Voisipa sukunsa valita

Estoitta nainen antoi itsensä huokaista miehen korvaan. Pari viime viikkoa oli tuntunut kuin transsinsa heräämiseltä, kun kaikki oli hitaasti alkanut loksua masennuksen jälkeen paikoilleen. Tästä hän nautti erityisesti, hänen miehensä halusi hänet edelleen. Lantio keinahti kättä vasten, vaativana.

Huokaus sai miehen koko kehon vavahtamaan. Selvä sitten. Selvä.
Julian murahti ja heitti Deirdren päältään, kiepautti naisen selälleen ja kumartui tämän päälle. Hän haki naisen kädet omaansa, nosti ne Deirdren pään yläpuolelle, painaen lujasti patjaa vasten ja kosketti hampaillaan vaimonsa kaulaa, ennen kuin painui nälkäisenä ja omistavana lähemmäs.

Tuttu nauru pääsi naisen huulilta. Se tuntui aina kertovan että juuri sitä reaktiota hän oli tekemällään hakenut. Keho hakeutui vimmalla lähemmäs. Hän kaipasi miestään niin paljon, eikä ollut edes tajunnut. Keksimättä muuta hän kietoi jalkojaan miehen ympärille, välittämättä koroista jaloissaan.

Juliankaan ei välittänyt koroista. Tuskin olisi huomannut, vaikka Deirdre olisi potkinut niillä hänen paljasta selkäänsä. Se, että Deirdre halusi häntä takaisin eikä hän epäillyt sitä, tuntui ajavan hänet täysin hulluksi. Hän katuisi jälkeenpäin, että jätti varmaankin otteellaan mustelmia naisen ranteisiin, ehkä hampaillaan merkin herkälle kaulalle, ehkä oli turhan omistava ja raju ottaessaan vaimonsa, mutta kaikki kyky järkevään tai loogiseen ajatteluun oli haihtunut.

Deirdre ei välittänyt. Hän muisti siinä hetkessä vain oman halunsa ja miehensä, kertoen sen valitettavasti ääneen. Tietenkin myös miehen nimeä käyttäen. Luojan kiitos hän ei ollut antanut heidän valua katsomaan elokuvaa.

Helpotus oli niin voimakas, että Julian huokasi ääneen ja hetkeksi maailma tuntui pimenevän. Hän vajosi puolittain vaimonsa päälle, antaen kasvojensa painua tämän kaulataipeeseen, haluamatta nousta tai päästää Deirdreä otteestaan. Hengitys tuntui raskaalta, iho oli nihkeä.
"Jumalauta", hän kuiskasi käheästi.

Deirdre kiehnäisi poskeaan Juliania vasten, käheä nauru huulilta karaten.
”Ei auta. Hylännyt sinut vuosia sitten, rakas.”

Julian ei nostanut päätään, keskittyi vain hetkeksi hengittämään ja tasaamaan kiehuvaa vertaan. Jumalauta, se oli hyvää. Hän näykkäsi terävästi vaimonsa kaulaa.

Nainen värähti näykkäisyä, henkäisten terävästi. Tämän miehen hän tunsi.
”Tee mitä haluat.” Hän lupasi miehelleen hieman hymyillen.

Mies kierähti selälleen Deirdren viereen ja painoi käden hakkaavalle sydämelleen.
"Hae syntymäpäivälahjani."

Ei hän voinut olla nauramatta kun nousi istumaan. Korot kopsuen hän asteli laukulle ja toi sieltä ne silmälaput, käsiraudat ja suukapulan.
”Tässä. Tarvitsetko nitrot?”

"Kai otit jonkun lelusikin mukaan?" Julian kysyi raottaen silmiään, vaivautumatta peittelemään itseään retkottaessaan sängyllä.
"Vai pitääkö minun sitoa sinut sänkyyn odottamaan, kun menen ostamaan sellaisen."

”... helvetti sinä olet kyllä yksi.” Kiltisti hän toi pari suosikkiaan sängylle. Deirdre asettui polvilleen sängylle.
”Jäin heti kiinni.”

Kalpeansinisissä silmissä häivähti hymyä. Kyllä, tämän Deirdren hän tunsi. Vaimonsa, joka sai hänet polvilleen yhdellä sanalla – tai huokauksella – ja josta hän ei voinut saada tarpeekseen.
Julian ponnisti istumaan ja suki mustaa harjaansa taakse, ennen kuin painoi Deirdren selälleen sänkyyn ja ryhtyi kiinnittämään naisen käsiä sen päätyyn.
"Et tarvitse tätä", hän sanoi tuupaten suukapulan syrjään, "haluan kuulla sinut."

Eikä vaimo pistänyt vastaan. Ei ollenkaan. Hän oli luvannut miehelleen mitä vain.
”Toin silti.” Hän huomautti hymyillen, tutkien komeita kasvoja.
”näytänkö näissä niin hyvältä kuin aina ajattelit?” Viittaus rautoihin.

"Vielä paremmalta väristessäsi orgasmista", Julian vastasi varmistaen käsien kiinnityksen, siveli sormillaan alas naisen kylkeä ja ryhtyi sitten kiinnittämään myös jalkoja.

Deirdre kohotti kulmaansa haastavasti.
”Sinä olet itsevarma.”

Julian kohotti kulmaansa takaisin ja nyki jalat kiinni sängyn alapäädyn laitoihin. Sitten hän painoi suukon naisen nenänpäähän ja nosti silmäsiteen paikoilleen.
Sen jälkeen hän piirsi sormillaan naisen ihoon, kämmenistä kyljille, nilkoista lantiolle, kumartui suutelemaan spontaanisti rinnan herkkää ihoa, kun käsi valui lantiolta jalkojen väliin.

Ja jos jotain positiivista piti mainita, naisella oli nykyään enemmän muotoja. Sokkona oleminen oli aina yhtä pelottavaa ja samalla viehättävää.
”Nautit tästä ihan liikaa...”

Julian naurahti hiljaa ja kosketti ihoa kielellään, ennen kuin vetäytyi kauemmas ja antoi naisen kuunnella hetken leikkikalujensa surinaa. Sitten hän sijoitti ne strategisesti vailla suurta varoitusta.

Se oli varma tapa saada irlantilainen kiroilemaan, aina.
”Damnu air kanssasi, tapat minut vielä! Tarkoittanut molempia samaan aikaan, hirviö...”

"Jos lähdet nautinnosta, sen täytyy olla miellyttävin tapa lähteä", Julian huomautti ja katosi sitten pimeyteen, korjaten silloin tällöin lelujen asentoa, jättäen Deirdren nauttimaan niiden tuottamista sensaatioista.

Se joka oli keksinyt naiskehon tavan toimia perätysten, ansaitsisi kuolla. Hän oli halunnut sanoa ettei lähtisi mieluusti ollenkaan, mutta se hukkui mielihyvästä ja orgasmeista kertovien äänien alle. Helvetin mies.

Julian ei olisi koskaan tyytynyt yhteen, varsinkaan saatuaan vaimonsa hetkeksi takaisin – ja harvinaisen luvan leikkiä. Hän korvasi toisen leluista omalla kielellään, hukuttautuen vaimonsa tuttuun makuun ja tuoksuun.

Julianin viisautta että tuota ei voinut potkaista. Hänestä ei olisi kuin värisevä mytty jäljellä, mitta se oli aina sen arvoista, kirosi hän miten paljon tahansa. Mitä hän olisikaan antanut siitä että voisi haroa tummia hiuksia. Vatsa taisi krampata nyt kroonisesti,tietämättä enää oliko hetki oikea vai ei. Vähempikin sekoitti naisen pään ja kehon.

Värisevä mytty olisi tervetullut miehen kainaloon siliteltäväksi jälkeenpäin. Ennen kuin oli valmis, Julian irrotti Deirdren jalat ja nosti ne olkapäilleen, halutessaan vaimonsa vielä kerran. Koskaan ei voisi tietää, pyyhkäisisikö masennus Deirdren takaisin.
Kun Julian oli itsekin raukea ja onnellinen, hän kömpi Deirdren viereen, irrotti naisen kädet ja veti tämän kylkeensä peiton alle, jättäen silmäsiteen paikalleen.

Nainen ymähti kovin paljon puhuvasti kun ei saanutkaan näkökykyääm takaisin.
”Rakas...” Hän hapusi itse sitä pois, voipumuksesta huolimatta.

Julian auttoi silmäsiteen pois vaimonsa silmiltä ja nakkasi sen alas sängyltä. Joku muu olisi ehkä paheksunut hänen mieltymyksiään, mutta hän rakasti mahdollisuutta tuottaa vaimolleen nautintoa – ja hallita sitä samalla.
Mies kiersi kädet paremmin Deirdren ympärille ja veti peiton naisen olkapäihin saakka, jotta kylmä ei yllättäisi.

Irlantilaisnainen ei koskaan oikeasti valittanut asiasta. Vain muodon vuoksi. Hän käpertyi miehensä kainaloon, vilkaisten tuota hymyillen.
”... tuon miehen minä tunnen.”

"Tuon naisen minä tunnen", Julian vastasi ja veti tyynyä paremmin raukean päänsä alle.
"Jäikö nälkä?"

”... nälkä vai oikea nälkä?” Nainen kysyi huvittuneena, hipaisten huulillan miehensä poskea. Hetken kaikki oli hyvin.

"Tiedät, mitä tarkoitan", Julian sanoi ja sukaisi mustaa harjaa pois kasvoiltaan.

Mies ei siis puhunut ruoasta.
”Pieni tauko? Naisen vatsalihakset eivät kestä.” Hän huomautti hymyillen, hamuten miehen kaulaa.
”Olet niin rakas. Ja loistava mies.”

"Mistä moinen kaunopuheisuus?" Julian kysyi ja silitti kevyesti Deirdren selkää. Sydän tuntui hakkaavan edelleen.
"Usein sinulla on aivan muita nimiä minulle sen jälkeen, kun annat minun leikkiä kanssasi."

”Olet tehnyt minulle paljon pahempaakin.” Deirdre huomautti. Hän oli ollut joskus useamman tunnin rääkättävänä.
”Ja olen vain rehellinen. En sano sitä tarpeeksi usein.”

"Jos oikein muistelen, olet kuulostanut usein nauttivan siitä aika lailla", Julian huomautti takaisin.

”Se ei sulje pois sitä ettenkö voisi silti kiukuta sinulle.” Nainen huomautti hymyillen, kierähtäen peiton alla miehensä päälle. Huulet painuivat rintakehälle ja hän antoi hampaiden kokeilla kalpeaa ihoa kunnolla.
”Et saisi.”

Julian murahti hampaiden kosketukselle ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin.
"Kuulkaahan, rouva van der Veen", mies sanoi ja antoi käsiensä liukua Deirdren ympärille pitääkseen naisen päällään.

Se oli ehkä seksikkäimpiä nimityksiä itselleen.
”Mmm’hmm?” Hän antoi hampaidensa kokeilla ihoa uudelleen.

Julianin suupieli nykäisi.
"Ei mitään", hän vastasi hipaisten huulillaan naisen korvaa, "jatkakaa vain."

”Ai oikein teitittelet...” nainen virnisti hieman, valuen hampaineen alemmas.
”Jatkan toki.”

Julian antoi katseensa nousta takaisin kattoon ja suki kevyesti punaisia hiuksia kieltämättä nauttien hampaiden kosketuksesta. Miten tyhjältä hän oli tuntenut olonsa vain muutama tunti sitten, kuin hän olisi katsellut elämäänsä paksun lasin takaa.

Se näkyi miehen käytöksessäkin. Deirdre antoi kätensä kiusata miestä antaumuksella. Hampaat ja suudelmat vuorottelivat, naisen nauttiessa kiusanteosta.

Julian ei pahastunut kiusantekoa vähääkään. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä, kun he olivat saattaaneet olla vapaasti yhdessä. Kun hän ei pelännyt satuttavansa raskaana olevaa vaimoaan tai pohtinut, halusiko tämä oikeasti olla lainkaan lähellään. Punaisiin hiuksiin punoutunut käsi tukisti hellästi.

”Äpäp, onkohan sinun sallittua tukistella jumalatartasi?” Nainen huomautti nauraen, vaikka ei sitä pahakseen pistänytkään.

"Sanoisin niin", Julian vastasi, "sillä kyseinen jumalatar on pyytänyt minua tekemään niin. Ja valittanut, etten tee sitä tarpeeksi lujasti."

”Et niin.” Deirdre mutisi jostain miehensä alavatsan tienoilta. Julian oli ansainnut huomiota.

Julian vastasi tukistamalla uudelleen kevyesti ja keskittyi sitten vain nauttimaan huomiosta, jota ei ollut saanut hetkeen – ainakaan niin, että olisi voinut luottaa Deirdren tekevän niin omasta tahdostaan.

Nyt hän teki sen juuri siksi että halusi. Hän halusi hemmotella miestään oikein kunnolla. Tuo oli ansainnut sen.

Tukistus oli hieman lujempi, kun Julian huokasi syvään vavisuttavalle huipulle ja veti Deirdreä sitten kainaloonsa.
"Hyvin tehty, rouva van der Veen."

Deirdre siristi silmiään kun kohottautui ylemmäs.
”Aivan kuin minun suutyöskentelyssäni olisi ikinä ollut vikaa.”

"Sellaista tohtisi väittää", Julian vastasi.
"Olen vain kiitollinen mies."

”Hyvä. Minä saattaisin antaa sinulle siinä vaiheessa aihetta pelätä.” Nainen huomautti huvittuneena. Hän kierähti miehensä viereen, venytellen kunnolla.
”Olet paras aviomies.”

"Oletpas sinä kaunosanainen", Julian vastasi katsahtaen Deirdreä silmäkulmastaan ja silitti naisen kylkeä.

”Edelleen kerron ja kerroin sitä pitkään sinulle aivan liian vähän.” Hän hipaisi miehen hiuksia pois tuon kasvoilta.
”Et saisi unohtaa sitä että sinua arvostetaan kotonakin.”

Julian veti Deirdren paremmin kainaloonsa ja painoi suudelman naisen hiuksiin. Se oli jotain, mitä hänen ei pitäisi unohtaa. Hän ei halunnut enää kadottaa itseään eikä myöskään menettää vaimoaan.

Suudelma sai naisen hymyilemään hellästi. Hän ei aikoisi uudelleen menettää miestään, ei enää. Hän oli menettänyt jo kerran.
”Olet rakkainta maailmassa. Sinä ja lapset. Soitetaanko nyt kotiim ja käydään nukkumaan?”

"Olen melko varma, että he pärjäävät yhden yön", Julian vastasi nykien tyynyä parempaan asentoon.
"Ja jos lapsilleni käy mitään, ilmaisen mielipiteeni veljellesi kouluraipalla."

KKeskiviikko 19. joulukuuta 2018 - ilta

Nojatuoliin valunut Deirdre ei aikonut edes välittää siitä miten oli napsinut tummaa suklaata ja juustoa aivan liikaa. Hän oli jopa rohkaistunut ottamaan lasin viiniä. Kolmoset, olitte helvetistä, saatte elää korvikkeella nyt huomiseen asti. Äiti on nyt väsynyt, äiti tarvitsee nyt viiniä. Päivä oli ollut yksi kaaos ja jossakin vaiheessa hän oli ollut varma että lukittautuisi komeroon itkemään.
"Hei kulta!" Se oli refleksi kun ovi kävi.

"Hei", Julian vastasi polkaisten mustat jodhpurit jalastaan eteiseen ja riisuen takin niiden seuraksi, ennen kuin siirtyi olohuoneen puolelle valkoisissa ratsastushousuissa ja mustassa, poolokauluksisessa kashmirneuleessa.
"Näytät nauttivan olostasi", mies totesi huvitusta kalpeissa silmissään.

Deirdre siristi silmiään, valuen parempaan asentoon sohvalla.
"Kolmoset järjestivät helvetin. Olen ansainnut tämän. Tarvitsen viisi minua."

"Onneksi meillä on au pair", Julian totesi ja istahti vapaaseen nojatuoliin, ristien jalan kevyesti toisen päälle.
"Mutta kieltämättä olet hemmotelun ansainnut. Mitä haluaisit, vaimokulta?"

"Tarvitsen myös viisi sellaista, kiitos. Kaikki lapset osaavat nyt kontata." Hän joi viinilasinsa tyhjäksi ja vilkaisi miestään.
"Valjaat lapsille. Sen minä haluan."

Julian nauroi ja sukaisi mustaa harjaansa. Ehkä hänen pitäisi käydä parturissa ja siistiä sitä hieman, ennen kuin voisi alkaa kunnolla letittää hiuksiaan.
"Voin hakea huomenna eläinkaupasta", hän lupasi.
"Mutta mitä haluaisit nyt?"

Se oli houkuttava ajatus. Ehkä hän muuttaisi mielensä illan aikana. Luoja armahda kun kolmikko alkaisi kävellä.
"Kysyt tuon sillä sävyllä että sinulla on idea, sanoin mitä tahansa."

"Ei ole", Julian vastasi.
"Voin hieroa hartioitasi tai jalkaparkojasi – tai vaikka laittaa sinulle myöhäisillan sushia. Voin myös käydä hakemassa sinulle jotain sokerista ja epäterveellistä tai lisää alkoholia. Miltä kuulostaisi?"

"... Sushia ja valkoviiniä." Deirdre huokaisi miltein rakastuneesti. Julian oli selvä, hän voisi juoda vielä lasillisen. Ja hän oli irlantilainen, kaksi lasia ei muuttaisi koordinaatiota kuin paremmaksi.

"Saamasi pitää", Julian lupasi, suoristautui ja painoi suukon naisen hiuksiin, ennen kuin suunnisti keittiön suuntaan. Sushi kuului hänen bravuureihinsa ja onneksi melkein kaikkia tarpeita varmaan olisikin jo valmiina kaapissa. Deirdren tuntien valkoviiniä olisi ainakin. Melkein kaikkea olikin.
"Käyn hakemassa lisää noria ja vähän muita tarpeita. Haluatko jotain kaupasta?"

Deirdre vilkaisi miestään hymyillen.
"Äänenvaimentimen, yöunia... ei taida saada lähimarketista. Olet ihana!"

Julian vastasi tietävällä, silmät siristävällä hymyllä, tarttui naisen leukaan ja painoi jokseenkin omistavan suudelman tämän huulille, ennen kuin harppoi ovelle ja nappasi takkinsa naulasta.
"Nähdään pian!" hän huikkasi.
Ja soitti naiselle varttia myöhemmin.

Deirdre hymyili suukon myötä. Puhelin oli kaukana. Hetken hän kuunteli mautonta hävytöntä hollantilaista räppiä (Julianin iloksi se oli miehen soittoääni) ennen kuin hän venytteli puhelimen käsiinsä.
"Unohditko lompakkosi?"

"En", Julian naurahti auton humistessa taustalla.
"Rupesin vain pohtimaan, että voisin hakea sinulle kuulosuojaimet, jos löydän – ei kai ole jo? – ja unohdin tarkastaa, onko meillä valkoviiniä. Katsotko?"

Deirdre pärskähti.
"Minulla on korvatulpat." Nainen nousi ylös ja etsiytyi keittiön viinikaapille.
"On, parikin erilaista."

"Minun olisi pitänyt tietää, ettei sinun kotisi ole koskaan ilman viiniä", Julian huokasi teatraalisella haikeudella.
"Oletko varma, ettei ole muuta, mitä haluaisit? Jotain kuvottavaa, amerikkalaista roskaa, ehkä? Tai suklaakakkua?"

"Viskiä, en ole ranskalainen." Deirdre huomautti nauraen kun nousi ylös lattianrajasta.
"Ei, en tarvitse."

"Suo anteeksi, viskiä, tietenkin", Julian myhäili ja vaihtoi puhelimen toiselle korvalle vaihtaessaan vaihteita. BMW kehräsi ihanasti kiihdyttäessään.
"Oletko ihan varma? Kun olit raskaana, sinun teki mieli mitä merkillisimpiä asioita."

Deirdre siristi silmiään ja naputti pöydän tasoa kynsillään.
"Julian, vaikka miten toivoisit, se osa elämää ei tule koskaan toistumaan. Ne putket ovat tiukasti kiinni, muistatko?"

"Siitä olen hyvin kiitollinen", Julian muistutti tyynesti.
"Tarjosin vain, että voin hakea sinulle sitä... Mitä halusitkaan? Sokerisen donitsin nautapihvillä ja cheddarjuustolla ja jollakin?"

"Ai nyt saisin sen? Kun anelin sitä rantapalon olomuodossani, en saanut!" Deirdre ei voinut olla nauramatta.
"Sushi on hyvä. Ja sinut kotiin. Puhut taas puhelimessa kun ajat. Moottorista päätellen hieman liian lujaa."

Mies nauroi.
"On kohteliasta tarjota – ja ajattelin, että ehkä tiedostat nyt, kuinka kuvottavalta se kuulostaa", Julian huomautti ja vilkaisi nopeusmittaria huvittuneena.
"Olen tulossa, olen tulossa. Ei enää pitk-" Lause katkesi ryskeeseen, taipuvan metallin vihlontaan, särkyvään lasiin ja lopulta hiljaisuuteen, kun linja jäi tuuttaamaan.

Deirdre pudisteli nauraen päätään.
"Syön sellaisen vielä sinun kiusak--" Irlantilainen vaikeni, tuijottaen hetken eteensä shokissa. Juostessaan pyjamassa hätistämään iltavapaalle siirtynyttä au pairia takaisin taloon, hän soitti hätänumeroon, sopertaen asiaansa. Ei, hän ei tiennyt missä! Lopulta nainen sai luvan sulkea puhelun, ilmeisesti joku paikalle sattunut oli ilmoittanut. Hän oli sanonut ajamisesta. Hän oli sanonut, helvetti! Odottaminen oli tuskallisinta. Jos se paskiainen olisi nyt halvaantunut, Deirdre sanoisi että mitä oli sanonut.

* * *

Viisi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia myöhemmin Deirdrelle soitettiin sairaalasta. Onnekkaasti kuljettajalla oli mukanaan ajokortti, jonka avulla jälleen uusi John Doe, joka oli tarpeeksi tyhmä puhuakseen puhelimessa ja ajaakseen ylinopeutta, sai henkilöllisyyden ja omaisia, joita tavoitella.

Deirdre oli valvonut siihen asti. Aurie nukkui lastenhuoneessa, huolehtien kolmosista. Tällaisina hetkinä hän kaipasi veljeään. Aiden ei ollut vastannut. Anna soittajan olla Julian. Hän ei silti luottanut onneensa tarpeeksi, vastatakseen säksättämällä miehen ajotavoista.
"Deirdre van der Veen?"

"Hei rouva van der Veen, soitan Newcastle Freeman Hospitalista", terhakka ja tomera naisääni sanoi.
"Tehän olette naimisissa Julian van der Veenin kanssa, eikö näin? Miehenne on valitettavasti joutunut auto-onnettomuuteen illalla."

Deirdre nielaisi ne kotikieliset kirosanat, joita teki mieli huutaa ilmoille.
"... tiedän. Mitä hänelle kävi?" Vitun paskiainen. Vastuuton miehenkutale, joka ei koskaan kasvanut autolla pelleilevää teiniä paremmaksi.

"Oh." Ilmeisesti uutinen oli usein yllätys. Mutta hoitaja ei hämääntynyt pitkäksi aikaa.
"Hän toipuu parhaillaan leikkauksesta ja hänen tilansa on vakaa."

Leikkauksesta. Hän tappaisi miehensä jos kolari ei. Samaan aikaan nainen keräili tavaroita joita tietäisi miehensä kaipaavan ja veti takkia päälleen.
"Mmmhm. Käveleekö hän vielä joskus?" Julian saisi korvilleen. Saatanan valopää. Auton avaimet naulasta, laukku... Kaikki oli. Deirdre asteli autolleen ja käynnisti sen, mutta hänen autossaan sentään oli bluetooth-yhteys puhelimeen. Hän saattoi puhua pitelemättä puhelinta korvallaan. Toisin kuin eräs hollantilainen läskipää.

"Kyllä, uskoisin hänen kävelevän kotiin viimeistään viiden päivän kuluttua, jos toipuminen etenee odotetusti", hoitaja vastasi asiallisesti.
"Hän on nyt heräämössä ja luultavasti herää muutaman tunnin kuluessa."

Deirdre peruutti hillitysti pois pihasta. Riittäisi kun hänellä olisi yksi kiukutteleva idiootti ja kolme vauvaa kotona. Hän ei kaivannut itseään pyörätuoliin.
"Tulen sinne, kiitos soitosta." Hän painoi punaista luuria ratissa, kiirehtimättä. Kelvoton ukko olisi taju kankaalla kun hän saapuisi. Ja oli vielä hyvän tovin. Aurie ehti jopa aamusta tuomaan kolmoset Deirdrelle omien menojensa ajaksi. Joten, Deirdre istui Julianin sängyn vieressä kulmat tuomitsevassa kurtussa, huoli raskaana mielessä ja kiukku heti sen alla kytien. Toinen käsi heijasi kolmosten rattaita, kun nuo nukkuivat päiväunia.

Hänet havahdutti luultavasti ensimmäisenä sairaalasängyn vieressä ärsyttävän kimeästi piippaava laite. Julian makasi silmät kiinni, jalka nilkasta sääreen kipsiin paketoituna ja paksu sideharso päätä kiertäen. Kasvot olivat kalpeat, lukuun ottamatta toista poskipäätä ja silmänympärystä värittävää, purppuraista mustelmaa ja ruhjetta. Melkein värittömäksi kalvennut alahuuli oli laidasta halki ja turvoksissa.
Kalpeansiniset silmät raottuivat, siristyen viiruiksi kirkkaista valoista, jotka saivat pään hakkaamaan.

Deirdre antoi sentään sen verran armoa, että kurottautui tuolilta sammuttaman isoimman lampun huoneesta.
"Sinä et enää ikinä aja. Vien ajokorttisi, tajuatko? Saat polkuauton. Olisit voinut tappaa itsesi."

Vei hetken, että Deirdren läsnäolo rekisteröityi ja hetken kauemmin, että Julian ymmärsi, mitä nainen oli sanonut. Hän oli hymyilemässä, mutta se sattui liikaa.
"Hei", hän raakkui ääni karheana ja kohdisti katsettaan paremmin vaimonsa kasvoihin.

Deirdre kohotti kulmaansa.
"Hei? Minä olisin tullut repimään sinut haudasta ylös voidakseni tappaa sinut uudelleen. Tajuatko että et voi käyttäytyä kuin vastuuton kakara?" Vain nukkuvat lapset estivät naista huutamasta, joten hän tyytyi sähisemään.
"Sinulla on kolme lasta ja vaimosi olisi surkea yksinhuoltaja. Helvetti, saakelin ylimielinen paskiainen, et ole kuolematon."

Lääketokkurainen uni teki vielä ajatuksista sumeat, vaikka Julian oli havahtunut paikoin yön aikana. Hän oli ajanut kolarin. Julianin oli vaikeaa hyväksyä ajatusta, vaikka ympäristö tekikin siitä totta. Päähän sattui vietävästi. Hän oli tainnut lyödä sen rajusti johonkin. Tietämättä mitä sanoa, mies vain ojensi kättään Deirdreä kohti.

Deirdre veti syvään henkeä ja laski irti vaunujen kahvasta. Hän hivuttautui istumaan sängyn reunalle, puristaen Julianin käden omiensa väliin.
"S-sietämätön idiootti." Nainen sopersi hiljaa, selvästi ääni itkusta värähtäen.
"E-et voi aina v-voittaa ja jokin k-kerta on viimeinen. Tajuatko?"

Julian katseli Deirdreä ja naisen itkusta värähtävä ääni sai hänen sydämensä hakkaamaan lujemmin. Hän oli ollut kolarissa. Hän olisi voinut kuolla. Hän olisi jättänyt perheensä, lapsensa, silmänräpäyksessä. Se oli pelottava ajatus.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi käheästi ja puristi naisen kättä voimattomasti.

Deirdre painoi huulensa voimattomia sormia vasten. Nyt kun hän oli saanut sähistä kiukkunsa ulos, hän saattoi keskittyä itkemään huolesta.
”Sietääkin olla. Minä en pärjäisi yksin. Päivääkään.”

Julian ähkäisi kohottaessaan toisenkin kätensä, jotta saattoi koskettaa vaimonsa poskea. Hän irvisti nähdessään kipsin. No, parempi se kuin selkä. Luoja, toivottavasti hänen selkänsä oli kunnossa.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti karheasti.

Deirdre pudisteli päätään. Ei ollut. Se oli taas ollut aivan liian lähellä.
”Kuvittelin ettei koskaan enää tarvitse pelätä näin.” Ei sen jälkeen kun hän oli selvinnyt lapsien saamisesta.

Julian oli aikeissa vastata jotakin vitsikästä, mutta muutti mielensä. Nyt ei tainnut olla oikea aika.
"Mikä päivä nyt on?" hän kysyi hieraisten kasvojaan tai hipaisten niitä, sillä kosketus sai hänet irvistämään. Sekin sattui. Hitto vie.

Ei, nyt ei ollut hyvä hetki. Kaukana siitä.
”Torstai.” Deirdre nielaisi ja puristi miehensä kättä tiukasti.
”Älä ikinä jätä.” Monta syytä miksi hän ei enää pärjäisi yksin.

"Ei ole aikomukseni", Julian lupasi kiertäen sormensa Deirdren käden ympärille ja katsahti ympärilleen. Kolarissa. Hitto. Ajatus ei tuntunut sopivan hänen päähänsä. Muisto oli etäinen. Särkyvän lasin helinää. Kaunis autoparka.
"Tiedätkö, missä kunnossa autoni on?"

Viimeinen sellainen auto jonka mies koskaan saisi.
”Lunastus.” Siitä ei enää kukaan tekisi autoa.

"Paska", Julian vastasi sulkien silmänsä. Se oli ollut tavattoman kaunis, viehättävä auto. Kiiltävä musta pinta, virtaviivainen muotoilu kuin mustalla jaguaarilla.

”Eikö? Et ikinä enää saa sellaista.” Deirdre totesi hiljaa. Ei enää autoa joka houkuttelisi kaahaamaan.
”Miltein menetät lastesi ensimmäisen joulunkin.”

Se olisi jotain, mistä he voisivat keskustella myöhemmin.
"Kaikki on nyt ihan hyvin", Julian rauhoitteli, vaikka hän tunsikin käsiensä vapisevan, kun hän ajatteli mitä olisi voinut käydä. Hän olisi voinut kuolla. Hän olisi voinut halvaantua tai menettää järkensä. Deirdrellä voisi olla vihannes aviomiehenä. Luoja.

Lapsilla isä, jota nuo eivät koskaan olisi saaneet tuntea. Isä joka kuitenkin olisi halunnut tuntea lapsensa.
”Ei ole. Olisin voinut t-taas menettää sinut. Kokonaan.”

Se oli totta. Niin kipeän totta, että Julian pelkäsi murtuvansa, jos ajattelisi asiaa liian tarkasti.
"Et menettänyt", hän vastasi yrittäen lohduttaa samalla itseään. Hän oli hengissä, järjissään ja melkein ehjäkin.

”O-olisin voinut.” Nainen pyyhkäisi silmäkulmaansa. Niin oli ollut liian lähellä käydä.
”Emme me p-pärjää ilman sinua. Et voi enää t-tehdä noin.”

"Mutta et menettänyt", Julian vastasi ja olisi noussut istumaan, jos olisi uskaltanut. Koko kehoa vihloi ja päässä hakkasi niin, että hän pelkäsi oksentavansa tai pyörtyvänsä, jos liikkuisi liikaa.

”Ikinä enää tee näin. Ikinä.” Deirdre veti syvään henkeä. Vaunujen heiluminen sai naisen suoristautumaan ja ottamaan heränneen pojan syliinsä.
”Hei Ed... ei oteta nyt dadaín sormesta kiinni kulta.” Hän ei tiennyt olisiko vauvan puristus sormessa kivulias.
”Ei nyt. Nyt pitää tyytyä äidin syliin kultapieni.”

Julian hieraisi uudelleen kasvojaan ja oli kirota ääneen unohtaessaan, kuinka kipeät ne olivat. Mutta hillitsi itsensä lapsensa läsnäollessa, vaikka se oli varmasti tuhoontuomittu yritys. Todennäköisyys sille, että lasten ensimmäiset sanat olisivat kirosanoja, oli hyvin suuri.
"Ehkä- ehkä meidän pitäisi palkata toinen au pair tai taloudenhoitaja tai joku. Vähäksi aikaa."

Se oli ainoa todennäköisyys. He saisivat unohtaa haaveet äidistä ja isästä. Helvetti, damnu air ha godverdomme sen sijaan olivat vahvoja ennakkosuosikkeja. Myös jumalauta.
”Pitäisi.” Julian tarvitsi hoivaa ja apua, neljän lapsen lisäksi.

Julian tuijotti hetken kattoa. Etusormesta sykettä mittaava piippasi hektisenä, kun hän järjesteli ajatuksiaan. Ei, älä ajattele asiaa nyt liian tarkasti. Hänen kasvonsa tuskin kestäisivät itkua. Mitä oli tapahtunut? Kolari oli tapahtunut niin yllättäen, ettei hän saanut kiinni siitä, mitä ennen sitä tapahtui. Ajoiko joku hänen kylkeensä? Vai nokkaan? Autoparka.
"Pitäisikö meidän hankkia pysyvästi toinen au pair, ainakin puoleksi vuodeksi?"

Deirdre hyssytti heidän poikaansa. Edward olisi juuri nyt halunnut isän vatsan päälle nosteltavaksi.
”Pitäisi.” Eivät he oikein pärjäisi muuten.
”Kultapieni, ei nyt. Dadaí ei voi nyt nostella sinua.”

Keskity johonkin käytännölliseen, Julian muistutti itseään. Ei ollut syytä pohtia nyt, mitä olisi voinut tapahtua. Ajatukset olivat sumeita ja takkuisia.
"Olisikohan Auriella suosituksia?" hän pohti ja esti itseään hieromasta uudelleen kasvojaan.

”Pitää kysyä. Hän tuntuu ainakin viettävän aikaa muiden pairien kanssa.” Deirdre kohensi ähertävän pikkupojan asentoa ja rukoili että Aurie pääsisi pian hakemaan lapset. Hän veti Julianin ehjän käden pojan tarkasteltavaksi. Jos se rauhoittaisi. Lapsi vain takertui isänsä peukaloon, aivan kuin olisi yrittänyt muistuttaa miestä siitä mitä tuolla oli menetettävänä.
”Sano jos sattuu. Minä en nyt vain kelpaa.” Toinen käsi kuroittautui sukaisemaan tummia hiuksia.

Julian pudisti päätään ja antoi kätensä lapselle. Hän keskitti ajatuksensa uuteen au pairiin ja siivoukseen, ajamiseen, ruokakauppaan. Johonkin muuhun kuin särkyvään lasiin ja paperin lailla rutistuvaan metalliin. Tai jyskytykseen hänen päässään.
"Voisimme aina, hmm, varastaa jonkun hyvän toiselta perheeltä", mies pohti ja sulki hetkeksi silmänsä päänsäryn vihloessa.

Deirdre naurahti pehmeästi.
”Katsotaan, kyselen häneltä. Onhan meillä huoneita.” Kuka tiesi, ehkä Aurie haluaisi kämppiksen. Edward vain piteli kiltisti isänsä sormea, joskin koetti heti heikkona hetkenä kurkotella miestä kohti.
”Kulta... jestas.” Nainen luovutti ja siirtyi istumaan miehen viereen sängylle ja asetti pojan tuon kainaloon heidän väliinsä.
”Nyt hyvä?”

Julian siirsi käsivarttaan, jotta lapsi mahtui ja hieraisi varovasti aran nenänsä kyömyä profiilia. Ehkä hän oli iskenyt päänsä kojelautaan. Siteestä päätellen hänen päätään oli leikattu.
"Ylin kerros on käytännössä tyhjillään", mies pohti tuijottaen kattoa.
"Millaisen tytön sinä haluaisit?"

Deirdre vilkaisi miestään.
”Sellaisen joka tulisi Aurien kanssa toimeen. Hän on aarre. Hyvän, tietenkin. En minä välitä muusta. Rakas, anna nenäsi olla.” Hän hapusi itse miehen kädestä kiinni ja suukotti sormia.
”Rakastan sinua.”

"Kysytään Aurielta ehdotuksia", hän totesi ja katsahti Deirdreä melkein vainottu katse kalpeansinisissä, järkyttyneissä silmissään.
"Niin minäkin sinua, Dee."

Deirdre räpäytti silmiään. Se ei ollut millään tasolla normaali katse sinisissä silmissä.
”Mikä on? Sattuuko sinua?”

Julian pudisti päätään, vaikka koko keho tuntui siltä kuin olisi jäänyt nelistä kaatuvan hevosen alle. Hän oli hieraista taas kasvojaan.
"Tässä on vain paljon sulateltavaa. Olin vain... Ostamassa sushia." Hän viittasi voimattomasti sairaalahuonetta kohti.

Deirdre hapusi käden uudelleen otteeseensa. Loppuu se kasvojen hinkkaaminen.
”Rakas. Tärkeintä on että olet siinä.”

Se oli tärkeintä. Keskity siihen. Älä ajattele muuta. Mieti käytännöllisiä asioita, Julian vaati itseään ja puristi Deirdren kättä.
"Rakastan sinua."

Deirdre nielaisi ja hymyili hellästi, suukottaen uudelleen miehen sormia.
”Rakastan sinua. Aina rakastanut.”