[P] A Nightingale in a golden cage

Tiistai 28. marraskuuta - 1 Carlton Gardens, Lontoo, iltapäivä

Gabrielle oli ollut lähellä saada sydänkohtauksen, useampaan otteeseen. Pääkaupungin äänimaailma sai yleensä niin itsevarman naisen kiipeämään seinille. Hän pelkäsi, kuollakseen, eikä mikään tuntunut auttavan siihen. Ei edes aviomiehen seura. Teddy oli lähtenyt mukaan, kun ei ollut saanut estettya vaimoaan. Hänen pitäisi tehdä työnsä.
Jos tapahtunut veisi häneltä miehensä läheisyyden lisäksi vielä työn, se olisi saanut varastettua naisen elämältä ihan liikaa. Koskaan hän ei ollut ollut niin helpottunut päästyään ulkoministerin virka-asunnolle. Huh.

"Winston!"
Wrenin kirkas, kantava ääni otti kaikua aulan korkeasta katosta tavalla, josta Lontoon musikaalipiirit olisivat varmasti olleet ylpeitä. Sääli vain, ettei käskyn kohde ollut saanut klassisen laulun koulutusta, eikä näin ollen osannut antaa suoritukselle sen ansaitsemaa arvoa. Sen sijaan nuoruudenhontelo corgi loikki portaat alas pelottavalla ketteryydellä, jatkoi parin metrin liukuun laatoitettua lattiaa pitkin, puolet matkasta vatsallaan, ja alkoi sitten taistella pituusrajoitteisia jalkojaan takaisin alleen päästäkseen tervehtimään tulijoita.
Myös Wren kiisi portaat alas, varsin tyylikkäästi hänkin, ottaen huomioon korkeat korot, mutta jätti liukumavaiheen väliin saavutettuaan pohjakerroksen.

Gabrielle hymähti vaisusti kuulemalleen huudolle.
"Winston, sinuna menisin katsomaan Charlesia. Siellä on Teddykin." Mies ja poika olivat jo hävinneet toisaalle. Naisen olemus ei ollut ollenkaan levollinen, vaan hän oli kovin levoton. Eikä ollekaan itselleen ominaisen itsevarma.

Wren pelkäsi joka kerta, että hömelö corgi onnistuisi vielä jotenkin livahtamaan ulos kadulle ja tapattamaan itsensä ensimmäisen auton alle. Siitäkös vasta riemu syntyisi. Eikä vähiten hänelle. Parissa kuukaudessa Winston oli onnistunut sulattamaan hänen sydämensä täysin, vaikka se samaan aikaan aiheutti harmaita hiuksia. Esimerkiksi onnistumalla kerta toisensa jälkeen varastelemaan hänen vaatekappaleitaan, ja riepottamaan niitä ylpeänä sotasaaliina pitkin virka-asunnon hienostuneita käytäviä. Wren seisahtui muutaman askeleen päähän ja kohotti katseensa koiraa heiluttavasta ahterista (siltä se aina Winstonin kohdalla näytti) Gabrielleen.
"Gabrielle, hei. Pitkästä aikaa."

Gabrielle hymähti naiselle.
"Hei. Ja eihän siitä ole kuin kolmisen viikkoa." Ja siitä olisi saanut olla ikuisuus hänen puolestaan.

"Aika kuluu töissä uskomattoman nopeasti", Wren huomautti. Kuluneisiin kahteen kuukauteen ei ollut mahtunut montaakaan vapaapäivää. Ja hän rakasti sitä.
Nainen astui viimein lähemmäs ja nappasi yli-innokkaan corgin kainaloonsa. Tähän mennessä hän oli jo oppinut kantamaan teippiharjaa mukanaan.
"No niin, saisit painua kiusaamaan Charlesia, senkin possu", hän jupisi koiralle ja rapsutti sitä korvan takaa, vilkaisten samalla Gabriellea. Nainen vaikutti jotenkin vaisulta.
"Toivottavasti voit jo paremmin? Ei kai flunssa ole palannut takaisin minään hirveänä jälkitautina?"

Nainen pudisteli päätään.
"Ei, ei ollenkaan. Mennäänkö? Teddy varmasti huolehtii Winstonin rapsuttelusta." Vain luoja yksin tiesi, miten hullua hänen miehensä eläinrakkaus oli. Eikä vaimoa kaduttanut enää ollekaan heille varattu koiranpentu. Kiitoksena tästä kaikesta, mies todella ansaitsi haluamansa koiran.

Jokin oli silti vialla. Yhteys Wrenin aivojen ja suun välillä saattoi toisinaan olla huolestuttavan pitkä, mutta kyllä hän silti osasi kertoa, kun joku käyttäytyi selvästi eri tavalla kuin aikaisemmin. Hänellä oli silmää yksityiskohdille, mikroeleille ja ilmeille, jotka paljastivat paljon.
"No hyvä", hän totesi hieman epäröiden, yrittäen miettiä, olisiko kohteliasta tiedustella voinnista tarkemmin. Aloitettuaan työnsä Charlesin avustajana Wren oli todella yrittänyt ajatella ennen kuin avasi suunsa.
Ei hän vieläkään onnistunut jokaisella kerralla. Mutta yritti.
Hän päästi koiran sylistään ja katui sitä heti, corgin pyöriessä heidän jalkojensa ympärillä.
Kuinka ihmeessä hän aloittaisi kepeän small talkin? Aina voisi puhua säästä, mutta...
"Menikö matka tännepäin hyvin?"

Gabrielle kipaisi toimittamassa innokkaan corgin miehensä huostaan. Tuo, hänen poikansa ja esimiehensä saisivat huolehtia ylienergisen, putkikassia muistuttavan eläimen viihdyttämisestä, kun hän yritti tehdä töitä.
"Meni, oikein hyvin." Nainen vakuutteli saapuessaan takaisin, pikaisen romahduksen jälkeen. Paikan pitkät käytävät tarjosivat sopivan hetken pikaisille, syville ja rauhattomille hengenvedoille.
"Joten, sitten. Töitä."

Wren oli alkanut tuntea olonsa oudoksi tyhjinä hetkinä. Nytkin hän tarkisti sähköpostit ja huomisen aikataulun vielä kertaalleen, vaikka osasikin ne jo ulkoa. Samalla hän tuli varmistaneeksi seuraavan matkan järjestelyt sekä selanneeksi läpi Winstonin instagramtilin uusimmat kuvat.
Kun Gabrielle viimein palasi, Wrenin olisi tehnyt mieli huokaista helpotuksesta.
"Hienoa. Oliko miehillä kaikki hyvin? Ei pienempää tai suurempaa katastrofia meneillään?"
Nyt, kun Winston oli liittynyt joukkoon, siitä ei enää voinut olla täysin varma.

"On on, kyllä he pärjäävät. Teddyn äidillä on ollut hänen ikänsä lauda dobermanneja. Yksi corgi ei pääse mitenkään niiden tasolle." Naisen ääni oli paljon kireämpi kuin hän olisi halunnut sen olevan. Pelkkä vilkaisu ikkunasta ja Lontoon katujen näkeminen ahdisti. Hän halusi pois tästä saatanallisesta kaupungista. Durhamissa hän sentään uskalsi jo liikkua.
Gabrielle istui alas, kaivaen läppärinsä ja kansion esiin.
"Eli, onko tänne tullut haastattelukutsuja? Kaikki eivät ymmärrä että niiden pitäisi tulla minulle. Ja mietin sitä Winstonin tähdittämää hyväntekeväisyyskampanjaa ensi vuodelle." Hän puhui nopeasti, aivan kuin olisi pelännyt hapen lopuvan keuhkoistaan.

Wren kurtisti kulmiaan. Näkemänsä ja kokemansa perusteella Winston saattoi hyvinkin vetää vertoja dopermannilaumalle, jos ei muuten, niin vähintään täydellisessä älyttömyydessään. Ja siitä huolimatta se saakelin karvahattu onnistui kerta toisensa jälkeen ujuttautumaan hänen huoneeseensa silloin harvoin, kun he yöpyivät virka-asunnolla.
Ei sillä. Itse hän oli päästänyt sen nukkumaan sänkyynsä. Mutta oli niin paljon helpompi nukkua, kun joku kuorsasi ja potki vieressä.
Wren seurasi Gabriellen esimerkkiä ja istahti alas. Hän kaivoi tabletinsa esiin, mutta unohtui taas tarkkailemaan Gabriellea. Tämän hermostus oli niin ilmiselvää, että se sai Wrenin itsensäkin tuntemaan olonsa ahdistuneeksi.
Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi naisen kysyneen jotakin.
"Oh? Niin. Meilasinkin sinulle sen life style -lehden anomuksen - en usko, että Charles pitäisi siitä - ja tänään oli taas tullut yksi tiedustelu Dailymaililta, mutta sen pitäisi myös löytyä nyt tiedostoistasi."
Gabriellen puhe kulki hämmentävän nopeasti, ja Wren piti lyhyen epäröintitauon.
"Loistavaa, oletko jo keksinyt sopivan kohteen?"

"Life style? Sen haluan nähdä. Ei, keksin sille jonkun syyn miksi ei. Charlesilla ei ole varsinaisesti mitään annettavaa sellaiselle ja hän on edelleen näreissään Strictly Come Dancingista." Gabrielle huomautti pehmeästi. Mies tulisi luultavasti aina olemaan nyreä siitä.
"Dailymail pitänee hyväksyä, asetan sen... Jonnekin kalenteriin ja pyydän toimittamaan kysymykset sinulle, saat hoitaa ne Charlesille." Gabrielle tunsi hikoilevansa. Hän halusi vain käpertyä piiloon maailmalta. Hänestä ei olisi tähän.
"Luonnonvaraisten eläinten suojelu. Charles lahjoittaa kuitenkin luonnonsuojeluun jo rahaa, mutta näin sitä saisi kerättyä ja hän ehkä saisi inhimillisemmän imagon." Miehen intohimo luonnonsuojeluun oli... Se oli arvostettavaa.

Wren tyrskähti.
"Mitä? Miksi ei? Ihmiset rakastaisivat päästä kurkistelemaan, kuinka arvon ulkoministeri aloittaa päivänsä vastajauhetulla kahvilla ja silitetyllä sanomalehdellä täydellisesti sisustetussa asunnossaan. Väliotsikoksi jotain sellaista kuin: minäkin olen vain tavallinen ihminen, tai jotain muuta yhtä naurettavaa."
Ihmiset tuntuivat rakastavan sitä, että pääsivät kurkistelemaan rikkaiden elämäntyyliin. Ehkä se tarjosi hetkellisen todellisuuspaon pienessä keittiössä mikrotetuista valmisaterioista, kun taapero huusi nälkäänsä helmoissa.
"Luonnonsuojelua? Loistavaa. Millaista kampanjaa olit ajatellut?"

"Valehtelu ei kuulu työhöni." Gabrielle totesi hymyillen.
"En ole ajatellut vielä ysityiskohtia, lupien ja muun hankkimisessa menee myös aikaa, joten suunnittelen sen loppuun joulun jälkeen ja hyväksytän Charlesilla." Gabrielle päätyi avaamaan ylinnän napin miltein poolokauluksisesta, hennon laventelin violetista sifonkipaidastaan. Se ei ollut koskaan kuristanut niin.

"Se taitaakin olla enemmän poliitikkojen heiniä. Tai totuuden kaunistelu ja sanoilla leikittely, miten asiaa tahtoo ajatella", Wren tuhahti. Vaikka hänen oli myönnettävä, että Charles oli monessa suhteessa onnistunut hälventämään hänen ennakkoluulojaan. Ja osoittanut monet myös varsin paikkansapitäviksi, mitä tuli yläluokkaiseen elämään.
Silti Wren ei olisi vaihtanut työtään mistään hinnasta. Eikä hänkään aina tehnyt hyvää työtä hälventääkseen irlantilaisia, työväenluokkaisia stereotypioita.
"Kuulostaa joka tapauksessa hyvältä. Odotan innolla, että saamme nähdä, mitä olet kehitellyt."
Wrenin kulmat kurtistuivat uudelleen.
"Kuule, onko kaikki varmasti hyvin? Voitko huonosti?"

Gabrielle oli tottunut tavallaan tällaiseen elämään (ei ihan näin loisteliaaseen, mutta yläluokkaiseen kuitenkin), joten hän ei nähnyt siinä sinänsä mitään outoa. Nainen hymyili vaivaantuneena. Hän ei vain saanut ajatuksiaan hiljaisiksi.
"Kuuma. Saako jotakin ikkunaa auki?"

"Kuuma?" Wren toisti samaan aikaan hämmästyneenä ja huolissaan.
"En tiedä. Olen yrittänyt tapella omaani auki mutta epäilen, että siinä on jonkinlainen turvalukitus. Tai sitten olen vain toivottoman avuton."
Hän oli jo noussut puoliksi seisomaan.
"Tahdotko vettä? Voin käydä hakemassa."

Tietenkään ulkoministerin asunnon ikkunoita ei saanut auki. Miksi olisi saanut? Hän oli idiootti. Nainen vilkaisi Wreniä hymyillen hermostuneena.
"Kiitos."

"Hienoa. Palaan pian."
Wren otti askeleen kohti ovea, mutta vilkaisi vielä Gabriellea, voimakkaat kulmakarvat yhtä huolesta kurtistuneina.
"Älä mene pyörtymään sillä välin, okei? Mene makuulle ja nosta jalat ylös, jos tulee huono olo. Pitäisikö minun hakea miehesi?"

"Ei, ei tarvitse." Teddyä ei tarvinnut sotkea tähän.
"Pärjään kyllä, ei heitä tarvitse huolestuttaa. Kiltti, emme saa tehtyä mitään jos Teddy alkaa hössöttää."

Wrenin katse oli terävä, mutta lopulta hän nyökkäsi.
"Hyvä. Muista se jalat ylös -juttu, palaan takaisin aivan pian."
Hän käännähti ympäri ja harppoi ulos ovesta. Edelleen hän tunsi olonsa muukalaiseksi kulkiessaan asunnon käytävillä, mutta ehkä edustusasuntojen ei kuulunutkaan tuntua kodilta?

Gabrielle nyökkäsi. Hän harkitsi lähettävänsä viestiä Veronicalle, mutta jätti sen tekemättä. Luoja, hän tarvitsisi apua.
Wrenin palatessa nainen hymyili, juoden koko lasillisen nopeasti.

Jos tilanne olisi ollut toinen, Wren olisi onnitellut itseään siitä, kuinka vaivattomasti oli löytänyt keittiöön. Ihmiseksi, jolla oli varsin hyvä muisti, hän oli harvinaisen avuton liikkuessaan asunnon korkeissa huoneissa. Ehkä hän oli vain hermostunut.
Hän oli helpottunut huomatessaan, ettei Gabrielle ollut ainakaan vielä menettänyt tajuntaansa. Hän asetti naisen eteen paitsi vesilasin, myös puolen litran pullollisen vettä ja toisen samanlaisen Fantaa.
"Jos vaikka verensokerisi on alhaalla. Siellä oli päivällisvalmistelut käynnissä, joten ajoivat minut pois."
Hän perääntyi pari askelta, mutta jäi yhä seisomaan.
"Et tosiaan taida olla kunnossa."

Gabrielle vilkaisi Charlesin avustajaa, juoden sen limsan hitaammin.
"Höps. Hoidetaan nyt nämä."

Wren risti käsivartensa ja kurtisti kulmiaan.
"Olen tosissani. Et voi hyvin."
He eivät olleet tavanneet edellisen kerran jälkeen, mutta jopa hän osasi kertoa, että jokin oli vialla.
"Kuule, ymmärrän, että me tuskin tunnemme toisiamme. Mutta silti. Jos ei muuten, niin onko tämä jotakin, mistä Charlesin pitäisi olla tietoinen?"

Nainen pudisteli päätään. Hän ei tosiaan ollut vaivaamassa Charlesia tällä.
"Ei. Ei ole, vaan yksityisasiani." Olkoonkin että rajanveto oli hankalaa, kun Charles oli hänen miehensä ystävä.

"Jos se vaikuttaa työntekoosi, en ole varma, voinko olla samaa mieltä."
Wren irvisti ja painoi hetkeksi käden otsalleen. Hienoa, loistavaa. Mikä myötätuntoisuuden osoitus! Jos se vaikuttaa työhösi...
"Olen pahoillani, minä en todellakaan ole hyvä tässä. Mutta Charles haluaisi varmasti tietää, jos sinulla on... vaikeaa tällä hetkellä."
Yhä käsi otsaansa vasten painettuna hän tutki Gabriellen kasvoja.
"Eihän miehesi tee sinulle mitään?"
Kertoi ehkä surullisen paljon siitä, millaisia kokemuksia Wrenillä oli miehistä, kun ensimmäinen huoli oli se, että Teddyksi kutsuttu mies käyttäytyisi kotona arvaamattomasti.

Gabrielle kohotti kulmaansa. Huomasi ettei Wren ollut ikinä vaihtanut sanaakaan englantilaismiehen kanssa.
"Ei, ei tee. Kertoisin kyllä sellaisesta." Veronica olisi heittänyt Teddyn ulos ennen kuin mies sanoisi ratavastaava viisi kertaa nopeasti.
"Wren, olen aivan kunnossa ja en tullut yksivuotiaan kanssa Lontooseen voidakseni väitellä kunnostani."

Gabriellen epäuskoinen reaktio ei vaikuttanut harjoitellulta tai valheelliselta, mutta hän jos kuka tiesi, kuinka helppoa teeskenteleminen oli. Meikkivoide naamaan ja kasvoille hymy, eikä kukaan osannut epäillä mitään.
Punahiuksinen nainen puuskahti hiljaa, mutta palasi kuitenkin omalle paikalleen, lysähtäen tuoliinsa lähes mielenosoituksellisesti.
"No kun et selvästikään ole. Kunnossa. Ymmärrän, ettet tahdo puhua siitä, mutta toivon, että asia on kuitenkin hoidossa."

"Wren. En loukkaannu helposti, mutta jos vielä joskus vihjaat mieheni tekevän sellaista, suutun oikeasti. Etkä halua nähdä sitä. Tiedän että tarkoitat hyvää, mutta Teddy on hyvä mies." Gabrielle veti syvään henkeä, klikkaillen pari sähköpostia auki.
"On hoidossa. Töitä?"

Wrenin fyysisestä olemuksesta saattoi nähdä, kuinka hän vetäytyi kuoreensa. Hartiat kohosivat lähelle korvia ja työntyivät hieman eteen, kulmat kurtistuivat ja leuka jännittyi. Hän vastusti halua nostaa jalat vartaloaan vain, koska kynämallinen hame oli sellaiseen liian epäkäytännöllinen.
"Olen vain huolissani", hän puolustautui ja tökkäsi ärsyyntyneesti tabletin näyttöä. Ärsyyntyneenä itseensä vai tilanteeseen, sitä oli mahdoton sanoa.
"Onko mitään, mitä minun olisi hyvä tietää? Oletko joutunut hyssyttelemään viime aikoina lehdistöä mistään?" hän mutisi innottomasti.

Nainen ei aikonut katua tiukkoja sanojaan. Hän ei haluaisi koskaan enää kuulla sellaista vihjausta assistentin huulilta ja teki selv selväksi kerrasta.
"En oikeastaan. Siitä tuli mieleeni, onko Charles sattunut tapailemaan neiti Sabelia?"

Wren kiukustui ikävästä tunteesta vatsassaan ja puraisi huultaan.
"Se lienee sellainen asia, josta sinun kannattaa puhua suoraan Charlesin kanssa", hän totesi vaisusti. Olisi tuntunut väärältä puhua miehen suhdeasioista kun tämä ei itse ollut paikalla, olkoonkin, että Gabrielle kuului sisäpiiriin.

Gabrielle hymyili hieman.
"Eli on." Jos keskusteltavaa ei olisi, nainen ei olisi sanonut noin. Ainakin se sai selvästi tuskastuneen naisen hymyilemään.

Wren ei myöntänyt eikä kieltänyt, vaan tökkäsi uudelleen tabletin pintaa. Sitä oli kätevä kuljettaa mukana, vaikka ei hän oikeastaan juuri joutunutkaan tarkistelemaan päivän aikatauluja jälkikäteen kuin muutosten varalta.
Ainakin Gabrielle näytti hymyilevän, kun Wren vilkaisi tämän suuntaan. Se oli sentään hyvä, eikö?
"Kauanko viivytte Lontoossa?" hän kysyi, vaihtaen puheenaihetta.

Oli. Gabrielle tiesi ettei Charles myöntäisi hänen olleen oikeassa ja sitä kautta kertoisi jos tapailisi naista jonka kanssa hän oli järjestänyt tuon sokkotreffeille.
"Vain huomisaamuun, mieheni pitää olla töissä seuraavana päivänä."

Puheenaiheen vaihtuminen auttoi rentoutumaan hieman, pahin jännitys pakeni hartioilta.
"Oh, ei sen pidempään?"
Ei sillä, että hekään viipyisivät täällä kovinkaan pitkään. Pian olisi taas aika hypätä lentokoneeseen ja singahtaa uuteen paikkaan.
"Mitä miehesi tekikään työkseen?" Wren jatkoi, yrittäen epäsuorasti sovitella sitä, että oli aiemmin onnistunut loukkaamaan Gabriellea.

"Ei pienen lapsen kanssa viihdy kauaa pois kotoa." Kaikki tuntui tuplasti hankalammalta hotellihuoneessa.
"Hän valmentaa ratsukoita Rosings Parkissa. Muun muassa Bex Halea, joka ratsastaa Charlesin hevosia. Sitä ennen hän kilpaili esteratsastuksessa kansainvälisesti."

Wren vilkaisi tuolin viereen jättämäänsä laukkua epäröiden, mutta kääntyi kuitenkin vielä takaisin Gabriellen puoleen.
"Niinkö?" hän kysyi, ja ensimmäistä kertaa pieni hymy häivähti hänen huulillaan.
"Se on varmasti hienoa työtä. Charles lupaili, että vie minut joskus katsomaan hevosiaan. Kunhan meillä on aikaa. Ratsastin itsekin jonkin verran ennen kuin muutin Lontooseen. En tosin kilpaillut tai mitään muutakaan yhtä hohdokasta."

"Charlesin hevoset ovat hienoja." Gabrielle hymyili. Valitettavasti Teddyn hevosista hienoin oli jo lopetettu. Kuten mies oli sanonut, Dimen mahtavin ansio oli ollut heidän tutustuttaminen toisiinsa. Hänen oli niin ikävä kimoa tammaa.
"Oliko sinulla jotain mitä minun pitäisi tietää tai muistaa? Minun pitää olla perillä siitä missä kuljette."

Wren nyökäytti päätään. Ominaiseen tapaansa hän oli tietenkin etsinyt kaiken mahdollisen käsissä olevan tiedon, vanhat kisatallenteet ja kuvat. Charles ja Paddy Blue olivat olleet uskomaton parivaljakko.
Nainen odotti tallille pääsyä enemmän kuin halusi edes myöntää. Vaikka saattoihan olla, ettei se koskaan toteutuisi. Charlesilla oli tärkeämpääkin tekemistä, kuin esitellä hevosia assistentilleen.
Hän hätkähti hieman Gabriellen kysymystä, mutta pudisti päätään.
"Ei juuri nyt. Meille saattaa tulla lentävä lähtö, mutta ilmoitan sinulle kyllä, kun aikataulut selviävät."

Gabrielle ei käynyt tallilla, hän ei viihtynyt siellä. Ainakaan enää, kun Dimea ei ollut.
"Selvä." Gabrielle huomasi ikkunasta kadulle pysähtyneen taksin. Kasvoja alkoi punoittaa ja kylmähiki nousi kasvoille. Henkeä ahdisti.
"Joten, tämä Dailymailin juttu tulee sinulle ja minä hoidan sen kamppanjan." Nainen puhui jälleen nopeasti, vetämättä henkeä.

Wren huomasi Gabriellessa tapahtuneen muutoksen ja antoi katseensa kääntyä kohti ikkunaa. Hän ei kuitenkaan onnistunut tavoittamaan kadulta mitään hermostuttavaa.
Naisen kulmat kurtistuivat.
"Hienoa. Sano vain, jos voin olla jotenkin avuksi. Aikani menee käytännössä juoksevien asioiden hoitamiseen, mutta silti."
Hän käänsi hitaasti katseensa pois ikkunasta.

Gabrielle vilkaisi uudelleen ulos.
"Sanon, to...Toki." Hengitys alkoi todella pätkiä. Gabriellella oli etäinen mielikuva siitä mistä tällainen tunne johtui, mutta edellisesti paniikkikohtauksesta oli vuosia.

Gabrielle ei näyttänyt todellakaan hyvältä. Tämä oli tehnyt selväksi, ettei halunnut puhua ongelmasta, mutta Wren ei voinut itselleen mitään. Liian pitkät piuhat järjen ja suun välillä, vai miten se meni.
"Onko kaikki okei?" hän kysyi, nousten jo seisomaan.

Gabrielle nosti kättään hieman, pudistellen päätään.
"Ei." Hän sai taistella, jotta sai sen sanotuksi.
"Ja et hae Teddyä. Minun pitää mennä takaisin hotellille, ilmoitan hänelle itse." Katoamistemppu tuskin oli sitä mitä Theodore halusi vaimonsa tekevän.
"Ja hän tuo koneeni ja muun takaisin hotellille."

Wren oli hetken hiljaa ja joutui todella keräämään kaiken itsehillintänsä, ettei olisi väittänyt vastaan. Lopulta hänen hartiansa rentoutuivat.
"Selvä. Jos olet varma. Ei kerrota Teddylle, mutta minä tulen saattamaan sinut."
Ei hän voisi päästää Gabriellea lähtemään yksinään.
"Missä hotellissa asutte?"

Saattamaan? Wrenillä oli töitä kolmen ihmisen tarpeisiin. Nainen vääntäytyi ylös, pakaten tavarat laukkuunsa. Hän otti vain käsilaukkunsa, jättäen tietokonesalkkunsa pöydälle.
"Mennään."

Wren odotti kärsivällisesti, että Gabrielle sai pakattua.
"Minä voin kyllä kantaa tuon, mikäli haluat", hän totesi, nyökäyttäen kohti salkkua. Nainen oli kyllä maininnut, että Teddy voisi tuoda sen jälkikäteen, mutta olihan hänelläkin kaksi kättä.

"Ei, ei tarvitse. Teddy voi tuoda sen." Hän halusi vain ulos ja miltein juoksi lopulta, saadakseen takkinsa.Vasta ulkona nainen muisti, millainen virhe se oli ollut.
"Joten, metro, bussi vai kävellen?" Taksi ei ollut vaihtoehto.

Wren vilkaisi vielä salkkua, mutta seurasi sitten Gabriellea ulko-ovelle. Hän ei ollut varautunut ulkoiluun, mutta pärjäisi kyllä. Gabrielle näytti todella voivan huonosti, joten Wren ei halunnut pitkittää lähtöä pyörähtämällä huoneensa kautta Vihreä bleiseri riittäisi hyvin.
"Jos sinusta tuntuu, että raitis ilma auttaa, voimme hyvin kävellä", nainen vastasi, silmäillen Gabriellea huolestuneesti.
"Mutta eikö taksi olisi parempi vaihtoehto?"

Gabriellen kasvot valahtivat harmahtaviksi, värin kadotessa tummalta iholta.
"Ei! Tai siis... Kävelen mieluummin." Hän alkoi vaikuttaa lähinnä hysteeriseltä.

Wren huomasi, kuinka väri pakeni Gabriellen kasvoilta.
"Hyvä, kävellään. Ehkä raitis ilma tosiaan auttaa", hän sanoi reippaasti, astui lähemmäs ja sujautti kätensä Gabriellen käsivarren alle. Hän ei ollut tavannut Teddyä, mutta oli melko varma, että mies tuskin ilahtuisi, jos hän antaisi tämän vaimon kolauttaa päänsä katukivetykseen pyörtymisen seurauksena.
"Sano vain, minne mennään."

Gabrielle vilkaisi Wreniä, hymyillen hermostuneesti. Ja mies ei todellakaan arvostaisi sitä. Etenkään, kun vaimonsa teki tällaisen katoamistempun.
"... Kiitos. Ja anteesi. Minun pitäisi olla sairaslomalla, ei töissä."

Wren tuhahti anteeksipyynnölle ja pudisti päätään.
"Raitis ilma tekee hyvää minullekin, olen istunut sisällä koko päivän. Tuntuu, että aivoni valuvat pian ulos korvasta", hän vakuutti ja väläytti Gabriellelle vinon hymynsä, kun he lähtivät kohti hotellia.
"Ja niin sinun ehdottomasti pitäisi. Sellaisia te helvetin työnarkomaanit olette", hän jatkoi naurahtaen. Pata soimasi kattilaa, hän oli paahtanut itsekin täyttä päivää siitä lähtien, kun oli aloittanut syyskuun loppupuolella. Mutta toisin kuin Gabriellella, hänellä ei ollut elämää nimeltä mies ja lapsi pyöritettävänään.
"Mitä Matthewille kuuluu?" nainen jatkoi, yrittäen ohjata Gabriellen ajatukset johonkin mukavampaan kuin huonoon oloon.

"En voi olla sairaslomalla." Gabrielle myönsi sen kerrankin ääneen.
"Hoidan ulkoministerin pr-puolen. En voi olla sairaslomalla naurettavista syistä. Ja hänelle kuuluu hyvää, ihana poika. En usko että hän täyttää pian vuoden."

Wren kurtisti kulmiaan.
"Ymmärrän, miksi sinusta tuntuu tuolta. Mutta mikä syysi sitten ikinä onkaan, sinun täytyy saada itsesi kuntoon. Puolikuntoisena paahtaminen vain pahentaa asioita, ja saatat joutua lopulta jäämään vain pidemmäksi aikaa pois töistä. Kyllä asia saataisiin varmasti järjestettyä, Charles haluaa, että hänen työntekijänsä voivat hyvin."
Kai pr-henkilöillekin pystyttiin palkkaamaan sijaisia? Gabrielle ei todellakaan voinut hyvin.
"Joko poika puhuu? Vai onko hän sitä tyyppiä, joka kävelee ensin?"
Ai helvetti, hän oli unohtanut lahjan laukkuun. No, sen voisi lähettää Teddyn mukana. Ehkä hän onnistuisi jopa tapaamaan miehen.

Gabrielle pudisteli päätään.
"Teen yhden asiakkaan kanssa töitä. Minulla ei ole kiire tai mitään. Kyse on... Lontoosta." Nainen yritti täyttää ajatukset pojallaan ja työntää kiireiset kadut mielestään.
"Ei puhu. Ja taapertaa vasta, melko huterasti."

Wren vilkaisi naista sivusilmällä, mutta tuli siihen tulokseen, että olisi parempi välttää aihetta, kun he olivat vielä kadulla. Mikä ikinä Lontoossa Gabriellea ahdistikin, sitä ei kannattanut ehkä yrittää kaivaa esiin juuri nyt.
"Kunhan Matthew pääsee vauhtiin, teillä on varmasti kädet täynnä töitä Teddyn kanssa. Minä taisin oppia ensin puhumaan, enkä ole tainnut olla hiljaa sen jälkeen..."

Gabrielle vilkaisi assistenttia.
"Jostakin syystä uskon sen. Ja meillä on pian muutenkin menoa. Meille tulee jouluna koiranpentu."

Wren virnisti.
"En vieläkään ymmärrä, kuinka Charles palkkasi minut. Mutta en valita."
Ei todellakaan. Hän heräsi joka aamu yhtä hämmästyneenä siitä, ettei löytänytkään itseään kuopalle painuneesta sängystä, tuijottamassa kosteuden laikuttamaa kattoa.
Koiranpentu. Koiranpennut olivat täydellinen, turvallinen puheenaihe.
"Oi ei, millainen? Ei kai sentään Winstonin sukulaista?"

Nainen pudisteli pehmeästi päätään. Ei, heille tulisi pitkäjalkaisempi koira.
"Ei sentään. Husky. Teddy ei tiedä. Hän on aina halunnut koiraa ja... Haluan hyv... Antaa hänelle sen."

"Oh, huskyt ovat aivan mahtavia koiria! Kovia juttelemaan, ainakin videoista päätellen."
Nykyään Wrenillä ei ollut yhtä paljon aikaa seurata suosikkisivujaan, mutta silloin tällöin unta odotellessaan hän saattoi katsoa videon tai pari. Söpöt koiravideot harhauttivat ajatuksia, niin kuin tuhiseva Winstonkin.
"Teddy ilahtuu aivan varmasti. Minä ainakin tulisin hemmetin iloiseksi tuollaisesta lahjasta. Olen muuten pahoillani. Siitä, mitä epäilin hänestä aikaisemmin."

"Ei se mitään. Minä vain... En halua että häntä syytetään tästä." Tämä ei millään tasolla ollut Teddyn syytä. Miestä ei tulisi rankaista tästä.

"Ihan ymmärrettävää. Kuten sanoin, en ole osannut lopettaa puhumista sen jälkeen, kun sen ensimmäisen kerran aloitin. Enkä aina ajattele etukäteen, mitä sanon. Oikeastaan teen niin varsin harvoin."
Ehkä Gabrielle tosiaan oli onnekas, ja hänellä oli ihana aviomies. Ja ihana lapsi. Pian ihana koirakin.

Gabrielle oli onnellinen ja hyvin onnekas. Hän ei voinut oikein itsekään käsittää onneaan. Silti he olivat tässä tilanteessa, jossa hän pelkäsi edes nukkua miehensä vieressä.
"... tiedätkö hyviä psykologeja?"

Wren ei hätkähtänyt kysymystä, vaan rypisti mietteliäästi kulmiaan.
"En voi sanoa, että minulla olisi kokemusta", hän myönsi. Psykologit olivat jotakin, joka oli tarkoitettu varoissaan oleville ihmisille. Vaikka hän olikin tienannut suhteellisen hyvin aloitettuaan ensimmäisen kerran henkilökohtaisena assistenttina, ei palkasta ollut lopulta jäänyt paljoakaan käteen.
Vaikka Wren olikin halunnut polttaa sillat takanaan ja mielellään vielä kaivaa joetkin varmuuden vuoksi syvemmiksi, ei hän ollut osannut irrottaa täysin otettaan perheestään. Hän oli saanut lyhennettyä velkoja, mutta niitä tuntui kertyvän vain lisää ja lisää.
"Tehän asuitte... Durhamissa, eikö? Newcastlesta voisi löytyäkin."

Gabrielle nielaisi ja pidätti hengitystään kun taksi ajoi ohi.
"Löytyy varmasti. En vain halua varausta paikkaan jossa ystäväni on töissä."

Wren huomasi Gabriellen jähmettyvän ja katsahti ympärilleen syytä etsien. Hän ei keksinyt ympäristöstä mitään poikkeavaa, autojen virta kulki yhtä tasaisena kuin ennenkin, ihmisiä kiirehti ohi. Ainakaan kukaan ei näyttänyt olevan lähestymässä heitä.
"Toimiiko hän psykologina?" Wren jatkoi keskustelua.
"Voin katsoa, jos löydän jotakin, kun pääsen kotiin. Laitan sinulle vaikka viestiä, jos löydän jonkun, jota on suositeltu."

Gabrielle nyökkäsi. Keiko oli varmasti mahtava psykologi, mutta hän ei halunnut puhua tästä herkälle ystävälleen.
"Toimii. En..  En jaksa itse etsiä. Kiitos."

Wren hymyili Gabriellelle jälleen vinosti. Hänen hymynsä oli aina vino. Ja sekös oli riemastuttanut hänen luokkalaisiaan alakoulussa.
"Jätä se minun huolekseni."
Tuntui hyvältä, että saattoi tehdä edes jotakin. Hänhän oli pehmenemässä, muuttuisi pian pumpuliksi koko ihminen! Hah.
"Mikä ystäväsi nimi on? Etten vahingossa päädy suosittelemaan sinulle juuri häntä."

"Keiko Darby." Gabrielle tarkensi. Hän ei muistanut missä tuo työskenteli vai pitikö omaa klinikkaansa.

"Selvä, en siis yritä ehdottaa häntä."
Wren painoi psykologin nimen mieleensä, jotta voisi myöhemmin kaivaa sen esille. Mikäli Charles ei tarvitsisi assistenttiaan välittömästi, hän voisi hoitaa homman jo tänä iltana.
Pitäisiköhän hänenkin harkita sitten, kun rahat alkaisivat riittää muuhunkin, kuin välttämättömimpään? Vaikka henkilökohtaisesti Wren olikin sitä mieltä, että vuodet tallilla olivat olleet parasta terapiaa.
Jalankulkijoiden valo vaihtui punaiseen ja Wren seisahtui odottamaan. Tavallisesti hän puikkelehti kadun yli mistä parhaiten pääsi, mutta aloitettuaan työnsä Charlesin listoilla hän oli yrittänyt parantaa käytöstään. Tuskin kukaan oli kiinnostunut vaivaisesta assistentista, mutta silti.

Gabrielle alkoi jo rentoutua hieman. Taksin pysähtyessä heidän eteensä, Gabrielle otti vaistomaisesti askelia taaksepäin suojatieltä. Paniikkikohtaus teki tuloaan.

Wren nytkähti Gabriellen mukana taaksepäin. Hän katsahti naista, ja sitten taas ympärilleen. Ei vieläkään mitään erikoista, ei vihaista hahmoa marssimassa kohti. Ainoastaan taksi.
Taas.
Wren puraisi mietteliäästi huultaan ja taputti Gabriellen kättä.
"Kohta olemme hotellilla, eikö vain? Sitten pääset hetkeksi lepäämään. Lontoon keskusta osaa olla pirun rasittava", hän puheli, tavoitellen kepeää sävyä ääneensä.

Gabrielle vilkaisi Wreniä, keskittyen hengittämään. Kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, englantilaisnaisen olemus oli ollut täynnä itsevarmuutta. Enää se ei ollut.

Jep, psykologi tekisi Gabriellelle ehdottomasti hyvää. Vaikka he eivät tunteneetkaan toisiaan kovinkaan hyvin, Wrenin teki pahaa nähdä, kuinka itsevarmuus tuntui karisseen naisesta.
"Olemme perillä aivan kohta", hän vakuutti uudelleen, ja kun valo vaihtui vihreään, lähti käytännössä taluttamaan Gabriellea tien yli. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi kertoa tämän miehelle... Mutta se ei kuulunut hänelle.

Gabrielle kompuroitsi toisen vierellä, pysähtyen hotellin edessä.
"Yövymme täällä, pärjään tästä kyllä." Pidätellystä itkusta käheä ääni tuskin vakuutti.

Wren epäröi silminnähden.
Toisaalta hän koki velvollisuudekseen noudattaa Gabriellen toivetta, mutta samaan aikaan hän ei voinut olla huolehtimatta. Mitä ihmettä hänelle oli tapahtumassa? Sen täytyi olla Winstonin syytä. Ehkä corgi oli herättänyt hänessä pitkään uinuneet tunteet, ja kohta hän alkaisi hehkua onnea ja hyvää tuulta ympärilleen.
Tuskinpa.
"Voin hyvin saattaa sinut sisälle saakka."

Gabrielle avasi suunsa, mutta jätti väittämättä vastaan. Hän antoi Wrenin saattaa itsensä huoneeseen asti. Hän kävi istumaan, peittäen kasvot käsillään. Luoja.
"Olen jo tuhlannut tarpeeksi aikaasi."

Saatettuaan Gabriellen huoneeseen Wren jäi vielä seisomaan, hieman hämmentyneesti keskelle lattiaa, ja risti käsivartensa rinnalleen.
"No hitto, älä ajattele, että tämä oli ajantuhlausta", nainen puuskahti.
"Työkavereitahan tässä ollaan, joten totta helvetissä haluan auttaa."
Hän nielaisi, yritti kiinnittää huomiota kielenkäyttöönsä.
"Mutta ihan tosissaan, pärjäätkö varmasti? Näytät... suoraan sanottuna aika kamalalta. Voin hyvin odottaa kanssasi siihen asti, että Teddy palaa hotellille."

Gabrielle nielaisi. Hän ei pärjännyt yksin nyt, kun ei edes kehdannut vaivata läheisiään.
"Wren... Tee miten haluat."

Wren puhahti.
"Hienoa. Sitten odotan täällä kanssasi", hän ilmoitti äänellä, joka kertoi, ettei hän hyväksyisi vastalauseita. Hetken hän pelkäsi olleensa liian hyökkäävä, mutta hittoako sillä oli väliä? Gabrielle oli selvästi murtumaisillaan, ties mitä nainen menisi tekemään, jos hän jättäisi tämän yksin.
Hän katsahti ympärilleen hotellihuoneessa.

Ei hän tekisi mitään, muuta kuin huutaisi epätoivoaan tyynyynsä. Ja itkisi, kovaa.
Huone oli yhden yön jälkeen siisti, mutta siellä täällä oli lapsen tavaroita. Ja huomion arvoista oni myös huone, jossa oli erilliset sängyt. Avioparilla.

Wrenin katse kierteli päämäärättömästi tavaroissa, jotka ilmiselvästi kuuluivat Matthewille. Millaistahan se oli, matkustaa lapsen kanssa? Hän oli hoitanut nuorempia sisaruksiaan näiden ollessa vauvoja ja epäili, kuinka hänen hermonsa kestäisivät, jos olisi pitänyt hoitaa lasta kodin ulkopuolella.
Nainen nykäisi bleiserinsä helmaa ja istahti sitten yhteen niistä kummallisesti muotoilluista nojatuoleista, joita hotelleissa tunnuttiin harrastavan. Sänkyjäkin näytti huoneessa olevan kaksi yhden sijaan. Lapsenko takia, niin että edes toinen sai nukuttua? Vai...
Wren yritti olla tulkitsemasta asioita liikaa.
"Voinko tehdä jotakin? Olen pahoillani, mutten ole erityisen hyvä... tällaisessa."

Gabrielle nielaisi ja katseli ympärilleen. Hän tajusi miltä sängyt varmasti näyttivät.  Helvetin kuusitoista.
"... Tämä ei ole sitä miltä näyttää."

Wren räpäytti silmiään. Helvetti, oliko hän jäänyt tuijottelemaan sänkyjä? Niin kuin joku pahuksen Sherlock, joka etsi johtolankoja kaikesta.
"En pakota sinua puhumaan, jos et halua", hän vakuutti, toivoen kuulostavansa ystävälliseltä. Kuinka ihmeessä tällaisessa tilanteessa kuului toimia? Yhtäkkiä Wren toivoi, että hänellä olisi ollut elämänsä aikana enemmän ystäviä. Joiden kanssa hän olisi voinut harjoitella kuinka toimia, kun toinen tuntuu olevan romahtamaisillaan.
"Mutta minua ei myöskään haittaa kuunnella. Vaikka suuni onkin suuri, teen parhaani pitääkseni sen ummessa, jos haluat puhua."

Ehkä hän olisi selityksen velkaa työtoverilleen. Gabrielle nousi ja käveli minibaarille - rauhoittava hörppy oli paikallaan.
"Olemme oikein onnellisesti naimisissa. Nyt on vain vaikeaa, koska minä en... Noh. Voi edes nukkua vierekkäin."

Ja se ei mitä ilmeisimmin johtunut siitä, että Teddy olisi ollut hirviö.
Pienet vihjeet yrittivät alkaa muodostaa yhtenäistä kuvaa Wrenin mielessä, mutta hän teki parhaansa ollakseen loikkaamatta johtopäätöksiin. Pitäisi antaa ihmiselle itselleen mahdollisuus kertoa, eikö niin?
Hän risti jälleen käsivartensa, kuin yrittäen fyysisesti estää itseään puhumasta ennen, kuin ehti ajatella kahdesti.
"Olen pahoillani", Wren mutisi.
"Se johtuu jostakin muusta, mitä on tapahtunut?"

"Mm. Viimeksi kun olin Lontoossa. En oikeasti sairastunut." Gabrielle joi kulauksella sen minikokoisen viskipullon tyhjäksi.  

Olikohan tällaisiin tilanteisiin olemassa opaskirjaa? Jos ei, sellainen pitäisi ehdottomasti kirjoittaa. Kirja täynnä kymmenen kohdan listoja ja etenemiskaavioita.
Sen täytyi olla jotain helvetin pahaa, todennäköisesti, että Gabrielle oli mennyt noin rikki. Hän kysyi, ennen kuin harkitsi:
"Mitä tapahtui?"

"Tapasin ystäväni töiden jälkeen ja lähdin taksilla hotellille." Ei hän pystynyt sanomaan sitä, vaikka oli kuinka vetänyt  henkeä useamman kerran. Joten, seuraavaksi minikokoinen vodkapullo.

"Tulee huono olo, jos juot noin nopeasti", Wren huomautti, muttei varsinaisesti estänyt Gabriellea. Olisiko hänen pitänyt? Kuinka? Syöksymällä sulkemaan minibaarin ovi ja nojautumalla sitten sitä vasten?
Gabrielle selvästi tarvitsi hermoilleen jotain rauhoittavaa. Tarinan päätös tuskin olisi mitään niin onnellista, kuin että 'sitten pääsin hotellille ja nukuin'.
Wren tunsi pulssinsa alkavan hakata nopeammin. Väristys kulki selkää pitkin, vaikka ehkä se oli vain ulkoilman jättämää kylmyyttä.
"Ja sitten?"

"Sitten?" Hänen olisi pitänyt olla vastuullisempi. Hän oli äiti, pienen lapsen äiti. Olkoonkin, ettei kyseinen lapsi ollut nyt hänen vastuullaan, vaan kultaisen isänsä ja vastuullisen kummisetänsä seurassa.
"Ja sen jälkeen en enää ikinä aio käyttää taksia."

Sieltä ne tulivat. Taksit, jotka olivat saaneet Gabriellen säpsähtelemään.
Wren ei enää edes yrittänyt estää ajatuksiaan laukkaamasta. Gabrielle oli lähtenyt taksilla hotellille. Nainen ei käyttäisi taksia enää ikinä.
Sormet puristuivat käsivarsien ihoon bleiserin kankaan läpi.
"Se helvetin paskiainenko..?"

Gabrielle nyökkäsi. Hän ei sanoisi sitä ääneen.
"Siksi Teddy tuli mukaani. En olisi voinut tulla ollenkaan yksin." Vuorossa oli tequila.  Gabriellella olisi pian niiden nelisenttisten pullojen jäljiltä hyvin paha olla.
"Mutta en halua jäädä pois töistä."

"Saatanan mulkku!"
Kiukku nytkäytti Wrenin pystyyn. Nainen marssi huoneen poikki, silmät tulta iskien, ja seisahtui Gabriellen vierelle. Hän laski kätensä minibaarin päällä olevalle pöytätasolle.
"Muistatko taksin numeroa? Voi helvetin helvetti, se kusipää ansaitsisi..."
Hän puri hampaita tiukasti yhteen, huulet vihan kalventamina.
"Helvetti."
Gabrielle pudisteli päätään. Hän ei edes halunnut ajatella asiaa.
"Wren..." Naisen puhe alkoi muuttua hataraksi. Niin kävi kun otti kolme vahvaa shottiin verrattavaa annosta viinaa alle kymmenessä minuutissa.
"Anna olla."

Wrenin koko keho tärisi kiukusta, jota hän koki Gabriellen puolesta.
"Kusipää", hän sähisi vielä. Tulistuminen oli hetkellisesti kadottanut huolitellun lausunnan, vahva, eteläinen irlanti tunki läpi r-kirjainten sorahduksissa. Naisen katse iski yhä kipinää, mutta hän tarttui Gabriellen käsivarteen lähes lempeästi.
"Tule, sinun on paras käydä pitkällesi. Helvetti, minunkin tekisi mieli tyhjentää baarikaappi tuollaisen jälkeen, mutta silti."
Ei se auttanut. Hän tiesi sen kyllä.

Nainen vilkaisi työtoveriaan. Häntä ei väsyttänyt. Tai väsytti, mutta ei niin että hän olisi halunnut käydä sänkyyn. Alkoholi oli parempi idea. Ainakin vielä, kun nainen pysyi jaloillaan. Hän ei ollut miltein kahteen vuoteen juonut kahta viinilasillista enempää ja nekin illan aikana.
Hän seurasi kuitenkin Wreniä, kaatuen omalle sängylleen.
"... Älä kerro Ch... Charlesille." Miten uökoministerin etunimi olikin vaikea lausua, kun kieli tuntui turvonneen jalkapalloksi?

Kiukku poltteli yhä, kun Wren talutti Gabriellen vuoteelle. Elämä oli niin helvetin epäreilua. Hän perääntyi askeleen verran ja kietoi käsivarret ympärilleen. Hän tärisi yhä.
"En tietenkään."
Vaikka ehkä Charlesin olisi ollut hyvä tietää, että Gabriellella oli tällä hetkellä vaikeaa. Voisikohan mies usuttaa jonkun sen helvetin äpärän perään?
"Haluatko, että soitan Teddylle, että tulevat Matthewin kanssa hotellille?"

Nainen pudisteli päätään. Ei miehen tarvitsisi tätä nähdä.
"Eiei, kyllä pärjään.." ainakin jos hän sammuisi pian. Nainen huokaisi, peittäen silmät kädellään.
"Ei Matthew kaipaa äitiään tällaisena."

Wren pureskeli jälleen alahuultaan.
"Ei kai niin pieni sellaisesta ymmärrä?" hän epäili. Kai äiditkin saivat olla joskus onnettomia? Hänen omansa oli ainakin ollut. Ja humalassa.
Hän kääntyi kannoillaan ja kävi täyttämässä vesilasin, jonka kanssa palasi Gabriellen luo.
"Tässä. Juo muutakin kuin alkoholia."

"Kyllä he huomaavat. Lapsi vierastaa jopa tuttua, jos hän käyttäytyy oudosti." Nainen sai jotenkin lauseet rakennettua ja vielä tuotettuakin ne. Hän huitaisi kädellä, jaksamatta nousta istumaan.
"Enkä ole ollut kertaakaan humalassa saatuani hänet. Parempi jos... Viipyvät."

Wren kurtisti paheksuvasti kulmiaan, mutta laski vesilasin yöpöydälle.
"Ehkä pitäisi kuitenkin laittaa jonkinlainen viesti? Ettei Teddy huolestu. Tai voin laittaa sen hänelle myöhemmin, kun olet saanut levätä hetken."
Eivätköhän miehet keksisi puhuttavaa, eikä Charlesilla ollut illalle sovittuna menoja.

"Hän ryntää tänne heti, jos laitan viestiä. Jos hän kuvittelee minun tekevän töitä, kaikki on hyvin." Ja siinä samassa mies myös luultavasti unohtaisi että oli luvannut olla kertomatta ystävälleen asiasta.
"Mmm... ehkä kohta." Hän ei olisi ylpeä tästä myöhemmin.


"Selvä. Kohta."
Wren perääntyi takaisin nojatuoliin, potkaisi korkokengät jaloistaan ja veti polvet koukkuun kehoaan vasten, vaikka se vaatikin hieman taiteilua kynähameen kanssa. Hän tarkisti puhelimensa - ei viestejä yllättävistä tapaamisista tai Charlesilta - ja katsahti jälleen Gabrielleen.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Se, mitä se paskiainen teki."

Vaisu, miltein surumielinen naurahdus karkasi naisen huulilta. Kaikki olivat hokeneet samaa hänelle. Kaikki, eli Veronica, Teddy ja nyt Wren. Kukaan muu ei tiennyt.
"Kaikki sanovat noin. Eikä se helpota."

Wren kietoi käsivarret sääriensä ympärille ja painoi leukansa polviaan vasten.
"... Tiedän..." hän mutisi ja yritti estää itseään pureksimasta ihoa peukalonkynnen ympärillä. Hän oli yrittänyt pitää kyntensä siisteinä nyt, kun sille oli jokin syy.
"Ei se helpota."

Humaltunut nainen ei kiinnittänyt aluksi huomiota stressaantuneeseen olemukseen. Ei ennen kuin tajusi läppäisevänsä irlantilaista sormille.
"Miksi syöt sormiasi?"

Wren sähähti, mutta lopetti hermostuneen nyppimisen.
"Se on paha tapani", hän mutisi kulmat kurtistuneina.
"Yritän lopettaa. Pureksitut kynnet eivät ole erityisen viehättävät. Charles tuskin arvostaisi."
Tuntui typerältä puhua pureksituista kynsistä, kun Gabrielle oli juuri kohdannut jotain niin hirveää. Mutta mitä he olisivat voineet asialle juuri nyt.

Ei sille voinut enää mitään. Ei viikkoja myöhemmin, kun sille ei ollut voinut mitään edes samana päivänä.
"Mutta miksi?" Sitä hän oli kysynyt. Kai? Ehkä?

Hassua, miten liikenteen melua ei juuri voinut kuulla huoneeseen. Vain hiljaisen huminan, jos tiesi, mitä kuunteli.
"Koska minua inhottaa ajatus, että jouduit kokemaan sellaista."
Oli niin kammottava ajatus, että nousi taksiin, kuten koska tahansa, ja sitten... Se oli eri asia, eikö ollutkin? Kuin silloin, jos tunsi toisen osapuolen. Silloin se oli ainoastaan omaa typeryyttä.
"Haluaisin lyödä sitä paskiaista. Mutta kun en voi, niin syön kynsiäni."

"Kyntesi ovat arvokkaampia kuin tämä. Anna olla." Ei Gabrielle halunnut Wrenin pilaavan niitä. Ei nyt, ei itsensä takia.

Wren tuhautti nenäänsä, mutta puristi kätensä nyrkkeihin, piilottaakseen kynnet. Aivan niin kuin ne olisivat voineet muuttaa mitään, ihmistä toiseksi.
"Viihdytkö Durhamissa?" hän kysyi, vaikka olisi oikeastaan halunnut käskeä Gabriellea nukkumaan vähän. Olikohan tämä saanut levättyä ollenkaan, sen jälkeen mitä oli tapahtunut?

Gabrielle oli nukkunut kyllä. Hän nukkui aivan siedettävästi yksin, mutta ei vielä muutoin. Ei hän olisi tullut, jos olisi nukkunut kotonakin huonosti.
"Viihdyn. Paljon paremmin kuin muualla. Miksi?"

Wren kohautti toista hartiaansa.
"Kunhan kysyin", hän myönsi ja avasi toisen nyrkkinsä, katsellen kynsiään.
"Minä en ole vielä löytänyt sitä paikkaa, johon tahtoisin asettua. Olen alun perin Kealkillistä, ja ennen ajattelin, että Lontoo olisi suuri ja ihmeellinen."

"Ei Lontoo oikeastaan ole. Minä en viihtynyt täällä ennenkään." Lontoo oli ollut usein paikka jossa hän kävi silloin tällöin tekemässä töitä tai sitten koetti paeta.

"Onhan täällä paljon hyvää, tietenkin. Puistot. Teatterit. Big Ben."
Elämä Kealkillissä oli ollut huomattavasti siedettävämpää, kun oli voinut keskittyä ajatukseen lähtemisestä. Hän oli lähtenyt, mutta edes kymmenessä vuodessa Lontoo ei ollut alkanut tuntua kodilta. Se pikemminkin halusi hänestä eroon, yritti työntää pois kuin jonkin vierasesineen.

"Onhan tietty. Mutta Newcastle oli koti ennen Durhamia ja Durham nyt." Ja se tuntui eniten kodilta. Siellä hän sai elää perheensä kanssa, kaikessa rauhassa, omassa talossa

Ehkä osaa ihmisistä ei ollut tarkoitettu kasvattamaan juuria, vaan liitelemään levottomana tuulen mukana.
Jostain syystä ajatus ei tuntunut niin miellyttävältä, kuin sen olisi ehkä pitänyt.
"Se on varmasti mukavaa. Että on paikka, jota kutsua kodiksi."

"Mmm, onhan se..." Kun makasi paikoillaan, otettuaan aivan liikaa, alkoi väsyttää ja puhe todella laiskistua.

Wren puraisi huultaan.
"Sinun olisi ehkä hyvä yrittää nukkua."
Gabriellen puhe alkoi jo sammaltaa melko pahasti. Ja ehkä tämän pää ehtisi selvitä hieman ennen, kuin Teddy ja Matthew palaisivat.

"mmmh, jooo.." Ei siinä kauan mennytkään, kun nainen nukahti. Onneksis e häpeä oli vielä unien päässä, eikä hän joutunut ajattelemaan sitä, miten häpeäisi seuraavan kerran Wrenin tavatessaan.

Teddy epäili, ettei ollut koskaan lähtenyt liikkeelle yhtä reippaasti kuin Wrenin puhelun säväyttämänä. Mies oli ollut hetkessä jalkeilla poika kainalossaan ja pahoitellut Charlesille hätäistä poistumistaan olkansa yli, kun oli ollut jo matkalla kohti ulko-ovea Winston jaloissa hyörien. Hän oli luvannut selittävänsä kaiken myöhemmin Charlesille. Juuri nyt hänellä ei ollut aikaa. Ei, kun Gabrielle oli hotellissa ja tarvitsi häntä. Tai edes jotakuta.
Mies pelmahti hotellille kasvot kalpeana ja kädet täristen, eikä ollut saada ovikorttia toimimaan päästäkseen sisään huoneeseen. Matthew itki kenties isänsä hädän säikäyttämänä, kun Teddy lopulta onnistui nykäisemään oven auki ja kompuroimaan sisään huoneeseen katse epätoivoisena Gabriellea etsien. Miksei nainen ollut voinut uskoa häntä ja perua työmatkaansa? Oli ollut virhe palata Lontooseen näin pian. Mies hyssytteli poikaansa silitellen toisella kädellään pian syntymäpäiviään viettävän lapsen selkää ja vilkaisi Wreniä.
”Mitä tapahtui?” Se lieni ihan hyvä aloitus, sillä Gabrielle ei näyttänyt siltä, että selittäisi yhtään mitään. Oliko nainen tyhjentänyt koko minibaarin? Teddyn teki mieli purskahtaa itkuun, lysähtää lattialle istumaan ja kiskoa Gabrielle syliin, kunnes maailmassa olisi jälleen jotakin järkeä. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten mies pakotti jalkansa kantamaan häntä sekä selkänsä pysymään suorana, ja painoi suukon pienen pojan päälaelle tuuditellessaan lasta sylissään.

Gabriellen vaivuttua uneen Wren oli yrittänyt epätoivoisesti yrittänyt päätellä, mikä olisi paras ratkaisu tilanteeseen. Mutta ihmiset eivät olleet numeroita, joita saattoi pyöritellä ja asetella, kunnes ne viimein löytäisivät oikean järjestyksensä.
Lopulta hän oli soittanut Gabriellen miehelle. Kun oli ensin repinyt kynsinauhansa piloille.
Ovelta kuuluva rapina ja sitä säestävä lapsen itku saivat Wrenin lähes hypähtämään jaloilleen, sydän rintakehästä ulos puskien. Tietenkin se oli vain Gabriellen mies. Ja heidän pieni poikansa, jolle ostettu lahja kyhjötti edelleen Charlesin virka-asunnolla, tuolin jalkaa vasten kiilatussa laukussa tablet-tietokoneen kanssa sulassa sovussa. Ehkei se ollut ollut edes hyvä idea.
Wren ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen lapsirakkaana, ei jouduttuaan kasvattamaan puolet sisaruksistaan, mutta silti pienen Matthewn itku oli sydäntäraastavaa.
"Hei. Anteeksi, kun joudut kuulemaan tästä minulta", hän pahoitteli ja vilkaisi miestä alta kulmiensa.
"Gabrielle tuli huonovointiseksi, joten ajattelin, että olisi ehkä paras saattaa hänet takaisin hotellille. Lepäämään."
Miksi hän tunsi toimineensa jollakin tavalla väärin?

”Kiitos, että sain kuulla”, Teddy torjui pahoittelut antaen katseensa valua Gabrielleen. Nainen näytti niin pieneltä ja hauraalta hotellin pehmeällä sängyllä. Hän epäili, ettei Gabrielle olisi tahtonut Wrenin soittavan hänelle. Hän puolestaan oli kiitollinen, että Charlesin assistentti oli tehnyt juuri niin.
”Ja kiitos, ettet antanut hänen lähteä liikkeelle yksin. En soisi hänen olevan itsekseen”, mies lisäsi repien katseensa irti vaimostaan, jotta saattoi tavoitella Wrenin katsetta. Tämä meni ehdottomasti pidemmälle, kuin mitä kenenkään assistentilta sopi odottaa, joten vilpitön kiitos oli paikallaan.

"Kaikki ei tuntunut olevan hyvin, mutta Gabrielle ei halunnut minun hakevan sinua paikalle. En tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt", Wren selitti ja vilkaisi miestä uudelleen. Lempeä, loppukesän vihreä.
"Luulen, että häntä alkoi ahdistaa. Olen pahoillani, jos pahensin asiaa."
Hän antoi katseensa hetkeksi kääntyä Gabrielleen, jonka oletti nyt olevan unessa. Ainakin tämän mies oli nyt paikalla, ja osaisi varmasti lohduttaa vaimoaan huomattavasti paremmin.
"Ja siitä, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt estää häntä..."
Hän heilautti voimattomasti kättään kohti minibaaria ja käänsi päätään, niin että saattoi vilkaista Teddyä silmäkulmastaan.
"Voinko tehdä vielä jotakin?"

”Teit aivan oikein”, mies vakuutti. Hän olisi toki mieluusti tahtonut sännätä paikalle heti eikä vasta sitten, kun Gabrielle oli jo kerennyt hotellille saakka, mutta se oli ollut Gabriellen päätös.
”Älä pahoittele. Kiitos, kun pidit hänestä huolta”, Teddy vastasi heilauttaen pienesti kättään, ennenkö kietoi sen takaisin Matthewn ympärille. Gabriellen estäminen oli yhtä tyhjän kanssa. Hän oli koettanut estää vaimoaan lähtemästä Lontooseen, vaan tässä he silti olivat.
”Olet tehnyt jo aivan riittämiin, neiti… Anteeksi, en millään muista nimeäsi”, mies pahoitteli kevyt häpeänpuna kalpeille poskille kohoten. Wrenin soittaessa hän oli unohtanut kaiken muun hädässään päästä vaimonsa luokse.

Jos Wren olisi ollut parempi tehtävässään, Gabrielle ei todennäköisesti makaisi tällä hetkellä vuoteessa sammuneena tyhjennettyään ensin minibaarin sisällön.
"Reynard. Wren Reynard."
Tässä tilanteessa kätteleminen olisi tuntunut hölmöltä. Miehen saapuminen oli tehnyt hänet ylimääräiseksi huoneessa, joka kuului perheelle. Hän kumartui kiireesti poimimaan nojatuolin vierelle unohtuneet korkokenkänsä ja sujautti ne jalkoihinsa, nykäisten säähän nähden aivan liian ohuen bleiserinsä helmaa suoremmaksi.
Teddy ei vaikuttanut mieheltä, joka tekisi pahaa vaimolleen. Wrenin olisi melkein tehnyt mieli pyytää anteeksi aikaisempaa olettamustaan, joka ei toivottavasti koskaan kantautuisi tämän huolestuneen, lempeänoloisen miehen korviin.
"Siinä tapauksessa minun on paras palata takaisin Charlesin luo. Toivottavasti Gabriellen vointi kohenee pian."
Tuskin, mutta niin kai kuitenkin kuului sanoa tässä tilanteessa? Wren vilkaisi vielä miehen kasvoja, olisi voinut hymyillä jos se olisi ollut hänen tapaistaan, ja suuntasi sitten kiireesti ovelle. Aviopari saisi selvittää asiansa keskenään.

”Teddy”, mies vastasi, ”mukava tavata. Näin virallisesti.” Vaikka tämä ei ollutkaan aivan se kohtaaminen, mitä hän olisi toivonut. Mies vilkaisi Gabriellen suuntaan ja huokaisi hiljaa. Naisparka. Hän olisi tehnyt mitä tahansa voidakseen ottaa edes osan vaimon kantamasta taakasta omille harteilleen. Hän todennäköisesti luuhistuisi moisen taakan alle ensimmäisellä askeleella, mutta se ei estänyt toivomasta, etteikö hän voisi helpottaa Gabriellen oloa.
”Toivotaan. Charles on varmasti täynnä kysymyksiä, mutta jos saan pyytää, anna minun kertoa hänelle”, mies vetosi pehmeästi. Tämäkin oli yksi niistä asioista, jotka eivät kuuluneet ainakaan hänen tietonsa mukaan assistenttien vastuulle.
”Turvallista matkaa”, Teddy toivotti laskien sylissään kiemurtelevan lapsen lattialle, ennenkö Matthew päättäisi pudottautua itse pää edellä alas. Taapero kampesi itsensä yllättävällä ketteryydellä jaloilleen ja tepasteli sängyn vierelle nykimään Gabriellen hihaa.

Gabrielle oli nukkunut (jos sitä saattoi nukkumiseksi sanoa) kaksikon keskustelun ohi, heräämättä edes poikansa itukuun. Nainen havahtui vasta kun poika nyki naisen hihaa, raottaen silmiään. Meni hetki keksiä missä hän oli ja mikä valuutta oli käytössä.
"Hei kulta..." Hän hipaisi poikansa poskea laiskasti. Jos Matthew oli siellä, oli Teddykin, eikä hän tiennyt olisiko valmis kohtaamaan miestään ja tuon mielipidettä.

Teddy sulki hotellihuoneen oven pehmeästi ja kääntyi palaamaan huoneen puolelle. Hän kumartui riisumaan kengät jalastaan, mutta havahtui katsomaan Gabriellea, kun kuuli naisen pehmeän äänen.
”Matthew, ei äitiä saa herättää”, mies torui pehmeästi, potkaisi kengän jalastaan ja harppoi pojan luokse. ”Antaa äidin levätä.” Hän sieppasi lapsen näppärästi syliinsä ja peruutti istumaan toiselle sängylle. Matthew kurkotteli kohti Gabriellea pienet, pyöreät kasvot tyytymättömästi kurtistuen.

Nainen nousi istumaan, hieroen ohimoaan. Hän ei tosiaan uskaltaisi nostaa poikaa syliinsä, joten Gabrielle ratkaisi asian valumalla istumaan lattialle.
"Tule vain kulta, äiti on hereillä." Hän oli vastuuton ihminen. Ei hyvä äiti tehnyt tällaista.

Teddy huokaisi ja laski pojan jaloilleen lattialle. Lapsi taapersi iloisesti jokeltaen Gabriellen luokse, mikä sai pienen hymyn vierailemaan miehen huulilla lyhyesti. Hän vastusti halua kaapata poika takaisin syliinsä. Ei Gabrielle ollut niin humalassa, että Matthew kärsisi äitinsä seurasta.
”Mikset sanonut, että tahdoit lähteä hotellille?” Mies kysyi pyyhkäisten kasvojaan kämmenellään.

Ja Gabrielle ei tosiaan aikonut muuta kuin istua lattialla poika sylissään. Hän ei itsekään luottanut nyt itseensä. Nainen piti katseensa tiukasti pojassaan - sen mitä osasi kohdistaa katsettaan.
"Halusin että voit viettää aikaa Charlesin kanssa."

”Voin viettää aikaa Charlesin kanssa koska tahansa. Älä ikinä oleta, että olisin mieluummin jossakin muualla kuin sinun rinnallasi”, mies vastasi suru silmistä heijastuen.

"Tarvitsit sitä. Näette harvoin. Ja se tuli yllättäen." Gabrielle huokaisi pehmeästi.
"Ei se ollut mitään henkilökohtaista."

”Yllättäen tai ei, tahdon silti tietää. Lupaa minulle, ettet katoa enää toiste”, mies vetosi valuen itsekin istumaan lattialle, jotta saattoi ojentaa kätensä Gabriellelle.

"Lupaan." Ei se ollut jotakin, mistä Gabrielle olisi ylpeä tai toistamassa pian.

”Kiitos”, Teddy vastasi koettaen tarttua hellästi vaimonsa käteen. ”Olisit kuunnellut minua kotona ja perunut tämän työmatkan”, hän huokaisi.

"En... En halua." Gabrielle ei halunnut luovuttaa sille ahdistukselle sisällään. Se olisi, noh, luovuttamista!

”Et voi tehdä näinkään. Tämä on kaukana terveestä”, Teddy huomautti silittäen naisen kämmenselkää.

Gabrielle puraisi huultaan.
"Tiedän. Olen huono äiti."

”Et ole”, mies vastasi päätään pudistaen. ”Mutta sinun täytyy ottaa lomaa ja käydä keskustelemassa kaikesta. Et ole huono äiti, kun pidät itsestäsi huolta.”

"Tämä ei ole itsestään huolta pitämistä. Ja en halua pettää Charlesia." Gabrielle halusi kuvitella että häntä tarvitsi joku muu kuin oma lapsensa.

”Ei niin. Sen tähden tarvitse lomaa. Ja psykologin, jonka kanssa jutella”, mies totesi. ”Charles pärjää kyllä. Sinä olet arvokkaampaa kuin se, mitä voit tehdä töissä.”

"Enkö voisi tehdä sitä ja silti olla töissä?" Gabrielle ei halunnut joutua selittelemään mitään.
"En halua jäädä vain kotiin ja... Antaa tämän häiritä."

”Et selvästi”, Teddy vastasi kulmaansa kohottaen. ”Tarvitset hetken aikaa itsellesi. Et voi vain jatkaa töiden parissa pysähtymättä hengittämään hetkeksi.”

Gabrielle huokaisi syvään, halaten poikaansa. Ei hän tiennyt mitä voisi sanoa. Teddy oli oikeassa, mutta hän ei halunnut myöntää sitä. Miksi aina muiden piti olla oikeassa?

Teddy katseli vaimoaan surumielisenä. Voisipa hän tehdä enemmän kuin painostaa naista sanoin, mutta hänellä ei ollut mahdollisuutta muuhun. Hän ei voinut tehdä mitään muuttaakseen mennyttä.
”Minä puhun huomenna Charlesin kanssa ennenkö lähdemme takaisin.”

Gabrielle kohotti katseensa mieheensä.
"Mistä?"

”Tästä”, mies vastasi heilauttaen kättään. ”Hän ansaitsee tietää, miksi katosin tänään niin hätäisesti.”

"Et puhu." Gabrielle puri huultaan. Ei. Charlesille ei kerrottaisi mitään. Jos hän jäisi lomalle, hän vaikka sanoisi Matthewilla olevan hankala vaihe tai.. Jotakin.

”Gabrielle”, mies huokaisi koettaen tukahduttaa päätään nostavan turhautumisen. ”Charles on parhaita ystäviäni. En valehtele hänelle.”

"Nyt valehtelet." Se koski häntäkin. Naista hävetti ja mieluusti hän pitäisi asian salassa.
"Et voi kertoa hänelle että tulit pelastamaan humalaisen vaimosi, jonka piti olla töissä."

”En”, Teddy pudisti päätään. ”Mutta voin kertoa hänelle, että sinä tarvitset lomaa ja omaa rauhaa, etkä ole hetkeen töissä. Hän ansaitsee enemmän kuin hätäisiä valheita.”

"Minä kerron. Et sinä." Veisikö tämä häneltä kaiken vallan määrätä itsestään?
"En halua että kävelet ylitseni." Olkoonkin että Gabrielle ei tosiaan kertoisi puoltakaan totuudesta.

”Siinä tapauksessa menemme huomenna yhdessä puhumaan hänelle.” Hän ei antaisi Gabriellen lykätä sitä enää yhtään kauempaa. Charlesin olisi kuulunut saada tietää tästä jo viikkoja sitten.

Gabrielle vilkaisi miestään miltein pahasti. Nainen ei ollut koskaan suhtautunut hyvin siihen että häntä määräiltiin, etenkään aikuisiällä.
"Miksi yhdessä?"

”En halua että menet yksin”, mies kohautti harteitaan. ”Ja haluan olla varma, että Charles ymmärtää antaa sinulle vapaata.”

"Joten tulet vahtimaan vaimoasi?" Hyvä on, jos Veronica olisi voinut, nainen olisi varmaan asettanut hänet holhouksenalaiseksi juuri nyt. Ystävä oli saanut vetää Gabriellen lääkäriin pari viikkoa sitten.

”Jos haluat ajatella sitä niin, hyvä on. Tulen vahtimaan sinua”, mies nyökkäsi. Hän näki asian enemmänkin niin, että oli tulossa tueksi ja turvaksi. Varmistamaan, ettei Gabrielle antaisi turhaan tunnetulle häpeälle valtaa ja keksisi jotakin läpinäkyvää valhetta, jolla selitellä asioita.

"En kaipaa lapsenvahtia. En sinusta enkä Veronicasta." Molemmilla oli ollut lähiaikoina vahvat mielipiteet monesta asiasta.

”Jos olisit alusta asti kertonut totuuden Charlesille, ei meidän tarvitsisi vahtia sinua”, mies huomautti päätään pienesti pudistaen.

"Ai siitä tässä on nyt kyse?" Gabrielle inahti. Ei hän voinut puhua siitä. Se oli ahdistavaa eikä nainen halunnut ajatella sitä.

”Gabrielle, rakas, mikään ei muutu, vaikka koettaisit pitää tämän salaisuutena. Se tapahtui, ja jotta voit jatkaa eteenpäin, täytyy sinun puhua siitä. Charles ymmärtää, jos pyydät sairaslomaa”, mies vetosi pehmeästi. ”Kukaan ei ajattele sinusta yhtään sen vähempää, vaikka olisit vuoden lomalla ja katsoisit vain itsesi perään.”

Gabrielle pudisteli päätään. Ei, se ei ollut jotakin mistä piti puhua.
"Ei. Korkeintaan helmikuuhun asti." Ei hän kestäisi kahta kuukautta pidempään tässä vellomista. Hän halusi vain elää normaalisti.
"Ja muuttaa se. Haluan elää kuten ennenkin."

”Katsotaan sitä sitten, kun se on ajankohtaista. Tärkeämpää on saada sinulle apua nyt”, hän vastasi. ”Jotta voit elää kuten ennenkin, sinun täytyy käsitellä tämä trauma. Sen kieltäminen ei auta lainkaan.”

"Ai nyt sinä olet psykologi?" Gabrielle niiskaisi hiljaa. Käsitteleminen ei kuulostanut houkuttelevalta. Ei ollenkaan.

”Olen aina ollut”, mies muistutti pehmeästi. ”En harjoittava psykologi, mutta alaan perehtynyt joka tapauksessa.”

"En kestä tätä. En jaksa. En halua ajatella asiaa, puhua asiasta... Haluan pikakelata takaisin omaan elämääni." Gabrielle inhosi tätä. Hän pyyhkäisi kevyesti silmakulmaansa ja painoi suukon Matthewin hiuksiin.

”Juuri sen takia sinun täytyy käydä puhumassa asiasta. Et voi pikakelata tämän läpi. Se vaatii työtä, mutta pääset vielä takaisin omaan elämääsi”, hän vakuutti sipaisten pehmeästi sormillaan naisen polvea. ”Tahdon vain, että sinun on jälleen hyvä olla.”

Gabrielle niiskaisi. Ei, hän ei itkisi nyt. Silti hän purskahti itkuun, voimatta sille mitään. Oli kamalaa kun muut olivat oikeassa, vaikka hän niin olisi halunnut noiden olevan väärässä.

Teddy siirtyi lähemmäs naista tarjoten äänettömästi hartiaansa Gabriellen tueksi, kun vaimo purskahti kyyneliin. Hän olisi niin mielellään kietonut kätensä naisen ympärille ja vetänyt tuon syliinsä, mutta hän oli pyrkinyt vastustamaan moisia mielitekoja siitä lähtien, kun Gabrielle oli ensimmäisen kerran säpsähtänyt hänen kosketustaan.
”Ei mitään hätää. Kaikki kääntyy kyllä vielä paremmaksi.”

Se pahensi tilannetta ettei Teddy edes voinut koskea häneen. Gabrielle olisi halunnut painua toisen syliin ja yrittikin muistuttaa itselleen että kaikki oli hyvin, mutta silti hän säpsähti isompaa kosketusta.
"H-haluan sen paremmaksi nyt. Heti. En halua pelätä sinuakin, vaikka vain lohduttaisit."

”Se ei tapahdu hetkessä, rakas”, mies vastasi pehmeästi. ”Mutta askel oikeaan suuntaan olisi ammattilaiselle puhuminen. Kaikki tulee kyllä kuntoon. Et pelkää minua lopun ikääsi.”

"Minä menen. Mutta en saisi rangaista sinua tästä. Et ole koskaan tehnyt mitään miksi sinua pitäisi pelätä." Teddy oli maailman lempein mies. Ainakin yleensä. Silloin kun he eivät riidelleet.

”Ei se ole mikään rangaistus”, mies vakuutti sulkien silmänsä. Oma avuttomuus sai raivon nousemaan pintaan, mutta siitä ei ollut mitään apua kenellekään. Hän saattoi huutaa, kirota ja raivota sielunsa kyllyydestä ajaessaan tallille ja sieltä takaisin. Ei kuitenkaan Gabriellen edessä. Ei koskaan naisen nähden.
”Tiedän, ettet todella pelkää minua.”

Gabrielle vilkaisi poikaansa varovasti.
"Hakisitko pupun? Näytä pupu äidille?" Gabrielle päästi pojan sylistään ja tuo lähti taapertamaan ekvyesti huojuen kohti nojatuolia, jonka edessä pehmolelu lepäsi lattialla. Gabrielle vilkaisi aviomiestään surumielisesti.
"... Ottaisitko syliin?" Hän halusi kokeilla.

Teddy seurasi pieni hymy huulillaan lapsen kulkua, mutta kääntyi nopeasti Gabriellen puoleen, kun nainen puhui.
”Tietenkin”, hän lupasi lempeästi ja ojensi käsiään vetääkseen Gabriellen hitaasti syliinsä. ”Sano heti jos tahdot että lasken irti”, mies lisäsi kiertäen kätensä kevyesti naisen siron kehon ympärille. Hyvä kun hän uskalsi edes hengittää odottaessaan Gabriellen reaktiota.

"Sanon." Gabrielle jännittyi kosketuksesta, mutta ei paennut. Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, koettaen rentoutua. Ei ollut hätää. Se oli Teddy.

Teddy nojasi leukansa vasten naisen päälakea ja veti syvään henkeä. Hän sulki silmänsä keskittyen vain nauttimaan siitä, että sai pitää Gabriellea edes hetken lähellään. Eihän kukaan tiennyt, kauanko sitä kestäisi. Tämä oli jo enemmän, kuin mitä hän oli odottanut.
”Rakastan sinua”, mies supatti painaen suukon tummien hiusten sekaan.

Nainen oli niin väsynyt ja toivoi saavansa voimia siitä edes hetkeksi. Että jaksaisi.
"Rakastan sinua niin paljon." Hän huokaisi hiljaa. Kasvot syttyivät hymyyn kun Matthew toi jokeltaen pupupehmon äidilleen, hymyillen samalla kuin tuhat aurinkoa. Mikään ei saanut naista hymyilemään kuin pienen poikansa hymy.

”Elämäni ei olisi yhtään mitään ilman sinua ja Matthewta”, mies vastasi vastustaen halua suukottaa naisen päälakea uudemman kerran. Teddy katseli onnellista lasta hymyn kera ja ujutti omat sormensa Gabriellen sormien lomaan. Hän katseli hetken vihkisormuksia pieni hymy huulillaan.
”En voi aina uskoa, että vastasit myöntävästi”, hän hymähti pienesti ja puristi Gabriellen kättä.

Gabrielle nielaisi Teddyn puristaessa hänen kättään. Hän ei vetäisi kättä pois. Se oli vain hänen miehensä. Hän vilkaisi soruksia, hymyillen hieman.
"Tietenkin vastasin."

”Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen”, Teddy vannoi. Hän katuisi montaa asiaa elämässään, mutta ei koskaan sitä, että oli pyytänyt naista vaimokseen. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo paljon aiemmin.
”Onko jotain, mitä voisin tehdä, jotta läheisyyteni ei ahdistaisi sinua niin paljoa?” Mies kysyi hiljaa haluttomana liikahtamaan, ettei vain säikäyttäisi naista kauemmaksi.

Gabrielle pudisteli päätään. Hän ei keksinyt.
"En tiedä. En tosiaan tiedä." Jos hän olisi tiennyt, hän olisi kertonut sen jo kauan sitten.

”Ei se mitään”, mies vakuutti. Ei hän ollut siihen uskonutkaan, että Gabriellella olisi vastauksia kysymyksiin, joita hän ei edes osannut kysyä. Hän toivoi, että voisi tehdä jotakin konkreettista. Vaihtaa hiustyyliä tai partavettä tai pukeutumistyyliään, ja se auttaisi naista. Mutta milloinpa mikään olisi ollut niin yksinkertaista.
”Selviämme kyllä. Kaikki palaa vielä ennalleen.”

Gabrielle räpytteli silmiään. Hän yritti olla itkemättä poikansa nähden.
"Kulta." Nainen ei tiennyt miten sanoisi sen. Miten hän muotoilisi sanansa, jotta ne tekisivät oikeutta sille, miten kiitollinen hän oli miehensä oli kestänyt tämän kaiken.
"En tiedä miten kertoisin, että arvostan sinua niin paljon."

Teddy seurasi katseellaan pienen pojan leikkiä pehmolelun kanssa. Tai yritystä vuoroin syödä ja repiä käpäliä irti, miten vain.
”Ei sinun tarvitse”, mies vakuutti. ”Tiedän sen sanomattakin.” Hän ei löytänyt sanoja kuvaamaan rakkautta, jota tunsi vaimoaan kohtaan, joten oli vain päättänyt luottaa siihen, että Gabrielle tiesi sen sanomattakin. Kai tähän päti sama?

"Haluaisin silti. Se miten kestät tämän.. En toki tiedä mitä kerrot vaikka Miyatolle tai miten käyttäydyt kun olet yksin, mutta... Olet paras tukeni. Aina. Olisin hukassa ilman sinua." Nyt ainakin.

”Se on tehtäväni”, Teddy huomautti pieni hymy huulille hiipien. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä, eikö vain?” Hän ei tosiaankaan ollut poistumassa vaimonsa rinnalta mihinkään kuin pakotettuna. Se, ettei hän tiennyt mitä tehdä auttaakseen ei ollut Gabriellen syytä, kuten ei ollut mikään tästä.
”Minun elämässäni ei olisi mitään järkeä ilman sinua. Olen tukesi nyt ja aina, ihan niin kuin sinä olet minun.”

"Silti. Se... Olet niin vahva. Rakastan sinua niin että halkean." Gabrielle katseli Teddyä silmäkulmastaan. Miten hän kaipasi tuon suudelmia ja lämpöä yöllä vieressään.
"Ja kaipaan sinua kuollakseni."

”En ole mitään sinuun verrattuna”, mies tunnusti hiljaa. Hän olisi tuupertunut taakan alle, jota Gabrielle kantoi harteillaan. Nainen oli hänen silmissään uskomattoman vahva ja rohkea, eikä mikään voisi koskaan muuttaa hänen käsitystään.
”Meillä on koko loppuelämämme aikaa. Ei ole mitään kiirettä. Rakastan sinua nyt ja aina.”

"Se ei riitä." Gabrielle olisi halunnut käyttää hyväkseen nämä hetket myös nyt. Aloittaa sen ikuisuuden jo nyt.
"Kaipaan sinua viereeni nyt. Niin että tukehdun."

”Niin minäkin”, hän huokaisi hiljaa. Hän ei tahtonut mitään sen enempää kuin voida nukahtaa vaimonsa vierellä, tervehtiä suukolla ja halata ohikulkeissa. Koskettaa hellästi keskustelun lomassa ja vetää kainaloon sohvalla elokuvan parissa.
”Mutta en tahdo, että joudut koskaan heräämään painajaiseen sen tähden, että olen liian lähellä, tai säikähdät kun kuljen ohitsesi.”

Gabrielle nielaisi. Kumpi oli pahempaa, se pakottava yksinäisyys vai hetkellinen elko? Nytkin hän oli ollut Teddyn syleilyssä ties montako minuuttia, saamatta kohtausta.
"Olen herännyt painajaisiin ilman sinua."

”Tiedän”, mies kuiskasi ääni värähtäen. Hän nukkui kenties poikansa huoneessa, mutta se ei estänyt heräämästä Gabriellen hätään ja toivomasta, että hän voisi tehdä jotakin. Mitä tahansa.
”Olen pahoillani. Tahtoisin niin kovin tehdä jotakin, mikä auttaisi, mutta pelkään, että pahennan vain tilannetta."

Gabrielle puraisi huultaan. Nainen räpytteli silmiään kiivaammin. Kuuluiko se pojan huoneeseen asti?
"... Tule nukkumaan viereen." Ei hän voisi ikuisuuksia majoittaa miestään lastenhuoneeseen ja hän kuvitteli avuttomuuden raastavan tuota.

”Rakas”, mies huokaisi hiljaa, ”oletko aivan varma, että se on hyvä idea?” Hän ei tahtonut olla syy enää yhteenkään painajaiseen, joka herättäisi naisen sikeästä unesta. Hän ei tahtonut vaimonsa säpsähtävän hänen kosketustaan, mutta niin kauan kuin Gabrielle säpsyisi, hän säilyttäisi etäisyytensä, vaikka se vaatisi kuinka paljon tahdonvoimaa ja useita kesken jätettyjä eleitä, kun hän huomaisi vasta liian myöhään jo kurkottavansa kohti vaimoaan.

"Onko siitä hyötyä, jos näen painajaisia kuitenkin ja sinäkin heräät niihin? Palveleeko se todellakaan ketään, että nukut toisessa huoneessa?" Etenkin kun hän kaipasi lakanoihin miehensä tuoksua. Gabrielle ei tiennyt oliko Teddy huomannut hänen vaihtavan välillä heidän petivaatteensa ristiin, jotta saisi mieheltään tuoksuvan peiton ja tyynyn.

”En tiedä”, mies myönsi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä auttoi ja mikä ei. Ainoa minkä hän tiesi oli se, että hän nukkuisi paremmin Gabriellen vierellä. Hän nukkui aina paremmin, kun sai vaimonsa kainaloon.
”Ehkä voimme koittaa sitä, kunhan pääsemme kotiin”, Teddy lisäsi. Hän oli huomannut, miten tyyny tuoksui toisina iltoina enemmän Gabriellelta kuin yleensä, mutta syytä hän ei ollut sille keksinyt. Kenties hänen ei tarvitsisikaan, jos hän pääsisi pian naisen viereen nukkumaan.

Gabrielle nyökkäsi pehmeästi. Hän peitti suun kädellään ja puhalsi, irvistäen.
"Hyi. Menen hammaspesulle ja suihkuun. Te pojat voitte sillä aikaa keksiä mitä syödään tänään." Eli mitä he söisivät hotellin huonepalvelusta.

”Kuulostaa suunnitelmalta”, Teddy naurahti, painoi pehmeän suukon naisen päälaelle ja laski irti Gabriellesta, jotta nainen saattoi nousta ylös. Mies houkutteli pojan syliinsä pehmolelun kera, ennenkö nousi ylös selaamaan huonepalvelun listaa. Matthewn innokas jokeltelu taukosi vain siksi hetkeksi, kun poika tunki pehmolelua suuhunsa.

Gabrielle viipyi hetken suihkussa, palaten takaisin kylpytakissa.
"Hei äidin kulta!" Nainen oli piristynyt huomattavasti. Hän kaappasi lapsen syliinsä, silittäen tuon selkää.
"Oliko kivaa kummisedän luona? Minä tiedän, koira on hassu." Ihan kuin lapsen jokelluksesta olisi saanut selvää.

Teddy seurasi hymyillen Gabriellen toimintaa Matthewn kanssa. Hän rakasti naista niin valtavasti, ettei ollut tosikaan, ja nämä hetken vain vahvistivat tunnetta. Oli ihana nähdä, miten nainen huomioi taaperon, joka jokelteli riemuissaan kaikesta saamastaan huomiosta. Hän tahtoi väittää, että jokeltelu alkoi jo muistuttaa puheen rytmiä, mutta todennäköisesti se oli vain hänen kuvitelmaansa. Epäilemättä ensimmäinen sana, mikä ikinä se sitten olisikaan, ei kuitenkaan ollut kaukana. Kenties joululahjana he voisivat kuulla pojan sanovan jotakin. Tai aloittaa uuden vuoden moisella.
"Tilasimme Matthewn kanssa pihvejä, ne kuulostivat herkullisilta", mies hymyili kammetessaan itsensä jalkeille hotellin lattialta. Hän voisi vaihtaa mukavampiin vaatteisiin puvun sijaan, jonka oli valinnut ylleen aamupäivällä.

"Kiitos rakas." Gabrielle istui alas poika sylissään. Matther oli hänen elämänsä paras joululahja, vaikka samalla työläin. Samalla hän tiesi, ettei koskaan olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi saanut Teddyn niin onnelliseksi, kuin heidän lapsensa.

Teddy hymyili Gabriellelle. Ei naisella ollut mitään syytä kiittää, jos häneltä kysyttiin. Mies kuoriutui nopeasti kauluspaidasta ja suorista housuista, etsien sen sijaan tilalle farkut ja siistin t-paidan. Hän viikkasi puvun siististi matkalaukkuun, pöyhäisi hiuksiaan pohtien jälleen niiden leikkauttamista ja kävi kylpyhuoneen puolella pesemässä kasvonsa.
”Mihin aikaan tahdot huomenna päästä kotiin?” Hän kysäisi kurkistaessaan takaisin hotellihuoneen puolelle.

"Ajoissa." Gabrielle halusi pois Lontoosta. Hän ei vain koskaan oppisi viihtymään saarivaltion ääkaupungissa. Näemmä.

”Selvä”, Teddy nyökkäsi. He voisivat lähteä ajamaan kotiin heti, kun olisivat käyneet tervehtimässä Charlesia.
”Voimme viettää rauhallista koti-iltaa.” Hyvä on, hänen täytyisi käydä tallilla, mutta sen voisi aina yrittää pitää mahdollisimman lyhyenä ja pikaisena pyörähdyksenä.

"Miten haluat. Voit myös ottaa tallilla tarvitsemasi ajan, rakas. Pärjään Matthewin kanssa kyllä." Nainen vastasi hymyillen.

”Olen mieluummin teidän kanssanne kuin tallilla”, mies myönsi helpon hymyn kera. Sen tunnustaminen ei edes kirpaissut. Hän rakasti hevosia, kuten oli tehnyt koko elämänsä, mutta hän arvosti aikaa perheensä kanssa sitäkin enemmän.

Gebrielle hymyili miehelle.
"Teddy." Nainen aloitti, mutta sulki sitten suunsa. Ei hän tiennyt mitä olisi sanonut.

”Gabrielle”, mies vastasi pehmeästi lämmin hymy huulillaan. ”Anna olla.” Hän oli tehnyt päätöksensä, eikä pyörtäisi sitä, sanoi nainen mitä tahansa.

"En ollut sanomassa tallista mitään." Nainen totesi pehmeästi. Hän ei tiennyt miten olisi sanonut asiansa.

”Oh”, mies henkäisi. Hän naurahti pienesti. ”Oletin, että olit torumassa minua töistä luistamisesta. Anteeksi.”

"En toruisi sinua sellaisesta. Nautin siitä kun olet kotona." Vaikka ehkä tässä tilanteessa sitä olisi vaikea uskoa.

”Hyvä, koska minä nautin kotona olemisesta”, mies vastasi ruskeat silmät täynnä lempeyttä. Hän ei olisi missään mieluummin kuin kotona vaimonsa ja poikansa luona.

"Minä vain..." Gabrielle nielaisi hieman. Miten sen voisi sanoa? Hän oli miettinyt sitä jo hetken.

”Niin?” Mies koetti kannustaa. Hän ei erityisemmin nauttinut siitä, ettei tiennyt mitä Gabriellen mielessä liikkui.

"Jos." Sen sanominen oli vaikeimpia asioita, mitä hänen oli pitänyt koskaan sanoa. Ja entisessä työssään Gabrielle oli sentään selitellyt kamalimpia asioita hyväksi.
"Jos tämä kestää kauan, ymmärrän jos tapaat joitakin satunnaisesti."

Teddy hymyili lämpimästi odottaessaan, että Gabrielle saisi muotoiltua ajatuksensa sanoiksi ja kakaistua ulos kurkusta. Hymy tosin valahti kasvoilta naisen sanojen myötä. Mies tunsi olonsa suorastaan typeräksi. Hän ei ollut voinut ymmärtää Gabriellea oikein.
”Voi luoja Gabrielle”, mies huokaisi haudaten kasvot käsiinsä. ”En ole tapailemassa yhtään ketään.”

Hän korjasi kiusaantuneena asentoaan.
"Ei se muuta mitään. Jos joskus... Ymmärrän silti."

”Gabrielle”, mies vetosi epätoivoisena kohottaen katseensa vaimoonsa. ”Ei ole mitään, mitä sinun tarvitsisi ymmärtää. Rakastan sinua. Minulla ei ole pienintäkään mielenkiintoa lähteä kiertelemään baareja.”

"Tiedän." Gabrielle katsoi miestään nyt suoraan silmiin.
"Jos puhutaan vuosista. En ole että kestäisit sellaista. Tai edes kymmenistä kuukausista." Hän ei voisi vaatia mieheltään sellaista.
"En vain halua kuulla mitään koskaan tai tietää mitään."

”Olet idiootti”, mies puuskahti, kiersi huoneen ympäri ja istahti alas toisen sängyn reunalle.
”Sanon tämän vain kerran, joten kuuntele ja paina se mieleesi”, hän varoitti. Hän ei kävisi tätä keskustelua uudestaan vaimonsa kanssa eikä myöskään antaisi Gabriellen kuvitella, että hän juoksentelisi ympäriinsä muiden perässä aina, kun jäisi pidemmäksi aikaa tallille tai myöhästyisi illalliselta.
”Vaikka tässä puhuttaisiin kymmenistä vuosista, en siltikään olisi juoksemassa yhtään mihinkään muualle. Minä odotan. Ei seksi ja läheisyys ole mikään välttämättömyys elämässä. Odotan niin kauan, että sinä olet valmis.”

Gabrielle räpäytti silmiään. Hän oli tainnut osua sanoillaan johonkin. Ei välttämättä syyllisyyteen, mutta johonkin, mistä Teddy ei pitänyt.
"Minä muistan." Jokin Teddyn olemuksessa kertoi, että ei kannattaisi enää ikinä sanoa mitään sellaista.

”Hyvä”, mies nyökkäsi, veti syvään henkeä ja työnsi ajatuksen pois mielestään. Gabrielle ei tarkoittanut mitään, mitä sanoi. Sillä ei ollut väliä. Kaikki tulisi kuntoon.
”Rakastan sinua”, hän lisäsi. Koputus hotellihuoneen ovella sai miehen nousemaan jalkeille ja ottamaan vastaan huonepalvelun työntämät kärryt. Hän lykkäsi setelin työntekijän kouraan, ennenkö kääntyi sulkemaan oven perässä ja tuomaan tarjoiltavat sisälle saakka.
”En vain koskaan tahdo että kuvittelet minun olevan jossakin jonkun toisen kanssa, jos soitan tulevani myöhään töistä”, mies puhui pitäen katseensa lautasissa.

Gabrielle katsoi miestään. Se oli ollut julmaa.
"Tiedän. Anteeksi." Ei hän saisi sanoa sellaista.

”Älä pahoittele”, mies lisäsi hiljaa ja työnsi kärryt sänkyjen väliin. ”Hyvää ruokahalua.”

"Se loukkasi sinua." Siksi hän pahoitteli. Ihan kuin tämä ei raastaisi miestä tarpeeksi.

”Saat anteeksi”, mies vakuutti kurkottaen hitaasti tarjottimen yli voidakseen koskettaa naisen käsivartta. Hän ei kantaisi kaunaa. Gabriellen ei ainakaan tarvitsisi enää murehtia hänen menemisistään. Tai jatkossa. Miten vain.