[Y] O' Sing Sweet Nightingale, o' sing

Lauantai 30. syyskuuta 2017 – Alkuilta

Helvetin helvetin helvetti...
Kerrankin siitä oli hyötyä, että mies asui työpaikallaan. Kisakauden hiljennyttyä kaikki olivat ilmeisesti halunneet valmennuksiin ja klinikoille, sillä jälkimmäiseksi mainittu vei tänä viikonloppuna herra van der Veenin molemmat päivät. Jättäen tuon vaimon kiroilemaan yksin kotiin, kun hän yritti leikkiä hyvää vaimoa ja tehdä töistä tulevalle miehelleen ruokaa.
”Vitun vittu!”
Nainen parahti molemmin käsin itseään tukistaen. Hän oli ajatellut ettei voisi olla niin surkea kokki, mutta melko mustaksi tummunut lohi lasisessa uunivuoassa kertoi toista tarinaa. Deirdre paiskasi senn tiskialtaaseen, parahtaen kun sai rasvaroiskeen käsivarrelleen. Hän oli vain halunnut kerrankin tehdä Julianille ruokaa, se ei voinut olla niin vaikeaa!

Kun tuntui ettei epätoivo voinut valua suuremmaksi, hän vilkaisi sitä pöydällä lojuvaa laatikkoa. Oikeastaan kolmea. Hän oli käynyt kaupassa aamupäivällä ja ostanut samalla apteekista kolme raskaustestiä. Ei hän oikeastaan tiennyt edes että miksi. Olo ei ollut erityinen, kuukautisten epäsäännöllisyydestä ti tarvinnut huolehtia. Vastahan hän oli häiden jälkeisellä viikolla käynyt poistattamassa kierukkansa, joten se oli aivan normaalia.
Irlantilaisnaisesta tuntui että hän oli ostanut ne lähinnä koska toivoi että voisi tehdä testin kerran elämässään. Ikinä ennen sille ei ollut tullut tarvetta, eikä sitä tarvetta oikeastaan ollut nytkään. Silti Deirdre halusi tehdä sen. Niin naurettavaa kuin se olikin, tallilla kiertävät puheet Julianista saivat hänet toivomaan raskautta vain enemmän. Jos hän voisi vaimona edes toteuttaa miehen toiveen isyydestä (iästään huolimatta), ehkä se sammuttaisi sen äänen hänen päässään, joka muistutti silloin tällöin hollantilaismiehen voivan vaihtaa nuorempaan.
Jos hän voisi saada edes yhden lapsen, olla hyvä äiti ja puoliksi kelvollinen vaimo, hän ehkä saisi pitää miehensä. Halusi nainen itsekin lasta, mutta enemmän miehensä takia, jonka tiesi toivovan lasta todella paljon.
”Ei se tästä parane, helvettiäkö minä tätä pitkitän. Kaksi pettymystä päivään... Raisa, en minä sinulle huuda.”
Deirdre tajusi vasta nyt, että hänen veljensä koiranpentu näyttä vähintään pelästyneeltä, kiitos naisen tunteenpurkauksien. Artemis oli pyytänyt Raisalle hoitopaikkaa heiltä, kun tuo olisi yhtälailla viikonlopun vetämässä klinikkaa sekä kilpailuissa Lontoossa. Sergei oli kuulemma Veronican luona, mutta naisella oli menoa ja nelikuinen pentu oli tarvinnut toisen hoitopaikan.
Nainen kumartui lattialle, rapsutellen pientä ja hyvin nahkaista koiranpentua hymyillen.
”Olet suloinen. Niin suloinen. Hae pallo, hae pallo. Pallo, Raisa.”
Hän heitti kumisen vinkupallon pienen matkan päähän, pyöritellen päätään. Huomasi ettei luikku koira todellakaan ollut mikään noutaja.

Irlantilaisnainen suoristautui, huokaisten samalla syvään. Ärtyneenä hän nappasi ne testit, jotka oli ostanut aivan turhaan. Aivan kuin heillä voisi käydä hyvä tuuri? Hän oli karttanut naimisiinmenoa ja alunperinkin pettänyt Julianin luottamuksen.
Miten he muka nyt voisivat saada yllättäen perheonnen? Elämä ei ollut niin reilu, ei ainakaaj heille. Kaikki oli täynnä Julianin loukkaantumista, kolaria, riitoja. Onnellisuus olisi yliarvostettua tässä elämässä.

Hän jätti testit vessaan. Kuka niitäkin muka tuijotti maanisesti ohjeessa annetun ajan, paitsi typerissä amerikkalaisissa komedioissa (joista Deirdrekin piti)? Häntä ärsytti jo valmiiksi. Odottaessaan ajan kulumista, Deirdre oli tilannut kotiinkuljetuksella sushia. Sen hän osasi, tilata ruokaa netistä. Miten Julian olikaan löytänyt niin surkean vaimon?

Kaksikerroksisen rivitaloasunnon seinistä ei pian kaikunut lisää kirosanoja, vaan epäuskoisia kiljaisuja. Tanssittuaan kerran alakerran ympäri, samalla kevyesti epäuskoisesta riemusta pomppien, nainen pysähtyi hetkeksi. Pieni whippet pyöri haltioissaan naisen jaloissa, vaikka koira ei ymmärtänytkään syytä naisen riemulle. Sitten iski se tyhjyys.
Kenelle ilmoittaa?
Hän ei halunnut kertoa Julianille tekstiviestitse eikä ainakaan kotiin tilatun noutosushin äärellä, joutuessaan myöntämään ettei osannut edes paistaa kalaa uunissa. Jos hänestä tulisi äiti näillä taidoilla, lapsi kuolisi nälkään kun pääsisi soseikään. Pitäisi opetella todellakin laittamaan ruokaa.

Päässä nakutti halu kertoa jollekulle. Osa hänestä halusi jopa avata ulko-oven ja huutaa uutisen koko Tankerville Placelle. Ainoa mikä esti häntä, oli tieto siitä että hänen aviomiehensä esimies asui heidän naapurissaan. Äidilleen hän ei halunnut ilmoittaa, sillä nainen ei kaivannut tietoa siitä, ettei koskaan tulisi tapaamaan lastenlastaan. Lopulta, kun hän ei keksinyt mitään muuta, Deirdre kirjoitti viestin kaksoselleen, haparoivin sormin.
”Hei, vannothan ettet kerro Julianille?
Ilmeisesti Artemiksella oli tauko, sillä mies vastasi hämmentävän nopeasti.
”Teimme sovinnon, mutta emme pidä juoruhetkiä teekuppien äärellä. Mitä on tapahtunut?
”Olen raskaana. Älä kerro myöskään äidille.”

Hiljaisuus. Punatukkainen nainen tuijotti puhelinta pistävästi, aivan kuin se olisi saanut vauhtia perheen keskimmäisen luiseviin sormiin. Ehkä tuolla vain oli töitä.
”Onnea. Vilpittömästi. Vai onko tämä onnittelujen paikka?”
”Saatanan idiootti. On.”

Torstai 16. marraskuuta 2017 - aamu

Julian oli karannut aikaisin aamulla hänen vierestään. Deirdre ei ollut jaksanut nousta. Mikään ei pakottanut häntä ylös sängystä ja kohtaamaan Englannin harmaata, sateista ja tuulista aamua. Äidin hautajaisten järjestely oli siirtynyt Irlannissa asuvien sukulaisten hoidettavaksi, Deirdren ilmoitettua hyvin selväsanaisesti ettei hän pystyisi siihen, sairaslomastaan huolimatta. Hän tarvitsi tämän ajan itselleen.
Vihreät silmät tuijottivat tyhjää paikkaa hänen vieressään. Hollantilaismiehen tuoma lämpö oli kadonnut jo aikoja sitten, Julianin noustua ennen aamuseitsemää. Deirdre oli melko varma että mies oli lähtenyt jo ennen seitsemää kohti Rosings Parkia. Siro käsi siveli lakanoita hetken, kunnes hän pudisteli päätään. Oli naurettavaa kaivata miestä, joka oli kadonnut työpäivän ajaksi pienen ajomatkan päähän. Hän voisi milloin tahansa soittaa miehelleen tai mennä vaikka käymään. Rapsutella kaunista tammaa, jonka aviomies oli tuonut hänelle Hollannista ja antanut omaksi.
Ehkä se kaikki johtui vain raskaushormoneista ja säästä ulkona, molemmat masensivat ja väsyttivät ihan yhtä paljon. Ei suinkaan siitä, että hän oli jälleen kerran eilen huutanut Julianille aivan syyttä, niinkin naurettavasti asiasta kuin siitä että mies oli saapunut kotiin tunnin oletettua myöhemmin. Mistä tuo olisi voinut edes tietää vaimon kaipaavan, kun Deirdre ei ollut laittanut viestiä ja kysynyt milloin tuo olisi kotona? Siitä huolimatta hän oli ensin huutanut ja vajonnut sitten naurettavaan itkuhysteriaan, mököttäen miehen kainalossa puolet illasta. Vain hän saattoi olla Julianin kainalossa ja silti mököttää miehelle.
Joko hän oli tulossa hulluksi tai sitten raskauden aiheuttamat mielialanheittelyt eivät olleet satua, vaan totisinta totta. Tietenkin sen painajaisen oli pitänyt luikerrella hänen elämäänsä, aivan kuin kolmen lapsen kantamisessa sisällään ei olisi ihan riittävästi haastetta.

Lopulta Deirdre sai noustua ylös sängystä, värähtäen kun jalat koskettivat viileää lattiaa. Hän hapuili sukat käteensä, irvistäen ajatukselle siitä miten vaikeaa sukat olisi pukea muutamien viikkojen kuluttua. Saisikohan hän enää jouluna Hollannissa sukkia itse jalkaansa, vai saisiko Julian harjoitella pukemista ja pukea vaimonsa?
Ajatus sai ainakin punapäisen naisen naurahtamaan pehmeästi. Hän pudisteli päätään pehmeästi, vetäen hiuksiaan kiinni samalla kun nousi ylös. Alakerrassa hän huomasi pöydällä lapun.
Mistä lähtien he olivat jättäneet lappuja?
Siitä lähtien kun Deirdrestä oli tullut raivohullu. Vastausta ei tarvinnut kahdesti miettiä.
- Huomenta rakas. Jääkaapissa on tuorepuuro kelmun alla ja keitettyjä kananmunia. Kofeiinitonta kahvia on kuivakaapissa, toin sitä lisää eilen. Jos tulee tarve, ylähyllyllä on levy tummaa suklaata.
En viitsinyt herättää aamulla. -
Joku olisi voinut hymyille miehen huomaavaisuudelle, mutta Deirdre huomasi itkevänsä, kun otti kaapista sen purkin kofeiinitonta kahvia. Toinen käsi laskeutui vatsalle, joka oli enää peiteltävissä vain löysillä vaatteillä. Hän ei halunnut edes ajatella, millainen pallo olisi jo jouluna.
”Voisitteko vain tulla jo ulos? Äiti olisi todella onnellinen. Ja isä varmasti myös, kun äiti ei olisi hullu...”
Deirdre huokaisi syvään, kohottaen katseen satiinisen yöpaidan peittämästä vatsastaan takaisin kahvinkeittimeen. Ainakin kahvin keittäminen sujui tänään. Aamiaista ei onneksi tarvinnut miettiä, kun hänen kultainen miehensä oli kasannut kaurahiutaleista, kreikkalaisesta jogurtista, marjoista, chian- ja pellavansiemenistä (heidän pitäisi keskustella tästä siementen käytöstä hänen ruoassaan) yöksi tekeytymään ihan tuorepuuron.
Vaikka vaimo oli illalla tehnyt jälleen selväksi, ettei mies-parkan pääsisi helpolla. Istuessaan lopulta alas hän sai pyyhkiä edelleen kyyneliä pisamaisilta poskiltaan. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen niin kultaisen miehen itselleen?

'Huomenta kulta. Kiitos aamupalasta, olet pelastajani. Anteeksi se eilinen. Olet paras aviomies.'
Hän sulki tekstiviestiohjelman puhelimestaan ja siirtyi lukemaan uutisia, samalla kun lusikoi puuroa suuhunsa. Pian puhelin piippasi viestin merkiksi, ilmoittaen siitä myös yläpalkissa. Se ei ollut Julian, tuolla oli omanlainen piippauksensa.
Artemis?
Eikö pikkuveli murjottanutkaan hänelle edelleen siitä, että Deirdre ei ollut kovin innoissaan yhteenmuutosta naisen kanssa, joka oli syksyn aikana jättänyt hänen veljensä?
'Haluaisitteko joskus Julianin kanssa tulla käymään?'
Deirdre vilkaisi kelloa, kysyvän hätääntyneenä. Oliko Artemis humalassa ennen puoltapäivää!?
'Oletko sinä humalassa?'
Ei ollut kilttiä tapaa kysyä. Mikään muu ei kyllä selittäisi miehen kysymystä, ei mitenkään päin.
'En, olen tallilla. Olin juuri miehesi valmennuksessa, hän vahvistaa sen etten ole humalassa. Ehkä, ei ollut parhaita päiviäni. Juttele Julianin kanssa.'
Siis jos miehet olivat viettäneet yli tunnin samassa tilassa, miksi helvetissä nuo eivät olleet sopineet asiasta keskenään? Deirdre haroi ponnarille huitaistuja hiuksiaan, työntäen puhelinta kauemmas.
”Saatanan itsepäiset aasit!”
Hengitä syvään. He eivät ole niin rasittavia mitä ajattelet, sinä vain suutut nopeasti. Tavallistakin nopeammin.

Lauantai 20. tammikuuta 2018 – ilta, The Avenue, Nr Ponteland

Tänään kaikki oli saatu uuteen taloon. Kolmikerroksinen omakotitalo oli hinkattu remontin jäljiltä puhtaaksi ja tuoksui pesuaineelta edelleem vaikka oli oli ollut auki koko päivän. Deirdre rakasti jo nyt uutta kotia, jossa näkyi jälleen sisustuksessa hänen rakkaan miehensä mieltymykset.
Uuteen kotiin hankittu uusi, valtava divaanisohva oli mukava maata, mutta Deirdre tunsi olonsa epämukavaksi kaikkialla.
Ehkä se johtui juuri siitä että remontoitu asunto huusi moderniudellaan Juliania. Hänen makunsa näkyisi vasta kodikkaissa huonekaluissa, sinne tänne ripotelluissa turkooseissa tavaroissa ja pienessä sotkussa, jonka hän aiheutti olemassaolollaan.
Kirjaimellisesti.
Aiheuttiko hän miehessään pelkkää huolta ja ahdistusta siitä ettei hän oikeasti halunnut olla tässä? Että hän oli mennyt kihloihin, mennyt naimisiin ja perustamassa perheen vain Julianin voitettua vuosien väsytystaistelun?
Pelkäsikö mies oikeasti että hän olisi jonakin päivänä lähdössä ja tuon pitäisi anella häntä jäämään?

Irlantilainen laski tabletin vatsansa päälle ja hieroi kasvojaan. Oli masentavaa kun vatsan päällä saattoi tasapainotella tavaraa. Pian sekin olisi ohi. Lääkärin sanojen mukaan noin kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Jos hyvä tuuri kävisi.
Tuttu tunne sisällä sai kyyneleet vierähtämään poskille.
”Huomenta.”
Deirdre mutisi kasvot kyynelistä kosteina. Kyllä, hän puhui vatsalleen. Oli se sitten hullujen hommaa tai ei, hän teki niin, koska hän välitti niistä lapsista, joita hänen miehensä ei tainnut tajuta hänen oikeasti haluavan ja rakastavan ihan yhtä paljon. Oli vain hankala vielä uskaltaa oikeasti totuttautua ajatukseen kolmesta lapsesta, kun takaraivossa nakutti pelko siitä että hän kiintyisi liian aikaisin ja menettäisi yhden.
Sen ajatteleminen ei helpottanut itkua yhtään.

Deirdre otti tabletin vatsaltaan ja laski sen sohvapöydälle. Kaikki paikat olivat täynnä pahvilaatikoita, mutta sentään huonekalut olivat jo oikeilla paikoillaan. Luojalle kiitos muuttofirmojen keksimisestä, jotta Julian ei ollut kantanut yhtään enempää laatikoita mitä oli ehtinyt kantaa lähipäivinä. Se oli ollut ajaa Deirdren hulluksi. Mies oli toipilas selkänsä kanssa, jumalauta!
Kuunneltiinko häntä koskaan?
Ei.
Miksi Julian olisi kuunnellut, tuo tiesi aina paremmin. Oli kyse mistä tahansa. Ruoanlaitosta, lasten kasvattamisesta, lastenhoitajan palkkaamisesta.

Tämä ei tosiaan auttanut itkuun yhtään.

Käsi täristen Deirdre painoi vedenkeittimen päälle ja hapuili käyttämänsä teemukin sormiinsa. Se putosi lattialle.
Särkymisen katsominen oli tavallaan terapeuttista. Mukista ei enää ikinä tulisi ehjää, hän (tai Julian töistä tullessaan, koska hän ei löytäisi rikkalapiota) lakaisisi sen pois ja heittäisi roskiin.
Kuten ehkä hänen aviomiehensä vielä heittäisi heidän avioliittonsakin, jos hän ei tekisi miestään joskus onnelliseksi.
Ehkä siksi Julian halusi niin vimmatusti vaikuttaa päätöksiin kotona. Että tuo tuntisi edes kotinsa kodiksi, kun Englanti ei ollut sitä. Itsekäs vaimo ei halunnut lähteä kauas Irlannista ja viihtyi englanninkielisessä maassa paremmin kuin Alankomaissa. Hän olisi pärjännyt sielläkin, hän puhui hollantia ja tuli toimeen miehensä sukulaisten kanssa.
Ehkä hän oli se kuppi.
Lakaisu ja roskiin.

”Luoja minä tarvitsen apua!”
Deirdre hieraisi kosteita kasvojaan, hiihtäen kupinsirujen läpi olohuoneeseen, jotta saattoi ottaa se tabletin sormiinsa. Psykologit, Newcastle.
Vapaa aika helmikuun alussa?
Kyllä kiitos, varaa.
Miksi jopa psykologin varauslomake kyseli vaikeita? Syy vastaanotolle saapumiseen? Hän oli hullu, neuroottinen ja surkea vaimo, jonka pitäisi opetella kertomaan miehelleen miten rakasti tuota ja tehdä miehensä onnelliseksi.
Yllättäen sille ei ollut pikavalintaa.

Sunnuntai 6. toukokuuta 2018 – aamuyö, Nr Ponteland, Newcastle

Silmät aukesivat hitaasti.
”Äiti tulee, äiti tulee... Ei, nuku sinä vaan.”
Deirdre tuuppasi aviomiehensä takaisin selälleen sänkyyn ja nousi itse istumaan, vetäen samalla aamutakkia päälleen. Matka aivan vieressä olevaan lastenhuoneeseen oli naurettavan pitkä. Hän sammutti itkuhälyttimen vastaanottimen kolmosten omasta huoneesta (ensimmäisen yön he olivat yrittäneet nukuttaa lapset omaan huoneeseensa ja se ei tosiaan toiminut).
”Hei, kenellä – Lottie, äiti on tässä.”
Tuntui melkein oudolta hoitaa lapsia kotona. Hän istui nojatuoliin toinen pienistä tytöistä sylissään ja hipaisi pientä poskea hymyillen.
”Saat, ihan sekunti, en ole automaatti, muru.”
Niin kärsimättömät kolmoset kyllä tuntuivat ajattelevan, että he toimivat nopeammin kuin pienten lasten arvaamaton mieli.
Pieni sohva oman talon lastenhuoneessa oli tuhannesti mukava paikka kuin sairaalan nojatuoli tai sänky.

Vaikka olo oli kuin junan alle jääneellä, kaikki oli hyvin. Hän säpsähti askelia huoneen ulkopuolella ja avautuva ovi sai vihreät silmät siristymään.
”Julian, jos et nyt painu takaisin sänkyyn, minun pitää sitoa sinut sinne ja siitä sinä et selv- oh, hei Aurie.”
Deirdre ei aikonut edes hävetä sanojaan. Aurélie oli aikuinen ihminen ja vaikka kieltämättä kovin värikäs tyttö näytti vähän hämmentyneeltä, tuo jätti asian sulavasti huomiotta.
”Tulin vain katsomaan kaipaatko apua.”
Nuori nainen puhui hiljaa ovenraosta, haluamatta häiritä.
”Tai jos tarvitset jotain.”
”... Jotain syötävää.”
Irlantilainen myönsi hiljaa ja sai belgialaisen hymyilemään. Sateenkaaren pastellisissa sävyissä hehkuva pää katosi oviaukosta ja ovi sulkeutui pehmeästi. Deirdre sai jäädä sen seinän töpselissä olevan nallenmuotoisen yövalon hämärään valoon yksin, tai no, olihan Lottie hereillä. Toistaiseksi, tytöllä oli taipumus sammua kuin saunalyhty syötyään. Niin tuo teki nytkin, jolloin hän saattoi laskea tytön sänkyynsä. Kaksi muuta nukkuivat – vielä – sikeästi.

Deirdre hiipi hiljaa lastenhuoneesta makuuhuoneeseen, otti jälleen päälle kytketyn itkuhälyttimen vastaanottimen Julianin yöpöydältä.
”Nuku vain. Menen syömään. Ei, Aurie teki. Pää tyynyyn tai minä oikeasti sidon sinut siih- en tavalla josta pidät, hävytön retale.”
Kevyt nauru karkasi naisen uupuneiksi muuttuneilta kasvoilta. Tummiin silmänalusiin ei tuntunut auttavan mikään muu ja uni ei varmasti piristänyt, vaan uuvutti lisää. Nopea suukko hollantilaisen otsalle ja paljon puhuva mulkaisu.
Sentään tällä kertaa mies totteli ja jäi nukkumaan.
Alakerrassa vastaan leijaili teen ja paahtoleivän tuoksu.
”Ei sinun olisi tarvinnut kasata oikeita voileipiä.”
”Halusin.”
Aurélie totesi myöhäisestä ajankohdasta huolimatta hymyillen ja laski lautasen sekä mukin uupuneen naisen eteen. Heillä saattoi olla myös sopimus Julianin kanssa siitä, että laihtunutta irlantilaista koetettaisiin ruokkia mahdollisimman paljon.
”Mene vain nukkumaan. Minulla on tämä -” nainen kohotti itkuhälyttimen vastaanotinta pöydältä ja haukkasi leivästä.
”- ja olen jo hereillä, joten hoidan seuraavan heräämisen.”
Pitäisi lämmittää korvikettakin, joten hän voisi hyvin valvoa alhaalla ja odottaa milloin joku kaipaisi häntä.
”Selvä. Hyvää yötä, Deirdre.”
”Hyvää yötä Aurie.”

Perjantai 25. toukokuuta 2018 – 18.45, Nr Ponteland, Newcastle

”Artemis!”
Deirdre sihahti kaksoselleen, hiljaa, ettei ääni kantautuisi yläkertaan ja herättäisi nukkuvia kolmosia. Hän ei ollut turhaan saanut noita nukkumaan, saadakseen nauttia hetken rauhasta. Ja kylään tunkeneen veljensä seurasta, vaikka Artemis ei kyllä tullut imartelevien sanojen kanssa.
”Mitä? Minä tiedän syömishäiriöistä enemmän kuin kukaan tässä perheessä.”
Mies murahti ja otti kulauksen teestään, kastaen sen jälkeen keksiä sinne. Deirdre kohotti kulmaansa. Mistä lähtien Artemis oli syönyt keksejä kuin ase ohimolla kerran vuodessa shown vuoksi.
”Älä sinä sano tietäväsi eniten.”
”Sairastin sen. Deirdre, sinä tiedät että tässä on perää. Syöt aivan liian vähän kun ottaa huomioon että katosit jo raskauden aikana ja nyt imetät. Sinä kuihdut. Ja et tosiaan ole menossa mihinkään plastiikkakirurgille. Yritäkin edes salaa.”
Mies nojautui eteenpäin ja nosti varoittavasti etusormensa osoittamaan siskoaan. Deirdre kohotti kulmiaan, nsoti teemukin huulilleen ja painoi sormen muiden kanssa nyrkkiin, taputtaen kaksosensa kättä. Siitä ei tuntenut enää selvästi sormien niveliä ja se ei näyttänyt luurangolle kuuluvalta.
Veli voi hyvin.

”Tai sinä mitä? Et sinä voi minua estää, vaikka olemme kaksosia. Kaikki ei ole sinun kontrolloitavissasi.”
Deirdre puuskahti ja tuijotti veljeään vihreät silmät leimuten. Se ei ollut Artemiksen asia, hän oli kaivannut veljeltään tukea, ei kritiikkiä.
Olisi pitänyt ettei pikkuveli kyennyt kuin kritisoimaan.
”Minä kerron Julianille.”
Hän tiesi että mies pistäisi siinä vastaan. Vaikka tuo ei ollut kontrolloivaa sorttia, aviomiehen mielipiteen oli painettava siskon vaakakupissa edes jotakin. Hollantilainen taisi olla ainoa joka voisi vaikuttaa asiaan.
”Ihan oikeasti! Artemis, emme ole enää viisi ja kantele vanhemmillemme!”
Deirdre iski kämmenensä keittiön saareketasoa vasten. Miten lapsellinen pikkuveli osasi ollakaan? Ei tuo voinut uhata tosissaan kantelevansa langolleen, kun sisko muka käyttäytyi tai puhui typeriä.
”Emme niin. Olemme nelikymppisiä, joiden molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja kantelen aviomiehellesi. Olette vajonneet niin syvälle lapsikuplaan, että epäilen huomaako hän edes. En syytä häntä, mutta helvetti, jonkun on puhuttava sinulle järkeä. Deirdre, se on naurettavaa.”
Artemis huitaisi kädellään suuressa kaaressa ja puhisi kiihtyneenä. Sisko ei tosiaankaan ollut nyt järkevä.
”Minä en ole naurettava, sinä olet hys-”
”Minä en ole hysteerinen. Sinä, Deirdre, sait kaksi kuukautta sitten kolme lasta. Kolme tervettä lasta, jumalauta, ja elät edelleen itsekin. Sinunko ainoa huolenaiheesi on ulkonäkösi? Näytät edelleen tyrmäävältä ikäiseksesi!”
Artemis pudisteli päätään. Sisko oli säilynyt hyvin. Ei ryppyjä, ei varhaisia harmaita, ei muutenkaan ikääntymisen merkkejä.
”Koska minä haluan että mieheni vielä joskus haluaa sänkyyn!”

Artemis jäätyi.
Mies tuijotti siskoaan pitkään ja hiljaisena, käden pidellessä huulille matkalla ollutta teemukia puolimatkassa. Hän nielaisi.
Deirdre suuttui kun hän sanoi kertovansa, joten Julian ei tiennyt. Se ei ollut miehen toive ja sisko ililmeisesti oletti ettei hollantilainen ilahtunut. Joten mistä tuo oli saanut päähänsä, että lanko vaatisi sellaista?
”Jos hän on puolikkaalla tavullakaan vihjaissut että hän haluaa sellaista-”
”Ei ole! Ette saatana aloita uudelleen tappelua, minulle riitti sinun itsepäinen mullittelusi jo!”
Deirdre sihisi veljelleen iiriksi. Aurie saattaisi kävellä taloon, joten oli parempi puhua kielellä jota au pair ei ymmärtäisi.
”Miksi? Deirdre miksi? Sinä olet äiti. Sinä... Eejit! Tiedät ettei meidänkään äitimme tehnyt sellaista vaan oli ylpeä lapsistaan. Mikset sinäkin ole?”
”Minä olen! Älä sinä jumalauta ikinä sano etten ole ylpeä lapsistani!”
Ennen kuin Deirdre ehti estää, käsi lävähti veljen poskeen. Poskipäistä ei enää saanut haavoja, mutta kyllä se tuntui edelleen luisevalta, vaikka ei näyttänyt niin laihalta.

Nuorempi laski teemukinsa tasolle ja tarttui siskoaan ranteesta.
”En sano. Mutta sinun pitäisi olla ylpeä kaikista mikä heihin liittyy. Sinä sait heidät itse, kykenit saamaan heidät, he ovat terveitä, olit äärettömän vahva vaikean raskauden kanssa. Jumalauta nainen, jos sinä et pian ala huolehtia itsestäsi, minä tosissani kerron miehellesi mielipiteeni.”
Oli paljon mahdollista että väsynyt Julian ei vain jaksanut taistella vaimonsa kanssa ja käytti ennemmin energiansa lapsistaan iloitsemiseen. Niin hän olisi tehnyt ja ehkä sokaistunutkin hieman sille, mikä oli normaalia ja mikä ei.
”Emme ole viisikymmentä luvulla, jossa miehet kontrolloivat vaimojaan.”
Deirdre sihisi ja koetti kiskaista kätensä pois. Artemis vain ei laskenut irti.
”Emme. Mutta olemme vuodessa 2018, jolloin aviomiehet huolehtivat rakkaista puolisoistaan ja älä edes yritä suoltaa paskaa ettei Julian rakasta sinua jos et tee sitä. Edes minä en usko sitä, ja jumalauta, minä vihasin sitä miestä melkein kaksikymmentä vuotta paskiaisena joka satutti siskoani.”
Mitä siihen sanoisi?