[P] Sugar and Spice and...

Jokin oli muuttunut Norwood Farmilla yön aikana. Traileri oli ajettu pihaan, muutama laatikko nostettu ulos ja kannettu sitten vaivihkaa yhteen yläkerran huoneista. Kaikki oli tapahtunut yllättävän hiljaisesti, jo nukkumaan menneet olivat tuskin edes havahtuneet ääniin, elleivät sitten sattuneet olemaan erityisen herkkäunisia.
Aamulla keittiöön asteli pitkäsäärinen blondi, jonka auringonvaalentamat hiukset oli kerätty löyhälle nutturalle niskaan. Vihreän t-paidan - joka pituudesta päätellen ei selvästikään ollut hänen omansa - alta pilkistävällä iholla viipyi yhä luonnollinen rusketus.
"Huomenta!" Marigold hihkaisi aurinkoisesti, paksu, texasilainen aksentti pehmensi r-kirjaimet.

Hyvät unenlahjat omaava Wesley oli nukkunut kaiken ohi, heräten aamulla. Hän hoiti sovitusti eläinten aamuruokinnan, ängeten vasta sitten ruokkimaan itsensä. Keittiössä touhuavan miehen vanavedessä lyllersi mustavalkoinen pörröhäntä, ilmeisen toiveikkaana, kuten myös miehen olalla keikkuva fretti.
"Saatte kun olen syönyt. Jestas, sen ahneet pienet siat." Vieras ääni sai miehen kääntymään hämmentyneenä.
"Hei."

Marigold ei tuntunut huomaavan miehen hämmennystä, vaan väläytti tälle hyväntuulisimman hymynsä. Olkoonkin, että väsymys viipyi vielä hienoisina varjoina silmien alla, pitkän matkan ja aikaeron jäljiltä.
Lattia tuntui kylmältä paljaita jalkoja vasten, ja veto sai oikeastaan ihon nousemaan kananlihalle, mutta nainen ei ollut vielä aivan tottunut ilmanalan muutokseen. Hän seisahtui parin askeleen päähän miehestä - ja huomasi jonkin pörröisen ensin tämän olkapäällä, sitten jaloissa.
"Oh my God, mitä nuo ovat?" hän henkäisi ihastuneena.

Wesley olisi arvostanut varoitusta uudesta ihmisestä talossa - tosin, Knox ei aina tiennyt naisvieraistaan itsekään etukäteen - joten hän vain hymyili aavistuksen kiusaantuneena. Jokin syttyi miehen silmissä, kun nainen kysäisi hänen eläimistään.
"Olkapäälläni on Nietzsche ja tuo päärynän muotoinen pullukka lattialla on Pavlov. Nietzsche, sano hei. Hei. Hei." Kolmannella kerralla fretti nousi takajaloilleen ja heilutti etutassujaan.

"Oh wow!" Marigold henkäisi ihastuneena ja painoi sormenpäänsä hetkeksi huuliaan vasten, vaaleanvihreät silmät iloisesti siristyen.
"Erikoiset nimet! Ovatko ne sinun, vai Animal Kingdomin? Voi Luoja, te olette suloisia."
Hän käänsi katseensa etukäpäliään heiluttaneesta fretistä takaisin mieheen, jolla oli uskomattoman ystävälliset silmät.

Mies hymyili pehmeästi, vilkaisten haisunäätäänsä.
"Minun. Pavlov on uusin tulokkaani, eläinsuojasta. Ylhäällä asuu vaatekomerosani vielä kaksi kääpiösiiliä." Oli ehkä hyvä varoittaa, jos nainen asuisi täällä ja joskus erehtyisi avaamaan komeron.
"Olen Wesley, eläintenhoitaja. Pavlov, pois raksukaapilta!"

"Minä kuvittelin, että ainoastaan Knoxilla on erikoisia työntekijöitä!"
Marigold pyyhkäisi nutturalta karanneen hiussuortuvan korvansa taakse ja kallisti hieman päätään, ennen kuin ojensi kätensä miestä kohti.
"Marigold, uusi hevostenkouluttaja. Saavuin eilen illalla, olit varmaan jo nukkumassa."

"En kouluta eläimiä. Nämä ovat lemmikkejä." Ja aina välillä vilahtelivat Animal Kingdomin somekanavilla Wesleyn toimesta.
"Vau. Varmaan, menin aikaisin nukkumaan kun hoidin aamuruokinnan." Mies selitti nopeasti, astellen nostamaan lapsilukolla turvattuun keittiönkaappiin pyrkivän skunkin muualle.
"Älä koskaan jätä ruokaa vartioimatta täällä."

"Hyvä, jos emme herättäneet! Pelkäsin, että olimme liian kovaäänisiä. Vaikka onhan tämä iso talo, ja paksut seinät."
Marigold seurasi katseellaan haisunäätää, jolla näytti olevan kova into ja pulssi päästä lukittuun keittiökaappiin. Skunkki-paran päättäväisyys sai naisen naurahtamaan pehmeästi.
"God bless his heart... Nälkäinen reppana!"
Wesleyn huomautus sai hänet naurahtamaan uudelleen.
"Varoitus vastaanotettu, kiitos!"

"Pavlovilla on aina nälkä ja siksi se on ikuisella laihiksella." Mies kaatoi oman munakkaansa lautaselle ja laski lattialle koirien aktivointikupin, jossa oli muutama koirannappula ja vihanneksia. Haisunäätä änkesi tuhisten kupille tonkimaan ruokaa.
"Jos Nietzsche ei syö sitä, Pavlov haluaa sen. Täällä ei voi voittaa. Eihän haittaa jos ne ovat vapaana kun olen kotona? Otan ne kyllä tarvittaessa huoneeseeni."

"Oh, sugar, tiedän miltä sinusta tuntuu!" Marigold henkäisi skunkkiparalle. Vaikka hän ei onneksi juuri joutunutkaan vahtimaan linjojaan, fyysinen työ ja pitkät päivät pitivät mukavasti liikkeessä.
Hän käänsi katseensa Wesleyhin, pyöristi ensin yllättyneesti silmiään ja pudisti sitten päätään.
"Ei tietenkään! Minä olen tottunut eläimiin, eivät ne minua häiritse."
Hän hieraisi käsivarttaan ja värähti.
"Onko täällä aina näin kamalan kylmä?"

Wesley tulisi vielä saamaan päänsäryn pirteästä amerikkalaisesta. Knox, minkä menit tekemään?
"On. Paitsi kerran kesässä. Joten älä pidätä hengitystäsi sitä odottaessa." Mies istui alas, antaen pienen kupin lihaa.

"Voi Luoja", Marigold voihkaisi. Olihan Knox valittanut hänelle säästä muutostaan asti, mutta suoraan sanottuna nainen oli tähän asti kuvitellut, että mies oli liioitellut. Eilen illalla oli kuitenkin satanut heidän saapuessaan, ja myös alkava päivä näytti epäilyttävän harmaalta.
"Minä kuvittelin, että meillä kotona sää on vaihtelevaa, mutta täällä ilmeisesti vielä enemmän? Haittaako, jos laitan teetä?"

"Vaihtelevaa? Täällä? Jos pitää harmaan eri sävyjä vaihtelevana." Wesley hymähti, pudistellen päätään.
"Ei, en tarvitse mitään enää." Hän vain söisi ja katoaisi hetkeksi lepäämään ennen kuin jatkaisi töitä.

Marigold räpäytti hämmentyneesti silmiään, ymmärtämättä miehen vitsiä.
"Ei kai harmaan sävyissä mitään vikaa ole..? Knox sanoi, että sadekuuroihin pitää varautua, oli sitten kesä tai talvi."
Sadekin oli täällä kuulemma erilaista, vihmovaa.
Marigold asteli tiskin luo ja alkoi tutkia kaappeja. Knox oli käskenyt olla kuin kotonaan.
"Olethan syönyt tarpeeksi, muru? Te eläintenhoitajat teette niin valtavan raskasta työtä", hän huolehti samalla kun noukki kaapista paketillisen pussiteetä.

"En kutsuisi niitä suihkuja kuuroiksi." Aivan kuin vettä olisi tullut suihkupullosta tai vesiletkusta. Wesley vilkaisi naista. Amerikkalaiset...
"Olen. Ethän tosissasi aio juoda tuota?"

"Varmasti?"
Marigold pysähtyi kesken liikkeen ja kääntyi katsomaan Wesleytä, jälleen hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hän vilkaisi kädessään olevaa pakettia, jonka kylkeen oli kuvattu hehkuva auringonlasku, tai ehkä -nousu, ja vihreitä lehtiä, joilla kastepisarat leikittelivät houkuttelevasti.
"Kuinka niin? Onko siinä jokin vika?"

Wesley saattoi näyttää pieneltä, mutta todellisuudessa hän sekä söi ja nukkui kuin pieni possu.
"Se on pussissa?"

Marigold räpäytti uudelleen silmiään, katsoen Wesleytä yhä hämmentyneempänä.
"Niin..?"

"... Unohda." Jos halusi juoda jotain mikä maistui pussitetulta kompostijätteeltä, siitä vain. Ei hänen tarvinnut onneksi koskea siihen.

Vesi oli alkanut jo kiehua keittimessä ja porisi iloisesti sen reunoja vasten.
"Anteeksi, minä en tosiaan nyt ymmärrä", hän myönsi, ja väläytti sitten hämmentyneen hymyn miehelle, pyyhkäisten taas hiussuortuvaa korvansa taakse.
Isä oli tainnut joskus jupista jotakin samasta asiasta.

Ei Wesley jaksanut alkaa pätemäänkään asiasta. Hän muisti Knoxin harrastaneen saman juomista joskus, vaikka mies arvosti enemmän kahvia.
"Pavlov.... Syö kasviksesi." Mies yritti komentaa, nauraen.

Marigold vilkaisi vielä uudelleen teepakettia, mutta alkoi sitten etsiä itselleen mukia. Samalla hän löysi myös sokeripaloja, tipautti kaksi kappaletta mukiin teepussin seuraksi ja laittoi loput takaisin kaappiin, muistaen, ettei ruokaa kannattanut jättää näkyviin.
Hän pysytteli hiljaa tasan sen ajan, joka kestä kaataa kiehuvaa vettä mukiin.
"Joten, Wesley - saako sinua sanoa Wesiksi? - miten kauan olet työskennellyt täällä?"
Marigold nojautui tiskiä vasten odotellessaan teen hautumista.

Wesley käänsi katseensa naiseen, samalla kun hätisteli munakastaan havittelevaa frettiä kauemmas.
"Saa sanoa. Heinäkuusta asti."

Marigold oli jo ehtinyt unohtaa aikaisemman hämmennyksensä teetä koskien ja hymyili jälleen säteilevää, hampaat paljastavaa hymyään. Kuin hammastahnamainos.
"Ihanaa!" hän totesi, aivan kuin Wesleyn lyhentäminen Wesiksi olisi tehnyt hänestä maailman onnellisimman naisen.
"Olet sitten varmaankin jo kotiutunut hyvin?"

"Olen. Olen asunut Englannissa suurimman osan elämästäni." Ei hänen varsinaisesti siis tarvinnut edes kotiutua. Sen kummemmin.

"Täällä... Northumberlandissa?" Marigold kysyi päätään kallistaen, samalla kun kiepautti ajatuksissaan vaalean suortuvan sormensa ympärille. Hän vilkaisi teekuppiaan ja etsi itselleen pikkulusikan, jolla kalastaa teepussi pois.

"En juuri täällä, Englannissa kuitenkin." Miten hän pärjäisi näiden puheliaiden kämppisten kanssa? Miehen katse seurasi Pavlovia, näädän löntystäessä kohti yläkertaa. Ilmeisesti se sai uudesta ihmisestä tarpeekseen ja kaipasi tilaa käsitellä asiaa.

Marigold ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä lukemaan vihjeitä siitä, että toinen olisi saattanut haluta vain istua rauhassa paikoillaan ja nauttia aamupalaansa puhumatta mitään.
"Oh? Missä päin sitten?" nainen tiedusteli vilpittömän uteliaasti, onnistui onkimaan teepussin ylimääräiselle tasetille ja pyöräytti lusikkaa vielä mukissaan, jotta sokeri olisi sekoittunut tasaisesti.

"Chesterin liepeillä." Wesley tunsi inhon sisällään sitä teepussia kohtaan. Hyi. Ei tuollaista vain voinut tehdä.
Ja silti hänen asuintoverinsa tekivät.

Suoraan sanottuna Marigoldilla ei ollut aavistustakaan siitä, missä päin Britanniaa Chester tarkalleen ottaen sijaitsi, mutta hän hymyili joka tapauksessa Wesleylle.
"Ihanaa."
Muki mukanaan nainen tassutteli pöydän ääreen ja veti itselleen tuolin. Hän istahti alas ja nosti jalat kehoaan vasten, suojellakseen paljaita jalkojaan vedolta.
"Kuinka sinusta tuli eläintenhoitaja?"

Wesley hymyili laiskasti.
"Halusin vaihtelua ja työskennellä eläinten kanssa. Laboratorion sijaan."

Marigold kupersi sormet teemukin ympärille ja nautti lämmöstä kämmeniään vasten.
"Oh?" hän äännähti kiinnostuneesti ja katseli Wesleytä mukinsa yli, pää hieman kallellaan, niin kuin hölmö pieni perhoskoira.

"Opiskelin aiemmin biologiaa." Wesley vastasi hymyillen. Hyvä on, hän saattoi näyttää juuri siltä nörtiltä joka vietti kaiken aikansa yliopiston laboratoriossa tai kirjastossa.
"Kyllästyin."

"Niinkö?"
Marigoldilla tuntui olevan valtava tarve täyttää jokainen tyhjä rako keskustelussa, jos ei muuten, niin tyhjillä kysymyksillä tai hymähdyksillä. Aivan, kuin jotain olisi voinut romahtaa, ellei keskustelu soljunut eteenpäin kuin vuolas virta tulvan jäljiltä.
"Oletko sinä maatyyppiä?"

Wesley rapsutteli olalleen kiivennyttä frettiä, hymyillen hieman.
"..Maatyyppiä?" Mitä tuo horisi? Jos mies itse oli joskus sekava, ei Marigoldiksi esittäytynyt nainen ollut ainakaan parannus.

Marigold hymyili, selvästikään ymmärtämättä miehen hämmennystä.
"Niin. Ajattelin, kun sanoit kyllästyneesi laboratoriotyöskentelyyn ja vaihtaneesi käytännönläheisempään työhön."
Hän puhalsi varovasti höyryä kuppinsa päältä ja hörppäsi. Sitruunainen maku, ei kovin voimakas. Hieman tunkkainen, mutta menetteli aamusta.

"Ei. Opiskelin ihan muuta." Solubiologiasta ja tutkimuksesta eläintenkouluttajaksi. Vanhemmat jaksoivat nurista asiasta edelleen.

Marigold räpäytti silmiään hieman hämmentyneestä ja otti uuden kulauksen teestään.
"Milloin olet syntynyt?" hän jatkoi, laskien mukia pitelevät kätensä lepäämään pöytää vasten. Katse hakeutui hetkeksi frettiin, joka kyykötti paikallaan.
"Voi Luoja miten suloinen sinä olet!"

"1991." Ei hän sen vanhempi ollut, mutta Wesley ei ollut opiskellut kauaa haluamaansa alaa. Ei todellakaan. Sivusilmällä hän vilkaisi Nietzscheä, joka kipitti sukkelana karvamatona pöydälle ja kiipesi naisen olalle.

Marigoldin kasvoille kohosi ihastunut hymy, kun fretti kiipesi hänen olkapäälleen, eikä hän tuntunut hermostuvan lainkaan eläimen läsnäolosta. Kynnet kutittivat paitakankaan läpi.
"Oh, muru, sinä olet ihana", hän henkäisi, venyttäen sanan alkua niin että se kuulosti pikemminkin iiiihanalta.
"Hermostuuko se silittämisestä?"
Marigold saattoi vaikuttaa hölmöltä, mutta eläinten kanssa touhuamiseen hän oli tottunut.
"Entä syntymäpäiväsi, Wes?"

Natsilepakko: Mitä Marigold hänen syntymäpäivälläämn teki?
"Ei. Leuan alla on yksi lempipaikoista. N rakastaa kaikkiea, Pavlov saattaa pahastua vieraan ihmisen liiallisesta seurasta." Kuten haisunäähdän poistumisesta oli huomattu.
"31. joulukuuta."

"Oh, sugar..." Marigold kehräsi fretille matalalla, rauhallisella äänellä. Ihmisten kanssa keskustellessaan hänen puheeseensa eksyi innostuneita vingahduksia ja loppuheittoja, mutta eläimet olivat eri asia. Hän kohotti kättään ja antoi fretin tottua siihen ennen kuin rapsutti tätä kokeilevasti mainitusta lempipaikasta.
"Oi, kauris siis! Ja vuohi."
Marigold ei irrottanut katsettaan eläimestä olkapäällään.
"Voi muru, sinun täytyy muistaa pitää huolta jaksamisestasi. Ettet työskentele liikaa, te olette sille niin hirvittävän herkkiä."

Oli hankala pysyä kartalla siitä kenelle Marigold edes puhui suurimman osan ajasta. Wesley toivoi ettei adoptoisi puheeseensa naisen amerikkalaistyylisyyttä. Murut, mussukat, hunajat ja sokerit saisivat hänet kuulostamaan naurettavalta. Valitettavasti Wesley myös oli herkkä puhetavan vaikutteille.
"Minun? En minä tee liikaa töitä." Hyvinhän hän jaksoi. Oli aikaa vielä opettaa Nietzschelle typeriä temppuja.

"Se on hyvä, mutta sinun täytyy pitää huolta itsestäsi", Marigold totesi, vilpittömän huolissaan miehen jaksamisesta.
"Kauriilla on paha tapa tehdä liikaa töitä ja uuvahtaa. Ja Knox osaa olla varsin vaativa, God bless his heart. Täytyy muistaa myös levätä."
Kunhan hän vain saisi tavaransa purettua, niiden joukossa pitäisi olla myös sopivia kristalleja.
"Onko sinulla tyttöystävää?" hän jatkoi sitten suoraan tapaansa.

Englantilaisittain kohtelias, mutta mieluummin asiat itsellään pitävä Wesley halusi kiivetä seinille. Olisiko Knox voinut varoittaa? Tai oli varmaan mies jotakin sanonut, mutta Wesleyllä oli erinomainen kyky unohtaa asiat, joita hänen ei tarvinnut tietää.
"Osaan kyllä. Olen aikuinen mies." Eikä Knox ollut kohtuuton, vaikka vaativa olikin. Mies siristi niitä ystävällisyyttä hohkaavia silmiään.
"Ei."

Herttainen, texasilaisilla stereotypioilla kuorrutettu Marigold ei edes voinut kuvitella, että hänen suora lähestymistapansa saattaisi aiheuttaa henkistä kiemurtelua.
"Ei se aikuisuutta katso, muru. Olen nähnyt yhden sun toisen aikuisen kuukahtavan työtaakkansa alle", Marigold huolehti.
"Poikaystävää sitten?"
Sitä se todellakin aiheutti.
"Wesley." Ei muru. Ei kulta, sugar, hanimöppispuppelimupsupöö.
"Ei! Miksi kysyt?"

Nyt Marigold käänsi katseensa hämmentyneenä mieheen.
"Niin, muistan kyllä. Se on kaunis nimi", hän vakuutti hymyillen, kuin olisi luullut miehen vain olettavan hänen unohtaneen nimensä.
Hän räpäytti silmiään, ymmärtämättä tämän kysymystä.
"Minä halusin tietää. Kannattaa ehkä etsiä härkää tai neitsyttä, vaikka eihän se koskaan varmaa ole. Joskus vastakkainenkin merkki voi toimia aivan ihanasti!"

Wesley raapi hämmentyneenä niskaansa.
"Mitä?" Mistä Marigold päätteli hänen etsivän ketään? Siis mistä tuo nainen oli kaivettu? Apua.
"En minä etsi mitään."

"No mutta tulevaisuudessa", Marigold huomautti ja hörppäsi pöydälle unohtuneesta mukistaan. Jestas, teehän jäähtyi täällä hirvittävän nopeasti.
"Mutta ei se tosiaankaan niin vakavaa ole. Esimerkiksi Knox ja minä olemme molemmat kaloja, mutta toimimme silti loistavasti yhteen. Se on niin monen tekijän summa!"

"Uh.. Sepä..." Wesley ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän oli mieleltään kuitenkin kovin analyyttinen, eikä ollut koskaan perehtynyt sellaiseen asiaan kuin horoskoopit.
"Sepä kiva teille."

Marigold hymyili aurinkoisesti. Jälleen hammastahnamainos.
"Eikö vain? Tarkoitan vain sanoa, että ei kannata tuijottaa karttoja liian tarkkaan, muuten saattaa jäädä ihania ihmisiä tapaamatta."

"Mitä karttoja?" Miksi hän edes kyseli? Marigoldin selityksessä oli sitä vähemmän järkeä, mitä enemmän naista kuunteli. Hullu amerikkalainen.
"Ja ei, kiitos, en halua mitään vinkkejä ihmisten tapaamiseen. Pärjään hyvin näin."

"Horoskooppikarttoja."
Marigold kallisti hämmästyneenä päätän Wesleyn vakuuttaessa pärjäämistään. Hän ei osannut ottaa sitä vihjeenä siitä, että ehkä aiheesta ei kannattaisi puhua enempää, vaan mieluummin siirtyisi johonkin turvallisempaan. Kuten säähän.
"Niin moni muukin asia kuin aurinkomerkki vaikuttaa... Kalat ja kauriskin tulevat muuten hyvin toimeen keskenään. Kuinka teillä menee Knoxin kanssa?"

Wesleyn suu loksahti auki. Siis.. Mitä? Mitä? Hän oli herännyt ennen kuin kukko edes raotti silmiään ja tätä oli hänen aamiaisensa?
"Ihan kivasti. Ehkä minun pitäisi mennä lepäämään hetkeksi.."

"Mukava kuulla!" Marigold ilahtui, mutta kun Wesleyn puhe siirtyi lepäämiseen, hänen kasvoilleen kohosi taas huoli, vaaleat kulmakarvat kurtistuivat ja vihreät silmät tutkivat miehen kasvoja.
"Väsyttääkö sinua usein aamuisin? Ehkä et nuku tarpeeksi. Millaisesta ruuasta pidät? Voisin kokata tänään, kunhan palaan tallilta."

Ei pyhä helvetti! Wesley haroi hiuksiaan kevyesti.
"Ei. Se on vain tapa, silloi jaksan paremmin. Ei kiitos, voin tehdä ruokaa ihan itse."

"Riittävä lepo on tärkeää", Marigold myönteli hyväksyvästi. Varsinkin kauriille, jotka saattoivat uuvuttaa itsensä työtaakkansa alle.
"Oletko varma? Ei siitä olisi lainkaan vaivaa."

Wesley naksutti kieltään, mikä sai paikkoja tutkineen fretin kipittämään miehen olalle. Se saisi tulla myös huoneeseen.
"Sanoit sen jo. Ja olen, todellakin varma."

Hämmennys palasi Marigoldin kasvoille, ja hän kietoi sormiaan tiukemmin jo viilentyneen teemukin ympärille.
"Oh, jos olet varma. Mutta minä laitan mielelläni ruokaa, joten se ei olisi ollut lainkaan vaivaksi", hän vakuutti uudelleen ja vilkaisi miestä pää jälleen kallistuen.

Wesley ei oikein tienny mitä olisi sanonut. Hän hymyili pehmeästi, silmät ystävllisyyttä loistaen ja karkasi yläkertaan.

Marigold jäi yksin vieraaseen keittiöön, jonka lattia hohkasi kylmää. Hän katsahti ulos ikkunasta ja sitten taas teetään, joka olisi ollut jo liian haaleaa jopa kylpyvedeksi.
Hymyile.
Nainen nousi ylös, tyhjensi ja tiskasi mukinsa ja siivosi jälkensä, odotti hetken ja suuntasi sitten lopulta yläkertaan huoneeseen, jonka ikkuna vinkui ja jossa pahvilaatikot odottivat purkamistaan.

Hoidettuaan päivän velvollisuudet Wesley oli tehnyt ruokaa ja jumiutunut keittiöön läppärin kanssa. Acerin tietokoneen vieressä oli pöytällä puoliksi syöty lautasellinen salaattia, perunamuusia ja makkaraa. Tänään hän ei ollut jaksanut panostaa, huomenna sitten. Pavlov oli käpertynyt keittiön nurkkaan nukkumaan, Nietzsche oli kadonnut oletettavasti nukkumaan yläkertaan omaan petiinsä.

Myös Marigold oli palannut tallilta. Hän asteli keittiöön, hiukset vapaina ja yhä suihkun jäljiltä kosteina, ja hymyili ilahtuneesti nähdessään miehen.
"Hei, Wes!"
Tällä kertaa nainen oli varautunut paremmin vetoisaa huonetta varten pukemalla päälleen useamman kerroksen vaatteita. Kirkkaanvioletin, liehuvahelmaisen mekon päälle hän oli vielä vetänyt liian suuren, mustan neuletakin, joka sekin näytti Knoxin vaatekaapista lainatulta.
"Kuinka päiväsi on sujunut?"

Olivatkohan nuo kaksi yhdessä, vai kävikö nainen muuten vain Knoxin vaatekaapilla? No,ei se ollut hänen asiansa.
"Ihan kivasti."

"Mukava kuulla! Mitä kaikkea teit?"
Marigold käveli jääkaapille ja nosteli muutaman paketin esille ennen kuin sulki oven. Hän oli käväissyt kaupassa samalla kertaa, vaikka vasemmanpuoleinen liikenne olikin ollut varsin... mielenkiintoinen kokemus. Varsinkin maasturilla.
Onneksi ei sentään rekalla.

"En mitään ihmeellistä. Annoin päiväruokia joillekin ja siivosin." Wesleyn tehtäviin ei kuulunut mikään kovin jännittävä. Hän ei kouluttanut.

"Ihanaa. Knox lupasi esitellä työntekijänsä minulle myöhemmin."
Marigold pyöritteli käsissään paketillista tofua. Hexhamin valikoima ei ollut ollut päätähuimaava, pitäisi ehkä käydä jossakin suuremmassa kaupassa ajan kanssa. Hän ei vielä tuntenut seutua kovinkaan hyvin, joten ehkä olisi parempi mennä yhdessä jonkun kanssa.
Ja sitten oli vielä se liikenne.
Nainen alkoi etsiskellä sopivaa pannua ja kattilaa. Tekisi samalla kertaa ruokaa isommalle porukalle.

"Mmm. Aika hurmaavia eläimiä." Wesley ei jaksanut jutustella, keskittyessään päivittämään hämmentävien lemmikkiensä omaa blogia. Hän vilkaisi kattiloita.
"Mitä teet?"

Wesleyn keskittyessä tietokoneensa ruutuun Marigold oli jo laittanut veden kiehumaan ja alkanut pilkkoa vihanneksia ja tofua.
"Ajattelin laittaa wokkia. Knox voi lämmittää sitä sitten, kun ehtii."
Tofu ehtisi kerätä hieman makua itseensä, vaikkei hän ollutkaan ehtinyt marinoida sitä etukäteen. Marigold oli ostanut tarvikkeet myös uunijuureksiin, mutta niitä hän tekisi mieluusti sitten, kun heillä olisi aikaa istua saman pöydän ääreen. Ehkä huomenna.
"Ovatko työsi vielä kesken?" hän tiedusteli hymyillen ja nyökäytti päätään kohti tietokonetta.

Wesley laittoi samalla suuhunsa haarukallisen ruokaa, kohauttaen olkiaan. Kauhea määrä kahdelle. Pearl nyt ei söisi, vaikka aseella uhkaisi.
"Ei oikeastaan. Päivitän blogia."

Kun oli tottunut laittamaan ruokaa isolle porukalle kerralla, oli sopivan annoksen hahmottaminen vaikeaa. Onneksi ruokaa voisi aina lämmittää seuraavana päivänä uudestaan, Marigold muistutti itseään. Työ piti kiireisenä, joten oli vain parempi, jos jääkaapissa oli jotain valmista. Jotain muutakin, kuin pelkkiä eineksiä, tai Knoxin luovia kokeiluja.
"Oi, sinulla on blogi!" Marigold ihastui, hylkäsi hetkeksi veitsen ja porkkanan, jota oli ollut pilkkomassa ja liikahti lähemmäs nähdäkseen, mitä Wesley oli ollut tekemässä.
"Paville ja Nille?"

Wesley huokaisi. Ai luoja! Mistä Knox oli löytänyt tämän?
"Kaikille neljälle."

"Oi!"
Marigold seurasi innokkaasti kaikkea eläimiin liittyvää. Hän kumartui Wesleyn hartian viereen, melkein korvaa hipaisten.
"Minun täytyy ehdottomasti saada osoite, nämä murut ovat niin ihastuttavia!"
Nuudelikattila vaati hänen huomiotaan, ja Marigold tanssahteli takaisin tiskin ääreen jatkamaan ruuanlaittoa.

Wesley nojautui kauemmas naisesta korvansa juuressa, hieraisten kuuloelintään.
"Linkki sinne löytyy Animal Kingdomin sivuilta, katso sieltä." Eikö se riittänyt että eli kämppäkaverinsa lemmikkien kanssa?

"Niinkö? Luulin käyneeni läpi jo kaikki linkit, mutta toisaalta, sinähän aloitit vasta heinäkuussa."
Muuton kanssa oli ollut kiire, ja sitä ennen kaikenlaista muuta säätöä, jota hän ei mielellään muistellut. Marigoldin olisi kuitenkin pysyteltävä ajan tasalla, ei ollut sopivaa, ettei hän tiennyt, missä mentiin.
"Onko sinulla töitä vielä illasta?" nainen tiedusteli, samalla, kun kippasi tofun ruskistumaan pannulle.

"Ei, iltavapaa." Wesley siis viettäisi sen opettamalla temppuja näätäkaksikolleen, kun ei muutakaan keksinyt. Ja ehkä kylvettämällä siilinsä.

"Voi miten ihanaa."
Sana tuntui toistuvan Marigoldin kielenkäytössä niin usein, että joku saattoi jo alkaa kuvitella sen merkityksen laimenneen. Kaikki oli ihanaa, ihastuttavaa ja upeaa. Hän pyöräytti tofupaloja pannussa.
"Minullakaan ei ole illasta töitä. Tahtoisitko tehdä jotakin yhdessä?"
Hänen sisäinen kellonsa oli yhä sekaisin matkan ja aikaeron jäljiltä, mutta eiköhän sekin siitä rauhoittuisi.
"Knoxilla menee tänään myöhään."

Wesley ähkäisi kevyesti.
"Ajattelin rentoutua." Marigoldin positiivisuutta pursuava seura ei varsinaisesti ollut jotakin, mitä Wesley kokisi rentouttavana.
"Lähden luultavasti Hexhamissa käymään."

"Kuulostaa mukavalta!"
Marigold kippasi tofut syrjään odottamaan, lisäsi öljyä pannulle ja lisäsi seuraavaksi porkkanat ja parsakaalinnuput pannulle.
"Kävin siellä tänään, mutta vain kaupassa työpäivän jälkeen. En ehtinyt kierrellä kovinkaan paljoa. Minne ajattelit suunnata?"
Kuulosti siltä, että nainen oli jo kutsunut itse itsensä mukaan.

Eieieieieieiiii! Wesley halusi olla rauhassa, niin rauhassa kuin ihmismassan keskellä saattoi olla.
"Uh... kirjastoon."

Kasvikset sihisivät pannulla.
"Onko siellä kirjasto?" Marigold innostui ja käännähti jälleen Wesleyn puoleen.
"En ajatellut, että näin pienessä paikassa olisi! Mutta onko kirjasto niin myöhään auki?"

Wesley yritti olla hakkaamatta päätään seinään.
"Olen oikeastaan menossa lukupiiriin sinne kirjastolle."

"Oh, millainen lukupiiri?"
Marigold hymyili Wesleylle innostuneena, vihreät silmät tuikkien.
"Minä olen ollut lukupiirissä viimeksi yliopistossa!"

"Sellainen mihin pitää ilmoittautua etukäteen." Wesleyn pitäisi opetella sanomaan suoraan että halusi olla yksin.

"Kuka sitä lukupiiriä vetää?" Marigold tiedusteli, täysin ymmärtämättä sitä, että miesparka yritti keksiä tekosyytä sille, miksei halunnut Amerikan vahvistusta mukaansa.
"Lukupiirit ovat ihania. Minulla ei vain ole pitkään aikaan ollut mahdollisuutta osallistua sellaiseen. Mitä te luette?"

Siis rakastiko nainen oikeasti ihan kaikkea? Wesley yski, työntäen ylijäämä ruokansa rasiassa jääkaappiin.
"Taidan sittenkin jäädä kotiin. Aivan kuin tulisi flunssa."

"Voi ei!"
Marigoldin kasvoille kohosi huolestunut ilme, ja hän hylkäsi paistuvat vihannekset liikahtaakseen hämmästyttävän ketterällä askeleella lähemmäs miestä.
"Voi muru, pitäisikö sinun mennä pitkällesi? Sattuuko kurkkuun? Voisin laittaa sinulle lämmintä juotavaa", hän huolehti, painaen kätensä kokeilevasti Wesleyn otsaa vasten, kuumeen varalta.

Mies otti askleen kauemmas ja nyrpisti nenäänsä.
"Wesley." Ei muru.
"Ei tarvitse, menen sänkyyn." Mies huitaisu kättä pois otsaltaan.

"Kyllä minä muistan", Marigold vakuutti jälleen. Hän hätkähti, kun miehen käsi läiskähti hänen omaansa vasten ja perääntyi pari askelta, painaen kättä rintaansa vasten. Ei se ollut tehnyt kipeää, mutta säikäyttänyt.
"Tahdotko, että tuon sinulle iltapalaa myöhemmin? Mitä vain haluat. Kannattaisiko sinun ottaa huominen vapaata? Voin varmasti auttaa Knoxia töiden kanssa."

"Ei, voin varmasti aamulla hyvin. Tarvitsen vain rauhaa ja hiljaisuutta." Wesley alkoi keräillä tietokonettaan ja muita tavaroitaan.
"Ja voin tehdä iltapalani itse."

Rauhaa ja hiljaisuutta. Marigold-parka ei ymmärtänyt vihjausta.
"Sugar, sinun ei pitäisi olla pystyssä, jos tunnet olosi kurjaksi", hän huomautti, laskien varovasti kätensä.
"Ei siitä ole vaivaa. Kerrot vain, mistä pidät."


"Wesley." Jos hän vain aina korjaisi naista? Montako kertaa he tulisivat käymään keskustelun?
"Ei, teen ruokani mieluusti itse."

"Muru, minä muistan kyllä nimesi."
Marigold liikahti levottomana, silmäillen miestä huolestuneesti. Ties millaisia kammottavia tauteja täällä liikkui, oli niin kammottavan kosteaa ja vetoisaakin.
"Kyllä minä voin tehdä. Sinä tarvitset lepoa", hän intti.

"Wesley." Päätä alkaisi särkeä kohta oikeasti  
"Olen hyvin nirso."

"Tiedän, muru."
Marigold joutui kääntymään hetkeksi ja pelastamaan vihannekset, ennen kuin ne pääsivät kärähtämään pannulla, mutta kääntyi sitten nopeasti takaisin miehen puoleen.
"Minä olen hyvä noudattamaan ohjeita."

"... Wesley." Mies muistutti uudelleen. Hän oli koko ikänsä ollut Herbie tai Weasel -oliko  liikaa pyydetty että joskus häntä kutsuttaisiin oikealla nimellään?
"En halua olla vaivaksi, kiitos tarjouksesta. Pavlo, ylös."

"Niin, minä muistan kyllä."
Marigold alkoi todenteolla huolestua miehen jankuttamisesta. Ehkä kuume oli alkanut nousta, ja teki tämän ajatuksista sekavia? Hän liikahti levottomasti, puraisi huultaan.
"Ei siitä ole vaivaa, minä voin aivan hyvin..."
Hän katsoi avuttomana ympärilleen, vieraassa keittiössä. Kotona hän olisi tiennyt tarkalleen, mitä tehdä.
"Kävisinkö puolestasi apteekissa? Hexhamissa varmasti on? Tai kaupassa? Tekeekö sinun mieli jotakin tiettyä?"

Mies pudisteli päätään.
"Ei tarvitse, minulla on kaikkea mitä tarvitsen." Hän naksutti kieltään fretille joka kipitti olkapäälle ja otti läppärin kainaloonsa.

Marigoldin hartiat lysähtivät ja hän katseli miestä onnettomana vihreillä silmillään.
"Voisin keittää kaakaota illalla. Tahtoisitko?" hän takertui epätoivoisesti viimeiseen oljenkorteensa. Olihan hänen voitava tehdä jotakin!

"En oikeastaan pidä suklaasta." Wesley hymähti, heilauttaen kättään naiselle.
"Nauti vapaastasi!" Äkkiä yläkertaan ja sänkyyn makaamaan.

"Oh..."
Marigold liikahti levottomasti ja katsahti eksyneenä ympärilleen.
"Jos tarvitset jotakin, muru, niin pyydä vain", hän sanoi vielä, huomattavasti vaisummin kuin aikaisemmin.
Ehkä hän keittäisi kaakaota sitten vain itselleen.

"Wesley." Miehen ääni kuului vielä portaista, ennen kuin hän veti huoneensa oven kiinni.

Keittiöön laskeutui jälleen merkillinen hiljaisuus. Kotona harvoin oli hiljaista, aina oli joku, jolle jutella.
Marigold nielaisi ja hieraisi käsivarttaan, ennen kuin kääntyi jatkamaan ruuanlaittoa.
Hymyile, tyttö, hymyile.

Wesley tuli alas vasta iltapala-aikaan, tehdäkseen itselleen voileivän. Hän keitti teetä ja laittoi lehdet pannuun, antaen juoman tekeytyä.

Marigold oli yrittänyt täyttää iltansa niin kuin parhaiten oli taitanut. Hän oli käynyt kurkistelemassa pihalla, mutta taivas oli näyttänyt liian pieneltä, eikä hän ollut viitsinyt vaeltaa liian kauas, ennen kuin Knox olisi ehtinyt kertoa hänelle tarkat säännöt. Hän oli palannut takaisin huoneeseensa, joka oli vielä varsin autio, tutkinut pahvilaatikoiden sisältöjä, mutta hylännyt senkin homman pian.
Talon asukkaat tuntuivat kadonneen jonnekin.
Lopulta Marigold suuntasi takaisin alakertaan, ehkä hän tosiaan keittäisi itselleen kaakaota.
Keittiön ovensuussa nainen jähmettyi aloilleen.
"Oih."
Hän oli osunut jälleen paikalle samaan aikaan Wesleyn kanssa.

Wesley oli jo rukoillut pääsevänsä karkuun. Hän kurotti ottamaan teemukin ja kaatoi juomaa mukiin siivilän läpi.
"Hei."

Marigold liikahti epävarmasti ja vilkaisi taakseen kuin miettien, pitäisikö hänen perääntyä.
Eläinten kanssa oli niin paljon helpompaa. Niitä hän osasi lukea.
Huoli miehen voinnista oli kuitenkin suurempi voima kuin se, joka työnsi häntä pois. Niinpä Marigold pujahti keittiöön ja seisahtui tiskin vierelle.
"Millainen olo sinulla on? Vielä flunssainen?" hän kysyi varovasti. Hänen huomionsa kiinnittyi siivilään ja mukiin.
"Tuotako sinä tarkoitit aamulla?"

"Paljon parempi." Mies vastasi tyynesti. Hän ei edes tajunnut, että Marigold saattoi arkailla häntä. Hän oli ujo ja melko pieni mies, jota kukaan ei pelännyt ikinä.
"Juuri tätä."

"Isi tekee teensä noin. Silloin kun ehtii."
Marigold hieraisi käsivarttaan, ehkä estääkseen sitä kohoamasta miehen otsalle varmistamaan, ettei kuumetta tosiaankaan ollut.
"Ehkä sinun kannattaisi kuitenkin levätä huominen? Varmuuden vuoksi?"

"Ei, ei tarvitse." Etenkin kun koko kuumeinen olo oli ollut huijausta.
"oloni on loistava."

Marigold hymyili ilahtuneesti.
"No mutta sehän on hienoa, muru!" hän henkäisi helpottuneena.
"Ehkä olit vain väsynyt."

"Wesley." Mies korjasi jälleen kerran. Oppisikohan amerikkalaisnainen koskaan?

Marigold räpäytti silmiään.
"Niin, minä tiedän", hän vakuutti, ties monettako kertaa. Miehellä tuntui olevan merkillinen käsitys siitä, että hän ei muistanut tämän nimeä.
Ehkä kyseessä oli jokin muistihäiriö? Marigoldin silmissä välähti huoli.

"Ai?" Nainen ei tosiaan vaikuttanut siltä että tiesi hänen nimensä. Wesley istui alas ja haukkasi kinkkuleivästään, selaten samalla edessään auki olevaa kirjaa, jonka kulmaa Nietzsche oli maistanut joskus.

"Olet kertonut sen minulle jo useasti, muru", Marigold huomautti lempeästi. Hän odotti niin kauan, että mies oli päässyt pöydän ääreen, ennen kuin alkoi valmistaa itselleen kaakaota. Se olisi maistunut paremmalta jonkun toisen kanssa juotuna, mutta oli tultava toimeen.
Kovinkaan pitkään päätös hiljaisuudesta ei kuitenkaan kestänyt.
"Mitä sinä luet?"

"Wesley." Hän ei luopuisi päätöksestään muistuttaa nimestään aina, kun tuli kutsutuksi nimellä, jolla ei halunnut tulla kutsutuksi.
"Genetiikasta. Koirien tällä kertaa."

Marigoldin sydäntä riipaisi. Ehkä kyse olikin jonkinlaisesta pakko-oireesta? Joka tapauksessa miehen elämän täytyi olla hankalaa.
"Oh, kuulostaa mielenkiintoiselta!" nainen innostui, jätti kaakaon valmistamisen ja liikahti lähemmäs kurkistaakseen kirjaa Wesleyn olan yli.
"Muutenko vain?"

"Muuten vain. Genetiikka on intohimoni." Wesley vastasi puoliksi mutisten, kääntäen samalla sivua.

"Genetiikka on uskomattoman kiinnostavaa", Marigold myönteli, jo melkein omaksi, pirteäksi itsekseen palanneena. Hän kurkisteli uteliaasti sivua, jonka Wesley käänsi esiin.
"Olen aina yhtä hämmästynyt siitä, kuinka se voi hevosilla vaikuttaakin esimerkiksi askellajeihin."

"Niin on. Siksi siitä on ihana lukea." Wesley suorastaan ahmi kirjoja kun sille päälle sattui.

Marigold jäi hetkeksi lukemaan kirjaa Wesleyn olkapään yli, mutta havahtui sitten ja palasi takaisin laittamaan kaakaota. Jos väkeä olisi ollut enemmän, hän olisi kiehauttanut maidon kattilassa ja käyttänyt oikeaa suklaata, mutta nyt mikro ja kaakaojauhe saivat ajaa saman asian.
Kupin tasaista pyörimistä oli rauhoittavaa katsella.
"Onko sinulla aikainen aamu huomenna, Wes?"

"Melko." Hyvä on, Wes kelpaisi. Siihen hän voisi tyytyä.
"Entä sinulla?"

"En ole vielä varma", Marigold myönsi, kääntäessään mikron pois päältä ennen kuin maito kiehahtaisi yli. Hän lusikoi höyryävään mukiin muutaman lusikallisen kaakaojauhetta ja sekoitti. Tuoksu oli kodikas.
"Meidän täytyy vielä sopia tarkka aikataulu Knoxin kanssa. Haluaisin auttaa farmilla niin paljon, kuin nyt vain voin, ennen kuin loput hevosista saapuvat. Babya täytyy kyllä käydä katsomassa, vaikka se tuntuukin sopeutuneen hyvin. Oikea kullanmuru."

"Varmasti saat auttaa. Työt eivät lopu." Wesley pärskähti. Töitä oli aina tehtäväksi ja syyllisyys painoi tunnollista miestä vähän vapaa-ajallakin.

"Toivon niin", Marigold myönsi. Hänen saapumisensa oli osunut kiireiseen väliin, joten he eivät olleet vielä ehtineet keskustella kunnolla Knoxin kanssa.
Marigold epäröi hetken, mutta siirtyi sitten mukinsa kanssa pöydän ääreen, Wesleytä vastapäätä, ja istahti alas. Hän veti jälleen jalkansa koukkuun vartaloaan vasten, huoneessa veti.

Wesley jatkoi kirjan lukemista tyytyväisenä. Hän viihtyi näin, hiljaisuudessa. Tai ainakin nyt osasi arvostaa sitä.

Marigoldista hiljaisuus tuntui oudolta, hän tunsi tarvetta täyttää sen sanoilla. Hän silmäili Wesleytä kaakaomukinsa yli ja pyöritteli lusikkaa hitaasti ympäri.
"Harmittaako sinua, ettet päässyt kirjakerhoon?"

"Ei oikeastaan." Etenkin kun kerho oli olematon, mutta sitä Marigold ei tiennyt.

Marigold vei lusikallisen kaakaota suuhunsa. Ei se ollut niin hyvää kuin kunnolla tehty, mutta lohdutti silti vieraassa keittiössä.
"Ystäviäsi varmasti harmitti, kun et päässyt paikalle", hän totesi myötätuntoisesti.

"Ei oikeastaan. He eivät ole ystäviäni." Mies naurahti pehmeästi.

Marigold räpäytti hämmentyneenä silmiään ja laski lusikan takaisin mukiinsa.
"Eivätkö?"

"Eivät." Wesley ei alkaisi keksiä mielikuvitusystäviä.

Marigoldin hartiat painuivat taas surullisesti.
"Oh, voi muru, sehän on ikävää. Eivät kai he kohtele sinua huonosti?"

"Wesley." Mies totesi tyynesti.
"Eivät, mutta emme ole ystäviä. "

"Minä tiedän muru", Marigold vakuutti ja kurkotti pöydän yli taputtamaan miehen kättä.
Ja, koska oli sellainen kuin oli, päätti tarttua härkää sarvista ja kysyä suoraan:
"Onko sinun tilasi ollut tuollainen pitkäänkin?"
Hän puhui tietenkin pakko-oireesta, tai muistivaikeudesta, tai mistä sitten olikaan kyse.

"Wesley." Wesley vilkaisi naisen kättä.
"... Millainen? Mikä tila?" Mies jopa närkästyi hieman.

"Niin, tiedän."
Marigold taputti Wesleyn kättä rauhoittelevasti.
"Ei siinä ole mitään hävettävää, kulta. Ihmiset ovat kaikki erilaisia, ja meillä kaikilla on omat haasteemme."

"Wesley." Mies kurtisti kulmiaan hyvin ärtyneenä.
"Mitä haasteita? Ei minulla ole mitään ongelmia."

Wesley tuntui turhautuvan itsekin tilanteeseen. Marigold kietoi sormensa lohduttavasti tämän käden ympärille.
"Sinulla on ihailtava asenne, rakas. Ei sen pidäkään antaa haitata! Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, tiesithän sen?"
Ehkä kyse oli jonkinlaisesta tic-oireesta? Touretteen oirekuva vaikutti liian spesifiltä, mutta eihän hän ollutkaan asiantuntija.
"Olet hirvittävän urhea."

Mies unohti korjata naista, kun alkoi todella närkästyä.
"Siis... Siis sinä diagnosoit minua täällä? Ihan oikeasti, todella törkeää. Minulla ei ole mitään hätää ja en kaipaa mitään tekaistuja diagnooseja ujouteni takia. Amerikkalaisen ehkä vaikea hyväksyä, mutta jotkut ovat ujoja."

Marigold räpäytti hämmästyneesti silmiään ja kiskaisi kätensä nopeasti takaisin omalle puolelleen.
"Diagnosoin? Mutta enhän minä..."
Hän pudisti päätään ja katsoi Wesleytä silmät pelästyneesti laajenneina. Ei hän ollut tarkoittanut pahaa!
"Minähän vain sanoin, kuinka urhea sinä olet, rakas."

"Urhea? Diagnosoithan. Ja se on Wesley. Wesley." Mikä siinä nimessä oli niin vaikeaa?

"Niin. Kun et anna sellaisen haitata."
Marigoldin pudisti hämmentyneesti päätään. Ei hän ollut halunnut loukata, ei missään nimessä! Päinvastoin, hän oli odottanut, että pääsisi tapaamaan uudet työtoverinsa.
"Enkä minä... enhän minä ole lääkäri... Onko sinulla diagnoosi?"
Naisen vihreä silmät täyttyivät jälleen huolesta.
"Onko se vakavaakin? Voi muru..."

Wesley alkoi todella turhautua.
"Mikä on vakavaa? Mikä? Ei ole, ei ole mitään diagnoosia. Ja se on Wesley, voisitko kiltti käyttää nimeäni?"

Marigold käpertyi kokoon tuolillaan, yrittäen epätoivoisesti ymmärtää, missä kohtaa oli onnistunut sanomaan jotakin väärää, ja kuinka voisi korjata sanomansa.
"Anteeksi, minä en... en ymmärrä, mistä on kyse", hän sopersi ja katsoi Wesleytä pelästyneesti.
"Kyllä minä muistan sinun nimesi."

Wesley kohotti kulmaansa.
"Käytä sitä. En pidä lempinimistä. Wesley tai Wes."

"Lempinimistä?" Marigold toisti. Sydän hakkasi kipeästi ja silmien takana poltteli. Kuinka hän oli jo ensimmäisenä iltanaan onnistunut suututtamaan jonkun?

"En ole kulta, muru tai muuta. Arvostaisin jos nimeäni käytettäisiin sen sijaan." Mies alkoi rauhoittua kun nainen tuntui kuuntelevan.

Marigoldin alahuuli värähti ja hän puri hampaitaan tiukasti yhteen.
Typerä lehmä, miten sinä tuolla tavalla puhut? Kuunnelkaa nyt! Luuleeko se olevansa jotakin?
".. Anteeksi..."

".. Ei se nyt niin vakavaa ole." Wesley totesi hiljaa.
"Jos vain muistaisit sen jatkossa. Olisi kiva."

Marigold räpäytti silmiään ja nyökäytti onnettomana päätään.
Ei mikään ihme, että häntä pidettiin hölmönä. Hän yritti pakottaa hymyn kasvoilleen, vaikka kyyneleet puskivat silmiin.
Ei hän ollut halunnut loukata.
"Alkaa olla aika myöhä. Minä... luulen, että menen nukkumaan."
Hän nousi nopeasti, tuoli kirskahti lattiaa vasten. Kaakaota oli jäljellä vielä lähes koko muki, mutta hän huuhteli sen viemäriin. Ehkä mukin voisi tiskata aamulla?

Nyt mies jäi seisomaan hyvin hämmentyneenä keskelle keittiötä. Hän otti kaapista karkkipussin ja asteli naisen oven taakse.
"Hei? Nukutko jo?"

Huone, johon hän oli muuttanut, oli vielä varsin kolkko. Oli siellä sentään sänky, mutta verhot puuttuivat, ja ikkunan välistä veti niin että hampaat alkoivat väkisinkin kalista.
Marigold vaihtoi päälleen sen saman paidan, jossa oli nukkunut viime yön, ja kietoi mustan neuleen ympärilleen.
Ne sentään tuoksuivat tutulta. Knoxilta.
Marigold pyyhkäisi kiukkuisesti silmiään, jotka eivät lakanneet vuotamasta. Typerää, itkusta ei saanut muuta kuin turvonneet silmät.
Hän oli juuri kömpimässä peiton alle, kun kuuli Wesleyn äänen.
Nainen värähti, kun jalat osuivat vasten kylmää lattiaa, mutta tassutteli ovelle ja raotti sitä hieman.

Wesley kurkkasi ovenraosta, anteeksipyytävän oloisena.
"Hei, selvitetäänkö tätä vähän?"

Marigold yritti pakottaa itsensä hymyilemään.
"Minä olen pahoillani, Wes. En tarkoittanut pahalla, en todellakaan", hän totesi, ja nyki villapaidan hihaa sormiensa peitoksi.
"En tiennyt, että kyselyni loukkasi sinua. Anteeksi. Yritän olla hienotunteisempi tästä eteenpäin."

"Shh." Wesley hymähti pehmeästi.
"Haluan vain sanoa, että minulla ei ole mitään ongelmaa. Yritin vain kertoa että arvostaisin jos nimeäni käytetään. En pidä lempinimistä tai niiden kaltaisista asioista. Olisin voinut toki sanoa suoraan."

Marigold sai sormensa piilotettua hihan sisään ja puristi neulosta tiukasti suppuun.
"Anteeksi", hän toisti uudelleen.
"Mutta olen iloinen, että sinulla on kaikki hyvin, mur- Mm."

Wesley hymähti naisen korjatessa itseään.
"Anteeksi. Minua on koko ikäni kutsuttu nimellä josta en pidä." Jos se selittäisi reaktiota hieman.
"Ajattelin katsoa hetken jotain sarjaa. Haluatko seuraa?"

Marigold katsoi Wesleytä myötätuntoisesti, vetäisi henkeä kuin sanoakseen jotain, mutta piti pienen tauon ennen puhumista:
"Uskon ymmärtäväni. Minuakin on kutsuttu kaikenlaisilla nimillä."
Isorintaisen, maalta muuttaneen tytön kohtalona oli tulla kerta toisensa jälkeen nimetyksi lehmäksi. Luulisi, että se olisi käynyt jo vanhaksi.
Sitä paitsi, he olivat kasvattaneet hevosia, eivät lehmiä. Karjatilat olivat asia erikseen.
Hän yllättyi Wesleyn kutsusta, mutta hymy kirkasti kasvot välittömästi.
"Se olisi mukavaa!"

Wesley nyökkäsi, viitaten naisen huoneeseensa. Hän katsoi usein sarjat tietokoneeltaan, kytkien sen vain isoon näyttöön katsomisen ajaksi.
"Istu siihen, koristetyynyjä saa käyttää. Näätiä ei saa päästää sänkyyn." Nietzsche oli heti yrittämässä.

"Kuulit, mitä hän sanoi", Marigold hymähti päättäväiselle fretille ja kumartui nostamaan sen tottuneesti takaisin lattialle.
"Sinulla oli täällä siilejäkin?"

Wesley kohottautui näytön takaa, kirotem johtoa alimpaan helvettiin.
"Joo. Tuo komero missä on verkko-ovi. Capone ja Freud tosin nukkuvat vielä."

Marigold vilkaisi komeroa kohti.
"Ei niitä sitten sovi häiritä", hän hymähti ja vaelsi sen sijaan katsomaan, minkä kanssa Wesley kamppaili.
"Tarvitsetko apua, muru?" hän kysyi ja puraisi heti perään kieltään.
"Wesley."

Mies oli sanomassa jo nimensä, mutta hymähti naisen korjatessa.
"En minkään, sain sen kiinni." Mies istahti sängylle ja etsi haluamansa sarjan, laittaen sen pyörimään.

Myös Marigold perääntyi takaisin sängyn luo ja istahti alas, varmistettuaan ensin, ettei vahingossa parkkeeraisi tilaisuudesta vaarin ottaneen fretin päälle. Tai minkään muunkaan eläimen, farmilla ei voinut olla niin varma.
Nainen veti jalat koukkuun rintaansa vasten ja kietoi ylisuuren neulepaidan niiden ympärille.
"Mikä sarja tämä on?"

"The Crown, historiallinen draamasarja. Halusin katsoa uudelleen ensinmäisen kauden ennen kuin seuraava tulee." Mies selitti hymyillen, tarjoten samalla karkkipussia Marigoldia kohti.

"Oi, ihanaa, historiallista!" Marigold ilahtui. Hän rakasti historiallisia sarjoja, varsinkin pukudraamoja - ja sellaisia, joissa esiintyi hevosia. Isä oli ollut aina tarkka sen suhteen, mitä oli antanut tytärtensä katsoa, ja oli ollut varsin kriittinen varsinkin Yhdysvaltalaista tuotantoa kohtaan.
Toisinaan Marigold oli miettinyt, oliko isä yrittänyt tarjota heille BBC-draamoja ihan vain sen vuoksi, että puheeseen olisi tarttunut edes hieman brittiläisempi nuotti.
Turha toivo, isäparka.
"Oh, kiitos, muru."
Nainen kalasti itselleen muutaman karkin pussista, mutta hänen huomionsa oli jo kiinnittynyt ruudun tapahtumiin.

Wesley yskäisi naisen käyttäessä taas lempinimeä, mutta antoi sen nyt nyt mennnä. Hänkin keskittyi ohjelmaan, nauttienn siitä hiljaisuudesta. Ehkä Marigold olisi siedettävä kämppäkaveri.

Marigoldin olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin tallille ja käydä katsomassa Babya vielä ennen lähtöä, mutta hän ei halunnut turhaan hermostuttaa hevosta. Sen sijaan hän suuntasi parkkipaikalle. Jos hän olisi vain alunperinkin pysynyt suunnitelmassaan...
Kotimatkalla sade yltyi, se ei ollut enää hyhmäistä sumua vaan valtavat pisarat läiskähtelivät tuulilasiin. Keli ei yhtään helpottanut sitä, että piti jo valmiiksi keskittyä vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.
Sade piiskasi maata edelleen siinä vaiheessa, kun hän sammutti auton moottorin ja hypähti ulos Norwood Farmin pihalla. Suoraan vesilätäkköön. Vesi imeytyi kankaisten kenkien läpi.
Nainen veti syvään henkeä ja kiiruhti sisälle.

Wesley oli sisällä, koettaen laittaa kiharaisia hiuksiaan jotenkin järkevästi alakerran vessassa. Ne eivät suostuneet asettumaan ja mies tunsi olonsa idiootiksi koetettuaan peittää pisamiaan. Hän kuuli oven käyvän, kurkistaen kylpyhuoneesta.
"Hei! Oliko mukavaa tallilla?"

Takki ja kengät valuttivat vesilätäkköä lattialle.
Marigold miltei hätkähti kuullessaan Wesin tervehdyksen, mutta käänsi kuitenkin katseensa mieheen ja pakotti kasvoilleen hymyn.
"Oli. Onko Knox jo kotona?"

"Umm... Autoista päätellen on, mutta en ole nähnyt." Mies kohotti kulmiaan kevyesti.
"Goldie, et taida olla ihan kunnossa."

Marigoldin suupielet nykivät alaspäin. Hän olisi kaivannut Knoxia kipeästi juuri nyt.
"Ai. No, siellä on kamala keli, ehkä hän on tarkistamassa, että eläimillä on kaikki hyvin."
Pitäisi laittaa lämmin vesi valmiiksi kiehumaan, teetä varten. Jos Knox oli ulkona sateessa, tällä olisi varmasti palatessaan kylmä.
Nainen räpäytti silmiään, kyyneleet valahtivat ilman lupaa poskille ja sekoittuivat yhteen sadeveden kanssa.
Wesley nyökkäsi. Hän vilkaisi peiliin, sitten rannekelloaan ja työkaverinsa perään. Hän ehtisi hetken udella naiselta, mikä veti tuon vaikeaksi.
"Hei, Goldie. Kuule, näen ettei kaikki ole hyvin."

Marigold pyyhkäisi kasvojaan märkään hihaansa.
"Minä olen idiootti", hän vastasi hiljaa ja nielaisi. Päivä talilla ei ollut sujunut aivan niin kuin hän oli lähtiessään toivonut.
Hän vilkaisi Wesleytä silmät itkun jäljiltä turvoksissa.
"Oletko lähdössä ulos?"

Wesley heilautti kättään.
"Ei puhuta siitä." Hän työnsi hellästi naisen istumaan, alkaen keittämään teetä ja kaivoi kaapista rasiallisen itseleivottuja suklaahippukeksejä.
"Miksi olet idiootti?"

Takki oli onneksi suurin piirtein vedenkestävä, mutta sukat olivat auttamatta märät. Ja Norwood Farmin kosteassa ilmanalassa kenkien kuivamiseen menisi varmasti ikuisuus. Ei mahtanut mitään.
"En... en osannut tehdä tänään mitään oikein", hän selitti niiskaisten. Hän kallisti päätään, katsellen Wesleytä, joka valmisteli teetä.
"Mutta muru, olet laittanut hiuksiasi. Onko sinulla treffit?"

"Kerro minulle siitä." Wesley pyysi. Hän vilkaisi naista, päättäen ettei nyt ollut oikea hetki muistuttaa muruttelusta ja oikean nimen käyttämisestä.
"Ei nyt puhuttu siitä."

"Mutta minä olen utelias."
Marigold hieraisi kasvojaan. Tallin edessä tapahtunut välikohtaus ja sitä seurannut tilanne maneesissa muistuivat mieleen liian kirkkaasti, nyyhkytys yritti nousta rintakehästä mutta Marigold pakotti sen takaisin. Wesleyllä oli varmasti parempaakin tekemistä, kuin kuunnella hänen itkuaan.
Huulet eivät tahtoneet taipua hymyyn.
"Wes, tiedätkö sinä, tuota, mitään Knoxin tyttöystävistä täällä?"

Wesleyllä ei vielä ollut. Hän oli ajoissa, joten miehellä oli aikaa jutella toisen kanssa. Hän kaatoi kuuman veden pannuun, antaen teen tekeytyä kunnolla.
"Tyttöystävistä? Uh, no sen ettei varsinaista tyttöystävää ole ollut. Ja että naisia on ollut aika monta. Ja vaihtelevasti, samaan aikaan, sekaisin."

Marigold katsoi Wesleytä hetken. Sitten hän nyyhkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
"... n... ntä..." hän ynisi, mutta sanoista oli mahdoton saada kunnolla selvää.

Wesley istui viereiselle tuolille, silittäen Marigoldin selkää.
"Hei, shhh... Mikä nyt?"

Marigold pudisti päätään. Hän joutui vetämään muutaman kerran syvään henkeä, ennen kuin koki olevansa riittävän rauhallinen kohottaakseen katseensa. Itku pyrki silti esiin. Ehkä hän oli vain yhä väsynyt matkan jäljiltä. Siksi kaikki tuntui juuri tällä hetkellä niin kammottavalta.
"Tö-törmäsin tallilla naiseen, joka... Voi Wes, minä en todellakaan olisi saanut. En ole... en ole väkivaltainen tai... Mutta minä... Hän puhui Knoxista niin hirvittävän rumasti ja halusin hänen lopettavan, joten... Lö-löin häntä."

Wesley istui toisen vieressä kärsivällisesti, silitellen tuon selkää pehmeästi.
"... Oikeasti?" Hän ei ollut koskaan tainnut kuulla kenenkään muun kuin Pearlin haukkuvan Knoxia. Mikä nyt ei ollut ihme.
"Vau... Hei, Goldie, ei se ole iso juttu. Pahoittelet asiaa kunnolla. Muistatko miltä hän näytti?"

Marigold pyyhkäisi silmiään kämmenselkäänsä.
"On se. En olisi saanut tehdä niin. Mutta hän sanoi, että... että Knox on keräämässä itselleen haaremia."
Hänen äänensä hiipui loppua kohden. Se oli niin hirvittävän pahantahtoisesti sanottu! Nainen tuijotti onnettomana käsiään.
"Hän oli... Kurvikas, värjätyt hiukset. Kysyin hänen nimeään, mutta hän ei kertonut."

Wesley ei voinut olla nauramatta.
"No en ehkä käyttäisi noita sanoja, mutta onhan hänellä vilkas seuraelämä." Ei siinä pahaa ollut, kunhan kukaan ei polttaisi näppejään.
"Hmmm... Millaiset hiukset?"

Marigold katsahti Wesleytä surullisesti.
"Mutta se on eri asia. Se nainen puhui hänestä kuin jostain... jostain..."
Häneltä loppuivat sanat, pelkkä muisteleminen sai hänen sydämensä hakkaamaan kiivaammin.
"Mutta en olisi silti saanut... Se ei ole koskaan oikein."
Ja se, mitä nainen oli sen jälkeen sanonut...
"Hiuksissa oli tummaa ja vaaleaa. Hän sanoi työskentelevänsä tallilla... Voi, minun täytyy pyytää häneltä kunnolla anteeksi."

Wesley mietti hetken. Kuvaus kuulosti tutulta.
"Val... Val... Valeria? Ei, ei se ollut... Vanessa!" Wesley keksi naisen nimen.
"Häntä ei ole näkynyt sen jälkeen kun hän ripitti Knoxin."

"Vanessa?" Marigold toisti. Nyt hänellä oli ainakin etunimi. Ja hän voisi kysyä asiasta paremmin Knoxilta, kunhan heillä olisi aikaa jutella. Hän ei katunut sitä, että oli puolustanut miestä, ainoastaan lyöntiä. Se oli ollut anteeksiantamatonta.
"Hän vaikutti kamalan vihaiselta. Yritin... yritin ehdottaa, että kuukivi voisi auttaa, mutta hän... En tiedä."

Wesley ei voinut olla nauramatta. Hän oli aluksi inhonnut naista, mutta tuo oli niin suloinen.
"Goldie-rakas, hän on vihainen. Olisit kuullut sen huudon jonka hän piti täällä miehelle itselleen. Ja hän oli aika säpäkkä. Kuulin kerran kun hän vaiensi Pearlin aamiaisella."

Marigold katsahti Wesleytä uudelleen miehen nauraessa.
"Minun täytyy silti pyytää häneltä anteeksi", hän huomautti vaisusti. Ei hän ollut niin sinisilmäinen etteikö olisi tiennyt, ettei Knox ollut sitoutuvaa tyyppiä. Ja siitä seurasi ongelmia, kun toinen osapuoli halusi omistaa.
Kuinka huono tuuri saattoi olla, että hän päätyi törmäämään naiseen tallin pihalla?
Marigold huokaisi.
"Sitten onnistuin vielä pilaamaan yhdet kouluharjoitukset. Ratsastaja... hänen mielestään minun olisi paras ryömiä takaisin sinne, mistä tulinkin."
Typerä itkupilliprinsessa. Maalaistyttö.

"Ehkä." Ei Wesley tiennyt siitä suhteesta oikeastaan enempää.
"Nohnoh. Olen ymmärtänyt että se on snobien paikka. Anna semmoisen snobin tukehtua perunaansa."

Wesleyn tokaisu perunasta sai varovaisen hymyn kohoamaan Marigoldin huulille.
"Syy oli kokonaan minun. Mutta silti, hän puhui niin kammottavan ilkeästi... Hevonen oli kyllä aivan upea."
Nainen pelkäsi alkavansa itkeä uudelleen, mikäli muistelisi liian tarkkaan miehen - hän oli sanonut nimensä, herra Cajotakin - sanoja.
"Voi Wes, olet hirveän kultainen kun kuuntelet valitustani."

"Silti. Ei tuollaista sanota, kun kukaan tuskin edes kuoli. Eli, anna sen olla." Wesley nousi ja kaatoi heille teetä, laskien keksit pöydälle.
"Keksejä?"

Ilman Babya Marigold olisi saattanut harkita kahdesti tallille palaamista. Mutta hevonen ansaitsi parasta, vaikka se tarkoittaisi, että hän joutuisi kuuntelemaan haukkumista joka päivä.
Hän kurkotti yhden ottamaan yhden keksin itselleen ja pyöräytti sitä kädessään.
"Ovatko nämä itseleivottuja?"

"Jep." Wesley vastasi hymyillen, ottaen kulauksen omasta teemukistaan.
"Onko naamassani läiskiä? Tai näytänkö oranssilta?"

Marigold kääntyi katsomaan Wesleytä paremmin.
"Oranssilta? Et. Meidän presidenttimme näyttää oranssilta. Mutta mur... Wes, miksi ihmeessä olet peittänyt pisamasi?"
Nainen kurtisti kulmiaan.
"Ne ovat niin suloiset!"

"Kokeilin jotain uutta. Ja kyllä, olen menossa ulos, kun aiemmin kysyit."

Se sai Marigoldin hymyilemään jo hieman reippaammin.
"Oi muru, ihanaa! Jonkun kanssa?"

"Ei kai yksinäänkään voi mennä?" Mies nauroi. Treffit yksin olisivat aika tylsät.
"Yhden tytön kanssa. Tapasin hänet eläinkaupassa, hain ruokaötököitä." Oli hänelläkin paikat tavata deittinsä.

"Äh, tiedät, mitä tarkoitan!"
Marigold tönäsi Wesleyn käsivartta.
"Eläinkaupassa? Voi eei, miten suloista! Minne te olette menossa? Mikä hänen horoskooppimerkkinsä on?"
Hän ojensi kätensä ja alkoi sukia miehen hiuksia.

Mies nauroi pehmeästi, laskien teemukin pöydälle.
"En tiedä vielä, ehkä treffien jälkeen voin kertoa sen sinulle." Oli oikeastaan aika hauskaa saada Marigoldin kaltainen asuintoveri.

Marigold tuntui unohtaneen aikaisemman pahan mielensä. Hän asetteli miehen hiuksia hetken ja hymyili tälle sitten säteilevästi.
"Hurmaava! Voi, se tyttö on ihan hirvittävän onnekas, toivottavasti teillä on ihana ilta!"
Hän toivoi sydämensä pohjasta, että Wesleyn ja eläinkaupan tytön tähtimerkit sopisivat yhteen.
"Tuletko yöksi kotiin?"

Mies nyökkäsi. Hän ei voisi olla iltaa pois, eläimet pitäisi ruokkia.
"Tulen, viimeistään kuun näätien pitää saada iltaruoka. Huoneeni ei ole entisensä jos Nietzsche ja Pavlov eivät saa ruokaa ajallaan."

Marigold kehräsi naurusta.
"Ymmärrän niitä täydellisesti. Minustakin tulee aivan kamala nälkäisenä..."
Mistä puheenollen, hän poimi pöydälle unohtuneen keksin käteensä ja haukkasi palasen.
"Mmm, hyvää! Tapaatteko Hexhamissa vai missä? Ja voin minäkin joskus hoitaa iltaruuan. Jos vaikka haluaisitkin jäädä yöksi."

"Ne näädät ovat Saatanan kätyreitä nälkäisinä." Wesley nauroi, ottaen itsekin keksin. Hänen pitäisi pian miettiä lähtöä, mutta ehkei hän hylkäisi kämppistään ihan vielä.
"Hexhamissa, joo. Ja älä nyt mene asioiden edelle."

Marigold tyrskähti.
"Kuvaus on edelleen varsin osuva..." hän myönsi ja virnisti sitten miehen sanoille. Silmät olivat edelleen itkun jäljiltä hieman punaiset ja turvoksissa, mutta muuten Marigold vaikutti jo omalta, hyväntuuliselta itseltään.
"En, en. Kunhan vain sanoin. Oh, Wes muuten?"

Mies pärskähti, taputtaen naisen reittä pehmeästi. Ainakin tuo vaikutti piristyneen.
"Mitä?"

Marigold kurkotti kätensä pyyhkäisemään keksinmurun miehen suupielestä. Täytyihän tämän olla treffeillään edustava. Vaikka totta kai Wesley olisi.
"Mikä se lempinimi oli? Goldie?" hän kysyi naurahtaen.

Mies ei edes jaksanut reagoida toisen eleeseen. Se oli jotain mitä toinen teki ja hänen pitäisi tottua siihen. Ehkä? Oliko tuolla juttua Knoxin kanssa? Hän ei halunnut mieheltä selkäänsä.
"Goldie. Ja nyt kun puhutaan treffeistä, onko sinulla jotain Knoxin kanssa?"

"Minusta on mukava, että käytät sitä."
Se sai olon tuntumaan kotoisalta. Kylmä, vetoisa kivitalo tuntui hieman vähemmän kolkolta.
Marigold ei hämmentynyt Wesleyn kysymyksestä, hymyili vain edelleen.
"Riippuu vähän siitä, mitä tarkoitat. Hän on yksi rakkaimpia ystäviäni, ja joskus me makaamme yhdessä."

Wesley yskäisi rehelliselle vastauksella. Vau, vähän enemmän kuin hän olisi halunnut. Vaikka itse hän oli kysynyt, mutta amerikkalaisittain kovin rehellinen vastaus hieman järkytti englantilaisen maailmaa.
"... Sepä kiva. Tuota... Minä, ne treffit. Tästä menen. Pitäkää kivaa. Knoxin kanssa. Kaikki eläimeni ovat huoneessani, älää avatko ovea.. Heippa, nähdään illalla!"
Tosin, hän tuli takaisin huomattavasti oletettua aiemmin. Wesley tömisteli huoneeseensa pari tuntia myöhemmin, kauppakassin kanssa ja kaatui sänkyyn, availlen jäätelöpurkkia."

Wesleyn ollessa ulkona Marigold oli käynyt suihkussa (kerrankin lämmintä vettä oli riittänyt) ja yrittänyt viritellä keskustelua Pearlin kanssa, mutta nainen oli ollut jotenkin nuivalla tuulella. Lopulta hän oli käpertynyt sohvannurkkaan lukemaan, mutta edennyt vain pari sivua ennen kuin oli nukahtanut.
Hän heräsi siihen, että ovi kävi, ja askeleet tömistelivät yläkertaan.
Marigold nousi seisomaan ja kietoi neuletakkia paremmin ympärilleen, ennen kuin suuntasi ylös portaita ja miehen huoneen oven taakse. Hän kopautti ovea rystysillään.
"Wes?"

Wesley veti muovilusikan paketin kyljestä ja työnsi lusikallisen naurettavan makeaa, kinuskikastikkeessa uitettua vaniljajäätelöä suuhunsa.
"... Goldie, ei nyt." Hän ei varsinaisesti kaivannut seuraa, ei nyt kun hänelle oli kerran tehty oharit tänään.

Marigold epäröi oven takana.
"Muru, onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneesti. Jos hän olikin epäillyt, että treffit olivat vain sattuneet olemaan hieman lyhyenlaisen, niin Wesleyn äänensävy vahvisti, että asian laita tuskin oli niin yksinkertainen.
"Enkö saisi tulla sisään?"

"Jos on ihan pakko." Oletettavasti Marigoldin olisi ihan pakko. Mies nousi istumaan, luovuttamatta jäätelörasiasta. Se oli hänen lohtunsa nyt.
"Ennen kuin kysyt, hän teki oharit. Joten, olen täällä odotettuani kahvilassa miltein tunnin ja mietin mitä tekisin elokuvalipuilla."

Kyllä. Marigoldin oli ihan pakko. Hän raotti ovea ensin varovasti, siltä varalta, että joko fretti tai haisunäätä yrittäisi livahtaa salamana ulos, ja pujahti vasta sitten sisään huoneeseen.
Hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä.
"Voi ei, rakas..!"
Välittömään tyyliinsä hän asteli huoneen poikki ja istahti sängylle, kietoen käsivartensa Wesleyn harteiden yli.
"Ehkä... ehkä hänelle tuli jokin yllättävä este? Voi olla, että hän soittaa sinulle vaikka huomenna ja pahoittelee asiaa."

Wesley pudisteli päätään.
"Epäilen. Ainakin siitä päätellen, että hän vastasi puhelimeen ja oli kuin ei olisi koskaan kuullut minusta." Mies oli kyllä tunnistanut äänen, joten se oli mennyt siltä osin pieleen.
"Eli tuskinpa vain. Joten, tiedätkö jonkun joka haluaisi mennä katsomaan Kingsmanin Hexhamiin reilun tunnin päästä? Voin antaa liput vaikka sinulle ja Knoxille."

"Mikä narttu!" Marigold puuskahti. Hän suhtautui yleisellä tasolla positiivisesti kanssaihmisiinsä, ystävä, jota et ole vielä tavannut ja niin edelleen, mutta hänen ystävänsä satuttaminen oli anteeksiantamatonta.
"Voi muru, ei se ollut sinun vikasi. Sinä olet ihana, se tyttö tässä hävisi", hän jatkoi pehmeämmin, sipaisten lohduttavasti miehen hiuksia.
"Reilun tunnin päästä? Tietenkin. Tule muru, viedään tuo jäätelö pakkaseen, voit syödä sen loppuun, kun tulemme takaisin."

Wesley jäi tuijottamaan naista hetkeksi. Siis hetkinen? Pakkaseen? Ei.
"Siis sinulle ja Knoxille. Minä aion jäädä tämän kultapienen kanssa kotiin."

Marigold puhahti.
"Et tietenkään jää! Rakas, en todellakaan aio jättää sinua tänne yksin suremaan. Pää pystyyn ja hartiat taakse, älä anna yhden henkilön lannistaa itseäsi. Vai etkö sinä halua nähdä sitä elokuvaa?"

"Olisihan se kiva, mutta ei oikein huvita lähteä enää. Ja te kaksi kai voisitte käyttää kahdenkeskisen ajan?" Tai jotain sinnepäin. Edes sitten auton takapenkillä muhinoiden? Arhg, miksi häntä vaivasi kämppisten seksielämä?
Koska hän ei enää tiennyt voisiko kulkea yöllä tekemään voileipiä, kun oletti muiden nukkuvan, kuulematta jotakin mitä ei koskaan haluaisi kuulla. Kun Knox oli tuonut naisia kotiin, sen oli sentään huomannut. Marigold oli täällä aina.

Marigold huitaisi vähättelevästi kädellään.
"Ei Knox tarvitse minua nyt", hän protestoi. Knox ei ollut tässä se, jolle oli tehty oharit kurjalla tavalla.
"Lähtisit nyt, muru. Ehkä se piristäisi. Sitä paitsi, muuten Kingsman tulee aina olemaan sinulle se elokuva, jonka jätit näkemättä jonkun hölmön tytön takia. Hölmö hän oli, kun teki sinulle noin."
Marigold hipaisi Wesleyn poskea.
"Mutta jos et halua lähteä, niin sitten en mene minäkään. Knox ja Saskia voivat mennä. Tai Pearl."

Wesley hymähti vaisusti. Niin kai, Knox ei tosiaan tainnut olla piristyksen tarpeessa. Ehkä? Tuosta oli hankala sanoa.
"No enhän minä nyt mikään macho ole tai unelmien komistus." kyllä Wesley tiesi miltä näytti. Enemmän suloinen kuin komea, ujo, ehkä hieman liian kiltti... Ei varsinaisesti monenkaan naisen unelmamies. Ja pinnallisille homomiehille nolo.
"En minä niitä Pearlille anna. Ja luuletko että hän arvostaisi nokkelasti parodisoitua vakoojaelokuvaa? Tuskinpa. Ja... Mennään sitten. Maksan herkut, kerran lähdet seuraksi."

Marigold puhahti ja pukkasi Wesleyn kylkeä kevyesti kyynärpäällään.
"Lakkaa aliarvioimasta itseäsi! Sinä olet huomaavainen, sinulla on uskomattomat silmät, olet punapää... Ei sillä, että ulkonäkö ratkaisisi, mutta itse otit asian puheeksi. Takapuolesikin on kiva."
Naisen kasvoille kohosi ilahtunut hymy ja hän nojautui suukottamaan miehen poskea.
"Niin sitä pitää, Wes! Anna minulle viisi minuuttia niin vaihdan vaatteet, nähdään alakerrassa, okei?"
Hän ponkaisi jaloilleen, täyttäen huoneen energiallaan.

Punapää tunsi juuri poskiensa punoittavan ja pahasti. Mies yskäisi kevyesti, huitaisten hellästi kämppistään kauemmas. Mihin hän joutuisi tämän amerikkalaisen kanssa vielä? Miksi hän asui näiden hullujen kanssa? Koska työskenteli täällä ja oli helpompaa (ja halvempaa) asua näin. Jestas.
"Hei, jos ei pussailla? Okei? Ainakaan sen äskettäisin tunnustuksesi jälkeen sinusta ja Knoxista." Wesley totesi nauraen, näyttäen peukkua. Viisi minuuttia. Jep.

Marigold seisahtui ovensuussa ja pyörähti katsomaan Wesleytä.
"Wes, tuo oli viaton suukko, ei suudelma. Muistuta, niin näytän joskus sinulle niiden eron."
Hän väläytti miehelle vielä hymyn, tarkisti, ettei ollut saanut näätäeläimiä kannoilleen ja sujahti käytävään, pitäen erityisen hyvää huolta siitä, että sulki oven perässään.
Tietenkin hän oli pahoillaan siitä, mitä Wesleylle oli tapahtunut. Mutta oli silti mukava päästä lähtemään ulos yhdessä ystävän kanssa.

"Puhuin pussailusta, en--!" Ja siinä vaiheessa jenkki oli jo livahtanut ulos.
"... Suutelemisesta." Wesley haroi hieman hiuksiaan ja pyyhkäisi sen peitevoiteen pois. Se haisi oudolle kasvoilla ja tuntyi kiristävän ihoa, minkä lisäksi se laukaisi Nietzschessä yllättävän himon näykkiä hänen nenäänsä. Hän asteli alakertaan ja jäi odottamaan, täytettyään frettinsä aktivointilelun vielä kerran.

Tarkalleen viittä minuuttia myöhemmin Marigold hypähteli portaat alas. Hän oli vaihtanut Knoxilta lainatun (melkein omitun) t-paidan männynvihreään mekkoon, josta tosin erottui vain kaistale helmaa takin alta.
"No niin!" nainen hyrisi, pysähtyen Wesleyn eteen. Hän ilahtui huomatessaan, että ihastuttavat pisamat olivat palanneet takaisin.
"Kumpi ajaa?"

"Minä voin ajaa." Ajatus vasta saapuneesta Marigoldista auton ratissa ei herättänyt suurta ihastusta. Hän asteli autolle ja käynnisti sen, lähtien kohti Hexhamia.
"Kai tiedät ettei sinun ollut pakko lähteä?"

Marigold ei osannut loukkaantua, vaan pujahti hyväntuulisesti pelkääjän paikalle. Nyt, kun ei joutunut keskittymään ajamiseen, hän kumartui tutkimaan radiota. Se oli soittanut yhtä ainoaa kanavaa koko matkan tallille ja takaisin, eikä siinä muuten mitään, mutta kanava tuntui erikoistuneen pelkästään mainoksiin.
"Hm?"
Hän vilkaisi Wesleytä.
"Ei minun tietenkään ollut pakko. Mutta halusin. Sinä olet ystäväni, Wes, totta kai minä haluan lähteä kanssasi elokuviin."

"Säälittävä ystävä, jolle tehdään oharit." Wesley ei edes tajunnut miksi? Nainen oli itse halunnut vaihtaa numeroita, jestas sentään!
"Miksi naiset ovat niin vaikeita?" Miehistä Wesley ei edes aloittaisi.

Marigold puhahti.
"Et sinä tässä se säälittävä ole, vaan se, joka jätti ilmestymättä paikalle. Vaikka voihan olla, että tälle on kuitenkin joku muu selitys. Ehkä hän soittaa sinulle myöhemmin ja selittää kaiken."
Nyt, kun pahin ensikiukku oli hälvennyt, Marigold halusi uskoa, että kyseessä oli vain jonkinlainen erehdys.
Wesleyn kysymys sai hänet naurahtamaan.
"Olemmeko me? Olenko minäkin sinusta hankala?"

"Epäilen." Mies vilkaisi naista, kohauttaen olkiaan.
"Et. Olet ystävä. Naiset joita haluaisin tapailla, ovat aina hankalia."

"Aww, sinä sanoit minua ystäväksi! Olet ihana, Wesley."
Marigoldin suupielet nykivät väkisin hymyyn. Sadekin tuntui, jos ei nyt suorastaan tauonneen, niin ainakin muuttuneen taas kuuroittaisemmaksi.
"Oletko yrittänyt tapailla moniakin?"

"Kämppis. Ystävä. Jotain." Wesley nauroi pehmeästi, ne ystävälliset silmät nauruun syttyen.
"En. Rehellisesti."

Marigold ilahtui nähdessään naurun miehen silmissä. Ei Wesley, tai kukaan muukaan, ansainnut jäädä ohitetuksi ilman kunnollista syytä. Ehkä se vielä selviäisi. Toivottavasti.
"Ystävä on hyvä", hän totesi päättäväisesti. Olkoonkin, että amerikkalaiseen tyyliin kuului julistaa rakkautta kaikelle, mikä suinkin liikkui, pysäköintivalvojasta kampaajaan ja seurakunnan pastoriin, mutta Marigold todella kiintyi nopeasti.
"No niin, eli kyllä se siitä vielä. Ei hevostakaan kannata valita sen perusteella, minkä sattuu ensimmäiseksi näkemään. Vie aikaa löytää se oikea."

Elokuvateatteri, Hexham

Mies ei uskonut sen selviämiseen, ei tosiaan. Hän pysäköitsi auton elokuvateatterin lähelle ja vilkaisi toista.
"No niin, mistä haluat leffaevääsi?"

Hexham oli huomattavasti miellyttävämpi paikka, kun ei tarvinnut olla itse ratin takana ja yrittää hahmottaa mutkittelevien kujien logiikkaa.
"Kaikki on täällä niin pientä ja suloista!" hän henkäisi, ihastellen kylki kyljessä kyhjöttäviä tiilitaloja. Mutta hän olikin syntyjään Texasista, missä kaikki oli tunnetusti (ainakin texasilaisten mielestä) suurempaa.
"Oh, mikä vain käy! En vielä oikein tunne paikkoja, mistä saa parhaat eväät?"
Hän katsahti miestä hymyillen.

"Onhan täällä." Wesley viihtyi, työskenneltyään aiemmin parissakin suurkaupungin eläintarhassa Euroopassa.
"Teatterista siis. Mennään?"

"Mennään!"
Marigold avasi auton oven ja hypähti ketterästi ulos, tällä kertaa ensin tarkistettuaan, ettei alla ollut vesilätäkköä odottamassa. Hän asetteli pienen olkalaukun hihnan paremmin hartialleen ja pyörähti Wesleytä kohti.
"Mihin suuntaan?"

Wesley osoitti suuntaa ja lähti itse kävelemään. Hän nosti takkinsa kauluksia ja veti hartioitaan kohti korvia. Siltä mies näyttu aina kaupungilla kulkiessaan.

Marigold tahditti askeleensa yhteen Wesleyn kanssa ja sujautti kätensä tämän käsivarren alle, kiinnittämättä itse juurikaan huomiota eleeseen.
"Kaikki hyvin, muru?" hän varmisti vilkaisten miestä, joka näytti jännittyneemmältä kuin kotona, ainakin hartioista päätellen.

Wesley ei pitänyt oikein ihmisjoukoista, ujona ihmisena.
"Wesley, kiitos vain, Goldie. Ja kaikki on hyvin. Oikeasti." meis hymähti. Teatteri ei ehkä loistanut modernilla ulkokuorellaan (tai sisätiloilla), mutta Wesley ainakin hymyili leveästi. Se oli mukavaa.

Marigold puuskahti itselleen.
"Anteeksi. Minulla olisi riittävästi kieltä kymmenelle hammasriville, mutta opin kyllä, aivan varmasti!"
Synkeä ratsastajamies ilkeine kommentteineen yritti taas palata mieleen, mutta onneksi elokuvateatteri harhautti hänen ajatuksensa varsin taidokkaasti.
"Saat hartiasi kireiksi tuolla tavalla. Voin hieroa ne auki myöhemmin, jos- Voi eei miten suloinen!"
Elokuvateatteri ei edes näyttänyt teatterilta ulkopuolelta, se oli vain tavallinen ovi toisen samanlaisen vieressä. Sisältäkin se oli ihastuttavan minikokoinen.

"Eikö olekin?" Wesley hymyili pehmeästi.
"Ja ei tarvitse, hartiani voivat ihan hyvin, Goldie." Mies vastasi hymyillen pehmeästi.

"Jos niin sanot, m- Wes. Mutta tarjous pysyy voimassa."
Marigoldin katse harhaili punaisella sävytetyissä seinissä, laatoitetussa lattiassa ja elokuvajulisteissa, jotka mainostivat tulevaa ohjelmistoa. Popcornin paahteinen tuoksu oli sama kuin teattereissa kotona, se viritti heti tunnelmaan.
"Oi, popcornia... Ja katso! Kahvilassa järjestetään sunnuntaisin iltapäivätee, ihanaa!"

"Otetaan siis popcornia. Muuta?" Wesley otti itselleen suklaanappeja. Ne olivat vanhojen ihmisten makeisia, mutta hän rakasti niitä. Ihan vain tylsiä maitosuklaanappeja.

"Jotain juotavaa?"
Marigold valitsi itselleen lisäksi strawberry milkshake-makuisia Poppetseja, ihan vain suloisen, vaaleanpunaisen rasian perusteella. Samalla periaatteella hän valitsi myös pötkön Love Heartseja.
"Minä tarjoan sitten seuraavalla kerralla", hän vakuutti Wesleylle hymyillen.

"Ei sinun tosiaan tarvitse." Wesley nauroi, ottaen itselleen ison mukillisen limsaa. Hän odotti että Marigold valitsisi eväänaä, maksaen sitten kaikki kerralla.
"Noin, mennään etsimään paikat." Wesley oli innoissaan. Hän oli pitänyt Kingsmanin ensimmäisestä elokuvasta.
"Mutta minä haluan", Marigold naurahti. Myös leffaeväiden kanssa Marigoldin periaate oli enemmän on parempi - hän voisi syöttää loput Knoxille, kunhan he pääsisivät kotiin. Niin hän oli tehnyt yliopistoaikoinakin.
Ei ehkä ollut enää yllätys, että myös itse elokuvasali riemastutti naista rustiikkisuudellaan.
"Oi ei, katso nyt näitä tuoleja", hän vingahti ihastuneena haalistuneenvihreälle verhoilulle.

"Koeta nyt kestää." Mies nauroi pehmeästi, istuen alas. Wesley riisui takkinsa, heittäen pari popcornia suuhunsa.
"Ja varoitan sinua nyt, en voi sietää keskustelua leffan aikana. Anteeksi."

Marigold tuhautti nenäänsä.
"Osan minäkin tarvittaessa olla hiljaa", hän huomautti, muttei vaikuttanut loukkaantuneelta, hampaat paljastava hymy nyki suupieliä. Hän riisui takkinsa ja käpersi itsensä mukavaan asentoon hieman kuopalle painuneeseen penkkiin.
"Joskus. Ehkä."

"Nohnoh. Saatat joskus pulputtaa." Wesley naurahti, vaieten kun elokuva alkoi pyöriä mainostejn sijaan. Hän nautti tästä, siitä oli aikaa kun hän oli ehtinyt elokuviin ystäväksi laskettavan kanssa.

"Joskus. Satunnaisesti."
Ihme tosin tapahtui, kun valot himmenivät salista ja elokuva alkoi pyöriä. Marigoldin suu pysyi kiinni, jopa siinä määrin, että hän muisti vain satunnaisesti napata itselleen muutaman popcornin. Hämärässä elokuvasalissa istuessa oli helppo uskoa, että ehkä saarivaltio olisi sittenkin ihan siedettävä paikka.

Wesley nautti elokuvasta eikä olisi halunnut en loppuva. Hän siristeli silmiään kun valot syttyivät lopputekstien pyöriessä screenillä. Mies nousi ylös ja veti takkia yllensä, hymyillen.
""Se oli ihana. Pidin ensimmäisestäkin."

Myös Marigold räpytteli silmiään, palaten elokuvan maailmasta takaisin todellisuuteen.
"Oh wow!" hän naurahti ja katsahti Wesleytä. Mies näytti olevan paljon paremmalla tuulella nyt kuin huoneeseensa jäätelöpurkin kanssa käpertyneenä. Tuskin elokuvan näkeminen kaikkea pahaa mieltä oli poistanut, mutta ainakaan Wesley ei ollut joutunut mököttämään koko iltaa yksinään.
Myös Marigold nousi ja kiskaisi takin päälleen.
"Tuollainen kuvako teillä on amerikkalaisista?" hän hykersi.

Ei Wesley tosiaan välittänyt enää siitä olotilasta niin paljon tai päivän tapahtumista. Alkoi jo helpottaa, edes hieman.
"Kutakuinkin." Mies virnisti leveästi.

Se sai Marigoldin hyrisemään naurusta.
"Ehkä minunkin pitäisi sitten alkaa kulkea ympäriinsä stetsoni päässä ja yrittää lassota kaikkea, millä on potentiaali liikkua."
Ei sillä, etteikö hän olisi jo toteuttanut moni stereotypioita varsin mallikkaasti.
Kuten nainen oli epäillytkin, eväitä oli jäänyt yli Knoxille syötettäväksi. Mies olisi iloinen.

Takaisin farmilla

"Ehkä. Paitsi, etkö tee niin jo nyt?" Mies vastasi hymyillen, hypäten auton ratin taakse hymyillen. Hän käynnisti auton ja lähti luovimaan tietä takaisin kotiin.
"Ehdin jopa ennen kuin kaksi näätää hajottavat huoneeni."

"Oh, tietenkin. Heti kun vain löydän laatikon, johon pakkasin cowboytarvikkeeni. Sitten voin lähteä vahtimaan Babyn kanssa oikeutta pitkin Hexhamin katuja."
Paluumatkalla Marigold jätti radion rauhaan ja keskittyi sen sijaan katselemaan tietä, sikäli kuin pimeässä, sateisessa kelissä pystyi.
"Ei siis vielä Saatanan kätyreitä odottamassa? Hyvä niin."

"Suosittelen. Toki Hexhamin kaduilla voi tulla äkkiä tylsää." Siellä ei tapahtunut juuri mitään, joten Babyn ja Goldien pitäisi valmistautua tylsyyteen.
"Ei vielä. Tunti ja olisi ollut." Kotona Wesley hakeutui keittiöön, ottaen eläimilleen varastamasta kaapista toukkalaatikon. Tottuneesti hän heitti jauhomatoja paljain käsin ruokakuppeihin, siileille myös kastematoja.

Marigold seurasi Wesleytä keittiöön ja alkoi keittää teetä miehen valmistellessa ruokaa eläinkatraalleen. Tällä kertaa hän valmistaisi teen pidemmän kaavan kautta, niin ettei Wesleyn suotta tarvitsisi kurtistella kulmiaan.
"Oli mukava käydä elokuvissa", hän totesi huuhdellessaan teepannua.
"Kiitos."

Ainakin englantilaismies oli kiitollinen siitä. Miten hän muuten kestäisi näiden ihmisten kanssa? Kun eivät edes teetä osanneet keittää nätisti!
"Ei minua tarvitse kiittää. Tulipahan käytettyä ne liput. Eihän se haittaa Knoxia? Tai siis..." Hienoa Wesley.

Vesi kiehahti ja Marigold kaatoi sen huolellisesti teepannuun.
"Hm? En usko, ainahan hän voi mennä katsomaan elokuvan myöhemmin, mikäli haluaa nähdä sen."
Vaikka yleensä Knoxia kiinnostivat enemmän elokuvat, joissa esiintyi eläimiä. Ammatillisessa mielessä.
Marigold käännähti katsomaan Wesleytä.
"Vai tarkoititko, että häntä haittaisi se, että me menimme yhdessä?"

Wesley arvasi olevansa hakoteillä, kun nainen ei tiennyt mistä hän puhui.
"Niin, jos te kalsi kerran... Jotain."

Marigold kallisti päätään.
"Ei Knoxia harmistu siitä, että minulla on muita ystäviä", hän totesi hymähtäen. Mies tuntui muutenkin jakavan hänen elämänkatsomuksensa siitä, mitä tuli toisen omistamiseen.
"On jokaisen oma asia, kenen seurassa haluaa vapaa-aikansa viettää. Tai miten."

"Mutta tehän ette ole ystäviä, jos te..." Se hienostopoika Wesleyn sisällä ei kyennyt sanomaan naisen kuullen mitään makuuhuoneeseen viittaavasta

Nainen räpäytti silmiään ensin hämmentyneenä ja naurahti sitten.
"Mitä? Oh, harrastamme seksiä? Eiväthän ne kaksi sulje toisiaan pois."

"... Joo. Ruokaa näädille. Tota. Heippa!" Wesley karkasi huoneesta posket loimuten. Pitäisi pistää muistiin ettei hän koskaan puhuisi maailmankansalaisen ja jenkin kanssa sellaisesta.

Marigold jäi yksin keittiöön Wesleyn kiiruhtaessa ruokkimaan eläimiään. Ei sillä, ei hänkään olisi tieten tahtoen halunnut jättää ruuatta ketään, jota voisi nälissään kutsua Saatanan kätyriksi.
Hän onkin sihdin varovasti pois teepannusta, ennen kuin tee muuttuisi liian mustaksi ja nosti pöydälle varmuuden vuoksi pari kuppia. Wesleyn jäätelökin odotti yhtä pakkasessa.

Englantilaista ei hetkeen näkynyt alhaalla. Kun hän tuli alas, mies tuntui kulkevan seiniä pitkin. Yläluokkainen kasvatus ei enää kuulunut puheessa tai näkynyt ryhdissä, mutta sievistelevä hän osasi olla.

Siinä vaiheessa kun Wesley luikki keittiöön, Marigold oli jo ehtinyt juoda teemukillisensa puoliväliin.
"Palasithan sinä!" hän ilahtui ja hymyili miehelle.
"Ehdin jo miettiä, pitäisikö tulla tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Jos vaikka näädät olisivat hermostuneet... Pannussa on vielä teetä. Kunnolla laitettua, ei pussiversiota."

"uh, kiitos..." Welsey mutisi, ottaen kupillisen teetä. Hän raapi hieman vaivautuneena niskaansa.

Marigold oli selaillut jonkun pöydälle unohtamaa Daily Telegraphia (parin päivän takaista numeroa), mutta siirsi nyt lehden syrjään. Hän silmäili Wesleytä mukinsa.
"Onko kaikki hyvin?"

"On on. Minä vain..." Ehkä pitäisi nostaa kissa pöydälle.
"Olen vain aika sievistelijä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joten olen vähän... Vanhanaikainen. Ja outo."

Marigold otti pienen kulauksen teestään ja laski sitten mukin pöydälle, sormet sen ympärille kietoutuneina.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi ja mutristi huuliaan Wesleyn viimeiselle kommentille.
"Älä sano itseäsi oudoksi niin kuin se olisi huono asia."

"Menen lukkoon kun ihmiset puhuvat esimerkiksi seksistä tai... Siihen liittyvästä. Ja sitä ihmiset tekevät nykyään paljon." Miehestä harvoin kuvitteli, että hän olisi voinut saada yläluokkaisen kasvatuksen.

Marigold naurahti pehmeästi.
"Voi Wes, olet suloinen", hän kehräsi ja kurkotti hipaisemaan miehen kättä sormenpäillään.
"Minun isäni on samanlainen. Esittelin Knoxin poikaystävänäni, kun hän tuli käymään meillä. Kaikki muu olisi saanut isiparan huolestumaan."

"Se on sitä yläluokkaista englantilaista kasvatusta." Mies naurahti hieman kuivasti, kaivaen jäätelön pakastimesta.
"Joten... Kun seuraavaksi katoan posket punaisina, se ei johdu sinusta tai ole henkilökohtaista."

Marigold hymähti.
"Niin olen olettanut. En tiedä hirveästi isän menneisyydestä täällä, hän ei juuri puhu siitä."
Wesley oli niin uskomattoman suloinen, että Marigoldin olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja halata miestä. Hän olisi tehnytkin niin, ellei tämä olisi juuri silloin pelastautunut hakemaan jäätelöään.
"Voi, en minä ota sitä henkilökohtaisesti. Olen jo tottunut siihen. Sinä et ole edes syyttänyt minua huoraksi tai mitään sellaista."

"E-en koskaan voisi sanoa mitään sellaista." Ei se olisi sopivaa, huoritella ketään. Ne olivat... Valintoja. Toisille sopivia, toisille ei.
"Se olisi rumaa."

"Olet kultainen. Kaikki eivät vain tunnu ajattelevan samalla tavalla."
Marigold ei tuntunut olevan asiasta erityisen pahoillaan. Kuin vesi hanhen selästä. Hän yritti parhaansa mukaan välittämättä ilkeistä kommenteista, joiden mukaan hän oli edennyt elämässään reittä pitkin ja rintavakoaan esittelemällä.
"Toivon vain, että sinäkin olet sinut itsesi kanssa. Seksuaalisuudessa ei pitäisi olla mitään hävettävää."

Wesley kohautti olkiaan. Ei hän tiennyt, sillä tilaisuuksia tarjoutui harvoin. Yllättävä työ ja tällaiset oharit varjostivat seuraelämää.
"Ei siitä pidä huolehtia, Goldie. Ei sillä että tilaisuuksia ristiriidoille tulisi usein."

Marigold mutristi huuliaan.
"Minusta tuntuu, että vähättelet taas itseäsi. Voi muru... Wesley, sinä todellakin hyötyisit itseluottamuksesta. Tarvitset ehdottomasti ainakin ruusukvartsin, ja ehkä kuukiven, siitä on hyötyä monessa asiassa..."

Marigold katsoi Wesleytä alta kulmiensa.
"Oletko varma? Ruusukvartsi on tunnettu siitä, että se opettaa rakkautta itseä kohtaan. Ja mu- Wes, minä haluaisin auttaa."

"Goldie, kivet eivät muuta sitä miltä näytän tai mitä olen. Tiedän sen ja en odota ihmeitä, okei? Olisi vain... Ollut kiva että olisin tänään päässyt treffeille. Mutta, en päässyt. Kaikki eivät ole viehättäviä tai... Seksikkäitä. Se vain on niin. kaikki eivät saa kaikkea. Se siitä.. Goldie, kestän sen kyllä. Olen iso poika." Wesley oli ehkä vähän turhan raadollinen ihminen asian suhteen. Hän oli vain eläintenhoitaja, ei kouluttaja. Hiljainen, kiltti hissukka, ei mikään naistenmies.

Marigold räpäytti silmiään.
"Eivät tietenkään muuta, mutta ne voivat auttaa meitä näkemään asiat uudesta valosta", hän intti. Samalla tavalla kuin tarotkortit tai tulevaisuuden lukeminen käden viivoista.
"Ja kun sinä olet! Viehättävä, seksikäs... Et vain itse näe sitä, ja se tekee minut surulliseksi."
Hän huokaisi hiljaa ja juoksutti sormet hiustensa lomitse, läpi toisen vaalean saparon.

Wesley nauroi vain kovempaa. Oliko tuo vakavissaan?
"Goldie. Oikeasti, ei minua tarvitse lohduttaa. Olen ihan hyvä näin, tiedän sen." Jestas tuota.
"Anna minun vain olla hetki surkeana siitä, että minulle ei edes annettu mahdollisuutta? olen kunnossa viimeistään ensi viikolla."

"Mutta..."
Se tuntui Marigoldista luovuttamiselta. Hänet oli kasvatettu kulttuurissa, jossa jokainen oli lähtökohtaisesti upea ja mahtava. Se ei käytännössä tietenkään ollut niin yksinkertaista, mutta silti.
Lopulta hän huokaisi ja nousi seisomaan.
"Olkoon! Saat olla niin surkeana kuin tahdot. Viikon. Sen jälkeen minulla on lupa yrittää kiskoa sinut takaisin pystyyn vaikka väkisin, jooko?"
Hän kiersi pöydän toiselle puolelle ja kietaisi käsivartensa Wesleyn harteiden ympärille halatakseen tätä takaapäin.
"Hän saattaa vielä soittaa sinulle."

Mies hätkähti kevyesti halausta, sanomatta mitään. Niin kai.
"Hyvä on. Ja vaikka soittaisi, en ole vastaamassa."

Marigold huomasi Wesleyn hätkähdyksen, mutta ei irrottanut käsivarsiaan miehen ympäriltä. Tämä ei vaikuttanut varsinaisesti ahdistuvan kosketuksesta, joten pieni altistus tekisi vain hyvää, eikö? Niin kuin eläimelle, jota hitaasti totutettiin läheisyyteen.
"Hienoa! Sinulla on viikko räytyä ja syödä niin paljon jäätelöä kuin tahdot", hän lupasi nauraen ja painoi nopean suukon Wesleyn poskelle.

"... Me puhuimme tästä pussailusta." Wesley muistutti. Siitä saisi äkkiä väärön idean. Joku, jossain. Varmasti jotakuta kiinnosti. Ehkä?
"Tai siis minä puhuin."

Marigold puhahti.
"Mm, niin puhuimme", hän myönsi ja suukotti Wesleyn poskea uudelleen.
"Tämä on suukko. Suukottelussa ei ole mitään pahaa. Ja tämä-"
Marigold irrotti käsivartensa miehen ympäriltä siirtyäkseen tämän vierelle. Hän otti tukea pöydästä ja nojasi kasvonsa lähelle Wesleyn kasvoja.
"-on suudelma."
Nainen painoi huulensa miehen huulia vasten.

Wesley kohautti olkaansa, saadakseen asuintoveriaan kauemmas. Amerikkalsinainen saattoi nauttia läheisyydestä, mutta hänen rajansa meni kutakuinkin tässä.
"Niin on, mutta minä en---" Pisamanaamainen todellakin vaikeni, ainakin hetkeksi. Sen jälkeen hän miltein loikkasi kauemmas naisesta. Mitä täällä tapahtui!?
"Goldie! Ei... Siis... Jestas!"

Marigold vetäytyi rauhallisesti taaksepäin ja katsoi Wesleytä päätään kallistaen.
"Suukon ja suudelman ero", hän selitti, niin kuin asia olisi ollut täysin itsestäänselvä. Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan korvansa taakse.
"Olivatko molemmat sinulle yhtä epämiellyttäviä?"

Mies vain tuijotti vaaleahiuksista naista pitkään. Siis oliko tuo vakavissaan? Ei sitä voinut epämiellyttäväksi sanoa, mutta hän ei ollut parhaimmillaan yllätettynä, saatika sitten kämppiksensä suutelemana.
"Ei tuollaista voi tehdä." Wesley mutisi, ottaen uuden kupillisen teetä.
"En sanonut alunperinkään että kumpikaan olisi epämiellyttävä, mutta se suukottelukaan ei ole sopivaa."

Marigold kielsi takaisin pöydän toiselle puolelle ja istahti alas, kietoen sormensa vajaan teemukinsa ympärille.
"Anteeksi", hän pyysi ja yritti tavoittaa Wesleyn katseen varmistaakseen, oliko mies kunnossa.
"Etkö pidä siitä, että sinua kosketaan?"

"Ei se sitä ole." Wesley nyppi pari fratinkarvaa neuleliivistään, vaikka se oli vain tippa meressä.
"Haluan vain pitää tietyt asiat sellaisina... Parisuhteessa tehtävinä."

Marigold nyökäytti päätään.
"Selvä. Olen pahoillani."
Hän hymyili Wesleylle pahoittelevasti.
"Ei siis suukkoja? Edes poskelle? Entä halaukset, ovatko ne okei?"

"Ei suukkoja. Halaus on ok." Eivätköhän he sillä ohjeistuksella pärjäisi, hetken aikaa.
"En ole vihainen. Mutta olen vain vähän vanhanaikainen. Okei?"

Marigold nyökäytti uudelleen päätään.
"Ei suukkoja, vain halauksia", hän vakuutti ja hymyili.
"Ei siinä ole mitään selitettävää. Jokainen tekee niin kuin itse näkee parhaaksi. Aiotko syödä itse kaiken tuon jäätelön?"
Nainen tuntui suhtautuvan aiheeseen yhtä kevyesti kuin keskusteluun päivän säästä.

Wesley vilkaisi jäätelöä, ojentaen purkkia ja lusikkaa naista kohti.
"Ota vain jos haluat." Ei häntä haittaisi jakaa.

"Kiitos!"
Marigold otti lusikan ja jäätelöpurkin. Hän vei lusikallisen suuhunsa ja ynähti.
"Mmm, hyvää! Onko tämä suosikkiasi?"

"Yhtä suosikeistani. Mansikka on parasta, mutta se oli loppu. Siinä on mansikkajäätelö, suklaakastikkeella." Wesley oli tyytynyt toisiksi parhaaseen vaihtoehtoon, mitä tuli jäätelöön.

Marigold pihisti itselleen toisen lusikallisen ennen kuin työnsi jäätelöpakettia takaisin Wesleytä kohti.
Ainakin hän tietäisi, mitä jäätelöä ostaisi lepyttelylahjaksi.
"Mistä muusta sinä pidät? Lempiruoka, lempiherkku..."

Wesley jäi miettimään hetkeksi.
"Uh... Shepherds pie on tosi hyvää. Samoin lihapiirakat. Ja pidän miltei kaikesta missä on marjoja." Wesley ei ollut varsinaisesti nirso.
"Entä sinä?"

"Kuten mansikkajäätelöstä. Vai onko se vain esanssiversio?"
Marigold nousi ja kävi kaatamassa itselleen toisen kupillisen teetä. Hän palasi pöydän ääreen, kiltisti omalle puolelleen ja kietoi taas sormensa mukin ympärille lämpiämään.
"Mmm, en ole kovinkaan nirso. Kasvisruuat, chili sin carne ja tacot... Mutta ei aamiaiseksi, vaikka se tuntuukin olevan texasilainen juttu", hän naurahti.
"Ja rakastan kaikkea makeaa, mutta jos pitäisi valita jokin tietty herkku, niin... Pekaanipähkinäpiiras."

"Ei, ihan oikeaa tavaraa. Kai?" Wesley ei ollut ottanut selvää. Ainakin se maistui mansikalle.
"Amerikkalaiset syö muutamin outoa aamupalaksi."

Wesleyn huomautus sai Marigoldin tyrskähtämään.
"Outoa? Niin kuin mitä, esimerkiksi?"

"Maissia kaikkialla, järjettömät määrät sokeria... Kävin Amerikassa kerran. Vannon että elämäni ensimmäinen hampaaseen tullut reikä johtui siitä." Wesley totesi nauraen. Siltä se ainakin tuntui.
"Erityisesti se että maissia on kaikkialla."

"Hei! Maississa itsessään ei ole mitään, viljelyskasvina se on uskomattoman sopeutuvainen! Ainoastaan sen tuotanto on pielessä."
Marigold otti varovaisen kulauksen teestään, mutta se oli jo jäähtynyt riittävästi, ei tarvinnut pelätä suun palamista.
"Sokerin määrästä olet kyllä oikeassa. Mutta missä päin kävit? Et ole maininnut siitä aiemmin!"
Ei sillä, että he olisivat varsinaisesti keskustelleet asiasta.

"Washingtonissa ja Losissa. Siitä on aikaa, olin aika pieni silloin." Wesley raapi kevyesti niskaansa, vilkaisten kelloa. Kohta pitäisi mennä nukkumaan.

"Awww, sittenhän et ole nähnyt vielä mitään! Lähde joskus mukaan, kun menen käymään kotona."
Marigold huomasi Wesleyn vilkaisevan kelloaan.
"Sinulla taitaa olla aikainen aamu. Joko on myöhä? Sisäinen kelloni on edelleen aivan sekaisin."

"Tällä palkalla? Ehei, epäilen vahvasti." Wesley nauroi. Ei hän matkustaisi huvikseen ja työnsä puolesta hän ei oikein halunnut matkustaa. Ehkä sitten kun näätiä ei enää olisi, siilit kykenisi hoitajakin hoitamaan.
"Pitäisi mennä joo. Laita jäätelö pakastimeen jos et syö kaikkea. Öitä!"

Marigold tunsi olonsa vielä aivan liian pirteäksi nukkuakseen, vaikka tiesikin, että aamulla herääminen olisi tuskan takana. Kotona hän oli aina ollut aamuvirkku, mutta täällä unirytmi tuntui kellahtaneen miten sattuu.
"Mitä tahtoisit aamupalaksi?" hän kysyi, käännähtäen vielä Wesleyn puoleen.
"... vai sinä taidat tehdä sen mieluummin itse?"

Wesley kääntyi naisen puoleen, nyökäten.
"Olen aika nirso. Ei tarvitse huolehtia, teen itse." Ei olisi reilua kaataa nirsoutta naisen niskaan.

Marigold oli vakuuttamaisillaan, ettei se haitannut, että Wesley voisi antaa hänelle yksityiskohtaiset ohjeet, mutta järkytettyään tätä jo suudelmalla hän koki paremmaksi vain nyökätä.
"Aivan. Kauniita unia, Wes, nähdään aamulla."
Hän joisi teensä loppuun ja kömpisi myös petiin. Jokohan Knox oli nukkumassa?

Wesley oli miettinyt siivotessaan eläinten tiloja, että siirtyisikö nukkumaan vaikka tiikerin aitauksessa. Se kuulosti turvallisemmalta mielenterveydelle kuin ränsistyneessä ja hieman elämää nähneessä talossa nukkuminen. Se ei kuitenkaan tainnut olla realistinen vaihtoehto, joten Wesley jätti pyytämättä lupaa siihen.
Hän oli keittiössä, tekemässä ruokaa. Muut taisivat olla nyt omissa töissään, joten se olisi hänen omaa aikaansa, tilaa hengittää. Kukaan ei tunkisi tänne ja ennen kaikkea, hänen ei tarvitsisi pelätä saavansa todistuksia puheille. Etenkin kun ne sattuivat. Hän oli idiootti.
"Voi hitto!" Mies oli syventynyt lukemaan kirjaansa, könyten äkkiä ylös, pelastaakseen pannulla olevat makkaransa. Hitto.

Marigold oli lähtenyt tallille jo aamusta ja palatessaan kotiin kiivennyt katolle, nyt kun kerrankin pilvipeite näytti raottuneen hetkeksi, ainakin sen verran, että kalpea aurinko oli päässyt pilkistämään niiden lomasta. Katto alkoi vuotaa tasaisella intervallilla milloin mistäkin ja tuntui vaativan lisäpaikkausta melkein jokaisen vähänkään rankemman sadekuuron jälkeen.
Hän oli niin hyvällä tuulella, ettei edes Pearlin nuiva käytös ollut saanut mieltä mustumaan heidän törmätessään käytävällä. Nyt Marigold oli käynyt vaihtamassa tallivaatteensa pois ja suuntasi keittiöön itsekseen hyräillen.
"Oh, hei Wes!" nainen tervehti astuessaan keittiöön.

Mies kääntyi katsomaan kämppistään, hymyillen vain amerikkalaisnaiselle varattua, aivan äärimmäisen ystävällistä hymyä. Huomaamattaan.
"Hei! Olit tallilla?" Hän kippasi samalla ne kaksi makkaraa lautaselle, jolla oli jo perunamuusia ja salaattia. Hän söi samaa usein. Hyvin usein.

"Uh-huh, kävimme Babyn kanssa kunnolla maastossa, siellä paistoi melkein aurinko!"
Marigold käveli napsauttamaan teenkeittimen päälle ja siirtyi sitten tutkimaan jääkaapin sisältöä välipalan toivossa. Hän laittaisi kunnon ruokaa sitten, kun Knoxkin olisi paikalla.
"Ja korjasin taas kattoa, katsotaan, kauanko se kestää... Kuinka sinun päiväsi on sujunut?"

"Tein töitä." Wesley naurahti. Sen oli saattanut päätellä jo siitä, että hän oli kadonnut eläinten pariin kauan ennen kuin muut olivat raottaneet rakennuksessa silmiään.
"Oh? Sepä kiva." Mies istui alas, ottaen kirjan käteensä. Olo oli niin kiusallinen. Hän ei enää koskaan poistuisi huoneestaan yöllä. Ei ikinä.

Marigold nappasi lopulta itselleen edelliseltä päivältä jääneet hedelmäsalaatin loput ja jätti ne odottamaan vedenkeittimen viereen kääntyessään katsomaan Wesleytä.
"Mitä eläimille kuului? Lupasin auttaa Knoxia myöhemmin tänään."
Veden alkaessa hiljalleen kuplia kiehumispistettä lähestyessään Marigold siirtyi lähemmäs pöytää ja kumartui kurkistelemaan kirjan sivuja Wesleyn hartian yli.
"Mitä sinä tällä kertaa luet?"

Wesley puraisi kieltään, kun oli toteamassa jotakin siitä, että ehkä Marigold oli auttanut Knoxia jo ihan tarpeeksi. Ei, hän ei alentuisi Pearlin tasolle, etenkin kun hänellä ei ollut edes entisen tuomaa oikeutta siihen. Eikä sekään oikeastaan ollut oikeus.
"Uh, Pride and Prejudice." Olisipa hän lukenut vaikka auton moottoreista, eikä yhtä maailman ikonisimpia rakkausromaaneja.

Marigold kietaisi käsivartensa kevyesti Wesleyn harteille.
"Aww, minäkin olen lukenut Pride and Prejudicen", hän totesi, yrittäen kuikuilla, millä sivulla Wesley oli menossa.
"Vaikka pakko myöntää, etten oikein ymmärtänyt sitä."

Wesley veti henkeä, laskien kirjan nurinkurin pöydälle. Hän oli jo tottunut uusimman asuintoverinsa fyysisyyteen, mutta nykyään se aiheutti ihan uudenlaisia ongelmia. Jos keskittyisi syömään, ehkä se auttaisi.
"Ai? Miten et?"

Maggie oli ihan hirvittävän ihastunut herra Darcyyn, mutta minun mielestäni hän oli kammottavan jäyhä", Marigold selitti. Hänen sisarensa maku tuntui olevan kovin erilainen, mitä tuli romansseihin.
"Vaikka ehkä hän vain oli introvertti, näin jälkikäteen ajateltuna. Taisin lukea tuon viimeksi, kun olin viidentoista... Ja sitten oli lisäksi kaikki se surkuttelu siitä, etteivät he voineet olla yhdessä Elizabethin kanssa, vaikka rakastivat toisiaan niin valtavasti."
Hän painoi hetkeksi nenänsä Wesleyn punertaviin hiuksiin.
"Hiuksesi tuoksuvat kivalta."

Wesley oli avaamassa suunsa, mutta antoi naisen puhua loppuun.
"No mutta hehän menevät menevät naimisiin lopulta! Ja mikään ei ole suloisempaa." Hienoa, olipa miehekästä. Hänen pitäisi alkaa ottaa oppia machoiluun työnantajaltaan.
"Hä? Hiukseni? Ehkä se on shampoo." Ihan kiva jos hän ei tuoksunut fretiltä.

Marigold nuuhkaisi hiuksia uudelleen.
"Mm, oletko vaihtanut sitä?"
Toinen käsi yhä Wesleyn hartioiden ympärillä hän kurkotti nostamaan kirjan pöydältä ja käänsi sen oikein päin, silmäillen rivejä.
"Pitäisikö minun antaa tälle siis uusi mahdollisuus?"
Wesley unohti huomaamattaan hengittää, purren samalla kieltään. Hän ei voisi sanoa "sinäkin tuoksut kivalta", se olisi ollut karmivaa. Vähintäänkin karmivaa.
"Kyllästyin ja vaihdoin... Ehkä. Voit lainata tätä kun saan luettua tämän."

"Kiva tuoksu", Marigold toisi ja hymyili.
"Hienoa! Nyt voin kysyä sinulta selitystä joka kerta, kun en ymmärrä jotakin. Se on paikoin niin kovin... englantilainen."
Vedenkeitin napsahti merkiksi siitä, että teevesi oli valmista, ja Marigold vetäytyi takaisin tiskin ääreen valmistelemaan itselleen mukillista.
"Ehkä pidänkin siitä enemmän toisella lukukerralla."

Wesley yskäisi, vetäen helpottuneena henkeä kun amerikkalainen katosi kauemmas. Pitäisikö harkita omaa asuntoa Hexhamissa? Joutuisi heräämään aiemmin ja olisi kotona myöhemmin, mutta jos se helpottaisi tähän idioottimaiseen kuplintaan sisällä, joka kerta kun nainen oli näköpiirissä tai puhui hänelle.
"Ai, olenko sinun englantilaisuuden experttisi?"

"Jos vain suostut siihen!" Marigold naurahti ja pudotti teepussin mukiin. Silloin, kun hän teki teetä useammalle, hän käytti uskollisesti kunnon teepannua, mutta itseään varten hän ei viitsinyt vaivautua. Vaikka hän olikin alkanut maistaa eron, riittävä sokerimäärä kyllä piilotti sen alleen.
"Sinua englantilaisempaa saa tässä talossa hakea."
Olihan Saskiakin toki britti, mutta silti. Wesleyllä oli jopa punertavat hiukset.

Wesley nyrpisti nenäänsä naisen pussiteelle, nauraen perään. Se taisi olla totta. Hän yskäisi, hakien puheeseensa sen lapsuudesta tutun, yläluokkaisen nuotin ja puhetavan.
"Mutta hyvä neiti, eihän tuollaista sovi sanoa. Sen voisi ottaa arvosteluna." Ei, mies ei voinut puhua niin, ilman että alkoi nauraa pisamaiset kasvot punaisina.

Marigold nappasi teensä ja hedelmäsalaattinsa ja kääntyi siirtyäkseen pöydän ääreen Wesleyn seuraan. Hän seisahtui kuitenkin kesken liikkeen.
Hetken nainen vain tuijotti.
"Oi Luoja tuo kuulosti ihanalta!" hän hengähti sitten.
Wesley otti pöydästä kämmenellä tukea, voidakseem suoristautua. Nauru näkyi kasvoilla edelleen punana ja silmissä pilkkeenä.
"Et ole tosissasi."

Marigoldista oli ihana nähdä Wesley - tai kuka tahansa hänen ystävänsä - nauramassa. Lämmin hymy kohosi aina väkisin myös hänen huulilleen.
"Olen, olen! Olen aina pitänyt brittiaksenteista."
Hän laski eväänsä pöydälle ja istahti Wesleytä vastapäätä. Selkänojaa vasten nojautuminen sai hänet sihahtamaan kivusta.
"Brittiaksentti on eri asia kuin rautakanki takapuolessa puhuttu englanti." Wesley pärskähti, kurtistaen kulmiaan.
"Mihin sattuu?"

"Tiedän, siksi sanoinkin brittiaksentit monikossa."
Isä oli aina jaksanut kritisoida amerikkalaissarjojen pakollista seksikästä brittiä, jonka aksentti sai kaikki naiset hullaantumaan.
Marigold hymyili Wesleylle rauhoittelevasti.
"Äh, selässä vain on mustelma. Ja mikälie lihasjumi. Jään henkiin."


"En sanoisi mahtailevaa posh englantia aksentiksi. Se on kamalaa." Welsye naurahti, kallistaen kevyesti päätään.
"Koskaan kuullut linimentistä?"

"Varmaan yhtä kamalalta sinun korvaasi kuin se, kun joku yrittää puhua niin kuin cowboyt vanhoissa elokuvissa", Marigold hymähti ja kurtisti hieman kulmiaan.
"... Kuulostaa joltain, jota isoäidin lääkekaapista olisi saattanut löytyä."

"Puhujalle lähinnä. Siinä saa nähdä niin paljon vaivaa. Ja minä sentään tiedän mistä puhun. Ja älä nyt viitsi. Minulla on yhtä yrttilinimenttiä. Sitä tosin käytetään normaalisti hevosille." Wesley vastasi hymyillen.

Marigold hyrisi naurusta.
"Tiedän, Wes, minäkin olen käyttänyt niitä hevosten kanssa. Harvemmin kyllä ihmisille..."
Selkä ei ollut ollut yhtä kipeä vielä aamulla, hieman vihlaissut, mutta ilmeisesti ratsastaminen ja katolla kyyristely olivat jumittaneet sitä lisää.

"Niitä voi käyttää ihmisilleki." Wesley virnisti hieman vinosti.
"Ne ovat tehokkaampio kuin ihmisten omat ja melkein luonnonmukaisempiakin. Ihmiset ovat tarkempia hevosistaan kuin itsestään. Haluatko lainata?"

"Sietääkin olla, ihan kaikista eläimistään."
Se oli tosin periaate täällä Norwood Farmillakin, huomasihan sen jo siitä, että päärakennuksen kattoa piti olla kaiken aikaa paikkailemassa ja että suihku sylki edelleen tasaisin väliajoin jäätävän kylmää vettä.
"Kiitos, mielelläni."

"Niinhän se on. Ja muistuta että annan sen sinulle ylhäältä. Palauta kun et tarvitse enää. Sen kanssa pitää sitten varoa, ettei sitä mene silmiin tai muualle." Wesley varoitti, jatkaen syömistään.

"Olen varovainen, en hiero silmiin tai muualle", Marigold lupasi ja survaisi haarukkansa ananaspalan läpi. Tuoreen ananaksen, ei liemipurkkiin upotetun.
"Mitä sinulla on vielä tänään ohjelmassa?"

"Se oikeasti kirvelee. Sain sitä kerran nenääni kun niistin." Wesley hymähti. Se oli ollut tuskaa pahimmillaan ja kestänyt. Kauan.
"Ei mitään."

"Voi ei, muru! Minä hieroin kerran chiliä silmiin, sekin oli aivan kamalaa..."
Marigold oli onnistunut karsimaan suurimman osan muruttelusta puheestaan, mutta erityisesti myötätuntoa osoittaessaan hän saattoi edelleen lipsahtaa vanhoihin tapoihinsa.
"Näytät väsyneeltä, ehkä päiväunet olisivat hyvä ajatus? Oletko nukkunut huonosti?"

Ei, hän ei ollut nukkunut ollenkaan sen jälkeen, kun oli tullut alas tekemään itselleen yöpalaa ja kuullut Marigoldin ja Knoxin viettävän, noh, laatuaikaa. Ei kovin kovaäänisesti, mutta riittävän, kun talo oli yöllä hiljainen ja hän kulki käytävässä.
"... Voi sen niinkin sanoa. En kyllä viitsi mennä, huomenna aikainen herätys, menen sitten ajoissa sänkyyn."

Haarukka, johon tällä kertaa oli kalastettu pari viinirypäleenpuolikasta, unohtui puoliväliin matkalla suuhun, kun huoli löysi tiensä Marigoldin vihreisiin silmiin.
"Voi ei! Ei kai sinulla ollut huono olo? Tai murheita?"
Murheita? Oli, todellakin.
Sellaisia mistä avautua niiden aiheuttajalle? Ei.
"Ei mitään sellaista. En vain saanut unta. Seuraava yö on parempi. Älä huolehdi."

Marigold laski haarukan nojaamaan kulhonreunaa vasten.
"Oletko varma?" hän kysyin ja kurkotti hipaisemaan Wesleyn kämmenselkää sormenpäillään.
"Voit kyllä kertoa minulle, jos jokin on hätänä."

Vain vaivoin mies sai peiteltyä sen värähdyksen ja vielä suuremmalla vaivalla hän muisti hengittää. Wesley pudisteli pehmeästi päätään.
"Olen varma, ei ole hätää."

Marigold tarttui jälleen haarukkaan, mutta vilkuili yhä Wesleytä huolestuneesti hedelmäsalaattinsa yli.
"Eihän Knox teetä sinulla liikaa töitä?" hän varmisti, ennen kuin vei haarukallisen hunajamelonia suuhunsa. Hän pureskeli ja nielaisi, ennen kuin jatkoi:
"Eihän tässä ole kyse jostain tytöstä?"

"Ei, ei teetä. Töitä on ihan sopivasti." Kyllä hän osaisi sanoa miehelle, jos ei jaksaisi enempää. Wesley meni vähän vaikeaksi toisen ottaessa puheeksi hänen seuraelämänsä.
"... On. Turha väittää vastaan, en ole kummoinen valehtelija."

Marigold huomasi kyllä muutoksen miehen olemuksessa. Sen sijaan hän ei aina osannut selittää varmaksi, oliko kyse vain siitä, että aihe oli Wesleylle hankala, vai siitä, että hän oli sattunut osumaan oikeaan.
Tällä kertaa niin.
"Voi ei... Tahdotko puhua siitä?"
Hän kurkotti koskettamaan Wesleyn kättä uudelleen vapaalla kädellään.

Wesley ei vetänyt kättään pois, vaikka ehkä juuri niin olisi pitänyt tehdä. Ei ollut reilua että hän antoi Goldien tulla lähelle, kun halusi naisen vielä lähemmäs.
Ja sitten hän muistikin taas viime öisen.
"En oikeastaan. Ei siinä ole puhuttavaa."

Marigold paloi halusta kysyä lisää. Ei uteliaisuuttaan, vaan koska hän oli huolissaan. Mutta hän alkoi hiljalleen oppia, että Wesleyn kanssa suora, lähes hyökkäävä lähestymistapa ei välttämättä ollut se paras.
Hän taputti miehen kämmenselkää ja siirsi hitaasti kätensä pois.
"Jos niin sanot, Mutta Wes, minä kyllä kuuntelen, jos sinusta tuntuu, että puhuttavaa tuleekin. Vaikka sitten keskellä yötä, okei?"

Sillä sai usein miehen vain säikähtämään. Wesley alkoi yskiä naisen sanoessa kuuntelevansa milloin tahansa. Ai kamala! Miten hän unohti juuri nyt, miten nielaista salaatinlehti?
"Krhm... Joo. Tiedän."

Marigold nousi pelästyneesti seisomaan (selkä vihlaisi) ja kiersi pöydän toiselle puolelle, kun Wesley alkoi yskiä. Onneksi mitään vakavaa ei näyttänyt käyneen, mutta hän taputti joka tapauksessa tämän selkää hellästi.
"Tarkoitan sitä", nainen vakuutti, antaen kätensä levätä hetken miehen selkää vasten.
"Ihan milloin tahansa. Ei haittaa, vaikka herättäisit."

"mmmh, tiedän." Ei hän kyllä tulisi pyytämään kummaltakaan apua keskellä yötä. Hän kääntyisi Saskian puoleen, jos olisi oikeasti hätä.
"Tiedän sen. Pärjään kyllä, Goldie." Pärjäsihän sen kanssa, että oli toivottoman ihastunut kämppikseensä, joka todistetusti (liiankin) harrasti seksiä hänen toisen kämppiksensä ja pomonsa kanssa. Hienoa Wesley.

"Hyvä."
Marigold kumartui kietaisemaan käsivartensa nopeaan halaukseen Wesleyn hartioiden ympärille, ei suukottanut tämän poskea vaikka olisi halunnutkin, ja juoksutti sitten vielä sormensa kevyesti läpi miehen punaisista hiuksista ennen kuin palasi takaisin omalle puolelleen pöytää. He tuntuivat istuvan aina näillä samoilla paikoilla silloin, kun olivat kahden.
"Voisin keittää sinulle illalla kamomillateetä, jos tahdot."

Wesley veti syvään henkeä. Hän ainakin yritti ottaa sen rauhallisesti. Se menisi ohi, se ei ollut iso juttu. Mitä nyt vähän itketti aamuyöstä. Miksi? Goldie ei edes tiennyt, joten se oli hänen ongelmansa.
"Kiitos."

Marigoldin kasvoille kohosi ilahtunut hymy, joka sai silmät siristymään.
"Hienoa! Kamomilla rauhoittaa hermoja ja edistää unensaantia, varsinkin, jos joukkoon sekoittaa laventelia."
Jos hän ei voinut tehdä mitään muuta, niin edes sitten keittää illalla kupillisen teetä. Ei kai Wesley ollut taas saanut pakkeja? Tai ehkä tämä ei ollut uskaltanut edes puhua kiinnostuksensa kohteelle?
Marigold tunsi itsensä avuttomaksi, mutta ehkä Knox osaisi auttaa ujompaa miestä?

"..Kysy vain jos haluat. Kuulen että olet halkeamassa." Naisesta näki sen, miten tuo oli sekoamassa kun ei voinut auttaa mitenkään tai sitten vain puhtaan uteliaisuuden vuoksi.

Marigold, joka oli juuri ottanut kulauksen teestään, mutristi huuliaan.
"Wes, minä yritän parhaani mukaan olla tunkeutumatta sinun reviirillesi", hän totesi pehmeästi naurahtaen, laskien mukin takaisin pöydälle.
"Lupasin kuuntelevani, jos haluat puhua. Mutta..."
Olkoon, hänen oli lähes mahdoton olla kysymättä.
"Eihän kukaan ole satuttanut sinua? Torjunut tai muuta sellaista?"

Wesley ei voinut olla hymyilemättä. Nainen oli ainakin oppinut, hyvin. Ei varmaan siksi että sillä olisi väliä sen enempää, Goldie oli niin kiltti ja varmasti halusi miellyttää kaikkia.
"Ei, ei ole. Ei mitään sellaista."

Marigold törkki palan ananasta haarukkansa piikkeihin, eräänlaisena meditaationa yrittäessään harkita sanojaan, ennen kuin ne pakenisivat huulilta.
"Et saa lannistua, vaikka muutaman kerran menisikin pieleen. Meressä on paljon kalaa, vai miten sitä sanotaan", hän totesi lopulta, pyöritellen haarukkaa ja ananaspalaa sen päässä ajatuksissaan.

"Tiedän." Oli vain hieman hankalampi unohtaa kun asui kyseisen ihmisen kanssa ja vielä hankalampaa oli unohtaa se tosiasia, ettei mikään saisi naista vilkaisemaankaan hänen puoleensa kahdesti, siinä mielessä.
"Pärjään kyllä."

Marigold havahtui ja vei viimein ananaspalan suuhunsa.
"Jos niin sanot", hän hymähti, tutkien Wesleytä katseellaan. Mies vaikutti niin uskomattoman herttaiselta ja herkältä, että Marigoldin suojeluvaisto oli herännyt jo ensimmäisen viikon kuluessa.
"Mutta ei sinun tarvitse pärjätä yksin."

Wesley olisi antanut mitä tahansa siitä, että herättäisi ihmisissä joskus jotakin muuta kuin sääliä, huvittuneisuutta ja suojeluvaistoa.
"Goldie, ei tämä niin vakavaa ole että pitäisi puhua pärjäämisestä. Voin hyvin ja unohdan tämän nopeasti."

"Pisaroista ne valtameretkin koostuvat", Marigold huomautti kulmiaan kurtistaen, mutta hymy palasi nopeasti takaisin kasvoille.
"Anteeksi, Wes. Lupaan yrittää uskoa kerrasta, ettet joudu inttämään."

"Ei se mitään. En varsinaisesti anna kovin menestyvää kuvaa siitä osasta elämääni." Mies uskalsi ottaa haarukallisen ruokaa suuhunsa. Oli se jo väljähtänyttä, mutta ei vielä kylmää.

"Ehket ole vain vielä tavannut niitä oikeita henkilöitä", Marigold lohdutti ja yritti seivästää viinirypäleen ilman, että se ponkaisi purkin reunan yli.
"Ei kai Knox ole lannistanut sinua jutuillaan?"

Knox? No todellakin oli, ei tosin jutuillaan mutta... Niin.
"Ei, en minä hänen kanssä tällaisesta puhu. Ja en varmasti olekaan." Kuka muka voisi olla luikulle, pienpetojaan rakastavalle miehelle?

"Sinä ehkä et, mutta Knox on harvinaisen avoin persoona", Marigold totesi hymähtäen. Ei sillä, että hän itsekään olisi ollut siitä yksityisimmästä päästä. Ehkä poikien pitäisi kerrankin päästä viettämään aikaa keskenään ilman, että kolme naista pyöri ympärillä.
"Jokainen etenee omalla tyylillään."

"No ei hän ole ainakaan kuulteni puhunut mitään sellaista." Tai sitten englantilaismies osasi suodattaa asiattomuudet yllättävän hyvin. Siihen teoriaan hän ei tukeutuisi.
"Jep." Kun hän olisi siinä iässä että muut olivat naimisissa ja saivat lapsia, hänellä olisi kymmenen frettiä ja neljä haisunäätää. Ja niiden lapset. Tai jotain.

"Hyvä sitten."
Hunajameloninpala yritti epätoivoisesti paeta kohtaloaan luisumalla pitkin kulhon pohjaa sen sijaan, että olisi alistunut haarukan piikeille.
"Missä muuten näädät ovat?"

"Huoneessani, Minerva oli äsken sisällä hetken." Silloin kun kettu edes kipaisi sisällä, Wesleyn huoneen ovi meni tiukasti lukkoon.
"Pitäisi kyllä päästää ne vapauteen, ennen kuin käy huonosti."

"Luuletko, että ne liittoutuvat taas Saatanan kanssa, mikäli pidät ne liian pitkään lukittuna huoneeseesi?" Marigold naurahti.
"Niille pitäisi rakentaa oma leikkipaikka."

"Tiedän. Se olisi viides tyyny ja kolmas peitto heinäkuun jälkeen." Wesley hymähti. Pavlov ei juurikaan protestoinut kuin ovea raapimalla, mutta Nietzsche... Se pisti paikat remonttiin.
"Niin pitäisi. Ja hankkia Nietzschelle kaveri."
"Nietzschellä on vain ikävä sinua", Marigold naurahti ja pudisti päätään. Wesley-parka, fretti osasi tosiaan olla kammottava tuholainen. Mutta oli se silti uskomattoman ihana. Niin kuin Pavlovkin.
Naisen silmät syttyivät innosta.
"Toinen fretti? Voooi, mikä sen nimeksi tulisi? Derrida?"

"Ei ole, vaan tylsää. Ja se osoittaa sen hajottamalla paikkoja. Ja olen miettinyt toista, nyt kun olen työssä kotimaassa." Wesley ei ollut aiemmin uskaltanut ottaa - hetki ei tuntunut koskaan olevan sopiva nuoren fretin opettamiseksi yhteiskuntakelpoiseksi.
"Ottaisin varmaan toisen uroksen. Varmaan Jung."

"Minäkin tulisin hulluksi lukittuna yhteen huoneeseen", Marigold myönsi nauraen. Nietzsche-parka, ei mikään ihme että se kiukutteli. Koko suuri talo (ja pihapiiri) ympärillä, ja se joutui kyhjöttämään huoneessaan. Ei sillä, kettu ja muut talon eläimet eivät olleet hyvä yhdistelmä vapaina samassa tilassa.
"Oh, C. G. Jung? Hänen arkkityyppinsä ovat kiinnostavia. Tiesitkö, että hän väitteli tohtoriksi yliluonnollisen psykologiasta?"

"No ei se nyt niin paljon huoneessani ole." Yöt ja joskus päivisin, jos Minerva oli sisällä jostakin syystä.
"NIin. En tiennyt tuota, vaikka jonkin verran tiedänkin. En vain halua rikkoa teemaa."

"Omasta mielestään varmasti on", Marigold hymähti. Hän noukki itselleen viimeisen omenanpalan ja laski haarukan kädestään, vetäen teemukia lähemmäs.
"Enkä minäkään suoraan sanoen tietäisi, satuin vain tapailemaan yhtä psykologian opiskelijaa yliopistossa."
Tämä oli ollut hyvä suutelemaan, mutta hieman liian innokas diagnosoimaan hänen vapaamielistä käytöstään traumasta johtuvaksi sitoutumiskammoksi.

"...Oh." Wesley tunsi miltein häpeävänsä sitä, ettei hän ollut koskaan ollut seurustellut sen pidempään aikuisiällä, teininä kerran. Ja kaksi hänen kämppiksistään oli jollakin tavalla sitoutumiskammoisia ja nuo ainakin olivat! Pitäisikö itsestään huolestua? Eikä hän mielellään olisi kuullut naisen suhteista enempää, vaikka tiesi ettei voinut sitä välttääkään.

Marigold ei edes ajatellut toteamustaan sen tarkemmin, hänelle se oli yhtä arkipäiväinen, kuin jos hän olisi todennut vaikkapa käyneensä joskus Disneylandissa - mitä hän ei muuten ollut tehnyt. Hän oli aina ollut liian kiireinen töiden ja opiskelujen kanssa.
Nainen hörppäsi teetään ja katsoi Wesleytä pää kallellaan.
"Kaikki hyvin?"
Vaikka hän olikin yrittänyt totuttaa itseään kulttuurieroihin, 'kaikki hyvin' -kysymys lipsahti edelleen jokaiseen liian pitkään hiljaiseen väliin.

Jos hän mainitsisi asiasta Goldielle, nainen ei koskaan antaisi hänen olla rauhassa. Vaikka se tavallaan oli mukava ajatus, ei hän kaivannut naisen sääliä, vaan jotain muuta.
"On, en vain arvellut että olisit ihminen joka pitää psykologian opiskelijoista. he ovat nuivia."

Marigold naurahti.
"Niin no, hän oli hyvä suutelemaan", hän myönsi hyväntuulisesti ja pyyhkäisi kasvoille karanneen hiussuortuvan pois tieltä.
"Mutta olet oikeassa. Siitä ei olisi voinut oikeasti koskaan tulla mitään. Hän piti siististä sisätyöstä, ja minä... No, ranchilla työskentely ei ole erityisen siistiä. Tai sisätyötä, sen puoleen. Plus hänellä oli kova tarve kehitellä minulle diagnooseja, en tiedä, onko se yleinen psykologijuttu, vai vain hänen tapansa."
Marigold puhui jopa katkenneesta suhteesta lempeästi. Hän ei ollut katkera, heillä oli ollut hauskaa.

Wesley nauroi naisen sanoille.
"Uskon että se on psykologijuttu. Vanhin veljeni on psykologian tohtori ja hän on sietämätön."

Marigold tyrskähti.
"Tai sitten se on vain vanhin sisarus -juttu..." hän pohti, ja hetken hänen kasvoillaan kävi vaikea ilme. Se hävisi kuitenkin niin nopeasti, että oli helppo kuvitella hymyn pysyneen kasvoilla kaiken aikaa.
"Yrittääkö veljesi diagnosoida sinua?"

"Yrittää. Jestas, hän on sietämätön." Wesley oli perheen nuorin ja outolintu. Isoveljet olivat raamikkaita, komeita herrasmiehiä, hienoista yliopistoista saatuine tutkintoineen. Sisko taas ei ollut juurikaan tehnyt uraa, vaan siirtynyt yliopiston jälkeen kotiäidiksi.

Marigold saattoi ymmärtää Wesleyn tuskaa.
"Mm... Mutta ehkä hän vain ajattelee sinun parastasi?" nainen ehdotti.
"Vaikkakin tekee sen ehkä väärällä tavalla."

Wesley nauroi, pudistellen päätään.
"Ei, hän haluaisi minun sopivan muottiin ja etsii psykologiasta syitä sille miksen tee niin." Wesley raapi kevyesti niskaansa, keinuen pari kertaa tuolilla edestakaisin.
"Olen perheen nuorin ja outolintu. Vanhemmat sisarukset ovat kaikki vanhempien toivomia, täydellisiä ihmisiä. Minä vaihdoin opinnot Cambridgessa pupujen paijaamiseen, kuten he sanovat."

Marigold mutristi huuliaan.
"Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena, Wes", hän huomautti päättäväisesti.
"Miltä se sinusta tuntuu? Kun he puhuvat tuolla tavalla."

Mies punastui hieman. Täydellinen? Voi kun olisikin ollut!
"En ole heidän kanssaan paljon tekemisissä. Käyn kun on pakko, soitan syntymäpäivinä, en oikeastaan muuta. Enkä välitä. Ei minusta olisi ollut seuraavaksi suureksi biokemian tohtoriksi tai mitä se nyt sitten olikaan mitä he minusta halusivat."

Wesleyn punastuminen sai Marigoldin melkein vinkaisemaan ääneen, mutta hän oli jo oppinut, että se vain säikäyttäisi miehen, joten hän kätki huulensa hetkeksi teemukin reunaa vasten.
"Luulisi heidän olevan tyytyväisiä niin kauan kun vain sinä olet onnellinen. Kauriit nyt yleensäkin arvostavat elämän pieniä asioita, joten on ihan ymmärrettävää, että haluat erilaisen elämän, kuin se, jonka he tuntuvat suunnitelleen sinulle."

"Eivät he arvosta. Olen tahra Daltonin suvun sukupuussa ja olen sitä ilolla." Wesley hymyili, näyttäen miltein nauttivan paheksuttavan kuopuksen osastaan, mitä tuskin ujosta miehestä olisi arvannut.
"En olisi koskaan viihtynyt kaikissa niissä juhlissa ja miltein sovitun puolisonkin kanssa. No ei ihan, mutta vanhempani ovat hyvin tarkkoja vanhempienkin sisarusten seurustelukumppaneista. Tosin he nyt ovat kaikki jo naimisissa, kai, nuoremmasta isoveljestä en ole varma, ja ainakin kahdella on lapsiakin."

Marigold kurkotti koskettamaan Wesleyn kättä (vaikka selkä protestoikin jatkuvaa kumartelua ja kurkottelua) ja naurahti tämän tyytyväiselle hymylle.
"Oh, suvun musta lammas, siis?" hän kehräsi, silittäen miehen kämmenselkää.
"Sinun elämäsi kuulostaa siltä, kuin se olisi repäistä Pride and Prejudicen sivuilta. Kaikki nuo odotukset... On hienoa, ettet ole antanut niiden tukahduttaa itseäsi. Sinun pitäisi ehkä joskus järkyttää vanhempiasi oikein kunnolla, niin he oppisivat arvostamaan sitä, kuinka ihana sinä todella olet."

Welsey vilkaisi heidän käsiään, vetäen tukahtuneesti henkeä. Ei, siinä ei ollut mitään erityistä. Rauhoitu, hyvä mies. Hän nyökkäsi, punertavanruskeat kiharat heilahtaen.
"Heitä järkyttäisi mikä tahansa kumppanivalintani. Kai he pelkäävät minun menevän naimisiin, sillä en tosiaankaan tekisi mitään avioehtoa." Eli Wesleyn puoliso pääsisi osalle suvun varallisuudesta, jos mies eroaisi vanhempiensa kuoltua. Se olisi ollut vanhempien mielestä traagista.
"Siitä ei tosin ole pelkoa. Muuten olen jo aikalailla tehnyt kaiken. Isä ei puhunut viikkoon kun ilmoitin lopettavani Cambridgessa."

Marigold tulkitsi Wesleyn syvän hengenvedon johtuvan siitä, että heidän puheenaiheensa oli ikävä. Hänen katseessaan välähti myötätunto.
"Voi muru, tuohan on ihan kamalaa!" hän henkäisi ja pudisti päätään. Kuinka omat vanhemmat saattoivat käyttäytyä tuolla tavalla?
Ei sillä, että se olisi ollut tuntematonta hänenkään perheessään.
"Isän suku lakkasi pitämästä häneen yhteyttä, kun hän ilmoitti menevänsä naimisiin äitini kanssa. Jenkkityttö ei kai ollut ihan sellainen unelmaminiä, jota he olivat toivoneet, varsinkin, kun äiti odotti ja Maggieta..."
Marigold hymyili hieman surullisesti.
"Etkö tahdo naimisiin?"

Wesley nauroi. Se kuulosti kovin tutulta. Englantilainen yläluokka osasi olla niin tympeä ja ynseä. Se häntä olikin ahdistanut, etenkin sen näennäisen sosiaalisuuden kannalta. Jo lapsena ujo Wesley oli vihannut sitä pakkojuhlintaa aina.
"Sellaista se on. Vanhempani pitävät velvoitteesta yhtyettä ja jaksavat muistuttaa siitä miten en käy ja miten elämäni olisi helpompaa jos valitsisin toisen. Kuulemma koskaan ei ole liian myöhäistä tai jotain. Ja ei se ole tahtomisestani kiinni, mutta en ole juurikaan seurustellut, joten ei siitä ole vaaraa hetkeen."

Wesleyn nauru sai Marigoldin hymyilemään.
"Voi muru, olen niin surullinen, että olet joutunut kokemaan tuollaista. Perheen pitäisi olla tukena riippumatta siitä, millaisia valintoja elämässä teemme", hän totesi ja puristi miehen kättä ennen kuin siirsi omansa takaisin mukin ympärille.
"Äläkä ihmeessä luovuta, jos se on sellainen elämä, jollaisen tahtoisit. Minunkin vanhempani tapasivat täysin sattumalta. Äiti ratsasti isän vahingossa kumoon."


"En tiedä mitä haluan." Nyt ainakaan hän ei tiennyt. Mitä tahansa siitä että saisi rohkeutta edes kertoa kämppikselleen ääneen ihastumisestaan, mutta sitä tuskin olisi tapahtumassa.
"Joten olen päättänyt olla tyytyväinen tähän." Kuka voisi oikeasti olla tyytyväinen Wesleyn tilanteeseen? Ei kukaan.

"Eihän sitä vielä tarvitsekaan tietää", Marigold hymähti ja laski tyhjentyneen teemukin pöydälle. Olkoon, se ei ollut todellakaan ollut yhtä hyvää, kuin kunnolla haudutettu.
"Ja sinullahan on jo ihana työ. Ja aina voi kysyä korteilta, jos tuntuu siltä, ettei tiedä, mihin suuntaan haluaisi lähteä."

"Korteilta?" Wesley ei ollut ihan varma halusiko edes tietää.

"Niin. Taroteilta tai vaikka tavallisilta, ihan kummasta sattuu enemmän pitämään", Marigold selitti ja nousi seisomaan huuhdellakseen astiansa. Hän ei halunnut, että teepussin sisältö löytyisi illalla ympäri keittiötä leviteltynä, jos näätä pääsisi livahtamaan keittiöön.
"Ne tarjoavat yllättävän hyviä vastauksia."

"Osaatko lukea taroteja?" Wesleyllä ei ollut mitään tekemistä illaksi, joten hän voisi antaa vaikka Goldien viihdyttää naista itseään ennustamalla tai jotain.

Marigold naurahti.
"Totta kai osaan!"
Hän oli oppinut taidon tädiltään, joka vannoi puolestaan oppineensa sen aidolta kiertolaiselta, joka oli työskennellyt jonkin aikaa heidän tilallaan.
"Enkö ole maininnut aikaisemmin? Voin tehdä sinulle luennan, jos tahdot, minulla on pakka mukana."

"Et ole sanonut. Jos haluat." Eivät ne voisi pitää paikkaansa kuitenkaan, joten ei hänellä olisi hätää.

"Se olisi mukavaa!", Marigold innostui vilpittömästi. Wesley oli aina suhtautunut epäilevästi hänen höpsötyksiinsä, joten se, että mies oli valmis kokeilemaan, oli ihana asia.
Hän jätti huuhdellut astiat pesualtaaseen illan tiskivuoroa varten ja käännähti ympäri, säteilevästi hymyillen.
"Sopiiko nyt? Minulla on aikaa, ennen kuin Knox tulee."

"Käy, minulla ei ole kiire mihinkään." Wesley nousi tiskaamaan omat tiskinsä heti pois. Ainakim se sai naiseen hymyä.

"Hienoa, tulen kohta takaisin!"
Marigold pujahti ulos keittiöstä ja kipitti yläkertaan, tuskin huomaten selän kipua ennen kuin kumartui etsimään pakkaa tavaroidensa joukosta. Hän oli jo purkanut suurimman osan ja asetellut ne paikoilleen, joten huone alkoi tuntua enemmän kodilta.
Pakka mukanaan hän suuntasi takaisin keittiöön.
"No niin! Huoneesi oven takana oli muuten melko hiljaista, en ole varma, onko se hyvä vai huono asia."
"Ai hitto, ne.. odota hetki." Wesley hölkkäsi portaat kaksi kerrallaan ylös, palaten alas fretti olkapäällään. Mustavalkoinen Pavlov lyllersi miehen perässä.
"Kaikki oli ehjää. Ihme."

Marigold oli odotellessaan laittanut teen valmiiksi pannuun hautumaan (pitkän kaavan kautta!) ja istahtanut sitten pöydän ääreen paikalle, joka oli muodostunut hänen omakseen.
"Oi murut, hei!" hän leperteli näädille, kun ne ilmestyivät keittiöön Wesleyn mukana.
"Te olittekin olleet kiltisti."

Heti kun Wesleyn takamus osui penkkiin, Nietzsche livahti tervehtimään amerikkalaisnaista. Pavlov meni miehen jalkoihin nukkumaan ja siinä luultavasti nukkuisikin kunnes ruoka tulisi.

Marigold ojensi käsivartensa niin, että fretti pääsi kipittämään hänen hartialleen.
"Hei, sugar, onko ollut mukava päivä tänään?" hän leperteli sille, rapsuttaen näätää leuan alta kohdasta, jonka tiesi sille erityisen miellyttäväksi.
Vapaalla kädellään hän ojensi violettiselkäistä pakkaa Wesleytä kohti, asettaen sen miehen eteen.
"Ajattelin, että voisimme tehdä yksinkertaisen luennan - menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Haluan, että keskityt mielessäsi siihen, mihin tahtoisit saada korteilta vastauksen. Jaa pakka ensin kolmeen osaan eteesi, kuvapuoli alaspäin. Tee se vasemmalla kädelläsi."

Mies painoi ohjeet mieleensä. Mihin hän halusi vastauksen? Eikä jokin yleispätevä olisi ollut mukavampaa. Hän kuitenkin keksi jotakin sinnepäin ja teki kuten Marigold oli pyytänyt.
"Näin."

Marigold, jonka toinen käsi paijasi yhä Niettzscheä, nyökäytti päätään.
"Hienoa. Aseta pakat nyt päällekkäin ja sekoita näin muodostunutta pakkaa niin pitkään, kuin sinusta tuntuu hyvältä. Kun olet valmis, anna pakka takaisin minulle."

Wesley olisi voinut sekoittaa sitä vaikka kuinka kauan. Se oli terapeuttista. Kun hän tunsi olevansa liian neuroottinen, hän ojensi kortit takaisin naiselle.
"Nietzsche, ei korvaa."

Marigold nauroi ja käpertyi hieman kokoon.
"Ei, ei korvaa, kutittaa! Minulla on herkät korvat", hän hyrisi Nietzschelle ja ojensi kätensä ottaakseen sekoitetun pakan vastaan. Hän laski sen pöydälle kuvapuoli alaspäin ja käänsi ensimmäisen kortin esiin. Kuvassa komeili harmaa hevonen, jonka selässä istui harmaaseen viittaan pukeutunut mies, kädessään lyhty ja pitkä sauva.
"Oh, Erakko."

Wesley hymähti pehmeästi. Sehän sopi kaikkiin kolmeen.
"Oliko tämä mikä niistä kolmesta?"

"Menneisyys", Marigold vastasi ja hipaisi kortin pintaa hellästi.
"Erakko kuvaa sitä, että olet joutunut pohtimaan elämääsi tarkkaan. Tämä sauva tässä kuvastaa kapeaa polkua, jota pitkin Erakko astelee kohti uutta suuntaa, jota hän kaipaa elämälleen. Se polku ei ole välttämättä helppo, mutta oikea joka tapauksessa. Tuo suunta kumpuaa yksilön omasta sisäisestä halusta, ei muiden odotuksista."

"Kivuliaan osuva." Wesley totesi. Mitä hän olikaan juuri kertonut perheestään? Niinpä.

Marigold katsahti Wesleytä hymyillen.
"Mutta Erakko on kuitenkin oikealla tiellä, vaikka se ei välttämättä olekaan helpoin mahdollinen", hän huomautti ja käänsi esiin toisen kortin, asettaen sen Erakon oikealle puolelle. Kuvassa kaksi hevosta, kimo ja musta, oli painanut kaulansa lomittain, ja niiden taustalla erottui punarautias, siivekäs hevonen. Kortti oli Marigoldista katsottuna nurinpäin.
"Tämä kortti kuvaa nykyhetkeäsi. Rakastavaiset, nurinpäin."
Peittääkseen yskän, Wesley päätti nauraa. Huono idea. Siitä tuli hetkeksi taistelu tukehtumisen ja elämän välillä, kunnes mies sai otteen itsestään.
"J-joudut avaamaan tätä hieman."

Marigold katsahti Wesleytä hieman hämmentyneenä, mutta hymyili miehen pyynnölle.
"Ylösalaisin olevat Rakastavaiset edustavat usein sisäistä epätasapainoa ja konfliktia. Jokin tunne tai ajatus on niin voimakas, että se ajaa sinua pois tasapainosta", hän selitti.
"Silloin, kun kysymys on ihmissuhteesta, kortti saattaa kuvastaa myös sitä, että suhteessa on ongelmia. Rakastavaiset yhdistetään voimakkaasti arkkienkeli Rafaeliin ja ilman elementtiin, joka kuvastaa kommunikaatiota. Jokin kommunikaatiossa ei ehkä toimi, mikä aiheuttaa vaikeuksia suhteelle. Rakastavaiset voi myös kertoa siitä, että yrität suojella itseäsi pettymykseltä ja sen vuoksi suljet sydämesi mahdollisuuksilta."

Hermostunut naurahdus karkasi paikallaan kiemurtelevan miehen suusta. Tämä oli surkein idea ikinä. Ei enää koskaan.
"Mmm.... Seuraava?"

Marigold vilkaisi miestä uudelleen.
"Tulevaisuus. Mutta muista, että se edustaa sitä tulevaisuutta, jota kohti olet tällä hetkellä kulkemassa. Nykyhetken antamien tietojen avulla sitä voi olla mahdollista muuttaa."
Hän käänsi esiin viimeisen kortin ja asetti sen Rakastavaisten oikealle puolelle. Kullanvärinen voikko hevonen, joka otsalla koreili tähtikruunu ja valkeassa loimessa punaisia kuvioita. Sekin ylösalaisin.
"Hallitsijatar."

"Goldie, selitä vain suoraan. En minä ymmärrä näistä." Luoja. Tämä varmasti kuvaisi hänen kohtaloaan yksinäisenä, hulluna näätämiehenä. Tai jotain.

"Hallitsijatar yhdistetään Venus-planeettaan, joka edustaa muun muassa rakkautta, luovuutta ja hedelmällisyyttä", Marigold kertoi ja hipaisi jälleen kortin pintaa hellästi.
"Oikein päin se kuvaa esimerkiksi uuden syntymää, mutta käänteisenä merkityskin on toinen. Hallitsijatar symboloi myös naista ja naiseutta. Kun kortti on ylösalaisin, se kuvastaa usein hämmennystä siitä, mihin suuntaan suhteen pitäisi edetä tai kykenemättömyyttä ilmaista toiselle todellisia tunteitaan. Menneisyyden taakka on saattanut johtaa siihen, että tukahdutat oman sisäisen kauneutesi ja luottamuksesi, etkä sen vuoksi kykene muodostamaan kaunista, rakastavaa suhdetta."
Hän vilkaisi Wesleytä ennen kuin painoi katseensa takaisin korttiin.
"Käänteinen Hallitsijatar kuvastaa usein myös sitä, että elämästäsi puuttuu jotakin."

Wesley olisi halunnut itkeä, joten hän varmuuden vuoksi jälleen nauroi. Kortitkin tekivät pilkkaa hänestä.
"Noh... Piti niistä osa paikkansa." Hän ei voisi sanoa kaiken olleen hölynpölyä, kun se ei edes ollut.

Marigold kohotti katseensa Wesleyyn, kun tämä purskahti nauruun.
"Hallitsijatar myös varoittaa siitä, etteivät siihen liittyvän ongelmat ratkea järjellä tai huolellisella päättelyllä", hän totesi pehmeästi, ennen kuin keräsi kortit kasaan ja tasasi pakan siistiksi. Täti oli teetättänyt sen häntä varten, pakan hevoset olivat kaikki vuosien varrella olleet heidän ranchillaan.
"Onhan kaikki hyvin, Wes?" hän varmisti ja kohotti kätensä taas rapsuttamaan frettiä.

Wesley hieroi niskaansa. Ei, ei ollut. Mikään ei ollut hyvin.
"... Tuo osui vähän kipeään paikkaan. Ei muuta. Se oli vain niin oikeassa."


"Voi muru..."
Marigold nousi ja laski fretin varovasti pois hartialtaan ennen kuin kiersi pöydän toiselle puolelle. Hän kietoi kätensä takaapäin Wesleyn harteille ja painoi poskensa tämän poskea vasten.
"Mutta siitä tarot-kortit ovatkin niin ihanat. Ne auttavat meitä tutkimaan sisintämme ja löytämään vastauksia, joiden avulla parantaa elämää."

"Se siinä onkin." Naisen läheisyys kuristi. Ei hän voisi sanoa mitään, siitä tulisi vain kiusallisia jännitteitä taloon.
"En aio tehdä asialle mitään."

Marigold puhahti ja suoristautui. Hän jätti kuitenkin toisen kätensä lepäämään Wesleyn hartialle, alkaen toisella silitellä tämän punertavia hiuksia.
"Miksi et?" hän kysyi kulmiaan kurtistaen.
"Korttisi kuvastivat sisäisestä ristiriidasta johtuvaa epäröintiä ja sitä, mihin se saattaa johtaa."

Käsi nousi sylistä, mutta se laskeutui takaisin. Goldie sai nykyään paljon enemmän tekemisiään anteeksi.
"Sitten johtaa. Se että minä olen hiljaa, pitää asiat mukavassa tasapainossa ja kaiken niin kuin se on nyt. Kaikkien kannalta."

Marigold punoi sormiaan Wesleyn kiharoihin.
"Sinun sielunkorttisi olisi kyllä tällä hetkellä Hirtetty mies", hän protestoi.
"Ripustaudut tämänhetkiseen tilanteeseen niin epätoivoisesti, että se saattaa estää sinua löytämästä onnea."

"Hirtetty on aika osuva." Wesley hymähti vaisusti.
"Se nyt vain kuitenkin on jotain mitä minun kuuluu tehdä. Vastuullisena aikuisena. Olen sen... Velkaa kahdelle läheiselle ihmiselle, etten sotke asioita."

Marigold tuhahti hiljaa ja joutui todella puremaan hammasta yhteen pitääkseen suunsa kiinni.
"Hallitsijatar varoittaa liiasta järkeilystä, muru", hän huomautti hiljaa, pudistaen itsekseen päätään. Kuinka ihmeessä kiltti, kultainen Wesley oli joutunut tällaiseen tilanteeseen?

"Varoittakoon. En voi sotkea muiden ihmisten elämiä, jotta minulla ei olisi salaisuuksia. Etenkin kun se ei päättyisi kenenkään kannalta hyvin. Olet hyvin kultainen, mutta joskus on parempi olla kertomatta. En halua satuttaa ketään, vähiten itseäni." Wesley hymyili naiselle hieman surumielisesti.

Marigold mutristi suutaan. Hän ei aikonut jättää asiaa tähän, mutta Wesley oli kuin siili. Jos hän tökkisi vielä lisää, tämä saattaisi käpertyä kerälle, ja koko keskustelu siinä sivussa tyrehtyä.
"Voin tehdä sinulle luennan joskus uudelleenkin, mikäli sinusta siltä tuntuu", hän totesi ja vastasi Wesleyn hymyyn, vaikka se näyttikin hirvittävän surulliselta.

"Jos haluat. Ei kannata tehdä ihan heti." Wesley hymähti, nousten ylös. Kai hän voisi mennä huoneeseensa lukemaan.
"Ehkä menen ylös jo. Ei haittaisi vaikka menisin nukkumaan jo kahdeksalta."

Marigold otti askeleen taaksepäin ja katsoi Wesleytä huolestuneesti kulmiensa alta.
"Tahdotko, että tuon sinulle kamomillateetä tai kaakaota vuoteeseen, ennen kuin käyt nukkumaan?" hän kysyi ja hieraisi käsivarttaan.
"Lupasit muuten sitä linimenttiä."
"Jos haluat ja ehdit. Ei kamomillateetä, vannon että näin viimeksi unta villasukista sen hajun vuoksi." Ainakin mies yritti vitsailla.
"Ah! Tule hakemaan, tietty annan sen." Mies lähti ylös, kuullen haisunäätänsä sipsuttavan perässä.
"Pavlooov.... Kai tiedät ettet saa muuta ruokaa ennen kuin nuo vihannekset on syöty? Senkin nirso, herkkuperse näätä." Wesley naurahti huomatessaan huoneensa lattialla koirien aktivointikupin, jossa oli herneitä, porkkananpalasia ja parsakaalia edelleen.

"Kamomilla ja lampaanvilla eivät tuoksu ollenkaan samalta!" Marigold väitti hymyn nykiessä suupieliä ylöspäin. Hän ei ollut vieläkään varma, että kaikki oli kunnossa, mutta alkoi hiljalleen oppia, että joskus oli paras perääntyä hetkeksi.
Hän seurasi Wesleytä ja hymähti haisunäädälle.
"Kuuntele isiä, Pav, vihannekset tekevät sinulle hyvää."

Skunkilla ei ollut ilmeisesti aikomustakaan toteuttaa ihmisten käskyä, sillä se lyllersi sille varattuun koiranpetiin nukkumaan, kuopaistuaan pari kertaa aktivointipeliään. Ei, ei ollut herkkuja. Wesley kyykyistyi lipastonsa eteen, ottaen sieltä linimenttipullon, ojentaen sitä Marigoldille.
"Älä levitä sitä paljain käsin. Sormien iho on liian herkkää tuolle tavaralle."

Marigoldin suupielet nykivät kun hän katseli Pavlovia. Mokoma hemmoteltu näätäotus. Hän käänsi huomionsa takaisin Wesleyyn ja ojensi kätensä ottaakseen pullon vastaan.
"Kiitos. En levitä. Enkä hiero silmiin tai mitään muutakaan."
Hän hymyili miehelle, vaikka silmissä viipyi yhä huoli.
"Mihin aikaan tahdot kaakaon? Vai mieluummin jotain yrttijuomaa? Joka ei tuoksu lampaalta."

"Hyvä tyttö. Ja ei sinun ole pakko mitään tuoda. Jos nukun jo, herätä. En minä siihen kuole." Wesley väläytti naiselle suloisen, hieman itselleen ominaiseen tapaan hermostuneen hymyn.
"Pidä hauskaa Knoxin kanssa." Wesley!

"Ei olekaan, mutta minä tahdon", Marigold vakuutti.
Wesleyn hymy oli niin uskomattoman herttainen, että hänen olisi tehnyt mieli kapsahtaa vikisten tämän kaulaan. Mutta miesparka olisi todennäköisesti vain säikähtänyt.
"Pidän. Ehkä laitan hänet levittämään tämä, hänen syytäänhän tämä alun perin onkin... Koeta saada huilattua, nähdään myöhemmin. Näädät, olkaa kiltisti, okei?"
Ei sillä, että ne häntä tottelisivat.

Wesley huomasi purevansa peukaloaan, ennen kuin ehti estää itseään.
"Ehkä hänen pistäisi ostaa parempi s..." Mies sulki suunsa peukalon takaan, hieraisten kasvojaan.
"Aina ne ovat. Heippa."

"Tiedän, varsinaisia kullanmuruja", Marigold naurahti, vilkaisi tottuneesti, etteivät näädät päättäneet vilistää ulos hänen kannoillaan (se olisi ollut ikävää, jos vaikka ovi olisi unohtunut alhaalla auki) ja pujahti käytävään.
"Lepää!" hän muistutti vielä Wesleytä, ennen kuin sulki oven ja suuntasi alakertaan. Knox kuului jo kolistelevan eteisessä.

Wesley huokaisi syvään, lysähtäen sängylleen istumaan. Jestas. Se oli taas ollut lähempänä kuin olisi saanut olla. Hän kävi sänkyyn makaamaan, uppoutuen kirjansa pariin.

Työt pääsivät venymään, mutta hieman kymmenen jälkeen Marigold kipusi yläkertaan, jo itsekin yöpaitaan ja aamutakkiin kietoutuneena ja pysähtyi Wesleyn oven taakse. Mies itse oli sanonut, että hänet saisi herättää, joten hän koputti oveen kevyesti vapaalla kädellään.
Wesley oli jo puoliunessa, ruokittuaan eläimensä. Hän havahtui koputukseen ja nousi ylös, tullen kovin tietoiseksi päällään olevasta Minions t-paidasta ja hempeän vaaleansinisistä pyjamahousuistaan. Noh, ei tässä oltu vaikutusta tekemässä.
"Saa tulla."

Marigold raotti ovea juuri sen verran, että pääsi pujahtamaan huoneeseen.
"Hei, joko olit nukkumassa?" hän kysyi hiljaa ja hymyili miehelle astellessaan peremmälle. Vaaleat hiukset laskeutuivat kerrankin vapaina selkään, hän oli itsekin pian käymässä nukkumaan.
Mutkattomasti Marigold istahti sängyn reunalle ja ojensi Wesleytä kohti mukia, jossa oli kuva spanielin pennusta.
"Tässä. En tiennyt, olisitko halunnut seuraksi voileivän tai jotakin, mutta voin käydä vielä tekemässä."

"En ollut. Ja ei, en tarvitse. Yritän lopettaa yösyömisen." Ja tietämättään kämppikset tarjosivat mitä mahtavimman motivaation sinne.
"Kiitos tästä."

"Kunhan muistat syödä tarpeeksi päivisin", Marigold muistutti kulmiaan kurtistaen. Ei Wesleytä olisi haitannut, vaikka olisikin saanut itselleen muutaman lisäkilon.
"Mitä päädyit lukemaan?"

"Muistan muistan." Mies otti kulauksen kaakaota. Se lämmitti juuri sopivasti osumaa ottanutta mieltä.
"Pride and Prejudice on kesken, joten sitä."

"Pääsitkö pitkälle?" Marigold kysyi hymyillen. Ikkunoiden takana oli tähän aikaan jo aivan pimeää. Hän päästäisi kyllä pian Wesleyn jatkamaan uniaan, mutta tällähän oli yhä kaakaokin kesken.
"Antavatko siilit muuten sinun nukkua hyvin?"

"Sitten pääsen pian lukemaan sitä", Marigold hymähti ja katsoi ympärilleen huoneessa.
"Nukutko paremmin silloin, kun et ole yksin?"

"Voit ottaa sen jo jos haluat. Olen lukenut sen noin parikymmentä kertaa jo." Eikä oikein huvittamut lukea syväluotaavaa kuvausta herra Darcyn tunteista juuri nyt, puhumattakaan siitä miten riemulla Elizabeth niihim vastasi.
"Tavallaan. Olen niin tottunut siilien pitämiin ääniin."

"Jos olet varma", Marigold totesi hyväntuulisesti. Oli suloista, että Wesley oli lukenut kirjan niin moneen kertaan. Hän harvemmin palasi samoihin teoksiin montaa kertaa, vaan siirtyi mielellään uusiin.
"Mmm, minäkin totuin siihen, että samassa huoneessa nukkui yleensä joku. Täällä äänet ovat niin erilaisia kuin kotona, välillä on vaikea saada unta."

"Olen varma. Muistan sen lopun jo ulkoa." Wesley kurottautui ottamaan kirjan käsiinsä ja ojensi sen kämppikselleen.
"Ole hyvä. Ai, asuitko kotonakin jonkun kanssa yhdessä?"

"Kiitos."
Marigold laski kirjan hellästi syliinsä. Ehkä hän aloittaisi sen jo tänään, jos uni taas pakoilisi.
"Asuin käytännössä vielä lapsuudenkodissani ennen, kuin muutin tänne. Nukuin pitkään siskon kanssa samassa huoneessa, ja senkin jälkeen sänkyyn oli tunkemassa aina vähintään kolme koiraa, joten täydessä hiljaisuudessa on outo nukkua."
"Aa. Se selittää." Se oli outo ajatus, hän ei ollut nukkunut edes vierekkäisissä huoneissa sisarustensa kanssa. Saatuaan kaakaonsa juotua hän laski mukin lattialle.
"Taidan mennä nukkumaan. Hyvää yötä ja pidä kiv.."

Marigold kumartui poimimaan mukin ja nousi seisomaan.
"Pidä kiv?" hän toisti ja kallisti päätään, hymyn nykiessä suupielissä.
"Hyvää yötä, Wes. Kauniita unia."

"Ei mitään. Hyvää yötä." Hänen pitäisi oikeasti alkaa hillitä kielensä!
Aamulla olo ei ainakaan ollut parempi, puoliksi valvottu yö ja aikainen herätys näkyivät vielä päiväunienkin jälkeen, kun Wesley käytännössä istui sohvalla tuijottamassa tyhjää.

Marigold oli viettänyt aamun tallilla, käynyt vaihtamassa vaatteet ja laskeutui nyt alakertaan, letittäen samalla hiuksiaan.
"Oh, Wes!" hän tervehti astuessaan olohuoneeseen ja kurtisti kulmiaan miehen tyhjälle ilmeelle.
"Onko kaikki hyvin?"

Joku puhui hänelle.
"Oh! Hei. Joo. On." Hän oli vain jumittunut miettimään sitä eilistä.

Mies oli unohtunut siihe, tuijottamaan ja miettimään eilistä.
"Uh, joo. On. On hyvin, loistavasti." Ja siinä vaiheessa hän tiesi liioitelleensa.

"Wes."
Marigold asteli sohvan luo ja istahti miehen vierelle. Hän painoi huolestuneesti kätensä tämän otsaa vasten, siltä varalta, että kuume olisi vaikka noussut yön aikana.
"Näytät ihan kamalalta, muru. Etkö saanut unta?"

"En oikeastaan." Pakko se oli myöntää, että edes päiväunet eivät olleet pelastaneet häntä nyt.
"Mietin vain asioita."

"Voi ei..."
Marigold siirsi kätensä pois Wesleyn otsalta, mutta ei ennen, kuin oli sipaissut tämän hiuksia. Se oli hänelle aivan tavallinen hellyyden ja myötätunnon osoitus.
"Tahdotko puhua siitä?"

"Oletko koskaan pitänyt jostakusta joka on ystäväsi heila?" Wesley teki sen jaon mielessään. Eiväthän nuo seurustelleet, mutta jotakin.

Marigoldin käsi pysähtyi Wesleyn hiuksiin, kun hän jäi miettimään vastausta tämän kysymykseen.
"En usko", hän myönsi lopulta ja pudisti päätään. Tietenkin joku olisi saattanut väittää, että hän oli sotkeutunut Knoxin ja Pearlin suhteeseen, mutta se oli eri asia, eikö ollutkin? Knoxhan oli hänen ystävänsä.
"Minulla ei ole ollut kamalan paljon ystäviä."

Wesleyn ei tarvinnut miettiä mistä se johtui. Nainen osasi olla rasittava ja oli käynyt hänenkin hermoonsa ensin.
"oh. Ole onnellinen."

Marigold räpäytti silmiään ja juoksutti sormensa vielä kerran läpi Wesleyn hiuksista, ennen kuin laski kädet syliinsä.
"Sekö sinun ongelmasi on?" hän kysyi hellästi, muistellen eilistä tarotluentaa ja sitä, mitä Wesley oli silloin sanonut.
"Pidät jostakusta, joka on jo jonkun toisen kanssa?"

Wesley veti itseään hieman pienemmäksi siinä sohvalla.
"Se nimenomaan. Ja en voi sanoa mitään, koska pilaisin paljon ja aiheuttaisin turhaa kaaosta ja kireyttä."

"Voi muru..."
Marigold nojautui lähemmäs ja kietaisi käsivartensa Wesleyn ympärille. Mies näytti niin hirvittävän surkealta siihen sohvalle käpertyneenä.
"Ja tämä josta pidät... Hänkö on onnellinen tämänhetkisessä tilanteessa?"

"Uskoisin niin. En ole kysynyt, mutta hän vaikuttaa hyvin onnelliselta." Wesley täsmensi. Eikä hän olisi aikeissa kysyäkään, kiitos vain.

Marigold huokaisi hiljaa.
"Rakastavaiset kannustavat kommunikaatioon", hän muistutti hiljaa, muttei painostavasti. Wesley oli niin kiltti, ettei varmasti tekisi mitään, mikä saattaisi satuttaa toista.
"Mutta sinä ihan selvästi kärsit, Wes."

"Mitä minun kärsimyksestäni? voin välttää kahden ihmisen välien sotkemisen ja oman mieleni pahoittamisen. Uskon ettei hän katso minua samalla tavalla, joten säästän myös itseni rukkasilta." Mies hymyili hieman.
"Olisit vain sanonut, ettei siinä ole järkeä ja olisin noudattanut neuvoasi kiltisti."

Kaikki, mitä Wesley puhui, muistutti niin uskomattoman kipeästi eilisestä, että Marigoldista tuntui, ettei hän kyennyt halaamaan miestä tarpeeksi lujaa. Niinpä hän ei kiristänyt käsivarsiensa otetta, lepuutti niitä vain Wesleyn hartioiden ympärillä.
"Voi muru, tiedät, etten minä taida olla kaikkein paras antamaan neuvoja näissä asioissa", hän huomautti surullisesti. Hän ei ollut edes seurustellut sanan varsinaisessa mielessä koskaan, ei niin, kuin se yleensä määriteltiin.
"Haluaisin vain, että sinä voisit olla onnellinen."

"Olen aivan varmasti, ihan kohta. Olet hyvä ystävä." Tuntui väärältä puhua naisesta itsestään tuolle, mutta se taisi olla ainoa tapa, jolal hän voisi säilyttää järkensä ja muiluttaa epäilykset pois Goldien itsensä suunnasta.

"Voi muru..." Marigold huokaisi uudelleen ja nojasi päänsä Wesleyn olkapäätä vasten.
"Saat olla allapäin niin kauan, kuin sinun täytyy. Mutta sinun täytyy silti pitää huolta itsestäsi, syödä ja nukkua riittävästi. Olethan sinä syönyt tänään? Tahdotko, että laitan sinulle jotain?"

"Olen syönyt. Goldie, syön kun stressaan ja olen surullinen. Syön nyt kuin hevonen." Mies hymyili pehmeästi.
"Tosin tänään ajattelin syödä Hexhamissa, koska pitää mennä kauppaan ja en jaksa tehdä ruokaa kauppareissun jälkeen."


"Ruoka tekee hyvää", Marigold vakuutti. Parempi se, kuin että riuduttaisi itsensä hengiltä sydänsurujen kourissa. Hän käänsi hieman päätään ja pyyhkäisi hiussuortuvan Wesleyn korvan taakse ihan vain nähdäkseen, pysyisikö se siellä, vai oliko kiharalla oma tahtonsa.
"Tahdotko seuraa?"

Kihara ei pysynyt korvan takana. Wesleyn hiuksilla oli hyvin vahva oma tahto, eikä mies oikeastaan jaksanut edes yrittää niiden kanssa enää. Ne saivat olla juuri niin villit ja vapaat kuin halusivat olla.
"No... Jos haluat lähteä." Hienoa. Miten hän oli tässä tilanteessa?

Marigold hymähti ja kiepautti suortuvan uudelleen korvan taakse. Wesleyllä oli ihanat hiukset, hän olisi voinut leikitellä niiden kanssa kokonaisen iltapäivät. Saisikohan ne kammattua jännittävälle kampaukselle?
"Lähden mielelläni, minunkin täytyy tehdä ostoksia. Milloin ajattelit mennä?"

Wesleyn hiuksia ei saanut aseteltua mitenkään. Nuoruudessa vanhemmat olivat pakottaneet ne sliipatusti suoriksi ja siitä jääneet traumat estivät miestä laittamasta hiuksiaan. Hän näytti oudolta ilman pörröistä päätään.
"Ajattelin lähteä kun saan aikaiseksi, eli ihan milloin vain."

Kun kihara jälleen karkasi, Marigold kiepautti sen sormensa ympärille.
"Mm, minun täytyy olla kotona taas iltapäivällä, lupasin auttaa Knoxia... Mutta jos lähdemme pian, ehdimme hyvin, eikö vain?"
Hän katsahti ympärilleen kelloa etsien.
"Ovatko näädät tällä hetkellä tyytyväisiä?"

"Hän varmasti arvostaa kaikkea saamaansa apua." Wesleyn pitäisi tehdä jotakin ajatuksilleen. Mustasukkaisuus ei pukenut häntä.
"Ovat. Saivat ruokaa ja pääsivät aiemmin ulos."

"Eihän hän minua varmaan varsinaisesti tarvitsisi, kun hänellä on teidät, mutta en oikein osaa istua paikoillanikaan", Marigold totesi naurahtaen. Hän pujotti hiussuortuvan vielä kerran Wesleyn korvan taakse (ei se siellä pysyisi vieläkään), ennen kuin vetäytyi kauemmas ja nousi seisomaan.
"Haen vain laukkuni ja olen valmis."

Hiuskiehkura karkasi silmänräpäyksessä sieltä mihin nainen oli yrittänyt sen taivuttaa. Hän hymyili ja lupasi odottavansa autolla. Wesley asteli autolle, naputellen konepeltiä. Hiton hitto. Mitähän kävi jos hän vain kertoisi? Säikähtäisikö Marigold ja antaisi hänen olla, jolloin olisi helppo ohittaa typerä ihastus? Ei.

Marigoldilla ei tälläkään kertaa mennyt pitkään, vaikka hän olikin joutunut hetken etsimään aiemmin laatimaansa kauppalistaa. Lopulta se oli löytynyt taiteltuna Daily Telegraphin välistä, joten Wesleyn näätiä oli ainakin turha syyttää.
"Tahdotko taas ajaa?" nainen kysyi virnistellen, seisahtuessaan auton viereen.

"Voin ajaa." Wesley nousi ratin taakse. Hän ajoi tutulle kaupalle, jossa kävi miltein aina. Mies ei tosin tiennyt, mitä oikeastaan halusi ostaa. Mieli teki lähinnä kaikkea epäterveellistä roskaa.

Hexham

Marigoldilla oli pieni epäilys siitä, ettei Wesley ehkä vieläkään täysin luottanut hänen kykyynsä pysytellä oikealla puolella tietä, vaikka hän olikin jo omasta mielestään tottunut vasemmanpuoleiseen liikenteeseen varsin hyvin.
Ajatus sai hänet hymähtämään itsekseen.
Kaupassa Marigold kaivoi listansa esiin ja vilkaisi Wesleytä.
"Mitä sinun piti ostaa?"

Se oli ihan oikea epäilys. Wesleyllä oli epäilyksensä amerikkalaisen ajokyvyistä saarivaltion puolella. Kauppakori kädessään hän vilkaisi naista.
"Jotakin järkevää."

Marigold nappasi toisen kauppakorin itselleen. Maksu Babyn tallipaikasta oli jo mennyt, joten loppu rahasummasta pitäisi saada riittämään taas kuukauden verran. Mutta Baby oli hänen rakkaansa, sen puolesta hän olisi vaikka syömättä.
"Jotain muuta kuin lohturuokaa?" Marigold hymähti ja ojensi kätensä pörröttämään miehen hiuksia.
"Kyllä herkuttelukin on okei."

Wesley pärskähti, huitaisten naisen kättä pois hiuksistaan.
"Jotenkin niin. Ja on se, mutta en voi elää suklaalla ja sipseissä."

Marigold siirsi kiltisti kätensä pois.
"Et voikaan niin, ei sellaisella jaksa", Marigold myönsi. Hän olisi mielellään tehnyt ruokaa Wesleyllekin, mutta he olivat käyneet saman keskustelun monta kertaa ennenkin. Oli hän sentään saanut tuoda tälle illalla kaakaota, mikä oli tuntunut jo pieneltä voitolta.

Joten, Wesley päätyi ottamaan vihannesosastolta ne samat ainaiset salaattitarpeet (kurkku, salaatti ja tomaatti), porkkanaa ja banaania. Hän ei syönyt juuri muuta. Lihaksi sai kelvata kanapihvit, ne tietyt makkarat ja jauheliha. Hän oli nirso ja nakupaletti oli kuin lapsella.

"Nähdään kassalla, Wes", Marigold huikkasi erkaantuessaan toiseen hyllyväliin. Tätä nykyä ostosten tekeminen oli huomattavasti helpompaa, kun ei tarvinnut enää kääntää puntia dollareiksi, vaan alkoi jo hahmottaa hinnat sellaisenaan.
Oli sitä paitsi siistiä tehdä ostoksia kuningattaren kuvalla varustetuilla seteleillä. Ehkä hän lähtisi joku kerta käymään Lontoossa ihmettelemässä palatsia ja vartijoita.
Kerättyään mielestään kaiken listalle kirjoitetun hän suuntasi kohti kassoja.

Wesley oli ostanut aiempien lisäksi leipää, jugurttia, vanukasta, valmismuusijauhetta... Olisi voinut kuvitella että hänellä oli lapsi kotona. Hän meni kassoille odottamaan, koettaen vastustaa kiusausta ostaa toinen suklaalevy.

Marigold oli jo oppinut olemaan hämmästelemättä Wesleyn ruokamieltymyksiä ja jättämään tämän tavarat rauhaan yhteisessä keittiössä.
"Siinähän sinä olet", hän tervehti miestä hymyillen seisahtuessaan tämän viereen.
"Et kai odottanut kauaa? En oikein vieläkään muista, missä mikäkin tuote on, joten jouduin sinkoilemaan ympäriinsä."

Mies oli nirso. Ja vähän se johtui siitäkin, että lapsuus ja nuoruus oli puolipakolla syöty kaikkea hienoa ja yleensä pahaa, joten enää hän ei halunnut koskea mihinkään... Epämääräiseen.
"En. Ja olen harjoitellut itsehillintää, etten ota toista suklaalevyä."

Marigold naurahti hellästi.
"Voi sinua. Kunhan pidät huolen, että syöt tarpeeksi monipuolisesti. En halua, että sairastut, teet niin raskasta työtäkin. Mennäänkö?"
Hän ehti jo ottaa askeleen kassoja kohti, mutta pysähtyikin sitten ja katsahti ympärilleen.
"Oh, saako täältä muuten ostettua kondomeja, vai pitääkö ne hakea apteekista?"

Wesley jäätyi naisen kysymyksestä täysin. Hän vain tuijotti hetken kenkiään, nieleskellen tyhjää. Se oli julma muistutus, kuin isku suoraan palleaan.
"S-saa."

Kun vastausta ei heti kuulunut, Marigold käännähti ympäri.
"Voi ei muru, anteeksi..." hän pyysi ja hipaisi Wesleyn käsivartta.
"Minä unohdin, että sinä et mielelläsi puhu näistä asioista. Kaikki hyvin?"

Wesley nyökkäsi ja raapi niskaansa.
"Uhm. Joo. On. Maksetaan että päästään syömään."

Marigold katsoi Wesleytä hetken sen näköisenä, että olisi voinut aloittaa luennon joko seksuaalihyvinvoinnista tai siitä, kuinka puhumattomat asiat kerääntyvät kivuksi kehoon, mutta lopulta nainen vain hymyili ja nyökkäsi.
"Hyvä, mennään."

Miehen seksuaalihyvinvointihan oli loistava. Paras ehkäisy oli olla harrastamatta seksiä ollenkaan. Hän kantoi molempien ostokset autolle ja nosteli kassit takaluukkuun.
"Noin. Mitä haluaisit syödä?"

Marigold vilkaisi nopeasti puhelintaan tarkistaakseen ajan ja sen, ettei siihen ollut tullut välitöntä huomiota vaativia puheluita.
"Minä syön melkein mitä tahansa, niin kauan, kuin kasvisvaihtoehto on tarjolla, joten päätä sinä."
Se oli kaunis tapa sanoa, että Wesley oli heistä se, joka oli tarkempi ruuastaan.
"Mikä on lempipaikkasi?"

"No... Little Mexico on aika edullinen ja siellä on kasvisruokaa." Wesley ei olisi koskaan voinut olla kasvissyöjä. Nirsona hän olisi kuollut aliravitsemukseen.

"Kuulostaa hyvältä", Marigold vakuutti. Vaikka hän olikin päässyt monesti syömään aitoa meksikolaista ruokaa, ei hän ollut turhan nirso siitä, mitä hänen eteensä ravintolassa kannettaisiin. Kunhan ruoka olisi hyvää, ei ollut väliksi, kuinka autenttista se olisi.
"Näytä tietä."

Wesley ajoi auton pois kaupan pihasta ja hyppäsi ulos. Tämä ei ollut hienoin mahdollinen, mutta mikään hienompi olisi ollut väärin.

Marigold kipusi ulos autosta hyväntuulisena siitä, ettei tänään ollut vielä kertaakaan satanut, vaikka pilvet roikkuivatkin uhkaavina taivaalla. Huoli Wesleystä sai hänet kuitenkin katselemaan miestä erityisen tarkasti. Ei kai tämä ollut liian väsynyt? Huonovointinen?
"Mitä syöt täällä mieluiten?" hän kysyi, kun he suuntasivat ravintolaan.

Wesley tiesi heti mitä hän söisi.
"Ihan vain jauhelihaburriton." Hän ei tosiaan söisi sen ihmeellisempää.


Wesley todella pysyi mieluusti tutuissa ja turvallisissa ruoka-aineissa. Ehkä miestä voisi pikkuhiljaa totuttaa uusiin makuihin? Mutta vain hyvin lempeästi.
"Meillä oli jonkin aikaa töissä meksikolainen hevostenhoitaja, joka teki aivan ihanaa ruokaa. Hän antoi minulle pari reseptiäkin, mutta en todellakaan osaa tehdä sitä yhtä hyvin."

Se pitäisi hoitaa hyvin, hyvin lempeästi. Se oli perua siitä, kun kotona oli ollut pakko syödä. Siksi mies oli niin nirso nykyään.
"Se oli varmasti mukavaa." Wesley otti juomaksi Pepsiä, tuntien olonsa vähän levottomaksi. Olisi pitänyt pyytää vaikka Saskia vielä mukaan.

"Mmm, niin oli", Marigold myönsi. Ranchilla väkeä oli tullut ja mennyt, tehtiinhän siellä opetustyötä. Ainakaan elämä ei ollut ollut tylsää kun aina oli ollut joku, johon tutustua.
Marigold tutki ruokalistaa huulet mutristuneina.
"Tämä ei kyllä todellakaan olisi ensitreffiruokaa", hän naurahti.

Wesley naurahti hermostuneena.
"Onneksi ei olla treffeillä, vaan halutaan syötävää nopeasti." Joskus vielä hän itkisi kun Marigold ei näkisi.

"En todellakaan osaa syödä mitään, missä on kastiketta siististi... Sama juttu koskee hampurilaisia."
Marigold virnisti nolona ja valitsi itselleen kasvisquesadillan silläkin uhalla, että kastike päätyisi pitkin leukaa.
"Et sitten naura, okei?"

Wesley hymyili pehmeästi, pudistellen päätään.
"En naura. En voisi koskaan tehdä niin."

"Sinä olet niin kultainen", Marigold huomautti hymyillen. Tyttöjen kuului syödä sirosti ja siististi, valita pelkkiä salaatteja ja valitella jo parin suupalan jälkeen sitä, kuinka he olivat aaaaivan täynnä eivätkä jaksaisi enää suupalaakaan. Ei tiputella kastiketta rintamukselleen.

"Sotken itse ihan yhtä paljon, joten eikö se ole vain reilua etten naura sinulle?" Wesley hymyili leveästi.
"Vaikka olisit söpö myös juustokastike leuallasi." Eikun. Siis.

"Minä saattaisin nauraa sinulle", Marigold huomautti virnistäen. Nauraa ja sen jälkeen lipaista kastikkeen pois, mutta se taisi olla taas niitä asioita, joita ei kannattanut sanoa Wesleyn seurassa ääneen.
Miehen sanat saivat hänen hymynsä levenemään.
"Awww, olenko minä sinusta söpö, Wes?"

"Olet ilkeä, ilkeä nainen." Mies lisäsi liioitellun dramaattiseen sävyyn.
"No... No... miksi et olisi?"

Marigold siristi silmiään kissamaisesti.
"Minä tiedän sen", hän kehräsi, muttei onnistunut ylläpitämään dramaattista vaikutelmaa kovinkaan kauan, kun huulille kohonnut hymy jo rikkoi sen.
"En vain olettanut kuulevani sitä sinulta! Aww, muru, olet ihana."

Wesley meni hieman punaiseksi.
"No... Kai sen voi sanoa? Vai onko se liikaa?"
Wesleyn punastuminen sai Marigoldin melkein vinkaisemaan ääneen.
"Totta kai sen voi sanoa! En vain odottanut sitä sinulta, siinä kaikki. Totta kai tyttö pitää siitä, jos häntä sanoo söpöksi."
Ellei sitten sattunut olemaan sitä koulukuntaa, jonka mielestä söpöksi kutsuminen oli naisten alistamista.

"Eivät kaikki pidä. Osa haluaa olla mieluummin kaunis tai seksikäs, mutta ei söpö." Wesley ei tiennyt mitä hän horisi. Mitä siinä Pepsissä oli?

Marigold hymähti ja pudisteli päätään.
"Minua ei haittaa olla söpö. Monet hyvät asiat ovat söpöjä... Enkä ymmärrä, miksi kohteliaisuuksista pitäisi loukkaantua."
Hän kallisti hieman päätään, katsellen Wesleytä.
"Miksi sinä tahtoisit tulla kutsutuksi, Wes?"

Mies mietti hetken.
"Wes? Wesley?" Hän ei pitänyt lempinimistä.

Marigold naurahti ka pudisti uudelleen päätään.
"Tiedän sen, muru", hän vakuutti, silmät ilkikurisesti murun kohdalla pilkahtaen.
"Mutta miten tahtoisit, että sinua kehutaan?"

Wesley kohotti toista kulmaansa, hieman ahdistuneena jopa. Hän halusi peittää sen sisällä läikähtävän tunteiden sekamelskan mahdollisimman hyvin.
"Rehellisesti? Aiheesta?""

Marigold osasi nykyään jo lukea Wesleystä, milloin puheenaihe ahdisti tätä. Hän ei todellakaan huomannut joka kerta, ja teki edelleen virhearviointeja, mutta hän yritti silti parhaansa.
"Eli jos sanon sinulle, että olet kultainen tai suloinen, kun teet jotakin kilttiä, se on okei?" nainen varmisti ja nojautui paremmin tuolinsa selkänojaa vasten.

"Se on okei." Wesley astasi pienen hymyn kanssa. Se ei haittaisi häntä, mitä nyt saisi sydämen tykyttämään hieman kovempaa joka kerta. Mies ei olisi voinut olla kiitollisempi ruuasta.

Myös Marigoldin huomio kiinnittyi hetkeksi ruokaan ja erityisesti tummasilmäiseen tarjoilijamieheen, joka sen heidän pöytäänsä kantoi. He vaihtoivat muutaman sanan espanjaksi, Marigold nauroi ja pudisti päätään, ja kääntyi sitten takaisin Wesleyn puoleen.
"Oi ihanaa, minä olin jo kuolemassa nälkään!"

Flirttailiko nainen? Siinä hänen edessään? Tuo ei voinut olla tosissaan. Wesley huokaisi syvään. Hyvä kun hän sai edes puolet syötyä. Hyvä on, Marigold ei voinut tietää hänen tunteistaan, mutta silti se tuntui pahalta. Vähän kuin sylkäisy ja märkä rätti kasvoille, perätysten.
"Uh, olen jo täynnä. Unohdin miten isoja nämä on."

Wesley oli vaikuttanut ruokailun ajan jotenkin vaisulta, vaikka hänen mielialansa tuntuikin hetkellisesti parantuneen aikaisemmin.
Marigold lipaisi huuliaan ja katsahti lautasta, joka hänen silmiinsä näytti vielä varsin täydeltä.
"Ei kai sinulle tullut huono olo, Wes?"

"Ruoka ei oikein maistu jos nukun huonosti. Voin muuten ihan... Ihan hyvin. Goldie, annan minun ottaa hetki sille surulle. Jooko?" Kyllä hän keksisi pian jonkun muun asian, jossa ujouttaan velloa.
"Minähän lupasin sinulle aikaa, Wes", Marigold vakuutti hellästi, otti käteensä paperisen lautasliinan ja kurkotti pyyhkäisemään sillä pienen tahran Wesleyn suupielestä.
"Niin kauan, kuin tarvitset. Mutta haluaisin myös pitää huolta siitä, ettet riuduta itseäsi."

Wesley hymyili hermostuneesti, tuntien kevyen punan poskillaan. Goldien läheisyys ei kyllä helpottanut häntä ollenkaan.
"En minä riudu parissa viikossa, höpsö."

"Ei sitä tiedä", Marigold vetosi suutaan mutristaen. Hänellä oli tapana kuvitella, että jos ihminen oli päivänkin syömättä, tämä kuihtuisi olemattomiin.
"No, jos olet varma, ettet jaksa syödä enempää, voin pyytää meille laskun."

"Älä unta näe että sinä maksat." Wesley puhahti. Ei tosiaan maksaisi. Jotain käytöstapoja häneenkin oli pinttynyt.

Marigold katsahti Wesleytä suu mutrussa.
"Wes, sinä maksoit sen elokuvareissunkin", hän vetosi, vaikka miehen pakkomielle maksella heidän yhteisiä ajanviettojaan olikin tavallaan suloinen.
"Anna minun maksaa edes puolet?"

"En ehkä ole oppinut montaa etikettiä, mutta sen tiedän ettei naista saa pistää maksamaan. Etenkin kun tämä oli minun ideani." Mies tuhisi, hieman kuin siilinsä. Puolustuskannalla, piikit hieman esillä kun epävarmuus iski. Hän pyysi loput omastaan mukaan, olisipahan iltapalaa.

"Wes..." Marigold huokaisi, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että oli yksinkertaisesti parempi olla inttämättä vastaan.
"Olkoon sitten. Mutta minä vien sinut kyllä seuraavan kerran ulos!" hän lupasi. Loput hänenkin annoksestaan saisi lähteä mukaan, siitä riittäisi kyllä Knoxillekin töiden jälkeen syötäväksi. Se sama tummasilmäinen tarjoilija vastaanotti heidän maksunsa ja viipyi kuittia tuodessaan hetken Marigoldin vierellä, käsi hänen tuolinsa selkänojalla rennosti leväten. Sananvaihto käytiin jälleen espanjaksi.

Wesley yritti olla huomioimatta sitä. Jos hän oli kuvitellut, ettei voisi olla säälittävämpi, hän oli ollut väärässä. He eivät olleet treffeillä ja tuo mies flirttaili hänen ihastukselleen miehen naaman edessä. Hän maksoi kiltisti käteisellä (Wesley käytti korttia aniharvoin) ja kun sai paperipussin käteensä, hän oli valmis lähtemään.

Marigoldkin nousi jo seisomaan, mutta keskustelu jatkoi vielä hetken sen jälkeen. Lopulta nainen hipaisi tarjoilijan käsivartta ja sanoi tälle vielä jotakin, ennen kuin kääntyi Wesleyn puoleen.
"Anteeksi, kieltä kymmenelle hammasriville ja sitä rataa... Mennään vain."

Englantilaismies hymähti lyötynä. Niin. Marigold piti komeista miehistä, jotka hurmasivat jalat alta, olivat miehekkäitä ja hyviä sängyssä. Hän ei ollut näistä mitään.
"Ei se mitään. Mennään vain."

Marigold hymyili Wesleylle, siirsi paperikassin vasempaan käteensä ja sujautti oikean kätensä taas miehen käsivarren alle, kun he suuntasivat ulos ravintolasta.
Todellisuudessa hän oli vain käynyt ilmi, että tarjoilijan äidinpuoleinen suku oli itse asiassa alun perin hyvin läheltä Marigoldin kotiseutua. Saattoi olla, että keskustelussa oli ollut mukana pientä flirttiä, mutta se oli ollut täysin viatonta, enemmän tavasta kuin todellisesta kiinnostuksesta johtuvaa. Ainakin hänen puoleltaan.
"Oletko varma, ettet haluaisi illalla kamomillateetä? Tiedän, se haisee sinusta lampaalta, mutta voisi auttaa saamaan unta."

Se oli näyttänyt siltä ja espanja oli niite kieliä, joka kuulosti aina seksikkäältä, ihan sama mitä sanoi tai luki.
"Ei sinun tarvitse. teet jo niin paljon Knoxin kanssa, en haluaisi vähentää yhteistä aikaanne."

"Voi muru, älä siitä huolehdi!" Marigold sanoi ja pudisti päätään.
"Sinä olet minun ystäväni siinä missä Knoxkin, totta kai minä haluan auttaa silloin, kun sinulla on vaikeaa."

Vain vaivoin Wesley sai purtua kieltään, ettei sanonut mitään mukamas näppärää.
"Olette tunteneet kauemmin ja nähneet harvoin, tarvitsette nyt aikaa kaksin kun vihdoin näette."

"Höpöhöpö."
Marigold taputti miehen kättä ja väläytti tälle lempeän hymyn.
"Kuten sanoin, sinä olet ystävä siinä missä hänkin. Ja mihin me muka sitä kahdenkeskistä aikaa tarvitsemme nyt yhtäkkiä niin paljon?"

Wesley nielaisi tyhjää. hän olisi pian taas puhunut itsensä pussiin.
"En tiedä. paljon kuulumisia vaihdettavana?"

"Voi muru, olemme jo ehtineet vaihtaa tärkeimmät kuulumiset, ei mitään hätää", Marigold vakuutti miehelle, ymmärtämättä lainkaan, että tämä saattoi ajaa takaa toisenlaista kahdenkeskistä aikaa.
"Ei Knoxia haittaa, jos vietän aikaa sinunkin kanssasi."

Wesley todellakin tarkoitti sitä.
"En minä sitä, mutta en... En vain halua sinun säälivän ja paapovan minua." Olo oli tarpeeksi säälittävä jo muutenkin.

Marigold katsahti Wesleytä hämmentyneenä.
"Wes, en minä sääli sinua!" hän vakuutti huuliaan mutristaen.
"Paapon, ehdottomasti, se on minun perisyntini. Mutta paapon ihan yhtä lailla Knoxia ja Saskiaakin, joten siinä ei ole mitään ihmeellistä."

"Ethän!" Wesley ei voinut olla nauramatta, vaikka se tuskin oli sopiva reaktio.
"En tasan ole nähnyt sinun koskaan... Okei, se voi johtua siitä että nukun jo kun Knox edes harkitsee nukkumista. Ja Saskia."

"Kyllähän", Marigold intti, hymyillen Wesin naurulle.
"Laitan heille ruokaa valmiiksi jääkaappiin, peittelen heidät, jos he sattuvat nukahtamaan sohvalle, vasta edellispäivänä taisin mittauttaa Knoxilta kuumeen..."

Wesley nosti kätensä ilmaan. Ei hän kestäisi enempää.
"Joo, okei, selvä. Luoja, minun kuumeeni annat olla." Mies nauroi. Naurulla oli hyvä peittää kaikki muu. Kun he pääsivät autolle, hän hyppäsi ratin taakse.

"Wes, minulla on lämpimät kädet, ei varmasti tunnu epämukavalta kun sujautan kuumemittarin kainaloon", Marigold tuhahti. Hän istahti jo tottuneesti pelkääjän paikalle, vilkaisten ratin taakse istunutta miestä silmäkulmastaan.
"Voisin hyvin joskus ajaa."

"Mmm, ei varmasti ei.." äänensävy oli ehkä liian merkitsevä, vaikka hän yritti kuulostaa juuri päinvastaiselta. Tämä ei tosiaan sopinut hänelle.
"Varmasti. Saat ajaa ensikerralla?"
"Ei kun ihan todella! Kokeile nyt!"
Marigold ojensi kätensä ja siveli sormenpäillään Wesleyn kaulaa siltä alueelta, joka paljastui takin kauluksen alta.
"Lämpimät, eikö? Ja minä lupaan olla ajamatta ojaan tai törmäämättä vastaantulevaan liikenteeseen."

"Minä pysyisin myös tiellä paremmin. jos joku ei hivelisi kaulaani." Wesley hymähti. Kaula oli herkkä paikka. Siihen koskeminen tai puhaltaminen sai vilunväreet juoksemaan englantilaismiehen selkärangassa.

Marigold siirsi kiltisti kätensä pois Wesleyn kaulalta.
"Kädet olivat kuitenkin lämpimät", hän huomautti hyväntuulisesti ja kiinnitti hetkeksi huomionsa maisemiin, jotka olivat alkaneet tulla tutuiksi.
"Oletko koskaan ollut kolarissa, Wes?"

"Ovat. Se pitää myöntää. Ja en ole. Kerran oli lähellä, mutta työkaverin refleksit pelastivat. Tosin hän varmasti ajatteli enemmän kuljetusautossa olevaa kirahvivasaa kuin meidän henkeämme." He olivat olleet kuljettamassa vasaa toiseen eläintarhaan, sen emon kuoltua yllättäen.
"Pääsimme kaikki perille. Sinä?"

Marigold vilkaisi Wesleytä pelästyneesti, mutta hymyili helpottuneesti saatuaan kuulla, ettei kenellekään ollut käynyt kuinkaan.
"Voi vasaraukkaa, onneksi sille ei käynyt kuinkaan! Tai teille", hän lisäsi virnistäen.
"Kerran. Tai en tiedä, lasketaanko se varsinaiseksi kolariksi. Ajoin ulos tieltä."
Ei ehkä viisain keskusteluaihe silloin, kun halusi vakuuttaa jonkun siitä, että oli taitava kuski.

"Ja sinä yrität saada luovuttamaan ratin sinulle." Wesley pärskähti. Ei onnistuisi ihan heti.
"Vähän se oli vauhkona, mutta asettui nopeasti kun sen keinoemo hyväksyi sen. Kannatti ajaa yön yli kymmenen tuntia." Välillä hän kaipasi Berliiniin. Toisaalta taas, Englantia ei voittanut mikään.

"Awww, onneksi pikkuiselle kävi hyvin!"
Wesleyn epäilys sai hänet katsahtamaan miestä alta kulmiensa.
"Hei, kenelle tahansa voi käydä niin! Ja minä väistin peuraa, joka säntäsi yhtäkkiä tielle."
Ei hänellä ollut ollut sydäntä ajaa eläintä päin, vaikka se kenties olisikin ollut tilanteessa järkevämpi vaihtoehto.

Takaisin Norwood Farmilla

"Ei se enää ole pikkuinen." Wesley virnisti. Nykyään kyseinen eläin oli kai jo komea tapaus. Toivottavasti. Wesley ei ollut kovin paljon tekemisissä saksalaisten työkaveriensa kanssa.
"Ja niin voi. Silti. Et vakuuta juuri nyt." Kotipihassa hän sammutti auton ja nousi, katsellen pihaa.

Marigold puhahti miehelle. Olkoon, se ei ollut vakuuttavin tarina kerrottavaksi silloin, kun halusi osoittaa olevansa luotettava kuski. Mutta peuroilla ei ollut (todennäköisesti) mitään tekemistä sen kanssa, että osasi pysyä vasemmalla puolella tietä.
Wesleyn esimerkkiä seuraten Marigold nousi autosta, seuraten miehen katsetta.
"Mitä mietit?"

"Mietin välillä oliko oikea päätös lähteä Berliinistä. Olin Berliinin eläintarhassa töissä." Wesley tarkensi vielä.
"Viihdyn kuitenkin Englannissa paremmin."

"Oh."
Myös Marigold antoi katseensa kiertää ympäri pihaa. Tämä oli ollut Knoxin unelma, siitäkin huolimatta, että päärakennus oli yhä kamalassa kunnossa ja Britannian sää ei ollut erityisen mieltä hivelevä.
"Jäitkö kaipaamaan Berliinistä jotakin?"

"En. Kai. Vaivattomuutta nyt kun on hankalaa?" Siellä kaikki oli ollut hyvin. Ja täälläkin ennen tätä sotkua.

"Voi Wes..."
Marigold kiersi auton toiselle puolelle ja kietaisi vapaan käsivartensa miehen vyötärölle puoliksi tätä halaten.
"Kyllä asiat aivan varmasti järjestyvät."

"No niin, mennääs sisälle." Ennen kuin tämä menisi liian helläksi, tai jotain. Pitäisi herätä todellisuuteen ja mikäs oli sen parempi herätys kuin äkämystyneet näädät?

"Mutta täällähän on melkein kaunis ilma", Marigold protestoi. Hän irrotti kuitenkin otteensa Wesleyn vyötäröltä, tähystäen taivaalle ensimmäisiä sateen merkkejä etsien. Pilvet roikkuivat yhä itsepintaisen alhaalla, mutta mitään ei ainakaan vielä tipahdellut alas.
"Olkoon, eiköhän Knoxkin kaipaa minua pian. Mutta Wes, olin tosissani siitä teestä, voisin keittää sinulle illalla kupillisen."

"Tiedän että olit tosissasi. Ja... Hyvä on. Saat tehdä, jos jaksat tai ehdit. Minullakin on pari hommaa vielä." Wesley lähti kohti eläinten rakennuksia.

"Hienoa! Voin tuoda sinulle kupillisen taas huoneeseesi illalla", Marigold lupasi ja väläytti Wesleylle vielä ilahtuneen hymyn, ennen kuin suuntasi itse kohti päärakennusta.

Perjantai 10. marraskuuta 2017 - aamuyö, Norwood Farm

Marigold kehräsi ja siveli Wesleyn hiuksia niin kauan, että mies siirtyi kuskin puolelle.
"Sinä olet ihana", hän totesi hymyillen ja veti jalkoja koukkuun penkille. Helma nousi hieman ylös, mutta väliäkö sillä.
"Heräsit minun takiani... Minulla on ihan hyvä olo!"

Wesley piti katseensa hämärässä horisontissa. Nainen oli todella humalassa.
"Hyvä. Ja tietenkin heräsin. Krapulaan on mukavampi herätä omasta sängystä."

Marigold naurahti.
"Onnn... Sänky on hyvä. Sinulla on hirmuisen seksikäs ääni, kun olet väsynyt..."

Mies kurtisti kevyesti kulmiaan ja selvitti kurkkuaan. Jos se kevyt käheys katoaisi sillä.
"Olet humalassa." Hyvin humalassa.

"Enn!"
Marigoldin puhe oli tavallista kehräävämpää nyt, kun hän tosiaan oli humalassa.
"Vähän... Mutta sanoit, että pitää kehua aiheesta. Ja sinun äänesi on ihana."
Hän ojensi kätensä sivelemään miehen käsivartta.

Wesley hymähti pehmeästi. Tämä olisi pitkä puolituntinen. Hän heilautti kevyesti kättään, saadakseen naisn käden pois.
"Goldie, ajan autoa."

"Minä näen, muru."
Marigold siirsi kättään, mutta sipaisi matkalla miehen reittä.
Hänen oli pitänyt puhua jostain.
Nainen veti syvään henkeä ja puraisi huultaan.
"Wes? Pitää pysähtyä..."

Mies värähti kosketusta, siirtyen hieman lähemmäs penkin toista reunaa. Hän pysäytti auton levähdyspaikalle ja avasi turva yönsä.
"Oksettaako?"

Marigoldin silmät olivat sameat, kun hän katseli miestä.
"Voitko auttaa minut ulos..?"

Wesley nousi autosta samalla vikkelyydellä kuin olisi väistämyt vihaista pantteria. Hän ei haluaisi siivota autoaan.
"Noin, annan tukea. Astu varovasti, Skoda on vähän korkeampi. Noin."

Marigold kipusi ulos autosta hieman huterasti. Sen sijaan, että olisi halunnut kiireesti syrjemmälle, hän kietoi käsivartensa Wesleyn kaulaan ja painautui lähemmäs.
"Muru..."
Sormenpäät sivelivät niskaa.

Mies meni enemmän kuin hämilleen.
"Goldie. Oliko joku hätä vai miksi halusit pysähtyä? Pitäisi mennä kotiin." Wesleyn kärsivällisyys oli kyllä ihailtava, vaikka hän hajosikin hieman sisältä naisen hivelyn takia.

"Kotiin on pitkä matka", Marigold huomautti suutaan mutristaen. Hän nojautui lähemmäs, kurkotti painamaan huulensa aivan lähelle miehen korvaa.
"Minä tahdon sinut nyt..."
Tämä liittyi johonkin tärkeään, hän ole siitä varma.

Englantilainen jäätyi hetkeksi täysin. Goldie oli aivan naamat. Nainen pitäisi saada kotiin.
"Mennään nyt silti. Ulkona on kylmä, sinulla ei ole kunnolla päällä." Varovasti hän ohjasi naista autolle.
"Jutellaan tästä kotona."

Marigold peruutti kiltisti, mutta piti kätensä miehen ympärille kiedottuna.
"Anna minä lämmitän sinua."
Toinen käsi sujahti hämmästyttävän näppärästi tämän housujen vetoketjulle.
"Sinun pisamasi ovat niin ihanat. Tahdon tietää, missä kaikkialla niitä on..."

Eläintenhoitajalla oli salamaakin nopeammat refleksit. Nainen sai punan kasvoille ja jonkin repeämään sisällä. Humalassa hän olisi kelvannut.
"Katsotaan sitä kotona. Nyt, vyö kiinni..." vaati taitoa pujotella naisen otteesta irti ja päästä takaisin kuskin paikalle.
"En halua että palellut ulkona." Uudelleen hän ei pysähtyisi. Goldie saisi oksentaa autoin ja hän siivoaisi sen mukisematta.

Marigold huokaisi hiljaa, mutta käpertyi kiltisti omalle paikalleen.
"Kotiin on niin pitkä matka", hän huokaisi hiljaa.
"Auton takapenkillä tulee ihan lämmin..."
Hän katseli miestä ripsiensä lomasta.
"Sinä olet niin kiltti. Se on seksikästä."

Luoja. Wesley ei tiennyt halusiko itkeä vai nauraa, joten hän polki kaasua. Mies halusi kotiin, Goldien nukkumaan tai Knoxin huostaan. Kummin vain olisi parempi.
"Puhut hassuja. Et ole tuota mieltä enää aamulla." Ei voisi olla.

Marigold mutristi suutaan.
"En minä valehtele! Sinä olet."
Hän yritti epätoivoisesti muistaa, miksi tämä oli tärkeää. Jotain, mitä Miyato oli sanonut..?
"Wes... Tuletko sinä minun sänkyyni täksi yöksi? Talossa on kamalan kylmä..."

Wesley puraisi huultaan. Jos hän olisi ollut erilainen mies, hän olisi hyödyntänyt tilanteen. Hexhamiin johtava ramppi ei tullut sekuntiakaan liian aikaisin.
"Voin olla sänkysi vieressä kunnes nukahdat tai lämmittää kauratyynyn." Goldie ei tosiaan tehnyt hänen elämästään helppoa.

"Sinä olet ihana, muru", Marigold hyrisi ja hipaisi miehen hiuksia kevyesti.
"En tykkää nukkua yksin..."
Luomet alkoivat tuntua raskaammilta jo nyt.
"Ja Wes... en ole edes... humalassa ollut kenenkään kanssa... jota olisin aamulla katunut."

Wesley nieleskeli pehmeästi. Kaasujalka alkoi painaa yhä enemmän ja enemmän, kun he lähestyivät kotia.
"Voin viedä sinut Knoxin sänkyyn jos haluat."

Marigold antoi silmiensä painua kiinni.
"Sinä tulit hakemaan minua keskellä yötä", hän totesi hiljaa, yhtäkkiä itkuisena. Kyyneleet alkoivat valua poskille.
"Se oli niin kilttiä..."

Voi luoja. Tämäkin vielä. Wesley oli niin solmussa ja valmis itsekin itkemään. Hän parkkeerasi auton tuttuun paikkaan ja nousi auttamaan Goldien autosta.
"Tietenkin tulin. Olen ystäväsi. Noin, mennääs sisälle."

Marigold ynisi hiljaa ja jaksoi vain vaivoin pysyä pystyssä Wesleyhyn nojaten.
"Sinä olet niin kiltti... Ja Miya oli kiltti ja Dela..." hän selitti itkun lomasta.
"Minä olen pelännyt, etten löydä täältä ketään, joka ei inhoaisi minua... Mutta tänään kaikki olivat kilttejä..."

"Ei sinua inhota. Hassua ajatella sellaista." Wesley auttoi toisen ylös. Hän oli jo aiemmin tuonut naisen huoneeseen vesipullon, limsapullon ja ämpärin. Varmuuden vuoksi.
"Noin, istu siihen. Autanko takin kanssa? Haluatko vaihtaa vaatteet? Sano vain niin annan yöpaidan kaapista."

"He luulevat, etten minä tajua", Marigold nyyhkäisi, selittämättä sen tarkemmin. Hän valahti istumaan sänkynsä laidalle ja ojensi käsiään, jotta Wes voisi auttaa takin riisumisessa.
"Mmm. Pyjama on... Lipaston ylimmässä laatikossa..?"

Wesley kaivoi sen pyjaman toiselle miltein silmät kiinni.
"Noin. Haluatko vielä jotain?" Hän ei jäisi paikalle kun Goldie vaihtaisi vaatteita. Ei.

Marigold otti pyjaman vastaan, vaaleansinisen ja pitsillä koristellun puuvillamekon, ja puristi sen syliinsä kuin lapse pehmolelun.
"Minä en taida saada mekon vetoketjua auki."

Niinpä tietenkin. Wesley veti syvään henkeä, kömpien naisen taakse tuon sängylle. Miltein silmät kiinni hän taiteili vetoketjun auki ja nousi seisomaan.
"Tarvitsetko vielä jotakin?"

Kun vetoketju oli auki, Marigoldin onnistui kiemurtaa ulos kotelomallisesta mekostaan.
"Ei... Sinä olet ihana, Wes, minä rakastan sinua."
Hän istui sänkynsä reunalla alusvaatteisillaan, pyjama sylissään.
Jokin tärkeä asia...
"Tuletko aamulla katsomaan, etten ole kuollut?"

Wesley käänsi naiselle selkänsä kun tajusi mitä tuo teki. Hän katseli rapistunutta seinää, koettaen hillitä itseään. Naisen sanat kouraisivat melko syvältä. Goldie vain sanoi niin. Nainen piti jo selvänä kaikesta, tottakai tuo rakasti humalassa.
"Tulen. Tietty."

"Sinä olet ihana."
Marigold riisui vielä liivinsä ja pujotti yöpaidan päälleen. Hieman kömpelösti hän mönki peiton alle ja painoi päänsä tyynylle.
"Saat tulla viereenkin, jos tahdot. Nukkumaan. Minä taidan nukahtaa ihan pian."

Wesley tuijotti edelleen seinää. Kun nainen kuulosti käynen peiton alle, hän kääntyi tuota kohti. Siitä oli aikaa kun hymyn saaminen kasvoille oli ollut sellaisen työn takana.
"Nuku vain. Kauniita unia, Goldie. Tulen herättyäni kurkkaamaan oloasi. Nuku hyvin." Wesley lähti lempeiden toivotuksien saattelemana kohti omaa huonettaan.

Marigold veti peittoa paremmin päälleen ja käpertyi pienelle kerälle.
"Hyvää yötä, Wes. Olet rakas", hän mutisi ja oli jo unessa, ennen kuin ovi oli ehtinyt kiinni.

Lauantai 11. marraskuuta - aamu, Norwood Farm

Aamulla Wesley teki kuten oli luvannut. Hän koputti hellästi Marigoldin oveen, astuen huoneeseen. Ainakin nainen hengitti, peiton kohoilusta päätellen.

Marigold oli kiskonut peiton kasvojensa yli, ja kenties ensimmäistä kertaa täällä olonsa aikana hän ei todellakaan olisi kiitollinen kahteen suuntaan antavista ikkunoista. Ja vaikka hän oli kuinka parjannut Britannian säätä ja matalalla roikkuvaa pilviverhoa, nyt jopa paksujen pilvien lomasta siilautuva valo tuntui olevan aivan liikaa.

Wesley hymähti hieman.
"Hyvä, olet elossa. Haluatko jotain muuta kuin omaa rauhaa?"

Peiton alle käpertynyt mytty voihkaisi ja liikahti varovasti. Hyvin hitaasti peiton reuna siirtyi syrjään sen verran, että Marigold saattoi kurkistaa sen alta. Vaaleat hiukset olivat sekaisin, meikki oli muuttunut smokey-eyeksi.
"... menta muru..." hän ynähti heikosti.
"...tko vetää verhot..?"

Wesley nyökkäsi, vetäen verhoja kunnolla kiinni. Ehkä Goldie oli ansainnut hämäryyden huoneeseensa.
"Menen pois häiritsemästä. Nuku vaan vielä."

Voi kyllä, Marigoldista tuntui, että hän olisi voinut nukkua suoraan huomiseen. Päänsärky porautui silmien taakse ja kehoa värisytti kylmästä, vaikka hän olikin kietoutunut tiukasti peittoon.
Mutta ei hän voinut päästää Wesleytä vielä lähtemään.
"Muru..?"

Mies kääntyi naisen puoleen. Voi toista. Tuolla ei tosiaan tainnut olla hyvä olo.
"Haluatko särkylääkkeen?"

"Mmm."
Marigold kääntyi varovasti selälleen ja painoi kämmenen jomottavalle otsalleen. Muisti palaili pätkittäin, epämääräisinä, hämmentävinä pätkinä. Hän muisti Miyaton, muisti Delan, ja oli melko varma, että hän muisti Wesleyn...

"Käyn hakemassa." Mies lähti hakemaan vessan kaapista särkylääkettä ja vitamiinitablettia toiselle. Se ainakin helpotti häntä, silloin harvoin kun hänellä oli krapula. Wesley pudotti poretabletin vesilasiin ja meni takaisin ylös.
"Noin. Ota tuo ja juo tuo."

Marigold oli taiteillut itsensä istumaan, polvet vartaloa vasten vedettyinä, kuin tueksi. Oliko Norwood Farmin yläkerran lattia keikahtanut yön aikana hieman kallelleen, vai johtuiko se vain sängystä? Tai ehkä syy oli ihan hänen omansa.
"Kiitos Wes, olet ihana", nainen mutisi tavallista innottomammin ja otti vesilasin ja särkylääkkeen hieman täriseviin käsiinsä. Luoja, hänellä oli kamala olo.
"Mmh... Onko Knox jo hereillä?"

Mies hymähti pehmeästi.
"On, varmaan jossain eläinten kanssa. Pyydänkö hänet tänne?"


"... Älä, kiltti."
Marigold irvisti ja veti syvään henkeä, ennen kuin vei särkylääkkeen suuhunsa ja kulautti vettä päälle, sen verran kuin uskalsi. Kurkku tuntui muurautuneen umpeen ja vatsa vastusti jopa poretabletilla terästettyä vettä.
"Minä taisin olla viime yönä aika... uhm..."

Miehen kävi naista sääliksi, vaikka itsehän tuo oli kaiken aiheuttanut.
"Humalassa? Kyllä. Ei se mitään."

Voi Luoja, Knox ei todellakaan olisi iloinen siitä, että hän oli päätynyt juomaan itsensä sellaiseen kuntoon, että olisi saattanut päätyä aivan kenen tahansa mukaan.
Jos Marigold oli avoin selvinpäin, niin humalassa hänestä tuli... Voi ei.
Nainen nielaisi ja vilkaisi Wesleytä.
"Anteeksi, saitko yhtään nukuttua? Olisin ihan hyvin voinut jäädä yöksi Miyaton luo..."
Vaikka todennäköisesti miesparkakin kärsi tällä hetkellä, jos oli suinkin jo herännyt. Pitäisi laittaa viestiä. Kun pystyisi.

"Sain. Ei ole mitään anteeksipyydettävää." Wesley päätti ratkaista tilanteen vain hymyilemällä kaikelle.

Marigold hieraisi uudelleen otsaansa ja otti toisen, yhtä varovaisen kulauksen vettä.
Wesley oli tullut hakemaan häntä klubilta. Jossain vaiheessa he olivat pysähtyneet matkan varrella, ja hän epäili puhuneensa jotakin miehen pisamista. Kuinka...
"Uhm, en kai... en oksentanut autoon tai mitään?"

"Et. Olit oikein kiltisti." Ei Goldien tarvitsisi tietää milteim kourineensa häntä.

"Uhm."
Hän oli herännyt huoneestaan yksin, mutta se ei vielä tarkoittanut yhtään mitään. Uni oli ollut epäluonnollisen raskasta, hän ei olisi todennäköisesti herännyt, vaikka joku olisikin noussut vierestä.
Marigold näytti eksyneemmältä kuin kertaakaan täällä olonsa aikana, kyhjöttäessään sängyllään.
Hän muisti, miltä Wesleyn hiukset olivat tuoksuneet.
"Olinko minä... Puhuinko jotakin outoa? Jotain... jotain?"

Wesley ei halunnut kertoa naiselle mitään sellaista. Goldie voisi kuvitella käyttäytyneensä.
"Et. Olit aivan kiltisti." Se oli ehkä vale ja naisen käytös oli murentanut miestä hieman sisältä, mutta hän kyllä kestäisi sen.

Marigold katsahti Wesleytä avuttomana.
"Varmasti? Olen pahoillani, Wes, että jouduit... Minä en todellakaan tavallisesti juo näin paljon, se johtui vain..."
Hän puraisi huultaan.
"Anteeksi."

"Ei se mitään. Goldie, kaikki on ihan hyvin. Olen tavannut humalaisia ennenkin." Ei häntä ahdistanut ollenkaan.

Marigoldia ahdisti.
"En minä sitä. On vain... Ei sinun olisi pitänyt joutua ajamaan kaupunkiin ja takaisin minun takiani."
Hänen oli ollut tarkoitus vain pitää seuraa Miyatolle, tanssia vähän. Ei todellakaan juoda itseltään jalkoja alta.
Hän muisti Miyaton kanssa käymänsä keskustelun ja voihkaisi hiljaa.

Wesley hymyili pehmeästi.
"Ei se haittaa. En minä ajamiseen kuole."

"Ei, mutta ei se ole pointti, vaan..."
Marigold puraisi huultaan ja katsahti Wesleytä. Hän tunsi olonsa jo kamalaksi, kaikin puolin, joten voisiko mikään mennä huonommaksi?
Wesley voisi mennä rikki.
"Wes..."

Mies kallisti kevyesti päätään.
"No? Onko joku hätänä?"

Marigold laski vesilasin kädestään ja pyyhkäisi vaaleita suortuvia kasvoiltaan.
"Minä vain, mm, mietin."
Milloin mikään keskustelu oli saanut perhoset lepattamaan hänen vatsassaan?
"En varmasti sanonut tai tehnyt eilen mitään outoa?"
Hitaasti. Hän lähestyisi aihetta hitaasti.

Miksi Goldie meni noin vaikeaksi? Ei nainen koskaan mennyt.
"Et varmasti. Sanoisin kyllä."

Marigold räpäytti silmiään ja tutki Wesleytä katseellaan.
Saattoihan olla, että Miyato oli erehtynyt?
Nainen nyhräsi peiton reunaa, perhoset kävivät levottomammiksi.
"Kertoisithan minulle, jos olisi... jos olisi jotain, mistä minun olisi hyvä tietää? Miyato epäili, että..."

Miehen ruskeat silmät tuikkivat yhtä lempeinä ja ystävällisinä kuin aina. Hän odotti kärsivällisesti.
"Mitä? Sano vain."

Voi jestas noita silmiä. Kuin olisi yrittänyt torua kultaistanoutajaa!
Marigold nielaisi.
"Wes, onko... oletko sinä-"
Okei, nyt kyse ei ollut enää perhosista. Viimeinenkin väri pakeni naisen kasvoilta ja hän kompuroi jaloilleen, ampaisten Wesleyn ohi ulos huoneesta.

Wesley jäi ihmettelemään, mitä nainen oli ollut sanomassa. Homo? Sen he olivat käsitelleet jo. Kai? Mies kohautti olkiaan, lähtien laittamaan aamuruokia näädilleen.

Iltapäivä

Vasta reilusti puolenpäivän jälkeen Marigold tunsi itsensä riittävän vahvaksi laskeutuakseen alakertaan. Vahva oli tosin erittäin suhteellinen käsite, sillä häntä tärisytti yhä siitä huolimatta, että hän oli kääriytynyt Knoxilta omimaansa villapaitaan.
Ehkä oli hyvä, ettei hän ollut saanut kysytyksi asiasta vielä.
Alakerrassa Marigold vilkaisi jääkaappiin, mutta kavahti inhoten kauemmas ja istahti lopulta pöydän ääreen pelkän vesilasin kanssa.

Wesley oli mennyt päivällä hoitamaan töitään ja palasi iltapäivällä taloon. Hän kolisteli keittiöön, tervehtien krapulaa potevaa naista hymyllä. Vasta sitten hän alkoi kaivaa ruokatarpeita kaapista.

Marigold kohotti katseensa puhelimen näytöltä kuullessaan Wesleyn askeleet. Hän oli juuri ehtinyt lähettää Miyatolle viestiä ("Oletko vielä hengissä? D:") ja tökätä näytön takaisin pimeäksi, siitä hohtavan valon ollessa hiukan liikaa jomottavalle päänsärylle.
Nyt hän jaksoi kuitenkin jo hieman hymyillä, vaikka iho pisamien alla olikin yhä tavallista kalpeampi ja elottomampi. Pitkä, joskin haaleankylmä suihku oli piristänyt oloa.
"Hei, Wes. Sujuiko aamu hyvin?"

Wesley vilkaisi naista olkansa yli.
"Sujui, oikein hyvin. Kaikki käyttäytyivät."

"Mukava kuulla."
Marigold katseli Wesleyn selkää ja hieraisi otsaansa yrittäessään jälleen tavoittaa, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli horjahdellut ulos klubilta.
"... Eihän sinua väsytä? Saitko nukuttua yhtään?"

"Sain nukuttua. Voin ihan hyvin. Sinuna huolehtisin itsestäni, höpsö." Goldien krapulan piti olla melko kamalaa laatua, ainakin eilisestä humalasta päätellen

Marigold virnisti väsyneesti.
"Minähän huolehdin. Katso, nautin tässä lasillisesta vettä."
Oikeastaan olisi ollut varmasti parempi yrittää syödä jotakin, mutta olo oli siihen aivan liian hutera. Nytkin olisi tehnyt mieli kömpiä takaisin peiton alle.

"Söisit jotain. Voin hakea sinulle keskustasta ruokaa, jos haluat." Niistä Miyaton eilisistä sanoista...

"Voi muru, olet ihana, mutta ei sinun tarvitse. Pelkään, että se menisi kuitenkin vain hukkaan."
Marigold siirsi vesilasia pöydällä ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Hän voisi valittaa päänsärkyään (se oli totta) ja kivuta takaisin huoneeseensa tekemään hidasta kuolemaansa.
Suu tuntui kammottavan kuivalta.
"Mmm, Wes kuule. Miyato sanoi jotakin, ja minä olen miettinyt, onko se totta."

Wesley heitti valmiin pastakastikkeen purkista paistetun jauhelihan sekaan.
"Kerro?"

Valmistuvan ruuan tuoksu sai Marigoldin voimaan huonosti. Tai ehkä se johtui tilanteesta.
"Niin. No."
Nainen, jonka puhe ei tuntunut taukoavan koskaan, takelteli sanoissaan.
"Mmm. Wes, pidätkö sinä minusta?"


Wesley jäätyi hetkeksi. Onneksi hän oli selkä naista päin ja saattoi pelastaa hieman.
"Tietenkin pidän. Olet ystäväni."

Hienoa, sehän oli sillä selvä, eikö niin?
Marigold nielaisi ja sormeili vesilasiaan. Hän ei onnistunut vakuuttamaan edes itseään. Perhoset olivat palanneet, tai ehkä hän vain voi taas huonosti.
"Niin, mutta tarkoitan... Pidätkö minusta muullakin tavalla?"

Wesley puraisi huultaan kevyesti. Onneksi Marigold ei nähnyt häntä.
"Sellaistako ystäväsi epäili?" Mies yritti pelata itselleen hieman aikaa. Mitä hän tekisi?

"... Niin."
Marigold vilkaisi hermostuneesti Wesleyn selkää. Miksei hän voinut vain kuitata tätä kaikkea naurulla ja päänpudistuksella? Olisi ehkä pitänyt kysyä korteilta. Jos ne olisivat osanneet neuvoa häntä paremmin.

Wesley mietti hetken mahdollisuuksiaan. Huonot.
"... Pidän."

Marigoldin sormet sysäsivät lasin vahingossa kumoon. Loput vedestä levisi lammikoksi pöydän kuluneelle pinnalle.
"Oh..."

Wesley hypähti ilmaan kun kuuli lasin kaatuvan. Hetken hän mietti pakokeinoa, mutta sellaista ei ollut tarjolla.

Marigoldista tuntui siltä, kuin hänet olisi viskattu yhtäkkiä keskelle heikkoa jäätä. Yksikin väärä liike saisi sen murtumaan, ja suistaisi hänet hyiseen veteen.
Hän selvitti kurkkuaan ja pyyhkäisi vaalean suortuvan korvansa taakse. Tuijotti pöydälle levinnyttä vettä.
"Sehän on... Voi muru, minä en todellakaan tiedä, olenko sinun tyyppiäsi."

Mies veti syvään henkeä. Hän oli tuomittu! Tätä hän oli vältellyt. Mitä hän sanoisi? Hän nosti pannun pois liedeltä, vetäen syvään henkeä.

Hiljaisuus tuntui paksulta ja painostavalta.
"Sinä olet aivan valtavan ihana", Marigold kiiruhti lisäämään ja nousi seisomaan, huolimatta jaloistaan, jotka tuntuivat kadottaneen kaiken voimansa. Hän asteli varovasti lähemmäs ja hipaisi kevyesti Wesleyn selkään.
"Mutta muru, minä en... en tosiaan... Ei se ole sinusta kiinni."

Wesley kohautti olkiaan, vetäen ryhtiään kyyryyn. Jos jotain, hän ei halunnut Goldien koskevan.
"Ei nyt. Ja minä tiedän." Ei hän tiennyt. Senkin läpi mies vain hymyili ystävällisesti, laittaen pastam kiehumaan.

Marigold hätkähti taaksepäin kun Wesley vetäytyi hänen kosketuksensa alta.
"A-anteeksi."
Silmiä poltteli. Se ei johtunut enää ainoastaan valosta, kyyneleet pyrkivät pintaan, ja Marigold epäili, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta estää niitä valumasta poskilleen.
Sydän hakkasi niin että sattui, eikä hän saanut pakotettua hymyä kasvoilleen.
"... Olen niin pahoillani... Wes..."
Wesley ei nyt jaksanut edes välittää naisen surusta. Ainakaan kovin paljon. Ei miin paljon kuin yleensä.
"Ei se mitään." Hän nielaisi tyhjää. Kyllä se jotain, mutta ei siitä sanominen saisi mitään aikaa. Pahoittaisi vain mieliä.
"Sille on syynsä miksi en sanonut mitään."

Marigold liikahti lähes vastustamattomasta halusta halata Wesleytä, mutta kiersi sen sijaan käsivarret oman kehonsa ympärille.
Miehen sanat tuntuivat lähes syytökseltä, vaikka niitä tuskin oli tarkoitettu sellaiseksi.
"Mmm..."
Tukahdutettu nyyhkäys sai hänen hartiansa nytkähtämään.
"Anteeksi, minä en..."
Hän pudisti päätään ja perääntyi ovelle, luoden vielä viimeisen, anteeksipyytävän katseen ennen kuin pakeni raukkamaisesti yläkertaan.

Sanat olivat ehkä pieni syytös. Wesley hymyili naiselle pehmeästi, ehkä hieman säälien. Hän ei ollut sanonut mitään, koska hän oli halunnut pitää välit helppoina. Hän yskäisi vaisusti, jatkaen ruoanlaittoa. Sitten pitäisi mennä iltahommiin. Ehkä hän voisi lähteä pariksi päiväksi kotiin? Käynti vanhemmilla oli itsemurhaa, mutta siellä ei ollut kämppäkavereita.

Vastuullinen aikuinen olisi etsinyt Wesleyn, istuttanut tämän alas ja keskustellut asiasta, kypsästi ja rakentavasti.
Marigold oli viettänyt loput lauantaista vuoteeseensa käpertyneenä. Hän oli soittanut Miyatolle. Riidellyt Knoxin kanssa. Sopinut Knoxin kanssa.
Mutta nainen, jolla tavallisesti omien sanojensa mukaan riitti kieltä kymmenelle hammasriville, ei ollut löytänyt niitä sanoja, joilla olisi voinut paikata sen, minkä hänen kysymyksensä oli rikkonut.
Siitä huolimatta hän istui omalla paikallaan, vastapäätä tuolia, jolla Wesley yleensä istui, ja selasi valkoista Applen kannettavaansa samalla, kun teki hitaasti selvää suuresta mukillisesta teetä. Yhdysvaltoihin suuntautuvaan matkaan ei ollut aikaa enää pitkälti, yksityiskohdat olisi tarkistettava. Zephyrin saapuminen teetättäisi työtä heillä kaikilla.

Wesley oli lähtenyt yötä myöten ajamaan vanhemmillensa, vieden eläimet hoitoon kaverinsa luokse matkalla. Hän palasi kotiin, kolistellen pihalla kaksi kantokoppaa ulos autosta ja päästi Pavlovin häkistään. Palaaminen ei tuntunut hyvältä, mutta työt vaativat häntä tänne, vaikka se tuntuikin suoraan sanottuna paskalta. Pitäisi etsiä oma asunto Hexhamista, ei hän täälläkään voisi asua kovin kauan. Tilanne tuskin ainakaan helpottaisi. Saatuaan kaiken autosta mies asteli ulko-ovelle, astuen sisään. Hän varmisti ettei punaisen pyörremyrskyn lailla liikkuva kettu ollut sisällä, päästäen sitten Pavlovin irti haisunäädän valjaista, kuten myös kopin luukkua kolistelevan, kärsimättömän fretin ulos kuljetuslaatikosta. Siilit hän kantoi kopassa ylös.
"No niin pojat, anteeksi reissaaminen. Pääsette taas omaan komeroon. Eikö ole mukavaa? Eikö niin Capone? Älä tuhise minulle siinä. En minä sinua pelkää. Freud, kuules nyt. En voi nostaa sinua tuonne jos olet pallolla. Freud, saatte matoja iltapalaksi. Noh? eikö? Älä ole tuollainen draama."

Marigold kuuli oven käyvän. Hänen villapaidan verhoamat hartiansa jännittyivät, mutta hän pakotti katseensa pysymään tiukasti tietokoneen ruudussa, vaikkei enää ymmärtänytkään sillä näkyvistä sanoista mitään.
Wesley oli hänen ystävänsä. Hän voisi hyvin nousta ylös, tarjoutua auttamaan eläinlauman kanssa ja kysyä samalla, kuinka vierailu kotona oli sujunut.
Hän ei tehnyt niin, vaan odotti ainakin kymmenen minuuttia, hiljaa ja liikkumatta, ennen kuin nousi portaat yläkertaan ja koputti miehen oveen.

Wesleyn huoneen ulkopuolelle kuului lempeä puhe, miehen jutellessa lemmikeilleen. Ainakaan se ei ollut muuttunut.
"Tule vaan." Ei hän edes ajatellut sen voivan olla Marigold.

Eihän kaikki voinut olla huonosti, kun Wesley vielä puhui eläimilleen?
Tottuneesti Marigold raotti ovea ja pujahti huoneeseen, sulkien oven perässään. Tavallisesti hän olisi kapsahtanut miehen kaulaan, mutta nyt hän jäi kauemmas, selkä ovea vasten nojaten, muistaen kuinka tuo oli viimeksi kavahtanut hänen luotaan.
"Hei, Wes."

Wesley jäätyi hetkeksi, kun kuuli naisen äänen. Hän nielaisi ja nosti Freudin pallona komeroon.
"Hei, Marigold."

Hiljaisuus tuntui jälleen niin paksulta, että sen olisi voinut sivaltaa veitsellä kahtia.
Marigold odotti hetken, ennen kuin kysyi, tavoitellen hymyä ääneensä:
"Kuinka matka sujui?"

Wesley huokaisi hiljaa.
"Hyvin." Hän ei edes katsonut naista päin. Mies ei ollut vihainen, hän vain oli pettynyt. Miksi naisen oli pitänyt mennä tonkimaan asioita?

Marigold hieraisi käsivarttaan ja yritti epätoivoisesti tavoittaa Wesleyn katseen. Oliko mies hänelle vihainen?
Hän tunsi kylmän tunteen leviävän vatsaansa. Jäiset perhoset.
"Kuinka eläimet viihtyivät hoidossa?"

"Niin hyvin kuin ne nyt voivat viihtyä. Hän on hoitanut niitä ennenkin." Wesley suoristautui ja siirsi kantokopat huoneen nurkkaan. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut.

"Oh, se on hyvä. Hoitoon joutuminen kun voi olla niin stressaavaa eläimille", Marigold totesi ja painoi saman tien käden suulleen. Taas hän kertoi asioita, jotka olivat itsestäänselviä. Niin kuin silloin tallilla.
"Oletko... oletko syönyt? Laitoin teetä. Ajattelin, jos haluaisit?"

Wesley kohautti olkiaan. Tuttu oli onneksi hyvä hoitaja ja eläimet viihtyivät. Jopa Pavlov piti tuosta.
"Olen. En tarvitse mitään. Kiitos."

Selvät pisteet lauseiden välissä saivat Marigoldin käpertymään hieman kokoon. Hän hieraisi käsivarttaan uudelleen ja katsoi Wesleytä varovasti alta kulmiensa.
"Oletko varma, muru? Voisin keittää kaakaota."

"Wesley!" Mies parahti ääneen. Hän yskäisi ja katsoi lattiaa.
"Anteeksi, en saisi huutaa."

Wesleyn äänensävy sai Marigoldin hätkähtämään. Ei hän huutamista pelännyt. Mutta silloin, kun joku Wesleyn kaltainen kohotti ensimmäistä kertaa äänensä, sen kyllä huomasi.
"A-anteeksi. Wesley. Tahtoisitko kaakaota? Voin tuoda sen sinulle tänne ja mennä sitten jatkamaan töitä."

Wesleyn kaltainen mies ei juuri koskaan huutanut. Hän vain.. Hitto.
"Ei. En tarvitse mitään, kiitos. Sanoin sen jo."

"Oh..."
Marigoldin ratkaisu kaikkeen oli tarjota toiselle ruokaa. Sydänsuruja? Kuppi kaakaota lohdutti. Lottovoitto? Juhla-aterian paikka. Nyt siitä vain ei ollut apua, ja se kylmäsi naisen mieltä.
"Tuota... Luulen, että Knox haluaisi jutella kanssasi muutamista järjestelyistä. Sillä välin, kun olemme hakemassa Zephyriä."

Wesley nyökkäsi.
"Etsin Knoxin kun hän on valmis." Hän ei vain... Mieli teki olla yksin. Hän kaipasi omaa asuntoa enemmän kuin koskaan.

Marigold nielaisi ja yritti vielä kerran tavoittaa Wesleyn katseen.
"Hyvä. Hienoa."
Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle, vilkaisi ovea harkiten lähtöä.
"Tahtoisitko jotain tulijaisia? Texasista."

Hän pudisteli päätään.
"En tarvitse." Mitä hän tarvitisisi? Tai haluaisi? Marigold ei voisi tuoda sieltä mitään, mikä parantaisi oloa ja muuta hän ei halunnut. Unohdys olisi ollut ihanaa.
"Kauanko olette poissa?"

Työasioista oli turvallista puhua, eikö ollutkin? Niillä ei voinut satuttaa ketään.
"Oi, muutaman päivän vain. Minun täytyy tarkistaa vielä tarkka paluupäivä."
Marigold ei yleensä unohdellut päivämääriä silloin, kun ne liittyivät työasioihin, mutta nyt hänen oli vaikea keskittyä.
"Onhan kaikki hyvin?"

Muutama päivä. Ehkä hän voisi löytää asunnon hexhamista siinä ajassa ja muuttaa kun nuo palaisivat. Ja yöpyä täällä silloin, kun Knox tai/ja Marigold eivät olleet kotona.
"On. Kaikki on täydellisen hyvin."

"Ajattelin vain, kun..."
Wesley vaikutti yhtäkkiä niin etäiseltä. Vaikka ehkä oli typerää odottaa mitään muuta, kun hän itse oli ollut niin äärettömän typerä ja sokea?
"Varmasti?"

"Tiedän mitä ajattelit." Wesley purki samalla kassiaan, työntäen puhtaita vaatteita kaappiin.
"Tai tiedän mitä ajattelit nyt. En tiedä mitä ajattelit silloin kun otit asian esille. Sille oli syynsä miksi en sanonut mitään."

Marigold puraisi huultaan ja laski katseensa lattiaan.
"Olen kamalan pahoillani, Wes. Minä olen oikea typerys, tiedän sen."
Hän vetäisi terävästi henkeä.
"On minun syytäni, että... Mutta aion puhua Knoxille. Ihan hölmöähän minun on asua täällä, kun suurin osa läsnäoloa vaativasta työstä on kuitenkin tallilla. Ehkä voisit pyytää, että saisit isomman makuuhuoneen sitten itsellesi? Siellä olisi tilaa Paville ja muille."

Mies pudisteli päätään.
"Sinä olet Knoxin... Jotain. Minä työntekijä. Minä muutan Hexhamiin kun saan asunnon järjestymään. Voin yöpyä täällä silti tarvittaessa."

Marigoldin katse nytkähti Wesleytä kohti.
"Mitä? Muru, ei sinun tarvitse muuttaa! Sinun työsihän ovat kaikki täällä!"
Pelkkä ajatuskin kuristi kurkkua. Hänen takiaan Wesley halusi muuttaa pois.

"Minä muutan. Ja tiedän. Minulla on auto, pääsen töihin kyllä. Ja voin varmasti tarvittaessa nukkua täällä." Wesley puuskahti. Hän ei ollut kääntämässä päätään.

Marigold painoi käden rintakehälleen, kuin olisi pelännyt sydämensä singahtavan ulos hetkenä minä hyvänsä.
"Mutta Wes..." hän yritti vedota, vaikka tuntui taas hukanneen oikeat sanat.
"Minä en tahdo, että sinä muutat..."

"Marigold, en varsinaisesti kysynyt mitä sinä haluat. En vain pysty tähän, okei? Tämä menee ohi, kyllä, mutta kunnes se on mennyt ohi, en halua kuulla sinun ja Knoxin sänkyhommia hakiessani yöllä juotavaa!" Kyllä. Hän oli sen kerran kuullut.

Marigold hätkähti, kuin mies olisi fyysisesti lyönyt häntä. Tämä oli oikeassa. Vaikka hän olikin vain halunnut ilmaista, että oli pitänyt siitä, että Wes asui saman katon alla, hän oli onnistunut kääntämään puheen itseensä.
Hienoa, tyttö, hienoa.
Jostain syystä Knoxin ja hänen yhteisen aikansa mainitseminen sai punan nousemaan naisen poskille. Hänen, joka oli avoimesti kertonut asiasta alunperinkin.
"Anteeksi..."

"Ei se mitään. Ei sitä tarvitse pyytää anteeksi. Olette aikuisia ihmisiä." Wesley taitteli urheilukassin kaappiin. Niin usein hän sanoi ettei jokin haitannut, vaikka se särki.
"Mutta minä muuta ja järjestän elämäni uudelleen. Saan näädille enemmän tilaa ja ne voivat olla vapaana kun ei ole kettua talossa."

Marigold räpytteli silmiään.
Kuinka hän onnistui kerta toisensa jälkeen rikkomaan kaiken? Pearl vihasi häntä, ja aivan syystä.
Kyyneleet yrittivät nousta silmiin.
"Ni-Nietzsche varmasti pitäisi siitä", hän totesi, yrittäen hymyillä.
"Mi-minulla on vielä muuttolaatikot tallella, jos tarvitset..."

Wesley ei vihannut naista. Hän vain... Oli pettynyt. Hän olisi halunnut ohittaa tämän ilman draamaa, kaikessa hiljaisuudessa.
"Varmasti. Ja en tarvitse, voit hävittää ne. En tiedä milloin saan asunnon."

"Oh."
Marigold räpytteli silmiään ja pyyhkäisi kyyneleitä kämmenselkäänsä.
"Oli kuitenkin mukava, että-"
Hän ei osannut päättää lausettaan vaan heilautti avuttomasti kättään.
"Minun pitää vielä käydä tallilla."
Ei tarvinnut. Hän vain halusi nähdä Babyn.
"Jos kuitenkin tahdot illalla sitä kaakaota, niin sano vain. Voin laittaa."

Wesley veti syvään henkeä. Hän yritti kerätä itsehillintää. Vanhempien ystävällisesti muistutettua häntä kaksi päivää omasta huonoudestaan, naisen paapominen oli... Raivostuttavaa.
"Ei. En tarvitse. Marigold, en tahdo tai tarvitse sinulta mitään."

Se sattui. Vaikka hän oli ansainnut sanat. Se sattui silti.
"Mi-minun pitää varmaan jo kiirehtiä, ehdin tallille ennen... ennen..."
Hän hymyili ahdistuneesti ja pyörähti ympäri, paeten käytävään.

Wesley ei ollut oma itsensä. Mies nollasi itsensä ennen iltahommia, mennen sitten huoneeseensa. Eikä poistunut sieltä enää loppuiltana. Pavlovin rapsuttelu oli paljon palkitsevampaa.

Marigold pakkasi kyyneleitä nieleskellen tallitavaransa, välittämättä tarkistaa, tuliko hanskoista kumpikin pari mukaan, tai olivat sukat samaa paria alkuunkaan.
Hän kaipasi Babya niin, että teki kipeää, hevosen tuttua tuoksua.
Oli alunperinkin typerää lähteä ajamaan pimeässä, sateisessa kelissä. Siitä oli varoitettukin, kehno ajosää. Varsinkin, kun joutui taistelemaan kyyneleitä vastaan.
Liikennekin kulki tien väärää puolta.
Ei siis ollut mikään ihme, ettei hän koskaan päässyt tallille saakka.

Jossakin vaiheessa Wesleyn oli tultava alas, syömään ja juttelemaan Knoxin kanssa. Hän sopi järjestelyistä noiden ollessa poissa ja miltein helpottui kun saisi jäädä vain Pearlin ja Saskian kanssa taloon.

Keittiössä paloi vielä valo, vaikka muu osa talosta taisikin olla jo aika lailla pimeänä.
Marigold juoksutti sormet läpi yöksi vapauttamistaan hiuksista ja kiikutti teemukin pöydän ääreen. Hän kietoi pehmeää aamutakkia paremmin ympärilleen ja liukui istumaan, herättäen läppärin näytön pyöräyttämällä hiirtä.
Muutaman tunnin päästä pitäisi olla jo matkalla lentokentälle. Onneksi nyt saattoi sentään lentää suoraan Newcastlesta Houstoniin, ei tarvinnut matkustaa Lontoon kautta.
Kyllä hän senkin ehtisi vielä nähdä, vaikka Mingin muuttunut käytös - joka ei onneksi ollut ollut mitään vakavaa - ja sitten Zephyrin kotiuttamisen kanssa tulleet ongelmat olivatkin muuttaneet suunnitelmia hieman.
Lentäminen jännitti jälleen hieman, vaikka hän ei halunnutkaan myöntää sitä itselleen. Tällä kertaa sentään Baby oli turvallisesti maan pinnalla, joten sen puolesta ei tarvitsisi jännittää.

Wesley oli ollut käymässä jo nukkumaan, mutta muutti mielensä siitä että ei halunnut teetä. Halusi hän. Hiljaisin askelin hän sipsutti alas ja muisti ottaa samalla teippiä. Andyn syntymäpäivälahja pitäisi paketoida. Hän ei tervehtinyt Marigoldia kummemmin vaan käveli naksauttamaan keittimen päälle, kaivaen sitten teippiä yhdestä laatikosta.

Marigold kohotti katseensa kuullessaan askeleita, jotka eivät kuulostaneet yhtä päättäväisiltä kuin Knoxin. Toivottavasti mies oli jo nukkumassa, aikaero saisi taas sisäisen kellon kääntymään ties millaiselle mutkalle.
Wesleyn nähdessään hän hymyili.
"Hei, Wes. Etkö saanut unta?"

Askeleet olivat paljon kevyemmät ja pehmeämmät, kuuluen myös hennommalle miehelle.
"Mmm. En oikein." Mies vastasi hiljaa, ottaen teipin siihen pöydälle. Hän kurotteli mukin käteensä ja vilkaisi Marigoldia.

Jos Wesley näytti kultaiseltanoutajalta ihan luonnostaan, niin nyt olemus oli siirtynyt myös Marigoldiin. Hän oli kuin katuva koira katsellessaan Wesleytä hieman alaviistosta, ja kuvitteellisen hännän saattoi melkein kuulla alkavan vispata heti, kun mies vain katsoi häneen.
"Onhan kaikki hyvin? Ethän voi huonosti?"

Mies otti teepallon sormiinsa ja täytti lehdillä. Se kuppiin ja vettä perään. Hän kääntyi kokonaan naisen puoleen.
"En. Voin hyvin. Ja sinun ei tarvitse näyttää tuolta. Minä... En ole muuttamassa. Jään tänne. Etkä riehaannu, muut nukkuvat."

'Älä riehaannut' oli Marigoldille suurin piirtein sama asia, kuin olisi käskenyt olla hengittämättä.
Mutta hän yritti.
Kasvoille kohosi riemastunut ilme ja huulten lomasta karkasi pieni, onnellinen pihahdus kiljahduksen sijaan. Hän nousi ylös paljon varovaisemmin kuin olisi tehnyt päiväsaikaan (tuoli ei kellahtanut kumoon) ja syöksähti sitten lattian poikki halaamaan Wesleytä.

Wesley ähkäisi naisen halatessa häntä. Voi luoja, Marigold tukahduttaisi hänet. Knox huitaisisi vielä joskus kumoon ja Marigold tukahduttaisi. Mahtavaa.
"Sshh. Jään koska se on Knoxille helpompaa."

Marigold oli pysytellyt koko tämän ajan erossa Wesleystä, kulkenut melkein pitkin seiniä ettei vain olisi aiheuttanut syytä ärsytykseen.
Hän ei aikonut päästää tätä halauksestaan aivan vielä, vaan jätti käsivartensa miehen ympärille kohottaen katseensa tämän kasvoihin.
"Olen hirveän iloinen, että jäät."

Wesley ähkäisi kevyesti. Tuo tukehduttaisi hänet.
"Mmm. Jään koska se on Knoxille helpompaa ja minulle sekä eläimilleni myös." Asiaa myös ehkä auttoi pikkiriikkisen suloinen, kaunishymyinen nuori nainen, jonka lahja oli paketoimatta.

Marigold kieltäytyi lukemasta mahdollista piilomerkitystä siitä, ettei jäämisellä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
"Olen iloinen", hän toisti uudelleen ja painoi päänsä hetkeksi Wesleyn hartiaa vasten.
"Oletko vielä vihainen minulle, Wes?"

Wesley huokaisi syvään, kietoen kätensä amerikkalaisnaisen ympärille.
"En ole ollut sinulle vihainen." Hän totesi hiljaa. Ei hän varmaan edes osannut olla.
"Ei tarvitse huolehtia." Enemmän oli ollut vain... itseinhoinen. Hän oli niin usein kuullut sanat 'olet kultainen, mutta...', että tiesi niiden johtuvan itsestään. Miltä hän näytti, miten kiltti hän oli.
Nyt hän alkoi empiä, veisikö Andyn lahjan huomenna. Olisiko se liikaa?

Marigold hyrisi onnellisesti, kun Wesley vastasi hänen halaukseensa.
"Olisit saanut olla", hän huomautti nauraa kehräten.
"Mutta olen onnellinen, ettet ole nyt. Sinä olet ihana, Wes."
Hän kallisti hieman päätään, niin että saattoi nähdä miehen kasvot. Kulmat kurtistuivat hieman.
"Mitä sinä mietit?"

Englantilaismies kohotti kulmiaan.
"Minkä vainukoiran ja kuulustelijan maailma sinussa menettääkään."

Marigold hyrisi naurusta.
"Jos jossain vaiheessa kaipaan alanvaihtoa, harkitsen sitä. Mutta Wes, muru, onko kaikki hyvin? Näytit niin mietteliäältä."

"Mietin vain. Ei sinun kannata päätäsi sillä rasittaa." Kummallakaan asialla, mitä Wesley mietti.

Marigold mutristi hieman suutaan.
"Sinä olet minun ystäväni. Haluan tietää, jos sinulla on jotain sydämellä."

Wesley oli sanomassa jotakin, kunnes veti syvään henkeä.
"... Mietin haluaako eräs ihminen minua huomenna vierailulle, kun on hänen syntymäpäivänsä. Ja ostinko... Liian... Jotakin lahjan."

Marigold räpäytti silmiään.
"Miksei haluaisi? Syntymäpäiväthän ovat ihania! Ja niin on varmasti lahjasikin. Mitä ostit?"

Wesley kohautti olkiaan.
"Jos hän... haluaa nähdä vain perhettään? Hän on hyvin, hyvin ujo." Jos Wesley sanoi jonkun olevan ujo, ihminen todellakin oli.
"Ostin rannekellon ja teepannun."

"Oletteko te ystäviä? Kyllä hän varmasti ilahtuisi siitä, että menisit syntymäpäiville."
Marigold ei osannut kuvitella syntymäpäiviä ilman kakkua ja juhlia. Ensi vuonna he voisivat juhlistaa niitä taas Knoxin kanssa yhdessä.
Hänen hymynsä leveni, lisää täydellisen valkoisia hampaita paljastui.
"Sehän kuulostaa ihanalta lahjalta!"

"Olemme." Ei sille muutakaan sanaa ollut. Kai? Ei. Edes kaikista pitävä Marigold ei pitänyt hänestä kuin humalassa. Ei Andromeda voisi haluta häntä sitäkään vähää, mitä kämppiksensä oli tuhannen tuiterissa halunnut.
"... Se on sopiva lahja ystävältä?"Wes käänsi kevyesti päätään, kun Marigold hipaisi punertavanruskeita kiharoita. Jestas.
"En ehdi ikävöidä. Ette te niin kauan poissa ole." Mies huomautti pehmeästi. Se inhottava tunne velloi mielessä. Jos hän ei menisikään huomenna. Ei kai kukaan kissoista niin paljon pitänyt ja miksi Andy haluaisi hänet nähdä? Äääh.

"Olemme me useamman päivän", Marigold protestoi, laskien kätensä pois Wesleyn hiuksilta. Hän oli tällainen, kineettinen.
"Sinulla on taas se ilme. Mietitkö vielä lahjaa?"

"Niin. Ehdin siinä ajassa vasta nauttia kun Pearl ei voi huutaa Knoxille kokoajan ja hän on edes hetken hiljaa." Wesley naurahti hiljaa. Mies painui huomaamattaan hieman kasaan.
"... Tunnen oloni idiootiksi."

Marigold naurahti, mutta Wesleyn olemus sai hänet vakavoitumaan.
"Miksi, muru?" hän kysyi pehmeästi, silittäen miehen käsivartta.

"Wesley." Mies korjasi naisen sanoja. Tuo oli oppinut jo niin kovin lupaavasti silloin aiemmin!
"En tiedä haluaako hän minua käymään. Ja onko lahja typerä. Ja olenko minä typerä."

"Wes! Sinä et ole typerä!"
Marigold kurtisti kulmiaan, mutta ilme pehmeni nopeasti.
"Eikä ole lahjakaan. Ja voithan sinä aina kysyä, haluaako hän, että tulet käymään?"

Wesley otti kulauksen teetä, katsoen naista mukin yli niillä ylikilteillä silmillään.
"Voisin toki. Sitten se ei vain olisi yllätys. En tiedä. Minä vain... Äääh. Ehkä se johtuu siitä että minä olen itse typerä ja mietin kaikkea liikaa."

"Sinä et ole typerä", Marigold vakuutti painokkaasti.
"Sinä olet ihana, kun tahdot yllättää ystäväsi. Aivan ehdottomasti menet sinne ja annat lahjan, ja aivan varmasti hän ilahtuu."

Wesley valui vielä enemmän kasaan, nojaten selällään työtason reunaan.
"Eihän se ole liikaa? Pitäisikö minun antaa vain toinen?"

"Ei se tietenkään ole liikaa", Marigold vakuutti ja taputti Wesleyn poskea.
"Olet hassu kun murehdit tuollasia."

Mies huitaisi kättä pois kevyesti. Nytkö hän joutuisi muistuttamaan naista henkilökohtaisesta tilasta? Hän valui ajatuksiinsa hetkeksi.
"... En halua vaikuttaa siltä että haluaisin olla muutakin tai jotain."

Marigold siirsi kiltisti kätensä pois. Hän oli taantunut kuluneiden päivien aikana.
Wesleyn sanat saivat hänet yllättymään.
"Ei se varmasti vaikuta siltä! Mutta haluaisitko olla? Jotain muutakin?"

Wesley katsoi Marigoldia kulmat kurtussa.
"En! Siksi sitä mietin. Ei kai kukaan idiootti ostaisi kissarannekelloa ja kissapannua jos pitäisi jostakusta?" Paitsi Wesley. Wesley oli ostanut. Voi luoja hän oli idiootti.

Marigold räpäytti silmiään ja huokaisi.
"Voi Wes, ihmiset voivat olla aivan hyvin vain ystäviä. Onko se joku tyttö? Siksikö sinä olet niin hermostunut?"
Hän vastusti kiusausta sipaista uudelleen miehen hiuksia tai koskettaa poskea. Vain halaukset, hän muistutti itselleen.
"Älä puhu noin, niin kuin pitäisit itseäsi idioottina. Pitääkö hän kissoista?"

"Kyllä minä sen tiedän." He olivat vain ystäviä, vaikka Marigold oli rääkännyt häntä pienilla kosketuksilla jopa silloin kun mies oli ollut melko tappavan ihastunut. Nyt se oli onneksi mennyt ohi. Mutta miksi oli heti pitänyt tavata Andy? Tuo oli suloinen, herttainen ihminen.
"Tietääkseni hän pitää kissoista."

Wesley ei suoranaisesti vastannut kysymykseen. Marigold siristi epäluuloisesti silmiään, mutta totesi sitten, harvinaisen kaukonäköisesti, että ehkä ei kannattaisi koetella rajojaan liikaa nyt, kun he olivat vasta saaneet sovittua. Vaikka mies olikin väittänyt, ettei ollut ollut vihainen.
Olisi ollut syytä olla.
Marigold hymyili ja rutisti taas Wesleyn paremmin halaukseen. Menisi monta päivää, ennen kuin hän voisi halata seuraavan kerran!
"Sittenhän se on todella ihana lahja! Hän varmasti arvostaa sitä, että tiedät, mistä hän pitää."

"Hei, kuristun kohta..." Wesley jätti usein vastaamatta siihen varsinaiseen kysymykseen. Etenkin silloin kun ei tosiaan halunnut vastata.
"Mmm. Niin kai. Tunnen silti oloni tyhmäksi."

"Höpöhöpö, eihän tämä ole edes kunnon halaus!" Marigold nauroi ja kietoi vakuutukseksi käsivarsiaan vielä hieman tiukemmin Wesleyn ympärille.
"Wes, et sinä ole tyhmä. Sinä olet hirvittävän huomaavainen ihminen, joka näkee vaivaa muistaakseen, mistä muut pitävät. Sinä olet ihana!"

"Kraah." Mies päästi varismaisen äänen kiusoitellakseen amerikkalaista. Aina saattoi vähän valittaa, etenkin kun Marigold ei olisi ottanut sitä kunnolla kuuleviin korviinsa, vaikka se olisi ollut tottakin.
"Niin kai. Olen ihana. Yay." Mies ei tosiaan kuulostanut siltä että uskoi sitä itse.

Marigold kehräsi naurusta ja höllensi otettaan hieman. Hieman.
"Vähän innokkuutta peliin, Wes. Sinä olet ihana, ja minä aion hokea sitä sinulle niin kauan, että uskot", hän ilmoitti suutaan mutristaen.
"Oletko varma, ettet tahdo mitään tuliaisia?"

Wesley kiemursi kevyesti vähän kauemmas. Ei nyt kuitenkaan kaulailtaisi.
"Tiedätkö miten usein kuulen olevani ihana ja kultainen?" Niin usein, ettei mies enää pitänyt sitä positiivisena.
"Olen varma. En tarvitse mitään."

"Koska sinä olet", Marigold huomautti, voimatta ymmärtää, miksi se oli huono asia. Hän rakasti kaikkia, riippumatta siitä, sopivatko nämä niihin ahtaisiin muotteihin, joita yhteiskunta ja media yrittivät asettaa ja istuttaa ihmisten mieliin.
"Tuon silti jotain."
"Ei sinun oikeasti tarvitse." Wesley oli aina kasvanut kahden komean isoveljen varjossa. Perheen kuopus ja vähän omalaatuisen näköinen, himppasen lyhyt ja hintelä, pörröpäinen mies ei tosiaan vastannut kenenkään kriteerejä.
"Niin. Sitä minä olen. Vain sitä."

"Ei tarvitsekaan. Mutta minä haluan."
Marigoldin kulmat painuivat surullisesti alaspäin.
"Sinä puhut itsestäsi ihan hirveän rumasti."

"Säästä matkalaukkusi tila omille ostoksillesi." Wesley muistutti pehmeästi, hieraisten pisamaista niskaansa.
"Marigold, ei se ole rumaa jos sanoo sen mikä on totta."

Marigold toisi silti tuliaisia. Jopa Pearlille, joka tuntui suhtautuvan häneen aivan erityisen vihamielisesti. Mutta amerikkalaisnainen oli päättänyt vielä pehmittää nukkemaisen kaunottaren sydämen.
"Sinä et arvosta itseäsi yhtään tarpeeksi."

Tappavan ystävälliset silmät vilkaisivat amerikkalaisen kasvoja, toisen suunpielen nykäistessä vaisusti ylöspäin.
"Arvostan itseäni. Olen hyvä siinä mitä teen, tunnollinen, hyvä ystävä. Mutta tiedän myös sen toisen puolen.

Yksi katse riitti siihen, että Marigold vinkaisi ja halasi Wesleytä tiukemmin. Herttainen. Niin uskomattoman kiltti ja herttainen. Sellainen, joka hakee typerän ystävänsä keskellä yötä kaupungista kotiin, jotta olisi aamulla kivampi herätä itse aiheutettuun päänsärkyyn.
"Minun tulee ikävä sinua!"

"Hei! Tee on kohta sylissäsi!" Wesley vinkaisi, laskien mukin äkkiä pöydälle. Voi jestas.
"Marigold, olette poissa muutaman päivän. Ei siinä kannata ikävöidä. Olette kotona melko nopeasti." Mies lohdutti. Täällä olisi ehkä mukavan hiljaista sen hetken, kun kaksi viidestä asukkaasta olisi poissa.

"Kyllä minäkin siihen mahdun", Marigold tuhisi ja painoi kasvonsa Wesleyn hartiaa vasten.
"... Lentokoneet putoilevat..."

Wesley värähti naisen painaessa kasvot hänen hartiaansa. Tuon sanat saivat hänet halaamaan naista kevyesti.
"Eivätkä putoa, pöh. Älä nyt höpise. Tilastollisesti on todennäköisempää että se ei putoa, kuin että se putoaisi."

"Ja silti lentokoneita putoaa", Marigold huomautti onnettomasti, ja tunsi tutun, hermostuneen tunteen möyrivät takaisin vatsaansa. Kuin kiukkuisen näädän, joka repi tyynyä kappaleiksi. Uh.
"Vaikka tilastot sanoisivat mitä. Silti niitä putoilee."

"Ssssh. Ei teidän lentonne mihinkään putoa. Hölmö. Okei, tiedän mitä haluan tuliaisiksi. Laitat kuvan teistä lentokentältä, kun olette perillä, selvä? Sinusta ja Knoxista, molemmista. Kun olette aikaerosta ihan sekaisin ja molempien silmät seisovat päässä." Wesley virnisti hieman. Hän työnsi oman mielipahansa sivuun, että voisi lohduttaa jännittävää ystävää.
"Mutta ei pusukuvaa. Kiitos. Sen saatte hoitaa yksityisesti."

Marigold halasi Wesleytä hieman tiukemmin. Mies oli aivan liian kiltti ja ihana. Sellainen ihminen, joka ansaitsi vain hyvää elämässään.
Tämän sanat saivat hänet naurahtamaan hermostuneesti.
"Hyvä on. Sinä saat valokuvasi. Ei pusuja, ainoastaan väsyneitä silmiä ja kalpeita naamoja."
Hän nielaisi.
"... Luulin, että se oli elokuva. Kun kuvia alettiin näyttää televisiossa."

Se oli ihan oikea pelko. Ei sittenkään vain pientä jännitystä.
"Shhhh, Marigold." Hän halasi naista hieman tiukemmin, silittäen kädellään tuon selkää. Hetken hän empi, ennen kuin painoi kiusaantuneen, lohduttavan suukon vaaleiden hiusten peittämään päähän.
"Sinun pitäisi olla jo nukkumassa." Hän muistutti pehmeästi.
"Jos otat mukin hunajamaitoa ja menet sänkyyn, hmm?"

Marigoldin olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun ihan vain siitä ilosta, että Wesley oli ihana. Voi Luoja, hän halusi pitää mielialansa kasassa matkan aikana, kiitos, ei mitään itkuja siitä, että kahvinkeitin kuulosti pieneltä, urhealta eläimeltä pihistessään.
"Sinä olet ihana. Kyllä minä pärjään", hän vakuutti ja kohotti katseensa, tavoitellen hymyä huulilleen.
"Kai sinä menet sinne syntymäpäiville? Etkä pidä itseäsi idioottina? Vaan sinä kilttinä, fiksuna ja huomaavaisena miehenä, joka olet?"

Wesley taputti naisen selkää, ottaen pienen etäisyyden, jotta saattoi katsoa tuon kasvoja. Hän otti askeleen kohti jääkaappia, kaataen maitoa kattilaan.
"Sinun pitäisi silti nukkua." Hän muistutti uudelleen.
"Menen käymään. Marigold, ei se johdu vain tästä. Minä tiedän olevani fiksu, kiltti ja huomaavainen. Ne eivät vain ol läheskään aina hyvä asia, kuten minua on muistutettu." Hän otti hunajapurkin kaapista, kaapaisten purkkiin jähmettynyttä makeutta reilun lusikallisen maidon sekaan.

Marigold päästi Wesleyn viimein otteestaan, jääden nojailemaan tiskiin. Olkoon, he selviäisivät Knoxin kanssa Texasiin ja hän lähettäisi sen kuvan.
"Kuka sinulle on sellaista sanonut?" hän kysyi, melkein tulistuen, samalla kun katseli, kuinka Wesley lisäsi hunajaa maidon joukkoon. Taas olisi tehnyt mieli itkeä. Luoja.

"Kuka ei olisi sanonut?" Wesley naurahti kuivasti, ääni käheänä.
"Aina pitäisi olla jotakin enemmän. Kunnianhimoisempi, kovempi, miehekkäämpi. Pidempi, lihaksikkaampi, komeampi,. Etenkin kunnianhimoisempi, vanhempani jaksavat aina muistuttaa siitä, etten tosiaankaan ole käyttänyt täyttä potentiaaliani kun hylkäsin heidän haaveilemansa elämän sen takia että saan paijata eläimiä." Hän sekoitteli maitoa kattilassa puisella kapustalla.
"Sinäkin annoit ymmärtää. En ole vihainen siitä. Kuulen vain aina olevani ihana ja kultainen, mutta. Aina pitäisi olla enemmän. Riippuu sanojasta mitä se enemmnä sitten olisikaan."

"Wes..."
Oli hirveä ajatellakin, mitä kaikkea Wesley oli joutunut kuulemaan. Omilta vanhemmiltaankin, joiden olisi pitänyt tukea poikaansa.
Siinä vaiheessa, kun mies sanoi hänen itsensäkin antaneen ymmärtää juuri niin, kyyneleet tulvahtivat Marigoldin silmiin ja valuivat poskille. Ehkä hän oli vain väsynyt, tai sekaisin jännityksestä, mutta se oli niin kamalaa kuultavaa.
"Wesley, minä olen pahoillani."


Wesley vilkaisi olkansa yli ystäväänsä. Voi hitto.
"Hei, Marigold. Ei sitä tarvitse itkeä." Mies totesi hiljaa, jatkaen sekoittelua. Ei huvittaisi tiskata pohjaan palanutta kattilaa.
"Ei siitä tarvitse olla pahoillaan."

"En minä itke", Marigold intti ja pyyhkäisi silmiään päättäväisesti.
"No ehkä vähän. Mutta se on kamalaa! En minä tarkoittanut sitä niin, että sinussa olisi jotakin vikaa. Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena."

Wesley hymyili hyvin vaisusti, pisamaisten kasvojen painuessa pienille naururypyille silmäkulmista.
"Hei, sanoin että ei sinun tarvitse korjailla itseäsi. Ei sillä ole väliä. Mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen näin."

"On sillä", Marigold intti, tassutteli villasukissaan lähemmäs ja hipaisi pahoittelevasti Wesleyn selkää.
"En tarkoittanut sitä niin."

Wesley kohautti olkaansa, saadakseen käden selältään.
"Ei sen ole väliä miten sen tarkoitit. Marigold, oikeasti. Olen tottunut siihen. Oikeasti. En ole mikään unelmien poikamies, en edes poika omille vanhemmilleni. Minusta piti tulla jotain suurta, voittaa Nobel tai jotain. Ja täällä minä avustan susien madottamisessa."

Marigold siirsi kätensä pois, siirtyen nojailemaan tiskiin hellän vierellä, nojautuen taaksepäin, yrittäen tavoittaa Wesleyn katseen.
"Sinun ei pitäisi olla tottunut sellaiseen. On ihan hirveää, jos vanhempasi ovat tuota mieltä."
Ei vanhempien kuulunut arvostella lapsiaan tuolla tavalla!
"Ja susien madottaminen on äärimmäisen tärkeää työtä."

"Vanhempani, muut sukulaiset, veljeni, siskoni..." Eli koko suku. Huippupaikka huippuyliopsitossa, kirkas tulevaisuus biologian tiedemaailman huipulla. Kaikki ovet olivat olleet Wesleylle avoinna. Hän oli hylännyt ne kaikki.
"He eivät pitäneet siitä että jätin opiskelut kesken. Opiskelin huippuarvosanoin biologiaa Cambridgessa." Wesley myönsi.
"Onhan se minulle. Ei heille. Ja ei kai se yleisesti ole kovin hohdokkaana pidetty ammatti."

"Wes..."
Marigold ei kyennyt pysyttelemään kauaa aloillaan, vaan kiepahti Wesleyn selän taakse ja kietoi käsivartensa miehen ympärille halaukseen. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä lohduttamaan pelkästään puheella, vaan tunsi lähes vastustamatonta tarvetta myös halata ja vetää lähelleen.
"Se, että sinä olet madottamassa sudet nyt, tarkoittaa, että ne pysyvät terveinä. Ja terveinä ne voivat kasvattaa ihmisten tietoisuutta. Ja ainoastaan tietoisuuden avulla voidaan varmistaa, että kannat säilyvät luonnossakin. Vaikka kyllähän sinä sen tiedät, olet hirveän fiksu."

Wesley säpsähti halausta, hymyillen hieman. Niin. Kyllä hän sen tiesi.
"Minä tiedän. En minä kadu sitä että lopetin aiemmat opintoni ja vaihdoin alaa, en ole katunut päivääkään. Haluan työskennellä kokonaisten eläinten kanssa, en niiden geeni- ja solubiologian kanssa. Otan sen riskin että minä olisin ollut se joka keksii syöpään lääkkeen." Mies naurahti vaisusti.

Marigold ei vetäytynyt kauemmas, vaikka Wesley säpsähtikin. Mies ei tuntunut jännittyvän samalla tavalla kuin aikaisemmin, joten ehkä he alkaisivat pikkuhiljaa tottua toistensa tapaan olla. Ehkä. Kun hän hillitsisi pahinta aurinkoista amerikkalaisuuttaan.
"Minä olen ylpeä sinusta."

Kunhan Marigold taittoi sen kaikista pahimman terän, Wesley kyllä kestäisi naisen läsnäolon. Tai opettelisi kestämään.
"Edes joku." Wesley naurahti käheästi, nostaen kattilan pois liedeltä kun se pulpahti. Hän kaatoi juoman Marigoldille mukiin, sekoittaen sinne vielä vähän hunajaa. Noin.
"Ja minä olen. Tein mitä halusin, en sitä mitä odotettiin. Mutta kuten sanoin, ei kyse ole vain siitä. En osaa ottaa kehuna samallalailla sitä että sanot minua kultaiseksi, kuin muut."

Oli vaikeaa olla sanomatta toista kultaiseksi, kun tämä teki lämmintä hunajamaitoa unettomalle ystävälleen. Se oli niin suloista, että Marigoldin olisi tehnyt mieli joko vinkua ääneen tai alkaa uudelleen itkeä, mutta hylkäsi kummankin vaihtoehdon.
"Minä yritän pitää sen mielessä", hän lupasi, päättäen etsiä muita keinoja, joilla tuoda ilmi, kuinka upea mies Wes oli.
"Onko sinulla vielä epävarma olo huomisesta?"

Wesley kohautti olkiaan.
"Ei kai. Olen vain ystävä, ei minun tarvitse hermoilla."

Marigold hymyili.
"Niin sitä pitää, hieno poika", hän totesi ja rutisti Wesleytä vielä kerran kunnolla, ennen kuin viimein perääntyi pari askelta.
"Minun pitäisi ehkä tosiaan yrittää nukkua hetki. Jos lentokone putoaa, niin muista, että minä olin ylpeä sinusta."

Ei se tarkoittanut mitään positiivista. Hän oli vain ystävä. Huokaus.
"Höps se mihinkään putoa. Juo se ja mene nukkumaan siitä."

"Olet aarre", Marigold kehräsi ottaessaan mukin. Hän tassutti pöydän luo ja nappasi vielä läppärinsä kainaloon ennen kuin väläytti Wesleylle valkean hymynsä.
"Nuku hyvin, Wesley."

Wesley hymyili Marigoldille varovasti. Todellinen aarre. Vähän kuin pullonkorkki jonka lapsi löysi maasta ja äiti käski jättämään maahan kun lapsi innoissaan näytti aarrettaan.
"Samoin."

Keskiviikko 10. tammikuuta 2018 - Norwood Farm, keskipäivä

Kuolema, armahda ja hae pois täältä.
Wesleytä oksetti edelleen, vaikka hän oli aika varma että oli oksentanut sisuskalunsa ulos jo ajat sitten. Muut taisivat olla töissä, Wesley ulisi vessassa kuin tuskissaan olevan koiranpentu.
Sitten oli vielä se mieltä polttava häpeä.
Herranjumala mitä hän puhunut Knoxille.

Kuolema oli sillä hetkellä kiireinen.
Sen sijaan kotiin palasi Marigold, autuaan tietämättömänä siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut.
Hän oli suuntaamassa yläkertaan vaihtamaan vaatteitaan, mutta seisahtui portaiden alapäässä, kuultuaan ulinaa.
Pienen hetken hän ehti kuvitella, että ehkä Minerva oli onnistunut jäämään jumiin kylpyhuoneeseen.
Mutta ei siitä tainnut olla kyse.
Hän koputti oveen hyvin kevyin rystysin.
"Wes..?"

Wesley vinkaisi koputukselle. Liian kova ääni.
"Mari...gold, älä..." Yök.
"Sattuu päähän..."

Marigold räpäytti silmiään ja huomatessaan, ettei ovi ollut lukossa, raotti sitä kurkistaakseen sisään.
"Voi muru..." hän henkäisi, pehmeästi kuiskaten. Näky oli kertakaikkisen onneton.

Wesley oli edelleen pyjamassa ja haisi vanhalle viinalle ties miten pitkälle.
"nnnnh..." Olo oli karsea. Voi kuolema, tule ja auta pois täältä.

No, ainakin Marigold sai saman tien selityksen eikä alkanut epäillä kammottavaa ruokamyrkytystä tai rajua vatsaflunssaa.
Hän laskeutui kyykkyyn miesraukan viereen ja hipaisi tämän hiuksia.
"Murupieni, takaisin sänkyyn."

"En uskalla, oksettaa..." Kauanko hän oli edes istunut siinä? Ei mitään tietoa.

Marigold siirsi kätensä silittämään Wesleyn selkää.
"Ämpäri mukaan. Kultapieni, et sinä täälläkään voi koko päivää olla. Tule, minä autan."

Mies ynisi hiljaa ja vääntäytyi ylös. Pisamaiset kasvot olivat valkeat kuin lakanat. Huoneessaan hän käpertyi tuskasta ynisten sänkyyn.
"Kuolen tähän.."

Marigold talutti Wesleyn yläkertaan hellästi kuin sairaan karitsan ja peitteli miehen sänkyyn, silittäen tämän hiuksia.
"Et sinä kuole, murupieni. Oletko ottanut särkylääkkeen? Vai tuliko heti ylös?"

"Tuli..." Wesley mutisi jostain peiton uumenista. Hyi helvetti. Ja häpeä löi värisyttävänä aaltona yli.
"Voi kun kuolisinkin..."

"Kultapieni."
Marigold siirsi päättäväisesti maton syrjään ( lattia oli helpompi pestä ) ja nykäisi roskakorin sängyn viereen väliaikaiseksi hätäavuksi.
"Wes, jos oksettaa, yritä tähdätä roskakoriin, okei? Tulen ihan pian takaisin."

"Joo...." Wesley jäi sänkyynsä kärsimään häpeästä. Hyi olkoon.

Lupauksensa mukaisesti Marigold palasi takaisin huoneeseen mukanaan kunnollinen ämpäri, kaksi pulloa juotavaa ( vettä ja mehua ), särkylääke ja lasi, johon poretabletti oli jo liuennut.
"Vieläkö elät?" hän kysyi pehmeästi.

"V-valitettavasti..." Wesley ynisi tuskastuneena. Ei luoja.

Marigold asetti ämpärin sängyn viereen ja kantamuksensa yöpöydälle.
"Kultarakas."
Hän istahti sängyn laidalle, lasi kädessään.
"Tämä pitäisi juoda."

Wesley kohottautui varovasti istumaan, ynisten tuskastuneena. Käsi tärisi kun hän otti lasin käteensä ja otti kulauksen.
"Tapan... Knoxin..."

"Ei ehkä kannata yrittää sitä juuri nyt", Marigold ehdotti ja silitti hellästi Wesleyn selkää, valmiina nappaamaan ämpärin lähemmäs.
"Miksi?"

"Hänen viinansa.." Wesley mutisi tuskastuneena, juoden pienin kulauksin sitä juomaa.

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Miten te niin paljon joitte?"

"Viisi, kuusi... En minä muista..." Päätä särki. Ai luoja.
"Sitä jotain viinaa minkä kanssa otetaan suolaa..."

Marigold räpäytti silmiään.
"Tequilaa? Juottiko Knox sinulle Tequila-shotteja?"

"Mmmmh, kai..." Ei Wesley muistanut sen nimeä. Vain en että sen kanssa otetaan suolaa.

Marigold mutristi huuliaan.
"Voi muruparka", hän totesi myötätuntoisesti ja hämillään siitä, kuinka kukaan ei ollut pysäyttänyt Wesleytä ajoissa.
"Kuinka te sillä tavalla päädyitte juomaan?"

Frida ei ollut ehtinyt ja Knoxia ei ollut tainnut kiinnostaa. Tuo oli ennemmin suorittanut epätieteellistä koetta eläintenhoitajallaan.
"Knox tarjosi ja.. En tiedä... Puhuin ja puhuin ja ajattelin että ei hävetä jos juon..."

"Mistä sinä puhuit?" Marigold kysyi hieman huolissaan.
Ei kai ollut sattunut mitään kamalaa, mikä oli saanut Wesleyn juomaan?
"Onhan Andyn kanssa kaikki hyvin?"


"o---" Voi helvetti. Wesley haparoitsi puhelimen käteensä ja vaikersi pian.
"Ei perkele... on hyvin, joo..."

Marigold hätkähti ja kurtisti huolestuneesti kulmiaan, silitellen Wesleyn selkää, kun ei muutakaan siinä hetkessä voinut.

Wesley laski lasin kädestään ja hieroi kasvojaan. Niitä tekstiviestejä Andylle. Luoja hänet armahtakoon. Olikohan Andy säikähtänyt?
"Yööh..."

Marigold nosti varmuuden vuoksi ämpärin ylemmäs.
"No? Tuliko tekstattua jotakin outoa?"

"Minä laitoin hänelle seksiviestejä.." Ehkä Wesley oli vieläkin vähän humalassa, kun saattoi sanoa sen niin mutkattomasti.

Hetken Marigold epäröi, oliko Wesley vain sekoittanut pääkivuissaan tavut.
Saattoi melkein nähdä, kuinka hänen päässään syttyi lamppu.
"Oh, mutta tehän seurustelette. Et lähetellyt niitä vaikka hammaslääkärillesi."
Vaikka ei Marigold katunut. Komea hammaslääkäri.

"En, mutta... Hnnnhn... Luoja, ei tuollaisia laiteta... H-hitto, sanoin että haluan nuolla häntä..." Jep, Wesley oli varmasti edelleen humalassa.

Marigold räpäytti silmiään.
"... No jos hän tykkää sellaisesta..? Tuntuuhan se kivalta."
Hän kurkotti ottamaan lasin ja ojensi sitä Wesleylle, tutkien tämän kasvoja hieman hämillään.
"Loppuun asti."

"Yleensä hä--- ei luojateensitätaas, en juo enää ikinä." Puna lehahti kalpeille kasvoille. Ei luoja. Wesley jatkoi juomista vaitonaisena.

Marigold räpäytti silmiään.
"Yleensä hän mitä, muru?"
Olkoon, oli ehkä kammottavan moraalitonta kysellä, kun Wesley selvästi oli suggestiivisessa tilassa, mutta kerrankin tämä oli sanonut s-sanan änkyttämättä!

Wesley ynähti.
"Kieltää ensin ja kuitenkin antaa tehdä niin..." Koska Andy ei halunnut antaa hänen tyydyttää tuota ensin.
"Voiluojavoiluoja..."

Marigold taputti Wesleyn selkää kannustavasti.
Positiivista ehdollistamista.
"Ja sinäkin taidat tykätä, kun saat tehdä niin? Juo vain, rauhoittaa vatsaan. Jos pysyy sisällä, niin sitten särkylääke."

"En kai minä sitä muuten..." Wesley mutisi sinne lasiin, kasvot häpeästä punaisina.
"Kerroin Knoxille kaikkea tyhmää, hävetää..."

"No eihän siinä sitten ole mitään pahaa. Tiedä, vaikka ne olisivat olleet oikein kiihottavia viestejä."
Paitsi ehkä se yksisarvinen, mutta siitähän Marigold ei tiennyt mitään.
Hän jatkoi Wesleyn selän silittelyä.
"Niin kuin mitä? Ei Knox helposta hätkähdä."

Wesley ynähti ja jatkoi juomista.
"E-että olen ollut miehenkin kanssa... Taisin puhua jotain orgasmeista..."

Wesley-parka oli tosiaankin kovin juttelevaisella tuulella.
"No, eivätkös ne sillä tavalla ole helposti hyviä?" Marigold kysyi, ämpäri edelleen sylissään.

"Niin! Ja taisin selittää siitä Knoxille, voi hyvä helvetti..." Ja sitten hän hapuili ämpärin kiireellä lähemmäs ja oksensi. Vain mahahappoja tosin enää.

Muruparka.
Marigold irvisti myötätuntoisesti ja silitteli Wesleyn selkää ressukan yökkiessä ämpärin yllä.
"Voi kultapieni..."

"Olkoon että hän kysyi mutt--" Lisää mahahappoja pyrkimässä ylös.
"--a silti... Ei luoja, nyt hän ainakin pitää minua homona..."

"Kaikki ulos vain", Marigold kannusti miehen selkää taputellen. Puhui kyllä pahasta olosta, mutta saattoihan se viitata myös siihen henkiseen krapulaan.
"No, etkö sinä teknisesti ottaen ole sitten bi? Vai..?"

"Mmjotain sellaista.." Wesley mutisi vaisuna, sylkäisten vielä ämpäriin. Hyi helvetti.

"No mitä sitten? Olen minäkin."
Marigold pyyhkäisi miehen hiuksia pois otsalta.
"Vieläkö tulee jotain ylös?"

"Ei ehkä.... ja eri asia! Minä puhuin orgasmeista Knoxille voi luoja..." Wesley ähkäisi. Ei helvetti.

Marigold kurkotti nappaamaan vesipullon pöydältä.
"Huuhdo suu vielä", hän kehotti, ojentaen sitä Wesleylle.
"Ja miksi se on eri asia? Hyvä, että keskustelitte."

Wesley purskautti vettä suussaan ja sylki ulos, juoden vähän päälle.
"... Ei hänen olisi tarvinnut tietää... Nnnnhn, päätä särkee. Marigold, anna minun kuolla, tämä olo on hirveä..." Ensimmäinen krapula.

"Puhun minäkin sellaisista asioista tyttökavereideni kanssa", Marigold hymisi.
"Käyn huuhtomassa tämän. Yritä juoda vähän lisää vettä, voit ottaa särkylääkkeen, kun saat pidettyä jotain alhaalla."
Myötätunto paistoi lämpimänvihreistä silmistä.
"Voi muru, kyllä se siitä."

"En ole Knoxin kaveri enkä tyttö..." Krapula tyhmensi ihmistä todella. Wesley otti pari kulausta vettä ja kaatui sänkyyn selälleen. Kuolema. Vatsalaukussa oli varmasti reikä.

"Höpöhöpö", Marigold hymähti, ottamatta tarkemmin kantaa, kumpaan väitteeseen kommentti oli tarkoitettu. Hän suuntasi ämpärin kanssa kylpyhuoneeseen.
Juuri sopivasti, kun Wesleyn puhelin alkoi soida. Andy.

Wesley hapusi puhelimen kiireellä käteensä ja vastasi. Andylle varattu soittoääni, kaikessa balladimaisessa rauhallisuudessaan, riipi päänsärkyä.
"W-wesley.."

Andromeda jäätyi hetkeksi Wesleyn vastatessa.
"He-hei..."
Poskia kuumotti.

"Hei kulta. Puhu hiljaa, kiltti. Karmea päänsärky..." Miehen äänestä kuuli krapulan.

Taas hetken hiljaisuus linjan toisesta päästä.
"... Sinulla on krapula", nainen kuiskasi.

"Niin on..." Wesley myönsi sen kiltisti.
"Knox juotti t-" lause jäi kesken kun hän pidätteli vatsahappoja sisällään. Ei nyt  
"Tequilaa."

"Oi ei", Andromeda kuiskasi myötätuntoisesti.
"Minullekin tulee siitä aina kamalan paha olo."
Hän oli hetken hiljaa.
"... Ajattelinkin, kun laitoit niitä viestejä..."

"Voiluoja, anteeksi, se..." Niin. Hän kyllä tekisi mielellään Andylle ne kaikki asiat mutta...

"Oh."
Taas lyhyt hiljaisuus.
"Se yksisarvinen oli vähän outo. Ja se juttu siitä... Noh. Mutta muuten se oli aika..."
Marigold palasi samaan aikaan huoneeseen nyt taas puhdas ämpäri mukanaan.

Wesley vilkaisi Marigoldia, pyytäen katseellaan naista menemään ulos hetkeksi. Hän vain muodosti Andyn nimen äänettömästi huulillaan selitykseksi.
"... aika mitä?"

Marigold palautti ämpärin sängyn viereen, tarkasti katseellaan että Wesleyllä oli kaikki hyvin ennen kuin pujahti kiltisti ulos huoneesta.
Andromeda epäröi.
"... Minä tavallaan kiihotuin vähän..."

Wesley hieraisi kasvojaan. Oliko hän krapulassa valmis tähän keskusteluun?
"Anteeksi, en muistanut että olet sairaalassa ja..."

"Mmh, ei se mitään", Andromeda vakuutti, ja hänen punastelunsa saattoi melkein kuulla.
"Ei se... Niin."

Wesley kuuli sen. Hän tiesi milloin tyttöystäväänsä hävetti.
"Hei, anteeksi... Halusitko... Puhua siitä?" Hän piti omankin äänensä hiljaisena.

Punastuminen syveni.
"... Tahtoisitko oikeasti tehdä niitä juttuja..?"

Mitähän kaikkea hän oli edes kirjoittanut!?
"... Uh... En lukenut niitä ihan tarkkaan uudestaan..."

Andromeda puraisi huultaan ja punastui vähän lisää.
"No se... kun puhui suklaakastikkeesta... ja siteestä silmillä..."

Voihyväluoja. Mitä helvettiä hän oli horissut? Ei sillä, se ei ollut mitään mitä hän ei voisi tehdä.
"... Minä... Haluaisin." Se voisi olla hauskaa. Itseasiassa.

"Mmh."
Taas punastumisen mittainen tauko.
"Ja se juttu suihkun kanssa myös..."

Suihk-- Wesley mitä? Mitä aivosi ajattelivat eilen?
"... Suihku...?"

Andromedan ääni muuttui hiljaisemmaksi, kun hän selvästi hautasi kasvonsa tyynyä vasten.
"No että sillä voi... hieroa... Ja jos tahtoo sitten... seinää vasten..."

Voiluoja. Mitä kaikkea hän oli mennyt puhumaan!? Se minkä hän muisti, alkoi tuntua kesyltä.
"No... siis... Voisin..."

Andromeda nielaisi.
"... Eikä minua kyllä haittaisi pitää kaulapantaa ja tiukua..."

Wesley vinkaisi ja irvisti samantien. Se vihloi päässä.
"O-olisit kyllä söpö..."

"... Jos sinä tykkäisit", Andromeda kuiskasi.
"Mutta se naukuminen..?"

"... Mitä?" Ei helvetti.
"Se... Olin humalassa."

Andromeda nielaisi.
"... Et tykkäisi?"

"... Panta ja tiuku on söpöt, mutta ei sinun tarvitsisi naukua. Kuulostat... Hyvältä ihan itsenäsi." Wesley halusi kaivaa silmät päästään.

"Kyllä minä naukuisinkin, jos tykkäisit siitä", Andromeda myönsi hiljaa.

"... sinä kuulostat jo välillä siltä kuin naukuisit." Wesley myönsi hiuksiaan haroen. Ei enää ikinä kahta olutta enempää.
"Sanoinko vielä jotain...?" Anna sen olla siinä. Ei mitään kamalaa.

Andromeda ynähti.
Niin, niin hän taisi kuulostaa.
"... Knoxin sänky voi olla vähän hankala, kun et halua, että tulen käymään..."

Syvä hiljaisuus laskeutui. Jos kuunteli, saattoi kuulla sirkkojen siritystä.
"... Ei hyvä luoja... Olihan siinä kaikki? Ja ei, emme tekisi sitä Knoxin sängyssä vaikka tulisit käymään."

"Mmh."
Andromeda oli hetken hiljaa.
"... voin minä kutsua sinua isännäksi täälläkin..."

"... Paljonko minä ehdin kirjoittaa?" Wesley inahti. Ei ikinä enää humalaa. Ei. Ikinä.

Andromeda ynähti.
"E-et sinä paljon enempää... Mutta jos se..."
Posket hohtivat punaa linjan läpikin.
"... kyllä se kulkukissajuttu käy."

"... Siis kulkunen vai mitä ihmettä?" Voi kun hän olisi muistanut tekemisensä.

"E-ei."
Andromeda ynähti uudelleen.
"... Voin olla kulkukissa, jonka viet kotiin..."

Samoin Wesleyn punastuminen.
"Meidän pitää tuota... Voi luoja. Anteeksi. Lupaan etten ikinä enää juo näin..."

Andromeda oli hetken hiljaa.
"... Pitäisin siitä."

"... Mistä?" Wesley kaatui makaamaan sänkyyn. Hän oli hirveä mies.

Adnromeda henkäisi hiljaa.
"Että saisin olla kulkukissasi."

"... Saat olla." Wesley varmasti kuolisi häpeään. Tämä oli melkein pahempaa kuin miehen g-pisteorgasmeista puhuminen Knoxille.
"... Jos soitan sinulle illalla? Kun pääni ei halkea? Käykö kulta?"

"Joo", Andromeda vastasi hiljaa.
"Olet rakas."

"Sinäkin, tosi rakas. Heippa kulta." Suljettuaan puhelun Wesley vaikersi kuin ammuttu eläin. Voi luoja

Olkoon, että vaikerrus olisi voinut olla merkki myös jostain muusta, kun kerran tyttöystävän puhelusta oli kyse, mutta Marigold pujahti silti huolissaan huoneeseen.
"Wes?" hän kuiskasi, seisahtuen sängyn viereen.
"Mikä on?"

Wesley oli peittänyt punaa hohkaavat, pisamaiset kasvot pisamaisilla käsillään.
"Olen kamala poikaystävä voi luoja..."

Marigold istahti sängyn laidalle ja laski kätensä Wesleyn jalalle.
"Muru? Mitä sinä teit?"

"Minä en ikinä enää juo, voi helvetti..." Wesley ulisi hiljaa.
"Laitoin ihan kamalia viestejä Andylle eilen..."

Marigold silitti miehen säärtä hellästi.
"Mikä niissä oli niin kamalaa?"

"... Ihan kamalan pervoja, hyvä luoja, ihan kuin hän olisi joku huora..." Ajatus siitä että Andy voisu olla hänen kulkukissansa, kouraisi vatsassa. Mistä sekin ajatus tuli!?

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Sanoitko sinä häntä sellaiseksi?"

"EN!" Se taisikin sitten olla ainoa asia mitä hän ei ollut sanonut.

"No mitä sitten?" Marigold intti hellästi.
"Ei kai se niin paha voinut olla?"

"... Minä olin ehdottanut että hän voisi olla kulkukissani ja... Käyttää tiukupantaa ja.... Voi hyvä luoja en tajua mistä ne ovat tulleet!" Päätä särki jos huusi.

”Oh."
Marigold hymyili.
"Kitten play. Eihän siinä ole mitään pahaa."

"... Minä en... Luoja." Wesleyn pitäisi rukoilla vielä kunhan selviäisi.
"En minä pidä sellaisesta. Kai. Tietääkseni. Siis... Apua."

"Jostain se ajatus sinun päähäsi on tullut, muru", Marigold huomautti.
"Mutta sehän on oikein suloista. Haluat pitää tyttöystävästäsi huolta. Sellainen saa monesti olon tuntumaan turvalliselta."

"... Andy vain käyttää paljon kissakuvioisia vaatteita. Ja päästelee kissamaisia ääniä muutem vain." Wesley puolustautui. Ei hän oikeasti sellaisesta pitäisi. Ei. Kaikki muu oli siihen verrattuna kesyä.
"Ja olisin kai halunnut että hän sanoo isännäksi tai jotain... Marigold, kiltti, tapa minut?"

Se sai Marigoldinkin hiljenemään hetkeksi.
"... Oho."

"Niin! Tajuatko!" Wesley vinkaisi hiljaa.
"Se on jo itsessään naurettava vitsi."

Marigold pudisti päätään.
"Ei, ei, en vain olisi odottanut sitä sinulta."
Hän tutki miestä katseellaan.
"Mutta se on oikein mukavaa."

"Marigold, siksi se on vuosisadan vitsi!" Wesley ei ollut isäntä mitenkään päin. Hän oli... Ujo, miellyttämisenhaluinen mies.
"Hyväluojahyväluoja, en ikinä enää juo..." Ja sitten Wesley sai ponkaista istumaan oksentaakseen.

Marigold ehti juuri tempaista ämpärin ja ojentaa sen Wesleyn eteen.
"Voi kultapieni", hän hymisi ja silitteli miehen selkää.
"Anna tulla vain."

Wesley huuhteli suunsa vedellä. Vatsaa velloi ja päätä särki järjettömästi.
"En tiedä enää mikä on pahempaa, häpeä vai fyysinen olo..."

"Ihan suotta häpeät, muru", Marigold vakuutti hellästi laskiessaan ämpärin lattialle.
Hän kurkotti mehupullon pöydältä ja ojensi sitä miehelle.
"Yritä juoda vähän tätä. Verensokerisi ovat varmasti ihan miten sattuu."

Wesley otti mehupullon ja haroi hiuksiaan hieman. Ne olivat tavallista pörröisemmät.
"Mistä olen edes keksinyt sellaisia..."

Marigold hipaisi Wesleyn otsaa. Kultaparka.
"Ihan hyvin olet voinut törmätä siihen vaikka netissä."

"... minä en katso pornoa." Wesley totesi suoraan.
"Tai muuta sellaista. Naisia alentavaa."

Marigold kurtisti kulmiaan.
"No ei välttämättä pornoa, kyllähän sitä kaikenlaiseen törmää muutenkin."

"... Ei muuten törmää." Wesleyn sivuhistoriat olivat naurettavan puhtaita. Kuten mies yleisesti ottaen itsekin.
"... Pahinta on se ettei Andya kuulemma haittaisi..."

Marigold räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Miksi se on paha juttu?"

"... Ihan oikeasti, Marigold, kuolen ajatuksesta häpeään. Miten ajattelit että minä toteuttaisin mitään sellaista..." Ja silti pelkkä ajatus kouraisi vatsasta uudelleen.

Marigold kallisti päätään.
"No eihän sen tarvitse olla mitään ihmeellistä", hän huomautti.
"Juo sitä mehua... Jos te kerran molemmat tykkäisitte siitä."

Wesley otti kulauksen ja irvisti. Maistui hirveältä, kiitos mahahappojen.
"... Ja miksi puhun tästä sinulle, hyvä luoja."

Marigold irvisti silkasta myötätunnosta.
"Tiedän, muru, mutta jotain sinun on saatava alas."
Hän räpäytti silmiään.
"Koska olen ystäväsi?"

"Se tulee kuitenkin ylös..." Mies huomautti vaisuna. Nyt mielikuva ei jättänyt häntä rauhaan.
"... ei naisille ole sopivaa puhua sellaisia..."

"Jos kuitenkin pysyisi alhaalla, saat edes vähän verensokeria nostettua."
Olkoon, että paha olo oli aiheutettu itse, Marigoldia säälitti silti.
"Höpöhöpö, en minäkään mikään eilen syntynyt ole."

Tavallaan ei. Knox olisi voinut olla hienovaraisesti tuputtamatta ja katkaista sen vaikka toiseen shottiin.
"Silti, ei se ole sopivaa..." Hieno kasvatus pukkasi läpi.

Marigold puhahti.
"En minä mene rikki. Olen vain hirveän iloinen, että löydät oman juttusi."
Hän pyyhkäisi miehen pörröisiä hiuksia.

"En minä..." Wesley ei tiennyt ketä yritti vakuuttaa.
"En minä tiedä mistä se tuli. En ole ikinä ajatellut sellaista."

Marigold silitti Wesleyn päätä.
"Mistä lie. Sinä olet aina niin ankara itsellesi, ettei ole ihme, jos tukahdutat kaikenlaisia haluja."

Wesley räpäytti silmiään muutaman kerran.
"En minä tukahduta mitään." Nyt hän kyllä yritti kovasti.

Marigold hymyili kärsivällisesti.
"Sinun kasvatuksesi on kovin tiukka."

"... Mitä sinä siitä tiedät?" Wesley ei tosin voinut sanoa että luotti muistiinsa. Saattoi olla että hän oli joskus puhunut siitä.

Marigold kallisti päätään.
"Noh, kaikki se syömään pakottaminen ja muu."

"... Hu?" Wesley kurtisti kulmiaan.
"Olenko joskus puhunut jotain?"

Oli Marigoldin vuoro kurtistaa kulmiaan.
"Frida mainitsi."

Wesley ynähti hiljaa. Niin.
"Meillä piti aina syödä kaikki." Ja nirsona Wesley oli useamman kerran istunut pöydässä ties miten kauan tai juossut suoraan oksentamaan.
"Ei puhuta syömisestä..."

Marigold silitti Wesleyn selkää ja siirsi ämpäriä varmuuden vuoksi lähemmäs.
"Mutta jos ajatus ei tunnu hyvältä, niin kerrot vain Andylle."

Wesley veti itseään hieman kyyryyn.
Se oli kovin suloinen ajatus ja Wesley ei voinut kieltää, etteikö se olisi myös ollut kuumottava ajatus. Siksi pitäisi nyt olla ajattelematta.
"Sanoiko Frida muuta?"

"Hm? Ei, ei sanonut."
Tai ainakaan Marigold ei ollut painanut mieleensä.
"Suolainen tekisi hyvää, mutta ei varmaan maistu?"

Wesley pudisteli päätään. Ei tosiaan maistunut. Karsea olo.
"Minulla on tiukka kasvatus. Vanhanaikainen." Jos se selittäisi miksi hän oli niin... Wesley.

"Mm, en ome yllättynyt."
Marigold katseli miestä huolissaan.
"Tahdotko kylmän pyyhkeen otsalle? Kun ei lääkettä nyt voi oikein ottaa."

Wesley kohautti olkiaan kevyesti.
"Auttaisiko se?" Niin.
"En ole ennen ollut krapulassa, en ikinä juo kuin kaksi olutta..."

"Auttaa se vähän tavalliseen särkyyn."
Hän laski kätensä miehen otsaa vasten.
"Kultapieni. Voisit käydä pitkäksesi."

Wesley kävi kiltisti sikiöasentoon sängylle. Saatana mikä olo.
"... Vanhempani olisivat halunneet että tapailisin ulkoministerin serkkua. He saivat hirveän hepulin kun en halunnut tehdä asialle mitään, koska hän oli ystäväni." Se antoi ehkä osviittaa Wesleyn perheen varallisuudesta ja takakireyden asteesta.

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Kamalasti vaatimuksia", hän huomautti tyytymättömästi samalla kun peitteli Wesleyn huolellisesti ja silitti hiuksia vähän lisää.
"Muruparka."

"Meillä muuta ollutkaan." Wesley mutisi hiljaa. Vain vaatimuksia ja odotuksia.
"Siksi mikä Cambridgessakin opiskelin.."

Marigoldin olisi tehnyt mieli kumartua halaamaan Wesleytä, mutta koska mies oli niin huonovointinen, hänen oli tyydyttävä silittelyyn.
"Täällä sinä kelpaat juuri tuollaisena, Wes."

Wesley ynähti hiljaa. Yök. Oksetti edelleen.
"Mmmh... Kaikki vain pitävät minua tyhmänä..."

"Tuleeko oksennus?" Marigold huolehti, valmiina nappaamaan ämpärin taas lähelle.
"Wes, miksi sanot noin? Kuka muka?"

Mies pudisteli päätään.
"Koska olen tyhmä? En ymmärrä mitään ja häpeän kaikkea..."

Marigold puhahti.
"Wes, me puhuimme tästä jo aiemmin", hän muistutti ja kumartui suukottamaan miehen pörröisiä hiuksia.
"Sinun tekisi vain ehkä hyvää oppia rentoutumaan ihan hitusen. Olemaan vähemmän ankara itsellesi."

"Knox sanoi noin ja juotti minut humalaan..." Wesley mutisi hiljaa.

"Ja se ilmeisesti auttoi sinua avautumaan vähän."
Marigold siirsi kätensä hieromaan Wesleyn selkää peiton läpi.
"Ei kyllä pitkäaikainen ratkaisu."

"...En halua avautua tällaisesta...." Wesley mutisi hiljaa

"Avautuminen on hyvä asia", Marigold muistutti. Tyypillinen kauris, Wesley.
"Muru, ei kaikkea tarvitse pitää sisällään. Tulee vain paha olo."

"Joo mutt en halua avautua tällaisesta..." mies mutisi hiljaa  

"Miksi? Mikä siinä on niin pahaa?" Marigold kysyi, kulmat hieman kurtistuneina.

"Se on sopimatonta." Wesley mutisi.
"Ei kenenkään kuulu sellaisia tietää tai kuulla tai... Ne kuuluu vain parien välille."

"Siitähän ne ongelmsöar usein alkavat, kun ei haluta puhua asioista", Marigold huomautti.
"Muuta kuin keskenään."

"Mhn. Niin kai." Wesley uskalsi nousta istumaan ja jopa juoda.
"En ikinä enää juo kahta olutta enempää, hyi helvetti.."

"Kyllä elämä alkaa kohta voittaa", Marigold vakuutti pehmeästi.
"Oliko sinulla töitä tänään? Voin sijaistaa, niin saat huilata."

"Ei..." wesley mutisi hiljaa. Luojalle kiitos ei.
"Saan olla sängyssä."

"Hyvä juttu."
Wesley-raukka, elämä olisi niin paljon helpompaa, jos ei olisi niin kovin ankara.
"Lepäilet nyt vain. Jos vaikka illalla saisit jo vähän syötyä."

"Mh, joo. Kiitos..." Wesley käpertyi tiukemmin peiton alle.

Marigold asetteli peittoa paremmin Wesleyn ylle ja nousi seisomaan.
"Yritä saada nukuttua, ja juotua pikkuhiljaa. Tulen välillä kurkistamaan, kuinka voit."
Wesley-parka. Marigold painoi vielä kevyen suukon miehen hiuksiin ennen kuin nappasi ämpärin huuhdeltavaksi ja suuntasi alakertaan.