Rakkaat rikkinäiset

Muriel mietti sitä hyvin tovin.
"Aion uskoa salaiseen valaan", hän vastasi sitten.
"Kukaan ei voi keskustella kekseistä loputtomiin. Elleivät sitten resepteistä?"
Hän hieraisi nenänpäällään Wolfien ohimoa.
"Meidän puheenaiheemme eivät ole kovinkaan hohdokkaita."

Miten Wolfie toivoi, että Muriel olisi ollut oikeassa. Mutta joskus hän tunsi järkensä lähtevän kuunnellessaan loputtomia jorinoita kolottavista lonkista, rikkaruohoista ja kaurakeksien ja suklaakeksien hienovaraisista eroista.
"Eivätkö?"

Muriel kehräsi naurusta.
"Eivät. Enimmäkseen ne koskevat erilaisia tauteja, sisäelimiä ja niiden paikkoja, kaameita synnytystarinoita... Luulen, että keskustelu on aika samanlaista, kuin se voisi olla ihmislääkäreidenkin kesken."
Hän hamusi vuorostaan Wolfien kaulaa.
"Mistä sinä ja Paulina puhutte?"

"Se kuulostaa ainakin värikkäältä", Wolfie hymisi naisen kaulaa vasten ja kallisti omaa päätään niin, että Murielilla oli paremmin tilaa.
"Vaikeista tunneista ja luokista koodinimillä, elokuvista, musiikista, oopperasta. Koirista. Normaaleista asioista", hän totesi työntäen käsiään paremmin naisen paidan alle.

Muriel harkitsi hetken ja näykkäsi sitten Wolfien kaulaa niin, että sille jäisi varmasti mustelma. Mustelma, joka kertoisi, että miehellä oli joku kotona odottamassa.
"Minä tiesin sen", hän mutisi.
"Te käytätte koodikieltä."

Näykkäys uhkasi kuumentaa hänen vertaan. Mutta hän oli vannonut itselleen, että toisi Murielille jälkiruokaa.
"Totta kai. Olisi sääli, jos oppilaat kuulisivat juttujamme", hän totesi.
"Saitko sinä tarpeeksi ruokaa? Tein paljon. Voin myös hakea sinulle jälkiruokaa."

Muriel painoi suudelman näykkäisemälleen kohdalle kaulaa.
Siinä olisi Paulinallekin katsottavaa.
"Tiedäthän, rakas, etten minä sano koskaan ei jälkiruualle."

Wolfie painoi suukon naisen poskelle ja nosti tämän vastahakoisesti sylistään. Ei riehaannuta vielä, pikkukaveri. Hän keräsi syrjään tuupatun tarjottimen syliinsä ja lupasi palata pian, ennen kuin katosi keittiöön.
Koirat seurasivat häntä touhukkaina.

Muriel käpertyi takaisin peitteiden sekaan ja onki Wolfien puhelimen selkänsä alta. Hän kurotti laskemaan sen yöpöydälle ja haki sitten itselleen paremman asennon.
Hän ei aikonut olla se hullu naisystävä, joka yrittäisi murtautua miehen puhelimeen lukemaan tämän viestejä.

Wolfie palasi mukanaan tuhti kulho jäätelöä: rustiikkinen pallo vanhan ajan vaniljajäätelöä, rikkaan vihreä pallo pistaasijäätelöä ja yhtä tuhti annos omatekoista, aurinkoista mangosorbettia. Niiden yli oli raidoitettu sulaa suklaata, joka pehmensi kuumuudellaan jäätelöä hiljalleen, ja ripoteltu hasselpähkinämurskaa.
Mies istahti Murielin viereen ja ojensi tälle kulhon, kiertäen sitten käden naisen vyötärölle.

Muriel oli ehtinyt odottaessaan torkahtaa, mutta viimeistään sänkyyn hänen seurakseen loikkaava koira havahdutti hänet. Ja nähdessään jäätelöannoksen hän olisi voinut kehrätä tyytyväisyydestä.
"Sinä jumalainen mies", hän hyrisi noustessaan istumaan, jotta saattoi ottaa kulhon vastaan.
"Ehkä minun pitäisi altistaa itseni näytteenotolle useammin."

"Minä laitan sinulle mielelläni ruokaa", Wolfie vastasi silittäen naisen kylkeä. Se oli ollut yksinäisyyden kipeimpiä puolia: ei ketään, kenelle kokata. Hänen oli vaikea nähdä vaivaa itseään varten, mutta hänestä oli ihana loihtia nautinnollisia annoksia.
Ehkä hän saisi pitää Murielin, jos ruokkisi naista tarpeeksi hyvin.

Juuri nyt Murielista tuntui, ettei ollut lainkaan hullumpaa olla hemmoteltavana. Ruokittavana ja siliteltävänä. Ehkä se johtui vain lääkkeistä, mutta oikeastaan hän kaipasi juuri sitä. Hellää kosketusta.
"Joko varasit lennot?" hän kysyi, kun oli ensin keskittynyt tovin jäätelön syömiseen. Oli hetkiä, joina ei sopinut harhauttaa itseään ruuan herkullisista mauista.

"En vielä", Wolfie vastasi ja muisti puhelimensa. Hän hapuili hetken peittoja, ennen kuin löysi sen yöpöydältä.
"Ylihuomisen lennot ovat menneet. Mutta perjantaina olisi mahdollisuus. Lähdetäänkö silloin?" hän ehdotti ja hieraisi nenäänsä naisen hiuksiin.

Muriel tunsi pettymyksen vihlaisun, mutta lohduttautui sillä, että matka onnistuisi silti.
"Lähdetään", hän vastasi, ja vei lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Milloin sinua kaivataan takaisin?"

"Luulen, että voin neuvotella lisää lomaa", hän totesi. Ajatus paratiisin jakamisesta Murielin kanssa oli hyvin houkutteleva.
"Milloin sinun pitää tulla takaisin?" hän kysyi ja nousi sängystä kaivelemaan luottokorttiaan erinäisten housujen taskuista.

Murielin olisi tehnyt mieli vetää Wolfie takaisin vierelleen.
"Olen saanut järjestettyä koirille hoitajan pariksi viikoksi", hän vastasii.
"Kauanko sinä uskot Paulinan jaksavan tyttöjesi kanssa?"

"Olen ollut melko hyvä lahjomaan häntä menneisyydessä, joten uskoisin parin viikon onnistuvan", Wolfie pohti ja istahti takaisin sängylle voidessaan syöttää pankkitietonsa puhelimeen ja lunastaa heille liput Tongalle. Noin vain. Se tuntui nostalgiselta.
"Sitä paitsi, tyttönihän ovat erittäin hurmaavia ja hyvätapaisia."

Muriel katsoi miestä pitään, mutta muistutti itselleen, että hän halusi luottaa tähän. Ja vaikka Wolfiella olisikin menneisyydessään ollut jotakin jonkun Paulinan kanssa, oliko sillä niin väliä?
"Hurmaavia ne kyllä ovat, mutta myös täysin hemmoteltuja", hän huomautti, nojauten selkäänsä sängynpäätyyn.
"Ehkä minusta tulee samanlainen."

"Todennäköisesti", Wolfie lupasi ja painoi suukon Murielin hiuksiin. Hän tekisi parhaansa hemmotellakseen Murielia samalla omistautuneisuudella kuin tyttöjään.
"Meillä pitää olla passit ainakin... Tarvitsetko jotain uusia rokotuksia?"

"Se ei haittaisi minua", Muriel myönsi.
"Ainakaan, jos hemmotteluun kuuluu ruokaa ja silityksiä. Lenkittää minua ei välttämättä tarvitse.."
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"En tullut edes ajatelleeksi. Johtuu varmaan siitä, että pääni leijuu... Oletko sinä rokotettu ja sirutettu, rakas?"

"Minun pitäisi olla", Wolfie sanoi ja nauraa hykersi kommentille lenkittämisestä.
"Mutta emme tainneet murehtia paljosta ennenkään. Minun pitäisi ehkä pestä vähän pyykkiä", hän pohti hieraisten leukaansa. Pakata mukaan alusvaatteita ja vaihtosukkia.

Muriel kipristi nenänvarttaan ja vei toisen kätensä Wolfien niskalle.
"Voisimme aina varmistaa sen mikrosirunlukijalla", hän huomautti ja kuljetti sormenpäitään hellästi niskan iholla.
"Me olimme ennen hyvin huolettomia. Se oli mukavaa."

"Onko sinulla sellainen?" Wolfie kysyi ja hipaisi nenällään Murielin nenää.
"Voimmeko me olla vielä huolettomia? Kun olemme huolehtineet velvollisuuksistamme täällä ja lähdemme perjantaina, emmekö voi olla yhtä huolettomia kuin ennen?"

"Tietenkin on", Muriel vakuutti.
"Jokaisella eläinlääkärillä on sellainen vakiovarusteena käsilaukussa."
Hän kurtisti kulmiaan tyhjenevälle jäätelökulholle.
Hän tutki hetken vihreitä kissansilmiä.
"Voimme. Ehdottomasti voimme."

"Mikä sääli, ettei se taida olla eufemismi jollekin hauskemmalle", Wolfie huokasi ja painoi suukon Murielin poskelle.
"Tarvitsetko lisää jäätelöä?"

Muriel siristi silmiään.
"Millaiselle hauskemmalle?" hän kysyi, pitäen kasvonsa mahdollisimman peruslukemilla.
"Tarvitsen lisää sinua, rakas."

"Oh, olen yksinkertainen, vaatimaton mies", Wolfie lupasi ja hieraisi nenäänsä naisen hiuksiin, valuen suutelemaan tämän kaulaa.
"Minä haluan lisää sinua, Muriel."

Nyt Muriel taivutti jo epäröimättä päätään tarjotakseen kaulaansa suudeltavaksi.
"Sinä jumalainen mies", hän hyrisi.
"Mitähän me voisimme tehdä asialle?"

"Minä voisin riisua sinut", Wolfie ehdotti hamuten kaulan ihoa ja näykkien sitä hampaillaan.
Joku hänen tytöistään lojui lattialla ja huokasi merkitsevästi.
"Ja sitten voisimme rakastella."

Muriel huokaisi.
"Minusta se kuulostaa hyvin huolettomalta suunnitelmalta", hän vastasi.
"Pidän siitä hyvin paljon."

"Niin minäkin", mies mutisi käheästi ja työnsi kätensä naisen villapaidan alle, ujuttaen sen sitten Murielin yltä.
Sitten kädet hapuilivat liivejä, jotta voisivat silittää selkää vapaasti.

Muriel ojensi kätensä päänsä yläpuolelle.
"Vielä jonakin päivänä valikoin sievän alusvaatesetin ihan vain sinua varten", hän lupasi kehräten.
Nyt hänellä oli vanhimmat, mukavimmat liivinsä.
"Mistä väristä pitäisit?"

"Minä pidän sinusta alastomana", Wolfie vastasi hamuten solisluuta huulillaan, kun vähensi vaatteita kerros kerrokselta. Hän kieräytti Murielin selälleen sylistään ja ryhtyi ujuttamaan naisen housuja pois.
"Hyvin, hyvin alastomana."

"Se ei ole väri", Muriel huomautti nauraen ennen kuin kellahti peitteelle. Hän kohotti avuliaasti lantiotaan, niin että Wolfie saisi housut ujutettua hänen yltään.
"Jos pitäisi valita väri?"

"Sinä näytät kauniilta missä tahansa", Wolfie vakuutti ja hamusi naisen paljasta säärtä huulillaan, nakaten housut ja alushousut lattialle. Vasilisa kuulosti kiinnostuvan niistä kömpelistä askelista päätellen.
"Mutta pidän erityisesti purppurasta, violetista ja vihreästä."

Muriel kehräsi naurusta. Kyse saattoi olla vain siitä, että hänet oli ruokittu hyvällä ruualla, tai sitten siitä, että rauhoittavan lääkityksen jäämät kiersivät vielä hänen suonistossaan, mutta hänellä oli kevyt olo.
Hän vei taivutti toista säärtään niin, että saattoi silittää sillä Wolfien hartiaa.
"Sinä olet vielä liian pukeissa."

"Voit korjata asian", Wolfie vastasi ja painoi suudelman Murielin reidelle, ennen kuin hamusi huulillaan naisen vatsaa. Kädet kulkivat kyljillä ja silittivät lantion kaarta.
Muriel oli varsin vastustamaton eikä hän todella osannut kaivata minkäänlaisia alusvaatteita tai hörhelöitä.

"Niinkö?"
Muriel antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon tukistaakseen niitä hellästi. Hän oli alkanut muuttaa mielipidettään siitä, mikä oli niille paras pituus - juuri nyt suortuvissa oli sopivasti, mistä pitää kiinni.
"Viimeksikin riisuit itse itsesi niin sulavasti."

"Mm'hh", Wolfie vastasi ja antoi huultensa vaeltaa Murielin vatsalla. Tuttu tuoksu sai hänet kaipaamaan lisää. Lantiolla kulkenut käsi siirtyi reidelle ja hivuttautui ylös sen pehmeää ihoa.
Ehkä hän voisi antaa Murielille toisenkin annoksen jälkiruokaa.

Jostakin Murielin puolustuskyvyttömän mielen laidoilta hänen mieleensä työntyi muisto, jossa Wolfie pelkäsi hänen lähtevän. Se oli niin kipeä ja tuore, että hän sulloi sen melkein väkivaltaisesti takaisin tietoisuutensa ulkopuolelle, ja keskittyi sen sijaan huulten kosketusten herättämään miellyttävään tunteeseen.
"Vaatteet pois, rakas."

"Kohta", Wolfie mumisi ja nosti naisen toista jalkaa osin olkansa päälle, jotta saattoi paremmin valua suudelmineen alas tämän alavatsaa ja sitten vielä alemmas.
Joku tytöistä huokasi dramaattisesti lattialla.

Keskiviikko 17. huhtikuuta 2019, aamupäivä, Matafonua Lodge, Ha'apai, Tonga

Pienissä, puisissa mökeissä ei ollut ylellisyyksiä. Ne nököttivät korkeilla, tukevilla tukkijaloilla lähellä silkkistä, valkoista hiekkarantaa, palmujen ja muiden trooppisten puiden hennossa varjossa. Mökkeihin mahtunutkaan muuta kuin harsoverhoin suojatut parivuoteet, joille hotellin pitäjät olivat viikanneet valmiiksi pari pyyhettä, ja heidän lisäkseen täällä majoittuvat, muutamat vierailijat näyttivät säilyttävän tavaroitaan luottavaisesti mökkien katetuille kuisteilla.
Suihkut ja wc-tilat löytyisivät päärakennuksesta, samoin kuin muiden reppumatkailijoiden kehuma ravintola. Joku oli jopa väittänyt, että sieltä sai eteläisen Tyynenmeren parasta ruokaa. Mökeissä ei ollut sähköjä, mutta ne pysyisivät viileinä molemmille seinille sijoitettujen ikkunoiden ollessa auki.
Wolfie pudotti rinkkansa lattialle ja istahti sängylle, yrittäen sisäistää ympäristönsä. 45 tunnin matka Newcastlesta Nuku'alofaan oli tuntunut, varsinkin 14 tunnin lennolla Dubaista Sydneyyn, mutta nyt he olivat vihdoin perillä määränpäässään vietettyään pari päivää syrjäisen, pikkuruisen saarivaltion pääkaupungissa. Täällä he todella olivat aivan maailman äärissä, hyvin kaukana sivilisaatiosta ja kaikesta muusta. Pikkuruisella siivulla maata keskellä valtavaa Tyyntämerta, joka hehkui epätodellisen turkoosina vyöryessään valkoiselle hiekalle.
He tuntuivat astuneen todellisuutensa ulkopuolelle, ja Wolfie saattoi antaa rentouden valua jäseniinsä, sillä hän oli lähettänyt viimeisen, valmiin version musiikista elokuvan tekijöille ennen heidän lähtöään. Nyt he saisivat vain lomailla.

"Ei kai ikä ala painaa, rakas?"
Muriel oli laskenut oman rinkkansa Wolfien rinkan viereen ja seisoi nyt sängyn edessä hymy suupieliään ylöspäin nykien. Hän oli joutunut myöntämään, ettei 45 tunnin matka ollut ollut läheskään niin kivuton kuin vuosia aiemmin, ja etteivät pari päivää olleet vielä riittäneet pyyhkimään varjoja hänen silmiensä alta, mutta silti hän tunsi vanhan, tutun jännityksen kuplivan suonissaan.
Seikkailu.
Hänen säärensäkin olivat valkoisemmat kuin silloin, kun he olivat viimeksi viettäneet aikaa yhdessä ulkomailla, mutta ehkä siihenkin tulisi vielä muutos.
"Etkö halua lähteä tutkimaan saarta?"

"Kunhan lepuutin vanhoja jalkoja hetken", Wolfie vastasi ja hieraisi kasvojaan, joiden pisamat tuntuivat riehaantuvan jo pelkästä auringon läsnäolosta. Aikaero ja pitkä matka olivat pistäneet hänen päänsä sekaisin.
"Mitä sinä haluat tehdä ensiksi?" hän kysyi ja nykäisi varsin minimalistisella tyylillä pakatun rinkan lähemmäs itseään, etsien sieltä parin kirjavia uimashortseja ja vähemmän hiostuneen t-paidan. Lämpötila oli alle 30 asteen, mutta tuntui hyvin kuumalta Englannin talven jäljiltä.

"Höpöhöpö, sinun jaloillasi on vielä vuosia edessään", Muriel vakuutti ja astui lähemmäs, niin että saattoi upottaa sormensa Wolfien hiusten joukkoon ja pöyhäistä suortuvia pystyyn. Saattoi olla täysin ylikierroksille vetävän väsymyksen ansiota, että hän tunsi olonsa niin pirteäksi.
Hänen vanha, uskollinen rinkkansa oli tosin joutunut siirtymään autuaammille vaellusmaille koiran pureskelemana, ja nyt huoneen seinään nojaili tuliterä versio.
Sentään samaa merkkiä vanhan kanssa.
"Mennään rannalle."

Ainakaan ranta ei ollut kaukana. Meri avautui esteettömänä heidän pienen mökkinsä ikkunoista, ja näytti varsin houkuttelevalta. Wolfie nyökkäsi ja nappasi aurinkolasinsa vaihdettuaan uusiin vaatteisiin. Lennolla sopivat farkut olivat täällä absurdisti liikaa.
"Sitten voimme testata heidän ravintolansa."

Myös Muriel oli vaihtanut vaatteensa. Mekon turkoosissa kankaassa risteili värikkäitä lintuja, kirjavat siivet lentoon levitettyinä.
Sekin oli uusi.
"Rakas, ethän unohtanut aurinkorasvaa?" hän varmisti.
"Niin mielelläni kuin hieronkin sinua, tekisin sen paljon mielummin jo ennen, kuin olet polttanut itsesi."

Wolfie etsi aurinkorasvan rinkastaan ja hieraisi sitä kasvoilleen, niskalleen ja käsivarsilleen, tarjoten purkkia myös Murielille.
"Tekeekö sinun mieli uimaan? Täällä taisi olla myös kanootteja tarjolla, joten voisimme käydä melomassa saaren ympäristössä."

Muriel otti purkin vastaan ja levitti vuorostaan rasvaa käsivarsilleen ja kasvoilleen, ja ojensi purkkia siten takaisin Wolfielle.
"Voisitko auttaa niskan ja selän kanssa?" hän pyysi, kohottaen löyhälle sykerölle kerättyjä hiuksiaan pois tieltä.
Aurinkorasvan tuoksu oli tuttu ja täytti hänet nostalgialla.
"Kyllä ja kyllä."

"Totta kai", Wolfie lupasi ja hieroi rasvaa Murielin niskalle ja selälle miten saattoi sotkematta mekon kangasta.
"Mennäänkö?" hän kysyi sovittaen aurinkolasit nenälleen ja työnsi mökin oven auki. Ilmassa oli vieras, eksoottinen tuoksu ja maailma oli muuttunut yhtäkkiä hyvin matalaksi ja avaraksi. Meri, joka vyöryi rantaan muutaman metrin päässä, jatkui varsin kirjaimellisesti loputtomiin ja peitti puolet maapallosta.

Emmie olisi rakastanut tätä saarta ja sitä ympäröivää kristallinsinistä merta, Muriel pohti samalla kun asetti aurinkolasit nenälleen ja leveälierisen hatun hiustensa suojaksi. Hänen pieni sisarensa olisi rakastanut myös valkeaa hiekkaa, ja olisi varmasti ollut onnessaan mahdollisuudesta uida melkein häkellyttävän kirkkaassa vedessä.
Ehkä he matkustaisivat joskus yhdessä.
Hän ojensi kättään ottaakseen Wolfien käden omaansa.

Wolfie punoi sormensa Murielin käteen ja vaelsi rennoin, pitkin askelin lähemmäs vesirajaa. Hän oli jättänyt sandaalinsa sisään, sillä kuuma, sileä hiekka ei kaivannut niitä.
Ja kun aallot pyyhkäisivät varpaita, vesi tuntui kutsuvan lämpimältä.
"Kuulin, että täällä olisi mahdollisuus käydä ratsastamassa."

"Minun jalkapohjani eivät ole lainkaan yhtä tottuneet maakosketukseen kuin ennen", Muriel totesi kulmiaan kurtistaen. Mutta ehkä pehmeä hiekka oli hyvä paikka aloittaa, ja ehkä hänen jalkapohjansa pääsisivät vielä tottumaan ja karaistumaan. Englanti ei ollut tarjonnut juuri mahdollisuuksia avojaloin kulkemiselle.
Ensimmäisen aallon kurottaessa heitä kohti hänestä tuntui hetken siltä, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Kaikeksi onneksi Wolfien sanat saivat hänen ajatuksensa toisaalle.
"Mitä? Ratsastamassa?"

"Mmm, jossain täällä saarilla on ilmeisesti talli", Wolfie vastasi kahlaten vähän syvemmälle veteen ja vaeltaen rantaa pitkin eteenpäin saaren kärkeä kohti. Hiekka oli pehmeää ja vesi kristallinkirkasta. Ihmiset eivät olleet vielä turmelleet sitä täällä läsnäolollaan.
"Kuulemma rannalla voisi ratsastaa auringonlaskun aikaan, varmasti muutenkin."

Muriel katsahti epäuskoisena ympärilleen, yrittäen pyyhkiä hevosmielikuvistaan vihreät, sateiset laidunmaat ja ranskalaiset laventelipellot, ja siirtää hevoset sen sijaan tähän valkohiekkaiseen paratiisiin.
"Kuinka ne ovat tänne joutuneet?" hän kysyi, kurtistaen kulmiaan suurten aurinkolasiensa takana.

"Laivoilla, oletan. Niin kuin Amerikkaankin", Wolfie arveli katsellen jalkojaan pyyhkivää vettä. Murielin sisko varmaan todella viihtyisi täällä syksyn tullen, kun valaat vaeltaisivat saariston vesissä. Kuka tiesi vaikka sellainen inspiroisi uuden osan Seabornia.
"Onko sinun jo nälkä?"

Muriel siristi hieman silmiään.
"Hyppäisitkö hevosen selkään, jos pyytäisin sinua ratsastamaan kanssani auringonlaskussa?" hän kysyi, puristaen miehen kättä.
Kysymys sai hänet hymyilemään.
"Tiedäthän, rakas, että jos kieltäydyn ruuasta, tilanteen on oltava todella vakava."

"Jos hevonen näyttäisi siltä, ettei kuukahda alleni, kyllä", Wolfie lupasi. Pikkuiset islanninhevoset näyttivät juuri sellaisilta, huhuttiin niitä kuinka vahvoiksi tahansa.
"Pitäisikö meidän käydä syömässä?" hän ehdotti ja viittasi kohti puiden lomasta osittain näkyvää, valkokivistä päärakennusta.

Muriel kehräsi naurusta ja antoi varpaidensa hautautua vielä kerran aaltojen kuljettamaan hiekkaan. Hänet oli vallannut tuttu levottomuus, joka kannusti tutkimaan kaiken heti. Mutta hän tiesi myös, että heillä olisi vielä aikaa. Ehkei aivan samalla tavalla kuin ennen, kun he eivät olleet ajatelleet paluupäiviä etukäteen, mutta silti.
"Pitäisi. Viime ateriasta on aivan liian pitkään."

Wolfie kiersi käsivarren Murielin hartioiden ympärille ja lähti sitten johdattamaan naista päärakennusta kohti. Ruoka ei ollut kohtuuttoman hintaista ja arvioiden mukaan erinomaista, vaikka itse ympäristö oli varsin koruton. Avoin, katon suojaama terassi oli kansoitettu pyöreillä, tummilla pöydillä ja muovisilla puutarhatuoleilla, ja vaatimattoman ravintolan tarjonta oli kirjoitettu liitutauluille.
"Mitä sinun tekee mieli?"

Murielin oli myönnettävä, että hän oli pelottavan onnellinen nojautuessaan lähemmäs Wolfien kylkeä. Täällä hän saattoi jopa työntää syrjään huolen, joka oli kulkenut hänen seuranaan kuluneet päivät.
Paratiisissa mitään pahaa ei voisi tapahtua, eikö niin?
"Valitse sinä minulle", hän ehdotti, liitutauloa silmäillen.

Wolfie tilasi heille yhteiseksi kotitekoisia ranskalaisia ja paahdetut voileivät. Murielille version juustolla, tomaatilla ja sipulilla ja itselleen uteliaisuudesta leivän, joka oli täytetty ilmeisesti kaikella, mitä talossa oli, kuten juustolla, kinkulla, pekonilla ja ananaksella. Juomaksi hän tilasi pullot vettä ja sitten myös pullot olutta.
He olivat lomalla.

Muriel asetteli itsensä hieman epäluuloisesti parempaan asentoon muovisella tuolilla, sillä ei ollut varma, kuinka hänen kuvitelmansa nuoruudesta ja huolettomuudesta kestäisi sen mahdollisen romahtamisen hänen altaan. Ainakaan vielä tuoli ei tuntunut antavan periksi.
Nuoruuden ja huolettomuuden illuusiota hälvensi sekin, että hänen olisi tehnyt mieli kaivaa puhelimensa esiin testatakseen, löytäisikö se wi-fiä tai kenttää niin, että hän voisi lähettää pienelle sisarelleen pari kuvaa ja varmistua siitä, että tällä oli kaikki hyvin.
"Sinähän aloit villiksi, rakas. Olutta tähän aikaan", hän myhäili, silittäen Wolfien säärtä varpaillaan.

Wolfie kohautti olkapäätään puolittain hymyillen ja korkkasi kylmän, huurteisen lasipullon jonkin paikallisen panimon olutta. Ei kai lomalla ollessa kellonajoilla ollut niin väliä.
Heidän lämpimät leipänsä tuotiin ja Wolfie maistoi omaansa katsellen hiljaista maisemaa. Paikalla taisi olla vain muutama muu reppumatkailija heidän lisäkseen.
"Millaistakohan olisi asua näin syrjässä?"

Muriel teki parhaansa ollakseen vilkuilematta olkansa yli. Silti häntä vaivasi tunne siitä, että kaikki oli melkein liian hyvin. Että hetkenä minä hyvänsä katastrofi voisi pyyhkäistä heidän ylitseen - tai vielä pahempaa, heidän rakkaittensa ylitse. Eivätkä he välttämättä edes tietäisi sitä.
"Kai kaikkeen tottuu", hän totesi mietteliäänä, kohottaen omaa pulloaan.
"Rakas, nuoruudelle ja huolettomuudelle?"

"Ja arvokkaalle vanhenemiselle, villatakeille ja tekohampaille", Wolfie jatkoi kolauttaen Murielin pulloa ja siemaisi omastaan, nostaen toisen jalkansa rennosti tyhjälle tuolille.
"Saa nähdä pääsisimmekö kokemaan jonkin hurjan trooppisen myrskyn", mies myhäili. Se tuntuisi varmaan ravistelevalta täällä, missä meri voisi nousta pienenkin jyrinän seurauksena ja pyyhkäistä koko saaren mennessään.

Muriel otti kulauksen oluestaan ja palasi takaisin voileipänsä pariin.
"Sinulla on meistä kahdesta suurempi todennäköisyys harmaantua kauniisti", hän huomautti, kun oli niellyt palan hyvin juustoisesta leivästään, jonka maku palautti hänet jonnekin kauas.
"Ja miehistä se taitaa muutenkin tehdä vain charmantimpia."
Hän katsahti Wolfien kasvoja hymy suupieltä nykäisten.
"Kuulostaa siltä, kuin toivoisit sitä."

"Luonnonilmiöt ovat hyvin inspiroivia", Wolfie vastasi ja sukaisi mietteliäänä kurittomia hiuksiaan, joita Muriel tuntui usein nostelevan vielä kurittomammiksi töyhdöiksi. Saa nähdä, milloin ensimmäinen harmaa hius löytäisi tiensä hänen päähänsä.
Murielin sisarkin taisi jumaloida myrskyjä. Ainakin ne olivat hyvin eläviä kirjoissa.
"Etkö sinä pidä myrskyistä?"

Siitä Muriel oli samaa mieltä.
Hän varasti itselleen pari ranskanperunaa, jos niin nyt saattoi sanoa kun kyseessä oli yhteinen annos, ja nojautui sitten tuolissaan taaksepäin. Varovasti, haluamatta katkaista selkänojaa.
"Olen oppinut rakastamaan niitä", hän myönsi.
"Se on pienen sisareni ansiota."

"Tämä ei ole hassumpaa", Wolfie totesi siemaillen kylmää olutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä se oli tarkalleen valmistettu, mutta hän oli heidän maailmalla viettämiensä vuosien aikana hylännyt turhat ennakkoluulot.
Ja kokenut muutaman ruokamyrkytyksen.
"Pitäisikö meidän kokeilla etsiä huomenna talli?"

Muriel oli samaa mieltä. Hän ei tosin ollut varma, oliko kyse niinkään itse juomasta, vai siitä, että he siemailivat sitä valkean hiekkarannan tuntumassa.
"Ja katsastaa, näyttävätkö hevoset siltä, että olisivat vaarassa luhistua allasi", hän vahvisti.
"Ehdottomasti."
Hän poimi yhden ranskanperunan ja tarjosi sitä Wolfien haukattavaksi.
"Pelkään, että herään pian kotoa ja tajuan tämän olleen vain unta."

Wolfie haukkasi ranskalaista niin, että sieppasi samalla Murielin sormen huultensa väliin.
"Sitten se olisi hyvää unta", mies totesi. Hänellä oli samanlainen tunne Murielista elämässään.
"Miltä leipäsi maistuu?" hän kysyi ja työnsi loput omasta suuhunsa, pyyhkäisten käsiä paperiin.
"Voisimme käydä kävelemässä saaren kärjen ympäri."

Se, että Wolfien huulet koskettivat hänen sormiaan, teki Murielin häkellyttävän onnelliseksi. Hän toivoi, että olisi voinut syyttää siitä hormoneita, ja samaan aikaan, että olisi voinut soittaa Emmielle niin, että olisi voinut jakaa tunteen sisarensa kanssa.
Em-pieni, isosiskosi on hyvin onnellinen.
Hänen onneaan vain varjosti huoli, jota hän yritti olla ajattelematta.
"Herkulliselta, tahdotko?"
Hän tarjosi puolikasta viimeisestä palasta Wolfien maistettavaksi.

Wolfie haukkasi tarjotun palasenkin Murielin sormista ja yritti olla keskittymättä samaan huoleen, joka varjosti häntäkin. Yhteydet eivät olleet parhaita tässä osassa maailmaa. Mitä jos lääkäri ottaisi yhteyttä, mutta ei tavoittaisi heitä? Mitä jos Muriel oli kuolettavasti sairas ja naisen olisi pitänyt olla aloittamassa hoitoja juuri nyt?
"Mmh, hyvää", hän totesi hieman hajamielisesti.
"Käydäänkö kävelyllä?" hän jatkoi tyhjentäen olutpullonsa ja siepaten vesipullon mukaan.

Muriel oli aistivinaan Wolfiesta jonkinlaista tavallisuudesta poikkeavaa hajamielisyyttä, mutta ehkä kyse oli vain väsymyksestä, sillä heidän matkansa tänne oli vienyt pitkään. Tai ehkä tämän mielessä pyöri jo sävellyksen seuraava mestariteos.
Hän toivoi, että kyse oli jommastakummasta.
"Mm, näin vanhalle tekee hyvää jaloitella ruuan päälle."

"Sano vain, jos kaipaat kävelykeppiä", Wolfie sanoi suoristautuen ja hieraisi selkäänsä.
"Voin vuolla sinulle sellaisen", mies lupasi ja lähti alas terassin rappuja. Hiekka tuntui lämpimältä jalkojen alla, ja mereltä puhaltava tuuli oli melkein yhtä lämmin, aivan toisin kuin kotona.

Muriel oli aistivinaan Wolfiesta jonkinlaista tavallisuudesta poikkeavaa hajamielisyyttä, mutta ehkä kyse oli vain väsymyksestä, sillä heidän matkansa tänne oli vienyt pitkään. Tai ehkä tämän mielessä pyöri jo sävellyksen seuraava mestariteos.
Hän toivoi, että kyse oli jommastakummasta.
"Mm, näin vanhalle tekee hyvää jaloitella ruuan päälle."

Wolfie lähti vaeltamaan kiireettä rantaa pitkin. Täällä oli jotain uskomattoman rentouttavaa. Vihreät, trooppiset puut ja palmut keinuivat tuulessa ja niiden juurella elinvoimaiset kasvit puskivat esiin hiekasta. Saaren kärki työntyi terävänä, valkoisena kaistaleena hiekkaa keskelle turkoosia merta, ja seuraava saari näytti olevan kohtuullisen uintimatkan päässä.
Kartan mukaan se oli täysin asumaton kappale paratiisia.
Mutta sinne olisi varmastikin paras suunnata kanootilla, sillä virtaus saarten väliin jäävässä salmessa saattoi olla kova ja arvaamaton.

Muriel poimi taas Wolfien käden omaansa ja asetteli heidän sormensa lomittain välittämättä siitä, että käsikädessä kulkeminen taisi olla vastarakastuneiden parien tapa - tai ehkei sittenkään, ehkä se oli sallittua aivan kaikille. Hän oli melko varma siitä, että Tiarnan ja Tempestkin pitelivät toisiaan jatkuvasti kädestä.
Hän puristi Wolfien kättä hellästi.
"Luuletko, että voisimme käydä katsastamassa asumattoman saaren?"

"Totta kai", Wolfie vastasi ja katseli hetken vastarannalle. Täällä asuvat luultavasti kunnioittivat meren mahtia aivan eri tavalla. Hän jatkoi vaellusta kärjen toista laitaa, missä hiekka oli aivan yhtä valkoista ja puhdasta. Loputtomat turistien laumat eivät vaeltaneet roskaamassa sitä etuoikeutetulla välinpitämättömyydellä.
"Mitä muuta haluat tehdä?"

"Täytyy varmaankin vuokrata sitä varten kajakki", Muriel huomautti, tähytessään petollisen lyhyeltä tuntuvaa matkaa. Merivirta saattoi olla arvaamaton.
Em olisi rakastanut tätä paikkaa.
"Rakastella läpi yön", hän vastasi, vilkaisten Wolfieta lasiensa takaa.

"Mikä sääli, ettei ole vielä yö", Wolfie vastasi ja hipaisi sormillaan trooppisen kasvin elinvoimaisia, rohkean vihreitä lehtiä. Kuinkakohan usein trooppinen hirmumyrsky pyyhkäisi ne juurineen päivineen mukaansa? Ehkä täällä kuului elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta.

"Nojaa, ehkä me saamme ajan kulumaan sitä odotellessa", Muriel vakuutti ja seisahtui hetkeksi, jotta saattoi upottaa varpaansa valkean hiekan joukkoon.
"Meidän pitää ainakin ehtiä katselemaan auringonlasku rannalla."

"Emmeköhän", Wolfie totesi ja irrotti Murielin kädestä vaeltaessaan syvemmälle veteen. Se loiskui lämpimänä ja kutsuvana säärten ympärillä. Täällä ei tarvinnut kokeilla samanlaista kauhua kuin kylmemmissä vesissä, odottaa kankeana hetkeänä, jona kylmä koskisi pikkukaveriin.
"Tämä on ensimmäisiä paikkoja maailmassa, jotka näkevät uuden päivän auringonnousun. Ainakin aikavyöhykkeiden mukaan."

Muriel seurasi Wolfieta veteen, keräten helmaansa syliinsä niin, etteivät aallot päässeet kastelemaan sitä. Vaikka olisiko sillä oikeastaan ollut hirvittävästi väliä? Vaatteet kuivuivat, varsinkin kun aurinko paistoi.
"Ehkä meidän pitää siis huolehtia siitä, että pääsemme näkemään uuden auringonnousun ensimmäisten joukossa", hän totesi ja tunsi haikeuden vihlaisevan.
"Wolfie, onko maailmassa vielä kolkkaa, johon haluaisit matkustaa?"

"Moniakin", Wolfie vastasi ja kahlasi syvemmälle, kunnes aallot löivät reisiä vasten. Häntä oli hieman kylmännyt nähdä kengillä koristeltu, käppyräinen puu, jossa oli kyltti "to the souls lost at the sea".
Ehkä hän oli todella tulossa vanhaksi.
"Haluaisin nähdä koko maailman. Esimerkiksi Antarktiksen, sen ja Uuden-Seelannin välillä olevia saaria, monia Etelä-Amerikan ihmeitä ja Afrikan luontoa, suuria erämaita ja Nepalin ja monta, monta paikkaa täällä Oseaniassa ja Aasiassa. Entä sinulla?"

Muriel seurasi Wolfieta syvemmälle ja tunsi, kuinka aallot alkoivat hiljalleen kaivertaa hiekkaa hänen jalkapohjiensa alta. Jos hän seisoisi tässä riittävän pitkään, veisikö meri hänet mukanaan?
"Haluaisin vielä jonakin päivänä nähdä Przewalskeja", hän vastasi, katsellen jalkojaan häkellyttävän kirkkaan veden läpi.
"Ja kiivetä jonnekin korkealle."

"Oletko innostunut vuorikiipeilystä?" Wolfie kysyi ja pudottautui selälleen aaltojen kannateltavaksi, kauhoen vettä kevyesti käsivarsillaan.
"Minä taidan mieluummin katsella vuoria turvallisesti sivusta, mutta Mongolia olisi todella mielenkiintoinen nähtävä jo kulttuurinsa takia. Samoin haluaisin tutustua Australiaan ihan kunnolla ja tietää enemmän heidän alkuperäiskulttuuristaan."

Kysymys sai Murielin naurahtamaan.
"En tiedä. Ehkä voisin ollakin. Ehkä minun pitäisi tehdä elämälläni jotain hullua, jos..."
Hänen kulmansa kurtistuivat, ja hän käänsi hetkeksi katseensa kohti sinisiä aaltoja estääkseen huolta paistamasta silmistään liian selvänä.
Älä ole dramaattinen.
"Sanot vain, milloin tahdot matkustaa, ja minä lähden mukaan."

Wolfie osasi päätellä jatkon ajatukselle. Hän pohti samaa, mutta toivoi, että huoli olisi turhaa.
Hän toivoi, että saisi Murielin mukaansa.
"Mikä olisi unelmamatkakohteesi?" mies kysyi ja kohottautui takaisin jaloilleen vain kaapatakseen Murielin käsivarsilleen.

Oli hyvin lähellä, ettei synkkyys pyyhkäissyt Murielia mukaansa. Kaikeksi onneksi Wolfie ehti pyyhkäistä hänet jaloiltaan sitä ennen.
"Oi", hän naurahti, kietoen kätensä miehen niskan taakse.
"Tiedätkö, haluaisin vierailla sillä kalliolla, jolla tapasimme."

"Ehkä meidän pitäisi", Wolfie vastasi ja notkeasti kuin ankerias vapautti päänsä naisen otteesta, ennen kuin heijasi tätä kerran kuin vauhtia ottaen ja heitti suoraan rantaan vyöryviin, turkooseihin aaltoihin.
Ehkä he voisivat matkustaa takaisin Norjaan. Ehkä hän pystyisi elättämään itsensä musiikilla niin, että he voisivat matkustaa aina halutessaan vailla huolia. Joutumatta turvautumaan katusoittamiseen rahojen käydessä vähiin.

Muriel aavisti hetkeä ennen, mitä Wolfie suunnitteli.
Ei kuitenkaan riittävän ajoissa.
"Usk-"
Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun tajusi painovoiman kadonneen. Vaikka ei se tietenkään todella ollut kadonnut minnekään, vaan kiskaisi hänet alas ja aaltojen sekaan vain hetkeä myöhemmin.
Hetkeksi kohina täytti hänen korvansa, ja sitten hän nousi pärskien pintaan.

Wolfie nauroi käheästi ja hölkkäsi lähemmäs vesirajaa, missä pääsisi laukkaamaan karkuun pitkillä jaloillaan vikkelämmin, jos Muriel olisi kostonhimoisella tuulella.
"Mitä olit sanomassa?" hän tiedusteli.

Muriel riisui puolittain tipahtaneet aurinkolasinsa, ravisti päätään kuin koira ja pyyhkäisi kasvoihin liimautuneita, kosteita suortuvia otsaltaan.
"Että minä muistan tämän, Wolfgang Montgomery", hän vastasi, kun onki hattunsa vedestä ja asetti sen takaisin päähänsä, välittämättä siitä, että lisää vettä valui niskaan.
"Minulla on pitkä muisti", hän jatkoi, lähtiessään hitaasti kohti miestä.

"Niinkö?" Wolfie kysyi suupieli nykien ja siirtyi vaivihkaa kauemmas niin, että heidän välissään oli koko ajan ainakin viiden askeleen väli.
"Ajattelitko tehdä jotain asialle?"

Muriel pysytteli Wolfien kannoilla, kiitollisena pitkistä sääristään, jotka olivat antaneet hänen ennen pysyä pitkäjalkaisten kilpahevosten tahdissa.
"Ehkä", hän vastasi.
Ja pyrähti pienen tauon jälkeen takaa-ajoon.

Wolfie nauroi vapautuneesti ja laukkasi karkuun, sukeltaen harvan, trooppisen metsän joukkoon, missä saattoi puikkelehtia ketterästi puiden lomassa ja sijoittaa niitä heidän väliinsä.
"Ihan kuin sinulla olisi jotain mielessäsi", hän huomautti.

Jos Muriel ei olisi vannonut pyhää kostoa, hänestä olisi ollut ihanaa kuulla Wolfien nauravan.
"Pelkuri!" hän vastasi takaisin, puikkelehtien miehen jalanjäljissä puiden lomitse.
"Juokset pakoon."

"Totta kai!" Wolfie nauroi takaisin ja kurkki Murielia puiden runkojen takaa, pyrähtäen seuraavan luo naisen tullessa lähemmäs.
"Olen vain viisas. Hullukaan ei uhmaisi sinun vihaasi, rakkaimpani", hän huomautti poikamaisesti virnistäen ja kumartui hölkätessään alas, jotta saattoi seuraavassa hetkessä kääntyäkin takaisin naista päin ja paiskata tätä kourallisella kuivuneita lehtiä, haketta ja hiekkaa.

"Ha!"
Sen olisi voinut ottaa melkein kohteliaisuutena. Melkein.
Muriel oli juuri harkitsemassa jonkinlaista huijausta ja oikoreittiä miehen kimppuun, kun yhtäkkiä hiekansekainen kourallinen lehtiä paiskautui häntä kohti. Hän olisi voinut väistää, mutta sen sijaan hän syöksyi suoraan eteenpäin, kurottaen käsivartensa kohti Wolfieta.

Wolfie nauroi ja ojensi käsivartensa sivuille kuin antautumisen merkkinä. Jos tämä olisi hänen loppunsa, ainakin se olisi onnellinen. Täällä oli hurjan kaunista, vaikka puolipilvinen taivas oli nyt peittänyt saaren puolittaiseen hämärään. Ehkä he saisivat myöhemmin sadetta.
Pieni mökki olisi varmaan kotoisa sateella.

Oli enemmänkin onnen kuin tarkan harkinnan ansiota, ettei alla ollut kiviä tai oksia, kun Muriel paiskautui Wolfieta vasten ja kaatoi miehen alleen valkealle hiekalle. Jossain kauempana jyrähti ukkonen, kun hän asettautui hajareisin tämän syliin ja katseli pisamaisia kasvoja ripsiensä lomasta.
"Ha."

Wolfie lojui rennosti kasvillisuuden kirjomalla hiekalla, kädet edelleen sivulle levitettyinä.
"Vau, sinä todella päihitit minut", mies sanoi huvittuneella, lämpimällä sarkasmilla, vihreät kissansilmät hymystä siristyen.
"Mitäs nyt?"

Muriel nyrpisti nenäänsä.
"Shh."
Hän nykäisi aurinkolasit silmiltään ja kumartui alemmas, kunnes hänen nenänpäänsä kosketti Wolfien nenää.
"Minä päihitin sinut."
Hän painoi huulensa miehen huulille suudelmaan.

"Tosi hienosti tehty", Wolfie kehui huvittuneena.
"Olen vaikuttunut. Todella vaikuttunut. En tiedä, miksi kuvittelin, että voisin koskaan päihittää sinut, oi Suuri ja Säihkyväsilmäinen Soturi", hän mumisi suudelmien lomassa ja punoi sormensa Murielin hiuksiin.

Muriel antoi sormiensa upota Wolfien hiusten joukkoon.
"Varovasti, mies", hän murisi, antaen suudelmien siirtyä huulilta ensin suupieleen ja siitä leualle ja lopulta kaulalle.
Hän murisi hieman lisää ja näykkäsi kaulan ihoa, jolla viipyi häivähdus meren suolaa.

Wolfie hykersi ja silitti Murielin niskan kaarta, nauttien kosketuksesta kaulallaan. Pilvien lomasta pilkottava taivas oli hyvin sininen heidän yläpuolellaan ja näkökenttää raidoittavat palmunlehdet tekivät olon hyvin onnelliseksi ja rentoutuneeksi.
"Miksi, nainen?"

Hetken Murielista todella tuntui siltä, kuin he olisivat matkanneet ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin he olivat matkanneet ympäriinsä vailla huolta tai tietoa seuraavasta määränpäästä.
Hän antoi sormiensa kietoutua paremmin Wolfien hiusten joukkoon ja kuljetti kieltään tämän kaulaa pitkin.
"Olet hyvin herkullinen, rakkaani. En ole varma, mitä saattaisin päätyä tekemään."

Wolfie antoi käsiensä vaeltaa alemmas ja pysähtyä Murielin lantiolle.
"Ooh", hän henkäisi ja yritti pitää värinän poissa äänessään, sillä kielen kosketus oli ajaa hänen kehonsa pahemman kerran tolaltaan. Pikkukaveri ainakin heräsi.
"Pitäisikö minun pelätä?"

Muriel nauroi käheästi, niin että ääni muistutti enemmän murinaa.
"Hyvin paljon", hän vakuutti, koettaessaan uudelleen hampaitaan kaulan iholle.
"Ei voi koskaan olla varma, mitä tällainen villi ympäristö herättää naisen sielussa."

Syke löi kylkiluita vasten kuin moukari, ja pikkukaveri vastasi murinaan melkein kipeällä kaipauksella. Wolfie vastasi työntämällä kätensä ylös naisen reisiä ja kirjavan mekon helman alle.
Ketään ei ollut näkyvissä. Puskat ja trooppiset puut antoivat heille näkösuojaa. Tuskin kukaan pahastuisi, jos he vähän...

Reittä pitkin hiipivä kosketus sai Murielin kehräämään naurusta.
"Rakas", hän vetosi, antaen huultensa vaeltaa miehen korvalle.
"Olet kärsimätön."

"Ja mitä sinä olet?" hän kysyi nostaen käsiään ylemmäs, hapuilemaan naisen alushousuja. Mutta hänellä ei ollut kumeja, tietenkään, uimashortseissaan. Hitot. Pettymys tuntui musertavalta, ja Wolfie antoi käsiensä vajota lannistuneina aluskasvillisuuteen.

Muriel saattoi melkein aistia Wolfien pettymyksen. Hänen kultainen, rakas Wolfie-parkansa.
"Kärsivällisyyden perikuva", hän vakuutti, näykäten miehen korvaa.
"Minulla on sinulle jotakin. Liiveissäni."

Jos siellä olisi pala purkkaa, vitosen seteli tai Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon esite, Wolfiella ei riittäisi huumorintajua. Tai no, pikkukaverilla ei riittäisi.
Wolfie tutki Murielin silmiä vienolla epäluulolla, kun pujotti toisen kätensä sisään naisen kaula-aukosta ja hapuili liivien sisältöä.

Epäluulo miehen vihreissä kissansilmissä sai Murielin kehräämään naurusta.
"Rakas, en minä huijaisi sinua tällaisessa. En ole niin sydämetön", hän vakuutti, silittäessään punaisia suortuvia taaksepäin Wolfien otsalta.
Hän taivutti vartaloaan hieman, niin että Wolfien sormet pääsivät paremmin tavoittamaan pientä, rapisevaa pakkausta, jonka hän oli sujauttanut talteen ennen kuin he olivat lähteneet mökiltä.

"Sinä jumalainen nainen", Wolfie kuiskasi paljastavalla käheydellä, kun hän tunnisti tavoittamansa pakkauksen ja veti sen ulos. Hän olisi mieluiten ihaillut Murielia ihan vain alastomana, mutta koska joku saattaisi hyvinkin ilmestyä päärakennuksen tai muiden mökkien suunnalta, oli parempi toimia huomaamattomasti.
Mies ujutti kätensä takaisin mekon alle vetämään naisen alushousuja pois tieltä.

Sanojen vilpittömyys tuntui uppoavan suoraan Murielin ihon alle saaden hänen koko kehonsa kihelmöimään miellyttävällä tavalla.
"Minä tunnen meidät", hän vastasi hiljaa ja kohotti lantiotaan.
"Mutta meidän pitää olla hyvin hiljaa."

"Pystytkö sinä olemaan hiljaa?" Wolfie haastoi kissansilmät tuikahtaen ja siveli reiden ihoa sormillaan. Hän työnsi Murielin alushousut uimashortsiensa taskuun ja antoi käden viipyä mekon alle, kun toinen siirtyi ujuttamaan auki hänen shortsejaan.
Ehkä hän oli liian kärsimätön. Mutta viimeistään kaulaa koskenut kieli oli työntänyt hänet reunan yli.

Kysymys sai Murielin hyrisemään hiljaisesta naurusta.
"Minun on vain yritettävä parhaani", hän vastasi.
Ja vaikka olisi ollut ehkä muistojaherättävää, että he joutuisivat luikkimaan pakoon kesken kaiken ja altistamaan itsensä hyönteisten puremille, Muriel toivoi, että tämän kerran he saisivat olla rauhassa.

Wolfie toivoi sitä myös. Tosin, rehellisyyden nimissä, hän ei muistanut maailmaa juuri nyt.
Hän houkutteli Murielia suudelmaan samalla, kun näpersi rapisevan pakkauksen auki ja viritti suojan paikalleen, tönien shortsejaan muutaman sentin alemmas.
Sitten hän haki otteen naisen lantiolta ja kannusti tätä lähemmäs.

"Näppärä poika", Muriel kuiskasi hellästi ja näykkäsi Wolfien korvaa ennen kuin haki itselleen paremman asennon tämän sylissä painuakseen lähemmäs.
Tapa, jolla hiekka painui polvia vasten, oli hyvin tuttu.
Ja hän saattoi vain toivoa, ettei Wolfie-paran selän alla tällä kertaa olisi juuria tai kipeitä oksia.

Wolfie lumoutui täysin Murielista.
Hengitys kiihtyi, veri poltti kuumana ja nautinnon tunne kasvoi melkein pelottavan nopeasti. Miehen kädet viipyivät naisen lantiolla, kannustamassa tätä, ja katse oli lukkiutunut Murielin kasvoihin, melkein epäuskoisen ihailevana.

Wolfien epäilys hänen kyvystään pysytellä hiljaa oli ollut varsin aiheellinen. Se vaati hillitöntä itsekuria ja tarkkaa keskittymistä hengitykseen ja sen yhä kiivaammaksi muuttuvan tahtiin.
Mutta Murielilla oli raudanluja tahto, kun hän jotain päätti.
Hänen toinen polvensa saattoi naarmuuntua jotakin vasten, mutta sillä oli hyvin vähän merkitystä, varsinkaan siinä vaiheesa, kun hän hautasi kasvonsa Wolfien kaulataipeeseen tukahduttaakseen äänensä.

Siinä vaiheessa Wolfienkin piti sulkea silmänsä ja purra huultaan, ettei olisi hälyttänyt muita alueen asukkaita heidän läsnäoloon.
"Voi luoja, Muriel", hän mumisi käheästi naisen korvaan.
"Olet jumalainen."

Muriel nauroi hiljaa, hipoen Wolfien kaulaa huulillaan.
"Ja sinulla on varmasti hiekkaa ihan joka paikassa", hän huomautti hengästyneesti.
"Kultaparka."
Mutta ehkä se olisi vain kotoisaa. Toisi vanhat muistot mieleen.

"Aivan varmasti", Wolfie myönsi käheästi, haluamatta päästää Murielia pois sylistään. Hän kiersi käsivartensa paremmin naisen ympärille ja hamusi tämän korvaa.
Onneksi hänellä oli edelleen shortsit pääosin jalassaan, mikä auttaisi vähän.
"Suunnitelma yöksi kuulostaa aika hyvältä."

"Minä voin silitellä sen pois", Muriel vakuutti, yhtä haluttomana nousemaan Wolfien sylistä. Vaikka miehen keho hohkasi lämpöä ja hän tunsi olonsa nihkeäksi, hän ei halunnut nousta aivan vielä.
"Eikö kuulostakin? Ehkä saamme vielä sateen taustaksi."

"Voi kun silittelisit", Wolfie vetosi häpeämättä sitä, miten paljon kaipasi Murielin kosketusta. Hän silitti naisen lämpimiä reisiä mekon helman alla.
"Se olisi nostalgista."

Pyynnössä oli jotakin niin vilpitöntä, että hetken Murielin kurkkua kuristi.
Hänen kultaparkansa.
"Totta kai minä silittelen", hän vakuutti.
"Olenhan vastuussa siitä, että hiekkaa joutui sellaisiin paikkoihin alunperinkään."

Wolfie hamusi naisen korvaa kiitollisena.
"Sinä jumalainen nainen", hän muistutti pehmeästi, ääni edelleen paljastavan käheänä. Ehkä heidän olisi pitänyt nousta – ehkä hänen olisi pitänyt siistiytyä – mutta hän ei halunnut kauemmas.

Tuntui hyvältä kuulla Wolfien sanovan niin.
Jossain jyrähti ukkonen, tällä kertaa lähempänä. Se sai Murielin vetämään syvään henkeä.
"Pitäisikö meidän alkaa palata mökille?"

"Ehkä", Wolfie myönsi ja könysi ylös, ravistellen hiekkaa ja haketta vaatteistaan. Hän työnsi käytetyn ehkäisyn ja sen pakkauksen huolellisesti taskuunsa, haluamatta roskata paratiisia, jossa he vierailivat.
Hän nyki shortsit paremmin jalkaansa ja ojensi kätensä Murielille.

Hiekkaan oli piirtynyt kuvio heidän vartaloistaan, ja Muriel saattoi erottaa paikan, jota vasten hänen polvensa olivat painuneet.
Hän toivoi, että olisi jotenkin voinut säilyttää sen.
Toinen kulmakarva kohosi, kun hän katsoi Wolfieen.
"Sinulla on jotakin minulle kuuluvaa, rakas."

Wolfie vain vastasi vienolla hymyllä ja nykäisi Murielia kädestä kohti heidän mökkiään, mikä oli harvan metsän toisella puolella.
"Toivotaan, ettei tuuli ole kovin oikukkaalla päällä", hän sanoi.

Muriel tuijotti miestä hetken.
"Vai niin."
Hänen sydämensä oli alkanut hakata hieman nopeammin, tuttuuden tunne oli melkein liikaa.
"Jonakin päivänä joudut vielä lunastamaan minut ulos putkasta."

"Tekisin niin mielelläni", Wolfie vakuutti ja harkitsi ujuttavansa kätensä naisen mekon alle. Mutta ehkä hän malttaisi hetken.
"Sitä paitsi, minulla saattaa olla suunnitelmia housuttomuudellesi", hän huomautti.

"Minä muistan tuon", Muriel vakuutti. Oli melkein ihme, ettei kumpikaan heistä ollut päätynyt pidätetyksi, sillä he eivät olleet tainneet käyttäytyä kuten hyvätapaiset turistit läheskään aina.
Wolfien sanat saivat hänen suupielensä nykäisemään.
"Olet kova suunnittelemaan. mies."

"Onko siinä jotain pahaa, nainen?" Wolfie kysyi ja kiipesi ylös mökin rappuja, tuupaten sen oven auki. Hän pudotti taskunsa sisällön roskakoriin, ravisteli hiekkaa ja haketta hiuksistaan ja istahti sängyn laidalle.

Muriel kehräsi naurusta.
"En sanonut niin", hän vastasi, seisahtuen sängyn eteen.
"Millainen suunnitelma sinulla oli, rakas?"

Wolfie valui polvilleen naisen eteen ja ujutti käsiään kirjavan helman alle, ennen kuin nosti sitä ylemmäs, jotta saattoi suudella naisen vatsaa.
Kädet kiertyivät lantion ympärille, kun hän valui alemmas suudelmiensa kanssa.

Vai niin.
Muriel veti henkeä ja antoi silmiensä painua kiinni, kun kosketus sai vielä metsän jäljiltä kytevän liekin roihahtamaan uudelleen.
Hän antoi toisen kätensä upota punaisten hiusten joukkoon, välittämättä siitä, että ne tapasivat vielä joitakin yksittäisiä lehtiä.

Sama liekki paloi kiivaana Wolfien sisällä ja teki suudelmista nälkäisiä. Hänen tarvitsi vain ajatella hetki sitten tapahtunutta, miltä Muriel oli näyttänyt hänen yllään, miltä naisen kielen kosketus oli tuntunut hänen kaulallaan, ja hän tunsi tulevansa hulluksi.

Ukkonen jyrähti taas hieman lähempänä, ja taivas heidän pienen mökkinsä ulkopuolella oli muuttumassa harmaaksi. Se lupasi sadetta, joka alkaisi pian rummuttaa heidän pienen mökkinsä kattoa vasten.
Muriel tuskin huomasi sitä.
"Rakas... Rakas, minun jalkani pettävät kohta", hän henkäisi, kun ensimmäiset pisarat osuivat kattoon.

Wolfie kiersi käsivarsieen lujemmin Murielin lantion ympärille.
"En anna sinun kaatua", hän lupasi häivähdys käheää naurua äänessään, ennen kuin hamusi naista samalla, kaipaavalla nälällä.
Mutta hän kuitenkin kiepahti polvillaan ja kippasi Murielin nurin sängylle, nostaen naisen toisen jalan olkapäälleen, jotta saattoi jatkaa.

Sade yltyi hetkessä. Ensimmäisiä, melkein kainoja vesipisaroita seurasi kunnon ryöppy, joka paiskautui kattoa vasten ja sai sen laulamaan merkillistä lauluaan.
Murielin maailma kieppui, eikä hän ollut varma, pystyisikö luottamaan edes patjaan allaan. Ehkä sekin lakkaisi olemasta ja antaisi hänen vajota.
Mutta Wolfie ei antaisi hänelle käydä niin.
Oli hänen vuoronsa nähdä tähtien syttyvän.

Wolfie nojasi leukansa hengästyneenä Murielin alavatsaa vasten, edelleen polvillaan sängyn laidan vieressä. Sormet silittivät lämpimiä reisiä.
Sade teki olosta melkein kipeän nostalgisen.
"Olet jumalainen", hän kuiskasi.

Vei hetken, ennen kuin Muriel kykeni vastaamaan.
"Rakas, tule tänne", hän pyysi hiljaa, ojentaen toista raukeaa kättään sen minkä jaksoi.
"Tule viereen."

Wolfie kömpi Murielin viereen, tyynnyttäen intoilevaa pikkukaveria, ja kiersi käsivarret naisen ympärille. Hän painoi kasvonsa tämän rintakehää vasten ja hautasi ne kirjavaan kankaaseen, hengittäen syvään Murielin tuoksua.
"Rakastan sinua."

Kun hengitys alkoi tasaantua, Muriel saattoi kietoa käsivartensa Wolfien ympärille ja viedä toisen kätensä silittämään miehen punaisia hiuksia.
Hetken oli helppoa kuvitella, että tämä oli vain jatkoa heidän edelliselle seikkailulleen. Että he olivat lentäneet tänne jostakin toisesta, eksoottisesta kohteesta.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi hiljaa.

Wolfie teki parhaansa toteuttaakseen Murielin ajatuksen läpi yön rakastelusta. Ehkä se laskettiin, että hän oli vielä hereillä auringon noustessa horisontissa, pilvien kirjoman taivaan takana.
Vaikka sitten nukahti kuin moukarilla iskettynä muutamaa hengenvetoa myöhemmin.

*

*

*

Seuraava aamu oli edennyt jo iltapäivän puolelle, kun Wolfie raotti silmiään. Laiska sade rummutti mökin kattoa ja melko tukahduttavalta tuntuva, kostea kuumuus oli liimannut hiukset niskaan ja teki olosta nihkeän.
Vaikka taivas oli pilvessä, aaltoileva meri oli edelleen täynnä väriä.

"Huomenta, Ruusunen."
Sängyllä pelkässä t-paidassa ja alushousuissa loikonut Muriel laski kirjan käsistään ja kierähti kyljelleen, niin että saattoi katsella miehen kasvoja.
"Nukuitko hyvin?"

Wolfie vastasi epätietoisella murinalla ja vääntäytyi kyljelleen, selkä vieraasta sängystä jumissa. Hitaasti uni hellitti otettaan ja hän ymmärsi paremmin ympäristöään, ja tiedosti nukkuneensa toisen kätensä päällä niin, että se oli nyt täysin tunnoton.
"Huomenta", hän sanoi karheasti ja sukaisi hiuksiaan.
"Kauanko olet ollut hereillä?"

Jokin unisessa miehessä oli niin sietämättömän suloista, että hetken Muriel pelkäsi sydämensä pakahtuvan.
"Pari tuntia", hän vastasi, ojentaen toisen kätensä silittämään punaisia hiuksia pois Wolfien otsalta.
"Olet hyvin suloinen, kun nukut. Ja hyräilet unissasi."

Wolfie murahti anteeksipyytävästi ja painoi kasvonsa hetkeksi tyynyä vasten. Hän oli tainnut olla aina varsin äänekäs nukkuja, ja miehellä oli tunne, että hän ei ollut erityisen hyvä esiintyjä unissaan.
"Oletko syönyt aamupalaa?" hän kysyi ja ravisteli puutunutta kättään, ennen kuin vei sen Murielin syliin.

Muriel hymyili.
"Rakas, minä jumaloin sinua, mutta kyllähän sinä tiedät, etten mielelläni jätä aamupalaa välistä."
Hän tarttui syliinsä siirtyneeseen käteen ja painoi sen rystysille suudelman.
"En kai väsyttänyt sinua yöllä liikaa?"

"Et tietenkään", Wolfie vastasi tukahduttaen haukotuksen. Koko yön jatkunut rakastelu Murielin kanssa oli jotain, mistä hän oli haaveillut pitkään kipeissä päiväunissa.
"Oliko täällä hyvä aamupala? Mitä söit?"

Muriel kiehnäsi hieman lähemmäs silläkin uhalla, että kaksi kuumankosteaa kehoa saisi olon tuntumaan tukahduttavan lämpimältä.
"Taivaallinen", hän vastasi, vieden toisen kätensä silittämään Wolfien niskaa.
"Tuoreita hedelmiä. Ja todella herkullista munakasta. Minua surettaa, ettet päässyt maistamaan sitä."

"Enköhän ehdi vielä. Menun mukaan aamiaista on tarjolla läpi päivän", Wolfie totesi haukotellen ja hieraisi nenäänsä Murielin hiuksiin.
"Mutta ehkä pitäisi siirtyä suoraan lounaaseen. Mitä sinun tekee mieli?"

"Mikä sääli, aamiainen on päivän tärkein ateria", Muriel huomautti ja punoi sääriään Wolfien säärten joukkoon.
Kysymys sai hänen suupielensä nykäisemään ja huulet siirtymään miehen kaulalle.
"Maistut suolaiselta."

"Onko se hyvä asia?" Wolfie kysyi käheästi ja ujutti kättään Murielin t-paidan alle. Hän uskoi kyllä aamiaisen voimaan, mutta ruoka hävisi hyvin nopeasti hänen mielestään.

"Mm-hmm", Muriel vakuutti ja hamusi kaulaa hetken ennen kuin vetäytyi hieman kauemmas.
"Mutta sinä tarvitset kunnon ruokaa. En halua, että näännyt, rakas."

"En voisi nääntyä kanssasi", Wolfie vetosi ja hapuili otetta Murielin vyötäröltä vetääkseen naisen takaisin lähemmäs.
"Oliko sinulla jotain mielessäsi?"

Muriel kietoi säärensä takaisin Wolfien säärten sekaan.
"Paljonkin", hän vakuutti, juoksuttaen sormiaan miehen selkää pitkin.
"Mutta aivan ensimmäiseksi meidän on ruokittava sinut."

"Sen ehtii varmasti myöhemminkin", mies pyysi ja hapuili parempaa otetta Murielista, haudaten kasvonsa lämpimään kaulataipeeseen. Tropiikin lämmössä oli jotain, mikä houkutteli alastomuuteen.

Muriel puhahti.
"Wolfgang Montgomery, aterioiden tärkeyttä ei pidä aliarvioida", hän purnasi, muttei varsinaisesti tehnyt elettäkään työntääkseen miehen pois luotaan.
"En halua vastuuta siitä, jos näännytät itsesi, hölmö mies."

"Näännyn kohta rakkauden puutteeseen", Wolfie murisi pehmeästi Murielin kaulaa vasten ja veti naista lähemmäs itseään. Hänen hölmö pikkukaverinsa oli ehtinyt jo innostua aivan liian kipeästi.

Muriel kehräsi naurusta
"Sinä sait jo koko yön verran rakkautta, mies", hän huomautti, muttei vetäytynyt kauemmas.
"Eikö se riitä?"

"Ei", Wolfie vetosi onnettomana ja näykki Murielin hartiaa, nykien t-paitaa naisen yltä. Se olisi ehkä riittänyt, ellei nainen olisi riehaannuttanut hänen pikkukaveriaan olemalla vastustamaton.

Vai niin.
Muriel ojensi käsiään päänsä ylle ja taivutti selkäänsä, jotta Wolfie saisi ujutettua paidan hänen yltään.
"Jos olisin tiennyt, en olisi vaivautunut pukeutumaan lainkaan."

"Minusta voisit viettää kaiken ajan alasti", Wolfie totesi ja heitti paidan lattialle. Hän vajosi hamuamaan naisen kaulaa huulillaan ja kuljetti käsiään paljastuneella iholla.

"Rakas, olen melko varma, että se on suurimmassa osassa asutettuja maailmankolkkia enemmän tai vähemmän laitonta", Muriel huomautti ja antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon.
"Ehkä meidän pitäisi hankkia oma saari."

"Ehkä, mutta täällä on hyvin vähän ihmisiä. Joten tämä on hyvin sopiva maailmankolkka sellaiseen vapauteen", Wolfie huomautti näykkien naisen ihoa ja nostaen kättään ylös reittä, nykimään alushousuja pois tieltä.

Muriel veti pari kertaa henkeä ennen kuin kohotti lantiotaan.
"En tiedä, arvostaisivatko kanssa-asujamme sitä", hän huomautti, kiemurtaen ulos alushousuistaan.
"Rakas, jäät pian ilman lounasta ja joudut siirtymään suoraan päivälliseen."

Wolfie kohottautui istumaan.
"Okei", hän sanoi ja käänsi katseensa hetkeksi ikkunaan. Sade näytti taantuneen tihkuksi.
"Mennään syömään", mies lupasi ja kiipesi sängyltä, etsien uimashortsit lattialta.

Muriel ei noussut vuoteelta, vaan jäi katselemaan Wolfiera epätietoisena. Ja hieman pettyneenä.
"Haittaako lounaan väliin jättäminen sinua?"

"Parempi olla lyömättä laimi ruokailua", Wolfie totesi suoden Murielille puolittaisen hymyn. Hän etsi rinkastaan puhtaan t-paidan ja nykäisi sen päänsä yli, nostaen sitten Murielin eilisen mekonkin lattialta ja ojentaen sitä naiselle.

Murielin sydän alkoi lyödä levottomammin.
"Mitä minä tein?" hän kysyi, samalla kun vetäytyi kauemmas mekosta kuin olisi pelännyt sen hyökkäävän kimppuunsa.

"Et mitään. Olet oikeassa, ruoka on tärkeää", Wolfie vastasi. Tyhmäkin oppisi, ettei kannattaisi mennä Murielin ja ruoan väliin. Yö oli tainnut olla tarpeeksi hetkeksi, eikä mies halunnut ahdistella naista, joka suhtautui hänen lähestymiseensä varsin innottomasti. Hän ei halunnut ajaa Murielia luotaan uudelleen.

Muriel yritti tavoittaa Wolfien katseen.
"Onko tämä jokin peli?" hän kysyi, nousten istumaan. Hän veti jalat koukkuun alastonta vartaloaan vasten ja nojasi leuan polviinsa.

"Ei, en ole hyvä peleissä", Wolfie sanoi ja suki hiuksiaan taakse. Nekin tuntuivat nihkeiltä. Ehkä hänen pitäisi käydä uimassa ja huuhtoa pois kuumuus.
"Etkö tule syömään?"

Muriel tuijotti Wolfieta.
"Mitä minä tein?" hän kysyi uudelleen.
Hänellä oli lahja tuhota suhteensa.

"Muistutit vain ruoan tärkeydestä", Wolfie rauhoitteli ja työnsi olennaisimmat tavarat shortsiensa taskuun. Ikkunoista ei näkynyt liikettä. Ehkä he olivat tänään ainoat täällä omistajien ohella.

Syke tuntui muuttuneen melkein kuvottavan nopeaksi, sydän hakkasi levotonta tahtia.
"En tarkoittanut, että haluaisin sinun lopettavan sen, mitä olit tekemässä", Muriel vetosi.

"Muriel, ei se haittaa. Onhan meillä loma aikaa", Wolfie vastasi ja tarjosi naiselle alushousuja.
"Tuletko perästä, jos menen syömään?" hän tarjosi.

Murielin leukaperät kiristyivät.
"En haluaisi, että menet", hän vastasi, katsoen alushousuja kuin jotakin vierasta esinettä, joka saattaisi osoittautua uhaksi.
Hän oli satuttanut Wolfieta aiemmin, ja juuri se teki tästä kaikesta niin kipeää.
"Tulisit takaisin sänkyyn, rakas."

"Nytkö unohdit ruoan tärkeyden?" Wolfie kysyi.
"Ei sinun ole pakko tulla. Käyn aamupalalla ja ehkä uimassa, jotta olisin vähemmän hikinen, ja tulen sitten takaisin."

"Ruoka on tärkeää", Muriel vastasi, yrittäen tavoittaa Wolfien katseen.
"Mutta niin on rakastelukin."
Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut olonsa niin epävarmaksi.

"Niin on – ja olen onnellinen, että teimme niin läpi yön", mies muistutti ja soi Murielille lempeän hymyn.
"Älä huoli, palaan pian", Wolfie lupasi ja astui sitten mökin ovesta kuistille. Meren tuoksu oli vahva ja tropiikin kostea lämpö tuntui voimistavan koko ympäröivän luonnon tuoksuja. Hän oli melko varma, että saattoi erottaa myös herkullisen ruoan aromin mitä lähemmäs pääsi päärakennusta.

Oli täysin oikeutettua, että Muriel tunsi olonsa hylätyksi.
Pienessä mökissä oli oikeastaan liian tukahduttavaa tähän aikaan päivästä, varsinkin kostealla ilmalla, mutta siitä huolimatta hän kiskoi paidan takaisin päälleen, pujottautui alushousuihinsa ja ryömi sitten peiton alle.
Täysin oikeutettua, hän muistutti itseään.

Wolfie palasi tukahduttavan kuumalta ja kostealta tuntuvaan mökkiin jokusta tovia myöhemmin ja ensi toikseen avasi sälekaihtimia muistuttavat ikkunalasit, jotta merituuli pääsi puhaltamaan tilan läpi.
Meren suola viipyi hänen ihollaan ja kosteissa hiuksissa, kun mies kiemurteli ulos kastuneesta t-paidasta.
"Muriel?"

Muriel ei ollut koskaan perustanut mököttämisestä. Hänen tyyliään oli pikemminkin rähistä ja paiskoa tavaroita - mutta vain sellaisia, jotka eivät särkyneet, kuten tiskirättejä - ja huolehtia sitten sopimisesta aivan yhtä kiihkeästi.
Nyt hänen mielensä oli kuitenkin säilynyt synkkänä.
Kuullessaan Wolfien kutsuvan hänen nimeään hän sysäsi peiton reunaa hieman alemmas.
"Oliko lounas maittava?"

"Oikein maittava", Wolfie vastasi ja ravisti päätään, mikä sai kurittomat hiukset riehaantumaan.
"Heillä on varsin erinomaista kalacurryä. Ja uimareissu oli ihana", mies totesi ja riisui myös märät shortsit, kömpien sitten alastomana Murielin viereen.

"Vai niin", Muriel vastasi ja inhosi hetken itseään, sillä hänen olisi tehnyt mieli kääntää Wolfielle selkänsä. Ryhdistäydy, nainen, sinä et ole sellainen.
Selän kääntämisen sijaan hän kierähti niin, että näki Wolfien ja tämän hyvin alastoman vartalon.
"Ja mitähän tahtoisit tehdä nyt, rakas?"

"Ajattelin tulla kysymään, oletko muuttanut mielesi ja haluaisitko tehdä jotain", Wolfie vastasi vetäen tyynyn päänsä alle ja asettuen rennosti selälleen.
"Uiminen oli oikein mukavaa. Meri ei ollut liian raju, kun tuuli on tyyntynyt. Voisimme varmaan myös vuokrata kanootin ja meloa viereiselle saarelle."

Muriel tutki Wolfien kasvojen profiilia hetken ja ojensi sitten kätensä silittämään miehen paljasta vatsaa.
"Haluan", hän vastasi.
"Ensin haluaisin jatkaa siitä, mihin jäimme."

"Eikö sinunkin pitäisi saada lounasta?" Wolfie kysyi ja katseli kättä, joka sai väreet kulkemaan hänen ihollaan.
"Siellä on varmasti myös erinomaista tofucurryä tarjolla. Ja söin heidän pannukakkujaan siirapilla, jotka olivat hyvin herkullisia."

"Mm-hmm", Muriel vastasi viipyillen ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, katsellen Wolfieta mietteliäästi ripsiensä lomasta.
"Anna kun maistan."
Hän kumartui miehen ylle hamuamaan suudelmaa tämän huulilta.

Wolfie vastasi suudelmaan koskettaen naisen poskea. Hänellä oli levoton tunne, ettei kaikki ollut aivan kunnossa, mutta hän ei ollut varma, mitä tarkalleen oli tehnyt.
Suudelma tuntui lämmittävän verta.
"Kieltäytyisitkö ruoasta? Eikö se tarkoita sinun olevan sairas?"

"Minä olen sairas", Muriel vastasi, näykäten Wolfien alahuulta, jolta saattoi vielä maistaa meren suolan. Hän antoi sormiensa upota punaisiin hiuksiin ja tukistaa niitä kevyesti.
"Hylkäsit minut tänne yksin. Olen sairas himosta ja rakkaudesta."

Pikkukaveri ei selvästi tarvinnut enempää sytykettä herätäkseen. Wolfien piti vetää syvään henkeä kasatakseen itseään, kun tukistus sai ihon kihelmöimään.
"Oletko?" hän kysyi käheällä epäuskolla ja kiersi kättään Murielin ympärille.

Muriel kohottautui hieman ylemmäs tutkimaan Wolfien kasvoja.
"Rakas", hän vetosi.
"Sanoit sen itsekin. Olen sairas, jos kieltäydyn ruuasta."
Hän kumartui painamaan uuden suudelman miehen huulille ennen kuin kipusi hajareisin tämän syliin.
"Mitähän me voisimme tehdä asialle, hmm?"

Wolfie nielaisi. Viimeistään syliin kiipeäminen varmisti, että veri karkasi päästä etelään ja sai jonkin muun kuin järjen hallitsemaan häntä. Käsi kosketti Murielin vatsaa.
"Voisimme varmaankin rakastella", hän sanoi paljastavalla käheydellä ja siveli naisen lämmintä ihoa sormillaan.

Muriel tunsi kipeän möykyn, joka oli jumiutunut jonnekin hänen sydämensä viereen, sulavan pois.
"Sinä jumalainen mies", hän kehräsi, kun kumartui painamaan suudelman Wolfien huulille.
"Jumalainen, alaston mies."

Pikkukaveri ei välittänyt lainkaan siitä, kuinka tosissaan sanat oli sanottu. Wolfie vastasi suudelmaan kaivaten, kädet Murielin lantiolle valuen.
Toinen tosin hapuili jo vaivihkaa lattialla, missä yöllä kunnolla korkattu ehkäisypakkaus lojui.

Se, että Wolfie reagoi hänen sanoihinsa ja kosketukseensa sillä tavoin, sai Murielin hyvän tuulen palaamaan. Hän antoi suudelmiensa valua miehen kaulalle, ennen kuin kohottautui takaisin istumaan ja nykäisi paidan päänsä yli välittämättä siitä, että se jätti hänen hiuksensa villiintyneiksi.
Pienessä mökissä oli viileämpää nyt, kun merituuli pääsi puhaltamaan sen lävitse.

Hänen ei olisi pitänyt kiirehtiä. Hänen olisi pitänyt olla huomaavainen herrasmies, joka... Jotakin. Wolfien oli vaikea ajatella.
Hän houkutteli Murielia takaisin suudelmaan ja löysi käteensä pienen pakkauksen, jonka rapina sai hänet tuntemaan itsensä Pavlovin koiraksi.

Alushousut saivat seurata paitaa lattialle ennen kuin Muriel kumartui takaisin suudelmaan. Hänen toinen kätensä seurasi Wolfien käsivartta, ja kun hänen sormensa tapasivat tutun, rapisevan pakkausmateriaalin, ne poimivat sen itselleen.
Kaikki oli taas hyvin.
Pieni pakkaus aukesi näppärästi, ja hän saattoi tiputtaa sen huolettomasti lattialle, sillä täällä ei ollut koiria, jotka voisivat niellä sen.
Hän siirsi kätensä heidän väliinsä auttamaan ehkäisyn paikoilleen.

Wolfie veti terävästi henkeä kosketuksesta. Rauhassa, pikkukaveri, ei innostuta liikaa. Silti pieni valo vilkutti hänen päässään sinnikkäästi: Muriel koskettaa sinua. Muriel. Koskettaa. Sinua.
Kuumeinen hehku oli noussut vihreisiin silmiin. Ne tutkivat naisen kasvoja pyytäen.

Sillä hetkellä Muriel tunsi itsensä hyvin rakastetuksi. Hän oli riittävän kypsä tietääkseen, etteivät rakkaus ja himo olleet sama asia - ja juuri siksi hän tunsikin niin.
Tämä mies rakasti häntä.
Hän kupersi kätensä hetkeksi kummallekin pisamaiselle poskelle ja painoi Wolfien huulille pitkän, hellän suudelman ennen kuin vapautti kätensä niin, että saattoi auttaa heidät lähemmäs toisiaan.

Valo vilkutti miehen mielessä, johon ei enää mahtunut muuta. Muriel sai hänet huokaamaan matalasti, melkein epäuskoisesta mielihyvästä ja kädet hakeutumaan naisen lantiolla kannustamaan sitä.
Muriel oli aina ollut aivan liian hyvää ollakseen totta, mutta tässä he olivat.

Muriel alkoi todella ymmärtää, mitä hänen pieni siskonsa oli tarkoittanut puhuessaan tähdistä.
Pienen mökin ilma tuntui hyvin lämpimältä ja tuntui takertuvan nihkeänä iholle, vaikka hän tuskin huomasi sitä. Hänelle olemassa oli vain pehmeä, keinuva rytmi, joka oli kuin toisintoa niiden aaltojen rytmistä, jota kurottautuivat valkealle hiekalle vain perääntyäkseen takaisin.
Hän ei huomannut kuumuutta vielä silloinkaan, kun mielihyvä tempaisi hänet mukaansa yhtä varmasti kuin merivirta.

Murielin mielihyvän katseleminen tuntui yhtä hyvältä kuin hänen omansa purkautuminen, mikä sai Wolfien painamaan silmänsä hetkeksi kiinni ja huokaamaan melkein muristen, kädet edelleen naisen lantiolla viipyen.
"Luoja, miten olet uskomaton", mies mumisi halaten Murielia rintaansa vasten.

Murielin katseessa viipyi yhä kuumeinen hehku, kun hän vaipui Wolfien syliin.
"Me olemme", hän kehräsi vastaukseksi, nenänpää miehen kaulaa vasten painuen
"Sinä jumalainen mies."

"Sinä jumalainen nainen", Wolfie vastasi käheästi ja hautasi kasvonsa Murielin hiuksiin, kiertäen käsivartensa lujemmin naisen ympärille.
"Rakastan sinua. Rakastan sinua koko sydämestäni", hän mumisi pehmeästi.

Juuri nyt Murielin oli vaikea muistaa, minkä vuoksi hän oli pelännyt sanojen kuulemista melkein yhtä paljon kuin niiden sanomista.
"Et je t'aime, mon amour", hän vastasi, huulet kaulan ihoa hipoen.

Sykkeen hurja jyske tyyntyi hiljalleen, kun Wolfien käsi vaelsi melkein meditoivassa rytmissä Murielin selkää pitkin.
"Ja nyt", hän sanoi pehmeästi, kiepauttaen naisen sitten selälleen sängylle. Wolfie painoi suudelman Murielin rinnalle ja ponnisti sitten istumaan ja ylös jaloilleen.
"Mennään melomaan kanootilla, eikö?"

Muriel kiepahti selälleen ja ojensi käsivarret päänsä yläpuolelle venytellen nautinnollisesti.
"Mmm", hän vastasi ja ojensi toista pitkää säärtään tökätäkseen sillä Wolfieta.
"Etsi minulle vaatteet, mies."

"Minusta sinun kannattaisi kulkea alasti, nainen", Wolfie vastasi ja pujottautui takaisin märkiin uimashortseihinsa, kiemurrellen hetken epämukavasta tunteesta. Onneksi täällä märkä oli lämmintä.

Muriel kurottautui hieman pidemmälle, jotta saattoi yrittää tökätä varpaillaan Wolfien valitettavasti uimashortsien alle peittynyttä pakaraa.
"Muut eivät ehkä katsoisi sitä yhtä hyvällä."

"Älä aliarvioi itseäsi", Wolfie vastasi ja työnsi vedenkestävään pussiin suljetun lompakon taskuunsa. Puhelimesta ei ollut merkittävästi hyötyä, sillä internet oli täällä olematon eikä hän kaivannut ulkomaailman yhteydenottoja.

Muriel ojensi jalkaansa uudelleen, tällä kertaa silittääkseen samaista pakaraa varpaallaan.
"Ja minä vain päätyisin polttamaan ihoni", hän jatkoi.
"Siinä olen tullut isän sukuun, valitettavasti."

"Minulla on aurinkorasvaa", Wolfie muistutti ja veti kuivan, ironisella sloganilla piristetyn t-paidan päänsä yli.
"Ja siellä on pilvistä", hän lisäsi poikamaisesti hymyillen ja nojasi selkänsä mökin oveen.

Muriel ojensi vielä kerran jalkaansa, mutta nyt Wolfie oli jo liian kaukana. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kiepauttaa itsensä istumaan sängyn reunalle.
"Mutta jos haluan säästää tämän vain sinun silmillesi, rakas?" hän kysyi, viitaten kädellään kohti vartaloaan.
"Voin tepastella alasti aina kun olemme kahden."

"Saanko tuon kirjallisena?" Wolfie kysyi kohottaen toista punertavaa kulmaansa. Miellyttävä, onnellinen raukeus sekoittui adrenaliiniin. Niin mielellään kuin hän olisikin linnoittautunut tänne, he olivat paratiisissa ja se pitäisi kokea.

"Tiedäthän, että minä olen sanani mittainen nainen", Muriel huomautti, kun nousi viimein jaloilleen. Hän katsahti mietteliäästi ympärilleen heidän pienessä mökissään ja kumartui sitten kaivelemaan rinkkansa sisältöä.
"Mutta allekirjoitan kyllä sopimuksen, jos näet tarpeelliseksi kirjata sellaisen."

Wolfien suupieli nykäisi ja mies hapuili rinkkansa taskusta kuitin ja koirien pureskeleman mustekynän.
"Minä, Muriel Geneviève Nightingale, lupaan tepastella alasti aina, kun olen kaksin Wolfien kanssa", mies mumisi kirjoittaessaan, veti viivan allekirjoitukselle ja ojensi kynää poikamaisesti virnistäen Murielille.

Muriel oli pujottautunut sillä väliin turkoosiin, kaksiosaiseen uimapukuun ja veti nyt kevyen lintumekon päänsä yli tultuaan siihen tulokseen, ettei se ollut vielä liian hikinen tai kärsinyt.
Se, että Wolfie todella kirjoitti sopimuksen, sai hänen tummat silmänsä siristymään hymystä, ja hän astui lähemmäs ottaakseen sekä kuitin että kynän vastaan.
"Tarvitsetko myös nimenselvennyksen?"

"Jep", Wolfie vastasi ja tuuppasi mökin oven jo auki. Ainakaan nyt ei satanut, vaikka taivas oli pilvessä. Mutta maisema tulvi väriä siitä huolimatta ja meren tuoksu tuntui vahvana.
"Mennäänkö?"

Muriel lisäsi nimenselvennyksen kiemuraisen allekirjoituksensa perään ja taittoi paperin sitten kahtia. Hän sujautti sen suurieleisesti takaisin miehen rinkkaan yhdessä epäilyttävän pureskellun kynän kanssa ja taputti vielä taskua.
Hän oli sanojensa mittainen nainen.
"Mennään", hän vastasi, laskien aurinkolasit nenälleen.
"Paratiisi odottaa."

Wolfie johdatti Murielin pikkuruisen mökkikylän läpi kanoottitelineille, josta mies veti yhden alas.
"Kokeillaan meloa tuolle viereiselle saarelle", hän ehdotti peruuttaessaan hiekkaista rantaa pitkin veteen, raahaten punaista kanoottia mukanaan.

Tuntui edelleen aivan yhtä uskomattomalta astua ulos pikkuisen mökin ovesta suoraan paratiisiin, jossa taivas oli sininen ja hiekka valkeaa.
"Tästä tulee nostalginen olo", Muriel huomautti, kun tarttui kanoottiin auttaakseen Wolfieta siirtämään sen veteen.
"Monessako paikassa olemme meloneet, rakas?"

"Olen tainnut mennä laskuissa sekaisin", Wolfie sanoi ja kahlasi reisiään myöten rantaan vyöryviin aaltoihin, pidellen kanoottia, jotta Muriel pääsisi kiipeämään kyytiin.
Hän seurasi perässä, polskien hetken jaloillaan, jotta sai kiepautettua itsensä laidan yli. Sitten mies tarttui melaan ja lähti työntämään heitä aaltojen poikki kohti asumattomaksi sanottua saarta.

"Ehkei sillä ole väliä", Muriel vastasi. Hän tiesi, että kykeni palauttamaan muistiinsa jokaisen niistä paikoista, joissa he olivat olleet. Ja vaikka osa hetkistä oli kenties kadonnut, tärkeimmät kulkivat yhä hänen mukanaan.
Hän oli hyvillään siitä, että pääsi kipuamaan kanoottiin yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Kädet löysivät tutun otteen melasta niin kuin välissä ei olisi ollut kuukausia ja vuosia.
"Mitä luulet, että löydämme saarelta, Wolfie?"

"Yksisarvisia tai ehkä Godzillan", Wolfie vastasi työntäen kanoottia voimakkain vedoin sen perästä käsin. Virtaus saarten välissä oli voimakas ja työnsi kanoottia sivuun kurssista, mutta he pääsisivät kyllä rantautumaan jossain kohtaa rantaviivaa.
"Mutta ainakin hiekkaa, kiviä, puita ja pusikkoja."

Muriel puhahti.
"Tuo saari on ihan liian pieni Godzillalle", hän huomautti epäillen.
"Ellei sitten keskenkasvuista."
Hän oli sovittanut melonnan samaan tahtiin Wolfien kanssa, muistaen, kuinka hyvältä oli tuntunut lipua yhteisellä ponnistuksella eteenpäin.
"Ötököitä."

Wolfie hyppäsi kanootista aaltoihin, kun he olivat päässeet suojaan tuulen villitsemästä virtauksesta ja meloneet hetken saaren rannan suuntaisesti. Vesi ulottui vyötäröön, ja mies veti veneen rantaan, raahaten sen pitkälle hiekalle.
Hän sitoi köyden huolellisesti lähimpään palmuun, sillä haaksirikkoutuminen oli romanttisempi ajatuksena kuin todellisuutena.

Muriel huomasi tuon tuosta unohtuvansa katselemaan Wolfieta. Ja aina kun hän unohtui, hänen kätensä alkoivat kaivata mahdollisuutta koskettaa.
Niin kuin silloin kauan sitten.
Hän hyppäsi kanootista rantaveteen niin, että mies saattoi kiskoa sen lopun matkaa hiekalle.
"Asumaton saari. Voimme teeskennellä, että olemme ensimmäiset ihmiset täällä."

"Niin voimme", Wolfie vastasi.
"Ja voisit hyvin tepastella alasti – olet kaksin kanssani", mies huomautti huvittuneena ja sukaisi kurittomia, punertavia hiuksia pois kasvoiltaan.
Hän suuntasi lähemmäs saarta peittävää, rehevää trooppista metsää ja pujottautui pensaiden lomasta puiden sekaan.

Muriel puhahti ja seurasi miestä metsään.
"Täällä on ötököitä", hän muistutti, kun metsän tuttu ja silti vieras tuoksu kietoutui hänen ympärilleen.
"Olisitko valmis altistamaan itsesi niille, hmm?"

"En pelkää muutamaa pientä ötökkää", Wolfie vastasi ja hätisti hyttysiä läheltään. Onneksi malarialääkitys oli voimassa.
"Eikö sinua houkuta tutkimusmatka?"

"Tietenkin houkuttaa", Muriel vakuutti ja kurottui huitaisemaan yhden erityisen sinnikkään hyttysen Wolfien niskalta.
"Olisitko halunnut tehdä sen alasti?"

"Ei, meidän sopimuksemme oli sinun alastomuutesi. Ja olet edelleen vaatteissa, vaikka olemme ihan kaksin ja allekirjoitit sopimuksenkin", Wolfie muistutti ja pujottautui puunrunkojen lomasta syvemmälle metsään. Latvusto oli niin tiheä, että metsässä vallitsi melkein hämärä vihreys taivaan pysyessä sinnikkäästi pilvessä.

"Minä allekirjoitin sopimuksen", Muriel myönsi. Ja koska hän oli sisimmässään yllytyshullu, hän tarttui mekkonsa helmaan ja nykäisi sen sitten päänsä yli.
"Raavitko selkääni, jos hyönteiset hyökkäävät kimppuuni?"

"Totta kai", Wolfie lupasi.
"Voin leyhyttää sinua palmunlehdellä", hän sanoi ja tutki uteliaana maata peittävää, harvempaa kasvistoa, puiden rungoilla kiipeileviä köynnöksiä ja latvustossa vilahtelevia lintuja. Hän oli melko varma, että näki myös pienen apinan vilahtavan oksien lomassa.

"Sankarini", Muriel vastasi ja riisui kaikessa hiljaisuudessa myös uimapuvun yläosan, kiepauttaen sen samaan, pieneen nyyttiin mekkonsa kanssa.
Jokin pieni vilahti pakoon hänen jalkojensa vieritse ja sai hetkeksi hänen huomionsa.
"Kerroinko sinulle, että Tiarnan osti siskolleni häälahjaksi saaren?"

Wolfie näki silmäkulmastaan liikkeen ja unohtui sitten katselemaan Murielia niin, että käveli suoraan päin puun karheaa runkoa.
"Saaren? Kokonaisen saaren? Huh huh", hän vihelsi epäuskoisena ja hieroi kipeää poskeaan.

Muriel pohti juuri, riisuisiko myös uimapuvun alaosan, kun tömähdys sai hänet hätkähtämään.
"Rakas, sinun pitää katsoa eteesi?" hän vetosi ja astui lähemmäs.
"Sattuiko? Anna kun katson."

"Ei, ei sattunut", Wolfie vastasi, voimatta vieläkään irrottaa katsettaan Murielista. Sormenpäät kohosivat silittämään paljastunutta ihoa.
"Toivoisitko sinäkin omaa saarta syntymäpäivälahjaksi?"

Muriel tarttui siitä huolimatta Wolfien leukaan ja käänsi miehen kasvoja niin, että saattoi tutkia tämän poskea katseellaan.
"Jäät henkiin", hän esitti tuomionsa ja kurotti hipaisemaan kovia kokenutta poskea huulillaan.
Toinen suupieli nykäisi.
"Herkulliset syntymäpäiväkakut ovat enemmän minun makuuni, mitä lahjoihin tulee."

"Olisi pitänyt arvata", Wolfie mumisi takaisin, kädet naisen paljaalla yläkeholla ihailevina vaeltaen. Hän kumartui alemmas ja hamusi herkkää ihoa myös huulillaan.
"Lupaan leipoa sinulle sellaisen tai useamman."

"Hyvä", Muriel vastasi ja kallisti hieman päätään, kun huulet hamusivat hänen ihoaan.
"Haluan vähintään kolmikerroksisen kakun."

"Vain kolme kerrosta?" Wolfie kysyi kiertäen kätensä Murielin vyötärölle. Hän valutti ne naisen reisille, koppasi tämän hajareisin syliinsä ja sulki Murielin itsensä ja puunrungon väliin, jatkaen ihon hamuamista.

"Vähintään kolme", Muriel muistutti, ja teki nopean päätöksen antaa vaatenipun pudota maahan niin, että saattoi kietoa käsivartensa Wolfien niskan taakse.
"Mm, rakas, oletko jotakin vailla..?"

"En, kunhan katselen", Wolfie vastasi pehmeästi mumisten, huulet iholla vaeltaen. Kädet hakivat lujempaa otetta reisistä.
"Ja vähän maistelen", hän lisäsi näykäten rinnan ihoa kevyesti.

Muriel kietoi jalkojaan paremmin miehen ympärille.
"Vai niin", hän kehräsi, vetäen henkeä kun huulet hipoivat herkkää ihoa.
"Täytekakutko saivat sinut nälkäiseksi?"

"Ehdottomasti. Minä suorastaan jumaloin täytekakkuja", Wolfie hymisi ja laski hitaasti Murielin jalat maahan, valuen vuorostaan itse polvilleen ja alemmas.
Hampaat koskettivat vatsaa, kun käsi nousi ylös reittä.

"Mies minun makuuni", Muriel hymisi, nojaten selkänsä kevyesti puunrunkoon vielä silloinkin, kun hänen jalkansa kohtasivat metsänpohjan. Hän ei luottanut siihen, että ne välttämättä kannattelisivat hänen painoaan.
"Millaista kakkua mietit, rakkaani?"

Wolfie naurahti käheästi ja ujutti bikinien alaosaa pois tieltä, jotta pääsi valumaan suudelmineen alavatsalle.
"Siinä voisi olla suklaakakku, ehkä mehukas mutakakku", hän mumisi suudelmien lomassa.
"Ja runsaasti kermaa ja kinuskia. Ehkä mangoa ja persikkaa välissä."

"Mmm, kuulostaa hyvältä", Muriel vastasi, antaen silmiensä painua kiinni.
"Tiedät, että rakastan suklaata."
Ja miehiä, jotka osasivat kokata.

"Voisin tehdä myös sateenkaarikakun", Wolfie hymisi ujuttaen bikinien alaosaa paremmin pois tieltä, jotta pääsi valumaan suudelmineen alemmas.
"Tai raikkaan sitrusjuustokakun... Tai perinteisen täytekakun, jossa olisi tuoreita marjoja ja hedelmiä."

Muriel alkoi harkita, että hankkiutuisi bikinien alaosasta kokonaan eroon. Hän epäili, tai ainakin halusi juuri nyt uskoa, ettei täällä olisi niille samanlaista vaaraa kuin Wolfien kotona, missä vaatekappaleilla oli tapana kadota. Sellaista koiranpennun kanssa eläminen oli.
"Voisit tehdä ne kaikki, rakas."

"Mmmh, niin voisin", Wolfie vastasi työntäen naisen jalkoja kauemmas toisistaan, jotta pääsi koskettamaan rohkeammin.
"Voisin tehdä myös red velvet -kakun ja jäätelökakun."

Muriel nojautui paremmin puun runkoa vasten, toinen käsi Wolfien hiusten joukkoon upoten.
"Se kuulostaa aina vain paremmalta", hän vakuutti ääni kosketuksesta hetkeksi särkyen.

"Voisin tehdä myös mustikkamuffinsseja ja sitruunacremellä täytettyjä", Wolfie sanoi suudelmien lomassa, halaten Murielia lähemmäs itseään.
"Ja suolaisia nekkuja ja omatekoisia sorbetteja. Vadelmaa, sitruunaa, kiivipäärynää, mangoa..."

"Mmhmm", Muriel hyrisi, samaan aikaan kosketukselle ja ajatukselle kaikista niistä ihanista asioista, joita Wolfie voisi hänelle tarjoilla.
"Sinä jumalainen... mies."

Wolfie hukuttautui Murielin tuoksuun ja lämpimän ihon makuun.
"Ehkä haluaisit myös jotain suolaista syntymäpäivänäsi", hän mumisi vetäytyessään hengittämään.
"Bruschettaa, ehkä, tai aasialaisilla mauilla rikastettua pizzaa, ehkä."

Siinä vaiheessa Murielin oli varsin vaikea keskittyä ajatukseen syntymäpäivistä, jotka siinsivät jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa kuukautena, jonka nimeä hän ei olisi juuri nyt kyennyt toistamaan.
"Mm, ehdottomasti", hän vastasi ja katsahti Wolfieta ripsiensä lomasta, katse kuumeisena palaen.

Wolfie kohtasi Murielin katseen, samanlainen kuumeinen hehku omissakin silmissään, ja sukelsi sitten takaisin intohimoisten, eteläisten suudelmien pariin.
Pikkukaveri saisi kaipaamaansa huomiota myöhemmin. Nyt hän halusi keskittyä vain Murieliin.

Muriel oli hyvin kiitollinen puunrungon antamasta tuesta.
Kuten myös siitä, että he olivat tällä saarella oletetusti ainoat, jotka todella voisivat häiriintyä ja loukkaantua siitä, että hän antoi mielihyvänsä myös kuulua.
Luonto ei varmasti pahoittaisi mieltään.

Wolfie tunsi järkensä lipsuvan otteesta kuunnellessaan Murielia. Hitto vie.
Pikkukaverikin teki olon melkein tuskaisaksi. Hän ei voisi päästä tarpeeksi lähelle tai saada tarpeekseen. Ehkä tämä oli kaikki unta. Muriel enemmän kuin paratiisi heidän ympärillään.

Tähdet syttyivät jälleen.
Eikä Muriel enää edes hämmästynyt sitä, sen enempää kuin aallon lailla vyöryvää tunnetta, joka pyyhkäisi hänen ylitseen, ja jätti hänen kehonsa miellyttäväksi ja raukeaksi.
"Jumalainen mies..." hän kehräsi käheästi.

Wolfie viipyi polvillaan, pää Murielin vatsaa vasten nojaten ja tasasi hengitystään.
"Sinä jumalainen nainen", hän vastasi yhtä käheästi ja tunsi omat polvensa hieman huteriksi, ujuttaen bikinit haikeasti takaisin paikalleen.

Muriel nykäisi alaosan takaisin paikoilleen ja antoi sitten jalkojensa pettää, valuen istumaan selkä puunrunkoa vasten nojaten. Se saattoi naarmuttaa hänen selkäänsä, tai sitten ei, hän ei sitä huomannut.
Hän ojensi käsiään Wolfieta kohti.
"Tule tänne, rakas."

Välittämättä möyheästä kasvistosta ja hitaasti mullaksi muuttuvasta hakkeesta Wolfie kiersi kätensä Murielin ympärille ja painoi kasvonsa vasten naisen hartiaa.
He olivat aina tainneet erikoistua ulkoilmaan.

Muriel halasi Wolfien syliinsä ja hengitti syvään miehen tuoksua. Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon, samalla kun toinen käsi laskeutui silittämään miehen selkää.
"Ajat minut aina hulluuteen."

"Niin kuin sinä minut", mies mumisi ja joutui pohtimaan hetken, kävivätkö sanat edes järkeen. Hänen ajatuksensa olivat hajaantuneet ja sanat kadonneet otteesta.
"Olet hyvin herkullinen."

Muriel nauroi hiljaa.
"Teit minun oloni todella hyväksi", hän kehräsi, hamuten Wolfien korvaa huulillaan.
"Mitä minä voisin tehdä sinun hyväksesi, rakas?"

"Hyvä", Wolfie vastasi käheästi ja painoi suudelman Murielin kaulalle.
"Onko sinulla ajatuksia?" hän kysyi naurahtaen ja silitti naisen paljasta kylkeä, antaen kosketuksen nousta ihaillen ylemmäs.

"Paljonkin", Muriel vakuutti. Samalla kun Wolfien sormet valuivat ylemmäs, hänen omansa lähtivät laskeutumaan alemmas. Ne pysähtyivät uimashortsien vyötärönauhalle ja jäivät hivelemään sitä mietteliäinä.
Ja sujahtivat sitten sen alle.

Wolfie ähkäisi, tasapainotellen tuskan ja nautinnon välimaastossa. Muriel ajaisi hänet hulluksi. Täysin hulluksi.
Pikkukaveri ei epäröinyt kertoessaan, kuinka paljon jumaloi naisen kosketusta.
Mies hamusi kiitollisena naisen kaulaa.

Muriel oli huomaavainen nainen. Huomaavainen ja ajattelevainen. Hän ujutti uimashortseja alemmas, ennen kuin vei kätensä paremmin hyväilemään Wolfieta.
"Jumalainen mieheni", hän kehräsi samalla hellästi tämän korvaan.

Hengitys muuttui raskaammaksi, kun koko keho pyrki vastaamaan kosketukseen, hakeutui lähemmäs kättä, ja Wolfie hengitti melkein epätoivoisesti naisen kaulaa vasten.
"Sinä... Olet... Jumalainen", hän mumisi.

Tällaisina hetkinä Muriel tunsi aina syvää, melkein pelottavaa hellyyttä. Jokin siinä, kuinka avuttomalta Wolfie vaikutti juuri nyt, herätti hänessä halun suojella miestä.
Ja pitää tätä hyvänä.
Huulet hamusivat miehen ohimoa.
"Mon amour."

Sormet hapuilivat otetta Murielin vyötäröltä, kun hengitys vavahti ja hiljainen, epäuskoinen vaikerrus karkasi huulten välistä.
Mielihyvä purkautui voimalla, joka sai hänen maailmansa keinahtamaan. Hänen pitäisi varmaan huuhtoa shortsinsa meressä.
Mutta tämä oli sen arvoista.

Muriel halasi Wolfien tiukasti syliinsä ja painoi suukon tämän ohimolle. Hitaasti hän siirsi kättään, niin että saattoi kietoa molemmat käsivartensa miehen vartalon ympärille.
Maa heidän allaan tuntui hohkaavan lämpöä, tai ehkä se hohkasikin heidän kehoistaan.

"Rakastan sinua", Wolfie vetosi melkein epätoivoisena, silittäen Murielin kylkeä. Raukea mielihyvä viipyi hänen jäsenissään ja sai pään lepäämään naisen hartiaa vasten.
"Et voi ymmärtää, kuinka paljon."

Muriel valui parempaan asentoon puunrunkoa vasten, niin että Wolfie saattoi lepuuttaa päätään hänen hartiaansa vasten. Miehen paino, joka painautui hänen kehoaan vasten, tuntui hyvältä.
"Minäkin rakastan sinua, hassu mies."

Vei hetken, ennen kuin Wolfie tunsi toipuneensa kokemuksesta tarpeeksi kiivetäkseen jaloilleen.
"Käydäänkö uimassa?" hän ehdotti ojentaen Murielille kätensä auttaakseen naisen ylös. Hän voisi kenties huuhtoa hieman shortsejaan.

Hetken Murielin olisi tehnyt vetää mies takaisin lähelleen. Mutta heillä olisi aikaa maata sylikkäin.
"Käydään", hän vastasi, antaen tämän auttaa itsensä seisomaan.
Hymy viipyi hänen huulillaan, kun hän nojautui suukottamaan miestä.

Wolfie vastasi suudelmaan ja vaelsi sitten kiireettä, käsi Murielin käteen punottuna, valkealle hiekkarannalle ja lämpimään vesirajaan.
Pilvipeite rakoili ja sai veden välkkymään paikoin turkoosina, paikoin sinisenä ja paikoin melkein teräksisenä.
Mies kahlasi aaltoihin ja sukelsi niiden syleilyyn.

Muriel poimi mekkonsa ja uimapukunsa yläosan mukaan, muttei vaivautunut pukemaan kumpaakaan ylleen.
Täällä ei ollut kerään häiriintymässä.
Hän pudotti ne rannan valkealle hiekalle, riittävän kauas ahnaista aalloista, ennen kuin seurasi Wolfieta veteen ja liukui sen syleilyyn.

Wolfie sukelsi esiin, sukien märkiä hiuksia taakse kasvoiltaan. Shortsit rakkauden hetkestä siistittynä ja kiersi kätensä Murielin vyötärölle, hakien naista syliinsä.
Hän saattoi suunnitella heittävänsä Murielin aaltoihin.

Tällä kertaa Muriel oli paremmin varautunut kuin viimeksi.
Hän antoi Wolfien nostaa itsensä syliinsä, mutta yritti kiertää kätensä ja jalkansa tämän vartalon ympärille, takertua kiinni kuin mustekala.

Se hankaloitti suunnitelmaa. Wolfie pohti hetken, mitä tehdä. Muriel oli lahjakas mustekala.
Lopulta miehen vihreät kissansilmät tuikahtivat, hän harppasi parilla askeleella vauhtia ja heittäytyi sitten itse Muriel mukanaan rantaan vyöryviin aaltoihin.

Muriel ehti nähdä pilkahduksen Wolfien silmissä, ja se riitti kertomaan, että mies oli keksinyt jotakin.
Sen vuoksi hän oli valmistautunut siinä vaiheessa, kun aallot sulkivat heidät molemmat sisäänsä. Mutta jopa lahjakkain mustekala joutui antamaan periksi, ja hän antoi raajojensa irrota miehen ympäriltä.

Aallot vyöryivät rantaan ja vetäytyivät sitten takaisin avaraan, siniseen mereen. Valkoista hiekkaa kirjoi siellä täällä pienet kivet, simpukankuoret ja sitkeät merilevät, jotka näyttivät keinuvalta ruoholta.
Wolfie nousi istumaan aaltojen työntäessä hänet matalikolle, vesi koukistettujen jalkojen ympärillä kohisten.

Kirkkaassa vedessä saattoi erottaa selvästi hahmon, joka liukui juuri vedenpinnan alapuolella Wolfieta kohti. Aallot jouduttivat sen kulkua, ja työnsivät sen lopulta suoraan miehen syliin. Kädet ja jalat lukkiutuivat tiukasti tämän ympärille, ennen kuin Muriel kohotti päänsä kunnolla vedestä ja pärskäytti vettä Wolfien kasvoille.

Wolfie nauroi käheästi ja kippasi heidät ympäri, painaen Murielin selän märkään hiekkaan ja rojauttaen itsensä hervottomana tämän päälle.
Aalto vyöryi yli ja sai punertavat hiukset valumaan märkinä silmille.

Muriel takertui Wolfieen kaikilla neljällä raajallaan.
"Manaatti", hän moitti hetkeä ennen, kuin aalto pyyhkäisi heidän ylitseen.
"Merimanaatti."

"Hmm?" Wolfie kysyi hilpeästi, tukka silmillä riippuen ja kohottautui kyynärpäiden varaan, Murielin päällä edelleen retkottaen.
Uusi aalto vyöryi rantaan ja hautasi heidät alleen, kaivaen hiekkaa heidän altaan.

"Rantautunut manaatti", Muriel jatkoi, tarttui Wolfien hiuksiin ja jakoi ne siististi kahtia otsalta, kuin olisi työntänyt verhoja sivuun. Mutta vain hetkeksi, sillä seuraava aalto sotki ne taas.
Sillä ei ollut väliä.
"Minun manaattini."

Se oli varmasti yhtä seksikäs valinta kuin suloinenkin. Mutta Wolfie olisi mitä vain niin kauan, kun saisi pitää Murielin omanaan.
Hän kiersi käsivarsiaan naisen ympärille ja ryömi heidät ylemmäs rannalle, missä aallot eivät ulottuneet enää kuin kylkeen.
Sitten mies vajosi suutelemaan naista.

Muriel olisi voinut jatkaa manaateista puhumista. Hän olisi voinut kertoa Wolfielle manaatista, joka kantoi hänen lankonsa nimeä ja kasvatti manaattien laumaa. Ja siitä, että oli harkinnut itsekin adoptoivansa sellaisen. Tai jonkin muun uhanalaisen lajin edustajan.
Hän ei tehnyt niin.
Sen sijaan hän upotti sormensa punaisten hiusten joukkoon ja maistoi meren suolan vastatessaan suudelmaan.

Halu poltti kuumana ja ilmeisen kyltymättömänä, kun Wolfie painoi Murielia alleen ja punoi toisen kätensä sormet naisen hiuksiin.
Toinen vaelsi alas kylkeä reidelle, leikittelemään bikinien alaosalla.

"Kultaparkani", Muriel mutisi hiljaa suudelmien lomasta.
"Teitä on laiminlyöty..."
Ja kenen syytä se oli? Mutta hän ei halunnut päästää polttavaa syyllisyyttä tälle pienelle saarelle, joka hetken ajan olisi heidän paratiisinsa.

"Mmhh", Wolfie mumisi vastauksena suudelmaa vasten ja manasi itsekseen tarvetta muistaa ehkäisy.
Vaikka se oli tärkeää.
Hän avasi shortsejaan ja valui Murielin kaulalle, näykkien sitä kaivaten.

Eikö tällainen ollut täysin sallittua, jos pari oli häämatkalla? Miksei sitten heille, Muriel perusteli itselleen, samalla kun levottomiksi muuttuneet kädet vaelsivat pitkin Wolfien selkää, jolle pitäisi muistaa lisätä aurinkorasvaa. Hän ei haluaisi rakkaansa palavan.
Kaulale vaeltava kosketus sai hänet unohtamaan sen huolen.

Wolfie nyhersi ehkäisyn paikalleen kärsimättömänä, aallot selkään lyöden ja työnsi pakkauksen huolella taskuunsa.
Sitten hän työnsi uimapuvun kangasta syrjään ja painui nälkäisesti lähemmäs, hakien Murielin kädet omiinsa ja painaen ne hiekkaan. Jos ohi olisi mennyt vene, joku olisi ehkä nähnyt vilauksen kalpeista, englantilaisista pakaroista shortsien yläpuolella, kun mies ahmi Murielia kyltymättömänä.

Jos Murielilla ei olisi ollut muuta ajateltavaa, hän olisi voinut kehrätä huomautuksen siitä, kuinka hänen jumalainen miehensä oli tällä kertaa paremmin varustautunut kuin heidän ensimmäisenä päivänään metsässä. Hän oli saattanut jopa kiusoitella jumalaista miestään hellästi.
Mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän kietoi jalkansa paremmin miehen ympärille ja mukautui rytmiin, joka tuntui toistavan aaltojen ikiaikaisen liikkeen.

Hengitys kävi raskaaksi. Wolfie näykki Murielin kaulaa ja hengitti sitä vasten, matalasti muristen, kun mielihyvä patoutui liikkeen myötä. Ulkoilma sopi heille.
Hän huokasi matalasti, kun nautinto saavutti huippunsa, puristaen naisen käsiä omissaan ja painaen kasvonsa tämän kaulataipeeseen.

Muriel oli kaivannut avointa taivasta. Puiden huminaa ja meren ääntä. Kaikkea sitä.
Ja matalaa murinaa, jonka hän oli ehtinyt unohtaa hetkeksi, ja joka nyt oli palannut hänen elämäänsä.
Hän kietoi jalkojaan paremmin miehen ympärille ja hamusi huulillaan tämän ohimoa.

Wolfie hengitti syvään ja vapautti sitten Murielin kädet. Hän siveli vyötärön paljasta kaarta, vetäytyi kauemmas ja painoi suudelman naisen huulille, katsahtaen tämän tummia silmiä huolissaan: oliko mukava päättynyt liian nopeasti?
Mies riisui ehkäisyn työntäen sen taskuunsa ja nyki shortsit ylös. Heillä olisi molemmilla hiekkaa erinäisissä paikoissa seuraava kuukausi.

Muriel antoi vapautuneiden käsiensä laskeutua sivelemään Wolfien selkää, samalla kun hän kohtasi huolestuneen katseen rauhoitellen.
Hänellä oli ollut aivan yhtä mukavaa kuin miehellä itselläänkin.
Hän antoi käsiensä valua alemmas, hipaisemaan kalpeita, englantilaisia pakaroita, ennen kuin hän auttoi nykäisemään uimashortsit paikoilleen.

Wolfie hamusi Murielin korvaa, tuntien olonsa mielipuoleksi. Hän ei voinut saada tarpeeksi. Hän oli kohta vanha mies, mutta tunsi olonsa teinipojaksi, joka kosketti tyttöä ensimmäistä kertaa ja totesi olevansa tuomittu.
Mies kierähti selälleen Murielin vierelle ja sulki silmänsä, kun suurempi aalto löi kasvoille saakka.

Heidän ylitseen pyyhkäisevä aalto sai Murielin nauramaan ja könyämään polvilleen hiemalla. Hänen hiuksensa olivat auttamattoman sekaisin, ja hiekkaa oli paikoissa, joista hienostuneet englantilaisladyt eivät olisi voineet puhua, tai joita nämä eivät olisi voineet edes ajatella, punastumatta.
Onneksi hän ei ollut sen enempää lady kuin puhdas englantilainenkaan.
Hän ravisti päätään ja laski katseensa Wolfien kasvoihin.
"Mon amour."

Wolfie pyyhkäisi märkiä hiuksia pois kasvoiltaan ja kohottautui istumaan, vesi vyötärön ympärillä pyörteillen.
Jää tänne kanssani, osa hänestä halusi vedota.
Mene naimisiin kanssani, toinen halusi lisätä, mutta hän esti itseään.
"Mitä, kaunis ranskanperunani?"

Uusi nimitys sai Murielin kehräämään naurusta.
"Oma neptunukseni", hän vastasi ja pyyhkäisi märän suortuvan miehen kasvoilta, jakoi kasvoille pyrkivät hiukset jälleen kahteen, siistiin osaan.
"Jäädään tänne."

"Jäädään", Wolfie vastasi, vaikka tiesi, ettei kumpikaan tainnut tarkoittaa sitä. Tai ei ainakaan tarkoittaisi parin viikon jälkeen, kun internetin, viihdemaailman ja sivilisaation puute kävisi selväksi.
"Pieni karhunvatukkani."

"Koirat voivat muuttaa tänne meidän kanssamme", Muriel jatkoi, sukaisten Wolfien hiukset vuorostaan otsalta suoraan taakse.
"Koko lauma."
Hän saattoi melkein nähdä ne juoksemassa valkealla hiekalla.
Tummat silmät siristyivät hymystä.
"Pidän siitä kun puhut noin, rakas."

Wolfie hymyili ja kumartui hamuamaan Murielin korvaa, näykkien sen laitaa.
"Pidätkö?" hän kysyi käheää naurua äänessään.
"Tuoksuva sillinsuomuni."

Muriel kehräsi naurusta ja jatkoi Wolfien hiusten sukimista. Hän keräsi niitä kumpaankin käteensä, kunnes miehen kasvoja kehystivät pienet saparot.
Se sai hänet hymyilemään.
"Rakentaisitko meille talon?"

"Totta kai", Wolfie vastasi ja nojautui Murielin kosketukseen.
"Meillä voisi olla oma mökki täällä, hirsijaloilla ja vesiliukumäellä. Vai mitä, pieni, suloinen napanöyhtäseni?" mies jatkoi suoristautuen istumaan ja silitti Murielin vatsaa.

Muriel tukisti kevyesti Wolfien hiuksia ennen kuin päästi ne otteestaan.
"Ehdottomasti, pomeloiseni", hän vastasi, silittäen miehen poskea.
"Mutta sinun pitäisi rakentaa toinen samanlainen koiria varten."

"Totta kai, ja niillekin oma vesiliukumäki", Wolfie sanoi ja kumartui suutelemaan meren suolaamaa vatsaa, hamuten sitten huulillaan ylöspäin.
"Mitä muuta sinulle saisi olla, pirteä pikkuporkkanani?"

"Tietenkin", Muriel vakuutti ja suki sormiaan punaisten, märkien suortuvien läpi.
Miksi hän oli halunnut juosta karkuun?
"Uima-allas. Niille päiville, kun meri on liian arvaamaton."

"Riittääkö lasten puhallettava versio, jossa voit istua, vai haluatko ihan oikean altaan?" Wolfie kysyi suupieli nykien ja katseli aaltoja, jotka vyöryivät jalkojen yli ja kiertyivät vyötärölle, houkutellen heitä lähemmäs.

Muriel puhahti.
"Lasten puhallettava versio... Millaisena sinä minua oikein pidät?" hän kysyi, tukistaen miestä kevyesti.
"Kunnon altaan. Voisit kaivaa minulle sellaisen, sankarini."

"Herkullisena", Wolfie vastasi ja kallisti päätään, hymy vihreissä silmissä tuikahtaen.
"Haluatko mahtua ihan uimaankin siinä, vai riittääkö jos voit istua kuopassa?"

"Kahden istuttava kuoppa kelpaa aluksi", Muriel vastasi, kooten Wolfien hiuksista töyhdön tämän päälaelle.
"Haluan istua siellä kanssasi. Ja toki on otettava huomioon, että ainakin pari koiraa haluaa varmasti liittyä seuraan. Kylvetkö sinä koskaan koiriesi kanssa, rakas?"

Wolfie nauroi käheästi. Ajatus heistä kahdesta istumassa rannalle kaivetussa kuopassa, jota meri täytti hiljalleen, oli vähintään koominen.
"Oletko nänhyt koirieni ja kylpyammeeni koon?"

Wolfiella oli hurmaava nauru. Oliko hän ymmärtänyt sitä ennen tätä hetkeä?
"Olen", Muriel vastasi, vapauttaen miehen hiukset otteestaan.
"Olen nähnyt myös, kuinka vähän tyttösi kunnioittavat henkilökohtaista tilaa, tai välittävät kokonsa tuomista rajoitteista."

"En kylve niiden kanssa", Wolfie vastasi huvittuneena.
"Se ei toki tarkoita, etteivätkö ne olisi joskus tai useammin saaneet kylpyhuoneen ovea auki ja liittyneet seuraan... Oletan, että sinä istut ammeessa laumasi kanssa? Jokainen siistissä rivissä?"

"Tietenkin", Muriel vakuutti.
"Ja kun napsautan sormiani, joku laumalaisistani tuo minulle pyyhkeen, ja toinen kaataa lasiin lisää viiniä."
Hän kumartui lähemmäs hipaisemaan Wolfien huulia omillaan.
"Mutta mitä me tekisimme sängyn kanssa?"

"Tiesin sen", Wolfie huokasi ja kallisti päätään, jotta saattoi hamuta naisen kaulaa. Koirien kouluttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan.
"No, voisimme ainakin rakastella siinä."

"Ainakin sinun tyttösi ovat nättejä", Muriel lohdutti naurua ääneessään. Wolfie rakasti koiriaan selvästi, mutta kurinpito ei tainnut kuulua tämän vahvuuksiin. Ainakaan koiranomistajana.
Se oli hellyyttävää.
"Tietenkin. Mutta eivätkö tyttösi mielellään hyppää sänkyyn uniseuraksi? Tarvitsisimme valtavan sängyn."

"Se on totta", Wolfie myönsi. Jos koko lauma haluaisi sinne, mikään sänky tuskin riittäisi.
"Mutta ehkä ne haluavat nukkua omassa mökissään. Mielelläni pitäisin sinut ihan vain itselläni."

Muriel naksautti kieltään.
"Mutta entä jos neuvokkaat tyttösi tiirikoivat oven auki?" hän kysyi, sormet miehen niskaa silittäen.
"Mitä sinä sitten teet, rakas?"

Wolfie naurahti ja kumosi Murielin alleen hiekalle, näykkien naisen kaulaa.
"Rakastelen sinua vailla huolta huomisesta", hän lupasi häivähdys käheyttä äänessään. Nyt, aikuinen mies, malttia.

Jokin merilintu lensi heidän ylitseen, kenties toiveikkaana siitä, että rantaan oli ajatunut jokin ruho helpoksi ateriaksi. Se joutui pettymään karvaasti.
Ei edes kalpeita, englantilaisia pakaroita.
"Rakas", Muriel kehräsi.
"Minulla on jo hiekkaa kuvittelemattomissa paikoissa..."

"Ja minä luulin, että nautit siitä", Wolfie huokasi ja kohottautui seisomaan selkäänsä hieraisten. Hän ojensi kätensä auttaakseen Murielin pystyyn, mutta pyrkikin sitten vetämään naisen selän rintaansa vasten ja lukitsemaan tämän käsivarret kylkiä vasten.

"En sanonut, etten nauttisi", Muriel vakuutti.
"Tiedät, että olen ollut aina suunnattoman kiintynyt avoimeen taivaaseen."
Hän tarttui ojennettuun käteen ja oli kietomassa käsivartensa Wolfien ympärille halaukseen, mutta mies ehti ensin. Hän löysi itsensä tiukasta nipusta tämän syliin painuneena.

Wolfie näykki Murielin niskaa ja kahlasi syvemmälle aaltoihin, kantaen naista mukanaan.
Kun vesi ulottui vyötäröön, hän ryhtyi keinuttamaan naista puolelta toiselle, kunnes saattoi kerätä reilummin vauhtia ja heittää Murielin otteestaan aaltoihin.

Vai niin.
Muriel saattoi jo aavistaa, mitä tuleman piti. Ja ehkä se oli vain reilua, kun otti huomioon, että hän oli vain hetkeä aiemmin valittanut siitä, kuinka hiekkaa oli joutunut puhumattomiin paikkoihin.
Ja sitten hän lensi.
Läiskähdys, joka syntyi hänen osuessaan veteen, oli varsin vaikuttava.

Wolfie kahlasi sillä välin rantaan, kauemmas Murielin ulottumattomiin, mutta piti huolellisesti silmällä kohtaa, johon oli heittänyt naisen.
Hän ei antanut Murielille sattua mitään, vaikka olikin aikamoinen hölmö, eihän?

Muriel nousi pärskähtäen pintaan, ui muutaman vedon ja haki sitten jaloilleen tukevan sijan pohjahiekalta ennen kuin suoristautui. Vesi ylsi juuri ja juuri hänen vyötärölleen, ja aallot hipoivat häntä aina sillointällöin lapaluiden välistä.
Hän pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja jäi tuijottamaan rantaan paennutta miestä.

Wolfie vastasi poikamaisella virnistyksellä ja levitti kutsuvasti käsiään, lähtien sitten vaeltamaan hitaasti Murielia kohti aaltojen poikki.
Enemmän auringonvaloa murtautui pilvien läpi ja vesi hehkui yhtäkkiä turkoosina. Juuri niin kuin naisen sisaren kirjoissa.

Wolfie osasi olla huolestuttavan vastustamaton.
"Saat tulla hakemaan minut täältä", Muriel ilmoitti, antaen varpaidensa hautautua hiekkaan.
"Kantaa rantaan."

Wolfie nauroi käheästi ja vaelsi kiireettä lähemmäs. Olisivatkohan heidän koiransa onnellisia täällä? Ne olisivat voineet uida aalloissa ja hakea keppejä, kaivaa hiekkaa ja kisata valkeaa rantaa pitkin.
"Mitä saan vaivanpalkaksi?"

Muriel siristi silmiään kirkastuvassa paisteessa.
"Suukon", hän vastasi ja ojensi käsiään.
"Niin kuin sankari ansaitsee."

"Yhden suukonko vai?" Wolfie kysyi pettyneenä ja katsahti Murielia anovasti, astuen lähemmäs ja kiertäen käsivarsiaan naisen vyötärölle.
"Vain yhden suukon?"

Muriel kiersi käsivartensa Wolfien niskan taakse.
"Montako suukkoa herra haluaisi, hmm?" hän kysyi, päätään kallistaen.
"Urheasta sankariteostaan?"

"Hyvin monta", Wolfie vastasi ja koppasi Murielin hajareisin syliinsä.
"Ja vähän muutakin", mies ehdotti haudaten kasvonsa naisen kaulataipeeseen ja koskettaen sen suolaa kielellään.

"Vai niin", Muriel vastasi kietoessaan jalkansa Wolfien vyötäisille.
"Kuinka monta on hyvin monta? Kolme?"
Hän antoi sormiensa upota punaisten hiusten joukkoon.

"Ainakin", Wolfie vastasi ja antoi käsiensä valua alas Murielin pakaroille, puristaen niitä hellästi.
Nainen ajoi hänet selvästi täysin järjiltään.
"Mitä muuta urhea sankarisi saisi?" hän vetosi suudellen naisen kaulataivetta, kun aallot löivät hänen vyötärönsä korkeudella.

"Hmm."
Muriel tukisti Wolfien hiuksia kevyesti, houkutellen miestä kohottamaan katseensa niin, että hän voisi painaa tämän huulille suudelman.
"Mitä urhea sankari toivoisi saavansa?"

"Kaiken", Wolfie kuiskasi käheästi ja hamusi suudelmaa Murielin huulilta. Mutta ehkä sille olisi aikaa yön tullen.
Hän kantoi naisen rannalle ja laski sitten jaloilleen.
"Pitäisikö meidän tutkia saarta vielä lisää?"

Muriel ei irrottanut käsiään Wolfien niskan takaa, vaikka tunsikin hiekan jalkojensa alla.
"Sankarini", hän vastasi ja kurotti hamuamaan miehen korvaa huulillaan.
"Saat illalla palkkioksi aivan kaiken."
Hän näykkäsi korvalehteä kevyesti ja nojautui sitten taaksepäin.
"Ehkä pääsemme tällä kertaa hieman syvemmälle metsään."

Wolfie toivoi sitä. Siinä määrin, että hänen oli hetkeen vaikea ajatella jotain muuta.
"Metsään. Kyllä", hän nyökkäsi ja taputti Murielin pakaraa, etsien kanootista varvastossut jalkaansa ja lähti tarpomaan puiden sekaan. Ehkä he selviäisivät, jos hän ei unohtuisi ihailemaan naisen paljasta yläkehoa.

Muriel kumartui poimimaan loput vaatteensa hajamielisesti rantahiekalta ja kurtisti kulmaansa äkäiseltä näyttävälle hyönteisen pistolle, joka oli ilmestynyt hänen lantiolleen. Ilmeisesti hänen kehonsa oli jo ehtinyt unohtaa, että se oli aikanaan tottunut jos jonkinlaisiin pistoksiin ja puremiin, eikä sen olisi tarvinnut reagoida sellaiseen niin voimakkaasti.
Hän sujautti sandaalit jalkoihinsa metsän laidassa ja seurasi sitten Wolfieta niiden lomaan.
"Kilpaillaanko siitä, kumpi bongaa enemmän lintuja?"

"Bongaile sinä rauhassa, niin minä katselen jotain muuta", Wolfie sanoi ja jättäytyi kävelemään Murielin takana. Katse paljon alempana kuin puiden latvustoissa.
Taivas oli vetäytynyt jälleen pilveen ja metsässä vallitsi vihreä hämärä.

"Vai niin."
Muriel siirtyi johtoon ja piti katseensa melkein liioitellusti ympäristössä.
"Tuohon voisi rakentaa mökin", hän huomautti, osoittaen luontaista aukiota puiden lomassa.
"Se pitäisi tosin ehkä nostaa paalujen varaan, vai mitä luulet?"

Ehkä siihen mahtuisi mökki, jos muuten hyvin tiheää metsikköä raivaisi vähän. Mutta olisi hyvin sääli rikkoa jälleen yksi pala koskematonta paratiisia ja kaataa nurin puita, jotta ihmiset mahtuisivat paremmin.
"Luultavasti. Mutta jos tsunami iskisi, eiköhän koko mökki lähtisi silti matkaan", Wolfie pohti hilpeästi.

"Olet varmastikin oikeassa", Muriel myönsi, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Pitäisiköhän meidän sittenkin harkita veneessä asumista? Vaikka ei siitäkään taitaisi olla iloa."
Ja veneen jakaminen koiralauman kanssa ei taitaisi olla ihanteellisin vaihtoehto.

"Haluaisitko sinä todella asua täällä? Tongalla tai jollain muulla Tyynenmeren saariryhmällä?" Wolfie kysyi ja ojensi kättään, jotta saattoi hipoa uimapuvun osin verhoamaa pakaraa edellään.

Muriel jäi miettimään sitä.
"Uskoisin voivani olla onnellinen kanssasi missä tahansa", hän vastasi sitten, vilkaisten miestä olkapäänsä yli.
"Missä sinä tahtoisit asua, Wolfie?"

"Minäkin sinun kanssasi", Wolfie vastasi ja veti käden taskuunsa, kun se alkoi käydä hävyttömäksi.
"Rakastan tällaisia paikkoja. Olisi ihana nähdä uusiakin paikkoja, mutta rakastan myös oppilaitani." Ehkä hänen pitäisi harkita muuttamista sitten, kun hänen luokkansa ja nykyiset oppilaansa valmistuisivat ja jatkaisivat matkaa yliopistoon.

"Minäkään en haluaisi liian kauas sisarestani", Muriel vastasi, ja tunsi hetken tuttua, melkein kipeää huolta ajatellessaan pientä sisartaan, joka oli tällä hetkellä tuhansien kilometrien päässä.
Hänen Emmiensä.
"Vaikka olisikin ihana asua jossakin, missä hedelmät olisivat todella tuoreita."

"Sisaresi taitaisi olla täällä ihan kotonaan", Wolfie vastasi ja astui puiden lomasta saaren toisella puolella takaisin toiselle, valkealle rannalle. Tätä tosin kirjoivat erinäiset pensaikot ja varmaankin laavasta joskus muodostuneet kivet.
"Mutta hän ei taida haluta liian kauas Tiarnan Fox-Mooresta."

Hetken Muriel saattoi melkein nähdä sen kaiken silmiensä edessä. Ehkä Emmie voisi muuttaa hänen kanssaan jonnekin, missä meri oli kaunis ja turkoosi, ja sää lempeä. Se tekisi varmasti hyvää, ehkä auttaisi pitämään varjon poissa.
Huoli vihlaisi hänen vatsaansa.
"Oh", hän hengähti melkein hämmästyneenä, kun metsä loppui.
"Niin. Siinä olet oikeassa."

"Tunnet Fox-Mooren aika hyvin. Missä hän haluaa asua?" Wolfie kysyi ja kiipesi yhdelle, harmaalle lohkareelle katselemaan merta. Horisontissa, ehkä vähän alle kilometrin päässä, aallot murtuivat merenalaisen riutan laitaan veden muuttuessa matalaksi ja turkoosiksi.

Murielinkin katse hakeutui merelle.
"Luulen, että hän tulee ikuisesti olemaan Skotlannin poika", hän vastasi, antaen katseensa siirtyä tutkimaan Wolfien kasvoja.
"Mutta veikkaan, että hän haluaa asua siellä, missä sisareni on onnellinen. Ja Em taas haluaa tehdä miehensä onnelliseksi."

"Miten kätevää", Wolfie naurahti ja hypähti viereiselle kivelle, tasapainoillen hetken levitettyjen käsivarsien varassa.
Ehkä hänen pitäisi yrittää olla rikkomatta nilkkojaan.
"Fox-Moore ei ole halunnut muuttaa Los Angelesiin? Tai New Yorkiin? Valtaosa A-listan julkimoista taitaa asua siellä ainakin osan vuodesta."

Muriel seurasi Wolfien esimerkkiä ja kipusi yhdelle kivistä, kohottautuen hetkeksi varpaidensa varaan vain todistaakseen itselleen, että oli yhä nuori ja vetreä. Jopa yhden keuhkonsa kanssa.
"Ei, hän on viihtynyt kotimaassa", hän vastasi.
"Minun on vaikea kuvitella, että hän viihtyisi Los Angelesissa tai New Yorkissa. Ne ovat niin... amerikkalaisia."

Wolfie oli pohtinut samaa itsestään. Hän oli ylipäätään menettänyt kiinnostuksensa kaikkia suurempia kaupunkeja kohtaan. Kuinka siellä oli tarkoitus kuulla omia ajatuksiaan tai musiikkia, kun maailma oli niin äänekäs?
Täällä oli vain luonnon oma sinfonia.
"Mikä olisi sinun unelmapaikkasi?"

Muriel astui seuraavalle kivelle ja kumartui tutkimaan sen juurelle ajautunutta merilevää.
"Haaveilen aina joskus hevostilasta jossakinpäin eteläistä Ranskaa", hän vastasi samalla kun pohti, uskaltaisiko tökätä levää jollakin simpukankuorten tai muiden aarteiden toivossa.
"Eläkeläishevosille. Jossakin, missä olisi miellyttävä lämpötila ympäri vuoden. Missä sinä asuisit kaikkein mieluiten, Wolfie?"

"Se kuulostaa idylliseltä", Wolfie sanoi hymy suupielissä viipyen.
"Taisin olla onnellisimmillani, kun elimme rinkoista ja matkustimme ympäri maailmaa. Mutta nyt olen rakastunut oppilaihini ja ymmärrän myös paikallaan pysymisen arvon. Haluaisin asua jossain syrjässä, missä luonto on kaunista."

"Koirille pitäisi olla tilaa", Muriel myönsi, kun suoristautui päätettyään jättää merilevän rauhaan. Hän veti syvään henkeä ja harppasi seuraavalle kivelle.
"Oletko miettinyt sitä muuttoasiaa? Kun puhuit, että teidän kotinne alkaa käydä ahtaaksi neljälle tytöllesi."

"Emmeköhän me muuta, kunhan löydän sopivan talon", Wolfie sanoi ja kahlasi veteen, katsellen jalkoihinsa, ettei viiltäisi – tälläkin kertaa – jalkaansa auki johonkin.
Täällä oli varmaan hyvä haikanta, joka haistaisi leijuvan veren kilometrien päästä.
"Mutta en ole varma, haluanko ostaa taloa. Taidan olla aina ollut vähän levoton sielu. On ihana ajatus voida vain pakata laukku ja lähteä johonkin uuteen paikkaan."

"Ehkä sinun pitäisi harkita asuntoautoa", Muriel ehdotti samalla kun laskeutui takaisin hiekalle.
"Sen kun pakkaisit tyttösi mukaan ja ajaisit seuraavaan paikkaan."
Hänen kulmillaan häivähti kurtistus.
"Vaikka toivon kyllä, että siellä olisi tilaa minullekin."

"En halua enää kokea maailmaa ilman sinua", Wolfie sanoi katsellen horisonttia, jossa syvän meren tumma sini kohtasi matalikon turkoosin vaahtopäiden valkeina kuohuina.
"Ja luultavasti pitäisi asuntovaunusta. Sinunkin laumasi mahtuisi autooni."

Hetken Murielista tuntui siltä, kuin pala olisi nousemassa varoittamatta kurkkuun. Se taisi johtua Wolfien sanoista, ja kaikesta siitä, mitä ne nostattivat hänen mieleensä.
"Jos minulle tapahtuisi jotakin", hän aloitti, seisahtuen kivelle.
"Pitäisitkö huolen, että laumani pääsisi hyviin koteihin?"

"Sinulle ei tapahdu mitään", Wolfie vastasi varmasti.
"Mutta tietenkin. Huolehtisitko sinä minun tyttöni uuteen kotiin?" hän kysyi takaisin ja antoi aaltojen keinuttaa itseään, kun kahlasi veteen vyötäröönsä saakka.

Muriel nielaisi ja keskittyi hetken hengittämään.
Mitään ei tapahtuisi. Tietenkään.
"Tietenkin. Parhaaseen mahdolliseen kotiin", hän vakuutti.
"Pitäisin tytöt luonani."

Wolfie nauroi käheästi.
"Tietenkin. Parhaaseen mahdolliseen kotiin", hän myönsi kissansilmät tuikahtaen ja sukelsi hetkeksi aaltojen alle, nousten syvemmällä pintaan ja pyyhki hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Joku päivä sinulla on parikymmentä koiraa ja kaksi kertaa niin monta hevosta."

"Se ei kuulosta ollenkaan huonolta tulevaisuudelta", Muriel myönsi, kun kahlasi itsekin veteen. Vain puolisääreen saakka, tosin, jääden katselemaan syvemmälle sukeltanutta Wolfieta.
"Se olisi kunnon lauma."

"Siinä riittäisi raajoja moneen muuhunkin askareeseen kuin pyyhkeen ojentamiseen ja viinin kaatamiseen", Wolfie vastasi ja polski vettä jaloillaan. Ehkä ei pitäisi uhmata luontoa, sillä täällä voisi olla pahoja vedenalaisia virtauksia.
Hän palasi lähemmäs rantaa, missä vesi oli vain rintaan ja jalat pysyivät pohjassa.

"Eikö vain?" Muriel hymähti.
"Minun ei tarvitsisi huolehtia enää mistään, kun laumani pitäisi huolen talon kaikista askareista."
Hän kahlasi syvemmälle ja liukui sitten veden varaan, lähtien uimaan Wolfieta kohti.

"Se kuulostaa unelmalta", Wolfie vastasi suupielet nykien ja ojensi käsivartensa vastaanottamaan Murielin.
"Joku voisi syöttää sinulle viinirypäleitä, kun lekottelet lepotuolissa uima-altaan tai ainakin kuopan äärellä", mies ehdotti.
"Tai vastavuoroisesti taputella kasvojasi kosteuspyyhkeellä, kun olet olkavartta myöten lehmän takapuolessa."

Muriel potkaisi viimeisen kerran vauhtia ja liukui sitten Wolfien syliin. Hän kietoi jalkansa miehen vyötäisille ja käsivartensa tämän hartioiden yli, ja ripusti itsensä päättäväisesti paikoilleen.
"Mitä luksusta", hän vastasi suupielet nykien.

"Sitä minäkin ajattelin. Ihan kateeksi käy", Wolfie mumisi ja hamusi naisen märkää kaulataivetta, maistaen sen suolan kielellään.
"Hitto vie, kun en ole kouluttautunut eläinlääkäriksi."

"Mmm, ajatella", Muriel huokaisi.
"Sinä joudut tyytymään tylsään sisätyöhön. Ohjaamaan nuoria musiikillisella uralla ja... Mitä muuta sinä oikeastaan teet, rakas? Keskustelet opettajanhuoneessa kekseistä?"

"Ja terveysvaivoista", Wolfie muistutti hamuten nälkäisenä naisen kaulaa ja kahlaten heitä vähän lähemmäs rantaa.
Lisäksi hän sävelsi silloin tällöin.
"Erityisesti kolottavista nivelistä, noidannuoleista ja monipuolisista suolistovaivoista."

"Aivan, niinhän se oli", Muriel myönsi.
"Voi miten jännittävältäs saatkaan työsi kuulostamaan."
Se oli pilaa, tietenkin. Hän oli onnellinen siitä, että Wolfie sai tehdä työtä, jota rakasti.

"Tiedän. Olemme kuin yhteiskuntamme supersankareita", Wolfie vastasi näykkien ihoa ja hilliten huonosti kaipaustaan.
"Eikö minussa ole yhdennäköisyyttä Clark Kentiin?"

"Mm-hmm..." Muriel kehräsi, kallistaen hieman päätään.
"Silmälasit kasvoille, ja yhdennäköisyys olisi täysin ilmeinen..."
Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"Kuinka sinun näkökykysi muuten jaksaa, rakas? Näyttäisit seksikkäältä laseissa."

"Älä huoli, pieni ranskanperunani, vanhenen hyvää vauhtia", Wolfie vakuutti ja antoi aaltojen keinuttaa heitä.
"Enköhän saa lasit tuota pikaa." Ja harmaita hiuksia, villatakin ja paljon nivelvaivoja tai suolisto-ongelmia, joista narista yhdessä vanhempien opettajien kanssa.

"Mmmm", Muriel kehräsi tyytyväisenä.
"Näyttäisit hyvältä harmaapäisenä. Vaikka sinä taidat kyllä pikemminkin muuttua valkoiseksi kuin harmaaksi, se taitaa olla punapäiden lahja..."
Hän upotti sormensa kuin kokeeksi hiusten joukkoon.

"Harmittaako?" Wolfie kysyi antaen käsien valua naisen takamukselle.
"Oletko ikäsi haaveillut harmaapäisestä miehestä, jolla on silmälasit?" hän kysyi suupielet hymystä nykien.

"Mmmh, ja jolla on neuletakki, jossa on paikat kyynärpäiden kohdalla", Muriel kehräsi ja huokaisi Wolfien korvan vierellä.
"En ole varma, kuinka kestän tämän puheenaiheen. Kiihotun kohta niin, etten kestä rannalle saakka."

Wolfie ähkäisi. Vaikka se oli vitsi, pelkkä ajatus Murielin kiihottumisesta oli niin... Innostava, että hän tunsi pikkukaverin yrittävän kaapata kehonsa hallinnan.
"Siinä tapauksessa minun pitää hankkia sellainen neuletakki ja silmälasit."

"Ehdottomasti", Muriel vakuutti, upottaen sormensa punaisten hiusten joukkoon. Hän kannusti Wolfieta kallistamaan päätään, niin että hänen huulensa pääsivät hamuamaan miehen kaulaa.
"En kykenisi pitämään käsiäni irti sinusta, rakkaani."

Se kuulosti ehdottomasti uuden tyylin arvoiselta. Mitä hän antaisikaan siitä, että Muriel tuntisi niin häntä kohtaan. Wolfie kallisti päätään ja haki jaloilleen tukevamman asennon pohjasta. Muutama suortuva merilevää kutitteli hänen sääriään.
"Kun puhut noin, en tiedä, miten olla riisumatta sinua."

Muriel kehräsi naurusta.
"Onneksi suurin osa vaatteistani on jo rannalla, jumalainen mieheni", hän hyrisi, kokeillen hampaitaan kaulan ihoon, joka jo ennestään näytti keränneen mustelmia hänen jäljiltään.
Ehkä Wolfie voisi kantaa niitä ylpeydellä.

Wolfie murisi naisen hiuksia vasten, kipeästä, tuskastuneesta kaipauksesta. Olisipa ollut helpompaa vain sulautua yhdeksi, mutta ehkäisyä ei sopinut unohtaa. Mies huokasi turhautuneena ja puristi hellästi Murielin pakaroita.

"Minä tiedän, rakas", Muriel huokaisi myötätuntoisesti kuullessaan turhautuneisuuden Wolfien huokauksessa.
"Minä tiedän."
Heidän olisi hoidettava asiat niin, ettei siitä tarvitsisi enää huolehtia. Hänen olisi pitänyt hoitaa asia jo ennen heidän matkaansa.

Hänen pitäisi harhauttaa itseään.
"Käydäänkö melomassa lisää?" mies kysyi laskien Murielin sylistään ja kahlaten rantaa kohti. Kanootti toki oli saaren toisella puolella, mutta saari itse oli vain joitain satoja metrejä leveä.

"Tehdään niin", Muriel vastasi ja pyyhkäisi sormet vielä kerran läpi Wolfien hiuksista ennen kuin haki jaloilleen tukevamman sijan hiekkaisesta pohjasta.
"Voisit meloa paidatta, rakkaani."

Wolfie irvisti vastauksena. Ehkä hänen pitäisi innostua kuntoilusta. Rehkiä pullistelevat hauikset ja muhkurainen sixpack ja ehkä hieroa öljyä ruskettuneelle iholle, jotta Murielin kelpaisi katsella häntä paidatta.
Metsän sijasta hän vaelsi nyt rantaa pitkin, helpottuen kun punainen puukanootti erottui pisteenä hiekkaa vasten.

Irvistys sai Murielin nauramaan.
"No, miksi ei, rakas?" hän kysyi, samalla kun pudisti päätään kuin koira ja kieputti sitten suolaista vettä hiuksistaan. Kunhan he pääsisivät takaisin, hänen olisi tarkastettava suihkumahdollisuus.

"Koska paikallinen villieläimistö pakenee kauhuissaan nähdessään kalmankalpean loistoni", Wolfie vastasi takaisin. Hän väläytti Murielille hurmaavan hymyn ja punoi kätensä naisen käteen.

"Mutta minä en", Muriel vetosi ja puristi Wolfien kättä.
"Minä jumaloin kalmankalpeaa, englantilaista loistoasi, mon amour."

"Aivan varmasti", Wolfie vastasi huvittuneena ja puristi vettä märän t-paidan helmasta.
Kun he saavuttivat kanootin, hän irrotti köyden ja työnsi sen veteen, pysähtyen reisisyvyiseen veteen, jotta Muriel voisi kiivetä kyytiin.

"Aivan varmasti", Muriel vakuutti ja kosketti hellästi Wolfien selkää ennen kuin nykäisi mekon ylävartalonsa suojaksi. Saarellaan he olivat kahden, mutta sen ulkopuolella saattoi törmätä johonkuhun, joka loukkaantuisi paljaiden rintojen näkemisestä.
Hän kipusi ketterästi kanoottiin ja poimi melan käsiinsä.

Wolfie ponnisti sen perään, jalat hetken vettä potkien ja työnsi heidät sitten liikkeelle.
"Kierretään saari", hän ehdotti. Asumaton saari ei ollut suuri ja rannan tuntumassa he olisivat turvassa pienessä kanootissaan, hän toivoi.

Muriel pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään ja nyökäytti päätään.
"Tarkistetaan tiluksemme", hän ehdotti kun työnsi melan veteen.
"Minne kohtaan tarkalleen sopisi vesiliukumäki."

"Ehkä meidän pitäisi asettua saarelle, jolla on jo ihmisasutusta ja jättää tämä eläinkunnalle", Wolfie ehdotti meloessaan. Heillä olisi pitänyt olla pelastusliivit. Vastuuton unohdus.
"Voisimme mennä joku päivä veneajelulle, katsomaan muita saaria ja sukeltelemaan."

"Ihmisolennot ovat niin hirvittävän pitkästyttäviä", Muriel huokaisi, vaikka hymy pysyikin hänen äänessään. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi hymyillyt näin paljon.
Se sai hänet melkein unohtamaan synkän huolen.
"Olen hyvin kyllästynyt suurimpaan osaan. Veneajelu kuulostaa hyvältä ajatukselta."

"Onneksi täällä syrjäseuduilla on hyvin vähän ihmisolentoja. Varmaan internetin puute pitää nykyihmiset loitolla", Wolfie kommentoi myhäillen ja katseli vihreää, asumatonta saarta.
"Tästä ei ole kovin pitkä matka kahdelle tulivuorisaarelle. Toisessa on iso kraaterijärvi. En tiedä, voiko niillä vierailla."

"Se on yksi tällaisten paikkojen hyvä puoli", Muriel myönsi ja vilkaisi Wolfieta olkansa yli.
"Ja sinua ei muuten lasketa niihin ihmisolentoihin. Ihan vain että tiedät, rakas."
Tummat silmät siristyivät hymystä ennen kuin hän palautti katseensa eteenpäin.
"Meidän pitäisi selvittää se. Olisi hienoa, jos se olisi mahdollista."

Kanootti lipui keinuen aaltojen poikki ja saaren ympäri. Saarten välissä kulkeva virtsus työnsi sen jälleen sivuun kurssista, mutta he pääsivät rantaan vähän kauempana saaren kärjestä ja saattoivat sitten meloa kanootin venetelineiden luo ja raahata sen paikalleen.

"Se siitä seikkailusta, hetkeksi", Muriel totesi ja katsahti käsiään, joihin melonta oli jätänyt punertavat jäljet. Hänestä oli tulossa pehmeä. Sitä paitsi häntä hengästytti, joten kuntokin oli huonontunut.
Yrittäisit edes, nainen.
"Oletko nälkäinen, rakas?"

"Nääntymäisilläni", Wolfie vastasi ja kumartui hamuamaan nälkäisesti Murielin korvaa.
"Mutta käydään ensin ravintolassa", hän sanoi ja tarttui naisen käteen, nykäisten tämän perässään kohti valkokivistä päärakennusta ja sen katettua terassia, joka toimi ravintolana.

Wolfien sanat saivat Murielin nauramaan kehräten.
"Olisi ikävää, jos lupaukseni täytäntöönpano keskeytyisi siihen, että nälkä yllättää", hän myönsi, asetellen heidän sormensa paremmin lomittain.
"Minusta tulee kiukkuinen kun olen nälissäni."

Kiukkuinenkin Muriel oli varsin herkullinen.
"Mitä haluat?" hän kysyi viitaten ravintolan liitutauiluille kirjoitettuihin menuihin. He osuivat tänne jälleen yksin. Sentään he olivat nähneet vilaukselta yksinäisen reppumatkailijan kävellessään kohti ravintolaa.

"Tiedätkö, jos emme olisi nähneet sitä reppumatkailijaa hetki sitten, alkaisin epäillä, ettei täällä ole meidän lisäksemme ketään muuta", Muriel huomautti samalla kun tutki ruokalistaa kulmat kevyesti kurtistuen.
"Alan epäillä, että minä tarvitsen pian lasit..."

"Jakaisin paratiisin mielelläni kaksin kanssasi", Wolfie vastasi ja nauroi naisen kommentille, odottaen kärsivällisesti, että Muriel saisi päätettyä, mitä haluaisi.
Ehkä hänen pitäisi todella harkita laseja ja villatakkia. Ihan vain siitä ilosta, jos se todella vaikuttaisi naiseen niin kuin tämä väitti.

Muriel turhautui lopulta omaan jahkailuunsa ja osoitti vain yhtä nimikettä listalta varmistuttuaan, että ruokalaji koostui kasvissyöjälle sopivista aineksista.
Hän oli menettämässä otteensa. Hänen pitäisi ryhdistäytyä.
"Mitä tytösi siihen sanoisivat?" hän huomautti, yhdelle muovituoleista istahtaessaan.
"Ne tulisivat vielä mustasukkaisiksi.

"Ne ovat sitä jo", Wolfie sanoi tilattuaan ja istui Murielia vastapäätä. Lämmin, mereltä vahvasti tuoksuva tuuli puhalsi aaltoja hiekalle ja tarttui kosteisiinkin hiuksiin.
"Etkö huomannut, kuinka ne katselivat sinua kotona?"

Muriel käytti hyväkseen tilaisuuden ujuttaa toisen jalkansa vapaaksi sandaalista ja sivellä varpaillaan Wolfien jalkaa pöydän alla. Se sai hänen olonsa tuntumaan hyvin... kotoisalta.
"Olin aistivinani jonkinlaista katkeruutta, kyllä", hän myönsi.
"Ne ovat tietenkin tottuneet olemaan sinun silmäteriäsi."

"Kova kohtalo tyttöparoilla", Wolfie myönsi ja ojensi jalkaansa paremmin siveltäväksi.
"Sinun laumasi ei taida olla mustasukkainen rakastajistasi?" hän jatkoi. Ehkä naisen talossa koirat tulivatkin ennen miehiä.

"Minun laumani kaataa kyllä rakastajallenikin viiniä", Muriel vakuutti, kuljettaen jalkaansa ylemmäs Wolfien säärtä pitkin.
"Mikäli vain pyydän."

"En ole tainnut ansaita vielä sellaista kunniaa, sitten", Wolfie kommentoi ja nautti kosketuksesta.
"Ehkä se on varattu vain muille rakastajillesi", hän vitsaili, mutta huomasi tekevänsä olonsa epämukavaksi.

Muriel silitti varpaillaan Wolfien polvea.
"Voin vakuuttaa, että se on varattu vain aivan erityisille", hän vastasi.
"Sinun täytyy tulla kokeilemaan, kun palaamme kotiin."

Wolfie naurahti ja ojensi jalkaansa lähemmäs. Hän toivoi, että lupaus pitäisi heidän päästessään kaksin mökkiinsä.
"Oho, katso", hän henkäisi ja osoitti läntiseen horisonttiin ilmestyneitä, hurjia myrskypilviä. Tuulikin alkoi voimistua ja tempoi palmujen lehtiä. Kun myrsky tulisi lähemmäs, päivänvalo muuttuisi hämäräksi.

Muriel käänsi katseensa kohti Wolfien osoittamaa suuntaa.
"Oh", hän hengähti, kurkistaen lähemmäs vyöryviä pilviä aurinkolasiensa yli.
"Näyttää siltä, että voit saada myrskysi, rakas."

Wolfie virnisti vienolla mielipuolisuudella ja viimeisteli päivällisensä, nuolaisten murut sormistaan.
"Eikö ole romanttista rakastella ukkosmyrskyä kuunnellen?" Kunhan myrsky ei puhaltaisi koko mökkiä tiehensä.

Muriel kurotti tarttumaan Wolfien käteen ja lipaisi vaivihkaa miehen sormenpäistä viimeisetkin murut.
"Muistaakseni meillä on varsin ihastuttavia kokemuksia kyseisestä aktiviteetista, rakkaani", hän vastasi ja nousi seisomaan.
"Ehkä voisimme mennä verestämään muistoja?"
Hän oli aikeissa kumartua lähemmäs miestä, kun henkilökuntaan kuuluva nainen asteli heidän pöytänsä luo. Vei pienen hetken, ennen kuin Muriel ymmärsi, että hänelle oli puhelu.

Wolfie tunsi vatsansa kouraisevan. Jos jokin olisi vialla, heidän pitäisi kiiruhtaa takaisin. Oli ollut vastuutonta ja typerää tuoda Muriel tänne maailman ääriin, kun naisen olisi pitänyt olla kotona, lähellä sairaalaa. Hän kannusti naista ottamaan puhelun.

Muriel ei halunnut vastata puheluun.
Hän halusi elää heidän pienessä, suljetussa paratiisissaan, ilman huolta, joka voisi luikertaa hänet kiinni sateliittipuhelimen yhteyttä pitkin.
Mutta ehkä hänen oli pakko.
Hän kosketti Wolfien kättä, ehkä enemmänkin hakeakseen itse turvaa kuin lohduttaakseen, ja seurasi sitten naista sisätiloihin.

Wolfie jäi odottamaan, kun ei tiennyt mitä muuta olisi voinut tehdä. Hän katseli lähestyvää myrskyä ja tunsi melkein viileältä kaiken kuuman jälkeen tuntuvan tuulen yltyvän. Meri puhkesi vaahtopäille.

Vei hetken, ennen kuin Muriel palasi. Hänet puhelimeen hakenut nainen oli alkanut nostella muovituoleja tottuneesti syrjään lähestyvän myräkän tieltä.
Murielin kasvot olivat kalpeat ja vakavat, ja Wolfien nähdessään hän ei enää kyennyt pidättelemään kyyneleitään.

Paska. Wolfie nousi seisomaan ja veti Murielin halaukseen. Hän kysyisi paikan pyörittäjiä viemään heidät saariryhmän ainoaan "kaupunkiin" ja toivoisi, että sieltä lähtisi mahdollisimman pian lento tai lautta pääkaupunkiin. Hänen olisi pitänyt ajatella.

Siinä vaiheessa, kun Muriel hautasi kasvonsa Wolfien hartiaa vasten, hän nyyhkytti jo ääneen.
"Se ei ollut mitään. Minä olen helvetti pelännyt, että kuolen, ja nyt selvisi, ettei se ole mitään!"
Totta kai se oli hyvä uutinen. Tietenkin oli. Mutta kun oli pelännyt elämänsä menettämistä, tunteet tarvitsivat kanavan purkautua.

Wolfie vajosi istumaan tuolille, jota emäntä oli juuri ollut tulossa hakemaan ja veti Murielin pöllämystyneenä syliinsä.
"Sinä olet täysin terve?" hän varmisti kiertäen käsivartensa naisen ympärille.

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien niskan taakse ja käpersi itsensä miehen syliin, minkä pitkiltä raajoiltaan pystyi.
"Minä olen täysin terve", hän vastasi, sanat miehen hartiaa vasten tukahtuen.
"Hitto. Olen pelännyt..."

Wolfiekin oli pelännyt. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta asiaa ja yleensä hän oli siinä hyvä.
Helpotus tuntui käsinkosketeltavalta.
"Tilataan drinkit sen juhlistamiseksi", hän vetosi.

Muriel niiskaisi ja kohotti katseensa, välittämättä siitä, kuinka itkuiset ja räkäiset hänen kasvonsa olivat. Hän tutki Wolfien vihreitä kissansilmiä ja kupersi sitten kätensä miehen poskille.
"Minä haluan, että me menemme mökkiin", hän vastasi.
"Ja rakastelemme."

Sekin oli tapa juhlia. Wolfie nousi ylös Muriel sylissään ja kiitti emäntää, joka sai jatkettua siivoamista.
Hän juoksi puolittain viimeiset metrit mökille, kun näki sateen lähestyvän. Myrskyn varjo oli peittänyt heidät ja nyt sateen sankka, jylisevä verho vyöryi lähemmäs. Hän pysähtyi katselemaan sitä hetkeksi kuistille, ennen kuin seurasi Murielia mökkiin ja kiiruhti sulkemaan ikkunoiden säleiköt.

Se oli todellinen myrsky.
Pienen mökin seinien lävitse saattoi kuulla, kuinka tuuli paiskoi aaltoja rantaan.
Ensimmäiset pisarat iskeytyivät vasten kattoa.
Muriel nykäisi mekon päänsä yli ja antoi sen pudota lattialle.

Wolfie nojasi selkänsä mökin puiseen seinään ja katseli Murielia kasvava kuumeinen hehku kissansilmissä.
Se hautasi alleen pelon, joka oli syönyt häntä siitä saakka, kun Muriel oli kertonut rakastavansa häntä edelleen.

Ukkonen jyrähti ensimmäisen kerran.
Muriel puisti hieman päätään, jotta kasvoille valahtaneet suortuvat siirtyivät pois tieltä, ja riisui sitten uimapukunsa alaosan. Se lensi jonnekin mökin nurkkaan.
Hän kohtasi vihreiden kissansilmien katseen.

Kuumeinen hehku kasvoi eikä vain silmissä. Wolfien katse vaelsi alas naisen alastonta kehoa, ja hän vajosi sitten polvilleen, houkutellen Murielia lähemmäs.

Ukkonen jyrähti toisen kerran ja sade paiskautui kattoa vasten rajummin, kuin se olisi halunnut pyyhkäistä pienen rakennuksen mukaansa.
Muriel tutki Wolfieta katseellaan ja astui sitten lähemmäs miestä.

Wolfie siveli sormillaan paljaita reisiä ja lantion kaarta, kiertäen sitten käsivartensa naisen ympärille ja halaten tämän lähemmäs. Huulet painuivat lämpiminä alavatsaa vasten ja valuivat alemmas.

Muriel huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua kiinni.
Hän oli todella pelännyt. Ja ollut melkein varma siitä, että hänen pelkonsa osoittautuisi todeksi. Jollakin kierolla tavalla se olisi ollut hänelle oikein, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt. Mitä oli tapahtunut.
Mutta kaikki oli hyvin.

Wolfie hengitti syvään naisen tuoksua ja antoi sormiensa nousta ylös reittä ja siirtyä hyväilemään naista.
Huulet viipyivät alavatsan iholla ja hampaat koskettivat sitä. Iholla tuntui viipyvän meren ja kuumuuden tuoma suola, ja mies kosketti ihoa myös kielellään.

Kosketus sai Murielin värähtämään.
"Sinä jumalainen mies", hän kehräsi yhdessä sateen kanssa.
"Mon amour. Tänään me juhlimme."

Wolfie halusi juhlia. Pikkukaveri halusi juhlia niin, että teki olon kipeän tukalaksi ja shortseista epämukavat.
Hän valui suudelmineen alemmas, halaten Murielia samalla lähemmäs itseään.

Kolmas jyrähdys.
Myrskyssä oli sekin hyvä puoli, että nyt heidän ei tarvitsisi olla huolissaan niistä vähäisistäkään kulkijoista, jotka jakoivat saaren heidän kanssaan. Myrskyn pauhun yli kukaan ei kuulisi mitään. Kenenkään ei tarvitsisi tuntea itseään millään tavalla loukatuksi.
Murielin sormet löysivät tutun otteen Wolfien hiuksista.
"Sinä jumalainen mies..." hän kehräsi hengästyneesti.

Wolfiekin tunsi hengästyvänsä. Hän tunsi myös tulevansa hitaasti hulluksi.
"Miten haluat rakastella?" hän kysyi käheästi suudelmien lomassa, joutuen nostamaan ääntään sateen jylyn yli.

"Pitkään", Muriel vastasi.
"Pitkään ja monta kertaa."
Hän tukisti punaisia hiuksia kevyesti, taivuttaen Wolfien päätä hellästi taaksepäin.
"Minä lupasin sinulle kaiken."

Wolfien mielessä kävi hienoinen huoli kumien loppumisesta kesken. Ehkä hänen pitäisi hillitä itseään enemmän. Olla säästeliäämpi.
"Anna minulle kaikki", hän pyysi karheasti ja nousi seisomaan, nykäisten t-paidan päänsä yli.

Muriel odotti, että Wolfie oli saanut riisuttua paitansa, ennen kuin astui lähemmäs ja painoi kätensä miehen niskalle kannustaen tätä suudelmaan.
Ukkonen jyrisi ulkona, mutta hän ei enää tiennyt, monettako kertaa.
Toinen käsi laskeutui avaamaan uimashortseja.

Wolfie tunsi hengityksen käyvän kiivaammaksi. Pikkukaveri kaipasi läheisyyttä ja kosketusta niin, että se teki kipeää ja oli sysätä hänet hulluuteen.
Kädet vaelsivat Murielin kyljillä ja selällä.

Muriel antoi huultensa vaeltaa Wolfien kaulalle, jonka vaalea ihoparka oli jo hänen mustelmilleen näykkimä. Mutta hän ei katunut. Ne jäljet kertoivat rakkaudesta.
Toinenkin käsi laskeutui auttamaan uimashortsien kanssa niin, että hän saattoi työntää ne pois tieltä, antaa niiden pudota miehen nilkkoihin.

Saamarin ehkäisy. Vaikka kärsivällisyys oli hyve, niin kai sitä sanottiin, ja Wolfie halusi pitää Murielia hyvänä kiireettä.
Odota, hän moitti pikkukaveriaan ja tuuppasi Murielin selälleen sängylle, astuen ulos shortseista. Sormet lähtivät vaeltamaan reittä pitkin ylöspäin.

Muriel kellahti sängylle ja kieltäytyi hätkähtämästä narahdusta, jonka sänkyparka päästi hänen allaan. Sen täytyi johtua vain kosteudesta, ei siitä, että he olisivat kohdelleet sänkyä liian kovakouraisesti.
Hän värähti reidellä vaeltavaa kosketusta ja vetäytyi peremmälle sänkyyn.
"Tule tänne, rakas..."

Wolfie seurasi. Hän konttasi sängylle Murielin perässä, saaden sen narahtamaan uudelleen ja kumarsi päätään, jotta saattoi suudella naisen paljasta säärtä. Huulet vaelsivat kiireettä ylemmäs, välillä kieli ihoa vasten kulkien.

Oli varmastikin vain hyvä, ettei pienessä mökissä ollut ainuttakaan koiraa, joka olisi halunnut liittyä heidän seuraansa, sillä se olisi voinut olla liikaa sänkyraukalle.
Muriel huokaisi pehmeästi ja ojensi kätensä silittämään Wolfien punaisia hiuksia.
"Mitä sinä toivoisit, sankarini? Olen vain sinun."

"Kaiken", Wolfie vastasi käheästi takaisin ja hamusi tietään ylös reiden pehmeää ihoa, ennen kuin palasi takaisin jalkojen väliin, missä oli aloittanut aikaisemmin.
Hän halusi kaiken.

Muriel oli aikeissa kysyä tarkennusta. Muistuttaa, että Wolfie saisi kyllä kaiken. Mutta hän tarvitsi jotakin, josta aloittaa.
Mutta mies vastasi kysymykseen ennen kuin hän ehti todella edes esittää sitä.
Sade piiskasi pientä mökkiä, ja hän antoi itsensä unohtua kosketukseen.

Sormet etsivät lattialle unohtuneesta paketista ehkäisyn, ennen kuin Wolfie menettäisi järkensä lopullisesti.
Hän kohottautui ylemmäs, painoi huulensa Murielin kaulalle ja painautui lähemmäs, sulkien hetkeksi silmänsä, ennen kuin haki heille tutun, nälkäisen rytmin.

Sänky vaikersi aikansa, kunnes taisi lopulta luovuttaa. Ehkä se tuli siihen hyvin todenmukaiseen johtopäätökseen, ettei kukaan kuuntelisi sen mielipiteitä.
Sänky oli siinä aivan oikeassa.
Myrsky pauhasi pienen mökin ulkopuolella, mutta silläkin oli juuri nyt häviävän vähän väliä.
Muriel kuiskaili helliä, ranskankielisiä sanoja Wolfien korvaan samalla kun myötäili tämän liikkeitä.

Kun Wolfie lojui selällään Murielin vieressä, pikkukaverikin vihdoin raukeana, hän katseli sivusilmällä ulos pimeästä ikkunasta. Välillä taivaalla välkähti salama.
"Onko sinulla fantasioita?" hän kysyi silitellen naisen vatsaa.

"Mmmh."
Muriel avasi silmänsä ja kierähti kyljelleen, taivuttaen toisen käsivartensa päänsä alle. Hän katseli Wolfien profiilia ja kurotti hipaisemaan sormenpäillään tämän nenänvartta.
Häpeilemättömän alastomana.
"Kuinka epäsoveliaista fantasioista haluat tietää, rakkaani?"

Aivan kaikista ja erityisesti kaikista epäsoveliaimmista", Wolfie vakuutti. Sade hakkasi mökin kattoa edelleen hurjalla voimalla, ja meri kuulosti kuohuvan lähellä.
Ainakin he olisivat onnellisia, jos meri nielaisisi maan yön aikana.

Muriel kohottautui parempaan asentoon kyynärpäänsä varaan, nojaten poskensa kämmentään vasten. Hän siirsi toisen kätensä piirtelemään mietteliäitä, melkein raukeita kuvioita Wolfien vatsalle.
"No, rakkaani, ehkä muistatkin, kuinka kerroin sinulle, että minusta olisi mukavaa, jos tulisit joskus tervehtimään minua lounastunnillasi", hän vastasi.
"Mutta minusta olisi myös mukava tulla tervehtimään joskus sinua."

"Se kuulostaa erinomaiselta", Wolfie myönsi, käheys ääneen palaten. Hyvin innostavalta. He olivat tainneet tehdä sitä ennenkin, päättää humaltua toisistaan paikoissa, joissa ei pitäisi.
"Mitä muuta?"

"Mutta minä en tahdo mihinkään siivouskomeroon, rakas", Muriel totesi. Hän kurotti käsivartensa Wolfien vatsan yli ja kiemursi lähemmäs, puskien päällään itselleen paikkaa tämän kainalossa.
Ilma oli sateen ansiosta hetken viileämpi.
"Minä tahdon tehdä sen sinun työpöydälläsi."

Sanat saivat sävähdyksen kulkemaan Wolfien läpi. Kuuma tunne levisi vatsasta alemmas.
Hän huokasi ja veti Murielin kainaloonsa.
"Kai tiedät, etten voi nyt katsoa pöytääni ajattelematta sinua sillä, alastomana?"

Muriel nauroi kehräten.
"Hyvä", hän vastasi, painaen päänsä Wolfien hartiaa vasten.
"Kerro minulle, millainen työpöytä sinulla on."

Nälkä oli herännyt uudelleen hänen sisällään. Ajatus hänen luokkaansa hiipimisestä – niin sopimaton kuin se olikin – oli varsin... Innostava.
Wolfie siveli Murielin vatsaa.
"Puinen. Punertavaa puuta, jossa on oma laatikosto ja metalliset jalat. Halpaa, ruotsalaista huonekalusarjaa. Sillä on hujanhajan kirjoja, papereita, kitarankieliä ja kynäteline. Ehkä pari teekuppia."

"Hmm."
Muriel hieraisi mietteliäästi nenänpäätään vasten Wolfien kaulaa.
"Se varmastikin tarkoittaa, että sinun pitäisi pyyhkäistä jotakin lattialle, jotta me mahtuisimme. Ja koska lounastaukosi ei ole kovinkaan pitkä, meidän pitäisi varmastikin säästää aikaa. Minun pitäisi ehkä pukeutua hameeseen."
Hän kosketti miehen kaulaa huulillaan.
"Ja ilman alushousuja. Millainen olisi sinun fantasiasi, rakkaani?"

Se oli niin innostava ajatus, että Wolfie huomasi tuntevansa olonsa jälleen tukalaksi. Murielilla oli lahja ajaa hänet hulluksi.
"En taida pystyä ajattelemaan mitään muuta kuin sinua ilman alushousuja juuri nyt", hän mumisi ja antoi kätensä laskeutua alas vatsaa.
"En tiedä, miten ajattelen mitään asiallista enää työpöytäni ääressä."

Muriel tunsi lämmintä hellyyttä.
"Rakkaani, saatan olla itsekäs, mutta ehkä juuri sitä minä toivoinkin", hän huomautti, kun antoi oman kätensä vaeltaa alemmas Wolfien vatsalla.
"Haluan, että kaipaat minua yhtä kovin, kuin minä kaipaan sinua."

"Oletko hullu?" Wolfie ähkäisi, ääni käheänä ja hieraisi poskeaan Murielin päätä vasten. Pikkukaveri tuntui pyrkivän naisen kättä kohti.
"Etkö todella tiedä, miten paljon minä ikävöin sinua? Olet ajaa minut hulluksi."

Muriel hipaisi Wolfien kaulaa huulillaan samalla kun hänen kätensä laskeutui hyväilemään hellästi innokasta kehoa.
"Kerro minulle", hän pyysi hiljaa.
"Niin minä kerron sinulle, mitä olen tehnyt sinua kaivatessani."

Wolfie ähkäisi uudelleen, nyt matalalla, melkein eläimellisellä murahduksella ja antoi päänsä muksahtaa takaisin tyynyyn.
Hetkeen hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, kuinka hyvältä kosketus tuntui.
"Minä... Minusta tuntuu kuin... Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien on tuntunut kuin- kuin olisin huumattu. Ja... Ja kuolisin, jos en saisi kokea sitä uudestaan."

Hänen kultaparkansa.
Muriel oli vannonut itselleen, että hemmottelisi miestä kaiken sen jälkeen, mitä oli tälle aiheuttanut. Hän oli ollut typerä, hirvittävän typerä, mutta hän oli saanut toisen mahdollisuuden.
"Minä olen nähnyt sinusta unia, rakkaani. Hyviä unia", hän vastasi, käden jatkaessa hyväilevä liikettä.
"On ollut hirvittävää herätä niistä yksin."

Hän saattaisi itse asiassa kuolla juuri nyt.
Hän halusi samaan aikaan kaiken. Hän halusi lähemmäs, paljon lähemmäs – mutta hän kuolisi, jos Muriel lopettaisi nyt. Mielihyvän väreet kulkivat hänen sisällään, voimistuivat hetki hetkeltä.
"Millaisia unia?" Wolfie kysyi melkein anoen.

Oma rakas kultaparkani.
Muriel hipaisi huulillaan Wolfien korvalehteä ja kokeili siihen sitten hampaitaan melkein mietteliäänä.
"Joskus olemme taas tropiikissa, ja hukutat minut suudelmiin rannalla. Ja joskus sade kastelee meidät, mutta se ei haittaa. Ja sitten on unia, joissa... Rakas, osaatko arvata, millaisia suosikkiuneni niistä ovat?"

Wolfie hengitti raskaammin. Silmät painuivat välillä kiinni. Hän ei ollut varma kuinka paljon enemmän kestäisi, purkautumatta teinipojan nolostuttavalla intohimolla.
Ja samaan aikaan hän rukoili, ettei kosketus loppuisi.
"En, millaisia ne ovat?" hän kannusti käheästi, sormet Murielin hiuksiin upoten.

Murielin käsi jatkoi hyväilyä häiriintymättä, tietäen tarkalleen, mistä Wolfie piti. Se hyvä puoli oli siinä, kun tunsi jonkun niin läpikotaisin.
Miksi hän olikaan pelännyt sitä?
"Ne, joissa tulet töistä yhteiseen kotiimme, ja minä olen odottamassa sinua. Alasti."

Wolfie ähkäisi uudelleen. Ajatus oli samaan aikaan niin innostava, että hänen oli vaikeaa hallita kehoaan, ja niin kipeä, että sydäntä särki.
Mutta hän ei ehtinyt tarttua ajatukseen, sillä kosketus oli vallannut hänen kehonsa. Ja hän tunsi olonsa kokemattomaksi teinipojaksi, kun kosketus huipensi hänen nautintonsa varsin voimakkaasti ja sai hänen painamaan käden kasvoilleen, kun melkein eläimellinen, syvä murina nousi rintakehästä.

Jos tilanne olisi ollut toisenlainen, Muriel ei kenties olisi uskaltanut sanoa sitä ääneen. Mutta juuri nyt hän hallitsi tilannetta. Se tuntui turvalliselta.
Ja saattoihan olla, ettei Wolfie jälkikäteen muistaisi hänen sanoneen niin, puhuneen yhteisestä kodista. Hän ei ollut varma, olisiko pettynyt.
Olisi.
Hänen sormensa siirtyivät silittämään hellinä miehen reittä, samalla kun huulet hipoivat tämän kaulaa.
"Rakkaani."

Wolfie kierähti kyljelleen ja halasi Murielin syliinsä, käsivarret tiukasti naisen ympärillä.
"Kiitos", hän mumisi karheasti, haudaten kasvonsa naisen hiuksiin.
"Kiitos. Tuo tuntui mielettömän hyvältä."

Muriel nautti siitä, että tuli halatuksi sillä tavalla. Vaikkei osannut myöntää sitä aina itselleenkään.
"Mitä tahansa sinulle, sankarini", hän hyrisi.
"Rakastan sitä, kun voin hemmotella sinua."

"Rakastan sitä, kun hemmottelet minua", Wolfie vastasi hieroen nenäänsä naisen hiuksiin ja silitti tämän selkään.
"Rakastan myös sinun hemmottelemistasi. Rakastan sinua ja kaikkea sinussa."

Voi kultarakas, minussa on paljon sellaista, mitä sinun ei pitäisi rakastaa, Muriel mietti melkein onnettomana.
"Mon amour", hän hyrisi, kietoen käsivartensa miehen ympärille.
"Minäkin rakastan sinua. Rakastan meitä."

Wolfie toivoi, että Muriel rakastaisi heitä, kun matka paratiisiin olisi ohi. Kun he palaisivat Hexhamiin ja arkeen, ja Muriel ymmärtäisi, että edessä olisi vielä pitkä elämä.
Muriel ei tarvinnut jotakuta kilttiä ja helppoa seurakseen viimeisiä päiviä varten.
Saisiko ajatus yhteisestä kodista naisen tuntemaan olonsa kahlituksi, niin kuin se oli ehkä tehnyt aikaisemmin? Mies antoi kasvojensa pysyä hiusten kätkössä, käsi kulki selällä ajatuksiin unohtuneena.

Hetken mökissä kuului vain sateen rapina kattoa vasten, sekä aaltojen pauhu niiden iskeytyessä valkealle hiekarannalle.
Muriel hengitti syvään Wolfien tuoksua ja nautti kosketuksesta selällään.
"Rakas", hän kutsui sitten pehmeästi.
"Menit hiljaiseksi. Mitä mietit?"

"Vain sitä, miten paljon rakastan sinua", Wolfie vastasi. Epävarmuuden ei tarvinnut luikerrella paratiisiin.
"Myrsky kuulostaa mahtavalta", hän lisäsi ja kuulosteli sadetta, joka ei enää ollut väkivaltainen. Ukkonen jyrisi edelleen ja tuuli tuntui ravistelevan mökin seiniä.

"Niin kuulostaa", Muriel myönsi hiljaa. Hän kiehnäsi itsensä ympäri, niin että saattoi painaa selkänsä vasten Wolfien vatsaa, ja sateen tuomassa viileydessä nautti miehen kehon lämmöstä.
"Olen aina pitänyt sateen äänestä."

Wolfie halasi Murielin lujasti kiinni itseensä ja hamusi naisen niskaa hellästi. Tunne oli niin intensiivinen, että se oli saada hänen silmänsä kostumaan.
Ole kiltti äläkä jätä minua taas.
Mutta hän veti syvään henkeä ja työnsi tunteen syrjään, nuuskien Murielin hiuksia.
"Pitäisikö meidän käydä katselemassa myrskyä kuistilta?" Vaikka ehkä he eivät näkisi paljoa kuistin pienen lyhdyn valossa.

Muriel nauroi hiljaa, kun tunsi hengityksen hiuksillaan.
"Pitäisi", hän vastasi, kääntäen hieman päätään.
"Mutta en millään raaskisi nousta tästä sylistäsi, rakkaani."

"En minäkään halua päästää sinua pois sylistäni", Wolfie vastasi ja suuteli naisen niskaa.
"Rakastan sinun niskaasi. Ja hiuksiasi. Ja lapaluitasi", hän mumisi sivellen lapaluiden linjoja sormenpäillään.

Muriel kallisti hieman päätään, niin että hiukset valahtivat syrjään ja paljastivat niskan paremmin.
"Minä rakastan sinun käsiäsi", hän vastasi hiljaa.
"Sinulla on maailman kauneimmat ja taitavimmat sormet."

Wolfie nauroi käheästi ja kiersi käsiään Murielin ympärille, likistäen naisen itseään vasten. Toinen käsi silitti paljasta vatsaa.
"Oliko tuo vihjaus? Toivoisitko niille jotain erityistä puuhaa?" hän kysyi.

Muriel hyrisi ja etsi itselleen parempaa asentoa Wolfien sylissä.
"Olisiko sinulla ehdotuksia, rakkaani?" hän vastasi, vieden toisen kätensä silittämään miehen kämmenselkää.

"Kylmeneekö vai lämpeneekö?" hän kysyi hivuttaessaan lämpimiä sormia alas naisen vatsaa. Wolfie hemmottelisi Murielia mielellään koska tahansa, ja erityisesti kiitokseksi äskeisestä.

Muriel kehräsi.
"Lämpenee, lämpenee", hän vakuutti ja taivutti toista käsivarttaan taaksepäin, niin että saattoi silittää Wolfien hiuksia.
"Mon amour, et kertonut minulle omaa fantasiaasi."

"Sinun oli niin fantastinen, etten tiedä voinko ajatella vieläkään muuta", Wolfie mumisi hamuten naisen korvaa. Toinen käsi halasi tämän selän lujasti hänen rintaansa vasten, toinen valui alas reisien väliin.
Pikkukaverin piti vain muistaa fantasia ja veri kävi kuumenemaan.

"Mm-hmm, nyt kuumenee", Muriel hymisi, samalla kun sormet kirtyivät hetkeksi miehen punaisten hiusten joukkoon.
Hän oli elossa. Tulisi olemaan elossa. Hänen perheensä ei joutuisi kokemaan samaa painajaista uudelleen.
Vähempikin herätti kaipuun.

Wolfie tunsi olevansa teini-ikäinen, jossa Muriel herätti kaipuun... No, millä tahansa, näköjään.
Käsi jatkoi naisen hyväilyä, halaten naista häntä vasten, kun toinen hapuili tuttua pakettia peittojen lomasta. Hänen olisi pitänyt pakata vähemmän vaatteita ja enemmän kumeja.

Myrsky tuntui muuttaneen mieltään tyyntymisestä, sillä sade yltyi uudelleen ja paiskautui pienen mökin kattoa vasten. Kosteus tunkeutui sisälle ja tuntui takertuvan iholle.
"Jumalainen mieheni", Muriel hyrisi hiljaa, sormet hiuksia tukistaen.

Kun ehkäisy oli paikallaan, Wolfie saattoi vetää Murielin selän tiukemmin rintaansa vasten ja painautua nälkäisesti lähelle. Toinen käsi kiertyi uudelleen naisen ympärille, lukitsi tämän häntä vasten, kun toinen jatkoi hyväilyä.
Hampaat näykkivät niskaa, kun hän haki yhteistä rytmiä.

Heidän olisi vielä aloitettava säännöstely, Muriel ajatteli melkein tokkuraisena. Aloitettava säännöstely, tai keksittävä uusia tapoja nauttia toistensa seurasta.
Ehkä se ei olisi ongelma.
Ukkonen jyrähti uudelleen mökin yllä, kun hän unohtui läheisyyteen.

"Ehkä fantasioihini kuuluu", Wolfie murisi hiljaa, huulet naisen niskalla ja kaulansyrjällä vaeltaen. Käsi lukitsi Murielin tiukemmin hänen otteeseensa, hän ei päässyt enää lähemmäs.
"Tämä. Sinä. Täysin minun, koko yön", mies mumisi ja käänsi varmoin sormin naisen leukaa, painaen suudelman tämän huulille, ennen kuin keskittyi jälleen rytmiin, joka tuntui kasvattavan nautintoa hetki hetkeltä.

Muriel veti terävästi henkeä.
"Minä olen sinun", hän vastasi, vaikka lauseen loppu hukkui sateen ropinaan ja hänen omaan voihkaisuunsa.
"Tämän yön. Ja seuraavat."

Sormet kiertyivät naisen kaulalle ja leukaperille, ei kuristaen, mutta lempeästi halliten. Hampaat koskettivat niskaa ja hartiaa.
Lakanat tuntuivat nihkeiltä heidän allaan ja koko ilma oli märkää. Iho poltti kuumana ja Wolfie tukahdutti epäuskoisen, nautinnosta karhean murinan Murielin hiuksiin, kun ei kestänyt enempää.

Murielilla oli turvallinen olo.
Edes pienen hetken hän saattoi antaa lankojen irrota käsistään. Irrottaa siitä jatkuvasta hallinnan tarpeesta, joka oli seurannut häntä läpi elämän. Joka oli sekä lahja että kirous.
Mielihyvä pyyhkäisi kehon läpi niin voimakkaana, että se olisi taivuttanut hänen kehonsa kaarelle, jos olisi voinut.
Ja sai kyyneleet kohoamaan silmiin, kun pelko ja huoli purkautuivat samalla.

Wolfie hengitti hiusten ja kuuman, nihkeän ihon tuoksua. Käsi silitti kaulaa, hartioita, rintoja, vatsaa, kun hän siirtyi hieman kauemmas ja hellitti otettaan.
"Itketkö sinä?" hän kysyi hiljaa, huolta äänessään. Oliko hän ollut liian raju?

"Mm-hmm", Muriel myönsi ja kääntyi Wolfien sylissä ympäri, niin että saattoi painaa otsansa miehen rintakehää vasten. Hän antoi kyynelten valua poskilleen ja hengitti samalla ihon tuttua tuoksua, jossa erottuvassa suolassa saattoi olla vielä ripaus merta jäljellä.

Wolfie halasi Murielin levottomana syliinsä ja suukotti naisen päälakea.
"En kai satuttanut sinua?" hän kysyi huolissaan ja silitti naisen selkää.
"Olen pahoillani, innostuin liikaa. Tunnun menettävän järkeni kanssasi."

"Mitä? Ei, ei, tuo oli ihanaa", Muriel vetosi ja hieroi nenänpäätään Wolfien rintakehää vasten.
"Se tuntui niin hyvältä, Minä vain... Minulla on ollut sinua niin ikävä, enkä kestä sitä, kuinka typerä olen ollut."

Helpotus rentoutti miehen lihakset. Hän veti paikalleen jääneen ehkäisyn pois ja halasi Murielin syliinsä.
Se oli tuntunut hyvältä. Niin hyvältä, että hän oli ollut hajota tunteeseen.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua", hän vastasi.

Muriel kietoi pitkät raajansa Wolfien ympärille ja hautasi kasvonsa tämän kaulaa vasten.
Hän oli idiootti. Hän oli aiheuttanut sen kaiken itselleen. Juossut pakoon. Ja sitten oli iskenyt pelko kuolemasta, ja se oli saanut hänet ajattelemaan. Todella ajattelemaan.
"Miksi minä ajoin sinut pois? Olin idiootti. Typerä, typerä nainen."

"Miksi ajoit?" Wolfie kysyi halaten Murielia lähemmäs itseään ja hautasi kasvonsa naisen hiuksiin, hengittäen syvään niiden tuoksua.
Voisivatpa he jäädä tänne ikuisesti, takertuneina toisiinsa nihkeinä ja onnellisina.

"Minä en tiedä", Muriel myönsi onnettomana.
"Olin typerä. Typerys."
Idiootti.
Ei voinut olettaa saavansa elämältä sitä mitä halusi, jos itse juoksi sitä jatkuvasti pakoon.

"Se tuskin on totta", Wolfie huomautti.
"Olet viisain ja rohkein koskaan tapaamani ihminen", hän jatkoi ja kiemursi alemmas niin, että saattoi hamuta kaulan ihoa.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Viisas, rohkea ihminen ei olisi juossut pakoon", hän mutisi, vihaisena itselleen.
"Viisas, rohkea ihminen olisi tarttunut kiinni."

Wolfie toivoi, että Muriel olisi tehnyt niin. Mutta ehkä jostain syystä heidän kuului löytää toisensa vasta nyt uudelleen.
Muriel ei olisi koskaan saanut pientä tytärtään muuten.
"Älä ole niin ankara itsellesi", hän vetosi ja hamusi huulillaan kaulalta alemmas, hyväillen herkkää ihoa.
"Minä rakastan sinua."

Myrsky heidän mökkinsä ulkopuolella alkoi tauota, tällä kertaa ehkä todella. Pilvet jatkoivat matkaa meren yli, kohti seuraavaa saarta.
"Minä olen juuri niin ankara kuin ansaitsen olla", Muriel mutisi ja huokaisi hiljaa.
"Typerä, vanha nainen."

"Ehkä minulla on heikkous sellaisiin", Wolfie vastasi näykäten ihoa kevyesti.
"Taivas, kun vaan kuvittelenkin sinut kyynärpaikkaisessa villatakissa ja silmälaseissa... Hiukset harmaina ja tiukalla nutturalla", mies huokasi naurua äänessään.

"Sinulla on likainen mieli, mies", Muriel puhahti ja kokeili vuorostaan omia hampaitaan Wolfien kaulalle.
"Mutta lupasin antaa sinulle kaiken. Jos isoäiti-imitaatio on se, mikä saisi sinut innostumaan..."

Wolfie nauroi ja sulki silmänsä hampaiden kosketuksesta, silittäen Murielin vyötärön kaarta. Miten toisesta ihmisestä saattoi humaltua näin?
"Kukas se olikaan, joka sanoi kiihoittuvansa vanhoista miehistä?"

Muriel tuhautti nenäänsä uudelleen.
"En sanonut niin", hän muistutti ja kohotti päätään, niin että saattoi tutkia Wolfien vihreitä kissansilmiä.
"Eräästä tietystä, vanhasta miehestä. Se on eri asia."

"Minäkin puhuin vain sinusta", Wolfie hyrisi ja tuuppasi nenällään Murielin tuhisevaa nenää, ennen kuin antoi huultensa vaeltaa taas naisen solisluulle.

"Vai niin."
Muriel kuljetti sormiaan Wolfien selkää pitkin.
"Sekö on sinun fantasiasi?"

"Ei", Wolfie vastasi ja näykkäsi ihoa.
"Toteutin yhden fantasioistani aiemmin", hän sanoi häivähdys käheyttä äänessään ja nosti sormensa hetkeksi takaisin Murielin kaulalle, painaen suudelman naisen huulille.

Muriel vastasi suudelmaan viipyillen.
"Minä pidän sinun fantasioistasi", hän kehräsi, ujuttaen säärensä Wolfien säärten lomaan.
"Paitsi siitä nutturaosasta."

Wolfie nauroi käheästi ja hieraisi nenäänsä naisen ihoon. Tuuli kuulosti jylläävän edelleen ulkona, vaikka sadetta ei enää kuullut. Olikohan se repinyt puista oksia tai puhaltanut pois ihmisiä?
"Kerro minulle toinen fantasia."

Muriel kohotti katseensa tutkimaan Wolfien kasvoja ja hipaisi miehen nenänpäätä sormillaan.
"Jumalainen mieheni käy ahneeksi", hän huomautti, ja painoi uuden viipyilevän suudelman tämän huulille.

"Sinä teet minut hulluksi", Wolfie vastasi takaisin ja hamusi naisen huulia, punoen sormet tämän hiuksiin ja tukisti hellästi. Toinen laskeutui alas kylkeä ja puristi kevyesti paljasta pakaraa.

"Minä huomaan, rakas", Muriel myönsi hyristen.
"Ja mitä fantasioihin tulee, odotan edelleen sitä päivää, jona tulen kotiin ja löydän sinut pelkässä essussa."

Wolfie nauroi käheästi ja nojasi otsansa hetkeksi Murielin otsaa vasten.
"Oletan, että olisin kokannut sinulle viiden ruokalajin päivällisen?" hän kysyi hieraisten nenäänsä naisen nenänpäätä vasten.

"Tietenkin", Muriel vastasi.
"Mutta olen armollinen ja ymmärrän, ettei kuuma sovi yhteen tiettyjen kehonosien kanssa. Joten sinun ei olisi tarvinnut kokata alasti, kunhan olet essusi alla alasti siinä vaiheessa, kun tulen kotiin."

"Kuulostaa sopimukselta", mies sanoi ja hamusi huulillaan Murielin korvaa.
"Mitä madamelle saisi olla ruokalajeiksi?" hän tiedusteli ja kuljetti käsiään pitkin paljaita, lämpimiä kylkiä, nousten sitten istumaan ja jaloilleen, jotta saattoi avata ikkunasäleiköt. Sade oli lakannut ja raikkaalta tuntuva ilma tuulahti sisään, helpottaen kosteaa, iholle tarttuvaa kuumaa.

"Niin minustakin", Muriel myönsi hyvillään. Hän kellahti raukeasti selälleen, kun Wolfie nousi seisomaan, ja ojensi käsivartensa nautinnollisesti päänsä yläpuolelle.
"Fantasiaani kuuluu myös, että yllätät minut. Ja jälkiruoka on herkkullista."

"Millainen jälkiruoka?" Wolfie kysyi ja jäi hetkeksi ikkunan eteen, antaen ilmavirran viilentää oloaan. Iho tuntui melkein tukalan hikiseltä ja samalla ihanalta, sillä kuuma oli peräisin Murielista ja tämä oli jopa parempaa kuin hänen unissaan.

Muriel venytti sääriään ja nousi sitten sängyn laidalle istumaan. Hän katseli Wolfien selkää avoimen ihailevasti, ja ojensi sitten toisen jalkansa niin, että saattoi hipaista miehen pakaroita varpaillaan.
"Ensimmäisessä on jotakin suklaista ja hedelmäistä", hän vastasi.
"Ja toinen tarjoillaan makuuhuoneessa."

Wolfie katsahti Murielia olkansa yli ja kiepahti ympäri, siepaten jalan käteensä.
"Mitä makuuhuoneessa tarjoillaan?" hän kysyi ja kumartui suutelemaan naisen varpaita, siepaten niitä vuoronperään huultensa väliin.

Muriel kehräsi naurusta ja kellahti takaisin selälleen vuoteelle, jalka suoraksi ojennettuna.
"Niin", hän totesi, ojentaen käsivarsiaan päänsä yläpuolelle.
"Siellä minun jumalainen mieheni saisi heittää essunsa syrjään."

"Mitä haluaisit jumalaisen miehesi tekevän sinulle siellä?" Wolfie kannusti ja yritti hätistää käheän terän äänestään. Hän oli vanha mies. Hän kuukahtaisi vielä tätä tahtia, mutta Muriel ajoi hänet hulluksi.
Hän piteli jalkaa ja hamusi varpaita katsellen naisen kasvoja.

Muriel hymyili kuin tyytyväinen kissa.
"Jumalainen mieheni kantaisi minut vuoteeseen, ja syöttäisi minulle mansikoita. Ja sen jälkeen..."
Hän ojensi toista jalkaansa silittämään Wolfien kylkeä.
"Hän rakastelisi minua niin kuin äsken."

Wolfie ähkäisi ja painoi päänsä hetkeksi, keräten itseään. Murielilla tuntui olevan pahalaatuinen lahja saada hänen pikkukaverinsa riehaantumaan.
Toivottavasti se ei pätisi myös julkisilla paikoilla. Hän saisi vielä hyvin kyseenalaisen maineen.
Mies kosketti varpaita kielellään ja valui kyykkyyn sängyn vierelle.

Ehkä Murielille oli annettu mahdollisuus uuteen alkuun. Hänet oli saatettu tilanteeseen, jossa hän pelkäsi menettävänsä kaiken, jotta hän ymmärtäisi, mikä todella oli tärkeää.
Hänen kissansilmäinen miehensä.
"Olen myös aina pohtinut, rakkaani, miltä näyttäisit kietoutuneena toogaan."

Wolfie yskäisi naurusta ja kohotti katseensa.
"Miksi toogaan?" hän kysyi ja näykkäsi pikkuvarvasta, ennen kuin kömpi sängylle ja hamusi tiensä ylös Murielin jalkaa ja kylkeä, hamuten rinnan pehmeää ihoa, ennen kuin hautasi kasvonsa naisen kaulataipeeseen.

"Miksi ei?" Muriel kysyi, kietoen käsivartensa Wolfien ympärille halatakseen miehen syliinsä.
Ulkona jokin lintu aloitti ujoa lauluaan ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen.
"Eivät mahdolliset kelttiläiset esi-isäsi siitä pahastuisi."

Wolfie nauroi ja kellahti osin Murielin päälle, painaen päänsä naisen rintakehää vasten ja kiertäen käsivartensa tämän ympärille.
"Jos minä pukeudun toogaan, mihin sinä pukeutuisit?" hän kysyi ja katseli pimeyttä ikkunan takana. Linnusta päätellen ei menisi montaa tuntia, kun aurinko nousisi.

Muriel ajatteli onnellisen raukeana, että piti siitä, miltä Wolfien paino tuntui hänen yllään. Eikä siinä ollut mitään seksuaalista, vaan se sai hänen olonsa tuntumaan... turvalliselta.
Hän painoi suudelman punasiten hiusten joukkoon.
"Mihin sankarini toivoisi minun pukeutuvan?"

"No, mieluiten olet ihan vain alasti", Wolfie myönsi ja antoi päänsä retkottaa naisen rintakehän päälle. Toisen kehon lämpö tuntui tutulta ja viehättävältä häntä vasten.
"Mutta ehkä näin pääsiäisen tienoilla voisin nähdä muuan viehättävän pääsiäispupun..."

Ehdotus sai Murielin kehräämään naurusta.
"Vai sellaista jumalainen mieheni haluaa", hän hyrisi, sukien punaisia hiuksia pystyyn.
"Et kai sentään maskottipuvussa? Muistatko, sellaisessa, joita on ostoskeskusten mainoskampanjoissa?"

Wolfie nauroi.
"Sinä olisit hiton seksikäs aivan missä tahansa", hän lupasi ja nautiskeli kosketuksesta hiuksissaan.
"Mutta en aivan sellaista ajatellut..."

Wolfien nauru täytti Murielin melkein hämmästyttävällä onnella.
"Sinuako ei siis lainkaan haittaisi, rakkaani, jos pyöreä ja karvainen pääasiäispupu tulisi puristelemaan sieviä pakaroitasi?" hän kysyi, käsi miehen takapuolelle laskeutuen.
"Pörröisillä lapaskäsillään."

"Jos ne ovat sinun pörröiset lapaskätesi, ei", Wolfie vastasi ja ähkäisi. Muriel todella aiheuttaisi hänelle vielä hyvin kyseenalaisen maineen, sillä ei tuntunut olevan mitään, mitä nainen ei saisi kuulostamaan innostavalta.

Muriel tyrskähti hellästi.
"Rakas, minä alan pian kyseenalaistaa, millaiset sinun mieltymyksesi oikein ovat", hän vetosi.
"Sinun mieliksesi olisin tietenkin maskottipuvun sisällä alasti."

Wolfie ähkäisi ja käänsi päätään, hamuten naisen ihoa huulillaan.
"Jos jatkat tätä mallia, minun pitää saada sinut vielä ennen auringonnousua. Käyt vaaralliseksi tällaisen raihnaisen miehen terveydelle."

Muriel kehräsi tyytyväisyyttään.
"Olen pahoillani", hän vetosi, antaen käsiensä nousta hieman ylemmäs, silittämään viattomina miehen selkää.
"En haluaisi aiheuttaa sinulle minkäänlaista vaaraa, rakkaani. Olet vain hyvin vastustamaton."

Wolfie hengitti ihoa vasten ja tyynnytteli pikkukaveriaan. Se antaisi hänelle vielä sydänkohtauksen joku päivä. Väsymys painoi raajoissa, ja silti Murielin antamat mielikuvat olivat saada sen ponnistamaan asentoon.
"Niin olet sinäkin. Pitäisikö meidän yrittää nukkua hetki?"

Muriel painoi kiireettömän suukon Wolfien hiusten joukkoon.
"Se olisi varmastikin äärimmäisen hyvä ajatus, rakkaani", hän myönsi.
"Luulen, että meillä on hetki, ennen kuin aurinko taas nousee."

Kuulitko, mies sanoi pikkukaverilleen, aika nukkua. Alas, poika.
Wolfie kömpi Murielin viereen, potkaisi ohutta peittoa jaloilleen ja raahasi naisen syliinsä, halaten tämän selän rintaansa vasten ja painaen kasvonsa hiuksiin.
Hetki unta ja uusi päivä seikkailuja odottaisi.

Muriel käpersi itsensä Wolfien syliin, vartalo miellyttävän rentona ja uupuneena.
"Kauniita unia, rakkaani", hän kuiskasi, ja ujutti säärensä Wolfien säärten lomaan.
Hän voisi tottua tällaiseen.

*

*

*

Vuorokaudet samaan aikaan lensivät ohi ja silti aika tuntui pysähtyneen. Puhelimet tai tietokoneet tuntuivat hädin tuskin olevan olemassa täällä. Meri kuohui sinisenä ja tuuli keinutti palmuja, sai auringon kultaisen valon tanssimaan valkoista hiekkaa raidoittavien varjojen kanssa.
Wolfie loikoi rennosti hiljaisen ravintolan tuolissa, jalat suoraksi toiselle nostettuna ja katseli paratiisia aurinkolasien takaa, edessään lautasellinen hunajalla valeltuja pannukakkuja ja banaanileipää.

Kädet laskeutuivat takaapäin Wolfien poskille.
"Rakkaani ei ole valppaana", Muriel kehräsi, kun kumartui painamaan suukon miehen päälaelle. Hänen hiuksensa olivat edelleen kosteat suihkun jäljiltä, sillä hän oli päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseen ja pyörähtää sadevedestä koostuvan suihkun alla, kun siihen oli ollut mahdollisuus.
Shampoo tuoksui pehmeän kukkaiselta.

Wolfie ojensi kätensä taakse ja puristi kevyesti Murielin pakaraa, ennen kuin siirtyi silittämään naisen reittä.
"Hei pupunen", mies tervehti poikamaisella, vinolla hymyllä ja kallisti päätään taakse, kutsuen naista suudelmaan.

Muriel väräytti nenänpäätään, niin kuin ihmiset monesti kuvasivat pupujen tekevän, ja kumartui sitten enemmän kuin mielellään suudelmaan.
Eräs reppureissaaja, jonka kanssa he olivat eräänä iltana sattuneet samaan aikaan ravintolaan, oli kysynyt, olivatko he häämatkalla. Hän saattoi ymmärtää, mistä väärinkäsitys oli syntynyt.
Hassua kyllä, Muriel ei ollut ollut lainkaan niin pahoillaan kuin olisi voinut olla.
"Näyttääpä hyvältä", hän totesi, antaen katseensa siirtyä pannukakkuihin.

Wolfie kiskoi Murielin istumaan syliinsä ja ojensi haarukkaa naisen käteen.
"Ne ovat herkullisia", hän lupasi ja kiersi kädet naisen vyötärölle, haudaten kasvonsa tämän lämpimään, hyväntuoksuiseen kaulataipeeseen.
"Maista myös banaanileipää. Se tuli äsken uunista."

Muriel kietaisi toisen käsivartensa Wolfien niskan taakse ja tarttui toisella kädellään haarukkaan. Hän poimi itselleen hyvin kursailemattomasti annoksen pannukakkua ja vei sen suuhunsa.
"Luoja, miten hyvää", hän henkäisi ja tarjosi seuraavaa haarukallista Wolfielle.
"Olen taivaassa."

Wolfie haukkasi haarukallisen ja kun siitä tipahti noro hunajaan naisen paljaalle solisluulle, hän siivosi sen tunnollisesti kielellään.
Osa hänestä toivoi, että he olisivat olleet häämatkallaan. Hänen ei pitäisi möläyttää usein kielen päälle karkaavaa kysymystä ja säikäyttää Murielia uudelleen karkuun.

Muriel nauroi ja painoi suudelman Wolfien ohimolle, kun kielen kosketus lähetti miellyttäviä väreitä alas selkää pitkin.
"Hyvä poika", hän kehui pehmeästi, ennen kuin poimi haarukkaan uuden annoksen pannukakkuja.
"Mitä haluaisit tehdä tänään, rakkaani?"

"Selvitin, missä talli on", hän sanoi ja tunsi oudon, huolestuttavan innostuttavan väreen kehusta. Mutta hänen ei pitäisi yllättyä. Hän olisi mielellään Murielin koira ja tekisi mitä tahansa nainen pyytäisi.
Rauhassa, pikkukaveri. Ei innostuta kesken päivän.
"Käydään vuokraamassa hevoset päiväksi ja ratsastellaan saarilla."

Muriel oli viemässä haarukallista suuhunsa, mutta käänsikin katseensa Wolfien kasvoihin. Tummat silmät siristyivät hymystä, ja hän painoi makean sokerihuurteisen suudelman miehen huulille.
"Sinä tiedät, kuinka tehdä minut onnelliseksi, jumalainen mieheni."

Wolfie toivoi, että tiesi. Hän toivoi, että tietäisi myös heidän palatessaan kotiin. Tietäisi myös kuukauden tai vuoden päästä.
Hän vastasi suudelmaan, hamuten hetken Murielin huulia, ennen kuin työnsi palan lämmintä banaanileipää suuhunsa. Hän tarjosi toista naiselle.

Muriel poimi palan huultensa lomaan, mutta hipaisi samalla myös Wolfien sormia. Vaikka hän olikin vannonut itselleen, että yrittäisi olla härnäämättä miestä liiaksi ennen puoltapäivää.
Heidän varastonsa hupenivat uhkaavasti.
"Milloin me lähdemme? Ratsastamaan. Ja missä talli sijaitsee?"

"Talli on etelämmässä. Omistaja lupasi ajaa meidät sinne", Wolfie vastasi ja huokasi melkein tuskastuneena, kun Muriel kosketti huulillaan hänen sormiaan.
Pikkukaveri, alas. Ei. Nyt ei ole sellaisen aika. Ja silti hän tunsi kaipaavien mielikuvien rullaavan mielessään.
"Krhm. Voimme lähteä heti aamiaisen jälkeen."

Muriel hipaisi myötätuntoisesti Wolien poskea huulillaan ja silitti tämän hiuksia, ennen kuin tarjosi uutta annosta pannukakkuja tämän syötäväksi.
Ei ennen puoltapäivää, hän muistutti itselleen. Tällä menolla hän päätyisi vielä saamaan kuherruskuukauteen liitetyn tulehduksen ennen kuin he pääsisivät kotiin.
"Hienoa."

Wolfie näykkäsi Murielin kaulaa ja haukkasi pannukakkuja suuhunsa. Keskity ruokaan.
"Toivon, että kaikki hevoset eivät ole ponikokoisia. Muuten voin hölkätä rinnallasi." Hän saattoi kuvitella jonkun hintelän hevospolon, jonka polvissa hänen hontelot jalkansa riippuisivat.

"Voit aina kantaa minua reppuselässä, jos tahdot", Muriel ehdotti, vieden palan banaanileipää suuhunsa ja tarjoten toista Wolfielle.
"Hevoset voivat käyskennellä rinnallamme."

Wolfie nauroi ja sieppasi leivän naisen sormista, ottaen nekin hetkeksi suuhunsa.
"Se veisi ehkä pointin ratsastamisesta", hän sanoi ja hieraisi nenänpäätään naisen korvaan.
"Vaikka toivon kyllä, että ratsastat minulla myöhemmin", hän lisäsi kuiskaten.

Muriel kehräsi.
"Rakkaani, voin vakuuttaa, että sinä olet minun suosikkiratsuni", hän kuiskasi takaisin, ja hamusi uutta suudelmaa miehen huulilta ennen kuin poimi itselleen lisää banaanileipää.
"Oletko syönyt riittävästi, rakas?"

Wolfie nyökkäsi ja yritti huonolla menestyksellä estää ajatuksiaan karkaamasta itse luomaansa mielikuvaansa.
Heppoja. Heppoja aurinkoisella rannalla.
"Kyllä vain", hän sanoi nousten seisomaan ja sieppasi vielä yhden palan banaanileipää suuhunsa.
"Kerroin heille asiantuntemuksestasi ja tarjouduin maksamaan enemmän, ja he lupasivat meidän saavan kaksi hevosta itsenäiselle vuokralle", hän jatkoi ja palautti astiat ravintolan pienelle tiskille, kiittäen kokkia.

"Niinkö?" Muriel kysyi innostuen. Ajatus siitä, että he saisivat tutkia saarta kahden, oli varsin viehättävä. Vaikka hänkin oli kieltämättä hieman huolissaan siitä, millaisia hevosia täällä tarkalleen ottaen harrastettiin. Kovin pienet olisivat hänellekin liian pikkuisia.
Silloin he saisivat päätyä hölkkäämään molemmat.
"Käyn vaihtamassa vaatteita."

Wolfie nyökkäsi.
"Odotan sinua tässä", hän lupasi. Mukava omistaja, jonka kanssa hän oli päätynyt tutustumaan päivien aikana, oli menossa ostoksille saariryhmän pikkuruiseen "kaupunkiin", joka oli todellisuudessa kyläpahanen, ja kyyditsisi heidät samalla samassa kylässä sijaitsevalle tallille pakulla, jolla he olivat matkanneet tänne olemattomalta lentokentältä.

Suunnatessaan heidän pikkuiselle mökilleen Muriel tajusi hämmästyksekseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä päivää he elivät. Hän ei muistanut, milloin viimeksi niin oli päässyt tapahtumaan. Ja ennen kaikkea, milloin viimeksi se ei ollut haitannut häntä.
Hän palasi takaisin ravintolalle, nyt shortseihin ja t-paitaan pukeutuneena.
"Onko valmista? Onhan sinulla aurinkovoidetta, rakas?"

"Kyllä vain", Wolfie vastasi ja avasi Murielille oven pakun takatilaan. Ilmastoinnin sijasta ikkunat oli veivattu auki 1990-luvun pikkupakettiautossa, jossa oli istumapaikkoja virallisesti seitsemälle, mutta normaalisti matkustajia ainakin 12.
"Olen varannut meille muutaman päivän Eaussa, ennen kuin palaamme Nuku'alofaan", hän sanoi auton nytkähtäessä liikkeelle, hiekka pöllyten renkaissa.
"Siellä on kokonainen villiponien populaatio. Ajattelin, että haluaisit nähdä sen."

Muriel kipusi kyytiin ja tunsi nostalgian kutkuttavan vatsaansa samalla tavalla kuin silloin, kun he olivat matkanneet samaisen pakun kyydissä lentokentältä. Kuumuus oli avatuista ikkunoista huolimatta tukahduttava, mutta sillä ei ollut väliä. Hän poimi Wolfien käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Jumaloin sinua."

"Niin minäkin sinua", hän vastasi ja kumartui suikkaamaan suukon Murielin nenänpäähän. Hän tunsi vanhemman naisen katseen itsessään taustapeilin kautta ja soi tälle avuttoman, valloittavan hymyn.
Hän ei voinut itselleen mitään.
"Mutta tänään voimme tutkia näitä saaria. Toivottavasti heillä vain on tarpeeksi iso hevonen minun pitkiä koipiani varten."

"Täällä rullaluistimista ei olisi apua", Muriel myönsi, nojaten päänsä Wolfien hartiaan. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa oli alkanut tuntea itsensä rakastuneeksi teinitytöksi, mutta tunne oli, jos aivan rehellisiä oltiin, oikeastaan hyvin mukava.
Kunhan hän ei alkaisi hihittää kuin hölmö.
"Tiedätkö näistä hevosista mitään?"

"En", Wolfie naurahti ja kiersi käsivarren Murielin ympärille, painaen suukon naisen hiuksiin.
"Mutta kuulemma täällä on saarimeininki, joten hevosilla ei ole satuloita ja suitsetkin ovat alkeelliset. Olen pahoillani, mutta heppasi ei taida taipua passageen. Vai onko se pissage?"

Muriel pukkasi Wolfien hartiaa päällään.
"Sinä olet pissage", hän vastasi, käsi miehen polvea silittäen.
"Ja olisit kertonut ennen kuin lähdimme. En missään nimessä voi ratsastaa hevosella, jos se ei osaa Grand Prix -tason kouluohjelmaa heittäen."

"Mikä harmi", Wolfie nauroi käheästi ja hamusi Murielin korvaa.
"Sitten sinun täytyisi tyytyä ratsastamaan minulla", hän kuiskasi näykäten korvanlehteä ja nousi sitten pakettiautosta, kiittäen sydämellisesti kuskia ja veti Murielin perässään. Kuumuus väreili rusehtavan, hiekkaisen maan yllä. Kyläpahasen talot olivat kuin hökkeleitä, suurin osa puisten jalkojen varassa maanpinnan yläpuolella. Talli oli helppo tunnistaa vieressä, sillä sen takana oli aidattu, pensaikkoinen laidun, jolla käyskenteli pääosin pienen ja sitkeän näköisiä hevosia tai poneja.

"Minua lohduttaa tieto siitä, että sinulla on varsin erinomainen kyky pysyä toivotussa rytmissä, rakkaani", Muriel nauroi ennen kuin kipusi Wolfien perässä ulos autosta.
Hän ei ollut varma, mitä oli odottanut, mutta laitumella todella käyskenteli hevosia.
Hän seisahtui hetkeksi katsomaan.
"Ihan oikeita ne ovat."

Wolfie hykersi naurusta ja halasi Murielin hetkeksi kylkeensä. Pakettiauto jatkoi matkaansa kohti kauempana sijaitsevia kylän osia, joista pieni majatalo voisi ostaa tarvitsemansa.
Hän vei Murielin lähemmäs laidunta ja kertoi ilmestyvälle miehelle heidän asiansa. Ystävällinen mies oli hyvin altis palvelemaan ja haki heille suurimmat hevoset, jotka heillä oli. Wolfien oli tukevarakenteinen, hevosen kokoinen ruuna, jolla oli vivahteikas, suklaanruskea, punaiseen taittava karva ja tapa huiskia kyllästyneesti hännällään. Sillä oli yksinkertaiset, turpahihnattomat ja narusta kyhätyt suitset sekä naruriimu ja riimunnaru kaulan ympärille sidottuna. Satulan virkaa ajoi kirjava, rispaantunut huopa, joka heitettiin hevosen selkään.

Näytti siltä, ettei heistä kumpainenkaan joutuisi hölkkäämään.
"Te sovitte toisillenne", hän huomautti Wolfielle hyväntuulisesti, samalla kun antoi oman, melkein haalistuneen voikon ruunansa haistella kättään. Sillä oli lempeä katse, mutta toinen korvat kääntyilivät uteliaasti puolelta toiselle.
Voikko sai selkäänsä samanlaisen, ja aivan yhtä rispaantuneen huovan, jossa värikkäät raidat vuorottelivat.

Wolfie ei ollut varma, mikä hänen ratsunsa nimi oli ollut. Tai oliko sillä edes nimeä. Joten hän risti sen Kaneliksi, kun he pääsivät vihdoin hevostensa selkään ja liikkeelle.
Hänellä meni hetki saada itsensä kammettua hevosen kapeahkoon selkään ja hänen kavutessaan ylös, Kaneli näykkäsi häntä pakarasta.
"Miten miehet tekevät tätä?" Wolfie kysyi levottomana, kun hevosen selkä tuntui murjovan hänen pikkukaveriaan.

Siinä vaiheessa Muriel istui jo oman hevosensa selässä, ja hän teki kaikkensa ollakseen nauramatta miesparalle, jonka pakara joutui kosketuksiin hevosen hampaiden kanssa.
"No", Muriel hyrisi, samalla kun hänen Blondieksi lempinimeämänsä hevonen heilautti häntäänsä melkein huvittuneen oloisena.
"Laurie osaisi vastata sinulle siihen paremmin. Mutta sikäli kuin olen ymmärtänyt, se on yhdistelmä sopivaa satulaa, taitavaa kehonhallintaa ja hyvin istuvia alusvaatteita, rakkaani."

"Mikä sääli, ettei minulla ole niistä mitään", Wolfie irvisti takaisin ja yritti turhaan hakea asentoa, joka ei muhentaisi hänen miehuuttaan niin pahasti. Hän hipsutti jaloillaan ruunan kylkiä, mutta se vain luimisti korviaan, ja vasta napakampi potku pohkeilla sai sen ottamaan kiinni Murielin ratsun.
Toivottavasti hiekka pehmentäisi putoamiset, koska heillä ei ollut kypäriä.
"Miten ihanaa olisikaan, jos joku haluaisi helliä kolhittuja kehonosia myöhemmin tänään."

Blondie oli siinä vaiheessa jo löytänyt rytmin rauhalliseen käyntiin, ja Muriel tunsi vilpittömän riemun saavan sydämensä hakkaamaan nopeammin.
Oli upeaa olla taas hevosen selässä. Vaikka sitten sellaisen, jonka selkä oli hieman liian pitkä verrattuna sen mittasuhteisiin. Blondie-ressukasta ei olisi ollut koulukenttien tähdeksi.
Sen käynti oli kuitenkin yllättävän miellyttävää.
"Kultaparkani", Muriel totesi, vilkaisten miestä hartiansa yli.
"Voin luvata sinulle, että pidän teitä oikein hyvänä, kunhan pääsemme takaisin."

Wolfie vastasi onnellisella, poikamaisella virneellä ja punoi sormensa hevosen vienosti hapsottavaan harjaan, kannustaen sitä kulkemaan Blondien rinnalla pitkin hiljaista, hiekkaista tietä takaisin heidän majapaikkaansa kohti.
Jos saattoi ajatella muhennettujen kehonosien ohi, hevosen liike tuntui aika mukavalta. Ja maasto ympärillä oli kaunista, tai ainakin muuttui kauniiksi kun pieni kylä jäi taakse ja vihreä, trooppinen, kuivahko metsä ympäröi tietä.

"Mikäli kokemus saa sinut innostumaan tästä jalosta urheilulajista, olet enemmän kuin tervetullut harjoittelemaan Mousen kanssa", Muriel vastasi, vilkaisten Wolfieta silmäkulmastaan.
"Voisin auttaa sinua henkilökohtaisesti löytämään sopivat alusvaatteet ratsastamista varten. Ja avustaisin enemmän kuin mielelläni niiden sovittamisessa."
Tuntui melkein epätodelliselta ratsastaa sellaisessa maisemassa. Jokin lintu pyrähti lentoon läheisestä oksistosta, mutta Blondie tuskin liikautti korvaansa.

"Se olisi hyvin mukavaa", Wolfie vakuutti ja rapsutti sormenpäillään Kanelin lämmintä karvaa hevosen lompsiessa tyynesti eteenpäin. Tallinpitäjällä ei tainnut olla merkittävää huolta, sillä hevosia ei voisi kuljettaa kauan pienessä saaristossa kovin kauas ja vaikka ne heittäisivät ratsastajat selästään, ne luultavasti vain palaisivat kotiin.
He ratsastivat parin pienen, köyhänoloisen kylän poikki, ja Wolfie osoitti sitten vasemmalle, harvaa, vehreää metsää, jonka takaa siinsi meri. He pääsisivät ratsastamaan valkoiselle hiekkarannalle siitä.

"Oliko tuo lupaus?" Muriel kysyi, samalla kun kannusti Blondieta eteenpäin, kun hevonen olisi halunnut laskea päänsä hamuamaan heinää hiekkaisen polun laidalta. Kuinkakohan usein nämä hevoset kantoivat turisteja selässään? Ja kuinka monta turistia oli mahtanut jäädä matkan varrelle?
Murielista tuntui, että hän oli ehtinyt jo unohtaa, kuinka paljon rakasti ratsastamista.
Valkean hiekkarannan näkeminen sai hänet hymyilemään.
"Tätä sinä tulet rakastamaan, mon amour."

"Ehkä", Wolfie lupasi ja toivoi Murielin olevan oikeassa. Rannoilla laukkaaminen näytti ihanalta – mutta jos kävely tuntui tältä pikkukaverista, miltä nopeampi juoksu tuntuisi?
Hevoset selvästi tiesivät, mitä rannoilla usein tehtiin.
"Hei, hei!" hän vetosi hevoselleen, kun se heitti päätään ja pyrähti yhtäkkiä hirvenloikkaiseen raviin.
"Aagghh", Wolfie vetosi uudelleen sekä sensaatiosta haaroissaan että kallistuvasta horisontista, kun hän huomasi luisuvansa hevosen selästä ja päätyvänsä kasvoilleen hiekkaan.
Kaneli pärskähti ja siirtyi käyntiin, lompsien syömään lehtiä läheisestä pensaasta.

Muriel tunsi, kuinka Blondien aiemmin melkein laiska olemus sähköistyi, kun sen kaviot kohtasivat valkean hiekan. Ja ilmeisesti Wolfien ratsu koki saman, sillä ennen kuin hän ehti sanoa mitään, se oli yhtäkkiä kiitänyt edelle.
Harmi vain, että mies pysynyt mukana.
"Oi", Muriel huikkasi ja laskeutui voikkonsa selästä.
"Rakas, sattuiko?"

Wolfie kierähti vatsalleen ja sylki hiekkaa suustaan.
"Ei", hän vastasi ja loi synkeän katseen katumattomaan hevoseen, nauraen sitten itselleen.
"Eikö unelmiesi hevosmies tipahtele ratsunsa selästä naamalleen?" hän kysyi kohottaen heikkaiset kasvonsa Murielia kohti ja suoristi vinoon menneitä aurinkolaseja.

"Rauhallisesti, rakas. Ethän lyönyt päätäsi?"
Muriel siirtyi lähemmäs, huolestunut kurtistus kulmillaan. Mutta naurun kuullessaan hän tunsi omienkin suupieltensä nytkähtävän.
"Unelmieni hevosmies oli oikein sulokas hetkeä ennen kuin hän putosi."

"Tuskin siellä on mitään rikkomisen arvoista", Wolfie vakuutti ja hieraisi hiekkaa kasvoistaan, kaivoi sitä sieraimistaan ja kampesi itsensä jaloilleen.
"Tulehan tänne, poni", hän houkutteli Kanelia, joka huiski hännällään ja jauhoi oksantynkää miestä silmäillen. Wolfie sai itsensä kammettua sen selkään, saaden nyt vain hellän näykkäyksen.

Wolfie vaikutti olevan kunnossa.
"Entäs toinen pää?" Muriel kysyi, kulmat uudelleen kurtistuen.
"Se on kuitenkin ollut aina yksi parhaita ominaisuuksiasi, rakkaani."
Hän keinautti itsensä takaisin Blondien selkään, ja hevonen huokaisi hiljaa, kun ei päässytkään liittymään ottoveljensä seuraan pensaikon luo.

Wolfie nauroi.
"Voi kiitos, rakkaani", hän vastasi huvittuneena ja haki parempaa asentoa hevosen selässä, ottaen tiukasti kiinni sen harjasta.
"Miten nämä juoksevat laukkaa?" hän kysyi kääntäen hevosen nenän menosuuntaan.

"Se oli mitä suurin kehu", Muriel vakuutti, ja korjasi samalla hieman istuntaansa. Ratsastus alkoi jo tuntua keskivartalossa, mikä oli selvä muistutus siitä, että hänen oli taas alettava pitää itsestään huolta.
Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut?
Hän katsahti Wolfieta.
"Alatko kunnianhimoiseksi, rakas?"

"Ei kai mikään ratsastus ole ratsastus tällaisella paratiisisaarella ilman rantalaukkaa?" Wolfie vetosi takaisin ja korjasi asentoaan, kiertäen pitkiä jalkojaan hevosen ympärille. Ne riippuivat sen mahan alla, mutta eivät onneksi polvissa saakka.

Siinä Wolfie oli kieltämättä oikeassa.
Muriel katsahti eteenpäin, missä hiekka jatkui kauniina ja valkeana. Se pehmentäisi mahdollista pudotusta, eikä Wolfien ratsu vaikuttanut helposti kuumuvalta, jos nyt hieman omapäiseltä.
"Hyvä on, rakas. Sinun on siirrettävä ulkopohjetta taaksepäin ja painettava sillä hevosen kylkeä. Ota harjasta tukea ja nojaa hieman taaksepäin - mutta älä liikaa, yritä pitää tasapaino."

Elokuvissa cowboyt näyttivät vain huutavan jotain riemastuttavaa, ja hevoset loikkasivat eteenpäin näyttävästi takajaloillaan. Onneksi tämä vain luimi ja siirtyi ensin poukkoilevaan raviin, ennen kuin vaihtoi pyörivään laukkaan, joka oli paljon mukavampi istua.
Korvatkin höristyivät, kun Wolfie ohjasi hevosen lähemmäs vesirajaa ja puristi sitä jaloillaan pysyäkseen kyydissä.

Murielin oli myönnettävä, että hän oli vaikuttunut.
Oikeastaan Wolfie näytti melkein uljaalta punahohtoisen ratsunsa selässä, kun aurinko paistoi ja vesi kimalsi.
Blondie ei tarvinnut kuin kevyen kosketuksen kylkeensä, kun se jo nosti laukan. Saattoi tosin olla, että se olisi tehnyt niin joka tapauksessa, riippumatta siitä, mitä ratsastaja halusi.
Sellainen oli kai saarten tapa. Hevoset tiesivät, ketkä todella kuuluivat tänne.
"Miltä tuntuu?" hän huikkasi tuulen yli.

Wolfie ei ollut varma vastatko hymyllä vai irvistyksellä. Tunne oli mahtava – kaikin puolin, jos pikkukaverin tuskaa ei laskettu. Ranta oli häikäisevän kaunis, samoin kuin Muriel, ja paratiisirannalla laukkaaminen oli kuin suoraan päiväunista.
Hän vastasi puolittaisella virneellä, kumartui alemmas hevosen kaulalle ja kannusti sitä pohkeillaan. Se heitti kevyesti takapäätään, onneksi laskematta päätään, ja kiihdytti sitten neliin.

"Wolf-"
Mutta mies ja tämän punainen ratsu olivat jo kiitäneet edelle, ja se sai Blondien heittämään päätään ja kiihdyttämään omaa laukkaansa. Sillä oli yllättävän pyöreät, miellyttävät liikkeet niin epäsuhtaiseksi olennoksi.
Eikä Muriel voinut itselleen mitään, vaan kumartui alemmas, katse edenpänä kiitävään ratsukkoon suunnattuna.

Wolfie ehti olla melkein ylpeä itsestään ja siitä, miten helposti pysyi kyydissä. Hevosen laukka ei ollut yhtään niin vaikea istua kuin ravi.
Vesi räiskyi hopeisena lämpimään, aurinkoiseen ilmaan, kun kengittämättömät kaviot iskeytyivät aaltoihin. Hevonen tuoksui hyvältä kuumassa ilmassa, ja tuoksu sekoittui mereen ja trooppiseen kasvillisuuteen.
Ja sitten he lähestyivät viereistä majataloa ja sen rannalla loikovia, muutamia vieraita, ja Wolfie joutui irrottamaan harjasta, suoristautumaan ja pidättämään naruohjista. Kanelin hidastaessa mies ei onnistunut pysymään mukana ja keinahti sen lavan yli kuperkeikalla uudelleen hiekkaan.

Ehkä Wolfie voisi vielä innostua ratsastuksesta, Muriel mietti katsellessaan, kuinka mies kiisi ratsunsa kanssa valkealla hiekalla. Ehkä mielikuva, jossa heillä olisi koirien ja hevosten lauma jossakin keskellä suurta piha-aluetta, kenties kunnon maatilaa, ei ollut mahdoton.
Hän tunsi olonsa euforisen onnelliseksi.
Kun majatalo ilmestyi näkyviin, hänkin otti naruohjat avuksi ja hidasti Blondien käyntiin. Ja toisin kuin Wolfie-parka, hän pysyi selässä.
Joku vieraista taisi taputtaa miehen kuperkeikalle.
"Rakas, kaikki hyvin?"

Wolfie kierähti melkein sujuvasti takaisin jaloilleen, pudistaen hiekkaa hiuksistaan ja vaatteistaan. Ainakaan nyt hän ei ollut imaissut sitä nenän täydeltä.
"Kaikki hyvin", Wolfie vakuutti ja kumarsi sitten näyttävästi pienelle yleisölle, ennen kuin ponnisti taas Kanelin selkään, nyt jo sujuvammin kuin edellisillä kerroilla.
Hän kannusti Kanelin jatkamaan käynnissä kohti heidän majapaikkaansa.
"Otetaanko jotkut herkulliset drinkit ja vähän lounasta ravintolasta? Siellä on varmaan jotain hedelmiä tai jotakin, mitä hevosetkin voivat syödä."

Ainakin Wolfie osasi pudota näytävästi.
Muriel tunsi lempeää hellyyttä, kun ratsasti miehen ja tämän ratsun rinnalle, nyt rauhallisessa käynnissä niin, että Blondie ehtisi jäähdytellä laukan jäljiltä.
"Se kuulostaisi hyvältä. Eiköhän hevosillekin löydy juotavaksi vettä."

Wolfie ojensi nilkkojaan rennosti ja taputti Kanelin lämmintä kaulaa. Eivätköhän he löytäisi vielä yhteisymmärryksen. Hän ei ollut tavannut vielä oppilastakaan, jonka kanssa ei löytäisi yhteistä säveltä.
"Mitä sinun tekee mieli?" hän kysyi, kun ohjasi ruunan mökkien välistä kohti tutuksi käynyttä ravintolaa.

Muriel olisi voinut vannoa, että Blondien käynti oli muuttunut vauhdikkaammaksi. Melkein kuin se olisi kuullut Wolfien lupauksen mahdollisesta ruuasta.
"Jotain hyvää ja kevyttä", hän vastasi, rapsuttaen voikkonsa lapaa.
"Ja jotain ihanan hedelmäistä juomaa."

"Se kuulostaa hyvältä", Wolfie sanoi ja pudottautui maahan, nyt tarkoituksella, päästessään ravintolan tykö. Hän pujotteli erheen ja yrityksen kautta naruriimun Kanelin päähän, rapsutti sen otsapyörrettä ja sitoi sitten ruunan ravintolan kaiteeseen riimunnarusta.
"Tilaanko sinullekin?"

Muriel suoritti saman operaation Blondielle, joskin hän kumartui painamaan vielä suudelman tämän samettiselle turvalle.
Hevosen tuoksu täytti hänet hyvällä mielellä.
"Jos viitsit, rakas", hän vastasi, koskettaen miehen selkää.
"Minä etsin näille kahdelle juotavaa."

Wolfie nojasi ravintolan tuttuun tiskiin ja keskusteli yhtä tutuksi käyneen kokin kanssa vaihtoehdoista sekä viittoili hevosiin.
Hän toi kaksi miedosti alkoholillista, hedelmäistä ja jääkylmää drinkkiä pöytään kaiteen ja hevosten vieressä. Sen jälkeen seurasi jokunen kuivahtanut pala leipää ja pari hedelmää, jotka hevosille voisi syöttää.
Hän oli tilannut heille yhteisen margherita-pizzan. Se oli kevyttä, eikö?

Sillä välin, kun Wolfie saalisti heille urheasti lounasta, Muriel kävi vilkkaan keskustelun erään työntekijän kanssa. Kun hän sitten sai viestinsä perille, sen, että heillä oli mukanaan hevosia, ei mennyt kauaa, kun hän saattoi kantaa näille raikasta vettä ja tarjota sitä värikkäästä muovisankosta, joka olisi saanut herkemmän hienostoratsun pyörittelemään silmiään.
Hänen veljellään oli pari sellaista ratsastettavanaan.
Wolfien astellessa pöytään drinkkien kanssa hän oli jo istahtanut alas.
"Urhea sankarini, mitä löysit meille?"

"Ruokaa", Wolfie vastasi. Hän laski ylpeästi hevosille tarkoitetut leivänkannikat ja hedelmät Murielin eteen ja lysähti rennosti toiseen tuoliin, siemaisten drinkkinsä pillistä. Sen laitaan oli työnnetty siivu tuoretta, punertavaa hedelmää, jonka lajista hän ei ollut täysin varma.
"Maistuuko?" mies virnisti.

Murielin suupielet nykäisivät.
"Voi, mistä sinä tiesit, että juuri tällaista minun teki mieli?" hän kysyi, kohottaessaan yhden kuivan leipäpalasen sormiensa väliin.
Blondie ojensi turpaansa sitä kohti.

"Hyvää ja kevyttä, juuri kuten tilasit", Wolfie lupasi nauraen käheästi ja suikkasi suukon Murielin poskelle.
Hän poimi yhden leipäpaloista käteensä ja kurottui kaiteen lomasta ojentamaan sen Kanelille, jonka korvat höristyivät ja silmät syttyivät, kun se hamusi sen samettisilla huulillaan ja jauhoi nautinnollisesti.

Murielilla oli epäilys siitä, että loppumatka saattaisi sujua Wolfien kannalta pehmeämmin. Ilmeisesti saarelaisetkin hevoset olivat persoja herkuille.
Hän ojensi leipäpalan Blondielle ja hymyili, kun hevosen huulet hamusivat hänen kämmentään.
"Oli ihana idea lähteä ratsastamaan, rakas."

Wolfie vastasi suukottamalla Murielin poskea ja soi kiitollisen hymyn kokille, joka toi varsin massiivisen pizzan heidän pöytäänsä.
"Mmmh", hän huokasi, kun haukkasi siivusta ja nojautui rennosti taakse tuolissaan. Nyt ravintolassa oli jopa toinenkin reppumatkailijakaksikko.
"Herkullista."

Pizzan tuoksu sai veden nousemaan Murielin kielelle.
"Luoja, olin kuolemassa nälkään", hän hengähti, tajuten sen vasta nyt itsekin. Hän poimi palan itselleen ja haukkasi siitä kursailematta palasen.
"Olen taivaassa..."

Wolfie silitti Murielin säärtä pöydän alla varpaillaan, tajuten vasta nyt varvastossujensa kadonneen jonnekin matkalle. No, eipä sillä niin väliä.
"Juomakaan ei ole hassumpaa", hän lisäsi siemaillen drinkkiään ja katseli aurinkolasien takaa sinisenä ja turkoosina välkkyvää merta.

Murielin varpaat kipristyivät mielihyvästä. Hän nautiskeli ensimmäisen pizzapalansa, ennen kuin maistoi omaa drinkkiään.
"Mmm, kaikki on niin hyvää", hän kehräsi, ja poimi itselleen toisen palan pizzaa.
"Sinä jumalainen mies."

Wolfie vastasi hymyllä ja loikoili tuolissaan. Tällä hetkellä elämä tuntui täysin huolettomalta ja vapaalta. He voisivat ratsastaa hevosillaan minne tahansa, pienillä saarilla tosin, mutta ajatus oli silti vapauttava.
Mies kurottui ojentamaan Kanelille toisenkin palan leipää, mikä sai ruunan suhtautumaan häneen suopeammin.
"Millainen hevonen sinulla olikaan?" hän varmisti.

Muriel unohtui hetkeksi katselemaan Wolfieta, joka näytti rennosti tuolissa loikoillessaan aivan samalta kuin silloin, kun he viimeksi olivat seikkailleet yhdessä.
"Et ole muuttunut lainkaan", hän huomautti lausui ajatuksensa ääneen, ja havahtui tuijottamasta, kun Blondie puhahti loukkaantuneesti. Hän ojensi voikolle uuden palan leipää, jonka se rouskutti tyytyväisenä.
"Mouse. Minun reilu kymmenvuotias löytöhevoseni. Olen varma, että te pitäisitte toisistanne."

"Onko se hyvä vai huono asia?" Wolfie kysäisi ja sukaisi kurittomia hiuksiaan, joista useampi suortuva jäi kapinallisesti pystyyn.
"Voit esitellä heppasi minulle joskus", hän lupasi ja silitti Murielin säärtä jalkaterällään. Hän työnsi toisen siivun pizzaa suuhunsa ja otti perään pitkän kulauksen raikkaasta, hedelmäisestä drinkistä.

Muriel siristi mietteliäästi silmiään.
"Se varmastikin tarkoittaa, että minun on odotettava vielä pidempään, että fantasiani toteutuu. Mutta ei se haittaa, olin sinuun aivan hulluna jo aiemmin."
Tummissa silmissä saattoi nähdä tyytyväisen välähdyksen.
"Ehkä sinä vielä innostut ratsastuksesta, rakas."

Wolfie nauroi käheästi ja nojautui painamaan suukon Murielin poskelle, siepaten vielä yhden siivun pizzaa vajotessaan tuolinsa selkänojaa vasten.
"Mukava kuulla." Hän toivoi sen pitävän paikkaansa.
"Olisiko unelmiesi mies sulava ratsuihminen, joka tipahtelee silloin tällöin naamalleen?"

Muriel ojensi vuorostaan jalkansa silittämään Wolfien säärtä.
"Sinä osaat pudota hyvin sulokkaasti, rakkaani", hän vastasi hyväntuulisesti.
"En olisi ollenkaan pahoillani, jos saisin sinut joskus seurakseni ratsastusretkelle myös Englannissa. Voisimme hankkia sinua varten kunnon satulan."

"Sellaisen, jossa on turvavyö?" Wolfie kysyi ja siemaili hedelmäistä drinkkiä. Hän nojautui taakse tuolissaan ja viittoili kokille, joka toi heille hetkeä myöhemmin uudet, raikkaat drinkit.

Muriel haukkasi loput pizzastaan ja tarjosi sitten omenaa Blondielle.
"Rakas, et sinä turvavyötä tarvitse", hän vakuutti.
"Mutta kunnon satulan, niin että tärkeät osasi pysyvät hyvässä kunnossa."

Wolfie nauroi käheästi.
"Untuvatyynyn ehkä väliin", hän ehdotti. Mutta turvavyö ei olisi lainkaan hassumpi ajatus. Hänellä tuntui olevan suuria vaikeuksia pysyä tasapainossa, kun Kaneli teki... No, mitään muuta kuin lönkytti tasaisesti eteenpäin.

Muriel kallisti päätään.
"Minä tietenkin huolehtisin teistä aina ratsastuksen jälkeen", hän vakuutti.
"Voisin hieroa oikein hellästi."

Wolfie laski aurinkolaseja alas kyömylle nenälleen ja katsahti Murielia niiden yli vihreät kissansilmät tuikahtaen.
"Ehkä saan tuonkin kirjallisena", hän ehdotti suoden naiselle poikamaisen virneen ja tyhjensi puolet drinkistään yhdellä siemauksella.
"Pitäisikö meidän alkaa jatkaa matkaa? Vai otetaanko jäätelöt vielä?"

"Tietenkin", Muriel vakuutti.
"Minä allekirjoitan mitä tahansa, kun katsot minua noin. Sinä hurmuri."
Hän otti kulauksen omasta drinkistään ja poimi sitrusviipaleen sen reunasta.
"Minä en sano koskaan ei kiitos jäätelölle."

Wolfie virnisti uudelleen, herkutellen ajatuksella, että vastaus voisi olla totta ja nousi hakemaan heille jäätelöä.
Molemmat hevoset tuijottivat Murielia odottavasti. Varmastikaan niiden lounas ei ollut vain pari leivänkannikkaa.
Mies palasi tovia myöhemmin mukanaan kaksi jäätelöpuikkoa. Hän tarjosi Murielille valintaa vaniljan ja suklaan väliltä.

Muriel syötti kummallekin hevoselle vielä pari omenaa sillä välin, kun Wolfie oli hakemassa heille jäätelöä. Ne olivat varsin viehättäviä otuksia, eivät niin pahasti puskautuneita, kuin hän oli ehkä alunperin pelännyt.
Wolfien palatessa hän käänsi katseensa jäätelöpuikkoihin ja ojensi sitten epäröimättä kätensä kohti suklaista versiota.

Wolfie ojensi suklaajäätelön mielellään Murielille ja nautiskeli sitten vaniljajäätelön kylmyydestä kielellään.
"Tämän jälkeen voidaan jatkaa ratsastusta", – koita kestää pikkukaveri –, "ja käydä uimassakin hevosten kanssa."

Muriel nojautui vielä hetkeksi taaksepäin tuolissaan ja ojensi pitkiä sääriään.
"Mmm, se kuulostaa hyvältä", hän vastasi, maistellen suklaan makeutta.
"Olen miettinyt, että voisin antaa kodin toisellekin hevoselle."

"Mikäs se unelma oli, 50 koiraa ja 30 hevosta?" Wolfie varmisti nuolaisten kuumassa nopeasti sulavaa jäätelöä, ennen kuin se valuisi sormille.
"Paras kiristää tahtia, pupunen."

"Mmm, alkajaisiksi", Muriel myönsi ja lipaisi sormilleen sulanutta jäätelöä.
"Myöhemmin ehkä tuplaten lisää... Mutta uskoisin, että yksi mies riittää."

"Miten imartelevaa", Wolfie nauroi käheästi, söi loput jäätelöstään ja hyökkäsi lähemmäs, nuolaisten Murielinkin jäätelöä, ennen kuin tyhjensi lasinsa ja nousi ylös, kantaen astiat ravintolan tiskille.
"Jatketaanko matkaa?"

Muriel murisi matalasti, kun Wolfie kävi verottamassa hänenkin jäätelöään, mutta hänen tummissa silmissään viipyi lämmin katse.
"Eikö olekin?"
Hän joi oman drinkkinsä loppuun ja nousi sitten seisomaan.
"Jatketaan matkaa, sankarini."

Wolfie tarjosi Kanelille vielä ämpäristä juotavaa, ennen kuin ponnisti terassin laitaa hyödyntäen takaisin tukevan, suklaanruskean ruunan selkään. Hän irvisti sensaatiolle, mutta kai pikkukaveri turtuisi höykyytykseen.
"Kierretään saaren kärki", hän ehdotti ja lähti ratsastamaan mökkien lomasta takaisin valkoiselle hiekkarannalle, joka reunusti heidänkin mökkiään.

Myös Blondie otti enemmän kuin mielellään vastaan raikasta vettä ennen kuin oli aika jatkaa matkaa.
Muriel jättäytyi enemmän kuin mielellään oman ratsunsa kanssa hieman Wolfien ja Kanelin taakse.
"Näytätte oikein komeilta", hän vetosi, kun kannusti ratsunsa valkealla hiekalla miehen vierelle.

Wolfie vastasi väläyttämällä Murielille leveän hymyn aurinkolasiensa takaa ja kiersi jalkojaan hevosen vatsan ympärille pysyäkseen kyydissä, vaikka se murjoi hänen herkkiä osiaan.
Aurinko tuntui ihastuttavan lämpimältä iholla, ja Wolfie kannusti Kanelin kahlaamaan turkoosina välkkyvään mereen saaren kärkeen jäävässä matalikossa.

Blondien korvat höristyivät, ja Murielilla oli epäilys, ettei edes hän olisi saanut estettyä sitä seuraamasta toveriaan aaltoihin. Tämä oli hevosille tuttua, eivätkä ne säikkyneet aaltoja, jotka kurotelivat valkeaa hiekkaa kohti melkein laiskoina.
Muriel muisti yhden entisen ratsunsa, joka oli jähmettynyt ensimmäistä kertaa meren nähdessään.
"Tähän voisi tottua."

"Niin voisi", Wolfie vastasi ja kannusti Kanelia kahlaamaan syvemmälle niin, että vesi ulottui sitä vatsaan ja hautasi hänen jalkansa.
"Haluaisitko tulla tänne siskosi kanssa?" hän kysyi varoen, ettei hevonen menettäisi jalansijaansa. Virtaus oli ollut voimakas kahden saaren välissä.

Blondie, jonka askellus oli ollut aiemmin melkein laiskaa, seurasi tummempaa ystäväänsä rohkeasti syvemmälle ja Murielilla oli tunne siitä, että se olisi saattanut tilaisuuden tullen lähteä vaikka uimaan.
Oli parempi pitää ruunaa hieman silmällä, ennen kuin se innostuisi liikaa.
"Olen varma, että Emmie rakastaisi turkoosia merta", hän vastasi, hellää pehmeyttä äänessään.
"Ehkä hän ottaisi miehensäkin mukaan. Tulisitko sinäkin?"

"Mielelläni. Ratsastaako siskosi?" Wolfie kysyi ja rapsutti Kanelin harjantyveä, kääntäen sen kulkemaan rannan suuntaisesti saaren vastakkaista laitaa.
Se polski aalloissa varmajalkaisesti. Nämä hevoset eivät tainneet olla mainittavia kouluratsuja tai edes perillä sen hienostuneemmista avuista kuin ohjien vedosta ja pohkeilla paukuttelusta, mutta ne olivat selvästi äärimmäisen varmajalkaisia, sitkeitä ja hyvähermoisia.

"Em pysyy kyllä satulassa ja nauttii kyllä ratsastusretkistä", Muriel vastasi ja tunsi ikävän vihlaisevan äkkiä kipeänä. Hän todella kaipasi pientä siskoaan varsinkin, kun ei voinut tällä hetkellä lievittää ikäväänsä vain soittamalla Lontooseen. Yhteydet olivat täällä epäluotettavia.
Blondie pärskähti ja Muriel olisi voinut vannoa, että se loiskutti vettä ihan vain omaksi ilokseen.
"Laurie antaisi sinulle varmasti vinkkejä siitä, kuinka suojella kalleimpiasi, rakkaani."

"Minun täytyy siis päästä veljesi hyviin kirjoihin ja udella sellaisia", Wolfie vastasi ja keinutti jalkojaan kevyesti aalloissa. Kun saari pysytteli heidän toisella puolellaan ja hillitsi virtauksia, mies kannusti Kanelin vähän syvemmälle ja hevonen lähti uimaan rannan suuntaisesti levollisesti.

Blondie pärskähti hyväntuulisesti seuratessaan toverinsa esimerkkiä, ja hetken Muriel keskittyi vain siihen taivaalliseen tunteeseen, jonka viileä vesi hikisellä iholla nostatti.
Tällaiseen olisi voinut todella tottua.
"Minun veljeni on hurmaava", hän vakuutti Wolfielle.
"Tiarnanilta vei tosin hyvän tovin voittaa hänet puolelleen."

"Miksi?" Wolfie kysyi uteliaana. Tiarnan Fox-Moore oli kuitenkin... Yksi maailman jumaloiduimmista miehistä. Näyttelijä oli voittanut nyt pitkään ansaitun Oscarin, ja oli ollut vuosia varmasti jokaisella listalla, joka listasi naisten haavemiehiä.

"Em on hänen pikkusiskonsa", Muriel selitti.
"Meidän pikkusiskomme. Voin vakuuttaa, että minä olin vielä kaksi kertaa ankarampi, ja minä sentään tiesin, että Tiarnan oli siskoni ensimmäinen ihastus."

Wolfie nauroi lämmin tuikahdus silmissään ja ohjasi Kanelia lähemmäs rantaa, peläten sen kuukahtavan allaan.
"Olitko? Millä tavalla Tiarnan voitti lopulta teidät puolelleen?" mies kysyi uteliaasti. Hän tarvitsisi varmastikin vinkkejä siihen, kuinka hurmaisi naisen sisarukset.

"Jaa", Muriel pohti, kurtistaen kulmiaan.
"Laurie oli aika myyty siinä vaiheessa, kun he alkoivat keskustella autoista. Ja minä taas... No, hän teki sisareni hyvin onnelliseksi kosiessaan tätä, joten siinä vaiheessa minun oli pakko myöntää, että minun pieni Emmieni aikoo viettää loppuelämänsä miehensä kanssa."

"Joten hypoteettisesti voisin saada sisarustesi hyväksynnän kosimalla sinua?" Wolfie kysyi kevyesti ja taputti hevosen märkää lapaa, kun se kahlasi rintasyvyisessä vedessä.
Varovasti mies, hän varoitti itseään.

Ei ollut montaa tapaa saada Murielia hämmentymään, mutta nyt hänen sydämensä oli pettää hänet sykähtämällä hieman liian nopeasti.
"Mmm, niin", hän vastasi.
"Olen varma, että saisit ainakin Emmien puolellesi sillä tavalla."

"Eikö se purisi Lawrenceen?" Wolfie kysyi ja antoi Kanelin ryhtyä jälleen uimaan, nojautuen sen kaulalle.
Ruuna puhalsi tyytyväisenä ja polki vettä, lipuen tottuneesti sen poikki.

Muriel ajatteli veljeään, joka itki aina häissä.
"Luulen, että se olisi ainakin hyvä alku", hän myönsi.
"Kuinka paljon sinä ymmärrät urheiluautoista, rakas?"

"Jos olet nähnyt mitä ajan – hyvin vähän", Wolfie vastasi ja kohottautui kellumaan aalloille, sormet hevosen harjaan punottuina, kun se polski syvemmällä.
"Purisiko se sinuun?" hän kysyi leikkisästi ja soi Murielille poikamaisen virneen.

"Voisit aina väittää, että ajoneuvovalintasi on vain seurausta rakkaudestasi vintageautoihin", Muriel huomautti, ja tunsi sydämensä alkavan hakata lujemmin.
"Hm, tarkoitatko nyt autoista keskustelemista vai sitä toista?"

"Luulen, että ajoneuvovalintani on seurausta rakkaudestani venäläisiin pitkäsääriin", Wolfie korjasi ja nauroi käheästi.
"Enkä tiedä lasketaanko 2000-luvun alkua vintageksi." Hän katsahti Murielia aurinkolasiensa reunan yli kiivetessään takaisin Kanelin selkään ja ohjatessaan sen rantaan.
"Mitä arvelet?"

"Tiedätkö, sekin voisi toimia. En ole varma, olenko puhunut sinulle Laurien koirasta, mutta se on hemmitellumpi kuin sinum tyttösi. En ihmettelisi, vaikka hän vaihtaisi omankin autonsa sen mukaan, mitä Coco haluaa."
Muriel olisi mielellään jatkanut kellumista vielä pidemmälle, sillä hänen kehoaan kuumotti huolestuttavasti.
"Mitä minuun tulee... Autoilla minua on turha yrittää voittaa puolelleen, minulla on rakas Roverini. Ja se toinen taas..."
Hän tutki Wolfieta katseellaan.
"Ei siitä ainakaan haittaa olisi."

Nyt Wolfie tunsi sydämensä sykähtävän liian nopeasti.
Se kuulosti...
Ehkä hänen pelkonsa ja itsehillintänsä olivatkin turhanpäiväisiä. Mitä jos Muriel oikeasti haluaisi olla hänen kanssaan? Vastaisi kyllä?
Mies oli niin keskittynyt tuijottamaan Murielia, että ei huomannut Kanelin innostumista ja äkillistä käännöstä, ja luiskahti alas märkää kylkeä molskahtaen rannan aaltoihin.

Hetken Muriel huomasi pidättävänsä hengitystään. Hetken hänen mielensä oli harhailla liian kauas.
Ja sitten Wolfie putosi. Molskahti aaltoihin kuin perunasäkki.
Muriel räpäytti epäuskoisesti silmiään.

Wolfie pärski istumaan, hiukset silmille valuen ja aurinkolasit nenänpäälle valahtaneina.
Kaneli vaelsi rannalle ja hamusi rannan tuntumassa kasvavaa vihreää.
"Hyvin mielenkiintoista", hän vastasi ja kiipesi jaloilleen, puristaen vettä vaatteistaan.

Blondie oli ollut vastahakoinen jättämään aallot, mutta nyt ruuna kiinnostui siitä, mitä Kaneli rannalta hamusi.
Muriel vannoi kasvojensa punan johtuvan auringosta.
"Rannan eliöstökö?" hän kysyi suupieli nykäisten.

"Sekin", Wolfie vastasi suoristaen aurinkolasejaan. Sydän tuntui hakkaavan. Voisiko hän vain kysyä nyt? Mutta Muriel ansaitsisi kosinnan, josta kertoa ystävilleen ja jota muistella.
Ja sormuksen. Paljon paremman kuin sen, jota hän oli hautonut sukkalaatikossaan ja heittänyt mereen Murielin jätettyä hänet.
Mies astui lähemmäs Blondien kulkiessa ohi ja tarrasi Murielin nilkkaan, pyrkien kiskaisemaan naisen syliinsä ja kaatamaan heidät molemmat aaltoihin.

Jälkikäteen ajateltuna Muriel oli vakuuttunut siitä, että hänen vuosien harjoittelulla hankkimansa tasapaino ei olisi pettänyt, ellei hänen mielensä olisi ollut niin villiintyneessä tilassa sillä hetkellä.
Tekosyitä, olisi joku toinen saattanut todeta.
Joka tapauksessa Muriel huomasi kallistuvansa, ja ennen kuin hän ehti edes vinkaista, suolaiset aallot vyöryivät heidän ylitseen.

Wolfie nousi pintaan, nostaen Murielin syliinsä, antaen aaltojen kannatella samalla naista. Aurinkolasit olivat keikahtaneet jälleen vinoon.
Hetken iso kysymys viipyi vihreissä kissansilmissä, ennen kuin Wolfie kiersi sormensa Murielin niskalle ja haki suudelmaa suolaisilta huulilta.

Muriel pärski suolavettä ja kietoi käsivartensa Wolfien niskan taakse, ja pyyhkäistessään hiukset pois silmiltään hän kohtasi hetken vihreiden silmien katseen.
Hän palasi muistoissaan taaksepäin, aikaan jossa hän oli ymmärtänyt, että tässä oli mies, jonka kanssa hän voisi jakaa elämänsä.
Ja säikähtänyt.
Typerä nainen.
Hän vastasi suudelmaan ja syvensi sitä nälkäisesti.

Ainoa syy, miksi Wolfie ei ehdottanut osin vedenalaista rakastelua juuri siinä hetkessä, oli heidän ratsujensa läsnäolo. Ne eivät näyttäneet innokkailta karkaamaan, kunhan nyhtivät heinää ja lehtiä rannan tuntumassa. Huovat näköjään märkinä rannalla, aaltojen sinne työntäminä.
"Ehkä meidän pitäisi jatkaa ratsastusta", hän ehdotti käheästi.

Muriel antoi sormiensa upota hetkeksi Wolfien hiusten joukkoon.
"Minä voisin kokeilla sinulla", hän kehräsi, hipaisten peukalollaan miehen pisamaista poskipäätä, ennen kuin painoi vielä toisen suudelman tämän huulille.
"Mutta ehkä se täytyy jättää myöhäisempään ajankohtaan, sillä hevoset halutaan varmasti jossain kohtaa takaisin."

Wolfie voihkaisi.
Hetken hän harkitsi nykäisevänsä Murielin takaisin syliinsä, mutta yritti harjoittaa itsehillintää ja kiipesi jaloilleen, puristaen vettä vaatteistaan ja käveli rannan poikki Kanelin luo.
Hän ripusti huovat kuivamaan rannan puiden oksille ja kampesi itsensä sitten hevosen kosteaan, lämpimään selkään.

Muriel ravisti vettä hiuksistaan ja puristi sitä myös t-paitansa helmasta. Kangas tarttui sitkeästi ihoon ja oli hetken ajan ajaa hänet hulluksi.
Blondie oli löytänyt matalan pensaikon, josta se nyhti irti lehtiä. Se vaikutti hieman pahastuneelta siitä, että sen ruokailuhetki tultiin keskeyttämään.
"Pieni viilennys teki hyvää hevosillekin."

Kaneli yritti näykkiä miehen jalkoja tämän ponnistellessa itsensä kyytiin. Pikkukaveri vihloi jälleen kipeästi hevosen terävän selän muhentaessa sitä.
Wolfie käänsi sen hieman kömpelösti seuraamaan valkoista rantaa, ja kun se loppui, he saattoivat sukeltaa kuivahkoon, trooppisen vihreään metsään, joka peitti valtaosaa saaresta.

Murielin oli myönnettävä itselleen, että niin paljon kuin hän rakastikin ratsastamista, juuri nyt hän kaipasi sitä, että olisi voinut unohtua Wolfien syliin.
Aihe, jonka ympärillä he olivat aiemmin kierrelleet, oli jäänyt pyörimään hänen mieleensä, näykki hänen tajuntansa reunoja aina, kun hän erehtyi antamaan sille mahdollisuuden.
Ehkä Wolfie oli vain pilaillut.
"Pärjäätkö vielä, rakas?" hän kysyi, saadakseen muuta ajateltavaa.
"Koskeeko teihin kovin?"

"En pahastuisi hellimistä myöhemmin", Wolfie vastasi puolittaisella virneellä ja haki parempaa asentoa Kanelin selässä. Hevonen sieppasi välillä suullisen ympäröivästä kasvillisuudesta ja vaelsi kiireettömässä, pehmeässä käynnissä.
"Tämä on muuten varsin mukavaa."

"Kultaparkani", Muriel huokaisi myötätuntoisesti.
"Millaista kidutusta te olettekaan joutuneet kestämään. Lupaan suudella kivun pois, kun olemme taas kahden."
Hän rapsutti Blondien lapaa, kun ruuna nosti päänsä erityisen vehreästä heinätuppaasta.

Wolfie voihkaisi uudestaan. Ajatuskin oli ajaa hänet vienosti hulluksi.
Hän vilkuili Murielia olkansa yli voimatta estää ajatuksiaan palaamasta aikaisempaan keskusteluun. Mitä jos paluu arkeen olisi liian rajua naiselle? Jos ymmärrys siitä, että tämä oli ollut vain kuolemanpelon aiheuttama harha-askel, iskisi heidän laskeutuessaan Newcastleen?
Ehkä hänen pitäisi odottaa. Ainakin hankkia sormus.

Muriel antoi itsensä upota ajatuksiinsa, ja sen vuoksi vei hetken, ennen kuin hän huomasi Wolfien vilkuilevan suuntaansa.
"Mitä nyt, rakas?" hän kysyi, suupielet nykäisten.
"Oletko jotakin vailla?"

"Kunhan haaveilen sinusta", Wolfie vastasi ja väläytti Murielille hymyn, ennen kuin kääntyi takaisin menosuuntaan.
Miten hän voisi esittää kysymyksen niin, että se olisi myöntävän vastauksen arvoinen? Millainen ele ei tuntuisi päälleliimatulta?
Mitä jos Muriel haaveili salaa kysymyksestä kirjoitettuna taivaalle tai urheilupelin tulostaululle tai valtavasta tanssijoiden flash mobista?

"Ehkä sinun pitäisi ratsastaa takanani, niin ettei niskasi kipeytyisi", Muriel huomautti ja siristi silmiään.
"Tai ei, olen pahoillani, rakas, mutta en halua luopua näköalastani."
Wolfie oli varsin viehättävä märässä t-paidassaan. Blondie hörähti, ehkä vahvistukseksi hänen mielipiteelleen, tai ehkä sitä vastaan, oli mahdotonta sanoa.

"Minä mielelläni ottaisin näköalan", Wolfie myönsi. Vaikka Murielin hyvin viettelevä takapuoli ei pääsisi oikeuksiinsa hevosen selästä katseltuna.
"Voisit aina ratsastaa paidatta."

"Olen pahoillani, rakas, mutta minä ehdin ensin", Muriel huomautti, samalla kun kannusti ratsuaan eteenpäin sen ollessa selvästikin aikeissa jäädä nauttimaan aluskasvillisuudesta.
"Sekö tekisi sinut onnelliseksi?"

"Sinä teet minut onnelliseksi", Wolfie vastasi. Hän yritti karistaa mielestään puheet lupailluista hellimisistä, ennen kuin pikkukaveri keksisi riehaantua.
"Täällä on kyllä kaunista."

Murielkin käänsi katseensa tarkastelemaan heitä ympäröivää metsää.
"Niin on", hän myönsi. Joukko pieniä lintuja lehahti lentoon läheisestä puusta, kun he ratsastivat sen ohi. Taivas oksien lomasta erottui häkellyttävän sinisenä.
"Oletko koskaan haaveillut häämatkasta?"

Wolfie katsahti Murielia olkansa yli ja käänsi sitten päänsä takaisin menosuuntaan.
"Haaveilin ennen", hän vastasi.
"Sinun kanssasi. Entä sinä?"

Se sai Murielin ajatukset hetkeksi täysin sekaisin. Mutta jos hän oli jotakin oppinut vuosien varrella, kun hänen pieni sisarensa oli sairastanut, niin piilottamaan omat tunteensa.
Wolfien kanssa hän ei ollut aina ollut varma kyvystään.
"Etkö haaveile sellaisesta enää?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä keveänä.
Ei tietenkään. Hän itse oli rikkonut heidät.
"Uskon, että meillä voisi olla oikein miellyttävä häämatka."

Se kuulosti siltä, että Muriel voisi vastata myöntävästi. Mutta tämä oli kuin häämatka, aurinkoa ja paratiisia ja loputonta rakastelua. Mitä tapahtuisi heidän palatessaan kotiin?
"Tietenkin haaveilen", Wolfie vastasi ja katsahti Murielia olkansa yli, suoden naiselle hymyn.
"Olet elämäni rakkaus."

Se teki kipeää. Niin kipeää, että kun Blondie päätti ottaa varoittamatta sivuaskeleen, kai tavoitellakseen herkullisen vihreitä lehtiä, Muriel oli lähellä esitellä, kuinka kokenut ratsastaja kellahtaa naamalleen.
Hän sai tasapainonsa korjattua viime hetkellä.
"Olisitpa valinnut viisaammin, rakkaani, olet joutunut kärsimään", hän vetosi.

Wolfiella oli tunne, että hän oli johdattanut heidät vaarallisille vesille. Hän muisti kipeän selvästi, miten väkivaltaisesti Muriel oli hyökännyt itseään vastaan hänen kerrottua peloistaan.
"Olet sen arvoinen", mies vastasi ja antoi Kanelin päättää suunnan, pidellen tupsua sen harjaa.

Harha-askeleensa jälkeen Blondie seurasi lajitoveriaan niin rauhallisesti, että Murielin olisi ollut helppo unohtaa ympäristönsä. Hetken hän melkein toivoi, että edessä olisi ollut neljän tähden esterata, niin ettei ajatuksissa olisi ollut tilaa millekään muulle.
"Sinä olet, rakkaani", hän vetosi, käsi Blondien lämpimällä lavalla leväten.
"Minun ei olisi pitänyt jättää sinua."

Wolfie vastasi suomalla Murielille lempeän hymyn olkansa yli ja kumartui matalan palmunlehvän alta.
Hänen oli vaikea kuvitella Murielia iso timanttisormus sormessaan. Sellainen olisi vaikea pitää puhtaana, se takertuisi eläinten turkkiin ja jouhiin, olisi vaikea työntää hanskaan... Ja Muriel oli ainutlaatuinen. Nainen tarvitsisi ainutlaatuisen sormuksen.
Mitä jos Muriel halusikin perinteisen sormuksen, hamsterin kokoisella timantilla?
Puiden lomasta pilkotti uusi, pitkä, suora kaistale puhtaanvalkoista hiekkaa.
"Laukataanko?" hän ehdotti.

Hetken Murielista tuntui, ettei hän kestäisi enää hetkeäkään, että tämä kaikki olisi liikaa hänen sydämelleen, joka murenisi pieniksi kappaleiksi. Ja vaikka se olisi ollut oikein, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt, hän ei ollut varma, kestäisikö sitä juuri nyt.
Silloin ranta ilmestyi näkyviin.
Muriel suoristi ryhtiään.
"Jos uskot kestäväsi sen, rakkaani."

Wolfie vastasi irvistyksellä, ja kannusti Kanelin puiden lomasta kuvankauniille, heitä lukuun ottamatta autiolle rannalle.
Hetken hän pohti, miten saisi kannustettua Kanelin laukkaan ilman vihlovaa höykytysjuoksua sitä ennen, ja naputteli pohkeillaan sen kylkiä houkutellen sen nostamaan päätään ja kävelemään nopeammin.
Ruuna ymmärsi nopeasti, mitä hän kaipasi, ja kun Wolfie kiersi jalkansa paremmin sen ympärille ja naputti pohkeillaan napakasti, hevonen pyrähti laukkaan rantaa pitkin.

Laukkaan keskittyminen antoi Murielille mahdollisuuden unohtaa myrkylliset ajatukset, jotka olivat hiipimässä hänen mieleensä. Hän ei voisi muuttaa menneisyyttä, mutta hän voisi katsoa tulevaan ja varmistaa, ettei Wolfieen enää sattuisi.
Valkea hiekka tuntui herättävän Blondien, sillä se otti muutaman kiireisen askeleen ystävänsä perään ennen kuin nosti jälleen häkellyttävän pyörivän laukkansa.
Ehkä Blondiesta olisi ollut kenttätähdeksi, jos se olisi syntynyt toisenlaisten tähtien alle.

Alle kilometrin mittainen ranta oli ihanteellinen laukkapätkä. Kaneli suuntasi lähelle vesirajaa, missä kiinteä, märkä hiekka tarjosi kevyemmän alustan kuin pehmeä, upottava puuterihiekka. Välillä sen kaviot koskettivat aaltoja ja heittivät ilmaan valossa välkkyviä pisaroita.
Wolfie kiersi jalkojaan lujasti ruunan vatsan ympärille ja tarkertui tiukasti sen harjaan, kun hevonen kiihdytti vauhtia korvat höristyen ja häntä hulmuten. Luultavasti hän suistuisi kyydistä, kun se hidastaisi, mutta tämä oli sen arvoista.

Blondie pärskähti hyväntuulisesti ja pidensi askeleitaan, melkein kuin se olisi halunnut kiihdyttää tummemman ystävänsä rinnalle. Kaviot lennättivät vesikristalleja ilmaan ja ruuna heitti päätään tavalla, joka tuntui puhtaalta, elämisen ilosta kumpuavalta riemulta.
Murielista tuntui, että se välittyi hevosen kylkiä pitkin myös häneen.
"Te jäätte pian kakkosiksi, rakas!"

Hah! Wolfie usutti Kanelia juoksemaan lujempaa, ja se vastasi pyyntöön. Pitkät jalat nielivät hiekkaa, valkea vaahto räiskyi ryntäille ja terävät pärskäykset säestivät askellusta.
Kaneli nautti revittelystä. Siinä määrin, että se heitti päätään ja samantien takapäätään, mahtavaan pukkiloikkaan maanpinnan yläpuolelle.
Wolfie lensi raajat viuhtoen ja tömähti ranta-aaltoihin.

Vaikka Muriel olisi mielellään uskonut, että jonkinlainen kuudes aisti oli saanut hänet ohjamaan Blondien hieman syrjään, omalle kilparadalleen, niin totuus oli, että hän halusi vain tarjota voikolleen paremman reitin laukata. Sen seurauksena kuitenkin oli, ettei hevosen selästä paiskautuva Wolfie-parka kaikeksi onneksi tullut hevosen tallomaksi, eikä Blondien tarvinnut myöskään tehdä dramaattista sivuloikkaa lentävää ihmistä varoakseen.
Vei hetken, ennen kuin Muriel sai kisan innostaman ruunansa pysähtymään, ja hän saattoi kääntyä katsomaan olkansa yli.
"Wolfie?"

Wolfie istui rannan aalloissa, polvet kevyesti koukkuun vedettyinä, hiukset silmille märkinä valahtaneina ja kädet polviin tuettuina.
Vau. Kylläpäs pieni ilmalento sai tehokkaasti ilmat katoamaan keuhkoista. Mies nosti rauhoittavasti kättään ja veti syvään henkeä, pää vienosti pyörällä.
Kaneli oli heittänyt muutaman pukin lisää ja laukannut rannan päähän, mutta nyt vaelsi takaisin ohjat kaulalla roikkuen.

Vaikka kädennosto antoikin ymmärtää, että Wolfiella oli kaikki hyvin, Muriel laskeutui oman ratsunsa selästä palatakseen miehen luo. Blondie, joka vielä hetki sitten oli puhissut täyttä kilpailuintoa, löntysti rennosti nyhtämään vihreää tupasta hiekan keskellä.
"Voi rakasparkaa", Muriel vetosi seisahtuessaan veteen miehen eteen.
"Sattuuko jonnekin?"

Wolfie pudisti päätään. Paikkoja kolotti, mutta hän selviäisi hengissä.
"Rakastathan sinä minua", hän vetosi käheästi hevoselle, joka palasi heidän luokseen, ja kampesi itsensä jaloilleen, tarttuen narusta kyhättyyn ohjiin.
"Uidaanko vielä hevosten kanssa?" hän kysyi kiiveten takaisin Kanelin selkään.

Muriel kumartui joka tapauksessa Wolfien eteen ja kuljetti sormensa tottuneesti tämän niskalta käsivarsille, siitä kyljille ja edelleen jaloille.
"Taisit selvitä ehjänä, rakas", hänkin myönsi ja painoi suudelman miehen otsalle ennen kuin lähti noutamaan Blondieta, joka oli edennyt seuraavan tuppaan luo.
"Uidaan. Minä haen vain omani."

Wolfie kannusti Kanelin kahlaamaan veteen, minkä ruuna teki mielellään. Vesi oli lämmintä, mutta tuntui silti miellyttävän viileältä kuuman auringonpaisteen jäljiltä. Hevonen pärski tyytyväisenä kahlatessaan tottuneesti syvemmälle ja lähtiessään uimaan rannan suuntaisesti.

Blondie liittyi pian lajitoverinsa seuraan, ja Muriel oli kiitollinen veden viileydestä ihollaan. Hänellä oli ikävä tunne siitä, että hartiat olivat palamassa, mutta ainakin hänellä olisi syy pyytää Wolfieta levittämään lisää aurinkovoidetta.
Vaikka mies taitaisi tehdä sen joka tapauksessa mielellään.
Hän piteli kiinni auringon valkaisemasta harjasta ja antoi veden kelluttaa vartaloaan.
"Eihän sinuun varmasti sattunut, rakas?"

"Olen ihan kunnossa", Wolfie vakuutti siirtyessään uimaan Kanelin vierelle, toinen käsi hevosen harjassa.
Aallot vyöryivät rantaan ulapalta, muuttuen vaahtopäiksi törmätessään veden alta nousevaan saareen ja turkoosina välkkyvään matalikkoon.
"Tämä on aika mukavaa puuhaa. Ratsastus."

Murielin silmissä välkähti tietty katse, joka yleensä liitettiin hetkeen, jona saalis oli jäänyt verkkoon.
"Eikö olekin?" hän vetosi, samalla kun Blondie porskutti päättäväisesti eteenpäin.
"Olen varma, että nauttisit siitä myös kotona, eikö niin?"

"No, sinun täytyy myöntää, että valkoisella hiekkarannalla ja lämpimissä trooppisissa aalloissa ratsastaminen on lievästi eri asia kuin sateinen, kurainen maaseutu ja harmaa, matalalla riippuva taivas", Wolfie vastasi virnistäen.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Voin vakuuttaa, että nummissa on oma viehätyksensä", hän vastasi.
"Eikä Englannissa nyt aivan koko ajan sada."

"Minä viihdyn kyllä Englannissa, ja nautin nummien karusta viehätyksestä", Wolfie lupasi.
"En vain ole vakuuttunut, että hevosten kanssa touhuaminen on yhtä hohdokasta. Eikö se ole lähinnä mutaisia tarhoja ja märkiä takkeja vai mitä ne ovat, loimia? Maalaisteillä kopsuttelua?"

"Sinä leikit hengelläsi, mies", Muriel huomautti.
"On parempi muuttaa asennettasi, mikäli ikinä aiot pyytää isältä kättäni. Hän on hyvin intohimoinen hevosmies, eikä arvostaisi tuollaista kuvausta. Kuten ei veljenikään."

Wolfie vastasi hymyllä.
Se kuulosti melkein kutsulta kosia. Pitäisiköhän hänen pyytää naisen isältä tämän kättä? He olivat kai tavanneet joskus muinoin ohimennen, ja mies muisti vain varsin vaikuttavan kokoisen miehenjärkäleen.
"Mikä on sopiva kuvaus?"

Muriel ei itsekään tiennyt, miksi toi aiheen yhä uudelleen esille. Ehkä se oli jonkinlaista koettelua, tai ehkä hän vain yritti todistaa itselleen, ettei se ollut sen kummallisempi aihe kuin mikään muukaan.
Hölmö, vanha nainen.
"Lähtisin mieluummin kuvailemaan sitä mieltä avartavaksi kokemukseksi, tai täydelliseksi rentoutusmuodoksi, tai muulla tavoin hyvin miellyttävässä valossa esiintyväksi."

"Onko tallityö todella sinulle täydellinen rentoutumismuoto?" Wolfie kysyi kohottaen kulmaansa ja kampesi itsensä märän hevosen selkään sen palatessa matalempaan veteen.
"Minun pitää selvästi rakastella sinua paremmin."

Muriel keinautti itsensä takaisin Blondien selkään.
"Rakas, muista, että me puhumme nyt siitä, kuinka hurmata minun isäni", hän muistutti.
"Näin meidän kesken voin myöntää, että tämä loma on saanut lihakseni särkemään varsin viehättävällä tavalla."

Wolfie vastasi vinolla hymyllä ja suoristi aurinkolaseja nenällään.
"Sekö ei hurmaisi isääsi?" hän kysyi ja antoi Kanelin kahlata rannan aalloissa.

"Saisit ainakin elämäsi puhuttelun", Muriel vastasi ja puisteli vettä hiuksistaan. Suola oli muuttanut ne karheiksi, mutta sillä tuntui olevan hyvin vähän merkitystä.
"Se ei tietenkään tarkoita, että lupaukseni tälle illalle ei olisi voimassa."

Wolfie tönäisi aurinkolaseja ylemmäs ja soi Murielille onnellisen virnistyksen, kannustaen hevosen rannalle saakka ja sitten kohti uutta vaellusta metsässä, joka johdattaisi heidät kohti saaren toista päätyä.
"Joten veljeäsi varten minun pitäisi teeskennellä olevani autotuntija tai hevosmestari tai molempia?"

Blondie heilautti häntäänsä, vaikuttaen hetken melkein vastahakoiselta jättämään rannan taakseen.
"Siitä olisi apua", Muriel myönsi, keräten naruohjia käsiinsä.
"Mutta rakas, he saavat hyväksyä sinut hurmaavana itsenäsi."

Wolfie vastasi hymyllä, vaikka tunsikin lämpimän, helpottuneen aallon sisällään. Hän toivoi, että hän riittäisi omana itsenään. Sekä Murielille että tämän perheelle.
"Ja sisareesiko purisi kosinta?"

"Minun pieni sisareni on aina rakastanut onnellisia loppuja", Muriel myönsi, kasvot hellään hymyyn sulaen. Emmiellä oli häneen sellainen vaikutus, hänen ei tarvinnut kuin ajatella sisartaan, ja koko hänen olemuksensa pehmeni. Emmiellä ja eläinlapsilla, molemmilla.
"Hän on hurmaava olento."

Wolfiesta oli ihana nähdä Murielin sulavan sellaiseen hymyyn. Hänkin piti naisen sisaresta, mutta arveli turvallisemmaksi olla kommentoimatta asiaa sen suuremmin, ettei sanoisi jotain väärin tulkittavaa.
"Ja sinustakaan siitä ei olisi haittaa?"

Ikävä vihloi taas kipeänä. Oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun Muriel oli viimeksi saanut halata pienen sisarensa syliinsä. Tai edes puhua tämän kanssa.
Hän toivoi, että kaikki oli hyvin. Että Emmie oli onnellinen.
Hänen sydämenlyöntinsä muuttuivat hieman kiivaammiksi.
"Minä olen paljon viisaampi kuin mitä olin silloin ennen", hän huomautti.

"Niinkö?" Wolfie kysyi kiinnostuneena ja katseli olkansa yli Kanelin vaeltaessa varmajalkaisesti palmujen ja trooppisten puiden lomassa, sieppaillen sieltä täältä suullisia.
"Millä tavalla?"

Muriel hymyili miehelle.
"Monellakin", hän vastasi, rapsuttaen Blondien lapaa.
"Mutta olen oppinut ymmärtämään, ettei minun pitäisi juosta pakoon - Varo!"
Matala oksa kumartui vaarallisen näköisesti heidän polkunsa ylle.

Wolfie kumartui oksan alta ja katsahti Murielia olkansa yli. Harvahko metsä jatkuisi useamman kilometrin melkein koskemattomana, mutta sitkeät, vaellukseen tottuneet ratsut eivät osoittaneet väsymyksen merkkejä, ja Wolfie haki mukavampaa asentoa, nostaen kasvojaan lämmintä aurinkoa kohti.
"Tämä on aika fantastinen loma."

Ehkä oksa oli ollut merkki. Älä kokeile onneasi, hölmö nainen.
Murielkin kumartui onnistuneesti oksan ali ja suoristi sitten taas selkänsä. Aurinko paistoi nyt toisesta kulmasta ja kertoi ajan kulumisesta lomalle tyypillisellä, ihastuttavan epätarkalla tavalla.
"Niin on", hän myönsi onnellisena.
"Ehkä haluaisit lähteä käymään kesällä kanssani Ranskassa."

"Jos se osuu lomalle, ilman epäilystäkään", Wolfie lupasi.
"Menetkö tapaamaan äitiäsi? Vai haaveilemaan koirista ja eläkeläisheppasista?" hän tarkensi ja taputteli Kanelin lämmintä, suklaisenruskeaa kaulaa.

"Milloin sinun kesälomasi onkaan, rakas?"
Kysymys sai Murielin naurahtamaan.
"Enkö voi valita molemmat? Sinä et ole sitä paitsi vielä tavannut äitiä."

"Tuota noin, heinäkuussa, suunnilleen", Wolfie arveli. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä päivämäärien, numeroiden ja budjettien kanssa.
"Milläs minä teen vaikutuksen äitiisi?"

Muriel painoi sen mieleensä. Kuten myös sen, että kävisi ensitöikseen tarkastamassa koulun loma-ajat, kun he olisivat taas internetyhteyden tavoitettavissa.
Varmuuden vuoksi.
"Voi, minulla ja äidilläni on varsin samanlainen, joten sinun tarvitsee vain olla oma hurmaava itsesi, rakkaani."

Wolfie epäili sitä. Olihan hän ajanut Murielin jo kerran luotaan.
Metsä harveni ja aurinko pääsi paistamaan maahan estoitta.
"Laukataanko vähän?" hän kysyi ja kannusti Kanelia liikkumaan reippaammin. Se heitti päätään ja nosti patistuksesta hitaan, rauhallisen laukan.

"Säästä sydäntäni ja yritä olla putoamatta, kun ratsusi pysähtyy, rakkaani", Muriel hyrisi, samalla kun Blondie löysi laukan rytmin. Se pärskähteli tyytyväisenä, kun kaviot polkivat maata vasten, ja Muriel alkoi olla yhä vakuuttuneempi siitä, että siitä olisi tullut loistava kenttäratsu.
Ainakin se oli rohkea.

Wolfie ei elätellyt liikoja toiveita. Mutta ainakaan nyt vauhti ei ollut päätä huimaava, ja Kaneli tuntui enemmän keinuhevoselta. Hänen piti kannustaa sitä välillä pysymään laukassa, sillä muisto ravista oli kylmätä veren.
Kun oli aika hidastaa, hän hoksasi nojata taakse ja pidellä harjaa tiukemmin, ja pysyi kyydissä Kanelin vaihtaessa laiskaan käyntiin.
Saaren kärki tuli vihdoin näkyviin ja kahta saarta yhdistävä, usean sadan metrin mittainen Foa Causeway ilmestyi näkymiin. Hiekasta rakennettu, kapea tie meren poikki oli mielenkiintoinen näky.

"Sinähän alat oppia, rakas", Muriel kehräsi pehmeästi, kun ratsasti Blondien kanssa Wolfien ja tämän ratsun rinnalle, ja kun kumpikaan hevosista ei saanut sätkyä - ne eivät olleet äärimmilleen virittäytyneitä kilpahevosia - kurotti toisen kätensä hipaisemaan miehen selkää.
Ja ehkä hieman alempaakin.
Hän antoi katseensa siirtyä kapeaan kannakseen, ja tummat silmät siristyivät epäluuloisina.
"Minä en luota siihen."

"Oli jännittävä ajaa tuota pitkin tänne", Wolfie myönsi ja rapsutti Kanelin harjantyveä. Vihreät kissansilmät tuikahtivat lasien takana kosketuksesta.
"Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisin päin ja palauttaa hevoset. Vetäytyä mökkiin."

Muriel oli melko vakuuttunut siitä, että Emmie olisi onnistunut loihtimaan kapeasta maakaistaleesta jotakin maagista. Hänen silmissään se näytti edelleen, niin kuin tulomatkallakin, siltä että meri saattaisi nielaista sen alleen koska tahansa. Moniko turisti oli mahtanut tulla meren nielaisemaksi sitä pitkin matkatessaan.
"Sanoisin, että se on loistava ajatus", hän myönsi ja antoi kätensä viipyä kosketuksessa hetken.
"Pieni loikoilu tekisi varmasti hyvää."

Luultavasti he voisivat käydä illallisella ja vetäytyä nukkumaan siinä vaiheessa, kun pääsisivät takaisin majapaikkaansa.
Wolfie taputti Kanelin kaulaa ja soi Murielille viekkaan hymyn aurinkolasiensa takaa, kun käänsi hevosen saaren poikki kulkevalle hiekkatielle ja kannusti sen rauhalliseen laukkaan tien laitaa pitkin.
Tallille olisi useampi kilometri matkaa, mutta onneksi hevoset olivat tottuneet olemaan liikkeellä.

Hevoset taisivat tuntea saaren ratsastajiaan paremmin, ja Muriel huomasi Blondien askelluksessa selvän vinkin siitä, missä kohtaa voikko tajusi olevansa matkalla kotitallille. Nämä hevoset löytäisivät kyllä kotiin niin halutessaan, ja jättäisivät hölmöt turistit matkan varrelle, jos matka kävisi liian työlääksi.
Onneksi heidän ratsunsa tuntuivat olevan armeliaalla päällä.
"Minusta tuntuu, että olen kuolemaisillani nälkään", Muriel valitti, kun metsä virtasi heidän ohitseen.

"Minä vaikka kannan sinut reppuselässä ravintolaan, pupuseni", Wolfie lupasi virnistäen, sormet Kanelin harjaan punottuna. Hän antoi hevosen pudottaa käyntiin ja kävellä kohti kotia omaan tahtiinsa.
Kun he pääsivät samaan, pieneen kylään, josta he olivat hakeneet hevoset, aurinko oli alkanut valua kohti taivaarantaa ja maailma hehkui värejä.
Wolfie punoi kätensä Murielin käteen, kun he lähtivät kävelemään samaista hiekkatietä kohti majataloa palautettuaan hevoset tallille ja taputettuaan niitä hyvästiksi. Majatalolle olisi useampi kilometri matkaa, mutta ehkä he voisivat liftata kyydin, jos matkalle sattuisi auto.

Oli melkein haikeaa jättää hevoset tallille ja lähteä paluumatkalle, vaikka Wolfien herkemmät kehonosat varmasti kiittivätkin. Ja kieltämättä Muriel tunsi ratsastuksen myös omissa vatsalihaksissaan ja reisissään.
Tuntui mukavalta kulkea käsikkäin.
"Olen miettinyt, rakas", hän aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Me emme ole vielä katselleet auringonnousua rannalla."

"Ehkä ehdimme tehdä niin huomenna", Wolfie vastasi.
"Jos olet hiljaa, voimme rakastellakin siellä", hän lisäsi heidän kävellessään kiireettä. Varvassandaalit olisivat olleet mukavat, mutta ne taisivat lojua jollakin rannalla. Eivätköhän ne löytyisi vielä ennen lähtöä.
"Ja saatamme ehtiä näkemään auringonlaskun."

Muriel nojautui lähemmäs niin että saattoi hamuta Wolfien korvaa huulillaan.
"Keksit yhden fantasiani", hän kehräsi hiljaa.
"Vanha hiekka on jo karissut pois..."

"Siis korkea aika korvata se uudella", Wolfie vastasi ja kiersi käden naisen vyötärölle, halaten tämän kylkeensä heidän kävellessään.
"Mikä rantaloma se on, jos hiekkaa ei ilmesty kaksi kuukautta myöhemmin?"

"Älä muuta sano, rakkaani", Muriel huokaisi.
"Ei rantaloma lainkaan. Vaikka minun on myönnettävä, etten ole lainkaan varma siitä, kuinka hiljaa osaan olla, kun olen koko päivän joutunut hillitsemään itseni."

Wolfie nauroi ja antoi kätensä valua alemmas.
"No, siinä tapauksessa voisimme etsiytyä yksityisemmälle rannalle. Lainata vaikka kanoottia ja meloa takaisin sille autiolle saarelle." Veden yli ääni kantaisi luultavasti kuitenkin, mutta kukaan tuskin yllättäisi heitä noin vain.

Muriel hieraisi päätään Wolfien hartiaa vasten.
"Se ei vain olisi yhtä jännittävää", hän vastasi.
"Pieni kiinnijäämisen pelko on merkillisen innostavaa."

Wolfie hykersi käheästä naurusta ja taputti Murielin pakaraa.
"Hyvä on sitten – mutta jos jäämme kiinni, syytän sinua", hän lupasi ja ojensi peukalonsa pystyyn, kun pieni avolava-auto hyrisi tietä pitkin lähemmäs.
He saivat kyydin sen lavalla lähelle majataloaan.

Muriel väläytti Wolfielle ovelan, silmät siristävän hymyn.
"Olen valmis ottamaan täyden vastuun viettelystäsi, rakkaani."
Kyyti auton lavalla täytti hänet nostalgisella onnella, joka tuntui melkein kipeältä. Hän painoi päänsä Wolfien olkapäälle, kun lava-auto huristi pitkin hiekkaista tietä.
"Milloin viimeksi matkustimme näin?"

Wolfie tunsi kuuman roihahtavan veressään ja kiersi kättään Murielin vyötärölle heidän istuessaan erinäisten huolto- ja rakennustarvikkeiden seassa lavalla, joka sai Wolfien tuntemaan itsensä jättiläiseksi.
"Jos kauan sitten, kun olimme vielä nuoria ja vetreitä."

Hiekkaisen tien kuopat saivat aina silloin tällöin avolava-auton hypähtämään niin, että Murielin hampaat olivat iskeytyä toisiaan vasten.
Vaikutelma toisinti täydellisesti hänen muistojaan.
"Nyt olemme vanhoja ja kankeita", hän huokaisi.
"Enkä ole varma, kuinka vanha takapuoleni kestää tällaista kyytiä."

"Ehkä minun pitää suudella se paremmaksi", Wolfie tarjosi, ja kun auto pysähtyi heidän majatalonsa lähellä olevan kilpailijan pihaan, hän kiitti kuskia ja loikkasi maahan, tarjoten kättään myös Murielille, ennen kuin lähti valkoista, auringonlaskun värjäämää rantaa pitkin kohti heidän majapaikkaansa saaren kärjessä.

"Olisin siitä hyvin kiitollinen, rakkaani", Muriel vakuutti, kun tarttui Wolfien käteen ja pudottautui maahan. Hetken hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi unohtanut, sillä muistoissa heillä oli ollut rinkat seuranaan.
Tällä kertaa ne odottivat heitä mökissä jo valmiiksi.
"Mitä haluat illalliseksi?"

"Sinut, kaikin mahdollisin päin", Wolfie vastasi.
"Mutta sitä ennen voisin ottaa ravintolasta kalacurrya", hän sanoi ja suuntasi mökkien lomasta kohti tuttua ravintolaa. He voisivat ihailla auringonlaskun värejä sen terassilta.

Murielin silmät siristyivät hieman.
"Olen vain sinun, rakkaani, koko seuraavan yön", hän lupasi kehräten.
"Mutta sitä ennen haluan ruokaa, sillä et pitäisi minusta nälkäisenä. Täällä on aivan taivaallista kasviscurrya, vaikka ei se vedäkään vertoja sinun vihreälle curryllesi."

Wolfie tilasi currynsa ja asettui pöytään terassin kaiteen vieressä, katsellen väreissä loimuavaa taivasta.
Nyt ravintolassa oli muutama muukin reppumatkaaja.
"Kuinka nopeasti arvelet, että kyllästyisit tai ahdistuisit tällaisessa paikassa asumiseen?" hän kysyi nostaen jalat rennosti toiselle tuolille ja nojautui taakse tuolissaan.

Murielinkin katse oli suunnattuna kohti taivasta, ja hetken hän toivoi, että olisi ollut yhtä taiteellinen kuin pieni sisarensa. Emmie olisi osannut ikuistaa värit paperille täydellisesti. Hän itse osasi piirtää ainoastaan tyytymättömiä, pyöreitä kissoja.
"Jaa", hän totesi, ojentaen toista jalkaansa niin, että saattoi hipaista varpaillaan Wolfien säärtä.
"Luulen, että se riippuisi aika paljon seurasta."

Elämä saarella kävi pian pieneksi ja rajatuksi. Ei kaupunkeja, teattereita, konsertteja, elokuvia tai edes toimivaa internetiä. Ruokakin oli haaste, sillä pieni saari ei tarjoillut supermarketteja. Mutta lomailuun tämä oli ehdottomasti paratiisi.
Ruoka saapui ja hetkeksi Wolfie syventyi vain nauttimaan tuoreesta annoksesta ja auringonlaskun väreistä.
"Miltä sinun maistuu?"

Muriel poimi huumaavalta tuoksuvaa currya lusikkaan ja tarjosi sitä Wolfien maistettavaksi.
"Jumalaiselta, mutta sinun on maistettava tätä itse. Voisit kokata samanlaista minulle joskus, vai kuinka?"
Hänen silmänsä siristyivät hymystä.
"Rakas, onko sinulla suosikkiauringonlaskua?"

Wolfie maistoi lusikasta ja olisi tarjonnut omaansa, mutta kala ei taitaisi sopia Murielin ruokavalioon.
"Ei kyllä tule mieleen", mies myönsi ja siemaili tilaamaansa hedelmädrinkkiä.
"Mikä on sinun suosikkiauringonlaskusi?"

Muriel maistoi omaa, auringonlaskuun sopivan oranssia juomaansa.
"Onko huijausta sanoa Finnmark?" hän kysyi, silmät tuikahtaen, muistaessaan, kuinka he olivat viettäneet varsin mukavan yön odottaessaan, että kesäinen aurinko olisi laskenut - mitä se ei koskaan tehnyt, vaan jäi loimottamaan melkein kiusaten horisontissa.
Hetken oli tuntunut siltä, kuin aika olisi pysähtynyt.

"Ei, se on oikein hyvä valinta", Wolfie vakuutti ja imuroi lautasensa tyhjäksi. Pitkä, urheilullinen päivä oli herättänyt nälän, jolla ei harvinaista kyllä ollut tekemistä Murielin kanssa.
Aivan toisenlainenkin nälkä kyllä piinasi häntä.
"Haluatko valvoa yön ja katsella auringonnousua?"

Muriel kuljetti varpaitaan pitkin Wolfien säärtä.
"Haluan rakastella yön ja katsella auringonnousua", hän vastasi hiljaa, pehmeästi kehräten.
"Helliä sinua ja kovia kokenutta vartaloasi."

Wolfie rykäisi, keräten itseään hetken.
"Vetäydytäänkö mökkiin? Nyt heti", hän ehdotti nousten ylös ja tyhjensi lasinsa. Kyllä kiitos. Se kuulosti erittäin hyvältä.

"Jaa..."
Muriel tutki miestä ripsiensä lomasta ja joi liioitellun hitaasti loput drinkistään. Sitten hän poimi palan appelsiinia sen reunalta ja puraisi oranssia hedelmälihaa, antaen mehun valua suuhunsa.
Huuliaan lipaisten hän pyyhki sormensa servettiin ja nousi seisomaan.
"Mennään vain, rakkaani."

Wolfie kantoi astiat takaisin ravintolan tiskille ja ravasi sitten kevyesti alas rakennuksen portaat ja suuntasi hiekan poikki heidän mökilleen.
Hän pyyhki kärsimättömästi hiekkaa jaloistaan, ennen kuin astui sisään mökin hämärään ja avasi ikkunoiden säleikköjä, päästäen raikasta ilmaa sisään.

Muriel seurasi Wolfien jalanjäljissä ja tunsi sydämensä sykkeen miellyttävän villinä rinnassaan. Miehessä oli jotakin, joka tuntui herättävän hänet henkiin kuukausien jälkeen.
Hän riisui sandaalinsa ja puisti jalkansa, ja sulki sitten mökin oven selkänsä takana.
"Rakas..."

Wolfie kääntyi ympäri ja riuhtaisi t-paidan päänsä yli, pudottaen sen huolimattomasti jalkoihinsa. Hän levitti käsivarsiaan kuin kutsuna.
Tässä olen. Valmiina hellittäväksi ja rakasteltavaksi.

Muriel nojasi selkänsä kevyesti ovea vasten ja antoi katseensa vaeltaa ihailevana paljaalla rintakehällä.
"Rakasparkaani", hän kehräsi sitten ja siirtyi lähemmäs. Käsi etsiytyi miehen leualle, ennen kuin hän painoi raukean suudelman tämän huulille.
"Urhea sankarini. Nyt en halua, että teet mitään muuta kuin annat minun pitää huolta itsestäsi, ymmärräthän?"

Wolfie nyökkäsi, luottamatta täysin ääneensä. Se kuulosti... Fantastiselta. Miehen kädet vaelsivat naisen lantiolle ja ujuttivat mekkoa sitten tämän pään yli.

Muriel ojensi käsiään vartalonsa jatkoksi, ja laski ne sitten vaeltamaan Wolfien paljaalla iholla.
"Älä huoli, sankarini, pidän sinusta oikein hyvää huolta", hän vakuutti, ja kun sormet vaelsivat kiireettöminä miehen käsivarsilla, hän tantoi huultensa painua tämän kaulalle.
"Sano, kun tuntuu hyvältä."

"Aina kun kosket minua se tuntuu hyvältä", Wolfie protestoi ja tunsi kipeän kuuman leviävän sisällään.
Hän siveli naisen vyötärön kaarta sormenpäillään ja lähetti ne sitten riisumaan Murielin uimapukua.

"Mm-hmm."
Muriel kiemursi ulos uimapuvustaan ja antoi sormiensa vaeltaa Wolfien kyljille, sivelemään niitä mietteliäästi, samalla kun huulet siirtyivät hipomaan rintakehää.
"Tekeekö jonnekin kipeää, rakkaani?"
Sormet laskeutuivat kylkiä pitkin vatsalle ja sitten uimashortsien vyötärönauhalle.

"Kyllä vain", Wolfie mumisi käheästi ja tunsi olonsa tukalaksi, mutta ei halunnut kiirehtiä naista.
Tämä voisi hyvin olla peräisin unista, joiden ei halunnut loppuvan ja jotka saivat pikkukaverin täyteen paraatikuntoon.

"Kultaraukkani", Muriel huokaisi Wolfien ihoa vasten, samalla kun alkoi nyörittää uimashortsien narua auki.
"Auttaisivatko suudelmat?"
Hän ujutti sormensa vyötärönauhan alle ja lähti sitten riisumaan shortseja pois tieltä.

"Auttaisivat", Wolfie vastasi. Ajatuskin sai väreet kulkemaan iholla.
"Ehdottomasti auttaisivat", hän lupasi ja kiemurteli avuliaasti ulos shortseistaan, nakaten ne pois nilkkojensa ympäriltä.

"Hyvä niin."
Muriel antoi käsiensä viipyä hetken miehen vatsalla, silittää sen ihoa ja piirtää lempeitä kuvioita sormenpäillään.
Sitten hän lähti laskeutumaan alemmas, suudelmat Wolfien vatsalle vaeltaen samalla kun hänen polvensa kohtasivat mökin lattian.
"Maistut suolalta, rakkaani."

Wolfien polvet notkahtivat uhkaavasti, kun Muriel vaelsi alaspäin. Koko mökki tuntui sykkivän hänen silmissään, ja sormet koskettivat naisen hiuksia samalla kiitollisina ja pyytävinä.
"Onko se hyvä asia?" hän kysyi karheasti.

"Mm-hmm", Muriel hymisi hellästi, painaen uuden suudelman vatsan iholle.
"Mutta et ole juurikaan ruskettunut, rakkaani."
Hänen oma ihonsa oli jo alkanut saada paahteisen sävyn, josta hän taisi saada kiittää pikemminkin äitiään kuin isäparkaansa, joka oli niitä kalpeita brittejä, jotka paloivat kun aurinko kurkisti pilven takaa.
Hänen sormensa hipaisivat Wolfien reittä, ja vaelsivat siitä sitten ylemmäs härnäten.

Mies melkein voihkaisi ääneen.
"Niin, ehm... En rusketu paljoa", Wolfie vastasi hapuillen sanoja ja nosti katseensa hetkeksi kattoon, yrittäen kasata varpusparven lailla hajaantuvia ajatuksiaan.
"Pisamia vain."

"Minä rakastan pisamia."
Murielin ääni oli pehmeä, melkein kuin hyrinää. Hänen sormensa hellivät Wolfie-paran koviakokeneita osia, samalla kun huulet hamustivat tämän vatsaa.
"Rakastan sinua."
Hän antoi suudelmiensa valua alemmas, kunnes huulet saattoivat liittyä käden juoneen.

Nyt Wolfie voihkaisi melkein tuskaisesti ja tunsi polviensa vavahtavan.
Herra jumala. Sormet punoutuivat kevyesti Murielin hiuksiin, ja mies tunsi kuuman syöksyvän suonissaan.
"Tuntuu hyvältä", hän ähkäisi käheästi.
"Helvetin hyvältä."

Niin Murielistakin.
Hän oli aina nauttinut siitä, että sai helliä rakkaitaan. Oli kyse sitten ruuasta, hieronnasta tai jostakin sellaisesta, mikä oli varattu vain Wolfieta varten.
Hän oli sanansa mittainen nainen, ja lupauksensa mukaisesti suuteli ja hyväili kipeää rasitusta pois.

Hän oli kuin pahainen teinipoika.
Hänen oli sanottava puolustukseen, että siitä oli hyvin kauan, kun Muriel oli suonut hänelle tällaisen kunnian – ja se oli aina ollut suistaa hänet jaloiltaan.
Wolfie tunsi hienoista häpeää ymmärtäessään, ettei kestänyt kuin pari minuuttia, ennen kuin joutui varoittamaan naista nautinnosta tuskaisella murinalla ja tunsi mökin kieppuvan hetken silmissään mielihyvän vapautuessa.

Wolfien innokkuus täytti Murielin puhtaalla hellyydellä.
Minäkin sinua, rakkaani.
Hän suoristautui hitaasti ja kietoi kätensä miehen ympärille.
"Tulehan, rakkaani", hän kuiskasi.
"Mennään sänkyyn."

Wolfieta ei tarvinnut houkutella. Miehestä tuntui, että jalat pettäisivät, ja hän peruutti askeleen ja vajosi ensin istumaan sängyn laidalle ja sitten kaatui selälleen, vetäen Murielin mukaansa.
Hän painoi kasvonsa naisen rintakehää vasten, tuntien ihonsa palavan kuumana ja nihkeänä.
"Kiitos", hän vetosi käheästi, "kiitos. Olet jumalatar. Tuo tuntui... Uskomattoman hyvältä."

Muriel vajosi sängylle Wolfien kanssa ja veti miehen syliinsä. Hänen sormensa silittivät hellinä tämän selkää, samalla kun hän painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Olen siitä iloinen, rakas", hän kehräsi.
"Helpottiko se lainkaan tänään kokemaasi tuskaa?"

"Kyllä", Wolfie vastasi ääni karheana ja piti kasvonsa haudattuina naisen rintaa vasten.
"Ainakin vähän", hän lisäsi, vaikka tunsi olevansa valmis nukkumaan pois onnellisena mielihyvän tuntuessa edelleen raukeutena kehossa.

Muriel nosti toisen kätensä silittämään punaisia hiuksia.
"Hyvä niin", hän vastasi hellästi.
"Ehkä haluaisit ummistaa silmäsi hetkeksi. Aamuun ja auringonnousuun on vielä aikaa."

"Meidän piti rakastella yö", Wolfie muistutti muristen ja hieraisi nenäänsä Murielin ihoon. Käsi lähti vaeltamaan kylkeä pitkin ja liukui reidelle.
"Vai unohditko?"

Muriel nauroi kehräten.
"Kunhan halusin olla armollinen, rakkaani", hän vetosi.
"Kehoparkasi on joutunut kestämään niin kovaa höykytystä tänään.

"Tuollaisen hemmottelun jälkeen jaksan mitä vain", Wolfie lupasi käheästi. Pikkukaveri voisi tarvita pienen hetken kerätä itsensä, mutta sitä ennen hän voisi maksaa palveluksen takaisin.
Käsi liukui reiden sisäpuolelle, ja Wolfie kohottautui suutelemaan naisen kaulaa.

Kosketus sai Murielin huokaaman.
"Sinä olit ansainnut sen, rakkaani", hän muistutti, antaen sormiensa vaeltaa raukeina miehen niskalle samalla kun hän vastasi suudelmaan.
"Oma sankarini."

Kosketus siirtyi ylemmäs, ja Wolfie näykkäsi Murielin kaulaa, ennen kuin valui solisluulle ja lähti hamuamaan tietään alemmas.
Muriel ansaitsisi aina hemmottelua.
Suudelmat valuivat kiireettä alas reisien väliin.

Muriel huokaisi uudelleen.
"Jumalainen mies", hän kehräsi, kun haki parempaa asentoa sängyllä ja antoi silmiensä painua kiinni.
Hän muisti aina vain uusia syitä rakastaa Wolfieta.
Eikä hän ollut varma, oliko se sittenkään pelottavaa.

Pikkukaveri löysi tiensä uuteen valmiuteen yön myötä, ja Wolfie toteutti suunnitelman läpi yön rakastelusta enemmän kuin mielellään.
Olihan hän sanonut, että halusi Murielin kaikin mahdollisin päin.
"Meidän kannattaisi ehkä siirtyä rannalle, jos haluamme katsella auringonnousua. Ja rakastella rannalla", hän huokasi raukeasti ja silitti Murielin vatsaa, halaten naisen selkää rintaansa vasten.

Murielin ensimmäinen reaktio oli, ettei hän halunnut nousta.
Ja toinen oli henkinen potku takapuoleen, sillä juuri niin vanha, elämäänsä kyllästynyt nainen olisi ajatellut.
He olivat nuoria ja seikkailunhaluisia, hitto vie!
"Mmh", hän vastasi ja kohottautui venytellen istumaan.
"Pitää ottaa huopa mukaan."

"Mitenkäs sinä sillä tavalla saat hiekkaa paikkoihin, minne se kuuluu rantalomalla?" Wolfie protestoi näykäten terävästi Murielin niskaa.
Hän vääntäytyi istumaan, keho raukeana maratonista, riisui käytetyn ehkäisyn roskakoriin ja läpsäisi Murielin pakaraa.
"Hop hop!"

Muriel hyrisi.
"Huopa on peitteeksi, ei aluseksi, rakkaani", hän vastasi ja värähti hampaiden kosketusta niskallaan. Hänen kaulansa taisi olla mustelmilla, samoin kuin moni muukin hänen kehonosansa.
Se tuntui jumalaiselta.
Läpsäytys sai Murielin kohottaman kulmakarvaansa, mutta hän nousi silti seisomaan ja keinautti lanteitaan.
"Minä olen jo ylhäällä."

"Peitteeksi?" Wolfie haastoi toinen kulma koholla ja pujottautui uimashortseihinsa ja puhtaaseen, vihreäraitaiseen t-paitaan.
"Mistä lähtien me sellaista tarvitsemme?"

Muriel poimi itselleen purppuraisen kesämekon ja veti sen päänsä yli.
"Minä ajattelin, että ehkä meidän pitäisi yrittää varjella viattomia sivullisia", hän vastasi.
"Mikäli joku muukin haluaa katsella auringonnousua."

Wolfie nauroi käheästi.
"Luulen, että huopa ei tee meistä yhtään siveellisempiä", mies huomautti huvittuneena.
"Mennään jonnekin vähän sivummalle", hän sanoi ja työnsi taskuunsa pari kondomia. Jo oppineena.

"Me voisimme teeskennellä edes yrittäneemme", Muriel vastasi ja pujotti alushousut hameensa alle ja pyyhkäisi otsalle takertuneita suortuvia kasvoiltaan.
"Mutta mikäli olet valmis, me voimme mennä, rakkaani."

Ajatus heistä möyrimässä huovan alla, kun viattomat sivustakatsojat ihailivat auringonnousua, sai Wolfien hykertämään edelleen, kun hän laskeutui mökin portaita aamun hämärässä sinertävälle hiekalle ja ehdotti vaeltamista rantaa pitkin kohti metsää, jossa he olivat ratsastaneet aikaisemmin.

Saari oli hiljainen tähän aikaan aamuyöstä, jos mukaan ei laskettu paikallista eläimistöä. Linnut olivat alkaneet herätä yölliseltä levoltaan.
Muriel punoi sormensa Wolfien sormien lomaan ja kohotti miehen kämmenselän suudeltavakseen heidän vaeltaessaan yön viilentämällä hiekalla.
Merikin tuntui vetävän henkeä.

Wolfie kulki rannan mutkan yli ja löysi heille mitä ihanteellisimman läntin valkoista hiekkaa pensaikkoisen louhikon takaa.
Ja hän löysi myös toisen varvassandaalinsa matkalta. Ehkä toinenkin oli lähellä.
Mies istahti hiekalle ja kutsui Murielia syliinsä.

Jostain syystä varvassandaalin löytyminen sai Murielin tirskumaan. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli nauranut niin vapautuneesti. Niin... tyttömäisesti.
Wolfie tuntui herättävän hänet uudelleen henkiin, monellakin tapaa.
Eikä hän vastustellun, vaan painautui miehen syliin valkealle hiekalle.

Wolfien hävyttömät kädet pujottautuivat suoraan naisen mekon helman alle sivelemään reisiä.
Hän haki suudelmaa naisen huulilta, ja sormet etsivät tiensä alushousuihin.

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien niskalle ja vastasi suudelmaan.
"Sinä et aikaile, rakkaani", hän mutisi huulia vasten.
"Ehkä minun ei olisi pitänyt pukea alushousuja lainkaan."

"Ei olisikaan. Voisit jättää pukematta ne loppuloman ajaksi", Wolfie ehdotti ja valui näykkimään nälkäisesti Murielin kaulaa.
"Haluan ehtiä rakastella kanssasi kiireettä ja silti ehtiä katsoa auringonnousua."

Muriel hyrisi naurusta.
"Minulla on epäilys, että sw saattaisi haitata meidän keskittymistämme. Molempien", hän vetosi, upottaen sormensa Wolfien hiusten joukkoon.
"Oma sankarini. Haluan katsella auringonnousua sylissäsi."

Wolfie oli nyt keskittyneempi Murieliin kuin lähestyvään auringonnousuun. Mies näykki naisen kaulaa ja tunsi pikkukaverin kaipauksen heräävän jälleen kuumana.
Sormet hyväilivät naista rohkeasti.

Tältäköhän häämatkalla oleminen tuntuisi? Eikö tämä matka ollut verrattavissa sellaiseen? He olivat viettäneet aivan pitkään erossa toisistaan, ja nyt mikään ei tuntunut riittävän. Muriel kaipasi lähelle ja kaipasi koskettaa tavalla, joka oli hänelle itselleenkin melkein vieras. Jännittävä.
Hän antoi itsensä unohtua Wolfien kosketukseen ennen kuin ajatukset karkasivat liian vaarallisiksi. Se oli helppoa, onneksi.
Wolfien kanssa kaikki tuntui olevan helppoa.
Hänen sormensa tukistivat punaisia hiuksia, kun hän houkutteli miestä suudelmaan.

Sormet kiertyivät naisen hiuksiin ja tukistivat kevyesti intohimosta, kun Wolfie vastasi suudelmaan. Hänen sisällään poltteli, ja mies nyki alushousut Murielin jalasta, työntäen ne taskuunsa.
Samalla hän avasi shortsejaan, muisto aikaisemmasta hemmottelusta edelleen polvissa tuntuen.

Muriel ei tyytynyt pelkkään shortsien avaamiseen, vaan hän ujutti toisen kätensä niiden vyötärönauhalle alkaakseen kiskoa niitä kunnolla pois tieltä. Englantilaiset pakarat saisivat olla yhtä alttiina hiekalle kuin hänenkin kehonsa.
"Minulla on ollut ikävä tätä..."

Wolfie nöyrtyi Murielin tahdon edessä ja veti shortseja alemmas reisilleen. Hiekka tuntui viileältä pakaroita vasten.
"Niin minullakin", hän vastasi ja kierräytti Murielin sylistään hiekkaan, kiiveten naisen ylle jatkamaan suudelmaa.

Muriel nauroi kehräten suudelmaa vasten tuntiessaan hiekan allaan. Hän tiesi, että ravistelisi sitä hiuksistaan, ja muualtakin, vielä pitkään. Ja se teki hänet hirveän onnelliseksi.
Hän veti jalkojaan koukkuun ja ujutti toisen kätensä kaivelemaan Wolfien shortsien taskuja.
"Oppivainen poika..."

Wolfie näykki Murielin kaulaa nälkäisenä kannustuksena, kohottautuen sitten polviensa varaan, jotta Muriel voisi auttaa ehkäisyn kanssa.
Pimeys oli muuttunut hämäräksi, joka vaaleni nopeasti. Auringonnousuun ei olisi enää kauaa.

Bingo, Muriel ajatteli voitonriemuisesti, kun sormet tavoittivat rapisevat paketin. Heidän pitäisi alkaa huolehtia niiden loppumisesta jossakin kohtaa, mutta vielä toistaiseksi he saattoivat olla melko huoletta.
Hän oli varsin näppärä sekä pakkauksen avaamisessa että sen sisällön ujuttamisessa paikoilleen, eikä mennyt kauaa, kun hän sai kietoa käsivartensa takaisin Wolfien niskalle.

Wolfie kumartui alas ja hamusi suudelmaa Murielin huulilta, näykäten naisen alahuulta. Hän veti naista lähemmäs itseään, rullasi mekon helmaa ylös ja kiersi naisen jalkojen ympärilleen, kun painui lähemmäs ja valui suudelmineen samalla naisen kaulalle.

Muriel tuli siihen tulokseen, että oli nykyisessä asemassaan varsin ihanteellisessa kulmassa auringonnousun katselemiseen. Wolfie-parka ei niinkään, joten se pitäisi korjata jossain vaiheessa.
Ei kuitenkaan vielä.
Hän ei välittänyt oksasta selkänsä alla tai hiekasta, joka tunkeutui hänen iholleen yhä röyhkeämmin, vaan kehräsi hiljaa ranskaksi kannustaen miestä tuttuun, ihanaan rytmiin.

Wolfie noudatti enemmän kuin mielellään Murielin tahtoa. Hän saattoi olla häpeilemätön siinä, että pyrki tekemään naisesta äänekkään kosketuksellaan.
Olihan Muriel toivonut kiinni jäämisen mahdollisuutta.

Murielilta ei mennyt loputtoman pitkään ymmärtää, mitä Wolfie yritti. Mutta ymmärryksestä ei ollut paljoa hyötyä, sillä voihkauksia ei voinut tukahduttaa loputtomiin hautaamalla kasvojaan kaulataipeeseen tai näykkimällä pisamaista ihoa.
Sormet tukistivat punaisia hiuksia merkiksi siitä, että hän tiesi kyllä suunnitelman.
Mutta myös nautti siitä.

Wolfie kieräytti heidät ympäri, painuen selälleen hiekkaan ja nostaen Murielin ylleen. Hän halusi antaa ohjat hetkeksi naisen omiin käsiin.
Hänestä oli ihana voida katsella Murielia.

Taivaanranta oli alkanut hiljalleen vaaleta, ja lisää lintuja oli aloittanut konserttonsa lähestyvälle aamulle, mutta heillä olisi vielä tovi, ennen kuin aurinko alkaisi todella kivuta merestä.
Tovi aikaa varmistaa, että Wolfie olisi yhtä miellyttävän raukea.
Murielin silmissä häivähti ovela pilke ennen kuin hän etsi keinuvan rytmin maksaakseen takaisin sen, mitä Wolfie oli hänelle hetkeä aiemmin tehnyt.

Wolfie ei voinut olla pahoillaan.
Kädet hakivat otteen Murielin lantiolta ja hetkeksi mies antoi silmiensä painua kiinni, hengityksen käydessä raskaammaksi. Luoja nainen oli uskomaton.
Ei vienyt kauaa, että nautinto jätti hänet voimattoman raukeaksi hiekkaa vasten.

Hetken Muriel saattoi nähdä tähtiä, vaikka todellisuudessa nousevan auringon valo oli karkottanut enimmän osan niistä jo tovi sitten.
Ja sitten hän saattoi vajota Wolfien rintakehää vasten ja haudata kasvonsa tämän lämpimään kaulataipeeseen. Ja vain hengittää, nauttien miellyttävistä väreistä kehossaan.
Lisää lintuja heräsi.
"Aurinko taitaa olla nousemassa, rakkaani", hän kuiskasi.

Wolfie riisui ehkäisyn taskuunsa ja nyki shortsinsa ylös, ennen kuin joku viaton sivullinen traumatisoituisi näystä.
Hän silitti Murielin selkää ja kallisti päätään niin, että saattoi nähdä tasaisen horisontin ja sen yli kipuavan auringonnousun, joka värjäsi meren.

Muriel suoristi mekkonsa helmaa ja punoi sitten jalkansa Wolfien jalkojen lomaan, käpertäen itsensä miehen kainaloon. Hän painoi päänsä tämän hartiaa vasten ja käänsi katseensa kohti taivaanrantaa.
Se oli kaunis auringonnousu.
"Olemme ensimmäisten joukossa näkemässä tämän päivän."

Wolfie mumisi myöntävästi ja katseli taivasta raukeana, jaksamatta nostaa päätään hiekasta. Murielin alushousut viipyivät hänen taskussaan, ja mies aikoi pitää ne siellä.
"Tämä on mukava tapa aloittaa päivä."

"Tällaiseen voisi tottua", Muriel myönsi, ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Tai ei. Tällaiseen ei pidä tottua. Tottuminen on kamala asia, kun puhutaan jostakin, mikä on hyvää."
Tottuminen teki asioista arkisia. Eikä arkisessa ollut mitään vikaa, mutta jos kaikki muuttui pelkäksi arjeksi...
Hän kosketti Wolfien kaulaa huulillaan.
"Tahdotko ensin aamiaiselle, vai ottamaan torkut?"

"Aamiaiselle, mutta luulen, että kokkimme ei taida olla vielä palveluasemissa", Wolfie sanoi ja tukahdutti haukotuksen.
"Voisimme toki torkkua tässäkin hetken."
Jos nousivesi ylettäisi tänne saakka, ainakin he saisivat tehokkaan herätyksen.

Muriel tyrskähti ja hieraisi nenänpäätään vasten miehen kaulaa.
"Joku vielä kuvittelee, että olemme sammuneet tänne, jos sattuu kävelemään ohi", hän huomautti huvittuneesti.
"Pitää meitä huligaaneina."

"Emmekö me ole huligaaneja?" Wolfie kysyi takaisin ja venytteli toista kättä päänsä ylle, taittaen sen sitten tyynyksi niskansa taakse.
"Rakastelemme pitkin pihoja."

Muriel tuhahti.
"Emme. Me olemme vain luonnonlapsia", hän korjasi.
"Huligaanit makoilisivat rannalla pakarat paljaina välittämättä kanssaihmisistä."

"Minusta sinä voisit kyllä tehdä niin", Wolfie totesi raukeasti ja hivutti mekon helmaa ylös nähdäkseen viehättävät, paljaat pakarat.
Ja ehkä hieman hivelläkseen niitä sormillaan.

Muriel näykkäsi Wolfien kaulaa kevyesti.
"Haluatko tosiaan minun nukkuvan takapuoli paljaana?" hän vetosi, huvitusta äänessään.
"Pakarat ötököitä houkutellen? Sinullakin on varmasti ollut puremia takapuolessa, eikä se ole mukavaa."

Wolfie nauroi käheästi, kissansilmät hyväntuulisuutta tuikahtaen.
"No, sinulla on hyvin kaunis takapuoli", hän myönsi silittäen pakaran kaarta.
"Ihan tekisi mieli suudella sitä."

"Suudelmat eivät paljoa lohduta, kun hyttysten armeija on iskenyt", Muriel huomautti ja hamusi Wolfien kaulaa huulillaan.
"Me voimme tietenkin aina kokeilla, kumman pakaroihin ne mieluummin iskevät."

"Voitko syyttää niitä?" Wolfie kysyi ja nousi istumaan, kiepauttaen Murielia sylissään niin, että saattoi kumartua suutelemaan naisen paljaita pakaroita.
"Olet hyvin herkullinen."

"Oi, saat vielä hiekkaa suuhusi", Muriel murisi, vaikka kuulostikin huvittuneelta.
"Eikä ole lainkaan mukavaa, kun hiekanjyvät rutisevat hampaissa. Aurinko on pian melkein noussut, rakkaani."

"Sinä olisit sen arvoinen", Wolfie vastasi ja näykkäsi ihoa terävästi. Mutta kun majatalon suunnasta kuului ääniä, hän tyytyi taputtamaan pakaraa, ennen kuin veti mekon sen suojaksi.

Muriel uikahti hiljaa ja nauroi sitten, ennen kuin istahti hiekalle ja etsi itselleen mahdollisimman säädyllisen asennon, sellaisen, jossa mitään ylimääräistä ei vilkkuisi helman alta.
Hän nojautui kevyesti taaksepäin, Wolfien syliin, eikä mennyt pitkään, kun hänen ymmärryksensä mukaan saksalainen tai ainakin saksaa puhuva pariskunta asteli näkyviin.
Muriel nyökäytti matkalaisille päätään tervehdykseksi.

Wolfie soi matkalaisille viattoman hymyn ja sai juuri ja juuri estettyä itseään ujuttamasta kättään takaisin Murielin helman alle.
Häntä ei haitannut, vaikka väestö pitäisi häntä huligaanina.
"Ehkä meidän pitäisi mennä aamiaiselle. Ennen kuin syön sinut."

Muriel nojautui paremmin Wolfien rintakehää vasten ja taivutti päätään niin, että saattoi houkutella miestä raukeaan, hitaaseen suudelmaan.
"Saanko alushousuni takaisin?" hän kysyi.
"Ne ovat edelleen sinulla, rakkaani."

"Et", Wolfie sanoi ja vastasi suudelmaan, ennen kuin nousi ylös ja veti Murielinkin jaloilleen. Hän taputti naisen takapuolta.
"Mennään syömään."

"Vai niin."
Muriel kipristi varpaitaan hiekassa ja pyyhkäisi mekkonsa helmaa pari kertaa. Se ei varsinaisesti auttanut hiekan kanssa, ei ainakaan merkittävästi, mutta ehkei sillä ollut väliä.
Täällä hiekkaa olisi joka tapauksessa kaikkialla.
"Sitten voisimme ottaa torkut. En ole enää niin nuori, että selviäisin yön valvomisesta ilman."

"Se on hyvä ajatus", Wolfie myönsi vaeltaessaan ravintolaa kohti käsi Murielin hartioilla ja toinen varvastossu jalassa.
Toinenkin löytyi matkalla osin hiekkaan hautautuneena.
"Mitä haluat aamiaiseksi?" hän kysyi nojautuessaan tutuksi käyneelle tiskille.

Muriel silmäili löytynyttä varvastossua hetken epäluuloisesti, kuin ei olisi uskonut sen kuuluvan todella Wolfielle. Mutta ilmeisesti miehellä oli ilmiömäinen tuuri, mitä kadonneeseen omaisuuteen tuli.
Se näytti palaavan aina takaisin.
"Jotakin ihanaa ja makeaa", hän vastasi, käsi miehen selkää silittäen.

Wolfie antoi Murielin tilata itselleen jotakin ihanaa ja makeaa ja tilasi sitten itse lämpimän voileivän ja paistettuja kananmunia tuntien olonsa aavistuksen huteraksi.
Hän istahti pöytään terassin kaiteen vieressä ja haukotteli makeasti.
"Päiväunet tulevat kyllä tarpeeseen."

Haukotellessaan Wolfie toi hyvin elävästi mieleen yhden koiristaan, ja hellyys, joka pyyhkäisi Murielin ylitse, sai hänet ojentamaan kätensä silittämään tämän poskea.
"Ennen me olisimme valvoneet vielä päivänkin ilman minkäänlaista ongelmaa", hän myönsi
"Olemme tulossa vanhoiksi. Pian hankimme keinutuolit."

"Ja villatakit kyynärpaikoilla ja silmälasit", Wolfie muistutti hymyä silmissään ja haukotteli uudelleen. Hän kiitti kokkia, kun tämä toi heidän aamiaisensa pöytään, ja kävi nälkäisesti kiinni leipäänsä.
"Sitten varmaan rakastelisimme keinutuolissa."

"Ne sinä voisit hankkia vaikka heti. Silmälasit", Muriel esitti oman mielipiteensä ja keskitti sitten huomionsa siirapilla valeltujen pannukakkujen pinoon.
Luoja, miten hän olikin nälkäinen.
Toinen suupieli nykäisi hymyä.
"Oletko sattunut koskaan kokeilemaan?"

"Ehkä joskus", Wolfie vastasi kohauttaen olkapäätään.
"Olimme sen verran kiihkeitä, että se kippasi ympäri ja päädyin ensiapuun tikattavaksi", hän myönsi hamuten muruja sormistaan, ennen kuin kävi munien kimppuun.

Muriel naksautti kieltään.
"Jäikö arpi?" hän kysyi, samalla kun ojensi haarukkaansa tarjoten Wolfielle maistiaisia pannukakuistaan, jotka olivat melkein rikollisen makeita.

"Ei huomattavaa", Wolfie sanoi haukaten haarukallisen. Hän kohotti leukaansa ja siveli sen alareunaa.
"Löin leukani lattiaan, kun kippasimme ympäri. Oletko sinä kokeillut keinutuolia?"

Muriel nojautui lähemmäs silmäilemään Wolfien leukaa mietteliäänä.
"Olen. Me emme kipanneet ympäri", hän vastasi, kun palasi pannukakkujensa pariin.
"Mutta olen nyrjäyttänyt selkäni puutarhakeinussa."

"Kuinka urheilullinen olet ollut, kun nyrjäytit selkäsi?" Wolfie kysyi suupieli nykien ja työnsi tyhjän lautasensa syrjään, keskittyen juomaan kahviaan.

"En ollut aivan niin notkea kuin kuvittelin olevani", Muriel huokaisi ja hörppäsi vihreää teetään. Sitten hän poimi haarukkaan pannukakkua ja siirappia ja tarjosi sitä pöydän yli Wolfielle.
"Aloin venytellä sen jälkeen."

Wolfie sieppasi haarukallisen ja katseli Murielia lämmin tuike vihreissä kissansilmissä.
"Voisit esitellä minulle joitain venytysliikkeitä, kun olemme kaksin", hän ehdotti.

Murielin silmät siristyivät.
"Enemmän kuin mielelläni, rakkaani", hän vakuutti, kun vei viimeisen palan pannukakkua suuhunsa.
"Voisin valistaa sinua myös joogasta."

"Voit opettaa minulle mitä tahansa, jos olet alasti", Wolfie lupasi ja soi naiselle Murielille poikamaisen virneen pöydän yli.
Ehkä tämä oli kuin kuherruskuukausi monessakin mielessä. Paluu kotiin pelotti häntä.
"Oletko valmis?"

Murielin kulma kohosi hieman.
"Mitä tahansa?" hän varmisti, samalla kun nousi seisomaan palauttaakseen tyhjentyneet astiansa tiskille.
"Saanko tuon kirjallisena?"

"Kyllä", Wolfie lupasi. Mitäköhän Murielilla oli mielessään? Mutta alaston nainen saisi opettaa hänelle mitä tahansa.
Hänkin palautti astiat ja kiersi käden naisen hartioille heidän suunnatessaan mökkiin. Se tuntui ihanan viileältä läpi puhaltavan merituulen ansiosta.
Wolfie riisui sandaalit ja kömpi sängylle.

Murielin suupielet nykäisivät tyytyväiseen hymyyn, kun hän seurasi Wolfieta heidän pienelle mökilleen, joka oli tuntunut kotoisalta alusta lähtien. Hän karisti viimeiset hiekat vaatteistaan ja jaloistaan ja astui sitten sisälle, kuljettaen yrityksistään huolimatta vähintään puolisen kiloa hiekkaa mukanaan.
Ehkä oli vain sopivaa, että ranta tunkeutui mökkiin.
Hän pysähtyi ovensuuhun riisumaan mekkonsa ennen kuin kömpi sänkyyn Wolfien viereen.

Ei vienyt montaa sekuntia, että Wolfien kädet lähtivät vaeltamaan naisen paljaalla iholla.
Unelias raukeus painoi päätä patjaa vasten, mutta olisi ollut rikollista olla ihailematta naiskauneutta. Varsinkin päivänvalon siivilöityessä ikkunan säleikön taittamana viehättävinä kuvioina vaalealle iholle.

Muriel oli kierähtänyt kyljelleen, selkä Wolfieta kohti, ja oli jo vaipumassa suloiseen uneen, kun kädet lähtivät vaeltamaan hänen paljaalla vartalollaan.
Ei sillä, että se olisi haitannut häntä.
Hän poimi toisen miehen käsistä omaansa ja painoi sen sormille suudelman.

Wolfie kierähti vatsalleen, lukiten toisen kätensä alleen, ja punoi toisen kätensä Murielin käteen.
Ulkona vallitseva luonnollinen hiljaisuus ja paikan ajattomuus tuntuivat uskomattoman rentouttavilta. Mies nukahti huomaamattaan aaltojen pehmeään kohinaan, käsi Murielin vyötäröllä leväten.

Lopulta Wolfie oli heistä se, joka nukahti ensin. Ja hetken Murielista tuntui siltä, ettei hän ehkä halunnutkaan nukahtaa. Jonkun kirjoissa saattoi olla väärin katsella nukkuvaa kumppaniaan, mutta juuri nyt Wolfie oli niin uskomattoman lumoava näky, ettei hän jaksanut välittää soveliaisuudesta.
Mutta aaltojen ääni oli petollinen, ja vaivutti hänetkin uneen harmillisen nopeasti.

Sunnuntai 27. huhtikuuta 2019, aamupäivä, jossain Englannin yllä

Loma oli tehnyt hyvää. Jopa Wolfien kalpea, pisamoissa riehaantunut iho oli saanut ruskettuneen, auringonsuuteleman hehkun.
Tällä hetkellä 50 tunnin matkustus verotti hehkua hieman, samoin pelko siitä, mitä heille tapahtuisi Hexhamin sateisen, harmahtavan arjen iskiessä kasvoille. Haluaisiko Muriel vielä samaa kuin Tongan paratiisissa?
He olivat joutuneet vaihtamaan lentoa neljä kertaa päästäkseen kotiin, ja niskat olivat kipeästi jumissa lentokoneessa nukkumisesta. Sentään kone laskeutuisi kohta Newcastlen lentokentälle. Huomenaamuna häntä odotettaisiin töissä, eikä Wolfie uskaltanut ajatella, millaisen jetlagin puolen vuorokauden aikaero aiheuttaisi. Onneksi unettomuus oli hänelle tuttua jo ennestään.

Muriel oli taistellut viimeiset kaksi tuntia urheasti unta vastaan sillä verukkeella, että jos hän nukahtaisi, hän olisi koko päivän sekaisin siitä, mitä kello tarkalleen ottaen oli.
Sitten hänen päänsä oli nuokahtanut Wolfien hartiaa vasten, kun keho oli yksinkertaisesti antanut periksi väsymyksen edessä, ja hän oli päätynyt nukkumaan tehokkaat puolen tunnin aamu-unet.
Ja siksi hän olikin hetken täysin sekaisin olinpaikastaan, kun turvavyövalo syttyi merkiksi siitä, että laskeutuminen alkaisi pian, ja valon äänimerkki sai hänet hätkähtämään hereille.

Wolfie puristi Murielin kättä.
"Laskeudumme kohta", hän sanoi ääni painuksissa pitkästä matkasta ja lentokoneiden ilmastoinnista. Hänen sydäntään oli särkenyt jättää Ha'apai ja Tonga, mutta ehkä he palaisivat joskus.
"Mitä sinä teet huomenna?" hän kysyi.

Muriel pyöräytti niskojaan ja irvisti rutinalle, jonka liike sai aikaan.
Hän oli tosiaan tulossa vanhaksi. Vanha, raihnainen akka.
Ajatus olisi huvittanut häntä, ellei niskoja olisi särkenyt niin ikävällä tavalla.
"Mmmh, nukun pitkään", hän vastasi, ja irvisti sitten uudelleen.
"Luoja, minun pitää päästä palaamaan töihin."

Wolfie vastasi hymyllä ja silitti naisen käsivartta.
"Milloin voit palata töihin?" hän kysyi ja yritti turhaan venytellä jalkojaan, jotka mahtuivat hädin tuskin tilaan edes koukistettuina. Onneksi viimeinen lento oli ollut lyhyt – toisin kuin melkein 18 tunnin lento Aucklandistä Dohaan. Hän oli ollut itkeä sen aikana todetessaan, ettei mahtunut olemaan penkissään mitenkään päin mukavasti.

Muriel tarkisti kaikessa hiljaisuudessa, ettei ollut kuolannut Wolfien paidalle ja suoristi sitten sen hartiasaumaa hieman.
"En usko, että mikään estäisi minua palaamasta vaikka heti", hän vastasi, pyyhkäisten hiuksia silmiltään. Kampaus oli päässyt venähtämään pitkäksi, ja aina silloin tällöin hän harkitsi vain nappaavansa sakset käteensä ja katkovansa ylimääräisen pituuden pois.
"En ole vain miettinyt sitä aikaisemmin."
Hän vei toisen kätensä silittämään Wolfien polvea kuin lohdutuksena. Pian pääsette taas liikkeelle, jalkaparat.

"Onneksi rakastan työtäni. Olisi brutaalia palata töihin johonkin tunkkaiseen toimistoon", Wolfie sanoi värähtäen.
"Toivon, että oppilaani ovat olleet kiltisti sijaisen kanssa. Kuulemma he osaavat olla aikamoisia rasavillejä selkäni takana."

Muriel taputti hymähtäen Wolfien polvea.
"Minulla on epäilys siitä, että tytöistäsi voisi sanoa samaa."
Hetkellinen, melkein odottamaton mustasukkaisuus oli nostaa päätään, kun hän ajatteli taas varmasti hyvin sievää opettajatarta, joka oli pitänyt huolta Wolfien koirista, mutta hän tamppasi sen päättäväisesti alas.
"Millainen sijainen heillä oli? Oppilaillasi?"

Wolfie nauroi käheästi ja suukotti naisen hiuksia. Hänen tyttönsä ehkä kaipaisivat hieman lujempaa kättä.
"En ole varma kenet koulu valitsi. Toivon, että kevätmusikaali on edennyt aikataulussa. Sain vääntää rehtorin kanssa kunnolla kättä, että sain luvan toteuttaa Into the Woodsin", hän sanoi.
"Voin olla puolueellinen, mutta meidän koulussamme on uskomattoman lahjakkaita muusikkoja ja esiintyjiä. Vanhemmat eivät vain ole tyytyväisiä, jos kannustan heitä hakeutumaan alalle."

Kun kone lähti hiljalleen kaartamaan alemmas, Muriel kaivoi käsilaukustaan liuskan purukumia ja tarjosi palaa myös Wolfielle.
"Into the Woodsissa on se mahtava prinssien duetto", hän muisti ja työnsi levyn purukumia suuhunsa.
"Oletko jo onnistunut neuvottelemaan luokkaretkestä Lontooseen musikaalia katsomaan?"

"Olen luottavaisin mielin siitä, että saan sen järjestymään." Vaikka sitten niin, että hänen pitäisi kustantaa osa siitä itse.
"Oletko sinä menossa Lontooseen? Katsomaan siskoasi?" hän kysyi ja työnsi purukumin suuhunsa.

Murielin silmät siristyivät hellästä hymystä.
"Olen. Ajattelin yllättää hänet, tarkistan vain, milloin lanko on poissa kuvioista. Hän on tällä hetkellä töissä Pariisissa, joten en halua viedä heidän yhteistä viikonloppuaan."
Hän piirsi onnellisen sydämen Wolfien reidelle.
"Olen aika varma, että laumani lähtisi mielellään lenkille nummille tässä joku päivä. Sinä ja tytöt voisitte liittyä seuraan."

"Se kuulostaa mukavalta." Arkiselta ja tutulta. Wolfie toivoi, että Muriel haluaisi jakaa hänen arkensa nytkin, kun ei ollut enää kuolemassa.
Kone laskeutui tömähtäen kiitoradalle ja jyrisi jarruttaessaan, ennen kuin rullasi terminaalin kylkeen. Wolfie värisi neulepaidassaan, kun kylmältä tuntuva ilma luikersi tunneliin liitoksesta heidän suunnatessaan passintarkastukseen.
"Pitääkö sinun mennä kotiin?" hän kysyi nostaen rinkkaa paremmin selkäänsä.

Samanlainen väristys puistatti myös Murielia, ja hän tunsi olonsa viluiseksi heidän liittyessään passintarkastukseen kiemurtavan jonon jatkoksi.
Millaistakohan olisi matkustaa niin, ettei tarvitsisi jonotaa lainkaan?
Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan.
"Milloin sinun tyttösi palautetaan?"

"Paulina on tuomassa ne iltapäivällä", Wolfie vastasi ja kiersi käden Murielin vyötärölle miten saattoi rinkoilta.
"Pitääkö sinun mennä kotiin?" mies toisti kysymyksen uudelleen siltä varalta, että Muriel ei ollut kuullut häntä ensimmäisellä kerralla.

Murielin silmät siristyivät hieman, kun hän harkitsi strategiaansa.
"Minun laumani kotiutuu vasta huomenna", hän vastasi, ja vaikeni hetkeksi, kun oli aika siirtyä passintarkastuksen läpi. Sitten he olivat vapaita suuntaamaan ulko-oville.
"Voisin hyvin tulla sinun luoksesi, rakas."
Ehkä hän pääsisi myös tapaamaan nuoren, kauniin opettajattaren. Tekemään pikaisen riskiarvion.

"Olet enemmän kuin tervetullut", Wolfie lupasi ja haukkasi hamuten Murielin korvaa, kun he pääsivät ulos ovista, Newcastlen raikkaaseen, kylmään ulkoilmaan.
Hän liittyi taksijonoon ja oli helpottunut heidän päästessä pian taksin takapenkille, sillä ilma tuntui hyvin kylmältä Tyynenmeren lämmön jälkeen.

Muriel kehräsi tyytyväisenä, mutta värähti sitten ulkoilman viileyttä.
"Hitto, ei täällä ollut näin kylmä silloin kun me lähdimme", hän protestoi ja oli aivan yhtä kiitollinen taksista siitä huolimatta, että sen kuljettaja kuunteli iskelmäkanavaa.
"Mihin aikaan Paulina tulee?"

"Laitan hänelle viestiä, että olemme nyt matkalla", Wolfie vastasi. Hänellä oli aavistus, että nainen saattaisi palauttaa hänen tyttönsä mielellään.
Ne olivat viehättäviä olentoja, mutta tarvitsivat ehkä hieman enemmän kuria.
"Taivas kun väsyttää. Ihana ajatus voida käydä pitkäkseen."

Muriel kallisti päätään.
"Ja missä Paulina asuu?" hän kysyi, samalla kun vei toisen kätensä silittämään miehen polvea.
"Viekö häneltä pitkäänkin päästä luoksesi?"
Hän painoi suukon pisamaiselle poskelle.
"Pitkäkseen käyminen on aina ihana ajatus."

"Lähellä koulua, joten hän varmaankin tulee käymään meidän päästyämme kotiin", Wolfie vastasi. Paulina oli paljon täsmällisempi kuin hän.
"Pitkäkseen käyminen on paljon mukavampaa sinun kanssasi", mies vakuutti, kun taksi lähestyi Hexhamia.

Murielin aivot askartelivat jo sotasuunnitelman parissa. Hän ei ollut sen sortin nainen, joka olisi kiukutellut siitä, että miehellä oli naispuolisia ystäviä. Mutta hän ei myöskään ollut nainen, joka jätti reviirinsä merkitsemisen puolitiehen.
Itse asiassa hän aloitti jo taksissa, nojautuessaan näykkäisemään Wolfien kaulaa kevyesti hampaillaan.

Wolfie, tiedottomana sotasuunnitelmasta, nautti vain kosketuksesta ja elätteli jo toiveita jostakin muustakin kuin nukkumisesta.
Vaikka hänen pitäisi ehkä nukkua ensin. Hän oli saanut nukuttua vain pienissä pätkissä yli kahden vuorokauden mittaisella kotimatkalla.
Hän maksoi taksin sen pysähtyessä tutun, punatiilisen kerrostalon pihaan. Oli hämmentävää olla yhtäkkiä kotona. Mies kiipesi rappuset ylimpään kerrokseen ja katsahti kotiaan, joka tuntui tyhjältä ilman hänen tyttöjään. Teekupit kansoittivat edelleen keittiön tasoa ja kengät olivat sikinsokin aulassa.

Muriel tipautti rinkkansa ovensuuhun ja astui Wolfien vierelle, yrittäen houkutella miehen kääntymään itseään kohti. Samaan aikaan hänen mielessään tikitti näkymätön kello, joka mittasi jäljellä olevaa aikaa.
"Rakas", hän kehräsi ja kurottui painamaan suudelman miehen huulille. Samaan aikaan sormet ujuttautuivat neulepaidan alle, nykimään sen alla olevaa paitaa pois housunkauluksesta.
"Sopiiko, jos käyn suihkussa?"

"Ehrm...", Wolfie vastasi hetken täysin sekaisin siitä, mitä Muriel kysyi. Hänen ajatuksensa karkasivat riisumista harkitseviin sormiin ja verta kuumentavaan suudelmaan huulilla.
"Mitä? Kyllä, totta kai. Ole kuin kotonasi", mies lupasi ja sukaisi punertavia hiuksiaan pois kasvoilta.

"Olet kultainen", Muriel kehräsi samalla kun siirsi omatkin sormensa hyväilemään Wolfien punaisia hiuksia. Ne tosin sukivat suortuvia varsin harkitusti, sopivaan epäjärjestykseen. Sellaiseen, joka kieli selvästi hiuksilla viipyneistä sormista.
Vaikutelmaa korostaakseen hän painoi uuden suudelman miehen huulille.

Wolfie vastasi suudelmaan, häivähdys typerän onnellista hymyä huulillaan viipyen, ja halasi Murielin itseään vasten.
Hän olisi voinut tönäistä teekupit tiskialtaaseen ja nostaa Murielin istumaan tasolle, ja he olisivat voineet...
Täällä ehkäisy ei loppuisi kesken niin kuin Tongalla oli meinannut käydä. Viimeinen viikko oli pitänyt olla säästeliäs.
Mutta Paulina olisi varmaan pian oven takana koirien kanssa.
"Olitko menossa suihkuun?" hän mumisi käheästi.

Muriel hymyili ja sipaisi viimeisen, punaisen suortuvan täydelliseen asemaan.
"Olin. Olen hikinen ja nuhjuinen."
Hän painoi vielä nopean suukon miehen huulille ennen kuin vetäytyi kauemmas ja kiepahti ympäri suunnatakseen kylpyhuoneeseen.
"En viivy kauaa, rakkaani."

Wolfien oli takerruttava jääkaapin kahvaan, ettei olisi seurannut Murielia kuin magneetin vetämänä. Vähintä mitä hän voisi tehdä kiitokseksi koiravahdilleen, olisi olla valmiudessa ottamaan koirat vastaan.
Hän kurkisti jääkaappiin ja totesi, että hänen pitäisi myös käydä kaupassa. Muriel varmastikin kaipaisi ruokaa jossain vaiheessa.

Muriel ei ollut valehdellut. Hän todella kaipasi suihkua.
Mutta sekä riisuutuessaan että astuessaan suihkun alle hän kuunteli korvat höröllä kylpyhuoneen ulkopuolelta kuuluvia ääniä. Hän valikoi shampoon, joka tuoksui Wolfielta, ja vaahdotti sen pikaisesti hiuksiinsa.
Hän ei halunnut myöhästyä. Kun summeri soisi, hän sammuttaisi suihkun.

Wolfie yritti keskittyä laatimaan kauppalistaa, vaikka suudelman muisto houkutteli häntä liittymään naisen seuraan kylpyhuoneessa.
Ei mennyt kuin kymmenisen minuuttia, että summeri soi ja Wolfie päästi tulijan rappukäytävään. Koirien pöhinä ja kynsien rapina kiipesi kerros kerrokselta lähemmäs, kunnes ovikello soi.

Summeri.
Muriel sammutti suihkun ja puristi ylimääräisen veden hiuksistaan ennen kuin astui valikoimaan pyyhettä. Hän hylkäsi suurimman pyyhkeen, samoin kuin kylpytakin, ja kietoutui niiden sijaan pyyhkeeseen, joka jätti hänen säärensä - ruskettuneet säärensä! - näkyviin. Ja kun ovikello soi, hän pyyhkäisi vessan peilin huurusta ja kurkisti kuvajaistaan.
Hän tarkasteli sitä hetken.
Ja nykäisi pyyhkeen yläreunaa hitusen alemmas.
Siinä vaiheessa hän uskoi aikaa kuluneen riittävästi, muttei liikaa, niin että hän saattoi astua ulos kylpyhuoneesta pyyhkäisten kosteita hiuksiaan taaksepäin.
"Rakas, olen pahoillani, mutta taisin käyttää lopun shampoon", hän huikkasi, kuin ei olisi ollut tietoinen vieraasta.

Wolfie kääntyi katsomaan Murielia, katse pyyhkeen paljaaksi jättämään ihoon hengenvedoksi lukkiutuen. Hän ravistautui nykyhetkeen ja sukaisi hiuksiaan taakse.
"Ei se mitään, lisään sen - umph - kauppalistaan", hän ähkäisi, kun Kalinka töykkäsi häntä väkivaltaisesti haaroihin. Polina loikki pienen aulan poikki Murielia vastaan ja loikkasi röyhkeästi naista vasten. Pieni Vasilisa laukkasi isosiskojen jaloissa isot, kömpelöt tassut lattiaa tömistäen.
Myös Paulina kääntyi katsomaan yllättävää tulijaa, räpäyttäen muutaman kerran häkeltyneenä silmälasiensa takana. Reilu parikymppinen nainen oli pukeutunut tähtikirjailtuihin sukkahousuihin, pitsikirjottuun hameeseen ja paksuun, vaaleanpunaiseen neuletakkiin, jota kiersi paremmin ylleen. Kinuskinväriset, pitkät hiukset oli kiepautettu korkealle ponihännälle ja pitkäksi venähtänyt otsatukka valui melkein silmille.

Muriel komensi Polinan alas terävällä äännähdyksellä, ennen kuin tervehti innokasta tyttöä rapsuttamalla sitä korvan takaa - mikä samalla antoi hänelle mahdollisuuden ohjata sen kuonon pois haaroistaan, joita kohti se oli ollut rakastavasti kurottamassa.
Paulina näytti... herttaiselta. Nuorelta.
Murielin silmät siristyivät hymystä.
"Oh, hei, me emme olekaan vielä tavanneet. Sinä olet Paulina, eikö vain?"
Hän asteli Wolfien ja tämän kollegan luo, häpeämättömästi pelkässä pyyhkeessään, ja ojensi kättään silmälasipäiselle naiselle.
"Ihanaa, että huolehdit tytöistä matkamme ajan. Mitä ainetta sinä opetitkaan?"

Paulina nyökkäsi, tarttui edelleen hieman häkeltyneenä ojennettuun käteen ja työnsi toisella kädellä silmälaseja paremmin pisamien tomuttamalle nenälleen. Silmät niiden takana olivat suuret ja tummanruskeat.
"Ilo on minun puolellani", hän sanoi ja hymyili Murielille epävarmasti. Ylähuuli oli alahuulta suurempi, ja nainen pureskeli alahuultaan katseen kiertäessä hämillisenä ihmisestä toiseen. Koirat liehuivat onnellisina heidän ympärillään.
"Todella, kiitos – olet aarre", Wolfie vastasi ja veti vaaleanpunaisissa tennareissaan hädintuskin olkapäähänsä ulottuvan naisen rutistukseen.
"Tässä on Muriel", hän jatkoi esitellen naiset toisilleen.

"Hauska tavata", Muriel kehräsi, ja Polina tuntui olevan mukana hänen suunnitelmassaan nojautuessaan hetkeksi onnellisesti häntä vasten samalla kun hän rapsutti koiraa korvan takaa.
"Minusta on hauska tavata Wolfien ystäviä. Tahtoisitko teetä? Pelkään, ettei meillä ole paljoa muuta tarjottavaa, mutta voin laittaa veden keittymään."
Tarjouksen tehdessään hän teki samalla selväksi, että oli asunnossa kuin kotonaan. Niin kotonaan, että tiesi jääkaapin ja teevaraston tilanteen.

"Hyvä on", Paulina vastasi ja hieraisi hämillisenä poskeaan.
"Palatakseni edelliseen kysymykseesi, opetan äidinkieltä ja ilmaisutaitoa", hän jatkoi ja taputti ohi liihottavaa koiraa.
Wolfien katse yritti karata Murielin paljaaseen ihoon.
Vasilisa tarttui hampaillaan pyyhkeen laitaan.
"Oletteko te tunteneet kauan?" nuori nainen tiedusteli varovasti.

"Kuulostaa mielenkiintoiselta", Muriel totesi ystävällisesti, samalla kun viittoi Paulinaa astumaan peremmälle. Hän harkitsi silmänräpäyksen ajan ja antoi Vasilisan nykäistä pyyhettään hetkeksi hieman alemmas - ei säädyttömästi, ehei, vaan viattomasti parhaita puolia korostaen - ja irrotti vasta sitten pennun hampaat pyyhkeensä laidasta.
"Onhan meille kertynyt jo yhteistä taivalta. Tapasimme joulukuussa 2012, se on oikeastaan aika hauska tarina."
Hän hipaisi hellästi Wolfien selkää ennen kuin suuntasi keittokomeroon.
"Kuinka tytöt käyttäytyivät? Pelkään, että ne osaavat olla melko kovapäisiä."

Olihan Muriel toki esiintynyt Wolfien puheissa. Paulina oli vain ymmärtänyt, että kaksikko oli ystäviä.
"Ne ovat kullannuppuja", hän vakuutti silittäen Kalinkan mustia silkkikorvia, ja Wolfie kumartui rapsuttamaan onnellisen Ivankan kultaista kaulaturkkia saadakseen ajatuksensa kasaan.
"Wolfie taisi joskus mainita jotain maailmanlopusta?" Paulina jatkoi ja astui miehen kannustamana ulos tennareistaan.

Murielin silmät siristyivät hymystä.
"Kyllä. Satuimme samalle kalliolle odottamaan maailmanloppua, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Mutta olen melko vakuuttunut siitä, että se oli joka tapauksessa kohtalo."
Hän katsahti Wolfieta hellästi ennen kuin täytti vesipannun vedellä ja napsautti sen sitten lämpiämään.
"Wolfiella oli mukanaan keksejä ja... Mitä muuta olitkaan tuonut mukanasi, rakas ?"
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Paulina, toivottavasti et kaipaa teesi kanssa maitoa. Emme ehtineet vielä käydä kaupassa."

Paulina pudisti päätään ja kiersi vaaleanpunaista, paksua neuletakkia paremmin ympärilleen.
Kohtalo.
Wolfie nojasi keittokomeron ovenpieleen ja antoi katseensa käydä vaivihkaa Murielin paljaalla iholla.
"Ja nyt vierailitte Tongalla? Siellä on täytynyt olla valtavan kaunista."

Muriel nosteli hyvin näppärästi kuppeja kaapista samalla kun kannatteli toisella kädellään pyyhettä ympärillään.
"Kyllä. Kiersimme joitakin vuosia maailmaa yhdessä, ja nyt tuntui sopivalta verestää muistoja", hän vastasi, kun kääntyi ympäri nähdäkseen Paulinan.
"Näimme uskomattoman kauniin auringonnousun. Oletko sinä matkustellut?"
Hän nojasi rennosti tiskiä vasten puhuessaan.

Paulina katsahti Wolfieta silmäkulmastaan. Mies ei näyttänyt voivan pitää katsettaan erossa Murielista.
"En valitettavasti vielä niin paljon kuin haluaisin", hän sanoi ja nyppäisi muutaman dalmatialaisensa valkoisen karvan irti tummansinisestä hameesta.
"Mutta ainakin luokkaretki Lontooseen varmistui ja pääsemme sen valvojiksi", hän jatkoi ja soi Wolfielle hymyn otsatukkansa alta.

Luokkaretki Lontooseen oli siis varmistunut.
Muriel käännähti touhukkaasti ympäri ja poimi kaapista paketillisen keksejä. Hän tarkasti tottuneesti päivämäärän ja alkoi sitten asetella niitä kissakuvioiselle lautaselle.
"Wolfie onkin puhunut siitä. Onnistuuko teatterivierailukin?"
Paulina vaikutti hyvin herttaiselta. Suojeltavalta. Sellaiselta, joka olisi sopinut hyvin Murielin siipien suojaan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi aikeissa luopua sotasuunnitelmastaan.
Varsinkaan, kun hänen mieleensä nousi lisää kysymyksiä. Kuinka majoittuminen järjestettäisiin? Oliko teoriassa mahdollista, että Wolfie ja herttainen opettajatar jakaisivat huoneen kulujen säästämiseksi?

"Mahtavaa", Wolfie vastasi virnistäen ja kohotti kätensä, läpsäisten Paulinan kämmentä.
"Kyllä", nainen vastasi ja sipaisi muutaman pidemmän, korkealta ponihännältä karanneen suortuvan korvansa taakse.
"Täytyy laittaa luokat äänestämään siitä, minkä musikaalin he haluavat käydä katsomassa", Wolfie totesi ja astui ahtaan keittokomeron puolelle auttamaan Murielia. Hän hipaisi naisen niskaa sormillaan kurottuessaan kaappiin tämän ohi.

Muriel oli hyvin onnellinen Wolfien puolesta, sillä luokkaretki oli tuntunut merkitsevän miehelle paljon. Ja miksei olisi merkinnyt, olihan tämä hyvin kiintynyt oppilaisiinsa.
Wolfien astuessa lähemmäs hän kosketti miehen selkää hellänä kiitoksena avusta. Siitä, että ele osoitti heidän läheisyyttään, ei tietenkään ollut haittaa.
"Joko tiedätte, missä yövytte?"

"Luultavasti jossain hyvin kyseenalaisessa hotellissa tai hostellissa, mistä suinkaan saamme tarpeeksi edullisen tarjouksen", Wolfie vastasi. No, he eivät onneksi viettäisi montaa hetkeä hotellilla.
Hän kaatoi kiehuneen teen kolmeen eripariseen kuppiin, ojensi yhden Paulinalle ja yhden Murielille ja tarjoutui sitten kantamaan keksilautasen ja oman mukinsa olohuoneeseen.

Se kuulosti siltä, että huoneiden jakaminen saattoi olla hyvin todennäköinen vaihtoehto.
Hänen oli varmuuden vuoksi korotettava panoksia vielä hieman.
Muriel laski oman kuppinsa sohvapöydälle ja väläytti anteeksipyytävän hymyn.
"Käyn nopeasti vaihtamassa päälleni jotain vähän soveliaampaa, en viivy kauaa", hän lupasi, ennen kuin suuntasi makuuhuoneeseen.
Hyvin kotoisasti.

Wolfie ei voinut itselleen mitään, kun katse seurasi hetken vähäpukeista hahmoa. Mies pakotti itsensä istumaan alas upottavalle sohvalle, ennen kuin jalat tekisivät samoin.
Hänen pitäisi luultavasti siivota enemmän. Hämyisä, kotoisa huone oli varsin ruuhkainen erinäisestä tavarapaljoudesta ja loputtomista nuottipaperien pinoista.
No, sitten kun hän löytäisi talon ja muuttaisi.
Koirat liehuivat onnellisina sohvapöydän ympärillä ja Wolfien oli tuupittava niitä kauemmas keksitarjottimesta. Paulina katseli hetken teekuppiinsa varpaankärjet yhdessä.

Muriel ei viipynyt kauaa. Hän oli tuntenut melkein fyysistä tuskaa joutuessaan kiskomaan legginsit jalkaan totuttuaan jo kulkemaan sääret paljaina paahteisessa auringossa.
Legginsien seuraksi hän oli valinnut yhden Wolfien neulepaidoista. Se oli vieno muistutus siitä, että vaikka mies matkustaisikin Lontooseen, täällä olisi odottamassa joku, joka oli riittävän läheinen lainatakseen vaatteita miehen vaatekaapista.
Hän tervehti vastaan laukkaavaa Vasilisaa ja istahti sitten sohvalle Wolfien vierelle.
"Onko teitä lähdössä suurikin ryhmä Lontooseen?"

Wolfie kiersi käsivarren Murielin hartioille ja painoi suukon naisen ohimolle, ennen kuin hörppäsi mukistaan ja poltti kielensä.
Hän tuuppasi jalallaan Kalinkan pään kauemmas kekseistä ja kannusti naisia käymään kiinni.
"Varmaan 30-50 oppilasta", Wolfie arveli, "riippuen vähän siitä, kuinka moni luokka liittyy mukaan ja moniko saa vanhemmiltaan luvan lähteä."

Muriel nojautui tyytyväisenä Wolfien kylkeen ja kurtisti kulmiaan kuumalle teelle.
"Varovasti, rakas, se on vielä kuumaa", hän huomautti jälkiviisaana, ennen kuin kurotti poimimaan itselleen keksin lautaselta.
Teekuppiinsa katseleva Paulina oli uskomattoman herttainen näky ja sulatti Murielin sydäntä.
Wolfie oli silti hänen.
"Entä montako opettajaa tai valvojaa?"

"En ole varma, ainakin yksi per luokka, mutta tuskin kovin montaa", Wolfie arveli silittäen sormenpäillään Murielin olkapäätä. Nainen näytti hurmaavalta hänen villapaidassaan. Hänen kotiinsa kuuluvalta.
"Haluan kutsua ainakin teatteriporukkamme ja kuoron mukaan, ihan sama minne heidän luokkansa menevät", mies pohti ja tönäisi keksilautasta lähemmäs Paulinaa, joka poimi yhden katsellen pariskuntaa välillä vaivihkaa otsatukkansa alta.
"Jos sattuisit olemaan sisaresi luona silloin, voisitte liittyä seuraamme musikaalissa", Wolfie ehdotti.

Joten Wolfie ja sievä opettajatar eivät olisi matkalla kahdestaan. Se oli hyvä, siitäkin huolimatta, että Muriel oli päättänyt pitävänsä Paulinasta.
Hän poimi toisen keksin ja tarjosi sitä Wolfielle.
"Se olisi mukavaa. Olisikohan Tiarnankin kotona? Emmie voisi ottaa hänet mukaan."
Vaikka se saattaisikin aiheuttaa jossain määrin hälinää.
"Aida ei taida valitettavasti esiintyä tällä hetkellä missään musikaalissa, hän taitaa keskittyä laulajanuraansa."

"Tiarnan?" Paulina toisti.
"Tiarnan Fox-Moore", Wolfie selvensi ja väläytti kollegalleen poikamaisen virneen, nauraen käheästi nähdessään tämän punehtuvan ja yskivän teehensä.
"Murielin sisar on naimisissa hänen kanssaan."
Ei ollut vaikea päätellä, että näyttelijä sai sukat pyörimään opettajan jaloissa.
"Jos Fox-Moore on paikalla, voisin veikata, että useampi oppilas – ja ehkä muuan opettajakin – tuntee heikotusta."

Muriel oli aina vain vakuuttuneempi siitä, että Paulina oli herttainen olento, joka kaipasi suojelua. Niin kuin hänen pieni, suloinen sisarensa.
Hymy sai hänen silmänsä siristymään hyväntuulisesti.
"Tiarnan tapaa mielellään fanejaan", hän totesi ja otti kulauksen sopivasti jäähtyneestä teestään.
"Montako yötä viivytte Lontoossa?"

"Haluaisin kolmen yön matkan", Wolfie totesi, "mutta voi olla, että joudumme tyytymään yhteen." Jos se hänestä riippuisi, hän saisi tahtonsa läpi.
"Tiedän, että oppilaamme rakastuvat musikaaleihin, ja vain yksi tuntuisi suorastaan julmalta. Haluaisin myös neuvotella kuorolle mahdollisuuden esiintyä teatterin lavalla, vaikka vain minulle."

"Sinun pitää käyttää luontaista charmiasi, rakas, niin saat varmasi tahtosi läpi", Muriel naurahti, taputtaen miehen polvea hellästi.
Eikä siitä, että Wolfie sattui olemaan myös kuuluisa säveltäjä, olisi varmastikaan haittaa.
Muriel palautti katseensa hiljaa pysytelleeseen Paulinaan.
"Pidätkö sinä musikaaleista, Paulina?"

Paulina nyökkäsi ja suli hymyyn.
"Rakastan teatteria", hän sanoi, "ja musiikkia, vaikka minua ei ole siunattu kehuttavilla musikaalisilla lahjoilla." Hän oli aina rakastanut teatteria, mutta hän oli nähnyt itsensä lavan takana, ei koskaan parrasvaloissa.
Ja nyt hän oli löytänyt kutsumuksensa mahdollisuudesta kannustaa nuoria löytämään itsensä ja puhkeamaan kukkaan lavalla sekä paperilla.
"Kiitos teestä, mutta minun pitää varmastikin alkaa lähteä. Orville syö vielä seinät, jos tylsistyy."

Hymy oli niin vilpitön, että Muriel tunsi sydämensä sulavan.
"Ei minuakaan", hän myönsi, myötätuntoisesti irvistäen.
"Jätän suosiolla musiikillisen puolen tälle nerolle."
Hän pyyhkäisi Wolfien hiuksia hellästi ja nousi sitten saattaakseen Paulinan ovelle. Hän oli melko varma, että oli onnistunut sotasuunnitelmassaan.
"Olen pahoillani, ettei minulla ole antaa mitään mukaan, mutta kun palasimme vasta... Pidätkö brownieista? Minulla on hyvä resepti, voisin lähettää niitä joskus koululle Wolfien mukana. Onko Orville koira vai puoliso?"

Wolfie nauroi kuvaukselle ja nousi itsekin ylös, tyynnytellen ympärillään loikkivia venäläisiä.
Paulina kohotti käsiään rauhoitellen: hän ei odottanut mitään mukaansa. Hän kiersi neuletta paremmin ympärilleen, kun kumartui vetämään kengät takaisin jalkaansa.
"Koira. Dalmatialaiseni", hän sanoi naurahtaen mielikuvalle miehestä jyrsimässä seiniä.
"Kiitos vielä avustasi", Wolfie vastasi halaten naista ja kiersi sitten käden Murielin hartioille.
Paulina soi heille hieman hämillisen hymyn, ennen kuin astui ovesta ja lähti kävelemään kohti kotia, haikean melankolian tunne hartioillaan.
Sotasuunnitelma oli ollut jättimenestys.

Muriel odotti, että ovi sulkeutui Paulinan jäljestä, ja kamppasi Vasilisan juuri ennen, kuin pentu olisi livahtanut käytävään naisen perässä.
"Herttainen olento", hän totesi ja kääntyi Wolfien puoleen. Hän kietoi kätensä miehen niskan taakse ja painoi kevyen suudelman tämän huulille.
Minun.
"No niin, rakkaani. Nyt on päiväunien aika. Käy suihkussa, niin minä menen edeltä vuoteeseen."

Wolfie huokasi matalasti, haluttomana irrottamaan otettaan Murielista. Mikä sääli, että nainen oli jo ehtinyt pukeutua.
Hän hamusi Murielin kaulaa, halaten naisen itseään vasten.
"Hyvä on", hän huokasi lannistuneena ja laahusti suihkuun päätään riiputtaen.
Muriel oli oikeassa, unet tulisivat tarpeeseen.

Muriel kehräsi ja painoi suukon Wolfien ohimolle ennen kuin suuntasi makuuhuoneeseen, Polina ja Vasilisa kintereillään. Hän pujottautui ulos vaatteistaan ja hylkäsi ne huolimattomaksi mytyksi lattialle ennen kuin kömpi alastomana sänkyyn.
Ja jäi odottamaan.
Odotellessaan hän rapsutteli viereensä loikanneen Polinan kylkeä.

Väsymys iski toden teolla, kun Wolfie seisoi lämpimän suihkun alla. Siitä taisi olla hyvä tovi, kun hän oli viimeksi peseytynyt kunnolla eikä vain huuhtonut itseään meressä.
Hän haukotteli leuat väärällään pestessään hampaansa ja ajaessaan partansa ja vaelsi sitten pyyhe vyötäröllään makuuhuoneeseen.
Mies rekisteröi lattialla olevat vaatteet, kun ripusti pyyhkeensä kuivamaan, ja tajusi sitten Murielin loikovan alastomana ja erittäin viettelevänä.
Hän ähkäisi ja kömpi sängylle, romahtaen vatsalleen, mutta sivellen naisen paljasta ihoa kädellään.

Ähkäisy sai Murielin silmät siristymään.
"Hei vain sinullekin, puhtaantuoksuinen rakkaani", hän tervehti kellahtaessaan kyljelleen, toinen käsi miehen selälle laskeutuen.
"Oletko valmis päiväunille?"

Wolfie vastasi matalalla, tuskastuneella murinalla. Hänen kehonsa halusi nukkua, mutta hänen mielensä ahmi näkyä. Mies kiemurteli lähemmäs ja potki peittoa heidän altaan, jotta saattoi nykäistä sen heidän jaloilleen. Sitten hän kiersi kätensä Murielin ympärille ja halasi tämän syliinsä, painaen kasvonsa paljasta rintakehää vasten.

Muriel kehräsi naurusta ja kietoi käsivartensa Wolfien ympärille, painaen suukon miehen punaisille hiuksille.
"Nukuhan nyt, sankarini", hän vetosi hiljaa, silittäen selkää sormillaan.
"Olemme valmiiksi alastomina, kun heräät."

Wolfie murisi uudelleen ja halasi Murielia lujemmin, hamuten ihoa huulillaan. Mutta nainen oli oikeassa.
Väsymys painoi häntä patjaa vasten, ja tuntui ihanalta maata jalat suorina.
Ei vienyt montaa hetkeä, kun Wolfie nukahti, Muriel syliinsä rutistettuna.

Perjantai 9. elokuuta 2019, iltapäivä, Highford Lane, Hexham

Talolle vievä tie oli pieni, kapea ja röyhkeiden, rehevien pensaiden reunustama. Sora rahisi auton renkaiden alla, kun Wolfie tähysi vaaleaa, ladosta kodiksi muutettua kivitaloa. Se seisoi ylhäisessä yksinäisyydessä peltojen ja oman, tuuhean metsän keskellä. Hän arveli, että Muriel voisi tykästyä peltoja ympäröiviin aitoihin ja etupihalla olevaan rakennukseen, joka näytti lupaavasti tallilta.
Ironiseen t-paitaan ja vihreisiin chinoihin pukeutunut, hontelo mies astui alas pakettiautostaan ja katseli ympärilleen. Vaikka täältä voisi pyöräillä Hexhamin keskustaan ja Queen Elizabeth High Schooliin, heitä ympäröi maaseudun luonnollinen hiljaisuus.
Kiinteistönvälittäjä oli jo paikalla. Siisti, pieni Toytota istui parin metrin päässä kolhuja ottaneesta pakettiautosta.

Muriel ei ollut varma, kauanko oli puristanut penkin reunaa pakettiauton vaeltaessa kohti määränpäätään, mutta röyhkeästi tielle kurkottavasta kasvustosta huolimatta hänen oli pakko myöntää, että ympäristöllä oli puolensa. Hän saattoi melkein nähdä parin hevosen käyskentelevän aidatuilla nurmikentillä, ja laumalle riittäisi tilaa enemmän kuin tarpeeksi.
"Tämä ei näytä yhtään hullummalta", hän myönsi lyödessään pakettiauton oven kiinni.

"Ei lainkaan", Wolfie myönsi ja työnsi kurittomia, punaruskeita suortuvia pois kasvoiltaan.
"Sinullehan mahtuisi tänne ties kuinka monta heppaa. Muutama vuohi ja kana ja vaikka alpakkakin", hän pohdiskeli huvittuneena ja työnsi kädet taskuihin suunnatessaan kohti etuovea. Talon takana levittäytyi aidattu, rehevöitynyt puutarha, ja kivetyn etupihan laidalla oli soma, muurattu autotalli.
"Sinun jälkeesi", hän kannusti avatessaan etuoven avaraan, valoisaan ja tyyliltään ehkä edelliselle vuosisadalle jämähtäneeseen keittiöön. Siellä kelpaisi ruokkia heidän koiralaumansa.

"Olen oikeastaan haaveillut laamasta tai parista", Muriel vastasi kuivasti, vaikka katselikin tiluksia jo sillä silmällä. Hän oli alkanut menettää toivonsa sopivan talon löytämisen suhteen, varsinkin, kun heidän laumaansa ei mahdutettu mihin tahansa suloiseen pikkupihaan, mutta astuessaan keittiöön hän huomasi olevansa iloisesti yllättynyt.
"Täällähän on kunnon keittiö."

Wolfie nyökkäsi ja tervehti heitä vastaan kiiruhtavaa, punaposkista kiinteistönvälittäjää. Hän kuunteli tovin naisen laveaa selitystä talon hienoista ominaisuuksista, ennen kuin pyysi hurmaavasti hymyillen mahdollisuutta tutustua taloon ensin kaksin.
Hieman häkeltynyt välittäjä palasi ulos, ja Wolfie jatkoi kurkistamaan kodinhoitohuoneeseen – joka oli ilahduttavan moderni – pieneen kylpyhuoneeseen ja hyvänkokoiseen ruokasaliin.
"Tämä näyttäisi hyvältä koirahuoneelta", mies pohti kattohirsiä ja tuhtia tulisijaa.
Sitten hän suuntasi toiseen kerrokseen.

Koko alakerta oli miellyttävän tilava ja valoisa. Niin paljon kuin Muriel perintötaloaan rakastikin, hän oli alkanut saada tarpeekseen ahtaista, mutkikkaista käytävistä, jotka olivat aina täynnä koiraa.
"Tämä on kaiketi olohuone", Muriel totesi, kun he kipusivat portaita seuraavaan kerrokseen.
"Ja täällä voisi olla sinulle oma luola", hän jatkoi kurkistaessaan toisella puolella olevan oven taakse.

"Luola on viehättävä nimitys", Wolfie totesi katsellen makuuhuonetta, johon mahtuisi vaikka flyygeli ja hänen muutkin soittimensa. Sen äänieristys ei ehkä olisi helppoa, mutta näin kaukana muista se ei välttämättä olisi tarpeenkaan.
Sen ohessa oli oma kylpyhuonekin.
Hän jatkoi ylimpään kerrokseen ja katseli kolmea, kompaktia makuuhuonetta.
"Tämä olisi kai meidän", hän totesi kurkistaessaan yhden makuuhuoneen omaan kylpyhuoneeseen.

"Musiikkiluola", Muriel vahvisti mittaillessaan huonetta katseellaan. Siellä olisi tilaa soittimille, jotka olivat vallanneet miehen asuntoa enemmän tai vähemmän vaivihkaa.
Kolmannessa kerroksessa hän asteli peremmälle makuuhuoneeseen ja kurkisti ulos sen ikkunasta. Näkymä oli miellyttävä.
"Voisitko kuvitella sänkymme tänne?" hän kysyi kääntyessään Wolfien puoleen.
"Heräisimme tästä huoneesta vierekkäin. Silloin, kun olet malttanut tulla nukkumaan."

"Kumman sänky meille tulee käyttöön? Minä suosin omaani. Se on todistanut olevansa kestävää tekoa, ja sille tulisi paha mieli, jos hylkäämme sen vierashuoneeseen", Wolfie sanoi ja ihaili vinosti laskeutuvaa, tummien hirsien kannattelemaa kattoa.
"Pitäisikö meidän käydä katsastamassa myös tallisi?"

"Vai paha mieli."
Muriel siirtyi lähemmäs Wolfieta ja kietoi käsivartensa miehen ympärille halaukseen.
"Olkoon sitten, jos sänkysi on niin herkkätunteinen, en minä halua sitä loukata. Entä sohvasi? Haluaako sekin paraatipaikalle olohuoneeseen?"
Hän vilkaisi taas ikkunaa kohti.
"Pidän siitä, miltä nuo sanat kuulostavat yhdessä."

"Paraatipaikka ja olohuone?" Wolfie kysyi pöllämystyneenä ja katsahti Murielia olkansa yli.
"Ei, minulle on ihan sama, mitä huonekaluja meillä on ja missä. Kuten tiedät, asuntoni on nuottipaperien ja parittomien kenkien ja teemukien hautausmaa."

Muriel tuhahti.
"Minun tallini", hän korjasi ja rutisti miestä hieman tiukemmin.
"Vaikka minä nautin kyllä sisustamisestakin. Osa minun huonekaluistani jää entiselle paikalleen, mikäli vuokralainen niin tahtoo, joten meidän täytyy varmastikin tehdä jonkin verran ostoksia."

"Tarvitsemmeko me paljoa huonekaluja?" Wolfie kysyi ja taputti Murielin pakaraa, ennen kuin suuntasi takaisin alas vieviin portaisiin.
"Sänky joka huoneeseen? Vaikka sinä olet niin notkea sissi, että sellainen taitaa olla turhaa", hän lisäsi astuen ulos raittiiseen ilmaan ja suuntasi kohti vihreävalkoista tallirakennusta.

Muriel siristi silmiään.
"Minä alan tulla vanhaksi, mieti selkäparkaani... Sänky, sohva tai jotakin ja olen tyytyväinen."
Piha näytti jälleen parastaan heidän suunnatessaan tallirakennukselle.
"Minä alan todella pitää tästä paikasta."

"Sinäkö vanhaksi?" Wolfie kysyi ja läpsäisi naisen pakaraa, ennen kuin kurkisti sisään talliin. Ehkä se kaipaisi hieman remonttia esteettisyydessä, mutta muuten se vaikutti maallikon silmään täysin käyttökelpoiselta.
"Mitä mieltä olet?"

"Ikälopuksi", Muriel vakuutti ja irvisti Wolfielle ennen kuin astui sisään talliin. Hän kulki tilan ympäri kiireettä, kosketteli pintoja ja nuuhki ilmaa.
"Tänne saisi hyvin karsinan, pari. Muutaman."
Hänen silmänsä olivat jo alkaneet kiilua.

"Kuka niitä muutamaa hoitaa?" Wolfie varmisti vienosti epäluuloisena ja työnsi kädet taskuihin kurkkiessaan puoliseinien ja parrujen yli. Ajatus Murielista ikäloppuna sai hänen suupielensä nykimään huvituksesta.

"No, onhan minulla sinut auttamassa", Muriel totesi ja kääntyi katsomaan Wolfieta herttainen hymy kasvoillaan.
"Eikö vain? Sinähän osoitit hevosmiestaitosi lomallamme."

"Vai sillä lailla", Wolfie huokasi ja kurkisti huoneeseen, joka oli omituisista telineistä päätellen ollut varmaankin satulahuone. Tai valjashuone. Tai mikä lie.
"Mitkäs sinun vastuitasi ovat?"

"Minä huolehdin siitä, että kaikki toimii", Muriel vastasi kurkistaessaan samaiseen satulahuonetta muistuttavaan tilaan.
"Pientä pintaremonttia, ja tämä olisi hyvä."

"Haluatko käydä vielä puutarhassa? Tai katsomassa tonttia?" Wolfie kysyi. Hän ei välttämättä hyväksyisi työnjakoa nielemättä, mutta ehkä siihen oli turha paneutua juuri nyt.
"Tai kuunnella kiinteistönvälittäjän tarinoinnin syistä, miksi tästä paikasta pitäisi maksaa omaisuus?"

"Käydään ensin katsomassa tonttia", Muriel vastasi ja punoi sormensa Wolfien sormien lomaan, tuntien lämmintä mielihyvää siitä, että saattoi tehdä niin.
"Sitten kuunnellaan puhe siitä, kuinka tämä on remontoijan unelma tai jotakin sellaista."

Wolfie nyökkäsi ja vaelsi ulos, katsellen kesästä rikkaita niittyjä latotalon ympärillä. Hän suuntasi kohti suorakulmioksi rajattua metsään talon ja sen puutarhan takana.
"Viihtyisin täällä. Voisin pyöräillä töihin", mies pohti vaeltaessaan puiden sekaan.

Muriel katseli ympärilleen.
"Kuuluiko metsäkin tonttiin?" hän kysyi, koskettaen yhden puun runkoa. Tummat silmät siristyivät lämpimästä hymystä.
"Sitä kuoppaista, kapeaa tietä pitkin?"

"Juuri sitä, ja muistelen, että metsä ja ainakin melkein kaikki ympäröivät pellot tai niityt kuuluvat tonttiin. Siitähän pääosa hinnasta tulee", Wolfie pohti ja kohotti katseensa vanhojen kuusten latvoihin.
"Tuskin tuo talo itsessään on niin arvokas."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Me olemme ostamassa kotia", hän muistutti.
"Siihen kannattaakin sijoittaa. Voi olla, että valitsemme paikkaa, jossa tulemme asumaan lopun elämäämme."

"Villi ajatus", Wolfie vastasi ja oli kompastua puunjuureen. He voisivat aidata metsän, ja koirat varmasti rakastaisivat siellä ulkoilua. He ehkä vähemmän koirien etsimistä isosta metsästä.
"Oletko miettinyt käyttöä puutarhalle?"

"Haluaisin perustaa pienen keittiöpuutarhan", Muriel vastasi.
"Ja puutarhaan mahtuisi muutama marjapensas. Ehkä hedelmäpuukin."

"Eiköhän siellä ole jo", Wolfie huomautti. Joku oli joskus panostanut puutarhaan koko sydämellä, mutta antanut sen sitten villiintyä. Pitkä heinä muistutti viidakkoa.
"Mitä muuta?"

"Kukkia, tietenkin", Muriel vastasi.
"Piha on hyvä ja aurinkoinen, ja tarjoaa monipuolisen mahdollisuuden eri kasvien kasvattamiseen."

"Etsitäänkö kiinteistönvälittäjä?" Wolfie kysyi. Harkitsevaisuus ei ollut koskaan ollut hänen parhaita ominaisuuksiaan, ja hän tunsi olevansa valmis tekemään tarjouksen nyt heti.

Ehkä Murielin olisi pitänyt olla järjen ääni, mutta hän halusi heille yhteisen kodin. Ja tämä paikka oli ihana. He olivat tuhlanneet kylliksi aikaa ollessaan erossa.
"Tehdään niin", hän vastasi, käsi edelleen Wolfien kädessä.
"Pidän tästä paikasta."

Kiinteistönvälittäjä puhui puhelimeen autonsa vierellä, mutta painoi punaista luuria nähdessään heidät ja tumppasi kiireesti tupakan, jota oli imenyt posket lommollaan. Ja sitten tajusi roskaavansa mahdollisten asiakkaiden pihaa ja poimi tumpin yhtä kiireesti.
"No niin! Mitä pidätte?"
"Me otamme tämän."

Murielia melkein huvitti nähdä hämmentynyt ilme kiinteistövälittäjän kasvoilla.
"Ettekö tahdo lainkaan esittelyä?" hän varmisti samalla kun yritti keksiä, miten olisi hankkiutunut eroon tumpista.
"En usko, että se on tarpeen", Muriel vastasi ja katsahti Wolfieta.

Wolfie pudisti päätään. Niin viihdyttävä kuin se varmasti olisikin.
"Me otamme tämän. Mihin laitamme nimen alle?" hän kysyi. Ehkä olisi pitänyt pohtia, miten maksusuunnitelma laadittaisiin tai millaisen tarjouksen he tekisivät, mutta se ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan.

Kiinteistövälittäjältä vei hetken kerätä itsensä. Ilmeisesti hän oli esitellyt tätä kyseistä kohdetta jo hyvän aikaa, ja usein jo kapea tie tontille oli riittänyt vakuuttamaan potentiaaliset ostajat siitä, että tämä ei ollut aivan sitä, mitä he etsivät.
Muriel nosti hattua sille, kuinka nopeasti tämä sai päälle vaihteen, joka sisälsi sellaisia yksityiskohtia kuin tarjous ja vastatarjous, ja jotakin, minkä jälkeen hän lakkasi kuuntelemasta.
"Hienoa. Me otamme tämän siitä huolimatta. Voit ilmoittaa sen myyjälle."

Wolfie nyökkäsi tukensa, katse pihassa harhaillen. Siitä tulisi varmasti hyvä. Koirat saisivat ulkoilla täällä paljon vapaammin, ja hän voisi kulkea töihin pyörällä tai jalan, ympäri vuoden. Hän voisi myös säveltää vailla pelkoa valittavista naapureista. Mitä muuta mies voisi toivoa?
"Mitäs sitten?"

Kiinteistövälittäjä avasi kansion ja selasi papereitaan.
"Haluatteko neuvotella hinnasta?" hän kysyi, samalla kun taisteli saadakseen taskussaan kantamansa kuulakärkikynän toimimaan.
Muriel katsahti Wolfieta.
"Haluammeko me?"

"Sano sinä", Wolfie tarjosi Murielille ja harhaili askeleen lähemmäs suloisen näköistä autotallia. Hänen pakettiautonsa tuskin mahtuisi sen kaaren ali sisään, mutta eiköhän sillekin löytyisi käyttöä. Villiintynyt piha oli viehättävä, kuin oma, englantilainen viidakko.

Muriel katseli Wolfieta hetken.
"Olemme valmiit maksamaan pyyntöhinnan."
Se ei ehkä ollut järkevää, ehkä heidän olisi pitänyt neuvotella asiasta ja olla tiukkoina. Kohde oli ollut myynnissä hyvän tovin, joten ehkä myyjä halusi vain eroon siitä tässä vaiheessa.
Kiinteistövälittäjä siirtyi hieman syrjemmälle soittamaan asiakkaalleen mahdollisista kaupoista. Muriel astui lähemmäs Wolfieta.
"Lauma tulee olemaan onnellinen täällä."