[Y] Sure it's Christmas once more

Alfonso kiirehti ovelleen kun hän viimein oli näköetäisyydellä kodistaan. Pitkä päivä oli vaatinut veronsa ja Alfonso oli puhtaasti liian uupunut mihinkään. Koko päivä asiakkaille hymyilemistä, siihen päälle vielä kahvitauko puolitutun kanssa. Alfonso oli imetty kuiviin ja kaikki mitä hän tahtoi, oli omaa rauhaa. Hän toivoi vielä pääsevänsä kotiinsa törmäämättä yhteenkään naapuriin. Alfonso oli varma siitä, että jos hän joutuisi heittämään vielä yhdenkin tekaistun hymyn kenenkään suuntaan, hän tulisi hulluksi.

Alfonso tunki kättään taskuunsa ja kaivoi avaimet esiin. Kun oikea avain osui Alfonson sormien väliin, se tungettiin nopeasti sisään lukkoon ja ovi avautui naksauksella avaimen kääntyessä lukossa. Helpottuneena kotiinpääsystä Alfonso astui sisään ja sulki oven napakasti perässään. Takki roikkui henkarissa alta aikayksikön. Alfonso heitti avaimensa erään senkin päälle, ja naksautti sen päällä olevan radion päälle matkallaan sohvaa kohden. Kaunis pianomelodia kiiri huoneeseen Alfonson rojahtaessa sohvalle makaamaan. Miehen toinen jalka roikkui käsinojan yli polvitaipeen kohdalta ja toinen valui alas sohvalta. Alfonso sulki silmänsä väsyneenä viikosta. Syvä huokaus karkasi miehen sisuksista yrityksenä häätää kaikki ahdistus pois.

Musiikki rentoutti Alfonson mieltä. Mies ei nukkunut, sillä hän ei todellakaan ollut niitä, jotka nauttivat päiväunista. Sen sijaan hän keskittyi melodiaan, joka soljui kauniisti ilmassa. Alfonso oli aina halunnut osata soittaa jotakin. Hän ei kuitenkaan ollut pienenä saanut mahdollisuutta siihen, ja vaikka myöhemmällä iällä hän olisi voinut aloittaa omaksi ilokseen, ei hän silti jostain syystä ollut saanut sitä aikaiseksi. Siispä hän tyytyi arvostamaan muiden kovaa työtä ja sen hedelmiä.

Yllättäen puhelin värähti Alfonson taskussa. Hän kaivoi sen esille ja katsoi näyttöä. Hetken päästä hänen pitkä kätensä laski puhelimen sohvapöydälle yhdellä laiskalla liikkeellä. Markin kysymys siitä, milloin he seuraavan kerran näkisivät, saisi jäädä toistaiseksi vastaamatta. Alfonso ei jaksanut ajatella muuta kuin omaa rauhaansa. Yllättäen joulukuinen seesteisyys takertui mieheen. Hän tunsi olonsa hyväksi ja rennoksi. Mies ei osannut sanoa johtuiko se nimenomaan lähestyvästä joulusta vai jostain aivan muusta, mutta tuota olotilaa hän osasi arvostaa. Lämmin tunne sai Alfonson suupielet kohoamaan aavistuksen verran pienoiseen hymyyn. Hän oli viimein rauhassa.

2.-3.12. välinen yö, Hexham
Kello lähenteli neljää aamuyöllä. Alfonso oli jo siinä pisteessä, että hänen teki mieli lyödä tyynyä. Tai seinää. Tai oikeastaan mitä tahansa. Levotonta sängyssä pyörimistä oli jatkunut jo useamman tunnin verran, eikä sille näkynyt loppua. Lopulta Alfonso työnsi peittonsa dramaattisesti alas sängyltä ja nousi itse istumaan sängyn laidalle turhautuneena hymähtäen. Hän oli kiitollinen siitä, että hän asui yksin. Dramaattisena henkilönä Alfonso herättäisi varmasti ärtymystä jokaisessa, joka joutuisi asumaan hänen kanssaan. Ehkä hän oli hieman lapsellinen paisutellessaan asioita, mutta syystä tai toisesta hänen oli vaikea päästä tuosta piirteestä irti.

Alfonso  ei edes tiennyt mikä häntä piti valveilla. Kaikki ja ei mikään yhtä aikaa. Hän oli pyöritellyt tuhatta ajatusta päässään, mutta yksikään niistä ei ollut tarpeeksi suuri häiritsemään hänen yöuniaan. Tuhahtaen Alfonso päätti nousta ylös kokonaan. Elämää oli aivan turha tuhlata unettomien öiden pyörimisiin. Mies asteli olohuoneeseen, käsi hapuillen valokatkaisinta. Kun huone valaistui, Alfonson katse harhautui Willin pimeään, lakanalla peitettyyn terraarioon. Käärme oli nukkunut jo kuukauden päivät. Joskus sitä vain toivoi, että ihmisetkin painuisivat talviunille. Muutama kuukausi menisi siten, ettei siitä tietäisi yhtään mitään. Ei tarvitsisi pitää huolta ruoasta, rahasta, asumisesta saati sitten ihmissuhteista. Oli vain harmillista, että nyky-yhteiskunnassa moinen erakoituminen olisi muutenkin lähellä mahdotonta. Eikä kai yksinäisyys kellekään tehnyt hyvää pidemmän päälle. Kun alkoi ajattelemaan joitain syrjäkylien hulluja… Se ei ehkä ollut kuitenkaan sitä, mitä Alfonso elämältä halusi.

Mitään ajattelematta Alfonso harppoi muutamalla askeleella sohvalleen, ja käpertyi istumaan halaten polviaan. Hän tuijotti poissaolevana ulos ikkunasta, kiinnittämättä huomiota mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Totta puhuen mitään ei oikeastaan tapahtunut, mutta jos olisi, Alfonso ei olisi edes tajunnut. Hän oli liian uppoutunut ajatuksiinsa. Miehen mielessä kävi kaikkea arkipäiväisistä asioista isompiin asioihin.

Suurin Alfonson huolenaihe oli lähestyvä joulu. Hän tiesi varmuudella, että saisi huudot siitä, ettei hän lähtisi sukulaistensa luo. Kun hänen äitinsä oli soittanut kuukausi takaperin kysyäkseen josko Alfonso olisi tullut Italiaan jouluksi, hän oli sanonut katsovansa, jos hänen rahansa riittävät. Ei sillä, että se olisi ollut syy sille, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä synnyinmaahansa. Toisaalta hän kaipasi siskoaan, ja tuumi, oliko Italiaan menemisen väliin jättäminen aivan viisas idea. Hän kuitenkin oli varma siitä, että siellä käyminen tuottaisi hänelle enemmän päänvaivaa kuin kotiin jääminen.

Yllättäen Alfonso tajusi vain tuijottavansa eteensä. Hänen olisi ollut aivan sama maata pimeässä huoneessa. Alfonso kaipasi ulkoilmaa. Hän tahtoi selvittää päätään. Mikä olisikaan parempi keino kuin pieni kävely hiljaisilla kaduilla.

Päätöksen tekemiseen ei mennyt kauaa aikaa. Hetken päästä Alfonso oli jo kaivamassa kaappiaan ja pukemassa päälleen. Vaikka oli joko aivan liian myöhäistä tai aivan liian aikaista kävelylenkille tervejärkisen ihmisen mielestä, Alfonso ei voinut muuta kuin totella mielihaluaan. Hän suuntasi ulos Hexhamin kaduille, omalle yölliselle seikkailulleen.

3.12. - Allendale
“Hei!” Gianluca tiuskaisi linnulleen. Se ravisti märkiä sulkiaan seistessään Gianlucan ojennetulla käsivarrella. Gianluca ei ymmärtänyt, miten oli kuvitellut selviävänsä Alonzon pesemisestä kuivana. Lintu oli jatkuvasti lennähtänyt hänen käsivarrelleen, hivuttautunut hänen olkapäälleen ja kastellut hänetkin. Luulisi, että kuluneet vuodet Alonzon kanssa olisivat opettaneet hänelle jotain, mutta loppujen lopuksi hän toisti samoja virheitä vuosi toisensa jälkeen. Alonzon vaappuessa jälleen miehen olkapäälle, Gianluca nosti kätensä rapsuttaakseen sinistä päätä. Lintu tunki päätään Gianlucan kasvoille, kokeillen nokallaan Gianlucan nenää, poskea ja huulia.
“Lopeta”, Gianluca sanoi naurahtaen. Hän työnsi Alonzon päätä lempeästi hieman poispäin itsestään. Lintu nappasi yhden Gianlucan sormista suuhunsa ja rupesi näykkimään sitä lempeästi. Mies hymyili otukselle. Se oli tosiaan erikoinen olento, ja todellinen täystuho, mutta samalla se oli Gianlucan uskollinen ystävä. Lintu luultavasti piti Gianlucasta enemmän kuin yksikään ihminen Englannissa.
“Eiköhän tämä riitä”, Gianluca mutisi Alonzolle ja kääri linnun pyyhkeen sisään lämmittelemään. Eläimille puhuminen tuli Gianlucalta lunnostaan. Niille jutteleminen oli helpompaa kuin ihmisille. Ne eivät väittäneet vastaan, eivätkä tuominneet ketään sen perusteella, mitä suusta ulos tuli. Alonzo päästi tyytyväisenkuuloisen, matalan ja karhean äännähdyksen kun se hautautui pyyhkeeseen. Gianluca hymyili otukselle ja otti sen kunnolla syliinsä.
“Niin juuri. Nyt on hyvä”, Gianluca mutisi Alonzolle kun hän sulki kylpyhuoneen valot ja oven perässään. Mies tasapainotteli lintunyyttiä käsivarsillaan kun hän matkasi omaan makuuhuoneeseensa. Hänen olisi vaihdettava kuivat vaatteet päälleen ennen kuin hän tekisi yhtään mitään mitään muuta. Alonzo katseli ympärilleen pyyhepesästään, ja Gianluca hymyili linnulle. Rento loppuilta odotti, sulkia kuivatellessa ja musiikkia kuunnellessa. Gianluca ei ollut aivan varma siitä, milloin linnusta oli tullut tärkeämpi kuin hänen ihmissuhteistaan, mutta häntä ei haitannut ollenkaan. Alonzo oli ollut Gianlucan elämän tärkeimpiä asioita niin kauan kun lintu oli elänyt. Siispä täydellisempää koti-iltaa ei ollutkaan kuin Alonzon kanssa illan viettäminen.

4.12. - Hexham
Alfonso istui lattialla pitkät raaajansa levällään, lahjapaperin, teipinpalasten ja narunpätkien ympäröimänä. Hän ei tiennyt miten hän oli ajautunut pöydän ääreltä lattialle, mutta jotenkin se oli tapahtunut. Hänen ympärillään näytti aivan siltä, kuin jokin villipeto olisi käynyt raatelemassa jonkun kuusenalusen jouluyön jälkeen.

Miten sakset pettivät hänet nyt? Hänhän teki joka päivä töitä niiden kanssa. Silti ne tökkivät paperia ja saivat leikkausreunasta röpelöisen. Lisäksi olisi luullut, että kaikkien niiden lukemattomien kampausten väkertäminen olisi saanut Alfonson sormet näppärimmiksi, mutta silti hän tuntui olevan hukassa taitellessaan paperia ja teippaillessaan sitä kasaan. Kuinka hankalaa muka yhden lahjan pakettiin saaminen voisi olla? Ilmeisin vastaus oli hankalaa, mutta kun lahjoja oli vielä muutama muu, homma oli mahdotonta. Alfonso leikkasi palan paperia tarkasti. Hän istui koomisesti polvet korvissa kun hän nojasi eteenpäin keskittyneenä. Pikainen paperin kääräisy osoitti palan olevan muutaman millin liian pieni. Alfonso huokaisi turhautuneena. Niin pienestä kiinni? Hän ei voinut millään paketoida jotakin niin, että paketissa olisi muutaman millin mittainen rako. Siispä loogisin vaihtoehto oli kääräistä jokin pienempi lahja tuohon paperiin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Paperi tuntui olevan liian pieni jokaiselle lahjalle, vaikka niitä kuinka käänteli. Viimein Alfonso sai paperin riittämään yhden lahjan ympärille. Kaikki meni hyvin niin kauan kunnes mies tajusi unohtaneensa ottaa palan teippiä.

Ei helvetti…

Hänen kasvoilleen nousi ivallinen, tuskaa tihkuva tekohymy. Oliko elämä tosiaan tosissaan? Siinä vaiheessa kun oli tuhlannut ainakin rullan lahjapaperia ja metrin teippiä, pieninkin vastoinkäyminen tuntui maailmanlopulta. Alfonso päästi paperin löysäksi lahjan päältä ja nappasi muutaman palan teippiä, kiinnittäen pätkät vasemmalle kämmenselälleen. Lahja sai jälleen joulunpunaisen ulkokuoren Alfonson yrittäessä uudelleen. Tällä kertaa Alfonso sai paperin sentään edes pysymään lahjan ympärillä. Mies henkäisi syvään pari kertaa ennen kuin leikkasi ylimääräisen lahjapaperin pois. Kaikki meni yllättävän hyvin. Alfonso sai taiteltua paketin päät ja teipitkin päätyivät vielä oikeisiin kohtiin. Mies huokaisi helpotuksesta. Hän oli saanut yhden paketin kasaan. Miltei. Vielä naru. Alfonso kurtisti kulmiaan katsoessaan kultaista lahjanarukerää. Hän näytti aivan siltä, että odotti kerän hyökkäävän kimppuun. Yksipuoleisen tuijotuskilpailun jatkuttua jonkin aikaa, Alfonso päätti voittaneensa ja nappasi narukerän lattialta. Hän kaivoi narun pään esille ja leikkasi siitä käsien välin mittaisen pätkän. Sen hän kiepautti paketin ympärille yllättävän helposti. Alfonso oli tyytyväinen. Kaikki oli mennyt aivan moitteettomasti viimeisen minuutin aikana. Paketti kaipasi enää viimeistelyjä. Alfonso asetti saksen terän paketista törröttävän nauhan juureen ja vetäisi ylöspäin aikeissaan kihartaa nauhan.

Ei. Ei näin.

Nauha hajosi kolmeen eri säikeeseen saksen terän raapiessa sitä. Alfonson teki mieli huutaa. Kuinka hän onnistui? Tietenkin hän oli ostanut halpaa lahjanauhaa joka ei kestänyt mitään. Turhautuneisuus kasvoi Alfonson sisällä, mutta hän leikkasi hajonneen nauhanpätkän päättäväisenä irti. Hänellä oli kolme muuta, jota kihartaa. Hän toimi varovasti ja hellästi, tietäen nyt, että nauha oli helposti hajoavaa. Lopputulos oli hieman löyhä, mutta se saisi kelvata.

Alfonso huokaisi helpotuksesta. Ensimmäinen paketti oli selätetty, mutta jäljellä oli vielä monia muita. Hän kuitenkin kiitti onneaan siitä, että hänen ystäväpiirinsä ei ollut kovin laaja. Alfonso otti seuraavan paketoitavan käsiinsä ja leikkasi sille tarvittavan palan paperia. Tällä kertaa hän jopa muisti ottaa valmiiksi teipinpalan. Mutta kun Alfonso leikkasi ylimääräisiä papereita pois, viiltävä
+kipu hänen vasemman käden peukalon ja etusormen välissä sai hänet tiputtamaan kaiken käsistään.

“Saatana”, hän kirosi viimein ääneen.

Alfonso katsoi kättään, ja huomasi leikanneensa jollain ihmeen kaupalla ohutta ihoa sormien välissä. Verta tippui jo lattialle pisaroina. Haava näytti pahalta. Se tarvitsisi varmasti ainakin liimausta, ellei jopa muutaman tikin. Hän kiirehti hankkimaan paperia tukahduttaakseen verenvuodon. Seuraava suunta olisi päivystys..

Alfonso katsoi lattialle jääneitä paketointitarvikkeita loukkaantuneena saksilleen.

Hän ostaisi lahjakasseja huomenna.

Gianluca oli suunnannut suoraan lähimpään kauppaan het tallilta tullessaan. Hänen nimittäin täytyi ostaa itselleenkin ruokaa, ettei nääntyisi hevosensa ja lintunsa hoidon välissä. Jotain nopeaa, joka oli pian muuttunut Gianlucan päässä valmisruoaksi. Lopulta hän oli napannut hyllystä pyhäinhäväistyksen, eli pakastepizzan.

Gianluca suuntasi tyhjälle kassalle, ajatukset jo kotiinpääsyssä. Alonzo odotti häntä varmasti jo kotiin. Gianluca oli kyllä käynyt ruokkimassa linnun aiemmin päivällä, mutta hän tahtoi silti kiirehtiä kotiin. Hänellä oli varmaankin enemmän ikävä lintua kuin linnulla häntä.

Kassan takaa kuuluva ääni sai Gianlucan havahtumaan ajatuksistaan. Hän nosti katseensa kohdatakseen henkeäsalpaavan komean miehen. Tuo hymyili rennosti, juuri sellaisella tavalla, joka saisi kenen tahansa jalat alta. Gianluca henkäisi terävästi sisään ennen kuin tajusi, että mies oli juuri ilmoittanut hinnan, ja hänen piti maksaa. Gianluca kaivoi taskujaan hätäisesti ja kun hän viimein löysi lompakkonsa, pankkikortin kaivaminen osoittautui vielä hankalammaksi puuhaksi.
“Jos haluat kokeilla italialaisia makuja, suosittelisin ravintolaa tässä ihan lähellä. Pakasteet eivät tuo kunniaa sille keittiölle”, kassa sanoi virnistäen odottaessaan. Gianluca vilkaisi miestä yhä hämillään, ujo hymy kareillen hänen suupielissään.
“En usko että minun tarvitsee enää kokeilla”, italialainen mies sai viimein henkäistyä kaivettuaan pankkikorttinsa esille. Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen syvempänä jokaisella sekunnilla, jolla hän tunsi miehen katseen itsessään. Hän työnsi kortin lukijaan ja näppäili tunnusluvun pikaisesti.
“Ah, tietenkin. Olisihan se pitänyt huomata”, mies naurahti tunnistaessaan aksentin. Gianluca ei voinut muuta kuin katsoa miehen sinertäviä silmiä, jotka siristyivät huolettomaan hymyyn. Tuo käänsi huomionsa laitteeseen, joka syli ulos kuitin.
“Ecco lo scontrino. Buona serata“(suom. tässä kuitti. Hyvää illanjatkoa), mies sanoi kömpelöllä italialla hurmavan hymyn saattelemana. Gianluca oli lyöty ällikällä. Hänen päässään heitti. Hyvä kun hän pysyi jaloillaan. Loppujen lopuksi hän nappasi kuitin käteensä ja sulloi sen lompakkoonsa.
“Kiitos samoin”, Gianluca mutisi nopeasti, suunnaten ulos kaupasta. Hänen matkansa kuitenkin pysäytti takaa kuuluva huikkaus.
“Hei, älä unohda ruokaasi.” Gianluca kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin kassan luo niin pieneen myttyyn painautuneena, kuin fyysisesti oli mahdollista. Hän nappasi laatikon hymyileväisen kassan ojennetusta kädestä ja kipitti tiehensä mahdollisimman nopeasti.

Kun Gianluca viimein oli ulkona kaupasta, hän henkäisi syvään. Mies ei pitkiin aikoihin ollut kokenut mitään vastaavaa. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat, jalkansa eivät tuntuneet kantavan. Gianluca tunsi olonsa todella typeräksi kun parilla hymyllä ja ystävällisellä kommentilla hänet sai käyttäytymään kuin minkäkin teinitytön. Kauppareissu oli saanut Gianlucan nolostumaan pahemman kerran, mutta vaikka sitä ei heti huomannut Gianlucan kiusaantuneesta olemuksesta, jokin tuossa kohtaamisessa jätti kuitenkin lämpimän tunteen Gianlucan rintakehään.

6.12. Rosings Parkin talli

Jewel taputti Dicen kaulaa kun hän oli ottanut hevosen suitset pois sen päästä. Heilä oli takana hyvin onnistunut treeni. Tällä kertaa Jewel oli ratsastanut tasaisella, keskittyen pitkästä aikaa taivutuksiin ja muodossa kulkemiseen. Monipuolinen liikunta unohtui välillä kun keskittyi vain siihen, mitä tulevaisuudelta halusi. Jewel ujutti räikeänsinisen riimun hevosen korvien yli ja kääntyi sitten viedäkseen suitset käytävän puolelle. Dice hamuili huulillaan Jewelin olkapäätä. Nuorukainen naurahti ja kääntyi, rapsuttaen hevosen ylähuulta muutaman kerran etusormellaan. Dice kokeili hänen sormeaan huulien välissä muutaman kerran pohtiessaan oliko se oikeasti jotain syötävää, mutta todetessaan, että se oli vain sormi, hevonen höristi huuliaan kurottaakseen syvemmälle Jewelin käteen.
“Hassu, ei minulla ole ruokaa”, Jewel sanoi ojentaen avoimen kätensä Dicelle. Tamman huulet pyörivät hetken verran kämmenellä, mutta kun herkkuja ei löytynyt, se nosti päänsä ylös katsoakseen Jeweliä korvat höröllä. Kiharapää naurahti jälleen hevoselle ja vei suitset viimein satulatelineeseen roikkumaan. Palatessaan takaisin karsinan sisään, Jewel suuntasi riisumaan hevosen satulan. Tällä kertaa Dice hapuili Jewelin hihaa.
“Ihme ahmatti. Kuka sinut tuollaiseksi kerjäläiseksi opetti?” Jewel mutisi hevoselle lempeästi. Ketäpä siitä oli syyttäminen kun hän oli itse ainoa, joka hevosella ratsasti. Dice muistutti Jeweliä hänen ensimmäisestä ponista, jolla hän ratsasti. Sekin oli ollut perso kaikelle ruoalle, ja sen kanssa Jewel oli oppinut olemaan pelkäämättä herkkuja hakevia hevosia.

Jewelin muistot ihan ensimmäisitä ratsastustunneista olivat todella hämäriä. Hän oli ollut todella pieni, juuri ja juuri kouluikäinen. Hän muisti kyllä sen ponin, jonka hänen äitinsä oli ottanut ylläpitoon opettakseen poikaansa. Kirjava ruskeavalkoinen shetlanninponiruuna oli toiminut Jewelin opetusmestarina monta vuotta. Se kulki yllättävän hyvin poniksi ja oli aina pienet korvat höröllään. Ainoa asia, joka oli häirinnyt Jeweliä, oli ponin suu. Ruuna olisi tahtonut syödä aivan kaiken ja Jewel oli alkuun pelännyt ponin purevan. Vuosien kuluessa Jewel oli kuitenkin oppinut olemaan pelkäämättä hapuilevia huulia. Hänen äitinsä oli ollut suuri apu pelosta yli pääsemisessä.

Äiti. Naisen muisto toi haikean hymyn Jewelin kasvoille. Vaikka Jewel ei kaihonnut menneitä saati pohtinut entä jos -vaihtoehtoja, muistot hänen äidistään olivat aina tervetulleita.

”Hyvä Jewel! Sehän kulkee hienosti!” hänen äitinsä oli kehunut poikaa kun tämä oli saanut ponin ensimmäistä kertaa raviin aivan yksin, ilman taluttajaa. Jewel oli säteillyt ylpeänä pomppiessaan ponin selässä harjoitusravissa. Hänen isänsä oli hymyillyt kentän aitaan nojaillen vähintäänkin yhtä ylpeänä pojastaan kuin poika omasta suorituksestaan. Tuo oli yksiä Jewelin rakkaimpia muistoja. Hänen äitinsä positiivisuus oli yksi niistä asioista, jotka Jewel muisti äidistään vahvimmin. Toinen asia oli huolenpito, jota nainen oli jakanut kaikille avoimin sydämin. Hän oli tahtonut aina auttaa ja saada kaikkien mielialat kohenemaan.

”Voi Jewel kulta, sinusta tulee vielä vaikka mitä”, hänen äitinsä oli sanonut pörröttäen poikansa hiuksia. Jewel oli heittänyt toivonsa tiputtuaan viisi kertaa erän ponin selästä yhden tunnin aikana. Jo tuohon aikaan Jewelilä oli toive urasta hevoten parissa, mutta pieni poika oli kiivasluontoisena pikkuisena hän oli heittänyt unelman romukoppaan pienen vastoinkäymisen takia. Pikkupoika oli väittänyt, ettei hänestä tulisi koskaan mitään, mutta hänen äitinsä väitti vastaan. Jewel ei olisi voinut koskaan arvata kuinka suuri merkitys noilla sanoilla oli hänen elämässään. Tuolloin hän oli lähinnä ollut ärtynyt siihen, miten hänen äitinsä kutsui häntä Jeweliksi. Jälkikäteen häntä kadutti se, ettei hän osannut pitää äitinsä sanoja missään arvossa jo aiemmin. Ne olivat kuitenkin motivoineet häntä ratsastusurallaan monesti. Vaikka sanat olivatkin sellaisia, mitä kuka tahansa vanhempi olisi sanonut surulliselle lapselleen, Jewelille sanoilla oli voimaannuttava vaikutus. Silloin kun mikään ei tuntunut menevän putkeen, kun Dice ei millään tahtonut toimia moittetta, hän muisti äitinsä ja sen, mitä tuo oli sanonut hänelle vuosia takaperin. Lause oli voimaannuttava ja joskus Jewel toisti sitä päässään kuin mantraa. Hän pystyi yhä kuulemaan äitinsä äänen sanomassa sen. Jewel ei koskaan päästäisi siitä  irti.

Gianluca hääräili keittiössä kun hän kuuli Alonzon huoneesta rapinaa. Mies oli laittanut linnun hetkeksi pois jaloista, sillä ruoan laittamisesta ei tullut mitään kun Alonzo keikkui hänen päällään ja työtasoilla. Vähiten Gianluca tahtoi aran satuttavan itseään kuuman lieden tähden. Hän kuitenkin kuunteli Alonzon puuhia tarkkaan. Ääni ei kuulostanut hyvältä.

Gianluca nappasi pastakattilan liedeltä juuri kun Alonzon suunnasta alkoi kuulua hälyttävää melua. Se oli selkeästi tuhoamassa jotakin. Gianluca suuntasi linnun huoneen ovelle. Hänen oli pakko pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa Alonzon nokan jäljiltä. Lintu osasi kyllä purra kovaa, ja Gianluca olikin onnellinen siitä, ettei se useimmiten käyttänyt kaikkia leukalihastensa voimia. Sen kokoinen nokka kun pystyi tekemään kolon tiiliseinäänkin. Eipä Gianlucalla olisi sormia jos Alonzo ei pystyisi hallitsemaan voimankäyttöään.

Gianluca oli juuri avaamassa Alonzon huoneen ovea, kun sisältä kuului kolahdus. Hän ei voinut olla ajattelematta pahinta. Oliko Alonzo lentänyt päin seinää? Kun Gianluca avasi oven varoen, Alonzo nousi siivilleen ja lensi ovenkarmilta yhdelle seinälle kiinnitetyistä oksista. Helpotus täytti Gianlucan. Alonzo oli aivan kunnossa. Seuraava asia, jonka Gianluca huomasi, oli pala ovenkarmia, joka lepäsi nyt lattialla.
”Oi ei…” Gianluca mutisi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Alonzo oli tuhonnut huonetta. Ovenkarmit ja lattialistat olivat vaarassa Alonzon sisustuksen lisäksi. Välillä Gianluca mietti, miksei lintu tyytynyt oksien puremiseen jos jotakin piti repiä. Kuitenkaan ei Alonzolle auttanut suuttua. Siitä ei olisi muuta kuin haittaa. Gianluca huokaisi syvään, astellen Alonzon luo.
“Olet sinä kyllä yksi tuholainen”, Gianluca sanoi linnulle, heltyen sen pään kallistukselle. Alonzo lennähti Gianlucan olalle. Mies silitti lintunsa päätä. Kyllä ovenkarmin ehtisi vielä korjata.