[Y] New Christmas Carol?

Maanantai 04. joulukuuta – "I'm gonna give it to someone special", van der Veenien asunto, Tankerville Place, Newcastle

Amanda makasi Julianin ja Deirdren asunnon vierashuoneen sängyllä, tuijotti kattoa ja nakutti jalallaan kevyesti ilmaa kappaleen rytmissä. Raskas, teollinen rytmi täytti pään kun kalliista kuulokkeista tuleva ääni valtasi tilaa hänen ajatuksissaan. Musiikki tuntui olevan ainoa asia joak ei syyllistänyt häntä sillä hetkellä ja raskas industrial riitti vaimentamaan Julianin aiemmat sanat hänen päässään hetkeksi. Se kaikki tuntui pyörivän pakkotoistolla hänen päässään, jättämättä sekunniksikaan rauhaan. Sitten musiikkikin päätti että hänen syyllistämisensä olisi mukavaa. Hän ei varsinaisesti kaivannut muistutusta siitä miten sietämätön olonsa oli, saatika sitten siitä että hän oli pilannut välinsä yhteen rakkaimmista ihmisistään. Eikä Amandalla ollut rakkaita jaettavaksi asti, saatika sitten elämästä häädettäväksi.
Englantilaistyttö nousi istumaan sängyllä, naputellen jalallaan lattiaa vasten nyt. Huomaamattaan hän alkoi laulaa hiljaa kappaleen englanninkielisen version tahdissa.

You don't know anymore who you are
You don't know anymore what love is
Your mirror image is distorted
Nobody is here who sticks by you

Se tuntui niin omalta tällä hetkellä. Amanda tunsi olevansa hukassa, vailla turvaverkkoa, josta ottaa kiinni. Olihan hänellä enonsa, mutta elämä ei silti tuntunut omalta. Sisällä myllersi, hän oli satuttanut ihmisiä osama omaa, julmaa peliään, jota hän ei kylläkään ollut koskaan suunnitellut pelaavansa. Silti hän oli satuttanut Larissaa, sen hän tiesi sanomattakin ja ehkä kolhaissut Kaspariakin, tahtomattaan. Hänen ei ollut tosiaan pitänyt, mutta se oli ollut vain refleksi. Hän oli vain halunnut olla onnellinen täällä Englannissa, mutta ei ollut tosiaankaan onnistunut siinä. Nyt se oli selvää. Pahinta oli edelleen se miten hän piinasi itseään Julianin sanoilla aina uudelleen ja uudelleen.

Nobody can tell you which doors are the right ones
My lost child
Left, right, straight ahead
You are in the labyrinth
Left, right, straight ahead - left, right straight ahead
 
Nobody can tell you who are the good and the bad ones
My lost child

Puhelin käsissään hän tuijotti varpaitaan. Tuttu nimi loisti kontaktikentässä. Jos hän laittaisi viestiä? Hän aloitti monta luonnosta, pyyhkien ne kaikki pois. Mikään niistä ei ollut riittävästi korvaamaan sitä mielipahaa jonka hän oli sanoillaan aiheuttanut ja vaivaa, jonka hän oli aiheuttanut häätämällä ystävänsä ulos asunnostaan keskellä yötä.
Ei, Larissa oli ollut enemmän kuin ystävä. Tuo olisi voinut olla joskus tyttöystävä, mutta se mahdollisuus oli menetetty. Puhelin lensi sängylle ja tuskastuneena hän tukisti hiuksiaan.
”Aaarh! Helvetin jumalauta!”
Kiroaminen sai Deirdren koputtamaan oveen ja kurkistamaan sisään. Amanda veti kuulokkeet korvistaan, hymyillen anteeksipyytävästi.
”Onhan kaikki hyvin? Julian tulee kohta, tulethan sitten syömään?”
Irlantilaisnainen yritti huolehtia aviomiehensä siskontytöstä Julianin ollessa poissa. Hänestä vain tuntui ettei hän saanut yhteyttä Amandaan, vaikka yritti olla mukava.
”On, kaikki on hyvin. Minä tulen. Anteeksi.”
Deirdren suljettua oven Amanda kaatui jälleen makaamaan sängylle. Hän tunki kuulokkeet takaisin korviinsa, peittäen sitten kasvot käsillään.

Knock, knock, let me in
Let me be your secret
Knock, knock - knock, knock
Knock, knock, let me in
Let me be your secret
Knock, knock, let me in
Let me be your secret

Tiistai 05. joulukuuta –  "I'm riding in the midnight blue", aamuyö, Morlandien talo, Durham

Hän oli jo kerran käynyt nukkumaan miehensä viereen, nousten kahden tunnin kuluttua ylös. Edes Teddyn uninen tuhina makuuhuoneen hämärässä ei saanut Gabriellea nukahtamaan. Nainen oli kietoutunut satiiniseen aamutakkiinsa, avaten nyt poikansa huoneen ovea. Käytävän himmeä yövalo loi lastenhuoneeseen kaistaleen, joka osui pienen pojan pinnasänkyyn. Kaikki oli hyvin, Matthew nukkui omassa sängyssään ja oli kunnossa. Kuristava pelko, joka usein nykyään viipyi hänen vieraanaan, oli täysin turha. Teddy nukkui valmennuksista uupuneena ja Matthew oli turvassa omassa sängyssään.
Nainen kumartui nappaamaan lastenhuoneeseen pyrkivän Fattyn syliinsä, veti oven kiinni ja suunnisti kohti alakertaa pehmein askelin, haluamatta herättää ketään.

Lopulta hän saattoi istua sohvalle valtava teemuki kädessään. Koska ei ollut muutakaan tekemistä, hän avasi telkkarin, laittoi äänet hyvin hiljaiselle ja etsi Netflixistä Modern Familyn. Hän löysi lohtua siitä viihdyttävästä perhesuhteisiin keskittyvästä sarjasta ja sitä tarjosi myös hänen syliinsä viltin päälle käpertynyt kissa. Toinen käsi silitteli hellästi siniharmaata kissaa, joka puski päällään naisen vatsaa ja kehräsi.
”Voi Fatty-rakas. Miten tahtoisinkaan olla kissa.”
Gabrielle otti kulauksen kamomillateestään, nyrpistäen nenää sen hikisukkamaiselle hajulle. Se tuoksui pahemmalle kuin maistui.

Hän tunnisti itsessään niin paljon samoja piirteitä kuin Claire Dunphyssa, että häntä nauratti. Nauru tuntui olevan ihana lääke ja hetki unohdusta, vaikka hän joutuikin pidättämään itsensä nauramasta ääneen. Hän havahtui vasta kun kuuli yläkerrassa askelia. Ne kulkivat makuuhuoneesta vessaan – kopsahdus, Teddy löi kantapäänsä kynnykseen – ja sieltä Matthewin huoneen ovelle. Sitten hän kuuli miehensä askeleiden pysähtyvän portaiden yläpäähän.
”Minä tulen ihan kohta, rakas. Mene vain sänkyyn. Hyvää yötä. Olet rakas.”
Ainakin niin hän lupasi. Gabrielle huomasi hakevansa kaapista Keikon ja Sabrielin tuoman kakun jämiä jossakin vaiheessa, kun uni ei vieläkään tullut. Eikä hän edes hävennyt katsoessaan sitcomia keskellä yötä ja syödessään kakkua.

Kello oli lähempänä kuutta aamulla, kun hän lopulta tuli yläkertaan ja kävi makaamaan silmät kiinni aviomiehensä viereen. Teddyn tasainen hengitys ei vieläkään riittänyt saattamaan häntä uneen, mutta ainakin hän saattoi rentoutua ja levätä. Hän voisi nukkua päiväunet kun Matthew nukkui päivällä.

Sunnuntai 03. joulukuuta – "All is calm, all is bright", The Lodge, Rosings Park, alkuilta

Ivor oli tehnyt ruokaa aiemmin – jälleen tarpeeksi kaikille kolmelle – ja tehnyt jäliruoaksi suklaamoussea. Hän ei saanut syödä mitään missä oli isoja paloja, kiitos kurkun ja hengitysteiden toipumisen. Siitä oli kaksi viikkoa kun hän oli jäänyt jumiin ostoskeskukseen sen palaessa, mutta toipuminen oli tuskallisen hidasta. Hän sai sentään tehdä töitä jo, hieman kevennetysti kylläkin. Jos henkeä alkoi ahdistaa, hänen piti heti lopettaa ja käydä lepäämään.

Nyt Ivor oli asettunut sänkyynsä peiton alle, lusikoiden isosta kulhosta vaahtoisaa suklaaherkkua suuhunsa. Se maistui hyvältä eikä syöminen tuntunut pahalta, joten kaikki oli hyvin. Hän katseli samalla pieneltä läppäriltään Netflixistä sarjaa jossa toivoi itse joskus kilpailevansa. Oli sääli ettei hän koskaan tulisi pääsemään amerikkalaiseen drag queen-kilpailuun. Ei hän olisi tarpeeksi tasokas kilpailija siihen.
Tyhjennettyään sen valtavan kulhollisen Ivor nousi ja veti ompelukoneensa esiin. Seuraavaan esiintymiseen olisi aikaa, mutta yhtä hyvin hän voisi ommella. Tosin, kaksi saumaa myöhemmin Jemma huusi häntä olemaan hiljempaa.
Voisiko Jemma itse olla hiljempaa ja painua helvettiin?
Ei noin saanut ajatella. Hyi. Jemma ei ollut niin kamala että olisi ansainnut tuollaista! Hyvä on, oli tuo. Tavallaan Ivor kaipasi Paulusta ja Lucya asuintovereikseen, mutta Jemman ja Pauluksen vääntö oli jotakin mitä hän ei kaivannut. Ja ylipäätään mies oli ollut hieman karmiva. Jollakin tavalla.

Kun Ivor ei kerran voinut ommella, hän otti esiin yhden peruukeistaan ja alkoi harjaamaan sitä rivakoiden liikkein. Hän voisi laittaa sen ja kokeilla erilaisia kampauksia siihen. Ovi oli lukossa, kukaan kämppis ei pääsisi yllättämään häntä.

Maanantai 04. joulukuuta 2017 – "Liinakkomme kiitää", Elmfield Square, Newcastle

”Oletko koskaan koittanut paketoida keinuhevosta? En saatana suosittele.”
Miyato istui toista tuntia ja viidettä(?) lahjapaperirullaa myöhemmin keskellä asuntonsa olohuoneen lattiaa, puhuen Dannien kanssa puhelimeen. Kun mies lopulta ilmoitti menevänsä nukkumaan, amerikkalaisjapanilainen toivotti tuolle hyvät yöt, muistutti rakastavansa miestä hellään sävyyn ja sulki puhelun.

”Nyt, sinä pikkuinen pörröperkele.”
Etusormi tönäisi silmäalseja paremmin nenälle, Miyaton katsoessa punaruskeaa keinuhevosta, jolla oli musta pörröinen harja. Olisi ollut muitakin värivaihtoehtoja, mutta tuntui sopivalta ostaa Teddyn Minxiä muistuttava keinuhevonen tuon pojalle. Sitten olisi isällä ja pojalla samanlaiset. Tosin, Miyato veikkasi että tämä keinuhevosversio olisi enemmän isällekin mieleen. Ajatus sai hänet naurahtamaan pehmeästi ja ottamaan kulauksen kaakaota mukista joka oli unohtunut viereen.
”Miksi tämäkään ei voinut olla laatikossa, olisi paljon helpompaa...”
Miyato sihisi itsekseen, koettaen kietoa hieman polvea korkeampaa leluhevosta paperiin. Aina kun hän sai paperin kiedottua sen pikkuperkeleen ympärille, teipatessa se repesi. Hän huokaisi syvään, pudistellen päätään. Mies nojautui tummanruskean divaanisohvan pintaa vasten, katsellen keinuhevosta kuin pahinta vihollistaan.
Jossakin vaiheessa hän repesi nauruun, kun tajusi miten paljon tämä pieni lapsen lelu muistutti sitä Rosings Parkissa seisovaa esikuvaansa.

'Koitapa joskus paketoida Minx lahjapaperiin. Minä kokeilin.'
Teddy pitäisi häntä hulluna, kiitos sen tekstiviestin, mutta oliko sillä enää väliä? Hän oli amerikkalainen. Ruskeat silmät vilkaisivat lattialla makaavaa setteriä, joka näytti sanalla sanoen huolestuneelta.
”Hetty, älä viitsi. Siinä minulla avustajakoira. Ai mitä? Ai niin, terapiakoira. Tämäkö ei siis kuulu tehtäviisi? On siinäkin minulla yksi...”
Miyato jutteli koiralleen, pohtien samalla sotasuunnitelmaa. Hänhän paketoisi tämän kummipoikansa lahjan, vaikka henki menisi. Muutamia kymmeniä paperihaavoja saaneena hän oli melko varma että tämä projekti veisi häneltä hengen. Jossakin vaiheessa Miyato huokaisi syvään, nousten ylös lattialta.

Mini-Minx saisi tämän erän. Huomenna he ottelisivat uudestaan ja silloin Miyato aikoisi selviytyä taistelustaan voittajana. Jos ei muuten, niin ostamalla vahvempaa lahjapaperia.
”Hetty, tule ottamaan iltaruoka.”
Hän kutsui etterin mukanaan keittiöön. Punaruskea koira nousi lattialta vauhdilla, tassuttaen siivolla ravilla miehen vierellä asunnon keittiöön.

Tiistai 05. joulukuuta 2017 – "We wish you a merry christmas", Tesco, Hexham

Joskus olisi kai pitänyt yrittää edes jaksaa raahautua kauppaan Newcastleen asti, eikä aina kiroilla itsekseen Hexhamin Tescon valikoimaa. Näin kaksi vuotta myöhemmin ei voinut tulla yllätyksenä, ettei siellä myyty hänen suosikki proteiinipatukoitaan tai proteiinijauhetta. Silti se tuntui joka kerta yllättävän hänet, etenkin silloin kun Andrea makasi sängyssä pitkälle päivään, jaksaen vasta sitten lähteä salille, tehdä ruokaa ja oho, hups, hän oli kaupassa vasta kymmeneltä illalla. Silloin oli toisaalta ihanan hiljaista, mutta muuta hyvää siinä ei sitten ollutkaan.
”Kuka hitto tuotakin haluaisi syödä?”
Andrea naureskeli, katsellessaan pakastealtaassa olevaa popcornpizzaa. Kuka olisi muka niin mielipuoli, että haluaisi pizzaa, jossa oli popcornia päällä? Milloin oli sellainen tilanne, että se tuntui hyvältä idealta? Hä ei voinut vastustaa kiusausta ja nappasi kuvan Bexille. Tuo varmasti arvostaisi tämän komiikkaa ja järjenvastaisuutta! Jonkun olisi pakko. Jos tämä oli kaupassa, se tarkoitti että joku myös osti näitä.
Ja kukahan helvetti se joku oli?

Mitä muuta hänen piti ostaa? Niin, hedelmiä ja salaattitarvikkeita. Joo.
Andrea nappasi satunnaisia tavaroita kärryynsä, sen kummemmin ajattelematta. Andrea ajattelisi sitten vasta kotona, että mikähän helvetti se tämä tällä kertaa oli ja oliko se edes tarkoitettu ihmisravinnoksi. Elämä oli paljon mielenkiintoisempaa niin ja hän oli löytänyt monia maukkaita asioita niin. Silti oli mukavaa kun August toi käydessään aina ruokaa jääkaappiin. Isoveli osti järkeviä asioita, joista sai helposti kasattua pari ateriaa.

Vielä pari levyä suklaata, vähän limsaa koska viikonloppuna olisi kuitenkin krapula. Kivennäisvettä, sitä mangon makuista. Noin, olikohan hänellä nyt kaikki? Ehkä, kuka välitti jos ei ollut. Hän voisi tulla huomenna päivällä uudestaan kauppaan, kunhan olisi käynyt salilla.
Elämä oli niin tyhjää ilman hevosia.
Kassalla Andrea nakutti tiskin reunaa tyhjä katse silmissään, kun kassa piippasi tuotteita. Vanhemman puoleinen nainen katsoi paheksuen kahta erilaista pakkausta kumeja, jotka oli heitetty kaikkien muiden ostosten päälle.
Voisikohan hän suositella naiselle jotain nutturaa löysäävää toimintaa? Sentään hän osti niitä, koska ei tosiaan halunnut lasta.
Nainen käytti korttinsa maksupäätteen läpi, hymyillen aurinkoisesti. Ironista, kun otti huomioon että ulkona oli yö.
”Kannattaa kokeilla mansikkaa, se maistuu aika hyvältä. Jos saisit hymyä huulillesi.”
Kahden kauppakassin kanssa Andrea poistui kaupasta, hihittäen itsekseen. Olisi ehkä kotona hyvä mennä nukkumaan.
Mitäs oli tuijottanut niin pitkään?

Keskiviikko 06. 2017 – "Last Christmas", Norwood Farm, Hexham

Wesley oli keittiössä, Pearlin vallattua kylpyhuone. Nainen oli jupissut jotain siitä että halusi laittautua mennessään ulos (voisiko Pearl vaikka unohtua viikoksi reissulleen?) ja saanut pisamakasvoisen miehen siirtymään keittiöön. Hän kaatoi kylmän veden sekaan vedenkeittimestä kuumaa vettä, kokeillen sitä sormillaan. Keittiön pöydällä olevasta pahvilaatikosta kuului tuhinaa ja rapistelua.
”Ihan kohta, ette saa vilustua kylmästä vedestä.”
Mies naurahti pehmeästi, kaataen vielä hiukan lämmintä vettä muoviseen pesusaaviin. Noin. Hän kääri neulepaitansa hihoja, kääntyen pahvilaatikon puoleen.
”Hei Freud. Mitä muru? Pikkuinen piikkipylly. Tuletko sinä ensin? Tule vain, näytetään Caponelle mallia. Joo, niin... Ai, älä heittäydy pisteliääksi. Iskä tässä vain.”
Joku olisi voinut pitää englantilaismiestä hulluna jos olisi kuullut. Hänellä oli hampaidensa välissä pienen froteepyyhkeen kulma, kun kädet oli varattu pallolle menneen siilin kanniskeluun.

Varoen hän laski pallolle vetäytyneen siilin veteen. Se oli aina yhtä huvittavaa, miten ne kelluivat vedessä ollessaan pallona. Wesley rapsutti hellästi tuhisevan piikkipallon nenää, saaden sen näyttämään nyrtyneeltä.
Mieleen palasi se hetki kun hän oli saanut siilit luokseen. Hieman vajaa kaksi vuotta sitten hän oli ottanut siilit eläinsuojalta. Hän oli ollut niin onnellinen pienistä piikkipalloistaan.
Kuten tästä työpaikastakin kesällä. Nyt hän poti syyllisyyttä siitä että toivoi välillä olevansa jälleen Berliinissä. Siellä oli ollut hektistä, eläinten olot eivät ihan sitä mitä täällä (ja se oli asia jota hän arvosti farmilla aina yhtä paljon), työkavereita oli ollut paljon mutta siitä huolimatta elämä oli ollut helppoa. Viiden hengen tiivis yhteisö tuntui kierolta sketsisarjalta.
Toisaalta, oli hän Berliinissäkin mokannut.
Ei työkaverinsa kanssa, mutta kuitenkin naisen kanssa. Miksi hän ei oppinut?

”Sinä olet niin kultainen ja ihana, mutta olet ystävä.”
”Wesley, olet hyvä ystävä.”
”Olet kultaisin tapaamani mies.”
Se oli jotakin mikä toistui tiettynä teemana hänen elämässään. Pitiköhän Andromedakin häntä liian kilttinä, liian suloisena? Kaipaisiko tuokin erilaista miestä? Hän palasi hetkeksi viime viikonloppuun, siihen sähkökatkokseen Andromedan asunnolla. Tuo oli vaikuttanut niin... Järkyttyneeltä.
”No niin, eiköhän tämä riitä. Kuivataan sinut nyt. Etkä sitten pistä, jooko? En tarvitse verikokeita, piikkipylly.”
Wesley nosti Freudin varoen pyyhkeen päälle, kuivaten siiliä myötäpiikkiin suuntautuvin liikkein. Kun se oli kuivattu, hän nosti otuksen pöydällä olevaan pahvilaatikkoon ja kääri fleecevilttiä sen ympärille.
”No niin, Capsukka.”
Varoen hän nosti siileistä hieman aremman veteen. Caponea hän ei uskaltanut kelluttaa, vaan kannatteli siiliä kädellään vedessä. Se sai miehen hymyilemään.

Ehkä naiset eivät tosiaan halunneet miestä, joka käytti iltansa siilin kylvettämiseen tällaisella omistautuneisuudella ja hellyydellä. Hän ei vain tiennyt miten olisi ollut muunlainen. Wesley oli aina ollut mielettömän kiltti, halunnut muille hyvää ja miellyttää muita.
”Hienosti, Capone. Otetaanko tämän jälkeen jauhiksia? Joo, jauhomatoja hienolle mussukalle. Olet muru. Niin, hieno poika olet.”
Hän nosti Caponen nopeammin pois vedestä, kuivasi sen ja laittoi samoin fleecepesään laatikkoon kuin Freudinkin. Pesuvesi pois ja sitten hän otti lukitusta kaapista jauhomatofarminsa. Paljain sormin mies noukki sieltä vaaleanruskeita matoja, ojentaen suoraan sormista siileilleen. Ilmeisesti vain matojen haistaminen sai Pavlovin vaappumaan paikalle, juovaskunkin mustavalkea häntä tirheästi pystyssä.
Hän muisti kun oli saanut Pavlovin. Se oli tuskin jaksanut kävellä ja kun se oli alkanut kävellä, sen jalat olivat olleet vääristyneet.
”Ehkä pari. Vain koska sinunkaan elämäsi ei ole aina ollut helppoa.”
Milloinhan hän voisi vastata edes yhteen vaatimukseen menneisyydestään?

Torstai 07. joulukuuta – "Joy to the world", Hellpool Lane, Helian asunto, Hexham

Helia oli aamulla joutunut tukkimaan kaikki mahdolliset kolot asunnostaan, kun oli pitänyt karata avaamaan liike. Tehtyään pitkän päivän töissä, hän asteli portaat ylös. Ovi kiinni ja hiukset kiinni satiininauhalla. Pois kasvoilta, tiukasti.
”No niin. Missäs sinä Muumi kiemurtelet? Sain uuden terralukon kuormassa tänään. Ja isillä on koko ilta aikaa etsiä sinua. Po, minulla on rottakin.”
Hän asteli viekkain askelin peremmälle asuntoonsa. Shifu paukutti terraarion laseja. Yllätys.
”Mussu, sinä pääset ulos kun Po löytyy.”

Jos olisit kuningaspython, missä olisit? Helia katseli ympärilleen. Vessan hän oli käynyt läpi aamulla, jo lattialämmityksen takia. Ei ollut siellä ja ovi oli ollut kiinni koko päivän. Hän asteli tiskikaapille ja otti sieltä rasian, jossa oli sulanut rotta vesihauteessa.
Noin. Nyt oli houkutin, jahka hän löytäisi sen viheliäisen madon jostakin. Ei koskaan pitäisi luottaa siihen että pärjäisi ilman terraariolukkoa. Onneksi Po ei ollut myrkyllinen ja Augustille oli tullut yllättävä työvuoro.
Olisi ollut suorastaan hilpeää käskeä miesystävää varomaan, sillä jostain voisi löytyä palloksi käpertynyt mustavalkoinen python.
Toivottavasti August ei olisi niin herkkäsieluinen. Polla kun oli paha tapa karkailla heti jos terraarion laseissa ei ollut lukkoa.Yleensä siinä oli, mutta joskus eräs sulava iguaani saattoi hajottaa sen ja sitten oltiin hetki ilman. Hupsista.

Oli varmasti näky kun kaksimetrinen mies konttasi pitkin asuntonta lattiaa, kurkkien taskulampun kanssa kaikkiin mahdollisiin rakoihin. Lopulta Helia nousi ylös. Ei, käärme ei ollut missään alla, joten sen piti olla sitten ylhäällä. Mahtavaa. Onneksi hän yltäisi käymään katonrajankin läpi ilman apuvälineitä.
Taskulammi hampaiden väliin ja käymään asuntoa läpi hieman kerrallaan, nousten ylöspäin. Lopulta Helia löysi karkulaisen, tuulettaen käsillään voitonriemuisesti. Mies oli polvillaan sängyllä ja katsoi sängyn takana olevan patterin taakse. Hitaasti hän vei kapean kätensä patterin ja seinän väliin (luojan kiitos patteri ei ollut kovin kuuma, Po olisi voinut saada palovammoja) ja tönäisi käärmeen suomuista pintaa sormillaan.
Jaha.

Hän otti hellän otteen pallolle vetäytyvän pythonin kropasta ja ujutti sen pois, antaen luikeron eläimen madessa kättään pitkin niskalle.
”Nyt terraarioosi siitä, mussukka. Sitten saat rottasi.”
Helia lupasi käärmeelle nauraen. August olisi pitänyt häntä hulluna. Kuka tahansa olisi. Hän asteli matelijoidensa valtaamaan, alunperin makuuhuoneeksi tarkoitettuun huoneeseen ja siirsi käärmeen niskastaan takaisin terraarioonsa.
Kaikki hyvin.
Po oli tallessa.
August voisi tulla kylään lauantaina töidensä jälkeen.

Perjantai 08. joulukuuta 2017 - Rosings Park, Slaley

Amanda kirosi itsekseen, kun seisoi Larissan oven takana ja kävi taskujaan läpi. Hän oli ihan varma että oli ottanut ne avaimet kaapista. Jalat eivät olisi jaksaneet enää kulkea pimeässä takaisin Rosings Parkiin ja sitä paitsi Julian lopettaisi valmennuksensa pian, eli vaara törmätä enoon olisi todellinen. Ei hän varsinaisesti enoaan pakoillut, mutta hän ei myöskään halunnut ihan vielä joutua jälleen kerran selittelemään itseään tuolle.
”Hevonperkele.”
Tyttö puuskahti ja istui portaalle. Hän katseli kauemmas valojen kajoon. Valoja oli päällä jo huomattavasti vähemmän, mutta iltatalli oli edelleen kesken. Larissalla menisi vielä hetki tulla tallilta tänne.

Ei mitään kiirettä, hän oli sanonut. Argh!
Tämän siitä sai kun jätti puhelimen kotiin ja karkasi enoltaan keskellä iltaa, sanomatta mitään ja pysytteli piilossa. Miksi hän ei osannut käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan?
”Et enää ikinä tee mitään tällaista, kuuletko?”
Julianin tiukka ilme piirtyi elävänä mieleen. Hän huokaisi raskaasti. Mitä tämä sitten oli, jos ei sellaista? Amanda veti softshell takkia tiukemmin ympärilleen ja hukutti kasvojaan kaulahuiviin. Oli varmasti mennyt jo minuutteja. Missä Larissa oli?
Tai sitten oli kulunut kaksi sekuntia. Sekin oli mahdollista.

”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten lähellä olet menettää kaiken, minkä eteen olet tehnyt töitä. Olet ollut naurettavan onnekas urallasi, kun vastaavat stunttisi eivät olet tuhonneet uraasi kertarysäyksellä – et tunnu lainkaan ymmärtävän, että tällainen käytös on varma keino tuhota itseltäsi kaikki mahdollisuudet toimia kilparatsastajana. Jos se ei ole mitä haluat, minä tuen sinua siinä, mitä ikinä haluatkaan tehdä. Mutta jos sinä haluat ratsastaa, sinä et voi käyttäytyä näin! Yksikään kilpahevosen omistaja ei anna hevostaan vastuuttoman, ajattelemattoman ja epätasapainoisen teinin käsiin. Ymmärrätkö lainkaan, minkä arvoisia hyvät hevoset ovat? Ne ovat sijoituksia eikä niihin suhtauduta kevyesti – niin kuin sinä osoitat käytökselläsi tekeväsi. Sinä käyttäydyt kuin hemmoteltu lapsi, joka ei osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle, ja jos minä olisin hevosenomistaja, en haluaisi sinua lähellekään hevostani.”
Silti hän oli saanut tänään harjata Mentosta, juoksuttaa Foxya ja eläinlääkäriltä hyvän lausunnon Huzzlelle. Julian ei ollut sanonut kenellekään mitään. Hän saisi edelleen ratsastaa.

Amanda puhalsi lämmintä ilmaa kämmeniensä sisään, hieroen sormia yhteen. Nerokasta unohtaa hanskatkin sisälle. Ei ihme että eno halusi huolehtia, aikuinen ihminen ja unohti sekä avaimet että hanskat. Hän puhalsi kuumaa ilmaa kirpeään iltaan, katsellen sen muodostamaa höyryä.

Hän saisi ratsastaa edelleen. Kukaan ei ollut vienyt häneltä vielä hänen uraansa. Jos käyttäytyisi hyvin, Amanda pääsisi asumaan takaisin omaan asuntoonsa. Hän voisi ehkä jopa sisustaa sitä nyt enemmän, kuin oli sisustanut kahdessa vuodessa. Ehkä se olisi hyvä idea.
Oli huolestuttavaa kun Julianin vierashuone tuntui kodikkaammalta kuin oma makuuhuone.
”Larissa! Hei! Anteeksi, unohdin toiset avaimet... Minä tiedän, olen tyhmä. Mennään, jäädyn. Tai työnnän sormeni niskaasi.”

Lauantai 09. joulukuuta 2017 – Rosings Park, Slaley

Miten pitkältä ajalta pari päivää saattoi tuntua?
Toki hän olisi voinut mennä Keikon luo myöhään illalla, käydä suihkussa ja kaatua sänkyyn, vain noustakseen seuraavana aamuna aikaisin tallille. Hevosten oli oltava Lontoossa Olympian kilpailuissa seuraavalla viikolla.

Pariin päivään hän ei ollut nähnyt Keikoa. Se tuntui ikuisuudelta. Miten se edes saattoi tuntua siltä? Olihan toki puhelin ja viestit, mutta se ei ollut sama asia kuin tehdä iltapala yhdessä, nukahtaa yhdessä ja syödä aamupalakin yhdessä.
Hyvä on, se oli ehkä totta että he viettivät aivan liikaa aikaa yhdessä, mutta mitä sitten? He eivät olleet aiemmin voineet tehdä niin ja nyt he saattoivat olla yhdessä kuin mikä tahansa vastarakastunut pari. Hän tiesi töidensä vievän aikaa, onneksi hän saisi olla tammikuussa vapaammin. Se lohdutti ajatuksena todella paljon.
Hän ihan varmasti veisi Keikon syömään hienommin silloin. Ei liian hienosti, mutta antaisi heille sellaisen ihanan treffi-illan. Paremman kuin Madridissa.

”Sshh, Spook, otetaan rauhassa. Hei, minä tiedän, se uusi kuolain on pehmeämpi, mutta se ei anna sinulle lupaa revitellä.”
Brian nauroi hellästi hevosen selässä. Spook oli selvästi huomannut uuden kuolaimen pienemmän vipuvaikutuksen ja painoi miehen kädelle raskaana, mutta ei sentään lähtenyt revittämänä pitkin maneesia. Se oli edistystä josta hän oli tumman punaruskean hevosen kohdalla enemmän kuin tyytyväinen.
”Hiiieeenoosti. Hyvä poika.”
Ratsastaja haki ratsuaan kevyemmäksi edestä ja rennoksi. Hän oli omasta mielestään edistynyt hevosen kanssa todella siitä kun oli saanut sen ratsastettavakseen kesällä. Brian kumartui kevyesti eteenpäin satulassa, rapsuttaen hevosen kaulaa.Lopulta hän haki Spookin siistiin pysähdykseen ja jalkautui, ojentaen hevosen ohjia paikalle kompuroineelle Vincentelle.
”Se oli viimeinen?”
”Se oli todellakin viimeinen. Jokainen lihakseni huutaa hoosianna van der Veenin kahden kouluvalmennuksen jälkeen.”
Artemis oli vaatinut. Saatanan irlantilaispiru.

”Lähdetkö suoraan kotiin?”
Brian jäi miettimään hetkeksi. Hän tiesi että Vincent kaipaisi varmaan seuraa yhdelle tai kahdelle. Mies vilkaisi kelloa, huokaisten pehmeästi.
”Jos saat sen riisuttua nopeasti. Haluat pubiin?”
”Todellakin haluan. Jos yhdet?”
”Vain yhdet. Minä ajattelin etten mene tänään kotiin yök-- Vincent Marlow!”
Hänen hevosenhoitajansa käveli kauemmas, kohti maneesin ovia, pussauskopista rallatellen. Harmaantunut irlantilaismies veti kypärää päästään ja tungettuaan hanskat sen sisään pyöräytti silmiään. Hevonhelvetti, ei tuo voinut olla tosissaan. Odottaessaan Vincentiä hän kaivoi puhelimensa esiin taskusta.
Miten sydän saattoikaan hypähtää ja siirtyä hakkaamaan epätahdissa kun Keiko vastasi.
”Hei, ghrá geal. Ethän nukkunut? Tiedän että kello on vasta kahdeksan, kunhan varmistin. Sitä vain, että kun tästä lähden, jos menen Vincentin kanssa yhdelle pubiin ja tulen sitten sinne?”
Mies hymyili suorastaan vajaaälyisen onnellisena puhelin korvallaan.
”Niin. Minä...”
Hän nielaisi palaa kurkustaan.
”On ikävä, vaikka siitä on vasta pari päivää. Minä ilmoitan kun tulen. Ei, minä syön pubissa jotain. No, jos välttämättä haluat. Olet niin rakas. Lupaan että hyvitän sen sinulle jollakin mukavalla. Nähdään.”

Maanantai 11. joulukuuta 2017 – Norwood Farm, Hexham

Tuntui miltein siltä kuin olisi asunut jälleen vanhempien kanssa. Naurettava jännitys sykki mielessä kun hän veti neuleliiviä kauluspaidan päälle huoneessaan. Vielä rusetti kaulaan ja pikainen kurkistus ovesta ulos. Ketään ei näkynyt missään.
Oli naurettavaa hiippailla näin. Wesley otti Pavlovin kainaloonsa, päästäen Nietzschen Marigoldin huoneeseen. Nainen kun näytti olevan sängyssä vielä. Yksin tai Knoxin kanssa, sitä hän ei tarkistanut. Ei todellakaan. Wesleyllä oli muuta tekemistä. Hän kipitti portaat alas reippain askelin, otti jääkaapista valmissmoothien ja puki Pavloville valjaat.
”Mennään kylään. Käyttäydyt sitten pallukka, onko selvä? Ei hajuja Andyn huoneeseen, kuunteletko? Etpä tietenkään, miksi sinä minua kuuntelisit? Haluat autoon nukkumaan koska siellä on lempipesäsi häkissä. Senkin mukavuudenhaluinen-- Pavlov, tassu tänne nyt. Noin, hieno päärynä.”
Mies leperteli skunkille eteisessä kun puki sille valjaat päälle.

Smoothie toisessa kädessään ja Pavlov kainalossa hän tarpoi autolleen (Pav olisi toki voinut kävellä, mutta siinä menisi ikuisuus). Hän laittoi skunkin sen häkkiin takaluukussa, siirtyen itse kuskin paikalle. Ennen liikkeelle lähtöä hän korkkasi sen mansikkasmoothien, laittaen sen mukitelineeseen kun lähti ajamaan.
Oli naurettavaa aikuisena ihmisenä salailla sitä että kävi tapaamassa... tyttöystäväänsä(?) silloin kun vain oli aikaa. Ehkä se oli piilotelemisen arvoista koska hän ei jaksaisi Marigoldin reaktiota (amerikkalaisnainen varmasti kuulustelisi hänet nauraen elävältä ja sitten alkaisi pitää estoiselle englantilaiselle seksuaalivalistusta), Knox taputtaisi hänen olkansa sijoiltaan niillä miehekkäillä läimäisyillään ja sitten pitäisi Marigoldin painostuksesta varmasti tuoda Andromeda käymään tai jotakin.
Jotta vaaleahiuksinen voisi puhua ohi suunsa, kun tuolla oli huulta kymmenelle hammasriville, tai jotain sellaista, kuten nainen itse sanoi. Se siitä vielä puuttuisi.
Ja sitten oli se tosiasia, että Andromeda oli järkyttävän ujo nainen, joka ei kestäisi kymmentä sekuntia kauemmin heidän hullujen huoneensa keskellä saamatta paniikkikohtausta. Wesley ei tosiaan halunnut sitä.

Joten olkoon tämä hänen pieni salaisuutensa.
Asia, jonka hän voisi pitää itsellään, hymyillä puhelimelleen kaikessa rauhassa ja nauttia siitä että elämässä oli ihminen josta hän välitti niin paljon. Ilman seinähullujen asuintoverien tuomaa draamaa ja sotkua.
Wesley laittoi radion päälle, hyräillen satunnaisen kappaleen tahtiin. Voi kun hän olisi tiennyt, että myöhemmin tänään hänen pieni salaisuutensa romahtaisi.

Maanantai 11. joulukuuta 2017 – Greenridge Stables, Slaley

Raiden oli tullut tuomaan Benjaminin tunnille. Poika oli tohkeissaan satunnaisista ratsastustunneista isommalla ratsastuskoululla, ratsuponeista kylmäveriponien sijaan. Toisin kuin isänsä, poika kasvoi normaalisti ja alkoi olla isommille poneille sopiva.
Poika tuntui halkevan onnesta kun sai tänään jopa varustaa welsh ponin itselleen. Nahkatakkiin pukeutunut mies nauroi pojan innolle. Tänään oli tunneista vapaa päivä Skeldalessa, joten hän oli luvannut katsoa poikansa ratsastustunnin.

”Oh, anteeksi! Ei ollut tarkoitus, olen pahoillani...”
Mies kääntyi pahoittelevan äänen suuntaan, hymyillen ja pudisteli päätään. Häneen vahingossa törmännyt nuori nainen vaikutti nolostuneelta, haroessaan tumman ja galaksivärien sekoituksella värjättyjä hiuksiaan.
”Ei se mitään. Etsitkö jotakuta?”
Mies nyökkäsi naisen kädessä olevaa kypärää kohti. Se näytti liian pieneltä aikuiselle, joten ehkä tuo oli tullut tuomaan sen lapselleen.
”Hyvä... Etsin. Oletko nähnyt 10-vuotiasta tyttöä? Suurin piirtein näin pitkä.”
Vanessa näytti kädellään ja katseli ympärilleen.
”Minkä niminen?”
”Trisha.”
Mies hymyili pehmeästi ja osoitti yhden ponin karsinaa. Ainakin joku oli hetki sitten huikannut jotakin Trishasta sen karsinan suuntaan. Vanessa asteli Marsin karsinalle – tietty, totta kai tyttö oli paninsa luona – ja ojensi lapselle kypärän. Äitiään huikkaamalla kiittäen tyttö katosi Kitin ja Acen perässä tallista Marsin kanssa.

”Se vaihe että kaikki unohtuu?”
Raiden kysyi naurahtaen, pehmeyttä äänessään. Hän ojensi kättään toiselle erilaiselle vanhemmalle, joka erottui ratsaskoululla lastensa takia aikaa viettävistä vanhemmista kuin kipeä peukalo. Ihan samaan tapaan kuin hänkin.
”Raiden Wonchester. Poikani käy täällä tunneilla silloin tällöin.”
”Juurikin se. Ja jos muistutan, minulle tiuskitaan. Ah, Vanessa Locksley. Tyttäreni ylläpito-jokin-poni asuu täällä.”
Vanessa hymähti, esitellen itsensä. Oli piristävää vaihtelua että joku puhui hänelle kuin ihmiselle täällä. Ehkä se johtui tämän miehen erikoisesta ulkonäöstä myös. Se tuntui hyvältä. Edes pieni kohtaaminen täällä normaalien ihmisten maailmassa jonka aikana hänelle puhuttiin normaalisti, kuin ihmiselle.
”Minun pitää kyllä nyt mennä, tulin vain tuomaan kypärän, ennen kuin pitää karata taas. Oli kiva tavata, heippa!”
Vanessa lähti kiireellä, ehtiäkseen vatsatanssiharjoituksiinsa ja takaisin sillä aikaa kun Trisha ratsasti ja vietti aikaansa (asui) tallilla.
”Heippa!”
Raiden sen sijaan jäi katselemaan Benjin touhuamista vieraan ponin kanssa, hymyillen onnellisena.

Tiistai 12. joulukuuta 2017 – Haugh Lane, Hexham

Enemmän kuin raskaan työpäivän jälkeen tummanpunertava, puinen ovi sulkeutui opettajattaren takana kun hän astui kotiin. Vaaleanruskean villakangastakin peittämä selkä painui vasten ovea, Hildan vetäessä syvään henkeä.
Hyvä luoja mikä päivä. Eikä tämä ainakaan helpottaisi mitä lähemmäs joulua valuttaisiin. Lapset olivat niin levottomia, ettei historian opettamisesta teini-ikäisten ihmistaimien päähän tahtonut tulla mitään. Eikä asiaa ainakaan auttanut Hildan onneton kyky pitää kuria, tänään vaatimattomat kolme oppilasta olivat saaneet mennä rehtorin kansliaan.

Kissat saapuivat eteiseen laiskasti venytellen, puskien naisen kellohameen alta pilkottavia jalkoja, jotka oli tänään verhottu tummanvihreisiin sukkahousuihin ja yhdistetty punavihreän hameen kanssa.
”Whoopie, älä kynsi, au!”
Hän työnsi hellästi kissaa jalallaan kauemmas, napaten sen syliinsä. Noin, nyt oli parempi. Hän laski salkkunsa siististi oven viereen, lähtien luovimaan tietään kohti keittiötä. Kupillinen teetä, yksi kuppikakku ja sitten hän lähtisi kuoroharjoituksiin. Keittiössä hän laski kissan käsistään, naksauttaen vedenkeittimen päälle. Hilda hyräili itsekseen, rapsuttaen ohimennen pöydälle hypännyttä Brownieta.
”Miten teillä on mennyt? Oliko hyvät aamupäivä- ja iltapäivätorkut, hmmm?”
Lyhythiuksinen nainen kyseli kissoiltaan hymyillen. Ehkä hän voisi ottaa yhteyttä Oreon kasvattajaan. Tuolla oli ollut ihana kermanvaalea kissanpentu vailla kotia.
Kyllähän neljäs kissa menisi siinä missä kolmekin? Joululahjaksi itselle?

Berthilda kaivoi puhelimensa esiin, kirjoittaen kasvattajalle tekstiviestin, kysellen vienosti oliko kyseinen cremen värinen kolli edelleen vapaana. Se olisi oikein suloinen lisä laumaan!
Cookiedough.
Se olisi selvästi hyvä nimi pienelle kermaiselle, punertavalle kollipojalle. Nainen värähti innosta, tömistäen kevyesti jaloillaan. Hän kaatoi teetä lopulta pieneen, sievään posliinikuppiin ja otti kulauksen inkiväärillä ja sitruunalla maustetusta juomastaan. Hän ehti ottaa yhden haukkauksen, kun tajusi vilkaista mitä kello oikeasti oli.
Noin paljon!? Apua!
Hilda jätti kaiken niille sijoilleen, nappasi käsilaukun johon oli pakannut kuoroharjoituslappusensa siististi kansioon ja ryntäsi ovesta ulos. Pitäisi olla kirkolla ajoissa, ei olisi aikaa selvittää kulkiko bussia. Posket punaisina hän juoksi kohti harjoituspaikkana toimivaa kirkkoa.
Rouva Creighton olisi hyvin nyrtynyt jos hän tulisi myöhässä.
Ajatuskin puistatti.
Ja hän ei ehkä ehtisi saada rouva Marstallin kuivakakkureseptiä.
Katastrofi.

Keskiviikko 13. joulukuuta 2017 – Lontoo

”Sabriel-kulta!”
Ruskeahiuksinen nainnen veti hiuksia korvansa taakse kun ojensi perheessä ikuisuuden palvelleelle hovimestarille takkiaan, astellen vanhan sukukartanon aulassa peremmälle. Äiti oli hyvällä tuulella ja isä hymyili. Hän tiesi jo mihin tämä johtaisi.
”Missä Ewan ja isä ovat?”
Sabriel kysyi pehmeä hymy kasvoillaan, vaikka olisi halunnut kääntyä kannoillaan ja kävellä ovesta ulos.
”Miehet ovat jo ruokailuhuoneessa.”
”Miehet?”
”Niin, Malcolm on täällä.”

Sabriel sai vastauksen mielessä kohonneeseen kysymykseen 'kuka Malcolm' kun astui äitinsä vierellä ruokailutilaan. Häntä ehkä muutama vuoden vanhempi, varmasti alle neljäkymmentä vuotias mies oli pukeutunut siistiin mittatilauspukuun, nousten ryhdikkäästi seisomaan. Sabriel pysähtyi, antaen hymyn valua kasvoiltaan.
Eli siis mukava illallinen perheen kesken, koko muun perheen koettaessa naittaa häntä jälleen yhdelle ehdokkaalle, jonka nuo kokivat sopivaksi?
Vaaleahiuksinen mies ojensi kättään, mutta nainen ei vastannut siihen eleeseen.
”Iltaa, Malcolm. Olen pahoillani, mutta valitettavasti minä en ole jäämässä syömään, käsitin väärin. Kuvittelin että olemme tänään perheen kesken ja syömme pikaisesti, minulla on kiireinen aikataulu.”
Saattoihan sitä olla kiire, kotiin syömään jäätelä suoraan purkista, soittamaan Keikolle saadakseen ajatukset muualle ja katsomaa romanttinen elokuva.
Ehkä Beauty and the Beast. Jälleen.

”Sabriel Sabel.”
Hänen äitinsä varoitti pehmeästi. Se ei saanut tytärtä syömään sanojaan tai muuttamaann mieltään. Typerää kapinointia, josta hän saisi kuulla viikkoja.
”Nauti toki ruoasta, rouva Huddleston tekee loistavaa ruokaa.”
Hän kehui vannhempiensa kokkia hymyillen, todellakin aikeissa kipaista hakemaan vanhan naisen keitoksia kotiin syötäväksi ennen kuin lähtisi. Pää pystyssä, ei nöyrtyneenä vanhempiensa tahtoon.
Kiittäen ystävällisesti siitä muistutuksesta, että hän oli kokenut avioeron ennen kuin täytti kolmekymmentä ja ei löytänyt uutta miestä. Välillä hän huomasi miettivänsä, oliko se sittenkään ollu Calvinin kanssa niin kamalaa.
”Jote, hyvää illanjatkoa. Olisi ollut varmasti hauska keskustella, Malcolm, mutta minä en nyt valitettavasti ehdi jakamaan aikaani. Vaativaa töissä, ymmärrät varmasti. Oletan että olet myös lääkäri. Äiti, isä, nähdään.”
Pastelliset korot kopisten Sabriel poistui ruokailutilasta. Jokainen kopsahdus kuulosti syytökseltä.
Hän oli onnellinnen näin.
Onnellinen juuri näin.

Torstai 14. joulukuuta 2017 – Fenwick, Newcastle

Ärtynyt, paitaa tasaisin väliajoin alas nyppivä nainen käveli turhautuneena ostoskeskuksen käytävillä. Deirdre oli tullut hetken mielijohteesta ostoksille, kuvitellen sen rentouttavan.
Paskanmarjat.
Hän oli selvästi unohtanut mitä joulukuu teki ihmisille ja noiden ostoskäyttäytymiselle, miten joulunalusaika täytti ostoskeskuksen käytävät ahdistavalla ihmismassalla. Kahden ihmisen törmättyä hänen vatsaansa hän oli jo valmis luovuttamaan.
Ei. Hän halusi niitä kauniisti leikattuja äitiysvaatteita nyt, eikä viidestoista päivä.
Hyvä on, se olisi huomenna, mutta se oli nyt sivuseikka.

Hetkinen.
Hän oli juuri katsonut kerrosten karttaa. Liikkeen piti olla tässä? Deirdre puuskahti ja katsoi punaiset kulmat vihaisessa kurtussa. Kuka helvetti oli antanut luvan läntätä tähän tällaisen saatanan mauttoman teinien massarättihelvetin?
Tässä oli ihan varmasti ollut sen ylihintaisia, laadukkaita ja hänen makunsa mukaisia äitiysvaatteita myyvän liikkeen paikka. Mihin se nyt muka oli kadonnut? Deirdre kääntyi kannoillaan, muljauttaen nilkkansa kesken vihaisen kaarteen.
”Ai perkele!”
Hän sai pahan katseen vanhalta rouvalta, jolla oli siististi hattu päässään ja epäilemättä myös ylihinnoiteltu Diorin puku, kuten Deirdrellä itselläänkin. Hän loi vanhalle rouvalle hurmaava hymyn. Tarvitsiko tuijottaa noin, se oli yksi kirosana!

Kahvilaa, jäätelöä ja kolmea muuta kauppaa myöhemmin Deirdre itketti. Hän oli ollut käytävän väärällä puolella aiemmin. Siinähän se oli, tismalleen vastapäätä sitä teinirättihelvettiä, mutta vain toisella puolella käytävää. Hänen selkänsä takana, siinä niin. Sen ohi se vanha, mulkoileva rouvakin oli kävellyt. Hän huokaisi raskaasti, veti syvään henkeä ja asteli liikkeeseen. Hän oli rääkännyt pankkitiliään jo ostamalla Julianille mustia boksereita (luoja niitä oransseja hirvityksiä, jotka sattuivat silmiin kun housut avasi) ja itselleen yhdet uudet Louboutinin korkokengät.
Kaksi mekkoa, pari paitaa, housut ja talvitakkia myöhemmi Deirdre käveli liikkeestä ulos tuskastuneena. Kassit painoivat käsissä aivan liikaa.
Tämän takia hän oli mennyt naimisiin.
Missä se kelvoton, hävytön aviomiehen hulttio oli kun tuota kaipasi?
Hänen oma, rakas, hävytön miehensä.

Perjantai 15. joulukuuta 2017 - Newcastle

Miyato oli päättänyt lähteä vielä viimeisen kerran ostoksille, todettuaan ettei voisi olla hankkimatta joululahjoja Dannien tytöille. Saatuaan miesystävästään irti jonkinlaiset toiveet, hän oli lähtenyt kiertelemään ostoskeskusta hymyillen. Hetty kulki miehen vierellä kiltisti, työliivit päällään. Ihmiset katsoivat setteriä kummeksuen, pari joka kyseenalaisti miksi miehellä oli sellainen koira mukanaan, mutta Miyato selitti noille kärsivällisesti tarvitsevansa koiraansa, ei sen kummempaa. Jouluruuhka tuntui nimittäin mielessä ahdistuksena, mutta Hettyn seura antoi hänelle uudenlaista varmuutta.

”Miyato?”
Jostain tuttu ääni sai miehen pysähtymään ja pyörähtämään oman akselinsa ympäri. Vai jotta hän saattoi nähdä punertavanblondien, vallattomien kiharoiden ympäröimät, oikein sievät miehen kasvot.
Se oli Simon.
Hänen entinen poikaystävänsä.
”Hei, Simon! En tiennyt että asut täällä vielä.”
Luojalle kiitos siitä että he olivat ainakin eronnneet hyvässä ymmärryksessä siitä, ettei siitä tulisi mitään, kun Miyato asui Amerikassa ja oli kahlittuna kuntoutuksiin. Hänen ei siis tarvinnut pelätä että vaaleahiuksinen englantilainen järjestäisi kohtauksen keskellä käytävää. Hänen yllätyksekseen Simon astui lähemmäs, tarjoten jopa pikaisen halauksen amerikkalaisjapanilaiselle miehelle. Miyato vastasi siihen kevyellä rutistuksella.

Astuttuaan kauemmas halauksesta hän tunsi kun Simonin silmät kävivät häntä läpi, pysähtyen lopulta työvaljaissa ja liiveissä hänen vierellään istuvaan punaiseen irlanninsetteriin.
”Miten sinä voit? Palasit kuitenkin takaisin?”
Ainakaan Simon ei kuulostanut sen sanoessaan katkeralta. Se oli Miyatolle tärkeintä. Hän hymyili hieman, raapien niskaa sen maastonvihreän kaulahuivinsa alla.
”Nykyään hyvin. Palasin tänne töiden ja Coran takia. Sain töitä Rosings Parkista valmentajana. Ja Hetty on terapiakoirani, ennen kuin kysyt.”
Miyato katseli hetken vuosia sitten kovin tutun nuorukaisen olemusta, hymyillen pehmeästi. Simonilla näytti olevan kaikki hyvin.

”Entä sinä? Tuliko sinusta lääkäri?”
”Tuli, teen harjoittelua ja jatkan pian erikoistumista.”
Simon vaikutti kovin ylpeältä sen sanoessaan, mikä sai Miyaton hymyilemään leveästi.
”Oikeasti? Ihanaa. Miten sinulla muuten menee?”
Mies kohotti kevyesti kättään, näyttäen melko yksinkertaisesti hiottua sormusta sormessaan. Amerikkalaismies ei voinut olla hymyilemättä ja halaamatta tuota uudelleen.
”Onnnittelut sin- teille! Hän on varmasti arvoisesi mies. Simon, soitellaan joskus?”
”Soitellaan. Oli kiva nähdä, heippa!”
Miyato heilautti kättään ja veti syvään henkeä kuin menneisyys lähti kulkemaan kauemmas hänestä.

Hetty töni miehen kättä, saaden miehen naurahtamaan. Hän oli selvästi uponnut liian pitkäksi toviksi ajatuksiinsa, kun koira kuvitteli että sille oli töitä.
”Shhh, ei hätää Hetty. Minä voin hyvin. Mennään! Haetaan tyttöjen lahjat ja sitten sinun lahjasi. Niiiiin, haetaan sinun lahjasi, muruseni puuhkaperseeni.”

Lauantai 16. joulukuuta 2017 – Alkuilta

Kirpeä ilma iski kasvoille kun Artemis avasi asunnon oven ja päästi koirat perässään ovesta ulos. Nahkahihna nykäisi ja sai miehen naksauttamaan tyytymättömänä kieltään.
”Tunti menee kulta! Oletko kiltti ja laitat teetä kun olen tulossa takaisin? Täällä on kylmä! Nähdään kohta!”
He olivat palanneet hetki sitten Durhamista ja Veronica oli jäänyt kuolemaan hitaasti onnesta sohvalle, ajatellessaan suloista yksivuotiasta kummipoikaansa. Artemis oli ottanut tehtäväkseen lähteä ulkoiluttamaan koiria sinne illan pimeyteen. Molemmilla oli heijastinliivit ja valopannat kaulassa. Eivätpähän jäisi auton alle.

Hän keräsi hihnoja paksun nahkahanskan peittämään käteensä, ylittäen tien koirien kanssa. Sieltä pääsi näppärästi tyhjälle, luultavasti käyttämättömälle laitumelle, joka vain jatkui ja jatkui. Hän avasi portin, sulki sen ja kyykistyi vapauttamaan koirat hihnasta. Whippet sinkaisi fleecehaalaristaan huolimatta lennokkaaseen laukkaan, innostaen jopa jäyheän snautserin juoksemaan kanssaan. Punapäinen mies hymyili pehmeästi koirilleen.
Raisan kasvattajalla olisi pian uusia pentuja.
Keväällä.
Ehkä hän voisi varata yhden? Veronica rakasti pientä puikkonokkaista, alati palelevaa otusta. Ei nainen voisi olla toista sellaista vastaan, eihän?

”Hei, te kaksi! Oi!”
Artemis huikkasi koirilleen, saaden ne kääntymäänn suurella kaarella kohti kävelevän hujopin luo. Mies sai kirjaimellisesti syliinsä whippetin, kun sinertävänharmaa Raisa loikkasi kohti isäntäänsä suurella riemulla. Pari haparoivaa askelta ja hän kaatui (onneksi milten pakkasen puolella olevan ilman kuivaamalle) laitumelle takalistolleen ja kaatui siitä selälleen. Se vain nauratti, mies ei jaksanut torua koiraansa.
Jos se toistaisi tämän, sitten.
”Herran jumala sinua! Katso nyt. Iskä kaatui. Onko kiva? Sergei, helvettiin minun korvastani kielesi kanssa, olet oppinut tuon Raisalta.”
Mies huitaisi hellästi snautserin kuonoa pois, tarttuen vatsansa päällä hättäävän koiran puikkonokasta kiinni hellästi. Raisan häntä heilui niin että mies oli aivan varma että se irtoaisi.
”Sinä senkin. Sinä senkin rasavilli puikkonokka. Niin, häpeisit edes. Hölömö. Menes siitä.”
Mies heilautti käsiään, nousematta ylös ihan vielä. Hän käänsi katseensa taivaalle, katsellen tähtiä hymyillen. Olo oli ihanan levollinen. Aivan toista mitä se oli ollut vuosi sitten joulukuussa. Miten vuosi saattoi tehdä niin suuren eron elämään?

Helposti, kun Raisa kaatoi haaveilevan miehen nurmikkoiseen kanveesiin toisen kerran.
”Nyt! Raisa, sinä! Sergei, ei, pois... Hyvä luoja, Veronica on pilannut teidät.”
Mutta millainen mies hän olisi ollut, jos ei olisi suhtautunut siellä nurmessa maatessaan koiriensa rakkauteen hellällä naurulla? Ilmakin oli kaunis. Ihanan kirpeä, poskia nipistelevä ilma, kaunis tähtitaivas, ei sadetta.
Ei huvittanut nousta ollenkaan. Hän olisi vain voinut katsella tähtiä.

Sunnuntai 17. joulukuuta 2017 – Haugh Lane, Hexham

Tämä ei voinut olla edes todellista. Hilda ei koskaan nukahtanut päiväunille. Paitsi tänään. Kellomekon ylleen vetänyt (ensin väärinpäin) nainen kompuroitsi pitkin asuntoa kun veti paksuja sukkahousuja jalkaansa.
”Miksi te ette herättäneet? En ehdi kohta bussiin!”
Hilda kaatui kerran kun kolisteli eteiseen vauhdilla, nauraen itselleen. Hän haparoitsi ottamaan vielä kaulahuivin kaulaansa. Sitten takki, hanskat, pikainen vilkaisu peiliin – juuri sopivan väritön, hajuton ja mauton – ja kantokoppa käteen.

Toisessa kädessä kantokoppa ja toisessa käsilaukku hän liukasteli märällä kadulla, kun kipitti vauhdilla kohti bussipysäkkiä. Miten siellä olikaan niin liukasta, vaikka hän oli tänään laittanut korottomat vintageavokkaat jalkaansa, korollisten kenkiensä sijaan.
Ehkä olisi pitänyt ottaa taksi, mutta ei hän ollut sitä tajunnut enää kiireessä.
”Hei, odottakaa!”
Hengästynyt nainen huohotti, kun lopulta pääsi oikealle laiturille. Viimeinen ihminen oli kultainen ja pidätteli bussia sen minuutin, että hän ehti sisälle.

Istuttuaan alas hän katseli ulos. Takaisin hän tulisi junalla, se olisi nopeampaa pienen kissanpennun kanssa.
Cookiedough tulisi kotiin.
Millainen ihminen hänestä oli tulossa, jos hän oli miltein nukkunut sen hetken ohi, kun oli luvannut lähteä hakemaan kissanpentua?

Pari tuntia myöhemmin hän lähetti Bexille kuvan punertavasta, kermanvaaleasta pörröpallosta.
Cookiedough.
Ei muuta selitystä. Sama kuva Murielille ja Keikolle.
Otin uuden kissan.

Maanantai 18. joulukuuta – Keskipäivä, Tankerville Place, Newcastle

Kun perheen kaksi kilparatsastajaa olivat tallilla, Deirdre saattoi istua yksin kotona. Hän makasi sohvalla, sivellen sormilla vatsaansa. Poskia juovitti kyyneljanat, jotka oli laukaissut hänen ja Julianin hääalbumin selaaminen. Se oli kasattu mustaan, nahkakantiseen kirjaan, joka oli ollut esillä hääpaikalla ja sinne oli saanut jättää terveiset hääparille. Morlandien vilpitön onnentoivotus oli omiaan itkettämään raskaushormonien valtaamaa naista, samoin kuin Artemiksen iiriksi kirjoittama viesti. Se sai silmät aina kosteiksi. Hän tiesi, että veli oli kirjoittanut ne sanat, koska ei osaisi sanoa niitä hänelle ääneen.
Veli nyt vain oli sellainen.
Silti niin kovin rakas.

Harmi ettei Julian ollut ehtinyt mitenkään aamulla mukaan lääkäriin. Hän oli ottanut mukaan lasten arvellut sukupuolet kirjoitettuna paperille.
Hän ei ollut avannut vielä sitä lappua.
He eivät olleet sopineet tästä mitään.
Jos Julian ei haluaisikaan vielä tietää?
Deirdre ei halunnut olla ainoa joka tiesi. Joten, hän odottaisi kiltisti iltaan asti, että miehensä olisi kotona ja kysyisi rakkaansa kantaa asiaan.
”Kuulkaa murut. Lupaattehan olla terveitä?”
Nainen saattoi puhua vatsalleen, kun kukaan ei ollut kotona. Amanda olisi leimannut hänet hulluksi ja Julianin nyt ei vain tarvinnut olla tietoinen ihan kaikista hänen peloistaan.

”Isä rakastaa teitä jo nyt niin paljon. Särkisi hänen sydämensä jos ette olisi. En minä muuta pyydä. Saatte olla mitä tahansa ja kasvaa millaisiksi tahansa, kunhan vain olette terveitä ja myöhemmin onnellisia.”
Hän ei ollut aluksi tiennyt miten suhtautua uutiseen kolmosista. Nyt mieli alkoi rauhoittua hieman, kun hän oli sulatellut asiaa ja ainakin toistaiseksi kaikki oli hyvin.
Kaikki tallessa.
Deirdre pyyhkäisi toisella kädellä poskeaan, kun tunsi kyyneleen valuvan poskelle. Hän oli aika varma, että itki nykyään enemmän kuin koskaan ennen elämässään.
Oranssit kulmat painuivat kevyesti kurttuun ja käsi painui tiukemmin vatsaa vasten.

Hetkinen.
Se sama toistui. Pieni liike tuntui kättä vasten, saaden naisen naurahtamaan epäuskoisesti.
Julian oli töissä. Tietenkin mies oli töissä kun heidän lapsensa osoittivat ensimmäisen kerran oikeasti merkkejä olemassaolostaan.
Ne lapset joita mies rakasti nyt jo niin paljon että sen katsominen sattui tuon vaimoakin. Odottamisesta puhumattakaan. Välillä Deirdre pelkäsi että mustahiuksinen hollantilaismies halkeaisi odotuksesta.

Kolmas kerta toden sanoi. Deirdre painoi vatsaansa hieman enemmän, silittäen sitä samalla hellin sormin.
”Kuules, kultaseni. Vaikka äitisi onkin irlantilainen sisupussi ja isäsi on muuten vain varustettu räjähtävällä temperamentilla, älä sinä ala äidillesi. Minä tiedän että sinä olet siellä. Ei tarvitse potkia. Mutta jos aiot tehdä sen uudelleen, voitko seuraavaksi ajoittaa sen niin että isäkin on kotona? Ai nyt sinä lopetit? Sitä minäkin.”
Deirdre naurahti. Hän oli hullu kun kävi keskustelua syntymättömien lastensa kanssa. Hullu, kirjaimellisesti.
”Äitikin rakastaa teitä.”
Vaikka äiti olisi kelpuuttanut vain yhden lapsen mielellään.

Tiistai 19. joulukuuta 2017 – Aamupäivä

Raiden oli varmistanut ettei tänään olisi aamuvuorossa. Muutama päivä jouluun, hänen pitäisi ehtiä käymään kaupassa. Toki Alex olisi voinut käydä, mutta Raiden koki helpommaksi mennä itse kuin kirjoittaa miehelleen yksityiskohtaisen kauppalistan.
Hän tosin katui sitä päätöstä kun pääsi markettiin asti. Ei hyvä luoja, olivatko ihmiset seonneet? Raiden oli vielä kuvitellut ettei täällä olisi ketään tähän aikaan päivästä.
Miten väärässä saattoikaan ihminen olla?

Lyhyenläntä mies otti kärryt ja lähti työntämään niitä päättäväisesti eteenpäin, ottaen tarvitsemiaan tavaroita hyllyistä kärryyn, mutisten samalla itsekseen.
Hän olisi niin mustelmilla tämän jälkeen. Hän muistutti itseään niistä juustokakkutarpeista. Hän ei tiennyt miten muutenkaan voisi kiittää Evelyniä ystävyydestä, joten joululahjan lisäksi kuivakakun leipominen naiselle tuntui pienimmältä mitä hän saattoi tehdä. Ei hän edes tiennyt pitikö Evelyn juustokakusta, saatika Klaus, mutta sillä ei nyt ollut mitään merkitystä. Hän halusi vain ilahduttaa ystäväänsä, kun tuo tulisi käymään vielä ennen joulua.
Hän olisi vielä mustelmilla, kun pääsisi ulos täältä. Viidensien häneen törmänneiden ostoskärryjen jälkeen Raiden lakkasi laskemasta.

Oliko hän kenties näkymätön vai vaan auttamattomasti liian lyhyt?
Sitä Raiden koskaan tuskin saisi tietää.
Päästyään takaisin autolle hän hengitti syvään. Kaksi tuntia yhteen kauppareissuun. Helvetti soikoon, onneksi ei tarvitsisi enää mennä ennen joulua. Hän ei pystyisi siihen.

Keskiviikko 20. joulukuuta 2017 – Brianin asunto, Tyne Valley, Hexham

Keikosta ei ollut kuulunut sanaakaan eilisen jälkeen.
Radiohiljaisuus oli ajaa hänet hulluksi, hitaasti mutta varmasti.
Brian potkaisi jodhpurit jalastaan eteisen nurkkaan, heittäen nahkatakin huolettomasti roikkumaan naulakkoon. Hän tunsi nakertavaa syyllisyyttä siitä mitä oli sanonut.
Ei, Keiko ei ollut hänen terapeuttinsa, mutta parisuhteessa oli tapana avautua ja puhua avoimesti asioista. Ja hän oli vielä luvannut näyttää naiselle miltä normaali aprisuhde näytti. Hienostipa sekin taas sujui. Kiukuttelemalla naiselle passiivisaggressiivisesti.
Hyvä Brian.
Hieno mies.
Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Päin persettä.

Irlantilaismies kaatoi itselleen reilun lasin viskiä, hulauttaen sen kuivana kurkkuunsa. Normaalisti hän inhosi kuivaa viskiä, mutta nyt hän ei juonut sitä maun vaan alkoholin takia. Ei ehkä fiksuinta mitä mies saattoi tehdä, mutta hän ei keksinut muutakaan. Hän ei varsinaisesti kehdannut laittaa naiselle tekstiviestiä tai soittaan, kun ole oletettavasti loukannut Keikoa sanoillaan ja vähän teoillaan.
Viskilasi kopsahti pöytään, askelten viedessä hitaasti suihkuun. Joulun taika tuntui valuneen hiekkana sormista ja joulumieltä oli hankalaa löytää kun hän ei kehdannut olla yhteydessä naisystäväänsä. Pelkkä Keikon hedelmäisen shampoon näkeminen suihkun kulmassa olevassa hyllyssä sai vatsan muljahtamaan.

Suihkusta suoriuduttuaan mies heittäytyi sänkyyn, räpytellen ruskeita silmiään kiivaasti.
Olisi pitänyt miettiä mitä sanoi.
Keikolla oli ollut enemmän kuin rankkaa, eikä hän tulisi koskaan ymmärtämään rakkaansa kokemaan kauhua täysin.
Ei sillä että hän olisi halunnutkaan. Mitä vähemmän hän tiesi naisen entisestä niin kutsutusta avioliitosta, sitä onnellisempi hän tunsi olevansa. Mutta silti hän käyttäytyi huonosti ja sai naisen tuntemaan tarpeelliseksi paeta ovesta kävellen, vain mekossa ja takissa Hexhamin kylmään aamuun.
Mies hieraisi väsyneeltä näyttäviä kasvojaan, upottaen ne satunnaisesti tyynyyn jonka heitti lopulta kasvoilleen.

Silmien räpyttelystä ei ollut enää mitään hyötyä, kun kyyneleet tulvahtivat ulos silmistä ja hukkuivat siihen tyynyyn.
Se oli Keikon tyyny.
Se tuoksui hajuvedelle ja täyteläisen hedelmäiselle shampoolle.
Voi kun hän olisi voinutkin vetää Keikon kainaloonsa ja hengittää syvään kasvot naisen tummien hiusten seassa. Haistaa tuon vienon hajuveden tuoksun kun nosti tuon seinää vasten, voidakseen suudella tuota niin kiihkeästi että sattui.

Helvetin idiootti.

Torstai 21. joulukuuta 2017 – aamuyö, Osborne Avenue, Jesmond, Newcastle

Helia oli pyörinyt sängyssä ties kauanko. Hän heräsi painajaisesta aina juuri nukahdettuaan ja sama oli käymässä taas. Pitkä mies nukkui yksin poikkeuksellisen pitkän ja kookkaan parisängyn toisella laidalla. Dessi oli hypännyt Augustin puolelle sänkyä, nukkuen miehen vieressä.

Kaikki kasvoi. Hän tunsi olonsa niin pieneksi, että pelkäsi hukkuvansa maailmaan. Varoen hän nousi ylös, katsellen maailmaa ensimmäistä kertaa elämässään pienenä. Joku huusi jossakin, lapsi itki.
Pakko mennä katsomaan.
Hän ei kuitenkaan päässyt eteenpäin juoksemalla. Helia vain juoksi paikallaan, kaatui, kompuroi ylös ja sama toistui.
Itku vaimeni kuin taikaiskusta.
Helia kääntyi kannoillaan ympäri. Missä hän oli? Hitaasti mustuus nousi pitkin kasvaneita rakenteita, imien ympäristöä sisäänsä. Kylmä hiipi ihon alle, nostaen kalpeat kädet kananlihalle. Se lamaannutti hänet täysin.

Aivan kuin murtuva jää ritisisi. Helia vilkaisi jalkoihinsa juuri ennen kuin lattian tilalle tullut jää petti, antaen hänen pudota. Ei veteen, vaan pimeään tyhjyyteen, jossa oli täydellinen hiljaisuus.
Mies sängyllä ponkaisi istumaan, kalpeat silmät pelosta järkyttyneinä.
Hän oli Augustin luona. Tuttu, hämärä makuuhuone ja miestä kummeksuen katsova saluki, joka totesi huolensa aiheelliseksi. Dessi siirtyi miehen viereen istumaan, tökäten Heliaa arvokkaan hellästi kuonollaan.
”Hei tyttö, herätinkö? Anteeksi... Et varmaan saisi nukkua siinä? Noh, ei kerrota isille jos et saa.”
Mies naurahti unesta käheällä äänellä, koettaen ravistella sitä ahdistavaa putoamisen tunnetta pois harteiltaan. Hyi. Hän vilkaisi puhelintaan, hymyillen kuvaviestille.
Ilmeisesti Augustilla oli tylsä yö töissä.
Lohdullista, kun muisti että mies oli lääkärinä ensiavussa. Se oli enemmän kuin positiivista.

”Käy sinä Dessi takaisin nukkumaan. Ai ei? Tiedäthän, etten anna sinulle herkkua, vaikka haluaisit.”
Helia naurahti vaisusti, lähtien alakertaan.
Tee auttoi aina kaikkeen. Jopa siis kalvavaan kylmään tunteeseen ja tuomaan kauhuun, joak söi Heliaa sisältäpäin painajaisten takia.

Perjantai 22. joulukuuta 2017 – van der Veenien asunto, Tankerville Place, Newcastle

Amanda pakkasi hitain liikkein huomista lähtöä varten tavaroitaan. Hän oli aiemmin tänään vienyt tallille Larissalle tuon joululahjan ja sanonut heipat muutamaksi päiväksi. Sukujoulu Alankomaissa oli samaan aikaan ihana vapautus ja samalla se pelotti häntä aivan jäätävällä tavalla.
Olikohan normaalia vuoden lopun lähestyessä jäädä miettimään kulunutta vuotta ja omia virheitään? Syksyyn ei tuntunut muuta mahtuneenkaan, muutamien hyvin kisatulosten lisäksi. Sairasloma oli rasittanut hänen mielenterveyttään ja selvästi myös hevosten. Mentos oli ollut mahdoton ja Foxy samoin. Amanda oli jopa anellut enonsa nousemaan Foxyn selkään, nuoren hevosen päätettyä ettei se todellakaan aikoisi liikkua metriäkään oikein ja protestoimatta. Hän ei tiennyt mitä sille oli tapahtunut ja todellakin aikoi selvittää. Hän oli jo lähtenyt miettimään uusia varusteita ja kevyttä uudelleen ratsutusta. Pitäisi saada omistajalta vain hyväksyntä ja vakuuttaa tuo siitä että hän saisi vielä tuloksia irti tuon hevosesta.
Hän saisi.
Ensi vuonna kaikki olisi niin paljon paremmin.

Hänellä oli Larissa. Ihana, rakas, suloinen Larissa. Tyttö saattoi olla joidenkin mielestä rasittava ja suulas, mutta Amanda piti tuosta enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä. Hän halusi myös käsitellä tunnepuolen ongelmiaan, Julianin käskystäkin kyllä, mutta myös jotta voisi tarjota Larissalle enemmän kuin vain angstisen teinin, joka ei osannut käsitellä omia tunteitaan. Hän halusi olla brasilialaisen arvoinen. Tuo oli ihana ja ansaitsi parasta, sanoi Larissa itse mitä hyvänsä.
Hetken mietittyään Amanda pakkasi myös tablettinsa. Ainakin hän voisi katsoa Netflixiä yksin huoneessa, jos muut eivät ilonpidoltaan huomaisi hänen katoamistaan.
Miten hän toivoikaan että olisi voinut muuttaa sitä miten oli käyttäytynyt syksyllä Den Houtissa vieraillessaan! Hän oli ollut loistavasta kisamenestyksestä huolimatta äärimmäisen vihainen, kiitos Larissan kanssa olleiden ongelmien.
Ensi vuonan sellaisia ei olisi.
Amanda jättäisi tunneongelmat vuoteen 2017 ja kasvaisi edes hieman aikuisemmaksi.

Olihan Julian opastamassa häntä nyt.
Olisikohan pitänyt pyytää apua enolta aiemmin? Myöntää, että hän ei tiennyt oikeasta elämästä ja ihmissuhteista mitään, pyytää apua omaan vajavaisuuteensa? Voi jos hän olisi tehnyt niin eikä yrittänyt pärjätä itse. Kaikki oli päättynyt siihen, Julianin sanoin, itsetuhoiseen syöksyspiraaliin joulukuun alussa. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
Mitä hän olisikaan antanut ettei olisi tehnyt sitä!
Ehkä joskus pitäisi kertoa Larissalle, miten typerä hän oli ollut. Sovinnon jälkeen hän oli kuitenkin vain halunnut nauttia tuon seurasta ja olla latistamatta tunnelmaa.
Miettiä miten hän ylittäisi tuntemuksensa siitä että hän oli saastainen, ruma ja likainen.
Ehkä Amanda löytäisi keinon siihen terapiassa.

23. joulukuuta 2017 – Tie A69, Carlisle – Durham

Punainen Nissan Qashqai hurisi tasaisesti hämärässä iltapäivän loppukaaressa, tummaihoisen naisen käsien pitäessä ratista kiinni tottunein sormin. Lounaan jälkeen hän oli jättänyt pojan isänsä kanssa ja lähtenyt ajamaan kohti Maryportia.
Viimeisen kerran kaupungille asioille, hän oli sanonut Teddylle.
Saattoi tätä siksikin luonnehtia. Nainen vilkaisi vaaleaa, sinisilmäistä koiranpentua hymyillen. Toistaiseksi nimetön koiralapsi oli nukahtanut penkille sijoitettuun kevythäkkiinsä äskeisen pissatuspysähdyksen jälkeen, mistä Gabrielle kiitti luojaansa. Maryportista Durhamiin narttupentu oli vinkunut häkissä lohduttomasti, särkien hieman naisen sydäntä.

Take away-kuppi nousi naisen huolella meikatuille huulille, Gabriellen uskaltaessa vihdoin ottaa kulauksen kahvista jonka hän oli äsken hakenut huoltoasemalta.
Teddy toivottavasti olisi onnellisempi kuin koskaan. Hän tiesi olevansa toteuttamassa miehen pitkäaikaista haavetta, kun oli hankkinut koiran lahjaksi.
Kuten koskaan ei pitäisi kuulemma tehdä.
Mutta Teddy halusi koiran. Mies rakasti koiria niin, ettei kahden viime kuukauden tapahtumien jälkeen Gabriellella ainakaan olisi enää sydäntä kieltää rakkaaltaan koiraa. Mies oli upeasti ollut hänen tukenaan eikä Gabrielle olisi voinut olla onnellisempi täydellisestä aviomiehestään, jota hän rakasti niin että sydäntä särki.

Samalla mieli kävi läpi jouluvalmisteluiden listaa.
Huomenna pitäisi tehdä loput, jotta kaikki olisi joulupäivänä valmista, kun Miyato, Veronica ja Artemis tulisivat syömään, kuten viime vuonnakin.
Katkarapucocktail pitäisi tehdä maustumaan. Lohi suolata. Paisti paistaa huomenna, jotta se jäähtyisi ja tekeytyisi joulupäiväksi.
Teddy saisi huomenna tuoda kuusen sisälle ja koristella sen. Tekokuusi olisi ollut aitoa parempi, mutta kokemuksesta Gabrielle tiesi, ettei Dingle antaisi tekokuusen olla ennen kuin olisi tuhonnut sen tehokkaammin kuin toisen maailmansodan jälkeiset pommitukset Saksan.
Kuten raiskaus hänet.
Gabrielle pudisteli kevyesti päätään. Mitä psykologi olikaan sanonut? Se oli kamala tragedia, mutta hän oli vahva nainen, jolla oli terve parisuhde ja sillä hyvä pohja. Hän voisi luottaa mieheensä ja uskoa siihen että tuo auttaisi häntä jälleen olemaan turvassa myös seksin aikana, kun hän itse olisi valmis.
Kun hän itse olisi valmis.
Gabriellen keho olisi ollut. Hän olisi kaivannut miestään niin paljon lähemmäs, kun tiesi että mitä lähemmäs kesä tulisi, sit suuremmaksi hän jälleen kasvaisi. Vielä olisi hetken verran aikaa nauttia avioliiton eduista, kunnes selkäkivut ottaisivat hänestä vallan. Miten raskaus kipeyttikään selän niin vai muistiko hän sen pahempana kuin se oli ollut?
Deirdre ei ollut valittanut selkäkipuja ja jo selvsti kasvanut nainen odotti sentään kolmosia.
Hän ei olisi kestänyt kyllä kolmosia.
Hän oli unohtanut ostaa lohta ja ruusukaalia.
Söikö kukaan edes ruusukaalia?
Pitäisi käydä kaupassa.
Tai passittaa Teddy kauppaan.

24. joulukuuta 2017 – Artemiksen ja Veronican asunto, Newcastle

Artemis istui kuuma muki käsissään sohvalle.
”Oi! Raisa, ei!”
Mies huusi riehuvalle whippetille, joka oli loikata sohvalla istuvan miehen syliin. Muuten ei olisi väliä, mutta jos sohva tahriintuisi höyryävään punaviiniin, Artemis nylkisi nuoren koiran korkeimman omakätisesti. Sergei puuskahti koirien pedistä ja tassutteli yläkertaan.
Ilmeisestikään sekään ei nyt jaksanut Raisan elämäniloa.

Pitkä irlantilaismies veti pehmeää vilttiä jalkojensa päälle ja taputti sohvaa polvitaipeidensa takana, kun oli laskenut metallisomisteisen lasimukin sohvapöydälle.
”Raisa, tule tänne iskän viereen. Hyvä tyttö.”
Laihat ja kapeat sormet rapsuttivat koiran nahkakorvia, miehen hymyillessä hellästi. Veronica oli vielä kaupungilla, hössöttämässä jotakin ;Matthewin lahjasta. Nainen oli kysellyt häneltäkin, mitä hän haluaisi.
Sinä annoit jo parhaan lahjan.
Ei Artemis halunnut enää mitään. Hän oli saanut tietää mahdollisuudesta saada perhe Veronican kanssa. Oma pieni tyttö tai poika. Se riittäisi hänelle, vuosiksi, etenkin toteutuessaan. Artemis otti koiransa rauhoituttua sen lasimukin käsiinsä ja otti kulauksen.

Kukaan ei ollut näkemässä, joten hän saatoi valita Netflixin valikosta amerikkalasitekoisen NBC:n Hannibal Lecteristä kertovan sarjan. Se oli jotakin mitä hän katsoi vain yksin ollessaan. Kuitenkaan sarja ei oikein saanut sitä joulufiilistä nousemaan, jota hän haki huomista varten. Hän ei haluaisi murjottaa Morlandien joulupöydässä.
Gabrielle näkisi taas aivan liikaa vaivaa, hän ei osaisi syödä normaalisti vaan närkkien kuin naurettavan nirso pikkulapsi. Amerikkalaisjapanilainen Miyato olisi tuonut paikalle sen hurmaavan setterinsä, jolle Artemis ei voinut olla lässyttämättä iiriksi koiran nähdessään ja Theodoren seura saisi hänet kiusaantuneeksi. Veronica näyttäisi ihanalta Matthew sylissään ja heidän tullessaan takaisin hieman viinipäissän Artemis haluaisi kantaa naisen makuuhuoneeseen ja kaataa naisen alleen sänkyyn tai vetää päälleen.
Riippui kovin siitä millaisella tuulella Veronica oli.

Ajatus sai miehen hymyilemään. Jos hän lämmittäisi lisää punaviiniä, nauttisi illasta Veronican kanssa (jahka tuo joskus kotiutuisi sieltä jouluostos helvetistä, jonne ymmärtämist Artemis ei tajunnut) ja pyhittäisi illan parisuhteen hoitamiselle?
Ainahan he voisivat harjoitella lapsentekoa, vaikka eivät koskaan sitä perinteisesti saisikaan. Ajatus hymyilytti aivan liikaa. Hävytön mies, kerää itsesi.
Pian Artemis huomasi katsovansa Grinchiä, johon häntä oli monet kerrat verrattu. Joulua vihaava vihreä olento sai Artemiksen nauramaan.
Ehkä rinnastuksissa oli jotakin perää.

Maanantai 25. joulukuuta 2017 – Iltapäivä, Harrington Road, Lontoo

Tehtyään aamuvuoron Acappellassa, Samuel vaihtoi kotikeittiöön. Siistiin, mustaan essuun pukeutunut kokki hyräili joululauluja kun liikkui sulavasti naurettavan kalliin asunnon naurettavan varustellussa keittiössä. Luonnonvalkoista, kromia ja mustaa pintaa yhdistävä keittiö oli neuroottisen siisti, vaikka mies valmisteli useamman ruokalajin joulupäivällistä syöntikuntoo. Miksi, siitä hänellä ei ollut tietoa. Omat vanhemmat olivat käyneet eilen syömässä, Yvetten ollessa illa poissa kotoa. Tänään oli vuorossa päivällinen appivanhempien kanssa, jotka äänistä päätellen saapuivat juuri. Englantia ranskalaisittan lausuva pariskunta saapui pian tervehtimään miestä, joka halasi molemmat läpi hymyillen.
Se oli pahin tekohymy hänen kasvoillaan ja Samuel sentään omisti useamman ravintolan. Hän jos kuka tiesi mikä oli se kuuluisa asiakaspalveluhymy.

”Istukaa vain alas. Yvette-rakas, ottaisitko tuon tarjottimen keittiöön?”
Hän nojautui varastamaan suukkoa rakkaaltaan, mutta huomasi mallina ja näyttelijänä toimivan vaimonsa väistävän suukkoa. Mielenosoituksellisesti nainen nappasi tarjottimen, lähtien avokeittiöstä olohuoneen puolelle. Alkupalat ja lämmin, mausteinen juoma kirvoittivat kehuja appivanhemmista, Yvetten istuen mielenosoituksellisesti hiljaa juomalasi käsissään.
Selvä. Tämä taisi liittyä jotenkin siihen kun hän oli eilen valittanut naiselle siitä että tuo otti hänen nähtensä laksatiiveja kun mies vaivalla valmisti laadukasta, maittavaa ruokaa, koettaen myös huomioida vaimonsa noudattamia ruokavalioita, jotka vaihtuivat usein. Joki siinä oli nyt ilmeisesti loukannut Yvetteä kuitenkin, kun nainen lapsellisesti kieltäytyi syömästä mitään alkupaloista.
Samuel huokaisi syvään, asetellen alkuruokia lautasille. Hän asetteli ne pöytään, kaatoi viiniä laseihin ja pyysi muut syömään.
Ihanaa joulutunnelmaa toi asuntoon valkea, loisteliaasti koristeltu tekokuusi, ympäriinsä levitellyt koristeet ja kauniit joululaulut, joita kotiteatteri soitti valmiilta soittolistalta juuri sopivalla volyymilla ruokailun taustaääneksi.
Silti Samuel saattoi keskittyä vain siihen, miten hänen vaimonsa siirteli palsternakkapyrettä, kampasimpukoita ja granaattiomenahilloketta lautasella ympäriinsä. Välillä ehkä yksi kymmenestä haarukallisesta osui suuhun ja siirtely jatkui. Samuel kaatoi itselleen lisää valkoviiniä ja nousi kaatamaan sitä myös heidän vierailleen. Yvette laski kädet lasinsa päälle. Selvä, sitruunalla ja greipillä maustettua vettä sitten.
Hänen vaimonsa riipi miehen hermoja niin paljon tällä hetkellä.

Kun kaikki olivat syöneet ja kiittelivät kokkia alkuruoista, Samuel keräsi taidolla lautaset ja lähti kasaamaan pääruoka-annoksia keittiöön. Sopivan mediumiksi paistettu hanhenrinta, sellerillä ja karpalo-inkiväärihyytelöllä ei saanut vaimoa sen innostuneemmaksi. Juoma vaihtui punaviiniin, jota Yvette suostui ottamaan lasillisen.
Sama jatkui vielä jälkiruoankin kanssa. Ilmeisesti avioparin kireä tunnelma välittyi, sillä kun appiukko laski konjakkilasin viimeisen kulauksen pöytään, kaksikko ilmoitti lähtevänsä. Kun tummapuinen, kevyesti ulkopuolelta punertava kattohuoneiston ovi sulkeutui, Samuel sekoitti itselleen mausteisen drinkin punaviiniä käyttäen, astellen sitten vaimonsa luo. Samalla mies löysäsi kauluspaitansa nappeja.
”Yvette-rakas.”
Hän vetosi naiseen pehmeästi.
”Emmekö me voisi olla sovussa jouluna?”
”Mitä? Minä en tuhlannut sinun kallisarvoista ruokaasi, joten älä valita.”
Mies huokaisi syvään. Kuka oli ajatellut ruokaa ja sen laittamista intohimolla rakastavan kokin ja melko riutuneen mallin/näyttelijän avioliiton olevan jotenkin hyvä idea? Tällaisina hetkinä se ei tosiaan ollut sitä.
”Minä en tarkoittanut sitä pahalla, mutta en koe oikein ruokani olevan arvostettua, jos teet niin. Olen aviomiehesi, minulle on tärkeää että koen sinun arvostavan minua.”
Hän ei kyllä aina itsekään arvostanut – välillä kananaivoista – vaimoaan, mutta se oli eri asia. Eikö ollutkin?

”Sammie, tule tänne.”
Yvette ojensi kättään miestä kohti. Kokki ojensi kätensä naiselle, tullen vedetyksi makuuhuoneeseen. Tämä johtaisi sovintoon sängyn kautta, ei asioista oikeasti puhumiseen. Pehmein sormin Yvette riisti miehens sormista sen punaviinilasin, laskien sen asunnon päämakuuhuoneeseen sijoitetun lipaston päälle. Samuel asteli vaimonsa perässä kohti sänkyä, tullen tuupatuksi siihen selälleen.
”Minä näytän sinulle miten paljon arvostan sinua.”
Nainen kuiskasi käheästi – epäilemättä oksentamisen takia -, saaden siitä huolimatta Samuelin värähtelemään innostuksesta. Hän oli kuitenkin vain mies ja kovin, kovin surkea sanomaan ei naiselle joka kävi polvilleen hänen eteensä, aukoen suorien housujen nappia ja vetoketjua.
Menkööt sovinnosta tämän kerran, ensi kerralla hän taas koettaisi puhua asioista.
Hauskaa että Samuel uskoi tämän, sillä mies oli niin monesti sanonut tätä itselleen.