When world sucks, vodka helps

Keskiviikko 8. helmikuuta - ilta Zoen ja Miyaton alkoholinhuuruinen ilta.

Ei ollut montaa asiaa, joka olisi voinut tehdä helvetillisestä työpäivästä paremman, mutta alkoholi oli aina hyvä lähtökohta. Yksin omalla asunnolla juominen oli kuitenkin säälittävää, vaan mikään mahti maailmassa ei saisi häntä ulos illanviettoon. Oli jo todistettu, että hän teki huonoja ratkaisuja saatuaan riittämiin alkoholia elimistöönsä. Hän ei aikonut ottaa riskiä. Zoe oli joutunut pummaamaan kyydin ystävälliseltä Miyatolta, sillä päivän tyyliin sopien oma auto ei ollut suostunut käynnistymään aamulla, ja vietettyään jo kerran vartin Halen autossa tänään, ei ajatus paluumatkasta räväkän kilparatsastajan kyydillä viehättänyt. Onneksi oli olemassa pelastavia enkeleitä, kuten Miyato. Zoe ei ollut olettanut valmentajamiehen tarttuvan matkan aikana heitettyyn tarjoukseen drinkistä hänen asunnollaan, mutta kenties entinen kenttäratsastaja oli yhtä paljon alkoholin tarpeessa kuin hänkin. Niin tai näin, Zoe oli löytänyt itsensä kantamasta kahta lasia ja kolmea eri viinapulloa sohvapöydän ääreen, jotta valmentaja voisi valita mieleisensä juoman. Hän ei suotta ihmetellyt kaataessaan reilusti vodkaa toiseen lasiin itseään varten ja viittasi miestä valitsemaan oman myrkkynsä. Tämä päivä ei voisi enää kääntyä pahemmaksi, joten parempi vain juoda unohtaakseen kaiken.
”Ainakin huomisen aamun voi aloittaa yhtä pohjalta kuin missä tänään tuli jo käytyä”, Zoe totesi kuivasti kulauttaen kirkkaan viinan kerralla kurkkuunsa. Krapula olisi huomisen murhe. Ei se voisi sen pahempaa olla kuin Selkie heittämässä hänet esteestä läpi Halen nauraessa katketakseen Duffyn selästä.

Miyato oli enemmän kuin onnellinen siitä tarjouksesta. Mieli oli ollut syksystä asti maassa ja mikään ei tuntunut auttavan. Zoen kutsu drinkille oli siis enemmän kuin tervetullut. Mielialaa helpotti kotona vain oikea lääkecocktail, mikä ei todellakaan ollut lääkärin määräämä sekoitus kipu- ja mielialalääkkeitä. Hän nosti omaa vodkalasiaan, nyökäten.
"Todellakin. Vähintään yhtä pohjalta." Luultavasti huominen olisi vain pahempi, mutta amerikkalaisvalmentaja yritti olla ajattelematta nyt.

Vähintään yhtä pohjalta kuulosti varsin totuudenmukaiselta. Zoe ei suotta kursastellut kaataessaan lasinsa uudemman kerran täyteen. Ei yksi vodkapaukku vielä missään tuntuisi, vaikka päivän mittaan syöminen olikin jäänyt vähemmälle työpäivän kiireiden tähden.
”Huomenna en sentään joudu näkemään Halea”, Zoe tuhahti katkerasti. Tai Selkietä, mutta edes tohelo hevonen ei käynyt hänen hermoilleen niin pahasti kuin jääräpäinen, lapsellinen ratsastaja, joka ei osannut ottaa mitään vakavasti - paitsi nähtävästi hänen ärsyttämistään. Harvassa olivat ne kerrat, kun hän oli onnellinen vapaapäivästä, mutta nyt niin tosiaankin oli. Tänään Hale ylittänyt itsensä, mitä kusipäisyyteen tuli, joten päivän vapaa vaahtosammuttimen kokoisen täystuhon kaitsemisesta tuli tarpeeseen.

Miyatolla tuntuisi se ensimmäinenkin, hän ei olisi saanut juoda lääkkeidensä kanssa. Hetty makasi miehen jaloissa rentona, välittämättä ihmisten keskustelusta.
"Ole onnellinen. Tosin, eipä minunkaan tarvitse vahtia junioreja." Kaikesta huolimatta Miyato kaatoi itselleen toisen paukun.

”Todellakin olen”, Zoe totesi lasinsa takaa nyökkäyksen kera, ennenkö tyhjensi lasinsa. ”Juniorit taitavat sentään kuunnella, mitä heille sanoo.” Hale ei tosiaankaan kuunnellut häntä - hyvä kun nainen uskoi valmentajiakaan ilman vastaväitteitä. Miten Edgerly saattoi pitää moista maanvaivaa sopivana ratsastajana hevosilleen? Hän ei voinut ymmärtää.
”Enpä uskonut koskaan sanovani tätä, mutta luojalle kiitos vapaapäivistä.”

"Kuuntelee ja ei kuuntele. Riippuu iästä ja siitä mitä tehdään." Miyato kohautti olkiaan. Hän halusi huomenna vain olla kotona ja vetää itsensä sopivasti turraksi lääkkeillä.
"Vapaapäivät ovat tosiaan tarpeeseen. Silloin saakin rentoutua kunnolla." Ja kolmas paukku. '

”Totta”, Zoe totesi. Kaikki riippui aina tilanteesta. Halekin kuunteli silloin, kun se sopi naisen omiin suunnitelmiin. Valitettavan harvoin niin kuitenkaan kävi, ainakin silloin kun hän puhui. Ihme jos Hale edes oppi mitään estevalmennuksissa, kun tuntui käyttävän suurimman osan ajasta Morlandille vinoiluun.
”Aiemmin olisin väittänyt, ettei rentoutuminen edes ole mahdollista, mutta siitä on tosiaankin tullut tarpeellista viime kuukausina”, nainen mutisi täyttäen lasinsa. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan kun oven liikahdus kiinnitti huomion, mutta ovenraosta kurkistava pieni valkoinen koiran pää riitti kertomaan, ettei talossa kummitellut. Maisie ei turhia perustanut vieraista, eikä hänestä humalassa, joten oliko ihmekään, kun koira vetäytyi takaisin omiin oloihinsa hämärään makuuhuoneeseen. Oli sekin. Edes hänen koiransa - tai siis veljensä koira - ei viihtynyt hänen seurassaan.
”Milloin unelmien työstä tulikin näin helvetillistä”, hän huokaisi huuhtoen katkerat sanat vodkalla pois huuliltaan.

Hetty nosti päätään, vilkaisi kurkkivaa pikkukoiraa ja laski päänsä takaisin jalkojensa väliin. Se ei jaksanut välittää muista koirista, etenkään sisällä.
"On se mahdollista. Ja siitä tuli helvetti silloin kun joku muutti sopimusta, tehden siitä aina vain helvetillisempää."

”Tai kun luupäisestä lapsesta tehtiin työkaveri”, Zoe mutisi tyytymättömänä. Hän ei ollut pitänyt Halesta viime kesänä, eikä pitänyt naisesta vieläkään. Sääli, että Edgerly tuntui pitävän pientä ratsastajaa arvossa.
”Palaisin mielelläni takaisin tallityöntekijäksi, jos se tarkoittaisi eroa Halesta”, nainen purki tuntojaan terävin sanoin. Hän ei luopuisi Edgerlyn hevosista, ei edes Halen tähden, mutta tässä kohtaa jopa nenäkkään asiakkaan pompoteltavana oleminen kuulosti luksukselta.

"Uskon." Miyato ei voisi kuvitellakaan tekevänsä Halen kanssa töitä Tuo vaikutti jotenkin... Rasittavalta. Erityisesti kun tiesi että tuo oli hyvissä väleissä hänen huipputammansa teloneen idiootin kanssa. Coran ajatteleminen sai miehen irvistämään.
"Minä taas vaihtaisin tämän kilparatsastukseen milloin tahansa. Ainakin hevoseni olisi edelleen ehjä."

”Mikä hitto siinä onkaan, etteivät kilparatsastajat osaa tehdä töitään kunnolla. Telovat hevosia oikealla ja vasemmalla, hukkaavat varusteita ja säheltävät omiaan”, Zoe tuhahti terävien sanojensa päätteeksi. Sinä päivänä kun Hale rikkoisi yhdenkin Edgerlyn hevosista irronnutta kenkää pahemmin, hän pitäisi huolen, ettei nainen enää koskisi hevosiin pitkällä tikullakaan.

Jaa-a. Sen kestää että itse ottaa osumaa, mutta hevonen tulee aina ensin." Miyato olisi tuntenut syyllisyyttä jopa Huzzlen loukkaantumisesta, vaikka ori olikin omalla pelleilyllään aiheuttanut onnettomuuden.
"Ja kun olet tehnyt itse työsi hyvin, päädyt pohjalle."

”Hevonen tulee aina ensin”, Zoe toisti nyökkäyksen kera ja kohotti lasiaan kuin maljaa varten, vain todetakseen lasin tyhjäksi. Ohops. Hän kurkotti täyttämään lasinsa eikä jaksanut edes välittää, kun kaatamisen lomassa pöydälle loiskahti hieman vodkaa. Kyllä sen siivoaisi huomennakin.
”Monet nuoret ratsastajat tuntuvat ymmärtävän sen paljon paremmin kuin nämä niin kutsutut kilparatsastajat. Hale vain nauroi, kun Duffy oli rysäyttää päin esteen tolppaa. Kashnikov taas jätti valmennuksen kesken, kun sanoi hevosensa tuntuvan väärältä. Seuraavana päivänä sillä Morlandin jättiläiskimolla olikin jalassaan hieman lämpöä. Hale ei varmaan edes huomaisi, vaikka Duffy kulkisi kolmella jalalla, ja Halella pitäisi sentään olla vuosien kokemus puolellaan. Jumalauta mitä touhua. Mikälie kohonnut päähän, kun kuvittelee olevansa jotain suurtakin.”

"En minäkään ihmettele että se yksi on menettänyt osan hevosistaan. Jopa No Comments, jonka kanssa Rowe on menestynyt, siirtyi Aycockin ratsastettavaksi. ja hän vasta sai aloittaa oikeasti isoissa luokissa kilpailun tänä vuonna!" Se oli järjetöntä. Ei kukaan hevosenomistaja tekisi niin, ellei ratsastajaa kohtaan olisi epäluottamusta.

”Niinpä”, Zoe tuhahti. Hänellä ei ollut suurta kunnioitusta Halen kanssa viihtyvää Rowea kohtaan. Oikeastaan jos häneltä kysyttiin, voisivat molemmat kilparatsastajat kadota tuhka tuuleen. Ei tulisi ikävä.
”Toivottavasti nuoremmat ratsastajat pitävät järjen päässään myöhemminkin, niin ehkä tällä lajilla on vielä tulevaisuutta. Maybe ainakin näyttää hyvää mallia kenttäratsastajille.” Hyvä on, hänen mielipiteensä oli varsin puolueellinen mitä hyväntuuliseen nuoreen naiseen tuli, mutta ei se tehnyt siitä väärää mielipidettä. Saihan Maybe ratsastaa Fairchildien Chovea. Se jos mikä riitti näyttämään, että nuori nainen oli lupaava ratsastaja.

"No sentään joku." Miyato puhahti, kumoten taas yhden paukun alas. Amerikkalaisjapanilainen valmentaja oli tukevammassa tuiterissa kuin niin monen juoman jälkeen kuuluisi edes olla. Kun he olivat tarpeeksi kauan jatkaneet juomista ja kilparatsastajien arvostelua, Hetty havahtui. Se laski päänsä nyt Miyaton reidelle, hakien mieheltä huomiota. Ei tylsyyttään, vaan se huomasi ettei kaikki ollut enää hyvin.

Zoe oli jo seonnut laskuissa, mitä juomiin tuli, sillä niitä oli helppo kitata purkaessaan ärsytystä kilparatsastajien toiminnasta, mutta havahtui rennosti makoilleen koiran suunnatessa huomionsa omistajaansa. Naurettava mustasukkaisuuden aalto kulki naisen läpi, sillä Maisie ei koskaan tekisi mitään vastaavaa, ennenkö humalaiset aivot tukahduttivat moisen. Ihan kuin hän edes haluaisi koiran huomiota.
”Koirallasi on selkeästi asiaa”, Zoe sammalsi vilkaisten punaista setteriä. ”Ehkä sekään ei pidä kilparatsastajista.”

Miyato vilkaisi Hettyä, silittäen setterin niskaa. Hän tiesi jopa humalassa miksi setteri haki yllättäen huomiota Zoen silmin.
"Se huomaa ettei kaikki ole kunnossa. Hetty on terapiakoira, reagoi mielialoihini."

”Se lienee mukavaa. Kun on joku, joka ymmärtää”, Zoe tarkensi vilkaisten eläintä, joka näytti tosiaankin pitävän huolta omistajastaan. Ei hän terapiakoiraa tarvinnut, mutta edes silloin tällöin hänen seuraansa vapaaehtoisesti hakeutuminen olisi mukavaa vaihtelua Maisielta, joka tuntui aina säilyttävän etäisyytensä.

Hetty nosti tassunsa miehen jalalle, tökäten kättä kuonollaan.
"Onhan se. Vaikka se onkin rasittavaa, aivan kuin se syyttäisi minua siitä etten jaksa."

”Tuskin se syyttää. Eihän se ole terapian tehtävä”, nainen totesi vilkaisten koiraa. Ei kai koira edes osannut syyttää moisesta? Siitä, että joutui sateessa lenkille tai sai ruokansa myöhässä, toki, mutta ei siitä, että ihminen ei jaksaisi. Eihän? Hän vilkaisi makuuhuoneen oven suuntaan. Maisiella ei ainakaan olisi oikeutta syyttää häntä yhtään mistään. Hän oli ottanut koiran hoidettavakseen muutamaksi kuukaudeksi hyvää hyvyyttään. Oli täysin veljen syytä, että muutama kuukausi oli venynyt pidemmäksikin ajaksi.

"Siltä se tuntuu. Ihan kuin se syyttäisi siitä etten jaksa pysyä iloisena koko saatanan ajan." Miyato vain puhui koska oli humalassa. Hetty oli parasta hänen elämässään tammansa lisäksi.
"Ihan kuin kaikki meistä ei joskus turvautuisi huonoon tapaan piristää itseään." No se ei liittynyt enää aiheeseen.

”Sinussa olisi jotain vikaa, jos kaikki olisi koko ajan ihan parasta ikinä”, Zoe vastasi. Ihmisissä, joiden mielestä elämä oli pelkkää auringonpaistetta ja kukkaniittyjä oli jotain todella pahasti vialla.
”Niinpä. Kaikilla on paheensa.”

"Kai minussa nytkin on vikaa. Odotan vapaapäivää jotta saan aivoni turrutettua lääkkeillä." Hän ei ottanut ollenkaan lääkkeitä työpäivinä. Hän sentään oli vastuussa lapsista valmennuksiensa aikana.

Nainen oli hetken hiljaa, kun alkoholin turruttamat aivot yrittivät ymmärtää, mitä sanat tarkoittivatkaan.
”Joskus täytyy tehdä jotain väärää, jotta voi edes hetken olla hyvillä mielin”, Zoe sammalsi kulauttaen lasinsa tyhjäksi, vaikkei tosiaankaan olisi tarvinnut enää enempää juotavaa. ”Kukapa ei silloin tällöin toivoisi, että voisi vain sammuttaa aivonsa. Minulle ainakin kelpaisi.”

Miyato tuhahti hiljaa. Hän sai lääkkeillä aivonsa hyvin hiljaisiksi.
"Sopiva määrä lääkkeitä ja mikään ei enää häiritse."

”Kuulostaa taivaalliselta”, nainen huokaisi. Aamulla hänen mielipiteensä olisi varmasti toinen, mutta helvetiltä tuntuneen työpäivän ja reippaasti tyhjennetyn vodkapullon jälkeen ajatus aivojen sammuttamisesta oli hurmaava. Siihenhän hänkin alkoholilla pyrki, mutta se harvoin toimi toivotulla tavalla - eikä hän voinut olla humalassa jokaisena vapaana hetkenään.

"Kun saa saman määrän lääkkeitä kuin minä, on helppo ottaa liikaa ja viettää vapaapäivänsä ihanan tyhjentävässä sumussa." Miyato ei edes tajunnut kertovansa että väärinkäytti lääkkeitä.

”Miksei aivoille voisi vain olla nappia, jolla saisi tyhjennettyä kaikki ajatuksensa”, Zoe huokaisi raskaasti. Hän olisi antanut paljon moisesta kyvystä. Tai vaikka Miyaton lääkkeistä. Mitä vain, ettei aina tarvitsisi kuunnella, mitä aivoilla oli kulloinkin sanottavanaan.
”Vähän sama kuin olisi helvetin kätevää, jos tunteensa voisi vain kytkeä pois päältä.”

Aivot olivat niin turha keksintö. Niin helvetin turha.
"Se olisi parasta! Ei turhia ihastumisia, sydänsuruja saatika sitten tunnontuskia."

”Niinpä”, Zoe myötäili. ”Elämä olisi niin helppoa, kun moisista turhuuksista pääsisi vain kerralla eroon. Ei tarvitsisi varoa sanomisiaan eikä tuntea mustasukkaisuutta, kun joku toinen saa hänet nauramaan. Voisi vain keskittyä omaan elämäänsä.”

"Nimenomaan. Voisi vain elää omaa elämäänsä. Jos se elämä olisi siis elämisen arvoista." Miyato huokaisi hiljaa. Hetty hyppäsi miehen viereen sohvalle.

”Onko elämä sitä koskaan?” Zoe kysyi päätään pudistaen. Hän ei edes jaksanut kiinnittää huomiota sohvalle siirtyneeseen koiraan. Maisie oli jo tehnyt sohvastaan omansa, silloin kun hän ei ollut sohvan lähelläkään, joten mitäpä muutama punainen karva valkoisten seassa enää haittaisi.
”Minä en voi edes kertoa parhaalle ystävälleni tunteistani.”

"Ei." Miyato oli menettänyt loppuvuodesta taas otteen elämästään, nähtyään järjettömästi vaivaa kuntoutuksessa Amerikassa. Kaikki valui sormien välistä karkuun.
"Koska pilaisit kaiken?"

”Nimenomaan”, Zoe nyökkäsi. Hän pilaisi ainoan kunnollisen ystävyyssuhteen, jonka oli onnistunut solmimaan sitten lapsuutensa. Siinä sivussa hän vielä pilaisi nuoren, elämään niin suurella intohimolla suhtautuvan Maybenkin.
”Elämä on harvinaisen perseestä. Voisinpa vain lähteä pois. Ei tarvitsisi potea yksinäisyyttä eikä jakaa Maybea Halen kanssa.”

"Mmm. Kunpa voisikin. En vain ole keksinyt vielä paikkaa jonne lähtisin." Miyato kaatoi vielä yhden. Lasiin lorahti ehkä hieman liikaa.
"joskus toivon etten olisi avannut silmiäni Valencian jälkeen. Kaikki on mennyt sen jälkeen laskujohteisesti perseelleen."

”On vaikea löytää paikkaa, johon ajatukset eivät seuraisi mukana”, nainen totesi vilkaisten viinapulloja pöydällä. Haittaisiko yksi huikka enää mitään? Hän katuisi jo kolmea aiempaakin aamulla, tai todennäköisesti jokaikistä tippaa, jonka oli kurkustaan kaatanut.
”Minä toivon välillä, etten olisi koskaan lähtenyt Lontoosta. Minulla oli hyvä työ ja elämä. Parisuhdekin. Olisi vain pitänyt pysyä siellä, niin elämä olisi voinut näyttää kovin toisenlaiselta nyt.”

"Sille, että uusi elämä ei ollutkaan sen arvoista?" Miyato kohotti lasia ja joi sen tyhjäksi. Hän soitti itselleen taksin kotiin, jotta ei jäisi Zoen vaivoiksi seuraavaan päivään.

”Sille, ehdottomasti”, nainen nyökkäsi pontevasti ja kohotti lasinsa huulilleen. Oli hyvä juoda väärille ratkaisuille. Niitä oli tullut tehtyä elämässä aivan liian monta.
”Jos koskaan keksit keinoa, millä tunteista pääsee eroon, tahdon kuulla. Tämä on aivan sietämätöntä”, Zoe mutisi päätään pudistellen, vaikka se saikin huoneen pyörimään ympärillä. Hän ei jaksanut edes välittää.

"Jaan sen heti kanssasi." Miyato lupasi. Hän kiitti juomasta ennen lähtöään, Hettyn kulkiessa huolestuneena omistajansa mukana ovesta ulos. Aivan kuin se olisi tiennyt että kotona tulisi töitä.

”Hyvä”, Zoe nyökkäsi ja kampesi itsensä vaivalloisesti jaloilleen, vaikkei edes unelmoinut mahdollisuudesta saattaa Miyatoa ovelle. Hyvä jos hän pääsisi makuuhuoneeseen asti joutumatta konttaamaan.

Tiistai 21. helmikuuta - aamupäivä

Parin viikon takainen alkoholin huurustama ilta oli kummitellut Zoen mielessä jatkuvasti. Pitkään nainen oli ollut sitä mieltä, ettei ollut hänen asiansa kertoa kenellekään, mistä he olivat Miyaton kanssa puhuneet. Hän olisi ainakin toivonut miehelle erittäin karmeaa kohtaloa, jos nuorempi koskaan erehtyisi mainitsemaan sanallakaan kenellekään ulkopuoliselle, mitä hän oli Maybesta sanonut. Maanantai oli kuitenkin saanut mielipiteen muuttumaan, ja niinpä Zoe oli viimetöikseen ennen kotiinlähtöä etsinyt Morlandin käsiinsä ja ilmaissut huolensa Miyatosta. Valmentaja tietäisi varmasti, miten käsitellä hyvää ystäväänsä. Hän saattoi kenties lukea Miyaton niiden harvojen ihmisten joukkoon, joiden seurassa viihtyi, mutta olisi ollut varsin yliampuvaa verrata hänen ontuvaa tuttavuuttaan Miyatoon Morlandin vuosia kestäneeseen ystävyyteen.
Ja niin Teddy oli löytänyt itsensä tilanteesta, ettei ollut saanut nukutuksi koko yönä. Aamun valjetessa valmentaja oli noussut, pahoitellut vaimolleen aikaisempaa lähtöä töihin ja soittanut Miyatolle. Hän ehtisi hyvin käydä ystävän asunnon kautta, ennenkö tallille olisi mitään asiaa. Mies ei tosin tiennyt, mitä ihmettä hän oli sanomassa tai tekemässä Miyaton luona, mutta ei hän voisi antaa Winterin maininnan lääkkeiden väärinkäytöstä kaikua täysin kuuroille korville. Kenties sille ei ollut mitään perää, mutta jos oli, hänen täytyisi tehdä jotakin.
”Hei Miyato”, Durhamista ajellut mies tervehti kofeiinin suomalla pirteydellä. Hän ei tiennyt, miten selviäisi iltaan saakka ja kampeaisi itsensä läpi kaikista valmennuksistaan, mutta jotenkin siitä selvittäisiin, kun olisi pakko. ”Mitä kuuluu?”

Miyato ei Zoen onneksi edes oikein muistanut sitä iltaa seuraavana aamuna, tai sen jälkeen, joten hänestä ei olisi kenellekään juoruamaan yhtään mitään. Amerikkalaisvalmentajan alamäki oli jatkunut pari viikkoa tasaiseen tahtiin ja nyt pari päivää hän oli anonut itse vapaaksi. Hän oli vasta herännyt kun kuuli ovikellon soivan, astellen avaamaan oven.
"Teddy, mitä teet täällä näin aikasin?" Aidosti hänmentynyt kysymys vain tuli ulos.
"Ei mitään ihmeellistä." Vale tuli ulos turhankin sujuvasti, kun hän päästi kollegansa ja ystävänsä sisään.

”Olin liikkeellä, joten ajattelin tulla käymään”, mies vastasi astuessaan sisään tuttuun asuntoon. Kukapa ei lähtisi jo aamusta liikkeelle, kun edessä olisi pitkä työpäivä aina iltaan saakka? Niinpä. ”Mukava kuulla. Et ole hetkeen käynyt katsomassa Matthewta, joten ajattelin tulla kylään vaikka poikaa en viitsinytkään herättää, kun hän vihdoin nukahti. Mitä Hettylle kuuluu?”

”... tähän aikaan? Oletko sekoamassa lopullisesti?" Amerikkalainen hymähti. Olohuoneessa hän lysähti sohvalle, sulkien läppärinsä näytön.
"Anteeksi, pitäisi tulla taas. Ja Hettykin voi hyvin."

”Täytyy saada muutama asia hoidettua ennen töitä, joten aikainen liikkeellelähtö oli ainoa vaihtoehto”, mies naurahti pehmeästi. Hyvä on, hän todellakin vältteli aihetta, josta oli tullut puhumaan, mutta Miyato vaikutti hyväntuuliselta. Winter ei varmasti tiennyt, mistä puhui.
”Hyvä niin. Tule ehdottomasti, on aina mukava saada vieraita. Gabriellekin arvostaisi, kun saisi muutakin juttuseuraa kuin juuri kiljahtelemaan oppineen vauvan”, Teddy hymyili leveästi. Miten hän olisi voinut olla hymyilemättä, kun puhui pojastaan?

Ne amerikkalaisen silmäpussit ja Hettyn jatkuva valppaus (vaikka se muka lepäsi) kertoivat kuitenkin muuta. Asuntokin oli vähän siivoton ollakseen yleensä niin siistin poikamiehen asunto.
"Ai, sellainen uusi ja ihana taito?"

”Kyllä”, Teddy naurahti ja haroi hiuksiaan toisella kädellään. ”Matthewlla on paljon sanottavaa, mutta valitettavasti se tuntuu purkautuvan tällä hetkellä lähinnä nauruna ja yllättävinä kiljahduksina. Mielellään vielä keskellä yötä, niin voimme molemmat kokea sydämentykytyksiä.”

Miyato ei voinut olla nauramatta.
"Poika vain kokeilee että ette varmasti ole unohtaneet häntä." Kuka voisi unohtaa kiekuvan lapsen? Tuskin kukaan

”Koska sille on ehdottomasti suuri riski”, Teddy nauroi lämpimästi. Hän voisi unohtaa avaimensa, puhelimensa ja todennäköisesti oman päänsäkin, jos se ei olisi tiukasti kiinni muussa ruumiissa, mutta poikaansa edes hän ei voisi unohtaa.
”Sinun täytyy tulla käymään. Hän on kasvanut niin valtavasti.” Miten saattoikin olla, että pienestä pojasta puhuminen oli niin helppoa, mutta heti kun hän ajattelikin Winterin kertomaa, tuntuivat kaikki sanat karkaavan kieleltä.
”Oletko varma, että kaikki on kunnossa?” Ehkä pehmeä lähestymistapa olisi paras tässäkin asiassa.

Miyato kuunteli mielellään Teddyn puhuvan kummipojastaan. Se ankkuroi hänet mukavaan todellisuuteen.
"... Minä tulen. Ja olen. Miksi kysyt?"

”Näytät väsyneeltä”, mies vastasi, vaikka hyvähän hänen oli puhua, kun oli valvonut paitsi vauvan tähden useita öitä, nyt myös Winterin kertoman tähden koko viimeyön. Ainakin Gabrielle oli saanut nukkua yhden kokonaisen yön ilman häiriöitä, kun hän oli istunut poika sylissään suurimman osan yöstä.

Gabrielle oli siitä kiitollinen, vaikk jopa nainen oli jätetty tiedon ulkopuolelle tässä asiassa.
"Jalka kipuilee. En saa nukuttua kunnolla." Se oli ainoa hyvä vale, joka amerikkalaisella oli tarjota.

”Pitäisikö sinun käydä näyttämässä sitä jollekulle? Valvominen ei tee pidemmän päälle mitään hyvää, sen voin kertoa erittäin tuoreesta kokemuksesta.” Vauvan kanssa hän ei ollut odottanutkaan, että saisi nukuttua kunnolla, kertoivathan kaikki aina mielellään kauhutarinoita vauva-ajan arjesta, mutta sen raskaus oli silti yllättänyt.

"Uskon kokemustasi, mutta ei tämä kauaa kestä. Huonompi viikko vain." Nuorempi alkoi jännittyä hieman. Hätävalheet kun loppuisivat kesken. Jännittyminen taas sai Hettyn siirtymään lähemmäs.

Mies vilkaisi lähemmäs hiipivää koiraa. Yleensä se tarkoitti, että fiksu terapiakoira valmistautui tekemään työtään. Hänkin oli oppinut seuraamaan Hettyä sen verran, että osasi ennakoida Miyaton mielenliikkeitä.
”Oletko aivan varma siitä? Olet näyttänyt väsyneeltä jo pidempään”, hän kysyi kallistaen päätään. Ihan kuin hän olisi moista huomannut, mutta ei Miyaton tarvinnut sitä tietää.

Nuorempi nielaisi hieman.
"Coran edistyminen huolestuttaa. On hieman kaikenlaista nyt." Miyato rukoili mielessään Teddyä lopettamaan.

”Mitä kaikenlaista?” Mies kysyi koettaen pitää äänensävynsä mahdollisimman pehmeänä, vaikka tiesikin painostavansa Miyatoa. Kukapa haluaisi puhua ikävistä asioista, jos vain voisi välttää niitä, mutta hänen olisi saatava kuulla mieheltä itseltään, ettei huoleen ollut syytä, ennenkö hän uskoisi yhtään mitään.

Nuorempi puraisi huultaan ja vaihtoi asentoa. Se sai setterin laskemaan jälleen päänsä omistajansa reidelle. Nuorempi valmentajista silitteli koiran niskaa.
"... Kaikenlaista."

"Tuo ei vastaa kysymykseen, Miyato", Teddy huomautti huoli kasvoille kohoten. "Olen vain huolissani sinusta, siinä kaikki."

Nuorempi nielaisi uudelleen tyhjää.
"Kaikki on päin helvettiä." Entinen kilparatsastaja ei ollut tunnistaa itseään enää. Hän ei ollut oma itsensä eikä mitään miksi olisi halunnut tulla. Miyato oli kuvitellut itsensä jalommaksi kuin tämä.

Teddy kurkotti koskettamaan ystävän käsivartta myötätuntoisena.
"Mikä painaa eniten mieltäsi?" Hän kysyi, sillä jostainhan sitä oli aloitettava tämän vyyhdin purkaminen. Olihan Winter jo kertonut, mihin se oli johtanut, olkoonkin että hän oli vannonut naiselle, ettei vetäisi tuon nimeä mukaan. Miyato saisi kertoa hänelle itse, alusta alkaen.

Hetty hyppäsi amerikkalaismiehen syliin lopulta. Se näytti koomiselta, setteri kun ei ollut pikkukoira, mutta Miyato näytti tottuneen siihen.
"Kaikki. Aivan kaikki. Aina vain ahdistaa."

”Aloita siis yhdestä asiasta, mikä tulee ensimmäisenä mieleen”, hän ehdotti. Olisi vaikea yrittää ymmärtää ja auttaa ystävää, jos hänellä ei olisi pienintäkään aavistusta, mikä miehen mieltä painoi. Vielä eiliseen asti hän oli elänyt siinä luulossa, että Miyato voi hyvin.

Miyato puhisi hiljaa, rapsutellen tuon kaulaa.
"Olen masentunut. Ahdistunut. En vain jaksa enää mitään."

”Oletko puhunut asiasta jollekulle?” Jollekulle ammattilaiselle siis, eikä vain Hettylle - tai hänelle, kuten Miyato nyt teki. ”Ei sinun tarvitse kantaa kaikkea yksin. Sinulla on ystäviä ympärilläsi. Jos on mitään, mitä voin tehdä helpottaakseni oloasi, sano vain.”

"En. Tai siis olen. Mutta... En tiedä. Usein vain toivon että olisin jäänyt hiekkaan enkä avannut silmiä. En jaksa."

Mies kurtisti kulmiaan. Winterin sanat lääkkeiden väärinkäytöstä eivät kuulostaneet enää lainkaan niin ylilyöviltä, jos Miyaton ajatukset kulkivat vastaavilla poluilla.
”Oletko puhunut mahdollisuudesta vaihtaa lääkitystä?” Hän kysyi pehmeästi. Ehkä se olisi riittävän lempeä lasku aiheeseen, joka hänet oli tänne tuonut.

Miyato nielaisi.
"En." Hän vastasi ykskantaan.
"Olen vain... Muuttanut tapaa jolla otan ne."

”Oletan, ettei tämä tapa olisi lääkäreiden mielestä lainkaan sopiva?” Teddy kohotti kulmaansa, vaikka pitikin äänensävynsä pehmeänä. Miyato tuskin kaipaisi yhtäkään syytöstä, sillä kiltin miehen tuntien tuo sätti itseään jo aivan riittämiin.

"Ei. Olen narkkari." Hän tosiaan soimasi itseään asiasta.
"Se vaan... On ihana maata sängyssä sumussa, ajattelematta."

”Kai ymmärrät, ettei se ole pidemmän päälle millään tavalla ratkaisu?” Teddy kysyi pehmeästi ja kurkotti jälleen koskettamaan ystävän käsivartta. ”Et voi jatkaa näin.”

Miyato nojautui karkuun, upoten nojatuolin selkänojaan.
"olen kieltäynyt ajattelemasta asiaa."

”Se ei muuta tilannetta lainkaan”, mies huomautti.

"Tiedän senkin." Miyato vilkaisi ikkunasta ulos.
"Se vain oli helpompaa kuin alkoholi. Lääkkeitä ei haista seuraavana aamuna."

”Kumpikaan ei ole hyvä ratkaisu, Miyato”, Teddy totesi, vaikka olikin varma että mies tiesi sen itsekin. ”Sinun on paras puhua asiasta avoimesti ammattilaisten kanssa. Tämä ei voi jatkua."

"En halua." Se olisi ongelman myöntämistä ja sitten hän voisi lisätä sen listaansa. Se ei houkutellut

”Joten haluat vain jatkaa näin, vaikka tiedät, ettei se auta lainkaan vaan päinvastoin tekee tilanteesta entistä pahemman?” Teddy haastoi kulmaansa kohottaen. Vaikea uskoa, että se oli se, mitä Miyato todella halusi. Vielä kun nuorempi itsekin tajuaisi sen, ettei tuon tarvinnut yrittää yksin. Sitä varten oli ammattilaisten apu ja ystävien tuki.

"En halua jatkaakaan. En halua olla." Miyato raapi kämmenselkäänsä ja tuijotti ikkunasta ulos.
"Elämä ei tunnu samalta."

”Miyato”, mies huokaisi hiljaa. ”Sinun on puhuttava tästä ammattilaisen kanssa. He osaavat auttaa. Elämässä on aina ylä- ja alamäkiä, mutta ei niitä tarvitse yksinään tallustaa. Anna muiden auttaa, jotta olosi paranee.”

Hän vilkaisi toista. Paranisiko se? Oppisiko hän oikeasti nauttimaan tästä elämästä? Hän ei sanonut mitään, mietti vain.

Teddyn oli pakko uskoa siihen, että elämä hymyilisi vielä ystävällekin, sillä mikään muu ei ollut vaihtoehto. Hän ei voisi kuvitellakaan työpäiviään ilman Miyaton seuraa, puhumattakaan sitten Matthewn syntymäpäivistä tai ihan vain arjestakin ilman nuorempaa miestä.
”Miyato, ole kiltti.”

"Olen pelkuri." Miyato totesi hiljaa. Hän oli maailman suurin pelkuri, vältellessään ongelmiaan oikein urakalla.

”Etkä ole. Olet todella rohkea, kun kerroit minulle”, Teddy korjasi. ”Olet mielettömän vahva ja rohkea mies. Sinä pystyt selättämään tämänkin haasteen.”

”En tiedä. En ole se sama mies nää." Miyato totesi vaisusti. Hän ei ollut enää oma itsensä.

”Et niin. Olet entistä rohkeampi ja vahvempi”, mies vastasi. Hänen uskonsa ystävään oli horjumaton. Miyato selviäisi mistä tahansa haasteesta, jonka elämä miehelle heittäisi.

"Tai sitten olen kaikista moraaleistani luistanut nynny." Miyato huokaisi hiljaa
'”Et”, mies väitti vastaan. ”Sinulla on vain vaikeampaa juuri nyt, mutta elämä kääntyy vielä paremmaksi, saat nähdä.”

"En sanoisi." Miyato huokaisi syvään. Jestas. Hän oli niin väsynyt jo

”Miyato, aurinko nousee huomennakin, ja jonakin päivänä voit taas tuntea sen lämmön kasvoillasi. Kyllä se tästä”, Teddy koetti piristää ystäväänsä. ”Ensimmäinen askel sitä kohti on hakea apua.”

"Mistä sinä sen tiedät?" Miyato ei jaksanut nyt luottaa elämään. Se tuntui vain odottavan seuraavaa sopivaa alamäkeä.

”Koska asioilla on tapana järjestyä. Katso nyt minuakin”, mies totesi. Ero vuoden takaiseen oli lähestulkoon uskomaton. Viime vuonna tähän aikaan hän oli raahautunut päivästä toiseen näkemättä yhtään mitään. Nyt hän oli niin täynnä elämää, ettei tiennyt, mitä olisi sillä kaikella tehnyt.

"... Sinulla on hullun tuuri ja magneetti Gabrielleen." Miyato huokaisi raskaasti

”Se ei tuntunut siltä vuosi sitten”, Teddy vastasi. ”Vuoden päästä sinäkin voit katsoa taaksesi ymmärtämättä, miten kaikki on voinut muuttua niin paljon.”

".... En usko. Olin viime vuonna tässä samassa pisteessä. Joten minä menenkin enemmän alamäestä toiseen."

”Väliin on mahtunut paljon muutakin kuin pelkkää alamäkeä”, Teddy huomautti. ”Eikä kukaan tiedä tulevasta. Ehkä onnesi kääntyy pian.”

"Eikö sinun pitäisi olla töissä?" Aiheenvaihto. Miyato halusi toisen nyt ulos asunnostaan.

”Ei vielä”, Teddy kohautti harteitaan. Valmentautujat olivat töissä ja ties missä tähän aikaan. Osa varmaankin edelleen sängyissään. ”Miyato, sinun on puhuttava jonkun kanssa tästä. Et voi jatkaa näin.”

Miyato nousi ylös, mennen keittiöön. Hän napsautti kahvinkeittimen päälle ja otti kaapista eilisen iltapalan. Kai hän söisi siitä loput nyt.

Teddy seurasi muutaman askeleen nuoremman jäljessä keittiön puolelle, joskin hän jäi ovensuuhun seisomaan pysyäkseen poissa tieltä.
”Olen tosissani, Miyato. Asian välttely ei tee siitä yhtään sen parempaa ja olen varma, ettet sinäkään tahdo elää näin.”

"Sanoin jo Teddy. Jos saisin päättää nyt, en eläisi ollenkaan. En tee kuin huonoja valintoja ja väsyttää." Hän huokaisi raskaasti.

”Ja juuri sen tähden sinun on puhuttava ammattilaisen kanssa. Miyato, ole kiltti ja lupaa, että puhut jollekulle”, mies vetosi.

"Joojoo." Miyato huokaisi raskaasti, pyöritellen kevyesti silmiään. Tietenkin.

”Pidäkin lupauksesi”, mies vannotti mutta epäili, ettei pääsisi puusta pitkään jatkamalla aiheesta. Ehkä hänen pitäisi vain jättää nuorempi pohtimaan asioita itsekseen. ”Soitan illalla.”

Miyato ei sanonut mitään, kaatoi vain kahvia itselleen. Helpoimmalla Teddy pääsisi kun etsisi itse sen ammattilaisen.
"Joo."

”Hauskaa päivää”, hän toivotti. ”Tee jotain järkevää tänään.” Tai ehkä enemminkin, älä tee mitään typerää. Se sai jäädä sanomatta, kun mies suunnisti ulko-ovelle pohtien, pitäisikö hänen vain suoraan soittaa jollekulle ulkopuoliselle. Ei, hän ei voisi sotkeentua Miyaton elämään niin paljoa. Miehen olisi itse päätettävä, että nyt saisi riittää ja etsittävä apua.

Gabrielle oli aamulla ihmetellyt Teddyn himo ajaa töihin Newcastlen kautta. Hän oli Matthewin kanssa olohuoneessa, istuen lattialla ja viihdytti parin kuukauden ikäistä poikaa menemällä piiloon käsiensä taakse.

Pitkäksi venähtäneen päivän jälkeen mikään ei ollut ihanampaa kuin ajaa autoa parkkiin kotikadulle, nousta kyydistä ja astella sisään taloon, joka oli täynnä elämää vaimon, lapsen ja kahden kissan muodossa.
”Hei rakas!” Hän huikkasi eteisestä riisuessaan kenkiään ja takkiaan. Tallilaukku jäi koruttomasti seinän viereen lattialle, kun hän suunnisti äänten perusteella olohuoneeseen. Mies pudottautui hetkessä polvilleen lattialle, painoi suukon vaimonsa hiuksiin ja kumartui sitten suukottamaan poikansa otsaa.
”Miten päiväsi sujui?” Hän suuntasi kysymyksen vaimolleen, vaikka katse pysyikin hyväntuulisessa vauvassa. Heidän poikansa, pienen pieni ihmeensä.

Gabrielle kääntyi katsomaan Teddyä hymyillen.
"Hei rakas. Oliko raskas työpäivä?"

”Pitkä enemmänkin”, mies huokaisi. ”Huomenna voi onneksi nukkua pitkään. Eikö voikin, Matthew?” Mies suuntasi jälkimmäisen lauseensa pehmeällä äänensävyllä vauvalle, joka oli suurin syy valvottuihin öihin heidän taloudessaan.
”Kai olet ollut kiltti äidillesi?” Mies jatkoi vilkaisten vaimoaan. Hän kiersi kätensä Gabriellen hartioiden ympärille ja painoi uudemman suukon tummien hiusten sekaan. Miten saattoikin olla, että hän oli kaivannut vaimoaan näin paljon, vaikka oli juuri aamulla suukottanut hyvät huomenet?

Tummaihoinen nainen hymyili miehelleen hellästi. Tuo oli ihana. Hän kaipasi Teddyä tuon työpäivien aikana, mutta tällainen kaipuu oli jo hämmentävää.
"Nih, kulta. Annetaan isin nukkua huomenna, eikö?" Gabrielle kutitti peukalollaan pojan jalkaa, hymyillen.
"Aina hän on kiltti. Ja kuulostat että oli rankkaa."

”Äidin myös”, mies lisäsi nopeasti. He voisivat kaikki nukkua sikeästi pitkälle aamuun, jos häneltä kysyttäisiin. Ehkä hän vain hakisi nauravaisen lapsen heidän väliinsä nukkumaan aamuvarhaisella, jos lapsi ei muutoin malttaisi antaa heidän nukkua.
”Kävin katsomassa Miyatoa ennen töitä”, Teddy kertoi. Hän oli hetken ajatellut, että pitäisi ystävän tilan omana tietonaan, mutta tullut työpäivän myötä siihen tulokseen, ettei siinä ollut mitään järkeä. Hän päätyisi vain tappelemaan Gabriellen kanssa, kun nainen vaistoaisi jonkin painavan hänen mieltään, eikä hän suostuisi kertomaan mitä se oli.
”Hän ei voi kovinkaan hyvin. Tai no suoraan sanottuna hän on aivan pohjalla, tai kenties vielä siitä muutaman metrin alempana.”

Naisen ilme meni vakavammaksi, katsellen miestään. Hän oli aloituksesta jo arvannut, että kaikki ei ollut hyvin.
"Ai? Miksi? Hän vaikutti jouluna olevan ihan kunnossa."
'
”Niin minäkin ajattelin”, mies huokaisi, ”mutta nähtävästi se ei ole ihan niin. Hän toivoo, ettei olisi koskaan herännyt onnettomuutensa jälkeen.” Se oli jo itsessään hänen silmissään riittävän vakavaa oikeuttamaan rajunkin väliintulon, mutta valitettavasti Miyato oli vieläkin suuremmassa kuopassa kuin minkä pelkkä masennus oli kaivanut.
”Hän käyttää lääkkeitään väärin, ja varmaan sekaisin alkoholinkin kanssa.”

Siis mitä? Gabriellelle sellaisen kuuleminen oli kevyt shokki. Hän ei ollut ajatellut mitään sellaista iloisesta amerikkalaisesta.
"... Oletko sinä kunnossa?" Hän tiesi että se olisi iso asia Teddylle, kuulla sellaista ystävältään.
"Kai hän käy jossain?"

”Minä olen ihan kunnossa”, mies vakuutti, vaikka ei sillä hetkellä tuntenutkaan oloaan moiseksi. Ei hänellä ollut väliä, Miyatohan tässä oli ongelmissa. Hän olisi niin mielellään auttanut ystäväänsä, muttei tiennyt enää miten.
”Ei”, Teddy pudisti päätään ja ojensi vapaan kätensä lattialla naureskelevan vauvan leluksi. Pienet sormet kiertyivät hetkessä puristamaan hänen etusormeaan, mikä sai pakostakin hymyn miehen huulille, vaikka keskustelun sävy varsin synkeä olikin. ”En tiedä, mitä voin tehdä auttaakseni.”

Gabrielle seuraili miestään, arvellen ettei tuo ihan puhunut nyt totta. Hän puraisi kevyesti huultaan ja mietti hetken.
"Jos... Jos minä hoidan sen? Olen ehkä ennenkin hoitanut jonkun vieroitukseen tai aa-keskusteluihin." Gabriellen työtähän kuitenkin oli siivota muiden likapyykit.

Mies repi pakolla katseensa irti hyväntuulisesta poikavauvasta, jolla ei ollut pienintäkään aavistusta keskustelusta, jota lapsen ympärillä käytiin, ja kääntyi katsomaan vaimoaan.
”Ei siitä haittaakaan voi olla”, Teddy myönsi, vaikka epäilikin, ettei hyöty olisi kovinkaan suuri ellei Miyato itsekin tahtoisi käydä keskustelemassa ammattilaisen kanssa. ”Kiitos”, hän lisäsi ja veti naisen lähemmäs suukottaakseen tummien kiharoiden peittämää päälakea.

"Ehkä minulla on vielä auktoriteettia sen verran jäljellä, että saan hänet sinne, kun olen saanut pahempiakin." Gabrielle naurahti, jääden siihen miehensä viereen istumaan.
"Ei varmasti. Parhaassa tapauksessa jopa auttaa."

”En kyseenalaista auktoriteettiasi”, mies naurahti pehmeästi ja rutisti vaimonsa hartiaa. ”Toivotaan parasta. Kenelläkään ei soisi menevän niin surkeasti.” Oli ikävä nähdä ystävä niin surkeana, mutta toivottavasti elämä kääntäisi kelkkaa ja Miyato löytäisi jälleen elämänilonsa. Nuoremmalla olisi vielä valoisa tulevaisuus edessään, aivan varmasti.

"Kannattaa. Alan pehmetä täällä kotona teidän kanssanne." Gabrielle huokaisi hiljaa. Hän ei enää saisi ketään kuriin. Onneksi Charlesissa ei ollut paljoa pitelemistä.

”Etkä ala”, mies naurahti ja sipaisi naisen hiuskiekuran korvan taakse. ”Täytyyhän sinun pitää Matthew aisoissa kun uhmaikä iskee”, hän kiusasi. Hän ei ollut katoamassa mihinkään, vaan pitäisi pojan kurissa ja nuhteessa yhdessä vaimonsa kanssa.

"Niin pidänkin, herra lepsu. Eikun.. Halinalle?" Gabrielle ei antaisi Teddyn koskaan unohtaa sitä lempinimeä.

Anniina: ”Et taida koskaan antaa sen olla?” Mies kyseenalaisti kulmaansa kohottamalla. Eipä hänellä suuria vastaväitteitä moiselle lempinimelle ollut, joten mitäpä sitä sen suurempaa meteliä aiheesta nostamaan.

"Miksi antaisin?" Gabriele kysyi mitä viattomin hymy huulillaan. Eihän hän koskaan jättäisi sellaista käyttämättä, jos vain voisi.

"Jotta miehesi otettaisiin vakavasti?" Teddy ehdotti vino hymy huulillaan. Ei häntä haitannut lainkaan. Huonompiakin lempinimiä olisi voinut olla.

"Se on oikei hyvä lempinimi." Gabrielle vastasi diplomaattisesti, ottamatta kantaa sen enempää aviomiehensä uskottavuuteen.
"Se olisi sinun vuorosi kylvettää pikkumies. Aion lähteä lenkille."

"Vai niin", mies naurahti. "Ole varovainen", hän lisäsi hymyn kera ja painoi suukon naisen hiusten sekaan.
"Kuulit mitä äiti sanoi. Kylvyn aika", Teddy virnisti lapselle ja kurkotti nostamaan tyytyväisen pojan käsivarsilleen.
"Mitäs jos tänään ei kastella koko kylpyhuonetta?" Mies ehdotti naurahduksen kera. "Tosin mitä äiti ei tiedä, siitä ei ole harmia", Teddy lisäsi vinon virneen kera. Onneksi lapsi ei ymmärtänyt puhetta tai muutoin hän opettaisi varsin kyseenalaisia oppeja pojalleen.