[Y] Be your own worst enemy

Maanantai 20. marraskuuta 2017

Hän oli kuvitellut, että aamulla ovelle pelmahtanut Gabrielle oli pahinta, mitä hänen maanantaihinsa mahtuisi. Nainen oli huutanut hänelle, haukkunut hänet - varsin syystä - aivan pystyyn ja poistunut asunnolta ovia paiskoen. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, miten nainen oli vilkaissut kelloa, noussut ylös ja harpponut yöpöydän laatikoston luokse. Etsiessään liuskaa e-pillereitään, Bex jähmettyi kesken liikkeen. Hän ei ollut tehnyt tätä eilen. Paniikki nosti päätään, kun nainen kaivoi liuskan esiin ja tuijotti suu auki todistetta siitä, että ensimmäistä kertaa kolmeen tai neljään vuoteen hän oli unohtanut pillerinsä.
Nainen romahti sängylleen haudaten kasvonsa valkoiseen tyynyyn. Hän ei onnistunut enää missään. Hetken hän vain hengitti syvään pää tyynyyn haudattuna, ennenkö raskaasti huokaisten punnersi itsensä ylös ja ulos asunnosta. Hän käveli lähimpään apteekkiin häpeä poskia polttaen ja oli tukehtua sanoihin pyytäessään jälkiehkäisyä apteekkarilta.
Eikä se ollut edes pahinta. Keski-iän ylittänyt tätihenkilö saattoi hänet takahuoneeseen, viittoi istumaan alas ja kävi läpi jälkiehkäisyn toimintamekanismin, haitat ja sivuvaikutukset. Ja sen jälkeen saarnasi, miten katumuspilleri ei ollut ehkäisyväline, ja tarjosi sen sijaan valistusta todellisesta ehkäisystä ja sen tärkeydestä. Bex vain tuijotti käsiään kykenemättä sanomaan, että tiesi tarkalleen. Hän oli kuullut saman puheen aiemminkin, mutta siitä oli vierähtänyt jo vuosia. Lopulta nainen sai kakaistua, että syynä ei suinkaan ollut välinpitämättömyys vaan puhdas unohdus pillerin ottamisen kanssa, ja niin apteekkaritädin puheeseen tuli ymmärtäväisempi sävy. Bex ei tosin vannonut, että se oli lainkaan sen parempi.

Puhelimen pirinä katkaisi apteekkarin puheen kesken. Bexin teki mieli jättää vastaamatta, mutta ruudulla välähtävä nimi ja Charlesin kuva eivät rohkaisseet moiseen toimintaan. Jos hän ei vastaisi, Charles suuttuisi entistä enemmän. Hän ei elätellyt pienintäkään illuusiota siitä, etteikö mies ollut vihainen. Gabrielle oli näyttänyt harkitsevan hänen murhaansa. Charles ei voinut olla kovin kaukana PR-edustajansa mielialasta.
”Hei, nyt ei oikein ole hyvä het-” Bex aloitti, mutta sanat hukkuivat miehen puheeseen. Hän nielaisi raskaasti, kuunteli huutoa hetken ja yritti uudestaan. ”Voinko soit-”
Ei, hän ei voinut soittaa myöhemmin, vaan Charlesin kivahdus olla hiljaa katkaisi kysymyksen kesken. Selvä. Nainen painoi katseensa kengänkärkiinsä huomaten vasta nyt, että oli kiskonut jalkaan eripariset tennarit. Mustat kengät olivat näyttäneet samalta, mutta ne eivät suinkaan sitä olleet. Toisessa jalassa oli matala musta converse ja toisessa nahkatennari. Ei ihme, että apteekkarikin oli katsonut häntä kieroon.
”Selvä”, nainen kuiskasi Charlesin päätettyä puhelun. Poskille valuvat kyyneleet saivat apteekkarin tarjoamaan hänelle nenäliinaa, kun nainen sulloi puhelimen taskuunsa ja pyyhki kyyneleet paperiin. Vaitonaisena hän kuunteli apteekkarin puheen loppuun ja otti tarjotun pillerin vastaan. Hän nakkasi pillerin kuiviltaan suuhunsa, pudisti päätään apteekkarin tarjoukselle vedestä ja nielaisi pienen hormonipommin helposti.

Se tuntui ironiselta kuvaukselta hänen elämästään. Jos kaikki muukin oli räjähtänyt käsiin, niin miksei sitä samalla vaivalla sotkisi kehonsa hormonitasapainoakin kokonaan? Hän oli yhdessä hetkessä menettänyt kaiken. Mitä enää oli jäljellä? Hän vaelsi takaisin kotiin katse eriparisissa kengänkärjissään. Hyvä ettei hän törmännyt päin katutolppaa ja seuraavana astunut auton alle, kun ei suonut ympäristölleen huomiota lähes lainkaan. Auton vihainen torvi sai hänet säpsähtämään ja Bex päätti olla ylittämättä katua tässä risteyksessä. Seuraavasta sitten. Hän kaivoi puhelimen taskustaan, selasi hetken kontaktejaan ja kyyneliä pyyhkien soitti ainoaan numeroon, joka tuntui vielä turvalliselta.

”Äiti? Bex tässä. Voitko, tuota… Voitko tulla hakemaan minua? Tarvitsen sinua”, nainen vetosi ääni särkyen, kun kyyneleet valuivat valtoimenaan poskille. ”Se on pitkä tarina. Minä… Voitko vain tulla? Hyvä. Kiitos. Olen kotona.”

Hän pakkasi nopeasti laukkuun vaatteita, keräten niitä lähinnä summanmutikassa kaappinsa hyllyiltä. Kylpyhuoneesta hän poimi mukaansa pussukan, josta löytyi kaikki tärkein, ja paikannettuaan vielä läppärinsä laturin ja lompakkonsa, nainen heilautti laukun olalleen ja suunnisti kadunvarteen odottamaan tuttua, rapaista avolavaa, jolla äiti oli luvannut tulla hakemaan hänet. Kyynelten virralle ei tullut loppua, kun hän tuijotti katua tyhjin silmin. Miten hän oli voinut mokata näin pahasti? Charlesin syytökset kaikuivat mielessä.

”Et vaarantanut vain itseäsi, vaan kaikki ympärilläsi. Olisit voinut tappaa jonkun!”

Hän olisi voinut aiheuttaa niin paljon tuhoa typeryydellään. Oli ollut luojan lykky, ettei hän ollut loukkaantunut itse kolaroidessaan autonsa. Hän olisi voinut ajaa ulos tieltä missä tahansa maantien mutkassa. Törmätä kovasta vauhdista suoraan päin puuta tai kieräyttää autoa katon kautta ympäri penkereen puolella. Hän olisi voinut tappaa itsensä tai Andrean. Hän oli laittanut niin itsensä, ystävänsä kuin jokaisen tienkäyttäjän vaaraan. Siihen verrattuna oli pientä, että hän oli törmännyt päin parkkeerattua, tyhjää autoa ja selvinnyt pienellä kolauksella, jossa oli vain pelti rytissyt.

”En ole koskaan elämässäni todistanut tällaista harkintakyvyn puutetta. Miten voit olla niin typerä? Miten voit heittää tulevaisuutesi hukkaan niin huolettomasti?!”

Bex hautasi kasvot käsiinsä koettaen pakottaa miehen äänen ulos mielestään. Hän ei tiennyt, miten oli saattanut tehdä jotakin niin typerää. Hän oli aina ottanut riskejä, mutta ne olivat olleet harkittuja riskejä. Vaarattomia, lähinnä. Hieman liikaa vauhtia lumilaudalla rinnettä alas laskiessa, haastava linja esteradalla, yksi shotti liikaa. Pieniä, harmittomia typeryyksiä.
Tämä ei ollut pientä eikä harmitonta. Tämä oli anteeksiantamatonta, itsekästä ja vaarallista. Vastuutonta ja kiittämätöntä, ja niin montaa muuta asiaa. Gabrielle oli heittänyt samat syytökset hänen niskaansa kuin Charleskin.
Molemmat olivat täysin oikeassa.

”Ei ole mitään selitystä, minkä voit antaa. Odotin sinulta niin paljon enemmän. Luotin sinuun. En ole koskaan elämässäni ollut näin pettynyt!”

Hänkin oli odottanut itseltään enemmän. Niin paljon enemmän. Jo se riitti painamaan hartioita lysyyn ja valumaan istualteen portaalle kerrostalon eteen. Hän oli pettänyt omat odotuksensa, mutta sen lisäksi hän oli pettänyt niin monta muuta ympäriltään. Charlesin sanat tuntuivat takovan takaraivossa, mikä ei lainkaan hillinnyt kyyneleitä, kun nainen painoi pään polviinsa ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän oli pettänyt Charlesin luottamuksen. Charlesin, joka oli antanut hänelle mahdollisuuden, vaikka se oli saanut monet kyseenalaistamaan miehen harkintakykyä. Charlesin, joka oli luottanut hevosensa hänelle, maksanut avokätisesti palkkaa ja varmistanut, ettei häneltä koskaan puuttunut mitään. Miehen ansiosta hän oli ensimmäistä kertaa ikinä voinut asua omillaan. Aivan täysin omillaan. Ei työpaikalla, ei vanhempiensa pihapiirissä. Hänellä oli ollut oma auto ja mahdollisuus ajaa minne tahansa. Hän oli ollut vapaa ja itsenäinen ja maailma oli ollut avoinna hänelle kaikkine mahdollisuuksineen. Yksikään vuori ei ollut ollut liian korkea kiivettäväksi.

”En voi katsoa tällaista vastuuttomuutta läpi sormieni. En voi antaa hevosiani käsiisi. Työsuhteesi on päätetty välittömästi törkeän käytöksesi tähden. Pysyt kaukana hevosistani.”

Hän nousi hoippuen jaloilleen, rutisti tiukasti kylkiään ja kompuroi avolavan luokse, joka oli pysähtynyt kadunvarteen. Hän ei saanut sanaa suustaan kurkottaen vain halaamaan äitiään vaihdekepin ylitse. Ava kietoi kätensä tyttärensä ympärille antaen Bexin nyyhkyttää vasten tuttua hartiaa niin voimakkaasti, että pienen naisen koko keho tärisi nyyhkäysten voimasta. Äidin pehmeät sanat eivät rekisteröityneet nyyhkyttävän naisen mieleen, mutta lohdullinen äänensävy auttoi rauhoittamaan Bexiä sen verran, että nainen lopulta irtaantui äidistään, pyyhki kyyneleet poskiltaan ja nyökkäsi Avaa lähtemään liikkeelle. Ava pyyhkäisi vielä pehmeästi kyyneleen Bexin poskelta käynnistäen sen jälkeen auton ja ajaen kaikessa hiljaisuudessa Greenridgeen.

-----

Hän oli käpertynyt kolmeen vilttiin vanhalle, parhaat päivänsä vuosikymmentä aiemmin nähneelle nahkasohvalle. Televisiossa pyörivä elokuva oli mennyt Bexiltä täysin ohitse, kun nainen oli vain halannut tiukasti polviaan, kiskonut vilttejä tiukemmin ympärilleen ja puristanut villaista kangasta nyrkkiinsä. Kyyneleet olivat kuivuneet jossakin välissä, eivät tosin sen tähden, etteikö häntä olisi enää itkettänyt, vaan sen tähden, ettei kyyneliä yksinkertaisesti ollut enempää. Hän räpäytti silmiään hitaasti tajutessaan, että joku istui hänen viereensä sohvalle. Nainen käänsi päätään joutuen räpyttelemään usean hetken, ennen kuin katse tarkentui vanhempaan naiseen, joka veti tyttärensä makuulteen sohvalle. Bex painoi päänsä äitinsä syliin rutistaen edelleen vilttejä kuin ne olisivat ainoa asia, joka piti naista kasassa. Ainoa asia, joka kävi enää järkeen.
Ne ja verille pureskeltu alahuuli olivat ainoita asioita, jotka pitivät hänet kiinni todellisuudessa. Hän pelkäsi, että elämä lipuisi pois sillä hetkellä, kun hän hellittäisi otteensa vilteistä. Että hän luuhistuisi painon alle, joka sai jo nyt hoippumaan allaan. Pettymys oli tunne, jota hän ei ollut tottunut kantamaan. Ei tässä mittakaavassa. Katumus heikensi perustusta, jolla hän seisoi, ja äkkiä peruskallio tuntuikin enemmän tasapainolaudalta. Pienikin virheliike, ja hän putoaisi.

”Mitä tapahtui, kultapieni?” Ava kysyi hiljaa silitellen Bexin räikeän punaisia hiuksia. Nainen veti väristen henkeä pitäen katseensa päättäväisesti televisiossa äitinsä kasvojen sijaan. Miten hän voisi koskaan selittää, mitä oli tapahtunut?
”Minä mokasin”, nainen kuiskasi kyyneleet silmissä kimmeltäen. Miten ne palasivatkin taas? Hän oli rauhoittunut hetkeksi, mutta nyt silmiä poltteli jälleen. ”Äiti, minä mokasin pahasti.”
”Ei mitään hätää kulta, ei mitään hätää. Mitä teit?” Ava jatkoi itsekin hiljaisemmalla äänellä hämärässä olohuoneessa. Bexin epätasainen, värisevä hengitys oli pitkään ainoa ääni, joka rikkoi vanhan omakotitalon hiljaisuutta.
”Vedin kokaiinia ja ajoin kolarin”, Bex tunnusti ääni kurkkuun takertuen. Hyvä kun hän sai sanat ulos niin, että niistä sai mitään selvää. Punaisia hiuksia silittänyt käsi pysähtyi kesken liikkeen, kun Ava jähmettyi paikoilleen. Bex nielaisi. ”Et voi sanoa enää mitään, mitä en olisi jo kertonut itselleni viimeisen puolentoista vuorokauden aikana.” Tai mitä hänelle ei olisi huudettu aamulla.
”Voi rakas”, Ava huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. Mitä hän voisi sanoa tyttärelleen, jonka itsesyytös tuntui synkentävän koko olohuoneen? Hän ei voinut sanoa mitään, mikä tekisi tilanteesta paremman. Eikä hän tahtonutkaan. Bex oli oikeassa. Nainen oli tehnyt virheen, eikä sitä voinut selitellä parhain päin.
”Voinko tulla kotiin?” Bex niiskaisi kesken kysymyksensä ja pyyhkäisi nenäänsä viltin kulmaan. ”Minulla ei ole mitään muutakaan paikkaa, minne mennä”, hän kuiskasi ääni väristen. ”Menetin työni enkä voi maksaa vuokraa Didille ja… äiti, minä en tiedä mitä tehdä.”
”Shh, lapsirakas”, Ava tyynnytteli itkemään purskahtanutta Bexiä. ”Tietenkin voit tulla kotiin.”

Kesti pitkään, ennenkö kyyneleet tyrehtyivät toistamiseen. Ava jatkoi Bexin hiusten silittelyä, kunnes näki, miten naisen tiukka ote vilteistä heltyi, kun uni vei naisen mukanaan. Hän huokaisi raskaasti, asettui paremmin selkänojaa vasten ja sammutti television. Naisen katse painui Bexin itkusta punoittaville kasvoille ja turvonneille silmille, ja hän pudisti pienesti päätään. Mitä hän tekisi naisen kanssa, joka tuntui kurkottelevan korkeuksiin samalla kun sahasi oksaa altaan? Hän oli toivonut, että tytär oli vihdoin saanut elämäänsä sen, mitä oli kaivannut kaikki nämä vuodet. Hetken oli näyttänyt lupaavalta - hän oli ensimmäisinä kuukausina saanut lähes päivittäisiä puheluita veronmaksusta, sähkölaskusta, vesiyhtiöstä ja tukkeutuneen keittiön viemärin aukaisusta - mutta ajan kuluessa Bex oli oppinut. Hän ei ollut enää joutunut muistuttamaan naista laskujen lähestyvistä eräpäivistä tänä vuonna, eikä ollut saanut yhtäkään puhelua, jossa Bex oli pyytänyt lisää rahaa poltettuaan kuukauden budjettinsa ennen sähkölaskun eräpäivää. Hän oli ollut ylpeä tyttärestään, joka oli tavoitellut unelmiaan rohkeudella, jota harvalta riitti. Häneltä ei ainakaan. Hän oli jättänyt kilpailun tyytyen rooliinsa ratsastuskoululla, sillä sen tulot olivat tasaiset ja varmat. Se oli ollut turvallista.
Mutta ei Bex. Bex oli kurkottanut tähtiin ja pudonnut juuri niin korkealta, kuin siinä tilanteessa saattoi odottaakin. Hänen teki mieli kietoa tytär halaukseensa ja olla koskaan laskematta irti. Samaan aikaan hän tahtoi sanoa, että tämä oli naisen omaa syytä. Kysyä, mitä ihmettä Bex oli oikein ajatellut. Miten hän oli kuvitellut toimivansa oikein. Mitä hän oli odottanut, että tapahtuisi. Ristiriitaiset tunteet toivat päänsäryn tullessaan, ja huokaisten nainen siirtyi varovaisesti pois sohvalta, peitteli Bexin paremmin viltteihin ja suunnisti kylpyhuoneeseen etsimään särkylääkettä. Hän ehtisi läksyttää Bexiä huomennakin.