Rakkaat rikkinäiset

Torstai 14. joulukuuta 2017, iltapäivä, Hexham, Murielin koti

Kun taloudessa asui jo ennestään neljä koiraa vakituisesti ja yksi tällä hetkellä hoitokoirana, kahden borzoin lisääminen laumaan sai jopa muuten varsin tilavan asunnon alakerran tuntumaan ahtaalta. Muriel oli lopulta komentanut koirat hetkeksi ulos riehumaan, ja nyt sentään hänen omat laumalaisensa torkkuivat raukeina pitkin lattioita. Lukuun ottamatta mustanvaaleaa Halleyta, joka tunki borzoille ominaista pitkää kuonoaan Dorianin syliin.
Ilmeisesti jokaiselle oli olemassa oma sielunrotunsa.
”No, mitä kouluun tällä hetkellä kuuluu?” pitkä nainen kysyi harppoessaan olohuoneeseen. Hän laski kirkkaanvihreän teemukin Dorianin eteen ja valahti itse istumaan nojatuoliin, jolta punaturkkinen kissa loikkasi viime hetkessä alas.

Halley teki sinnikästä tuttavuutta, ja Dorianin pitkät pianistin sormet rapsuttivat sen kaulaa tunnollisina, ohjaten pitkään kuonoa vaivihkaa pois haaroistaan. Mies risti jalan toisen päälle ja rapsutti hajamielisesti täplää beigen chinon reidessä, joka taisi olla peräisin koiran nenästä. Hänen omat tyttönsä tuijottivat Halleytä mustasukkaisesti retkottaessaan taljoina olohuoneen lattialla.
”Joulujuhlan valmistelua. Riehakkaita teini-ikäisiä, joulumieltä”, Dorian vastasi sukaisten punaruskeita, kurittomia hiuksia pois otsaltaan ja suoristaen purppuranvioletin vakosamettisen pikkutakin kaulusta, johon oli unohtunut pari kai Andyltä lahjaksi saatua pinssiä.
”Kuinka sinä olet voinut?” hän jatkoi nostaen teekupin kuuliaisesti huulilleen, vaaleanvihreät kissansilmät lämpimästi siristyen.

”Mmm, Hilda mainitsikin, että kesäloman aiheuttama levottomuus alkaa vihdoin haihtua jouluhulinan alta”, Muriel naurahti ja nykäisi tummanvihreän, kotoisasti silmäpakoisen neuleen hihoja paremmin käsiensä peitoksi ennen kuin kietoi sormensa keltaisen mukin ympärille. Vanhoissa taloissa oli se puoli, että niissä veti. Nytkin olohuoneen takassa roihusi kotoisa tuli, joka toi sentään hieman lämpöä mukanaan.
”Kiireisesti”, nainen vastasi ja otti lyhyen kulauksen teestään.
”Teagan on loppuviikon seminaarissa Lontoossa, joten olen ottanut tilaisuudesta vaarin ja järjestänyt hänen vaatekaappinsa uudelleen.”
Ja pitänyt siinä itsensä kiireisenä.

Helia oli viettänyt pari päivää Augustin luona Newcastlessa, käyden vain töissä sieltä. Hän halusi vältellä syyllisyyttä ja asuntoaan, kun oli joutunut kertomaan siskolleen tarvitsevansa tilaa. Vain jotta hän ei itse romahtaisi tuhansiin palasiin.
Liikkeeseen oli tänään saapunut koirien tonttulakkeja ja poronsarvipantoja. Hän oli ottanut niitä muutamat sivuun ja ajoikin nyt Murielin luo. Kassi kädessään hän soitti ovikelloa, kiinnittämättä huomiota vieraaseen autoon.

"Oi!" Muriel komensi, kun ovikellon soiminen oli saada koiralauman riehaantumaan. Hän laski teekupin pöydälle ja nykäisi itsensä pystyyn.
"Pieni hetki... Polina, Kalinka, ei!"
Muriel harppoi ovelle ja nykäisi sen auki, hätistellen koiria kauemmas.
"Helia, hei!" nainen tervehti.
"Tule sisään, on toinenkin vieras, mutta ei haittaa, laitan lisää teetä."
Hän perääntyi kapeassa eteisessä sen verran, että saattoi kurkistaa olohuoneeseen.
"Ystäväni Helia tuli käymään, laitan lisää teetä tulemaan", hän huikkasi Dorianille.

Helia nauroi kuullessaan ulos asti Murielin komennon. Hän astui sisälle, ojentaen muovikassia naiselle.
"Minä vain tulin tuomaan nämä, en minä... Hyvä on, turhaan minä sinun kanssasi vänkään." Naurettavan pitkä mies riisui ulkovaatteet, tullen olohuoneeseen villasukkiin, tummarharmaisiin haaremihousuihin ja paksuhkoon tunikamaiseen paitaan pukeutuneena. Hän kumartui rapsuttamaan Normaa, tajuamatta kiinnittää vielä huomiota vieraaseen.

Olisi kai pitänyt tuntea kolaus egossaan, kun hänen tyttönsä uskoivat Murielia niin paljon paremmin kuin häntä – mutta Dorian oli tottunut nostamaan kätensä antautumisen merkkinä siinä, missä hänen venäläisistään oli kysymys. Koirat olivat täysin kuuroja hänen käskyilleen.
Helia.
Ei kai. Varmastikin joku muukin nimesi lapsensa niin.
Mutta moniko Helia oli tuon mittainen ja pelkäsi parturia? Dorian räpäytti häkeltyneenä silmiään ja nojasi leuan käteensä katsellessaan, kuinka pitkä mies kumartui tervehtimään yhtä Murielin koirista.
”Helia Montgomery?” hän varmisti, häivähdys naurua käheässä, lämpimässä äänessään.

"No. Ei sinulla nyt niin kiire voi olla!" Muriel intti, ratkaisi ristiriitatilanteen kuten aina: kieltäytyi kuuntelemasta vastaväitteitä. Hän käännähti kannoillaan ja harppoi keittiöön, napsauttaen vedenkeittimen päälle ja suunnaten sitten pakastimelle etsimään lisää tarjottavaa, autuaan tietämättömänä siitä, mitä olohuoneessa tapahtui.

Helia kohotti katseensa salukista kun muisti ettei ollut yksin. Miehen olemus sai hänet siristämään kevyesti kalpeita silmiään.
Jos hän ei olisi ollut Murielin olohuoneessa, hän olisi voinut vannoa että tuo oli Wolfie. Isoveli, jonka tapaamista hän oli siskon pyynnöistä huolimatta vältellyt vielä.
"... Olen." Helia suoristautui täyteen pituuteensa, vetäen pitkiä sormiaan hiuksista läpi.

Dorian kallisti päätään muutama punaruskea hiussuortuva otsalle röyhkeästi valahtaen. Miehen vaaleanvihreät siristyivät arvioiden kuin hyväntuulisen kissan.
Kas kummaa. Hänen tapaamistaan vältellyt Helia.
”Mukavaa nähdä, millainen mies sinusta on kasvanut, pikkuveli.”

Täydessä mitassaan seisova Helia ei näyttänyt yleensä siltä että kaatuisi sekunnilla millä hyvänsä, saatika kompuroinut. Nyt hän otti pari harha-askelta taaksepäin, napaten tukea nojatuolin selkänojasta.
"... Wolfie?" Yleensä hän puhui veljestään vain pelokkaan pikkupojan persoonan takaa, mutta nyt hän oli oma itsensä.
"Miten sinä..." Mitä tuo teki Murielin luona? Miksi? Hän ei tiennyt juostako karkuun vai ei.

”Itse teossa”, Dorian - tai Wolfie - kumarsi kevyesti päätään, muutama punertava suortuva lisää otsalle valahtaen. Hän asettui rennommin nojatuoliinsa ja seurasi Helian järkytystä. Ehkä tapaaminen oli melko yllättävä, sen hän myönsi itsekin.
”Miten minä mitä?” mies tiedusteli kevyesti.

Siitä oli vuosia kun Helia oli nähnyt veljensä. Eikä hän ollut ikinä selvittänyt mitä tunsi isoveljeään kohtaan.
"... Et ole tosissasi. Onko tämä sinusta jotenkin vitsikästä?" Helia vinkaisi hiljaa, näpertäen alaselkään yltävien silkkisten hiustensa latvaa.

”Vitsikästä? Ei”, Dorian vastasi levollisesti.
”Tavattoman yllättävää kyllä. En arvannut, että törmäisin sinuun.” Andy oli yrittänyt, herttainen sielu kun oli, kehitellä uskottavia tekosyitä, mutta kylmä totuus taisi olla, ettei Helia ollut halunnut nähdä isoveljeään. Minkä hän saattoi ymmärtää oltuaan kymmenen vuotta kadoksissa.

Keittiössä Muriel kaatoi teetä vaaleansiniseen kuppiin (niin että kaikki olisivat sievästi eri sarjaa) ja nappasi sen mukaansa suunnatessaan takaisin olohuoneeseen.
"Helia? Oletko syönyt? Voin lämmittää jotakin", nainen huikkasi seisahtuessaan olohuoneen ovensuuhun.
"Oh, anteeksi, unohtui. Helia, Dorian, Dorian, Helia. Dorian, oletko sinä syönyt?"
Vasta siinä vaiheessa hän kiinnitti huomionsa siihen, että Helia vaikutti... järkyttyneeltä.

Heliasta näki että mies ei voinut hyvin. Hänen olemuksensa oli yleensä levollinen, samankaltainen kuin Dorianilla. Ystävällinen ja rauhallinen.
Kun otti huomioon miten heikoissa kantimissa miehen mielenterveys oli ollut viime aikoina, tämä ei luvannut kovin hyvää.
"... Dorian? Vaihdoit nimesi? Voi hyvä luoja, minä..." Hän olisi kaivannut isoveljeä. Niin monta kertaa.
"En ehtinyt syömään, piti käydä nopeasti." Helia vastasi naiselle, puristaen siitä nojatuolista tukea pysyäkseen pystyssä.

Dorian pysyi liikkumatta nojatuolissaan. Helia näytti huonovointiselta, mutta hän ei ollut varma saisiko tarjottu käsi nyrkistä tai tekisikö hänen liikkeelle lähtönsä tilanteesta vain jännittyneemmän.
”Niin, vaihdoin nimeni”, mies vastasi rauhallisesti, ”en tuntenut olevani enää se ihminen, joka olin ennen.”
Hän tunsi Murielin länsäolon, muttei irrottanut katsettaan pitkästä pikkuveljestään.
”Kiitos Muriel, pärjään kyllä.”

Muriel kurtisti kulmiaan. Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja varmistaa, että hän oli astellut sisään oikeasta oviaukosta, ei lipsahtanut peilin kautta toiseen ulottuvuuteen.
Sen sijaan hän harppoi maton poikki pitkin askelin, laski vaaleansinisen mukin pöydälle kahden muun seuraksi ja tarttui sitten kevyesti Helian ranteeseen.
"Helia, istu alas, näytät siltä, kuin olisit nähnyt aaveen."
Hän vilkaisi Doriania epätietoisena.

Helia puraisi huultaan. Hän veti ranteen itselleen Murielin kädestä. Kosketus oli jännittyneenä kuin sähköä.
"Minä näinkin. Menneisyydestä. Kuvittelin että en enää näkisi isoveljeäni ja nyt hän istuu sinun luonasi!"

Dorian pyyhkäisi hiuksiaan levottomuutta olemuksessaan. Hänkään ei ollut odottanut törmäävänsä Heliaan varoituksetta. Hän oli jopa pysytellyt kiltisti kaukana veljensä liikkeestä, jotta ei pakottaisi tätä kanssakäymiseen, ennen kuin nuorempi mies niin päättäisi.
”Puhdasta sattumaa”, hän vakuutti.

Muriel katsoi ensin Heliaa, sitten Doriania. Palapelin palaset loksahtelivat hänen mielessään paikoilleen sellaisella vauhdilla, että niistä syntyvä ääni tuntui ottavan kaikua huoneen seinistä.
Hän katsoi Doriania uudelleen. Sitten Heliaa.
"... Väitätkö sinä, että tämä tässä on maailmalta kadonnut veljesi?"

"En vain väitä, vaan on. Wolfie." Muriel oli kuullut sen nimen yleensä miehen huulilta korkealla, lapsekkaalla ja surkealla äänellä, jota väritti pelko, itku tai huoli. Riippuu millaisessa tilanteessa sivupersoona kuvitteli sillä kerralla olevansa.
"...Olisin tarvinnut sinua." Mustahiuksinen hujoppi myönsi hiljaa, vajoten istumaan kun oli varma että jalat eivät kantaisi enää.

Dorian tai Wolfie – kumpikohan mies hän oli nyt? – nojautui eteenpäin ja tuki kyynärvarret reisiinsä. Hän katseli Heliaa myötätuntoisin silmin.
”Olen pahoillani, etten ollut paikalla”, hän totesi ja hieraisi mietteliäänä pitkäsormisia käsiään. Olivatko he nähneet edellisen kerran vuonna 2007? Hän ei voinut mennä vannomaan, sillä ei tuntunut muistavan paljoakaan niiltä ajoilta. Kokonaiset vuodet olivat kadonneet hajanaisiksi aukoiksi hänen muistissaan.

Muriel jähmettyi aloilleen nojatuolin vierelle.
Olisi tehnyt mieli nauraa. Tai ehkä sittenkin itkeä. Maailmalla ei voinut olla niin kammottavan huonoa huumorintajua, että se oli sysännyt hänet, tietämättään, sen samaisen miehen elämään, joka oli hylännyt Helian vuosia sitten.
Paitsi että juuri sellainen huumorintaju maailmalla oli, kammottava.
Mutta ehkä nyt ei ollut hänen kysymystensä aika.
"... Haluatteko keskustella rauhassa..?"
Koiralauman keskellä.

Helia vilkaisi Murielia ja sitten isoveljeään. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut.
Nyt pitäisi selvittää miten hän suhtautui isoveljeensä, vuosien jälkeen. Varoen Helia yritti ottaa ystävänsä kädestä kiinni. Muriel oli hänen tukensa ja turvassa.
"... Olisin oikeasti tarvinnut sinua. Ja Roo. Tajuatko että hän syyttää itseään siitä että lähdit?" Miehen ääni oli särkynyt.

”Teen parhaani ollakseni Andyn elämässä nyt”, mies vastasi pysyen tyynenä, vaikka syytteet hylkäämisestä olisivatkin kirpaisseet.
”En ollut varsinaisesti oma itseni, kun lähdin. Enkä vuosiin sen jälkeen.”

Muriel katsahti Heliaa ja otti tämän käden omaansa, puristaen sitä hellästi. Myös Norma, joka oli aiemmin paennut kauemmas, hiipi varovasti takaisin ja asettui Helian jalan vierelle, korvat päätä myöten painuneina.
Menneisyyden voisi kyseenalaistaa myöhemminkin, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä.

Helia vei vapaan käden rapsuttamaan Norman turkkia. Voi pientä salukia.
"Kukaan meistä ei ole oma itsensä. Se ei ole mikään syy."

”En voi muuttaa menneisyyttä”, Dorian huomautti ja siveli mietteliäänä käsiään.
”Vei vuosia, ennen kuin edes muistin, kuka olin ja mitä jätin taakseni. Luuletko, että olisin voinut palata ilman musiikkia? Minkä arvoinen olisin ollut rikkinäisenä ja eksyneenä?”
Mies pudisti. Hän oli ollut äitinsä elämä lahjakkuutensa kautta. Paluu olisi ollut kivulias muistutus tuotetusta pettymyksestä ja menetetystä maailmasta.
”Valitsin mahdollisuuden rakentaa itsestäni ehjän ja löytää keinon antaa takaisin.”

Muriel puristi Helian kättä hieman lujempaa, tarkkaillen miehen olemusta vaivihkaa. Tämä vaikutti edelleen olevan oma itsensä, kaikesta huolimatta. Siitä rohkaistuneena hän uskaltautui kääntämään katsettaan Doriania - Wolfieta? - kohti.
Kai tällaisen paljastuksen olisi pitänyt järisyttää maailmaa jollakin tavalla sijoiltaan. Mutta punahiuksinen mies oli edelleen se sama, joka oli tarjonnut hänelle keksin maailmanlopun katsomossa. Jonka kanssa he olivat jatkaneet hotellille, kun maailma ei ollutkaan tuhoutunut.

Helia puri huultaan. Häntä itketti.
"Kyllä minä tajuan. Et minkään. Emme mekään ole. Koskaan olleetkaan." Eivät edes lapsina, kun he olivat olleet ehjiä. Nykyään nuoremmat olivat vielä rikkikin.
"Niin. Sinulla oli mistä valita. Aina." Äänestä päätellen hän ei ollut vihainen tai heittäytyisi väkivaltaiseksi. Helia oli vain rikki.

Dorian kallisti päätään ja katseli veljeään myötätuntoisin silmin.
”Jokaisella ihmisellä on mistä valita”, hän sanoi rauhallisesti.
”Minä en valinnut hermoromahdusta, mutta sain valita mitä tehdä elämälläni sen jälkeen.”

Muriel keskittyi etsimään merkkejä siitä, että Helian persoona oli vaihtumassa. Hän ei voisi tehdä paljoakaan, jos mies ponkaisisi pystyyn vieraan raivon vallassa, mutta se ei estäisi häntä yrittämästä.
Dorianin sanat tuntuivat kipeältä muistutukselta päätöksestä, jonka Helia oli tehnyt vain muutamaa päivää aikaisemmin. Olla näkemättä siskoaan, jotta voisi ottaa edes hetken itselleen.

Helian keuhkot painuivat kasaan. Missä hänen valintansa olivat olleet vai oliko hän vain liian kiltti valitakseen, jos tiesi sen tuottavan tuskaa jollekulle läheiselle?
"Minä en valinnut sairastumista. En valinnut sitä että huolehdin pikkusiskostani oman terveyteni kustannuksella. Tai valitsin, mutta mitä vaihtoehtoja minulla todellisuudessa oli?" Vanhemmat eivät olisi huolehtineet nuorimmastaan sekuntiakaan.
"Jos minä en olisi ollut ainoa, joka ei hylkää häntä, Roo tuskin olisi hengissä. Että ole hyvä vain. Ei kestä kiittää."

”Kiitos”, Dorian totesi.
”En tiedä, mitä toivot minulta. En pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta teen parhaani korvatakseni poissaoloni Andylle nyt. Mitä muuta sinä haluaisit?”

Helia ei tiennnyt. Hänellä ei ollut mitään ideaa mitä hän halusi. Kuka korvaisi sen hänelle?
"...En minä tiedä." Ääni särkyi tullessaan hänen huuliltaan.
"Minä vain... Kaipasin sinua." Kai se sitä oli ollut?

Muriel silitti hiljaisena Helian kämmenselkää, kulmakarvat alas painuneina. Ilme näytti ankaralta, niin kuin se helposti teki, vaikka todellisuudessa hän olikin vain ajatuksissaan.
Norma tökkäsi kuonollaan kättä, joka oli lakannut rapsuttamasta sitä.

Wolfie – vai Dorian? – nousi epätietoisena jaloilleen ja astui lähemmäs valtavaa pikkuveljeään.
”Siitä olen vilpittömästi pahoillani”, hän sanoi ja yritti laskea kätensä Helian olkapäälle.
”En ollut kovin hyvä veli lapsuudessakaan, eh? Mutta yritän olla parempi nyt.”

Helia ei väistänyt kättä. Hän vain yritti päästä kärryille siitä mitä tapahtui.
"Wolfie, minä en voi sanoa että muistaisin. Turhan tarkkaan. Minä... Kun lähdit, minä..." Kehitin sivupersoonia, joiden muistoihin en pääse käsiksi? Sen sanomisen sijaan veljeksistä vain iällisesti nuorempi nousi seisomaan, koettaen kietoa keijumaisen pitkät kätensä isoveljen ympärille.

Siinä vaiheessa, kun Helia irrotti otteensa hänen kädestään ja nousi seisomaan, jännitys kulki koko Murielin vartalon läpi.
Mutta Helia ei näyttänyt olevan raivostumaisillaan. Vihainen persoona ei ollut tunkemassa itseään esiin.
Muriel puikahti ulos olohuoneesta Norma kannoillaan, antaakseen kaksikolle hetken rauhan. Ei liian kauas, ihan varmuuden vuoksi.

Wolfie - hitot, kuka lie, ei hän tiennyt enää itsekään kuka oli – räpäytti yllättyneenä Helian noustessa ja mustan silmän sijasta antaessa hänelle halauksen. Hän kiersi kätensä ironisen pitkän pikkuveljensä ympärille epätietoiseen rutistukseen ja tunsi onnettoman liikahduksen sisällään. Olivatko hänen sisaruksensa todella kaivanneet häntä kaikki nämä vuodet? Vaikka häntä oli tuskin voinut sanoa veljeksi. Eihän hän ollut edes voinut viettää lauantai-iltaa sisarustensa kanssa elokuvan tai lautapelin parissa, koska se olisi aikaa pois seuraavan mestariteoksen säveltämisestä.
”On hyvä nähdä, millaiseksi olet kasvanut.”

Helia halusi naurahtaa ja sanoa jotain vitsikästä. Sitä ei nyt kuitenkaan irronnut, hän ei pystynyt edes yrittämään tunnelman keventämistä.
"... Pitkäksi." Hän mutisi hiljaa, päästämättä isoveljeään halauksesta mihinkään. Pitkä hän oli ollut aina, jo lapsena. Kukaan ei tosin ollut arvannut että hänestä kasvaisi yli kaksimetrinen.

Wolfie kallisti päätään ja tunsi niskojensa itkevän, kun yritti nähdä pikkuveljensä kasvot.
”Kyllä. Hyvin pitkäksi”, hän vahvisti pitäen käsivartensa Helian ympärillä.
”Olen onnellinen, että sain tavata sinut vihdoin. Ja minä olen kiitollinen, että olet pitänyt Andystä huolta. Sen ei olisi pitänyt olla sinun velvollisuutesi.”

Helia nielaisi tyhjää.
"En loukkaannu jos puhuessa ei katsota silmiin." Veljeksistä pidempi naurahti hieman tukkoisella äänellä. Isoveljen sanat saivat aikuisen miehen tärisemään kevyesti. Ei, sen ei pitänyt olla hänen velvollisuutensa ja nyt hän oli vielä mitä rumimmalla tavalla irtisanonut itsensä siitä velvollisuudesta hetkeksi, työnnettyään maanantaina (Murielin itsensä ehdotuksesta) siskonsa ja tuon asiat Murielin niskoille, jotta hän voisi hetken elää ilman pelkoa soitosta lääkäriltä, milloin mistäkin. Säikäytettyään maanantaina Augustin ja Murielin kunnolla.
"En saisi syyttää sinua siitä että olen s-sairas."

”Sairas?” isoveli toisti kysyen ja luopui yrityksestä nähdä Helian kasvot. Ei kai kukaan voisi syyttää sairaudestaan ketään muuta kuin ehkä geenien periyttäjää tai korkeampaa voimaa?
”Miten sinä olet sairas?” Wolfie tiedusteli ja tunsi huolen piston. Hän uskotteli itselleen, että katumus oli ajanhukkaa ja vain negatiivista energiaa, mutta pohti, olisiko hänen pitänyt palata vuosia sitten.

Helia nielaisi. Hän ei vieläkään halunnut päästää irti, vaikka olisi ehkä pitänyt. Miten sen selittäisi? Dissosiatiivinen identiteettihäiriö oli nimenä kovin kliininen ja harvoin sanoi ihmisille mitään.
"Jakautunut persoonallisuus." Se oli vanha nimi, mutta kuvasi tilaa paremmin.
"En ole voinut kovin hyvin parin kuukauden aikana."

”Oh.” Wolfie räpäytti silmiään häkeltyneenä. Hän ei voinut väittää tuntevansa tilaa kovin hyvin, vaikka nimi antoikin osviittaa mistä oli kysymys.
”Olen pahoillani”, hän sanoi pohtien oliko sopivaa taputtaa veljen selkää.
”Voinko minä tehdä jotain auttaakseni?”

Vasta nyt Helian oli pakko suoristautua ja päästää irti. Hän veti pitkiä hiuksia korvansa taakse, pudistellen kevyesti päätään.
"Stressi pahentaa sitä. Ja ei, se vain on. Mutta tiedät."

”Kuinka kauan sinulla on ollut se, ehm, tila?” isoveli kysyi pohtien, mikä oli sopivan poliittisesti korrekti tapa puhua asiasta. Sairaudella, kärsimisellä ja osanotoilla taisi olla nykyään negatiivinen sävy mielenterveydestä puhuttaessa.
”Onko sinulla erityistä stressiä elämässäsi tällä hetkellä?”

"Sain diagnoosin yhdeksän vuotta sitten. Oireita oli murrosiästä asti." Lievinä tosin ja vain oireita, ei varsinaisia persoonia. Mutta oli ollut kuitenkin, jopa silloin kun he olivat asuneet samassa talossa. Lapsuuden henkinen laiminlyönti ja epätasapainoisuus olivat tehneet tehtävänsä.
"... Roo." Sisko oli Helian stresseistä suurin, aina.

”Niinkö?” Wolfie kysyi. Se olisi kai pitänyt arvata, jos pikkusisko oli jonkinlaisessa osastohoidossa, vaikkei hän ollutkaan varma minkä tähden. Andy oli tainnut olla jo ennen lähtöään varsin onneton sielu, vaikka miehen muistot ajasta kotona olivat etäisiä. Paljonko hän oli edes nähnyt sisaruksiaan ennen romahdustaan?
”Millainen hänen tilanteensa on?”

"Niin. Diagnoosi tehtiin pian kun olit lähtenyt." Sen kaaoksen turvin kukaan ei ollut huomannut kun hän haki apua itselleen. Andy oli tosiaan ollut onneton jo kauan, käytännössä koko pienen elämänsä. Mikään ihme se ei tosin ollut. Helia vilkaisi keittiöön. Millainen siskon tilanne on?
"... Kaunistelenko vai sanonko suoraan?" Hän ei tiennyt haluaisiko isoveli rehellisen version. Olisi vale jos Helia sanoisi itsekään uskovansa enää siskon tulevan kuntoon. Hän oli itse sanonut sen ääneen maanantaina, eikä päässyt enää eroon siitä kalvavasta syyllisyydestä. Jopa hän oli luovuttanut.

Muriel palasi olohuoneeseen suunnilleen samaan aikaan, kun Helia esitti kysymyksensä.
"Tehän vakavissa tunnelmissa olette", nainen huomautti astellessaan sohvapöydän luo. Hän siirsi vanhat teekupit syrjään ja asetteli uudet niiden paikoille yhä höyryävän kuumat mukit.
Kai se oli sitä turhaa touhuamista, mistä Teagan häntä toisinaan syytti, mutta oli vaikea istua vain paikoillaan.

”Sano suoraan”, Wolfie vastasi ja sukaisi kurittomia, punaruskeita hiuksia pois otsaltaan. Eikö laastaritkin ollut tarkoitus vain repäistä pois? Andy oli aina tavattoman suloinen nuori nainen hänet tavatessaan, mutta ei kai kukaan osastohoitoon päätynyt, koska oli onnellinen, tasapainoinen ja terve.
Hän katsahti Murielia ja sukaisi hiuksiaan uudelleen, kuten yleensä teki käydessään levottomaksi.
”Puhumme Andystä. Sinähän tunnet hänet myös?”

Helia hymähti kovin vaisusti, vilkaisten ystäväänsä. Niin. Muriel tosiaan tunsi.
"Muriel on käytännössä Roon toinen huoltaja." Vaikka isoveli puhui Andysta, Helia kieltäytyi käyttämästä muuta kuin itse siskolleen antamaansa lempinimeä. Lapsellista ehkä, mutta ei voinut mitään.
"Hän on epävakaa, itsetuhoinen, pelkää hylätyksi tulemista, uhkailee itsemurhalla, on yrittänytkin sitä. Siskon kädet ovat kuin tiikerillä, täynnä arpia. Joskus panikoidessaan väkivaltainen." Helia ei enää tiennyt mitkä hampaanjäljet olivat omia vai siskon, mitä raapaisut Andy oli tehnyt häneen kun hän oli väkisin rauhoittanut siskoaan.
"Impulsiivinen, itsesuojeluvaistoton ja helposti hyväksikäytettävissä."

Muriel valahti istumaan tuoliin, josta saattoi nähdä kummatkin miehet. Hän tarttui hitaasti yhteen teekupeista ja kietoi sormensa sen ympärille.
Vaikka hän nyt tiesikin, että Helia ja Dorian - Wolfie? - olivat veljeksiä, tuntui yhtäläisyyksien löytäminen näistä kahdesta edelleen hankalalta.
Dorianissa ja Andyssa oli enemmän samaa näköä, nyt kun asiaa ajatteli.
"Andy osaa olla hankala sille päälle sattuessaan", nainen myönsi.
"Ei kaikkein helpoin ihminen, vaikka yrittääkin parhaansa."

Se oli hieman suorempi kuvaus, kuin Wolfie oli odottanut. Mies räpäytti tyrmistyneenä vaaleanvihreitä kissansilmiään ja otti tukea nojatuolin käsinojasta takanaan. Polina loikkasi häntä vasten lohdullista halausta vasten, rätkäisi miestä päähän liehukarvaisella, pitkällä tassullaan ja oli suistaa tämän tasapainosta.
Poissaolevasti mies työnsi koiran alas ja työnsi sormet läpi hiuksistaan muutamaan kertaan.
”En… En odottanut aivan tätä.”

Helia nielaisi. Olisi pitänyt kaunistella, mutta Wolfie oli sanonut haluavansa rehellisen version. Eikä häneltä kai irronnut kuitenkaan niin paljon ymmärrystä veljelleen, että hän olisi pehmentänyt tietoa.
"Halusit suoran selityksen."

"Polina", Muriel kutsui koiraa samalla kun laski teekupin kädestään pöydälle. Hän ojensi käsivarsiaan ja vastaanotti innokkaan borzoihalauksen, joka hautasi hänet syvälle nojatuolin uumeniin.
"Dorian, istu alas, näytät siltä, että kaadut kohta", nainen jatkoi, käyttäen äänensävyä, joka oli varmasti tullut tutuksi kenelle tahansa, joka oli viettänyt vähänkään pidemmän aikaa hänen kanssaan.
"Ja ota teetä. Helia myös."

Murielin käsky sai miehen vajoamaan nojatuoliin kuin automatisoituna. Hän napautti sormillaan tuolin käsinojia ja hieraisi pisamaisia kasvojaan.
”Niin, suora selitys on parempi”, Dorian sanoi tuijottaen poissaolevasti eteensä.
”Minun täytyy vain sulatella tätä hetki. En arvannut, että Andyn tilanne olisi aivan… Tällainen.”

Helia otti teemukin käsiinsä, vilkaisten borzoita. Ne olivat kai Dorianin. Ainakin veljessä oli jotain hyvää, jos tuo kerran piti eläimistä.
"Sitä se on." Helia myönsi hiljaa. Mieluummin hän silti puhui siskostaan kuin itsestään. Tunnustaisi että hän saattoi vian heittäytyä vieraan raivon valtaan, satuttaa itseään tai taantua pikkupojaksi auton takapenkillä lohduttamassa siskoa.

Muriel huomasi toivovansa, että veljekset olisivat ehtineet tavata jo muutama viikko sitten. Silloin, kun tilanne ei ollut vielä aivan näin eskaloitunut.
Mutta kun tuli heitetyksi suoraan altaan syvään päähän, ei auttanut muu kuin yrittää räpiköidä pinnalla parhaan taitonsa mukaan.
"Andylla on parempia ja huonompia kausia", hän huomautti, upottaen sormensa syvälle Polinan turkkiin.
Järkytys siitä, että Dorian ja Helian Wolfie olivat yksi ja sama henkilö, yritti taas puskea pintaan, mutta Muriel sysäsi tunteen syrjään yhtä itsepintaisesti, kuin kirputtamaan innostuneen borzoin kuonon.
"Oletko kunnossa?" hän varmisti Dorianilta, kulmat alas painuen.

Dorian ravisti päätään ja kohtasi Murielin katseen. Hetken hänen oli ollut vaikeaa muistaa, kuka oli. Wolfgang ei ollut sopinut osaksi Dorian Dayn identiteettiä ennen kuin hän oli saanut Andyn takaisin elämäänsä, ja joskus se tuntui kilpailevan tilasta.
”Olen, totta kai”, hän vakuutti suoden naiselle lämpimän, silmät siristävän hymyn.
”On hyvä, että tiedän. Hänellä ei varmastikaan ole ollut helppoa.”

Helia puraisi kieltään. Ei liian terävää vastausta.
"Voihan sen niinkin luonnehtia, jos haluaa heittää rankan aliarvioinnin." Hän totesi hiljaa. Mitä hän sanoisi? Helia laski mukin käsistään takaisin pöydälle. Ehkä hänen olisi pitänyt mennä. Ehkä isoveli ei kaivannut häntä elämäänsä sen enempää kuin nähdäkseen millaiseksi hän oli kasvanut? Mistä sitäkään tiesi. Stressitaso pomppasi juuri uuteen ulottuvuuteen.

Muriel katsoi Heliaa tarkkaan ja työnsi sitten lempeän päättäväisesti Polinan takaisin lattialle. Hän nousi seisomaan ja asteli Helian luo, asetti kätensä miehen hartioille. Hän pystyi tekemään niin paljon helpommin nyt, kun tämä istui.
"Teistä kellään ei varmasti ole ollut", nainen totesi. Omat vaikeutensa jokaisella. Hän ei voinut sanoa tietävänsä kovinkaan paljoa Dorianin - Wolfien - menneisyydestä, mutta riittävästi ymmärtääkseen, että jokin oli saanut tämän pakenemaan. Niinhän Heliakin oli kertonut, että veli oli vain kävellyt ulos elämästään.
"Luulen, että Andy olisi iloinen, jos kävisit katsomassa häntä", Muriel huomautti Dorianille. Vaikka alun perin Andromeda olikin ollut jyrkästi vanhimmalle veljelleen kertomista vastaan.

Dorian hieraisi uudelleen pisamaisia kasvojaan.
”Totta kai käyn katsomassa häntä”, hän vakuutti ja punoi sormet hetkeksi punertaviin hiuksiinsa. Hän ei ollut kysynyt sisaruksiltaan, missä vanhemmat olivat tai mitä näille oli tapahtunut. Hän ei ollut varma, halusiko tietää. Hän ei ollut valmis kohtaamaan äitiään eikä isäänsäkään.
Helian jakautunut persoonallisuus ja Andyn… Kollaasi eivät olleet syntyneet tasapainoisen lapsuuden perusteella. Ehkä hänen sisaruksensakaan eivät käyneet sunnuntaipäivällisillä.
”Oletteko te molemmat asuneet aina täällä?” mies kysyi kääntäen katseensa Heliaan.

Helia vilkaisi isoveljeään. Ei kai se voisi pahentaa asiaa, jos veli menisi.
"... Hän on sitten letkussa nyt." Helia varoitti. Huokaus. Voi kun sisko oppisi syömään, olisiko se liikaa pyydetty? Ja voi kun hänen persoonallisuutensa olisi vain jakautunut, eikä hajonnut viiteen sirpaleeseen hänen itsensä lisäksi.
"Mmm. Olemme. Omistan lemmikkitarvikeliikkeen Hexhamissa ja Andy oli siellä töissä kun... Keskeytti opinnot yliopistossa."

Muriel hillitsi tottumuksen tuoman halun harppoa toiselle puolelle sohvapöytää ja alkaa sukia Dorianin hiuksia ojennukseen. Tai vaihtoehtoisesti käydä hakemassa sakset keittiöstä ja alkaa napsia liian pitkiksi venähtäneitä latvoja kuosiin.
Hän kanavoi ylimääräisen energiansa alkamalla hieroa Helian hartioita, kuin tämä olisi ollut jännittynyt kilpahevonen. Ei tosin aivan yhtä voimakkailla otteilla, sen verran hänelläkin oli vielä järkeä päässä, vaikka tilanne absurdiksi oli alkanut mennäkin.
"Andy opiskeli elokuva-alaa, kertoiko hän siitä sinulle?" nainen kysyi, katsahtaen Doriania.
"Hän on innokas valokuvaaja."

Uuden informaation määrä oli niin massiivinen, että Dorian näytti jokseenkin häkeltyneenä ja jatkoi melkein tiedottomasti hiustensa haromista. Hän ei ollut tiennyt, mitä oli jättänyt taakseen vuosia sitten eikä ollut odottanut, millaiseen todellisuuteen palaisi nyt.
Hän havahtui Murielin tuttuun ääneen ja katsoi naista hetken melkein pyytäen.
”Se taisi tulla ilmi jossain keskustelussa, ja olen nähnyt hänen valokuviaan. Ne ovat todella kauniita. Hänellä on aina ollut nähdä asioita ainutlaatuisista näkökulmista. Silmää hetkille”, mies vastasi, risti kätensä ja nojasi suunsa niitä vasten.
”Kuulin liikkeestäsi. Viihdytkö työssäsi?” hän lisäsi Helialle.

Helia hymyili hieman. Andy oli tosiaan lahjakas valokuvaaja ja hän toivoi siskon voivan hyötyä siitä taidosta vielä.
"Ai? Mm, viihdyn." Mies kohotti kättään ja painoi kahdella sormella ohimoaan. Kuin yrittäisi keskittyä.
"Olin siellä töissä ennen kuin ostin sen."

"Siellä liikkeessä mekin tutustuimme, kun menin töihin onnettomuuden jälkeen", Muriel hymähti. Ennen kuin hän oli livistänyt opiskelemaan, niin kuin Helia asian ilmaisi.
"Asiakkaita käy paljon muualtakin kuin Hexhamista, Helialla on laaja asiakaskunta. Eikä mikään ihme, tuotteet ovat laadukkaita ja palvelu erinomaista."
Ja Dorianin hiukset olivat unohtuneet pystyyn. Voi miesrakas...
Huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti Heliaan ja siihen, kuinka tämä painoi sormia ohimolleen.
"Helia?"

Ehkä hänkin voisi alkaa vierailla veljensä liikkeessä. Ostaa tyttöjen ruoat ja tarvikkeet sieltä. Kalinka tuntui vaistoavan ajatuksen ja kiipesi jaloilleen liehuhäntä keinahtaen ja työnsi nenänsä isäntänsä korvaan, yrittäen kirputtaa sen reunaa pitkän kuonon posket puhahdellen.
Dorian rapsutti sen kaulan silkkistä, mustakultaista turkkia hajamielisenä.
”Onko kaikki hyvin?” mies kysyi seuraten, kuinka Muriel huolehti Heliasta, holhosi pienimmänkin eleen ympärillä. Mistä oli kysymys?

Helia vilkaisi Murielia. Ilmeisesti ohimosta oli tullut varoitussignaali Murielille.
"O... on." Yksinkertaisen sanan ulossaamiseen meni aikaa

Ei siltä vaikuttanut.
Muriel laski kätensä Helian hartioilta ja kiersi nojatuolin eteen, yrittäen tavoittaa miehen katseen.
"Helia?" hän kutsui uudelleen, koskettaen miehen kättä.
"Kaikki hyvin, me olemme täällä minun luonani, muistatko? Ei mitään syytä ahdistua."

Dorian tarttui kevyesti Kalinkan lapoihin, alitajuisena refleksinä pitää koira poissa kaksikon läheltä. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta tunsi hermostuksen hiipivän ihollaan Murielin käytöksen lähettämänä.
”Mistä on kysymys?” mies kysyi hiljaa.
”Onko hän kunnossa?”

Helia värähti kosketusta kädellään. Olisi pitänyt arvata että veljen tapaaminen nyt oli liikaa. Hellästi hän kopautti ohimoaan.
Itku seis siellä.

"Näin käy, kun persoona meinaa vaihtua", Muriel vastasi Dorianille, kääntämättä katsettaan Heliasta. Hän tarttui miehen käteen paremmin ja puristi sitä, yrittäen auttaa tätä havahtumaan takaisin nykyhetkeen.
"Helia. Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin."
Olisi pitänyt osata varautua jo aiemmin, totta kai tilanne oli stressaava.

Helia hieroi ohimoaan ja vajosi istumaan. Hän ei reagoinut Murieliin enää edes katseella. Ei ennen kuin käänsi katseensa isoveljeensä.
"Wolfie?" Pieni, heleä ja lapsekas ääni. Että hei vain. Oliko ihme että isoveli kaivoi esiin juuri tämän?

Puhuteltu tuijotti takaisin jokseenkin tyrmistyneenä. Se ei ollut ääni, jota 215 senttiä pitkästä, kolmekymppisestä pikkuveljestä odotti.
Wolfie katsahti avuttomana Murielia, ennen kuin laski katseensa takaisin veljeensä.
”Helia?”

No voihan helvetti. Pikku-Helia oli päättänyt tulla tervehtimään veljeään. Mutta kumpi niistä, se, joka tuntui istuvan loputtomalla automatkalla, vai se, joka oli halunnut lähteä keinumaan?
"Kaksi lapsipersoonaa. En tiedä, kumpi tämä on", Muriel myönsi, siirtämättä katsettaan Dorianiin.
"Helia-rakas, me olemme minun luonani, muistatko?"
Hän vei kätensä miehen poskelle ja taputti sitä.

Helia käänsi päätään Murielin taputtaessa poskea.
"... Eurus." Poika kuulosti korjaavan isoveljeään. Ei Helia, vaan Eurus.
"Muistithan soittaa Roolle sen uuden kappaleesi?"

Mitä, luojan tähden, täällä tapahtui?
Dorianin katse kääntyi yhtäkkiä lapseksi taantuneesta pojasta Murieliin.
”Mitä me teemme nyt?” hän kysyi naiselta ja sukaisi villejä hiuksiaan vain villimmäksi. Hänellä oli hutera käsitys siitä, mitä Helian kuvailema tila tarkoitti, mutta ei aavistuskaan, mitä tehdä, kun se otti vallan.

"Helia", Muriel intti vastaan ja taputti poskea uudelleen, vähän voimakkaammin.
"Yritän saada hänet palaamaan takaisin. Joskus se vain vaatii hieman aikaa."
Niin kuin sinä iltana, kun sairaalasta oli soitettu. Ja uusi persoona oli tehnyt itsensä tiedettäväksi.
"Helia, Andy ei ole nyt täällä."

"Minä tiedän." Helia vastasi. Aiemmin persoona oli kuvitellut Roon olevan läsnä.
"Hän vain haluaisi kuulla sen. Äiti ei antanut kuunnella eilen."

"Helia-kiltti, katso minuun, jooko?" Muriel pyysi, ja yritti kääntää miehen kasvot itseään kohti. Viime aikoina persoonat olivat alkaneet mennä mahdottomiksi, ne tuntuivat vievän tilan Helialta yhä useammin.
"Ei sellaista ole tapahtunut, se oli vuosia sitten."
Hän vei toisen kätensä Helian käsivarrelle ja nipisti.

Helia käänsi kasvot selvästi vastentahtoisesti Murielin suuntaan.
"Ai! Sinä olet ihan tyhmä!"

"Varmasti. Helia, ei ole mitään syytä olla ahdistunut."
Paitsi se, että vuosia kadoksissa ollut veljesi sattui istumaan täällä, ystävän olohuoneessa, ja Helian kauan kammoama tapaaminen tapahtui sattumalta. Mutta sitä ei kannattanut ajatella nyt.
Hän nipisti miestä uudelleen, vaikka pahaa tekikin.

"En ole Helia!" Samalla se yli kaksi metriä miestä ponkaisi seisomaan. Ei sen oloisena että voisi lyödä, mutta lapsenomaisesti suivaantuneena.

Muriel hätkähti, kuvitellen hetken, että Viv oli ilmestynyt yllättäen. Vaikka hän olikin pääsääntöisesti varsin peloton nainen, se oli Helian persoonista se, joka sai hänenkin olonsa tuntumaan epävarmalta. Yli kaksi metriä raivon vallassa olevaa miestä oli pelottava näky, varsinkin, kun tämä saattoi satuttaa itseään siinä samalla.
"Olet sinä. Ei mitään hätää, Helia, olet ihan turvassa täällä."

Dorian tuijotti Murielia levottomana. Jos Muriel oli hermostunut, jokin oli taatusti vialla. Mies vilkaisi levottomasti taakseen silmäkulmastaan, jättiläismäistä pikkuveljeään, joka oli kai taantunut pikkulapseksi, ja palautti sitten katseensa ystäväänsä.
Kuinka usein tällaista tapahtui? Hän rapsutti jäykin sormin Kalinkan silkkistä niskaa ja tuijotti Murielia toivoen, että naisella oli tähänkin ratkaisu.

Murielin omat koirat olivat jo vetäytyneet ulos huoneesta, jopa Heliaa tavallisesti palvova Norma.
"Varmasti olenkin", nainen myönsi rauhallisesti ja astui lähemmäs, taputtaen Dorianin käsivartta pyytäen tätä siirtymään syrjemmälle. Kai edellinen, riehumiseen johtanut tilanne oli saanut hänet varpailleen.
"Mutta äitisi ei ole täällä nyt, Helia. Kaikki on hyvin."
Hän yritti tarttua Helian käteen.

Se oli aina varma merkki, kun koirat katosivat. Eläimet rakastivat Heliaa yleensä, muta jokin olemuksen täydessä muutoksessa sai koirat kaikkoamaan. Miltein pelokkain sormin se pikkupoika Helian sisällä koetti takertua Wolfien käteen. Nyt hän tosin ei sanonut mitään.

Dorian tuuppasi Kalinkan kauemmas ja nousi Murielin kannustamana jaloilleen, mutta mies ei päässyt kauas, kun yli kaksimetrisen pikkuveljen sormet tarttuivat hänen käteensä. Hänenkin paksukalloiset koiransa hiipivät huoneesta selät kyyryssä.
Tämä oli lupaavaa.
”Helia?” hänkin kysyi ja kääntyi katsomaan veljeään.

Niin aavemainen kuin pikkupojan ääni Helian suusta kuultuna olikin, hiljaisuus oli pahempaa. Kuin tyyntä myrskyn edellä, koskaan ei voinut olla varma, mitä seuraavaksi tapahtui.
Heillä oli ollut tilanne hallussa niin pitkään.
Murielin sormet kietoutuivat Helian ranteen ympärille, ehkä hieman liian tiukasti. Aseet vielä käteen, niin he olisivat voineet järjestää meksikolaisen stand-offin.
Nainen puristi Helian kättä.
"Helia-rakas."

Se tyhjä tuijotus yhdessä hiljaisuuden kanssa oli lähes yhtä paha. Helia valui istumaan, irrottaen samalla veljensä kädestä, tuijottaen mykkänä, pelokkaana tyhjyyteen. Ihan kuin olohuoneen takan takana olisi ollut jotakin pelottavaa, vaikka siellä ei ollut mitään. Tyhjyyden läpi oli uuvuttavaa päästä läpi, vaikka miten yritti.

Dorian astui muutaman askeleen kauemmas ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Pitäisikö meidän soittaa jollekulle?” hän kysyi Murielilta ja vastusti halua vetää nainen pois veljensä läheltä. Herran tähden. Minne hän oli palannut?
”Kauanko nämä… Hetket yleensä jatkuvat?”

Muriel ei irrottanut otettaan Helian kädestä vaan vajosi miehen kanssa lattialle, polvilleen tämän eteen, niin että heidän kasvonsa olivat edes suurin piirtein samassa tasossa.
"Ei, ei vielä, tämä on..."
Ei hän voinut sanoa sitä normaaliksi. Mutta sitä se heidän elämässään oli, paitsi että nyt Helia sattui voimaan henkisesti tavallista huonommin.
Olisi edes Teagan ollut paikalla, varmuuden vuoksi, mutta hyödytön mies huiteli työmatkallaan.
"Eivät yleensä kauaa, kunhan Helialla on joku, joka voi auttaa..."
Hän siirsi kätensä ystävänsä kasvoille, yritti hakea katsekontaktia jonnekin kaukaisuuteen tuijottavista silmistä. Taputti poskea vähän lujempaa.
"Helia!"

Jos Helian omia sanoja lainattaisiin, isoveli oli palannut hullujen huoneelle tai friikkisirkukseen. Sanat lausuttiin usein ironisen naurun saattelemana. Miltein jo kevyttä läpsäisyä muistuttava taputus sai miehen hätkähtämään ja upottamaan hampaat omaan kämmenselkään.

Mitä helvettiä täällä tapahtui?
”Hei”, Dorian älähti ja kyykistyi Murielin vierelle tarttuen Helian käteen. Hän yritti vetää sitä pois hampaiden välistä ja katsoi Murielia järkyttyneenä.

"Helia!" Muriel ärähti, mutta Dorian ehti tarttua käteen ensin. Hän katsahti miestä silmäkulmastaan - tervetuloa minun elämääni, yritän vain estää ystäviäni tappamasta tai satuttamasta itseään.
Joskus nainen epäili, että Kuolemalla oli jäänyt jotakin hampaankoloon häntä vastaan.
"Hän tekee tätä joskus, kun yrittää saada taas kiinni ympäristöstään, hän... Helia, olemme minun luonani, joimme aiemmin teetä, muistatko? Ei ole mitään syytä hermostua."
Hän nipisti tällä kertaa miehen poskea. Parempi se kuin hampaat.

Käsi värähti Dorianin otteesta, mutta ainakaan se ei laukaissut raivoa ja hän ei kiskaissut kättään pois. Nipistys sai silmät painumaan tiukasti kiinni, kun Helian oma ajatusmaailma oli sijaa miehen päässä. Hän tavallaan oli läsnä jo, mutta ei siltikään. Kapeasormiset, muihin verrattuna suuret kädet painuivat nyrkkiin, pitkäksi kasvatettujen kynsien pureutuessa kämmenen ihoon.
"Mhh." Sattui.

Murielin hartiat pysyivät kireinä vaikka vaikuttikin siltä, että tästä oli selvitty... kai sitä vähäksi saattoi sanoa, vaikka Helia-raukka olikin taas ruhjonut kättään.
"No hei", nainen tervehti pehmeämmin, silitti poskea, jota oli äsken melkein läimäissyt.
"Helia, kaikki hyvin."

Niinhän Muriel luuli. Helia kuitenkin nosti katseensa, tulta silmissä ja ponkaisi ylös.
"Mitähän helvettiä sinä munaton kusipää teet täällä?" Lieni sanomattakin selvää että Dorianille tarkoitettuja sanoja ei sanonut Helia itse.

Dorian räpäytti hämmentyneenä silmiään ja suoristautui, astuen askeleen taaksepäin. Hänen katseensa pyrki palaamaan Murieliin, jonka tapa mennä nipistelemään ja taputtelemaan erittäin epävakaalta vaikuttavaa miestä, hermostutti häntä. Ei kai Helia mitään ystävälleen tekisi, eihän?
”Onko tuo retorinen kysymys?” hän kysyi ja tuijotti Heliaa häkeltyneenä, yrittäen ymmärtää, mitä tapahtui.

Muriel oli kellahtaa kumoon, kun Helia tempaisi itsensä yhtäkkiä pystyyn.
Voi helvetti.
"Helia!" nainen ärähti ja ampaisi itsekin seisomaan, painaen toisen kätensä miehen rintakehää vasten, toisen yrittäessä napata kiinni tämän ranteesta tai mistä tahansa käden osasta, joka sattui olemaan sopivasti ulottuvilla.
Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, ettei hänellä ollut paljoakaan mahdollisuuksia pidellä itseään reippaasti pidempää miestä aloillaan, jos tämä päättäisi riehua.
"Dorian, parempi pysyä kaukana, Helia ei ole oma itsensä!"

Helia heilautti kättään naurettavan korkealle (hän ylsi omalla asunnollaan koskemaan kattoa varpustamatta, mulkaisten Doriania.
"... Retorinen kys-- pffth. Sinä olet siis Wolfie? Sinun takiasi Helia tarvitsee meitä, että hän jaksaa?" Itsestään kolmannessa persoonassa puhuminen kuulosti aina yhtä pelottavalta. Naurettavan raivon ohjaamana Helia koetti tunkea Murielin ohi, voidakseen iskeä Doriania nyrkillä suoraan nenään, mahdollisimman lujaa mieluusti.

”Mitä helvettiä sinä teet?” Dorian älähti vastaan Murielille, joka tunki itseään epävakaan, vihaisen miehen tielle. Hän harppasi lähemmäs yrittääkseen vetää naisen suojaan, mutta hoiperteli seuraavassa hetkessä taakse ja putosi raskaasti istumaan takanaan olleeseen nojatuoliin. Silmissä välkkyi tähtiä, kun nenä sykki kipua ja jotain muutakin. Vaalea pooloneule täplittyi punaisella, jota norui alas hänen ylähuultaan ja leukaansa.
”Muriel!” mies protestoi ja nousi horjahtaen pystyyn, ennen kuin mielipuoli tekisi jotain naiselle.

"Helia!" Muriel vetosi, ja vaikka hän oli tottunut käsittelemään suuria eläimiä, jotka halusivat litistää hänet vasten seinää, hän tunsi olonsa naurettavan avuttomaksi, kun pitkä mies lähti liikkeelle.
"Älä-"
Lause katkesi kesken kun hän kompuroi johonkin - älä luojan tähden anna sen olla koira - ja kaatui sohvapöytää vasten.
Voihan helvetti!

Helia oli nostamassa kättä uudelleen, mutta pysähtyi. Hän ei ollut ikinä, ikinä satuttanut ketään toista ihmistä. Veljen nenästä turskahtaneen veren näkeminen omilla sormilla antoi liikaakin tilaa hänelle itselleen. Mitä hän oli tehnyt? Mitä ihmettä hän oli tehnyt. Mies vilkaisi isoveljeään paniikissa, sitten Murielia. Päässä pyöri, hän painoi käden rintaansa vasten. Mitä hänestä oli tulossa?

”Hei!” Dorian karjaisi turhautunutta raivoa äänessään, kun näki Murielin kaatuvan. Hän harppasi lähemmäs, valmiina hyökkäämään järkensä menettänyttä veljeään päin, jos tämä tulisi lähemmäs naista, mutta Helia näytti menettäneen verenhimonsa ainakin hetkeksi. Niin Dorian saattoi kumartua Murielian puoleen, laskea levottoman, vähemmän verisen käden naisen olkapäälle.
”Olethan kunnossa? Sattuuko sinuun?”

Muriel oli jo taistelemassa itseään takaisin jaloilleen.
"Jään henkiin", hän vastasi Dorianille, vaikka epäilikin, että pöydänkulmaan osuminen jättäisi pari mukavaa mustelmaa, joita Teagan voisi hämmästellä palatessaan.
Hän katsahti puoleensa kumartunutta miestä ja kurtisti kulmiaan.
"Dorian, istu alas, sinusta vuotaa verta. Helia myös, istu."
Viv näytti onneksi kadonneen. Toistaiseksi.

Helia ei osannut istua alas. Hän seisoi jäykkänä paikoillaan, puhdasta kauhua katseessaan. Hän oli saanut Murielin kaatumaan. Muriel olisi voinut satuttaa itsensä. Puhumattakaan siitä, että hän oli lyönyt Wolfieta. Isoveljeään. Ei luoja.

Dorian ei näyttänyt vakuuttuneelta ja tutki Murielin kasvoja pyyhkäisten kärsimättömänä kämmenselällään veristä nenänalustaan. Verenvuoto ei halunnut tyrehtyä, mutta hän ei aikonut jättää Murielia kaksin parimetrisen miehen kanssa, joka heittelehti pikkulapsesta väkivaltaiseen psykopaattiin, joka voisi päättää seuraavaksi lyödä Murielia tai pahempaa.
”Onko hän satuttanut sinua aikaisemmin?” mies kysyi huolissaan ja loi epäluuloisen katseen Heliaan.

No eihän se tietenkään niin helposti sujunut. Teagan oli koulutettu paremmin.
Muriel räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Mitä? Ei, ei tietenkään ole! Helia on lempeä sielu, eikä minuun sitä paitsi sattunut... Dorian, istu alas, ennen kuin pyörryt."
Vakuuttelustaan huolimatta hieman tavallista kalpeammaksi käynyt nainen kosketti entisen miesystävänsä käsivartta kuin pyyntönä, ennen kuin kääntyi ympäri. Hän lähti harppomaan kohti ovea, mutta pysähtyi Helian kohdalla, hipaisten miehen kättä.
"Kaikki hyvin, istu alas, tulen kohta takaisin."
Hän loi epäluuloisen katseen kumpaankin mieheen kuin harkiten, kuinka eettistä nämä olisi sitoa paikoilleen, mutta lähti silti lopulta hakemaan jotakin jääpussiksi kelpaavaa keittiöstä. Käytävässä Halley istui kauniisti asennossa, edes joku tässä talossa ymmärsi käskyt.

Helia nieleskeli tyhjää. Wolfie kysyi oliko hän satuttanut Murielia aikaisemmin. Mies vinkaisi hiljaa, lähtien vessaan jotta voisi pestä kätensä. Siellä hän voisi itkeä rauhassa. Hänet pitäisi lukita johonkin.

Dorian vajosi istumaan takanaan olevaan nojatuoliin, ja vaikka miehinen halu hänessä halusi olla välittämättä runsaasta verenvuodosta, hän kieltämättä tunsi polvensa hieman huteriksi. Mies kallisti päänsä taakse ja nipisti irvistäen nenäänsä kiinni, ettei verestäisi Murielin olohuonetta. Olikohan nenä murtunut? Ainakin pirun kipeä.
Hän ei ollut odottanut aivan tätä tapaamista välttelevältä veljeltä. Ehkä Helia koki sen ansaituksi. Ehkä hän oli sisaruksilleen isoveli, joka hylkäsi pienempänsä.

Muriel palasi hetken kuluttua pyyhkeen ja pakastevihannespussin kanssa. Hän katsahti huolestuneesti ympärilleen, kun Heliaa ei näkynyt, mutta harppoi siitä huolimatta Dorianin luo.
"Tässä, laita tämä nenänvartta vasten... Ja pää alas, oksennat, jos annat veren valua nieluun."
Hän pakotti hiipivän ahdistuksen kauemmas. Ei hän oikeasti haistanut veren rautaista hajua, naurettavaa.
"Älä huoli, olen nenäverenvuotojen asiantuntija, Nightingale tippuu aina naamalleen..."
Ihme, että he olivat veljensä kanssa selvinneet murtamatta nenäänsä.

Mies kallisti päätään takaisin alas ja painoi ojennetun pussin nenäänsä vasten irvistäen. Taivas, kun sattui. Silmissä tuntui kipinöivän edelleen. Hän ei ollut koskaan tainnut olla nyrkkitappelussa aikaisemmin. Vaikka eihän tämä ollut varsinaisesti tappelu, vaan ennemmin yllätyshyökkäys…
Dorian naurahti tukahtuneesti.
”Kuinka useid däid tapahtuu?” hän kysyi huolestuneena ja yritti olla verestämättä naisen nojatuolia.

"Hyvä, pitele sitä siinä hetki, katsotaan sitten, pitääkö lähteä ensiapuun..."
Muriel taputti Dorianin hartiaa lohduttavasti.
"Etköhän sinä henkiin jää. Eikä tätä... niin kovin usein. Helia on ollut pääasiassa hyvässä kunnossa, nyt vain kaikki se, mitä on tapahtunut Andyn kanssa ja..."
Hän vilkaisi huolestuneesti olohuoneen ovelle.
"Anteeksi, tulen ihan pian takaisin. Yritä olla pyörtymättä, jooko?"
Hän harppoi kiireisin askelin käytävään ja kylpyhuoneen ovelle.
"Helia?" hän kutsui, koputtaen levottomasti oveen.

Helia oli vetänyt oven lukkoon. Se ainakin hidastaisi sitä psykopaattia hänen sisällään. Hän ei kyllä voisi asua Murielin vessassa, vaikka nyt hän vannoi ettei koskaan enää tulisi ulos.
"M-mene pois, kiltti." Ainakin se oli Helia itse. Hän ei halunnut ketään itsensä lähelle.

Ainakin Helia kuulosti itseltään.
Muriel veti syvään henkeä ja nojasi otsansa vasten vessan puista ovea.
"Helia-kiltti, tulisit ulos", hän pyysi.
"Minä olen huolissani sinusta, pelkään, että Viv saa sinut tekemään itsellesi jotakin."

Helia vilkaisi ovea kasvot itkusta vääntyneinä. Hän oli satuttanut ihmistä. Veljeään. Kaatanut Murielin.
"S-satuttaisin vain teitä, en tule..." Hän ulahti hiljaa.
"M-mieluummin minä."

"Helia. Tiedät, että pystyn murtamaan tämän oven, ja teen niin, jos minun täytyy."
Sydän hakkasi levottomaan rytmiin, hän ei muistanut Vivin käyttäytyneen koskaan tällä tavalla muita kuin Heliaa itseään kohtaan. Persoona huusi ja raivosi ja kirosi, mutta suora väkivaltaisuus oli uutta.
"Tule ulos, jooko?"

Helia mietti hetken. Niin, Muriel tekisi sen kyllä. Hän oli kerran nähnyt tuon tekevän niin Andyn takia. Hän nousi hitaasti seisomaan ja avasi oven. Vastassa oli yli kaksi metriä puhdasta surkeutta. Silmät olivat kirkkaan punaiset, samoin ne yleensä kovin kalpeat kasvot.
"M-minun pitäisi mennä kotiin..."

Muriel otti helpottuneena askeleen taaksepäin, kun Helia avasi oven.
"Eikä pitäisi", hän totesi ja veti sitten miehen tiukkaan halaukseen.
"Sinun pitäisi nyt istua alas ja juoda kupillinen ällöttävän makeaa teetä. Tule olohuoneeseen, jooko? Haluan vain olla varma, että sinulla on kaikki hyvin."

Helia painui Murielia vasten. Jokin oli liikahtanut sijoiltaan kun Helia oli ymmärtänyt voivansa satuttaa jotakuta, voimatta itse vaikuttaa siihen.
"Ei, en... M-minun pitäisi mennä, W-wolfie ei varmasti halua minua samaan tilaan.." Olihan hän iskenut isoveljeä juuri nenään.

Muriel puhahti hiljaa.
"Jotta te voitte olla puhumatta toisillenne taas seuraavat kymmenen vuotta? Helia..."
Hän silitti pitkän miehen selkää ja toivoi, että olisi voinut sulkea tämän käsivarsiensa suojaan paremmin.
"Teidän täytyy puhua. Jos jaksat."

"Minälöin häntä!" Helia vinkaisi, täristen siitä tiedosta.
"Minä satutin ihmistä, Muriel, olen vaarallinen..." Psykopaatti. Hirviö. Kuin tikittävä aikapommi.

"Minä tiedän, rakaspieni, olin paikalla", Muriel huomautti hellästi, ja kurtisti sitten tuimasti kulmiaan.
"Älä puhu itsestäsi tuolla tavalla. Ihmiset huitovat toisiaan harva se päivä nyrkeillä, kysy vaikka Augustilta, hänhän sen tietää. Tule nyt, teidän pitäisi edes nähdä toisenne ilman, että kumpikaan livistää paikalta."

Helia niiskaisi. Hän oli ainna väsynyt näiden jälkeen, etenkin nyt kun järkytys löi päälle vahvana. Hän huokaisi syvään, koko olemus väristen.
"H-hyvä on. Mutta en välitä mitä ihmiset tekevät, minä en koskaan halunnut satuttaa ketään..."

"Hieno poika", Muriel totesi ja taputti Helian käsivartta. Sitten hän painoi kätensä kevyesti miehen selälle ja lähti johdattamaan tätä takaisin olohuoneeseen, jonne oli jättänyt Dorianin pakastevihannespussin kanssa.
"Dorian? Vieläkö henki pihisee?" nainen kutsui olohuoneen ovelta.

Helia katsoi tiukasti varpaitaan, luikahtaen olohuoneessa istumaan mahdollisimman kauas veljestään. Hän katseli kättään, jota jomotti hieman. Eikä nyt edes siihen pureutuneiden hampaanjälkien vuoksi.
Mikä hänestä oli tulossa?

”Se on vain nenä, Muriel”, Dorian vastasi takaisin tukahtuneesti pyyhkeen ja pakastepussin alta. Hän lojui nojatuolissa, vaalean neulepaidan rintamus groteskina verestä, jonka tulo oli nyt onneksi tyrehtynyt pakastepussia suojaavaan pyyhkeeseen.
Mies silmäili kaksikkoa varautuneena, kuin odottaen Helian naksahtavan ja käyvän seuraavaksi Murieliin käsiksi.
”Kaikki kunnossa?” hän kysyi kääntäen katseensa naiseen.

Muriel kehotti vaivihkaisella kädenliikkeellä ovensuuhun ilmestynyttä Normaa siirtymään Helian luo. Mies tosiaan tarvitsisi nyt koiran lempeää läsnäoloa.
"Älä aliarvioi nenien merkitystä", hän huomautti Dorianille ja seisahtui tämän eteen.
"Ne ovat usein hurmaavin osa miehessä, jos mukaan ei lasketa... Noh, annahan kun katson."
Hän tarttui pyyhettä pitelevään käteen.
"Taidamme jäädä henkiin kaikki", nainen jatkoi, vastaukseksi kysymykseen.

Helia ei edes kuunnellut kahta muuta. Oli luojan lykky ettei hän katsonut veljeään, sillä se katse olisi voinut hyvin rikkoa jotakin hänen sisällään. Norman tullessa viereen hän nosti salukin syliinsä kuin se olisi ollut pienikin sylikoira. Hänelle se miltein olikin. Pitkät sormet rapsuttelivat salukin turkkia, pään painuessa koiraa vasten.

Dorian kohotti vaaleanvihreiden kissansilmiensä katseen Murielin kasvoihin ja hymyili, vaikka ilme sattuikin. Nenä oli edelleen suora, vaikkakin punainen ja turvonnut, ja leuka kuivuneesta verestä edelleen raitainen Hän saisi komeat, mustat silmänaluset pian murjotun nenän kaveriksi.
”Luuletko, että saan katu-uskottavuutta koulussa tämän myötä?” hän kysyi naiselta ja hipaisi Murielin kättä huolissaan.

Norma käpertyi lohduttavana Heliaa vasten. Se ei tuominnut, riippumatta siitä, oliko mies iskenyt veljeltään nenän tai ei.
Muriel kosketti nenänvartta hyvin varovasti.
"Yhtä suorassa se on kuin aina ennenkin", hän huomautti helpottuneena.
"Ja varmasti saat, kunhan keksit riittävän hyvän tarinan. Vaikka mitäpä tällainen vanhus nykynuorista ymmärtäisi. Huimaako tai oksettaako?"

”Ei, minä olen ihan kunnossa”, Dorian vastasi ja irvisti, kun Muriel kosketti arkaa, kovia kokenutta nenää.
”Mutta luulen, että näytän melko rajulta. Ehkä voisin käydä pesemässä kasvoni”, hän ehdotti ja hipaisi ylähuultaan, joka tuntui sekin olevan edelleen verinen.

"Se voisi olla hyvä idea", Muriel myönsi. Hän pyyhkäisi ohimennen Dorianin hiuksia, jotka mies oli levottomuuksissaan nyppinyt pystyyn, ennen kuin otti askeleen taaksepäin ja risti kädet rinnalleen.
"Paita pitää pistää likoamaan. Haen sinulle Teagsin paidan lainaan."

”Äh, heitän sen vain menemään”, mies sanoi ja ponnistautui jaloilleen.
”Tuskin veri lähtisi kuitenkaan pois.” Dorian katsahti valkeaa neuletta ja punaisia juovia ja roiskeita. Se oli vain yksi paita eikä kaiken sen vaivan arvoinen, mitä pesemisen yritys vaatisi.
”Ja selviän kyllä tämän kanssa kotiin, älä huolehdi.” Hän painoi kaverillisen suukon Murielin hiuksiin, ennen kuin lähti kylpyhuoneeseen pesemään kasvojaan.

"Noh. Hyvä paita. Et uskokaan, millaisen taidon olen kehittänyt veren pesemisestä vaatteista... Ja jos ei muuta, niin voin aina mennä pesemään sitä joen rantaan ja säikäyttää pari ohikulkijaa."
Muriel seurasi hieman huolestuneella katseella, kuinka Dorian lähti huuhtomaan kasvojaan, ja käänsi sitten huomionsa Heliaan.
"Voi rakas..."
Hän asteli nojatuolin luo ja hipaisi miehen hiuksia.

Helia säpsähti omista ajatuksistaan kun tunsi Murieli käden vuosikausia rakkaudella kasvatetuissa hiuksissaan.
"... Muriel, älä. En kaipaa sääliä." Hän oli väkivaltainen hullu. Ei sellaista pitänyt sääliä.

"Helia, sääli ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa", Muriel huomautti.
"Ja olisin melko tunteeton, jos en tuntisi jälkimmäistä ystävääni kohtaan. Millainen olo sinulla on?"
Hän sipaisi itsepintaisesti hiuksia toistamiseen.

"En tarvitse sitäkään. Olen vaarallinen, en minä kaipaa myötätuntoa." Helia totesi tyynesti ja tiukasti. Ei hän tosiaan tarvinnut myötätuntoa, saatika ansainnut sitä.
"Väsyttää." Kuten aina. Silti ei nukuttanut, koska pää kävi kierroksilla.

"Kaikki tarvitsevat joskus myötätuntoa", Muriel huomautti ja katseli Heliaa kulmat kurtistuneina.
"Sitten sinun täytyy levätä. Oletko menossa vielä Augustin luo?"

"En." Helia vastasi kovin ehdottomaan sävyyn. Hän oli menossa yksin kotiin, ettei varmasti voisi satuttaa ketään.

Muriel kurtisti kulmiaan vähän lisää, vaikka hänen ikäisensä naisen olisi kai pitänyt miettiä tulevaisuuttaan ja lakata hymyilemästä ja kurtistelemasta.
"Kai ymmärrät, etten voi päästää sinua lähtemään yksin kotiin?"

Helia värähti.
"Muriel." Hän vastasi ääni värähtäen. Ei luoja, hän todellakin oli hirviö.
"En aio vaarantaa ketään enää."

Mitä siihen olisi voinut sanoa?
"Sinä vaarannat itsesi", hän huomautti tuskastuneena, samalla kun mietti, kuinka pystyisi jakautumaan kahtia, jotta voisi tarkistaa, ettei Dorian ollut pyörtynyt vessaan.

"Mieluummin minä." Helia totesi, vilkaisten vessan suuntaan.
"Mene katsomaan Wolfieta." Hänellä oli Norma siinä.

"Minä en kuuntele tuollaista puhetta", Muriel totesi tiukasti. Eikö Helia ymmärtänyt, että kuulosti aivan sisareltaan? Ja se sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Murielin selkää.
"Kyllä Wo- Dorian pärjää."

Helian huoli oli aiheellinen. Hän oli juuri lyönyt isoveljeään.
"Sitten et kuuntele."

"Hyvä, että olemme jostakin asiasta samaa mieltä."
Muriel ei aivan onnistunut pakottamaan kasvoilleen hymyä, mutta hipaisi kuitenkin Helian hiuksia hellästi.
"Rakas sinä olet joka tapauksessa."
Hän soittaisi Augustin paikalle vaikka itse.

Helia kohautti olkiaan, painaen kasvonsa Norman turkkiin. Veljesten pitäisi kyllä puhua (ja hän tiesi sen itsekin) , vaikka ei olisi halunnut ajatella asiaa.

"Että sitä mieltä sitten", Muriel hymähti pehmeästi.
"Käyn katsomassa, ettei Dorian ole kompuroinut."
Norma kyllä pitäisi huolen Heliasta, nainen lohduttautui harppoessaan ovelasti portaiden alle sijoitetun pienemmän kylpyhuoneen ovelle.
"Vieläkö olet hengissä?" hän tiedusteli, kopauttaen oveen kevyesti rystysillään.

Dorian avasi oven kasvot nyt puhtaina, vaikkakin nenä oli punainen ja turvonnut ja silmänaluset alkoivat jo tummua. Nenänvarteen taitaisi kehittyä mustelma.
”Vielä”, hän vastasi, purppuranvioletti samettitakki käsivarrelle viitattuna ja valkean neuleen rinnus dramaattisesti punaisen kirjomana.
”Olen onnellinen, että sinäkin.”

Helia kuuli veljensä sanat olohuoneeseen, purskahtaen äänettömään itkuun Norman turkkia vasten. Hän oli oikeasti vaarallinen. Muille kuin itselleen.

Muriel irvisti myötätuntoisesti, mutta irvistys muuttui toruvaksi kurtistukseksi.
"Helia ei koskaan satuttaisi minua", hän puolusti ystäväänsä, ja taputti Dorianin käsivartta paimentaakseen tämän takaisin olohuoneeseen.
"Tulehan sitten, istumaan. Et ole karkaamassa yhtään minnekään vielä. Oletko varma, ettet tahdo lainaan puhdasta paitaa?"

”Hän näyttikin siltä, kun sysäsi sinut nurin”, Dorian huomautti toista punertavaa kulmaansa huolestuneesti kohottaen, kun lähti takaisin olohuoneeseen naisen mukana.
”Ja mitä, luopuisin katu-uskottavuudestani? Ehei.”

Helia piti Normasta kiinni kuin hukkuva pelastusrenkaasta. Hän ei katsonut kahta muuta päinkään, keskittyen vain salukiin. Ja siihen millaisena isoveli häntä piti.

"Minä kompuroin omiin jalkoihini", Muriel korjasi. Ei Helia - Viv- ollut tahallaan tyrkännyt häntä kumoon, se oli ollut puhdas vahinko.
Dorianin nenäparasta ei voinut sanoa aivan samaa.
"Ehkä voisit laittaa tuon paidan kouluun nenän seuraksi? Varmasti saisit kunnioitusta esiteinien silmissä."

Dorian kohotti kulmaansa vakuuttumatta. Hän saattoi ansaitakin iskun nenäänsä, mutta huoli Murielista ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä jos Helia voisi naksahtaa milloin tahansa ja käydä naisen kimppuun?
”Se on hyvä ajatus”, hän sanoi vilkaisten paitaansa, ”maineeni onkin alkanut käydä turhan kesyksi.” Hän hätisti Polinan alas nojatuolista ja istahti itse alas.

"Voisit maalata silmät vielä mustalla, täydellinen rappioitunut rokkistara", Muriel huomautti ja kumartui kalastamaan puhelimensa sohvapöydän alta, jonne se oli jossakin vaiheessa päivää joutunut. Hän valahti istumaan keinutuoliin - isoäidin perintöä sekin - ja tarkisti, ettei jalasten alla ollut ketään tai mitään ennen kuin potkaisi sen liikkeelle.
"Teidän kannattaisi vaihtaa muutama sana", hän huomautti, samalla kun alkoi näpytellä viestiä.

Hyvä on sitten. Dorian kääntyi katsomaan salukia halaavaa, valtavaa pikkuveljeään, joka oli juuri vaihtanut aikuisesta miehestä pikkulapseksi ja siitä verenhimoiseksi jättiläiseksi.
”Helia, älä satuta Murielia”, hän sanoi.
”Minä en välitä omasta nenästäni, mutta välitän hänestä enkä soisisi hänelle tapahtuvan mitään pahaa.”

Helia jähmettyi sanat kuullessaan. Se oli kuin puukko. Wolfie olisi yhtä hyvin voinut puukottaa häntä. Valtava mies vain ulahti hiljaa, täristen alaselkää hipovien hiustensa suojassa kun pidätteli äänekästä itkua. Hän ei voisi olla muiden lähellä jos oli tällainen.

"Dorian!" Muriel moitti, nykäisi keinutuolin pystyyn ja nousi seisomaan. Hän laski puhelimen sohvapöydälle ja siirtyi Helian vierelle, laskien kätensä tämän selälle.
"Minä olen niin täysissä sielun ja ruumiin voimissa kuin olen koskaan ollut. Ei Helia ole vaarallinen."
Totta kai, näyttihän se pahalta ulkoa päin katsottuna. Ja kyllähän Helialla olisi voimaa paiskoa häntä miten mieli, raivopäissään, mutta ei mies tekisi sellaista.

Dorian kohotti Murielille merkitsevästi toista kulmaansa - saanen olla eri mieltä?
”Onko sillä ärhäkällä sielulla toinen nimi kuin Helia?” hän kysyi. Jättiläismäinen pikkuveli, joka kyyristeli saluki sylissään, ei vaikuttanut vihamiehiseltä tai vaaralliselta – mutta yhtäkkiä esiin murtautunut mies, joka oli sysännyt Murielin nurin ja lyönyt häntä totisesti vaikutti.

Heliaa lempeämpää ihmistä sai etsiä. Sen sijaan hänen yksi persoonansa... Se oli kaikkea muuta. Pitkät sormet takertuivat Norman turkkiin aivan uudella tarmolla.
"V-v-viv.." Helia mutisi itkusta särkyneellä äänellä. Persoona ei ollut koskaan itse nimennyt itseään, mutta Helia oli itse nimennyt sen.

Muriel vastasi kohottamalla omaa kulmaansa - saat, mutta minua ei kiinnosta.
Kun Helia ei vetäytynyt kosketusta, Muriel kiersi tämän selän taakse ja laski molemmat kätensä miehen hartioille.
"Helia ei itse osaa olla oikein vihainen", hän totesi, alkaen hieroa jännittyneitä hartioita.

Se ei varsinaisesti käynyt järkeen. Hänen jättiläismäinen pikkuveljensä oli nimeltään Helia eikä Helia osannut olla vihainen, mutta Helia saattoi olla seuraavassa hetkessä varoituksetta heleä-ääninen pikkupoika, jonka nimeä Dorian ei saanut enää mieleensä, tai sitten Viv, joka ilmeisesti demonstroi suuttumusta vuosien edestä.
Se oli… Hän ei tiennyt, mitä se oli.
”Ahaa…” Dorian sanoi hämmentyneenä, sukien punertavia hiuksiaan, Polinan huomionkipeä pää raskaana reidellään.

Helia huitaisi hellästi kädellään Murielia kauemmas itsestään.
"A-anna olla." Hän ei saanut käskevää särmää ääneensä. Hän halusi vain kotiin.
"V-Voit Wolfie sanoa tai kysyä ihan suoraan... K-kuulin teidät käytävässä." Itkusta ja änkytyksestä ei tuntunut tulevan loppua.

Muriel kurtisti kulmiaan ja lakkasi hieromasta, mutta jätti silti kätensä Helian hartioille.
Pöydänkulmaan osunutta reittä oli alkanut särkeä, mutta se nyt oli maailman mittapuulla varsin pieni murhe.
"August tulee hakemaan sinua", hän totesi Helialle pehmeästi. Mies ei joutuisi olemaan yksin.

Dorian ei osannut sanoa, mihin Helia viittasi, ja tuijotti valtavaa pikkuveljeään hetken epätietoisena. Saatu tietomäärä hänen sisaruksistaan oli niin häkellyttävä, että hänen oli vaikeaa järjestellä ajatuksiaan. Andy yritti siis tappaa itsensä ja Helia muut? Paitsi, ettei Helia osannut olla vihainen. Viv sitten?
Tämä oli järjetöntä. Mies hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä.
”Ehkä olisi parasta, jos minä lähtisin.”

Helia pudisteli päätään.
"Ei, minä menen tästä. Ihan kohta. Muriel! Kuuntelitko sinä mitä minä sanoin?" Helia kääntyi katsomaan ystäväänsä. Miehen kalvakat kasvot olivat kyynelten raidoitttamat. Andy ei voinut sanoa ajavansa ihmisiä pois luotaan. Hän ajoi. Ajatus siitä että Wolfie oli vain karkaamassa niin (haluttuaan ensin oletetusti itse tavata hänet syksyn aikana, tai sitten Andy vain väitti niin) sai Helian painamaan pään polviinsa. Mustat hiukset valuivat siinä asennossa jopa lattialle, kun hän kyyryssä halasi reisiään ja piti päätä polvissaan.

"Älä ole hölmö, Dorian, en päästä sinua vielä lähtemään yhtään minnekään", Muriel huomautti. Isku oli ollut sen verran kova, ettei hän yksinkertaisesti luottanut siihen, että mies selviäisi kotiin saakka pyörtymättä.
Sekä Dorian että Helia piilottivat kasvonsa.
Älä räpäytä. Enkeleillä on puhelinkoppi.
Doctor Who -lainaukset eivät sopineet tunnelmaan mitenkään, mutta silti Murielin olisi tehnyt mieli melkein nauraa. Tai ehkä itkeä, mutta se oli ajan tuhlaamista.
"Ja kuulin kyllä, Helia, mutta minulla on kammottava tapa olla kuuntelematta."

Dorian loi Murieliin tuskastuneen katseen.
”Luulen, että tarvitsen vain vähän raitista ilmaa”, hän vetosi. Tilaa käsitellä sitä, mitä hänen syliinsä oli juuri heitetty. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä valtavan veljen kanssa, joka vaikutti perinpohjaisen epävakaalta ja piiloutui itkemään. Onneksi Murielilla oli – kuten aina – tilanne täysin hallinnassa.

"Sen kun menet harppomaan ympäri taloa", Muriel puhahti. Hänen sieluunsa oli todennäköisesti päässyt sekoittumaan pieni osa paimenkoiraa, joka halusi epätoivoisesti pitää kaikki samassa tilassa ja turvassa.
Hän katsoi Doriania hetken, tummat silmät siristyneinä.
"Päätä ei särje, ei huimaa eikä okseta?"

”Minä olen ihan kunnossa”, mies vastasi kärsimättömästi, vaikka kieltämättä koko naamaa tykytti. Helian tai Vivin tai kenen lie nyrkki kävi kyllä mainiosti lekasta, sillä sellainen tuntui jysäyttäneen häntä.
Dorianin olisi tehnyt mieli harppoa ulos, yrittää saada kiinni siitä, mitä tapahtui, mitä hänen sisaruksilleen oli tapahtunut, mutta ehkä ei ollut hyvä ajatus jättää Murielia kaksin epävakaan, yli kaksimetrisen veljen kanssa. Ehkä Viv ilmestyisi uudelleen.

"Yhtä kunnossa kuin minä aina", Muriel murisi miehelle. Ehkä hänen olisi pitänyt uskoa tämän sanaan, aikuisen miehen, mutta minkäs sitä luonteelleen mahtoi. Kun oli tottunut silmäilemään pikkusiskoa epäluuloisesti piiloteltujen sairauden merkkien varalta, sitä teki lopulta kaikille.
Hän välttyi pidemmältä keskustelulta, kun lauma ampaisi ovelle - Normaa lukuun ottamatta - ja hetkeä myöhemmin ovikello soi.
"Helia. August tuli hakemaan sinua", Muriel totesi pehmeästi.

Helia vilkaisi Murielia ja pudisteli päätään.
"Menen kotiin. Yksin." Ei hän halunnut vaarantaa miesystäväänsäkin vielä, iskettyään jo isoveljensä nenän miltein poskelle. Helia nouis kyllä ylös, koko olemus täynnä surkeutta. Hän ei edes kehdannut katsoa veljeään sen häpeän alta.

Helia-parka.
Muriel huokaisi ja painoi toisen kätensä kevyesti itseään huomattavasti pidemmän miehen selälle.
"Voitte keskustella siitä sitten Augustin kanssa, okei?" hän ehdotti, yrittäen lähteä johdattamaan miestä ulko-ovelle.
"Hän on huolissaan sinusta."

Helia pysähtyi ja otti askeleita taaksepäin.
"Ei. Ihan oikeasti! Ja August, turhaan piileskelet eteisessä! Minä kuvittelin että edes sinä kuuntelisit minua!" Hän oli nyt oma itsensä, mutta levoton pelosta. Hän ei haluaisi satuttaa ketään.

"Helia..." Muriel vetosi kulmat kurtistuneina. Pitkää miestä oli huomattavasti hankalampi raahata korvasta yhtään minnekään - niin kuin hän teki veljelleen - mutta kyllä se tarpeen tullen varmasti onnistuisi.
August ilmestyi ovensuuhun, koiralauma ympärillään pyörien.
"En piileskele", hän huomautti rauhallisesti, vaikka sinisenharmaissa silmissä olikin huolta.
"Jouduin koirien piirittämäksi."

Dorian nousi ylös, lausahti lyhyen tervehdyksen ilmestyneelle miehelle ja tarttui käytöstavattomien tyttöjensä kaulapantoihin, raahaten ne peremmälle olohuoneeseen, ennen kuin Polina ehti tarkastaa Augustin haarovälin perinpohjaisesti suipolla kuonollaan.
Hänen pitäisi kai sanoa jotain järkevää. Isoveljellistä tai viisasta. Mutta hän ei kertakaikkisesti tiennyt, mitä sanoa tai mitä ajatella. Sisarusten elämä oli yllätystä toisen perään, eikä nyrkinisku helpottanut tiedon sulattelua.

Helia vilkaisi miesystäväänsä hätääntyneenä. Hän mietti hetken, halusiko peruuttaa kauemmas vai kaipasiko halausta. Muutamalla, naurettavan pitkällä, askeleella hän asteli punatukkaisen miehen luo. Se oli miltein koomista, miten pieneksi pitkä mies veti itsensä kun halasi Augustia pitkillä käsillään.
"En tarkoittanut..." Hän mutisi hiljaa. Ihan oikeasti ei tarkoittanut. Se oli vain tullut.

August tervehti punertavahiuksista miestä, joka oletettavasti oli Helian kauan kadoksissa ollut veli, mutta joksi hän ei pelkän ulkonäön perusteella olisi osannut tätä ehkä ajatella. Helian siskon kanssa miehessä oli kyllä samaa näköä, ainakin pisamien verran jos ei muuta.
August kietoi kätensä Helian ympärille ja tönäisi vaivihkaa jalallaan kauemmas vielä yhden koiran, ruskeavalkoisen pystykorvan, joka selvästi olisi halunnut osallistua halaukseen.
"Shh, ei mitään hätää", hän vakuutti hiljaa.
Muriel perääntyi takaisin peremmälle ja hieraisi otsaansa, katsahtaen sitten Doriania. Wolfieta. Luoja, heilläkin olisi puhuttavaa.

Helia nielaisi tyhjää.
"... Menen silti yksin kotiin." Hän totesi lähes yhtä hiljaa kuin oli vakuuttanut ettei ollut tarkoittanut lyödä veljeään.
"Löisin vielä sinuakin tai pahempaa."

"Enkö saisi tulla edes hetkeksi seuraksi?" August pyysi ja vilkaisi Helian ohi Murielia, joka näytti huolestuneelta. Helian veljen kasvot olivat kieltämättä olleet melko ikävässä kunnossa, mutta ainakin tuo oli pystyssä.
"En haluaisi, että olet yksin juuri nyt."

Helia suoristautui, pudistellen pehmeästi päätään.
"August, ei. En... En halua satuttaa enää ketään. En halua lyödä sinua tai jotain pahempaa. Olet rakas, kulta."

August katseli Heliaa lempeillä colliensilmillään.
"Jos käydään ensin ajelulla?" hän ehdotti lopulta.
"Sopiiko?"
Hän saisi hetken aikaa jutella Helian kanssa, ja autossa mies ei pääsisi niin helposti hyökkäämään hänen kimppuunsa, mikäli tämä sitä pelkäsi.

"... ajaisimme vielä kolarin. Kulta, kiltti." Helia veti kädet itseään vasten, hivellen särkeviä rystysiään.
"En ikinä halunnut satuttaa ketään. Enkä halua nytkään."

"Tiedän."
August sipaisi Helian käsivartta ja katsahti uudelleen Murielia.
"Saanko edes saattaa sinut kotiin? Turvallisesti omassa autossa?"

Helia otti vielä pari askelta kauemmas, kunnes oli selkä seinää vasten, katse lattiassa. Mustat, naurettavan pitkät hiukset peittivät kasvot roikkuessaan kasvojen sivuilla. Hän tiesi ettei olisi nyt saanut mennä auton rattiin. Se olisi vastuutonta.
"Mmnh."

Murielkin tuli takaisin lähemmäs, kun Helia näytti perääntyvän.
"Helia-rakas, sinun olisi hyvä päästä kotiin lepäämään. Ellet halua jäädä tänne yöksi, tiedät kyllä, että minun luonani on aina tilaa."
Tuskin halusi, mutta silti. Tuntui pahalta nähdä Helia sellaisessa kunnossa.

Helia pudisteli päätään.
"Ei, en halua, sinulla ja Wolf-- Dor- Wolfiella on puhuttavaa." Hän ei tahtonut tavoittaa enää veljensä nimeä ajatuksistaan. Se sai miehen näyttämään säikähtäneeltä.

Niin heillä totisesti oli. Ei ehkä nyt, mutta kunhan miehen naama olisi vähän vähemmän turvoksissa.
"Ei siitä olisi vaivaa", Muriel vakuutti pehmeästi.
"Mutta jos haluat lähteä kotiin.. Helia, rehellisesti sanottuna minusta ei ole kovinkaan hyvä idea, jos nouset auton rattiin nyt. Olisin paljon rauhallisempi, jos menisit Augustin kyydillä."

Helia veti syvään henkeä.
"... Vain kyyti kotiin." Mies myöntyi ääni väristen. Hän oli viettänyt jo ihan liikaa aikaa miesystävänsä luona ja tuon hermoa venyttäen. Normaalisti hän oli halannut Murielia lähtiessään, mutta ei nyt.

Muriel liikahti levottomana ja kietaisi käsivarret ympärilleen, kun ne eivät saaneet halata Heliaa hyvästiksi.
Ei hyvästiksi, Luoja, kuka sellaisen sanontatavan oli keksinyt? Hitto.
"Soitan sinulle vielä illalla", hän lupasi ystävälleen, vaikkei voinutkaan olla varma, vastaisiko tämä.
Tilanne oli kaikin puolin hämmentävä, eikä Augustkaan osannut mutista kuin ponnettoman 'oli mukava tavata'-fraasin Wolfieksi-kutsutulle miehelle, ennen kuin lähti saattamaan Heliaa eteiseen.
Muriel puhalsi ilmaa ulos keuhkostaan ja valahti istumaan keinutuoliin.

Keskiviikko 17. tammikuuta 2018, ilta, Hexham

Andromeda oli suunnitellut juhlistavansa uutta, uljasta elämäänsä käymällä kaupassa. Hänen tarkkaan suunniteltu iskunsa paikalliseen Tescoon oli kuitenkin valunut aina vain lähemmäs iltaa, kunnes lopulta oli ollut pimeää jo siinä vaiheessa, kun hän oli päässyt liikkeelle.
Polkupyörän etukumi oli puhki, joten ei ollut auttanut muu kuin lähteä kävelemään. Ei matka ollut pitkä, kymmenen minuuttia suuntaansa.
Niin hän lupasi Vegallekin, jättäessään koiran odottamaan kotiin.
Astuessaan ulos kaupasta Andromeda kuitenkin toivoi, että olisi ottanut Vegan mukaan. Olkoonkin, että se oli uskomattoman ystävällinen, sellainen olento, joka olisi vain heiluttanut häntäänsä murtovarkaallekin ja kerjännyt silityksiä, mutta ehkä koiran läsnäolo olisi pitänyt hänet turvassa.
Tai sitten ei.
Tuttu porukka hänen ikäisiään nuoria oli ilmestynyt kaupan nurkalle sillä välin, kun hän oli yrittänyt tehdä valintaa teelaatujen välillä. Kenties odottivat, että kaveri palaisi takaisin ulos juomien kanssa.
Andromeda tunsi pulssinsa kiihtyvän ja punan kohoavan poskilleen, kun hän yritti pujahtaa huomaamattomasti kohti parkkipaikkaa ja sen takaa lähtevää kävelytietä.
"Andy!"
Ei tietenkään.
Andromeda yritti kiihdyttää askeleitaan sydän takoen - voisiko hän vain juosta? - mutta ei riittävästi, sillä tunsi käden tarraavan kiinni olkapäästään. Hän tuli kiepautetuksi ympäri tahtomattaan.
"Andy, mitä vittua? Mihin tuli kiire?"
Pitkänhuiskea, tummahiuksinen mies, pari vuotta häntä vanhempi, kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
Maddox.
"Ko-kotiin", hän vastasi nieleskellen, ja puristi Tescon kassia tiukemmin kädessään.
Maddoxin huulille kohosi vino hymy.
"Kotiin? Ei kai nyt vielä niin myöhä ole? Ei ole näkynyt aikoihin."
Mies kumartui lähemmäs ja Andromeda hätkähti, yritti rimpuilla itsensä irti.
"Muistatko, mihin viimeksi jäätiin?" Maddox jatkoi, eikä joutunut edes kiristämään otettaan pitääkseen hänet paikoillaan.
Sintti mikä sintti.
"E-ei, Maddox, minun pitää ihan tosiaan mennä kotiin..."
"Äh, muru, älä nyt viitsi. Oli niin kivaa silloin."
"E-ei..."

Remmit kietoutuivat jatkuvasti jalkoihin, mutta pitkänhuiskea, vinoon valahtaneella, raidallisella kaulahuivilla varustautunut mies vapautti itsensä kärsivällisesti kerta kerran jälkeen. Polina löysi aina jotain mielenkiintoisempaa toiselta puolelta katuvalojen raidoittamaa kävelykatua.
Kalinka sentään ulkoilutti toista hanskaa tunnollisesti, riiputtaen sitä rispaantuneesta peukalosta.
”Kuulkaas tytöt, huomenna on koulupäivä. Mentäisiinkö nukkumaan?”
Ei, Polina työnsi päänsä kävelykatua reunustavaan pensaaseen tutkien sitä antaumuksella. Wolfie huokasi, katsahti kelloaan ja antoi katseensa sitten vaeltaa pitkin hiljaista maisemaa.
Ei sittenkään ihan niin hiljaista.
”Hei”, hän protestoi punertavanruskeat kulmat kurtistuen, kun huomasi joukon ja pienen naisen torjuvan elekielen. Kun hän tajusi, että tunsi pienen naisen – että joku nilkki roikotti hänen pikkusiskoaan käsivarresta – miehen äänensävy muuttui.
”Hei!” Wolfie karjasi ja harppoi vimmastuneena lähemmäs, siirtäen koirien remmit toiseen käteen.
”Mitä helkkaria kuvittelet tekeväsi? Päästä irti hänestä ja heti.”

Ei olisi pitänyt lähteä kauppaan.
Ajatus takoi Andromedan päässä kipeänä - niin että yhtäkkinen huudahdus sai hänet hätkähtämään aivan yhtä pahasti kuin Maddoxinkin.
Pihtiote käsivarren ympäriltä irtosi, mutta kenties silkka hämmennys sai miehen jäämään vielä paikoilleen ja kääntämään katseensa paikalle saapuneeseen koiranulkoiluttajaan.
Wolfieen. Wolfieen!
"Hei, ei mitään syytä karjua. Ei ole mitään onglemaa", Maddox vakuutti, hakien ääneensä laiskaa, kyllästynyttä äänensävyä, vaikka silmäilikin kahta isoa koiraa epäluuloisesti.

Suuret koirat eivät olleet aivan yhtä uhkaavia kuin isäntänsä. Suipot kuonot ojentuivat tuttavallisesti kohti Maddoxin haaroja, liehuvat hännät touhukkaasti huiskuen.
Wolfie kuitenkin tuijotti miestä vaaleanvihreät kissansilmät epäluuloisesti siristyneinä.
”Mitä sinä juuri teit? Näyttääkö sisareni siltä, että haluaa jutella kanssasi, häh?” hän kysyi kulmat hurjistuneessa kurtussa ja astui Maddoxin ja Andyn väliin.

Maddox otti ärtyneen askeleen taaksepäin, pitkien kuonojen ulottumattomiin.
Jossain toisessa tilanteessa hän olisi saattanut olla koiraihminen. Ei juuri nyt, vakka hännät heilahtelivatkin puolelta toiselle.
"Sisaresi? No hitto, halusin vain vaihtaa pari sanaa", mies totesi ja kohotti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
"Ihan rauhassa vain."
Andromeda olisi voinut purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta.

”Kun nainen sanoo ei, se tarkoittaa ei”, Wolfie sanoi turhautuneena ja astui lähemmäs Maddoxia, työntääkseen miehen kauemmas läsnäolollaan.
”Koske Andyyn vielä kerran enkä vastaa seurauksista.”

Maddox perääntyi, kädet edelleen ylhäällä.
"Selvä, selvä, ei mitään syytä hiiltyä, isoveikka. Kaikki on kunnossa, väärinkäsitys vain", tämä vakuutti ja otti vielä askeleen taaksepäin. Sitten mies kääntyi ympäri ja lähti harppomaan takaisin ystäviensä luo.
Andromeda nielaisi.
"Wolfie..."

Wolfie tuijotti hetken miehen perään, koirien remmit tiukasti toisessa kädessään ja käännähti sitten Andyä kohti. Hän laski käden naisen olkapäälle ja tutki pikkusisarensa kasvoja.
Polina ja Kalinka ojensivat kuononsa nyt Andyn haaroihin, hännät huiskuen, innokkaasti pitkillä koivillaan steppaillen.
”Onko kaikki hyvin? Kuka tuo hyypiö oli?”

"O-on. Yksi tuttu vaan..."
Andromedan katse oli vauhko, mutta hän käänsi silti kasvonsa kohti koiria.
"Hei, hyi, ei kuonoja sinne", hän mutisi ja kyykistyi tervehtiäkseen tyttöjä kunnolla. Sydän takoi edelleen niin kovaa, että oli hyvä ajatus hengittää vain hetki siinä.
"Pelotti."

”Yksi tuttu?” Wolfie toisti ja tarttui Polinaa pannasta, ennen kuin punainen borzoi keksi kaataa melkein itseään pienemmän naisen kokonaan katuun. Kalinka kirputti Andyn korvia antaumuksella.
”Millaisia tuttuja sinulla oikein on?” hän kysyi ja vilkaisi suuntaan, johon Maddox oli hävinnyt.

Kirputus sai aikaan pienen naurahduksen.
"No hei, Kali, kiva nähdä sinuakin, on..." hän vakuutti ja rapsutti suippoa päätä ennen kuin nousi takaisin jaloilleen.
"Vanha tuttu... Ki-kiitos, Wolfie. Olit iltalenkillä?"
Ei paniikkikohtausta. Kaikki oli hyvin.
Silti tärisytti vähän.

”Mm’hh”, Wolfie vastasi hajamielisesti, kulmat kurtussa ja laski katseensa takaisin Andyyn.
”Tulepas, kirppu, viedään sinut kotiin”, hän ehdotti ja ojensi käsivarren kiertääkseen sen sisarensa hartioiden ympärille ja taluttaakseen tätä eteenpäin kainalossaan.
Kalinka katseli hetken ympärilleen neuvottomana ja suostui jatkamaan matkaa voidessaan siepata hanskan uudelleen suuhunsa märältä asfaltilta.

Andromeda nyrpisti nenäänsä.
"Mikään kirppu... Mutta voin laittaa teetä. Jos ei ole kiire? Vega olisi innoissaan."
Hän nielaisi ja pyyhkäisi kasvojaan. Kissakuvioitu hanska oli joululahja Wesleyltä, ja samaa paria toisen lapasen kanssa.
"En ottanut sitä mukaan, kun piti käydä vain nopeasti kaupassa."

”Ei ole kiire”, Wolfie lupasi ja halasi pienen naisen kylkeensä heidän kävellessään kohti sisaren osoitetta.
”Tytöt pitävät poikaystävistä. Hävyttömiä otuksia. Älä ota niistä mallia”, hän sanoi ja hieraisi Andyn käsivartta.
”Olet sinä vähän kirppu. Mutta yletäthän sinä minua melkein… Kyynärpäähän?”

Andromeda punastui huppunsa suojassa.
Piti hänkin poikaystävästään. Yksikössä.
"Itse olet vain pitkä", hän huomautti nenäänsä nyrpistäen. Paitsi tietenkin Heliaan verrattuna.
"Wolfie, mitä kuuluu?"

Hiljaista. Hänen elämänsä oli kovin hiljaista – oppilaita ja tyttöjä lukuun ottamatta. Jopa Muriel tuntui karanneen jonnekin.
”Hyvää vain”, hän vakuutti, ”oppilaista on aivan ihanaa palata kouluun näin joululoman jälkeen, mutta pääsemme suunnittelemaan musikaalia keväälle. Luokallani on kova taistelu siitä, esitämmekö Beauty and the Beastin vai Greasen.”
Wolfie katsahti Andyä silmäkulmastaan ja yritti setviä tyttöjen remmejä yhdellä kädellä.
”Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?”

"Beauty and the Beast on ihana", Andromeda esitti oman mielipiteensä asiaan samalla kun alkoi kaivaa avaimia valmiiksi esiin laukustaan. Sitä varten piti riisua toinen lapanen.
"On, on hyvin. Olen kotona nyt", hän vakuutti ja hymyili voitonriemuisesti, kun löysi avaimet sivutaskusta. Nyt ei olisi voinut juosta hakemaan vara-avaimia Helian luota.
Helia...
"Se on mukavaa. Olen voinut kuvata pitkästä aikaa. Vegaa tosin, lähinnä."

”Beauty and the Beast olisi minunkin suosikkini”, Wolfie nyökkäsi. Se oli musiikiltaan niin paljon kauniimpi ja tarinaltaan niin paljon inspiroivampi. Antaisi hänen opettamilleen, herkille tytöille paljon paremman ihailun kohteen Bellessä kuin Sandyssä.
”Niinkö? Näkisin mielelläni lisää kuviasi”, mies sanoi ja otti paremman otteen koirien remmeistä varmuuden vuoksi.

"Voin näyttää kameralta", Andromeda lupasi, samalla kun nousi portaat rivitaloasuntonsa ovelle.
Andromeda nykäisi avaimensa esiin ja sovitti sen sitten lukkoon. Eteisessä paloi jo valmiiksi valo, hän ei halunnut jättää asuntoa kokonaan pimeäksi silloin, kun Vega oli yksin kotona. Eikä oikein muutenkaan.
"Päästä vaan tytöt vapaaksi", hän kehotti, samalla kun asteli sisemmälle asuntoon. Portaista kuului jo innokkaita askeleita, kun vahdissa ollut Vega syöksyi heitä vastaan.

Wolfie astui sisään sisarensa perässä, sotkeutui hetkeksi koiriinsa, mutta työnsi oven kiinni takanaan.
”Jos olet varma…”, hän mutisi ja naksautti remmit irti tempoilevien borzoiden pannoista. Ne loikkivat matkaan pitkät jalat lattialla luistaen, elegantteina ja sulokkaina kuin vesipuhvelit innostuksessaan päästä halailemaan poikaystävää.
”Polina- Polina”, Wolfie yritti hetken komentaa punaista venäläistä, joka kiipeili Vegan päälle, mutta luovutti.
Naisilla oli paha tapa olla kuuntelematta häntä.
Hän heilautti kättään lannistuneena ja seurasi Andyä.
”Miltä on tuntunut olla taas kotona?”

"Ei Vega välitä, se on tottunut Murielin luona", Andromeda vakuutti samalla kun huskymix rynnisti riemukkaasti karkuun, rullaten mennessään asunnon ainoan maton pieneksi mytyksi sohvapöytää vasten.
"Kivalta. Alkoi jo kyllästyttää olla osastolla."
Nainen nyki turkoosin hupparin hihaa kipsikäden peitoksi, luovutti ja johdatti veljensä keittiöön. Hän napsautti valon päälle ja tassutteli täyttämään vedenkeitintä. Koirat taisivat rynnistää yläkertaan, äänistä päätellen.

Ehkä tytöt nukkuisivat tänä yönä, kun saisivat leikkiä nelijalkaisen poikaystävän kanssa sen sijaan, että rätkivät häntä pitkillä koivillaan aina käden lakatessa silittämästä.
Olisi ehkä pitänyt pysyä lujana ja olla päästämättä niitä makuuhuoneeseen, raidalliseksi riivitystä ovesta huolimatta.
”Voin kuvitella. On hienoa, että voit jo paremmin”, Wolfie sanoi ja nojasi kevyesti keittiötasoon selällään.

"Mmm", Andromeda myönsi.
Hän asetti vedenkeittimen paikoilleen ja etsi sitten kaapista Wesleyltä saamansa kissankorvaisen teepannun.
Jotakin kaatui yläkerrassa. Se ei hätkähdyttänyt, ovi vierashuoneeseen, jossa hän säilytti myös kameratarvikkeitaan, oli visusti kiinni viritetty. Vega osasi avata tavalliset ovet, mokoma rontti.
"Tahdotko keksejä? Minulla on pakkasessa valmiita, ne täytyy vain lämmittää uunissa."

”Toki. En koskaan kieltäytyisi kekseistä”, Wolfie vastasi ja pyyhkäisi punertavanruskeita, jokseenkin kurittomia hiuksiaan pois otsaltaan.
Hän katsahti yläkerran suuntaan. Venäläisillä taisi olla jälleen hieman ylimääräistä energiaa.
”Pahoittelen jo etukäteen tyttöjen puolesta.”

"Äh, ei haittaa. Olen tottunut. Murielin lauma osaa olla ihan yhtä villi."
Teeveden körötellessä kohti kiehumispistettä vanhassa keittimessä Andromeda asteli jääkaapin luo ja kaivoi sen pienehköstä pakastinlokerosta esiin paketillisen valmiita keksejä. Ne tarvitsisi vain työntää uuniin, hänen kokkaustaitonsa bravuureita mikroaterioiden lämmittämisen lisäksi.
Napattuaan pellin pois uunista hän napsautti sen lämpiämään.

”Älä anna hänen kuulla sinun vertaavan koiriamme keskenään. Minun tytöilläni on kuulemma käytöstavat hakusessa”, Wolfie sanoi ja seurasi sisarensa puuhia kipsin kanssa.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi kulmat hienoisesti kurtistuen.
”Voin ainakin nostella asioita.”

"Ihan täysin", Andromeda myönsi.
Wolfie oli aivan liian hellämielinen koiriensa kanssa. Ei sillä, kyllä Andromeda itsekin antoi joskus Vegalle periksi liian helposti. Niin kuin siinä, että se sai nukkua sängyssä.
"Kyllä minä pärjään, ei käsi ole enää edes kipeä, kutittaa vain."
Hän alkoi asetella keksejä pellille - muisti tällä kertaa jopa leivinpaperin.
"Kupit voisit kyllä etsiä. Tuosta kaapista."

Wolfie siirtyi tutkimaan osoitettua kaappia ja poimi tasolle kaksi teekuppia. Kynsien terhakka rapina kertoi koirien lähestyvän, ja tytöt liehuivat keittiöön ballerinojen lailla sipsuttaen. Kalinka hymyili silmät sirrilleen mennen ja kirputti isäntänsä kättä, kun Polina yritti loikkia halaamaan tätä.
”Tytöt, alas, rauha”, mies käski tuskastuneena ja hätisti koiria kimpustaan.
”Oletko palannut töihin? Helian liikkeeseen?”

Andromeda katsahti koiria ja sitten veljeään.
Jep, käytöstavat vähän hakusessa.
Työnnettyään keksipellin uuniin hän siirtyi laittamaan teetä hautumaan.
Kysymys Helian eläintarvikeliikkeestä sai hartiat nousemaan lähemmäs korvia.
"En. Enkä varmaan palaakaan."
Samalla hän siirsi Kalinkan hymyilevän kuonon kauemmas, ennen kuin se ehti napata tiskirätin keittiön kraanan päältä.

”Vai niin”, Wolfie vastasi ja tarttui Kalinkan pantaan vetäen mustakultaisen, silkkiturkkisen venäläisen vierellensä, pois pahanteosta. Polina oli palannut etsimään poikaystäväänsä.
”Mitä aiot tehdä?” hän kysyi ja kyykistyi rapsuttamaan rakastavan koiran turkkia. Se työnsi takapuolensa hänen syliinsä ja istui alas valauttaen takapäänsä täysin veltoksi.

"Ei kyse ole siitä, etten haluaisi", Andromeda kiiruhti lisäämään, kokien tarvetta puolustaa vanhaa työpaikkaansa. Hän oli ollut hyvin onnellinen työskennellessään veljensä liikkeessä.
"Se vain olisi hieman hankalaa, kun en voi olla enää Helian kanssa tekemisissä."
Hän alkoi kaivella kaappeja touhukkaana.
"Tahdotko maitoa tai sokeria? Minulla pitäisi olla maitoa. Ehkä."

”En tarvitse, kiitos”, mies sanoi ja päästi irti Kalinkan pannasta hätistäen ponin kokoista koiraa pois sylistään, että pääsi suoristautumaan. Se ravasi häntä liehuen etsimään kavereitaan.
”Ymmärrän. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseeni siitä, mitä aiot tehdä nyt.”

Vega päätti juhlistaa tyttöystäviensä löytymistä kunniakierroksella keittiön ympäri, mutta pysähtyi puolimatkaan kun Andromeda loi siihen pahan katseen.
Ei keittiöön silloin, kun hän oli tekemässä jotakin tärkeää.
"En tiedä", hän myönsi, tipautti pari sokeripalaa omaan kuppiinsa ja kaatoi sitten teetä molempiin kuppeihin.
"Olla pilaamatta enää kenenkään muun elämää."

Wolfie päätti jättää kommentin huomiotta.
”Luuletko, että haluaisit opiskella jotain lisää?” hän kysyi, kiitti kohteliaasti teestä ja siemaisi sitä.
”Tai etsiä toisen työpaikan? Sinähän olet aina ollut todella lahjakas valokuvaaja ja tunnut pitävän sitä. Oletko harkinnut, että voisit kysellä työtä valokuvaamoista?”

Andromeda siirtyi kuppinsa kanssa pöydän ääreen ja istahti siihen tuoliin, joka oli eri paria muun setin kanssa.
"En halua olla vain kotonakaan", hän myönsi, kietoen sormet mukinsa ympärille.
"Olisi kiva palata yliopistoon."
Tai palata ja palata, kun oli ollut alunperinkin paikalla naurettavan vähän.

”Sinun pitää siis palata yliopistoon”, Wolfie kannusti ja nojasi selkänsä keittiötason laitaan, kun joi teetään kuuliaisesti.
”Mitä haluaisit opiskella?” isoveli kysyi toivoen edes toisen sisaruksensa löytävän jonkinlaisen tasapainon elämäänsä. Helian tapaaminen oli ollut… Hermostuttavaa. Ja Andy-paralla oli selvästi paljon rankempaa, kun nainen oli itse hänelle kertonut.

"Niin."
Wolfie sai sen kuulostamaan siltä, kuin hän voisi vain kävellä sisään. Mutta yliopisto-opinnot eivät olleet ilmaisia, puhumattakaan siitä, että sisäänkin oli päästävä.
Hän oli tainnut käyttää tuurinsa jo ensimmäisellä kerralla.
Puhelin piippasi ja Andromeda tarkisti viestin, pieni onnellinen puna kasvoilleen nousten.
"Tykkäsin elokuva-alasta."

”Niinkö?” mies kysyi kulmiaan lempeästi kohottaen.
”Voitko jatkaa sen alan opiskelua?” Varmasti hänkin löytäisi jostain varoja sisarensa tukemiseen, edes silloin tällöin.
”Mitä sinä haluaisit tehdä työksesi?”

"Ehkä."
Ainakin olisi helppo aloittaa alusta, kun ei ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, jos ei muuta.
Andromeda otti varovaisen kulauksen teestään, haluamatta polttaa suutaan.
"En tiedä. Kuvata eläimiä, mutta se ei ole oikea ammatti."
Hän katsahti veljeään ja kurtisti kulmiaan.
"Mistä tiesit, että haluat alkaa opettajaksi?"

”Miten niin eläinten kuvaaminen ei ole oikea ammatti? Otat todella kauniita kuvia”, Wolfie vastasi.
”Ei ole mitään syytä, mikset voisi menestyä valokuvaajana – sinähän tunnet sen Animal Kingdomin pitäjänkin, jonka luona Muriel käy.”
Mies kohautti olkiaan haikea häivähdys silmissään.
”Rakastan musiikkia, vaikka se on jättänyt minut. On ihanaa opettaa muita rakastamaan sitä, rohkaista ujoja ja auttaa nuoria löytämään oma lahjakkuutensa.”

"Nättejä kuvia voi ottaa kuka vain", Andromeda huomautti, vaikka punehtuikin mielihyvästä, kun Wolfie kehui hänen valokuviaan.
Animal Kingdomissa olisi kyllä upeita eläimiä kuvattavaksi. Pelkästään Minervasta olisi saanut ihania kuvia, kunhan vain käyttäisi riittävän nopeita asetuksia.
Kettu oli varsin vikkelä.
Pieni hymy oli noussut Andromedan huulille, paljastaen vinot kulmahampaat.
"Olisitpa ollut opettamassa silloin, kun-"
Hän haistoi savun samaan aikaan kun palohälytin pärähti soimaan.
"Paska!"
Nainen tempaisi itsensä pystyyn ja kurkotti patalappuja käsiinsä.

”Nättejä kuvia voi ottaa kuka tahansa – mutta eläimen sielun voi tallentaa vain todellinen taiteilija, ja sinä olet sellainen”, Wolfie vetosi vilpittömästi. Hän ei liioitellut, sillä Andy todella otti harvinaisen kauniita kuvia. Sellaisia, joita jäi katsomaan, koska niihin oli vangittu jotain enemmän.
Mies hätkähti palohälytintä.
”Anna minä”, hän vetosi kipsillä kahlitulle sisarelleen, ennen kuin tämä polttaisi itsensä ja tarjoutui nostamaan keksit uunista.

Wolfien kehu olisi ollut huomattavasti ilahduttavampi, ellei Andromeda olisi joutunut keskittymään keksien pelastamiseen.
"Kyllä minä-"
Mutta ehkä hän vain onnistuisi pudottamaan pellin lattialle, ja siitäkös riemu syntyisi.
Nainen ojensi patakintaat veljelleen ja alkoi sitten nykiä tuolia palohälyttimen alle, huitaistakseen sen katosta. Vega oli kuullut kansansa laulun ja ryntäsi keittiöön, yhtyäkseen siihen huskyulvonnallaan.

Wolfie nykäisi uunin auki, kurotti pellin käsiinsä patalapuin aseistautuneena ja laski sen hellalle, nostaen sitten uunin luukun takaisin kiinni, ennen kuin keittiöön palanneet koirat ehtivät polttaa itsensä.
Hän huitaisi ilmaa patalapuilla ja katsahti mietteliäänä hieman… Rapeaksi paistuneita keksejä.
”Kalinka ei”, hän sanoi hajamielisesti ja työnsi liian tuttavallisesti hellalle kurottelevan koiran pois, nostaen sitten katseensa Andyyn.
”Pärjäätkö?”

Andromeda seisoi tuolilla, aivan liian lyhyenä ylettymään kattoon ja oli juuri arpomassa, kiskaisisiko pöydän palohälyttimen alle, vai turvautuisiko sittenkin luotettuun harjanvarteen. Sitä varten tosin koirat olisi lukittava hetkeksi kylpyhuoneeseen, sillä hän ei halunnut ottaa riskiä, että joku niistä päättäisi nielaista patterin, mikäli koko hälytin humahtaisi alas.
Hän käänsi katseensa veljeensä.
"... korkealla."
Ääni ei välttämättä kantanut kunnolla piippauksen ja Vegan ulvonnan yli, joten hän demonstroi asiaa kurkottamalla kohti kattoa.

”Anna minä”, Wolfie toisti, hätisti koiran päättäväisesti kauemmas ja tarjoutui ottamaan sisarensa paikan tuolilla. Hän ulottui kattoon sisartaan paremmin ja saattoi hiljentää hetken tutkimisen jälkeen ulisevan laitteen.
Hätä ohi, hyvin hälytetty.
Mies laskeutui takaisin alas ja laittoi tuolin paikalleen tuupaten venäläisensä lempeästi pois jaloistaan liehumasta.

Positiivisesti ajateltuna, ainakin koko talo heräisi, mikäli asunnossa todella alkaisi palaa.
Jokin muukin kuin keksit.
Andromeda oli siirtynyt tuijottamaan rapeaksi paahtuneita keksejä kulmat harmistuneesti kurttuun painuneina.
"... saanut keksejäkään paistettua", hän mutisi ja kyykistyi rapsuttamaan ympärillään pyörinyttä Polinaa, samalla kun Vega kurkotteli Wolfien tuolia vasten, kuin yrittäen pyytää tätä laittamaan ulvovan laitteen takaisin päälle.

Wolfie kosketti Andyn hiuksia ja siirtyi sitten takaisin pellin luo. Andy-paran itseluottamus tuntui laahaavan lattiatasossa.
”Älä höpsi. Nehän ovat parempiakin, kun ovat vähän rapeita”, hän vakuutti, kokeili yhtä varovasti tunnustellakseen sen lämpötilaa ja poimi sen sitten käteensä.
”Mmm, nam”, mies sanoi haukaten vielä lämmintä, varsin rapeaa keksiä.

Andromeda käänsi katseensa veljeensä, kulmat kurtistuneina.
Hän ehti jo avata suunsa vakuuttaakseen, ettei Wolfien todellakaan tarvinnut, mutta mies oli jo ehtinyt haukata rehellisesti sanottuna palaneesta keksistä.
"Hullu", nainen puuskahti suoristautuessaan, harkiten, nappaisiko keksin pois. Polina ainakin olisi ollut innokas auttamaan, työntäen pitkää kuonoaan palanutta keksiä kohti.
"Ei tarvitse syödä, ne ovat ihan palaneet. Teen sinulle seuraavalla kerralla kunnollisia."

”Ihan hyvä tämä on”, Wolfie vakuutti yskäisten vienosti, kun työnsi loputkin keksistä suuhunsa ja huuhtoi sen alas lopulla teestään.
Ajatushan se tärkein oli, ja Andy oli vain halunnut tehdä keksejä. Väliäkö sillä, jos ne olivat vähän mustempia kuin kuvassa?
”Kiitos.”

"... Hullu", Andromeda toisti, vaikka olikin samaan aikaan hieman liikuttunut.
Wolfie oli valmis syömään kammottavan, palaneen keksin, ihan vain, jotta hänellä olisi parempi mieli.
"Älä enempää syö, tulet vain kipeäksi."
Hän siirsi pellin hieman kauemmas pitkien kuonojen lähettyviltä ja hieraisi otsaansa.
"Kello alkaa olla aika paljon, ja sinulla on varmaan huomenna aikainen aamu?"

”Pidän rapeista kekseistä”, Wolfie protestoi yskäisten ja hieraisi vaivihkaa rintaansa. Hän katsahti kelloaan Andyn sanojen myötä.
”Olet oikeassa. Minun pitäisi valua kotiin. Käy sinäkin nukkumaan”, hän sanoi ja veti pikkusiskonsa halaukseen.
”Onhan kaikki hyvin?”

"Kukaan ei pidä noin rapeista. Mutta kiitos."
Andromeda todella tarkoitti sitä.
Hän kietoi käsivartensa hetkeksi veljensä ympärille ja rutisti niin tiukkaan, kuin kipsatulla kädellään saattoi.
"On, ihan hyvin. Pitää alkaa miettiä sitä yliopistoa."

”Mieti sitä”, Wolfie kannusti ja painoi suukon sisarensa riemunkirjaviin hiuksiin.
Hänen olisi varmastikin pitänyt palata aikaisemmin – tai edes pitää yhteyttä sisareen, jolle tiesi olleensa tärkeä. Oli… Järkyttävää kohdata menneisyys näin. Nähdä, mitä hän oli jättänyt jälkeensä.
Hän rutisti Andyä tiukemmin.
”Ja jos koskaan tarvitset apua, soita tai tule vain käymään. Oveni on aina auki sinulle.”

"Mmm, tiedän. Kiitos."
Wolfie oli ollut paikalla pelastamassa hänet hyypiöltä. Ja söi pahasti kärventyneen keksin.
Vähempikin olisi alkanut itkettää, mutta Andromeda nieli kyyneleensä.
"Parempi varmaan viedä tytöt kotiin. Ennen kuin ne menevät ylikierroksille."
Olivat taitaneet mennä jo.
"Ja Wolfie... Kyllä minäkin voin auttaa. Jos joskus tarvitset jotain, okei?"
Hän katsoi veljeään melkein huolestuneena.

”Olet oikeassa”, hän sanoi ja irvisti lammasmaisella syyllisyydellä, ennen kuin vihelsi koiriaan. Ne liehuivat alas portaita hapsut liehuen ja loikkivat kärsivän isäntänsä ympärillä, kun Wolfie naksautti remmit kiinni leveisiin nahkapantoihin.
”Totta kai, Andy. Minä tiedän sen”, mies vakuutti hymyillen pehmeästi ja työnsi kengät jalkoihinsa.
”Nuku hyvin, pikkusisko”, hän toivotti, ennen kuin sulki oven perässään.

Perjantai 23. maaliskuuta - iltapäivä, Newcastle

Helia tunsi tehneensä jo kaiken mahdollisuuden. Kuunvaihteen hankalampi jakso akoi jäädä taakse ja olo parani päivä päivältä tasaiseen tahtiin. August kävi Mauin kanssa, Muriel kävi silloin tällöin. Hän kaipasi siskoaan niin että itketti ja sattui. August oli vannottanut ettei Muriel kertoisi Andyn kuulumisia, joten Helia oli siltä osin täydessä pimennossa siskonsa elämästä. Ensimmäistä kertaa koskaan. Se tuntui pahalta. Aivan kuin hän olisi oikeasti hylännyt siskonsa. Helia ei pitänyt siitä tunteesta, ei ollenkaan. Hän oli halunnut olla parempi isoveli kuin tämä.
Hän istui päivän toisen ohjatun terapian jälkeen huoneessaan maalaamassa. Yleensä miehelle kerrottiin vieraista, mutta nyt hänelle ei oltu sanottu mitään etukäteen, etukäteisen stressin välttämiseksi. Hän oli pukeutunut oliivinvihreisiin haaremihousuihin ja luonnonvalkeaan tunikaan ja Murielin neulomaan, riemunkirjavaan pitkään neuletakkiin. Harkitut vedot piirsivät paperille kaunista lampimaisemaa, joka värimaailmasta päätellen tulisi olemaan keväinen ja täydessä loistossa. Koputus oveen sai hänet nostamaan päätään ja hipaisemaan letiltä karannutta suortuvaa korvansa taakse.
”Helia, sinulle on vieras.”
Vieras? Hän laski maalaustarpeet käsistään ja nousi seisomaan. Se oli tosin hyödytöntä, sillä hän valahti polvilleen kun näki suklaanruskean dobermannin, jolla oli kirkuvan oranssit työvaljaat päällään. Maui jolkotti miehen luo tyynesti, typistetty hännäntöpö heiluen.
”Hei poika, tulitko sinä tänään Augustin kanssa?” Hujoppi nosti katsettaan koiran silmistä ja tajusi samalla ettei tulija ollut hänen miesystävänsä, vaikka hiusten värimaailma olikin sama. Nyt kun sen tajusi, hän koki sen hieman häiritsevänä. Jos siristi silmiä, Augustissa ja Wolfiessa oli samaa näköä kasvoissa.
Taas hän oli pilannut itseltään jotakin. Onneksi seksielämä ei nyt varsinaisesti ollut muutenkaan ongelma, joten ehkä hän ehtisi unohtaa oivalluksensa siihen mennessä että voisi edes olla miehensä kanssa kaksin.
”Hei?” Hän tarjosi pehmeää tervehdystä isoveljelleen.
”Miten sinulla on Maui?”

Murielin neuloma, raidallinen kaulahuivi oli valahtanut epäsymmetrisesti vinoon. Toinen pää laahasi polvissa avoimen villakangastakin alla, ja purppuranvioletteihin chinoihin oli takertunut muutama borzoin karva. Wolfie pyyhkäisi epätietoisena kurittomia, punaruskeita hiuksiaan ja astui sisään, nojaten selkänsä kevyesti oven vieressä olevaan seinään.
"Hei", hän vastasi tarjoten epätietoista hymyä, "poikakaverisi pyysi ottamaan sen mukaan."

"Miesystävä." Se sai nuoremman nyrpistämään nenäänsä. Poikakaveri. Kuin hän olisi viisitoista. Hän vilkaisi hoitajan loittonevaa selkää. Ovi pitäisi kai jättää auki, varmuuden vuoksi. Usein tuli sanomista jos sen laittoi kiinni kun oli vieraita.
"Hänestä sen pitää käydä täällä mahdollisimman paljon. Mitä kuuluu?"

Vaaleanvihreät, kuparin kirjomat kissansilmät siristyivät anteeksipyytävään hymyyn.
"Miesystävä", Wolfie korjasi ja kohautti pehmeästi olkiaan, "ei kummempia, kaitsen teini-ikäisiä päivät ja välillä illatkin. Teen ehkä typeryyksiä. Tulin heitetyksi ulos koirakurssiltasi, sitä perinteistä."
Toinen suupieli kohosi lämpimään hymyyn.
"Kuinka sinä, tuota, viihdyt täällä?"

"Ja minä kuvittelin etten koskaan häpeäisi perhettäni." Ei, hän oli ollut väärässä. Wolfie oli heitetty kurssilta ulos? Helia hieraisi ohimoaan.
"Teet ehkä typeryyksiä?" Hän huomasi tarttuvansa siihen samaan sävyyn kuin torui Andya kurittomasta viikonlopusta.
"Ihan niin hyvin kun voi muka viihtyä."

Toinenkin suupieli kohosi lämpimään, yksityiseen hymyyn, joka viuhkoitti silmäkulmat naururypyille ja painoi katseensa, työntäen kädet rennosti housujensa taskuihin.
"Tiedäthän, moraalisesti kyseenalaisia päätöksiä, joita ei voi vastustaa."

Helia siristi hieman silmiään, istuen edelleen lattialla ja rapsutteli hajamielisesti koiran suklaanruskeaa kaulaa.
"Mitä typerää sinä olet tehnyt? Sinun pitäisi olla moraalien ja oppien tienviitta nuorille, onko sopivaa jos sinä teet typeriä?"

Wolfie nauroi matalalla, hyväntuulisella käheydellä ja nojasi rennommin seinää vasten.
"Puolustuksekseni opetan vain musiikkia ja jos näkisit hänet, ymmärtäisit", hän vastasi.

"Olisihan se pitänyt arvata että sinulla on nainen." Helia tuhahti ja hieraisi niskaansa.
"Oletko varma että ymmärtäisin? En tiedä olenko jäävi tuomaroimaan naiskauneutta."

Wolfie painoi katseensa hymyillen ja tökkäsi kengänkärjellään lattiaa.
"Luulen, että sinäkin lumoutuisit tästä kauneudesta", hän huomautti ja katsahti maalaustelinettä, joka vihjasi, että Helia ymmärsi kauneutta muutenkin kuin salskeiden lääkärien muodossa.
"Joten... Kauanko arvelet viipyväsi täällä?"

Maalausteline oli asetettu taktisesti kankaan selkämys ovea kohti. Vain Muriel ja August olivat edes nähneet hänen maalauksiaan.
"Sovitaan niin. Ja en tiedä."

Kengänkärki jäljitteli lattian kuviota.
"Ystäväsi kai käyvät katsomassa sinua täällä?" Wolfie kysyi katsahtaen Heliaa kulmansa alta.

Helia kohautti olkiaan.
"August ja Muriel." Eivät oikein muut. Kun ei tänne niin vainn kävelty.
"Beatrix kävi."

"Oh", Wolfie sanoi tietämättä, mitä muuta vastata. Paljon oli muuttunut sen jälkeen, kun he olivat edellisen kerran olleet veljiä toisilleen.
"Sehän mukavaa."

"Mmm. Niin kai. Vähän outoa." Helia nousi samalla ylös ja haki laatikosta yhden niitä kovia piparminttukarkkeja, heittäen sen suuhunsa. Hän oli syönyt niitä säästeliäästi. Helia istui maalaustelineen edessä olevalle satulatuolille ja heilutteni kevyesti villasukkien peittämiä jalkojaan. Ne polveen yltävät villasukat olivat yhtä kirjavat ja Murielin neulomat. Maui istui miehen viereen ja seuraili tuota katseellaan.

Wolfie katsahti Heliaa epätietoisena ja nykäisi kai Islannin ajoilta peräisin olevaa kaulaliinaa suorempaan, ennen kuin se roikkuisi nilkoissa saakka.
"En tiennyt, haluatko nähdä minua uudelleen", hän sanoi sommitellen peukaloita paremmin taskuihinsa.

Helia nielaisi tyhjää.
"En minä tarkoittanut mitään mitä siloin sanoin." Ei Helia puhunut silloin itse, oikein muistanutkaan tarkkaan mitä oli sanonut.

Wolfie kosketti kyömyä, pisamaista nenäänsä mietteliäänä.
"Onko tuo sitten myöntävä vastaus?"

Oli ironista että toisen veljen kasvoja värittivät edes pisamat. Helia oli Alankomaisten sukulaisten tapaan tummatukkainen ja kalpea.
"Oli?"

"Tyttöni ovat vähän... Kurittomia", Wolfie totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mutta edellisellä kerralla meitä ei heitetty ulos kurssilta Polinan kanssa."

"Niin ovat." Helia myönsi.
"Sinun pitäisi olla niille tiukempi. Rooroo koulutti Veggienkin hien..." Hän ei voinut jatkaa sitä loppuun.

"Puolustuksekseni, ne olivat tällaisia saapuessaan", Wolfie vastasi huvittuneena.
"Ja niillä on kovin anova katse."

"Ja kauankos ne ovat olleet sinulla?" Helia kohotti toista kulmaansa melko tiukasti, puhdistaen sivellintä samalla kostealla paperilla.
"Senkin lällykkä."

"Puoli vuotta", Wolfie vastasi myhäillen.
"Tiedäthän mitä sitä sanotaan vanhoista koirista ja uusista tempuista."

"Että ne oppivat uusia temppuja ihan yhtä hyvin, kun olosuhteet ovat kunnossa ja että vika on aina hihnan toisessa päässä, ei koirassa." Hän siirtyi seuraavaan siveltimeen, sivellen Mauin kylkeä varpaillaan.

Wolfie kohautti olkiaan ja tökki lattiaa kenkänsä kärjellä.
"Toivottavasti alat voida paremmin."

Helia vilkaisi veljeään, puraisten huultaan.
"... Ei miua tarvitse pelätä." Siltä se ainakin tuntui.
"Voit istua alas." Ei hän kimppuun kävisi.

"En minä pelkää", Wolfie vastasi, viihtyen rennosti seinään nojaten.
"Siitä on vain kauan, kun olemme viimeksi puhuneet."

Helia veti mustia suortuvia korvansa taakse. Miten ne karkasivat tänään letiltä niin tehokkaasti?
"Niin on." Hyvin kauan. Ei hänkään oikein tiennyt miten veljelle olisi pitänyt puhua.
"... Anteeksi."

"Eihän se sinun syytäsi ole", Wolfie sanoi leikitellen taskuihin työnnetyillä peukaloilla.
"Ja edellinen kerta oli melko... Yllättävä."

Nuorempi nielaisi tyhjää ja hinkkasi kolmatta sutia puhtaaksi, nyrpistäen nenäänsä kun huomasi kukissa kohdan johon ei ollut tyytyvöinen.
"En minä sitä." Helia veti syvään henkeä.
"Vaan että en osannut pitää Roosta parempaa huolta."

"Eihän hänen tilansa ole sinun syytäsi sekään", Wolfie vastasi.
"Ja luulen, että hänellä menee paremmin nykyään kuin... Mitä kuvailitte."

Helia nosti katseensa kunnolla Wolfieen, räpytelle kalpeansinisiä silmiä kun ne kostuivat.
"... Miten hänellä menee? Onhan hän kunnossa? Vielä Näätämiehen kanssa?"

Wolfie kohautti hämillisenä olkiaan.
"Emme ole nähneet hetkeen, mutta oletan että ihan hyvin", hän vastasi.
"En ole kysellyt hänen suhteestaan. Hän on mielessäni edelleen tuskin 15-vuotias."

Helia katsoi varpaitaan. Oletti että ihan hyvin.
"Minulla on ikävä." Hän myönsi hiljaa, laskien viimeisen siveltimen siistinä telineeseen kuivumaan.
"Noh, Wolfie. Aikuinen nainen ja se... Wesley on ihan kunnollinen kaveri."

Wolfie hieraisi hämmentyneenä niskaansa.
"Hänkö ei sitten käy täällä?" hän kysyi ja karisti ajatuksen aikuisesta naisesta ja kunnon kaverista mielestään.

Helia pudisteli päätään.
"En ole kuullut Roosta mitään sen jälkeen kun..." Mursin siskon käden vahingossa. Kun annoin Murielille syyn keittiöremonttiin puukottamalla itseäni kahdesti.

"Oh", Wolfie vastasi kurtistaen kulmiaan. Aivan. Sisaruksille oli tullut jonkinlainen välirikko katastrofaalisen joulun jäljiltä.
"En... En ole tainnut olla kovin läsnä. Vieläkään."

"Kenelle?" Helia ei ihan seurannut veljensä logiikkaa nyt. Tosin, näissä lääkityksissä hän ei seuranut oikei kenenkäänn logiikkaa menestyksekkäästi.

"Kummallekaan teistä", Wolfie sanoi.

"Minun tilani nyt ei varsinaisesti annna mahdollisuutta. Roo voisi kaivata sinua." Kun Helia oli vain hylännyt.
"Kun minäki vain hylkäsin, kuten kaikki muutkin." Hän pyyhkäisi neuleen hihasuulla silmäkulmaansa. Ei hän kyllä halunnut sitä tehdä, tämä oli täysin muiden päätös.

"Oveni on aina auki hänelle", Wolfie vastasi hieraisten niskaansa epätietoisena. Hän oli ollut poissa... Kokonaisen eliniän. Hän oli muuttunut aivan eri ihmiseksi ja nyt yritti tasapainoa kahden elämän välillä.

Helia nielaisi ja pyyhkäisi silmäkulmaa uudestaan. Hän olisi halunnut pyytää siskolta anteeksi.
"Näytät siltä että sinulla on epämukava olo."

"Minulla on", Wolfie vastasi.
"Mutta ei sinun takiasi. Vaan koska", hän jäi miettimään.
"Kun... Kun minä hajosin ja lähdin, minusta tuli eri ihminen. Ja nyt en ole varma, kuka minun on tarkoitus olla."

Helia hymähti vaisusti.
"Tervetuloa kerhoon." Helian päässä asui joukko ihmisiä, jotka tulivat esiin silloin tällöin ja joiden seasta oli joskus vaikea löytää oikeaa miestä.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Wolfie työnsi käsiä paremmin purppuraisten housujen taskuihin.
"Menetin vuosia muistoistani, ja kun muistin jälleen, en tiennyt, kuka olin. Kaikki vanha – musiikki, te, äiti ja isä – tuntui kaukaiselta unelta. Niinpä minusta tuli Dorian Day", hän selitti hämillään.
"Ja olin Dorian kymmenen vuotta. Elin aivan toisenlaista elämää. Mutta kun palasin tänne, kun te palasitte elämääni, palautitte myös Wolfien. Enkä ole varma siitä, millaiseen tasapainoon nämä kaksi elämää tulevat asettumaan."

Helia nielaisi. Ehkä isoveli ei halunnutkaan heitä elämäänsä. He olivat aina olleet vieraita.
"En minä pyydä sinua tasapainottamaan niitä." Ei sitä voinut muutoinkaan sanoa.
"Elät miten haluat ja tasapainotat elämäsi miten haluat. Itse sanoit että on vaihtoehtoja."

"Minä tiedän", Wolfie vastasi.
"Mutta minä tunnen olevani jälleen Wolfie. Muistan teidät, muistan musiikin, ja haluan tietää, miten te voitte, millaisiksi olette kasvaneet." Hänen suupielissään häivähti toiveikasta, haurasta hymyä.
"Olen jopa kuullut jälleen musiikkia. Hän – huono ideani – sai minut kuulemaan musiikkia kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen."

Helia kohotti kevyesti kulmaansa. Kuulemaan musiikkia? Hyvä on, ei isovelikään käynyt tosiaan täysillä.
"Sitten sinä olet. Sinä itse määrittelet itsesi, ei ulkopuolinen maailma." Heli oli joskus lukenut itsehoito-oppaan tai kaksi.
"Sinä tiedät nyt millaiseksi olen kasvanut. Ei kukaan vaadi sinulta enempää." Hän huomautti.
"Ja hän tuskin arvostaisi jos kutsut huonoksi ideaksi. Ja tiedätkö, joskus huonot ideat ovat parhaita. August oli Murielin kuolettavan huono idea."

"Sitä minäkin aina sanon", Wolfie naurahti käheästi.
"Huonot ideat ovat herkullisia, loisteliaita ja tekevät parhaat tarinat. Ja luultavasti hän on itse samaa mieltä, sillä on naimisissa."

Helia nousi seisomaan, asteli veljensä luo ja hipaisi sormillaan tuon käsivartta. Kuin lätkäistäkseen.
"Wolfie! Riko itsesi."

Wolfie kohotti kulmiaan ja silmäili Heliaa hyväntuulinen lämpö vihreissä kissansilmissä viipyen.
"Riko itseni?"

"Naimisissa." Helia toisti. Vaikka veli oli ollut kauan poissa, ei hän tuolle sydänsuruja toivoisi. Ikinä.
"Mikä alkaa kaaoksesta, päättyy kaaokseen."

Kissansilmät siristyivät hymystä.
"Tiedän. Tämä on vain huono, herkullinen idea, jolle en voi kääntää selkääni", Wolfie kohautti olkiaan.
"Etkö sinä saa koskaan sellaisia?"

Helia katsoi veljeään toinen tumma kulma koholla.
"Et kestä Roon poikaystävän mainitsemista nimeltä mutta minulle puhut herkullisista ideoista." Hän huomautti kuivan huvittuneena.
"Sanoin että August oli kai sellainen, mutta me olimme vapaita."

"Sinä olet aikuinen", Wolfie muistutti.
"No, tiedät mitä tarkoitan."

"Niin on Rookin nykyään. Ja tiedän, mutta... Poltat näppisi. Wolfie. Murielkin poltti. Pahasti."

"Ehkä", Wolfie hymyili olkiaan kohauttaen.
"Mutta mieluummin kadun ja satutan itseni kuin jätän elämättä ja pohdin, mitä olisi voinut tapahtua."

"Olet idiootti." Helia tuhahti ja istui sängylle.
"Mitä sinä teet nykyään?"

"Hyvin todennäköisesti, mutta onnellinen sellainen", Wolfie vastasi.
"Opetan musiikkia Queen Elizabeth High Schoolissa, mahtaville, joskin paikoin sävelkuuroille nuorille. Mutta he esittivät uusimman sävellykseni varsin upeasti."

"Hyvä että tiedät sen." Helia tuhahti.
"Mitä muuta? Kai sinulla on muuta kuin työ ja koirat? Tai kerro sitten tästä huonosta ideastasi."

"Ei kovin paljoa. Vietän paljon aikaa töissä, sillä orkesteroin myös koulun musikaalien, kuoron ja orkesterin toimintaa", Wolfie sanoi.
"Ja sävelsin huonolle idealleni. Voisit ehkä ymmärtää, mitä hän saa minut tuntemaan, jos kuulisit sen. Jäätanssin. Hän on häkellyttävä, kiehtova olento."

Helia vilkaisi veljeään miltein epätoivoisesti.
"Umpirakastunut idiootti." Äänensävy oli paljon pehmeämpi.

Wolfie nauroi käheästi.
"Tiedä siitä – hän on vain tavattoman kiehtova, enkä voi olla nauttimatta tästä tilaisuudesta niin kauan kuin se kestää", hän vastasi.
"Etkö sinä ole tuntenut niin?"

Helia puri huultaan.
"Minä en voi paljon puhua suhteista." Hän tunnusti hiljaa.
"August on... Noh. Ensimmäinen kaikessa."

Punertavat kulmat kohosivat yllätyksestä. Wolfien piti hetki pohtia, oliko laskenut Helian iän oikein.
"Sehän... Mukavaa. Kauanko te olette olleet yhdessä?"

Oli. Helia oli vanha ollakseen ensimmäisessä suhteessaan.
"Lokakuussa kävimme ensimmäisen kerran ulkona. Siitä asti. Muriel juonitteli hänet syntymäpäivilleni ja esitteli meidät siellä. Ja juoni meidät treffeillekin. Tiesi etten suostuisi kun... Olen sairas. Ja pitää --" Helia veti syvään henkeä.
"-- piti huolehtia Roosta."

Wolfie pyyhkäisi lattiaa epätietoisena kengällään.
"Ja teillä taitaa mennä ihan mukavasti?" Siitä huolimatta, että Helia oli suljettuna tänne.

"Niin hyvin kuin voi mennä. Kun näkee miesystävänsä puukottavan itseään, meneehän siinä asiat sekaisin." Helia hipaisi rannettaan. Pitkää viiltoa kihelmöi kun ajatteli asiaa.

Wolfie oli hetken hiljaa.
"Niin. Meneehän siinä", hän vastasi räpäyttäen häkeltyneenä.
"Miten sinä et ole ennen Augustia..? Mitään?"

Helia katsoi veljeään kovin tyynenä.
"En halunnut. Häpesin sairauttani, kävin töissä, hoidin minun ja Rooroon elämän. En... Ei minulla ollut aikaa. Kun hän muutti omilleen, olin pitkään aina valmiina hakemaa häntä ties mistä keskellä yötä, menemään hänen luokseen yöksi, auttamaan ja tukemaan. Pitämään hänet hengissä. Ei siihen sopinut parisuhde."

Wolfie laski katseensa toinen suupieli hymyyn kohoten ja tökkäsi lattiaa kengänkärjellään.
"En puhunut parisuhteesta."

Helia punastui hieman ja yskäisi.
"... Ei ollut aikaa sillekään."

Wolfie nyökkäsi silmät hymystä siristyneinä ja katsahti Heliaa kulmansa alta.
"Mutta sinulla ja Augustilla on ilmeisesti hauskaa?"

Helia siristi silmiään ja heitti veljeää tyynyllä.
"Kuules nyt." Äänestä puuttui toruva särmä.

Tyynyn ilmasta sieppaava Wolfie nauroi yllättyneellä, käheällä vapautuneisuudella.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena."

Helia nyrpisti nenäänsä ja veti syvään henkeä.
"En voi varsinaisesti antaa kovinn syväluotaavaa diagnoosia hauskuudesta, kun kyse on muutamasta kerrasta." Ehkä kaksikymmentä.

"Muutamasta? Sääli", Wolfie vastasi halaten tyynyn käsivartensa alle, kun nojasi selkänsä uudelleen seinään.
"Minun olisi pitänyt olla parempi isoveli silloin muinoin. Hieman kannustaa. Mutta en ollut kovin kokenut silloin itsekään."

"Kuule, olin silloin mielettömä epävarma kehostani, joten parempi vain ettet." Helia oli ollut kovin tietoinen laihasta, pitkästä ja keijumaiseksi (homoksi) luonnehditusta olemuksestaan.
"Ja olin aika pitkään. Pahoinpitely ei oikein auttanut asiaa."

Wolfie kurtisti hämillään kulmiaan.
"Pahoinpitely?" hän toisti kysyvänä.

"Siitä on aikaa. Olin tulossa töistä kotiin ja joku uusnatsiporukka tai vastaava ei oikein sulattanut minua." Helia suhtautui asiaan nykyään kovin tyynesti.

Wolfie räpäytti järkyttyneenä ja hieraisi suutaan tietämättä mitä sanoa.
"En tiennyt."

"Noh, ei siitä kannata välittää." Helia rapsutti eteensä istahtaneen koiran kaulaa. Maui heilutti töpöä häntäänsä ja kallisti päätään. Hän hymyili koiralle pehmeästi. Kaikki oli ihan hyvin.
"Vuosia aikaa. Enää en ole saanut kuraa niskaan, mutta nuorempana ilmeisesti näytin väärältä monnien mielestä."

Oli hurja ajatella, että kukaan oli uskaltanut reilusti yli kaksi metriä pitkään jättiläiseen. Hänkin, joka oli valtaosaa väestöstä reilusti pidempi, tunsi itsensä pikkuruiseksi Helian rinnalla.
"Onneksi se on ohi."

Helia oli lauhkea kuin lammas (yleensä) ja ei kuitenkaan kovinkaan lihaksikas. Laiha, sellainen tuulen ja pakkasen riepottama pulkannaru. Ei kovin uhkaava, varsinaisesti. Ennen kuin sitten persoona vaihtui.
"Mmm. Joten, onko tämä huono ideasi nyt sellainen idea joka voisi kestää pidempään?"

Wolfie kohotti olkiaan epätietoisella levollisuudella, pujottaen peukalot läpi vyölenkeistään.
"Tuskin. Hän on naimisissa, joskin kelvottoman kuuloisen miehen kanssa. Mutta voimme löytää onnea toistemme seurasta sen hetken, kun se on mahdollista."

Helia siristi silmiään hieman.
"Avioerot ovat olemassa."

"Ne ovat – mutta se ei ole tahdikas ehdotus. Emme ole tunteneet kauaa, emme ole nähneet usein", Wolfie vastasi.
"Hän on vähän kuin... Ajautunut syliini, kun se kelvoton mies on tehnyt hänet luvattoman onnettomaksi." Ja Sylvia sopi hänen syliinsä kovin hyvin.

"Ei sitä tarvitse ehdottaa, ei ehkä nyt." Helia tutki veljesä ilmeitä. Muista sukulaisista poiketen hänen siniset silmänsä olivat melko ystävälliset.
"Ehkä sinä olisit se mies joka voisi tehdä hänet onnelliseksi."

"Ehkä", Wolfie hymyili kissansilmät lämpimästi siristyen.
"Olettekos te Augustin kanssa menossa vihille?"

Helia punastui hieman räikeämmin.
"Mit... Wolfie!" Pikkuveli painoi kädet poskilleen ja otsan polviinsa.

Wolfie hykersi huvittuneena.
"Eikös se ole isoveljelle sopiva kysymys?"

"... Ei kai hän tällaista halua?" Helia mutisi hiljaa, otsa edelleen polvissaan. Vaikka August oli ihana ja kultainen, niin kovin rakas ja huolehti hänestä sekä hänen asioistaan valittamatta, ei tuo oikeasti voinut haluta Helian kaltaista miestä loppuiäkseen.

"Eikös hän edelleen ole po- miesystäväsi?" Wolfie kohotti kulmaansa. Suljetulle osastolle päätyminen oli melko hyvä koetus parisuhteelle, hän arveli.

"On." Helia myönsi surkeutta äänessään.
"Huolehtii asioistani ja kaikkea mutta... Ei kai sitä jaksa ikuisesti?"

"Tuskin olet täällä ikuisesti", Wolfie vastasi.

"Voin milloin tahansa päätyä tänne uudestaan." Helia huomautti.

"Suosin optimismia", Wolfie totesi.
"Tekee huomisesta aina huomattavasti mukavamman."

"Herää pari kertaa lepositeistä nii optimismi karisee kummasti." Helia hieraisi kevyesti rannettaan.
"Sinun pitäisi tavata Roon poikaystävä."

"Pitäisikö?" Wolfie kohotti kulmiaan.
"Toivoisin, että voisin nähdä Andyn ensin aikuisena enkä tuskin 15-vuotiaana pikkusiskona."

"Ei kannata, kamala kokemus." Helia totesi nuivasti. Sen siitä sai kun riehaantui kesken terapiansa.
"Se voisi helpottaa sitä. Ja hän on ensimmäinen jonka olen koskaan edes nähnyt tai Roo on puhunut minulle."

"Katsotaan. Ehkä hän päättää joskus esitellä meidät", Wolfie kohautti olkiaan epätietoisena.

"Se voisi olla hänelle iso juttu. Kun minä..." Heli huokaisi syvään.
"En saa tavata häntä."

"Oh", Wolfie sanoi koskettaen hämillisenä niskaansa.
"Ei sekään varmasti kestä ikuisesti."

"En tiedä. Ihan kuin tätä pidettäisii Roon syynä että romahdin syksyllä." Helia ei halunnut syyttää pikkusiskoa.

"Ah", Wolfie vastasi työntäen kädet taskuihinsa.
"Ehkä tilanteesi paranee pian."

"... Ei se ole sitä." Helia tarkensi.
"En ikinä syyttäisi häntä." Sisko syytti itseään jo riittävän monesta asiasta.
"Mutta tiedäthän etten minä pakota sinua tapaamaan itseäni? Löin sinua aiemmin ja annoin vähintään hullun ensivaikutelman. Vaikka..." Maui nousi miehen viereen sängylle ja laski etupäänsä makaamaan Helian syliin kun miestä alkoi itkettää.
"... kaipasinkin sinua monta kertaa, kun en vain tiennyt enää mitä olisin tehnyt."

"Tiedän", Wolfie sanoi.
"En ole koskaan ollut oikea veli teille." He olivat viettäneet hyvin erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Hän teljettynä yksinäisyyteen äidin musertavat odotukset hartioillaan, sisarukset hätisteltynä jaloista puoliksi unohdettuina.

"Ei kyse ole siitä." Helia nojautui halaamaan koiraa joka tarjosi läheisyyttään mielialan muuttuessa.
"Olit vanhempi ja ehkä viisaampi. Minulla oli käsissäni itsetuhoinen ja masentunut teinityttö jolle vaadin itkien apua. En olisi välittänyt siitä olitko oikea veli, vaan kaipasin jotakuta neuvomaan. Vanhemmistamme ei ollut mihinkään, äitiä ei kiinnostanut ja isä on aina tuntunut inhoavan Roota erityisellä intohimolla."

Wolfie kallisti päätään silmät neuvottomina.
"Olisinko osannut neuvoa?" hän kysyi pehmeästi. Hän, joka oli viettänyt elämänsä teljettynä yksinäiseen hiljaisuuteen 'nerouden' tähden tai astunut toinen toistaan suuremmille lavoille valoista ja yleisöstä häkeltyneenä.
"En voi väittää ymmärtäväni vieläkään täysin ihmisiä. Silloin tunsin vain musiikin."

Helia ei ehkä ymmärtänyt sitä.
"Uskoin että olisit osannut. Et ymmärrä ihmisiä? En ihmettele jos kosketuksesi ihmisiin pohjautuu Stellerin merilehm... Murieliin."

"En käynyt koulua päivääkään elämästäni, ennen kuin ryhdyin opettajaksi vuosi sitten", Wolfie vastasi.
"Enkä useimpina päivinä puhunut muille kuin äidille ja hänellekin vain musiikista. Kuinka pian seuraava 'mestariteos' olisi valmis julkistettavaksi. En tiennyt mitään normaalista elämästä, ennen kuin lähdin ja rakensin itseni uudelleen. Muriel on yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut."

Helia ei voinut olla säälimättä veljeään. Hän sai olla normaali lapsi silloin kun ei ollut tiellä ja häirinnyt. Käydä koulunsa. Elää, tavallaan.
"Meillä tosiaan oli erilainen lapsuus."

"Ja voin ymmärtää, että lähtöni satutti teitä", Wolfie vastasi.
"Mutta todella en muista niistä ajoista paljoa. Vain kellojen tikityksen mielessäni, tiimalasista valuvan hiekan, taivaalliset enkelkuorot ja pimeydestä ryömivät olennot, jotka yrittivät repiä minua mukaansa", hän vastasi ilottomasti naurahtaen. Pirstaloituva mieli oli näkynyt synkemmäksi muuttuvassa musiikissa, jonne tikittävät kellot seurasivat. Kun musiikki oli jättämässä hänet.
"Ja musiikki oli ainoa asia, joka minä olin. Kun se oli poissa, minäkin tunsin olevani."

Helia puristi kevyesti rannettaa. Heidän vanhemmillee ei olisi pitänyt ikinä antaa lapsia.
"Minä myönnän etten itsekään muista siitä paljon. Tai lapsuudesta ylipäätään, hyvin vähän. Mutta Roota se sattui." Häntä se oli satuttanut vasta paljon myöhemmin.

"Ehkä meidän kaikkien kannattaa nyt vain yrittää katsoa tulevaisuuteen", Wolfie pohti.
"Yrittää saada ilo irti ajasta, joka meillä on nyt yhdessä. Yrittää oppia tuntemaan toisemme uudelleen."

Helia kohotti kulmaansa veljelleen.
"Wolfie. Minä en ihan oikeasti oleta että otat minut osaksi elämääsi. Löin sinua. Ja muutuin lähelläsi lapseksi."

Wolfie hymyili puolittain.
"Siitä saa aika helkkarin hyvän tarinan, eikö sinusta?" hän kysyi.
"Te kaksi olette perheeni. Sinä ja Andy. Totta kai haluan teidät elämääni."

"... Sinulla on outo käsitys hyvästä tarinasta." Helian pyyhkäisi kyyneliä poskeltaan. Hän ei ikinä, ikinä ollut satuttanut ihmistä. Nyt hän oli lyönyt veljeään, kaatanut Murielin ja murtanut Andyn käden.

"Et voi kiistää, etteikö se olisi mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi jälleennäkemisestämme", Wolfie huomautti lämmin tuikahdus kissansilmissään.

Suklaanruskea dobermanni painoi itseään lähemmäs miestä ja tökki tuon kättä. Kaikki hyvin.
"E-en koskaan ole satuttanut ketään ja nyt olen ollut v-väkivaltainen perhettäni kohtaan ja pilasin kaikkien joulun." Muriel oli perhettä. Piste.

"Et kai sinä sairaudestasi ole vastuussa", Wolfie kohautti olkiaan epätietoisena.
"Minä keskityn mieluummin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen."

"Minua on aina syytetty liiallisesta kiltteydestä ja minusta alkaa tuntua että se on sukuvika." Wolfie ei tuntunut olevan myöskään pitkävihaista sorttia.

Wolfie nauroi käheästi.
"Liekö se on syytös? Kuulostaa enemmän kohteliaisuudelta."

"Muriel saa kuulostamaan sen veriseltä loukkaukselta minua kohtaan jos haluaa. Usko pois. Olen kerran lähtenyt kaitsemaan Andya yöllä kesken illanistujaisten ja vaikka oli mahdollisuus... Mnh. Sain sellaiset huudot että korvat soivat viikon."

"No mutta Murielilla onkin harvinaislaatuisia lahjoja", Wolfie vastasi silmät tuikahtaen.
"Ja ei ole väärin rakastaa perhettään ja nostaa sitä tärkeysjärjestyksen kärkeen – mutta niin voi tehdä vain omasta halustaan, ei velvollisuuden tunnosta. Se vain syö ihmisen sisältä päin ja tekee katkeraksi."

Helia niiskaisi ja pudisteli päätään.
"En ole katkera. Olen minä aina halunnut hoitaa häntä."

"Puhun yleisesti", Wolfie vastasi.
"Oman elämän syrjään työntäminen, koska kokisi velvollisuudekseen tehdä jotain perheen eteen, ei tee hyvää itselle eikä perheelle."

"Vai omasta kokemuksesta?"

"En ole tehnyt niin", Wolfie huomautti. Hän oli lähtenyt tuntiessaan, ettei selviytyisi eikä ollut katsonut taakseen.

"Sovitaan niin. Joten, suunnitelmia tälle päivälle? Ehkä surkeita ideoita?"

Wolfie nauroi käheästi.
"Äläs nyt. Harrastan huonoja ideoita – en surkeita", mies protestoi.
"Ehkä lähden pubiin ystävien kanssa. Ehkä toivon, että huono ideani eksyisi uudelleen luokseni."

Helia hymyili vaisusti. Kun olisikin voinut mennä pubiin.
"Juo yksi minun puolestani. Limsa tai vesi."

"Jos irlantilainen olut tai viski?" Wolfie ehdotti hymy toista suupieltä kohottaen.

"Voit ottaa sellaisen toiselle jalalle. Toiselle sitten vesi tai cola sitruunalla. En juo." Helia sanoi ettei juonut tilansa takia, mutta se ei ollut koko totuus. Hän ei juonut senkään takia että oli tottunut olemaan ajovalmiudessa aina.

"Tuota. Jos tulen tänne uudestaan, onko jotain, mitä voin tuoda sinulle?" Wolfie kysyi kohottaen punertavia kulmiaan.

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"Ei, ei tänne oikein saa tuoda, Beatrixkin varmaan kävi kamalan syynin kun toi karkkia... Oh." Helia tuuppasi Mauin sylistään ja veti vaatekaapista ruskeaan paperiin käärityn canvaksen. Mies selvästi arpoi sen kanssa. Siitä tuli mieleen Wolfie, mutta hän ei tiennyt oliko veli ihminen joka laittaisi pikkuveljen toistaitoisen maalauksen seinälle.
Kuin olisi ollut viisi. Ehkä hän jättäisi sen kaappiin.

Wolfie kohotti kulmiaan korkeammalle, kun Helia arpoi kaapista vedetyn käärön kanssa.
"Onko se maalauksiasi?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti maalaustelinettä.

Helia nielaisi hieman.
"Joo. Minä... Sinä vain tulit väreistä mieleen." Oranssia, vihreää, violettia revontulissa. Hyvin epävarmasti hän ojensi ruskeaan paperiin käärittyä canvasta veljeään kohti. Ei tuo siitä pitäisi ja ei se kummoinen ollut.
Tai sitten hän vain tuppasi aliarvioimaan itseään. Murielin sanoin helvetin lahjakas.

"Niinkö?" Wolfie kysyi sulaen lämpimään, kissansilmät viiruiksi siristävään hymyyn ja otti lahjan vastaan, avaten sen varovaisin sormin. Hän vihelsi.
"Tämähän on upea."

Helia naurahti vaisusti.
"Täällä on aikaa söhertää."

"Kiitos", Wolfie vetosi luoden uuden katseen väreihin ja rullasi canvaksen uudelleen, työntäen sen kainaloonsa. Hän veisi sen kotiin, oli se lahja tai ei. Värit sopisivat hienosti hänen eripariseen, kirjavaan asuntoonsa.
"Sanoisin, että tämä on enemmän kuin söherrys."

Pitkä mies veti letiltä karanneita hiuksia korvansa taakse.
"Noh. Harrastelua."

"Vähättelet itseäsi", Wolfie vastasi taputtaen taideteosta kainalossaan.

"Olen kuullut että minussa on sitä vikaa." Helia hymähti pehmeästi.

"Teet niin syyttä", Wolfie sanoi, "tämä on todella hieno."

"Kiitos." Helia ei halunnut väittää vastaan.
"En ole oikein ennen näyttänyt niitä kenellekään."

"Sinun pitäisi", Wolfie vastasi ja avasi canvaksen uudelleen tarkastellakseen sitä paremmin.

Helia hymyili hieman.
"Ehkä minä yritän. Ehkä. Hukutan sinut niihin kun täällä oikein muuta ole kuin maalaaminen."

"Se on oikein hyvä suunnitelma. Voin ripustaa niitä luokkani seinälle, jos asunnosta loppuu tila kesken", Wolfie lupasi.

"Voi raukkaa. Lähdes nyt siitä." Helia naurahti.
"Tänne jäädä asumaan. Joku vielä juurtuu tänne. Ja jos joskus haluat tehdä minut oikein iloiseksi, tuo karkkia."

"Selvä", Wolfie nauroi käheästi ja pyyhkäisi kurittomia hiuksiaan taakse.
"Salakuljetan sinulle seuraavalla kerralla karkkia. Onko suosikkia?"

"Irtokarkit. Ja älä salakuljeta, tulee sanomista. Pussissa voi olla vaikka partaterä ja voin tappaa itseni sillä. Tai jonkun muun." Helia naurahti nuivasti.

Wolfie soi veljelleen epätietoisen hymyn.
"Sääntöjen mukaan siis", hän lupasi, vaikkei ollut koskaan tainnut loistaa niiden seuraamisessa, "pärjäile ja nähdään taas, eikö?"

"Pärjäilen." Helia lupasi pehmeästi.
"Vahdi Rooroota."

Wolfie heilautti Helialle kättään, ennen kuin työnsi sen takkinsa taskuun ja katosi ovesta käytävään rullattu maalaus kainalossaan. Täytyisi etsiä sille kehys.

Sunnuntai 8. huhtikuuta 2018, aamupäivä, nummet, Hexham

Säätä ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa erityisen kauniiksi, vaikka eilen maata rummuttanut rankkasade viipyikin enää muistona kuoppiin kerääntyneissä vesilätäköissä – jotka eittämättä saisivat vettä rakastavat koirat sekoamaan. Pilvet roikkuivat raskaina ja harmaina kumpuilevan, vihreän maaston yllä, hämärtäen kauempana siintävän horisontin rajan lähes täysin.
Muriel ei silti valittanut. Tuntui hyvältä hengittää raikasta ilmaa ja tuntea, kuinka kosteus takertui hiuksiin ja silmäripsiin.
Kapea, puoliksi ruohoittunut hiekkatie kiemursi kahden vanhan, jo lähes romahtaneen kivimuurinpätkän läpi kohti kukkuloita, kunnes näytti sukeltavan varoittamatta kokonaan vielä talven jäljiltä nuokkuvan nurmen sekaan. Synkät kuuset täplittivät muuten avointa nummimaisemaa itsepäisinä, tummanvihreinä tilkkuina.
Muriel oli pysäköinyt Roverinsa tien ainoaan leveään kohtaan juuri ennen lahonneen puuportin jämiä, ja nojaili sen kylkeen jännittäessään, selviytyisikö Dorianin – Wolfien? - persoonallinen ajoneuvo perille saakka, vai joutuisiko hän lähtemään sittenkin vastaan.

Punaturkkinen borzoi liehui lähemmäs mustakultainen adoptiosisar vanavedessään. Avoimeen, polvimittaiseen takkiin ja vinoon valahtaneeseen, neulottuun kaulahuiviin pukeutunut mies harppoi niiden perässä hihnat turvallisesti käsiin kieputettuna yllättävien kenguruloikkien varalta.
Persoonallinen ajoneuvo oli saanut jäädä parkkiin kauemmas matkan varrelle, ja Wolfie jatkoi matkaa jalan intoa puhkuvien venäläisten kanssa.
”Malttia, tytöt, malttia”, mies varoitti koiriaan, kun ne olivat kiivetä takajaloilleen remmien varassa päästessään lähemmäs Murielia.
”Hei”, Wolfie kelasi remmejä käteensä, jotta saattoi edes yrittää estää koiria hyppimästä naista päin, kun ojensi vapaan käsivartensa halaukseen naisen ympärille.

Hymy sai Murielin silmät siristymään, kun hän suoristautui autonsa viereltä ja otti muutaman askeleen miestä ja koiria vastaan.
"No hei, pääsittehän te perille", hän naurahti ja vastasi halaukseen. Hän suoristi vinoon valahtaneen huivin ja nykäisi Wolfien kauluksia suoraan ennen kuin kääntyi tervehtimään innokkaita tyttöjä, mutta vasta, kun nämä olivat lopettaneet turhan reuhtomisen pieneksi hetkeksi.
"Vai tekikö auto tenät kauempana?"
Innokkaat kuonot painautuivat vasten Roverin takaikkunaa, kun hänen omat koiransa odottivat pääsevänsä vuorostaan tervehtimään tulijoita.

"Arvelin vain, että kun se väistämättä tekee niin, hinausauto pääsee paremmin isomman tien varteen", Wolfie vastasi vaaleanvihreät silmät hymystä siristyen ja hätisteli Polinan kuonon pois haaroistaan, sitten Murielin haaroista.
"Mitä kuuluu?" mies kysyi silittäen ystävänsä käsivartta.

"Fiksu poika", Muriel myönsi.
Miehen auto saattoi olla persoonallinen, mutta ei se erityisen luotettava ollut, ei edes tasaisessa maastossa, moitteettomalla tiellä ja täydellisessä ajokelissä.
Kysymys sai Murielin naurahtamaan kuivasti ja pudistamaan hieman päätään.
"Tahdotko mieluummin lyhyen vai pitkän vastauksen? Tule, päästän koirat ulos, tyttösikin pääsevät pinkomaan."

"Pitkän, tietenkin", Wolfie vetosi lämpöä äänessään ja veti venäläiset pitkäsäärensä kauemmas Murielin autosta, jotta Nightingalen lauma pääsisi ulos ilman Kalinkan ja Polinan yltiöriemastunutta vastaanottoa.
"Haluan aina tietää, kuinka voit ja mitä sinulle kuuluu."

"Tietenkin", Muriel hymähti ja avasi autonsa koirien kuljetustilana toimivan takaluukun. Tyttöjen rotutoveri Halley hypähti ulos ensimmäisenä, ja sen jäljessä punavalkoinen Rigel sekä huskymix Astrid. Surusilmäinen Norma-saluki kaipasi hieman rohkaisua, ennen kuin loikkasi muiden perässä autosta. Viimeisenä Muriel kävi päästämässä vapauteen omissa turvavöissään matkustaneen Novan.
Koirien lauma hyökkäsi pyörimään Wolfien ja tyttöjen ympärille innokkaasti vispaavien häntien pyörteenä, mutta terävä vihellys sai ne terästäytymään.

Wolfie vapautti tyttönsä remmeistä juuri sopivasti, kun Muriel päästi laumansa vapaaksi. Kalinka ja Polina liitelivät ilmaan keveinä ja liehuvina, loikkivat jänismäisiä hyppyjä hännät heiluen lajitoveriensa ympärillä.
"Joten", Wolfie sanoi lähtiessään harppomaan kiireettömin askelin kohti nummia, "mitä kuuluu?"

Muriel vihelsi koirilleen terävästi ja viittasi kädellään kohti edessä häämöttäviä nummia.
Kun vapautti viisi vinttikoiraa juoksemaan, ei voinut kerjätä muuta kuin kunnon kisaa. Jopa kaino Norma innostui pinkomaan kostealla nurmella sellaisella riemulla, että Muriel saattoi vain toivoa, ettei se innostuksissaan törmäisi mihinkään. Se taisi tosin olla enemmän joukon etunenässä liihottavan Halleyn bravuuri. Sekarotuiset Astrid ja Rigel tyytyivät jolkottamaan omaan tahtiinsa, edes yrittämättä kiriä innokkaampia juoksijoita kiinni.
Muriel lähti seuraamaan koiriaan pitkin, päättäväisenoloisin askelin. Niin kuin aina.
Kaikki joulukuun jälkeen tapahtunut oli sulautunut yhteen niin, että hän joutui todella miettimään hetken, mitä kaikkea oli ylipäätään ehtinyt kertoa.
"Sisko voi jo paljon paremmin", hän aloitti, hymyn kohotessa hetkeksi kasvoille.
"Meni kihloihin, eiköhän elämä ala pikkuhiljaa voittaa. Ja..."
Muriel vaikeni ja kurtisti kulmiaan, mietti hetken.
"Minusta tulee syksyllä äiti."
Ilman löysää takkia vatsalle kertynyttä pyöreyttä olisi ollut vaikea olla huomamaatta, mutta nyt sen saattoi vielä pistää ylimääräisten vaatekerrosten piikkiin.

Wolfie hieraisi Murielin selkää, kun nainen mainitsi onnettomuudessaan epätoivoon sortuneen sisarensa, jolla taisi nyt olla asiat paljon paremmin. Tuntui hullulta ajatella, että Murielin sisar oli kirjailija, jonka kirjoja hänelläkin oli useampi hyllyssä, ja vielä hullummalta, että Muriel tapasi säännöllisesti sisaren miesystävää, joka oli valloittanut Hollywoodinkin valkokankaat.
Mieheltä meni kuitenkin hetki rekisteröidä, mitä Muriel sanoi.
"Sinä mitä?" hän toisti epäuskoisena ja katsahti naista häkeltyneenä. Katse kävi hienovaraisesti vatsalla.
"Olet raskaana?"

Uusi terävä vihellys sai edelle pinkoneet koirat terästäytymään, mutta kädenheilautuksen jälkeen ne jatkoivat ilakointiaan.
Saisivat purkaa energiaansa täysin rauhassa niin kauan, kuin korvatkin pysyisivät matkassa.
"Ei, postitin juuri hakemuskaavakkeet haikaralle", Muriel naurahti kuivasti ja pyyhkäisi muutaman sään kostuttaman hiussuortuvan otsaltaan.
"Olen. Neljännellä kuulla."

Herra isä. Wolfie katsahti uudelleen naisen vatsaa ja sitten Murielin kasvoja. Hän yritti räpytellä järkytyksen pois kasvoiltaan.
"Mitä...", hän aloitti tietämättä, miten jatkaa. Eihän Muriel ollut koskaan halunnut perhettä?
"Kenen... Kuinka sinä voit?" hän jatkoi pyyhkäisten sormet läpi kurittomista hiuksistaan.

Muriel pudisti kevyesti päätään.
"Älä sure, minusta tuntuu täysin samalta", hän vakuutti melkein myötätuntoisesti miehen järkyttyneen ilmeen nähdessään.
Sama ilme tuijotti häntä toisinaan edelleen vastaan peilistä.
"Vahinko. Hyvä puoli tässä... kaikessa on ollut se, ettei minulle ole jäänyt juuri aikaa miettiä asiaa sen pidemmälle. Nyt sitä ei vain voi enää kovinkaan pitkään jättää huomiotta, vatsa tulisi vain kasvamaan.
"Olen aina uskonut, että olisin helvetin surkea äiti."

Wolfie kiersi käsivartensa kevyesti Murielin hartioiden ympärille ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi katsellen huolestuneena tummia silmiä. Neljä kuukautta. Se oli pitkä aika. Olisiko hänen pitänyt huomata jotain? Kenen lapsi oli?
"Muriel, sinä jos kuka olet aivan uskomaton äiti."

Muriel mietti hetken.
"En", hän myönsi lopulta, pudistaen hitaasti päätään. Vaikka hän vakuuttikin muuta, ennen kaikkea itselleen.
Hän oli niin hirvittävän väsynyt.
"Tiedätkö, mikä on hupaisinta? Minä en voinut pamahtaa jollekin sattumanvaraiselle baaritutulle. Ei, lapsen isän piti olla helvetti julkkiskokki, niin että lehdistö tonkii nyt suhdettamme kuin siat kaukaloa. Minä olen huora, joka hankkiutui raskaaksi ihan vain rahan vuoksi..."
Hänen äänensä särkyi, kyyneleet polttivat uhkaavasti jossakin silmien takana.
"Olen yksi helvetin idiootti."

Wolfie pysähtyi ja kiersi molemmat käsivartensa Murielin ympärille, vetäen naisen tiukkaan halaukseen. Sydän löi kipeästi myötätunnosta.
"Olen niin pahoillani puolestasi", mies vetosi ja silitti ystävänsä selkää. Miten hän ei ollut huomannut mitään?
"Sinä et ole idiootti. Vahinkoja sattuu." Wolfie epäröi hetken.
"Onko isä... Millainen suhde teillä on?"

"Tätä vahinkoa ei vain voi lakaista maton alle."
Muriel huokaisi ja nojasi otsansa Wolfien hartiaa vasten, luottaen siihen, että hänen laumansa palaisi kyllä, mikäli he jäisivät liian pahasti jälkeen. Ja ehkä miehen lennokkaat tytöt seuraisivat siinä mukana.
"Me olimme yhdessä yhden yön, eikä sen enempää ollut tarkoitus seurata, ennen kuin Pikkuloinen ilmoitti itsestään."
Hän antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Hän asuu Lontoossa, mutta on luvannut olla mukana kuvioissa. Ostaa ponin, sitten kun se on ajankohtaista."

"Pikkuloinen?" Wolfie toisti kohottaen kulmiaan ja halasi Murielia tiukemmin. Oli ollut aika, kun se olisi voinut olla hänen. Ironia oli melkein julmaa. Nainen, joka ei ollut halunnut perhettä, oli nyt tulossa äidiksi.
"Mitä sinä ajattelet tästä tilanteesta? Haluat kuitenkin pitää lapsen?"

Muriel naurahti itkuisesti.
"Se imee minusta elinvoimaa. Pikkuloinen."
Nenä tuntui vetävän täysin tukkoon pienestäkin itkusta, mutta hän ei halunnut kohottaa päätään niistääkseen.
"Ei ole lapsen vika, että minä tein virheen."
Eikä ajatus tuntunut enää aivan niin vastenmieliseltä. Ei sen jälkeen, kun hän oli katsellut nallekarkkia muistuttavan olennon kuvaa riittävän monta kertaa.
"Olen vain väsynyt. Ensin Helia, sitten Emmie... Onko kurjuuden hitto vie rakastettava seuraa niin helvetin paljon?"

"Voi Muriel", Wolfie vetosi myötätuntoisesti ja silitti ystävänsä selkää vahvoin vedoin. Millainen järkytys raskauden oli täytynyt olla. Se oli kai tapahtunut Teaganin lähdön jälkeen. Olikohan Muriel toivonut, että mies olisi tullut takaisin?
"Olen pahoillani. Olet joutunut käymään läpi kohtuuttoman paljon lyhyen ajan sisään."

Muriel havahtui tökkäisyyn takapuolellaan. Wolfien kädet eivät kuitenkaan olleet käyneet levottomaksi, vaan huolestunut Rigel oli ilmeisesti päättänyt hellällä tökkäisyllä tarkistaa, oliko hän kenties kuollut tai pyörtynyt miestä vasten.
Siitä oli tullut varsinainen kanaemo viimeisen kuukauden aikana, sen jälkeen kun hän oli keikahtanut pari kertaa lattialle noustuaan liian nopeasti.
"Pärjään kyllä", Muriel vakuutti hiljaa ja ojensi toista kättään, jotta ruskeavalkoinen pystykorva saattoi painaa kylmän kirsunsa hänen kämmentään vasten. Elossa ollaan, koirapieni.
"Pakkohan minun on. Se kaikki vain..."
Itku pyyhkäisi varoittamatta ylitse, saaden hänen hartiansa tärisemään.
"Pelkään, että se oli minun syyni. Että Emmie..."

"Että Emmie?" Wolfie toisti ja kurtisti kulmiaan. Hän kiersi kätensä lujemmin naisen ympärille ja painoi tämän syliinsä, upottaen toisen käden sormet punaisiin hiuksiin ja painaen suudelman niiden joukkoon.
"Et kai luule, että sisaresi yritys olisi sinun syytäsi? Kuinka se voisi olla? Hänhän jumaloi sinua."

Kun itkemisen kerran aloitti, sitä tuntui olevan mahdoton lopettaa.
Tällä menolla ei kestäisi kauaa, ennen kuin hän jo tyrskisi kuin tukehtuva virtahepo, nenän ollessa tukossa jo valmiiksikin, mutta siihen ei tainnut olla mahdollisuutta vaikuttaa.
"Tietenkin se oli minun syytäni!" Muriel ulvahti melkein vihaisesti.
"Minun olisi pitänyt tietää, että hän voi niin huonosti! Ja menin puhumaan hänelle..."
Aivan vääriä asioita.

"Hei", Wolfie vetosi lempeästi ja heijasi Murielia hienovaraisella, pehmeällä liikkeellä sylissään.
"Jokainen on vastuussa omasta elämästään ja omista teoistaan. Vaikka olisit sanonut mitä, ei ole sinun syytäsi, mitä hän teki. Jos hän ei kertonut sinulle, kuinka olisit voinut tietää?"

"Minä olen hänen isosiskonsa!"
Se ei ollut looginen vastaus, mutta eikö isosiskojen tehtävä ollut tietää tällaiset asiat? Suojella pikkusiskojaan niin, ettei näiden täytynyt joutua hyppimään kallioilta mereen paetakseen pahaa oloaan.
"Menin puhumaan hänelle siitä, että..."
Hän joutui vetämään henkeä, nenä oli toivottoman tukossa.
"... että aina on olemassa vaihtoehto, ja että se lohdutti minua ajatuksena..."

"Muriel", Wolfie vetosi, kylmä huoli vatsaa koskettaen.
"Ei se ole sinun syytäsi", hän painotti ja katsahti naista huolestuneena alas silmäkulmastaan. Muriel oli joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon pahaa lyhyen ajan sisään, mutta ei kai nainen sortuisi samanlaiseen epätoivoon kuin sisarensa?
"Ethän sinä ajattele niin? Ethän sinä ole tekemässä mitään sellaista?"

Totta kai se oli hänen syytään.
Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään ja ystävistään, Helia ei olisi nyt lukittuna sairaalaan, Tempest ei olisi syöksynyt epätoivoissaan alas kalliolta.
Wolfien kysymys sai Murielin nykäisemään päänsä ylemmäs, niin että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Mitä?"

"Aio tehdä itsellesi jotain", Wolfie selvensi ja tutki ystävänsä silmiä kulmat huolestuneessa kurtussa.
"Tiedän, että sinulla on täytynyt olla todella vaikeaa. Mutta ethän sinä todella tekisi itsellesi mitään? Lohduttautuisi toisella vaihtoehdolla?"

Muriel tuhautti tukkoista nenäänsä.
"En tietenkään."
Vaikka hän olikin pyytänyt Samuelia kuristamaan itseään, eikä ollut varoittanut ennen kuin oli menettänyt tajuntansa. Hölmö nainen.
"En voisi vaikka haluaisinkin, ei lauma pärjäisi yksinään."
Hän ei puhunut ainoastaan eläimistään, vaan myös ihmisistä, jotka oli kerännyt ympärilleen. Ei, hänellä ei todellakaan ollut varaa lähteä aivan vielä.

"Muriel", Wolfie vetosi levottomana ja halasi naista tiukemmin syliinsä.
"Olen huolissani sinusta." Muriel tuntui puhuvan hyvin synkkään sävyyn, mikä oli varmastikin ymmärrettävää kaiken naisen kokeman jälkeen, mutta se kylmäsi häntä silti.
"Puhuisithan minulle? Mikäli saisit pelottavia ajatuksia. Haluan olla tukenasi miten vain voin."

Muriel huokaisi ja nojasi otsansa takaisin miehen hartiaa vasten.
"Olen pahoillani, olen vain niin väsynyt", hän mutisi hiljaa.
"Totta kai puhuisin. En ole tekemässä itselleni mitään, mutta jos... Totta kai puhuisin."
Jotain lämmintä valahti nenästä alahuulelle, ja Muriel nykäisi nopeasti päätään taaksepäin.
"Äh, helvetti... Ei sinulla satu olemaan nenäliinaa?"

Wolfie silitti Murielin selkää lohduttavasti ja kaiveli avonaisen takkinsa taskuja. Käteen sattuva nenäliina oli hieman ryttyinen kovasta elämästään taskunpohjalla mutta puhdas, ja mies ojensi sen naiselle.
"Sinä saat olla väsynyt, rakas", hän vetosi ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Sinun ei tarvitse selviytyä tästä kaikesta yksin."

Muriel otti ryttyisen nenäliinan vastaan ja painoi sen nenälleen.
"Tätäkin pidät vielä, pitäisi neuloa uusi..." hän huomautti, suoristaen Wolfien kaulahuivia ennen kuin sujautti kätensä miehen käsivarren alle, jotta he voisivat jatkaa matkaa ennen kuin koirat kyllästyisivät täysin ja alkaisivat järjestää itse itselleen viihdykettä.
Niille oli sentään luvattu lenkki nummilla.
"Minä saan olla väsynyt sitten, kun sille on aikaa."

"Muriel", Wolfie vetosi ja katsahti naista hellästi silmäkulmastaan, kun lähti kävelemään kiireettä tämän vierellä. Hänen koiransa olivat jo löytäneet jostain jo vetisen ojan sen perusteella, että valuivat tummaa, kuraista vettä.
"Sinä saat olla väsynyt. Olet joutunut käymään läpi paljon. Etkä sinä olet yksin. "

Muriel antoi kätensä valua alas miehen käsivartta kunnes saattoi ristiä sormensa tämän sormien kanssa lomittain.
Myös Halley näytti osallistuneen ilonpitoon, ja valui nyt vettä melkein syyllisen näköisenä.
"Jonkun on pidettävä langat käsissä, eikö silloin sovi heittäytyä sängyn pohjalle itkemään."
Ääni kulki hieman tukahtuneesti nenäliinan vuoksi.

"Muriel", Wolfie vetosi uudelleen ja puristi naisen kättä omassaan.
"Sinä olet uskomaton olento, mutta sinun ei tarvitse olla vahva kaikkien muiden edestä. Sinäkin saat olla ihminen. Sinun ei ole pakko jaksaa yksin", hän sanoi ja hätisti märän Kalinkan kauemmas, ennen kuin borzoi ehti tulla kiehnäämään heihin.

Muriel seurasi koirien riemua, yrittäen imeä siitä itseensä energiaa.
"Sen jälkeen, kun toivuin leikkauksesta vuosia sitten, päätin, etten enää koskaan olisi niin hirvittävän avuton", hän totesi hiljaa.
"Mutta jos olen rehellinen... minua pelottaa niin, etten ole saada nukuttua."

"Sinä et ole yksin", Wolfie muistutti ja nosti Murielin kättä niin, että saattoi painaa suudelman sen kämmenselälle.
"Vaikka emme ole enää pariskunta, minä rakastan sinua silti ja olen tukenasi miten vain voin." Miten hän ei ollut ymmärtänyt, että Murielilla oli hätä?
"Mikä sinua pelottaa?"

Muriel laski nenäliinan varovasti ja rypisti sen nyrkkinsä sisään kun oli varma, että verenvuoto oli tyrehtynyt.
"Ja minä rakastan sinua, hölmö mies", hän hymähti, sipaisten Wolfien kämmenselkää peukalollaan. Hän oli jakanut osan elämänsä parhaista vuosista miehen kanssa, se ei kadonnut minnekään, vaikkeivat he enää olleetkaan yhdessä samalla tavalla.
Supernova oli tainnut löytää hylätyn hanskan - Muriel todella toivoi, että se oli hanska - ja riepotti sitä nyt ylpeänä menemään, yrittäen innostaa muita koiria leikkiin.
Tummat kulmat painuivat alemmas.
"Muistatko sen Alien-elokuvan jonka katsoimme?" hän mutisi.
Jossa Alienit syntyivät suoraan ihmisten vatsan läpi, lennättäen verta ja suolenpätkiä ympäriinsä.

Wolfie puristi Murielin kättä ja katseli hetken naista silmäkulmastaan heidän kävellessään.
”Muistan”, hän sanoi punertavat kulmat kurtistuen ja rykäisi ymmärtäessään aiheenmuutoksen syyn.
”Luulen, että voisin esitellä sinulle hieman toisenlaisia mielikuvia ihmiselämän synnystä. Se voisi tehdä sinulle hyvää."

Muriel naurahti ja puristi Wolfien kättä takaisin.
"Olen maalaiseläinlääkäri. Veikkaan, että olen nähnyt kaikki mahdolluset skenaariot, miten jokin voi mennä pieleen..."
Hän vislasi terävästi ja saatuaan koirien huomion vapautti ne takaisin riehumaan.
"Minun sisälläni kasvaa vieras entiteetti, jolle minun pitäisi olla äiti. Tiedätkö, pakko myöntää, että tässä kohdin teillä miehillä on helpompaa."

”Mikään ei mene pieleen”, Wolfie vastasi varmasti.
”Nykyajan lääketiede on melko kehittynyttä, enkä minä suostuisi siihen, että sinulle tapahtuisi mitään pahaa.” Pahempaa, kuin mitä oli jo tähän mennessä tapahtunut.
”Ja Muriel, sinusta tulee aivan uskomaton äiti.” Ehkä nainen ei huomannut, kuinka huolehti jo kaikista lähellään kuin äiti, vahvana, lämpimänä ja turvallisena.

Muriel olisi halunnut inttää vastaan ja muistuttaa, että kaikenlaista tapahtui, siitäkin huolimatta, että lääketiede oli kehittynyttä.
"Ehkä minusta tulee vanha katkeroitunut ämmä. Syytän lasta elämäni pilaamisesta ja lukitsen sen portaiden alle komeroon..."
Se tosin taisi olla jo eri tarina, johon liittyi velhoja ja salaman muotoisia arpia, ja jolla ei lopulta ollut mitään tekemistä sen kanssa, että äiti olisi vihannut lastaan. Ainakaan porraskomeroon lukitsemisella.
"Enkä tiedä, mitä tekisin, jotta Emmie voisi olla onnellinen, tai ettei Helia... Näen vieläkin joulusta painajaisia."

"Sinä teet jo enemmän kuin tarpeeksi", Wolfie vetosi ja hätisti Kalinkan uudelleen kauemmas, kun kurainen borzoi laukkasi heitä kohti hellyydenkipeänä.
"Sinä olet uskomaton ihminen. Mutta kukaan ei voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi – jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan, elämästään ja valinnoistaan."

Muriel huokaisi ja puristi jälleen Wolfien kättä.
"Maailma olisi paljon parempi paikka, jos minä saisin päättää asioista muidenkin puolesta", hän huomautti, haikea hymy huulillaan viipyen.
Edes Laurie ei ollut säästynyt viime aikoina surulta, vaikka velikin tuntui saaneen itsensä jälleen kasaan.
"Olen nähnyt viime aikoina melkein joka yö painajaista, jossa tukehdun."

"Olen pahoillani", mies sanoi myötätuntoisesti ja silitti peukalonsyrjällään Murielin kämmenselkää.
"Olet joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon lyhyen ajan sisään." Eikä Muriel tainnut koskaan sallia itselleen tarpeeksi inhimillisyyttä.
"Voisinko tehdä jotain?"

Hieman kauempana Halley oli onnistunut nappaamaan hanskan itselleen - toivottavasti se todellakin oli hanska - ja pinkoi nyt karkuun Supernovaa, joka halusi aarteensa takaisin.
Muriel katsahti Wolfieta ja hymyili väsyneesti.
"Sellaista se joskus on. Ehkä paremmat ajat ovat nyt edessä", hän totesi hymähtäen.
"Jos sinulla on aikaa, voisit tulla avuksi koirien kanssa sitten, kun en enää itse jaksa ulkoiluttaa niitä."

"Totta kai", Wolfie lupasi. Hän voisi lenkittää Murielin laumaa, käydä kaupassa naisen puolesta, siivota ja vaikka pitää seuraa. Voi olla, että nainen ei hyväksyisi hänen apuaan siivouksessa. Heillä taisi olla hieman erilaiset standardit sen suhteen.
"Tiedäthän sinä, että teen mitä tahansa vuoksesi", hän lisäsi hymyä silmissään ja pukkasi kevyesti Murielin olkavartta, päästämättä irti naisen kädestä.

Se oli yksi Murielin suurimmista murheista. Kuinka ihmeessä hän huolehtisi eläinlaumastaan, kun pieni ihminen vaatisi kaiken huomion? Tai ennen sitä, kun olisi liian lihava edes liikkumaan kunnolla?
Ehkei ollut väärin pyytää apua.
"Tiedäthän, ettei sinun pitäisi luvata tuota?" hän vastasi, nyt hymy jo melkein silmiin saakka yltäen. Hän kurotti lähemmäs painamaan kevyen suukon miehen poskelle.
"Luoja, sinä olet ihana. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Sano, että jotakin hyvää."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja kiersi käsivartensa Murielin vyötärölle, nojautuen suudelmaa vasten.
"Minä en ole tähän päivään mennessä katunut mitään sinun kanssasi – en kadu edes sitten, kun konttaan hankaamassa kylpyhuonettasi hammasharjalla", hän lupasi ja hipaisi nenänpäällään naisen hiuksia.
"Hyvää, vain hyvää. Jopa sävelkuurot oppilaani rakastavat musiikkia ja... No, olen varmastikin jo tuomittu jonkinlaiseen kadotukseen, joten toivon hänen ilmestyvän oveni taakse."

Muriel kohotti toista kulmakarvaansa.
"Et mitään? Yhtään mitään? En voi väittää, ettemmekö me olisi saaneet silloin tällöin hyvin huonoja ideoita."
Toisaalta huonotkin ideat muuttuivat hyvin rakkaiksi muistoiksi siinä vaiheessa, kun riittävästi aikaa oli kulunut.
"Ja ehkä minun pitäisi ottaa tuo kirjallisena, sillä saatat päätyä tekemään jossain vaiheessa juuri sitä."
Lämmin, melkein kiitollinen kiintymys sai hänet nojautumaan lähemmäs Wolfieta.
"Miten syvään kadotukseen?"

"Sinä tiedät, että minä rakastan huonoja ideoita", Wolfie protestoi nauraen ja halasi Murielia lähemmäs kylkeään.
"Mitä minä voisin katua?" Hän arveli, ettei katuisi edes sitä, kun päätyisi pesemään naisen kylpyhuonetta hammasharjalla.
"Kuinka syvään kadotukseen päätyy, kun sekaantuu naimisissa olevaan naiseen ja haluaa tehdä niin uudelleen?"

"Minä tiedän", Muriel myönsi ja pudisti kevyesti päätään.
"Voisin ehdottaa sitä kertaa, kun päädyimme värjöttelemään pakkaseen ilman vaatteita, tai sitä, kun saimme ampiaiset kimppuumme... Mutta sinä mokoma et tosiaan taida katua yhtään mitään."
Tuntui melkein haikealta muistella menneitä vuosia, vapautta, joka niihin liittyi. Ei tarvinnut kuin pakata laukku ja suunnata seuraavaan maahan tai kaupunkiin.
Wolfien vastaus sai Murielin räpäyttämään silmiään ja epäilemään hetken, että hän oli kuullut väärin.
"Sinä mitä?"

"Ajattele miten jännittäviä tarinoita niistä tuli", Wolfie protestoi ja heilautti vapaata kättään vahvistaakseen sanojaan. Ehkä ne kerrat olivat sillä hetkellä hieman kyseenalaisia miellyttävyydeltään, mutta mitä muistoja niistä jäi.
"Sekaannuin naimisissa olevaan naiseen", Wolfie toisti, päätään nöyrästi painaen.
"Ja toivon, että voisin tehdä niin uudelleen."

"Oi!"
Muriel pukkasi miestä lantiollaan, kulmat syvään kurttuun painuen - vaikka rehellisesti sanottuna hänellä ei ollut ehkä paljoakaan oikeutta arvostella, odottihan hän itse nyt lasta miehelle, joka oli ollut vielä naimisissa silloin, kun se oli laitettu alulle.
Hän ei ollut tosin tiennyt sitä vielä silloin. Ensimmäisellä kerralla.
"Kadotukseen siedätkin joutua, pyhä avioliitto ja sitä rataa... Joten nyt, kun saarna on hoidettu, kerro tarkemmin."

Wolfie naurahti käheästi ja silitti naisen käsivartta.
"Tiedän", hän myönsi auliisti, osaamatta välittää kovin syvää katumusta.
"Hän on häkellyttävä olento. Ja hänen pitäisi saada nähdä itsensä niin, kauniina, suloisena, riittävänä." Oli järkyttävää nähdä, millaista tuhoa julman miehen sanat aiheuttivat.
"Kalinka taklasi hänet puiston lampeen joitain kuukausia sitten, ja se vain... Tapahtui, kuin huomaamatta."

Muriel puhahti, yrittäessään hakea oikeaa, syyttävää mielentilaa.
Se tuntui vain kovin hankalalta juuri nyt. Wolfie ei ollut paha mies.
"Sinun tyttösi ovat hävyttömiä olentoja", hän huomautti, kulmat edelleen kurtussa.
"Joten, sinä olet tapaillut naimisissa olevaa naista. Vai kertaanko se vain jäi..?"

"Tyttöni ovat kerrassaan säädyttömiä, hävyttömiä olentoja", Wolfie myönsi sopuisasti ja hieraisi niskaansa.
"Ei, olen tainnut mennä jo laskussa sekaisin. Tapasimme alunperin kuitenkin vain ystävinä. Sitten hän riiteli miehensä kanssa ja me vain... Hän ei tunnu ymmärtävän, millaista oikea nautinto on. Eikö ole suorastaan velvollisuus näyttää?"

Muriel pukkasi miehen kylkeä uudelleen.
"Kai tiedät, mitä koirista ja omistajista sanotaan? Että ne muistuttavat toisiaan."
Hänen laumassaan oli tosin niin monta persoonaa, että se ei tainnut enää hänen kohdallaan pitää paikkaansa.
Kulmatpainuivat hieman alemmas.
"Joten olette olleet sängyssä? Ja hän on onneton avioliitossaan, vai?"

”Sinä tiedät, että minä olen säädytön, hävytön olento”, mies vastasi häivähdys hymyä lämpimissä kissansilmissään. Ehkä hänen tyttönsä ottivatkin vaikutteita hänestä.
Wolfie painoi päätään nöyrästi kysymyksestä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän totesi muistellen kertoja, jona sai vetää Sylvian syliinsä ja koskettaa naista.
”Uskon hänen olevan onneton. Se mies ei ansaitse aviomiehen titteliä.”

Murielin silmät siristyivät hieman.
"Uskon tietäväni melko tarkalleen, kuinka hävytön ja säädytön", hän vakuutti ja kohotti kättään läppäisemään Wolfien niskaa.
"Sinä poltat vielä näppisi, rakas. Katso nyt, kuinka minun kävi, kun menin sekaantumaan naituun mieheen."

Wolfie soi katumattoman hymyn poikamaista pilkettä silmäkulmissaan ja suikkasi suudelman Murielin poskelle läppäisyn saatuaan.
”Muistelen, että sinä pidit siitä varsin paljon”, hän vastasi ja kohautti sitten olkiaan.
”Luultavasti – mutta älä huoli, en minä odota tämän johtavan minnekään. On vain tavattoman miellyttävä yllätys, kun hän ilmestyy oveni taakse ja syliini.” Mies kiersi käsivartensa paremmin naisen hartioille.
”Kaikki järjestyy kyllä, älä sinä sitä pelkää.”

"Tietenkin pidin. Minä olen pohjimmiltani hyvin hävytön ja säädytön nainen", Muriel huomautti, yrittäen pitää ilmeensä vakavana vaikka silmät paljastivatkin hymyn.
Ei hänkään katunut yhteisiä vuosia.
"Minä pelkään, kuinka sinun käy, jos aviomies saa tietää", hän jatkoi, seuraten katseellaan, kuinka Halley yritti innostaa Wolfien tyttöjä juoksukisaan hieman kauempana.
"Sinä olet siis... jonkinlainen lohduttaja?"

"Minä muistan", Wolfie kuiskasi painaen nenänsä hetkeksi punaisiin hiuksiin. Muriel oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Mutta sitä ei ollut kirjoitettu tähtiin.
"En murehdi sitä." Sylvian aviomies kuulosti varakkaalta ja vaikutusvaltaiselta, ja ehkä hän katoaisi joku kaunis päivä jäljettömiin, mutta hän ei halunnut antaa pelon määritellä elämäänsä tai pohtia, mitä olisi tapahtunut jos.
"Niin, taidan olla. Hän ilmestyy usein luokseni, kun on tolaltaan tai yksinäinen. Hänen miehensä matkustaa paljon."

"Ehkä sinun pitäisi murehtia. En halua saada jonakin päivänä soittoa, että sinut on mukiloitu vihannekseksi, tai pahempaa... Tiedätkö edes, mitä salaperäisen ystäväsi mies tekee? Jos hän on vaikka ammattipainija?"
Murielin sanoihin sekoittui todellinen huoli siitä, että Wolfielle voisi todella käydä vielä huonosti. Ei ehkä aivan niin kirjaimellisesti kuin hänen esimerkissään, mutta silti.
"Sinä olet minulle tärkeä, hölmö mies, ja monelle muulle myös. Et saisi syöksyä suoraan surman suuhun."
Hän tutki katseellaan miehen profiilia.
"Saat hänen miehensä kuulostamaan keljulta tyypiltä."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella.
"Minä pidän itsestäni huolta, älä turhaan murehdi minusta", hän vetosi lempeästi.
"Luulen, että hänen miehensä on jonkinlainen bisnesmies, ja aivan taatusti kelju tyyppi. Kuulisit asiat, joita se mies on hänelle sanonut – miten se mies on lyönyt hänet maahan sanoillaan." Ajatuskin sai hänen verensä kiehumaan.
"Ja hän ei ansaitse sitä. Hänen kuuluu tietää, miten kaunis, suloinen, kiltti ja kertakaikkisen tarpeeksi hän on."

Muriel vilkaisi Wolfieta skeptisesti. He olivat viettäneet liian monta vuotta yhdessä, jotta hän olisi voinut aivan täysin luottaa miehen sanoihin - kun tämä itsekin julisti rakastavansa huonoja ideoita.
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Jos mies on niin kelju, miksei hän vain lähde?" hän kysyi.
Ei ollut mitään syytä sietää kurjaa kohtelua. Vaikka tietenkään hän ei tiennyt tapauksen yksityiskohtia.
"On epäreilua hakea lohtua sinulta."

"En tiedä", Wolfie sanoi kurtistaen kulmiaan.
"Emme yleensä hirveästi puhu hänen miehestään tai avioliitostaan." Ehkä kumpikaan ei kaivannut muistutusta siitä, että Sylvia oli naimisissa toisen miehen kanssa.
"En minä pahastu. Pidän hänestä, ja iltani muuttuvat aina paljon paremmiksi, kun hän tulee luokseni." Sylviassa oli jotain, mitä hän ei ollut löytänyt Murielin jälkeen. Nainen tuntui jotenkin kuuluvan hänen kotiinsa, hänen syliinsä.

Muriel tutki Wolfieta katseellaan.
"Ettet vain ole todella menettämässä sydäntäsi?" hän totesi, hipaisten miehen niskaa tällä kertaa hellemmin.
Se ei välttämättä päätyisi hyvin. Todennäköisesti ei päättyisi. Hänen suhteensa Samueliinkaan ei ollut kaunis, ei, kun roskalehdet jaksoivat edelleen repiä siitä otsikoita.
"En nimittäin haluaisi nähdä sen särkyvän."

Wolfie soi Murielille lämpimän, silmät viiruiksi siristävän hymyn.
"Nautin vain tästä niin kauan kuin tätä kestää", hän vastasi rauhoittaen ja halasi naisen kylkeensä heidän kävellessään.
"Tiedän, että hän on naimisissa eikä tämä voi johtaa mihinkään. Luulen, että helpotamme toistemme yksinäisyyttä."

Edes Wolfien sanat eivät riittäneet karistamaan Murielin huolta täysin.
"Oletko sinä yksinäinen, rakas?" hän kysyi, sipaisten miehen niskaa uudelleen sormenpäillään.
"En ole aivan varma, onko naimisissa olevaan naiseen sekaantuminen paras mahdollinen tapa sen karkottamiseen. Mutta toisaalta, kuka minä olen mitään sanomaan..."
Pikkuloinen muistutti konkreettisesti siitä, ettei hän ollut itsekään tehnyt viisaita päätöksiä. Toisaalta, ehkä typeryydestä oli seurannut jotakin hyvää. Ehkä he saisivat asiat Samuelin kanssa toimimaan.
"Haluan, että olet onnellinen."

"Silloin tällöin", Wolfie vastasi ja soi Murielille lempeän hymyn. Synnyinseuduille palaaminen oli ollut raskasta, ja suurin osa hänen ystävistään oli levittäytynyt pitkin maailmaa. Yksinäisyys sai hänet pohtimaan, josko hänen paikkansa olisi jossain muualla.
"Tiedän – mutta tiedäthän sinä, miten rakastan huonoja ideoita." Sylvia luultavasti oli huono idea, mutta vastustamaton sellainen.
"Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen, rakas. Oletko sinä?"

"Silloin sinun kuuluisi soittaa minulle", Muriel huomautti ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea.
"Kun tunnet olosi yksinäiseksi."
Vaikka se ei varmasti olisikaan pysyvä ratkaisu. Hänellä oli ollut täällä elämä valmiina, mutta Wolfie oli joutunut aloittamaan alusta - tai palaamaan yhtäkkiä entisen elämänsä raunioille, niin kuin hänelle oli ennen joulua selvinnyt.
Muisto tuntui edelleen saippuasarjasta irrotetulta, ei todelliselta elämältä.
"Minä en ole onneton. Ja tilanteeseen nähden se on enemmän kuin tarpeeksi."

Wolfie nauroi käheästi.
"Luulen, Muriel-rakas, että yksinäisyyteni ei ole sellaista, jota sinä voit lievittää", hän vastasi. Heidän suhteensa oli päättynyt, ja Murielilla oli uusi elämä. Lapsi tulossa toisen miehen kanssa.
Mutta hän ei kaivannut vain fyysistä läheisyyttä. Hän kaipasi jonkun, jolle laittaa ruokaa, jonka jalkoja hieroa illalla television ääressä, jonka vierestä herätä ja jota hemmotella.
"Voinko tehdä jotain, että olisit onnellisempi?"

Muriel tuhautti nenäänsä silläkin uhalla, että se alkaisi vuotaa uudelleen.
"Älä aliarvioi minua. Onnistuin saattamaan veljesikin yhteen nykyisen miesystävän kanssa. Sinäkin ansaitset elämääsi jonkun ihanan, jonka kanssa olla ällöttävän onnellinen."
Hän todella halusi sitä, että Wolfiekin löytäisi jonkun, jonka kanssa olla onnellinen.
"Mutta tiedätkö mitä, ole siihen saakka onnellinen huonon ajatuksesi kanssa."
Jos naisella olisi selkäranka, tämä ei jatkaisi leikkiä loputtomiin, vasn toimisi niin kuin oli oikein.
Eikä Wolfie toivottavasti polttaisi näppejään.
"Voisit tulla käymään. Laittamaan ruokaa. En vain etukäteen tiedä, milloin kestän syödä, mutta edellispäivänä himoitsin vihreää curryasi niin, että meinasin kuolla."

"Vaikuttavaa", Wolfie nauroi ja painoi suudelman naisen poskelle.
"En koskaan aliarvioisi sinua – ja minä olen ihan riittävän onnellinen." Hänen elämässään oli paljon hyvää, ja hetket Sylvian kanssa tekivät hänet hyvin onnelliseksi. Hän vain toivoi tietävänsä, oliko heillä ollut jo viimeinen yhteinen hetkensä.
"Minä laittaisin sinulle ruokaa koska tahansa", hän lupasi hyväntuulisesti hykertäen, "olisit soittanut minulle, ja olisin tuonut sinulle vihreää curryani."

"Haluan, että olet sietämättömän onnellinen", Muriel muistutti. Mutta ehkä se ei ollut hänen käsissään, ei juuri nyt. Hän saattoi vain toivoa, että kaikki päättyisi hyvin.
"Kello taisi olla lähempänä kahtaatoista yöllä", hän huomautti päätään pudistaen.
"Kuolen vielä näihin käsittämättömiin himoihin. Oletko muuten tavannut veljeäsi sen... edellisen kerran jälkeen?"
Kun Helian persoonat olivat tulleet hänen luonaan esiin.

"Minä laitan sinulle ruokaa vaikka neljältä aamuyöllä", Wolfie lupasi. Hän vietti suuren osan öistä enemmän tai vähemmän valveilla joka tapauksessa, vaeltaen asunnossaan tai nykyään, jos onnetar soi, säveltäen.
"Kävin tapaamassa häntä osastolla", mies sanoi.
"Se oli... Erikoista, mutta sujui huomattavasti paremmin. Hän ei lyönyt minua, mikä on vaikuttavaa."

"Mies, öisin nukutaan", Muriel muistutti. Ei sillä ollut niin väliä silloin, kun aamulla saattoi nukkua pitkään, mutta Wolfien työ ei tainnut sopia kuvaukseen. Ei ainakaan hänen kouluaikaisten muistojensa perusteella.
"Tai rakastellaan. Mutta ei kokata hölmöille ystäville."
Hän tutki miehen profiilia kasvoillaan ja kurotti hipaisemaan tämän poskea huulillaan.
"Olen iloinen, että kävit. Hän voi jo paremmin kuin silloin joulun alla."

Wolfie hykersi hyväntuulisesti.
"Sinä tiedät, että minä kokkaan sinulle milloin vain", hän muistutti, "öilleni on harvemmin sen tähdellisempääkään käyttöä." Paitsi silloin, jos Sylvia ilmestyi hänen luokseen. Mies katsahti Murielia silmäkulmastaan ja suli silmäkulmat viuhkoittavaan hymyyn poskisuudelmasta.
"Luulen, että olen saamassa musiikkini takaisin. Säveltäminen on rakastelusta seuraavaksi miellyttävin tapa viettää yötä."

Muriel hymähti kehräten.
"Tulen vielä käyttämään sitä häikäilemättömästi hyväkseni. Ei ole sattumaa, että ympäröin itseni miehillä, jotka tietävät, kummin päin kauhaa käytetään."
Hetkeksi tummien silmien katse kääntyi tutkimaan epäluuloisesti koiria ja erityisesti Halleyta, joka oli heittäytynyt selälleen ja kihnutti nyt itseään antaumuksella maata vasten. Toivottavasti vain silkasta riemuneuroneiden ylikuormittumisesta eikä siksi, että olisi löytänyt mielestään jotain sanoinkuvaamattoman hyvältä haisevaa, joka nykyisessä tilanteessa saisi Murielin yökkimään.
Hajuherkkyys ei aivan sopinut yhteen hänen työnkuvansa kanssa.
"Sinä olit aina menneisyydestäsi ja musiikistasi niin kovin salaperäinen", hän huomautti melkein moittien kääntäessään huomionsa takaisin Wolfieen.

"Sinä saat aina käyttää minua hyväksesi", Wolfie vastasi hyväntuulinen tuikahdus kissansilmissään ja pukkasi hellästi naisen olkavartta.
Hän toivoi, että Muriel löytäisi, mitä etsi elämästä. Ero oli tehnyt kipeää, mutta hänkin löytäisi onnen uudelleen. Siihen saakka hän voisi haaveilla häkellyttävän olentonsa ilmestyvän jälleen ovensa taakse.
Hän naurahti hieraisten niskaansa.
"Niin taisin olla. Se kuului toiseen elämään", hän sanoi hymyillen haikeasti ja laski katseensa.
"Ennen kuin olin Dorian, olin säveltäjä."

"Leuka ylös", Muriel muistutti pehmeästi ja hipaisi vapaalla kädellään Wolfien leukaa.
"Hartiat taakse. Katsotaan, mihin meistä on."
Hän hipaisi miehen poskea nenänpäällään. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sitä, mitä heillä oli ollut. Mutta se oli jäänyt menneeseen, muuttunut kauniiksi muistojen sarjaksi.
Ja olihan heillä ystävyytensä.
"Tiedätkö, minusta Wolfie sopii sinulle paremmin", hän totesi mietteliäänä.
"Musiikkisi oli hyvin kaunista. Olen kuunnellut sitä joulukuun jälkeen."

Wolfie hymyili ja halasi Murielin kylkeensä.
Murielista tulisi ihana, upea äiti. Hän nauttisi työstään opettajana ja saisi purkaa sieluaan musiikkiin.
"Kiitos", hän vastasi hämillisenä naurahtaen.
"Sävelsin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hänelle, huonolle idealleni. Jäätanssin."

Wolfien, tai pikemminkin Dorianin, menneisyys oli ollut Murielille aina arvoitus. Ja sellaisena se oli saanut pysyäkin, aina viime jouluun saakka.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä oli kohdannut toisensa ja jatkanut matkaa yhdessä.
"Minun edelliseen elämääni kuului vain kaksi keuhkoa", hän naurahti ja pudisti päätään.
"Ehkä huono ideasi ei siis ole täysin huono? Hän kuulostaa melkein mystiseltä olennolta."

"Sitä minäkin välillä epäilen", Wolfie nauroi hyväntuulisesti. Sylvia näytti jonkinlaiselta taruolennolta.
"Hän sai minut kuulemaan musiikkia kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen – voisinko todella vastustaa sellaista huonoa ideaa?" hän kysyi silittäen naisen olkavartta heidän kävellessään.
"Olin varsin häkeltynyt siitä, että tunnet molemmat sisarukseni varmaankin minua paremmin."

Muriel pudisti päätään.
Kaiken järjen mukaan Wolfien ei olisi pitänyt sekaantua huonoon ideaan, ennen kuin tämä olisi saanut otettua eron miehestään.
Mutta toisaalta hänen ystävänsä näytti hyvin onnelliselta juuri nyt.
"Usko pois, et lainkaan niib häkeltynyt kuin minä. Mutta minulla on lahja... Huilataanko ihan pieni hetki?"
Hän nyökäytti kohti matalaa kivimuurin pätkää.

"Huilataan", Wolfie myönsi ja saattoi Murielin muurin luo vaivihkaa naista tukien.
"Ehkä minäkin opin vielä tuntemaan heidät uudelleen, oikeasti." Hän saattoi ainakin yrittää, vaikka heidän välissään olikin kymmenen kipeää vuotta.
"Tuota, ovatko he puhuneet vanhemmistamme?" Hän ei ollut tavannut vanhempiaan sen jälkeen, kun oli jättänyt elämänsä Wolfgangina, eikä ollut varma, oliko valmis tekemään niin nytkään.

Muriel vajosi kiitollisena istumaan muurin laidalle, nykien takinhelmaa suojaksi takapuolensa ja kosteiden kivien väliin.
Pulssi hakkasi korvissa nopeana.
"Olen siitä aivan varma. Andy on aina puhunut sinusta hyvin rakastavasti, ja on ollut hyvin onnellinen siitä, että olet palannut."
Myös Helia oli kaivannut veljeään, sen hän tiesi.
"Jonkin verran. Haluaisitko tietää, mitä heille kuuluu?"

Kultainen, kiltti Andy, joka olisi tarvinnut enemmän tukea elämäänsä. Ehkä hän voisi olla sitä pikkusisarelleen nyt.
"En tiedä", Wolfie vastasi sukaisten levottomat sormet läpi hiuksistaan, jotka jäivät kurittomasti pystyyn. Hänen pitäisi kai käydä parturissa.
"Meillä ei ole helpoin suhde. Enkä tiedä, pystyisinkö rakentamaan uutta. Mutta... Onko heillä kaikki hyvin?"

Muriel tutki Wolfien kasvoja myötätuntoisesti ja ojensi kättään sipaisemaan miehen hiuksia.
"Tule käymään, harjasi kaipaa siistimistä", hän totesi pehmeästi.
"Sikäli kuin olen ymmärtänyt, kyllä. He elävät nyt omia, erillisiä elämiään."

Wolfie hymyili ja katsahti Murielia silmäkulmastaan.
"Näytänkö taas turhan villiltä?" hän kysyi ja kosketti kurittomia, punaruskeita hiuksiaan. Muriel oli tainnut olla vuosia syy, miksi ne eivät villiintyneet täysin.
"Se on hyvä. Ehkä se on kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. En ole enää sama ihminen, joka olin silloin. Eivätkä he taitaisi olla kovin iloisia näkemisestäni."

Hymy sai Murielin silmät siristymään, kun hän kietoi sormensa Wolfien villiintyneisiin hiuksiin ja tukisti kevyesti.
"Vähän. Sinä tiedät, että pidän siitä, kun miehessä on mistä ottaa kiinni, mutta tämä alkaa olla jo niillä rajoilla, alkaako joku pian pelätä eläintarhan leijonan karanneen."
Hän unohtui sukimaan punaruskeita suortuvia hellästi, työntämään niitä miehen korvien taakse.
"Jos olet sitä mieltä. Mutta jos sinulla on pienikin epäilys siitä, että haluaisit puhua heidän kanssaan, kehottaisin sinua tekemään niin. En voi sanoa olevani asiantuntija, vielä, mutta he ovat kuitenkin sinun vanhempasi."

Wolfie nojasi päänsä kevyesti vasten kosketusta ja katseli poissaolevasti talvesta heräävää, kumpuilevaa nummimaisemaa, jonka poikki koirat riensivät ristiin rastiin. Polina liihotti hurjaa vauhtia heinikon poikki kieli suusta roikkuen ja valkoinen vatsa ja jalat epäilyttävän mustanruskeina.
”Ehkä sinun mieliksesi sitten”, hän lupasi häivähdys vaikeaa hymyä suupielessään, ennen kuin painoi katseensa.
”He olivat Wolfgang Myloksen vanhempia. Minä olin musiikkini enkä usko, että olin olemassa sen ulkopuolella. En usko, että he olisivat turhan innostuneita tapaamaan minua enää. Jätin heidät melkoiseen soppaan lähtiessäni.”

"Hyvä poika", Muriel hymähti pehmeästi. Tummat kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän tutki miehen kasvoja ennen kuin ojensi käsiään vetääkseen tämän kunnon halaukseen.
"Rakas", hän aloitti pehmeästi, silittäen punaruskeita, melkein villeiksi käyneitä hiuksia.
"Ehkä vanhempasi ovat muuttuneen ihmisinä aivan samalla tavalla. Mikään ei pakota sinua tapaamaan heitä, jos et niin halua, mutta mikään ei myöskään estä sinua tekemästä niin. Se voisi tehdä sinulle hyvää, auttaa kuromaan itsesi taas kokonaiseksi."

Wolfie kiersi käsivartensa Murielin ympärille ja hautasi kasvonsa hetkeksi naisen kaulataipeeseen, ennen kuin pakotti itsensä ryhdistäytymään.
”En usko, että olen valmis kohtaamaan sitä osaa menneisyydestäni vielä”, hän totesi silittäen naisen selkää.
”Tiedätkö oletko saamassa tytön vai pojan?” mies kysyi ja kurtisti kulmiaan.
”Sinä siis aiot pitää lapsen?"

"Siinä tapauksessa sinun on paras odottaa, kunnes olet valmis", Muriel vastasi ja piti käsivartensa Wolfien ympärille kiedottuina. Miehen tuoksu oli edelleen tuttu, palautti hänet aikaan, jolloin he olivat voineet maata rannalla katselemassa tähtiä, vailla kiirettä minnekään.
Ennen kuin aalto pyyhkäisi varoittamatta yli.
"En vielä varmasti, sen pitäisi selvitä parin viikon päästä lääkärikäynnillä. Tosin minulla on vahva epäilys, että Pikkuloinen on tyttö."
Myös Murielin kulmat painuivat alemmas.
"Aion."

Vaaleanvihreät kissansilmät siristyivät hymyyn.
"Sinusta tulee aivan uskomaton äiti", Wolfie vetosi ja hipaisi Murielin poskea peukalonsyrjällään. Oli aika, kun hän oli toivonut, että he olisivat voineet perustaa perheen. Kiertää maailmaa yhdessä lapsen tai kahden kanssa.
"Sinun lapsesi on onnekas."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Millainen äiti ajattelee vain työpaikkaansa, kun pitäisi olla hehkumassa onnesta odottaessaan, että voi omistaa elämänsä lapselle?"
Eläinlääkärin paikka Rosings Parkista oli ollut hänen unelmiensa täyttymys. Eikä hän voinut olla ajattelematta, silloin tällöin, kun pahoinvointi valvotti häntä öisin, että Pikkuloinen oli jonkinlainen rangaistus.
Hän häpesi itseään aina aamulla.
Kyyneleet halusivat taas nousta silmiin.
"En haluaisi lopettaa työskentelyä."

Wolfie työnsi punaisen suortuvan hellästi naisen korvan taakse.
"Inhimillinen?" hän ehdotti lempeästi.
"En usko, että sinun tarvitsee lopettaa työskentelyä, ellet halua." Jotkin äidit palasivat töihin hyvinkin pian lapsen syntymän jälkeen.
"Sinä jos kuka selviydyt sekä lapsesta että työstä."

"Kun viimeksi tarkistin, äidit eivät saaneet olla inhimillisiä", Muriel niiskaisi ja pyyhkäisi silmiään takinhihaansa.
Äitien piti olla valmiita uhrautumaan lastensa puolesta. Ja vaikka hän olikin valmis tekemään mitä tahansa laumansa puolesta, hän ei ollut lainkaan niin varma siitä, pätikö sama myös Pikkuloiseen.
Vaikka pieni, nallekarkilta näyttävä harmaa möykky olikin saanut hänet itkemään liikutuksesta.
"En voi vain sitoa Pikkuloista selkääni ja jatkaa töitä hevosten kanssa. Ei mene edes pitkään, ennen kuin olen liian lihava edes kävelemään kunnolla..."

"Se ei kestä ikuisesti", Wolfie lohdutti ja sipaisi Murielin hiuksia.
"Sinä saat olla ihminen. Ja sinusta tulee upea äiti, rakas. Sinä olet niin vahva, niin lämmin ja sinulla on niin valtava kyky rakastaa."
Mies hätisti lähemmäs kepin kanssa hipsivän, kuravettä valuvan Kalinkan kauemmas.
"Sinä tulet löytämään aina apua. Et ole yksin. Lapsellasi tulee olemaan hurjan monta rakastaa tätiä ja setää."

Muriel niiskaisi uudelleen.
"Se ei kestä ikuisesti", hän myönsi ja pyyhki loputkin poskille valahtaneet kyyneleet pois poskiltaan.
Hän epäili omaa kykyään rakastaa, kun oli ajanut niin monta hyvää miestä pois. Ehkä hyvyys oli ollut se ongelma.
"Hitto sinä olet ihana, olenko koskaan sanonut sitä sinulle? Toivon, että huono ajatuksesi ymmärtää, kuinka onnekas on."

Wolfie nauroi käheällä hyväntuulisuudella ja painoi suudelman naisen otsalle, ennen kuin tarjosi kokeillen omaa hihaansa niistämistä varten.
"Ehkä silloin tällöin, kun olit harvinaisen onnellinen", hän vastasi silmät tuikahtaen.
"Pitäisikö meidän jatkaa matkaa? Tai kääntyä takaisin päin, jos olet kovin kipeä?"

Hihan tarjoaminen sai Murielin naurahtamaan ja hieraisemaan nenänpäätään leikkisästi sitä vasten.
"Hölmö mies, sinun kanssasi olin hyvin usein harvinaisen onnellinen", hän muistutti.
Oli vielä nykyäänkin.
Hän suoristautui muurin reunalta.
"Jatkaa matkaa. Olen melko vakuuttunut, että saan aamupalan pidettyä alhaalla. Sitä paitsi takapuoleni jäätyy, jos vielä istun."

Wolfie naurahti ja ojensi kätensä Murielille auttaakseen tämän ylös.
"Koirilla näyttää olevan hauskaa", hän totesi katsellessaan autuaan onnellisia ja kertakaikkisen saastaisia koiriaan, jotka laukkasivat läähättäen edestakaisin Murielin lauman joukossa. Polina loikki jänismäisellä notkeudella korkealle ilmaan.
"Olen onnellinen, että sinulla on työ, josta pidät. Onko se ollut sitä, mitä toivoit?"

Muriel yritti olla irvistämättä.
"Ole kiltti ja vakuuta minut siitä, että työ kaikki on vain mutaa. Neutraalisti maalta tuoksuvaa mutaa..."
Mitä onnellisemmalta koirat näyttivät, sitä pahemmasta saastasta oli yleensä kyse.
Muriel piti otteensa miehen kädestä vielä silloinkin, kun oli jo päässyt jaloilleen ja suuntasi askeleensa kohti heidän koiriaan.
"Paljon enemmän. Rakastin työtäni pieneläinklinikalla, mutta nykyinen työni saa oloni tuntumaan siltä, kuin olisin saanut palan entistä minääni takaisin."

"Olen todella onnellinen puolestasi", Wolfie vastasi ja puristi Murielin kättä heidän jatkaessaan kävelyä.
"Olen melko varma, että saamme molemmat viedä koirat pesulle tämän lenkin jälkeen. Onneksi autoni on jo valmiiksi nähnyt kaikenlaista." Kalinka ravisteli itsestään vettä ja laukkasi sitten jälleen matkaan, hiettäytyen kierimään vetisiin lätäköihin.

Muriel vilkaisi Wolfieta ja hymyili silmät siristyen.
"Toivon, että sinäkin nautit työstäsi. Saat innostaa nuoria ihmistaimia musiikin pariin. Ehkä voisit soittaa joskus jotakin Pikkuloisellekin. Ties vaikka innostuisi musiikista..."
Hän seurasi kauhulla, kuinka Rigel löysi kuraisen polunpätkän ja loiskutteli menemään, viimeisetkin valkoiset tassukarvat kadoten ravan alle.
"Oletko varma, ettet halua laittaa tyttöjä minun laumani joukkoon? Voin suihkuttaa koko porukan puhtaaksi kerralla."

”Minä rakastan työtäni”, Wolfie vakuutti lämpimästä naurahtaen, ”valtavan paljon. Toivon, että olisin löytänyt opettamisen jo vuosia sitten. En usko, että haluaisin luopua opettamisesta, vaikka alkaisin jälleen säveltää enemmän.”
Polina katosi hetkeksi näkyvistä ja loiskahduksesta päätellen sukelsi nummen poikki kulkevaan, pieneen jokeen.
”Kyllä me selviämme. Tytöt ovat kovia kylpemään.” Ei ollut vain kerta, kun toinen venäläisistä oli murtautunut kylpyhuoneeseen ja loikannut miehen seuraksi kylpyammeeseen.

Muriel kurotti hipaisemaan nenänpäällään Wolfien poskea.
"Se on hyvä. Toivoisin, että voisin olla kärpäsenä katossa näkemässä, kun opetat."
Mies oli varmasti hurmaava opettaja, hieman omissa maailmoissaan, mutta juuri sellainen, josta oppilailla riittäisi tarinoita kerrottavaksi nuoremmille sukupolville.
"Jos olet varma. Saatat kyllä joutua luuttuamaan koko asuntosi sen jälkeen, kun olet saanut tyttösi ensin kylpyyn saakka."

"Varmasti", Wolfie nauroi ja kiersi käsivartensa Murielin hartioille.
"Todennäköisesti – mutta minun tyttöjeni kanssa se on välttämätöntä joka tapauksessa märällä säällä." Pitkäsääriset venäläiset nauttivat ojista, lätäköistä ja märässä maassa loikoilusta.
"Ja yksi työkaverini yrittää maanitella minut ottamaan kolmannenkin borzoin. Joku raukka kuulemma kaipaa epätoivoisesti kotia."

"Tyttösi vain tietävät, että mutakylvyt tekevät ihmeitä iholle."
Ja niin taisivat tietää myös hänen koiransa. Luojan kiitos isoisästä, joka oli ollut itsekin koiraihminen ja varmistanut, että kellarikerroksessa oli kylpyhuone, johon kuratassut saattoi ajaa suoraan pihan kautta, ja päästää vasta sitten takaportaita pitkin yläkertaan.
Muriel katsahti Wolfieta ja räpäytti silmiään.
"Sinulta se saisi hyvin rakastavan kodin."

Wolfie katsahti Murielia varoittavasti silmäkulmastaan ja kohotti kulmaansa.
"Niinkö luulet?" hän kysyi skeptisellä huvittuneisuudella.
"Minun nykyisetkin tyttöni ovat aivan käytöstavattomia. Lentävät ulos tapakurssilta. Tönivät viattomia naisia ankkalampeen", mies muistutti ja vilkaisi Polinaa, joka näytti viattomasti lätkivän yhtä Murielin koirista pitkällä käpälällään.

Halley oli vain riemuissaan saamastaan huomiosta, heilutti huiskahäntäänsä kyömy kuono melkein nauruun avautuneena.
"Sinun tyttösi käyttäytyvät kammottavan huonosti", Muriel myönsi naurahtaen, ja pyyhkäisi sormensa läpi Wolfien punaruskeasta, villiintyneestä harjasta.
"Mutta niillä on vielä mahdollisuus oppia. Ja etkö sitä paitsi tavannut huonon ideasi juuri siksi, että ne päättivät töniä sivullisia ankkalampeen?"

"Niin tekevät. Hävyttömät, säädyttömät tytöt", Wolfie naksautti kieltään paheksuen ja katsahti Murielia hymyillen, nojaten päänsä hetkeksi kosketusta vasten. Varsin samoin kuin koiransa.
"Tapasin – Kalinkan remmi katkesi. Näin kuin hidastettuna, kuinka se taklasi hänet kylmään, kuraiseen lampeen. Hienoissa, vaaleissa vaatteissaan. Hänen koiransakin karkasi."

"Hävytön, säädytön mies", Muriel naurahti pehmeästi ja antoi kätensä viipyä hetken hiusten joukossa ennen kuin joutui keskittämään huomionsa hetkeksi koiriinsa. Hän vihelsi terävästi, ja saatuaan kuonot kääntymään itseään kohti vapautti laumansa jatkamaan puuhiaan. Kukkulan kiertävä polku alkaisi hitaasti kaartaa takaisin muurinpätkää ja tietä kohti.
"Huonolla ideallasi on koira", Muriel totesi tyytyväisenä.
"Mitä sitten tapahtui?"

"Sinä tunnet minut hyvin", Wolfie vastasi silittäen naisen selkää. Hävytön, säädytön mies, joka elätteli hävyttömiä, säädyttömiä päiväunia huonosta ideastaan.
"Sitten – kuin täydellinen herrasmies – vein hänet lämmittelemään kotiini ja annoin hänelle villapaitani. Luulen, että keitin hänelle teetä. Ja kun tapasin hänet koirakurssilla ja tulimme molemmat heitetyksi ulos, joten vein hänet kaupungin parhaaseen ravintolaan."

"Totta kai tunnen"; Muriel vakuutti hymähtäen.
He olivat jakaneet monta vuotta elämästään yhdessä, kaksi eksynyttä sielua maailmalla helpottamassa toistensa yksinäisyyttä.
Wolfien vastaus sai hänet nauramaan epäuskoisena.
"Sinä et sitten pilaillut sen ulos lentämisen kanssa", hän hymisi.
"Kokkasit hänelle ruokaa?"

"En. Surullista, mutta totta, ettei ole ainoa kerta", Wolfie vastasi.
"Mutta tyttöni ovat jo edistyneet huimasti, luulen." Tai ohjaaja oli vain väsynyt heittämään häntä ulos.
"Niin kokkasin. Som Tumia, wokkia, mangosorbettia ja suklaisia pannukakkuja", mies muisteli.
"Ja taisin juottaa hänet vahingossa humalaan, joten hän jäi luokseni yöksi. Ennen kuin katsot minua noin, minä vietin yöni kiltisti sohvalla."

Muriel vilkaisi kahta liehuvaturkkista tyttöä.
"Niillä on kaikki mahdollisuudet edistyä", hän vakuutti, taputtaen Wolfien hartiaa kannustavasti.
Mies oli vain niin uskomattoman hyväsydäminen, siinä ongelma taisi lopulta piillä. Ja tytöt riehuivat rakkautta pursuten ympäriinsä.
Toinen kulmakarva kohosi korkealle, kun hän käänsi katseensa takaisin miehen kasvoihin.
"Vahingossa humalaan?"

Wolfie toivoi niin. Joku päivä hänen hävyttömät tyttönsä saattaisivat hyvinkin olla mallikansalaisia.
"Joimme viiniä ruoan kanssa", hän puolustautui.
"En tajunnut, että hän otti liikaa." Hänen olisi toki pitänyt katsoa kuinka pikkuinen Sylvia oli, mutta...
"Mitään asiatonta ei tapahtunut. Ei ennen kuin hän ilmestyi yksi yö luokseni perinpohjin tolaltaan."

"Ruuan kanssa", Muriel toisti, ja pukkasi kevyesti miehen kylkeä.
"Ei selvästikään siis vielä niin paatunut nainen kuin minä."
Hänelle ei ollut tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia jakaa viinipullollista auringonlaskua tai -nousua katsellessa, tai muuten vain.
"Ei edes unia?" hän hymähti ja jätti toisen käsivartensa lepäämään kevyesti Wolfien selän taakse.
"Kun hän oli riidellyt keljun miehensä kanssa?"

"Ei", Wolfie protestoi käheästi nauraen ja kurtisti kulmiaan.
"Luulen. Ehkei vielä silloin, mutta olet oikeassa. Hänestä tuli säännöllinen vieras unissani, jotka eivät olleet lainkaan niin hävyttömiä kuin voisi kuvitella. Hänestä tuli vain osa elämääni niissä."
Hän antoi kätensä laskeutua Murielin vyötärölle.
"Niin. Mies oli tainnut löytää villapaidan, jonka lainasin hänelle ankkalammen jälkeen."

Muriel tunsi myötätunnon pistoksen ja silitti hellästi Wolfien kylkeä.
"Sinä kuulostat hyvin yksinäiseltä", hän huomautti hiljaa ja hipaisi nenänpäällään miehen poskea.
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"No voi helvetti. Oliko se... Oliko mies suuttunut pahastikin?"
Huonon idean mies ei ollut kuulostanut Wolfien puheissa turhan ymmärtäväiseltä hahmolta.

Usein Wolfie tunsi olevansa. Hyvin yksinäinen mies, joka vaelsi yöt asunnossaan uskaltamatta hakea lohtua musiikista, jotta naapurit eivät hankkisi hänelle häätöjä.
"Minä selviän kyllä, Muriel", hän vetosi suoden naiselle lempeän hymyn ja halasi tämän kylkeensä.
"Oletan niin. Villapaita oli revitty. Ja huono ideani niin tolaltaan, että hän käveli luokseni Newcastlesta."

Ajatus oli silti särkeä Murielin sydämen.
"Muista, että olet aina tervetullut kotiini", hän muistutti hiljaa. Vaikka se ei ollutkaan sitä, mitä Wolfie todella kaipasi, ehkä se auttaisi taittamaan edes pahimman yksinäisyyden kärjen.
Hänen kasvoillaan häivähti myötätuntoinen irvistys.
"Ai hitto... Kuinka siinä kävi? Oliko hän kunnossa?"

Wolfie painoi suudelman Murielin poskelle. Muistihan hän. Mutta Murielilla oli uusi elämä, ja nainen ansaitsi elää sitä ilman menneisyyden painoa.
"Fyysisesti uskoisin niin, mutta hänen miehensä sanoo aivan hirvittävän julmia asioita. On sietämätöntä nähdä, miten lyttyyn se sika hänet lyö", mies sanoi tulinen terä äänessään.
"Hän ansaitsee tietää, ettei mikään siitä ole totta."

Tuli löysi tiensä myös Murielin katseeseen. Hänen ystäviensä ystävät olivat hänenkin ystäviään, eikä yhtään hänen suuren laumansa jäsentä kohdeltaisi huonosti. Ei edes sellaista, jota hän ei ollut koskaan tavannut.
"Jättäisi sellaisen sian", hän puhisi kiukkuisesti.
"Ei kenenkään tarvitse kuunnella pahoja puheita."
Jostain kuului loiskahdus ja sorsapariskunta syöksyi kaakattaen ilmaan.

"En tiedä, millainen liitto heillä on muuten", Wolfie sanoi kohauttaen olkiaan.
"En usko, että minulla on oikeutta ehdottaa hänelle sellaista. Yritän vain tehdä parhaani kumotakseni ne hirvittävät asiat, mitä se mies hänelle on sanonut."
Polina laukkasi heitä vastaan kieli suusta riippuen ja kiehnäsi puikkomaista päätään miehen ojennettuun käteen. Silkkiset ruusukorvatkin tippuivat kuraista vettä.
"Miten sinulla ja... Lapsen isällä menee?"

Myös Muriel ojensi kättään pyyhkäistäkseen kuraisen koiran päätä. Suihkuun hänkin joutaisi viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi saanut oman laumansa puhtaaksi. Ehkä hän voisi jopa laittaa itselleen rentouttavan kylvyn, jos jaksaisi pysyä pystyssä siihen saakka.
"Hyvä mies", hän totesi, ja kurtisti kulmiaan kysymykselle.
"Hän asuu Lontoossa ja minä täällä. Luulen, että voimme kestää toisiamme sillä tavalla. Meillä ei yhtään hullumpaa silloin, kun olemme yhdessä. Ensin hän oli tosin sitä mieltä, että minun pitäisi hankkiutua Pikkuloisesta eroon ja että olisin kammottava äiti, mutta se oli varmasti vain alkujärkytystä."

Wolfie kohotti järkyttyneenä kulmiaan.
"Hän sanoi sinulle, että sinun pitäisi hankkiutua eroon lapsestasi ja että olisit kammottava äiti? Mikä hiton sika se mies on?" hän kysyi kulmat nyt kurttuun painuen. Oli järkyttynyt tai ei, oli asioita, joita ei yksinkertaisesti sanottu.
"Onko hän sanonut niin uudelleenkin?"

Muriel kohautti toista olkapäätään.
"Tarkalleen ottaen hän kehotti lopettamaan raskauden ja toi esiin, etten voi tarjota kovinkaan kummoista elämää lapselle, jota en alun perin edes halunnut."
Ja että olisi ollut kaikille palvelus vain lopettaa koko raskaus.
Hän ei mielellään muistellut vanhoja tai kantanut kaunaa, mutta siitä huolimatta sanat tuntuivat palaavan mieleen uudelleen varsinkin nyt, kun Pikkuloinen oli yhä todellisempi.
"Ei, ei tietenkään. Se oli alkujärkytystä, siinä kaikki. Mutta mitä jos hän oli oikeassa? Minä en halunnut Pikkuloista."

"Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa sellaisia asioita", Wolfie sanoi kulmat kurtistuen ja silitti Murielin selkää.
"Se on sinun päätöksesi, mitä haluat tehdä." Hän katseli naista silmäkulmastaan. Hän näki Murielin uskomattomana äitinä. Voisiko nainen nähdä itsensä sellaisena?
"Haluatko sinä Pikkuloisesi nyt?"

Muriel kohautti olkapäätään uudelleen.
"Uutiset Pikkuloisesta eivät tulleet tarkalleen ottaen kovinkaan hyvään saumaan. Voi olla, että olisin itsekin sanonut vastaavassa tilanteessa kammottavia asioita."
Ja nythän Samuel oli luvannut olla mukana Pikkuloisen elämässä. Ostaa ponin. Oli jopa esitellyt nallekarkkimaista kuvaa vanhemmilleen.
"Tietenkin haluan. Hän on minun Pikkuloiseni."

"Ja se riittää", Wolfie vastasi.
"Kaikki muu on opittavissa." Kalinka ja Polina olivat lähteneet kilpasille ja lensivät kumpuilevan, märän maaston poikki. Polina viskoi päätään, märkä kepinkappale suussaan.
"Sinusta tulee upea äiti, rakas. Ja kaikki tulee kääntymään parhain päin."

Ei mennyt kauaakaan, kun Kalinka ja Polina saivat kilpakumppanin komeetan lailla kiitävästä Halleysta, joka loikki ilmaan ihan vain siitä riemusta, että sillä kerrankin oli joku kaveriksi riehumaan. Norma rakasti juoksemista, mutta ei intoutunut samalla tavalla revittelemään kuin Wolfien villit tytöt.
Mochi olisi järkyttynyt jos olisi tiennyt, että sen tytöt olivat kilpasilla vieraan (kyseenalaisen) uroksen kanssa.
"En varmaankaan voi kasvattaa lasta niin kuin koiraa? Naksuttimen kanssa..." Muriel huokaisi.

"Voit aina kokeilla", Wolfie ehdotti silitellen Murielin selkää heidän kävellessään.
"Kaikki menee hyvin. Sinä opit olemaan äiti. Et ehkä näe sitä itse, mutta sinussa on valtavasti äidillistä voimaa ja rakkautta jo nyt – ja tiedäthän, että sinuun on ohjelmoitu geneettisesti äidin vaistot?" hän kysyi silmät tuikahtaen.

"Ehkä voisin kirjoittaa onnistumisestani kirjan."
Sielunsa silmin Muriel näki laumansa, kauniissa rivissä odottamassa ruokakuppejaan, Pikkuloinen joukon jatkona.
Ehkei se olisi sopiva kasvatusmetodi, mutta ajatus sai silti Murielin tirskahtamaan.
"Hölmö mies, puhut omiasi", hän tuhahti, nipistäen Wolfien kylkeä kevyesti.
"Oikea madonnaikonin perikuva..."

"Välitön bestseller", Wolfie vakuutti lämmin pilke silmäkulmissaan.
Nipistys sai hänet nauramaan ja sieppaamaan Murielin syleilyynsä, siunatun tilan helläksi ja varovaiseksi tekemään halaukseen, jossa hän veti naisen selän rintaansa vasten ja lukitsi tämän käsivarret kylkiä vasten.
"Kyseenalaistatko viisauteni?" hän kysyi heijaten Murielia kevyesti ja painaen suudelman naisen niskalle.

"Voisin omistaa teoksen rakkaalle laumalleni."
Yllättävä sieppaus sai Murielin ensin inahtamaan ja sitten nauramaan, niin että lähettyvillä pyörinyt Astrid kohotti hetkeksi kysyvänä kuononsa puolikuolleesta heinätuppaasta, jota oli haistellut antaumuksella. Hän nojautui kevyesti Wolfieta vasten, kääntäen päätään sen verran, että saattoi katsahtaa miestä silmäkulmastaan.
"Tulen kyseenalaistamaan viisautesi aina ja ikuisesti", hän vakuutti silmät siristyen.
"Tahdotko kummiksi?"

Vaaleanvihreät kissansilmät siristyivät hymyyn ja viuhkottuivat naururypyille.
"Totta kai", Wolfie vastasi ja hillitsi halunsa painaa uusi suudelma naisen niskalle. Se ei kuulunut enää hänen oikeuksiinsa. Hän ei kuitenkaan hellittänyt halaustaan.
"Olisin hyvin otettu kunniasta."

Muriel hymyili ja taivutti päätään niin, että saattoi hipaista Wolfien poskea nenänpäällään.
"Kai tiedostat, että tulen vetoamaan siihen häikäilemättömästi, kun tarvitsen Pikkuloiselle hoitajaa tai pianonsoitonopettajaa?"
Ehkä mies oli oikeassa. Vaikka hän olisi kammottava äiti, Pikkuloisella olisi paljon rakastavia setiä ja tätejä ympärillään. Kai sellainen jotakin paikkasi?
"Ehkä haluat kirjallisen sopimuksen siitä, mitä velvollisuuksiisi kuuluu?"

Kaipaus vihlaisi kipeänä, mutta Wolfie hymyili, hipaisi Murielin poskea huulillaan ja vapautti naisen sitten otteestaan.
Se oli kaikki menneisyyttä.
"Minä olen mielelläni Pikkuloisen hoitaja ja pianonsoitonopettaja. Voin opettaa myös viulunsoittoa, selloa ja laulua", hän vastasi silmät lämpiminä ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Olen paikalla, kun tarvitset minua."

Muriel kääntyi nipistämään pisamaista poskea ja painoi sitten toiselle hellän suudelman.
"Kuinka kammottavaa on kuunnella ensimmäisiä viulunsoittoharjoituksia?" hän kysyi, silmät epäluuloisesti siristyen.
Hän oli melko varma, että ainakin osa lauman karvaisista jäsenistä yhtyisi kuoroon enemmän kuin mielellään, kuinka mones sukupolvi silloin sitten olisikaan menossa.
Käsi hakeutui taas Wolfien käteen, sormet lomittain miehen sormien kanssa.
Ei yksin. Ajatus oli hämmästyttävän lohdullinen.

Wolfie puristi Murielin kättä hellästi ja sovitti pitkät askeleensa naisen tahtiin.
"Kun minä opetan, varsin miellyttävää", mies vakuutti huvitusta silmissään. Jos keskittyi yrittämiseen ja lapsen suloisuuteen, musiikkikin kävi paljon siedettävämmäksi.
"Ja lahjana sinulle, sinun ei tarvitse olla paikalla."
Kalinka näytti sukeltavan kivimuuria reunustavaan, tummasta vedestä täyteen ojaan onnessaan. Wolfie katsahti sitä kohtaloonsa alistuneena.

Muriel vilkaisi Wolfieta pieni skeptisyys katseessaan viipyen.
"Varsin miellyttävää", hän toisti, ja pudisti hieman päätään. Ehkä se oli vain ammatinvalintakysymys. Jos miehellä oli vaikka jokin maaginen kyky kuulla oppilaansa potentiaali, ei vain sitä, kuinka kuolevalta kissalta näiden musiikki kuulosti harjoittelun alkumetreillä.
Hän puristi miehen kättä hellästi.
"Olet aarre."

Wolfie naurahti käheästi ja katsahti Murielia silmäkulmastaan.
"Olet tainnut sanoa niin joskus ennenkin", mies totesi. Ehkä hän olisi aarre jollekulle toisellekin joku päivä.
"Pitäisikö meidän palata vähitellen autoille? Vai kuinka sinä voit?" hän kysyi ja tutki naista huolta silmissään.

"Mahdollisesti. Mutta olen melko vakuuttunut siitä, ettei sitä voi sanoa liian moneen kertaan."
Muriel irrotti otteensa Wolfien kädestä, mutta vain sujauttaakseen sen tämän käsivarren alle, halatakseen itsensä hieman lähemmäs miehen kylkeä.
Hänen rakas, rikkinäinen laumansa.
Kulmat painuivat melkein tyytymättöminä alas. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta väsymys tuntui jo raajoissa ja hengitys kulki raskaammin kuin hän olisi toivonut.
"Se saattaisi olla viisasta. Muuten joudun kipuamaan reppuselkään."

"Sekään ei olisi ensimmäinen kerta", Wolfie vastasi silmät tuikahtaen ja silitti Murielin kylkeä heidän kävellessään.
"Jos väsyt, minä kannan sinut kyllä", mies lupasi. Hän hätkähti, kun Polina tuuppasi häntä yllättäen takapuoleen kuonollaan, heitellen näyttävästi kepinpalasta suussaan, ylpeänä ja onnellisena. Wolfie rapsutti sen niskaa hellästi.
"Niin kuin silloin Nepalissakin."

Muriel hymähti riemuitsevalle Polinalle.
"Mitä sinulla on siinä, tyttökulta? Aarre? Hieno, oikein hieno."
Hän käänsi katseensa takaisin Wolfieen ja tuhautti nenäänsä.
"Silloin nilkka nyrjähti", hän puolustautui, pukaten miestä kevyesti lantiollaan, muistolle hymyillen. Ei hän menisi myöntämään, että oli väsähtänyt heistä ensin.
"Ja Thaimaassa oli auringonpistos."

"Niin taisi olla", Wolfie myönsi hymyillen.
"Mitä Norjassa tapahtui?" hän kysyi punertavat kulmat mietteliään asteen painuen.
"Muuta kuin se, että minä putosin vuonoon kolmesti ja eksyin useamman kerran väärään bussiin. Norja on kamalan vaikea kieli ymmärtää."

"Norjassa..."
Muriel kurtisti hieman kulmiaan.
"Olkoon, Norjassa minä väsyin ensin. Mutta kun on vain yksi keuhko, se on sallittua silloin tällöin."
Muisto vääristä busseista - ja vähän vuonostakin - sai hänet hymyilemään.
"Olet noin hoikaksi kaveriksi hämmästyttävän vahva."

"Tiedäthän sinä, että kantaisin sinua milloin vain", Wolfie muistutti silmäkulmat naururypyille viuhkottuen ja taputti käsivarttaan.
"Tai sinä olet paljon kevyempi kuin kuvittelet." Märän nummen vesi oli tunkeutunut sisään kenkiin, ja kylmä vesi loiskahteli sukissa joka askeleella, mutta sillä ei ollut merkitystä.
"Meillä oli aikamoisia seikkailuja."

"Tiedän, ja aion käyttää sitä häikäilemättömästi hyväkseni", Muriel vakuutti virnistäen.
Lauma oli seurannut kuuliaisesti mukana, mitä nyt poikennut muutaman lätäkön kautta.
Murielin ilme pehmeni hieman.
"Hyvin rakkaita seikkailuja."

"Sinä tiedät, että olen koska tahansa ilomielin käytettävänäsi", Wolfie muistutti hymyillen. Kalinka siirtyi hänen vierelleen ja talutti miestä etusormesta, se hellästi hampaidensa välissä.
"Hyvin rakkaita seikkailuja", hän myönsi.

Muriel laski katseensa Kalinkaan.
"Sinun tyttösi on hieman omalaatuinen tapaus", hän huomautti hyväntuulisesti ja painoi suukon Wolfien pisamaiselle poskelle.
Oli melkein haikeaa, että hänen Roverinsa saattoi jo erottaa kauempana muurin takana.
"Milloin ehtisit tulla käymään?"

"Erityislaatuinen lumihiutale", Wolfie vastasi ja antoi Kalinkan taluttaa itseään. Sen suipolla naamalla oli keskittynyt ilme ja hapsukas häntä liehui touhukkaasti.
Hän silitti Murielin selkää poskisuudelman saadessaan.
"Luultavasti mikä ilta tahansa. Musikaalin kenraaliharjoitukset lähestyvät, ja nuoret ovat tohkeissaan, joten työstän esitystä heidän kanssaan koulun jälkeen. Luuletko, että pääset heidän ensi-iltaansa?"

Kuvaus sai Murielin hymisemään naurusta.
"Sillä on selvästikin tärkeä tehtävä."
Kallis isäntä talutettavana. Wolfie ei ehkä ollut kaikkein jämptein ja johdonmukaisin koiranomistaja, mutta ainakin tämä rakasti tyttöjään, ja tytöt olivat silminnähden yhtä kiintyneitä mieheen.
"Mikään ei pitäisi minua sieltä poissa", hän vakuutti. Ei mikään muu kuin hätätapaus työpaikalla, nyt kun hän ei vielä ollut liian raskaana hoitamaan tehtäviään.
"Tule käymään huomenna töiden jälkeen? Ota tytöt mukaan, voivat riehua takapihalla."

"Totta kai on", Wolfie vastasi. Polinakin liittyi Kalinkan seuraan ja kirputti ottosisarensa niskaa. Hänen koiransa olivat Persoonia, ja hän oli melko varma, että kaksi riittäisi. Tällä kertaa hän pitäisi päänsä ja sanoisi ei kolmannelle.
"Tulen mielelläni", mies lupasi.
"Ja voin tuoda vihreää curryä mukanani."

"Pelastajani", Muriel hymähti ja silitti Wolfien selkää.
"En tosin loukkaannu, mikäli huono ideasi päättää ilmestyä ovesi taakse. Uskoisin selviäväni juuri ja juuri tiistaihin ilman curryasi."
Oli ehkä väärin toivoa, että huonosta ideasta kehittyisi jotakin enemmän. Että ehkä tästä olisi lievittämään miehen yksinäisyyttä tavalla, johon hän ei enää kyennyt.
Ohittaessaan sortuneen portin hän vihelsi koirat luokseen, hätistelläkseen kuraiset mutta onnelliset olennot autonsa kyytiin.
"Jätitkö autosi kauaksikin?"

Wolfie naurahti käheästi, uskaltamatta elätellä toiveita Sylvian saapumisesta. Sen toivominenkin tuntui väärältä, sillä usein naisen ilmestyminen tarkoitti riitoja ja onnettomuutta kotona.
"Ei, ei. Se on tuolla isomman tien varressa", mies vakuutti ja naksautti kaulassaan kantamansa remmit kiinni tyttöjensä pantoihin.
"Nähdään huomenna", hän lisäsi ja veti Murielin vielä viimeiseen halaukseen.

Isot koirat kiersivät vielä kunniakierroksen Wolfien ja tämän tyttöjen ympäri ennen kuin loikkasivat Roverin takakonttiin. Supernova ja Astrid saivat matkustaa vuoratulla takapenkillä, aivan yhtä kuraisena kuin toverinsa.
"Ole kiltti ja tuo tupla-annos", Muriel pyysi, painaessaan suudelman miehen poskelle.
"Ajakaa varovasti."

"Sinä myös", Wolfie vastasi hymyä vihreissä kissansilmissään, ennen kuin suoristi vinoon valahtanutta, Murielin Norjassa neulomaa kaulaliinaa ja lähti jatkamaan ruohottunutta tietä venäläisten pitkäsäärien kanssa kohti autoaan.
Ehkä se vielä muutaman matkan selviäisi, vaikka moottori yski ja auto oli sammua jokaiseen risteykseen.

Keskiviikko 27. maaliskuuta 2019, kello 20:37, Hexham

Oli olemassa hyvin suuri todennäköisyys sille, ettei Wolfie ollut kotona. Mies saattoi olla ulkoiluttamassa koiriaan, tai kenties vielä koululla pitkäksi venähtäneen työpäivän jäljiltä. Tai matkalla, matkalla jonnekin, missä tämän musiikkia kaivattiin.
Oli olemassa mahdollisuus myös siihen, että tämä oli niin uppoutunut sävellystyöhön, että ovikellon sointi jäisi kuulematta.
Muriel oli melkein kääntynyt viime hetkellä kannoillaan ja palannut autolleen.
Mutta lopulta hän ei ollut tehnyt niin, vaan astellut tutulle ovelle ja soittanut ovikelloa. Kevät teki kai tuloaan, mutta silti hän kietoi vihreää villakangastakkia tiukemmin ympärilleen odottaessaan sydän jyskyttäen, avautuisiko ovi. Takki istui väljemmin kuin ennen, jopa väljemmin kuin ennen raskautta.
Hän hieraisi vapaalla kädellään kasvoaan ja mietti, kuinka tummiksi silmänaluset voisivat vielä muuttua, ennen kuin ne maalaisivat pysyvät varjot hänen silmiensä alle.

Kerrostaloasunto alkoi käydä pieneksi hänelle ja neljälle borzoille – vaikka neljäs olikin pitkäkoipinen, nukkaturkkinen pentu. Joka näytti tällä hetkellä nyhtävän sisuksia viimeisestä ehjästä koiranlelusta.
"Tytöt", purppuranviolettiin neuleeseen pukeutunut Wolfie vetosi, kun ovisummeri soi ja sai koirat sinkoamaan hämärään eteiseen. Mies sai pelastettua juuri ja juuri viinilasin kaatumasta nurin ja rimpuili irti huovista seuraten venäläisiä ovelle. Hän painoi summeria, sytytti eteiseen valot, avasi oven tuupittuaan koiria kauemmas ja kurkisti käytävään punaruskeat hiukset häpeilemättömän sekaisin.

Nyt oli jo aivan varmasti myöhäistä kääntyä pois. Vaikka aina voisi syyttää pahatapaisia pikkupoikia siitä, että summeri oli soinut itsekseen. Kai lapsilla oli vielä tapana tehdä niin? Soittaa summeria ja juosta sitten hihitellen nurkan taakse karkuun.
Ehkä nykylapsilla oli liian kiire viskoa vihaisia lintuja uutuuspuhelintensa näytöillä.
Muriel tunsi epätavallista hermostuneisuutta seistessään oven takana, puristaen toisella kädellään käsilaukkunsa kulunutta hihnaa. Hän oli luvannut itselleen, että pysyisi rauhallisena.
Hän oli luvannut itselleen monta asiaa.
Ja silti nähdessään tutut, pisamaiset kasvot ja vihreät kissansilmät hän tunsi, etteivät kyyneleet olleet kaukana.
"Hei", hän tervehti Wolfieta.
"Häiritsenkö?"

"Hei", Wolfie tervehti sulaen hymyyn, joka siristi kuparihippuiset silmät lämpimästi.
"Et tietenkään. Tule sisään", hän kannusti ja tuuppi lonkkakorkuisia venäläisiä kauemmas, jotta Muriel mahtuisi sisään eteiseen.
"Tytöt, nätisti", mies varoitti ja sieppasi Kalinkaa kaulapannasta, ennen kuin se ehti hypätä naista vasten ja taklasi jalallaan nokimustan borzoipennun.
"Mitä kuuluu?"

Muriel työntyi sisään eteiseen ja alkoi riisua takkiaan, mutta liike pysähtyi hetkeksi, kun hän näki pienen, tumman ja pörröisen olennon Wolfien jalan vierellä.
"Tuo ei ole ollut täällä ennen", hän huomautti, kun toipui pari kertaa silmiään räpäytettyään.
"Eikä se ole täällä minun aloitteestani."
Mikä olisi saattanut olla yksi hyvin todennäköinen vaihtoehto.
"Hyvää. Oikein hyvää. Kunhan vain... Mitä sinulle kuuluu, rakas?"

Wolfie kumartui ja nosti lähinnä pitkistä käpälistä koostuvan pennun syliinsä, antaen sen nuolla rakastavasti pisamaista poskeaan.
"Olen vain heikko mies", hän vastasi ja ähkäisi, kun joku tytöistä tuuppasi kuononsa hänen jalkoväliinsä.
"Tämä on Vasilisa", hän esitteli rapsuttaen pennun pehmeää niskaturkkia.
"Ja hyvää, tule olohuoneeseen. Haluatko viiniä? Avasin pullon."

"Olet aina ollut", Muriel myönsi ääni pehmeten tavalla, joka sai sen kuulostamaan kohteliaisuudelta. Jokin kipeä vihloi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi huomioimasta sitä.
Niin makaa kuin petaa, nainen.
Riisuttuaan takkinsa hän tervehti ensin lauman vanhemmat jäsenet, ennen kuin astui lähemmäs Wolfieta.
"Oliko sekin kotia vailla?" hän kysyi, kun rapsutti pennun niskaa samalla kun painoi Wolfien toiselle, vähemmän nuollulle poskelle suukon.
"Kiitos. Ehdottomasti."

Wolfie nauroi käheästi ja katsahti Murielia huvittuneena. Mutta se oli totta. Hän oli heikko, typeriin päätöksiin taipuvainen mies. Hän johdatti Murielin peremmälle hämyisään, tummasävyiseen olohuoneeseen, jota televisiossa pyörivä Taru sormusten herrasta valaisi.
"Istu alas", mies kannusti ja haettuaan Murielille lasin keittokomerosta, täytti sen punaviinillä ja ojensi naiselle, ennen kuin vajosi upottavalle sohvalle.
"Noh, olihan se kotia vailla, tavallaan. Kasvattaja puhui minut ympäri." Vasilisa jahtasi isosiskojaan pitkät käpälät viuhtoen.
"Mutta – mitä sinulle kuuluu?"

Käheä nauru oli täyttää Murielin häkellyttävällä ikävällä, mutta kaikeksi onneksi hän saattoi haudata nenänpäänsä hetkeksi pennun tummaan turkkiin ja hengittää syvään sen tuoksua. Se riitti karkottamaan ikävän, melkein.
Tai ehkä ei.
Hän löysi itselleen luontevasti paikan sohvannurkasta, veti jalkansa koukkuun ja valikoi itselleen yhden torkkupeitoista, joista ainakin osa oli hänen perujaan.
"Heikko mies", hän huomautti ja tökkäsi Wolfien reittä varpaallaan.
"Ja minulla on kaikki hyvin. Kuinka sinä itse olet voinut, Wolfie? Olethan muistanut syödä?"

Wolfie nojasi rennosti sohvan selkänojaan ja siemaisi viiniä. Ivankan kultainen, jalopiirteinen pää painui hänen syliinsä melkein anovana. Koiria ei vähääkään haitannut, että syli oli pieni niiden kokoon verrattuna.
"Minullakin on kaikki hyvin", hän rauhoitteli ja laski kätensä reittä tökänneelle jalalle, kiertäen sormet kevyesti nilkan ympärille. Insomnia helpotti kahden työn tekemistä.
"Oletko sinä muistanut syödä?"

Muriel otti pitkän, ehkä hieman liiankin pitkän kulauksen lasistaan nyt kun siihen oli mahdollisuus. Hän ojensi toisenkin jalkansa ja asetti sen Wolfien syliin sikäli kuin siinä oli tilaa koiralta, ja ojensi toisen kätensä rapsuttamaan lähemmäs työntyvää Polinaa korvan takaa.
"Olen iso tyttö, osaan huolehtia itsestäni", hän vakuutti, tutkiessaan Wolfien kasvojen tuttua profiilia.
"Entä uni? Oletko saanut nukuttua?"

"Kohtuullisesti", Wolfie vastasi puolittaisella, hieman haikealla hymyllä. Uni ei ollut koskaan ollut helppoa, mutta ainakin nyt hän oli saanut sävellyksiä valmiiksi. Hän ei ollut varma, mitä ajatteli elämänmuutoksesta, joka tuntui syövän enemmän ja enemmän pinta-alaa kuin vaivihkaa.
"Entä sinä?" hän kysyi ja ryhtyi hieromaan syliinsä laskeutuneita jalkapohjia tottunein sormin.

Muriel loi epäluuloisen katseen mieheen.
"Minusta tuntuu, että kaunistelet totuutta, rakas", hän huomautti, kun valui sohvalle hieman parempaan asentoon, hieronnan lähettäessä samaan aikaan miellyttäviä ja tuskaisia väreitä selkään.
"Kuinka voisin nukkua? Minun pieni siskoni on valtameren toisella puolen kiertämässä Yhdysvaltoja. En lepää, ennen kuin hän on taas turvallisesti tällä puolen maailmaa."

"Eikös sinun pieni siskosi ole naimisissa Tiarnan Fox-Mooren kanssa?" Wolfie kysyi ja kohotti toista punertavaa kulmaansa merkitsevästi, hymyä vihreissä kissansilmissä. Toinen käsi siveli naisen sääriä ja verhosi niitä paremmin lämpimään torkkupeittoon.
Hän tiesi vastauksen omaan kysymykseensä, sillä oli säveltänyt musiikin pariskunnan varsin lumoaviin häihin Skotlannissa viime kesänä.
"Oli muuten hyvin ansaittu Oscar-voitto. Mikä sinua huolestuttaa?"

"Minun pieni siskoni voisi olla naimisissa vaikka Britannian entisen ulkoministerin kanssa, enkä silti tuntisi oloani yhtään rauhallisemmaksi", Muriel huomautti ja tökkäsi vapaalla jalallaan uudelleen Wolfien reittä,
"Minä olen hänen isosiskonsa. Se on pyhä side, jota ei voi korvata aviomies tai kukaan muukaan. Ja se on Yhdysvallat, Wolfie. Siellä voi tapahtua mitä tahansa. Ihmiset ovat siellä niin... niin amerikkalaisia."
Hän huokaisi ja katsahti Polinaa, jonka huiskahäntä vispasi myötätuntoisesti puolelta toiselle.
"Em on niin kamalan kaukana. Mitä tahansa voi tapahtua."
Huoli sai hänen vatsansa vihlomaan.

Wolfie silitti Murielin säärtä myötätuntoisesti. Murielin suhde sisareensa oli aina tuntunut erityislaatuiselta.
"Olen varma, että Fox-Moore pitää hänestä huolta." Hän ei ollut aikaisemmin säveltänyt häihin, mutta hän oli melko varma, että harva pariskunta katsoi toisiaan niin kuin Tiarnan ja Tempest.
Ja harva oli yhtä tarkoin suojeltu kuin tuore Oscar-voittaja.
"Milloin he ovat tulossa takaisin?"

"Parempi olisi. Muuten hänen ei kannata enää haaveilla paluusta takaisin valtameren yli", Muriel puhahti. Hän tiesi, että hänen lankonsa oli hyvä mies, ja että tämä teki hänen sisarensa onnelliseksi, mutta hitto sentään, kyse oli kuitenkin Emmiestä. Hänen pienestä, suloisesta, viattomasta sisarestaan.
Joskus Muriel toivoi, että olisi voinut kääriä sisarensa pumpuliin ja säilyttää tätä kultaisessa vitriinissä. Hänen mieleensä kohosi muisto sadusta, joka haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
"Tämän kuun lopussa, toivon. Mitä sinun töihisi kuuluu, rakas?"

Wolfie naurahti käheästi ja ujutti sukkaa naisen jalasta, jotta voisi hieroa paljasta jalkapohjaa ja ehkä kutittaa sitä kevyesti sormenpäillään harhauttaakseen Murielin huolta.
"Hyvää. Ainakaan ei ole tekemisestä pulaa", mies vastasi puolittain hymyillen.
"Oletko sinä palaamassa töihin?"

Muriel huokaisi tyytyväisenä ja kipristi vapaan jalkansa varpaita. Vasta nyt hän tuli kiinnittäneeksi huomiota siihen, että sukat olivat tainneet olla eri paria.
Sellaista sattui.
"Ei varmasti. Muistathan pitää itsestäsi huolen?" hän vetosi.
Kysymys sai kurtistuksen häivähtämään kulmilla ja hetken tauon venymään heidän välilleen.
"Toivon niin. Wolfie, kuule, luuletko että voisin jäädä yöksi?"

"Näytänkö hoitamattomalta?" mies kysyi lempeästi huvittuneena naisen huolesta ja siveli paljasta jalkaa, kutittaen sen varpaita hellästi. Ehkä hän näytti vähän hoitamattomalta, Wolfie pohti sukaisten toisella kädellä pystyssä seisovia, pitkähköiksi venähtäneitä hiuksiaan. Ainakin parta oli ajettu.
"Hmm? Totta kai voit. Olet aina tervetullut", hän lupasi ja nosti jalkaa sylistään, painaen kevyen suukon jalkaterälle.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

"Ruokkoamaton mies", Muriel vastasi ja tökkäsi miehen rintakehää vapaan jalkansa varpailla.
"Tiedät, että se on aina vedonnut minuun, mutta nyt kun olet maailmanluokan säveltäjä - palannut maailmanluokan säveltäjäksi - hiuksiasi voisi siistiä hieman. Mihin aikaan olet menossa huomenna koululle?"
Hän vei viinilasin huulilleen hörpätäkseen siitä, mutta joutui huomaamaan, että se oli tyhjentynyt. Hän ojensi lasia vihjaillen lähemmäs Wolfieta.
"Totta kai."

Wolfie katsahti Murielia vaikuttumatta, mutta luotti naisen puhuvan, kun ja jos olisi siihen valmis. Hän kurotti viinipullon lipastolta ja täytti Murielin lasin uudelleen, hulauttaen sitten vähän lisää omaankin lasiinsa.
"Onko se todella paha?" hän kysyi ja pörrötti hiuksiaan, siloitellen niitä sitten taakse.
"Oletko nälkäinen?"

Muriel oli keskittynyt rapsutamaan päänsä hänen vatsalleen laskeneen Kalinkan niskaa. Hän ei ollut varma, oliko venäläinen vain iloinen nähdessään hänet, vai oliko hän kenties vienyt sen paikan sohvalta.
"Asteikolla villi-ihmisestä sivistyneeseen säveltäjään, olet kallistumassa pikkuhiljaa ensimmäisen puoleen", hän vastasi ja otti pitkän kulauksen viinistään.
"Aina", hän vakuutti, vaikka tällä kertaa, harvinaista kyllä, se ei pitänyt täysin paikkansa.
"Tahtoisitko ruokkia minut?"

"Onko villi-ihminen paha ominaisuus?" Wolfie kysyi ja laski lasinsa pullon viereen. Hän nosti naisen jalat hellävaroin sylistään ja suoristautui, mikä sai koirat kiipeämään välittömästi jaloilleen kynnet rapisten ja hännät huiskuen.
Ei, ei mitään teille.
"Aina. Mitä haluaisit? Tein aikaisemmin halloumpurilaisia. Voisin tehdä sinullekin."

"Se riippuu", Muriel myönsi ja huokaisi haikeasti, kun varsin miellyttävältä tuntunut jalkahieronta loppui. Hetken hän harkitsi kutsuvansa miehen takaisin sohvalle.
Ennen hän olisi voinut tehdä niin.
"Se kuulostaa taivaalliselta, rakas", hän vakuutti, kun alkoi kömpiä sohvalta pystyyn.

"Hei-", Wolfie protestoi ja ojensi toppuuttelevan käden.
"Istu alas. Nauti hyvästä elokuvasta. Helm's Deepin taistelun päätös on eeppinen", hän kannusti osoittaen televisiota, ennen kuin siirtyi keittokomeroon.
"Tässä ei mene kauaa", hän lupasi laittaessaan pannun kuumenemaan ja nostellessaan tarpeita jääkaapista.

Muriel oli väittää vastaan vanhasta tottumuksesta, mutta päättikin sen sijaan vajota takaisin sohvalle. Hän ojensi toista kättään ja kävi houkuttelemaan Vasilisaa luokseen, epäillen, että sen pennunmieli olisi kenties helpompi harhauttaa keittiössä tapahtuvasta ruokanäytelmästä kuin aikuisten tyttöjen.
Olo oli vaarallisen kodikas.
"Kun tulet seuraavan kerran käymään minun luonani, lupaan maksaa tämän takaisin. Saat maata sohvallani kun minä kokkaan sinulle."

"Tartun vielä tuollaiseen lupaukseen", Wolfie varoitti keittokomerosta, mistä tuuppi ulos puolet lattiatilasta vieviä venäläisiä, jotka saattoivat laskea päänsä vaivatta keittiötasoille.
Hän palasi tovia myöhemmin Murielin luo ja ojensi naiselle lautasen, jolle oli pinonnut rapeiden sämpylänpuolikkaiden väliin paksun siivun kullanruskeaksi paahdettua halloumia, jääsalaattia, tomaattia, punasipulia ja hunajasinappia, sekä pinon aromisuolalla ja paprikalla tomutettuja, kuumia lankkuperunoita.
"Lisää viiniä?"

"En pahastuisi", Muriel vakuutti, samalla kun rapsutti selälleen kellahtaneen borzoinpennun vatsaa.
Eikö hänenkin laumaansa mahtuisi vielä yksi jäsen?
Wolfien palatessa keittiöstä hän kohottautui takaisin istumaan.
"Olet aarre, olenko koskaan sanonut?" hän kysyi, samalla kun ojensi häpeilemättä lasiaan miehen täytettäväksi.
Kerrankos sitä.

"Ehkä joskus", Wolfie sanoi kohauttaen olkaansa, kissansilmät lämpimästä hymystä siristyneinä. Hän täytti viinilasin anteliaasti, ojensi sen Murielille ja kumartui painamaan suukon Murielin hiuksiin, ennen kuin vajosi itsekin takaisin sohvalle. Hän nosti borzoipennun syliinsä ja antoi sen nakertaa sormiaan.
"Miltä se maistuu?"

Muriel loi varoittavan katseen borzoihin, jotka olisivat varmasti esitelleet hänelle mieluusti, kuinka nälkäisinä niitä oli pidetty ja kuinka ne eivät olleet varmasti koskaan saaneet ruokaa.
Hänen oma laumansa osasi saman tempun.
"Jumalaiselta", hän vastasi, kun oli maistanut sekä hampurilaista että sen oheen aseteltuja perunoita. Hän ojensi toisen jalkansa silittämään miehen kylkeä.
"Tiedät, että kokkaustaitosi on aina ollut minun mielestäni toisiksi paras ominaisuutesi."

Wolfie nauroi käheästi ja nosti Murielin jalat takaisin syliinsä. Hän riisui toisenkin sukan ja palasi hieromaan paljaita jalkapohjia, vaeltaen välillä pohkeille ja säärille, miten saattoi.
"Vai toisiksi paras", hän myhäili ja rapsutti toisella kädellä Ivankan kultaista päätä, jonka koira työnsi hänen kyynärtaipeeseensa käsinojan yli.
"Mikä on paras?"

Murielilla oli ollut ikävä käheää naurua.
Hän vilkaisi Wolfieta silmät siristyen, ja keskitti sitten huomionsa takaisin hampurilaiseen.
"Voit pohtia sitä", hän vastasi, ja tunsi ikävän vihlaisevan melkein fyysisenä kipuna.
"Wolfie, uskotko, että tuolla ylhäällä on joku, joka rankaisee meitä tyhmistä teoistamme?"

"Vai sillä lailla", Wolfie vastasi huvittuneena ja kutitti sormenpäillään naisen jalkapohjaa.
"Nyt olen utelias. Kuinka voit härnätä miesparkaa näin?" hän protestoi palatessaan hierontaan ja kääntyi sitten katsomaan Murielia vakavammin. Mistä oli kyse? Kaikki ei tuntunut olevan kunnossa.
"En tiedä, Muriel. Toivon, että siellä on rakkaus ja armo."

Kutitus sai jalan nytkähtämään kevyesti, sillä Wolfien sormet löysivät sen ainoan kohdan, josta hän kutisi. Tietenkin löysivät.
"Se on minun erikoislahjani", Muriel vakuutti, antaen katseensa kääntyä televisioruutuun.
Rakkaus ja armo.
"Minä olen tehnyt elämässäni paljon typeriä virheitä. Ja kulunut vuosi on..."
Hän pudisti hieman päätään.

Sormet hieroivat jalkapohjia hellästi.
"Kulunut vuosi on..?" Wolfie kannusti lempeästi ja siemaisi omasta viinilasistaan, nostaen jalkansa rennosti sohvapöydälle. Se loi samalla suojaavan kulkuesteen venäläisille, jotka tuijottivat haaveikkaasti pöhisten Murielin lautasta.

Muriel poimi yhden lankkuperunan ja vei sen mietteliäästi suuhunsa.
"On vain tapahtunut kaikenlaista", hän vastasi, ja tavoitteli ääneensä keveyttä siinä täysin onnistumatta. Oli tapahtunut paljon. Sellaista elämä joskus oli.
"Ja joskus mietin, onko se minun syytäni."

"Mikä olisi sinun syytäsi?" Wolfie vetosi pehmeästi ja nosti toista jalkaa, painaen suukon sen jalkapöydälle. Vuosi oli koetellut Murielia hänen mielestään kohtuuttomasti, mutta hän ei halunnut olettaa tietävänsä, mistä nainen puhui. Jokin tämän olemuksessa tuntui sanoneen vierailun alusta saakka, ettei kaikki ollut hyvin.

Murielin kulmille oli ilmestynyt kevyt kurtistus.
"Kaikki se, mitä on tapahtunut. Että se olisi minun typerien valintojeni seurausta, jonkinlainen kosminen rangaistus siitä kaikesta. Se on ilmeisesti yleinen harha, joka ihmisillä on."
Hän poimi itselleen uuden lankkuperunan ja vei sen suuhunsa.
"Ihmisaivot ovat merkillinen kapistus."

"Mikä olisi sinun valintojesi seurausta?" mies kannusti. Lapsi toki melko kirjaimellisesti, mutta Muriel kuulosti viittaavan paljon muuhunkin. Wolfie katseli Murielia kiireettömästi, luontevana pitkässäkin hiljaisuudessa, ja rapsutti Ivankan silkkisiä korvia. Borzoi ojensi pitkän kuononsa kirputtamaan isäntänsä korvaa.

Jälleen yksi lankkuperuna löysi tiensä Murielin sormiin, mutta tällä kertaa se ei jatkanut matkaansa hänen huultensa lomitse. Hän jäi tuijotamaan sitä kuin vastausta etsien.
"Se, mitä Emmielle tapahtui. Mitä Laurielle tapahtui. Ja mitä..."
Hän ei siirtänyt katsettaan.
"Olisin voinut olla onnellinen, mutta heitin sen kaiken pois."

"Mitä tarkoitat?" Wolfie kysyi ja pohti, olisiko vain voinut vetää naisen kainaloonsa. Muriel tuntui olevan halauksen tarpeessa. Mutta se luultavasti tekisi ruokailusta vaikeaa, ja olisi sääli, jos annos jäähtyisi tai päätyisi ahnaiden koirien kitaan.
"Kuulostat kohtuuttoman ankaralta itseäsi kohtaan."

Muriel naurahti ja tuntui havahtuvan ajatuksistaan, vieden vihdoinkin pitelemänsä lankkuperunan suuhunsa.
"Tämä on hyvää", hän huomautti nielaistuaan, ja toivoi hetken, että olisi voinut palata takaisin huolettomampaan hetkeen.
Mutta viini sai hänen ajatuksensa humisemaan ja teki niistä hallitsemattomia.
Se oli aina huono yhdistelmä.
"En voi olla ajattelematta niin. Että sen on oltava jonkinlaista rangaistusta typeryydestäni. Varsinkin kun..."
Hän vaikeni, kurtistaen kulmiaan.

"Varsinkin kun?" Wolfie kannusti kärsivällisesti ja ojensi kätensä silittämään kevyesti Murielin hiuksia, siirtyen naisen polvitaipeen kohdalle. Toinen käsi jatkoi jalkojen hierontaa, vaikka neljä hänen tyttöään tuijottivat häntä varsin musertuneina ja syyttävinä hellyyden epäreilusta jaosta.

Muriel oli kaivannut kosketusta. Voi luoja, miten hän oli kaivannut sitä. Eikä sillä ollut mitään tekemistä seksin tai minkään muunkaan kanssa, vaan vain vilpitöntä läheisyyttä.
Se oli murtaa hänet.
Hyvä luoja, miksi olet antanut minun olla sellainen idiootti?
Toinen ääni moitti häntä pahantuulisesti dramaattisuudesta. Hitto, nainen, lakkaa kuvittelemasta, että kaikki pyörii ympärilläsi.
"Minun rinnastani löytyi kyhmy."

"Mitä?" Wolfie kysyi räpäyttäen muutaman kerran ja tunsi kamalan kylmän pyyhkäisevän ylitseen. Tarkoittiko se syöpää?
"Mitä se tarkoittaa?" mies kysyi huolissaan ja kääntyi paremmin Murielia kohti, pidellen jalkoja sylissään. Hän toivoi, että jotenkin ymmärsi väärin.

Murielin olisi tehnyt mieli läimäistä itseään. Voi hitto, viini teki hänestä draamaatisen.
Hetken hän toivoi, että olisi löytänyt oikeat sanat, joilla pyyhkäistä aiemman lauseensa maton alle.
"Äh, hitto, ei se todennäköisesti ole mitään", hän huomautti ja otti pitkän kulauksen viinistään.
Ehkä hän oli jo humaltumassa.
"Olen menossa huomenna lääkäriin. Ei se tosiaan varmasti ole mitään. Se vain... Kun on yksin, sitä tulee ajateltua typeriä asioita."

"Ei se ole typerää. Herrajumala, se kuulostaa vakavalta. Onneksi menet lääkäriin", Wolfie vastasi kulmat kurtistuen. Ei kai kyse olisi mistään kamalasta? Ainakaan pikkusiskolla ollut syöpä ei olisi geeneissä, koska sisarukset eivät olleet biologisesti sukua, vaikka olivat paljon läheisempiä kuin monet verisukulaiset.

Muriel ähkäisi tuskastuneena.
"Luoja minä kuulostan dramaattiselta. Se johtuu viinistä. Tiedät, millainen minusta tulee humalassa, se..."
Hän huokaisi ja laski sekä viinilasinsa että melkein tyhjentyneen lautasen sohvapöydälle.
"Sitä vain tulee ajatelleeksi kaikenlaista. Kun Emmiekin..."
Yhtäkkiä hän tunsi äänensä särkyvän, kun petturikyyneleet uhkasivat nousta silmiin.

Wolfie veti naisen syliinsä varsin vaivattomasti ja kiersi käsivartensa tämän ympärille, halaten Murielin rintaansa vasten. Hän painoi suukon naisen hiuksiin ja heijasi tätä tuskin huomattavasti.
"Kun Emmiekin mitä? Mitä sinä ajattelet?" hän kannusti.

Se oli melkein liikaa.
Muriel hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, hengitti syvään tämän tuoksua, ja käsivartensa tämän niskan taakse halatakseen itsensä lähelle.
"Minä olen vain dramaattinen", hän muistutti uudelleen.
"Olen aina dramaattinen humalassa... Mutta se repisi kaikki rikki. Emmien sairaus oli... Ja se, kuinka huonosti hän voi viime vuonna... Hitto, ei se voi olla mitään vakavaa, vai mitä? Se olisi liian epäreilua. Liikaa heille..."

Wolfie vain keinutti Murielia kevyesti sylissään ja tamppasi oman kylmän pelkonsa alas. Nainen ei tarvitsisi hänen huoltaan juuri nyt.
"Kaikki on varmasti hyvin", hän vakuutti ja painoi suukon naisen hiuksiin. Hän todella toivoi niin.

Wolfien tuoksu oli sama kuin ennenkin. Ehkä huuhteluaine oli uutta, tai ehkä partavesi, tai jokin, mutta pohjimmiltaan tuoksu oli sama.
"Tietenkin on", hän vastasi, eikä itkua enää kyennyt piilottamaan äänestä.
"Kaikki on hyvin. Ja sitten kun lääkärikäynti on ohi, voin pitää itseäni hysteerisenä idioottina ja juoda itseni uudelleen humalaan. Se olisi hyvä tapa juhlistaa sitä, että kaikki on hyvin, eikö niin?"
Hän halusi uskoa Wolfien sanoihin. Tietenkin kaikki oli hyvin.

"Se olisi erinomainen tapa juhlistaa", Wolfie rauhoitteli lempeästi ja nojasi hetkeksi kyömyn nenänsä naisen päälakeen.
"Olen aina ollut hyvin viihdyttynyt humalastasi. Olet tosin erinomaisen viihdyttävä myös selvinpäin", hän lisäsi silittäen naisen selkää.

Muriel yritti naurahtaa, mutta naurahdus jäi vielä vaisuksi itkun tieltä.
Kokoa itsesi. Hysteerinen nainen.
Hänen sormensa löysivät miehen niskahiukset ja etsivät lohtua kietoutumalla niiden ympärille, ehkä vanhasta tottumuksesta jotakin konkreettista etsien.
"Voisit aina juhlia kanssani, kun huomenna pääsen lääkäristä."

Wolfie taivutti kuuliaisesti päätään, jotta Muriel sai paremman otteen kurittomista suortuvista.
"Juhlitaan. Haluatko tulla tänne? Voin kokata sinulle", hän tarjosi ja nosti kätensä hieromaan naisen hartiaa.

Se, ett Wolfie vastasi hänen sormiensa otteeseen, oli saada Murielin tunteet riistäytymään täysin hallinnasta.
"Tarjoatko viiniä?" hän kysyi ja hieraisi nenänpäätään vasten miehen kaulaa. Vaikka oikeastaan hänen olisi pitänyt olla huolehtimassa, että tämä menisi, tai ainakin yrittäisi mennä, ajoissa nukkumaan, jotta olisi pirteänä ja valmiina seuraavaan päivään.
Hitot.

Kaulalla vaeltava hengitys sai Wolfien kasaamaan ajatuksiaan hetken. Kosketus lähetti hyvin miellyttäviä, kipeän tuttuja väreitä alas hänen selkäänsä ja sai hänet nielaisemaan.
"Milloin tahansa sinulle", hän lupasi.
"Voin tarjota myös shampanjaa tai rypälepillimehuja."

"Hyvä poika", Muriel totesi, ääni itkun tukkoiseksi muuttamana. Hän kallisti hieman päätään, niin että saattoi nojata sen Wolfien hartiaan samalla kun tutki miehen kasvoja alaviistosta.
"En ole niinkään huolissani itsestäni", hän vetosi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Se vain... Se vain olisi liikaa kaikille."

"Sinun pitäisi olla huolissasi itsestäsi", Wolfie vastasi ja haki mukavampaa asentoa sohvan selkänojaa vasten, nostaen Murielia paremmin syliinsä.
Pieni osa hänestä jäi kaipaamaan kosketusta kaulalla.
"Mutta kaikki tulee varmasti olemaan ihan hyvin."

Muriel tuhautti tukkoista nenäänsä, ja Wolfien siirtyessä paransi melkein huomaamattaan asentoaan miehen sylissä. Hän nojautui tämän rintakehää vasten ja sai osakseen onnettomia katseita borzoilta, jotka mieluusti olisivat ollee hänen paikallaan.
"Tietenkin tulee olemaan", hän vakuutti, ehkä itselleen.
"Minun pitää lainata yöksi paitaa. Ja hammasharjaa. En pakannut mukaan."

"Totta kai", Wolfie lupasi ja esti itseään heittämästä kommentteja, jotka voisi tulkita sopimattomiksi.
"Minulla on hyvä valikoima ironisia t-paitoja." Hän rapsutti toisen jalkansa varpailla Polinan silkkistä, punaista kylkeä ja silitti toisella kädellä Murielin selkää.
"Voit nukkua sängyssäni, ja minä voin tulla sohvalle."

Muriel vilkaisi Wolfien kasvoja ja ojensi sitten toista kättään nipistäkseen miehen pisamaista poskea.
"Kuule, minusta tuntuu, että meidän kohdallamme on ihan liian myöhäistä sellaiselle kainostelulle", hän huomautti, samalla kun nipistys muuttui helläksi silitykseksi.
"Muutaman vuoden verran. Minussa ei ole mitään, mitä et jo tuntisi, ja haluan uskoa, että sama pätee toisinpäin."
Hänen kulmansa kurtistuivat epäluuloisesti.
"Ellet ole mennyt hankkimaan tatuointia? Hitto, et kai ole tatuoinut jonkun nimeä pakaraasi tai jotain sellaista?"

Wolfie nauroi käheästi ja painoi nenänsä hetkeksi naisen hiuksiin. Hän yritti olla antamatta kosketuksen vaikuttaa itseensä liian dramaattisesti. Surullinen, yksinäinen mies.
"Saatat olla oikeassa", hän myönsi ja kuljetti sormiaan Murielin kyljellä.
"Tatuointia pakaraan? Et varmaan koskaan saa tietää."

Muriel jäi hetkeksi tuijottamaan Wolfieta epäluuloa silmissään.
"Et sinä tekisi niin", hän totesi sitten tavalla, joka sai sen kuulostamaan hieman enemmän kysymykseltä kuin hän oli tarkoittanut.
"Kai tiedät, että kun sanot noin, herätät minussa melkein vastustamattoman tarpeen nykiä housusi alas ja tarkistaa?"

Wolfie nauroi epäuskoisella hyväntuulisuudella ja halasi Murielin käsivarret paremmin naisen kylkiä vasten.
"Et sinä tekisi niin", hän vastasi takaisin, imitoiden naisen äänensävyä.
Pelaat vaarallista peliä, sinä aasi.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Oliko tuo haaste?"
Hänen mielensä etsi epätoivoisesti mitä tahansa syytä olla ajattelematta pelkoa, joka velloi melkein pahoivoivana heti, kun hän antoi sille vallan.

Wolfie vastasi huvittuneella hymyllä, joka siristi kellanvihreät kissansilmät lämpimästi. Ehkä hänen todella pitäisi ottaa tatuointi, vaikka ei ehkä nimeä eikä pakaraansa.
Hän hieroi sormillaan naisen hartiaa.
"Uskaltaisitko?"

Murielin silmät siristyivät hieman, ja hän kohotti itseään parempaan asentoon, jotta saattoi ujuttaa sormenpäänsä Wolfien housunkaulukselle.
Tummissa silmissä häivähti lämpöä.
"Tiedät, etten minä koskaan kieltäydy haasteista."

Wolfie vastasi hymyllä, vaikka tunsi sykkeensä kiihtyvän rajusti. Voi herraisä, sinä aasi.
Muriel itki, koska pelkäsi sairastuvansa ja syytti itseään läheistensä kohtaamista haasteista. Ja tässä hän tunsi hyvin sopimattomia tunteita, kun nainen tarttui hänen housuihinsa.
"Se on totta", hän myönsi.

Muriel ei välittänyt siitä, että joku tytöistä työnsi kylmän kuononsa hetkeksi hänen niskaansa.
"Vai niin", hän totesi ja laski toisenkin kätensä housuille.
"Joten, tarkistetaan sitten, oliko kyse vain siitä, että kiusoittelet minua. Kai tiedät, että sydämeni särkyisi, jos sievään takapuoleesi olisi tatuoitu jonkun toisen nimi?"
Hän alkoi avata housuja nykiäkseen ne alemmas.

Wolfie tunsi jähmettyvänsä epätietoisuuteen. Hälyttävä valo välkkyi hänen mielessään, mutta hän ei osannut ajatella. Mitä minä teen? Mitä minä teen?!
Osa hänestä sanoi, että tämä oli kammottavan väärin. Toinen kaipasi kosketusta niin, että sattui. Hyvä luoja, pikkukaveri – ole rauhassa. Älä tee sitä minulle.
"Kyllähän sinä tiedät, että veit sydämeni", hän naurahti ääni kadoten.

"Se on minun kalleimpai aarteitani", Muriel myönsi, kun alkoi nykiä housuja alemmas. Hänen kätensä kuitenkin pysähtyivät, kun hän jäi katselemaan miehen kasvoja epäluuloisena.
"Sinähän et seurustele nyt, ethän, rakas?" hän varmisti, samalla kun joku tytöistä ravasi lattian poikki kynnet rapisten. Ehkä pikkuinen Vasilisa.

Hänen päänsä tuntui lyövän tyhjää. Vihreät kissansilmät pysyivät lämpimästä hymystä siristyneinä, vaikka niiden takana hän huusi itselleen.
Tee jotain.
Hänen housunsa lähtivät alemmas, ja Wolfie yritti käyttää kaiken itsehillintänsä estääkseen pikkukaveriaan innostumasta. Se olisi väärin. Ehdottomasti väärin. Älä tee sitä.
"Ehm...", hän hapuili sanoja.
"En kai. Se on monimutkaista."

Se ei ollut vastaus, jota Muriel oli toivonut.
"Et kai?" hän toisti, kädet housuille unohtuneina.
"Rakas, mitä se tarkoittaa?"
Hänen sydämensä oli alkanut hakata kipeämmin kuin hän halusi edes myöntää itselleen.

Wolfie tuijotti Murielin tummia silmiä ja yritti keskittyä ankarasti johonkin muuhun kuin viileään tunteeseen paljailla reisillä ja kaikkiin niihin muistoihin, joissa Muriel nyki häneltä housut jalasta.
"Hän on naimisissa", hän vastasi hajamielisesti.
"Hän ilmestyy aina silloin tällöin, kun kotona on vaikeaa, mutta en ole kuullut hänestä muutamaan kuukauteen."

Muriel jähmettyi hetkeksi aloilleen.
Tietenkin. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää. Hölmö, epätoivoinen nainen.
Hän nykäisi housut takaisin paikoilleen ja painoi suukon Wolfien pisamaiselle poskelle.
"Sinun ei pitäisi sekaantua naimisissa oleviin naisiin", hän huomautti.
"Se tietää vaikeuksia, rakas."

Helpotus ja kipeä pettymys kamppailivat tilasta miehen mielessä. Pieni osa hänestä oli todella tainnut toivoa, että hölmö sanailu olisi voinut johtaa... Johonkin. Mihin tahansa. Vaikka se oli varmasti eettisesti väärin. Hän kaipasi läheisyyttä niin, että sattui.
"Tiedän", Wolfie vastasi ja kosketti Murielin poskea.
"Olen huono käännyttämään pois kodittomia tai rikkinäisiä olentoja. Kyllähän sinä tiedät. Olin kammottavan huono sanomaan ei, tosin, olin täysin lumoissasi."

"Minä tiedän", Muriel vastasi vuorostaan, sormet silittäen kohtaa, jolle hän oli aiemmin painanut suudelman.
"Hölmö, helläsydäminen mies. Vaikka olen melkein pettynyt, kuvittelin, että ehkä pieni osa siitä lumouksesta olisi edelleen tallella."
Kaipaus uhkasi kasvaa liian suureksi. He olivat vaarallisilla vesillä juuri nyt.
"Mitä jos kävisimme nukkumaan, rakas?"

Wolfie vastasi lempeällä hymyllä, haikeutta vihreissä silmissään.
"Se lumous tuskin koskaan särkyy", hän vastasi, painoi suukon Murielin hiuksiin ja nosti sitten naisen jaloilleen noustessaan samalla itse ylös.
"Nukkumaan käyminen on luultavasti hyvä idea. Ota vain kylpyhuone ensiksi. Peilikaapissa on hammasharjoja."

Vaarallista. Hyvin vaarallista.
Muriel kipusi jaloilleen Wolfien auttamana, ja osa hänestä olisi halunnut paeta kylpyhuoneeseen heti, kun jalkapohjat koskettivat lattiaa. Mutta vakuuttaakseen itselleen, ettei tilanteessa ollut mitään hämmentävää tai tavallisesta poikkeavaa, hän jäi rapsuttamaan lannettaan vasten nojaavan Polinan korvantaustaa.
"Pitääkö tytöt vielä käyttää?" hän kysyi sen sijaan, että olisi kysynyt, olisiko Wolfie ehkä halunnut käydä yhdessä suihkussa ennen nukkumaanmenoa. Se olisi ollut ehdottomasti vaarallista.

Wolfie katsahti tyttöjään ja rapsutti kuononsa hymyyn rullaavan Ivankan niskaa.
"Ehkä käytän ne pikaisesti. Saatpahan rauhaa vaihtaa vaatteita", hän vastasi ja soi Murielille puolittaisen, lämpimän hymyn, hipaisten naisenkin niskaa.
"Ota mitä vain vaatekaapistani." Tai ole ilman mitään, hän esti itseään lisäämästä viime hetkellä.
"Tulkaahan tyttöset."

Onko se pakollista, Muriel oli lähellä kysyä. Hyvin lähellä.
Mutta hän oli valintansa ja virheensä tehnyt, eikä ollut millään tasolla oikein kiusata Wolfieta sen vuoksi nyt. Miehellä oli oma elämänsä.
Vaikka tämän sanat olivatkin herättäneet vaarallisen toivon hänen mielessään ja sydämessään.
"Teen niin", hän vakuutti, ja hipaisi miehen pisamaista poskea vielä huulillaan ennen kuin suuntasi kylpyhuoneeseen koirankynsien kotoisen rapinan saattelemana.

Polinan loukkaantunut tuuppaus hänen haaroihinsa havahdutti ajatuksiinsa unohtuneen Wolfien. Mies veti takkinsa kauluksia paremmin pystyyn maaliskuista, kylmää kosteutta vastaan ja kävelytti tyttönsä lähialueen ympäri. Ne jolkottivat remmeissään pitkät, silkkiset hännät keinuen ja ruusukorvat niskaa vasten painettuna ja jotenkin onnistuivat keräämään kosteutta kiharaisiin turkkeihinsa niin, että hänen kotinsa alkoi tuoksahtaa märältä koiralta heidän palatessaan sisään.
Mies kuoriutui ulkovaatteistaan ja kurkisti hiljaa makuuhuoneeseen nähdäkseen, nukkuiko Muriel jo.

Muriel ei nukkunut. Hän loikoi sängyssä, pitkät sääret peiton alla suojassa viileydeltä ja yllään yksi Wolfien paidoista, jonka tuoksu oli niin tuttu, että hän oli unohtunut nuuhkimaan sitä hetkeksi ennen kuin oli vetänyt sen päänsä yli.
Hän oli keskittänyt huomionsa esitteeseen, joka kehotti häntä ottamaan Jeesuksen sydämeensä ennen kuin olisi myöhäistä, mutta kohotti katseensa kun Wolfie kurkisti huoneeseen.
"Sänkyyn sieltä, rakas", hän kehotti, laskien esitteen takaisin yöpöydälle.

Wolfie otti vaistomaisen askeleen eteenpäin, vetäen purppuraisen neuleen ja sen alla olleen t-paidan päänsä yli ja pudottaen ne puolipitoisten vaatteiden pinoon, jonka alla taisi asua jonkinnäköinen tuoli.
"Hetki vain", hän lupasi ja lähti kylpyhuoneeseen pesemään hampaitaan, tuuppien innokkaita venäläisiä pois tieltä. Hänen pitäisi luultavasti siivota useammin.
Hänen pitäisi varmaankin etsiä pyjama, hän totesi katsellessaan paljasta rintaansa kylpyhuoneen peilistä ja onkikin kuuliaisesti vaatekaapista t-paidan palatessaan makuuhuoneeseen. Mies istahti sängyn laidalle, vannottaen itseään olemaan herrasmies, ja kiemurteli ulos housuista ja sukista, jättäen jalkaansa vaaleanvihreät, keltaisten polkkapilkkujen kirjomat bokserit.

Muriel käyttäytyi vähemmän häveliäästi jäädessään katselemaan Wolfien selkää.
"Nuo eivät ole minun ostamani", hän huomautti, ja ojensi toisen kätensä niin että saattoi ujuttaa etusormensa boksereiden vyötärönauhan alle. Hän nykäisi sitä taaksepäin, kevyesti vain, ja antoi sen sitten paukahtaa takaisin paikoilleen.
"Pidän niiden väristä."

Pikkukaveri, Wolfie varoitti ankarasti, kun kosketus selällä ja sitä seuraava napsaus olivat suistaa hänen kehonhallintansa varoituksetta hallinnasta.
Ei innostuta.
"Opin ostamaan alushousuja, ajatella", hän vastasi puolittain hymyillen ja nykäisi t-paidan päänsä yli, ennen kuin pujottautui peiton alle kiitollisena peiton tarjoamasta suojasta. Vain tajutakseen jättäneensä kattovalon päälle. Mies kaiveli tyynyjen lomasta pureskellun tennispallon ja oli hetken riemastunut suistettuaan heidät öiseen hämärään osumalla valokatkaisijaan, mutta antoi päänsä pudota tyynyyn, kun koirat syöksyivät riehaantuneina pallon perään. Idiootti.

"Ajatella", Muriel myönsi ja oli aikeissa juoksuttaa sormensa ylemmäs pitkin selkää.
Kokoa itsesi, hän vetosi. Wolfie oli ystävällinen antaessaan hänelle yösijan, hänen ei tarvinnut kiittää siitä ahdistelemalla miesparkaa, joka oli ansainnut mahdollisuuden jatkaa elämässään eteenpäin.
Kynsien rapina ja innostuneiden koirien lauma vei hänen ajatuksensa ainakin hetkeksi toisaalle.
"Toivon, ettet sammuta valoa joka ilta noin, rakas."

"Vain erityistilanteissa", Wolfie vakuutti kuivasti ja hankasi hetken silmiään, ennen kuin kierähti kyljelleen ja jäljitteli katseellaan Murielin siluettia. Silmät tottuivat hiljalleen hämärään tarpeeksi voidakseen erottaa himmeitä ääriviivoja ja vaalean ihon.
Pimeä teki kaikesta huolestuttavan paljon intensiivisempää.
"Onko sinulla aikainen herätys?"

"Ehkä olen siinä tapauksessa otettu", Muriel huomautti ja nyki peitteen paremmin vartalonsa suojaksi.
Hän tuijotti hetken pimeyden naamioimaa kattoa ja kääntyi sitten kyljelleen, niin että saattoi katsella Wolfieta.
"Ei. Lääkäri on vasta iltapäivästä, eikä minulla ole muuta ohjelmaa."
Lääkärin mainitseminen uhkasi nostaa hermostuksen taas pintaan.
"Onko sinulla?"

"Muutama musiikintunti ja kevätmusikaalin harjoitukset", Wolfie vastasi haettuaan tietoa hetken. Murielin läsnäolo tuntui hapertavan hänen kykynsä ajatella, ja hänen oli läimittävä itseään henkisesti sormille. Olisi ollut niin helppo vetää nainen syliin ja olla kuin ennen.
"Ensimmäinen tunti kymmeneltä. Pitäisi myös säveltää, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty."

"Siinä tapauksessa voimme nukkua aamulla hieman pidempään. Voisin herätä laittamaan sinulle aamupalaa", Muriel totesi, ja yhtäkkiä todella halusi sitä. Hän halusi voida herätä ennen Wolfieta ja hemmotella tätä aamupalalla, ehkä joskus sänkyyn kannettuna.
Oma vikasi, typerä nainen.
"Tuntuu luonnottomalta maata näin", hän totesi hetken mietittyään.
"Voisinko tulla kainaloon?"

"Tietenkin", Wolfie lupasi ja ojensi käsivarttaan automaattisesti. Kun hän ajatteli asiaa, se sai hänet nielaisemaan. Hän luultavasti tekisi vielä jotain tyhmää ja sopimatonta. Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut pidellä jotakuta sylissään.

Muriel siirtyi vuoteen toiselle laidalle, onnistui kierähtämään vinkulelun yli - hän toivoi, että se oli vinkulelu - ja käpersi itsensä Wolfien kainaloon. Hän kieltäytyi tiedostamasta samaan aikaan kipeää ja lohdullista tuttuuden tunnetta ja sulki sen sijaan silmänsä jäädäkseen odottamaan unta.

Torstai 28. maaliskuuta, 2019, 18.38, Hexham, Iso-Britannia

Muriel oli käynyt lääkärissä.
Sen jälkeen hän oli ajanut suoraan lähimpään markettiin. Ja jatkanut siitä suorinta tietä tutun asuintalon ulkopuolelle, missä hän oli parkkeerannut Roverinsa varsin rustiikkisesti kadunvarteen.
Sen jälkeen hän oli hengittänyt hetken, kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, mitä tottumuksesta päälle napsautettu radio oli mahtanut soittaa.
Ja sitten, hengitettyään vielä toisen hetken, hän oli kaivanut puhelimensa esiin. Hän ei ollut epäröinyt enää siinä vaiheessa, kun oli valikoinut numeron ja nostanut puhelimen korvalleen.
Ja jäänyt odottamaan, että Wolfie vastaisi. Toivomaan, että mies vastaisi.

"Muriel?" Wolfie kysyi vaimeasti auton ulkopuolelta ja koputti sen lasia sormillaan. Hän oli vetänyt takinkaulukset pystyyn kylmänkosteaa, vihmovaa tihkusadetta vastaan, Murielin joskus neuloma kaulaliina riippui toispuoleisesti jossain nilkan tasalla.
Hänen tyttönsä värjöttelivät hänen vieressään, kuonot miehen kyynärpäitä tökkien ja turkit kosteudesta riehaantuneina. Huono omatunto vaivasi miestä, sillä venäläiset olisivat kaivanneet juoksua nummilla, mutta harjoitukset olivat venyneet.

Muriel hätkähti niin, että oli pudottaa puhelimen sormistaan. Hitto.
Hän räpäytti silmiään ja käytti hetken itsensä kokoamiseen, ennen kuin painoi nappia laskeakseen ikkunansa auki.
"Hei", hän tervehti, kulmat tuimasti kurtissa.
"Oletteko te tulossa vai menossa?"
Hänen sydämensä tempoi kipeästi takin sisässä.

"Menossa kotiin", Wolfie vastasi ja taputti Kalinkan kosteaa päälakea, kun koira tanssahteli tohkeissaan hänen vierellään ja puhalteli pitkällä kuonollaan.
"Tuletko sisään? Oletko tulossa lääkäristä?" hän kysyi ja vilkaisi kelloaan. Hän veti koirat kauemmas autosta, jotta Muriel pääsisi ulos ja tarjoutui johdattamaan naisen sisään punatiiliseen kerrostaloon ja sen ylimpään kerrokseen.

Murielilta vei hetken ymmärtää, mitä Wolfie oli sanonut.
"Kyllä. Kiitos."
Hän poimi laukun etuistuimelta mukaansa, nousi autosta ja joutui istahtamaan uudelleen kyytiin tajutessaan, että oli aikeissa jättää ikkunan auki. Toisella yrityksellä hän sai sekä ikkunan kiinni että itsensä ulos kadulle, ja bonuksena autonsa oven lukkoon.
Hän ojensi kättään tervehtiäkseen Wolfien tyttöjä.

Wolfie avasi kotiovensa ja päästi koirat sisään asuntoonsa.
"Tytöt", mies vetosi alistuneena, kun venäläiset sinkosivat eteisestä matkaan välittämättä rapaisista tassuista ja märistä turkeista. Nautinnollinen urina kertoi niiden kiehnäävän jossain tekstiilejä vasten. Mies heilautti kättään kuin luovuttamisen eleenä ja tarjoutui ottamaan naisen takin.
"Miten lääkärissä meni?"

Wolfie oli aina ollut hirvittävän helläsydäminen, ja tämän liehuvahäntäiset tytöt taisivat käyttää sitä häpeilemättä hyväkseen.
Muriel ei tarjonnut takkiaan miehelle. Sen sijaan hän ojensi käsivartensa ja painautui halaukseen tätä vasten, välittämättä siitä, että takki oli sateen kostuttama.
Hän hautasi nenänpäänsä vasten kaulaliinaa, jonka oli itse neulonut.

Se taisi olla jonkinlainen vastaus. Wolfie kiersi käsivartensa naisen ympärille tiukkaan halaukseen, välittämättä edestakaisin juoksentelevista koirista. Hän astui hiljaa ulos kengistään rikkomatta halausta, ja jäi sitten vain silittämään naisen selkää kiireettömässä hiljaisuudessa.

Hetken Muriel antoi itselleen vain luvan seistä siinä, halattavana, hengittämässä tuttua tuoksua, vaikka neulehuivi saikin hänen nenänsä kutittamaan.
Sitten hän tuhahti hiljaa.
"Minä olen vain dramaattinen", hän mutisi hiljaa, kasvot Wolfien hartiaa vasten haudattuina.
"Pitää ottaa lisää kokeita. Siinä kaikki."

Wolfie painoi suukon Murielin hiuksiin. Se oli hyvä syy olla vähän dramaattinen, vaikka naisen käsitys sanasta oli hyvin riisuttu.
"Haluatko lettuja? Tai viskin?" hän tarjosi silittäen naisen selkää ja käsivarsia.

Vielä autossa istuessaan Muriel oli kyseenalaistanut toimintansa mielekkyyden. Hän oli itse työntänyt Wolfien aikanaan luotaan, joten mikä oikeus hänellä oli nyt takertua mieheen kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Typerä nainen.
Ja silti hän vastasi:
"Haluan piknikin."

Wolfie kurtisti kulmiaan.
"Piknikin", hän toisti.
"Hyvä on", mies jatkoi päättäen keksiä keinon, jolla voisi toteuttaa ajatuksen. Mielellään sisätiloissa, sillä kylmänkostea tihku ei houkutellut takaisin ulos.
"Mitä jos menet lepäämään sänkyyni ja käväisen lähikaupassa?"

Sillä hetkellä Muriel muisti taas elävästi, miksi oli rakastunut Wolfieen.
Hän hieraisi nenänpäätään miehen kaulaa vasten ja veti tämän tuoksua keuhkoihina vielä kerran ennen kuin siirtyi puolikkaan askeleen verran kauemmas halauksesta myöntymisen merkiksi.
"Minulla on pullo kuohuviiniä."

Wolfie kohotti nyt kulmiaan, ja toinen suupieli kohosi hymyyn.
"Kuulostaa juhlalta", hän sanoi ja suikkasi suukon naisen hiuksiin.
"Palaan kohta – Ivanka, ei tule. Tytöt- tytöt...", mies jutusteli tuuppiessaan venäläisiä kauemmas, jotta pääsi luikahtamaan ulos ovesta. Häntä vasten hyppäävä Polina ehti rätkäistä häntä päähän käpälällä, ennen kuin hän sai oven kiinni perässään.
Piknik siis. Se toi mieleen muistoja.

"Se on juhla", Muriel vastasi.
Jäädessään tyttöjen kanssa yksin asuntoon hän käytti ensin tovin siihen, että metsästi ne yksi kerrallaan puhdistettavaksi jäljellä olevasta ravasta. Sitten hän siivosi kuraiset jäljet, ja alkaessaan harkita venäläisten kynsien läpikäyntiä hän tuli toisiin ajatuksiin. Hän vaelsi makuuhuoneeseen, valikoi itselleen Wolfien kaapista villapaidan jonka pujottaa legginsien seuraksi ja vajosi sitten sänkyyn.

Ehkä heidän pitäisi pitää toinen juhla sen jälkeen, kun lääkäri julistaisi, ettei ollut mitään syytä huoleen. Wolfie halusi uskoa, että ei ollut syytä huoleen.
Hänellä taisi olla kaapissa pullo samaa viskiä kuin heidän tavatessaan ensimmäistä kertaa. Siinä hengessä hän päätyi ostamaan myös levyn hasselpähkinäsuklaata, paketin suklaadigestivejä ja purkin maapähkinävoita, jota oli syönyt lusikalla istuskellessaan kallion laidalla odottamassa maailmanloppua. He tarvitsisivat luultavasti myös jotain oikeasta ruoasta käyvää.
Mutta ehkä se oli yliarvostettua. Joten Wolfie poimi mukaan vielä muutaman rypälepillimehun, ennen kuin palasi kotiin ja tuli venäläisten riemuisasti tervehtimäksi.

Muriel havahtui ajatuksistaan, kun joku hänen seurakseen sänkyyn loikanneista tytöistä ampaisi eteiseen kynnet kiihtyneesti rapisten.
Isäntä oli palannut kotiin.
Hän pyyhkäisi kasvojaan neulepaidan hihaan ja kömpi itsekin seisomaan mennäkseen miestä vastaan.
"Tervetuloa kotiin."

Wolfie polkaisi kengät jalastaan ja riisui kostean takin eteiseen, saapuen sitten makuuhuoneen ovelle ja jääden hetkeksi katselemaan ilmestynyttä Murielia.
"Olet aina näyttänyt varsin vastustamattomalta minun vaatteissani", mies totesi puolittain hymyillen ja nojasi ovenpieleen.
"Toin evästä." Hän astui peremmälle ja kippasi herkut repustaan myllätylle vuoteelle.

Sanat saivat hymyn häivähtämään Murielin suupielessä.
"Olen aina viihtynyt äärimmäisen hyvin vaatteissasi", hän vakuutti ja hipaisi sormenpäillään Wolfien poskea.
Katsoessaan tämän tuomisia hän tunsi kurkkuaan kuristavan vaarallisesti.
Totta kai mies oli ymmärtänyt.
"Olisiko sinulla lasit juotavalle?"

"Käyn hakemassa", Wolfie lupasi ja hätisteli riehakkaita tyttöjä edestään, kun suuntasi käytävää keittokomeroonsa hakemaan sekä parin eriparisia mukeja – he voisivat käyttää shampanjalaseja, kun lääkäri julistaisi kaiken olevan hyvin – ja pullon viskiä.
"Tytöt, ei", hän komensi ja töni koiria kauemmas, jotta pääsi takaisin makuuhuoneeseen. Hän istahti sängylle ja ojensi toisen mukin Murielille.
"Viskiä?"

Kuulosti siltä, että sade oli yltynyt. Pisaroiden iskeytyminen ikkunaa vasten synnytti rytmin, joka muistutti Murielia paljon eksoottisemmista kohteista. Se täytti hänet samaan aikaan haikeudella ja kodikkuudella, eikä hän ollut varma, kumpi tunteista oli voimakkaampi.
Ehkei sillä ollut väliä.
"Runsaasti", hän vastasi, pidellen mukiaan ojennettuna.

Wolfie hymyili ja lorautti pullosta kunnolla hymyilevän kissannaaman koristamaan mukiin. Hän kippasi vähän omaansakin ja irvisti siemaistessaan sitä, kun se poltti vatsaa. Se toi elävästi mieleen muistoja heidän tapaamisestaan, kun kylmä tuntui imeytyvän luihin saakka ja maailma oli kuulemma loppumassa.
"Suklaata?" hän tarjosi toisella kädellä, ojentaen suklaalevyä ja digestivepakkausta.

Muriel oli rennosta annostuksesta kiitollinen, otti pitkän kulauksen ja yskähti kevyesti.
Ja joi uudelleen.
"En vieläkään täysin käsitä eväsvalintojasi maailmanloppuun", hän huomautti, kun poimi sormiinsa yhden helposti murenevan keksin.
"Eikä meillä kummallakaan ollut edes teetä."

"Miksi sinä valitsit kuohuviinin?" Wolfie kysyi ja pöyhi tyynyjä vasten sängynpäätyä, jotta saattoi vajota nojaamaan niihin rennosti. Hän houkutteli Murielia tekemään samoin ja nykäisi eväitä lähemmäs, kun Ivanka loikkasi tuttavallisesti sängylle heidän seurakseen, välittämättä lainkaan siitä, että oli kokonaisen kolmannen ihmisen kokoinen.
"Minä rakastan suklaata, pähkinöitä ja maapähkinävoita. Ja pidän rypälemehusta", hän lisäsi ja sieppasi yhden pillimehuista.

Muriel noudatti Wolfien esimerkkiä ja nojautui sängynpäätyä vasten kannatellen viskimukiaan. Hän ujutti varpaansa borzoin lämmintä kylkeä vasten ja otti hieman hillitymmän kulauksen.
"Ajattelin, että se oli juhlavaa", hän myönsi.
"Kohottaa viimeinen malja maailmalle. Mutta maailma ei loppunut silloin, eikä lopu nytkään, eikö niin?"
Hän katsahti Wolfieen.
"Minulla on edelleen aina purkillinen maapähkinävoita kaapissa."

"Ei lopu", Wolfie vakuutti ja tökkäsi pillin mehuunsa, jättäen sen suupieleensä, kun kurotti maapähkinävoin ja lusikan Ivankan tassujen seasta.
"Maistuuko?" hän tarjosi avaten purkin ja nuuhkaisten nautinnollisesti sen sisältöä. Polina ja Kalinka tuijottivat häntä syyttävin, lohduttomin silmin sängyn viereltä, ja Vasilisa oli tainnut nuukahtaa jonnekin hiljaisuudesta päätellen.

Tyttöparat oliva joutuneet tekemään sänkyyn tilaa yhdelle.
Muriel nojautui lähemmäs ja avasi suutaan, vaikka oikeastaan hänen olisi pitänyt nyrpistellä nenäänsä, jos he olisivat noudattaneet entistä käsikirjoitusta. Wolfie oli opettanut hänet maapähkinävoin hienouksiin.
Tai pelkkään rustiikkiseen kodikkuuteen.
"Jos maailma ei lopu tänään, mitä aiot tehdä huomenna?" hän kysyi.
Vuosia sitten heidän ajatuksensa olivat tainneet olla villejä. Kun he olivat odottaneet maailman loppumista.

Pienen hetken Wolfie harkitsi kaapaisevansa maapähkinävoita sormeensa – se oli paras tapa nauttia sitä – ja työntävänsä sen Murielin suuhun. Mutta se voisi olla sopimatonta.
Hän tyytyi lusikkaan.
"Veikkaan, että jotain niinkin villiä kuin pitää 10- ja 11-luokkien musiikkitunnit ja antaa tukiopetusta muutamalle", hän vastasi lammasmaisesti hymyillen. Ja säveltää. Hänen pitäisi löytää inspiraatio säveltää.
"Mitä sinä aiot tehdä?"

Hetken ajan Muriel melkein toivoi, että Wolfie olisi pyyhkäissyt maapähkinävoita sormeensa, niin kuin olisi voinut tehdä ennen, mutta ehkä se oli hölmö haave.
Ehkä se ei ollut.
"Aion nukkua iltapäivään", hän vastasi, ennen kuin otti lusikan suuhunsa. Maapähkinävoi takertui kitalakeen.
"Ehkä syön päivällistäkin sängyssä."

"Sehän kuulostaa hyvältä", Wolfie vastasi ristien jalkansa rennosti ja työnsi saman lusikan sitten omaan suuhunsa, kaapaistuaan siihen uhkarohkean tuhdin nökäreen maapähkinävoita.
"Jäätkö yöksi?" hän kysyi ja rapsutti varpaillaan häpeilemättä sängystä nauttivan Ivankan kultaista turkkia. Se oli hurjan viehättävä eläin ja tiesi sen itse päivänselvästi.

Muriel hivuttautui vaivihkaa, tai ehkä vähemmän vaivihkaa, lähemmäs ja painoi päänsä nojaamaan Wolfien hartiaa vasten samalla kun kurkotti itselleen uuden keksin.
Hän vilkaisi miestä ja puraisi siitä sitten mietteliään palasen.
"Pitäähän sitä juhlistaa, ettei maailma loppunutkaan, eikö?"

Wolfie ei ollut täysin varma, oliko häneltä mennyt muinainen ennustus ohi vai elikö Muriel uudelleen heidän ensitapaamistaan, mutta hän oli aina lähtenyt naisen matkaan enemmän kuin mielellään.
"Totta kai", hän lupasi ja kiersi toisen käsivarren Murielin hartioiden ympärille vetäen naisen kainaloonsa.
"Mehua?" mies tarjosi pillimehuaan, jonka kyljessä olevat, purppuraiset rypäleet hymyilivät kutsuvasti.

Muriel kurotti päätään niin, että saattoi poimia pillin huultensa väliin.
"Maistuu aivan samalta", hän huomautti, melkein kuin olisi odottanut jotakin muuta.
Hetken hän tutki katseellaan Wolfien kasvoja kuin jotain miettien, ja ojensi sitten mukiaan,
"Kuohuviiniä."

Toinen suupieli viipyi lämpimästi huvittuneessa hymyssä. Hän täytti naisen mukin kuohuviinillä ja hetken pohdittuaan, kulautti loput omasta viskistä suuhunsa, irvistäen maulle ja hulautti sitten vähän omaankin mukiinsa. Hän kilautti juhlallisesti naisen mukia voimalla, joka oli hulauttaa osan juomasta peitolle.
"Mille me nostamme maljan?"

Edellisellä kerralla he olivat nauttineet kuohuviiniä paperimukeista, jotka oli oikeasti tarkoitettu kahvin juomiseen.
"Sille, ettei maailma loppunut", Muriel vastasi, kun oli kilauttanut mukiaan vasten Wolfien mukia.
"Ja uusille aluille."
Typerien virheiden anteeksiannolle.
Hän joi mukistaan pitkän kulauksen, ja juoman poreilu tuntui täyttävän hetkeksi sekä hänen mielensä että aistinsa.
Ja koska maailma ei ollut loppunut, hän saattoi kääntyä ja painaa huulensa suudelmaan vasten Wolfien huulia.

Murielin seura oli niin luontevaa, että Wolfie käänsi päätään ja vastasi suudelmaan pehmeästi, yhtä vaivattomasti kuin vuosia sitten. Naisen huulten maku oli tuttu, ihon kosketus oli tuttu ja tapa, jolla hänen sormensa kiertyivät Murielin niskahiuksiin ja vetivät naista syvempään suudelmaan, oli helppoa kuin hengittäminen.
Hän ei huomannut, miten murtuneina hänen tyttönsä tuijottivat häntä sängyn viereltä.

Tyttöparkojen murtuneet katseet jäivät huomaamatta myös Murielilta. Hän ei edes tiedostanut sitä, että kurotti laskemaan mukinsa yöpöydälle, samalla liikkeellä jolla kipusi hajareisin Wolfien syliin. Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon, ja irrottautui suudelmasta vasta, kun oli pakko.
Vasta kun häntä alkoi melkein pyörryttää.
Hän veti syvään henkeä ja tutki miehen kasvoja.
"Tiedätkö, olisi sääli heittää hukkaan yö, jona maailma ei tuhoutunut."

Wolfie tuijotti Murielin kasvoja varsin pöllymystyneenä, kuumeinen hehku vihreisiin kissansilmiin syttyneenä. Hän nyökkäsi sanattomana, kykenemättä kasaamaan ajatuksiaan tarpeeksi voidakseen ajatella, mikä tässä tilanteessa oli päälaellaan ja miksi Muriel teki näin.
Kädet kiipesivät ihaillen naisen vyötärölle ja keho janosi kosketusta. Mies silitti sormenpäillään Murielin poskea ja upotti ne sitten naisen hiuksiaan, kuljettaen suortuvia sormiensa lomassa.

Ainakaan Wolfie ei ollut työntänyt häntä pois.
Muriel antoi sormiensa upota paremmin miehen hiusten joukkoon.
"Minulla on ollut ikävä sinua."
Oikeastaan hänellä ei ollut oikeutta sanoa niin. Hän oli ollut se, joka jätti. Joka lähti.
Se typerys.
Hän hukutti ajatuksensa uuteen suudelmaan.

"Niin...", Wolfie vastasi suudelman lomasta, "minullakin sinua." Ajatus nakutti häntä. Hänellä oli ollut ikävä Murielia. Joinain iltoina niin kipeä, ettei hän ollut tiennyt, miten päin olla.
Mitä tapahtui?
Mies kiersi käsiään Murielin vyötärölle ja halasi naista syliinsä.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi vetäytyen suudelmasta ja kurtisti kulmiaan.

Murielin muistikuvan mukaan tilanteen ei olisi kuulunut edetä näin.
Hän nojautui kevyesti taaksepäin, niin että saattoi tutkia Wolfien kasvoja. Hän oli varma, että osasi ulkoa jokaisen pisaman paikan, jokaisen piirteen miehen kasvoissa.
Idiootti.
"Minä olen tehnyt typeriä virheitä", hän vastasi, toinen käsi miehen poskelle hakeutuen.

Petturi, sinä katala petturi, hänen kehonsa syytti, kun Wolfie tutki Murielin kasvoja huolissaan.
"Ehkä tämän ei pitäisi olla yksi niistä", hän sanoi lempeästi, kipeää haikeutta silmissään.
"Mitä lääkäri sanoi?" Ehkä Muriel oli saanut huonoja uutisia ja yritti nyt hukuttaa huolensa harhautukseen. Mitä sitten, pikkukaveri valitti tuskissaan. Sitä sitten, että hänen sydämensä ei ollut toipunut edellisestäkään kerrasta.

Murielilta vei hetken ymmärtää, mitä mies varmastikin tarkoitti.
"Minun virheeni oli se, että koskaan halusin erota", hän vetosi, ehkä viskin tai kuohuviinin tai molempien rohkaisemana.
"Minä... Jos saisin kuulla kuolevani, se olisi ensimmäisenä listallani asioista, joita katuisin. Hitto, en tiedä, mitä oikein ajattelin silloin..."
Hän olisi voinut olla onnellinen. Hän olisi voinut tehdä Wolfien onnelliseksi.

Ajatukset raksuttivat miehen päässä. Mitä? Mitä se tarkoitti?
Oliko Muriel humalassa? Oliko nainen tolaltaan lääkärin jättämästä epätietoisuudesta ja pelosta? Vai tarkoittiko Muriel, että haluaisi muuttaa asioita? Haluaisi jotain nyt?
Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan.
Wolfie silitti naisen hiuksia kulmat kurtistuneina. Mitä jos heillä voisi olla yksi yö? Yksi yö muistojen kunniaksi? Mutta...
"Luulen, että et ehkä ajattele selkeästi. Enkä haluaisi olla jotain, mitä sinun pitää katua."

"Rakas, voin vakuuttaa sinulle, että ajatukseni ovat selkeämpiä kuin vuosiin", Muriel vakuutti.
"Minä olin se, joka päästi elämänsä rakkauden menemään. Tai ei, ei päästänyt. Ajoi pois. Kuinka helvetin tyhmä ihmisen pitää olla, että tekee niin?"
Hän tunsi kyynelten polttavan vaarallisesti silmiensä takana, mutta niiden alkuperä oli syvässä inhossa häntä itseään kohtaan. Millainen idiootti tosiaan?
"Minä rakastin sinua valtavasti, ja rakastan edelleen, Wolfie."

Wolfie tuijotti Murielia syke rajusti kiihtyen. Tunteiden sekamelska nousi hänen sisällään melkein kuristavana. Mitä?
Hän oli nähnyt monta, monta sydäntäsärkevää unta vastaavasta hetkestä. Hän oli nähnyt unia, missä he olivat olleet edelleen yhdessä, ja pohtinut, miten jaksaisi nousta sängystä herätessään omaan yksinäisyyteensä.
Mitä Muriel tarkoitti nyt?
"Miksi teit niin?" hän kysyi karheasti, joutuen hakemaan hetken ääntään. Se tuntui huolestuttavan paksulta ja silmiä poltteli.

Äänen karheus tuntui veitseniskulta. Tai ei, vielä sitä paljon kipeämmältä.
Koska minä olin idiootti, Muriel vastasi mielessään.
Koska en osannut arvostaa sitä hyvää, mikä minulla oli.
Hänen sormensa hakeutuivat Wolfien niskaan, silittämään sitä hellästi.
"Minä pelkäsin."

Kuparin täplittämät kissansilmät tuntuivat uhkaavan kosteilta, kun sydän hakkasi kipeänä.
"Mitä sinä pelkäsit?" hän kysyi ja rykäisi, yrittäen estää tukahtunutta, enteilevää äänen särkymistä kuulumasta läpi. Miksi sinä heitit minut pois, hän jatkoi mielessään. Mutta Murielin ei kuulunut tuntea syyllisyyttä tai katumusta. Ei ollut naisen vika, ettei hän kyennyt jatkamaan eteenpäin ja päästämään irti tunteistaan.

Kultarakas, minä olen niin pahoillani.
Murielista tuntui, että jokainen sana kuulostaisi tekosyyltä. Niin kuin hän yrittäisi selittää virhettään, sysätä syyn siitä muiden niskoille.
Hän oli ollut idiootti.
"Olen melkein koko elämäni pelännyt menettäväni sen, mitä rakastan kaikkein eniten", hän vastasi ja siveli Wolfien niskaa.
"En halunnut, että jätät minut."

Wolfien oli käännettävä katseensa hetkeksi sivuun ja yritettävä koota itseään. Hän oli rakastanut, ja rakasti selvästi edelleen, Murielia niin, että ei ollut tiennyt, mitä tehdä heidän suhteensa päättyessä. Hän tuntui menettäneen kuukausia muististaan ajalle, jona oli tehnyt tarvittavia opintoja ja töitä kuin automatisoitu robotti ja kaatunut sitten sänkyyn, toivoen löytävänsä pakokeinon unesta.
"Sinä murskasit sydämeni, koska et halunnut, että minä jätän sinut", hän toisti tukahtuneesti.

"Minä tiedän, että se oli väärin. Olin idiootti", Muriel vetosi, eikä kestänyt enää kohdata Wolfien katsetta, vaan painoi otsansa miehen hartiaa vasten, yrittäen tällä kertaa olla ajattelematta, kuinka tutulta ja turvalliselta tämän tuoksu tuntui.
Idiootti, idiootti, idiootti, hänen sydämensä julisti jokaisella lyönnillään.
"Olen niin hirveän pahoillani, rakas. Jos voisin... Ymmärrän, jollet enää kestä olla lähelläni. Minä rikoin sinut, ja se oli niin hirveän väärin, että..."
Hän ei löytänyt oikeaa sanaa.

Wolfie kiersi käsivarsiaan paremmin Murielin ympärille ja hengitti syvään. Älä nyt ala itkeä, herran tähden, hän vetosi itseään ja painoi nenänsä naisen hiuksiin.
"Minä rakastan sinua", hän huomautti vastauksena. Kuinka hän voisi pysyä kaukana naisesta, vaikka haluaisikin? Hän tulisi luultavasti aina rakastamaan Murielia ja olemaan niin ensirakkautensa lumoissa, ettei voisi ajatella selvästi tai loogisesti.

Osa Murielista oli pelännyt, että Wolfie sysäisi hänet luotaan. Se olisi ollut enemmän kuin oikeutettua, hän oli aiheuttanut miehelle tuskaa ja aivan turhaan.
Mutta hän oli melko varma, että olisi kuollut, jos niin olisi tapahtunut.
"Olen niin hirveän pahoillani", hän vetosi uudestaan, ääni särkyen.
"En halunnut satuttaa sinua."

Wolfie halasi Murielia tiukemmin ja silitti naisen selkää.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vakuutti lempeästi, vaikka kurkussa olikin kipeä möykky.
"Kaikkea ei ole tarkoitettu, eikä se ole sinun syytäsi. Toivoin, että ehkä Teagan olisi tehnyt sinut onnelliseksi. Yritin todella olla onnellinen puolestasi ja vain kiitollinen siitä, että sain edelleen olla elämässäsi."

Minä olen, Muriel vetosi mielessään. Niin hirveän pahoillaan, ja pahinta oli, ettei hän ollut varma, kuinka voisi hyvittää sen kaiken. Hän oli toiminut väärin niin hirvittävän pitkään.
Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä.
"Luuletko, että on jo myöhäistä?"

"Myöhäistä mille?" Wolfie kysyi kurtistaen hämmentyneenä kulmiaan. Mistä Muriel puhui? Halusiko nainen palata yhteen? Ei, se oli vaarallista toiveajattelua, joka oli riivannut häntä ensimmäisen vuoden eron jälkeen.

Muriel ähkäisi.
"Voi taivas, mies, pitääkö minun vääntää se sinulle rautalangasta?" hän hengähti, ääni hieman tukkoisena. Hän veti syvään henkeä ja suoristautui, niin että saattoi katsella Wolfien kasvoja. Hän tunsi ulkoa kupariset pilkut silmissä. Hän painoi kätensä miehen poskille ja kohtasi tämän katseen.
"Rakastan sinua edelleen. Haluan olla sinun. Jos se vain... jos ei ole liian myöhäistä. Jos vain pystyt antamaan minulle anteeksi."

Kyllä, kyllä pitää, Wolfie vastasi mielessään. Hän oli niin usein toivonut kuulevansa vihjauksen johonkin sellaiseen naisen sanoissa.
Sydän hakkasi, kun hän kohtasi Murielin katseen.
"Oletko varma, ettei tämä ole vain alkoholin ja pelon puhetta?" hän kysyi käheästi ja nosti kätensä Murielin niskalle.

Murielin käsi siirtyi punertavien hiusten sekaan ja tukisti.
Punaiset hiukset. Hänen olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten.
"Ei, ei ole alkoholin tai minkään muunkaan sellaisen puhetta", hän vakuutti.
"Minä olen vain kokenut valaistuksen. Tuijottanut peiliin tarpeeksi pitkään. Hitto, minä rakastan sinua, olen tainnut rakastaa siitä lähtien, kun kyhjötimme sillä pahuksen kalliolla."

Osa hänestä pelkäsi, että tämä kaikki muuttuisi katumukseksi. Ehkä huomenna, ehkä parin kuukauden päästä, kun lääkäri kertoisi, että Muriel eläisi pitkän elämän. Ja hän murskautuisi niin, ettei saisi enää itsestään kokonaista.
"Minäkin sinua", hän vastasi käheästi ja silitti peukalollaan naisen poskea.
"Sinä veit sydämeni silloin. Sydämeni ja keksini, etkä koskaan antanut niitä takaisin."

Jokin Murielin sisällä heräsi, eikä häntä enää itkettänyt.
Wolfie oli rikki. Hänen Wolfiensa. Ja hänen elämäntehtävänsä, jo lapsuudessa alkanut, oli korjata kaikki rikkinäinen ja pitää se kasassa.
"Keksejä voi aina leipoa uusia", hän vetosi.
"Mutta sydämesi haluaisin pitää. Saat minun tilalle, jos tahdot."

Tämä ei voinut olla totta. Ehkä hän näki, taas, unta. Wolfie veti syvään henkeä ja punoi sormet Murielin hiuksiin, tukistaen kevyesti, kun nojasi otsansa naisen otsaan. Oli turha edes teeskennellä vastustavansa.
Hän hipaisi huulillaan naisen huulia.

Tekikö hän väärin?
Ei, Muriel kieltäytyi kyseenalaistamasta itseään. Wolfie oli rikki, miehen sydän oli rikki, ja hänen tehtävänsä oli korjata se. Ja oma sydämensä siinä samalla.
Hän oli ollut niin hirvittävän typerä.
Hänen sormensa tukistivat miehen hiuksia samalla kun hän nojautui lähemmäs hamutakseen kunnon suudelmaa.

Wolfie vastasi suudelmaan kaivaten, vetäen naista niskasta lähemmäs itseään. Mitä jos Muriel oli humalassa ja katuisi karvaasti? Eikö hän saisi elää edes yhden yön maailmassa, jossa heillä olisi tulevaisuus?
Pikkukaverinkin toivo heräsi niin, että oli tehdä kipeää.

Minä korjaan sinut kyllä, rakas, Muriel vakuutti itselleen.
Ja ehkä siinä samalla itsensä.
Hän hamusi miehen huulia kunnes pää alkoi tuntua vaarallisen kevyeltä, ja siinä vaiheessa hänen sormensa hakeutuivat tämän paidan helmalle.
"Eikö oteta tämä pois?"

Järki halusi protestoida, että tässä voisi käydä huonosti. Mutta järki ei ollut koskaan hallinnut häntä. Mies tarttui paitaansa ja kiskaisi sen päänsä yli. Jokin eväistä taisi olla hänen jalkojensa alla, mutta se oli yhdentekevää. Kädet hakeutuivat naisen lantiolle, sivelivät sen kaarta ja pujottautuivat paidan sisään.

Joku Wolfien tytöistä taisi huokaista loukkaantuneena, kun paidan lentäminen lattialle häiritsi sen unta. Tyttöparat, niiden iltarutiinit olivat varmastikin sekaisin.
Muriel antoi käsiensä laskeutua ensin Wolfien harteille ja sitten rintakehälle, sivelemään paljasta ihoa.
"Et ole muuttunut lainkaan, rakas..."

"En tiedä, onko se hyvä asia", Wolfie vastasi suudelmien lomasta ja kiskoi sitten Murielin paitaa pois, jotta voisi antaa käsien vaeltaa paljaalla iholla.
Huulet laskeutuivat Murielin kaulalle.

"Oli aivan hulluna sinuun jo silloin", Muriel huomautti, samalla kun villapaita liukui hänen yltään sähköisesti rätisten.
Hänen vatsaansa halkoi uusi arpi, ja kyljen arven vierellä kiemursi uusi köynnöstatuointi. Oliko hänkin silti edelleen sama?
Huulten kosketus sai hänet huokaamaan.
"Saanko nyt tarkastaa tatuointisi, rakas..?"

Se tuntui edelleen varsin uskomattomalta. Muriel oli aivan eri luokassa kuin hän, oli ollut silloin ja oli yhä.
Sormet vaelsivat paljastuneella iholla, jäljittelivät arpien ja tatuointien kuvioita.
"Taidan tuottaa pettymyksen", Wolfie pahoitteli, huulet naisen kaulalla kulkien.
"Ehkä minun pitäisi ottaa tatuointi."

Murielin silmät painuivat kiinni ja sormet hakivat parempaa otetta punaisista hiuksista. Hän ei ollut edes tajunnut, kuinka kipeästi oli kaivannut kosketusta, ei ennen kuin nyt.
Yhtäkkiä hän ei enää ymmärtänyt, kuinka oli voinut elää ilman sitä.
"Sinä et voisi koskaan olla pettymys", hän huomautti, huokaisten kun huulet koskettivat herkkää kohtaa kaulalla.
"Ja se riippuu siitä, olisiko minulla oikeus ilmaista mielipiteeni aiheesta."

"Sinulla on aina oikeus ilmaista mielipide", Wolfie mumisi ja kosketti ihoa hampaillaan. Kädet kulkivat kylkiä pitkin ja hakeutuivat selälle, sivellen selkärangan kaarta ja pyrkien avaamaan rintaliivien hakaset, jotta hän voisi riisua nekin pois tieltä.
"Millainen tatuointi minulle sopisi?"

Hampaiden kosketus sai Murielin hengähtämään, ja hän siirsi käsiään varsin avuliaasti, jotta Wolfie sai ujutettua liivit hänen yltään. Niitäkään ei ollut ostettu urheiluosastolta niin kuin ennen.
Oliko hänessä enää mitään samaa?
"Kunhan et tatuoi ihoasi täyteen tyttöjesi kasvoista", hän naurahti.
"Hitto, jos olisin suunnitellut tämän etukäteen, olisin yrittänyt löytää samaa settiä olevat alusvaatteet..."

"Minä olen aina, mmm... Pitänyt eriparisuudesta", Wolfie hymisi ihoa vasten ja näykkäsi sitä uudelleen, antaen käsiensä vaeltaa hellinä paljastuneella iholla. Se luultavasti oli sanomattakin selvää, sillä hänen koko asuntonsa oli eriparisuudesta räikeä ja hän oli tuskin koskaan pukenut kahta parillista sukkaa jalkoihinsa.

"Hyvä niin", Muriel naurahti, vaikka naurahdus muuttuikin puolivälissä hengähdykseksi.
"En muista yhteisestä ajastamme kovinkaan montaa kertaa, jolloin minulla olisi ollut yhteensopivaa settiä alusvaatteita."
Sellaiseen oli harvoin aikaa kiinnittää huomiota, kun eli matkalaukusta.
Hän antoi käsiensä laskeutua availemaan Wolfien housuja.
"Et kai ole muuttunut varovaiseksi?"

Wolfien oli kasattava ajatuksiaan hetki, sillä oli hyvin vaikeaa muodostaa sanoja kaiken huomion karatessa siihen, että Muriel avasi hänen housujaan. Ja nyt hänen ei tarvinnut teeskennellä, etteikö pikkukaveri olisi perinpohjaisen innoissaan asiasta.
"Millä tavalla varovaiseksi?" hän kysyi sormet vyötärön kaarta sivellen ja näykkäsi naisen kaulaa terävämmin.

Muriel taivutti kaulaansa paremmin tarjolle samalla kun antoi toisen kätensä sujahtaa avattujen housujen sisään.
"Varovaiseksi", hän toisti.
"Uskallan väittää, että ennen me olisimme olleet jo molemmat vaatteitta tässä vaiheessa."
Vaikka se oli tietenkin ollut ennen hänen typeryyttään. Mutta hän oli luvannut korjata tekemänsä virheet. Korjata rikkomansa sydämen.

Wolfie naurahti hiljaa. Se oli luultavasti totta. He olisivat olleet alastomina ja yhteen kietoutuneina, eikä hän olisi välittänyt vähääkään sopivuudesta tai naapureista.
Mutta hänen oli vaikea uskoa tämän olevan totta.
Hänen oli myös hyvin vaikea muodostaa yhtään ajatusta, kun kaivattu kosketus sai silmät painumaan kiinni ja koko kehon nytkähtämään, janoten lisää.

Joku Wolfien tytöistä taisi huokaista syvään, ikään kuin vastalauseena sille, mihin tilanne oli johtamassa. Nythän olisi kuitenkin ollut varsin hyvä aika käydä unille, ja mielellään niin, että sängyssä olisi ollut tilaa.
Tyttöparat.
Muriel tunsi itsensä onnelliseksi tajutessaan, että hänen kosketuksensa tuntui edelleen vaikuttavan Wolfieen niin kuin silloin ennen. Jotakin samaa oli vielä jäljellä.
"Pitäisikö meidän tehdä asialle jotakin..?"

Kyllä, hitto vie, pikkukaveri tuntui vastaavan hänen puolestaan. Avatut housut helpottivat onneksi vähän kipeäksi kasvanutta tukaluuden tunnetta, mutta kosketus oli ajaa hänet hulluksi.
Wolfie vastasi itse tarttumalla Murielin housuihin, avaamalla ne päättäväisin sormin ja keinauttaen naisen sitten sylistään selälleen, jotta saattoi riuhtoa kaiken alushousuja myöten pois tämän päältä.

Muriel nauroi, samalla kun hänen sydämensä sykähti onnesta ja helpotuksesta. Edes sillä ei ollut väliä, että jokin vinkaisi hänen selkänsä alla, ja että hän joutui taivuttamaan kättään taaksepäin, jotta saattoi onkia vinkulelun pois peitteiden sisältä. Hän ei viskannut sitä pois, sillä tiesi paremmin, vaan hylkäsi sen jonnekinpäin sänkyä niin, että se ei todennäköisesti olisi heidän tiellään.
Hän tarttui vuorostaan Wolfien housuihin nykiäkseen ne pois miehen yltä.
"Onko sinulla sukat..?"

Wolfie kierähti selälleen, jotta saattoi potkia omat housunsa pois, viskoen ne nilkoistaan jokseenkin aggressiivisella malttamattomuudella. Hänen kehonsa tuntui väittävän tulleensa kohdelluksi epäreilusti odotuksen kanssa.
Hän kohotti vastauksena jalkojaan: toisessa oli paratiisisävyisiä polkkapilkkuja ja toisessa vaaleanpunaisia flamingoja.
"Pidätkö?"

Rapinasta päätellen joku tytöistä sai housut päälleen, ja eittämättä tuijotti heitä varsin loukkaantuneena. Muriel olisi saattanut jossain toisessa tilanteessa suoda myötätuntoisen katseen uhria kohti, mutta nyt hänen huomionsa oli kiinnittynyt Wolfieen.
"Ihastuttavat", hän huomautti, samalla kun kohottautui niin, että saattoi tarttua toiseen sukkaan ja alkaa nykiä sitä pois.
"Riisutaan nekin."

Pakottava, kipeä kaipaus oli ajaa hänet hitaasti hulluksi. Wolfie nykäisi toisen sukan jalastaan ja nakkasi sen lattialle, kierähtäen sitten kyljelleen ja sivellen Murielin paljasta vatsaa sormillaan. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi myös suudella vatsan ihoa, hamuta sitä ikävöiden huulillaan.
Tunteet kiersivät sekavana myllerryksenä hänen mielessään. Ylivoimainen halu, johon sekoittui melkein musertava pelko siitä, että jotenkin hän oli ymmärtänyt väärin tai tämä oli hetken mielijohde, jota Muriel häpeäisi tai katuisi aamun tullen.

Hetken Murielin mieleen yritti hiipiä ajatus siitä, että ehkä heidän olisi sittenkin pitänyt jättää toinen sukka jalkaan. Se, jossa oli flamingoja. Niin oli käynyt heille ennenkin, ehkä se olisi tuonut onnea.
Seuraavassa hetkessä hän moitti itseään taikauskoisuudesta.
Sukka oli sitä paitsi jo heidän ulottumattomissaan.
Hän antoi sormiensa hakeutua takaisin punaisten hiusten joukkoon ja tukisti niitä hellästi.
"Olen ikävöinyt sinua, rakas."

Hänen kehonsa sanoi sen varsin selvästi: minäkin sinua. Wolfie hamusi vatsan lämmintä ihoa huulillaan ja siveli reiden ihoa sormenpäillään polvelta ylöspäin.
"Minäkin sinua", hän mumisi ja tunsi kaipauksensa kasvavan melkein sietämättömäksi tukistuksesta, joka palautti mieleen muistojen vyöryn.

Kosketus sai Murielin huokaamaan.
"Minä huomaan", hän huomautti hiljaa naurahtaen, ja karkotti mieleensä pyrkivän kipeän muistuksen siitä, ettei hänen olisi tarvinnut ikävöidä, jos hän ei olisi ollut idiootti.
Mutta hän saisi vielä kaiken kuntoon.
Tukistus muuttui vaativammaksi, samalla kun toinen huoli nousi hänen mieleensä.
"Sano, rakas, että sinulla on kumeja..."

Hänen oli hyvin vaikea ajatella jotain niin maallista ja käytännöllistä kuin ehkäisyä, vaikka hän tiesi sen tärkeyden. Hänen kehonsa kärsimättömyys oli ottamassa hänen mielensä valtaansa.
"Mmhh", hän mumisi kuljettaessaan sormiaan ylemmäs naisen sisäreittä pitkin.
"Katso yöpöydän laatikosta", hän kannusti hajamielisesti, hänen kätensä ollessa kiireinen.

Wolfie ei tehnyt tehtävään keskittymisestä helppoa. Muriel ojensi toista käsivarttaan, nyki yöpöydän laatikon auki ja luki mielessään lyhyen rukouksen ennen kuin alkoi penkoa sen sisältöä toiveikkaana.
Rakas Jumala, yritän kerrankin olla vastuullinen, älä rankaise minua nyt menneistä virheistäni.
Hän oli melko varma, että onnistui löytämään ainakin yhden rikkinäisen koiranlelun, ennen kuin sormet viimein kalastivat laatikosta lupaavan rapisevalta vaikuttavan pakkauksen.
"Rakas, tule tänne..."

Wolfien oli hankala jättää Murielia rauhaan niin, että nainen sai kaivaa yöpöydän laatikkoa. Hänen pitäisi varmastikin siivota useammin. Hän pohti samaa aina saadessaan vieraita. Nytkin yöpöydillä viipyi teekuppeja ja joka paikka lainehti nuottivihkojen sivuja, rytättyjä papereita ja sukkia.
Hän kuitenkin kohottautui ylemmäs, jotta saattoi painaa suudelman Murielin huulille, toinen käsi naisen vatsalla edelleen viipyen.

Murielia eivät haitanneet teekupit, tai nuottivihon sivut tai sukat. Kuten ei myöskään ilmeisen kyhmyinen koiranlelu, joka oli kaivautunut jostakin peittojen lomasta painamaan hänen selkäänsä.
Rapina, joka pienestä pakkauksesta syntyi kun hän repäisi sen näppärästi auki, olisi saanut hänen koiransa terästäytymään ja Novan loikkaamaan sänkyyn herkkujen toivossa.
Ehkä heidän olisi pitänyt tehdä tämä kaikki pidemmän kaavan kautta, hän pohti samalla kun vastasi suudelmaan, ja hänen toinen kätensä hakeutui asettamaan suojausta paikoilleen.
Mutta hän oli siihen aivan liian kärsimätön.
"Haluan sinut juuri nyt, rakas."

Kosketus oli melkein liian paljon kestää. Eivätkä naisen sanat helpottaneet tilannetta laisinkaan.
Edellisestä kerrasta oli aivan liian kauan.
Oman käden ilo oli alkanut tuntua säälittävältä, sillä se korosti hänen yksinäisyyttään. Armas kaikkivaltias, anna minulle kestävyyttä, Wolfie vetosi mielessään hamutessaan Murielin kaulaa. Sormet sivelivät alas vatsaa ja pujottautuivat jalkojen väliin.
Muriel saisi tuntea olonsa yhtä tukalaksi ja kärsimättömäksi kuin hän.

Melkein yllättävä kosketus sai Murielin hengähtämään, ja hänen toisen jalkansa nytkähtämään kärsimättömänä.
"Wolfie..." hän vetosi, tukistaen miehen punaisia hiuksia.
"Oletko kadottanut kykysi puhua..?"
Ei sillä, hänestä tuntui, että hän saattaisi pian itsekin kadottaa sen. Sellaista sattui. Varsinkin, kun oli ollut erossa aivan naurettavan pitkään.

Wolfie vastasi kohottautumalla käsivarsiensa varaan Murielin ylle ja jäi katselemaan hiljaisena naisen silmiä. Kuparin kirjomat, vihreät kissansilmät olivat lämpimät, kaipauksesta melkein kuumeiset ja täynnä lupausta.
Hänen oli vaikea sisäistää sitä, mitä tapahtui, sillä halu oli aina sumentanut tehokkaasti hänen ajatuksensa. Mies nojautui lähemmäs, painaen kiihkeän, syvän suudelman naisen huulille ja härnäten tätä samalla lempeästi kosketuksellaan.

Kohdatessaan tuttujen kissansilmien katseen Muriel tunsi ajatustensa karkaavan hetkeksi.
Luoja, miten hän oli koskaan kuvitellut, että olisi voinut elää ilman tätä miestä? Että heidän olisi ollut parempi erossa?
Hän oli täysi typerys. Oli ollut typerys.
Moittivat ajatukset hukkuivat suudelmaan, eikä hän hetkeen kyennyt keskittymään muuhun kuin siihen ja kosketukseen. Hän kietoi jalkojaan miehen ympärille, sormet tämän hiuksiin tiukemmin kietoutuen.
"Wolfie..."

Wolfie näykkäsi Murielin alahuulta ja hipoi huulillaan sitten suupieltä, vaelsi poskipään yli ohimolle ja hengitti syvään hiusten tuoksua.
"Jumaloin sinua", hän kuiskasi käheästi, hamuten huulillaan naisen korvaa. Sitten hän antoi periksi ylivoimaiseksi käyvälle halulle, tarttui naisen lantioon ja painui hitaasti lähemmäs.

Hetken Muriel saattoi unohtaa kaikki tekemänsä virheet, niin kuin myös huolen, joka oli kulkenut hänen seuranaan niin pitkään että se oli tuntunut alkaneen syödä häntä sisältäpäin.
Hetken hän saattoi palata muistoissaan niihin hetkiin, jotka he olivat viettäneet yhdessä ilman tietoa siitä, minne heidän matkansa seuraavaksi veisi. Joskus heillä oli ollut pelkkä matto patjanaan, toisinaan kattona oli toiminut tähtitaivas. Ainakin kerran hän oli hukannut alushousunsa jonnekin aluskasvillisuuden joukkoon.
Joskus jokin oli näykkäissyt hänen takapuoltaan kesken kaiken.
Hän oli ollut hirvittävän onnellinen.
Ja niin kuin silloin, nytkin hänen kyntensä piirsivät punaisia viiruja Wolfien selkään.

Mikään ei tuntunut muuttuneen. Samoin kuin suudelma, myös rakastelu oli edelleen yhtä helppoa ja luonnollista.
Ja hyvin, hyvin, hyvin nautinnollista.
Siinä määrin, että Wolfien oli ajateltava keskittyneesti jotain muuta kuin sitä, kuinka paljon halusi naista ja kuinka lähellä hän oli huipentaa mielihyvänsä aivan liian aikaisin.
Kaikki oli tuntunut Murielin kanssa helpolta aivan ensimmäisistä hetkistä saakka, vaikka hän oli tuntenut itsensä kömpelöksi ja heidän yhdessäolonsa oli tainnut olla lähempänä törmäilevää sähellystä kuin runollista, harlekiiniromaaneihin kuuluvaa rakastelua.
Sitä se oli nytkin, ja vierähtäneistä vuosista huolimatta kehot tuntuivat muistavan toisensa ja sulautuvan saumattomasti yhdeksi.

Typerä, typerä nainen.
Mutta hetkeen Murielin ei tarvinnut ajatella sitä. Ei tarvinnut soimata itseään.
Ja kun ilta oli muuttunut yöksi, kun ikkunoiden takana oli pimeää, hän saattoi halata Wolfien syliinsä.
Anna anteeksi rakas, en enää koskaan riko sinua.
Siinä vaiheessa nystyräinen purulelu oli kolhinut hänen selkäänsä mustelman, ja joku tytöistä oli kiivennyt heidän seurakseen sänkyyn, sillä hänen varpaansa painuivat vasten karvaista, hengityksen tahtiin kohoilevaa kylkeä.

Wolfie painoi kuumana hohkaavan päänsä Murielin rintakehää vasten ja kiersi käsivarsiaan naisen ympärille. Hiukset olivat kevyesti kostuneet ja iho paloi. Onnellinen raukeus teki raajoista raskaat ja sai silmät painumaan kiinni.
Eikä hänen tarvinnut ajatella, mitä aamun tullen tapahtuisi.

* * *

Aamulla asunnosta kuului hiljaisia askeleita ja kynsien rapinaa. Innokas vinkuna vaimennettiin pehmeällä hyssytyksellä, ja sen jälkeen asuntoon hetkeksi täysi hiljaisuus.
Kunnes kynsien rapina palasi. Ilman suljettua makuuhuoneen ovea märkien koirien lauma olisi varmastikin rynnännyt herättämään isäntänsä.
Nyt tyyni rauha säilyi vielä tovin, eikä mennyt kovinkaan pitkään, kun ilmassa alkoi leijua paahdetun leivän tuoksu.

Kissansilmät raottuivat tokkuraisina. Hän makasi poikittain myllätyllä, koirankarvan kuorruttamalla sängyllä. Yksin.
Ymmärrys sai hänen kehonsa tuntumaan lyijyltä.
Tietenkin se oli unta. Yksinäisen miehen surullista haaveunta.
Jonkun pitkä käpälä rätki makuuhuoneen ovenkahvaa, mutta Wolfie ei jaksanut nousta.
Hän toivoi päässeensä yli tunteistaan, mutta selvästikään ei ollut niin.

Ovenkahvan rämpytys loppui hetkeksi, ja seuraavaksi kahva painui kokonaan alas ja ovi työntyi auki. Ilahtuneiden, joka suuntaan häntäänsä huiskivien tyttöjen lisäksi makuuhuoneeseen työntyi Wolfien neulepaitaan ja omiin legginseihinsa pukeutunut Muriel, joka kannatteli käsissään tarjotinta. Hiukset oli koottu huolimattomalle, korkealle poninhännälle, ja nähdessään miehen olevan hereillä Muriel hymyili.
"Tytöt", hän komensi, ja jatkoi sitten:
"Huomenta, rakas, nukuitko hyvin?"

Wolfie kohotti päätään kulmat hämmentyneessä kurtussa, ja kurittomat hiukset sekä unesta että naisen käsittelystä pystyssä seisoen.
"Muriel", hän sanoi ja hautautui sitten tyttöjensä alle. Tuskaisat ähkäisyt säestivät hänen kamppailuaan päästä valtavien koirien alta ylös.
Mies töni venäläiset alas ja kiipesi polvilleen, välittämättä alastomuudestaan ja tutki naisen kasvoja levottomana.

Murielkaan ei kainostellut miehen alastomuutta, päinvastoi antoi katseensa vaeltaa häpeilemättä tämän paljaalla rintakehällä ja alempanakin.
"Laitoin aamupalaa", hän totesi, vaikka se taisikin olla itsestäänselvää.
"Jääkaappisi oli melko tyhjä, mutta voin käydä kaupassa sillä välin, kun olet töissä. Luulen, että-"
Hän oli seisahtunut sängyn vierelle ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä nyt? Sinulla on outo ilme."

Wolfie tarttui huomaavaisesti laitettuun tarjottimeen ja laski sen varovasti viereensä sängylle, vannoen arvostavansa sen sisältöä myöhemmin.
Hän kurotti tarttumaan naisen käteen ja veti tätä lähemmäs itseään, tutkien Murielin kasvoja. Etsien merkkejä katumuksesta.
"Luulin, että se oli unta."

Muriel vastasi katseeseen ja kumartui sitten painamaan suudelman viehättävän alastoman miehen otsalle.
"Toivottavasti hyvää unta", hän huomautti, pyyhkäisten vapaalla kädellään villiintyneitä hiuksia.
"Nukuitko hyvin?"

Murielilla ei ollut aavistustakaan. Wolfie painoi katseensa tuntiessaan silmiensä kostuvan ja kipeän möykyn viipyvän kurkussaan. Hän kiersi käsivartensa tiukasti Murielin vyötärölle ja halasi naisen melkein epätoivoisesti syliinsä, kätkien kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
Omaan villapaitaansa.

Murielilta vei hetken tajuta, mitä tapahtui.
"Hei", hän vetosi häkeltyneenä ja kietoi käsivartensa miehen ympärille.
"Rakas, mikä on?"
Hän oli tietoinen siitä, että joskus miehet saattoivat kokea tunnekuohun rakastelun jälkeen, mutta tässä tuskin oli kyse siitä.
"Onko kaikki hyvin?"

Wolfie hengitti syvään, kerran, toisen ja useamman. Hän ei voinut vastata heti, halasi vain naista tiukasti ja yritti hengittää kipeän tunteen läpi.
Kun hän vihdoin vetäytyi kauemmas ja kohtasi naisen katseen, silmät elivät tuskasta kyynelten alla.
"Etkö todella tiedä, kuinka paljon olen kaivannut sinua?"

Wolfien katse sai Murielin jähmettymään.
Voi kultarakas.
Hän siirsi kätensä miehen poskille, kupersi ne kummallekin puolelle tämän kasvoja, ja painoi sitten suudelman ensin tämän otsalle ja sen jälkeen kummallekin poskipäälle.
"Olen niin pahoillani, rakas", hän vetosi, silittäen poskea peukalollaan.
"Minä lupaan, että korjaan kaiken."

Murielin ei olisi pitänyt olla pahoillaan. Mutta Wolfie ei luottanut kykyynsä puhua, vaan halasi naista tiukasti uudelleen ja painoi kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
Kauanko hän riittäisi naiselle tällä kertaa? Mutta eikö yksi päiväkin olisi parempi kuin ei mitään, vaikka hän ei toipuisi tätäkään vähää uudesta erosta.

Muriel tunsi, kuinka hänen sydämensä särkyi jälleen. Hän oli satuttanut Wolfieta aivan kohtuuttomasti, ja hän saattoi vain toivoa, että onnistuisi jollakin tavalla korjaamaan kaiken.
Tietenkin onnistuisi. Sehän oli hänen erikoisalaansa.
Hän halasi miehen syliinsä ja silitti tämän hiuksia hellästi.
"Rakas, kaikki on hyvin."

Sormet hipoivat niskahiuksia, ja mies hengitti syvään, yrittäen saada hengityksensä kulkemaan vähemmän kivuliaasti ja tukkoisesti.
Muriel oli oikeasti tässä. Hänen olisi pitänyt irrottaa ja ihailla aamiaista, mutta hän ei voinut siirtyä kauemmas, kiersi käsivarsiaan vain vähän tiukemmin naisen vyötärölle.

Typerä nainen, Muriel soimasi itseään painaessaan suudelman miehen hiustan joukkoon.
"Kaikki hyvin", hän toisteli, vaikka olikin ilmiselvää, ettei ollut.
Hän itse oli rikkonut rakkaansa. Ja nyt olisi hänen tehtävänsä korjata tämä, saada kaikki jälleen hyväksi.
Hän vajosi istumaan sängyn laidalle, niin että saattoi vetää Wolfien paremmin halaukseensa.

Wolfie ei nostanut kasvojaan naisen kaulataipeesta Murielin istuessa, veti vaan tätä lähemmäs itseään. Hän irrotti toisen kätensä halauksesta kuin kuudennen vaiston ohjaamana ja tuuppasi Ivankan kauemmas, ennen kuin se loikkasi aamiaistarjottimelle.
Ryhdistäydy.
Mies vetäytyi ja pyyhki hiljaisena kasvojaan.
"Teit aamiaista", hän sanoi karheasti ja veti tarjottimen lähemmäs, "kiitos."

Wolfien suoristautuessa Muriel jäi tutkimaan Wolfien kasvoja ja ojensi sitten kättään pyyhkiäkseen tämän poskia neulepaitansa hihalla.
"Sinun pitää syödä, että jaksat. Olet laihtunut."
Jos hän ei kykenisi mihinkään muuhun, ainakin hän voisi yrittää ruokkai Wolfieta. Pitää huolen siitä, että tällä oli mahdollisimman hyvät oltavat.
"Paahdettuja juustoleipiä. Olit päästänyt kaappisi tyhjiksi, rakas."

"Oh", Wolfie vastasi kurtistaen hieman kulmiaan. Se oli todennäköistä. Päivät sekottuivat toisiinsa ja säveltäen valvotut yöt jättivät hänen ajatuksensa sumuisiksi.
Hän poimi leivän käteensä ja tarjosi samanlaista naiselle itselleen.
Hänen pitäisi varmaan pukea päälleen, mutta oliko sillä väliä?
"Olet kultainen."

Muriel otti toisen, siistiksi kolmioksi leikatun leivän vastaan, mutta jäi katselemaan Wolfien kasvoja.
"Rakas, onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi, laskien toisen kätensä miehen polvelle. Oliko hän vain ollut, tapansa mukaan, sokea sille, kuinka onneton Wolfie todella oli?
Ajatus kylmäsi häntä.

"Kaikki hyvin", Wolfie vastasi puolittaisella, hieman haikealla hymyllä ja haukkasi leipäänsä hajamielisesti.
"Yritän vain sisäistää, että todella olet siinä. Että viime yö tapahtui. Ellet sinä sitten... Kadutko sitä, mitä sanoit? Mitä tapahtui?"

Muriel ei ollut siitä yhtä varma. Hänen sormensa jäivät silittämään Wolfien polvea.
"Mitä?" hän kysyi, kulmat kurtistuen.
"Wolfie, en tietenkään kadu. Miksi sinä sellaista ajattelet?"

Wolfie kohautti toista olkaansa ja laski kätensä polveaan silittävälle kädelle.
"Kai minun on vain vaikea uskoa, että tämä voisi olla totta. Olen unelmoinut tästä niin monta kertaa." Ja osa häntä, osa, josta hän ei pitänyt, pelkäsi kuollakseen, että tämä oli liian hyvää ollakseen totta ja sillä hetkellä, kun hän antaisi itsensä uskoa siihen, se haihtuisi ja hän putoaisi takaisin pimeyteen.

Voi kultarakas, Muriel ajatteli jälleen, ja toivoi, hyödyttömästi, että olisi voinut jollakin tapaa muuttaa sen, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Mutta siihen tarvittavaa mahtia hänellä ei ollut.
"Minä en aio toistaa typerää virhettäni", Muriel vakuutti.
"Olen pahoillani siitä, että jouduit kärsimään."

"Muriel, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Wolfie vetosi ja hieraisi kasvojaan. Aikuinen mies, kerää itsesi. Hän työnsi loput leivästä suuhunsa ja silitti Murielin poskea.
"Yritän vain ymmärtää, että olet siinä."

Muriel kallisti kevyesti päätään kosketusta vasten.
"Minulta kesti ihan liian pitkään tulla järkiini", hän totesi, kulmat edelleen melkein ärsyteesti kurtistuneina.
Kuinka hölmö ihminen saattoi olla?
"Mutta en ole enää menossa minnekään."

Wolfie kosketti naisen hiuksia ja kuljetti sitten sormenpäitään alas kaulansyrjää ja kylkeä. Katse vaelsi sormien mukana.
"Oletko varma, että haluat viettää aamun pukeissa?" hän kysyi ja sormeili villapaitansa helmaa. Se näytti ihanalta Murielin päältä.

Kosketus lähetti miellyttäviä väristyksiä pitkin Murielin kehoa.
"Saat sen kuulostamaan melkein siltä, että toivoisin vastaukseni olevan kieltävä", hän huomautti, katse villapaidan helmaa hiveleviin sormiin laskeutuen.
"Vaikka minun on kyllä myönnettävä, että ainakin sinun alastomuutesi on hyvin ilahduttavaa, rakas."

Wolfie ei halunnut katsoa kelloa. Hän halusi tuudittautua hetkeen eikä miettiä sitä, milloin hänen pitäisi muistaa vastuunsa ja lähteä töihin. Onneksi tunnit olivat vasta myöhemmin.
"Jos sinäkin olisit alasti, ehkä minun olisi helpompi uskoa, etten nähnyt vain unta", hän houkutteli ja katsahti Murielia vetoavasti, vetäen naista lähemmäs villapaidan helmasta.

"Vai niin."
Muriel siirtyi lähemmäs ja katseli hetken Wolfieta ennen kuin ujutti sormensa legginsiensä vyötärölle ujuttaakseen ne päältään - kuten myös alushousut niiden alla.
"Kuinka alasti minun olisi oltava sitä varten?"

Vihreiden kissansilmien katse seurasi kiinteästi ja melkein toiveikkaasti Murielin sormia, pitkät, tummat ripset vielä kosteina ja toisiinsa takertuneina.
"Hyvin alasti", hän ehdotti ja siveli sormenpäillään kevyesti vielä legginssin peittämää reittä.

Muriel joutui toteamaan, että oli valmis tekemään Wolfien vuoksi mitä tahansa, vaikka noutamaan kuun taivaalta. Mutta ehkei siinä ollut mitään pahaa.
"Hyvin alasti", hän toisti ja alkoi sitten ujuttaa housuja pois yltään. Hän viskasi ne huolettomasti lattialle ja suoristautui sitten, katse Wolfien kasvoissa pysyen.
"Paitako myös?"

"Paita myös", Wolfie vastasi katse paljaisiin jalkoihin lukkiutuneena. Hän ojensi kättään hipomaan pehmeää ihoa ja hivuttamaan paidan helmaa ylemmäs nähdäkseen sen alle.
Muriel todella oli tässä. Hän ei vain kuvitellut sitä. Viime yö ei ollut vain humalainen virhe, eihän?

Muriel nauroi pehmeästi, tarttui neulepaidan helmaan ja nykäisi sen ja sen alla olevan paidan päänsä yli välittämättä siitä, että sähköine ritinä tarttui hiuksiin.
"En löytänyt rintaliivejäni aamulla", hän myönsi, ja olisi luonut epäilevän katseen koiriin jos olisi malttanut irrottaa katseensa Wolfien silmistä.
"Mutta ehkä se ei haittaa sinua, rakas."

Ei, se ei haitannut. Wolfien katse vaelsi ylös reisiä, melkein hypnotisoituneena. Syke kohosi rajusti sitä mukaa, mitä selvemmin hän ymmärsi Murielin olevan siinä.
Hän valui polviensa varaan lattialle, koirien vinkulelu vinkaisten, ja kiersi käsivartensa naisen lantion ympärille, halaten tämän reisistä rintaansa vasten ja painoi kaipaavan suudelman paljaalle vatsalle.
Vinkulelun innostamat koirat hyörivät heidän ympärilleen, ja Ivanka kirputti isäntänsä korvaa. Mutta Wolfie ei huomannut.

Oli arvoitus, oliko vinkulelu sama kuin se, joka oli jättänyt pienen mustelman Murielin selkään. Ehkä ei. Ehkä sillä ei ollut väliä. Ei missään nimessä olluta.
Hän laski toisen kätensä silittämään Wolfien hiuksia.
"Voi sinua, rakas", hän huomautti pehmeästi.
"Mitä haluaisit tehdä nyt, kun olemme molemmat alasti?"

Wolfie vastasi hamuamalla naisen vatsaa huulillaan. Kädet vaelsivat paljaalla selällä ja kulkivat ihaillen pakaroiden yli ja alas reisille.
Tuttu tuoksu sai hänen päänsä tuntumaan kevyeltä.
Joku venäläisistä töykki Murielin paljasta pakaraa kylmällä nenällä.

Vai niin.
Muriel oli unohtunut kosketukseen, ja kylmän kirsun kosketus sai hänet vingahtamaan.
"Tytöt, ei", hän komensi, ja upotti sormensa Wolfien hiusten joukkoon.
"Rakas, mennään takaisin sänkyyn."

Hän ei olisi halunnut irrottaa tai siirtyä kauemmas. Mutta koirien touhukas läsnäolo oli hieman häiritsevää, hänenkin oli myönnettävä se. Niinpä Wolfie suoristautui ja nosti Murielin samalla hajareisin korkealle syliinsä, painaen suudelman solisluulle.
Sitten hän kippasi Murielin sängylle alleen ja hamusi kaulansyrjän pehmeää ihoa.

Muriel ei tiennyt, että pelastui vain hetkeä ennen, kuin innokas, kylmä kuono olisi painautunut uudelleen hänen paljasta ihoaan vasten. Hän kietoi jalkansa ja käsivartensa Wolfien ympärille, eikä päästänyt tätä vetäytymään kauemmas tuntiessaan myllätyn vuoteen painuvan selkäänsä vasten.
Hän toivoi vain, etteivät tytöt päättäisi käyttää hyödykseen hyökätä aamiaisen jämille.
Mikä tässä oli pelottanut häntä aiemmin?
Kosketus kaulansyrjällä sai hänet huokaisemaan ja sormet vaeltamaan miehen selällä.
"Ajattelin, että voisit kokata minulle päivällistä, kun minä olin se, joka huolehti aamupalasta."

"Mmhh", mies mumisi ja antoi toisen kätensä vaeltaa alas Murielin kylkeä toisen kannatellessa hänen painoaan. Sormet sivelivät reiden ihoa, kiertäen sisäreidelle.
"Mitä haluaisit syödä?" hän kysyi ja kosketti hampaillaan Murielin kaulaa.

Muriel hyrisi sisäisestä tyytyväisyydestä, eikä hän ollut täysin varma siitä, johtuiko se reidellä vaeltavasta kosketuksesta vai vai siitä, että he puhuivat päivällisestä.
Ehkä molemmista. Ruuan ajatteleminen ei ollut tehnyt häntä pitkään aikaan yhtä onnelliseksi.
"Voisit tehdä meille jotakin ihanaa thaimaalaista ruokaa", hän ehdotti, sormet helliä kuvioita miehen selän iholle piirtäen.
"Currya?"

Huulet vaelsivat alemmas samalla, kun sormet kiipesivät hitaasti, kiireettä ylemmäs. Wolfie ei halunnut kiirehtiä tai ajatella aikaa, ei, vaikka hänen kehonsa alkoi tuntea pakottavaa, kaipaavaa kiirettä.
"Millaista currya?" hän mumisi huulet ihoa vasten.
"Ja mitä jälkiruoaksi?"

Muriel huokaisi hiljaa ja tökkäsi samalla vaivihkaa borzoin pitkän kuonon kauemmas varpaillaan.
"Hmm, punaista", hän vastasi, kun sipaisi Wolfien säärtä samalla jalalla.
Wolfien vihreä curry oli pitänyt häntä hengissä aiemmin, ja nyt hän paloi halusta syödä pitkästä aikaa jotakin muuta.
"Ja voisit paistaa pannukakkuja. Minun pitää varmastikin käydä ostamassa ainekset. Ehkä Waitrosesta saa kelvollisia, syöntikypsiä mangoja."

"Mmhh, kuulostaa hyvältä", Wolfie hymisi siirtyen suutelemaan Murielin vatsaa. Sormet hivelivät kevyesti alavatsan ihoa ja hivuttautuivat sitten alemmas.
Syke tuntui hakkaavan naisen nimeä, eikä hän ollut varma, mitä olisi halunnut koskettaa ensimmäisenä, halutessaan kaiken kerralla.

"Tietenkin kuulostaa", Muriel vakuutti huokaisten.
"Vaikka oikeastaan kaipaisin todella tuoreita mangoja. Ehkä me..."
Hänen oli koottava ajatuksiaan hetken.
"Ehkä meidän pitäisi matkustaa jonnekin, josta niitä saa. Milloin sinulla on loma, Wolfie?"

Wolfien oli vaikea keskittyä ajattelemaan, kun kädet vaelsivat naisen iholla ja kosketti mitä oli kaivannut koskettaa edelliset vuodet.
"Ehm... Pääsiäisenä varmaan", hän pohti kuljettaen huuliaan pitkin vatsan ihoa.

Muriel teki parhaansa laskeakseen, kauanko pääsiäiseen oli. Hän ei muistanut. Hän oli huono katolilainen.
Se ei ehkä ollut yllätys kellekään.
"Me voisimme matkustaa jonnekin", hän huomautti ja huokaisi.
"Kuinka pitkä loma sinulla on? Pidennetty viikonloppu?"

Wolfie nousi istumaan Murielin vierelle, työntäen syrjään kehossaan polttelevan veren, joka vaelsi kaivaten etelään, ja kaivoi puhelimensa sekaisen yöpöydän aarteiden joukosta.
"Itse asiassa, QEHS:llä on parin viikon pääsiäisloma", hän sanoi katsahtaen kalenteria.

"Pari viikkoa?" Muriel toisti ja kohottautui itsekin istumaan, pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan ennen kuin kurotti poimimaan puhelimen Wolfien kädestä. Hän vilkaisi sen näyttöä ja laski puhelimen sitten yöpöydälle.
"Meillä olisi hyvin aikaa."
Hän painoi kädensä miehen niskalle ja houkutteli tätä takaisin ylleen sängylle.

"Mmm, taisi alkaa viides päivä", Wolfie vastasi ja myöntyi pyyntöön, kohottautuen takaisin Murielin ylle. Huulet hamusivat nälkäistä suudelmaa naisen huulilta ja jalka nykäisi, kun joku koirista nuoli hänen jalkapohjaansa.
"Olisi ihana kaapata sinut pariksi viikoksi, niin kuin ennen."

Viides päivä. Se oli...
Muriel joutui myöntämään, että oli alkanut kadottaa otteensa päivistä. Hänelle ei sopinut olla vain kotona, se sai ajan tuntumaan... vieraalta.
"Sinä voisit kaapata", hän huomautti, upottaen sormensa miehen hiuksiin.
Se toki vaatisi hieman järjestelyjä. Hoitajia ja sellaista. Mutta se ei olisi mahdottomuus, eikö vain?

Sormet kulkivat kyljen kaarella ja hampaat koskettivat kaulan ihoa.
"Ehkä teen niin", hän mumisi nousten suudelmineen ylös korvalle, hamuten sitä kaivaten.
"Mitä haluaisit minun tekevän nyt?"

Ei voisi olla mahdottomuus saada koirille ja muille eläteille hoitaja, Muriel vakuutti itselleen. Hän ei ollut matkustanut pitkään aikaan minnekään Lontoota kauemmas, eikä sinnekään kuukausiin.
Ajatus alkoi tuntua aina vain paremmalta.
"Jos olen aivan rehellinen", hän vastasi, taivuttaen päätään niin, että saattoi houkutella Wolfieta kunnon suudelmaan.
"Me voisimme toisintaa viime yön."

Wolfie nojautui lähemmäs vastatessaan suudelmaan, lukiten Murielin itsensä ja patjan väliin. Hän syvensi suudelmaa ja haki naisen kädet omiinsa, punoen heidän sormensa lomittain ja painaen ne patjaa vasten.
Viime yön toisinto kuulosti miellyttävältä. Niin miellyttävältä, että hänen oli vaikeaa ajatella.

Sängyn vierellä joku koirista oli tainnut löytää vinkulelunsa, ja Muriel olisi voinut melkein lyödä vetoa siitä, että kyseessä oli Vasilisa. Jokin lelun vingunnan rytmissä muistutti häntä pentumaisesta innosta.
Hän ei uhrannut asialle enempää ajatuksiaan, sillä niille oli nyt parempaa tekemistä, hän totesi, kietossaan pitkiä sääriään Wolfien ympärille.
Hän korjaisi miehen, ja pitäisi tästä huolta. Ei enää koskaan satuttaisi, eikä päästäisi ketään satuttamaan. Hän ei olisi enää idiootti.
Hän antoi sormiensa kietoutua punaisten hiusten joukkoon.

Arjen velvoitteet tuntuivat musertavilta, kun yhtäkkiä elämä oli muuttunut unenomaiseksi. Onnellinen raukeus viipyi kehossa senkin jälkeen, kun Wolfie oli kiirehtinyt suihkun läpi ja hypellyt vaatteisiinsa, kurittomat hiukset pystyyn kuivaneina.
"Oletko täällä, kun tulen töistä?" hän kysyi kulmat hienoisesta huolestuksesta kurtistuen vetäessään purppuraista samettitakkia päälleen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän kuvittelisi harhoja, ja osa hänestä selvästi pelkäsi edelleen Murielin haihtuvan.

Muriel oli seurannut Wolfien kiirettä aamutakkiin kääriytyneenä, ja vaikka hän kaipasikin takaisin töihin, juuri nyt hän oli onnellinen siitä, ettei häntä odotettu miennkään.
"Tietenkin", hän vakuutti, ojentaen raidallista kaulahuivia miehelle.
"Käyn kaupassa ja käytän tytöt ulkona sillä välin, kun olet töissä. Tahtoisitko minun ostavan jotakin tiettyä?"

Wolfie oli pujottanut eripariset, värikkäät sukat jalkaansa ja heitti nyt kaulaliinan hajamielisesti niskalleen, toinen pää polven korkeudella riippuen.
"Ei sinun tarvitse, minä voin käydä tullessani", hän lupasi ja jäi katselemaan Murielia, sormet aamutakin vyön ympärille kiertyen.
"En tiedä, miten minun on tarkoitus jaksaa keskittyä töihin."

Muriel tarttui kaulahuivin päihin ja suoristi huivia hieman, niin että se suojasi paremmin Wolfien kaulaa. Hän ei halunnut miehen vilustuvan - mutta jos tämä olisi vilustunut, hän olisi hoivannut tämän kuntoon.
Hän korjaisi kaiken. Heidät molemmat.
"Minä ajattelen sinua, kun olet töissä", hän vakuutti, painaen suukon pisamaiselle poskelle.
"Hyvin lämpimästi."

"Toivon niin", Wolfie vastasi ja silitti toisella kädellä naisen poskea. Kissansilmissä häivähti levoton katse. Älä ole hölmö, Muriel ja se, mitä heidän välillään tapahtui, ei katoaisi.
"Rentoudu ja ota vaikka päiväunet", mies kannusti, ennen kuin katosi ovesta. Venäläiset jäivät tuijottamaan ovea tuohtuneina.

* * *

Muriel todella suunnitteli noudattavansa Wolfien ehdotusta.
Hän oli ehtinyt istua viisi minuuttia television ääressä sen jälkeen, kun oli pukeutunut, ennen kuin päätti lähteä laittamaan itselleen teetä.
Samalla hän intoutui tiskaamaan.
Ja sitten imuroimaan.
Ja siinä vaiheessa, kun kello alkoi lähentyä Wolfien kotiinpaluuta, asunto hohti puhtauttaan, sänkyyn oli vaihdettu uudet lakanat, ja venäläisten turkit kiiltelivät silkkisinä harjauksen jäljiltä.

Wolfien ei olisi pitänyt yllättyä.
Hän työntyi sisään kahden kauppakassin kanssa kuuden jälkeen ja rauhoitteli riemuissaan häntä vasten loikkivia venäläisiä. Asunto oli kokenut muodonmuutoksen, tietenkin – olihan hän jättänyt Murielin yksin.
Ainakin se tarkoitti, ettei hän ollut vain kuvitellut naista.
"Tytöt, kiltit", hän vetosi, kun kolme ja puoli poninkokoista koiraa ahtautuivat hänen kanssaan pikkuriikkiseen keittokomeroon.

Muriel havahtui Wolfien paluuseen siinä vaiheessa, kun olohuoneessa hänen seuranaan retkottaneet tytöt ryntäsivät täyttämään vastaanottokomitean tehtäväänsä kynnet riemukkaasti tapisten.
Hän kömpi ylös sohvalta, johon oli istahtanut lajittelemaan nuottipapereita käytettyihin ja puhtaisiin. Hän laski paperipinon käsistään pöydälle ja suuntasi keittön ovensuuhun.
"Hei, rakas. Oliko mukava työpäivä?"

Ja siinä Muriel oli. Hetken Wolfie vain katseli naista, joka samaan aikaan kuului olennaisena osana hänen kotiinsa ja oli niin erikoinen näky, ettei hän voinut irrottaa katsettaan.
"Aika perinteinen. Yksi oppilaista oksensi tuubaan, mutta musikaaliharjoitukset menivät hyvin, ja kirjoitin sävellyksen ylös lounastauolla", mies kuvaili nostellessaan tarpeita jääkaappiin ja keittiötasoille punaista currya varten.
"Oletko ehtinyt levätä laisinkaan?"

Muriel ei voinut väittää, että ajatus päivästä, jona joku oksensi tuubaan "perinteisenä" olisi tuntunut erityisen mieltäylentävältä. Mutta muutoin hän saattoi uskoa, että Wolfiella oli ollut miellyttävä päivä.
"Muistithan myös syödä lounasta?" hän kysyi, ja hätisteli sitten tyttöjä kauemmas että saattoi astua näiden jättämään tilaan keittokomeroon. Hän kietoi käsivartensa Wolfien vyötäisille ja halasi itsensä vasten tämän selkää.
"Aivan riittämiin. Aloin järjestää nuottipapereitasi."

"En ole varma", hän sanoi ja hieraisi kyömyä nenänvarttaan. Hänen muistikuvansa lounastauosta ja sitä seuranneesta myöhästymisestä olivat melko sumeita.
"Niinkö? Luulen, että minulla oli joskus jonkinlainen luova kaaoksen systeemi niiden järjestämisessä, mutta ehkä se ei ole enää luotettava."

Murielin kulmat kurtistuivat, ja hän puristi Wolfien keskivartaloa hieman tiukemmin.
"Sinun ei pitäisi unohtaa lounasta. Minähän sanoin, että olet laihtunut. Pitäisikö minun alkaa soitella perääsi ja varmistaa, että muistat syödä?"
Hän hieraisi nenänpäätään miehen paitaa vasten.
"Nyt ne on järjestetty sen mukaan, oliko niissä nuotteja vai ei."

Wolfie nosti pannuja hellalle ja viritteli ruokaa valmistumaan. Hän kiersi toista kättään selkänsä taakse, jotta saattoi silittää Murielin kylkeä.
"Minä voisin syödä sinut", hän mumisi olkansa yli ja antoi kätensä valua vähän alemmas.
Riisi siirtyi keittymään.

Muriel nauroi kehräten.
"Ensin päivällinen, rakas", hän muistutti, samalla kun kurottautui hamuamaan miehen kaulaa takaapäin.
"Tiedät, että minusta tulee hirviö, kun en saa ruokaa."
Hän näykkäsi kaulan ihoa kevyesti.
"Voisin joskus tosin siirtää lounaani myöhäisemmäksi sinun vuoksesi."

Kaulalla kulkevat huulet harhauttivat miehen ajatuksia niin, että oli lähellä, ettei hän kipannut curryyn kokonaista purkillista chiliä.
"Niinkö?" hän kannusti ja hillitsi halunsa kääntyä ympäri, jotta olisi voinut suudella naista.
"Mistä tällainen kunnia?"

Kuin ruokansa kohtalosta huolestuneena Muriel siirsi kasvonsa kauemmas Wolfien kaulasta ja jäi katselemaan kiinnostuneena, kuinka mies kokkasi.
"Olet uskomattoman seksikäs kun kokkaat", hän vastasi.
"Ja pidän siitä, että ruokit minut."

Wolfien suupieli nykäisi.
"Kai tiedät, että jos puhut noin, en todella malta odottaa päivällisen yli?" hän huomautti ja silitti sormillaan Murielin kylkeä selkänsä takana. Elämän yhtäkkiä saama käänne tuntui niin epätodelliselta, että hänen oli vaikea pitää käsiään muutenkaan erossa.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Kuvittelin opettaneeni sinut siihen, ettei naisen ja hänen ruokansa väliin pitäisi koskaan tulla", hän humautti, lämmin, kotoisa tunne rinnassaan.
Hän saattoi melkein kuvitella, ettei erotta vietettyjä vuosia olisi ollutkaan.
"Olen nälkäinen, Wolfie."

"Maltahan nyt hetki", Wolfie toppuutteli ja heilautti currya pannulla, kipaten sekaan lisää tuoreita, pilkottuja vihanneksia.
"Riisi rouskuu hampaissa, jos syöt nyt", hän sanoi ja nuuski maustepurkkeja, ripotellen niistä hyppysellisiä curryn sekaan. Koirat nuohosivat keittokomeron ovensuussa kuonot toiveikkaasti kohotettuina.

"Minä olen kärsimätön nainen", Muriel muistutti, hieraisi nenänpäätään Wolfien kaulaa vasten ennen kuin koetti hampaitaan sen iholle, kuin pohtiakseen, kuinka rouskuvaa riisiä ne kestäisivät.
Tai pohtiakseen jotakin aivan muuta.
"Maistut herkulliselta."

Wolfie ei ollut enää varma, oliko lisännyt curryyn paprikaa vai kanelia. Hänen ajatuksensa tuntuivat leviävän kaoottisesti ja kuuma veri pakkautuvan huolestuttavasti jonnekin aivan muualle kuin päähän.
"Muriel...", hän vetosi ja sohi currya lastalla estääkseen sitä palamasta pohjaan.

Joku Wolfien tytöistä heilutti häntäänsä niin, että se paukahteli seinää vasten.
"Anteeksi", Muriel mutisi, muttei kuulostanut erityisen pahoittelevalta.
"Olen vain odottanut sinua kotiin. Sinua ja ruokakasseja."

"Mm'hh", Wolfie vastasi, paljastavaa käheyttä äänessään ja teki parhaansa keskittyäkseen ruokaan. Muriel teki siitä hyvin vaikeaa. Polttava, melkein repivä kaipaus teki olon levottomaksi.
"Ruoka taitaa olla valmista", hän sanoi ja nosti riisikattilan hellalta.

"Loistavaa", Muriel kehräsi tyytyväisenä ja painoi vielä suudelman Wolfien niskalle ennen kuin astui kauemmas. Tai niin kauas, kuin keittokomerossa saattoi, kun halusi päästä käsiksi astiakaappeihin ja alkaa etsiä heille kulhoja.
"Onko sinulla yhä ne riisikulhot, jotka valikoin sinulle?"

"Luultavasti", Wolfie vastasi ja etsi jääkaapista muutaman tuoreen limen, jotka pilkkoi kannuun jäävettä.
"Ojennapas lautastasi", hän kannusti ja tarjoutui kauhomaan sille jokseenkin massavan annoksen punaista currya ja jasmiiniriisiä.

Muriel valikoi heille herttaisen eripariset lautaset, sillä ne tuntuivat jotenkin sopivan Wolfien kodin henkeen. Tavalla, joka oli uskomattoman kotoisa ja ihastuttava.
"Aiotko ruokkia minut tiedottomaksi, rakas?" hän naurahti, kun valikoi kaksi puhdasta lusikkaa ja tarjosi toista Wolfielle.

"Ehdottomasti", Wolfie vakuutti ottaen lusikan vastaan ja nosti ruokaa myös omalle lautaselleen. Ei pitäisi kiirehtiä, vaikka hänen kaulallaan vaeltanut kosketus viipyi hyvin elävänä muistona mielessä.
"Miltä se maistuu?" hän kysyi poimien lautasen käteensä ja maistoi currya.

Muriel oli sillä välin ehtinyt jo nauttia ensimmäisen lusikallisen.
"Taivaalliselta", hän vakuutti, ja todella tarkoitti sanojaan.
"Siltä, että sinulla tulee olemaan mukava ilta edessäsi."

"Niinkö?" Wolfie kysyi, voimatta kätkeä käheää terää äänestään. Muriel oli aina ollut lahjakas ajamaan hänet varsin hulluksi.
Hänen oli vaikea keskittyä syömään, mutta mies yritti lusikoida edes osan annoksesta suuhunsa.

"Kyllä", Muriel vakuutti, keskittyen nauttimaan omasta annoksestaan. Niin paljon kuin hän rakastikin Wolfien laittamaa ruokaa, hänen oli myönnettävä, että tällä olisi varmasti ollut edessään mukava ilta joka tapauksessa. Mies oli enemmän kuin ansainnut sen.
"Kertoisitko minulle päivästäsi?"

"Et kai halua kuulla lisää tuubasta syödessäsi?" Wolfie kohotti toista kulmaansa ja sysäsi lautasen puolihuolimattomasti tiskipöydälle kaapiessaan sen ainakin suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Hän tarjosi Murielille sitruksen raikasta lasillista, ja siemaisi itse toisesta.
"Meillä oli välituntipalaveri oman luokkani kanssa ja pohdimme luokkaretkeä Lontooseen katsomaan museota, mutta oikeasti teatteria tai konserttia."

"Voi rakas, sinun pitäisi jo tietää, etten minä ole erityisen herkkä sellaisille asioille", Muriel huomautti. Jos olisi ollut, hän ei olisi koskaan ryhtynyt eläinlääkäriksi.
Vaikka ei hänellä, rehellisesti sanottuna, ollut erityisiä intohimoja kuulla kertomusta sen tarkemmin.
"Aiotko saattaa luokkasi pahoille teille?" hän kysyi, suupieli nykäisten.
"Kuinka pitkälle suunnittelu on edennyt?"

"Sinä tunnet minut hyvin", Wolfie vastasi toinen suupieli hymyyn kohoten.
"Pohdimme, mitä menisimme katsomaan, ja mikä museo olisi tarpeeksi mielenkiintoinen päivälle. Voi tosin olla, että puhun rehtorille musikaalin ja oopperan tai klassisen konsertin puolesta."

"Tietenkin", Muriel huomautti, ja nojasi selkänsä tiskiä vasten niin, että saattoi kohottaa toisen jalkansa sivelemään Wolfien säärtä samalla kun kalasti viimeisiä riisejä lautaseltaan.
"Lontoossa on kyllä upeita musikaaleja. Mutta ehkä te voisitte vain yrittää varata jonkinlaisen kierroksen teatterille ennen illan esitystä? Eikö se olisi opettavaista?"

Wolfie kumartui ja sieppasi kiinni nilkasta, sivellen naisen säärtä sormenpäillään ja nosti sitä hitaasti ylöspäin.
"Ehkä", hän vastasi.
"Luultavasti luokallani ja minulla on hieman eri ajatus sivistävästä luokkaretkestä kuin rehtorillamme. Jostain kumman syystä he eivät varsinaisesti kannusta oppilaita ryhtymään näyttelijöiksi ja muusikoiksi."

Muriel kurtisti kulmiaan, mutta otti haasteen vastaan. Sitä mukaa, kun jalka nousi ylemmäs, hän kallistui hitaasti taakse nojautuen takanaan olevaa tasoa vasten.
"Ainahan voitte tehdä pyörähdyksen British Museumissa ennen teatterikäyntiä", hän totesi.
"Olen varma, että Emmien näyttelijäystävät auttaisivat mielellään järjestämään ikimuistoisen luokkaretken oppilaillesi."

"Olet luultavasti oikeassa", Wolfie vastasi, mutta hänen ajatuksensa askartelivat jo aivan muissa asioissa kuin luokkaretkessä.
Hän kumartui ja painoi suudelman naisen nilkalle, paljastaen kaistaleen ihoa legginssien lahkeesta. Sitten hän irtaantui omasta keittiötasostaan ja siirtyi lähemmäs naista, pidellen tämän jalkaa edelleen otteessaan, kunnes saattoi painautua Murielia vasten, naisen reisi käteensä lukittuna ja hengittää kaulataipeen tuoksua.

Muriel teki jotakin ennenkuulumatonta.
Hän hylkäsi sekä lautasensa ja lusikkansa sivummalle, vaikka ruokaa oli vielä jäljellä. Ja Wolfien laittama curry oli sentään ollut hyvin herkullista.
Hän kiersi kätensä miehen niskalle, värähtäen kosketuksesta.
"Taisit luvata minulle jälkiruokaa, rakas..."

"Mm'hh", Wolfie vastasi käheästi ja hengitti lämpimästi ihoa vasten, hamuten sitä sitten kevyesti huulillaan. Hän veti naista reidestä lähemmäs itseään, kiertäen jalkaa ympärilleen ja painaen Murielia keittiötasoa vasten.
"Pannukakkujako halusit?" hän kysyi ujuttaen toisen kätensä villapaidan alle.

Murielin oli myönnettävä, että juuri nyt hänen oli hieman hankala keskittyä ajattelemaan pannukakkuja.
"Niitä juuri", hän vastasi, vedettyään pari kertaa henkeä.
"Ostitko mangoja?"
Hän ponnisti itsensä istumaan keittiötasolle, niin että saattoi kietoa molemmat jalkansa Wolfien ympärille.

"Mmhh, ne eivät vain ole vielä mehukkaita ja kypsiä", Wolfie vastasi huulet naisen kaulaa vasten vaeltaen. Hän veti naista itseään vasten, mikä ei lainkaan helpottanut kasvavaa tukaluutta.
Sormet ujuttautuivat housujen nauhan alle ja lähtivät ujuttamaan niitä jalasta.

"Vai niin", Muriel totesi ja etsi parempaa otetta punaisten hiusten joukosta. Keittokomero oli varsin ahdas, mutta ehkä sillä ei ollut väliä.
"Mitähän me voisimme asialle tehdä?"
Hän kohotti avuliaisesti lantiotaan, niin että Wolfie saattoi riisua housut.

"En tiedä, oletko kuullut...", Wolfie mumisi käheä terä äänessään, kun näykkäsi naisen kaulaa ja siirtyi vastahakoisesti kauemmas siksi hetkeksi, että saattoi nyhtää sekä legginssit että alushousut naisen jalasta ja nakata ne oviaukosta ulos, missä ne saivat Vasilisan täyden huomion.
"...Sanonnasta 'kärsivällisyys on hyve", hän sanoi, kun veti Muriel taas lähelleen, aivan keittiötason laidalle ja siveli sormillaan naisen reiden pehmeää ihoa.

"Hmm", Muriel hymähti ja kallisti hieman päätään, kun tunsi hampaiden kosketuksen kaulallaan. Hän ei vaivautunut huolestumaan siitä, millaisen kohtalon nuori koiranpentu saattaisi keksiä hänen alushousuilleen. Alushousuja sai aina uusia, ja nämä olivat muutenkin jo reunasta rispaantuneet.
Ehkä hän voisi joskus yllättää Wolfien uudella, pitsisellä setillä. Miesparka saattaisi kuvitella vieneensä sänkyyn väärän naisen.
"Ei, olen melko varma, että se on minulle täysin vieras", hän vastasi lopulta, kietoen toista jalkaansa miehen ympärille.

"Sitä minäkin arvelin", Wolfie huokasi ihoa vasten ja näykkäsi korvaa, kun sormet hiipivät hitaasti ylemmäs.
"Puhe oli siis pannukakuista ja puoliraaoista mangoista", hän sanoi ja ujutti toista kättään naisen villapaidan alle.

Oli harvoja asioita, joilla oli Murieliin sellainen valta, että tämä olisi jättänut ruokailun väliin, tai sanonut ei kiitos jälkiruualle. Mutta Wolfie oli aina ollut taitava löytämään poikkeukset, jotka vahvistivat säännön.
"Niin", hän vastasi, hengittäen syvään miehen tuoksua.
"Pitäisikö meidän säästää magot toiseen kertaan..?"

"En tiedä", Wolfie sanoi sormiensa löytäessä määränpäänsä.
"Eikö sinun tee mieli puoliraakoja mangoja?" hän kysyi, kun valui kyykkyyn keittiötason viereen ja hamusi huulillaan sisäreiden ihoa.

Muriel katseli Wolfieta ripsiensä lomasta.
"Kummallista kyllä, ei juuri tällä hetkellä", hän myönsi, sipaisten miehen kylkeä varpaillaan.
"Mielihaluni ovat tällä hetkellä toisaalla."
Miksi hän oli koskaan halunnut paeta tätä kaikkea?

Wolfie katsahti ylös Murielin kasvoihin ja hivuttautui ylös reittä pehmein suudelmin.
"Puoliraaoissa omenissa?" hän ehdotti ja näykkäsi ihoa terävämmin hampaillaan, ennen kuin jatkoi tietään ylemmäs suudelimeen ja haki otetta naisen reisistä.

Muriel veti syvään henkeä.
"Kylmenee", hän vastasi ja siirsi käsiään niin, että saattoi hakea paremman otteen keittiötason laidasta ja puristaa sormensa sen ympärille.
Parempi ennakoida kuin joutua katumaan jälkeenpäin.

Wolfie katsahti Murielin kasvoja ja vetäytyi kauemmas.
"Puoliraakoja turnipseja?" hän ehdotti häivähdys hymyä kuumeisina hehkuvissa, vihreissä kissansilmissä ja nojasi poskensa paljasta reittä vasten.

Ehdotus sai Murielin naurahtamaan epäuskoisesti.
"Sinä olet yksi turnipsi", hän huomautti ja tökkäsi miehen kylkeä uudelleen kevyesti. Hänen oli yhtäkkiä hyvin lämmin, ja hetken hän harkitsi viskaavansa neulepaidan päänsä yli.
"Mikä olisi sinun ehdotuksesi jälkiruuan tilalle, rakas?"

"En tiedä. Pannukakut eivät kuulosta hassummalta", Wolfie vastasi ja nosti sormensa hyväilemään naista melkein härnäten.
"Mutta voisin toki käydä kaupassa hakemassa vaikka suklaakakkua ja sorbettitarpeita."

Muriel ähkäisi ja irrotti toisen kätensä otteen keittiötason reunasta.
"Wolfie, voin vakuuttaa sinulle, että jos edes harkitsisit sellaista, kieltäytyisin kantamasta vastuuta käytöksestäni", hän vakuutti, samalla kun tukisti punaisia hiuksia vapautuneella kädellään.

Wolfie vastasi silmät siristävällä hymyllä ja kiersi sitten kätensä takaisin Murielin reisien ympärille, halaten naisen lähemmäs itseään ja suudellen niiden väliä kaivaten.
Hän luultavasti käyttäytyi kuin mikäkin teini-ikäinen, ja myös tunsi itsensä sellaiseksi tukaluudessaan, mutta Murielilla oli aina ollut häneen sellainen vaikutus.

Muriel joutui toteamaan, että Wolfiella oli ehdottoman huono vaikutus häneen. Milloin viimeksi hän olisi jättänyt jälkiruuan suosiolla väliin?
Mutta kun hän viimein oli suostunut myöntämään, että oli ikävöinyt miestä, hänellä ei ollut mitään syytä edes yrittää esittää, etteikö hän olisi myös kaivannut tämän kosketusta ja läheisyyttä.
"Parempi..."

Jonkun mielestä keittiö olisi saattanut olla sopimaton paikka tällaiseen toimintaan, mutta he eivät olleet tainneet koskaan piitata merkittävästi sovinnaisuudesta.
Wolfiekaan ei piitannut sitä humalluttaessaan itseään Murielista. Hän oli tainnut luvata jotain tällaista naisen hamutessa hänen niskaansa aikaisemmin.

Hetkeksi Muriel saattoi unohtaa kaiken muun, maailman, joka odotti häntä kotoisan asunnon ulkopuolella. Hän saattoi unohtaa lähestyvän lääkärikäynnin ja huolen.
Ehkä he pääsisivät todella matkustamaan taas yhdessä. Edes muutamaksi päiväksi.
Pieni pako maailmasta.
Hän taisi säikäyttää Vasilisa-raukan siinä vaiheessa, kun mielihyvä pyyhkäisi voimakkaana hänen ylitseen.

Wolfie halasi Murielia lähemmäs hengästyneenä ja painoi poskensa vasten naisen alavatsaa. Sydän takoi ja järki tuntui lähtevän pakottavasta tukaluudesta, mutta kärsivällisyys oli hyve.
Hyve, kuulitko?
Ehkä heillä olisi vielä paljon yhteisiä hetkiä.
Mies suoristautui ja sukaisi sormensa läpi Murielin hiuksista, silittäen naisen poskea.
"Joten, pannukakkuja?"

Murielilta vei hetken koota itsensä ja ajatuksensa. Sen hetken aikana hän ojensi toista pitkää säärtään, niin että saattoi kietoa sen Wolfien reisien taakse ja alkaa houkutella, tai ehkä pikemminkin käskyttää, miestä lähemmäs.
"Älä luulekaan", hän mutisi, sydän vielä villiintyneesti hakaten.

Vihreissä kissansilmissä oli edelleen paljonpuhuva, kuumeinen hehku, eivätkä edes napakat, keväänvihreät housut riittäneet täysin kätkemään intoa, jonka valtaan Muriel oli saattanut hänet.
"Puoliraakoja mangoja sitten?" hän kysyi käheästi ja laski käden Murielin poskelle, kiertäen toisen naisen reidelle.

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien niskan taakse.
"Mitäpä, jos unohdettaisiin ne mangot hetkeksi?" hän ehdotti käheyttä äänessään, nojautuen lähemmäs niin, että saattoi hamuta Wolfien korvaa.
Toinen käsi pujahti avaamaan keväänvihreitä housuja, joiden väri ilahdutti häntä.

Se kävi hyvin helposti.
Se olisi käynyt niin kovin helposti ja luonnollisesti, että vain pieni, vastuullinen ääni ehti väliin, ennen kuin Wolfie olisi vain seurannut kaipaustaan.
Ehkäisy. Sitä ei sopinut unohtaa. Onneksi hänen lompakkonsa taisi olla jossain keittiön tasolla. Ellei hän ollut hukannut sitä.
Hengitys tuntui raskaalta, kun Wolfie tutki Murielin silmiä, löytämättä tahdonvoimaa irrottaa katsettaan etsiäkseen lompakkoaan.

Vei hetken, ennen kuin Muriel ymmärsi, mistä epäröinti johtui.
Hitto.
Ehkä hänen olisi pitänyt hävetä omaa ajattelemattomuuttaan, varsinkin kun otti huomioon, kuinka hänelle oli jo kertaalleen käynyt. Mutta hän ei osannut tuntea häpeää, vaan ojensi vain toista kättään hapuilemaan keittiötasoa kuin Wolfien ajatukset lukien.
Hän tunsi puhdasta voitonriemua tavoittaessaan lompakon, ja painoi huulensa hamuamaan miehen kaulaa samalla kun alkoi käydä sen sisältöä läpi varsin sokkona.

Sillä välin Wolfie polkaisi housujaan alemmas. Ne jäivät varsin kiusallisesti rullalle jonnekin säärten tasalle, mutta pikkukaveri oli varsin ylpeä vapaudestaan – ja kieltämättä se tuntui hyvin helpottavalta.
Sormet vaelsivat Murielin paljailla reisillä, kunnes kuumana palava veri sai miehen repäisemään paidat päänsä yli ja auttamaan sitten poimimalla lompakon taskusta siellä hyvin tovin viettäneen pakkauksen.

Muriel oli kiitollinen avusta, sillä hänen käsivällisyytensä alkoi olla lopussa. Wolfie sai sanoa mitä halusi siitä, miten kyseinen ominaisuus oli hyve, mutta hitto, hänen verensä poltti kuumana, eikä se todellakaan kannustanut häntä arvostamaan odottelua.
Hän painoi huulensa vasten miehen korvaa ja hamusi sitä kevyesti.
"Älä pakota minua odottamaan pidempään, rakas..."

Wolfie ei olisi pystynyt siihen, vaikka olisi muuten ehkä nauttinut hellämielisestä härnäyksestä.
Hän viritti tunnollisesti ehkäisyn paikalleen, ja siihen hänen kärsivällisyytensä loppuikin. Hän kiersi toisen käden Murielin niskalle ja haki nälkäistä suudelmaa naisen huulilta samalla, kun nykäisi tätä lähemmäs tason reunaa ja painautui kaivaten lähelle.

Ehkä joskus oli hyväksyttävää jättää jälkiruoka välistä.
He voisivat syödä pannukakkuja iltapalaksi. Mikäli malttaisivat. He voisivat myös aina jäädä odottamaan mangojen kypsymistä. Tai matkustaa jonnekin, missä mangot olivat kypsiä ja tuoreita.
Vasilisa-ressukka taisi joutua säikähtämään uudelleen, mikäli se ylipäätään kiinnitti huomiota ympäristöönsä. Pentukoirat olivat toisinaan sellaisia, unohtuivat puuhaamaan omiaan. Niin hyvässä kun pahassa.
Hän taisi sysätä jotakin alas keittiötasolta, mutta ainakaan se ei kuulostanut särkyvältä.

Wolfie ei olisi huomannut, vaikka keittokomeron lamppu olisi tippunut katosta. Rehellisyyden nimissä se olisi voinut tehdä niin, sillä koko rakennelma tuntui tutisevan – mutta se saattoi olla vain hänen oma maailmansa, joka heilui ja keinui yhdessä hakkaavan sydämen kanssa.
Hänestä tuntui, ettei hän voisi saada tarpeekseen, mutta teki niin varsin ravistelevalla voimalla, joka sai miehen polvet notkahtamaan ja pään painumaan Murielin olkapäätä vasten, kun matala huokaus karkasi huulten välistä.

Hiukset takertuivat kosteina suortuvina Murielin otsalle, ja hänen olisi tehnyt mieli nykäistä neulepaita yltään. Sen sijaan hän halasi Wolfien syliinsä, kietoi käsivartensa ja jalkansa miehen ympärille, ja painoi suukkoja tämän hiuksiin.
Hänen pulssinsa hakkasi edelleen kovana, kaikui hänen korvissaan, ja rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa.
Kädet silittivät miehen selkää hellinä.

Wolfie tasasi hengitystään ja pohti, mistä lähestyvän sydänkohtauksen tunnistaisi. Saattoiko sellaisia saada ennen 40-vuoden ikää. Hän hengitti syvään Murielin tuttua tuoksua ja kiersi raukeiksi valahtaneet käsivarret naisen ympärille, halaten tämän tiukasti rintaansa vasten.
Hänen tyttönsä makasivat lomittain eteisen lattialla ja tuijottivat heitä murheellisella syyttävyydellä.
"Rakastan sinua", mies mumisi käheästi.

Murielin keho reagoi sanoihin, sai sydämen jättämään yhden lyönnin välistä ja melkein kiristi hartiat. Mutta sitten hänen ajatuksensa löysivät taas oikean uimansa, ja hän haukkui itseään idiootiksi.
Hän ei toistaisi samaa virhettä uudelleen.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Hassu mies."

Joku venäläisistä puhahti merkitsevästi, ja Wolfie suoristautui polvet hieman huterilta tuntuen. Hän painoi suukon Murielin poskelle ja kumartui vetämään raidalliset bokserit takaisin jalkaansa, pujotellen ulos keväänvihreistä lahkeista ja sukista. Paita oli takertunut jääkaapin kahvaan, ja Wolfie veti neuleen takaisin päänsä yli, sukaisten kurittomia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Pannukakkuja?"

Murielinkin jalat tuntuivat hieman huterilta, kun hän laskeutui alas tiskiltä. Hän pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan ja katsahti ympärilleen melkein poissaolevana.
"Aina", hän vastasi, kääntäen katseensa hetkeksi takaisin Wolfieen ennen kuin katsoi taas ympärilleen.
"Osaatko sanoa, missä alushousuni ovat?"

Wolfie katsahti ympärilleen.
"Tuota..." Ne olivat todennäköisesti mennyttä. Jos koira ei ollut syönyt niitä, ne olisivat jossain ovelassa kätkössä ja löytyisivät, kun hän muuttaisi.
"Et kai tarvitse housuja?" hän ehdotti, kun onki jääkaapista hajamielisesti tarpeita taikinaan.

Murielin katse pysähtyi Vasilisaan, joka nukkui viattomana ja pennunpörröisenä ottosisartensa keskellä. Se ei olisi voinut näyttää syyttömämmältä, vaikka olisi seissyt oikeussalissa puolustusasianajajan vierellä.
Vai niin.
Hän naurahti ja kosketti Wolfien selkää.
"Käyn hakemassa jotakin sinun kaapistasi, rakas."

Wolfie tukki tien ulos keittokomerosta käsivarrellaan ja katsahti Murielia vetoavasti. Toinen käsi kosketti paljasta reittä.
"Mutta minä niin pidän sinusta ilman housuja", hän sanoi ja katsahti Murielia pitkien, tummien ripsien alta.

Muriel epäili, että Wolfie oli oppinut katseen tytöiltään. Vetoavan tavan katsoa tavalla, joka tuntui sanovan: särjet sydämeni, jos vastaat kieltävästi.
Hän puhahti ja pudisti luovuttaneena päätään.
"Olet mahdoton, rakas. Olenko sanonut sitä sinulle koskaan? Ainoa syy, miksen ehdota, että sinä voisit puolestasi olla ilman paitaa on se, että en halua sinun polttavan itseäsi paistaessasi pannukakkuja."

Wolfie vastasi melkein poikamaisella virnistyksellä ja nojautui painamaan suukon Murielin poskelle, ennen kuin nosti pannun kuumenemaan hellalle ja pudotti sille nokareen oikeaa voita.
Hän kauhaisi taikinaa perään.
"Olet tervetullut sanomaan niin useammin."

Muriel oli melko varma, että virnistystä ei ollut opittu tytöiltä, mutta se oli yhtä hurmaava kuin aiempi katse yhtä kaikki.
Wolfie oli taitava suostuttelija.
Hän palasi takaisin paikalleen miehen vierellä ja painoi kätensä tämän selälle, silittäen sitä hellästi sormenpäillään.
"Olen miettinyt. Minusta olisi tosiaan mukava matkustaa kanssasi jonnekin."

"Niin minustakin", Wolfie vakuutti ja kiersi toisen käden naisen selälle, halaten tätä selkäänsä vasten. Toinen käsi huolehti paistuvasta pannukakusta tai letusta, määritelmä varmaan riippui paksuudesta.
"Minne haluat matkustaa?"

Muriel käytti tilaisuuden hyväkseen ja painoi nenänpäänsä hetkeksi Wolfien niskaa vasten, nauttien tutusta tuoksusta.
"Minne tahansa sinun kanssasi", hän vastasi, kietoen käsivartensa miehen vyötärön ympärille.
"Olisi upeaa päästä jonnekin merenrannalle."

"Mmhh, varsinkin sellaiselle, missä voisimme uida ilman hypotermiaa", Wolfie vastasi silittäen naisen selkää selkänsä takana. Käsi valui vaivihkaa pakaralle.
"Ja sellaiselle, missä voisimme loikoa alasti. Ehkä virkistää muutamia muistoja." Ensimmäinen pannukakku siirtyi lautaselle, kun toinen hyppäsi pannuun.

Muriel tyrskähti.
"Vai niin. Haluatko virkistää muistojasi myös siitä, kuinka jouduimme tarpomaan viidakon läpi puolipukeissa?"
Vaikka ei hän katunut hetkeäkään. Heidän yhteinen elämänsä oli ollut jännittävää.
"Ja jonnekin, mistä saisi tuoreita hedelmiä."

"Haluan, ehdottomasti", Wolfie vastasi heittäen pannukakun ympäri.
"Minun kokemukseni taisi olla parempi kuin sinun. Voin paljastaa, että taisin keskittyä sinun hyvin, hyvin viehättäviin pakaroihisi suurimman osan matkasta", hän sanoi ja silitti Murielin selkää.

Muriel tuhahti.
"Minun viehättävät pakarani olivat sen jälkeen täynnä hyönteisten puremia", hän muistutti, vaikkei oikeastaan osannutkaan olla siitä hirvittävän pahoillaan.
Se oli ollut jännittävää.
" Voin kertoa sinulle, että se oli tuskaa."

"Menisimmekö jonnekin Aasiaan? Vai Etelä-Amerikkaan?" Wolfie kysyi ja nakkeli pannukakkuja lautaselle pannulta. Hän oli tainnut tehdä aivan liikaa taikinaa.
"Vai ehkä jollekin trooppiselle saarelle Tyynellämerellä?" Nyt hänellä voisi olla rahaa sellaiseen – ainakin, jos hän saisi sävellyksen valmiiksi ja kaupaksi.

Kaikkiin niihin, Muriel olisi halunnut vastata. Mutta hänkin ymmärsi, ettei se olisi enää niin yksinkertaista. Heidän elämänsä eivät enää mahtuneet matkalaukkuihin.
Yksi matka kerrallaan.
"Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun olen viimeksi matkustanut minnekään. Tyynimeri kuulostaisi ihanalta."

"Se kuulostaisi ihanalta", Wolfie huokasi ja kiersi Murielin käsivarsia vyötärölleen. Pannukakkujen pino kasvoi huolestuttavasti. Ehkä Murielille maistuisi useampi kuin pari. Ehkä parikymmentä?
"Milloin sinä pääsisit lähtemään?"

Valkoista hiekkaa ja sininen meri. Emmiekin olisi rakastanut sitä.
Ikävä vihlaisi Murielia kipeästi ja sai hänet kietomaan käsivartensa tiukemmin Wolfien ympärille.
"Milloin vain. Kun... Kunhan olen käynyt lääkärissä. Sen jälkeen olen vapaa lähtemään."
Hänen pitäisi vain järjestää hoitaja-asiat kuntoon.

Lääkäri sai huolen vihlaisemaan Wolfietakin. Hän oli aina ollut varsin lahjakas olemaan harhaluuloisen optimistinen, mutta hän halusi uskoa, ettei kyse olisi mistään kamalasta.
"Aivan", hän sanoi ja tuijotti hetken kullanruskean pinnan saavaa pannukakkua.
"Voisit aloittaa jo. Nämä ovat nyt parhaimmillaan. Pakkasessa on sorbettia."

Sama huoli nakutti Murielin mieltä, hiljaa mutta päättäväisesti, ja hän pelkäsi, että ennemmin tai myöhemmin se pääsisi läpi ja valtaisi hänen mielensä. Ja koska se ei kävisi päinsä, koska hän ei haluaisi enää antautua huolen heiteltäväksi, hän päätti keskittää huomionsa pannukakkuihin. Rutistettuaan Wolfieta vielä kerran hän siirtyi kaivelemaan pakastinta, ja sai samalla tytöt havahtumaan toiveikkaasti hereille.
"Ehkä voisimme alkaa katselemaan sopivia lähtöjä."

"Ehdottomasti", Wolfie vakuutti ja nakkasi pannukakun ympäri pannulla. Ne saivat kullanruskean, rapean pinnan ja pehmeän, kuohkean ja kuuman sisuksen.
"Kaapissa on hunajaa", mies kannusti.
"Ja kinuskikastiketta."

Muriel käytti hetken siihen, että kokosi itselleen annoksen pannukakuista, sorbetista ja kinuskikastikkeesta. Puoliraa'at mangot hän jätti suosiolla kypsymään, sillä kuten Wolfie oli sanonut, kärsivällisyys oli hyve.
Hän asettui annoksensa kanssa nojailemaan tiskiin hellan vierellä, niin että saattoi katsella samalla, kuinka Wolfie paistoi pannukakkuja.
"Sanoinhan sinulle jo, että olet seksikäs kun kokkaat?"

"Kyllä sanoit", Wolfie vastasi ja sukaisi pystyssä seisovia hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Ja sinä olet varsin vastustamaton, kun puhut niin", hän huomautti takaisin, silmät tuikahtaen. Kuumeinen, onnellinen hehku ei ollut kadonnut hänen silmistään.
"Miltä se maistuu?"

"Hyvä niin. Koska sinä olet."
Muriel ei vaivautunut hienostelemaan veitsen kanssa, vaan poimi haarukkaansa pannukakkua, sorbettia ja kinuskikastiketta, ja viipyi tovin sokerieuforiassa vietyään sen suuhunsa. Sitten hän poimi haarukkaan toisen samanlaisen annoksen ja tarjosi sitä Wolfielle.
"Maista."

Wolfie nojautui sivusuunnassa lähemmäs ja haukkasi haarukallisen suuhunsa tarkkuudella, joka jätti tytöt perinpohjaisen pettyneiksi.
"Ei hassumpaa", hän myönsi.
"Ehkä haluat syödä näitä huomennakin", hän jatkoi vilkaisten muhkeaa pinoa.

Oli varmastikin onni, että Muriel oli tottunut kotonaan syyttäviin, anoviin ja perinpohdin sydäntäsärkeviin katseisiin, sillä muussa tapauksessa hän olisi saattanut kokea vaikeaksi nauttia ateriastaan.
"Ehdottomasti", hän vakuutti, ennen kuin vei uuden haarukallisen suuhunsa.
"Ajattelin, että voisimme pitää elokuvaillan. Loikoa sohvalla."

"Kuulostaa hyvältä", Wolfie lupasi ja pohti itsekseen, kuinka kauan malttaisi katsoa elokuvaa sen sijaan, että koskettaisi Murielia.
"Joku tietty elokuva mielessä?" hän kysyi, kun kippasi helpotuksekseen viimeisen kauhan taikinaa pannulle.

Muriel vilkaisi keittiön ovensuuta, jossa joku tytöistä yritti hivuttautua vaivihkaa lähemmäs.
"Oletko löytänyt uusia suosikkeja viime aikoina?" hän kysyi, samalla kun nappasi itselleen pari pannukakkua lisää.
"Minä olen keskittynyt lähinnä television päiväuusintoihin ja visailuohjelmiin. Olen melko varma, että saattaisin voittaa miljoonan, jos osallistuisin johonkin niistä nyt."

"En ole pahemmin ehtinyt katsella mitään uutta viime aikoina", Wolfie totesi kipaten viimeisen pannukakun pinoon ja siirtyi tiskaamaan leivontavälineitä.
"Paitsi niitä, joihin olen säveltänyt, mutta niitä tuskin lasketaan."

Murielin oli yhä toisinaan vaikea mieltää, että Wolfie ei ollut pelkästään läheisen koulun musiikinopettaja, vaan säveltäjänero, jonka kappaleet siivittivät Hollywood-tason elokuvia. Ajatus sai hänet nytkin unohtumaan katselemaan keittiössään hääräävää miestä.
"Ehkä voimme valita sokkona jonkin sopivan. En usko, että itse elokuvalla on niin väliä."

Wolfien suupieli nykäisi. Muriel oli varmastikin oikeassa, sillä jos hän yhtään tunsi itseään, ei menisi montaa minuuttia kun kädet vaeltaisivat.
"Ota uusi annos mukaan niin käyn virittämässä elokuvan pyörimään."

"Enemmän kuin mielelläni", Muriel vastasi ja keskittyi sitten hetkeksi kokoamaan itselleen toisen, jaettavankokoisen annoksen. Koiratalouden vainoharhaiseksi tekemänä hän nosteli käyttämänsä tarvikkeet turvallisesti borzoiden ulottumattomiin ennen kuin suuntasi olohuoneeseen.
"Joko olet valikoinut meille elokuvan?"

"Kyllä", Wolfie vastasi. Ivanka oli auttanut pöhisemällä ja kirputtamalla isäntänsä korvaa, kun Polina ja Kalinka norkoilivat sen takana mulkoillen miestä loukkaantuneena vähäisestä huomiosta.
"Guardians of the Galaxy, oletko nähnyt?" hän kysyi suoristautuen.
"Modernin musiikin käyttö soundtrackissa on varsin nerokasta."

"En voi väittää nähneeni", Muriel vastasi ja viskoi sohvalta muutaman vinkulelun ja yhdet pehmolelunjäänteet ennen kuin istahti alas pannukakkuannostaan kannatellen.
"Mutta kuulostaa hyvältä. Tule tänne viereen, rakas."

Wolfie kellahti Murielin viereen upottavalle sohvalle ja töni kirjavia, värikkäitä tyynyjä tieltään. Hän nojautui naisen kylkeen, silittäen tämän reittä ja kohdisti katseensa televisioon. Ajatukset tosin askartelivat enemmän sen parissa, miltä Muriel tuoksui, miltä naisen kehon lämpö tuntui ja millaisia muistoja he olivat tehneet hetkeä aikaisemmin – siitäkin huolimatta, että elokuvassa oli kenties nokkelin hänen näkemänsä alku.

Muriel yritti keskittyä elokuvaan niin hyvin, kuin nyt tässä tilanteessa ja housuitta saattoi. Mikä tarkoitti sitä, että ainoastaan lautasellinen pannukakkuja esti hänen käsiään käymästä levottomiksi.
"Olit oikeassa musiikista", hän huomautti alkukohtauksen jälkeen ja tarjosi samalla haarukallista pannukakkuja houkutellen Wolfielle.

Wolfie otti haarukallisen suuhunsa ja nyökytteli. Sormet sivelivät reiden lämmintä, paljasta ihoa.
"Tuletko kanssani Awakeningin ensi-iltaan? Se tulee kesällä elokuviin. Pitää saada loputkin musiikista valmiiksi", hän sanoi ja valui paremmin kyljelleen niin, että saattoi painaa suudelman reiden iholle.

Murielilla oli epäilys siitä, että heidän elokuvankatselunsa jäisi varsin säälittäväksi yritykseksi. Tavallistakin säälittävämmäksi.
Mutta ainakin aloituskohtaus oli ollut hyvä.
"Ensi-iltaan?" hän toisti, kulmat hieman kurtistuen.
"Tarkoitatko nyt oikeaa ensi-iltaa, punaista mattoa ja sellaista?"

"Kyllä", Wolfie vastasi.
"Sinulla on varmasti kutsu sinne sisareltasi muutenkin, mutta ainakin voisin yrittää päästä viereesi istumaan", mies sanoi hamuten ihoa hellästi huulillaan.
"Syksyllä tulee toinenkin ensi-ilta. Ehkä saisin sinut sinnekin?"

Oli helppoa unohtaa, että lähipiiristä löytyi enemmänkin maailmanluokan kuuluisuuksia. Joskus Murielista tuntui vahvasti siltä, kuin hän eläisi unessa, josta saattaisi herätä yhtäkkiä, vain pukeakseen päälleen ja suunnatakseen jatkamaan maalaiseläinlääkärin työtään, josta hohdokkuus oli kaukana.
"Minun pitäisi hankkia uusi puku, ehkä parikin", hän vastasi mietteliäästi.
"Mutta se voisi olla seikkailu."

Jos Muriel olisi mukana, se voisi olla seikkailu. Ehkä hän ei tuntisi olevansa aivan väärässä paikassa ja kuristuvansa solmioonsa tai rusettiinsa, näyttäisi toivottoman kömpelöltä ja kiusaantuneelta kameroiden edessä.
"Se olisi hienoa", Wolfie mumisi ja kosketti reittä hampaillaan.
"Sitä paitsi, siellä saattaisi olla tyylikkäitä siivouskomeroita..."

Muriel värähti hampaiden kosketuksesta ja harkitsi hetken, yrittäisikö työntää viimeisen palan pannukakuista Wolfien suuhun antaakseen miehelle hetkeksi jotain muuta tekemistä. Lopulta hän kuitenkin päätti nauttia viimeisen haarukallisen itse, ja kurotti sitten laskemaan lautasen sohvapöydälle.
"Sellaista me emme olisikaan vielä kokeilleet", hän myönsi, laskien katseensa mieheen.

Hän luultavasti käyttäytyi kuin pahainen teini-ikäinen, mutta Wolfie ei välittänyt. Muriel oli tässä, vuosien kipeän kaipauksen jälkeen, ja hän sai koskettaa naista.
Wolfie kierähti vatsalleen ja hamusi ihoa rohkeammin, käsi paljaalla säärellä vaeltaen.
"Sinulla on sellainen vaikutus minuun", hän mumisi.

Joku tytöistä saattaisi päätyä nuolemaan sohvapöydälle jätetyn lautasen puhtaaksi, mutta Muriel päätti ottaa sen riskin. Hän siirsi kätensä silittämään Wolfien hiuksia ja kietoi sormensa hetkeksi niiden joukkoon.
"Oletko jotakin vailla, rakas?" hän kysyi.
"Missä ne mainitsemasi ensi-illat pidetään?"

"En, kunhan maistelen", mies vastasi haudaten kasvojaan Murielin reisiä vasten, sormet säärillä vaeltaen.
"En ole varma. Luulen, että Awakeningin maailmanensi-illan paikkaa ei ole vielä päätetty. Siskosi ehkä tietäisi."

"Vai niin", Muriel hymähti, samalla kun lämmin hengitys ihoa vasten sai hänet melkein värähtämään.
"Ehkä minun pitää soitella hänelle myöhemmin", hän pohti, alkaen nyppiä Wolfien hiuksia takaraivolta pystyyn. Ehkä niitä olisi siistittävä taas jossakin vaiheessa.
"Minulla on hänelle muutakin asiaa."
Kaikkea muuta kuin hermostuttavat uutiset lääkärin odottelusta.

"Millaisia uutisia?" Wolfie kannusti näykäten ihoa ja kaivautui hiljalleen syvemmälle reisien väliin, hengittäen naisen tuoksua syvään.
Kalinka lepuutti päätään sohvan käsinojalla ja tuijotti heitä syyttävästi. Vasilisa näytti pistelevän poskeensa naisen alushousuja.

Muriel hengähti ja kipristi varpaitaan.
"Eräästä miehestä vain", hän vastasi, punaisia hiuksia tukistaen.
"Sisaret kertovat toisilleen sellaiset asiat. Oletko varma, rakas, ettet tosiaan ole jotain vailla?"

"Millaisesta miehestä?" Wolfie kysyi ja töni naisen jalkoja kauemmas toisistaan, jotta saisi päätään niiden väliin. Hän pohti valuisiko alas sohvalta.
"Mitä jos olenkin?"

"Eräästä vain", Muriel vastasi, vedettyään ensin henkeä.
"Eräästä mukavasta miehestä, joka tekee minut onnelliseksi. Em haluaisi mielellään kuulla sellaisesta..."
Hän tukisti miestä uudelleen.
"Mietin vain, voisinko tehdä asialle jotakin."

"Mitä haluaisit tehdä asialle?" Wolfie kannusti ujuttaen päätään villapaidan helman alle, jotta saattoi suudella alavatsan ihoa.
"Eräästä vain? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?"

"Se riippuu", Muriel vastasi ja nykäisi samalla neulepaitansa helmaa ylemmäs.
"Voisit olla myös hyvin otettu."
Hän oli tainnut menettää käsityksensä siitä, mitä elokuvassa enää tapahtui.
"Haluaisin vain auttaa sinua, rakas, siinä kaikki."

Hymy nyki miehen suupieliä, kun hän hamusi tietään alemmas. Hän toivoi, että saisi olla otettu. Hän toivoi, ettei tämä ollut kuolemanpelon tuoma hairahdus, joka haihtuisi ja repäisi sydämen uudelleen hänen rinnastaan.
"En voi pysyä erossa sinusta", hän mumisi ihoa vasten.

"Huomaan sen, rakas", Muriel vakuutti ja haki varovasti parempaa asentoa sohvalla.
"Olen lempeä sielu, enkä usko, että voisin kieltää sinulta juuri nyt mitään."
Eikä vähiten siksi, että hän tunsi edelleen kalvavaa syyllisyyttä. Kuinka ihminen saattoi olla niin typerä?
"Me voisimme sopia, että ilta on jo niin pitkällä, että voimme vain mennä sänkyyn."

Wolfie huokasi, haluttomana nousemaan. Mutta todennäköisesti Muriel ajaisi hänet hulluksi, ja ehkäisy oli yöpöydän laatikossa.
Nainen saisi vielä tarpeekseen hänestä, ennen kuin kaksi vuorokautta oli kulunut.
Hän kiipesi jaloilleen, pujotti käsivartensa Murielin selälle ja polvitaipeeseen ja nosti naisen syliinsä.

Muriel oli potkaista tyhjän pannukakkulautasen alas sohvapöydältä, mutta koska vahinkoa ei lopulta sattunut, sitä ei todella laskettu.
Hän kehräsi naurusta ja kietoi käsivartensa Wolfien niskan taakse.
"Siitä on tovi, kun olet kannellut minua", hän huomautti, haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen näykkiäkseen sitä keveästi.

Aivan liian kauan, Wolfie huomautti mielessään. Kipeän kauan. Muriel sai hänet aivan järjiltään. Näykkiminen sai hänet pidentämään askeliaan matkalla makuuhuoneeseen. Koirat liehuivat toiveikkaina hänen perässään.
Wolfie kaatoi heidät sänkyyn, Murielin vaihtamiin lakanoihin, joissa ei ollut vielä yhtään hiekkaa ja karvaa.

Voisivatkohan he viettää koko viikonlopun sängyssä? Tai ainakin sen osan lauantaita, joka ei kuluisi ruuan valmistukseen ja tyttöjen ulkoiluttamiseen. Ehkä he voisivat viedä koko lauman nummille.
Muriel kehräsi tyytyväisestä naurusta ja vetäytyi peremmälle sänkyyn houkutellen Wolfieta mukaansa.
"Sinä olet edelleen hieman liian pukeissa."

"Parempi?" Wolfie kysyi tempaisten purppuraisen neuleen päänsä yli ja nakkasi sen lattialle. Kolme venäläistä tuijottivat heitä sängyn vierellä loukkaantuneina olemattomasta huomiosta. Neljäs yritti päästä kiipeämään sänkyyn, mutta ei aivan ulottunut.
Hän punoi sormensa Murielin hiuksiin ja veti naisen suudelmaan.

"Hmm", Muriel äännähti suudelmaa vasten.
"Hieman. Mutta ei vielä täydellinen, rakas..."
Hän antoi käsiensä vaeltaa Wolfien selkää pitkin alas, kunnes hänen sormenpäänsä pääsivät pujahtamaan värikkäiden boksereiden alle.
"Nämä ovat vielä tiellä..."

"Niin tämäkin", Wolfie huomautti ja tarttui Murielin yllä olevan villapaidan helmaan, kiskoen sen naisen pään yli ja nakaten sen alas sängyltä. Se taisi läpsähtää suoraan Polinan päähän ja koira ravisteli hihaan sujahtanutta kuonoaan hämmästyneenä.
"Parempi", hän sanoi kädet naisen vatsalla ja kyljillä vaeltaen.

Tyttöparat, olisi ihme, jolleivat ne pian pistäisi pystyyn mielenosoitusta. Muriel tiesi, että samassa tilanteessa Norma olisi jo ryöminyt sängyn alle ja kieltäytynyt tulemasta esiin ilman lepyttelyä.
"Ei vielä täydellinen", hän huomautti, ja ujutti kätensä takaisin boksereiden vyötärönauhan alle. Hän napautti kuminauhaa vihjaillen.

Wolfie naurahti ja kohottautui seisomaan polviensa varaan. Bokserit eivät varsinaisesti kätkeneet sitä, miten pahasti Muriel vangitsi hänen huomionsa.
"Mitä haluaisit tehdä asialle?" hän kysyi käheästi ja siveli Murielin ihoa sormenpäillään.

Muriel katsahti Wolfieta tummien ripsiensä lomasta.
"Minusta sinä voisit riisua ne", hän vastasi, ojentaen kättään niin että saattoi hipaista sormenpäillään miehen paljasta vatsaa.
"Ehkä jopa näyttävästi."

Wolfie nauroi.
"Olenko ollut koskaan lahjakas siinä?" mies kysyi. Hänestä tuntui, että hän hallitsi hieman itsetietoisen ja kömpelön paljon paremmin kuin näyttävän. Jos asia olisi toisin, hänen olisi ehkä pitänyt harkita aivan erilaista urapolkua.
Mutta mies kierähti selälleen, veti bokserit alas ja potkaisi ne niin ponnekkaasti jalastaan, että ne jäivät roikkumaan makuuhuoneen nyt pimeästä lampusta.

"Minun mielestäni aina, rakas", Muriel vastasi, eikä hän edes valehdellut. Hänen silmissään Wolfie oli täydellinen juuri sellaisena kuin oli, eikä hän voinut ymmärtää, miksei hän ollut suostunut näkemään sitä aiemmin.
Miehen esitys sai hänet naurahtamaan pehmeästi.
"Paljon parempi."

Tämä saattoi olla vääränlaista näyttävyyttä. Hänen pitäisi tökkiä alushousut alas lampusta luudanvarrella tai ehkä viulujousella huomenissa.
Wolfie houkutteli Murieliakin kääntymään kyljelleen ja veti naista suudelmaan kanssaan.

Muriel siirsi katseensa lamppuun lennähtäneistä alushousuista ja kiemursi hieman lähemmäs, niin että saattoi painaa sormenpäänsä Wolfien rintakehälle vastatessaan suudelmaan. ne eivät kuitenkaan viipyneet siinä pitkään, vaan lähtivät vaeltamaan ensin alas vatsalle ja sitten vielä siitäkin alemmas.
Boksereiden riisuminen oli ollut riittävän näyttävä, mies ansaitsi siitä kiitoksen.

Wolfie huokasi melkein epätoivoisesti suudelmaa vasten. Murielilla todella oli käsittämätön valta ajaa hänet täysin järjiltään. Mies kiersi käsivarsiaan paremmin Murielin ympärille ja veti naista lähemmäs itseään. Toinen käsi nousi niskalle ja punoutui hiuksiin, houkutellen naista syvempään suudelmaan.

Joku koirista huokaisi mielenosoituksellisesti, mutta Muriel ei kääntänyt päätään nähdäkseen, kuka tytöistä se oli. Sen sijaan hän vastasi syvenevään suudelmaan, samalla kun hänen kätensä jatkoi miehen hyväilyä.
Mitä pahaa oli siinä, että tuli rakastetuksi? Miksi hän oli pelännyt sitä niin valtavan paljon.
"Minä tosiaan rakastan sinua", hän mutisi huulia vasten.

Kosketus tuntui niin hyvältä, että se teki melkein kipeää. Täytti hänet kuumalla, levottomalla kaipauksella ja hienoisella pelolla siitä, ettei hänellä riittäisi itsehillintää niin kauan kuin pitäisi.
"Minäkin sinua", hän huokasi hamuten nälkäisenä uutta suudelmaa. Muriel tuskin tiesi, kuinka paljon.

Tällä kertaa Muriel osasi jo kurottaa kätensä yöpöydän laatikkoon joutumatta irrottautumaan suudelmasta tai käskyttämättä toisen käden hyväilevää kosketusta.
"Pidän siitä, kuinka ruokit minut."

Jos ruoan laittaminen olisi keino pitää Muriel hänen luonaan tällä kertaa, Wolfie laittaisi vaikka jokaisen aterian. Laatikon ääni lähetti malttamattomia väreitä alas miehen selkää.
"Minäkin", hän mumisi ja näykkäsi Murielin alahuulta.
"Ja sinä olet herkullinen." Hän ei ollut enää varma, mitä tarkalleen puhui, koska kosketus uhkasi muuttaa hänen sanansa vain nautinnolliseksi muminaksi.

Murielin sormet tunnustelivat tietään läpi yöpöydän laatikon sisällön, ja hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, ettei tavaroiden joukkoon ollut eksynyt mitään terävää. Kun hänen sormensa viimein tapasivat rapisevan pakkauksen, hän ei voinut olla tuntematta voitonriemua.
Ehkä hänen olisi hankittava Wolfielle siisti rasia, joka sopisi yöpöydän laatikkoon.
Miehen sanat saivat hänet kehräämään hellästä naurusta ja hipaisemaan tämän huulia samalla kun hän repäisi pakkauksen auki.
"Niin olet sinäkin, rakas."

Odotus oli ajaa hänet järjiltään. Malta nyt, pikkukaveri, mies vetosi, vaikka sama kärsimättömyys poltti hänen suonissaan.
Wolfie kallisti päätään ja hamusi nälkäisenä Murielin kaulaa, näykkien sitä vienona hoputuksena.
Joku tytöistä nuoli hänen jalkapohjaansa kuin protestina, mutta mies ei huomannut.

Oli melkein häkellyttävää huomata, millainen vaikutus pelkällä kosketuksella oli. Ja jos Muriel oli aivan rehellinen, siinä oli myös jotakin varsin humalluttavaa.
Tyttöparat joutuisivat odottamaan vielä hetken, ennen kuin ne saisivat isäntänsä huomion. Ehkä hänen olisi pitänyt tuntea siitä syyllisyyttä.
Rapiseva käärepaperi sai unohtua jonnekin vastapedattujen peitteiden joukkoon, ja Muriel siirsi vapautuneet kätensä sivelemään Wolfien niskaa.
"Sänky ei ole lainkaan tarpeeksi myllätty. Pitäisiköhän meidän korjata asia?"

Ehkä hän ei ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa, Wolfie pohti tuntiessaan olevansa kevyesti hengästynyt pelkästään odotuksen intensiivisyydestä. Sydänkin hakkasi kuin viimeisiään vedellen.
"Pitäisi", hän vastasi käheästi ja näykkäsi Murielin kaulaa terävämmin, kiertäen kättä naisen vyötärölle.

Muriel huokaisi hiljaa.
"Tule sitten tänne", hän vetosi ja veti miestä päälleen, samalla kun hänen jalkansa siirtyi viime hetkessä pois lämpimän koirankielen ulottumattomista.

Wolfie nykäisi Murielia lähemmäs, haki otteen naisen vyötäröstä ja kohottautui tämän ylle, huulet kaulaa hamuten samalla, kun mies painui kaivaten lähelle.
Hän tunsi olevansa täysin humaltunut naisen kosketuksesta halatessaan heitä lähemmäs toisiaan ja hakiessaan yhteistä rytmiä.

Murielin oli myönnettävä, että he olivat varsin taitavia mylläämään sängyn kotoisaan kuntoon. Heillä ei ehkä ollut Wolfien tyttöjen kykyä levittää hiekkaa ja karvoja ympäriinsä - vaikka ensimmäisen suhteen he olivatkin joskus kunnostautuneet vietettyään päivän rannalla - mutta heillä oli muunlaisia etuja.
Wolfien kaulan ja hartian ihoon jäi lisää pieniä mustelmia merkiksi siitä, ettei tämä ollut enää yksinäinen mies.

Syke hakkasi rintakehää vasten ja Wolfie tasasi hengitystään, kasvot Murielin kaulataipeeseen painettuna. Iho hohkasi kuumana ja nihkeänä, mutta hän ei halunnut vielä päästään naista kauemmas. Mielihyvä tuntui jättäneen koko kehon melkein voimattoman raukeaksi.
"Rakastan sinua", hän mumisi raukeasti, kun vetäytyi kauemmas ja nyki peittoa heidän päälleen.

Tällaisina hetkinä Muriel huomasi suojelunhalunsa heräävän. Jokin siinä, miten haavoittuvaiselta Wolfie vaikutti juuri tällä hetkellä, oli samaan aikaan uskomattoman hellyyttävää ja melkein pelottavaa.
Pelottavaa, koska se antoi hänelle vallan.
"Minäkin sinua", hän vastasi pehmeästi ja halasi itsensä miehen kylkeen.
"Olet hyvin suloinen juuri nyt."

Suloinen tuskin oli synonyymi seksikkäälle tai miehekkäälle, mutta Wolfie ei välittänyt. Hän vain kiersi käsivarsiaan lujemmin Murielin vyötärölle ja hengitti kaulataipeen lämmintä ihoa vasten. Lomittain punottujen jalkojen varpaat silittivät kevyesti naisen säärtä.
"Kun lääkärin testit osoittavat, että sinulla on kaikki hyvin... Lähdetkö?"

Muriel oli jo ehtinyt ajelehtia siihen miellyttävään olotilaan seksin jälkeen, jossa murheet eivät olleet vielä saaneet häntä kiinni. Siksi Wolfien kysymys sai hänet häkeltymään.
"Mitä?" hän kysyi, kulmiaan kurtistaen.
"Matkalleko?"

Olet säälittävä, Wolfie sätti itseään. Mutta ajatus Murielin menettämisestä uudelleen teki niin kipeää, ettei hän voinut kuin halata naista vähän lujemmin.
"Toivon vain... Toivon vain, että varoitat minua, jos alat katua tätä ja jätät minut uudelleen."

Muriel tunsi kehonsa jännittyvän. Se lähti liikkeelle hartioista ja laskeutui alas selkää, lukitsi lantion ja lonkat kipeästi.
"Luuletko, että minä voisin tehdä niin?"
Kysymys oli saanut hänen sydämensä hakkaamaan kipeästi, eikä vähiten siksi, että hän oli tehnyt virheen jo kerran. Hän oli satuttanut Wolfieta.

Muriel jännittyi ja Wolfie hellitti otteensa, siirtyen hieman kauemmas. Älä ole niin säälittävä, hän sätti itseään. Jos Muriel ei ollut aikeissa lähteä, hän säikyttäisi naisen ulos ovesta käyttäytymällä näin.
Hän veti tyynyä päänsä alle ja kohautti välttäen olkaansa, nykäisten peittoa paremmin heidän päälleen.
"Toivoisin vain ennakkovaroitusta tällä kertaa."

Peitto tuntui yhtäkkiä hirvittävän painavalta, ja Murielilla oli hirvittävän kuuma, ja hänen oli pyristeltävä itsensä vapaaksi ja sängyn reunalle istumaan, sillä hetken hän pelkäsi tukehtuvansa.
Wolfiella oli täysi oikeus sanoa niin. Hän oli käyttäytynyt hirvittävän väärin edellisellä kerralla.
Ja siinä juuri piili ongelman ydin.
"Pidätkö sinä minua tosiaan niin kamalana ihmisenä?"

"Ei", Wolfie vastasi ja katsahti naisen selkää. Jos hän olisi vain voinut pitää epävarmuuden omana tietonaan, he olisivat voineet nukahtaa sylikkäin.
"Minä vain rakastan sinua hyvin paljon." Eikä hän tiennyt, miten selviäisi hengissä, jos menettäisi naisen uudelleen.

Murielin hartiat olivat niin kireät että se melkein sattui.
"Mutta tottahan se on", hän totesi, ääni värittömänä.
"Minä hylkäsin sinut. Satutin sinua. Ei ole mikään ihme, jos oletat, että teen niin uudelleen."
Sydän hakkasi kuvottavalla voimalla.
"Sehän olisi juuri minun tapaiseni kammottavan olennon tapaista."

"Muriel", Wolfie protestoi ja hieraisi kasvojaan.
"En sanonut sinua kamalaksi tai kammottavaksi. Päinvastoin. Pelkään vain, että tämä on seurausta siitä, että lääkäri sai sinut pelkäämään ja ehkä ilmassa oleva uhka sai sinut tekemään päätöksiä, joita et normaalisti tekisi. Ja minä ymmärtäisin kyllä."

"Ei sinun tarvinnut."
Muriel nykäisi itsensä pystyyn ja säikäytti samalla Vasilisa-raukan, joka oli pentumaiseen tapaan sammahtanut sängyn vierelle. Hän tunsi olevansa liian hermostunut pysymään aloillaan.
"Sanoin niin ihan itse."

Sinä idiootti, Wolfie syytti itseään. Olisit vain onnellinen siitä, että sait Murielin takaisin edes pariksi päiväksi.
"Olen pahoillani. Olen ääliö", hän sanoi.
"Etkö tulisi takaisin sänkyyn?"

Ehdottomasti en.
Muriel otti muutaman levottoman askeleen sängyn vieressä ja onnistui töytäisemään varpaillaan pitkin pituuttaan retkahtanutta Polinaa, joka loi häneen loukkaantuneen katseen.
Jostain syystä se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
"Minä olen kamala ihminen."

"Etkä ole", Wolfie vakuutti ja vääntäytyi istumaan, koukistaen peittoon verhottuja polviaan ja hankasi kasvojaan.
"Olen ääliö, Muriel, anteeksi. En halua menettää sinua uudelleen, mutta teen varmaan juuri niin olemalla tällainen aasi. Tulisit viereeni."

"Et sinä ole", Muriel huomautti, eikä onnistunut pitämään vaanivaa itkua täysin poissa äänestään. Hän kietoi käsivarret ympärilleen, sillä melkein fyysinen kipu tuntui vihlovan hänen rintakehäänsä.
"Minä olin. Olen. Itsekäs, kammottava ihminen. Hitto!"

"Muriel", Wolfie vetosi avuttomana ja halusi potkia itseään. Kuinka hän saattoi pilata ihanan hetken näin?
"Et sinä ole. Tulisit tänne, kiltti", hän aneli ja ojensi kättään naista kohti.
"Olet minulle rakkain ihminen maailmassa. En halua menettää sinua."

Pieni Vasilisa-parka heilutti epävarmasti häntäänsä aistiessaan, että jokin oli vialla, ja Murielista tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi särkymässä palasiksi.
"Minä rikoin sinut", hän vetosi, veti syvään henkeä ja purskahti itkuun.

Ehkä hän oli ollut aikaisemmin vähän surkea ihmisraunio. Mutta hän yrittäisi, Wolfie lupasi itselleen.
"Muriel", hän vetosi jälleen ja sysäsi peittoa päältään, jotta pääsi nousemaan jaloilleen. Hän astui lähemmäs ja yritti vetää Murielin halaukseensa.

Muriel ei kokenut ansaitsevansa lohdutusta. Hän ei ansainnut lohdutusta.
Ja silti hän vain seisoi aloillaan, kun Wolfie veti hänet syliinsä, ja itki surkeana kuin pieni tyttö. Paitsi ettei hän ollut itkenyt niin edes lapsena, ei sen jälkeen, kun Em oli sairastunut.
"Minä olen niin pahoillani."

"Muriel", Wolfie toisti ja silitti naisen selkää.
"Et sinä tehnyt mitään väärin. Sinulla on oikeus elää elämääsi ja tuntea niin kuin tunnet. Joskus rakkaus loppuu, ja se on elämää, eikä sinun tarvitse syyttää siitä itseäsi. Olen vain kiitollinen, jos saan pitää sinut elämässäni. Ja hyvin, hyvin onnellinen, jos saan sinut omakseni uudelleen."

Muriel hautasi kasvonsa vasten Wolfien hartiaa, vaikka taisikin sotkea sen kyyneliin.
"Ei se loppunut minnekään", hän uikutti.
"Olin vain typerä. Idiootti. En halunnut... Olen niin pahoillani."

"Hei", Wolfie vetosi halaten Murielia tiukemmin ja heijaten naista kevyesti sylissään.
"Ei sinun tarvitse pahoitella mitään. Et puhuisi itsestäsi noin rumasti. Et ole minulle mitään velkaa."

Murielista tuntui, että hänen olisi pitänyt vetäytyä pois halauksesta. Mutta hän ei saanut pakotettua itseään tekemään niin.
"Minä olen toiminut niin hirveän väärin", hän itki.
"On vain oikein, jos olen sairas."

"Muriel", Wolfie protestoi ja talutti naisen sängyn luo, jotta saattoi kiivetä sille ja nostaa Murielin mukanaan. Hän voisi tehdä heille peitoista pesän ja pidellä naista niin kauan kuin tämä haluaisi.
"Et puhuisi noin. Et sinä ole tehnyt väärin. Olet elänyt elämääsi."

"Olen ollut idiootti, ja universumi haluaa osoittaa sen minulle."
Muriel tiesi, että se oli typerä väite. Universumilla, tai millä tahansa suuremmalla voimalla, oli tärkeämpääkin tekemistä kuin välittää siitä, mitä hän teki elämällään.
Silti se tuntui hyvin todelta juuri nyt.
"Minun ei olisi pitänyt koskaan jättää sinua. Me olimme onnellisia."

Se olisi ollut mukavaa. Wolfie oli miettinyt luvattoman usein, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi onnistunut pitämään Murielin luonaan. Ja potkinut sitten itseään.
"Me voisimme olla onnellisia nyt", Wolfie ehdotti.

Wolfie oli tietenkin oikeassa.
Muriel piti kasvonsa miehen kaulataipeeseen haudattuina, hengittäen tuttua tuoksua. Keho nytkähteli edelleen äänettömäksi muuttuneista nyyhkäyksistä.
"En halua enää satuttaa sinua."

"Muriel, sinä olisit minkä tahansa tuskan arvoinen", Wolfie sanoi. Olisi valheellista sanoa, ettei nainen enää koskaan satuttaisi häntä. Kipu kuului rakkauteen ja ihmissuhteisiin, riidat ja ylämäet olivat osa elämää.
"Rakastan sinua."

"Minä en ole rakkauden arvoinen", Muriel mutisi, nyt tuntien olonsa vain uupuneeksi.
"Olen paha, paha nainen."
Paha ja typerä nainen.
Hiljalleen hiipuva itku sai hänen kehonsa nytkähtämään.
"Minäkin rakastan sinua. Vaikken ole käyttäytynyt sen mukaan."

"Muriel", Wolfie vetosi ja nojasi päänsä naisen päälakeen. Herran tähden mies, mikset vain ollut onnellinen?
"Et ajattelisi itsestäsi noin rumasti. Miksi sinä olisit paha?" hän kysyi.
"Et ole tehnyt mitään pahaa."

"Minä olen tehnyt valtavasti virheitä", Muriel vastasi, kietoen käsivartensa Wolfien ympärille ja halaten itsensä miehen syliin.
"Mikä hitto minua vaivaa? Miksi en vain... Miksi minun pitää pilata kaikki?"
He olisivat voineet olla onnellisia.

"Muriel", Wolfie vetosi jälleen ja pohti hokiko nimeä niin paljon, että se lakkaisi kohta kuulostamasta sanalta.
"Et sinä ole pilannut mitään. Et olisi niin ankara itsellesi. Voisimme vain katsoa yhdessä tulevaisuuteen?"

Tulevaisuuteen, jossa Wolfie joutui pelkäämään, että hän lähtisi.
Muriel niiskautti nenäänsä ja hieraisi kasvojaan miehen kaulataivetta vasten, ja havahtui hiljaiseen vikinään kun Vasilisa yritti saada punnerrettua itsensä sänkyyn.
"Se olisi hyvä. Voisit vaikka kertoa, mitä aiot tarjota minulle aamupalaksi."

Wolfie silitti Murielin selkää ja hiuksia ja painoi niiden joukkoon suudelman. Hänen pitäisi opetella miettimään, mitä päästi suustaan. Hän ei halunnut ajaa Murielia pois.
"No, meillä olisi ainakin pannukakkuja jo valmiiksi", hän sanoi.
"Ja puoliraakoja mangoja."

Muriel huokaisi ja halasi Wolfieta tiukemmin.
"Ei puoliraakoja mangoja", hän vastasi ääni hieman tukkoisena.
"Mutta pannukakkuja voin ottaa. Minä voin kokata lounaan."

Se kuulosti siltä, että Muriel pysyisi hänen luonaan ainakin vielä huomisen. Wolfie painoi suudelman naisen ohimolle ja halasi tämän paremmin jalkojensa väliin, rintaansa vasten.
"Ei puoliraakoja mangoja", hän lupasi silittäen naisen selkää.

Ehkä jopa kaikkein kamalin ansaitsi joskus rakkautta.
Muriel hieraisi nenänpäätään Wolfien kaulaa vasten ja tunsi hartioidensa hitaasti rentoutuvan, samalla kun hän hengitti syvään tuttua tuoksua.
"Mitä haluat lounaaksi?"

"Sinut?" Wolfie ehdotti hiljaa ja kosketti huulillaan Murielin korvaa. Haluan sinut aina.
Hän valui makuulle ja asetteli Murielin tiukasti kainaloonsa, vetäen peittoa paremmin heidän päälleen.

Muriel tuhahti.
"Voit saada minut jälkiruuaksi, mutta ensin sinun on syötävä kunnon lounas. Olet päässyt laihtumaan, kun en ole ollut vahtimassa sinua."
Saattoi olla, ettei Wolfie ollut todellisuudessa menettänyt kiloakaan, mutta Muriel ei ollut siitä vakuuttunut.
"Pitääkö tytöt viedä vielä ulos?"

"Pitää, mutta minä hoidan sen", Wolfie lupasi. Hän voisi kuitenkin viipyä tässä hetken ja silitellä Murielin vaikka uneen saakka, ennen kuin veisi laumansa iltapissalle.
"Minä olen aina ollut varsin kaikkiruokainen."

Totta kai koirien olisi päästävä ulos, mutta silti Muriel tunsi pettyneen vihlaisun vatsassaan ajatellessaan, että Wolfien olisi noustava hänen viereltään.
"Hyvä on. Minä yllätän sinut", hän lupasi, antaen itkun turvottamien silmiensä painua kiinni.
"Voimme samalla suunnitella matkaa."

"Se kuulostaa mukavalta", Wolfie vakuutti pehmeästi ja painoi suukon naisen hiuksiin. He voisivat lähteä jonnekin, kun lääkäri kertoisi kaiken olevan hyvin. Totta kai heillä voisi olla tulevaisuus yhdessä.
Hän hivuttautui varovasti ylös sängystä, etsi jalkaansa housut ja eripariset sukat sekä villapaidan, ennen kuin paimensi tyttönsä hyssytellen eteiseen iltapissatusta varten.

Siinä vaiheessa, kun Wolfie kömpi ylös sängystä, Muriel oli jo nukahtanut. Ehkä viikkoja jatkunut unenpuute vaati veronsa, tai ehkä kaikki jännitys ja epävarmuus väsytti, mutta hän havahtui vain hyvin kevyesti miehen noustessa. Jaksamatta kohottaa päätään hän mönki peittojen alla kohtaan, jossa tämän kehon lämpö vielä viipyi, ja jatkoi untaan.

Tiistai 9. huhtikuuta 2019, iltapäivä, Newcastle Upon Tyne / Hexham, Iso-Britannia

Vielä aamulla Muriel oli ollut sitä mieltä, että saattajan vaatiminen hakemaan hänet kotiin oli ollut naurettavaa liioittelua. Hän oli selvinnyt elämässään suuremmistakin operaatioista kuin paikallispuudutuksessa ja rauhoituksessa tehtävä näytteenotto. Häneltä puuttui toinen keuhko, ja hänen vatsaansa halkoi pitkä arpi. Hitto vie, jos hän ei selviäisi pienenpienestä operaatiosta itsekseen, hänen sietikin kellahtaa kumoon lähimpään ojaan.
Hän ei ollut enää yhtä jyrkkä mielipiteessään makoillessaan sairaalan vuoteella, jo omiin vaatteisiinsa pukeutuneena, odottamassa Wolfieta saapuvaksi. Itse asiassa hänellä ei ollut juuri muitakaan mielipiteitä kuin se, että seinälle ripustetussa Monet-jäljennyksessä oli valtavan kauniit värit. Jotka tuntuivat kieppuvan kevyesti lomittain.
Hän taisi olla melko aineissa.

Wolfie katseli Murielia hetken ovelta, ennen kuin lähestyi ja laski käden naisen säärelle.
"Muriel", hän kutsui. Hän oli käyttänyt Polinaa toissapäivänä eläinlääkärissä hammashuollossa ja rauhoitettu koira oli ollut, no, varsin samannäköinen kuin Muriel. Mutta hän tuskin voisi pedata naiselle petiä kylpyhuoneen lattialle siltä varalta, että tämä oksentelisi tai tipahtaisi sohvalta naamalleen.
"Oletko valmis lähtemään?"

Muriel havahtui ajatuksistaan kuullessaan nimeään kutsuttavan. Hän käänsi päätään ja näki Wolfien, ja hänen kasvoilleen kohosi onnellinen, hieman humalainen hymy.
"Rakas", hän tervehti ja ojensi käsivarsiaan kutsuakseen miehen halaukseen.
"Minä olen aina valmis lähtemään sinun mukaasi."

Wolfie tarttui toiseen, ojennettuun käsivarteen ja kiersi sen niskansa taakse, pujottaen toisen kätensä Murielin polvitaipeisiin ja kopaten naisen syliinsä. Se olisi luultavasti tehokkaampi tapa päästä liikkeelle.
"Millainen olo sinulla on?" mies kysyi kantaessaan Murielia sairaalan poikki kohti parkkipaikkaa, missä hänen pakettiautonsa oli.

"Hui", Muriel hyrisi ja kietoi toisenkin käsivartensa Wolfien niskan taakse, haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
"Olisin minä voinut kävelläkin. On vain hiukan kevyt olo."
Hän hipaisi kaulan ihoa huulillaan.
"Hyvä. Oikein hyvä. Oletko pedannut minulle vilteistä paikan tuonne taakse?"

"Saattaisit kävellä suoraan nenällesi", Wolfie huomautti ja kohotti Murielia paremmin syliinsä, kun astui ulos ja ylitti tuulisen parkkipaikan. Hopeinen Ford Transit odotti uskollisena parkkiruudussa, vain hieman vinossa.
"Haluatko matkustaa tyttöjen kanssa takana?" hän kysyi vihreät kissansilmät hyväntuulisesti tuikahtaen.

Muriel kehräsi hiljaisesta naurusta.
"Tytöt pitäisivät minusta varmasti oikein hyvää huolta", hän vastasi.
"Mutta haluaisin matkustaa mieluummin sinun kanssasi, rakas. Tai ehkä sylissäsi?"

"Se ei liene liikenneturvallisuuden mukaista", Wolfie pahoitteli ja keinotteli pakettiauton etuoven auki, jotta saattoi auttaa Murielin istumaan etupenkille.
Venäläiset tohisivat takatilassa pitkät kuonot väliverkkoa tuuppien.
"Ajanko suoraan kotiin?" hän kysyi kiivetessään ratin taakse.

Muriel huokaisi pettyneesti ja etsi itselleen paremman asennon etupenkillä. Hän käytti hetken tervehtimällä väliverkon takana pöhiseviä tyttöjä ja kiinnitti sitten huomionsa takaisin Wolfieen.
"Ei auton tarvitsisi liikkua. Me voisimme pysähtyä jonnekin rakastelemaan."
Hän antoi katseensa siirtyä hitaasti kohti ikkunaa.
"En halua kotiin."

Wolfie katsahti Murielia sivusilmällä, jokseenkin ehdotuksen lumoissa ja oli lähellä, ettei ajanut katukiveyksen yli risteyksessä.
"Luulen, että saatat olla hieman aineissa", hän huomautti.
"Et halua tulla luokseni?"

Murielin ilme vakavoitui hetkeksi.
"Saatat olla aivan oikeassa", hän myönsi, ajateltuaan asiaa ja valui hieman alemmas penkissään.
"Itse asiassa täysin oikeassa. Ja tietenkin haluan. Ei minua haittaa, missä me rakastelemme."

"Sanoit, ettet halua kotiin", Wolfie muistutti yrittäen keskittyä ajamiseen rakastelun sijasta. Se oli hyvin viehättävä ajatus.
"Olin aikeissa viedä sinut luokseni, mutta etkö halua sinne?" hän varmisti.

Hymy palasi Murielin kasvoille.
"Minä haluan aina luoksesi, rakas", hän vastasi, vieden kätensä silittämään miehen polvea.
"Ei sinun tarvitsisi edes kysyä. Sinä ruokit minua."

Wolfie nauroi. Olisipa hän todella voinut pitää Murielin luonaan vain varmistamalla, että nainen oli kylläinen ja hyvin ruokittu.
"Ajattelin tehdä Som Tamia ja Guay Teowia", hän sanoi viitaten pariin suosikkiinsa thaimaalaisesta keittiöstä, tuliseen, vihreään papaijasalaattiin ja nuudelikeittoon.

"Powwow", Muriel tarjosi oman mielipiteensä asiaan ja piirsi sormenpäällään sydämen Wolfien reiteen.
"Söisin mitä tahansa sinun kokkaamaasi. Teetkö jälkiruokaa myös?"
Hänen olisi tehnyt mieli valua nojaamaan päätään Wolfien hartiaan, mutta se olisi saattanut olla huono ajatus.
"Rakastan miestä, joka tarjoilee aina jälkiruokaa."

"Siinä tapauksessa minun pitää muistaa tehdä aina jälkiruokaa", Wolfie pohti ja kiihdytti moottoritiellä kohti Hexhamia. Tytöt olivat torkahtaneet takatilaan, vaikka mies oli melko varma, että jokin niistä tuijotti hänen takaraivoaan syyttävästi.
"Tein eilen mangosorbettia."

"Sinä ihana, ihana mies", Muriel kehräsi ja haki etupenkillä asennon, jossa saattoi katsella Wolfien profiilia.
Hetken jotakin pohdittuaan hän ojensi kättään silittämään tämän nenänvartta.
"Sinulla on jumalainen nenä. Keneltä olet perinyt sen?"

Wolfie katsahti Murielia silmäkulmastaan ja sitten kasvojaan taustapeilistä.
"Isältä varmaan", hän arveli ja nykäisi katseen irti peilikuvastaan. Hän ei ollut suonut montaa ajatusta vanhemmilleen hyvään toviin eikä palannut nuoruuteen ajatuksissaan.
"Keneltä sinun nenäsi on peräisin?"

"Kaunis, kaunis mies", Muriel huomautti ja silitti hetken nenää ennen kuin antoi kätensä laskeutua takaisin syliinsä.
"Olen aina jumaloinut pisamia. Emmie on niin uskomattoman kaunis, minun pieni siskoni. Eikö olekin?"
Hänellä oli ikävä sisartaan.
Wolfien kysymys sai tummat kulmat kurtistumaan hieman.
"Äidiltä. Ehkä hyvä niin. Laurien nenä tulee isoisältä."

"Sinä olet kaunis", Wolfie vastasi vilpittömästi ja katsahti Murielia.
"Pitääkö sinun käydä tänään kotona vai voitko jäädä luokseni yöksi?" hän kysyi ja käänsi radiota hieman lujemmalle, kun kehoon vastustamattomasti tunkeutuva kappale soi ja soi sormet naputtamaan rattia.

Kaunis kehu sai Murielin hymyilemään.
"En yhtä kaunis kuin pieni sisareni. Hän saa minunkin sydämeni levottomaksi..."
Hän kurtisti kulmiaan miettiessään vastausta kysymykseen ja hymyili sitten taas.
"Ei tarvitse käydä. Koirat ovat hoidossa."

Wolfie arveli turvallisimmaksi olla kommentoimatta naisen sisaren ulkonäköä.
"Vien sinut luokseni", hän sanoi, vaikka olisi halunnut sanoa kotiin. Mutta tämä tuskin oli vielä oikea hetki ehdottaa yhteenmuuttoa.
"Ja voit syödä päivällistä sängyssä."

Muriel hymyili onnellista, hieman humalaista hymyään.
"Se kuulostaa taivaalliselta", hän vastasi, vieden taas kätensä silittämään Wolfien reittä.
"Ja sinä voit tulla seurakseni sänkyyn, eikö niin?"

"Enköhän", Wolfie arveli. Hänen pitäisi käyttää vielä koirat pariin kertaan ulkona, mutta ehkä he voisivat muuten viettää suuren osan iltaa sängyssä.
"Millainen olo sinulla on? Oksettaako tai huimaako?"

Muriel kohotti toista kättään ja keinautti sitä puolelta toiselle havainnolistaakseen, ettei ollut täysin varma olostaan. Sitten hänen silmänsä siristyivät epäluuloisesti.
"Kuin puhuit sängystä, et kai tarjoittanut, että petaat minulle pedin vessan lattialle?"

Wolfie nauroi käheästi.
"Harkitsen sitä", hän vastasi ja hieraisi aamulla sileäksi ajettua leukaansa.
"Etkö pitäisi siitä? Oma vesikuppi ja lempihuopakin", mies lupasi huvittuneena.

Muriel tutki Wolfien kasvoja kuin etsien merkkiä siitä, kuinka tosissaan mies oli.
"Haluaisin edes tyynyn", hän vastasi sitten, valuen hieman alemmas penkillään.
"Ja herkkupaloja."

"Osaatko temppuja?" Wolfie kysyi naurua äänessään ja hellitti kaasua, kun kääntyi liittymästä Hexhamiin.
"Olen miettinyt uuden talon etsimistä. Nykyinen alkaa käydä vähän pieneksi tytöille, eivätkä naapurini taida arvostaa öisiä soittotuokioita."

Muriel siristi silmiään.
"Päästä minut makuuhuoneeseen, niin voin näyttää millaisia, rakas", hän vastasi, silittäen miehen reittä hellästi sormenpäillään. Käsi pysähtyi kuitenkin hetkeksi, kun Wolfie mainitsi uuden talon etsimisen.
"Niinkö? Millaista olet ajatellut?"

"Onko tuo lupaus?" mies varmisti toiveikas kipinä vihreissä silmissään. Hän olisi luultavasti se, joka päätyisi tekemään temppuja saadakseen Murielin houkuteltua kanssaan makuuhuoneeseen.
Huomenna. Tänään naisen pitäisi levätä toimenpiteen jäljiltä.
"Sellaista, jossa olisi vähän pihaa koirille eikä ehkä seinänaapureita. Mielellään kävelymatkan päässä koulusta."

Murielin silmät siristyivät.
"Tietenkin. Minä olen kiltti tyttö ja pidän aina lupaukseni."
Se, että Wolfie aikoi kuitenkin pysyä Hexhamissa, sai hänet vetämään helpottuneesti henkeä.
"Hetken ajattelin, että olet muuttamassa jonnekin kauas."

Wolfie pysäytti ennen kuin ehti heittää takaisin 'ilman sinuako?'. Hän ei halunnut säikäyttää Murielia luotaan. Rauhassa.
"Minnekäs minä täältä lähtisin?" hän kysyi sen sijaan ja soi naiselle lämpimän hymyn.

Wolfien hymy sai Murielinkin hymyilemään.
"Saisit sinä lähteä", hän huomautti asiaa hetken mietittyään.
"Mutta vain, jos ottaisit minut mukaan. Minut ja lauman."

Jos se oli hänestä kiinni, hän viettäisi loppuelämänsä Murielin kanssa. Wolfie katsahti naista kiistämätöntä lämpöä silmissään.
"Minulle on kyllä ehdotettu muuttoa Los Angelesiin tai edes New Yorkiin, mutta viihdyn täällä. Rakastan oppilaitani ja nautin työstäni."

Muriel nyrpisti hieman nenäänsä.
"Ne ovat kamalan... amerikkalaisia", hän huomautti ja pudisti päätään.
"Ja sinua tarvitaan täällä."

Hänen oli pitänyt muuttaa nuoruudessaan. Hänelle oli ollut paljon hienoja suunnitelmia, jotka hän oli särkenyt katoamalla.
"On tarjouksia toki muualtakin, Wienistä, Milanosta, Moskovasta, mutta en halua jättää opettajan työtä."

Muriel nyrpisti uudelleen nenäänsä.
"En pidä Milanosta. Ja Moskovassa on lunta."
Hän ojensi taas kätensä silittämään Wolfien pisamaista poskea, vaikka onnistuikin ensin tökkäämään tätä nenänpieleen. Hänen koordinaatiokyvyssään oli selvästi toivomisen varaa.
"Skotlantia voisi harkita."

Ford Transit kääntyi varovasti punatiilisen kerrostalon pihaan ja liukui parkkiruutuun.
"Skotlanti on kyllä kaunis paikka", Wolfie myönsi. Ehkä sitten, kun kaikki nykyiset oppilaat olisivat jättäneet koulun, hänen pitäisi harkita eteenpäin siirtymistä. Mutta hänen oppilaansa olivat muodostaneet aivan uudenlaisen perheen.
"Pitäisikö minun kantaa sinut sisään?"

"Haluaisin lähteä sinne joskus ratsastusvaellukselle. Tai Islantiin. Lähdetkö mukaan?"
Muriel nyrpisti nenäänsä ja hapuili otetta auton ovenkahvasta.
"Minä olen täydellisen kykenevä kävelemään omilla jaloillani. Olen aikuinen, itsenäinen nainen."
Auton ovi ei vain tunnustanut hänen itsenäisyyttään jumittaessaan.

"Ratsastusvaellukselle vai Islantiin?" Wolfie varmisti.
"Olen tainnut seurata sinua tähänkin saakka minne tahansa." Hän kohotti kulmaansa Murielin puheelle ja kiersi auton ympäri, nykäisten naisen oven auki.
Koirat mekkaloivat takatilassa, mutta hän hakisi ne kohta.
Mies ojensi kutsuvasti käsivarsiaan.

"Ratsastusvaellukselle Islantiin, tietenkin", Muriel vastasi ja kurtisteli kulmiaan kahvalle, joka ei antautunut hänen tahtoonsa. Hymy palasi kuitenkin hänen kasvoilleen, kun Wolfie avasi oven, ja sillä tavalla ratkaisi hänen ongelmansa.
"Wolfie", hän aloitti, silmät siristyen.
"Maa on laavaa!"
Käsivartensa ojentaen hän puolittain pudottautui alas istuimeltaan.

"Aivan", Wolfie vastasi ja koppasi Murielin hajareisin syliinsä. Hän taisi seisoa keskellä laavaa eikä ollut varma, miten päästä ovelle koskematta siihen - ellei könyäisi pihaistutusten seassa tai kiipeäisi autojen yli. Mutta se tuskin oli lääkärin suosittelema metodi potilaan saattamiseksi lepoon.
Hän uhraisi jalkansa koska tahansa Murielin tähden, Wolfie totesi lähtiessään kantamaan naista sisään.

Muriel hyrisi naurusta ja painoi kasvonsa vasten Wolfien kaulataivetta.
"Wolfie, ei sitä pelata noin", hän huomautti, muttei aloittanut asiasta suurempaa väittelyä.
"Olet hyvin kultainen, kun poltat jalkasi minun takiani."
Mutta sellainenhan Wolfie oli. Kultainen. Uskomattoman kultainen.
"Kultainennoutaja."

"Kultainennoutaja?" Wolfie toisti huvittuneena. Se ei tainnut myöskään olla erityisen miehekäs tai seksikäs määrite, mutta hän ei rehellisyyden nimissä tainnut olla kumpaakaan.
Hän nykäisi oven auki, pujottautui sisään ja kiipesi ylös portaita Muriel sylissään.
"Suoraan sänkyyn?"

"Kultaisetnoutajat ovat suloisia", Muriel vastasi ja hieroi nenänpäätään vasten Wolfien kaulaa. Hänellä oli hyvä, kevyt olo, eikä hän ollut täysin varma siitä, miksi kaipasi lapsenvahtia. Hän olisi voinut tanssahdella ulos sairaalasta ja kotiin. Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, miksi oli aiemmin ollut huolissaan.
Kaikkihan oli hyvin.
"Kyllä, kiitos. Sinun kanssasi."

"Mutta minun pitää kokata sinulle", Wolfie muistutti ja painoi suukon Murielin korvalle.
"Som Tamia ja Guay Teowia." Hän laski Murielin myllättyjen peittojen sekaan, nykäisten niitä naisen alta pois, ja ryhtyi sitten riisumaan tämän kenkiä.

"Powwow", Muriel vastasi myöntävästi, sormet hetkeksi Wolfien niskalle hakeutuen.
"Voisit kokata alasti."
Hän ojensi kuuliaisesti jalkojaan, niin että mies saattoi riisua kengät yksi kerrallaan.
"Voisin soittaa Emmielle."

"Tiedätkö, alasti kokatessa käy herkästi vahinkoja herkille alueille", Wolfie huomautti. Hän oli saanut kokea sen joskus heidän kiertäessään maailmaa.
"Etkä sinä näe minua, kun kellit täällä", hän lisäsi huvittuneena ja painoi suukon naisen huulille, pudottaen kengät sängyn vierelle ja siirtyi riisumaan takkia.
"Soita ihmeessä."

Murielin kulmat kurtistuiva.
"Aivan. Olisi hirveää, jos niin kävisi", hän myönsi ja hipaisi Wolfien alavatsaa sormenpäillään ennen kuin kierähti parempaan asentoon, jotta tämä saattoi auttaa takin kanssa.
"Olen hyvin kiintynyt teihin."

"Meihin?" Wolfie kysyi ja nakkasi takin sängyn tyhjälle puoliskolle. Pitäisiköhän hänen riisua jotain muutakin? Ehkei. Hän tarjoutui auttamaan peittoa naisen ylle.
"Missä puhelimesi on?"

"Niin", Muriel vastasi ja hipaisi Wolfieta hieman alempaa.
"En halua, että poltat mitään osaa itsestäsi."
Kysymys sai hänet kurtistamaan hetkeksi kulmiaan.
"Laukussani, luulisin. Se on ehkä tosin autossa."

Rauhassa, pikkukaveri, Wolfie varoitti itseään, kun kosketus sai hänen ajatuksensa hajaantumaan vaarallisella tehokkuudella.
"Käyn hakemassa sen ja tytöt", hän lupasi, hieraisi kasvojaan ja kokosi itseään lähtiessään takaisin autolle.

"Älä viivy pitkään", Muriel kehräsi kun alkoi etsiä itselleen mukavampaa asentoa sängyssä.
Tuntui oudolta olla pitkällään tähän aikaan. Yleensä hän ei suostunut kaatumaan sänkyyn edes flunssaisena, vaikka vähänkään voimakkaampi tauti saikin hänen keuhkonsa rohisemaan kuin vuosikymmenten tupakoinnin jälkeen.
Oikeastaan oli mukavaa vain maata aloillaan.

Wolfie ei viipynyt pitkään. Venäläisten kynsien touhukas rapina edelsi tuloa, ja tytöt sinkosivat pitkin asuntoa silkkinen turkki liehuen turkit kevyesti kosteina alkaneesta sateesta. Mies oli käynyt pissattamassa ne samalla lähinurkilla.
Hän toi Murielin laukun makuuhuoneeseen.
"Pärjäätkö, jos menen laittamaan ruokaa?"

Muriel oli tainnut torkahtaa hetkeksi, sillä hän huomasi havahtuvansa siinä vaiheessa, kun venäläiset liihottivat asuntoon, ja joku niistä kävi tökkäämässä häntä kylmällä kuonollaan ennen kuin jatkoi liehumistaan toisaalle.
"Mmm, pärjään", hän vastasi unisesti hymyillen.
"Voin soittaa Emmielle sillä välin."

"Huuda vain, niin kirmaan luoksesi", Wolfie lupasi ja silitti naisen hiuksia pois kasvoilta, ennen kuin kumartui painamaan suukon tämän nenänpäähän.
Sitten hän houkutteli tytöt mukaansa ja lähti laittamaan naiselle ruokaa.

"Minä huudan", Muriel lupasi ja hipaisi Wolfien hiuksia ennen kuin päästi miehen menemään.
Hänellä oli kotoisa olo tavalla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään, pitkään aikaan. Se sai hänet hautaamaan kasvonsa hetkeksi tyynyä vasten, ennen kuin hän kaivoi puhelimensa esiin ja hetken laitteen kanssa kamppailtuaan tuki sen viereiselle tyynylle soittaakseen videopuhelun sisarelleen.
Pienelle, rakkaalle sisarelleen.

Pienen sisaren puhelimeen näytti vastaavan safiirisilmäinen kissa, jolla oli vaaleanpunaisen ja suklaan kirjava nenä. Se väistyi pian ja Tempestin pisamaiset, Yhdysvaltojen auringossa kevyesti ruskettuneet kasvot ilmestyivät kuvaan. Kultaiset silmät siristyivät onnellisesta hymystä hänen nähdessään Murielin. Paksut, kullanvalkeat suortuvat levittäytyivät viuhkana upottavalle villamatolle, jolla hän loikoili kissat ympärillään pyörien.
"Hei! Kuinka voit?"

Muriel häkeltyi hetkeksi kohdatessaan ensimmäisenä kissan sirot kasvot, mutta hämmennys muuttui kehrääväksi nauruksi.
"Hei, kultapieni", hän tervehti hellästi.
"Ehdin jo hetken kuvitella, että olet antanut periksi sisäiselle kissallesi."
Hän tunsi lämpimän hellyyden pyyhkäisevän ylitseen katsellessaan tuttuja kasvoja.
"Hyvin, oikein hyvin. Kuinka sinä voit, rakas? Näytät terveeltä."

Tempest vastasi hymyllä ja kallisti päätään, kun Romana hiihteli varpaillaan lähemmäs ja puski pienen traktorin tarmolla emäntänsä ohimoa.
"Hyvin. On ihana olla taas kotona", hän sanoi ja ojensi toisen kätensä silittämään puhelimeen saakka kehräävän Romanan niskaa.
"Ja nähdä pieniä rakkaitani. Oh, saitko pienen pakettini?"

"Pienen" paketin mainitseminen sai Murielin kehräämään naurusta.
"Kyllä vain. Sinun olisi pitänyt nähdä, kuinka lähettiparka kiikutti paketteja ovelleni. Minun täytyy näyttää sinulle Pikkuloisen huone kun olen taas kotona, en meinannut keksiä, minne olisin kaikki pehmolelut laittanut. Hän oli tietenkin aivan ihastuksissaan, eikä suostu enää nukkumaan ilman suosikkejaan."
Hän tutki sisarensa kultaisia silmiä mietteliäänä.
"Auttoiko Tiarnan valinnassa?"

Ehkä "Pikkuloinen" kiintyisi itsekin nimeensä. Tempest hymyili ja hätisti kaulalleen makaamaan käyvän Leelan kauemmas. Joku puski puhelinta päällään niin, että kuva keinui.
"Luulen, että hän ehdotti paria pehmoeläimistä. Siellä oli uskomattoman ihana valikoima, enkä osannut valita vain muutamaa."

"En syytä sinua", Muriel vakuutti hellästi. Hän saattoi nähdä sen sielunsa silmin, pienin sisarensa sulosilmäisten, pörröisten olentojen keskellä. Hän ei olisi ihmetellyt, vaikka vilkas mielikuvitus olisi saanut ne kuiskailemaan tarinoitaan.
"Kiitos, kultapieni. Minä ja Pikkuloinen ilahduimme kovasti lahjoistasi."
Tempest vaikutti onnelliselta, mutta silti huoli oli alkanut löytää tietään Murielin onnellisen, huumatun mielen sopukoihin.
"Onko lanko yhä kuvausreissulla?"

"Kyllä", Tempest vastasi onnellisena.
"Hän tekee uutta projektia Pariisissa. Jonkinlaista peliä, mutta älä kerro muille", hän vannotti. Hän oli ollut niin helpottunut, että olisi voinut itkeä, kun Tiarnan oli ottanut uuden projektin vastaan.
Hän ei ollut ryöstänyt rakasta työtä mieheltä ajattelemattomilla tempauksillaan.

"Kuulostaa jännittävältä", Muriel vastasi ja etsi itselleen hieman paremman asennon.
Hänen pieni sisarensa vaikutti onnelliselta, mutta ajatus siitä, että tämä oli yksin, sai huolen pyörteilemään hänen ympärillään.
"Kuinka sinä itse olet voinut, kultaseni?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti. Romana raahasi hänen viereensä rispaantuneen narun, jonka alkuperä oli hänelle mysteeri, ja pudotti sen puoliksi naisen kasvoille, mikä sai Tempestin nauramaan kuplien.
Hän heitti narun matkaan, kissa sen perässä kiiruhtaen.
"Oletko sinä tulossa lähiaikoina Lontooseen?"

Ehkä kissat pitäisivät huolta kuningattarestaan. Muriel oli alkanut uskoa melkein yliluonnolliseen tapaan, että ne olivat hänen sisarensa sielun jatkeita.
"Tahtoisitko minun tulevan käymään?" hän kysyi.
"Olen ainakin aikeissa lähteä matkalle."

"Haluaisin aina viettää aikaa kanssasi", Tempest muistutti ja kierähti vatsalleen, nojaten puhelimen sen suojakuoren varaan pystyyn. Kissat kiipeilivät hänen selkänsä yli, kun hän painoi pään ristittyjen käsien varaan.
"Minne olet lähdössä?"

"Se olisi minusta mukavaa", Muriel vastasi.
Ehkä he voisivat lojua sängyssä, katsella elokuvia ja syödä jäätelöä. Ja hän voisi katsella, kuinka hänen pieni, taitava sisarensa maalasi.
"En ole vielä aivan varma", hän myönsi, silmät salaperäisestä hymystä siristyen.
"En ole lähdössä yksin."

"Oh?" Tempest kysyi silmät uteliaisuutta tuikahtaen ja kohotti päätään. Hän hätisti kameran edessä nuohoavan Leelan kauemmas.
"Kenen kanssa olet lähdössä?" Ehkä Muriel viittasi tyttäreensä. Tai Laurieen. Ehkä he voisivat joskus käydä yhdessä matkalla.
Kun hän pääsisi yli naurettavasta lentopelostaan.

Murielin oli myönnettävä, että hän viivytteli hetken vain tuodakseen tilanteeseen lisää dramatiikkaa.
"Jonkun, joka on juuri kokkaamassa minulle", hän vastasi ääni hellänä kehräyksenä.
"Kai muistat Wolfgang Montgomeryn?"
Hän esitti kysymyksensäkin vain ollakseen dramaattinen. Oli hyvin epätodennäköistä, että Emmie olisi unohtanut.

Kultaiset silmät räpsähtivät muutaman hämillisen kerran.
"Tarkoitat...", Tempest aloitti kulmat asteen painuen.
"Oletteko te matkustamassa minne?" hän jatkoi ja hieraisi pisamaista nenänpieltään.

"Mm-hmm", Muriel äännähti myöntävästi.
"Luulen, että me olemme löytäneet toisemme uudelleen."
Ja sanoessaan niin hän ymmärsi, kuinka kipeästi toivoi sen olevan totta.
"Emme ole vielä päättäneet varmaksi. Jonnekin lämpimään. On pitkä aika siitä, kun olen viimeksi matkustanut jonnekin, missä on valkeaa hiekkaa."

Toivo syttyi Tempestin kasvoilla kiistämättömällä hehkulla. Sanoiko Muriel...? Hän puraisi alahuultaan, mutta ei voinut kätkeä onnellista hymyään.
"Sinä olet palannut yhteen Dor- Wolfien kanssa?" hän varmisti kiiveten istumaan, malttamatta makoilla enempää.

Tempest vaikutti onnelliselta, ja se liikutti Murielia niin, että hetken hän oli melkein varma, että saattaisi alkaa itkeä.
Ehkä rauhoittava lääkitys sai hänet vain voimaan hieman huonosti.
"Jotakin sellaista", hän myönsi naurahtaen.
"Kaikki on tapahtunut vähän äkkiä. Luoja, kultaseni, mikset ole koskaan kertonut isosiskollesi, millainen typerys hän on ollut?"

"Voi Muriel!" Tempest vetosi ja painoi kädet suulleen, kultaiset silmät uhkaavasti kostuen.
"Te palasitte yhteen? Sinä seurustelet Wolfgang Montgomeryn kanssa?" hän varmisti, jokseenkin retorisesti.
"Olen niin uskomattoman onnellinen puolestasi, rakkaani. Voi miten toivon, että tekin olette onnellisia."

Oliko seurustelusta puhuminen liioittelua? Yhtäkkiä Muriel muisti hyvin kipeästi sen, kuinka paljon Wolfie pelkäsi hänen lähtevän taas. Mutta lääkkeistä sekava mieli karkotti ajatuksen nopeasti ja korvasi sen vaaleanpunaisilla, onnellisilla haaveilla.
"Niin, niin kai voisi sanoa", hän myönsi ja vastasi sisarensa hymyyn.
"Hän on juuri laittamassa ruokaa. Olen hänen luonaan tällä hetkellä."

Tempest nauroi kuplien ja pyyhkäisi kostuvia silmiään.
"Se on ihanaa!" hän vetosi ja näytti pohtivan, voisiko halata puhelinta. Olisipa Muriel ollut täällä.
Tai hän siellä.
"Milloin tämä tapahtui?"

Muriel rakasti sisarensa naurua.
"Kultaseni, et kai sinä itke?" hän vetosi, kun kellahti selälleen ja tuki puhelimen koukistettuja jalkojaan vasten. Tietenkin hänen suloinen, herttainen sisarensa liikuttui uutisista.
"Minä... En ole tarkalleen ottaen varma, jos olen täysin rehellinen. Kaikki on tapahtunut melko nopeasti."

Tempest pyyhki uudelleen silmiään ja nauroi.
"Olen vain onnellinen puolestasi. Ja toivon, että tämä mies on sinun arvoisesi", hän vetosi.
"Olen toivonut niin kovin, että löytäisit jonkun, joka näkisi sinut sinä uskomattomana, vahvana, kauniina ihmisenä joka olet ja kohtelisi sinua sellaisena."

"Rakas, saat pian isosiskosikin itkemään", Muriel vetosi ja laski hetkeksi käden kasvoilleen.
Kynsien rapinasta päätellen joku tytöistä oli päättänyt hakeutua hänen seuraansa, tai ehkä levoton borzoi vaelsi muuten vain pitkin ehkä tosiaan ahtaaksi käyvää kotiaan.
"Haluaisin tulla pian tapaamaan sinua."

"Ehkä sinun kannattaisi itkeä", Tempest ehdotti.
"Tämä on aivan ihana uutinen – ja tule, milloin vain pystyt. Minäkin ikävöin sinua hirmuisen paljon." Ehkä hänen pitäisi lähteä käymään pohjoisessa. Voisikohan hän ottaa kissat mukaan? Mutta ne eivät pitäneet matkustamisesta.

"Itkeminen saa minut näyttämään opossumilta", Muriel vetosi, ja kellahti takaisin kyljelleen kun puhelimen kannattelu alkoi tuntu liian raskaalta. Hän tuki sen tyynyä vasten ja jäi katselemaan sisartaan.
"Minä ikävöin sinua enemmän. Mitä ajattelit tehdä tänään?"
Hän toivoi, että Emmie ei tuntisi oloaan yksinäiseksi. Ettei varjo käärisi tätä sängyn pohjalle.

"Etkä näytä", Tempest kikatti huvittuneena ja toivoi, että olisi voinut koskettaa sisartaan.
"Minäpäs sinua", hän vastasi ja kipristi sitten nenänvarttaan puolittaiseen irvistykseen.
"Minun pitäisi käydä läpi Awakeningin kuvausten materiaali viime viikoilta ja varmaan parisataa sivua muistiinpanoja. Ja alkaa hahmotella seuraavaa kirjaa. Mitä sinä teet?"

"Näytän, näytän", Muriel vakuutti, ja tunsi ikävän vihlovan kuunnellessaan sisarensa kikatusta. Hetken hän toivoi, melkein epätoivoisesti, että he olisivat voineet taas olla lapsia ja asua saman katon alla.
Paitsi että tässä versiossa tarinasta Emmie olisi terve.
"Se kuulostaa jännittävältä. Wolfie kosiskeli minua ensi-iltaan seurakseen", hän vastasi ja laski käsivartensa hetkeksi otsalleen.
"Ja juuri nyt isosiskosi on laiska ja vain makoilee. Odotan, että ruoka on valmista."

"Hyvä! Mutta minäkin haluan istua vieressäsi. Sinun ja Tiarnanin", Tempest huomautti ja rapsutti sormenpäillään syliin kiipeävän Romanan kylkeä. Olikohan se käymässä vähän paksuksi?
"Mitä muuta sinulle kuuluu?"

"Totta kai. Minäkin haluan ehdottomasti saada istua sisareni vieressä."
Ja päästä näkemään, kuinka tämä saisi todistaa ensi kertaa hahmojensa heräämistä henkiin valkokankaalla. Se olisi varmasti ikimuistoinen kokemus.
Muriel kurtisti hieman kulmiaan.
"Miten Romanasta on tullut noin pullea? Ja hyvää, hyvää vain. Haluaisin päästä pian palaamaan töihin."

"Ne ovat olleet reilun kuukauden hoitajalla", Tempest vastasi ja siveli kehräävän kissan silkkistä, kirjavaa turkkia. Ilmeisesti joku oli helläsydämisempi kuin hän.
Makuuhuoneen ovi kolahti, kun Wolfie kantoi sisään ruokatarjottimen ja thaimaalaisen ruoan eksoottinen, mausteinen tuoksu täytti tilan.

"Olisin voinut syyttää Tiarnania, jos hän ei olisi ollut yhtä lailla poissa kotoa", Muriel totesi, ja olisi jatkanut, ellei oven kolahdus olisi havahduttanut häntä.
Hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Wolfie, sano hei minun pienelle, ihanalle siskolleni", hän vetosi, kääntäen puhelinta.

"Hei pieni sisko", Wolfie tervehti ja hätisti Polinan sängyltä, jotta saattoi laskea tarjottimen Murielin viereen. Tempest kohotti kättään häkeltyneeseen tervehdykseen.
"Pysyykö lusikka kädessä?" hän varmisti ja ojensi kätensä auttamaan naisen istumaan.

Murielin kasvoilla viipyi hymy edelleen siinä vaiheessa, kun hän nousi istumaan Wolfien auttamana.
"Kyllä. Loistavasti. En pudottanut puhelintakaan."
Hän poimi hetkeksi kädestään laskemansa laitteen ja suuntasi sen taas kasvoihinsa.
"Minun pitää mennä, kultapieni. Ruoka odottaa. Soitellaan taas pian, jooko?"

"Totta kai. Olen hurjan onnellinen puolestasi, nauti ruoasta!" Tempest päätti puhelun, kissan määkinän saattamana.
Wolfie istahti sängyn laidalle ja ojensi värikäs, vihreää papaijasalaattia lähemmäs.
"Millainen olo sinulla on?"

Muriel lähetti sisarelleen lentosuukon ja hylkäsi sitten puhelimensa jonnekin peitteiden väliin.
"Nälkäinen", hän vastasi.
"Ja kevyt."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Eihän pääni leiju?"

"Ei, se on ok", Wolfie vakuutti ja kosketti Murielin hiuksia. Hän ojensi salaattia merkitsevämmin ja tarjosi toiseen käteen haarukkaa.
"Maistuuko?"

Muriel kallisti päätään kosketusta kohti ennen kuin otti salaattikulhon sekä haarukan. Hyvin vakaasti, mistä hän oli hetken varsin ylpeä.
"Sinun laittamasi ruoka on aina jumalaista, rakas", hän vakuutti, kerätessään haarukkaansa salaattia.
"Sinä jumalainen mies. Emmie vaikutti onnelliselta."

Ehkä hän voisi pitää Murielin elämässään, jos laittaisi naiselle säännöllisesti hyvää ruokaa, Wolfie lohdutti itseään.
"Hyvä. Niinkö? Mitä hänelle kuuluu?" mies kysyi vajoten selälleen sängylle pöyhittyään pari tyynyä niskansa taakse.

Muriel siirsi toista jalkaansa, niin että saattoi silittää varpaillaan Wolfien säärtä.
"Hyvää, uskoisin. Tiarnan on tällä hetkellä Pariisissa. Tekemässä projektia, mutta se on sitten salaisuus."
Hän katsahti Wolfieta ja olisi koskettanut nenänpieltään, jos hänen kätensä eivät olisi olleet kiireisiä ruuan parissa.
"Toivon, että synkkyys ei enää vaivaa häntä."

"Toivotaan", Wolfie totesi ja rapsutti Ivankan silkkistä, kultaista turkkia, kun kookas koira painoi puikelon päänsä hänen vatsalleen ja puhalsi murheellisesti.
"Pääruoka", mies tarjosi ja viittasi vielä kuumaa, mausteista nuudelikeittoa kohti.

"Powwow", Muriel totesi onnellisena ottaessaan kulhon vastaan.
"Tämä tuoksuu taivaalliselta, rakas."
Ja maistui myös. Hän käytti hetken vain siihen, että antoi makujen aueta kielellään, täyttää hänen aistinsa.
"Meidän pitäisi pian päättää, minne matkustamme."

"Haluatko avata kartan ja tökätä sitä sormella vai valita kohteen hieman tarkemmin?" Wolfie kysyi ja silitti Ivankan pitkää kuonoa, mikä sai koiran urmuttamaan heti hänen lopettaessaan.
"Filippiinit tai jokin Tyynenmeren saarista?"

Ehdotus sai Murielin kikattamaan.
"Se olisi kieltämättä seikkailu", hän myönsi, ja tarjosi lusikallista keitostaan Wolfielle.
"Mutta ehkä meidän pitäisi olla vastuullisempia nyt. Jokin Tyynenmeren saari olisi ihana."

"Kieltämättä valkoinen hiekka ja aurinko ja lämmin meri olisivat tervetullutta vaihtelua", Wolfie myönsi ja pudisti päätään keitolle. Hän oli syönyt itsensä täyteen kokatessaan.
"Olisi ihana nähdä jotakin syrjäisempää saarta, missä ei ole paljoa turisteja."

Muriel ujutti toisen jalkansa osittain Wolfien säären alle ja kipristi varpaitaan.
"Me voisimme matkustaa sellaiselle", hän huomautti, ennen kuin vei taas lusikallisen keittoa suuhunsa.
"Vaikka huomenna. Lähdetäänkö huomenna, Wolfie?"

Rahasta voisi murehtia myöhemmin. Ehkä hän valvoisi yön ja viimeistelisi viimeiset osat sävellystä.
"Toki. Pystytkö sinä lähtemään huomenna?" hän kysyi nostaen Murielin jalan syliinsä ja hieroen sen jalkapohjaa.
"Saatko kaiken järjestettyä, jos saisimme lennot?"

Muriel hyrisi tyytyväisenä ja loi Wolfieen rakastavan katseen.
"Tietenkin saisin", hän vastasi.
"Olen tehnyt järjestelyjä siitä saakka, kun aloimme puhua asiasta."

"Sinähän olet tehokas", Wolfie naurahti käheästi ja kuljetti sormiaan naisen jalkapohjalla.
"Minun pitää kysyä Paulinalta, voisiko hän ottaa tytöt hoitoon. Mutta katsotaan lentoja", hän lupasi ja kaiveli hetken mietteliäänä taskujaan, kunnes löysi puhelimen Ivankan pään alta.

"Tietenkin olen", Muriel vakuutti ja laski tyhjentyneen kuljon takaisin tarjottimelle. Hän työnsi sitä syrjemmälle ja kiemursi sitten lähemmäs Wolfieta, jotta saattoi yrittää puskea itsensä miehen kainaloon.
"Kuka on Paulina?"

Wolfie etsi halpoja lentoja listaavalta sivustolta summamutikassa kaupunkeja, joita muisti Oseaniasta.
"Hmm? Hän opettaa äidinkieltä ja ilmaisutaitoa koululla ja pitää koirista tarpeeksi katsoakseen silloin tällöin tyttöjeni perään", hän sanoi.
"Haluammeko Tongalle tai Vanuatulle? Tai Salomonsaarille? Vai ehkä jonnekin vielä kauemmas?"

Muriel hautasi nenänpäänsä vasten Wolfien kaulaa ja hengitti miehen tuoksua.
"Tuoksut hyvältä", hän huomautti, ja käänsi sitten katseensa kohti puhelimen ruutua tutkiaseen vaihtoehtoja kevyt kurtistus kulmillaan.
"Onko se Paulina nätti?"

Wolfie katsahti Murielia silmäkulmastaan ja nauroi hyväntuulisella käheydellä, suukottaen naisen ohimoa ja halaten tätä paremmin syliinsä.
"Sisaresi varmaan viihtyisi Tongalla alkusyksystä, sillä siellä voi silloin uida valaiden kanssa. Mutta minne sinä haluaisit mennä? Voimme toki vain arpoa kohteen."

"Emmie varmasti pitäisi siitä."
Jos hänen sisarensa ei olisi pelännyt lentämistä niin kovasti, he olisivat voineet matkustaa sinne yhdessä. Uimaan valaiden kanssa ja nauttimaan kristallinkirkkaasta väristä.
"Me voisimme arpoa. Mutta et vastannut kysymykseeni."

"Arvotaan. Valitse numero yhdestä kolmeen?" Wolfie ehdotti antaen kullekin kohteelle mielessään vastineen.
"Kyllä, Paulina on nätti", hän vastasi rutistaen Murielia tiukemmin ja painoi nenänsä naisen hiuksiin.

"Kolme", Muriel vastasi miettimättä asiaa pidempään. Kolme ole hyvä luku. Hän, Emmie ja Laurie.
Hänen kulmansa pysyivät kurtistuneina.
"Miten nätti?"

"Tongalle siis", Wolfie totesi ja naputteli hakukoneeseen Nuku'alofa.
"Voisimme lähteä ylihuomenna. Lento lähtee yhden jälkeen Newcastlesta. Pääsemme Dubain, Sydneyn ja Aucklandin kautta sinne", hän sanoi selaten lentoja.
"Hän on ystävä."

Muriel ähkäisi ja nousi toisen kyynärpäänsä varaan, niin että saattoi tutkia Wolfien kasvoja silmät siristyneinä.
"Millainen ystävä?"
Mielessään hän näki sievän opettajattaren, ehkä sellaisen kuin hänen oma opettajansa alakoulussa. Hyvin sievä, vaaleahiuksinen nuori nainen.

Vihreät kissansilmät olivat lämpimät, kun Wolfie katseli Murielin kasvoja ja silitti naisen hiuksia. Hellyys melkein pisti hänen sydäntään.
"Oletko sinä mustasukkainen?" hän kysyi hymyä suupielessään ja houkutteli Murielia syliinsä, pudottaen puhelimen peittojen sekaan.

Muriel nyrpisti nenäänsä ja siirtyi hajareisin Wolfien syliin.
"En tietenkään ole", hän väitti läpinäkyvästi.
"Minä vain haluan tietää, millainen ystävä tämä Paulina on."

Wolfie laski kätensä Murielin lantiolle ja nojautui lähemmäs hamuamaan naisen kaulaa.
"Hyvä ystävä", mies vastasi.
"Moni ystävä ei ottaisi tyttöjäni luokseen asumaan."

Muriel ei koskaan myöntäisi olevansa mustasukkainen, tai ei ainakaan helpolla.
"Vai niin", hän totesi, taivuttamatta vielä päätään niin, että kaula paljastuisi paremmin.
"Yhtä hyvä ystävä kuin minä?"

"Muriel", Wolfie nauroi ja näykki naisen kaulaa, puskien kasvonsa kaulataipeeseen välittämättä vienosti protestista.
"Sinä olet elämäni rakkaus. Kukaan ei ole rinnastettavissa sinuun."

Oli vaikea olla reagoimatta kosketukseen, mutta Muriel teki parhaansa.
"Mutta kuinka hyvä ystävä?" hän intti, yrittäen tavoittaa Wolfien katseen.
"Seurusteleeko hän?"

Wolfie nojasi taakse ja katseli Murielin tummia silmiä, nostaen käden naisen niskalle.
"En usko, että seurustelee ja ystävä ystävä. Saamme koulussa vertaistukea toisiltamme, hän tuo minulle joskus kupin teetä ja minä olen tuonut hänelle kakkua. Hän hoitaa koiriani tarvittaessa ja käymme välillä muiden opettajien kanssa pubissa", hän sanoi silittäen niskan kaarta.

Muriel vastasi Wolfien katseeseen, ja hetken selittämätön ikävä vihloi hänen rintakehässään.
Hyvä, että maailmassa oli ihmisiä, jotka pitivät huolta hänen rakkaastaan. Siitäkin huolimatta, että mustasukkaisuus, jota hän ei myöntäisi, sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn.
"Kutsutaanko sinne tyttö- ja poikaystävätkin?"

"Minne? Pubiin?" Wolfie kysyi upottaen sormensa Murielin hiuksiin.
"Joskus kai. Joskus käymme opettajien kanssa muuten vain ulkona ja joskus menemme suoraan töistä lasilliselle", hän sanoi ja halasi naisen vyötäröä toisella kädellään.

"Pubiin, pubiin", Muriel vastasi ja kallisti jo päätään kosketusta vasten hieman leppyneenä.
"Ottaisitko minut joskus mukaan? Jos olisi sellainen kerta."
Hänen silmänsä siristyivät hieman.
"Pidetäänkö teillä pikkujouluja?"

"Totta kai ottaisin. Ei sillä, että kukaan uskoisi jonkun sinun kaltaisesi kiinnostuvan minusta", Wolfie vastasi ja painoi suudelman naisen poskelle.
"Meillä on monet pikkujoulut. Koko joulukuu on kokeita ja pikkujouluja."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Sinä olet aivan liian vaatimaton", hän huomautti.
"Olet jumalainen keittiössä. Ja..."
Hän jäi tutkimaan vihreitä kissansilmiä.
"Miten villejä pikkujouluja?"

Wolfien olisi tehnyt mieli kysyä jatkoa kesken päättyneelle lauseelle. Mutta hänen lahjansa taisi olla keittiössä. Hänen pitäisi tuoda Murielille myös jälkiruokaa.
Mies nauroi.
"Opetamme maaseudun yläkoulussa. Kuinka villiksi kuvittelet meitä?"

Muriel kietoi käsivarsiaan paremmin Wolfien niskan taakse.
"Juuri sen vuoksi minä olenkin huolissani", hän vastasi.
"Täällä maaseudulla ei ole paljon muitakaan tapahtumia."

"Ne ovat viihdyttäviä tapahtumia", Wolfie myönsi. Joskus vanhat, ankarat ja hillityt opettajat päätyivät irrottelemaan ihan urakalla, lauloivat humalaista karaokea tai tanssivat pöydällä housut päässä.
"Ehkä voisit tulla kanssani seuraaviin", hän ehdotti silittäen naisen vyötärön kaarta. Hän toivoi, että heillä olisi yhteinen tulevaisuus vielä silloin.

Muriel upotti sormensa Wolfien hiuksiin ja suki niitä töyhdöiksi pystyyn.
"Millä tavalla viihdyttäviä?" hän halusi saada tietää, ja näki jo mielessään, mitä kaikkea opettajien pikkujouluissa saattoi tapahtua.
"Tietenkin. Mutta Wolfie, minun täytyy kysyä sinulta jotakin."
Hänen ilmeensä vakavoitui.

"Kuten sanoit, täällä maaseudulla ei tapahdu paljoa", Wolfie vastasi ja nojautui lähemmäs hamuamaan naisen kaulaa. Usein pikkujoulut olivat mukavia, hyväntuulisia tapahtumia, ja joskus joku veti yli ja viihdytti samalla suuresti muita.
"Kysy pois", hän kannusti ja kiersi käsiään paremmin Murielin vyötärölle.

"Juuri siksi", Muriel vastasi, ja nyt hän kallisti jo päätään niin, että kaula paljastuisi paremmin huulten kosketukselle. Sitten hän nojautui lähemmäs, niin että saattoi painaa huulensa aivan lähelle Wolfien korvaa.
"Mistä opettajanhuoneessa puhutaan?"
Kysymys oli piinannut häntä vuosikaudet, niin kuin varmasti montaa muutakin peruskoulun läpikäynyttä nuorta.

Wolfie nauroi ja näykkäsi Murielin kaulaa, painaen tätä itseään vasten.
"Olisipa minulla antaa jokin mielenkiintoinen vastaus", hän totesi ujuttaen käsiään naisen paidan alle.
"Salaliittoteorioita tai suurta filosofiaa... Mutta suurin osa puhuu loputtomasti terveysvaivoista, puutarhanhoidosta, televisiosta, kekseistä tai meuhkaa vaikeista oppilaista tai turhauttavista oppitunneista."

Muriel nojasi päänsä Wolfien hartiaa vasten.
"Onko asia oikeasti noin, vai oletko vain pakotettu sanomaan niin, rakas?" hän kysyi epäluuloisesti.
"Sitooko sinua jokin opettajien pyhä vala?"

"Ehkä sinun pitää päätellä se itse", Wolfie hykersi käheästä naurusta ja näykkäsi naisen korvanlehteä, ennen kuin painoi suudelmia alas kaulaa.
"Mistä eläinlääkärit puhuvat?"