[P] Turn it off like a light switch

Keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Lachlan oli tullut tervehtimään Maybeä tallille todettuaan, ettei hänellä ollut parempaakaan tekemistä vapaapäivänään. Hän oli suunnitellut ajavansa Aberdeeniin, mutta viikonloppuna käyty keskustelu Heidin kanssa oli muuttanut moiset suunnitelmat. Mitä hän Aberdeenissa tekisi, kun naisystävä kerran tahtoi pitää taukoa? Mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Hänestä se kuulosti erolta, vaikka Heidi oli vakuuttanut tarvitsevansa vain hieman miettimisaikaa. Mitä mietittävää tässä nyt muka oli? Joko nainen tahtoi hänet luokseen vapaapäivinä tai ei tahtonut. Helppoa.
Siskon kadottua hoitamaan jotakin hevosiin liittyvää asiaa, johon Lachlanin rajallinen ymmärrys hevosista ei riittänyt, oli mies vaeltanut tallin yläkertaan. Täällähän oli kahvio, hän voisi hyvin ostaa kupin kahvia ja vaikka pullan mutusteltavaksi sillä aikaa kun odotti, että Maybe vapautuisi. Tai ei vapautuisi, miten asiat nyt sitten tallilla ikinä toimivatkaan. Lounaspaikkana kunnostautunut Lounge oli hipihiljainen, eikä yhdessäkään pöydässä istunut ketään. Ei ollut tainnut hetkeen istuakaan, sillä Lachlanin silmiin pöydät näyttivät siivotuilta. Olikohan täältä riski saada ruokamyrkytys, vai missäköhän kaikki olivat?
”Hiljainen päivä?” Mies kysäisi asteltuaan tiskin luokse. Hiljainen tuskin riitti kuvaamaan tätä, sillä miehestä paikka näytti suorastaan autiolta. Ainakin kun vertasi tallikäytävän kuhinaan, tosin siitä taisivat olla vastuussa lähinnä hevoset ja muutama vapaana säntäilevä koira. Hän pöyhäisi luonnostaan punertavia, vaaleansävyisiä hiuksiaan, joiden undercut-malli oli hieman ylikasvanut. Täytyisi taas käydä parturilla, mutta hänen täytyisi etsiä joku uusi kampaaja leikkaamaan hiuksensa. Vakituinen naiskampaaja kommentoi aina hänen parin sentin huoliteltua partaansa, kuin siinä olisi muka ollut suurtakin vikaa. Ei varmasti ollut.

Vanessa oli päätynyt kassalle niissä hieman nuhjaantuneissa kokin vaatteissaan. Aamuinen leivän leipominen oli jättänyt jauhoiset kädenjäljen laivastonsiniseen takkiin ja saman sävyisiin housuihin - jopa naisen kasvoihin. Sitä toki kassalla työskentelevä tarjoilija ei voinut kertoa.
"Hieman. Kiireinen valmennusaika kai." Yksinhuoltaja vastasi kohteliaasti hymyillen .

”Epäilemättä”, Lachlan vastasi helpon hymyn kera. ”Eikö täällä aina pidä kiirettä valmennusten kanssa?” Hänestä ainakin tuntui siskon kertomusten pohjalta, että talli oli täynnä elämää aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Pitikö hänen tietää? Vanessa kohautti kevyesti olkiaan.
"En tiedä, kai? Niin olen ymmärtänyt."

Lachlan nyökkäsi.
”Saman ymmärryksen minäkin olen saanut”, hän vastasi vilkaisten kiireettä ympärilleen hiljaisessa Loungessa. ”Mitä täällä kannattaisi syödä? Ja kai teillä on kahvia?” Hän kyseli leppoisasti, vailla kiirettä yhtään minnekään. Jauhoiselle naiselle puhuminen kulutti ainakin aikaa, jos ei mitään muuta.

"Riippuu mistä pitää." Ei Vanessa osannut suositella mitään tietämättä asiakkaan mieltymyksiä.
"Millaista kahvia? Espressopohjaisia vai suodatettua?"

Lachlan naurahti.
”Kahvia. Niin mustana kuin teiltä vain löytyy. Ei mitään kermasokerijuomia, joihin on laitettu kaksi teelusikallista kahvia, ja kutsuttu sen jälkeen kahviksi jollakin hienolla nimellä”, hän jatkoi leveä hymy huulillaan. Häntähän olisi pidetty aivan hipsterinä, jos hän olisi kävellyt siniruutuisessa paidassaan Starbucks-muki kädessä. Ruutupaidan osittain ylösrullatut hihat paljastivat tatuoinnit, jotka jatkuivat pitkälle paidan hihojen alle ja peittivät lähestulkoon koko kalpean selänkin.

Vanessa nyökkäsi, kääntyen heidän espressokoneensa puoleen. Se teki nopeasti hyvin tujakan juoman tuplana. Sen mustempaa juomaa ei löytynyt heidän valikoimistaan. Suoritettuaan rahastamisen hän saattoi jäädä hetkeksi miettimään miehen tatuointeja. Ei-niin-yllättäen ne vetosivat häneen.

Lachlan pudotti vaihtorahat tippikulhoon silkkaa laiskuuttaan, sillä lompakon kaivaminen uudestaan esiin tuntui vaivalloiselta muutaman kolikon tähden. Hän vilkaisi ympärilleen hiljaisessa Loungessa, mutta todettuaan, ettei muita asiakkaita ollut näkyvissä, jäi hän seisoskelemaan tiskin vierelle. Hän hörppäsi juomaansa ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tätä sopiikin jo kutsua kahviksi”, hän totesi naiselle, joka oli valmistanut juoman hänen varsin suurpiirteisten ohjeidensa pohjalta. Toisaalta, mitäpä hän ei olisi elämässään tehnyt suurpiirteisesti?
”Sinä et taida yleensä olla kassalla?” Mies kysäisi jatkaen nopeasti hyväntuuliseen sävyyn, ”vaatteissasi on nimittäin jauhoja.” Ja kasvoillakin, mutta ehkä oli parempi nähdä ensin, mikä naisen reaktio oli jauhoihin takilla.

Vanessa hymyili hieman, puhdistaen samalla kahvikoneen pientä espressosuodatinta.
"Se on varsin herättävää. Ja en ole, tarjoilija on tauolla joten tuuraan häntä."

”Sille olisi siis käyttöä aamuisin”, Lachlan naurahti ajatellen kaikkia niitä työpäiviä, jotka olivat alkaneet kellon soidessa jo tunteja ennen auringonnousua. Neljältä heräämisestä voisi tulla siedettävää, jos kittaisi tämän tasoista kahvia muutaman kupillisen. Tai litran.
”Ah, tulin siis julmasti ryöstämään sinulta mahdollisuuden pysytellä keittiössä.”

"No joutuisin olemaan tässä, kävi täällä asiakkaita tai ei." Vanessa vastasi hymyillen. Piti olla valmiina, jos vaikka asiakas saapuisi.

”Asiakaspalvelun ihanuuksia”, Lachlan hymähti hymy huulillaan. ”Toivottavasti päivä tästä hieman piristyy. Tai sitten ei, jos se antaa sinulle mahdollisuuden selailla puhelinta keittiössä ja istua hetkeksi alas.”

Vanessa naurahti pehmeästi.
"Tuskin sentään." Se antaisi mahdollisuuden ehkä taukoon. Edes. Jos kummia ei tapahtuisi.

”Voi harmi”, mies virnisti vinosti, ”sääli kun töissä joutuu ihan tekemäänkin töitä.” Hän tosin tiesi millaista se oli, kun kiire hengitti niskaan eikä tauoista ollut puhettakaan. Silloin se henkilö, joka erehtyi laskemaan vajaan kahvikupin kädestään mille tahansa tasolle huomasi nopeasti, ettei kahvikuppia enää löytynytkään.

"Kamalinta on on esittää tekevänsä töitä." Kuten nainen teki nyt, pyyhkiessään siistiä kahvilan tiskiä.

”Totta, siitä ei päivä pahene”, Lachlan naurahti. Hän harvoin joutui esittämään tekevänsä töitä, paitsi silloin, kun istui tietokoneen ääressä leikkelemässä omia videoitaan. Silloin oli helppo näyttää kiireiseltä, vaikkei oikeasti tehnyt yhtään mitään.
”Sääli että tämä kahvi on niin hyvää, ettei sitä sovi tuhlata. Muutoin olisin tarjoutunut läikyttämään sitä hieman lattialle ja valumaan pitkin tiskin reunaa, niin olisit saanut hetkeksi tekemistä”, hän virnisti. Tuskinpa nainen aivan niin paljoa kaipasi tekemistä.

Nainen nyrpisti nenäänsä miehen ehdotukselle.
"Kiitos ei. Tarjoilijan palatessa saat läikytyää vaikka koko kupin."

”Läikytän sen vaikka hänen päälleen, jos se piristää päivääsi”, mies lupasi jaloa äänensävyä tavoitellen, vaikka sanat olivatkin puhdasta vitsailua. Ei hän tosissaan läikyttäisi kahviaan yhtään minnekään, vaan nauttisi joka pisaran itse.

"Anna mennä." Koko päivän hössöttänyt työkaveri alkoi todella ottaa naista hermoon. Hän ei voinut sietää tuota tällä hetkellä.
"Saisim hetken tehdä töitä rauhassa."

”Katsotaan, mitä voin tehdä”, mies naurahti sukaisten jälleen hiuksiaan vapaalla kädellään. Niiden pituus alkoi jo ärsyttää häntä itseäänkin, kun yleensä niin siististi taakse kammattu pidempi tukka alkoi valua sivun lyhyeksi leikatun siilin päälle.
”Kenties saan hänet pois kimpustasi siksi hetkeksi, että ehdit pyyhkiä jauhot poskiltasi. Vai onko kyseessä ovela kikka jolla näyttää tehokkaalta, kiireiseltä työntekijältä? En toki tahtoisi pilata valeasuasi”, Lachlan hymyili leveästi.

Vanessa kohotti kulmaansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Jauhoja?
"... Missä?"

”Tuossa vielä”, Lachlan kertoi näyttäen kohtaa omalta poskeltaan. ”Sitä se teettää, kun tekee ahkerasti töitä.”

Vanessa pyyhkäisi kasvojaan uudelleen.
"Lähtihän se?" Onneksi punastumista ei huomannut, kun keittiön lämpö piti posket punertavina koko ajan.

”Melkein”, Lachlan vastasi ja näytti vielä poskeltaan kohtaa, jossa jauho tuntui itsepintaisesti pysyvän. Hän ei viitsinyt kurkottaa tiskin yli kohti naisen kasvoja, joka koetti vain tehdä työnsä, ja luotti siihen, että jauhoista ainakin suurin osa oli lähtenyt Vanessan omalla pyyhkimisellä. Ei kukaan huomaisi, jos kasvoille jäisi vielä vähän.
”Paljon parempi”, hän nyökkäsi vaivattoman hymyn kera.

Vanessa pyyhkäisi uudelleen. Kauankohan hän oli palvellut asiakkaita jauhoposkena.
"Toivotaan. En tiedä kauanko olen palvellut asiakkaita jauhot naamassa."

”Näytit oikein suloiselta jauhoposkenakin”, mies vakuutti vilpittömästi, sama leppoisa, leveä hymy huulillaan. ”Tuskinpa asiakkailla oli valittamista.”

Nenä nyrpistyi hieman, naisen näyttäessä hieman kieltä miehelle. Kunhan kiusasi siinä.
"Et tiedä mistä nämä hienohelmat voivat valittaa. "

”Totta”, mies myönsi vaivattomasti, ”mutta minun kokemukseni mukaan hienohelmat eivät myöskään näe omaa nenäänsä pidemmälle. He huomaavat kyllä jos keitossa on kärpänen, mutta tarjoilijana voi olla oranki, eivätkä he edes tajua. Tai avustajana tai missä tahansa työssä, jota hienohelmat pitävät alempiarvoisena. Mahtaa olla rankkaa katsella niin korkealta jalustalta meitä tavallisia kansalaisia.”

Vanessa ei voinut olla nauramatta täydellisen osuvalle kuvaukselle. Se vain oli niin totta.
"Voi kuule. Tarjoilijam vinossa oleva silmäripsi voi olla hygieniariski, jos tietyin silmin katsoo.

”Toivottavasti sellainen henkilö saa roskan jumiin silmäänsä koko loppupäiväksi”, mies virnisti. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin silmässä kutiseva roska, jota ei vain saanut pois, ja lopulta alkoi jo itsekin pohtia, oliko vuotavassa silmässä enää oikeasti mitään. Sopiva rangaistus moisille hienohelmoille, ehdottomasti.

"Auh. Sinähän olet julma." Se tunne oli maailman pahin. Heti pienten viiltohaavojen ja palovammojen jälkeen.

”Jokainen, joka kehtaa valittaa asiakaspalvelutyötä tekevälle ansaitsee sen”, mies puolustautui hyväntuulisesti ja kohautti leveitä harteitaan kuin sanoen, ettei hänen mielipiteensä muuttuisi siitä.

Vaaleahiuksinen nainen ei voinut olla nauramatta.
"Eikai sinulla ole patoumia omastasi?"

”Ei tietenkään, kukapa sitä menneitä jaksaisi muistella”, Lachlan naurahti. Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee, eikö vain? ”Uskon vain vakaasti siihen, että asiakaspalvelijat ansaitsevat vähintään samaa palkkaa kuin poliitikot. Niistä kahdesta toiset sentään tuovat kansalle hyvää mieltä tarjoilemalla kuumaa kahvia, ja toiset vain aiheuttavat harmia”, hän virnisti.

"Oi, kannatan ehdotustasi. Se olisi todellakin tarpeen." Miten Vanessa olisikaan nauttinut suuresta palkasta..

”Kenellepä ei”, Lachlan naurahti huvittuneena. Tuskinpa maailmasta löytyi montaa henkilöä, joka kieltäytyisi suuremmasta palkasta siihen vedoten, ettei kaivannut enempää rahaa. Aina keksi jotakin, mitä rahalla saattoi tehdä - laittaa vaikka hyväntekeväisyyteen, jos omaan käyttöön sitä oli kertynyt liiankin kanssa. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut murehtia moisesta, sillä tili oli tyhjänä ennen palkkapäivää, yritti hän tai ei.

Vanessan pieni tili ei koskaan päässyt (enää) tyhjäksi, mutta välillä se oli melkoisen venyttämisen takana.
"No kai maailmasta joku holhousta kaipaava hullu löytyisi?"

”Hmm, voit hyvinkin olla oikeassa”, Lachlan vastasi siristäen sinisiä silmiään, kun pohti naisen ideaa. ”Kyllä vain, olen varma, että olet oikeassa. Maailmasta löytyy aina joku hullu, jonka pitäisi olla pehmustetussa huoneessa eikä kertomassa maailmaa mullistavista ideoistaan kaikelle kansalle”, hän virnisti.

Vanessa hymyili hieman. Kunnes ei enää hymyilyttänyt, kun hullusta tuli mieleen Knox. Helvetin miehet.
"Eivätkä he silloin haittaisi kanssaihmisten elämää."

"Kaikki voittaisivat", mies mukaili Vanessan sanoja hymyn kera. "Mehän mullistamme tässä maailmaa tiskin ylitse. Parempi palkka asiakaspalvelijoille, roskia silmiin hienohelmoille ja hullut holhottaviksi. Minkä maailman epäkohdan korjaamme seuraavaksi?" Hän naurahti pilkettä silmäkulmassa. Kenties siinä oli jo riittämiin maailmanparannusta yhdeksi kerraksi. Eihän tasapainoa saanut liikoja järkyttää.

"Jaa-a. En tosiaan tiedä." Hänelle itsehillintä, jotta hän voisi ottaa edes yhden oluen? Tai että hän lakkaisi tuntemasta vetoa tällaisiin pahan pojan ulkoisen habituksen omaaviin miehiin.

"Kenties voimme jatkaa pohdintaa maailman pelastamisesta joskus kahvikupin ylitse niin, ettei sinun tarvitse samalla palvella asiakkaita?" Lachlan ehdotti hymyillen ajattelematta lainkaan, että ehdotus voisi tulla ymmärretyksi varsin väärin. Hän tarkoitti mitä sanoi, ei sen enempää eikä vähempää. Pelkkä kahvihetki, kun nainen saisi olla mukavasti omissa vaatteissaan. Kai hän nyt saisi käydä mielenkiintoisen, hauskan naisen kanssa kahvilla? Ei maailma siihen kaatuisi.

Jos nainen olisi ollut viisas, hän olisi sanonut ei ja jatkanut surkeits yhdenyön Tinder-ihmeitään.
"Ehkä. En ole ihan varma olisiko sinusta käsittelemään sellaista maailmanmuutosintoa."

"Ei sitä tiedä ellei kokeile", Lachlan naurahti, "ja pois se minusta, että kieltäytyisin mahdollisuudesta." Hän tuli toimeen usein vaivatta ihmisten kanssa ja nautti kanssakäymisestä tuntemattomienkin kanssa, joten oliko se nyt ihme, ettei hän harkinnut kahta kertaa kutsuaan.

"Voi miesparkaa, kun ei tiedä mitä tuli tehtyä." Vanessa nauroi, kääntyen kannoillaan kun kuuli yskäisyn. Silmät pyörähtivät näkyvästi kun työkaveri asteli näkyviin.
"... Se minun rauhastani. Rip."

Lachlan naurahti. Hän harvoin tiesi mihin lupautui, oli kyseessä sitten työt tai yksityiselämä. Viimeksi kun hän oli luvannut kuvata Maybelle materiaalia kisoista, ei hän ollut tajunnut sen tarkoittavan yli tunnin seisomista vesilätäkön vierellä hyttysten syötävänä vain, jotta hän oli saanut puoli minuuttia kuvamateriaalia.
"Voi ei", mies huokaisi, nappasi lautasliinan pidikkeestä ja poimi kynän farkkujensa takataskusta. Hän kirjoitti nopeasti etunimensä ja puhelinnumeronsa lautasliinalle ja liu'utti pehmeän paperin tiskin yli Vanessan luokse.
"Siltä varalta, että keksit seuraavan kohteen maailman parantamiselle", hän virnisti vinosti ja hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi. Hän näki tarjoilijan odottavan, että hän jättäisi kupin tasolle, kun kerran sen vieressä seisoi. Sen sijaan Lachlan piteli Loungen kahvikuppia kädessään aina siihen asti, että saavutti ravintolan kauimmaisen pöydän. Hän laski kupin ohikulkeissaan pöydälle ja vilkaisi olkansa yli Vanessaa iskien silmää kuin paraskin salaliittolainen. Ei se nyt ollut aivan sama kuin kahvien läikyttäminen työkaverin päälle, mutta ainakin Vanessa saisi sen hetken olla rauhassa, kun tarjoilija kävelisi hakemaan kahvikupin ja palaisi takaisin.

Vanessa otti numerolla varustetun liinan taskuunsa, hymyillen hieman.
"Mm, katsotaan keksinkö." Hän puolittain virnisti miehelle tuon lähtiessä, koettaen pitää pokerinaamansa kun kuppi laskettuin kauimmaiseen pöytään. Siitäs sai.

Lauantai 9. syyskuuta 2017

Mies oli hymyillyt leveästi puhelimelleen, kun oli huomannut Vanessan ottaneen yhteyttä. Hän ei ollut varsinaisesti odottanut sitä, muttei ollut ollut odottamattakaan. Hän harvoin suunnitteli mitään etukäteen, vaan tarttui tilanteeseen sen tarjoutuessa eikä jäänyt murehtimaan, jos mahdollisuutta ei koskaan ilmestynyt. Nyt oli ilmestynyt, joten he olivat sopineet kahvihetken keskelle pahinta lounasrysää Hexhamin pikkukaupungissa, mutta mitäpä sitä moisia murehtimaan. Hän joutuisi illaksi töihin, ja Jauhoposken nimellä kontaktiluetteloon tallennetulla naisella olisi varmasti tekemistä. Tai aikainen nukkumaanmeno, jos seuraava työpäivä alkaisi jo aamuvarhaisella. Lachlan ei erityisemmin osannut murehtia sitä, ettei tiennyt mitään Vanessasta - nimestä alkaen. Tänäänhän olisi hyvä mahdollisuus saada enemmän selville naisesta, jolla oli ainakin huumorintaju kohdallaan.
Lachlan oli uhmannut säätä jättämällä nahkatakkinsa, tai oikeastaan minkä tahansa ulkotakkinsa, kotiin, ja lähtenyt liikkeelle ruskean, beigen ja vaaleansinisen kirjavassa plaid-ruutuisessa kauluspaidassa, joka oli huolettomasti avoinna edestä paljastaen altaan vaaleansinisen, printatun t-paidan. Ei kesä vielä ollut ohitse. Ulkona tarkeni edelleen. Tai ainakin autossa tarkeni, kunnes hän ajoi maasturinsa parkkiin parin korttelin päähän ja nousi kyydistä. Mies laittoi rivakammin nahkatennareitaan toisen eteen ehtiäkseen sovitulle kohtauspaikalle ajoissa, ja sujautti puhelimensa beigejen chinojen takataskuun, kun kahvila lähestyi.
”Huomenta”, hän tervehti hymyillen Vanessaa, ”vai onkohan se jo päivää tässä kohtaa. Minä tosin vasta heräsin, joten suo anteeksi, että sanon huomenta.”

Se tosiaan oli vasta huomenta. Vanessa oli eilen lähettänyt Trishan tukiperheeseensä viikonlopuksi ja nautti nyt itse viikonloppuvapaasta. Oli siis ollut loogista ottaa yhteyttä numeronsa antaneeseen espressomieheen, sillä muutoin hän istuisi kotona neljän seinän sisällä, ahmimassa jäätelöä.
Jotenkuten siistin mekon, leggingsit ja tennarit ylleen valinnut nainen ainakin koetti olla siisti. Hän hymyili tervehdykselle.
"Todellakin se on vasta huomenta."

”Ah, vihdoin joku, joka jakaa saman katsomuksen maailmasta ja vuorokaudenajoista”, Lachlan virnisti painaen molemmat kädet sydämelleen kuin vilpittömyyden osoituksena. Tai kenties vain korostamaan nauravaa nuottia puheessa.
”Mennäänkö sisään?” Hän nyökkäsi kohti kahvilaa, josta tasainen virta ihmisiä poistui take away -pahvikupit kädessään. Voi ihmisparkoja, jotka olivat jo lounastauollaan. ”Näytät oikein suloiselta ilman jauhokuorrutustakin”, mies lisäsi hymyn kera.

Vanessa pyöräytti mustalla rajattuja silmiään miehen yliampuvalle esitykselle.
"Mennään va-- hetkinen. Ei sitä niin paljon ollut." Kypsästi hän näytti kieltä, vain sen verran ettei lävistys tullut suusta ulos. Hän päätyi ottamaan vain tavallista pannukahvia. Oli se tiukka aika kuusta ja latte kahvilassa tuntui luksukselta johon hänellä ei nyt olisi varaa.

”Jos niin sanot, Jauhoposki”, Lachlan naurahti lämpimästi. Hän vilkuili kahvilan tarjontaa, mutta päätyi seuraamaan Vanessan esimerkkiä pannukahvista. Kaikki nämä lukuisat hienot nimet kahveille vain sekoittivat häntä. Mistä sitä tiesi, mikä oli siirappista kermalitkua ja mikä oikeaa kahvia? Hän maksoi juomansa ja suunnisti ensimmäiseen vapaaseen pöytään, minkä vain huomasi kiireisessä kahvilassa.
”Miten viikonloppusi on lähtenyt käyntiin?”

Vanessa istui nurkkapaikalle, kuten aina. Vanhojen aikojen muistona häntä ahdisti istua julkisella paikalla niin että joku pääsi selän taakse.
"Nukkumalla. En edes muistanut miten ihanaa on nukkua pitkään. Entä sinun?"

”Se kuulostaa luksukselta”, Lachlan vastasi hyväntuulisesti. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli saanut nukkua katkotta pitkään. ”Minä nousin kuudelta lenkille, ja sen jälkeen menin takaisin nukkumaan”, hän naurahti. ”Koirat eivät ymmärrä pitkään nukkumisen kauneutta.”

Vanessa nyrpisti nenäänsä. Tämän takia hänellä ei ollut lemmikkejä. Kun hän oli vapaalla, hän halusi nukkua, jotta jaksaisi arjen vilkkaan tyttönsä kanssa. Välillä tuntui että vilkkaassa tyttölapsessa oli eläintä aivan riittävästi.
"Hyi. Mikään mahti ei saisi minua vapaalla kuudelta ylös. Hullujen hommaa."

”Sen takia menin takaisin nukkumaan”, Lachlan nauroi ja hörppäsi kahviaan. ”Ja keitän aina päiväksi poikkeuksetta termospullon vahvaa kahvia, ennenkö lähden töihin.” Hänen termospullonsa oli jo legenda työpaikalla, sillä miehellä oli se aina mukanaan, oli kello sitten seitsemän aamulla, neljä päivällä tai kaksi yöllä.

"Edes hetkeksi." Vaikka työaamuina se olikin pakollista. Hyi.
"Vapaapäivät ovat pyhiä."

”Sitä ne todella ovat”, mies vakuutti nyökkäyksen kera. ”Mitä yleensä teet vapaapäivinäsi?”

Ahmin jäätelöä kotona, katson huonoja sarjoja ja koetan olla ryyppäämättä tai ottamatta Valiumia huumauskäyttöön eivät tainneet nytkään olla oikea vastaus.
"Yritän vain rentoutua työviikon jälkeen." Ja esiteinin kasvattamisesta, jos Trisha ei ollut mukana. Mutta ei nyt sotkettaisi lasta tähän!

”Se on tärkeää”, Lachlan myötäili. ”Päähän siinä hajoaisi, jos ei osaisi välillä vain ottaa iisimmin.” Hän tosin otti puheista päätellen elämän usein turhankin leppoisasti, kun ei jaksanut stressata asioista. Kaikki järjestyi aina jotenkin, joten miksi murehtia?
”Mikä on mielestäsi rentouttavaa? Minä nautin lenkkeilystä”, hän naurahti. ”Eikä siitä ole harmia, että se antaa koirillekin tekemistä.”

Edelleen siitä jäätelön ja sipsien syömisestä. Tämän takia hän ei käynyt ulkona ihmisten kanssa, edes kahvilla ja kavereina (??).
"Vatsatanssi on aika rentouttavaa."

”Kuulostaa eksoottiselta”, Lachlan naurahti rennosti. ”Miten päädyit moiseen harrastukseen?”

"Jotain pitää harrastaa pysyäksene järjissään. Ja se on hauskaa." Vanessa virnisti hieman. Kehonhallinnasta oli kyllä hyötyä muuallakin.

”Mielenkiintoinen valinta”, hän naurahti, ”kaikki kun tuntuvat nykyään harrastavan zumbaa tai joogaa tai bodypumpia.” Kai ihmisten into harrastaa moisia oli hyväkin, sillä se takasi Heidille töitä. Hiiteen tosin Heidi, kun ei kerran osannut päättää, mitä tahtoi.
”Minä lähinnä harrastan koirieni kanssa, sekä kuvaan kaikenmoista töiden ohella. Ei lainkaan niin eksoottista kuin vatsatanssi.”

Vanessan olisi ehkä pitänyt hankkia normaalimpi harrastus, mutta mitäpä turhaan.
"Ne ovat tylsiä harrastuksia. Ai kuvaat? Huviksesi kaikenlaista vai?"

”Sekä että”, mies vastasi. ”Olen töissä BBC:llä kameramiehenä, mutta en saa kameran kanssa pyörimisestä tarpeeksi töissä, joten jatkan vapaa-ajallakin. Usein kuvaan videoita koiristani tekemässä temppuja tai otan ihan kunnon kameran käteen ja lähden räpsimään kuvia luonnosta. Tai miksei kavereistakin, jos joku kaipaa uutta profiilikuvaa”, Lachlan virnisti.

"Vau. Onneksi edes joku haluaa työpäivänsä päätteeksi tehdä samaa hommaa." Vanessaa ei saanut keittiöön kuin tieto siitä, että Trishalle oli tehtävä ruokaa.

”En nyt aivan samaa”, Lachlan naurahti, ”et voi uskoakaan, miten hankalaa uutisten kuvaamisesta studiossakin voidaan saada aikaan. Koiranikin ovat helpompia kuvattavia.”

"Ihmisten kanssa työskentely on hankalaa. Eikös se jo todettu?" Vanessa naurahti.

”Totta”, Lachlan naurahti. ”Uusi puheenaihe siis. Keksitkö jo, mikä on seuraava epäkohta, joka maailmasta tarvitsisi korjata?”

"Englannin sää." Vanessa oli manannut maailman alimpaan helvettiin. Sää ei olisi voinut olla kamalampi.

”Sen korjaaminen voi vaatia hieman enemmän, kuin mihin me kaksistaan pystymme”, Lachlan nauroi huvittuneena. Hän oli niin tottunut sateiseen säähän, ettei edes kiinnittänyt siihen huomiota. Kun kasvoi lammastilalla tuulessa ja tuiskussa, karaistui unohtamaan sään haasteet.
”Voin toki yrittää saada säätietoja lukevan meteorologin lupaamaan jotakin muuta kuin ainaista sadetta, mutta epäilen suuresti, ettei sekään onnistu”, hän virnisti.

"Kansan viihdyttämiseksi hän voisi valehdella." Vanessa mutristi huuliaan, joille oli vedetty vain hätäisesti hyvin nudea huulipunaa.
"Minulla oli toinenkin ajatus, mutten muista sitä enää. Taisi liittyä jotenkin kaupassa asioimisen loputtomaan vaikeuteen."

”Välitän palautteesi eteenpäin”, Lachlan lupasi naurua äänessään. Kuka tiesi, ehkä Vanessa saisi vielä toiveensa läpi. ”Seuraa BBC:n säätiedotuksia.” Hän kuunteli huvittuneena, mutta nyökkäsi pontevasti.
”Todellakin”, hän kannusti, ”kaupassa asioiminen on yhtä sotkua aina välillä. Käsittämättömiä sokkeloita rakennuksina ja kuka niistä kaikista ruoka-aineista nyt ottaa selvää?”

"Muut asiakkaat ovat kamalia." Vanessa julisti vakavana. Ne olivat hirveitä!

”Älä muuta sano”, Lachlan totesi päätään pudistellen. ”Yksi vanhempi rouva vei kerran kärrystäni tuotteita, koska ei jaksanut itse kurkotella niitä hyllyltä. Olisin toki voinut ojentaa hänellekin jotakin korkealta, jos hän olisi vain pyytänyt. Sen sijaan huomasin päästessäni kassalle, ettei minulla ollut puoliakaan siitä, mitä tarvitsin.”

"Oikeasti? Minä luulin että pahinta ovat etuilevat ja mulkoilevat vanhukset, joiden mielestä lapset eivät saisi kulkea julkisilla paikoilla." Hups. Hyvin nopeasti hän nosti kahvikupin huulilleen.

”Oikeasti”, Lachlan vahvisti nyökäten. Hän kohotti punertavaa kulmaansa yllättyneenä. ”Sinulla on lapsi?” Hän kysyi leppoisasti. Mitäpä se hänelle oikeastaan kuului, ja kuten niin usein elämässään, hän ei jäänyt pohtimaan moista turhan pitkäksi aikaa. ”Epäilemättä kauppareissusi ovat siis vieläkin haastavampia kuin minun.”

"Hän on jo 11, joten ei oikeastaan. Joskus vain yksi lapsen kysymä "otetaanko jogurttia" kaivaa mummosta raivottaren esiin." Vanessa vastasi hymyillen. Hän pääsi helpolla.

”Siinä onnistuu moni aikuinenkin”, Lachlan vastasi. Hän päätti olla suorittamatta laskutoimitusta naisen tyttären iästä. Mitä väliä sillä oli, kuinka nuori äiti Vanessa oli ollut?
”Minä otin kerran tomaatin hyllyltä ja sain huudot niskaani, koska olin ilmeisesti epähuomiossa ottanut juuri sen tomaatin, jota vanhus oli katsellut jo useamman hetken.”

Yleensä tieto lapsesta sai kaikki kaksilahkeiset katoamaan, oli noilla taka-ajatuksia tai ei. Yleensä ilmeisesti oli, koska lapsi nähtiin esteenä.
".... Voi luoja. Kai musersit sen peruukin sekaan?"

”En, sanoin vain että koirani varmasti nauttivat tomaatista. Se sai hänet lehahtamaan punaisemmaksi kuin kaikki ne tomaatit siinä hyllyllä”, Lachlan naurahti. Hän ei ollut tosiasiassa syöttänyt tomaattia koirilleen, mutta ei vanhuksen ollut sitä tarvinnut tietää.

"Joskus tuntuu että ihmiset ovat psykoosissa kun he tulevat kauppaan." Se oli aivan hullua. Syy miksi Vanessa kävi usein kaupassa iltavuoropäivinään, ennen iltavuoroa.

”Tai kauppa aiheuttaa sen heissä. Onkohan kauppojen ilmanvaihtokanavissa jotakin sienikasvustoa, joka saa ihmiset sekoamaan muutamassa hetkessä”, mies pohti huvittuneena. Kauppareissujen välttely olisi ollut suoranaista luksusta.

"Ehkä. Joskus vielä voin tilata kaupasta sen kotiinkuljetuspalvelun ja olla onnellinen." Se olisi luksusta. Vaateostokset saattoi jo sähköistää, onneksi.

”Se olisi upeaa. Helpottaisi elämää niin paljon”, mies unelmoi. ”Minä tilaan yleensä koirieni ruuat suoraan kotiin, mutta vielä en ole päätynyt omiakin ruokaostoksiani tekemään niin. Pitäisi varmaan. Välttäisi tomaattimummojen kiroukset.”

"Olisi mahtavaa jos aina voisi pysyä kotona. Silloin voisi ehkä nauttiakin jo ihmiskontakteista, kun päivässä ei tulisi tuhatta ärsyttävää idioottia vastaan. Kuten vaikka työkaverit."

"Totta, totta", Lachlan nyökytteli naisen puheen tahdissa. "Ihmisiä on heti helpompi sietää, kun sen voi tehdä omilla ehdoillaan eikä kukaan idiootti voi hyppiä nenille vain sen tähden, että on asiakas tai pomo tai kokeneempi työkaveri."

"Tai tarjoilija. Joka muuten marmatti siitä kupistasi loppupäivän." Se oli ollut ainakin Vanessan päivän kohokohta.

Lachlan nauroi pirteästi.
”Mahtavaa”, hän virnisti. ”En tosin taida hetkeen tulla käymään, niin hän ei saa mahdollisuutta sylkeä kuppiini.”

"Hyvä päätös. Hän kihisi kiukusta koko loppuvuoron. Sait mitä imartelevimpia lempinimiä." Vanessa hymyili pehmeästi.

”Olisinpa voinut olla kärpäsenä katossa”, mies unelmoi hymy huulillaan. Vanessaa ärsyttäneen tarjoilijan hermoille käyminen oli kerrassaan hilpeää. Hän tekisi sen mielellään uudestaankin, jos tarvetta ilmenisi.
”Aina kun koen tarvetta olla kamala asiakas, voin tulla harjoittelemaan sitä sinne”, hän virnisti.

"kunhan et lähetä keittiöön kamalia tilauksia. Paitsi jos pomomme on vuorossa."

”Lupaan ja vannon olevani moitteeton asiakas kokille”, mies vannoi painaen kätensä rinnalleen. ”Paitsi jos pomosi on paikalla”, hän lisäsi virnistäen.

"Hyvä poika." Vanessa hymyili leveästi. Hän ei oikein viihtynyt töissä, koska aina hänen tekemisissään oli valitettavaa.

”Teen parhaani”, mies virnisti ja painoi päätään pieneen kumarruksen tapaiseen toinen käsi edelleen sydämellään. ”Ja olin tosissani kun sanoin, että näytät suloiselta tänäänkin. Siltä varalta, ettei se ollut sinulle ilmiselvää, kun katsoit lähtiessäsi peiliin”, Lachlan naurahti lämpimästi.

Pöydän alla Vanessa puristi polvea kynsillään. Hänen normaali toimintatapansa miesten kanssa oli sänkyyn, jos joku vain hiemankin kiinnostunut. Oli selvää että hän teki huonoja valintoja niin, joten jos hän koittaisi nyt tehdä erilaisia valintoja? Harmi vain ettei kukaan kertonut hänelle Lachlanin olevan silti huono valinta.
"Ai, enkö joudu heittämään jauhoa kasvoilleni jatkossakin?"

”Et joudu”, mies vakuutti vilpittömästi hymy huulillaan. ”Saat toki tehdä niin, jos tahdot. Ei pieni määrä jauhoa kaunista naista rumenna.” Antaisihan se hänellekin hyvän syyn säilyttää Vanessan nimi puhelimessaan Jauhoposkena. Miksipä sitä moista lempinimeä muuhunkaan vaihtamaan. Helpommin hän tiesi, kenestä oli kyse näin, kuin oikealla nimellä - vaikka eipä hän muita Vanessoja tuntenutkaan. Idea oli kuitenkin sama, eikö vain?

"Siis sehän on kaikkien naisten kauneusrutiini. Etkö tiennyt?" Vanessa esitti hyvin uskottavasti pöyristynyttä.

”En voi väittää tietäneeni”, Lachlan vastasi huvittunut hymy vaivattomasti huulille leviten. ”Nyt koen saaneeni kovinkin salaista tietoa käsiini. Mitä minä, poloinen miesparka, nyt teen?”

"En tiedä, en ole terapeutti." Nainen vastasi hymyillen, tutkaillen miestä huomaamattomasti. Olikohan tuolla nyt epämääräisiä ajatuksia vai ei?

”Saatan tarvita yhtä tämän jälkeen”, mies naurahti. ”Tai kenties vain unohdan kokonaan, mitä paljastit. Leikin olevani yhtä tietämätön naisten rutiineista kuin tähänkin asti.”

"Suosittelen. Ne rutiinit eivät ole kauniita." Ne sheivauksesta tulleet haavat hänen jalassaan olivat todiste.

”Tuota nyt ei usko kukaan”, Lachlan väitti vastaan naurua äänessään ja laski tyhjän kahvikuppinsa pienelle pöydälle. ”Sitä paitsi, suurin osa niistä rutiineista tuntuu olevan teitä itseänne varten. Emmehän me tavalliset miehet ymmärrä mitään siitäkään monimutkaisesta prosessista, jota kutsutte meikkaamiseksi.”

"Mutta nautitte lopputuloksista." Vanessa napautti virne kasvoillaan.
"Ja usko pois. Ei se ole. Oletko koskaan katsonut naisen ilmeitä kun hän meikkaa?"

”Touché”, Lachlan naurahti, sillä ei hän voinut sitä kieltääkään. Toki hän, siinä missä niin monet muutkin, nauttivat kauniiksi laittautuneista naisista. ”Enpä voi sanoa kiinnittäneeni moiseen huomiota”, mies tunnusti. Hän oli mielellään pysytellyt poissa jaloista silloin kun naiset ympärillä tarttuivat meikkisuteihinsa.

"Et siis tiedä miten kauhealta se prosessi näyttää." Ne ilmeet eivät olleet kauniita tai seksikkäitä. Kaukana siitä.

”Säikyttelet minua niin, etten tiedä tahdonko koskaan nähdäkään”, Lachlan myönsi naurua äänessään.

"En ole kuuluisa siitä että kaunistelisin asioita. Enkä usko että kukaan ansaitsee niin suuria valheita."

”Kuinka jaloa sinulta”, mies naurahti ja siirsi kättään pöydällä sen verran, että saattoi hipaista Vanessan kättä. ”Arvostan rehellisyyttäsi, vaikka se koetteleekin tahdonvoimaani.” Ehkä hän selviäisi näistä paljastuksista traumatisoitumatta.

"Eikö? Kukaan ei voi sanoa jonkin tulleen yllätyksenä." Hän vilkaisi kättään. Selvä, taka-ajatuksia.
"Mitä? Onko miehillä tahdonvoima?"

”Totta kai on!” Mies kohotti molempia käsiään kuin järkyttyneenä Vanessan epäilystä. ”Emmehän me saisi mitään aikaiseksi, jos meillä ei olisi järkkymätöntä, rautaista tahdonvoimaa. Häiriöitä koko maailma täynnä. Täällä luoviminen vaatii enemmän kuin pettämätöntä keskittymiskykyä.”

"... Siltä se näyttääkin." Vanessa sanoi vakavana, hitaasti nyökytellen.
"Tai sitten ei."

”Olet julma”, mies huokaisi raskaasti ja laski kädet pöydälle. ”Mitä koskaan tein sinulle ansaitakseni moisen julmuuden?”

"Toinen nimeni." Ensimmäistäkään mies ei vielä tiennyt.
"Tulet vielä tekemään, joten kostin etukäteen?"

”Tuomitset minut kovin äkkiä”, Lachlan huomautti naurua äänessään. ”Ehkä en tee sinulle yhtään mitään, mikä oikeuttaisi moisen julmuuden. Millä ajattelit tasata tilit siinä tapauksessa?”

Vanessa jäi miettimään. Minkähän vastauksen mies halusi hänen antavan?
"Saat valita hyvityksesi?"

”Sopii minulle”, Lachlan virnisti. Hänhän siinä voittaisi. Olettaen, ettei hän koskaan tekisi mitään, mikä oikeuttaisi naisen kyseenalaisen julmuuden. ”Tahdotko lisää kahvia? Minulla saattaa ehkä olla juuri sen verran kolikoita taskussa”, mies naurahti.

"Ehkä toinen kuppi vielä menee." Sitten pitäisi hidastaa. Oli lounasaika ja se olisi viides kuppi kahvia tänään.

”Hetki pieni”, mies vastasi, nappasi tyhjät kupit mukaansa (eihän täällä ollut tarjoilijaa, jota ärsyttää sotkemalla) ja pyysi tiskiltä vaihtokaupaksi kaksi uutta kupillista kahvia. Hän palasi pöytään ojentaen toista kuppia Vanessalle.
”Tahtoisitko kertoa hieman enemmän itsestäsi? Aloittaa vaikka nimestäsi?” Mies naurahti antaen kahvikupin levätä pöydällä hetken. Se olisi kuitenkin turhan kuumaa juotavaksi samantien.

Vanessa olisi halunnut paeta sitä keskustelua sen kuuman kahvikupillisen taakse. Oli mukavaa kun ei tarvinnuy kertoa itsestään.
"Vanessa, ikää en kerro. Pidän kauhuelookuvista, sairaaladraamoista ja en voi sietää vaaleanpunaista. Sinun vuorosi."

”Vanessa, mukava tutustua. Olen Lachlan”, mies vastasi leveän hymyn kera. ”Sinulla on kaunis nimi, vaikka minun onkin myönnettävä, että olen jo tavattoman kiintynyt Jauhoposkeen.” Hän pohti hetken, mitä kertoisi vuorostaan itsestään. Johan hän oli maininnut koiransa ja työnsä, ja siinähän hänen suurimmat intohimonkohteensa olivatkin.
”Minä en omista televisiota, kuvaan temppuvideoita koiristani Youtubeen ja harrastan melkein mitä tahansa, mitä koiran kanssa voi harrastaa. Silloin kun en ole ulkoilmassa, käyn yleensä läpi kuvamateriaaliani jäätelöpurkki kourassa.”

"Meillä on heti yhteistä." Vanessa jätti kauniisti mainitsematta sen olevan jäätelö kourassa istuminen.
"Jauhoposki? Nyt tiedän mitä teit ansaitaksesi julmuutta."

”Oh?” Hän henkäisi kysyvästi. Eläimistä oli jo ollut puhetta, joten siitä ei ollut kyse. ”Kuvaatko sinä vatsatanssivideoita Youtubeen?” Hän ehdotti kieli poskella. Vaikka mistä sitä tiesi, ehkä nainen oli koonnut kokonaisen tutoriaalisarjan vatsatanssin alkeisiin. Hän ainakin istuisi alas ja katsoisi sen alusta loppuun.
”Älä nyt, näytit suloiselta. Sitä paitsi, en koskaan saanut tietää nimeäsi tavatessamme työpaikallasi, joten minun täytyi improvisoida, kun tallensin numerosi.”

"Jäätelö. Ja käyn ryhmän kanssa satunnaisesti esiintymässä, niitä voi olla netissä. Nyt kun kysyit." Ei se haitaksi olisi. Vanessa tiesi ettei ollut pyykkilautavatsainen tai selluliititon, mutta hän osasi hallita kehoaan. Piste.
"... Hyvä on. Olet puhelimessani Servetti, joten.."

”Tiedän, mitä etsin siis seuraavaksi, kun istahdan koneen ääreen”, mies naurahti. Siinä saisi varmasti illan mukavasti kulumaan, kun yrittäisi löytää kaikkien vatsatanssivideoiden seasta juuri sen, jossa Vanessa olisi mukana. Vai olikohan vatsatanssivideoita edes paljoa netissä? Hänen täytyisi tutkia.
”Hei, minä sentään kirjoitin nimeni numeron kera sille servetille!” Lachlan protestoi nauraen. ”Hyvä on, käsialani ei aina ole luettavimmasta päästä, mutta yritin edes.”

"Hävytön mies." Nainen naksautti kielellä kitalakeaan, koettaen hakea ääneensä uskottavaa paheksuntaa.
"... La ei varsinaisesti selventänyt paljoa. Olisin toki voinut ristiä sinut myös LaaLaaksi."

”Eikö se ole yksi niistä telepateista?” Mies naurahti. ”Vai teletapeista, mitä ne nyt onkaan.”

"... Tapit. On. Pieni ja punainen." Vanessa virnisti hieman.
"Olisit söpö."

”Yritätkö sanoa, etten ole söpö nyt?” Mies kysyi koettaen hakea ääneensä kauhistuneisuutta, jota ei suinkaan tuntenut. ”Voisin loukkaantua.”

"Niin voisit. Mutta käyttäisin muuta sanaa kuin söpö." Vanessa! Mihin oli kadonnut se hyvä päätös?

”Todellako? Mikäköhän sana se olisi?” Mies virnisti nojaten taakse. Hän katseli naista pää kevyesti kallellaan ja pöyhäisi hiuksiaan. Hänen tosissaan tarvitsisi käydä leikkauttamassa ne heti, kun seuraava palkka tulisi.

"Kerron sen myöhemmin ilmoitettavana ja sopivaksi katsomanani ajankohtana."

”Hyvä on”, mies suostui virne yhä huulillaan. Sehän tarkoitti, että Vanessa oli näkemässä häntä uudestaankin - tai ainakin viesteilemässä, jos ei muuta. Hän hörppäsi kahvistaan varsin tyytyväisenä itseensä. Tämähän oli hauskaa. Vaivatonta, mukavaa ja hyväntuulista. Eipä sillä, että hän olisi koskaan kauaa osannut mistään murjottaakaan. Elämän kuului olla helppoa ja hauskaa.
”Milloin sinulla on seuraavan kerran vapaa ilta? Voisin viedä sinut syömään. Antaa mahdollisuuden harkita uudestaan, mikä ikinä se valitsemasi sana olikaan. Olen edelleen sitä mieltä, että söpö on osuvin”, hän virnisti.

Seuraava vapaa. Vanessa kaivoi aatamin aikaisen, vielä jotenkuten hengissä olevan puhelimensa ja kävi kalenterua läpi.
"No... Ensi viikon torstaina." Trisha meni ratsastustunnille ja sieltä luokan yökouluun.

”Hienoa, minäkin olen silloin vapaalla”, hän vastasi. Kerrankin aikataulut suosivat häntä, kun yleensä kaikki tuntui menevän ristiin hänen töidensä kanssa. ”Joten, saanko siis viedä sinut ensi torstaina syömään jonnekin, missä sinun ei tarvitse laittaa tikkua ristiin vaan ruoka tarjoillaan eteesi?” Hän kysyi hyväntuulisesti.

"Se käy. Kunhan kerrot minne ja miten pitää pukeutua." Siinä oli jo ero laittoiko farkut vai pitäisikö yrittää näyttää ihmiseltä.

”Onko sinulla suosikkipaikkaa? Tai ruokaa?” Hän kysyi vastauksen sijaan. Ei hän vielä tiennyt, minne oli naista viemässä. Hänen suunnittelutaidoillaan olisi ihme, jos hän tietäisi sen kahta tuntia ennenkö he istuisivat pöydässä.

"Uppopaistettu kana ja hampurilaiset, joten olen aika helppo." Monessakin mielessä. Ja hän ei myöskään ollut se nainen, joka ottaisi treffeillä (?) salaatin.

”Siinä tapauksessa en ehkä onnistu olemaan niin suuri pettymys”, mies naurahti helpottuneena. Jos kokkina työskentelevä nainen olisi sanonut jonkin pitkän, ranskankieliseltä kuulostavan aterian nimen, olisi hän ollut aivan hukassa. ”Olisiko seitsemältä sopiva aika? Voin tulla hakemaan sinut jostakin, tai lähettää ravintolan osoitteen, miten vain tahdot”, Lachlan tarjosi.

Ei, Vanessa ei ollut se kokki. Hän nautti yksinkertaisesta ruuasta.
"On. Lähetä vaikka osoite."

”Selvä”, Lachlan nyökkäsi, ”ja laita vain viestiä, jos muutatkin mielesi kyydin suhteen.” Hän hörppäsi kahviaan hilliten halua onnitella itseään. Kuka olisikaan uskonut, ettei illallisen sopiminen vaatinut tämän suurempaa paniikkia, ongelmointia ja hätäilyä.
”Piristit juuri ensi viikkoani kummasti”, mies vastasi hymyn kera. ”Voin jopa selvitä maanantain 12-tuntisesta työpäivästä ilman, että kaadan kahveja kenenkään päälle.”

"Minkä kyydin?" Se lause vain pakeni huulilta, silmäniskun kera. Hän nauroi pehmeästi.
"Sinä sitten haluat kaataa kahvisi kaikkien päälle."

Lachlan nauroi raikuvasti Vanessan huomautukselle. Ehkä hän ansaitsi sen. Ehkä ei.
”Vain niiden, jotka ansaitsevat sen”, mies puolustautui olankohautuksella. ”Kahvi on aivan liian arvokasta tuhlattavaksi.”

"Niin on. Sinä hävytön mies." Vanessa joi kahvinsa loppuun, vilkaisten kelloa.
"Ehkä minun pitää mennä sinne parjattuun kauppaan ennen pahimpia ruuhkia. Laittele viestiä, Laalaa." Nainen virnisti, häviten pian kahvilan ovesta.

Torstai 14. syyskuuta 2017

Lachlan oli suurpiirteinen elämänsä asioissa, jos koiria ei laskettu. Tällä kertaa hän oli koettanut ottaa kaiken mahdollisen huomioon, suunnitella illan kulun etukäteen ja valmistautua siihen. Hän oli käynyt vihdoin parturissa, saaden undercut-malliin leikatut hiuksensa jälleen sopivan mittaisiksi, jotta hän saattoi vaivattomasti muotoilla ne vahan ja vaahdon avulla näyttämään siltä, ettei niille ollut tehty paljoakaan. Mies pöyhäisi hiuksiaan viimeistelyksi ja katsoi kasvojaan peilistä. Hän oli aamulla siistinyt jälleen partaansa, ja oli omasta mielestään oikein kelvollisen näköinen lähtiessään etuovesta. Hän oli pyytänyt naapuruston teiniä olemaan valmiustilassa, jos koirat kaipaisivat iltalenkkiä, mutta se jäisi nähtäväksi.
Mies lukitsi oven perässään ja suunnisti beigen Hondan katumaasturin rattiin suunnistaakseen valitulle ruokapaikalle. Tuskin hän oli ajanut kahta korttelia, kun mies kirosi ja käänsi autonsa ympäri risteyksessä. Hän palasi vain lievää ylinopeutta ajaen talonsa eteen, pyörähti sisällä nappaamassa unohtuneen kukkakimpun mukaan ja palasi autoonsa vilkaisten kelloaan. Se siitä ajoissa olemisesta, mutta toivon mukaan hän ei myöskään olisi paljoa myöhässä sovitusta kello seitsemästä. Mies nousi autosta reippaasti valitun burgeripaikan edessä, joka tarjoili ainakin mainoslauseiden mukaan valtavia, premium-pihvien täyttämiä hampurilaisia kaikkine mausteineen. Lachlan suoristi valitsemaansa siistiä siniruutupaitaa ja sulloi puhelimensa mustien farkkujen taskuun. Vasta astuessaan sisään ravintolaan ja nähdessään Vanessan, tajusi mies käsiensä olevan turhankin tyhjät. Kukat olivat unohtuneet auton penkille. Hitto.
”Hei Jauhoposki”, hän tervehti leveän hymyn kera seuralaistaan ja antoi katseensa pikaisesti juosta alas aina naisen kenkiin saakka, ja takaisin ylös. ”Näytät suloiselta”, hän virnisti, ”ja toki myös äärettömän kauniilta.”

Vanessa oli ainakin yrittänyt laittautua. Hän oli jlleen yrittänyt hieman erilaista, kevyempää ja ei niin 2000-luvun alkupuolelle jämhtänyttä meikkiä. Siinä onnistuttuaan hän oli kesyttänyt hiuksensa edes jotenkuten, pukien päälleen verkkokaupan alennuksesta tilatun mekon, jonka toivoi edelleen sopivan. Se sopi ja näytti siedettävältä, joten jalkaan saattoi lisäksi vetää tutulta lainatut korkokengät ja hän oli valmis.
Ravintolan sisäpuolella hän huomasi olevansa ilmeisesti hieman ajoissa. Tuttu ääni ei olisi voinut kuulua parempaan aikaan.
"Hei. Sinäkin olet suloinen, LaaLaa." Val virnisti hieman.

”Sanoinhan, että suloinen on sanani. Vai oliko se söpö?” Mies naurahti. ”En muista enää.” Hyvin meni siis sekin. Hän nyökkäsi kohti tarjoilijaa, joka oli valmis johdattamaan heidät pöytään.
”Miten viikkosi on sujunut tähän asti?” Lachlan tiedusteli istahtaessaan alas pöytään, jonka tarjoilija oli heille valinnut. Hetkeä myöhemmin käteen lykätty lista tuskin sai miehen huomiota lainkaan, kun hän tarkkaili Vanessaa kevyt hymy huulillaan.

"Hyvin. Töissä." Vanessan elämään ei kuulunut juuri mitään muuta.
"Entä sinun? Käyttäytyvätkö koirasi?"

”Onneksi siis olet nyt vapaalla”, mies vastasi hymyillen. ”Töitä minullekin, joskin olen ehtinyt puuhastella koirien kanssa yllättävän paljon siitä huolimatta. Kuvasin hieman uutta materiaalia, joten ehkä saan taas muutaman viikon sisällä uuden temppuvideon Youtubeen. Koirat ovat siis olleet parhaalla mahdollisella käytöksellään”, hän naurahti.

"oi, sehä on vain positiivista." Vanessa hymyili pehmeästi, koettaen peittää sen ettei ymmärtänyt koiria. Hän istui alas, miettien seuraavaa soveliasta puheenaihetta.
"Millaisia temppuja?"

Lachlan vastasi vaivattomasti Vanessan hymyyn todeten, ettei ruokalistan katsominen ollut sen arvoista, että hän joutuisi irrottamaan katseensa Vanessasta.
”Vähän sitä sun tätä. Ne osaavat kuka mitäkin, mutta tällä kertaa keskityimme enemmän niiden yhteistemppuihin. Pienin koirani Coco hyppää kehotuksesta Rustyn, hieman suuremman koirani selkään, joten harjoittelimme sitä ja lisäsimme joukkoon vielä vanhimman koirani Roccon. Se oli aika hilpeää, vaikka kolmen koiran ohjaaminen onkin välillä vähän kaoottista”, hän naurahti. ”Mutta se koiristani. Mitä vatsatanssitunneillesi kuuluu? Minä yritin kovasti, mutta en löytänyt yhtäkään videota netistä”, mies huokaisi raskasta pettymystä teeskennellen. Hänellä ei selkeästi ollut ollut oikeita hakusanoja käytössään.

Vanessa kohotti kulmiaan. Kolmea? Ei, ei tulisi mitään. Yhden lapsen ohjaamisessa oli jo liikaa ja eivätkös koirat olleet vähän kuin lapsia? Tai jotain sinnepäin.
"Et löytänyt? Voi harmi. Minä en aio auttaa, kurpitsa."

”Olet julma”, Lachlan huokaisi pettyneenä. ”Ei saa kiusata miespoloa kertomalla moisten videoiden olemassaolosta, ja sitten kieltäytyä näyttämästä niitä. Minuahan kiinnostaa jo ihan ammatillisesta näkökulmasta, miten videot on kuvattu.” Niin vissiin. Ammatillista kiinnostustahan tämä todellakin oli. Hänhän oli selvästi siirtymässä BBC:n kameramiehestä vatsatanssikilpailujen kuvaajaksi.

"Ammattimainen mielenkiinto? Aivan varmasti. Tiedäthän ettei asu oikeastaan ole kovin paljastava?" Alaosa oli melko peittävä, yläosana toki toimi vain rintaliivimäinen... Toppi... Asia.

”Pois se minusta, että moinen olisi kiinnittänyt huomioni”, Lachlan tyrmäsi kauhistuneisuutta tavoitellen. Ei häntä haitannut paljas pinta, mutta jos aivan rehellisiä oltiin, Vanessan harrastuksessa häntä kiehtoi nainen itse. Miten nainen liikkuisi ja kantaisi itseään.
”Jos haluaisin paljastavia asuja, seuraisin cheerleadingia”, mies lisäsi virnistäen. Siinähän vasta puettiin päälle ihonmyötäiset puvut, jotka harvoin jättivät paljoakaan mielikuvituksen varaan.

"Totta. Eli miksi olet utelias?" Vanessa virnisti leveästi. Miehen seurassa oli ainakin mukavaa, vaikka hän oli edelleen niin hämmentynyt siitä että Lachlanin näköinen mies oli lähtenyt ulos hänen kanssaan.

”Olen luonnostani utelias kaikkea uutta kohtaan”, Lachlan vastasi. Eikö se ollut aivan käypä perustelu? ”Ja minun on pakko myöntää että ajatus sinusta vatsatanssimassa ei ole jättänyt minua rauhaan. Se kuulostaa niin eksoottiselta”, hän lisäsi virnistäen. Kai naista sai hiukan kiusoitella. Olihan tuo suostunut hänen kanssaan uloskin.

"Niinkö? Oletko?" Vanessa hymyili hieman.
"Ai. Monet se nimenomaan jättää rauhaan."

”Heidän menetyksensä”, Lachlan virnisti vinosti. Hän raastoi katseensa vaivalla irti Vanessasta siksi hetkeksi, että saattoi poimia listalta ensimmäisen silmiin osuvan, hyvältä kuulostavan burgeriannoksen. ”Ja tietenkin olen. Jos en olisi utelias, mitä ihmettä tekisin elämälläni?” Mies naurahti.

Vanessa oli valinnut jo omansa, joten hän saattoi laittaa listan sivuun.
"Hmmmm... En kyllä tiedä. Eikös uteliaisuus ole pahe?"

”Jos on niin olen ylpeästi syyllistynyt siihen”, Lachlan virnisti. ”Uteliaisuus pitää maailman liikkeessä. Toki se vie ihmisiä sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei kannattaisi nenäänsä tunkea, mutta pikkuvikoja semmoiset. Täytyy olla utelias, jotta oppii jotain.”

"Opitko sinä siltikään?" Vanessa esitti hieman ennakkoluuloisena. Jotenkin tuntui, ettei mies oppisi helpolla.

”En todennäköisesti”, mies myönsi naurua äänessään. ”Testaan aina useamman kerran ennenkö uskon. Paitsi hellan levyä. Siihen riitti kaksi poltettua kämmentä.”

"Olet siis harvinaisen viisas. Tai väität olevasi." Vanessalla oli taipumus tehdä samat virheet aina uudelleen.

”Paino sanalla väitän”, mies nauroi. ”Voinhan väittää ihan mitä tahansa, ja sinun tehtäväksesi jää joko uskoa tai todistaa väitteeni vääräksi.” Siinäpä vasta idea. Mitä kaikkea hän voisikaan väittää ihan vain huvin ja urheilun vuoksi.

"Mitä jos todistan kaiken vääräksi? Mitäs siihen sanot, pullistelija?"

”Nielen tappioni kuin mies”, Lachlan vakuutti rintaansa röyhistäen. Niin varmaan. Hän nauraisi ja keksisi kolme muuta väitettä, joilla pitää Vanessa kiireisenä. Hän hymyili saapuvalle tarjoilijalle antaen Vanessalle ensin mahdollisuuden sanella tilauksensa. Hän lisäsi omansa ja virnisti naiselle.
”Mitä sinä tekisit, jos joku väite ei osoittautuisikaan todeksi?”

Tilauksensa esitettyään, Vanessa kääntyi Lachlanin puoleen.
"... Ehkä palkitsisin sinut jotenkin? Saat toivoa kaksi toivomusta aina yhtä väitettä kohden?"

”Tämähän alkaa kuulostaa mitä mielenkiintoisemmalta peliltä”, Lachlan virnisti. Tämähän sujui kuin tanssi. Vatsatanssi. Keskity mies, keskity.

"Noh? Pelataanko sitä vai ei?" Vanessa oli ottanut juomaksi limsaa, mikä ei ehkä ollut jokaisen naisen treffijuoma ravintolassa. Ainakaan aikuisen naisen.

”Pelataan, ehdottomasti”, Lachlan virnisti. ”Kaksi väitettä jotka ovat totta ja yksi, joka on valetta?” Hän ehdotti. ”Jos keksit, mikä on valetta ja se on oikein, sinä voitat, jos et, minä voitan?” Kenties sen pelaaminen ravintolassa olisi hieman helpompaa kuin väittää puuta heinää ja odottaa, että Vanessa haastaisi hänen väitteensä.

"Mitä minä saan jos voitan?" Vanessan piti vielä varmistaa.
"hyvä mieli ei riitä?"

”Hmm”, Lachlan pohti, ennenkö virnisti, ”sinä saat puolestasi toivoa jotakin?” Tästähän oli kovaa kyytiä tulossa kahden totuuden ja yhden valheen sekä totuuden ja tehtävän välinen sekoitus. Kuinka innostavaa.

"Selvä. Aloita toki." Vanessa ei malttanut odottaa.

Lachlan syventyi hetkeksi miettimään vastaustaan. Mitä hän voisi sanoa, mikä ei olisi aivan ilmiselvää? Vanessa ei toisaalta tuntenut häntä kovinkaan hyvin, joten ehkä mikään tavanomaisista kavereiden kesken pelatuissa juomapeleissä huonoiksi todetuista vastauksista ei olisi tällä kertaa ongelma.
”Rakastan kissoja, rakastan ulkoilmaa ja rakastan jalkapalloa”, mies päätti lähteä liikkeelle mahdollisimman yksinkertaisilla väitteillä.

Hmm. Miehellä oli koiria, mutta se ei tarkoittanut että ei voisi pitää kissoista. Urheilun suhteen mies taas tuntui liian laiskalta ja kai jokainen koiranomistaja piti ulkoilmasta?
"Sanoisin että jalkapallo ei ole totta."

”Oikein meni”, Lachlan naurahti. ”En voi sietää jalkapalloa. Se on tylsin urheilulaji ikinä, jos sitä voi edes urheiluksi kutsua. Eiväthän ne pelaajat juokse kuin murto-osan varsinaisesta peliajasta, muuten vain makaavat maassa mukamas loukkaantuneina, kun joku vähän hipaisi.” Hän virnisti naiselle.
”Sinun vuorosi”, hän kannusti.

Vanessa jäi miettimään. Mikähän olisi sopiva? Apua.
"Laitan mielelläni ruokaa, en pidä eläimistä ja olen kömpelö."

Lachlan kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa Vanessan nauraneen, että hän jaksoi harrastaa samaa, mitä teki työkseen. Se sulkisi pois ruuanlaittoinnon, mutta toisaalta, arpapeliksi tämä taisi lopulta mennä kuitenkin.
”Väitän, ettei ole totta, että olet kömpelö”, mies virnisti.

Nainen pudisteli kevyesti päätään.
"Olen. En kaatuile tai mitään, mutta tölvin itseäni jokapaikkaan ja pudottelen asioita tuhat kertaa päivässä."

”Ei ole todellista”, Lachlan naurahti. ”Olin aivan varma, ettet voisi olla kömpelö. Siinä tapauksessa ei ole totta, että laitat mielelläsi ruokaa.” Nyt olisi noloa, jos hän olisi uudestaan väärässä.

"Se on oikein, mutta vastasit jo väärin." Nainen virnisti hieman. Olisi Lachlanin vuoro.

”Hyvä on, hyvä on, saat kaksi toivetta”, Lachlan nauroi tunnustaen tappionsa käsiään kohottaen. ”Halusin vain varmistaa, että keksisin oikean vastauksen edes lopulta.”

"Niinniin. Keksitkö vielä?"

”Väitteitä? Aina”, Lachlan virnisti, mietti hetken ja sanoi: ”Kasvoin lampaiden keskellä, koirien keskellä ja hevosten keskellä.”

"Koska otit tämän puheeksi, epäilen lampaita, koska ne ovat epätodennäköisin vaihtoehto, etkä kuvittelisi minun arvaavan oikein." Vanessan logiikkahan oli pettämätön! tai sitten ei.

Lachlan nauroi lämpimästi.
”Väärin meni. Isäni on lammaskasvattaja kolmannessa polvessa”, mies virnisti, ”joten kasvoin tosiaankin lampaiden keskellä. Siitä johtuen myös koirien keskellä, sillä moista lammaslaumaa ei hallita ilman koulutettuja, taitavia lammaskoiria, joita meillä riitti. Sen sijaan hevosista olen pysynyt suhteellisen kaukana.”

"Apua." Vanessa, joka ei juurikaan välittänyt eläimistä, ei todellakaan olisi kestänyt sellaista. Tosin, hän pelkäsi eläimiä lähinnä koska oli kohdannut tietyissä piireissä hyvin tietynlaisia koiria, muun muassa.
"Siinä on ollut elämää."

”Todellakin”, Lachlan naurahti. Heillä ei ollut hiljaista päivää nähtykään. Ei, kun taloudessa mellasti useampi lapsi kaiken lisäksi. Veljekset varsinkin olivat kolhineet nuorimmaista iltatähteä varsin rajullakin kädellä, mutta eipä Maybe ollut koskaan valittanut. Mitä nyt saanut laastaria milloin mihinkin, mutta sellaista se elämä oli.
”Sinun vuorosi”, hän yllytti Vanessaa hyväntuulisena. Kyllähän se aika kului näinkin ruokaa odotellessa. Ja tulihan tässä samalla tutustuttuakin toisiinsa.

Aika tosiaan kului näinkin. Vanessan lapsuus oli ollut melko hiljainen ja hillitty, nuoruus sitten ei sitäkään vähää.
"Hmm... Mitähän keksisin, Apua, minulta loppuu ideat."

”Ei kai nyt vielä lopu”, Lachlan kiusasi nauraen. Hän havahtui tarjoilijan pysähtyessä heidän pöytänsä kohdalla kahden lautasen kera. ”Oh, selkeästi sinulla on tänään onnea matkassa”, hän virnisti. Ihan kuin Vanessa olisi hallinnut keittiön nopeutta ja tarjoilijan ajoitusta kovinkin paljon omalta paikaltaan.

Kyllä, Vanessallahan oli sellaisia voimia.
"Voisi loppuakin. Kuka nyt ei haluaisi pysyä hieman mysteerinä?"

”No, toki sekin on totta”, Lachlan naurahti. ”Olenko nyt kovin suuri mysteeri sinulle?” Hän virnisti vilkaisten Vanessaa, ennenkö palautti huomionsa valtavaan burgeriin ja reiluun annokseen ranskalaisia. Hyvä tietää, että täällä todella tarjoiltiin hintoihin nähden reiluja annoksia, joten tänne voisi tulla uudemmankin kerran.

Nainen hymyili hieman ja vilkaisi miestä.
"Sopivan?" Vanessan vikoja oli se, ettei hän halunnut tuntea ihmisiä liian hyvin. Olisi ehkä pitänyt.

”Hyvä”, Lachlan naurahti, ”se toimii.” Sopivan mysteeri kuulosti hyvältä. Hän ei tosin mennyt aivan vannomaan, että oli yhtään minkäänlainen mysteeri, mutta jos Vanessa oli tyytyväinen näin, hyvä vain.
”Onko annoksesi hyvä?” Mies kysäisi napsien ranskalaisiaan tyytyväisenä.

"On, oikein hyvä." Val ei halunnut itsekään kertoa liikaa,joten miksi olisi halunnut tietääkään liikaa? Kun ei etsinyt mitään aviomiestä tai miesystävää (ainakaan hän ei myöntänyt sellaista), niin ei sillä ollut väliä.

”Loistavaa”, Lachan virnisti, ”olisi ikävä maksaa annoksesta, joka ei ole kelvollinen.” Koska siitähän varmasti oli suuri huoli tällaisessa ravintolassa.

"Se harmi tuntuu joskus saavan valtavia mittakaavoja." Val virnisti hieman. Se oli joskus naurettavaa, miten asiakkaat kitisivät.

"Epäilemättä", Lachlan naurahti päätään pudistaen. Asiakkaat, maailman suola.
"Onhan se nyt maailmanloppu, jos annos ei ole juuri sellainen kuin olisi tahtonut."

"Eikö? Hirrrveää." Val vilkaisi puhelintaan sen väristessä.
"Anteeksi, piti tarkistaa."

”Älä pyydä anteeksi”, Lachlan vastasi, ”paitsi jos aviomies koetti tavoitella.” Se oli aivan liian hyvä tilaisuus ohitettavaksi, joten täytyihän hänen kiusata naista hieman. Ihan pikkiriikkisen.

"Voi luoja, ei tosiaan." Vanessa ei voinut olla nauramatta. Hän oli teiniäiti, kuvitteliko Lachlan hänen olevan naimisissa?

”Hyvä”, mies naurahti, ”muuten tästä olisi voinut tulla varsin epämukavaa.”

"Hieman ehkä. Olisi pitänyt valehdella ja katsoa reaktiosi." Val virnisti. Se olisi voinut olla liian julmaa.

”Olet tänään todella julmalla päällä”, Lachlan huokaisi. ”Ensin kiusaat minua vatsatanssivideoilla, joita ei ole löytää, ja sitten vihjailet moista.”

"...Siis löysitkö?" Ei helvetti. Ei Vanessa nyt halunnut tuon sellaista näkevän.
"Ja olisihan se nyt ollut hauskaa."

”En, sehän tästä niin julmaa tekikin!” Lachlan nauroi. Jos hän olisi löytänyt videot, ei hänellä olisi ollut mitään valitettavaa.

Mukamas myötätuntoisena nainen mutristi huuliaan.
"Voi ei. Petyitkö?"

”Petyin, tietenkin”, Lachlan huokaisi liioitellun kärsivänä.

"Koeta kestää. Iso mies." Ei, Val ei ollut näyttämässä puhelimestaan.

”Koetan”, Lachlan vannoi suutaan mutristaen, ennenkö jatkoi syömistä hymyssäsuin. ”Kenties voin syntymäpäivälahjaksi saada vatsatanssivideon? Tai yksityisesityksen?” Hän virnisti. Syntymäpäiviin tosin oli vielä aikaa, mutta väliäkö sillä. Olisipahan jotain, mitä odottaa.

"Ai? Mitäs minä saan tänään?" Vanessassa kun oli syntymäpäibä. Jos nyt sellaisia alettiin lupaamaan.

Lachlan kohotti kulmaansa yllättyneenä.
”Sinulla on tänään syntymäpäivä? Onnea!” Hän toivotti iloisesti naurahtaen. ”Olen suorastaan otettu, että tahdoit viettää syntymäpäiväsi kanssani ulkona. Mitä tahdot lahjaksi?”

"Oletko?" Vanessa viristi pehmeästi.
"Ei kannata. Mistä tiedät että minulla ei ole taka-ajatuksia?"

”Tietenkin olen”, Lachlan naurahti. Naisella olisi varmasti ollut ystäviä, joiden kanssa viettää syntymäpäivää päivällisen tai illanvieton merkeissä, mutta sen sijaan Vanessa oli suostunut käyttämään vapaan iltansa, syntymäpäivänsä, siihen, että lähtisi hänen kanssaan treffeille.
”Mistä tiedät, ettei minulla ole taka-ajatuksia?” Mies haastoi pilkettä silmäkulmassa.

Lachlanille ei koskaan pitäisi kertoa, ettei Vanessalla ollut ystäviä. Ainuttakaan. Hyvä on, Keiko.
"mmm, olet mies, se on oletus että sinulla on."

”Auts, tuo sattui”, mies protestoi painaen käden rintaansa vasten kuin olisi tullut puukotetuksi. ”Sinulla on julma näkemys maailmasta.”

"Realistinen, LaaLaa." Val virnisti, kallistaen päätään.
"Mutta minullakin on taka-ajatuksia."

”Jos niin sanot, Jauhoposki”, Lachlan naurahti. Hän siristi silmiään huvittuneena. ”Ja millaisiakohan taka-ajatuksia sinulla on? Jotakin, mistä täytyisi olla huolissaan?”

"Saat yhden arvauksen." Vanessa otti kulauksen limsastaan. Ainakin miehen kanssa oli hauskaa.

”Hmm”, Lachlan esitti pohtivansa asiaa pitkään. ”Aiot pyytää kyytiä kotiisi ja kun tarjoan sitä, varastat autoni”, hän esitti mahdollisimman viaton ilme kasvoillaan.

"Hitto! Arvasit heti." Vanessa nauroi, pudistellen päätään.
"... Olisit voinut esitellä kehonhallintaa, joka tulee vatsatanssin mukana. Mutta kun sanoit, voin myös varastaa autosi."

Naisen nauruun oli suorastaan luvattoman helppo yhtyä. Toki Vanessa näkisi näin paljon vaivaa sen eteen, että voisi kähveltää hänen koirankarvaisen, ikivanhan katumaasturinsa.
”Minun on pakko myöntää, että toinen noista kuulostaa äärimmäisen kiehtovalta, eikä se ole laitonta”, hän virnisti. Autovarkaus oli rikos, mutta ainakaan hän ei ollut tietoinen laista, joka kielsi hauskanpidon yksityisemmässä ympäristössä.

"Mistä tiedät mistä pidän?" Nainen iski leikkisästi silmäänsä. Saattoi senkin aikana tehdä laittomuuksia.

”Hyvä on”, Lachlan myönsi tappionsa naurahtaen ja kohotti käsiään alistumisen merkiksi. ”Sinä voitat tämän kierroksen. Toivon silti, ettet päädy putkaan syntymäpäivänäsi."

"Entä jos juuri putka on se juttuni?" Hyi, ei todellakaan. Val oli saanut viettää siellä riittävästi aikaa.

”Se kuulostaa kovin yksinäiseltä”, mies huomautti. ”En voi seurata sinua putkaan.” Koska hänen seuransahan oli juuri se, mitä Vanessa niin kaipasi.

"No ollaanpa sitä realistisia." Val puhisi toisen sanoille.

”Optimistisia, ehkä enemminkin”, mies virnisti ja kurkotti koskettamaan naisen kättä pöydän yli.

"Niinkö?" Val vilkaisi miehen kättä. Mokoma.

”Juuri niin”, Lachlan nyökkäsi sipaisten peukalollaan naisen kämmenselkää. ”Välillä pitää ottaa riskejä ja toivoa, että kaikki päättyy parhain päin.”

"Ai? Olenko riski?" Vanessa ei voinut olla nauramatta.

”Olet, ehdottomasti”, Lachlan naurahti. ”Johan tunnustit suunnittelevasi autoni viemistäkin. Muista taka-ajatuksista puhumattakaan. Siinä on jo monta riskiä sulautettuna yhteen.”

"Totta. Hitto, lörpötän aina suunnitelmani." Jos Vanessa muistaisi miten viimeksi oli käynyt kun oli ollut hauskaa, nainen olisi lähtenyt.

”Voi ei”, mies pudisti päätään huvittuneena. Vai oli Vanessalla tapana lörpötellä menemään. ”Hyvä on, olen varsin kiitollinen siitä että tiedän, ketä syyttää jos autoni yllättäen lähtee omille teilleen, en voi kiistää sitä”, hän naurahti.

"Ehkä saat kuitenkin pitää sen. Pidän omasta autostani." Val todella piti omasta autostaan. Ihan vain siksi, että hänellä oli auto.

"Oletpa kiltti. Kuinka voin koskaan korvata tämän?" Lachlan virnisti viattomuutta ja aitoa kiitollisuutta tavoitellen. Kumma kyllä mies ei siihen pystynyt kovinkaan taidokkaasti.

"Een tiedä. Pari ideaa, ehkä?" Vanessa ei tosin ollut aikeissa mainostaa niit ideoita ravintolassa.

"Hienoa", mies virnisti ja viittasi tarjoilijaa pöydän luokse, kun näki miehen norkoilevan sivummalla. "Lasku, kiitos. Yhdessä", hän lisäsi kun mies oli avaamassa suutaan. Ei hän laittaisi Vanessaa maksamaan puolia, tietenkään. Jotain käytöstapoja sentään hänelläkin oli!
"Kun kerran on syntymäpäiväsi, saat tietenkin esittää toiveen ja teen parhaani sen täyttämiseksi", mies lupasi silmät tuikkien.

"Aloitetaanko siitä että päätetään mennäänkö jomman kummann luo vai ei?" Vanessa ei jaksanut kierrellä. Hän oli yksinhuoltaja. Hänelläkin oli tarpeensa, vaikka ehkä hän olisi voinut kerrankin koettaa erilaista lähestymistapaa.

Mies maksoi laskun luottokortilla ja hymyili naiselle noustessaan pöydän äärestä.
”Minun luokseni voi aina tulla, jos muutama koirankarva vaatteissa ei haittaa”, Lachlan naurahti. Hänen koirakolmikkonsa oli Hexhamin parhaiten koulutettu eläinkolmikko, jos häneltä kysyttiin. Kiltit koirat saisi ohjattua yhdellä sanalla pois jaloista, mutta valitettavasti niiden jälkeensä jättämät karvat pysyisivät kyllä huonekaluissa.

"Ei haittaa." Tytär harrasti ratsastusta ja vaikka Vanessa vältteli tallia, peläten muiden poniäitien tuomitsevia katseita, ne karvat tuntuivat tarttuvan kaikkialle.

”Hienoa”, Lachlan vastasi aukaisten ravintolan oven Vanessalle, jotta he saattoivat astua hämärtyvään iltaan. ”Autoni on sivukujalla parin korttelin päässä, en jaksanut metsästää parkkipaikkaa lähempää”, mies selitti kietoen kätensä kevyesti naisen selän ympärille johdattaakseen Vanessaa oikeaan suuntaan.

Vanessa naurahti, vilkaisten miestä virne huulillaan.
"Pimeä sivukuja kuulostaakin houkuttelevalta vieraan miehen kanssa."

Lachlan ei voinut olla nauramatta Vanessalle.
”Mielesi on tavattoman pimeä paikka”, hän kiusasi. ”Voin toki ajaa auton pääkadun varteenkin, mutta jos pieni sivukuja pelottaa, niin entä sitten paritalon puolikas keskellä metsää?” Hyvä on, ei hän aivan metsän keskellä asunut, mutta ajomatkaa kertyi silti helposti vartin verran Hexhamin keskustasta.

"Voi kun tietäisit." Vanessan pää oli täynnä pimeyttä.
"Ehkä kestän ja uskallan. Juuri ja juuri."

”Lupaan pitää sinusta huolta”, mies virnisti parantaen naisen ympäri kiedotun käden otetta. ”Yksikään pelottava kirvesmurhaaja ei vaani sinua tänään pimeillä sivukujilla.”

"Minä olinn jo innostua ja sinä alat puhua kirvesmurhaajista." Vanessa mutristi huultaan.

”Hups”, Lachlan naurahti kuulostamatta lainkaan pahoittelevalta. ”Mistä synttärisankari tahtoisi siis puhua? Yksisarvisista? Lentävistä lautasista?” Hän virnisti ohjatessaan Vanessan sivukujalle, johon hän oli autonsa jättänyt parin muun kuljettajan tavoin.

"Niin mielenkiinntoisia kuin mielikuvitusolennot olisivat, puhuisin mielelläni mahdollisimman vähän ja tekisin mahdollisimman paljon." Auton nähdessään Vanessa nauroi.
"En tosin autossasi. Tai tässä kujalla."

”Käy minulle”, Lachlan virnisti. Enemmän toimintaa, vähemmän puhetta. Kuulosti kerrassaan loistavalta. Hän nauroi naisen tarkennukselle silmät siristyen.
”Selvä, olet seikkailunhaluinen, mutta et aivan niin seikkailunhaluinen. Ymmärretty”, hän hykersi, kaivoi maastoauton avaimen taskustaan ja aukaisi beigen, aavistuksen rapaisen Hondan ovet. Hän asteli aukaisemaan pelkääjänpaikan oven Vanessalle, ennenkö kiersi itse ratin taakse naurua yhä kasvoillaan.
”Ei mielikuvitusolentoja tänä yönä.”

"No oletpa sinä herrasmies." Vanessa nauroi istuessaan autoon. Hän veti turvavyön kiinni ja vilkaisi Lachlania.
"Ei kiitos."

”Yritän parhaani”, mies virnisti käynnistäessään autonsa. Hän peruutti hieman, ennenkö ketterästi luovi suuren autonsa parkista kadulle ja kohti kotia.
”Joinakin päivinä onnistun paremmin kuin toisina. Herrasmiesmäisyys vaatii jatkuvaa harjoittelua”, Lachlan lisäsi leikillään.

"Ai? Olen kuullut että sellaiseksi kasvetaan." Oliko Vanessaa siis huijattu koko ikänsä?

”Ei ainakaan lammasfarmilla”, mies nauroi raikuvasti. Lampaiden keskellä oppi monta muuta asiaa, mutta herrasmieheksi siellä ei kasvanut. Kohteliaaksi kyllä, ellei tahtonut jäädä vaille päivällistä, mutta muutoin käytöstapoja ei paljoa tullut harjoitettua.

"Oh? Eikö teistä kasvatetakaan seurapiirien suurimpiä tähtiä?" Niin hän olisi ainakin voinut kuvitella.

”Lammasseurapiirien, toki, mutta niissä käytöstavat ovat kovin eri luokkaa kuin siniveristen pirskeissä”, Lachlan virnisti. Hän hidasti tullessaan risteykseen, josta kääntyi vasemmalle hiekkatielle, jota ei ollut suotta valaistu. ”Olen pahoillani, etten voi tarjota seurapiirien kermaa tänä iltana”, hän lisäsi suupielestään Vanessalle silmät tuikkien.

"Mitä? Koen oloni niin petetyksi!" Tai sitten ei, mitä naisen naurusta saattoi päätellä

”Kenties ensikerralla”, Lachlan naurahti hidastaessaan kotoisan paritalon eteen. Toinen puoli talosta oli lähestulkoon pimeänä, jos alakerran muutamasta ikkunasta kajastavaa valoa ei otettu huomioon, siinä missä hänen naapureidensa asunto loisti kirkkaampana kuin aurinko kesäpäivänä. Olohuoneen verhot liikahtivat, kun joku koirista - Rocco, hän oletti - kävi tönimässä niitä kuonollaan, mutta asunnosta ei kuulunut ääniä. Hänen koiransa eivät haukkuneet autoille. Luojan kiitos.
”Hetki pieni, ja ajan koirat pois tieltä”, mies lupasi noustessaan auton kyydistä. Hän suunnisti puiselle ulko-ovelle, jonka päällä liiketunnistimella toimiva valo napsahti päälle, ja hetken avainten kanssa sähellettyään onnistui aukaisemaan oven ja laskemaan kolme koiraa ulos asunnosta. Mustavalkoinen bordercollie Rocco tervehti omistajaa kuonon tönäisyllä jatkaessaan matkaa tottuneesti pihavalojen ulottumattomiin, ruskeankirjava australianpaimenkoira Rusty taasen kiersi kahdesti Lachlanin ympäri, ennenkö suunnisti kohti Vanessaa iloisena.
”Rusty, pois”, mies tuskin kohotti ääntään välittäessään yksinkertaisen komennon, joka sai paimenkoiran vaihtamaan kurssiaan ja seuraamaan Roccoa sivummalle. Pieni perhoskoira Coco kiisi kahden suuremman koiran jäljissä varjoihin, ja Lachlan hymyili Vanessalle.
”Tervetuloa”, hän virnisti ojentaen kättään, jotta voisi johdattaa naisen sisään asuntoonsa. Koirat eivät lähtisi minnekään pihapiiristä, ne olivat aivan liian hyvin koulutettuja moiseen, ja Rocco osaisi päästää kolmikon takaisin sisään, kun ne kyllästyisivät pihapiirin tonkimiseen.

Vanessa katseli taloa uteliaana ja vielä uteliaampana hän katseli miehen koiria, vaikka ei eläimistä niin välittänytkään. Mistä ihmeestä hän löysi miehet jotka rakastivat eläimiä? Koirat eivät tosin olleet mitään verrattuna Knoxin kettuun.
Hiiteen Knox.
"Oi, kiitos. Oletko varma etteivät kotieläimesi karkaa?"

”Olen”, Lachlan vakuutti naurahtaen. ”Ne eivät poistu tontilta. Olen opettanut ne liian hyvin”, mies virnisti. Hän sulki oven heidän perässään ja riisui kenkänsä eteisen hyllylle.
”Rocco päästää muut sisään, kunhan ne ovat saaneet tutkittua pihaa riittämiin”, hän lisäsi lähinnä selityksenä, miksi jätti avaimensa roikkumaan oven lukkoon sisäpuolelle. Ovi naksahtaisi lukkoon koirien perässä, kun Rocco näppäränä koirana poistaisi avaimet lukosta, ja niin hänen ei tarvitsisi murehtia moisestakaan hetkeen. Kannatti opettaa älykkäille nelijalkaisille hilpeitä temppuja.
”Tahdotko jotakin juotavaa? Minulla saattaa ehkä olla pari kaljaa kylmässä”, hän pohti koettaessaan muistella, mitä oli lastannut jääkaappiinsa kuluneella viikolla.

Vanessa nyökkäsi, vilkaisten ovea.
"En... En juo alkoholia." Sen sanominen oli niin vaikeaa.

”Terveellinen valinta”, Lachlan vastasi yllättyneesti naurahtaen. Vai ei Vanessa koskenut alkoholiin. Se teki kaikesta jollakin tavalla vielä kiinnostavampaa. Tai kenties vain erilaista kuin yleensä.
”Kenties jotakin alkoholitonta juotavaa?” Hän tarjosi juoksuttaen kättään naisen käsivarrella.

Vanessa ei tosiaan ollut hylännyt kuningas alkoholia terveyssyistä.
"Ehkä pärjään ilmankin." Nainen vastasi hymyillen vinosti, ottaen pari vienoa askelta lähemmäs.

”Miten vain tahdot”, Lachlan vastasi kietoen kätensä Vanessan ympärille, kun nainen asteli riittävän lähelle, ja veti Vanessan itseään vasten. ”Tämä ei ole pimeä sivukuja tai autoni”, mies huomautti suupieli vinoon virneeseen kohonneena.

Nainen nauroi hersyvästi, katsoen Lachlania suoraan silmiin.
"Ei olekaan. Ja täällä on sänky. Tai sohva."

”Molemmat löytyy”, mies vakuutti juoksuttaen kättään Vanessan selällä. ”Makuuhuoneen oven saa tosin kiinni”, hän virnisti. Koirat sai aina käskettyä sanalla tai parilla pois, mutta hän ei mielellään keskittyisi ohjaamaan nelijalkaisia Vanessan saadessa maailman jo nyt pyörimään. Mies painoi päänsä tavoitellen suudelmaa naiselta.

"Ehkä sitten sänky." Vanessa lupasi pehmeästi, kurottautuen vastaamaan suudelmaan.

Makuuhuoneeseen siis, tosin ennen sitä Lachlan aikoi varastaa suudelman jos toisenkin Vanessalta. Nainen sai veren sykkimään suonissa tavalla, joka oli kerrassaan hurmaavaa - se herätti hänet henkiin ja tarjosi seikkailun, vaikkakin sitten vain muutamaksi hetkeksi. Se olisi sen arvoista. Lachlan kaappasi Vanessan syliinsä helppoudella, joka kieli useasta viikottaisesta salitreenistä, ja suunnisti makuuhuoneeseen potkaisten oven heidän perässään kiinni. Koirat selvitkööt keskenään, hänellä oli nyt paljon parempaakin tekemistä.

Lauantai 28. lokakuuta 2017

Lachlan sammutti videokameran vilkaistuaan ranteessa olevaa kelloa. Koirat olivat tehneet hienosti, mitä hän oli pyytänyt, ja hän oli saanut muutaman oikein hienon pätkän kuvattua olohuoneensa suojissa. Nyt oli kuitenkin aika laittaa kuvaustarvikkeet pois, sillä Vanessa oli tulossa kylään. Hän oli kutsunut naisen luokseen kuten niin monena iltana aiemminkin. Monesti moiset vierailut olivat päättyneet makuuhuoneen puolelle. Tänä iltana se ei ollut tarkoitus, mutta turhahan sitä oli Vanessalle mainita. Kukaan ei tahtonut saada puhelua, joka alkoi sanoilla ’meidän täytyy puhua’. Lachlan uskoi laastariteoriaan - oli parempi, kun sanottavansa sanoi nopeasti ja täsmällisesti ilman turhaa viivyttelyä. Se sattui vähemmän, ihan niin kuin sekin, että laastarin nyppäsi nopeasti irti hitaan ja pitkällisen poisto-operaation sijaan.
Joten kuten kuka tahansa aikuinen, kypsä ja kohtelias mies, hän oli soittanut Vanessalle toissapäivänä ja kysynyt mahdollisuutta tavata. Tämä ilta oli sopinut heille molemmille, joten tässä hän oli. Pakkaamassa videokameraansa pois, jotta hän voisi istua alas sohvalle ja kertoa naiselle, että heidän säätösuhteensa tai seksikumppanuutensa tai minä tätä nyt ikinä tahtoi pitääkään, oli ohitse.
Roccon valpastuessa Lachlan suuntasi ovelle. Koira reagoi aina vieraisiin nousemalla tarkkailemaan tilannetta etutassut ikkunalaudalla. Naapurit olivat jo kotona, joten ainoa vaihtoehto saapujaksi oli Vanessa.
”Hei kaunokainen”, mies hymyili tervehdykseksi naiselle ovensuusta ja aukaisi oven levälleen. ”Tule sisään.”

Päällisin puolin nainen ei ollut nähnyt vaivaa tähän tapaamiseen. Taas se, mitä vaatteiden alla oli, kertoi omaa tarinaansa. Niin epämukavat kuin ne alusvaatteet olivatkin, Vanessa oli päättänyt kerrankin ulkoiluttaa niitä hepeniä.
Hän katuisi sitä ideaa vielä suuresti, mutta hän ei osannut epäillä mitään Lachlanin avatessa oven ja tervehtiessä häntä hyvin tavalliseen tapaan. Nainen vastasi tervehdykseen hymyllä, sipaisten miehen rintakehää sormillaan. Vasta sitten hän riisui takkinsa.
"Hei vain sinullekin, söpöliini." Vanessa nosti katseensa Roccosta sen isäntään.
"Ah, ja sinulle myös."

”Julmaa”, mies valitti puristaen rintaansa, kuin naisen sanat olisivat viiltäneet syvältäkin. ”Minä olen söpöliini, Jauhoposki.” Hän juoksutti kättään naisen käsivartta alaspäin, kunnes saattoi tarttua naisen käteen ja vetää Vanessan perässään olohuoneeseen. Videokamera oli jäänyt lojumaan tasolle ja Rusty kiersi kehää jalustan ympärillä, joka oli edelleen keskellä huonetta.
”Kuvasin koiria”, hän selitti asetelmaa, jota ei ollut saanut siivottua täysin, ennenkö nainen saapui. ”Ihan vain, ettet saa väärää käsitystä”, Lachlanin oli lisättävä vinon virnistyksen kera kun hän istahti sohvalle ja taputti paikkaa vieressään.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Vanessa vilkaisi kameraa, sitten sen olemassaoloa selittänyttä miestä.
"Ihan hyvä tarkennus." Nainen naurahti, pudistellen kevyesti päätään. Hän olisi saattanut kyseenalaistaa sen olemassaolon, jahka olisi ehtinyt huomaamaan. Jos olisi ehtinyt. Lachlanilla oli tapana keksiä hyvin harhauttavaa tekemistä. Vanessa istui miehen viereen, hymyillen.
"Hyvää." Lachlan tuskin haluaisi kuulla Trishan taipumuksesta keksiä jekkuja koulussa, joten tämä oli paras vastaus mitä hänellä oli antaa.
"Entä sinulle? Muuta kuin koirien syyttämistä kyseenalaisista lavastuksistasi.?"

”Ajattelin, että sille voisi olla tarvetta”, mies virnisti. Hän nojasi taakse ja suoristi kätensä sohvan selkänojalle Vanessan taakse.
”Töitä ja koiria, kuten aina”, Lachlan naurahti. Hän käänsi katseensa naisen puoleen. ”Mutta tällä kertaa se ihan oikeasti oli koirien syytä. Täytyi saada muutama temppu nauhalle”, hän puolustautui naurua äänessään ja antoi kätensä pudota naisen hartialle.

"Olet kamala mies." Vanessan ei tosin kannattaisi myöntää, että hän oli tullut joskus kokeilleeksi sitä. Kyseinen nauhoite oli kyllä kirjaimellisesti poltettu aikoja sitten, mutta oli kokeiltu kuitenkin.
"Niin niin. Ehkä tämän kerran uskon sinua." Hän nojautui kevyesti miehen kainaloon, vetäen hieman alemmas sen skeittarimekon helmaa, mokoman yrittäessä paljastaa paksuilla sukkahousuilla peitettyä reittä hieman liikaa.

”Hienoa”, Lachlan naurahti vetäen naisen lähemmäs itseään. Hän käänsi päätään painaakseen suukon naisen hiuksiin. Miehen katse valui naisen liikkeen myötä Vanessan syliin ja hetken hän katui sitä, että oli kietonut kätensä naisen hartialle. Nyt hänellä ei ollut kättä, mitä laskea Vanessan syliin.
”Oletpa tänään nättinä. Muistinko edes kertoa sinulle, miten kaunis olet, kun astuit ovesta sisään?”

"Ehkä kaunokainen kertoi tarpeeksi. Vaikka ei kehuista koskaan ole haittaa." Vähänpä Vanessa tiesi kun niin sanoi. Imartelusta oli haittaa silloin, kun oli jättämässä jonkun.

”No siinä tapauksessa”, Lachlan virnisti, kääntyi paremmin naisen puoleen ja laski toisen kätensä Vanessan reidelle. Toinen käsi piirteli kuvioita naisen olkaan.
”Olet jumalaisen kaunis nainen, joka saa kenen tahansa veren kiehumaan himosta yhdellä katseella”, mies jutteli sormet naisen iholla tanssien. Hän todella osasi jättää jonkun, eikö? ”Kuka tahansa olisi onnekas saadessaan viettää aikaa kanssasi. Minä olen nauttinut yhteisistä hetkistämme todella, todella paljon”, hän virnisti.

Vanessa nauroi miehen imartelulle, pudistellen kevyesti päätään.
"Tiedätkö, pitää myös osata tietää milloin lopettaa. Saatoit mennä hieman yli juuri äsken."

”Yli? Minäkö? En koskaan”, mies pudisti päätään ja painoi toisen suukon Vanessan hiuksiin. Hän valehtelisi, jos ei sanoisi nauttineensa Vanessan seurasta. Oli kuitenkin selvää, ettei hän jäisi itkemään naisen perään. Tuskin edes muistaisi tuota kuukauden tai kahden kuluttua.
”Kerroin vain totuuden. Siltä varalta, ettet kuule sitä riittävän usein."

"Valehtelisin jos väittäisin kuulevani sitä kovin usein." Vanessa hymyili. Hän oli niin hyvällä tuulella mukavan odottavaisin mielin.
Toistaiseksi.

”Harmi. Sinun täytyisi kuulla se useammin”, Lachlan totesi. ”Sinun on löydettävä joku, joka voi kertoa sinulle niin päivittäin.”

Lause sai jonkin rattaan nytkähtämään kevyesti eteenpäin naisen päässä.
"... Ja mitähän koetat sanoa?" Kasvoja alkoi punoittaa meikin alla.

”Että ansaitset kuulla kehuja usein”, mies kohautti pienesti harteitaan ja siirsi kätensä naisen reideltä omaan syliinsä.
”Olet hieno nainen, Vanessa. Ansaitset rinnallesi hienon miehen.”

Hetkinen? Vanessa oli jätetty tarpeeksi monta kertaa ennenkin, jotta hän huomasi merkit. Saatanan sika.
"Siis sinä soitit minut tänne, jotta tuhlaisin lapsivapaan iltani siihen, että sinä lirkuttelet ja sitten kerrot tämän olevan tässä?" Meikatut silmät siristyivät, pistävän katseen tuijottaessa Lachlania haastavasti.

”Kai sen voi niinkin sanoa”, mies tunnusti harteitaan uudemman kerran kohauttaen. ”Ajattelin sen olevan parempi kuin tekstiviesti.” Hän oli sentään yrittänyt tehdä oikein. Niin oikein, kuin tilanteessaan saattoi.
”Saimme sovittua naisystäväni kanssa. En harrasta selän takana hiiviskelyä, joten kyllä, tämä oli tässä.” Sehän meni hienosti. Ei ihan se selitys, jonka naiset tahtoivat kuulla, mutta ainakin se oli totuus. Ehkä olisi ollut reilumpaa säästää Vanessa siltä.
[27.10.2017 22.54.56] Natsilepakko: Vanessa nousi ylös. Nainen uhkui hiljaista, kohisten nousevaa raivoa.
"Etkä saanut sitä sanotuksi ovella? Vaan sinun piti..." Ennen kuin hän edes tajusi, Val oli napannut pöydältä kirjan sormiinsa, heittäen sen seinään, selvästi miehen ohi. Lachlanin epäonni oli, että jos Vanessa haluaisi, hän osuisi.
"Helvetin kusipää! Kuvittelitko pehmittäväsi tätä lässyttämällä ensin? Vitun laskelmoiva paska!"

”Whoah!” Lachlan kohotti kätensä rauhoitellakseen naista, kun kirja kolahti päin seinää. Hän vilkaisi kolhua, joka seinään jäi, mutta nopeasti huomio palasi naiseen, joka ei tosiaankaan ollut ottanut uutista hyvin.
”Hei, rauhoitutaanpas nyt vähän”, hän tyynnytteli tilannetta nousten seisomaan. ”Ei ole mitään syytä ylireagoida. Meillä oli hetken hauskaa, mutta ollaanpa nyt rehellisiä toisillemme, ei tässä etsitty aviopuolisoa tai edes parisuhdetta!”

"Älä sinä siinä..." Vanessa polkaisi jalkaansa, vetäen keho väristen henkeä.
"Mikä vittu siinä on, että te miehet ette koskaan muista kertoa, halutessanne hetken hauskaa? Oletko koskaan vittu miettinyt, että jos sanoisit sen ääneen, ei muodostuisi mitään odotuksia? Vitun paskapää! Vielä kuvittelit että koska kehuit kauniiksi ja vähän lääpit, otan asian rauhallisesti hymyillen ja kiitän sinua tästä? Kiitos kun sain olla panopuusi, oi sinä ihana miesapina? Vitun.." Vanessa vilkaisi ympärilleen ja impulssissa nappasi Lachlanin videokameran käteen. Ja sillä hän osui kusipäätä itseään. Eikä kyseinen elektroniikkalaite varmasti olisi entisensä sen jälkeen kun se osui lattiaan.
"Saatanan sika!"

Lachlan astui varoen lähemmäs kädet edelleen päänsä molemmin puolin kohotettuna. Vanessa todellakin ylireagoi. Hyvä on, hän ei ollut sanonut suoraan, ettei etsinyt mitään sen vakavampaa, mutta olisi sen luullut olevan ilmiselvää. Kuka nyt muka löysi tosirakkautensa työpaikan asiakkaasta?
”Älä nyt viitsi, ei se ollut-” Selitys jäi kesken, kun mies tajusi kameran lähestyvän turhan suurella nopeudella kasvojaan. Kohotetut kädet siirtyivät suojaamaan kasvoja eivätkä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hän tunsi kameran kolahtavan päin rannettaan. Au. Hän saattoi vain kuvitella mustelman, joka käteen muodostuisi, eikä kamerasta kuuluva ääni lupaillut mitään hyvää.
”Mitä jos et rikkoisi tavaroitani?” Mies ehdotti silmät välähtäen. Hän ei suinkaan ollut niin rikas, etteikö hajonnut kamera harmittaisi. ”Suhtaudut tähän ihan naurettavasti!”

"Mitä jos sinä alkaisit käyttäytyä kuin mies?" Vanessa ehdotti vaihdossa, silmät suorastaan leiskuen. Hän ei ollut itsehillinnästään tuntenut, eikä aikonutkaan olla.
"Minä? Sinä suhtaudut minuun kuin elottomaan esineeseen! Jos sinulla olisi ollut munaa sanoa asia heti ovella, olisit ehkä saanut pitää kamerasi."

”En suhtaudu!” Hän kiisti harpaten lähemmäs. ”Juurihan sanoin, miten hieno nainen olet! Meillä oli hauskaa. Ei ole minun syytäni, jos kuvittelit sen olevan enemmän kuin sitä!” Hän ei ollut koskaan väittänyt etsivänsä elämänsä rakkautta. Ei hän sitä ollut kieltänytkään, mutta eikö tämmöisten asioiden pitänyt olla ilmiselviä?
”Olisit vain päätynyt puhkomaan renkaani tai heittämään kiven läpi tuulilasista, jos olisimme olleet ulkona”, mies puhahti. ”Yritä nyt suhtautua tähän järkevästi!”

"Olisinko?" Vanessa heitti takaisin haastavasti.
"Jos olisit kertonut asian ilman turhaa lääppimistä, olisin antanut olla! Järkevästi? Ja senttikin vielä niin annan sinulle ilmaisen ehkäisykeinon loppuiäksesi!"

”Älä nyt ole tuollainen”, Lachlan parahti heilauttaen käsiään turhautuneena. ”Ei tämä ole noin iso juttu.”

"Toivottavasti tyttöystäväsi tietää mitä saa." Vanessa naurahti petollisen pehmeästi. Mieli teki harkita kostona vaikka valokuvaa positiivisesta raskaustestistä.
Siinä olikin ideaa.
"Olethan sinä oikea aarre ja jumalten lahja. Nimittäin helvetistä."

”Tietää. Olemme olleet yhdessä reilun pari vuotta. Hän tietää tarkalleen, kuka olen”, Lachlan kohautti harteitaan. Vanessa ei tuntenut häntä, ei kunnolla.
”Älä nyt viitsi. Meillä oli hauskaa, eikö ollutkin?” Koska sehän teki ehdottomasti tilanteesta paremman.

"Miksi epäilen suunnattomasti?" Vanessa puhahti loukkaantuneena, poistuen eteiseen. Kiitos ja hei, vitun mulkku.

”En voi mitään sille, mitä ajattelet”, Lachlan totesi seuraten naista eteiseen. Lähinnä kai varmistaakseen, että Vanessa poistuisi rikkomatta mitään muuta tai kohdistamatta vihaansa viattomiin sivullisiin, kuten kolmeen koiraan, jotka kurkistelivat epävarmoina keittiöstä korvat luimussa.

"Vittuun sieltä hännystelemästä." Nainen sihahti, vetäessään ystävältä lainattua villakangastakkia päälleen. Hän ei koskaan olisi satuttanut esimerkiksi koiria. Mikään ei kuitenkaan estämyt pamauttamasta ovea kiinni niin että seinät vapisivat.

Lachlan pudisti päätään katsoessaan naisen perään. Onneksi hän asui paritalossa metsän keskellä, niin oven paukahdusta ja sitä edeltänyttä huutoa ei ollut ollut kuulemassa kuin yksi toinen perhe.
”Sehän meni hienosti”, mies totesi ironisesti koirilleen suunnistaessaan kaivamaan eläimille herkkuja keittiöstä. Ne ansaitsivat sen kuunneltuaan moista huutoa ja riehumista.
Hän ei jättäisi ketään enää koskaan, jos se oli tämmöistä sekopäisyyttä aina.

Sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Hän oli saanut aamuvarhaisella viestin Vanessalta. Kuva positiivisesta raskaustestistä oli saanut Lachlanin hetkessä hereille. Mitähän helvettiä nyt? Hän ei ollut kuullut naisesta sitten sen, kun Vanessa oli rikkonut hänen videokameransa ja häipynyt ovia paiskoen asunnolta. Mutta nyt nainen otti yhteyttä. Raskaustestin tähden. Saatana.
Heidi ei ollut ottanut uutista vastaan hyvin, eikä Lachlan tiennyt, saattoiko rehellisyyden nimissä syyttää naisystäväänsä. Entistä naisystäväänsä. Heidi oli tehnyt sen tavattoman selväksi viimeisen kolmen tunnin aikana kun oli vuoroin itkenyt, huutanut ja raivonnut hänelle, ennenkö oli vajonnut lyötynä sohvan syövereihin ja pyytänyt ääni väristen selitystä. Lopulta nainen oli pakannut tavaransa, hyvästellyt koirat ja noussut autonsa kyytiin kyyneleet yhä poskille valuen. Lachlan oli katsonut pitkään poisajaneen auton perään tuntien surua, jota ei ollut osannut kuvitellakaan.
Oli kestänyt useamman tunnin Heidin lähdön jälkeen, ennenkö mies oli saanut ajatuksensa kasaan ja uskaltanut vastata Vanessan viestiin pyynnöllä saada tulla käymään. Hän oli yllättynyt, mutta kiitollinen, kun vastaus oli lopulta myöntävä, ja illan jo hämärtyessä Lachlan ajoi nelivetonsa Vanessan asunnon eteen. Hän nieleskeli tuntien kurkkunsa kuivuvan, kun harppoi ovelle. Mitä tällaisessa tilanteessa kuului tehdä? Hän soitti ovikelloa vilkuillen lähestulkoon vauhkona ympärilleen. Tämä ei suinkaan ollut sellainen sunnuntai, mitä hän oli suunnitellut.

Vanessa avasi kerrostaloasuntonsa oven, mukamas yllättyneenä.
"Oh, mistä sinä tiesit tähän tilaisuuteen uida?" Hän ei pyytänyt miestä astumaan peremmälle. Tuo alhainen iilimato saisi pysyä poissa hänen asunnostaan. Riitti kun tuon limainen olemus saastutti rappukäytävää, josta hänen pitäisi kävellä.

”Meidän täytyy puhua”, mies vastasi painaen kämmenensä vasten ovea, ettei saisi sitä naamalleen. ”Ole kiltti.”

Vanessa kallisti kevyesti päätään.
"Ole kiltti? Hmm." Kasvoille taiteiltiin suorastaan harjoitellun oloinen, mietitty ilme.
"En tiedä riittääkö minulta kiltteyttä sinulle."

”Vanessa”, mies vetosi hakien naisen katsetta vilpittöminä. ”Anna minulle hetki aikaa. Haluan puhua kanssasi… kaikesta.”

"Opitko tuon ilmeen koiraltasi?" Vanessa nyrpisti kevyesti nenäänsä, raottaen ovea hieman.
"Nopeasti sitten. En halua että valutat limaa asuntoni lattialle, nilviäinen."

Lachlan alistui kuuntelemaan moista kielenkäyttöä itsestään. Ehkä hän oli sen ansainnut. Ei, ei ehkä. Hän oli ansainnut sen.
”Mitä tämä on?” Hän kysyi päättäen mennä suoraan asiaan. Olihan Vanessa sanonut, että hänen olisi paras olla nopea. Mies näytti puhelimeltaan kuvaa, jonka nainen oli hänelle aamulla lähettänyt.

Vanessa kohautti olkiaan kevyesti.
"Miltä näyttää? Jos olisit osannut käyttää googlea, tietäisit että kaivoin tuon kuvan sieltä. Eikö ole mukava tulla käytetyksi pelinappulana, hmm?"

”Sinä teit mitä?!” Lachlan älähti. Ei voinut olla todellista!

"Tätä osaa pelata muutkin. Nyt sinä tiedät miltä tuntuu, kun joku pitää sinua pelinappulana. Ole hyvä. Toivottavasti opit siitä jotain. Ulos asunnostani." Vanessa ei aikonut leppyä. Kosto ei helpottanut mieltä, vaikka se oli ollut hauskaa.

”Et voi olla tosissasi!” Lachlan karjaisi seisten hievahtamatta aloillaan. Hän ei ollut lähtemässä yhtään mihinkään, ennenkö nainen selittäisi.
”Et ole oikeasti raskaana?” Sen olisi kai pitänyt olla helpottava tieto. Sellainen, joka kuului ottaa vastaan onneaan kiittäen. Vaan ei. Heidi oli jättänyt hänet tämän takia, ja nyt kyseessä olikin vain julma pila?

"Olen aivan kuoleman vakavissani. Jos pitäisi valita sinun ja alienin sikiön väliltä, ottaisin alienin." Vanessa tuhahti, osoittaen ovea.
"Heihei."

”Minä jätin naisystäväni tämän takia!” Lachlan parkaisi. Okei, hän oli tullut jätetyksi, mutta se oli vain pieni yksityiskohta. ”Miten kehtasit?!”

"Epäilen ettet sinä ollut jättäjä." Vanessa totesi tyynesti.
"Miten sinä kehtasit käyttää minua lohtupanona? Mieti ensikerralla ja kestä tekojesi seuraukset, aikuinen mies!"

”Mitä väliä sillä on? Erosimme, koska annoit ymmärtää, että olet raskaana!” Hän oli harkinnut sadasosasekunnin Heidille valehtelemista, kun nainen oli kääntynyt sängyssä ja kysynyt, mikä hänelle oli tullut. Nyt kävi selväksi, että valhe olisi ollut oikea ratkaisu.
”Et ollut mikään lohtupano! Kaipasin hauskanpitoa ja elin siinä ymmärryksessä, ettei sinullakaan ollut mitään sitä vastaan!”

"Koska naisystäväsi suuttui siitä! Voi vittu, älä koeta saada itseäsi kuulostamaan miltään vuoden marttyyriltä!" Vanessa huusi raivoissaan.
"Siitä sanotaan etukäteen! Jos etsii vain hauskaa, sinä vittu sanot siitä, jotta varmistat molempien tietävän missä mennään, etkä vain vittu oleta! Ja kyse ei ole siitä, vaan siitä miten hoidit sen lopettamisen!"

”Olisiko se muuttanut yhtään mitään, vaikka olisin sanonut etukäteen?! Olisit vain suuttunut siinä kohtaa, että oletin sinun olevan sellainen nainen, tai jotakin muuta yhtä pimeää!” Lachlan vastasi ääni kohoten.

"Olisi! Se olisi jumalauta muuttanut paljon! Osaan pitää hauskaa ja suhtautua siihen hauskana, kun vittu vaivaudutaan varoittamaan ensin, tai ainakin hoidetaan jättäminen muutoin kuin lääppimällä ja lässyttämällä, saatanan mulkku!" Vanessa ei aikonut olla rauhallinen.

”Milloin ikinä vakava parisuhde on saanut alkunsa töistä? Luulisi sen olevan ilmiselvää, ettei kukaan etsi mitään vakavaa flirttailemalla tarjoilijalle!” Lachlan huusi takaisin. ”Yritin olla kohtelias ja kertoa, ettet nimenomaan ollut mikään lohtupano, joka jätetään tekstarilla tai ovensuussa!” Siinä hän oli selkeästi epäonnistunut.

Vanessa tuijotti miestä pitkään ja oli jo avaamassa suunsa, kun nytkähti kevyesti kaksin kerroin. Kuukautiskrampit olivat olleet tappaa hänet viimeisen neljän päivän aikana.
"Kiitos kun arvotit minut työni mukaan. Ja tiedoksesi, en edes ole tarjoilija."

”Niinhän sinä sanoit jo aikaa sitten”, Lachlan huokaisi heilauttaen käsiään turhautuneena. Nainen tarttui nyt mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän ei sanonut, että oli huono asia olla tarjoilija - hän vain sanoi, ettei yksikään vakava parisuhde alkanut niin. Kuten ei alkanut kaupan kassallakaan tai baarissa. Niin ei vain käynyt.
”Mitä vitun iloa sinä sait tästä? Oli kiva hetken aikaa kusettaa minua, että olet raskaana?”

Val painoi kätensä alavatsansa vasemmalle puolelle, mulkaisten miestä pahasti. Hän voisi jatkaa tätä vaikka hieman kramppaisikin. Olisi pitänyt jatkaa riitelyä sohvalta käsin.
"Mieti sinä sitä." Pieni irvistys kävi huulilla.
"Ihan itseksesi."

”Minä en voi ymmärtää, miten kukaan voisi tehdä näin kusipäisen tempun! Ja sitten kehtaatte ihmetellä, kun miehet eivät usko kun väitätte olevanne raskaana tai raiskattuja tai ties mitä!”

Vanessa valui hieman enemmän kaksinkerroin.
"Koska siitä se johtuu etteivät miehet usko. Siitä, että kaltaisesi pellet saavat sitä mitä tilasivat. Juoksepa iskemään itsellesi uusi tarjoili-auh siitä."

Lachlan kurtisti kulmiaan naisen valitukselle. Vanessa ei näyttänyt olevan kunnossa, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut ihan hirveästi huolehtia naisesta. Hänen koko elämänsä oli mennyt solmuun Vanessan koston tähden.
”En ole iskemässä yhtään ketään. En kaipaa huvitusta”, hän puhahti.

"Ai, nytkö kaipaat tyttöystävääsi? Harmi." Vanessa irvisti enemmän. Hän halusi todellakin takaisin sohvalle.
"Päästäisitkö minut nyt takaisin sohvalle?"

”En kaipaa yhtään ketään juuri nyt!” Lachlan vastasi turhautuneena. ”Minulla oli naisystävä. En tosiaankaan ole säntäämässä kenenkään muun luokse hetimmiten.” Mieluusti hän ottaisi Heidin takaisin tässä silmänräpäyksessä, mutta mies oli varma, ettei nainen tahtoisi nähdäkään häntä enää ikinä.
”Senkus menet.” Hän ei tosin ollut lähtemässä.

"Olisit ajatellut samoin viimeksikin." Vanessa könysi itsensä takaisin olohuoneeseen, istuen sohvalle.
"Mitä vittua sinä siinä vielä jäkität?"

”Viimeksi minua vitutti, koska en tiennyt, mitä tapahtui. Olit hyvää piristystä sen keskelle”, hän mutisi seuraten naista olohuoneeseen.
”Olen tässä niin kauan kuin huvittaa. Sinä valehtelit minulle olevasi raskaana!”

"Sinä olet minun asunnossani." Vanessa kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Minä valehtelin, sinä valehtelit. Tasoissa. Voitko häipyä ennen kuin tyttäreni tule kotiiAAh!"

Tasoissa? He olivat tasoissa? Eivät todellakaan olleet! Hänen elämänsä oli raunioina siinä missä Vanessan elämä näytti aivan samalta kuin ennenkin.
”Sinä et olet kunnossa”, Lachlan totesi ilmiselvän asian. ”Vien sinut sairaalaan. Ala tulla.” Toivottavasti naisella olisi tosi epämukava olo seuraavan viikon kostona kaikesta.

Vanessa repesi nauruun, jolla saattoi peittää sen kipunsa, joka oli tehnyt tuloaan muutaman päivän.
"Et vie." Tuntui siltä että hän kuolisi mieluummin kuin menisi Lachlanin autoon.

”En jätä sinua tänne kuolemaankaan”, Lachlan puhahti. ”Vaikka ansaitsetkin sen kaiken jälkeen”, mies mutisi hiljaa uloshengityksen mukana.
”Autoon siitä.”

"Trisha tulee pian kotiin." Paskat oli tulossa, vasta parin tunnin päästä. Ja hän voisi hyvin pyytää tukiperhettä pitämään tyttöä, jos olisi sairaalassa.

”Koska olet ehdottomasti siinä kunnossa, että voit katsoa lapsen perään”, Lachlan pyöräytti silmiään. Vanessakin osasi olla yksi idiootti.

Miksi Lachlanin piti olla oikeassa?
"Hyvä on. Sinä voitit." Vaaleahiuksinen nainen väänsi itsensä ylös, valuen eteiseen. Takki ja avaimet. Puhelin oli taskussa.

Mies asteli edeltä rappukäytävään ja jäi odottamaan naista siltä varalta, että tuo tarvitsisi apua portaissa. Tai potkaisun niitä alas. Ihan kummin tahansa.
”Voi jumalauta mikä päivä”, mies mutisi. Hän ei hetkeen unohtaisi tätä sunnuntaita.

Vanessa mulkaisi Lachlania, sanomatta mitään. Ai tuon sunnuntai oli hankala? Koettaisi itse tätä. Autossa istuminen oli tuskaa. Hän halusi vain maata.

Lachlan ajoi reippaasti Hexhamin päivystykseen. Hitto mihin hän oli mennyt suostumaan. Ehkä olisi vain pitänyt jättää Vanessa oman onnensa nojaan.
”Toivottavasti muistat tämän seuraavalla kerralla, kun päätät kusettaa jotakuta”, mies mutisi noustessaan auton kyydistä, jotta voisi saattaa varsin kärsivänoloisen naisen sisään sairaalaan.

"Toivottavasti sinä muistat tämän kun hivelet naisen reittä ennen kuin jätät häneah!" Helvetti. Ihan kuin olisi alkanut synnyttää! Ja Vanessa sentään tiesi miltä se tuntui. Hän vääntäytyi ulos autosta, vältellen apua viimeiseen asti.

"Mitä jos keskityt vain kävelemään?" Lachlan ehdotti. Ei koko sairaalan tarvitsisi kuulla, mitä oli käynyt, kiitoksia vain. Tai parkkipaikan. Oikeastaan kenenkään ei tarvinnut tietää.
"Naisista ei koidu kuin ongelmia", mies puhisi itsekseen suunnistaessaan liukuovista sisään päivystyksen vastaanottoon Vanessan kanssa.

Vanessan teki mieli sihistä jotakin miehien tuomista ongelmista, mutta pisti suunsa kiinni hoitajan tullessa heidän luokseen pyörätuolin kanssa. Vanessa vilkaisi tuolia, ottaen sen tuoman avun vastaan riemulla.

Lachlan vilkaisi naista pyörätuolissa. Voisiko hän nyt vain lähteä kotiin? Vanessasta pidettäisiin huolta sairaalan toimesta. Häntä ei enää tarvittu. Hän ei ollut mitään velkaa naiselle. Olihan tuo itsekin sanonut, että he olivat tasoissa.
"Yritä saada kyyti kotiin", mies totesi pysähtyen vastaanoton aulaan.
"Äläkä kuole. En halua poliiseja oveni taakse kyselemään, mitä oikein söit viimeisenä." Sairaanhoitaja vilkaisi häntä varsin pöllämystyneenä. Kenties ne eivät olleet terveiset, joita sairaaloissa oli totuttu kuulemaan. Häntä ei erityisemmin kiinnostanut. Hän oli tehnyt enemmän kuin oman osuutensa ajamalla naisen tänne. Ehkä. Miksei hän vain osannut lähteä, vaan jäi arpomaan pitäisikö sittenkin odottaa ja kuulla, että Vanessa tulisi kuntoon? Hiton nainen.

Lachlan sai naiselta osakseen pahan mulkaisun. Katseen terää söi kivun silmiin tuomat kyyneleet, jotka eivät olleet valahtaneet poskelle asti. Hän pihisi jotakin siitä että olisi kuollut miehen autoon, jos olisi halunnut tuolle ongelmia. Hoitaja vilkaisi miestä, neuvoen tuota odottamaan jos oli aikeissa odottaa. Vanessa sentään pääsi heti lääkärin vastaanotolle, joutumatta jonottamaan.

Lachlan tuijotti naista ja turhautuneesti huokaisten istahti alas aulan tuolille. Voi jumalauta mikä sotku. Teki mieli soittaa läpi kavereiden numeroita siinä toivossa, että joku osaisi sanoa jotakin fiksua, mutta kuka muka osaisi? Hän tarvitsisi kunnon kännit unohtaakseen tämän. Kenties huomenna. Vanessan kyynelsilmät eivät jättäneet häntä rauhaan. Naiseen täytyi todella sattua, kun reaktio oli moinen. Nainen ei ollut itkenyt hänen edessään kertaakaan aiemmin, ja no, ei kai nytkään jos tarkkoja oltiin. Mihin ihmeeseen hän oli mennyt sotkeutumaan? Olisi vain pitänyt jättää nainen omiin oloihinsa sillä sekunnilla, kun huijaus oli paljastunut. Lachlan hautasi kasvot käsiinsä ja koetti selvittää ajatuksiaan, jotka tuntuivat olevan täysin solmussa vuoristorataa muistuttaneen päivän jäljiltä.

Meni aikaa ennen kuin sama hoitaja tuli miehen luo, ilmoittaen että mies saattaisi käydä nopeasti naisen luona, mikäili haluaisi. Vain nopeasti, eikä Vanessaa saisi kiihdyttää.

Mies seurasi hoitajaa oikean sängyn luokse. Hän vilkaisi naista. Ainakin tuo näytti olevan hengissä eikä välitöntä vaaraa toivottavasti ollut.
"Tuletko kuntoon?" Mies kysyi pehmeää äänensävyä tavoitellen muistaessaan hoitajan vaatimuksen. Ei Vanessan raivostuttamista. Se oli ohje, jota hän seurasi oikein mielellään.

Vanessa vain tuijotti tyhjästi eteensä.
"Tulen." Voisiko mies häipyä jo? Hän ei halunnut kenenkään luulevan tuota miesystäväkseen. Lääkäri oli ollut hyvin varma oletuksissaan ja hän ei halunnut miehen kuulevan mitään.

"Hyvä", Lachlan totesi vaihtaen painoa jalalta toiselle. "Minä, tuota", hän aloitti tietämättä miten jatkaa lausettaan. Lähtisi kotiin? Toivoisi pikaista paranemista naiselle? Olisi pahoillaan kaikesta, mitä oli sanonut ja tehnyt?
"Parane pian", hän päätyi lopulta toivottamaan. "Jos tarvitset jotain, soita." Ihan kuin sitä koskaan tapahtuisi. Naisella olisi sata muuta mieluisampaa kontaktia puhelimessaan.

Vanessa puri huultaan. Olisi pitänyt sanoa. Ei, hän ei sanoisi mitään.
"Sinäkö olet hänen miesystävänsä?" Jos naisella olisi ollut voimaa, hän olisi ponkaissut kuristamaan huoneeseen pelmahtaneen mieslääkärin. Ei jumalauta!
"Ei, hän on vain ystäv--"
"Ei hätää, molemmat tulevat kuntoon." Kuunteliko tuo mies ollenkaan mitä hän oli aiemmin sopertanut, ennen kunnon kipulääkkeitä?

Mies korjasi lääkäriä lähes yhtä nopeasti kuin Vanessakin, mutta se oli selkeästi silti liian myöhäistä. Lachlan tuijotti hetken typeränä lääkäriä, ennenkö kääntyi katsomaan Vanessaa.
"Molemmat?" Hän kysyi varsin epäuskoisena. Yhdestä ihmisestähän tässä puhuttiin! Vanessa oli kusettanut häntä googlesta poimitulla raskaustestin kuvalla.

Hieman alle keski-ikäinen mies katsoi heitä vuorotellen.
"Ulos siitä, jos et tuonut lisää lääkkeitä." Vanessa sihahti, saaden pahalla katseella lääkärin häipymään. Ilmeisesti tuo oli ollut tulossa lässyttämääm isyyden onnesta Lachlanille.
"Ja eikös sinun pitänyt... Mennä?" Kipulääke tuntui taittavan vain pahimman terän tehden siitä vain tavallisen kivuliasta.

Lachlan tuijotti poistuvan lääkärin perään hilliten halua sännätä tuon luokse ja esittää sata ja yksi kysymystä. Tai edes yksi painava, tärkeä kysymys.
"Siis yritätkö nyt jumalauta väittää että oletkin raskaana? Saanut vielä lääkärinkin mukaan juttuusi? Kuinka helvetin tyhmänä sinä minua pidät?" Lachlan puhahti epäuskoisena. Niin sen täytyi olla. Ei nainen voinut olla oikeasti raskaana.

"Kyllä, sitä juuri." Koska kuka haluaisi esityksen vuoksi kivuliaita kramppeja? Val halusi itkeä, mutta ei tasan tekisi sitä Lachlanin edessä.
"Juuri niin tyhmänä miltä näytät." Eikö tuon pitäisi vaikka mennä lepyttelemään sitä naistaan?

Hänellä ei ollut enää naista, mitä lepytellä, siitä Vanessan pila oli pitänyt huolta. Ja no, rehellisyyden nimissä myös hänen oma toimintansa. Jos hän ei olisi koskaan pitänyt hauskaa Vanessan kanssa, ei Heidillä olisi ollut mitään syytä kiihtyä niin.
"Voi jumalauta", mies mutisi, kääntyi ympäri ja täräytti avokämmenellä seinää. "Vittuperkelesaatana!" Sehän helpotti kovin.

"Painu helvettiin huutamasta siitä!" Hoitaja oli tainnut sanoa jotakin naisen kiihdyttämisestä.
"Kiitos kun autoit, ei nähdä enää, heihei." Miten mies kokoajan lupasi lähteä, mutta ei lähtenyt?

Hän päätyisi helvettiin joka tapauksessa, sen tämä päivä oli jo osoittanut. Tai ehkä hän oli tietämättään kuollut edellisenä yönä ja tämä oli helvetti?
"Mitä meinasit tehdä?" Hän töksäytti kääntyen takaisin katsomaan naista. Mies nojasi yläselkänsä vasten sairaalan valkoista seinää ja risti kädet rinnalleen. Se nyt oli sanomattakin selvää, ettei tämä ollut ollut suunnitelmissa. Luoja, eiväthän he olleet olleet edes samalla sivulla siitä, miten koko juttu oli vain hauskanpitoa!

Vanessa painoi kevyesti alavatsaansa peiton alla. Tuo mies oli yksi luupää.
"En tiedä." Se oli ainoa rehellinen vastaus jonka mies oli tänään saanut. Ehkä tämä oli painajaista? Voi kun olisikin.
"Oli mitä oli, en tarvitse sinua siihen."

"Sen olet tehnyt harvinaisen selväksi", mies totesi haroen hiuksiaan toisella kädellään vauhko kiilto silmissään. Tämä ei tosiaankaan ollut sitä, mitä hän oli odottanut kuulevansa tullessaan toivottamaan hyvät yöt tai pikaiset paranemiset tai jotkin Vanessalle.
"Haluan vain tietää." Ettei se tulisi yllätyksenä parinkymmenen vuoden päästä, jos joku pelmahtaisi hänen ovelleen julistaen olevansa hänen lapsensa.

"Ja silti sinä olet siinä." Vanessa ärähti. Miksi hän ei osannut muuta kuin tehdä vahinkolapsia huonoille miehille? Ehkä nyt olisi pystyttävä keskeyttämään se. Silti ajatus tuntui pahalta.
"En tiedä. Sanoin sen jo. Kuulin noin kymmenen minuuttia ennen sinua ensimmäisen kerran tästä, joten en helvetti soikoon tiedä!"

"Selvä. Ilmoita minulle, kun tiedät", mies vastasi kohottaen käsiään luovuttamisen merkiksi. Hän ei olisi painostamassa naista yhtään mihinkään, vaikka hänen mielestään ratkaisu olikin selkeä. Nainen tehkööt mitä tahtoi, kunhan pitäisi hänet kartalla. Edes jotenkin.
"Hyvää yötä", mies toivotti suunnistaen huoneen ovelle. Helvetti mikä päivä.