I'm the crazy auntie

Maanantai 05. helmikuuta 2018 - Aamupäivä

Hieman ennen lounasaikaa Helia oltiin tultu pyytämään oleskelutilaan johon päästettiin vieraitakin. Ei ollut tavanomainen vierailuaika ja hänelle ei kerrottu kuka oli tullut. Mielessä kävi vain Andromeda tai Wolfie, mutta August olisi sanonut jommasta kummasta. Antanut varoituksen. Helia kulki kiltisti hoitajan perässä, pitkät hiukset tänään valtoimenaan auki. Hän astui oleskelutilaan, selvästi hämmentyneenä. Hän oli laihtunut hieman, näyttäen aavistuksen aliravitulta.

Kun Beatrix oli aloittanut operaationsa paikata välejään sisarustensa lapsiin, hän ei ollut olettanut, että päätyisi lopulta sairaalan oleskelutilaan.
Mutta siellä hän nyt istui, hieman kuluneessa nojatuolissa, joka taisi olla skandinaavista muotoilua menneeltä vuosikymmeneltä, tummanharmaaseen polvimittaiseen hameeseen ja vaaleaan neuleeseen pukeutuneena.
Hoitajan palatessa hän kohotti katseensa.
Viime tapaamisesta oli kulunut aikaa aivan liian pitkään, mutta Helia oli silti helppo tunnistaa.
Tämä oli aina ollut pitkä.
Beatrix nousi seisomaan.
"Helia?"

Helia oli nykyään järjettömän pitkä. Eikä montaa vuotta Beatrixiä nuorempi. Mies siristi keviesti silmiään, hakien tuttua kasvoa.
"... Beatrix?" Oli vaikeaa sanoa vain muutamaa vuotta itseään vanhempaa naista tädiksi. Helia raapi kevyesti rannettaan, jossa loisti pitkin käsivartta nouseva arpi. Se ei katoaisi koskaan, niin syväksi hän oli sen vetänyt.

Se ei silti estänyt Beatrixia tuntemasta itseään tädiksi, olkoon heidän ikäeronsa kuinka pieni hyvänsä.
Sama päti myös Helian vanhempaan veljeen, joka sattui olemaan tätiään vuoden vanhempi. Pikkuseikkoja.
"Olen iloinen, että muistat minut yhä. Siitä on aikaa", nainen tervehti, ja viittasi kädellään kohti sohvaryhmää ikään kuin nyt oltaisiin oltu hänen olohuoneessaan.
"Toivon, että haluaisit vaihtaa muutaman sanan kanssani."

Helia kurtisti kevyesti kulmiaan ja lysähti istumaan. Väsymys oli muuttanut asumaan unilääkkeistä huolimatta (tai niiden takia) silmäpusseihin hänen silmiensä alle.
"Tietenkin muistan." Mies hymähti pehmeästi.
"Ei minua haittaa, en vain olettanut tulijan olevan sinä."

Beatrix istahti hieman kankeasti takaisin nojatuoliin ja tutki Heliaa katseellaan.
Mies oli laiha, kalpea ja näytti väsyneeltä. Ja ranteessa oli näyttänyt olevan pahan näköinen arpi.
Ilmeisesti Wendy ei ollut ainoa, joka ei ollut onnistunut huolehtimaan jälkikasvustaan.
Vatsaa vihlaisi.
"Tiedän, että emme ole olleet paljon yhteyksissä", hän totesi, nojaten kevyesti nojatuolinsa käsinojaan.
"Mutta muutin vasta Englantiin, ja halusin tulla tapaamaan sinua."

Ei, Amandan äiti ei tosiaan ollut ainoa joka oli pilannut lapsensa.
Helian armas äitikulta oli onnistunut siinä tavallaan kolmesti.
Kahdesti suorastaan loistavasti.
"Myönnän että se on osittain syytäni. Olen kyllä ollut tekemisissä Julianin kanssa, mutta ei hänkään taida tietää missä nyt olen."

Beatrix tunsi silti syyllisyyttä siitä, ettei ollut pitänyt yhteyttä.
Ne vuoden olivat olleet hänellekin melkoista myllerrystä, sairastuminen ja Amelian menettäminen.
"Soitin sisarellesi, ja hän kertoi, missä olet", nainen totesi.
"Kuinka voit? Näytät väsyneeltä."

Helia hymähti. Andylle. Niin. Koskahan hän voisi nähdä siskoaan ja pyytää anteeksi?
"Huonosti." Helia myönsi sen rehellisesti. Ei tuntunut oikealta väittää voivansa hyvin, kun oli näin suljetulla osastolla, tarkassa valvonnassa ja hoidossa.
"Olen väsynyt. Lääkkeet. Krooninen olotila."

"Olen pahoillani", Beatrix totesi vilpittömästi.
Mutta ainakin Helia oli nyt saamassa hoitoa, vaikka näyttikin tällä hetkellä hyvin surkealta.
Hän kumartui poimimaan lattialta tummansinisen, hopeakoristeisen lahjakassin ja ojensi sitä miestä kohti - se oli tarkastettu siltä varalta, että hän olisi yrittänyt salakuljettaa sairaalaan jotakin kiellettyä.
"Toin nämä Alankomaista. En ole varma, pidätkö niistä vielä, mutta..."
Lakritsia ja piparminttukarkkeja.

Helia vilkaisi pussiin ja hymyili hieman. Hän ei ollut saanut niitä aikoihin.
"Pidän. Kiitos." Mies kiitti aivan liian liikuttuneesti ja avasi sen pussin valkoiseen kääreeseen käärittyjä piparminttukarkkeja. Kovia ja niitä imeskeli viikon, mutta niin hyviä. Melkein itketti.
Aikuinen mies ja täti toi karkkia.

"En osannut tuoda muuta, mutta jos on mitään, mitä haluat tai tarvitset, kerro vain", Beatrix totesi, ristien kädet takaisin syliinsä.
Täti oli tuonut karkkia myös vuotta vanhemmalle sisarenpojalleen. Tietenkin oli, se oli tätien tehtävä, riippumatta siitä, minkä ikäisiä sisarustenlapset olivat.
Helia-parka vaikutti melkein liian ilahtuneelta.
"Kuulin, että sinulla on eläintarvikeliike."

Helia hieraisi toista silmäänsä, joka yritti itsepäisesti vetistää eleen kauneudesta. Hän vilkaisi tätiään ja nyökkäsi pehmeästi.
"Hexhamissa. Asun-- asuin siinä yläkerrassa."

Beatrix kurkotti pöydällä olevasta telineestä nenäliinan ja ojensi sitä Helialle, tuntien myötätunnon pistoksen.
"Sisaresi kuulosti hyvin ylpeältä kertoessaan siitä", hän totesi.
Olikohan Jonathan käynyt Helian liikkeessä?
"Minäkin olen. On hienoa, että olet ryhtynyt yrittäjäksi."

Helia otti nenäliinan ja pyyhkäisi silmiään. Hitto soikoon. Samalla hän imeskeli sitä karkkia joka toi mieleen ne harvat reissut mummolassa Den Houtissa. Hän oli aika varma muistosta jossa oli kuljettanut niitä loimista tehtyyn majaan ja syönyt piilossa Andyn kanssa. Lukenut kirjoja siellä siskolleen satua ponista ja sen halusta lentää. Kirjan nimeä Helia ei muistanut.
"Ostin sen kun entinen omistaja jäi eläkkeelle." Helia selitti, pyöritellen nenäliinaa käsissään.
"Halusin jatkaa sitä."

Andromeda oli kertonut veljestään kaikenlaista, ja hyvin ihailevaan sävyyn.
Ja kertonut myös sen, että ikävöi tätä.
"Kuinka kauan olet omistanut liikkeen?" Beatrix kysyi, lämpö silmissä häivähtäen.
"Sinä tulitkin aina hyvin toimeen eläinten kanssa."

"Muutaman vuoden. Koirakoulu perustettiin vasta silloin, sitä ei ollut vanhan liikkeen yhteydessä." Helia tarkensi ja pyöritteli nenäliinaa sormissaan. Hän olisi halunnut repiä sen valkoisen potilasrannekkeen kädestään irti.
Helia halusi kotiin.

"Ehkä minun pitäisi ilmoittautua sinne, kun hankin koiran."
Yhtäkkiä sana jos oli vaihtunut kuniksi.
Mutta Den Houtissa oli ollut aikaa ajatella.
Jonathanilta olisi varmasti saanut apua, mutta pitihän sitä sukulaista tukea.
"Helia, saanko kysyä, mikä sinun diagnoosisi tarkalleen ottaen on?"

"Tervetuloa." Helia vastasi hymyillen. Vaikka hän ei nyt ollutkaan vetämässä kursseja. Helia kääntyi katsomaan Beaa ja hymyili vaisusti.
"Saat. Ei se ole salaisuus, vaikka pidinkin sitä salassa parhaani mukaan. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Ja olen täällä koska puukotin itseäni kesken joulunvieton."

Beatrix räpäytti silmiään.
"Ja minä kun kuvittelin, että oma jouluni oli surkea", hän totesi ja kurotti hipaisemaan pitkän sisarenpoikansa kättä lohduttavasti.
"Olen hyvin pahoillani. En voi sanoa tunnistavani, mistä on kyse."

Helia veti syvään henkeä.
"Minulla on pääni sisällä sivupersioonia jotka voivat olttaa vallan käytöksestäni. Ongelmia hahmottaa todellisuutta tiettyinä hetkinä.

Sivupersoona kuulosti tutummalta ilmaisulta, joskin Beatrixin kokemukset aiheesta taisivat valitettavasti olla lähinnä viihteen, ei niinkään faktan puolelta.
Pitäisi käydä kotimatkalla kirjakaupassa.
"Kuulostaa siltä, että se tekee elämästä hankalampaa."

Helia hymähti, avasi toisen karkin ja pisti sen suuhunsa. Hankalampaa tosiaan.
"Stressi on pahin ja oli aika raskas loppuvuosi. Olen voinut vuosia ihan hyvin, että ei sen puolesta huolta."

Beatrix tunsi taas saman vihlaisevan tunteen
Olisi pitänyt muuttaa jo paljon aikaisemmin.
"Tiedätkö, kauanko olet sairaalassa?"

Helia vilkaisi tätiään hymyillen pehmeästi. Oli outoa nähdä sukulaisia jotka oli liittänyt tiukasti Den Houtiin ajatuksissaan.
"En. Jos minulta kysytään niin liian kauan. Haluaisin kotiin ja töihin. Mitä sinulle kuuluu?"

"Ymmärrän. Minäkin tulen sairaalassa aina hulluksi, päivät tuntuvat hyvin pitkiltä."
Eikä hän joutunut viettämään siellä viikkoja, kuten Helia oli jo nyt joutunut.
Ei mikään ihme, että miesparka oli kalpea kuin aave. Se tosin kulki myös heidän suvussaan, kalpea iho.
"Oikein hyvää, kiitos. Muutin vasta kuun puolivälissä Newcastleen, toimme tallille muutaman hevosen Julianin valmennettavaksi."

Helia painoi sen mieleensä. Tätikin asui nykyään Newcastlessa. Hevosista tuli mieleen August. Mahtaisikohan tuo nyrjähtää onnesta jos joskus pääsisi käymään Den Houtissa? Ei kai sitä kovin usein voinut sanoa käyneensä maineikkaita kouluratsuja kasvattavalla tallilla.
"Ajattelinkin että sille oli syy miksi tulit tänne. Tunnutte kaikki vihaavan Englantia intohimolla. Mitä muuta sinulle kuuluu?"

"Annan sinulle osoitteen, voit tulla käymään luonani milloin tahansa, kun pääset kotiin. Mikäli tahdot."
Helia ei ollut vielä vaikuttanut siltä, että olisi katkera, mutta miehellä oli kaikki oikeudet olla sitä. Willemina oli kohdellut lapsiaan väärin, eikä sukukaan ollut puuttunut.
"Rehellisesti sanottuna vihaankin. Mutta aion opetella pitämään Englannista, sillä en usko, että olen lähdössä minnekään, nyt kun Julian on vakiinnuttanut elämänsä tänne."
Mitä hänelle kuului? Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi tavanneet.
"En enää ratsasta kilpaa, siirryin vastaamaan enemmän Van der Veen Horsesin bisnespuolesta."

Helia kallisti kevyesti päätään. Ei ratsastanut kilpaa? Beatrix oli ollut hyvä.
"Ei tämä ole niin paha." Helia hymähti pehmeästi. Englanti oli koti.
"Kerro nyt vain kaikki, Beatrix, siitä on aikaa."

"Kovin harmaa, mutta suuren suvun haittapuolena tuntuu olevan, etteivät kaikki suostu pysymään yhdessä paikassa. Täytyy vain sopeutua."
Beatrix hieraisi rannettaan. Helia oli jo aikuinen ihminen, ei enää hontelo teinipoika.
"Minulla todettiin MS-tauti 2007, sen jälkeen oli turha jatkaa enää kilpauraa. Opiskelin vähän lisää, menin naimisiin ja erosin, ja nyt olen täällä. Keskityn työntekoon."

Helia oli kyllä edelleen kovin saman näköinen kuin se hontelo teinipoika. Vain pidempi ja pidemmät hiukset. Jopa yhtä saakelin kauniskasvoinen.
"Olen pahoillani." Ero ja sairastuminen eivät kuulostaneet siltä mitä hän tädilleen toivoi.
"Tiedäthän ettei itseään saa hukuttaa töihin?"

Helia oli hyvin paljon äitinsä sukuun tullut. Veistoksellinen, suorastaan eteerinen olento.
Nyt vain liian laiha.
"Ei se mitään, olen päässyt siitä kaikesta jo yli", Beatrix vakuutti, ja kohotti toista kulmaansa siskonpoikansa sanoille.
"Jostain syystä tuota hoetaan minulle paljon."

Helia hymähti lempeästi.
"Hoen saman suuntaista aina kaikille." Hän huomautti pehmeästi. Niin pehmeä ja kiltti mies siitä teinipojasta oli kasvanut.
"Kunhan muistutin. Pitää muistaa elää ja nauttia elämästä."

"Olet hyvin huolehtivainen", Beatrix totesi.
"Ja minä nautin. Niin kuin täällä Englannin harmaudessa nyt vain voi."
Hän oli nauttinut, heti matkansa jälkeenkin. Jonathan oli ollut hyvä poika ja käynyt kaupassa.
"Kuinka saat aikasi täällä kulumaan?"

Helia näpräsi sormiaan ja puraisi sen valkean karkin rikki suussaan. Ääni kuulosti siltä kuin lasi olisi särkynyt. Se sai miehen hymähtämään. Ihan kuin mikään ei olisi muuttunut ja silti kaikki oli. Helia siristi silmiään.
"Joko sinulla on joku täällä?" Hän heitti kiusoitellen.
"Kirjoitan, luen, maalaan, mitä milloinkin. Tylsäähän täällä on. Ulkoilen valvotusti kuin vankilassa."

Kysymys sai Beatrixin kohottamaan toista kulmaansa.
"Vastahan minä saavuin", hän huomautti huvittuneena, päätään pudistaen.
Hehän olivat käyneet vasta kolmilla treffeillä Jonathanin kanssa, ja hän oli yöpynyt miehen luona edellisen yön palattuaan Den Houtista.
"En ole aivan niin tehokas nainen. Sinä maalaat?"

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"Hei! Mistä sitä tietää, minä muistan vain että sinä olet äärimmäisen tehokas kaiken kanssa." Mies virnisti laiskasti. Se suli pois pienen ujouden ja nenän nyrpistyksen tieltä.
"Huonosti."

Oli mukava nähdä Helian virnistävän sillä tavalla. Tämä oli aina näyttänyt kovin surulliselta silloin, kun oli vieraillut kotitilalla.
"Tämä on kuitenkin Englanti", Beatrix huomautti, ikään kuin se olisi ollut jokin selitys.
Toinen tumma kulma kohosi taas hieman.
"Ei ole mitään syytä aliarvioida itseään."

"Ja täällä on todistetusti komeita miehiä." Saisikohan August tulle tänään käymään vai oliko tuo luopunut vierailusta jotta Beatrix saattoi tulla? Kysyminenkään ei oikein auttanut kun hoitajat tuskin vastaisivat.
"En minä aliarvioi, en ole erityisen lahjakas."

Beatrix puhahti.
"Riippuu ihan siitä, millaisesta tyypistä sattuu pitämään."
Tietämättään hän oli viehättynyt pitkään, punahiuksiseen mieheen, niin kuin hänen siskonpoikansakin. Olikohan sillä jotakin tekemistä genetiikan kanssa?
"Epäilen silti, että vähättelet taitojasi. Onko jotakin, mitä kaipaisit? Voisinko tuoda sinulle kirjoja tai jotakin? En voi sanoa, että olisin kovin perillä maustasi, mutta osaan minä listaa noudattaa."

Ja Julianilla oli pitkä punatukkainen vaimonsa. Andylla ei niin kovin pitkä, punertavatukkainen miehensä.
Puhdasta genetiikkaa.
Bean lausahdus sai Helian vilkaisemaan varpaitaan ja punastumaan ehkä hieman, juuri ja juuri nähtävästi. Hän piti englantilaisesta, punapäisestä ensiapulääkäristä oikein paljon.
"Ei, minulla on täällä kaikkea. Kiitos." Koska se ihana ensiapulääkäri toi pyytämättä aina ties sun mitä.

Tai jalostusta, kuten Beatrix olisi asian ilmaissut, hevosia kasvattavasta suvusta kun oli.
Silloin parinvalinnan olisi kai tosin pitänyt perustua enemmän harkintaan, ei niinkään siihen, kehen sattui mieltymään.
"Jos vain tulee jotakin, mitä tarvitset, älä epäröi pyytää. Annan sinulle myös numeroni, voit soittaa minulle."
Mikäli Helia haluaisi hänet osaksi elämäänsä.
"Joko sinä itse olet löytänyt jonkun?"

"Kiitos. Olet ihana, mutta sinun pitää hoitaa se A.." Helia sulki suunsa Bean kysymyksen kohdalla. Niin.
"Olen. Ja siitä olin sanomassa. En saa soittaa täältä kuin sellaisiin numeroihin jotka August antaa, minulla ei ole omaa puhelinta täällä. Hän voi antaa numerosi hoitajille."

Beatrix olisi saattanut olla hämmentyneempi, ellei hän olisi pohtinut asiaa jo aiemmin siinä vaiheessa kun oli paljastunut, että Jonathanilla oli ollut miesystävä.
Hänen asenteessaan oli selvästikin korjaamisen varaa, jos tällaiset asiat yllättivät vielä nykypäivänäkin. Ei sopinut olettaa asioita.
"August on miesystäväsi?" hän varmisti, päätään nyökäyttäen.
"Olen siis yhteydessä häneen."

Helia pyöritteli pitkiä sormiaan. Eikö hän muka näyttänyt siltä että antoi nimenomaan olettaa olevansa miehen kanssa?
"Mm. Hän hoitaa asiani tänne kun en itse voi." Andy ei olisi sopiva, Muriel huolehti jo Andysta hänen puolestaan ja voi luoja että vanhemmat eivät tosiaan kelpaisi.

"Voitko antaa minulle hänen numeronsa, vai kysynkö hoitajilta?"
Beatrix oli joutunut huomaamaan, etteivät suinkaan kaikki muistaneet edes tärkeimpiä puhelinnumeroita ulkoa.
"Pyydän, että hän antaa numeroni hoitajille, mikäli haluat soittaa minulle."

Helia kuului niihin ihmisiin. Hän ei muistanut Augustin numeroa ulkoa, mutta hänen muistinsa oli... mielenkiintoinen.
"Kysy, en muista. Minä... muistini ei toimi kuten sen pitäisi." Helia selitti nopeasti.
"Kyllä hän varmasti antaa."

"Minä kysyn", Beatrix lupasi.
"Äläkä sure, monet ihmiset eivät muista puhelinnumeroita."
Vaikka Helian tapauksessa se tuskin rajoittui pelkkiin puhelinnumeroihin. Miesparka.
Hoitaja, joka oli saattanut hänet tänne, liikahteli levottomana ovensuussa.
"Minun taidetaan haluta lähtevän pian. Jouduin jo väittelemään melkoisesti ennen kuin he päästivät minut tänne."

Helia hymyili tädilleen vaisusti. Kun olisi muistanut sen mitä teki kun persoona vaihtui - katkoitta - tai oman lapsuutensa kunnolla.
Ehkä tosin oli parempi ettei hän muistanut.
"Mmm. Saat tulla uudestaankin jos jaksat. Ei ole pakko. Ymmärrän että täällä on raskasta käydä." Ja joskus saattoi olla päiviä kun Beaa ei päästettäisikään sisään. Kun Helialla ei mennyt hyvin. Mies nousi seisomaan ja avasi pitkät kätensä, voidakseen halata naista.
"Kiitos karkeista. pelastit viikkoni."

"Älä hulluja puhu, minä tulen kyllä", Beatrix vakuutti ja nousi itsekin seisomaan, käsinojasta tukea ottaen ja astui sitten lähemmäs halatakseen pitkää siskonpoikaansa.
Hän ei sanonut pituudesta mitään, Helia oli varmasti kuullut siitä aivan tarpeeksi.
"Sinulla on tietenkin aina oikeus sanoa, jos et tahdo hullua tätiäsi vierailulle. Olisin mielelläni tuonut enemmänkin."

Helia rutisti naista hellästi.
"Tietenkin haluan. Ihana nähdä. Pitkästä aikaa." Kun hän oli vältellyt mummolaa ja Alankomaita vuosia.

"Minäkin olen hyvin iloinen siitä, että tapasimme."
Beatrix halasi olemukseensa nähden hämmästyttävän lämpimästi ja hipaisi vielä Helian poskea, ennen kuin katsahti hermostuneen oloista hoitajaa.
Vieraita oli tulossa myöhemmin lisää, joten Heliaa ei saanut rasittaa liikaa.
"Nähdään taas, Helia, pidä itsestäsi huolta."
Hänen silmissään häivähti lämpö, kuin aavistus hymystä, ennen kuin hän kääntyi ja suuntasi kuuliaisesti ovelle, hieman toista jalkaansa ontuen.

Helia katseli naisen perään ja pisti ontumisen merkille. Voi Bea. Hän otti karkit ja lähti omaan huoneeseensa, siitä lounaalle. Augustia hän sai jopa tavata omassa huoneessaan, jonne hoitajat tuon välillä saattoivat.