit."
Muisto sai hänet itkemään rajummin.

Wolfie halasi Sylviaa onnettomana, sydän kipeästi hakaten. Olisiko kaikki paremmin, jos hän ei olisi sekaantunut Sylviaan alunperinkään?
"Olen pahoillani", hän kuiskasi hiljaa ja painoi suukon naisen hiuksiin.

"Minä olen vain surullinen juuri nyt", Sylvia kuiskasi.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, Wolfie. Olet antanut minulle niin paljon."

Mutta Wolfie oli surullinen. Hän ei ollut edes kuvitellut, että näin voisi käydä. Hölmö.
"Toivon, että voisin tehdä jotain vuoksesi."

Sylvia haki Wolfien katsetta.
"Sinä otit minut taas luoksesi", hän huomautti itkuisesti.
"Minulla on paikka, jonne tulla, ja olet ystäväni. Se on jo valtavan paljon."

"Minä avaan aina oveni sinulle", Wolfie vakuutti vastatessaan katseeseen ja silitti Sylvian kylkeä.
"Et ole yksin, vaikka jättäisit sen miehen. Niin kuin sinun pitäisi."

*

*

*

Tavallisesti borzoiden kyydistemiseen käytetyn pakettiauton etupenkillä Muriel silmäili epäluuloisena yhä kapeammaksi käyvää tietä, joka johti heidän uuteen kotiinsa.
"Luuletko, että muutto-auto on mahtunut tuosta läpi?" hän kysyi, etsien merkkiä siitä, että suuri auto olisi runnonut tienvieruskasvustoa. Hän ei ollut enää lainkaan varma, oliko muuttopalvelun palkkaaminen isompia huonekaluja varten ollut lainkaan hyvä ajatus.
Anna jonkun toisen tehdä, tee itse perässä, niinhän sitä sanottiin.

"Eiköhän se", Wolfie vastasi. Hän olisi saanut isotkin huonekalut kyllä perille, vaikka osissa, uskollisella pakullaan. Toki se olisi vienyt monta reissua. Hyvin monta reissua. Ehkä Muriel oli oikeassa, ja muuttoauton palkkaus oli vain järkevää.
Hopeinen Ford Transit kaarsi pihaan, joka oli nyt heidän, ja Wolfie hypähti autosta. Se oli pakattu täyteen laatikoita, jätesäkkejä ja irtaimistoa.

Murielin kasvoilla häivähti irvistys.
"He ovat tietenkin laittaneet kaiken väärille paikoille", hän puhisi.
"Olisi pitänyt olla valvomassa, en tiedä, mitä oikein ajattelin..."
Hän seurasi Wolfien esimerkkiä ja hypähti ulos autosta.

"Elämä on täynnä käsittämättömiä tragedioita", Wolfie huokasi dramaattisesti ja katsahti Murielia myötätuntoisena, ennen kuin lompsi rennosti sisään avoimesta etuovesta.
"Pitäisikö meidän remontoida makuuhuone loppuun, ennen kuin kannamme tavarat sisään?"

Muriel vastasi irvistämällä.
"En ymmärrä, miten voit suhtautua tähän kaikkeen noin rennosti."
Kyse oli kuitenkin heidän kodistaan. Yhteisestä kodistaan. Muriel saattoi olla spontaani, mitä tuli matkasuunnitelmiin, jopa täysiin yllätysmatkoihin, mutta jossakin hänenkin rajansa tuli vastaan.
"Se olisi varmastikin viisasta. Sänkykin taitaa olla edelleen palasina, se täytyy joka tapauksessa kasata. Jos ehdimme. Tai ehkä ensi yö menisi patjalla nukkuen."

"Makuuhuoneen maalin pitäisi olla kuivaa nyt", Wolfie vastasi ja vilkaisi ympärilleen muuton kaaoksessa. Muuttomiehet kantoivat laiskoina huonekaluja sisään.
Hän kiipesi portaita kolmanteen kerrokseen ja heidän valitsemaansa, pieneen makuuhuoneeseen, jonka ohessa oli oma kylpyhuone. Siinä oli tiettyä, menneen ajan charmia, hän arveli. Huone oli viileä, mutta ainakin avoin ikkuna oli vienyt pahimman maalinkatkun pois.
Vinon katon kattohirret erottuivat tummina valkoista kattoa vasten, ja huoneen vastakkaiset pääseinät olivat nyt rauhallisen tummansiniset. Se näytti viehättävältä vaaleaa puulattiaa vasten.
"No niin. Mitäs meidän pitää vielä tehdä täällä?"

Matkalla makuuhuoneeseen Muriel vilkuili epäluuloisena ympärilleen, kuin olettaen, etteivät muuttomiehet erottaneet olohuonetta keittiöstä tai kylpyhuoneesta. Tai että nämä paiskoisivat tavaroita sellaisella kovakouraisuudella, joka saisi ne särkymään peruuttamattomasti.
"Mitä sanoit?" hän kysyi, kun ymmärsi Wolfien varmastikin kysyneen jotakin.

Wolfie kohautti olkaansa. Selvästikään se ei ollut tärkeää.
"Eiköhän vain tuoda tavarat tänne", mies sanoi ja lähti takaisin alakertaan hakemaan autostaan jätesäkkejä, joissa hänen vaatteensa olivat. Hän selviäisi puolikkaalla vaatekaapilla ja voisi karsia vaatteistaan osan keräykseen, mutta saa nähdä, miten Muriel selviäisi.

Muriel seurasi Wolfieta häkeltyneenä alakertaan.
"Eikö meidän pitänyt katsoa remontti loppuun?" hän kysyi, tuntien vieraan, levottoman tunteen vihlaisevan atsaansa.

"Eiköhän tämä ole hyvä", Wolfie vastasi ja ravasi viimeisetkin portaat ensimmäiseen kerrokseen, suunnaten sitten pilvisen pihan poikki ottamaan jätesäkit autostaan.
"Hei, se sänky tulee yläkerran siniseen makuuhuoneeseen", hän huikkasi muuttomiehille, jotka pyrkivat hänen osiksi purettua sänkyään juuri rekasta.

Sininen makuuhuone kuulosti hyvältä.
Silti Muriel tunsi olonsa yhä hieman levottomaksi astellessaan pakun taakse valmiina auttamaan Wolfieta tavaroiden kantamisessa.
Kaiken piti sujua hyvin.

Wolfie kantoi kaksi jätesäkkiään portaat takaisin ylös, muuttomiesten perässä ja nakkasi ne puisen vaatekaapin eteen. Hän hätisti muuttajat kantamaan tavaroita ja otti ruuvimeisselin taskustaan, istahtaen kokoamaan yksinkertaista runkoa. He voisivat nukkua omassa sängyssä uudessa kodissaan ja laittaa makuuhuoneen valmiiksi tänään.

Muriel jäi tarkastelemaan vaatekaappia mietteliäänä.
"Kumman puolen sinä tahdot itsellesi?" hän kysyi, kulmat hieman kurtussa. Hän ei erityisesti hamstrannut vaatteita, mutta siitä huolimatta niitä oli kertynyt, kun kaikki kaappitila oli ollut omassa käytössä.
"Pitää varmaan viedä osa vaatteista keräykseen. Hyvä niin."

"Ihan sama", Wolfie vakuutti. Hän ruuvasi rungon osat tottuneesti kiinni toisiinsa, eikä vienyt kauaa, kun sängyn runko oli pystyssä ja istui seinää vasten. Se täytti suurimman osan pienehköstä, kulmikkaasta tilasta, mutta eiväthän he tarvinneet merkittävästi lattiatilaa. Muuttomiehet kantoivat patjan sisään melkein samaan aikaan, ja hän auttoi sen paikalleen. Syvä, pieni ikkuna jäi sängyn päädyn yläpuolelle, ja sen vihreä, vanhan lasin vääristämä maisema oli kuin taulu, valkoinen ikkunanpuite kehyksenä tummansinistä seinää vasten.

Muriel kurtisti kulmiaan, mutta yritti vakuuttaa itsensä siitä, että sellaisella oli häviävän vähän merkitystä. Heidän maailmansa ei kaatuisi siihen, kummalla puolella sänky olisi.
Vai mitä?
Hän käännähti ympäri ja hymyili.
"Tämä alkaa näyttää kodilta."

Wolfie nyökkäsi ja etsi toisesta jätesäkistä puhtaita petivaatteita, virittäen sänkyyn lakanan ja kun oli hakenut kassillisen peittoja ja tyynyjä pakettiautostaan, viimeisteli sängyn. Nyt siinä kelpaisi nukkua.
"Käyn hakemassa makuuhuoneen maton", hän huikkasi ja ravasi takaisin alas ja ulos. Hakemaan imuroinnista huolimatta koirankarvaista villamattoa.

Sillä välin Muriel katsahti sänkyä.
Hän oli nukkunut edellisen yön huonosti. Joku olisi sanonut, että jännittänyt. Hän itse olisi syyttänyt siitä säätä.
Sänky näytti mukavalta. Kotoisalta.
Hän harkitsi vain hetken ennen kun kaatui sille vatsalleen, potkien kengät viime hetkellä jaloistaan.

Wolfie levitti maton lattialle ja ujutti sen sängyn jalkojen alle, välittämättä naisen painosta. Hän suoristautui ja rummutti sooloa Murielin pakaroilla.
"Laiskamato", hän moitti lempeästi.

Muriel käänsi päätään niin, että saattoi katsoa Wolfieta.
"Tässä on hyvä", hän vastasi raukeasti ja ojensi kättään.
"Tule kokeilemaan. Meidän sänkyämme."

Wolfie kumartui ja näykkäsi terävästi naisen pakaraa.
"Muutto on kesken", hän muistutti ja läpsäytti takapuolta vielä kerran, ennen kuin suuntasi ulos makuuhuoneen ovesta ja takaisin alakertaan. Makuuhuoneeseen tulisi vielä ainakin pari lipastoa ja sekalaisia laatikoita tauluja ja huonekasveja ja lamppuja.

Muriel uikahti ja kääntyi selälleen. Hän jäi siihen hetkeksi, katse kattoon suunnattuna. Heidän makuuhuoneensa kattoon. Jota he toivottavasti katselisivat vielä pitkään yhdessä.
He ja lauma, joka ei mahtuisi enää sänkyyn seuraksi kokonaisuudessaan.
Ajatus sai hänet hymyilemään, ennen kuin hän ryhdistäytyi ja nousi vetämään kenkiä jalkoihinsa.

Wolfie kantoi makuuhuoneeseen pakettiautostaan muutaman sylillisen, tasapainotellen kasvien ruukkuja laatikoiden päällä.
"Pitäisikö sinun tarkastaa keittiön kunto?" hän kysyi laskiessaan laatikoita makuuhuoneeseen. Muuttomiehet, huokaillen kyllästyneenä, raahasivat lipastoja ylös kapeaa portaikkoa ja heidän kulmikkaaseen, vinokattoiseen makuuhuoneeseensa.

"Pitäisi", Muriel vastasi noustessaan seisomaan.
Keittiö oli paljon tilavampi kuin hänen entisessä kodissaan. Paljon paremmat mahdollisuudet kokata yhdessä.
Hän puristi ohimennessään hellästi Wolfien takapuolta ennen kuin suuntasi alakertaan katsomaan, mitä heidän yhteiselle keittiölleen kuului.

Sillä välin Wolfie tyhjensi tehokkaasti hopeista pakettiautoa laatikoista, mattorullista, jätesäkeistä ja irtaimistosta. Ehkä hänen olisi pitänyt pakata omaisuuttaan järjestelmällisemmin, mutta löytäisiväthän tavarat lopulta paikalleen.
"Käyn hakemassa uuden kuorman", hän sanoi keittiön ovenpielestä.
"Onko keittiö mielestäsi valmis?"

Ainakin keittiö oli varsin keltainen. Wolfie katsahti laatoitettua lattiaa jalkojensa alla ja antoi katseensa kiertää ympäri tilaa.
Kaapeista vapaalle seinustalle varmaan sopisi heidän ruokapöytänsä, jota muuttomiehet näköjään juuri rahtasivat ulos rekasta.
"Mikä huone otetaan seuraavaksi työn alle? Olohuoneenkin maali taitaa olla kuivunut."

"Sinun musiikkihuoneesi täytyy saada kuntoon pikimmiten", Muriel vastasi ja siirtyi Wolfien vierelle. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille ja painoi suukon tämän suupielelle.
"Ei koskaan tiedä, milloin sinulle iskee inspiraatio."

Se oli totta. Ja nyt se oli tarpeen, jotta hän saisi maksettua oman osansa talosta sävellystuloilla.
"Minä voin ottaa sen projektikseni. Mitä sinä lähdet työstämään?" Wolfie kysyi ja laski käden Murielin takapuolelle.

Kosketus sai Murielin hymyilemään.
"Etkö tarvitse siinä apua?" hän kysyi, nojautuen hetkeksi Wolfieta vasten.
"Vai haluatko pitää sen omana miesluolanasi?"

"Luultavasti selviämme nopeammin, jos teemme useampaa huonetta yhtä aikaa", Wolfie vastasi.
"Vai arveletko, että päädymme remontoimaan mitään, kun olemme saaneet tavarat paikalleen ja ne pitäisi siirtää pois edestä?"

Muriel silitti Wolfien selkää.
"Minusta tuntuu, ett meidän vaaramme ovat toisaalla", hän huomautti, antaen käsiensä laskeutua selältä alemmas.
"Työskentelyst' harhautumisen suhteen."

"Mutta voimme aina jatkaa remonttia rakastelun jälkeen", Wolfie huomautti.
"Joskin olisi ehkä parasta purkaa nyt autot reippaasti. Ellei muuttomiesten yleisö kiihota sinua jostain syystä."

Muriel nauroi ja näykkäsi miehen kaulaa.
"Et uskokaan, miten kiihottuneeksi se minut saa", hän vastasi huvittuneena ja painoi näykkäämälleen iholle hellän suudelman.
"Minä voin ottaa vierashuoneen."

Wolfie ojensi kätensä taakse ja läpsäisi Murielin pakaraa.
"Anna palaa", hän kannusti ja luikahti sitten takaisin ulos, hakemaan lisää laatikoita pakettiautostaan.
Keittiönpöytä löysi paikkansa keittiöstä, ja hänen upottava sohvansa kannettiin nuristen toisen kerroksen olohuoneeseen. Sitä seurasi pari tummapuisia kirjahyllyjä.

Talo alkoi näyttää kodilta.
Oli melkein häkellyttävää nähdä tutut huonekalut niin erilaisessa ympäristössä. Häkellyttävää, mutta samaan aikaan kutkuttavan jännittävää.
Wolfien suunnatessa pakettiautolle Muriel kipusi tarkastamaan vierashuoneen tilannetta.

Wolfie kantoi käsivarret valittaen laatikkoja sisään. Hänen käsivartensa olivat tottuneempia soittamaan, elehtimään ja ohjaamaan kuoroa kuin raskaaseen, fyysiseen työhön.
Keittiöön pinoutui vaikuttava läjä pahvilaatikoita. Samoin olohuoneeseen. Muuttomiehet huokailivat kantaessaan niitä.
Hänen pitäisi hakea vielä yksi kuorma irtaimistoa, mutta valtaosa heidän omaisuudestaan oli jo täällä.

Murielin poissaolo oli huomattava, myös muuttomiehille, jotka saivat jatkaa työtään rauhassa. Ainoastaan silloin, kun joku uskalsi lähestyä vierashuonetta, hyytävä aura ajoi uskalikon toisaalle.
Lopulta hän kuitenkin laskeutui takaisin alakertaan.

Wolfie kohotti kulmaansa, posket punoittaen, kun hän kantoi elokuvakokoelmaansa laatikko kerrallaan olohuoneeseen.
"Mikäs sinun on?" hän kysyi ja rojautti laatikon portaisiin, hieroen olkavarttaan.

"Mitä?" Muriel kysyi ja asteli miehen luokse.
"Miten niin mikä minulla on?"
Hän painoi kovia kokeneelle olkavarrelle suukon.

"Muuttomiehet säikkyvät", Wolfie vastasi viitaten huonekaluja raahaavaan joukkoon ja kumartui nostamaan laatikon uudelleen syliinsä.

"Lienevät sellaisia luonnostaan", Muriel vastasi olkaansa kohauttaen.
"Tarvitsetko kantoapua? Onko laatikoita vielä monta?"

Wolfie vilkaisi Murielia epäluuloisena.
"Ei tässä kuormassa. Muuttomiehillä on vielä rekassa jonkin verran, mutta minä ajattelin käydä hakemassa loppuja laatikoita sun muita. Sinä voit jäädä purkamaan laatikoita, jos annat minulle avaimesi."

Muriel kaivoi avaimensa ja ojensi niitä Wolfielle.
"Minä voisin tulla auttamaan", hän vakuutti ja katsahti muuttomiehiä samanlaisella epäluulolla, kuin millä Wolfie oli katsonut häntä hetkeä aikaisemmin.
"Eivätköhän nämä pärjää täällä."

"Eikö olisi järkevämpää purkaa laatikoita sillä välin, kun minä kannan laatikoita autoon ja ajan niitä tänne?" Wolfie kysyi kohottaen kulmaansa.

"Olen huolissani selästäsi", Muriel vastasi.
"Tarvitset sitä vielä illemmalla. Mutta hyvä on, minä jään purkamaan laatikoita."
Ainakin tavarat menisivät oikeille paikoilleen.

Hopeinen pakettiauto lähti pihasta, ja palasi muutamaa tuntia myöhemmin. Wolfie oli käynyt hakemassa viimeiset tavarat asunnoltaan ja hyvästellyt sen pikaisesti, jättänyt avaimet vuokranantajalle ja pakannut sitten auton täyteen Murielin kotoa.
Sitten hän oli hakenut Hexhamin McDonaldsista vielä lämpimät paperipussilliset roskaruokaa, joiden kanssa palasi uuteen kotiin.

Sillä välin Muriel oli pistänyt tuulemaan. Hän oli tyhjentänyt suurimman osan keittiöön tulevista laatikoista ja taitellut muuttolaatikot kasaan niin, etteivät ne vieneet tilaa keittiöstä. Hän oli myös hätistellyt muuttomiehiä silloin, kun näiden työskentely oli käydä turhan laiskaksi, ja Wolfien saapuessa viimeisetkin tavarat oli kannettu sisälle.
Muriel käännähti ympäri kuullessaan askeleita.
"Tervetuloa kotiin, rakas."

Wolfie laski uhrilahjat keittiönpöydälle, jolla lojui jokunen koditon laatikko, ja vilkaisi ympärilleen. Muuttomiehet olivat tainneet lähteä, sillä ainakaan hän ei muistanut nähneensä rekkaa kivetyllä pihalla.
"Pitää purkaa auto. Syö, kun ruoka on lämmintä", hän kehoitti.

Muriel kehräsi nähdessään uhrilahjat. Vaikka kyse oli vain roskaruuasta, hän oli nälkäinen.
"Syö sinäkin", hän vetosi, kun kävi paperipussien kimppuun.
"Tulen sitten auttamaan purkamisessa."

"Kohta", Wolfie lupasi, kun harppoi kantamaan tavaroita ulos pakettiautosta käsivarret särkien. Hän pinosi niitä vain ovesta sisään, sillä halusi auton tyhjäksi.
"Haluaisin hakea koirani Paulinalta kotiin."

Muriel haaveili jo siitä, kuinka voisi upottaa hampaansa epäterveelliseen, salsakastikkeella maustettuun purilaiseen, mutta tuli toisiin ajatuksiin.
"Minä autan", hän ilmoitti ja siirtyi kantamaan laatikoita peremmälle.
Hänen laatikkonsa oli lajiteltu teemoittain.

"Syö sinä vain", Wolfie kannusti, kun pinosi laatikoita sisään ulko-ovesta, lisäsi joukkoon mattoja, lamppuja ja viherkasveja.
"Saan kyllä nämä loput yksinkin."

"Minä autan", Muriel vastasi uudelleen.
"Syödään sitten yhdessä."
Heidän ensimmäinen ateriansa uudessa kodissa. Se kuului nauttia yhdessä.

Wolfie toimi ripeästi, rahtasi tavaraa sisään niin, että lopulta ulko-ovilta keittiöön oli kapea kuja tavararöykkiön keskellä. Mutta sitten hän saattoi istahtaa alas portaille ja poimi rapisevasta, vielä kohtuullisen lämpimästä pussista pahvirasiaan pakatun hampurilaisen ja käydä nälkäisenä kiinni.

Siinä vaiheessa Muriel oli alkanut vasta päästä vauhtiin. Hän kantoi ensin omat laatikkonsa oikeisiin huoneisiin ja jatkoi sitten Wolfien laatikoiden kanssa, kurkistellen niiden sisältöä puhisten ennen kuin päätti, mitä huonetta laatikot pääsääntöisesti vastasivat. Ne laatikot, joiden vastaavat huoneet eivät olleet vielä valmiina, saivat jäädä aloilleen.
Laatikoiden kantaminen oli hengästyttävää puuhaa.

"Hei", Wolfie kutsui, "meidän piti nauttia tämä ravitseva ateria yhdessä." Hän kurotti toista kättään vetäistäkseen Murielin istumaan viereensä rappusille.

Muriel oli ollut aikeissa suunnata kiikuttamaan viherkasvia oikealle paikalleen, mutta vajosi nyt Wolfien vierelle istumaan ja painoi pään hetkeksi polviinsa, rintakehä kiivaasti kohoillen.
"Maistuuko se herkulliselta?"

Wolfie työnsi purilaista Murielin suuhun.
"Ei tietenkään. Se on Mäkkäristä. Mutta se on ruokaa eikä täysin kylmää", mies houkutteli.

Muriel irvisti. Tai olisi irvistänyt, jos hampurilainen ei olisi estänyt sitä.
"Namnam", hän puhahti kun otti purilaisen käteensä. Mutta se oli ruokaa, eikä vielä aivan kylmää, ja hänen kätensä tärisivät jo.
Hän haukkasi toisen palan.

Wolfie nousi ottamaan pussista rasvaisen pahvikupin ranskalaisia ja toisen hampurilaisen, jonka söi muutamalla haukkauksella. Hän tarjosi ranskalaisia Murielille ja perään siemausta colaa.

Muriel katsahti ranskalaisia, mutta tuli siihen tulokseen, että oli liian nälkäinen nirsoilemaan. Kun ei ajatellut liian tarkkaan, suolan ja rasvan yhdistelmä maistui hyvältä.
"Meidän ensimmäinen ateriamme täällä ei huimaa päätä laadullaan", hän totesi kulmiaan kurtistaen. Olisiko se huono enne?

"Noh, noh", Wolfie protestoi.
"Olisit toki saanut kokata, mutta ajattelin, että haluaisimme molemmat päästä helpolla tänä iltana."

"Siinä olet aivan oikeassa", Muriel myönsi ja kipristi varpaitaan.
"Ja mikä tahansa maistuu hyvältä, kun on riittävän nälkäinen."

"Voimme herkutella jälkiruoalla", Wolfie sanoi ja nojautui hamuamaan Murielin korvaa. Käsi silitti naisen reittä ja työnsi ruokapussia lähemmäs.
"Olen varma, että pakkasin mukaan muutaman omenan. Tai jopa avaamattoman paketin digestivekeksejä."

Muriel kumartui kurkistamaan pussiin ja tutki sen sisältöä nälkäisen uteliaisuudella.
"Voi tätä juhlan päivää", hän totesi kuivasti, mutta katsahti sitten Wolfieta katseessaan hellyyttä.
"Melkein kuin olisimme kaksi kakaraa muuttamassa ensimmäiseen omaan asuntoonsa."

Ruokapussissa oli vielä toiset ranskalaiset ja pari hampurilaista lisää. Wolfie tuuppasi sitä kannustavasti jalallaan lähemmäs.
"Melkein. Milloin sinä muutit ensimmäistä kertaa omillesi?"

Muriel poimi toiset ranskalaiset käteensä.
"Lasketaanko se, kun muutimme Laurien kanssa asuntolaan?" hän kysyi, ennen kuin haukkasi yhden ranskalaisen suuhunsa.

"Kai, joskin ajattelin yksin asumista", Wolfie vastasi.
"Ilman perhettä." Hänen elämänsä oli ollut outo katastrofi, joka vaihtoi nauhaa keskellä.

Muriel poimi ranskalaisen pahvisesta rasiasta ja ojensi sitä kohti Wolfien suuta.
"Siinä tapauksessa kun valmistuin koulusta, kahdeksantoistavuotiaana. Ja sitten periaatteessa taas uudelleen onnettomuuden jälkeen. Minkä ikäinen sinä olit, Wolfie?"

Wolfie haukkasi ranskalaisen ja otti Murielin sormetkin hetkeksi huultensa väliin.
"No, asuin vanhempieni luona, kunnes en vain jaksanut enempää. Olin kai 23 tai jotain sinne päin. Sen jälkeen... Siinä ei ole paljoa kerrottavaa. En oikein muista paljoa niistä ajoista. Olin omillani Thaimaassa, sen muistan."

Muriel vei vapautuneen sormensa silittämään hiuksia pois Wolfien otsalta.
"Mietitkö sitä aikaa koskaan?" hän kysyi.
"Eikö sinua ahdista se, että olet unohtanut niin paljon?"

"Ei, koska haluan unohtaa", Wolfie vastasi.
"Se kaikki on toinen elämä, jota en kaipaa tai halua. Oikea elämäni alkoi oikeastaan silloin, kun tapasin sinut sillä vuononrinteellä Norjassa."

Muriel hymyili ja painoi päänsä hetkeksi Wolfien hartiaa vasten.
"Tiedätkö, minusta tuntuu samalta", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Vaikka minulta vei naurettavan kauan ymmärtää se."

Wolfie hymyili puolittain. Usein hän toivoi, että olisi pysynyt Dorian Daynä. Hän ei kaivannut unohdettua elämäänsä, mutta opettajan palkkaan verrattuna se oli mahdollisuus parempaan elämään. Mahdollisuus myös auttaa muita.
Ja hän kaipasi musiikkia.
"Syö loputkin."

Muriel ojensi vielä yhtä ranskanperunaa Wolfielle.
Hänen olisi tehnyt mieli ehdottaa, että he testaisivat, miltä tuntui makoilla heidän yhteisessä vuoteessaan, mutta pahvilaatikkojen armeija sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Oletko jo päättänyt värin musiikkihuoneellesi?"

Wolfie napsaisi perunan Murielin sormista.
"En ole ajatellut. Lähinnä mietin akustiikkaa. Puran ne kaapit sieltä, ja ajattelin katsoa mahtuisiko sinne flyygeli vai tulisiko se liian ahtaaksi."

Muriel vei toisen kätensä silittämään Wolfien selkää.
"Flyygeli mahtuu myös olohuoneeseen, jos koe, että musiikkihuoneesta tulisi liian ahdas."
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman.
"Olen yrittänyt valita väriä Pikkuloisen huoneeseen."

"Tiedätkö, Pikkuloisesi luultavasti alkaa ymmärtää vähitellen mitä sanot", Wolfie huomautti.
"Ehkä voit maalata sen sopivaksi toukalle. Lehtiä ja auringonvaloa. Tai valmistautua murrosikään mustalla?"

Muriel värähti hieman.
"Murrosikään on vielä aikaa."
Ja sitä ennen olisi uhkaikä. Ja kaikkea muuta ihastuttavaa. Joskus hän epäili, selviäisikö Pikkuloinen niin pitkään.
"Haetko tyttösi kotiin tänään?"

"Täytyy katsoa", Wolfie sanoi ja vilkaisi kelloaan. Ulkona oli jo pimeää, ja Paulina olisi luultavasti jo nukkumassa tai ainakin sängyssä katsomassa jotain romanttista ja herkkää nenäliinojen kanssa.
"Ehkä parempi hakea ne aamulla."

"Eivätköhän tyttösi pärjää erossa sinusta yhden yön", Muriel myönsi. Tyttöjen hoitajasta hän ei ollut yhtä varma - sen enempää siitä, pärjäisikö tämä tyttöjen kanssa kuin siitäkään, pärjäisikö tämä erossa Wolfiesta.
"Sänky on siis tämän yön vain meidän."

"Eivätköhän. Ne jumaloivat Paulinaa", Wolfie myönsi. Paulina ehkä vähemmän hänen ylitsevuotavia venäläisiään, mutta oli liian kiltti kieltäytyäkseen.
"Jep. Mitä herkkua."

"Parempi olla tottumatta siihen."
Muriel söi viimeiset ranskalaiset, pyyhki sormensa servettiin ja nousi sitten seisomaan. Oli aika jatkaa töitä, laatikoiden armeija ei ollut vähentynyt merkittävästi.

Hopeinen Ford Transit tyhjeni, ja Wolfie löi sen ovet kiinni. Sitten hänkin saattoi keskittyä raahaamaan sisään tuotuja laatikoita oikeisiin huoneisiin.
Hänen musiikkihuoneessaan istui nyt piano, viulu ja iso läjä laatikoita, joissa oli hänen sekalaisia tavaroitaan. Hän oli heittänyt rullatun maton niiden päälle.

Portaiden ravaaminen oli yllättävän raskasta. Se, että jokin niin yksinkertainen sai Murielin hengästymään, kiukutti naista suunnattomasti.
Hänen olisi alettava taas urheilla.
Lopulta hänen oli annettava periksi ja istahdettava hetkeksi vetämään henkeä portaiden juureen, mistä hän saattoi mulkoilla vielä paikkaansa löytämättömiä pahvilaatikoita.

"Mitä jos käydään nukkumaan?" Wolfie ehdotti nähdessään Murielin istuneen alas. Ainakin suurin osa laatikoista oli päätynyt sinne päin, minne ne purettaisiin.

Muriel puhahti.
"Onhan tässä vielä iltaa jäljellä."
Eikä naapureita valittamassa kolinasta.
Hän oli aikeissa nousta seisomaan, mutta muutti mielensä ja painoi otsansa polviaan vasten.
"Laatikoita on vielä paljon."

"Ei varsinaisesti", Wolfie sanoi vilkaisten kelloaan.
"Minä toki voin mennä nukkumaan ja katsoa, kuinka kauan jaksat riehua laatikoiden parissa ennen kuin kiipeät viereeni ja pyydät kauniisti, että rakastelen kanssasi."

Muriel puhahti.
"Sellainenko kuvitelma sinulla on?" hän kysyi, samalla kun antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.

"Olen melko varma, että se on totta", Wolfie vastasi huvittuneena ja kiipesi sitten ylös portaita.
"Luultavasti olet luonani jo ennen kuin ehdin alastomaksi", hän huikkasi olkansa yli.

Se kuulosti haasteelta.
Ja Muriel tarttui aina haasteeseen.
Vielä kourallinen laatikoita löysi tiensä oikeisiin huoneisiin ennen kuin hän suuntasi heidän makuuhuoneeseensa, hiukset otsalle liimautuneina.

Wolfie oli kiivennyt yläkertaan ja jättänyt jälkeensä jonon vaatteita. Ironisen t-paidan. Toisen tennistossun. Sukan. Toisenkin kengän, ja toisen, eriparisen sukan. Okrankeltaiset chinot.
Pilkulliset bokserit.
Mies itse oli heidän makuuhuoneensa ohessa olevassa kylpyhuoneessa, ovi auki, pesemässä hampaitaan ilkosillaan.

Muriel pysähtyi hetkeksi katselemaan vaatteiden muodostamaa polkua. Hymy nykäisi suupieltä, kun hän poimi mukaansa ensin paidan, sitten tennistossut, sukat yhden kerrallaan. Keltaiset chinot.
Ja pilkulliset bokserit.
Saalis mukanaan hän astui makuuhuoneeseen.

Wolfie kääntyi Murielia kohti lavuaarilta, häpeilemättömän alastomana, hammasharja suupielestään törröttäen.
Hän kohotti haastavasti kulmaansa, nojaten lavuaarin laitaan lonkallaan ja jatkoi hampaidensa harjaamista.

Muriel katsoi Wolfieta aivan yhtä häpeilemättä, silmät arvostavasti siristyen.
"Et ehtinyt sänkyyn saakka."
Se tuntui melkein häviöltä. Mutta suloiselta sellaiselta.

"Odotin sinua", Wolfie vastasi ja kumartui sylkemään ja huuhtomaan suutaan.
"Tiesin, että olet hidas."

"Kuinka huomaavaista", Muriel vastasi ja pudotti vaatepinon käsistään. Hän astui heidän yhteiseen kylpyhuoneeseensa ja kosketti Wolfien selkää.
"Voisit rakastella kanssani nyt."

Wolfie hymyili lavuaariin ja viimeisteli hammaspesunsa.
"Kylpyhuoneessa?" hän kysyi tyynesti ja purskutti vettä, jota hörppäsi suoraan hanasta.

"Mm-hmm."
Muriel kuljetti sormiaan pitkin Wolfien selkärankaa.
"Meillähän piti olla paikka joka huoneessa."

Wolfie katsahti ympärilleen kylpyhuoneessa ja kohotti kulmaansa.
"Vai sillä lailla", hän vastasi ja asetti harjan telineeseen.
"Mikä on paikka tässä huoneessa?"

Murielin sormi pysähtyi Wolfien niskalle.
"Yllätä minut", hän ehdotti kehräten.

"Laiskimus", Wolfie torui ja kyykistyi sitten äkisti, tarraten Murielin housuihin ja nykäisten ne alas nilkkoihin.
Huulet koskettivat alavatsan ihoa.

"Täysin", Muriel vastasi lainkaan häpeilemättä, ja häkeltyi sitten hetkeksi, kun Wolfie painui kyykkyyn. Sitten hän naurahti ja potki housut pois nilkkojensa ympäriltä.
"Hetken luulin, että aiot polvistua."

Wolfie pärskähti naurusta.
"No tämä olisi kyllä kosinta, jota kelpaa kertoa lapsille", hän vastasi, kun veti Murielia lähemmäs, töni naisen jalkoja erilleen ja hyväili tätä huulillaan.

Muriel hymähti.
"Ainakin se olisi erilainen... tarina."
Hän etsi toisella kädellään tukea jostakin takaansa ja taisi onnistua kaatamaan jotakin vielä vieraalta tuntuvassa kylpyhuoneessa, mutta sillä oli häviävän vähän merkitystä.

"Pitäisitkö sellaisesta tarinasta?" Wolfie kysyi huvittuneena, kun haki kylpyhuoneen huolimattomasti lattialle heitettyä mattoa paremmin luisevien polvilumpioidensa alle paneutuessaan naisen nautintoon.

Murielin oli varsin vaikea keskittyä ajatelemaan hypoteettista kosintatarinaa.
"Meidänkö lapsillemme sitä sitten kerrottaisiin?" hän kysyi, joutuen keskittymään samaan aikaan hengitykseensä ja siihen, että pystyi pystyssä.

"No", Wolfie vastasi, ääni aktiviteetin vaimentamana, "sinulla on jo yksi, jolle tarinoida." Hän siveli sormenpäillään Murielin reittä ja kannusti naista nostamaan toisen jalan olkapäälleen, jotta voisi koskettaa paremmin.

Muriel antoi silmiensä painua kiinni ja antoi ympäröivän maailman, pahvilaatikkovuorien ja työkiireiden ja kaiken muun, unohtua jonnekin heidän oman, henkilökohtaisen maailmansa ulkopuolelle.
Hetkeen millään sellaisella ei ollut väliä.
"Mmh, rakas... Rakas, mennään sänkyyn, minun jalkani antaa kohta periksi..."

"Sänkyyn?" Wolfie protestoi hyväillen naista ja suoristautui sitten jaloilleen, tuntien omankin olonsa melko vaikeaksi.
"Meidänhän piti tehdä se kylpyhuoneessa", hän muistutti ja nykäisi Murielin lantiosta lähemmäs itseään ja painoi suudelman tämän huulille.
Hän kiepautti naisen ympäri, halaten tämän selän rintaansa vasten, ja näykki niskan ihoa.

"Mmm, niin piti", Muriel myönsi, eikä ollut varma, miksi tunsi olonsa niin kevyeksi. Ehkä se johtui Wolfien hellästä huomiosta, tai laatikoiden kantelusta, tai siitä, että he olivat yhteisessä kodissaan, mutta oliko sillä oikeastaan lopulta väliä?
"Joko sinulla oli suunnitelma..?"

"Mm'hh", Wolfie vastasi käheästi ja halasi Murielia tiukemmin. Käsi vaelsi vatsan iholla ja valui alas reisien väliin.
"Haluan sinut nyt."

Muriel veti terävästi henkeä ja tunsi, kuinka hänen kehonsa vastasi kosketukseen.
Hän oli ikävöinyt Wolfieta edes tajuamatta sitä. Typerä nainen, älä juokse pakoon sitä, mitä rakastat.
"Et niin paljon kuin minä sinut."

Wolfie hengitti raskaammin, kun kädet vaelsivat Murielin keholla ja palasivat säännöllisesti hyväilemään naista. Hän kallisti naista asteen eteen niin, että saattoi hakea hyvän asennon ja painautua lähelle, halaten Murielin tiukasti kiinni itseensä.
Huulet hamusivat niskan ihoa ja hampaat näykkivät sitä ja hartiaa, kun hän haki heille yhteistä rytmiä.

Kylpyhuoneen seinä tuntui viileältä, kun Muriel haki siitä tukea. Ehkä hänen mielensä lakkaisi jossakin vaiheessa lähettämästä hälytysmerkkejä siitä, että suojaus oli unohtunut - se puoli oli hallinnassa. He asuivat nyt yhdessä. Käytännössä avoliitossa.
Ehkei sillä olisi väliä, vaikka jalat pettäisivätkin.

Wolfie piteli Murielia tiukasti otteessaan ja sulki silmänsä, kun kasvava mielihyvä teki todellisuudesta hataran.
Toinen käsi oli omistautunut naisen mielihyvälle, kun yhteinen rytmi kiirtyi ja sai miehen voihkaisemaan matalasti. Toinen käsi nousi kevyenä Murielin kaulalle, vetäen naisen selkää häntä vasten, kun nautinnon huippu lähestyi ja sai lopulta polvet notkahtelemaan.

Wolfie kuulosti kauniilta jopa rakastellessaan.
Kuinka hän ei ollut tajunnut sitä aiemmin, sitä Muriel ei voinut ymmärtää. Miksi hän oli antanut heidän onnensa särkyä, pelännyt menettämistä niin paljon, että oli tehnyt siitä mieluummin totta.
Maailma kieppui hieman kun hän suoristautui ja taivutti kättään taakse niin, että saattoi koskettaa miehen hiuksia.

Wolfie halasi Murielin selän tiukasti kiinni rintaansa ja halasi naisen käsivarsiensa suojaan.
"Olet upea", hän kuiskasi karheasti ja nykäisi telineestä paperia, siistien itseään hieman, ennen kuin astui kauemmas ja suki hiuksia pois kasvoiltaan.
"Pitäisikö meidän käydä nukkumaan?"

Wolfien äänen karheus lähetti kylmiä väreitä alas Murielin selkää.
"Sinulla on ihana ääni", hän huomautti, samalla kun kokeili jalkojensa kantavuutta.
"Mene vain edeltä rakas, minä käyn vielä pikaisesti suihkussa. Lämmitä sänky valmiiksi."

Wolfie nyökkäsi ja vaelsi raukeasti pimeään, L-kirjainta muistuttavaan makuuhuoneeseen. Jalat kolhivat laatikoita, joita lojui lattialla, ennen kuin hän löysi viilein, puhtaiden petivaatteiden vuoraaman sängyn ja kömpi peittojen sekaan.

Ei mennyt pitkään, kun Muriel liittyi Wolfien seuraan. Laventeliselta suihkusaippualta tuoksuen hän istahti sängyn laidalle ja kosketti miehen jalkaa peitteen päältä.
"Oletko onnellinen, rakas?"

"Tietenkin olen", Wolfie vakuutti ja heilautti pitkän jalan päässä olevia varpaita. Hän nosti peittoa houkutellen Murielia kainaloonsa.
"Ja sinä olet ihastuttavan alaston."

"Tietenkin olen", Muriel vastasi ja kömpi peiton alle. Heidän vuoteessaan. Vuoteessa, josta hän voisi löytää joskus Wolfien, kun työajat olisivat menneet ristiin. Jossa he voisivat lukea vierekkäin.
Ajatus sai hänet painamaan suudelman miehen huulille.

Wolfie vastasi suudelmaan ja silitti naisen kylkeä, ennen kuin antoi kätensä valua puristamaan paljasta pakaraa. Hän oli hyvin kiintynyt Murielin takapuoleen.
"Meidän pitäisi varmaan nukkua."

Muriel nauroi kehräten.
"Tätä menoa takapuoleni on kohta mustelmilla", hän huomautti ja etsi parempaa asentoa Wolfien vierellä.
"Olemmeko me jo niin vanhoja, että emme jaksa valvoa läpi yön?"

"Mutta minä niin pidän pyllystäsi", Wolfie vetosi ja nakersi naisen kaulansyrjää.
"Sinäkö haluat valvoa koko yön?"

Muriel tuhahti tukahdutetusta naurahduksesta.
"Vai niin", hän totesi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Minä olen liian vanha siihen. Valvomiseen."

Wolfiekin oli. Hän veti Murielin paremmin syleilyynsä, kasvot osittain naisen kaulataipeessa ja leikitteli paljailla pakaroilla häivähdys poikamaista hymyä suupielessään. Sormet silittivät paljasta ihoa, mutta liike hidastui ja kävi raukeammaksi unen saavuttaessa hänet.

Uni olisi vienyt Murielinkin mukanaan, ellei hän olisi tietoisesti taistellut sitä vastaan. Hän halusi kuunnella, kuinka Wolfien hengitys muuttui rauhallisemmaksi, ja tuntea unisen kehon lämmön omaansa vasten.
Lopulta hänenkin oli annettava periksi ja antauduttava unen valtaan.

Tiistai 17. syyskuuta 2019, iltapäivä, Hexham, Iso-Britannia

Norma makasi kärsivällisesti keittiön lattialla, pää tassujen päälle laskettuna. Se ei tehnyt niin siksi, että olisi toivonut jääkaapin eteen lyyhistyneen emäntänsä viimein nousevan ja tarjoilevan sille herkkupaloja, vaan koska se tiesi merkillisen äänen perusteella, ettei emännällä ollut kaikki hyvin.
Kummallista ininää ja tuhahtelua, joka sai koko kehon liikahtelemaan huolestuttavasti.
Lähellä makaaminen oli sen tapa osoittaa huolensa. Se ei töykkinyt emäntää kuonollaan, tai kantanut tälle leluja siinä toivossa, että ne piristäisivät. Se ei edes tunkenut syliin.
Se vain pysyi vieressä.

"Hei", Wolfie vetosi huolissaan, kun astui keittiöön ja näki jääkaapin eteen lyhistyneen naisen. Hän sysäsi voileipänsä keittiötasolle, mistä Kalinka vei sen hetkessä parempiin suihin, ja kompasteli koirien yli Murielin luo.
"Mikä hätänä? Oletko kunnossa?"

Saatuaan kammottavan puhelun siitä, että Emmien kimppuun oli hyökätty, Muriel ei ollut itkenyt yhden ainutta kyyneltä. Eikä hän ollut suunnitellut itkevänsä nytkään, mutta jotakin oli tapahtunut, kun hän oli pysähtynyt jääkaapin eteen poimiakseen sieltä itselleen yhden niistä smoothieista, joita Em ei ollut tarvinnut.
Hänen maailmansa tuntui romahtavan siihen paikkaan. Jääkaapin oven eteen.
Sellaista sattui, mutta ei hänelle.
Hän vastasi Wolfielle liian itkuisesti, jotta sanoista olisi saanut selvää.

"Hei", Wolfie vetosi uudelleen ja veti Murielin kunnolla istumaan, tunnustellen naisen raajoja katkenneiden luiden varalta.
"Mikä on? Satutitko itsesi?"

Muriel vihasi itkemistä. Se sai hänen olonsa tuntumaan siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Nenä löi tukkoon ja kyyneleet kirvelivät silmiä.
Nyt hän ei vain voinut sille mitään.
Hän pudisti päätään melkein hysteerisenä.
"Emmie..."

"Emmie mitä?" Wolfie kannusti levottomana. Ei kai pariskunnalle ollut tapahtunut mitään matkalla?
"Käytä sanoja, Muriel. Mitä on sattunut?"

Muriel pudisti uudelleen päätään.
"Ei."
Ei mitään sellaista, mistä Wolfie ei olisi jo tiennyt. Mutta jostain syystä ajatus siitä, millaista väkivaltaa hänen sisarensa oli kohdannut, oli iskenyt hänen tietoisuuteensa vasta nyt.
"Emmie olisi voinut kuolla."

Kai sekin oli sana. Wolfie oli edelleen epätietoinen siitä, oliko jotain sattunut. Kolari.
"Eikö hän ole kuitenkin kunnossa nyt?" Wolfie varmisti varovasti ja silitti Murielin selkää.

Muriel joutui keskittymään hetken hengitykseensä ennen kuin sai vedettyä riittävästi ilmaa puhuakseen.
"Hänen kimppuunsa hyökättiin. Hänen kotonaan."
Wolfie tiesi sen. Oli tiennyt siitä lähtien, kun puhelun oli soinut juuri samalla hetkellä, kun hän oli saanut riisuttua miehen kärsimättömänä alastomaksi.

"Aivan", Wolfie myönsi epävarmasti. Ei ollut hienotunteista kysyä, miksi Muriel itki sitä nyt lattialla lojuen.
"Hän kuitenkin selvisi ja toipuu täysin. Ja tunkeilija otettiin kiinni."

Mutta hänen pieni sisarensa oli joutunut kärsimään, Muriel halusi protestoida. Juuri, kun kaikki oli alkanut sujua paremmin, se kammottava hyökkääjä oli pilannut kaiken.
Em saattaisi olla ikuisesti traumatisoitunut.
Hän painoi kuumana hohkaavan otsansa vasten Wolfien hartiaa ja veti henkeä.
"Se oli minun syytäni."

"Mitä?" Wolfie kysyi tyrmistyneenä.
"Syytätkö sinä itseäsi siitä, että joku kaheli murtautui siskosi kotiin Lontoossa?"

Murielista tuntui, että itku oli vienyt kaiken voiman hänen kehostaan.
"Niin on käynyt ennenkin", hän totesi uupuneena.

"Joku on hyökännyt sisaresi kimppuun hänen kodissaan? Sinun takiasi?" Wolfie kysyi epäluuloisena.

"Ei", Muriel vastasi.
"Mutta minä olen ollut itsekäs. Siitä rangaistaan aina."

"Jokin kosminen voima rankaisee sinua tapahtumilla, joilla ei ole mitään tekemistä kanssasi?" Wolfie kysyi epäuskoisena.

"Aina kun jotain hyvää tapahtuu, tapahtuu myös jotain pahaa", Muriel selitti ja hieraisi otsaansa Wolfien hartiaa vasten. Väristys kulki hänen kehonsa läpi.

"Joten sinä hallitset universumia ja kaikki paha on sinun syytäsi ja syy syyttää ja ruoskia itseäsi?" Wolfie toisti.
"Mitä hevonpaskaa."

Järjellä Muriel tiesi, että se ei pitänyt paikkansa. Mutta aina Emmien sairastumisesta asti hän oli tehnyt sopimuksia universumin, tai korkeamman voiman kanssa. Jos hän tekisi sitä tai tätä, pieni sisko paranisi. Jos hän onnistuisi siinä tai tässä, pieni sisko ei kuolisi.
"Minä olen ollut liian onnellinen."

"Muriel", Wolfie sanoi halaten naista.
"Puhut nyt aivan käsittämätöntä kakkaa. Voit velloa kaksi minuuttia tarinassa, jossa olet maailman napa. Sitten palataan todellusuuteen."

Muriel niiskaisi ja painautui Wolfien syliin.
"Kolme minuuttia", hän ehdotti vastaan, sydän kipeästi hakaten.
"Anna minulle kolme minuuttia."

"Hyvä on", Wolfie myöntyi ja painoi suudelman Murielin hiuksiin.
"Itke vain. Minä olen tässä."

Hetken Muriel itki sitä, kuinka oli aiheuttanut sisarelleen pahaa olemalla liian onnellinen. Hänen kolme minuuttiaan saattoi venyä viiteen, ennen kuin hän sai itsensä hallintaan.
Siinä vaiheessa koko hänen kehonsa hehkui kuumana.

"No niin. Pääsemmekö nyt yli siitä, että syytät itseäsi absurdeista asioista?" Wolfie kysyi.
"Surraan sitä, että joku hullu kävi sisaresi kimppuun."

Muriel suoristautui istumaan ja nyökäytti päätään. Posket punoittivat, ja silmiin oli kohonnut kuumeinen hehku, joka ei johtunut yksin kyynelistä.
"Minä en saanut eilen maitopurkkia nostettua jääkaappiin."

"Mitä?" Wolfie kysyi hämmentyneenä.
"Oletko sairas?" hän jatkoi huolissaan.

Muriel pudisti päätään, vaikka juuri nyt hänellä olikin kuumeinen olo. Kehon läpi käyvät väristykset kielivät siitä, että kuume oli nousemaan päin.
"Ei ole kyse siitä. En vain saanut aikaiseksi."

"Niinkö?" Wolfie kysyi kulmat kurtussa ja tunnusteli naisen otsaa.
"Viedäänpäs sinut sänkyyn. Vaikutat kipeältä."

"Minulla on kaikki hyvin", Muriel vakuutti ja pyyhkäisi silmiään.
"Joskus vain..."
Hän pudisti päätään.

"Joskus vain?" Wolfie kannusti ja nosti Murielin syliinsä, lähtien kantamaan naista talon kolmannessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseen.

"Wolfie, minulla on jalat", Muriel muistutti, mutta nojasi päänsä miehen hartiaa vasten.
"Joskus minusta vain tuntuu siltä, että olen kadottanut itseni."

"Hyvin seksikkäät jalat, mutta ne saavat levätä", Wolfie sanoi kavutessaan portaita.
"Mikä siihen voisi auttaa?"

Muriel antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni, kun koko maailma tuntui kieppuvan.
"En tiedä", hän myönsi.
"Minua pelottaa palata töihin."

"Miksi sinua pelottaa?" Wolfie kysyi lempeästi ja kevyesti hengästyneenä, kun pääsi ylimpään kerrokseen ja saattoi laskea Murielin sängylle.

Muriel nojasi päänsä käsiinsä.
"En tiedä", hän myönsi ääni itkun tukkimana.
"Aina, kun ajattelen töihin palaamista, minua hermostuttaa. Vaikka minä rakastan työtäni."

"Eihän sinulla ole kiire", Wolfie sanoi ja istahti sängyn laidalle, silittäen naisen hiuksia.
"Voit palata sitten, kun se tuntuu hyvältä."

Muriel nojasi päänsä Wolfien hartiaa vasten.
"Niin", hän myönsi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Minun piti tehdä sinulle ruokaa."

"Älä huoli siitä", Wolfie vastasi ja muisti kesken jääneen leivän. Se oli varmasti mennyt jo parempiin suihin.
"Mikä sinua hermostuttaa?"

"En tiedä", Muriel huokaisi ja nautti Wolfien kehon lämmöstä.
"Pelkään, etten osaa enää."

"Sinä olet pätevin ihminen, jonka tiedän", Wolfie vastasi.
"Mutta voithan käydä jossain kertauskurssilla, jos tunnet tarvitsevasi sellaista."

Muriel tuhahti.
"Kertauskurssit ovat vanhoille", hän huomautti vailla minkäänlaista perustetta väitteelleen.
"Sinä olet ihanan lämmin."

"Sinä vaikutat kuumeiselta", Wolfie sanoi.
"Parasta mennä ajoissa nukkumaan ja ottaa huomenna rauhallisesti."

Muriel tuhahti uudelleen.
"Ei pieni kuume ole minua ennenkään kaatanut", hän uhosi, vaikka juuri nyt hänestä tuntuikin, että kuume oli kipuamassa enemmän kuin pieneksi.
"Sinut pitää vielä ruokkia."

"Osaan ruokkia itse itseni", Wolfie vakuutti ja veti peiton naisen päälle.
"Sinä keskityt vain lepäämään."

Muriel käpersi itsensä peiton alle.
"Täällä on kylmä", hän vetosi Wolfielle.

"Sinulla on kuumetta", Wolfie vastasi, mutta peitteli naisen myös sängyllä lojuneella huovalla.

Muriel huokaisi turhautuneena.
"Pitääkö sinun tehdä tänään vielä töitä?"

Pitäisi, mutta ne voivat odottaa." Hän sävelsi muutenkin paremmin keskellä yötä.
"Tarvitsetko jotain?"

Muriel katseli Wolfieta silmät kuumeisina hohtaen.
"Sinut."

"Höpöhöpö", Wolfie sanoi ja näpäytti naisen otsaa.
"Ei seksiä sairaspedillä. Eikö eläinlääkäreille opeteta sitä?"

Muriel kurtisti kulmiaan.
"En minä halua seksiä", hän protestoi.
"Haluan vain sinut tähän viereen."

Wolfie hykersi ja ryömi peiton alle, taputtaen hellästi naisen pakaraa.
"Jos niin sanot. Lepää vain."

Muriel kiemursi lähemmäs Wolfieta ja yritti änkeä itsensä miehen kainaloon, samalla röyhkeydellä, jota tämän kurittomat tytöt tapasivat harrastaa.
"Sinä tuoksut hyvältä."

"Hyvä niin. Käyn suihkussa ja käytän deodoranttia ihmiskunnan iloksi", Wolfie vastasi huvittuneena ja otti Murielin kainaloonsa.

Muriel tuhautti nenäänsä ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Minä ostin sinulle sen uuden suihkusaippuan", hän muistutti.
"Ja shampoon."

"Joten olkoon kunnia siis sinun", Wolfie vastasi ja piteli Murielia sylissään.

Muriel tuhautti nenäänsä hieman unisemmin.
"Älä anna minun nukkua pitkään", hän vetosi jo puolittain unessa.
"Vain hetken."

Niin niin. Muriel saisi nukkua niin pitkään kuin haluaisi. Lepo olisi varmasti paras ase kuumetta vastaan, Wolfie pohti pidellen naista sylissään.

Muriel nukkui. Paljon pidempään, kuin oli tarkoittanut. Siinä vaiheessa, kun hän havahtui siihen, että jonkun kuono työntyi hänen kasvoilleen, ilta oli jo pitkällä.

Wolfie torkkui naisen vieressä vatsallaan, toinen käsi sängyltä riippuen. Vasilisa nuoli sormia antaumuksella.
Miehen ei ollut tarkoitus nukahtaa, mutta vähäuniset yöt jättivät hänet uupuneeksi.

Muriel työnsi Polinan rakastavan kuonon kauemmas naamastaan ja käänsi kasvonsa kohti paikkaa vierellään. Hänen tarkoituksensa oli kenties moittia Wolfieta siitä, ettei mies selvästikään ollut herättänyt häntä lyhyiden unien jälkeen, mutta Wolfien sijaan hän kohtasi hymyilevät, karvaiset kasvot.
Ilmeisesti koirat olivat ottaneet tilaisuudesta vaarin.
Hän kohottautui istumaan ja tunsi hellyyden pyyhkäisevän ylitseen nähdessään miehen nukkuvan.

Wolfie ei nukkunut kauaa. Ivanka talloi tohkeissaan hänen ylitseen ja herätti valittavan miehen, joka töni venäläistä kauemmas.
"Mikä olo?" hän kysyi Murielilta tokkuraisena.

"Ihan hyvä", Muriel vakuutti, vaikka olo oli edelleen hieman tokkurainen. Se saattoi tosin johtua myös siitä, että hän oli juuri nukkunut pitkät päiväunet.
Hän vei kätensä silittämään Wolfien hiuksia.
"Voisit jatkaa uniasi."

"Nukuin yllin kyllin", Wolfie vakuutti haukotellen ja vääntäytyi ylös istumaan. Ivanka uhkasi talloa hänen pikkukaverinsa ja mies kellisti ison koiran syliinsä, suukottaen sen puikeloa kuonoa.
"Tarvitsetko jotain?"

"Pärjään kyllä", Muriel vakuutti ja työnsi peiton ja viltin syrjään. Hän laski jalkansa lattialle ja nousi seisomaan, ja istahti sitten takaisin sängyn laidalle. Hetken mietittyään hän kellahti takaisin kyljelleen.
"Voisin ottaa juotavaa. Kiitos."

"Mitä haluaisit?" Wolfie kysyi ja hätisti suukoteltavan Ivankan sängyltä, kun nousi ylös ja suuntasi kohti portaita.

Muriel ujuttautui takaisin peiton alle.
"Meillä pitäisi olla vielä mehua", hän vastasi ja ojensi kättään rapsuttamaan Ivankaa, joka oli siirtynyt etsimään hellyyttä hänen luotaan.
"Vesikin käy."

Wolfie lompsi alakertaan pari koiraa jäljessään. Hän palasi ylös mukanaan kannu jäävettä ja päärynämehutölkki.
"Entäs ruokaa?"

"Ei kiitos, en ole nälkäinen", Muriel vastasi peitonreunan alta. Ivanka oli kivunnut takaisin sänkyyn ja ottanut isäntänsä paikan, ojentanut pitkät, sirot koivet suoriksi.
"Pitääkö sinun tehdä töitä?"

"Ehdin yölläkin", Wolfie vakuutti.
"Sinun pitäisi syödä kuitenkin. Teen sinulle jotain", hän sanoi ja katosi takaisin alakertaan.

Muriel ei väittänyt vastaan. Se oli melkein yhtä harvinaista kuin se, että hän kieltäytyi ruuasta.
Wolfien ollessa poissa hän kiemursi lähemmäs Ivankaa, niin että koiran lämpö hohkasi peitteen läpi hänen vartaloaan vasten.

Tovia myöhemmin Wolfie kantoi yläkertaan kulhon bataattisosekeittoa, sämpylän ja mangojogurtin toivoen, että helppo syötävä tekisi puuhasta helppoa.

Muriel oli ehtinyt torkahtaa uudelleen, mutta havahtui, kun Wolfie ja miestä (tai ruokaa) seuraava koirien saattue saapuivat makuuhuoneeseen.
Ivankan häntä alkoi huiskua hyväntuulisesti isännän paluun johdosta.

"Syöhän nyt", Wolfie kannusti laskien tarjottimen sängylle ja pitäen koirat poissa sen kimpusta.

Muriel kömpi unisena istumaan ja nykäisi tyynyä selkänsä taakse. Niin uninen hän ei sentään ollut, etteikö olisi ehtinyt estää röyhkeää borzoinkuonoa työntymästä keittoonsa.
"Jäätkö seuraksi?"

"Tietenkin", Wolfie vastasi ja mönki takaisin sänkyyn, heittäytyen selälleen ja varastaen haukkauksen Murielin sämpylästä.
"Pitäisikö hakea apteekista jotain?"

"Kyllä tämä tästä", Muriel vakuutti poimiessaan lusikan käteensä. Hän ei ollut nälkäinen, mutta Wolfie oli oikeassa. Hän jos kuka tiesi, miten tärkeää kunnon ravinto oli.
"Ei kai puhelimeni ole soinut?"

"En ainakaan kiinnittänyt huomiota. Odotatko puhelua?" Wolfie kysyi ja esti itseään viemästä enempää sämpylästä. Hän voisi vaeltaa alakertaan metsästämään itselleen lisää ruokaa.

Muriel pudisti päätään.
"Olen vain huolissani Emmiestä", hän myönsi ennen kuin vei lusikallisen keittoa suuhunsa.

"Eikös hän ole Fox-Mooren kanssa?" Wolfie varmisti ja haukotteli venytellen jalkojaan.
"Luulisi hänen olevan turvassa."

"Tiarnan on ollut kahdesti paikalla, kun Emmie on..." Muriel aloitti ja keskeytti sitten lauseensa. Se ei ollut Tiarnanin vika. Hän oli vain huolissaan.
"Toivon, että se olisin ollut minä, jolle kävi niin. Ei minun pieni siskoni."

"Minä en toivo, että kukaan pääsisi satuttamaan sinua", Wolfie huomautti.
"Ja sisaresi vaikutti olevan ihan kunnossa, mitä nyt mustelmilla."

Muriel olisi silti kantanut sisarensa tuskan, jos olisi voinut.
"Hänellä meni niin hyvin", hän vetosi ahdistuneena.
"Pelkään, että tämä saa hänen vointinsa romahtamaan."

"Ehkä sinun pitää vain toivoa, ettei tai että jos saa, hän osaa pyytää apua tällä kertaa", Wolfie pohti ja silitti Murielin jalkaa.

"He olisivat voineet edes viipyä täällä hieman pidempään", Muriel huomautti ja työnsi samalla Polinan kuonon kauemmas ruuastaan.
"Olisin voinut olla avuksi."

"Sinä olet ihan tarpeeksi avuksi", Wolfie vastasi.
"Ehkä he voivat tulla käymään uudelleenkin. Tämä taisi olla aika spontaani vierailu."

"Emmie on ihan yksin pohjoisessa, kun Tiarnan on töissä", Muriel huolehti.
"Mitä, jos hänelle sattuu jotakin?"

"Mitä hänelle sattuisi?" Wolfie kysyi ja veti Murielin puoliksi syliinsä, hieroen sormenpäillään naisen niskaa tämän syödessä.

Niskan ja harteiden lihakset olivat jännityksen kivettämät.
"Jotakin", hän vastasi turhautuneena.
"Stressi voi saada hänet sairastumaan. Tai jos hänen ajatuksensa muuttuvat taas synkiksi. Tai... Ihmisen pitäisi olla turvassa kotonaan."

"Niin pitäisi. Maailma on monelle epäreilu, mutta ainakin sisaresi kirjat ovat tuoneet lohtua miljoonille", Wolfie vastasi.
"Sinun pitäisi huolehtia ensin itsestäsi."

Muriel huokaisi hiljaa.
"Minä huolehdinkin", hän vastasi.
"Minua vain kiukuttaa se, miten... avuttomaksi tunnen itseni."

"Se on osa ihmissuhteita", Wolfie vastasi.
"Avuttomuus, kun joku voi huonosti tai käyttäytyy typerästi, koska emme voi hallita ketään muuta."

"Minä en pidä siitä osasta", Muriel myönsi rehellisesti.
"Toivon, että Emmie asuisi edes hieman lähempänä. Hän on minun pieni siskoni."

Wolfie oli arvellutkin niin.
"Mutta voitte soitella ja kyläillä toistenne luona", hän muistutti.

"Mutta jos hänelle sattuu jotakin, minä en ole hänen luonaan", Muriel protestoi.
"Minä en ole suojelemassa häntä."

"Sinä olet hänen tukenaan niin kuin sisaren kuuluukin", Wolfie vakuutti.
"Kukaan ei voi suojella jotakuta niin täysin, että nämä olisivat turvassa."

Murielista ei aina tuntunut siltä. Hän toivoi, että olisi voinut kietoa sisarensa höyhenviittaan ja suojella tätä maailmalta, joka oli liian julma ja kova.
"Lauriekin on sydänsuruinen. Minun sisarukseni ansaitsisivat olla onnellisia", hän huomautti ja tarjosi sämpylän loppua Wolfielle.

Wolfie hätisti Murielia syömään oman ruokansa.
"Olet heidän tukenaan ja rakastat heitä. Se on enemmän kuin tarpeeksi", hän muistutti.

"Minusta ei tunnu, että se on tarpeeksi", Muriel huokaisi ja laski tyhjän keittokulhon tarjottimelle.
"Pelkään, etten huomaa, jos Emmiellä on jokin hätänä. Siellä on merta joka paikassa."

"Se on tarpeeksi. Sinun täytyy luottaa siihen, että sisaresi hakee apua, jos tarvitsee sitä", Wolfie vastasi.
"Emme voi asialle mitään, jos hän ei halua apua."

Murielin hartiat kiristyivät.
"Minä en enää koskaan halua sellaista puhelua", hän totesi, ääni värähtäen.
"Että hän on sairaalassa, koska on tehnyt itselleen jotain."

"Ymmärrän", Wolfie vastasi hieroen naisen hartioita voimakkaammin.
"Minäkin toivon, ettet enää koskaan saa sellaista."

Muriel huokaisi, tai ehkä puolittain voihkaisi, kun Wolfien sormet löysivät erityisen jumiin joutuneen kohdan hänen harteiltaan.
"En tiedä, miten olen pärjännyt ilman sinua."

"En minäkään", Wolfie vakuutti.
"Mitä tekisit ilman hierontaani."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Sano muuta", hän vastasi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Minä voin hieroa sinua huomenna."

"Tai voit maata sängyssä ja juoda paljon", Wolfie ehdotti takaisin.

"Makaatko sängyssä minun kanssani?" Muriel halusi tietää.
"Täällä on yksinäistä."

"Totta kai – mutta vain jos lupaat toipua ja pitää kädet omalla puolella", Wolfie vastasi jatkaen hierontaa, "tiedän, että olen vastustamaton, mutta yritä edes."

"Ristissä ja peiton päällä", Muriel vakuutti.
"Mutta saan kai sentään katsella sinua?"

"Ehkä, jos olet kiltisti", Wolfie vastasi ja taputti Murielin reittä peiton läpi, kun kellahti naisen viereen.
"Nyt sinun pitäisi levätä."

Muriel nosti tarjottimen syrjään ja kiemursi takaisin peiton alle. Hän vilkaisi Wolfieta ja nosti kätensä peittonsa päälle, ristien suurieleisesti kätensä.
"Katso nyt. Osaan olla kiltisti."

Wolfie vihelsi ja pöyhi tyynyjä päänsä taakse.
"Olen vaikuttunut. Tuskin tunnistan sinua. Nyt nuku ja lepää, niin kuume ehkä laskee huomiseksi."

"Tiedän. Yllätän itsekin itseni", Muriel totesi kuivasti ja sulki silmänsä. Ei mennyt kauaa, kun hän jo etsi itselleen paremman asennon ja käpertyi lähemmäs Wolfieta.
"Olin tosissani."

"Mistä osasta?" Wolfie kysyi.
"Kiltisti olemisesta? Koska se ei kyllä ole adjektiiveja, joita säännöllisesti yhdistän sinuun."

Muriel tuhahti ja ujutti jalkojaan lämpimään Wolfien sääriä vasten.
'Siitä, etten tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

"Luultavasti kotisi olisi paljon siistimpi", Wolfie arveli.
"Ja sinulla olisi vähemmän venäläisiä sulosääriä sängyssäsi."

"Minä rakastan venäläisiä sulosääriä sängyssäni", Muriel vakuutti ja kiepahti sitten ympäri, kasvot Wolfieen päin.
"Haluan kainaloon. Täällä on kylmä."

Wolfie avasi kainaloaan paremmin Murielille ja kiersi peittoa naisen ympärille.
"Sinulla on kuumetta. Sinun pitäisi levätä."

Muriel käpersi itsensä mukavasti Wolfien kylkeen kiinni ja hautasi nenänpäänsä miehen kaulataipeeseen. Patjan notkahduksesta päätellen joku tytöistä käytti tilaisuuden hyödykseen ja loikkasi heidän sänkyynsä.
Koiran lämpö tuntui miellyttävältä.
"Minä lepään, etkö näe?"

"Voisit levätä nukkuen", Wolfie huomautti takaisin.
"Yleensä se auttaa kuumeeseen."

Muriel sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa.
Hetken.
"Wolfie... En kestäisi, jos sinulle sattuisi jotakin."

"Mitä minulle sattuisi?" Wolfie kysyi hämmentyneenä. Ehkä rasitusvamma käteen kaikesta soittamisesta ja kirjoittamisesta, mutta niihin ei kuoltu. Tai nyrjähtänyt nilkka koirien kanssa nummilla juoksemisesta.

Muriel tuhahti.
"Sinun täytyy luvata, ettet ratsasta ilman kypärää", hän vetosi jo puoliksi unessa.
"Etkä saa ylittää tietä katsomatta molempiin suuntiin. Tai älä ylitä teitä ollenkaan, jos ei ole pakko."

"Vai niin", Wolfie hymähti silitellen unisen Murielin selkää. Hän arveli olevansa melko turvassa, mutta harkitsisi naisen pyyntöjä.

Vaikutti siltä, että Muriel oli aikeissa pyytää vielä jotakin, mutta uni pyyhkäisi hänet mukaansa ennen kuin sanat ehtivät siirtyä ajatuksista huulien lausuttaviksi.
Ehkä uni tekisi hyvää.