Voisipa sukunsa valita

”Me kuulumme yhteen, rakas, hävytön vaimoni”, Julian vetosi silittäen Deirdren hiuksia ja niskaa.
”En anna minkään tehdä meitä onnettomiksi – enkä anna mitään tapahtua sinulle.”

"Entä jos vain minä olen onneton?" Nainen kysyi varovasti.

Julian tuijotti Deirdreä hiljaa pitkän hetken. Oliko nainen onneton? Sitäkö Deirdre sanoi?
”Sitten olen epäonnistunut aviomiehenä ja ansaitset jonkun paremman.”

"Entä jos se ei johtuisi mistään, mitä sinä teet tai mihin sinä voit vaikuttaa? Jos vaikka inhoaisin itseäni, enkä enää voisi olla lähelläsi, vaikka miten vakuuttaisit että sinä et välitä?" Ei, hän ei sanonut olevansa onneton, mutta pelkäsi että voisi olla. Niinkin pienen ja turhamaisen asian takia. Typerää.

”Se olisi musertavaa”, Julian vastasi.
”Haluan sinun olevan onnellinen, ja jos et voisi olla onnellinen minun kanssani, minun olisi hyväksyttävä asia ja annettava sinun mennä. Löytää joku, joka voisi edelleen tehdä sinut onnelliseksi.”

"Ei, Julian en minä..." Deirdre huokaisi hiljaa ja silitti miehen poskea.
"En ole koskaan, oikeasti koskaan ollut tyytymätön kehooni. Se on ihan naurettavaa, miten paljon pelkään sitä etten pidä siitä enää. Että läpsisin sinua sormille tulevaisuudessakin."

Se oli musertava, kauhistuttava ajatus.
”Mitä minä voin tehdä asialle?” Julian kysyi.

"En tiedä. En ihan oikeasti tiedä ja tiedän että kolme tervettä lasta on tärkeämpää kuin se että minulla on litteä vatsa tai kiinteät reidet, mutta voi luoja miten pelkään sitä ettei niin enää olisi. Naurettavan turhamaista ja typerää, aikuiselta naiselta." Hän tiesi itsekin paremmin, mutta siitä oli vaikeaa päästää irti. Se vain kasvoi.

Julian katseli Deirdreä kasvavan avuttomuuden vallassa.
”Jos kehosi muuttuu, se vain kertoo siitä, että sinusta on tullut äiti”, hän sanoi neuvottomana.
”Minä rakastan sinua näytit miltä tahansa.”

"Ja minä tiedän että se on niin." Deirdre nielaisi tyhjää.
"Se vain on typerää. Yksi syy miksi mennä sinne psykologille. Tiedän ettei tämä ole tervettä ja riittää että veljeni on seonnut ulkonäkönsä takia." Nainen huokaisi raskaasti.
"Ja haluaisin että äitini olisi täällä, koska kaipaisin neuvoja. Enemmän kuin ikinä."

”Olen pahoillani”, mies vetosi hiljaa ja silitti naisen käsivartta.
”Onko ketään muuta, jonka puoleen voisit kääntyä neuvojen suhteen? Minun äitini tai sisareni?”

"Heti jos he ovat synnyttäneet useamman lapsen kerralla." Deirdre huokaisi. Se oli syy miksi hän kaipasi äitiään. Tuo oli saanut kaksoset kerran elämässään. Hän oli kyllä soittanut Sawnien äidille, mutta se ei ollut sama asia.
"Soitin Sawnien äidille, tädilleni, mutta ei se ole sama asia. En voi soittaa hänelle joka päivä, kuten omalle äidille voisi soittaa."

”Ehkä alueelta voisi löytyä jonkinlainen vertaistukiryhmä, josta voisit löytää tukea ja apua?” Julian ehdotti.

"Yritän etsiä. En tosin tiedä milloin olen liian... Iso käymään missään. Kävin eilen psykologilla ja makasin illan selkäkivuissa sohvalla. Siskosikin huolestui hakiessaan Amandaa." Deirdre huokaisi laiskasti.
"Lapsesi ovat olleet kovin levottomia viime yöt ja en oikein saa nukuttua. Sekin saa suurentelemaan asioita."

”Onko mitään, mikä voisi auttaa? Jonkinlainen yrttitee tai aromaterapia? Hyvä hieronta?” Julian pohti ja hieraisi vaimonsa hartiaa.

Deirdre huokaisi hiljaa.
"Olen juonut litrakaupalla teetä kun sinä nukut. Hierontaa en ole kokeillut." Deirdre hipaisi sormia hartiallaan.
"Pärjään kyllä, rakas."

Julian liikahti turhautuneen avuttomuuden vallassa. Deirdren maalaama tulevaisuudenkuva kummitteli häntä.
”Hyvä on. Voinko tehdä jotakin?”

Deirdre katseli miestään, hakien syytä tuon kevyesti levottomalle olemukselle.
"Jos olet oikein enkeli, kerrot miksi olet levoton ja teet minulle valtavan kupin kamomillateetä. Sitten saat mennä nukkumaan."

”Olen mies. Pidän siitä, että voin ratkaista ja korjata asioita”, Julian vastasi ja nousi ylös lähteäkseen keittämään teetä.
”Nyt tunnen olevani hyödytön enkä pidä tunteesta.”

"Sinä olet hyödyllisin mies ikinä." Deirdre lupasi tuolle.
"Toteutat kaikki hölmötkin pyyntöni ja mielitekoni. Jos nyt haluat antaa itsellesi synninpäästön, lämmin kauratyyny tuskin ainakaan pahentaisi selkääni."

Julian kohotti tummaa kulmaansa, mutta katosi alakertaan hakemaan sekä valtavaa kupillista kamomillateetä että kuumennettua kauratyynyä. Talo oli jättiläismäinen. Keittiön ja makuuhuoneen välillä tuntui olevan pari korttelia matkaa.
”Oletko varma, etten voisi hieroa selkääsi?” hän kysyi ojentaessaan tuomisiaan vaimolleen.

Deirdre otti tyynyn ja laski teekupin yöpöydälle. Ei sitä kuitenkaan voisi juoda vielä.
"Voit. Jos haluat. Voit myös mennä nukkumaan ja mennä huomenna levänneenä töihin."

”Kumman luulet minun valitsevan?” Julian kysyi ja kiipesi sängylle, viittoillen Deirdreä asettumaan mukavaan asentoon hierontaa varten.

Deirdre asettui kyljelleen sängylle - vatsallaan makaaminen oli jo kauan ollut pois vaihtoehdoista. Naine kurtisti kevyesti kulmiaan, mutta ohitti tunteen toistaiseksi.
"Kiitos rakas."

Julian ryhtyi hieromaan vaimonsa selkää, etsi jäykät lihakset ja rentoutti niitä pyörivin, hiljalleen voimistuvin liikkein, kulkien niskoilta alaselälle ja takaisin.

Deirdre ei oikein enää tiennyt missä tuntui epämiellyttävältä. Selässä vai jossakin muualla. Nainen painoi silmiä kiinni ja muisteli ohjeita.

”Onko kaikki hyvin?” Julian kysyi ja pysäytti kätensä, jättäen sen lepäämään naisen selälle.

Deirdre nielaisi kevyesti ja nousi istumaan. Punaiset kulmat olivat painuneet kurtulle, tuon tunnustellessa olotilaansa.
"... En tiedä." Mikähän oli normaalia ja mikä ei?

”Selvä”, Julian vastasi ja laski jalkansa lattialle.
”Lähdetään käymään sairaalassa varmuuden vuoksi.”

Deirdre vilkaisi Juliania, melkein paniikissa. Hän ei tiennyt rukoiliko sen olevan normaalia lasten takia vai sen takia ettei tarvitsisi mennä sairaalaan.
"Hetki, pitää pukea." Se oli nykyään Deirdren kohdalla projekti. Suurin osa ajasta meni siihen kun nainen kumartui ottamaan vaatetta sormiinsa, jos se ei ollut käsien tasolla.

”Eikä pidä. Takki vain päälle”, Julian vastasi kärsimättömästi, hypellen mustat housut jalkaansa ja nappasi villapaidan vaatekaappinsa hyllyltä, nykäisten sen päänsä yli.
”Mitä nopeammin käymme sairaalalla, sitä nopeammin voimme todeta kaiken olevan hyvin ja palata takaisin nukkumaan.”

"Minä jäädyn jos lähden näin." Deirdre huomautti. Hän oli onneksi jättänyt vihreän mekon roikkumaan henkariin ja saattoi vetää sen päällensä. Sukkahousut voisivat nyt olla toissijaiset. Hän nyrpisti nenäänsä kevyesti, liikkuminen ei oikein auttanut.

”No niin, mennään sitten”, Julian sanoi ja tarttui kevyesti vaimonsa käsivarteen lähtiessään kohti alakertaa.
”Millainen olo sinulla on? Sattuuko jonnekin?”

Deirdre lähti alas, purren kevyesti huultaan.
"En nyt voi sanoa, mutta minusta tuntuu että nämä ovat sellaisia supistuksia joita ei pitäisi olla." Eteisessä hän työnsi jalkansa ensimmäisiin vastaantuleviin avokkaisiin, jotka sai jalkaansa ilman kumartumista.

Sehän kuulosti rauhoittavalta. Mutta Julian ei näyttänyt ulospäin, mitä tunsi sisällä, vaan johdatti Deirdren rauhallisesti ulos ja mustan BMW:nsä etupenkille, ennen kuin lähti ajamaan kohti Newcastlen sairaalaa.

Deirdre katseli levottomana auton ikkunasta, naputellen sormillaan oven sisäpuolta. Häntä stressasi. Jos kaikki olisi turhaa, jos hän menettäisi yhdenkin lapsen, hän ei tiennyt miten kestäisi sen. Oli ehkä ollut liian aikaista miettiä nimiä ja kiintyä ajatukseen kolmosista.

Julian tuijotti kiinteästi öistä tietä tuulilasin takana ja ajoi hienovaraista ylinopeutta. Hän ei luottanut itsensä puhua, keskitti vain ajatuksensa siihen, että he olisivat kohta sairaalalla ja kaikki olisi hyvin. Mitään pahaa ei tapahtuisi.

Deirdre vilkaisi miestään.
"Puhu jotain." Hiljaisuus oli kauheampaa kuin se että he puhuisivat jotakin. Hiljaisuus ei olisi koskaan voinut olla painostavampaa.

"Puhu jotain?" Julian toisti ja vilkaisi vaimoaan. Hänen ajatuksensa eivät olleet rauhoittavia. Pelko kuristi sydäntä.
"Harkitsen teettäväni meille samanlaiset pussilakanat kuin Amandalle. Sinun ei tarvitsisi ikävöidä minua, kun olen töissä."

"Niin, puhu jotain." Deirdre nieleskeli ja rukoili varmaan enemmän kuin koskaan elämässään.
"Voi rakas. Eikö se olisi vähän itserakasta sinulta nukkua niissä?"

”Itserakasta?” Julian toisti ja yritti pitää äänensävynsä kevyenä ja rentona. Ei kireänä ja huolestuneena ja pelosta terävänä. Auto lensi pimeällä tiellä.
”Minusta useamman pitäisi teettää lakanat omalla kuvallaan."

"Hieman. Ja ehkä pitäisi, kaikkien huumorintaju ei vain ehkä riitä siihen." Deirdre ei saanut naurahdettua vaikka olisi halunnut.
"Kulta. Hiljempaa." Hän ei halunnut miehen ajavan toista kolaria.

”Minä osaan ajaa”, Julian vakuutti. Harva oli liikenteessä tähän aikaan. Ja jos hänen vaimonsa tai lastensa henki olisi uhattuna… Hän ei aikoisi katua myöhemmin, että menetti jotain korvaamatonta, koska halusi noudattaa kuuliaisesti nopeusrajoitusta.
”Millainen olo sinulla on?"

"Silti." Deirdre vetosi pehmeästi. Kukaan ei eläisi miehen kanssa jos tuo menettäisi heidät ajamansa ylinopeuden takia.
"Siedettävä. Kipuja."

Rattia pitelevien käsien rystyset kiristyivät, ja Julian hellitti kaasua, kun kaupungin keskusta ja sairaala lähestyivät.
”Olemme ihan kohta perillä.”

Deirdre sukaisi hiuksiaan ja vilkaisi Juliania.
"Saammeko nyt kuvallasi olevat lakanat sitten?"

”Myönnä pois, rakastaisit niitä”, Julian totesi, kun peruutti auton vauhdikkaalla sulokkuudella ruutuun sairaalan parkkipaikalle ja nousi sitten empimättä autosta, kiertäen Deirdren puolelle tukemaan naista.

Deirdre oli sanomassa että hän voisi kävellä, mutta muisti miehen sanat hyödyttömyydestä. Ehkä se auttaminen tekisi tuon onnelliseksi.

Julian ei ollut ottamassa riskiä, että Deirdre kaatuisi tai lyyhistyisi maahan hänen vahdillaan. Niinpä mies talutti vaimonsa päättäväisesti öisen, kostean parkkipaikan poikki sisään kirkkaasti valaistuun päivystykseen ja ilmoitti vastaanotolle jokseenkin napakkaan sävyyn, että he tarvitsivat lääkärin nyt eivätkä ylihuomenna, ennen kuin auttoi Deirdren istumaan.

Deirdre istui alas, nieleskellen. Naisen kasvot olivat jopa irlantilaisella mittakaavalla kalpeat nyt. Olisi tehnyt mieli huutaa, mutta se ei oikein olisi sopivaa. Lääkäri ottaisi heidät kuulemma heti kun seuraava lähtisi, ei menisi kauan.

Julian ei olisi malttanut istua, mutta vajosi tuolille vaimonsa viereen, jännittyneet sormet reittä naputtaen ja Deirdreä silmäkulmastaan vilkuillen.-
”Kuinka pahasti sinua sattuu?"

"Asteikolla yhdestä kymmeneen? Kuusi, seitsemän." Deirdre ei huutaisi keskellä odotushuonetta, ei varmasti.
"Alkaa kuulostaa hyvältä että en joudu käymään tätä oikeasti läpi." Nainen totesi kuivasti. Jos tämä sattui näin, mitä olisi synnytys?

Julian harkitsi juuri käyvänsä huutamassa uudelleen vastaanottovirkailijalle, vaikka vain purkaakseen hieman tukahduttavaa tunnetta sisällään, kun heitä viittoiltiin kohti vastaanottohuonetta. Mies otti vaistomaisesti kiinni Deirdren käsivarresta.

Deirdre kulki Julianin vieressä. Hän vihasi sairaaloita, oli vihannut siitä asti kun oli mennyt ambulanssilla itsemurhaa yrittäneet veljensä mukana sellaiseen vuosia, vuosia sitten. Käsi puristi Julianin kättä naurettavan tiukasti koko ajan. Hän ei laskisi irti, ei. Sympaattinen naislääkäri vilkaisi Deirdreä, hymyillen rauhoittavasti kun laittoi ultrauslaitteita pois.
"Kaikki voivat hyvin, mutta pitää antaa pistoksia kasvattamaan keuhkoja ja sinun pitäisi jäädä yöksi tänne tippaan. Onko teillä mahdollisuutta järjestää apua kotiin, että voisit vain levätä?"

Julian kesti miehekkäästi rutistuksen kädessään ja keskittyi vain hengittämään sisään ja ulos. Deirdre oli hengissä. Lapset olivat elossa. Siinä oli kaikki, millä oli merkitystä. Kaikki muu korjaantuisi kyllä.
”Kyllä, meillä on taloudenhoitaja”, Julian vastasi.
Tippaan yöksi. Pistoksia. Lepoa.

"Hän on au pair. Hoitaja." Deirdre täsmensi vielä hieman poissaolevana. Hän nousi istumaan, tuntien sen kuristavan tunteen. Yö sairaalassa. Hyi.
"Aina vain parempi. Ei ole mitään syytä huoleen, kunhan vain lepäät ja saadaan tämä loppumaan. Hoitaja näyttää sinulle huoneen osastolta ja tulee laittamaan tipan." Deirdre vain nyökkäsi. Hän melkein kuunteli.

Julian hengitti sisään ja hengitti ulos, piti kasvonsa hillittyinä, vaikka oksettava levottomuus velloi hänen sisällään.
No, Deirdre olisi sairaalassa – turvallisimmassa mahdollisessa paikassa. Kaikki olisi hyvin. He olivat ajoissa avun piirissä, ja kaikki oli hyvin.
”Voinko jäädä hänen luokseen yöksi?” mies kysyi tummat kulmat painuen.

Lääkäri hymyili miehelle hellästi.
"Jos haluat. Huoneessa on sohva jos nukuttaa." Deirdre puristi Julianin kättä. He voisivat vääntää tästä myöhemmin. Hän nousi seisomaan ja lähti hoitajan perässä, ottaen Julianista nyt kävellessään tukea. Sattui.

Julian kiersi käsivartensa Deirdren ympärille ja tuki naisen kylkeensä, vilkuillen tätä huolissaan silmäkulmastaan. Ei, hän ei olisi lähdössä minnekään vaimonsa viereltä.

Deirdre kävi huoneessa sängylle makaamaan ja katseli kattoa. Hän yritti keskittyä johonkin muuhun kuin siihen että oli sairaalassa. Hoitajan mentyä hän vilkaisi Juliania. Väsynyt, parka.
"Kulta, kotona olisi sänky."

”Rakas, sinä olet täällä”, Julian vastasi, hieraisi kasvojaan ja veti tuolin sängyn viereen.
”Minä en ole jättämässä sinua yksin."

"Sinulla on töitä huomenna." Deirdre hipaisi Julianin kasvoja kädellään. Nainen oli edelleen kalpea, mutta lääke suoraan suoneen auttoi.
"Kaikki on hyvin. Kuulit sen."

”Hyvä niin”, mies sanoi ja poimi naisen käden omiensa väliin.
”Mutta niin kauan kuin sinä olet täällä, niin olen minäkin.”

"Kulta. Et voi mennä töihin valvottuasi yön. Sinulla on vastuuta." Nainen vetosi hellästi.

”Minä selviän kyllä unettomalla yöllä”, Julian huomautti.
”Ratsastajatkin kiittävät, kun olen armeliaampi. Älä tuhlaa energiaasi vänkäämiseen. En ole menossa minnekään.”

"Jos niin sanot." Deirdre puristi kevyesti miehensä kättä, hapuillen toisella kädellä vilttiä jaloilleen. Hyvin ilmastoidussa sairaalassa paleli heti.
"Tiedäthän että rakastan sinua aivan järjettömästi?" Huomasi että sairaalat ahdistivat naista.

Julian peitteli naisen huomatessaan käsien tapailevan vilttiä, veti sen tunnollisesti hartioille saakka.
”Tiedän”, hän sanoi ja painoi suudelman Deirdren ohimolle.
”Yritä levätä. Minä olen tässä.”

Deirdre koetti vain hengittää rauhassa.
"Kohta. Sattuu vielä." Ja olo oli yleisesti hyvin epämukava. Sen lisäksi mielessä pyöri vain painajaisia siitä miten hän ei kävelisi täästä enää ulos. Älä itke, hyvä luoja nainen, älä itke.

Julian puristi vaimonsa kättä ahdistuneena, toivoen että olisi voinut tehdä jotakin. Jotakin.
Mutta hän saattoi vain istua tässä.
"Ehkä lääkkeet tehoavat kohta."

Deirdre vilkaisi miestään ja se riitti. Ei hän voinut olla itkemättä, kun ahdistus heijastui puristuksesta ja tuon ilmeistä.
"M-menisit kotiin, lepäisit."

"Älä tuhlaa energiaasi", Julian sanoi kulmat kurtistuen ja pyyhkäisi naisen poskea.
"En ole menossa minnekään."

"Se että sinä istut siinä ahdistumassa, ei auta ketään!" Deirdre veti syvään henkeä. Rauhassa, maltin menettäminen tuskin olisi hyvä asia nyt.

"Hyvä tietää", Julian vastasi hillitysti, tuska silmissä välähtäen. Hän nousi ylös ja asetti tuolin takaisin paikalleen.
"Menen odottamaan käytävään."

"Mo shíorghrá." Deirdre vetosi hiljaa, kovin pehmeällä äänellä, ojentaen kättä miestä kohti.
"En tarkoittanut sitä. Kiltti. Is ceol mo chroí thú." Oli vain sanontoja joille hän ei ollut keksinyt käännöstä. Muutakin kuin hävyttömyydet.

Julian katsoi Deirdreä hetken leukaperät kireinä, ennen kuin veti tuolin takaisin ja istui alas. Hän työnsi hiuksiaan taakse, nosti jalan toisen päälle ja yritti pitää olemuksensa hillittynä.

Hän ei sitten vain voinut voittaa.
"Kaikki on hyvin. Kaikki ovat turvassa." Hän lupasi hellästi.

"Minä tiedän", Julian vastasi ja pakotti kätensä pysymään levollisesti käsinojia vasten.
"Yritä nukkua."

"Voisitko vielä sisäistää sen?" Nainen pyysi pehmeästi, hapuillen Julianin käden omaansa. Silmät painuivat hieman jo kiinni, kun väsymys oli suurempaa kuin ahdistus.
"Tiedäthän että olisin onnellinen missä tahansa kanssasi, kunhan sinä olisit onnellinen siellä?" Hän saattoi olla puoliunessa, mutta hän oli ennenkin puhunut ääneen ajatuksiaan kun oli juuri nukahtamassa.

Ei, ei voisi. Hänen vaimonsa kärsi, ei vain nyt, vaan kuukausia, eikä Julian voinut asialle mitään.
"Mm'hh", mies vastasi rauhoittavasti.

Mutta kerrankin kärsimyksestä olisi luvassa palkinto. Deirdre ei päästänyt kädestä irti vaikka nukahti. Onnea jos Julian haluaisi kahvia tai vessaan herättämättä vaimoaan.

Julian ei ollut menossa minnekään. Hänen maailmansa oli viereisessä sairaalasängyssä, tippaan kiinnitettynä.

Deirdre nukkui rauhassa pari tuntia. Uni katkesi tylysti kun hän nousi istumaan ja silmät rävähtivät auki.
"Julian!" Se tuli varmasti kaikella keuhkokapasiteetilla mitä naisella oli. Hän räpäytti silmiään. Sairaala. Se oli ollut vain unta. Aivan liian todellista unta.

Ajatuksiinsa uponnut mies hätkähti niin, että uutissivulle unohtunut puhelin kolahti lattialle.
"Mikä on?"

Miksi hän näki sellaisia painajaisia? Tajuntaan uppoava kysymys ja tuttu ääni saivat naisen itkemään. Itku ravisutti kapeita hartioita ja aavistuksen kuihtunutta olemusta.
"Näin painajaista."

Julian nousi seisomaan ja halasi naisen rintaansa vasten.
"Kaikki on hyvin. Hengitä vain ja jatka sitten unia."

Deirdre miltein ripustautui Julianiin. Aivan kuin mies voisi kadota vieressä.
"S-sinä et herännyt siitä kolarista. J-jumalauta sinun pitää ajaa nätimmin." Hän sopersi itkunsa seasta.

”Deirdre”, Julian vetosi ja halasi naista tiukemmin, silittäen punaisia hiuksia.
”Se oli painajainen. Minä olen erinomainen kuljettaja. En puhu enää puhelimeen ajaessa.”

"Parempi olisi tai minä tapan sinut!" Tyhjä uhkaus sai ohi kulkeneen hoitajan kurkistamaan huoneeseen.
"Helvetti jos jätät minut yksin kaiken kanssa."

”Minä en ole menossa minnekään”, Julian vakuutti ja painoi suukon ärhäkän vaimonsa hiuksiin.
”Etkä ole sinäkään.”

"Parempi olisi." Se itkuinen ärähdys kuulosti surkealta.

”Deirdre, kaikki on hyvin”, Julian vakuutti uudelleen. Hän silitti vaimonsa selkää ja halasi tätä rintaansa vasten.
”Näit vain pahaa unta."

Deirdre veti katkonaisesti henkeä. Sairaalat eivät tuoneet naiselle mieleen muuta kuin menetyksen, ehkä uni kumpusi siitä.
"Se ei ole vain, kun niin olisi jo voinut käydä."

”Mutta ei käynyt”, Julian vastasi rauhallisesti.
”Eikä mitään muutakaan pahaa tapahdu."

"Parempi olisi tai minä omin käsin raahaan sinut helvetistä takaisin ja näytän sinulle todellisen helvetin." Itku ei ottanut silti laantuakseen. Ei kun kuva miehestä kalmistossa oli kovin elävänä mielessä.

”Kiitos samoin”, Julian huomautti.
”Sovitaanko vain, että mitään ei ole tapahtumassa kummallekaan meistä?"

Deirdre niiskaisi ja nyökkäsi levottomana. Luoja että häntä ahdisti niin paljon.
"Ja minä menisin taivaaseen, m-mitä sinä horiset, eejit." Naisen ääni oli säröillä, mutta hän yritti hakea muuta ajateltavaa.

”Totta kai menisit”, Julian myhäili ja painoi Deirdren olkapäätä kevyesti, houkutellen naista laskeutumaan takaisin makuulle.
”Yrittäisit levätä vain.”

Ei. Deirdre takertui mieheensä vain tiukemmin.
"Ole siinä hetki." Hän pelkäsi sen saman tulevan uniin uudelleen.
"Käytin häissämmekin valkoista." Hän huomautti nuivasti.

”Minä olen tässä”, Julian vakuutti, ”olen tässä, vaikka makaisit rauhassa.”
Mies kohotti kulmaansa.
”Ja näytit hyvin kauniilta. Olen varma, että vakuutit maailman neitseellisyydestäsi."

"Ei." Se tuli jo hieman napakammin. Mies oli halunnut olla hyödyksi. Tuo olisi nyt hyödyksi pitelemällä vaimoaan hetken.
" ... Lähetän sinut pian helvettiin itse..."

”Oletpa sinä kultainen”, Julian sanoi ja painoi suukon Deirdren hiuksiin, mutta kiersi käsivartensa tiukemmin naisen ympärille ja halasi tämän rintaansa vasten.

"Enkö?" Nainen mutisi vaisuna, kiehnäisten päätään miehensä paitaan.
"Kun lähdemme aamulla, voisimmeko hakea sorbettia kaupasta? Lastesi tekee mieli." Hieno veto.

”Totta kai voimme”, Julian vastasi.
”Ja muffinsseja, suklaata, smoothieita ja mitä tahansa muuta sinun tekee mieli.”

"Eiköhän se sorbetti riitä." Deirdre totesi hiljaa.
"Hoitaja sanoi jotain syömisohjeista. Saat kohta ruokkia minua kuten hevosiasi, kun kuulemma katoan ympäriltä."

”Hienoa”, Julian vastasi ja hieraisi Deirdren selkää.
”Sinä todella kaipaisit lepoa.”

"Minä lepään. Kokoajan. Ja lepään kotonakin." Deirdre huomautti pehmeästi.
"Voi sille mitään että kolmen lapsen kasvattaminen vie vähän energiaa."

”Olet sairaalassa tipassa. Lepää makuulla ja lepää paremmin”, Julian huomautti.

"Halusit olla hyödyllinen. Olet, kun pitelet minua." Nainen mutisi miehensä käsien suojasta nyrtyneenä. Päättäisi nyt mitä halusi.

”Hyvän tähden nainen, minä voin könytä viereesi, jos se on siitä kiinni”, Julian vastasi.

"No senkus." Deirdre siirtyi hieman, jättäen tilaa Julianille vieressään.
"Sinun pitäisi rentoutua."

”Minähän olen rentouden perikuva”, mies sanoi ja nousi sängylle vaimonsa viereen, houkutellen tätä makaamaan kyljellään selkä hänen rintaansa vasten.

Deirdre kävi miehensä kainaloon mielellään. Siinä oli paras paikka mailmassa ja hän tunsi olonsa turvalliseksi siinä.
"Et ole. Kireä kuin viulunkieli."

”Sinä olet vain lääkehöyryissä”, Julian vastasi ja halasi Deirdren rintaansa, silitellen naisen kylkeä.

"Raskaana ollessa ei saa niin hyviä lääkkeitä." Deirdre huomautti miehelleen.
"Kai tiedät että sylisi on paras paikka maailmassa?"

”Totta kai tiedän”, mies lupasi ja nojautui painamaan suudelman vaimonsa kaulansyrjälle, pyyhkien hiuksia hellästi sivuun.
”Sattuuko vielä?"

"Vähän. Luojan kiitos en joudu synnyttämään itse. Menisi taju." Nainen mutisi hiljaa. Hän ei ollut huutanut, mutta Deirdrellä ei ollut tapana ilmaista äänekkäästi sitä kun oikeasti sattui. Turhat varpaan kolhaisut sun muut kirvoittivat naisesta kyllä kirosanoja senkin edestä.

”Kaikki tulee menemään hyvin”, Julian vakuutti ja halasi Deirdreä tiukemmin.

"Varmasi, kun äitikin on tajuissaan. En tosin tiedä haluanko ajatella sitä että joku ronkkii sisäelimiäni kun olen hereillä." Ajatus oli värähtämisen arvoinen.
"Ei kovin lämmittävä ajatus."

”Ajattele jotain mukavampaa”, Julian ehdotti.
”Vaikka minua.”

Olisi tehnyt mieli muistuttaa että Julian oli kovin syyllinen vallitseviin olosuhteisiin.
"Olet mahdoton. Ajatteletko olevasi ratkaisu kaikkeen?"

”Enkö ole?” Julian kuiskasi ja halasi Deirdreä tiukemmin, sydän onnettomana takoen, ja hamusi huulillaan vaimonsa kaulansyrjää harhauttaakseen tätä kamalista ajatuksista.

Se ainakin onnistui. Oli mukavampi keskittyä miehen jakamaan huomioon kuin painajaiseen jossa tuo ei ollut enää antamassa huomiota.
"Riippuu ongelmasta. Olet kyllä yleensä oikein, oikein käypä särkylääke."

”Sitä minäkin”, Julian vastasi ja silitti vaimonsa reittä peiton läpi, hamuten ja suudellen kevyesti kaulansyrjää.

Ensimmäistä kertaa koskaan sellainen kosketus alkoi väsyttää. Se väsytti, rentouden valuessa lihaksiin.
"Ja toimit myös lihasjumeihin. Sekä äärimmäiseen ärsytykseen, huonoon päivään silloin kun et ole liian nenäkäs..."

Julian läpsäisi vaimonsa pakaraa.
”Kuulepa nainen”, hän huomautti.
”Sinä olet nenäkäs. Minä olen huumorintajuinen."

"H-hei!" Deirdre vinkaisi hiljaa, värähtäen läpsäisylle.
"Onko tuo nyt ihan sopivaa? Nenäkäs vaimosi on tipassa." Ja soitto silti suutaan, ajatellakseen jotain muuta kuin painajaistaan.

”Nenäkäs vaimoni ansaitsee piiskaa ollessaan nenäkäs”, Julian kuiskasi naisen korvaan ja näykkäsi sen laitaa.
”Ja tietää sen vallan hyvin.”

Deirdre veti kevyesti päätään kauemmas.
"Ei jumalauta mies, sinä puhut minulle rivoja jopa sairaalasängyssä." Se alkoi jo naurattaa.

”Ja sinä rakastat sitä”, Julian vastasi ja halasi Deirdren tiukemmin rintaansa vasten, nyt silittäen läpsäisemäänsä pakaraa hellästi.

"Rakastanko?" Deirdre kysyi miltein haastavasti. Julianin pitäisi kuitenkin käyttäytyä nyt sen vuoksi että he olivat sairaalassa ja sen vuoksi, että naisen tosiaan piti levätä. Hän voisi tökkiä tuon nappeja niin paljon kuin halusi.
"Entä jos sinä oletkin vain sadistinen, dominoiva mies ja minä viaton uhri?" Nauratti ihan liikaa.

”Rakastat”, Julian sanoi tyynesti.
”Siinä tapauksessa olen sadistinen, dominoiva mies ja sinä vain viaton uhri."

"Ja sinä nauttisit siitä osasta?" Oli pakko kääntyi sen verran että näki miehensä kasvot.

”Jos se sisältää sinut, nimeni huokailun ja kenties vaikka käsiraudat, totta kai nauttisin”, Julian vakuutti ja painoi suukon Deirdren poskelle.

"Koskas oletkaan saanut laittaa minulle käsiraudat, hmmm?" Kaikella muulla naista oli kyllä saanut sitoa.
"Sinä olet kauhea mies. Aivan hirveä. Äitini ei varoittanut sinunlaisestasi mitään." Silti niin rakas, että hän heräsi huutaaen unesta kun kuvitteli ettei miestä ollut enää.

”Kyllä sekin päivä tulee vielä”, Julian vastasi.
”Onko minunlaisiani paljonkin?”

"Tuleeko?" Piti sitä hieman haastaa miestään. Ei saanut olla liian helppo. Kaunista katseltavaa, vaikea napata.
"En tiedä, olen tavannut vain sinut."

”Tulee, tulee”, Julian vakuutti.
”Voit saada turkoosilla pörrökarvalla päällystetyt. Ja lopulta anelet niitä."

Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"Minä en ikinä anele. Horiset."

”Odota vain”, mies hymähti ja halasi vaimoaan tiukemmin.
”Sekin päivä on tulossa."

"Kuulostat siltä kuin olisi suuria suunnitelmia. Kai sinä kelvoton miehenretale tiedät, että minulla on laatikollinen hepeneitä joilla saada sinut polvillesi sanomatta sanaakaan?" Nyt tämä meni jo uhkailuksi.

”Ja minä saan sinut koskettelemaan itseäsi sisareni talossa kesken sukujuhlan, koska et pysty odottamaan kauempaa”, Julian vastasi takaisin.

Deirdre avasi suunsa, mutta vaikeni hetkeksi.
Hitto.
"Suukapulan sinä tarvitset. Ja piiskaa." Hän mutisi itsekseen, hakien parempaa asentoa. Unta.

Mies hymyili, painoi suudelman vaimonsa kaulalle ja jäi sitten silittelemään tämän kylkeä ja käsivartta hellin, melkein hierovin sormin pitääkseen Deirdren levollisena ja rentona.

"Ja asenteenkorjauksen." kuului vielä mutina unen rajamailta, ennen kuin Deirdre vaipui uneen uudestaan. Nyt mielestään turvassa kaikelta, sillä ei ollut pahaa mikä oli tunkeutunut hänen miehensä tuoman suojan läpi.

Keskiviikko 24. tammikuuta 2018, keskipäivä, Newcastle

Kun heillä oli tarpeeksi sorbettia pakastimen täyttämiseen, musta, puhdas BMW pysähtyi uuden kotitalon pihatielle ajettuaan harhaan vain kerran. Julian nousi autosta ja kiersi Deirdren puolelle auttaakseen vaimonsa ulos ja sisään.

"Mo shíorghrá." Deirdre aloitti, mutta vaikeni sitten, ottaen miehen avun vastaan. Olo oli levännyt, niin levännyt mitä se saattoi olla jaetun sairaalasängyn jäljiltä.
"Milloin sinun pitää mennä töihin?"

”Iltapäivällä”, Julian vastasi, tuuppasi uuden kodin auki ja auttoi Deirdren sisään.
”Mutta jos olet vielä huonovointinen, perun valmennukset tältä päivältä.”

Nainen pudisteli päätään pehmeästi.
"Ei tarvitse. Jos vain... Pidä minulle seuraa siihen asti että lähdet?" Aurélie oli oikein mukavaa seuraa, mutta nyt hän kaipasi miehensä seuraa.
"Lääkärikin sanoi että kaikki on nyt hyvin. Kunhan lepään."

”Pidän, pidän”, mies sanoi ja tarkasti tilanteen kellostaan.
”Menetkö sänkyyn?"

"Menen, kiltisti, kuten käskettiin." Deirdre nappasi tosin sorbettipaketin muovikassista. Onneksi siinä oli lusikka mukana. Ei ollut tarvetta mennä ylös. Hän otti tukea kaiteesta, puristaen sitä tiukasti.

Julian katsahti Deirdren selkää huolissaan. Kai nainen pärjäsi ilman jatkuvaa holhousta makuuhuoneeseen saakka? Epäröiden mies poimi jäätelökassit mukaansa, pakkasi ne pakastimeen ja seurasi sitten vaimoaan yläkertaan.

Oli hän pärjännyt makuuhuoneeseen asti. Nyt kun piti huomioida raskaus, olo tuntui väsyneeltä. Aivan kuin olisi sairas.
"Rakas, en kuole portaisiin. Ilmeesi narauttaa sinut."

Julian istahti heidän sänkynsä laidalle ja hieraisi kalpeita, väsyneitä kasvojaan.
”Osaathan levätä ja syödä ilman jatkuvaa vahtimista?”

Deirdre vilkaisi miestään ja houkutteli tuota viereensä sängylle.
"Osaan. Kulta, en tekisi mitään mikä vaarantaisi meidän lapsemme."

Miehen kulma kohosi skeptisen asteen, mutta Julian asettui selälleen vaimonsa vierelle. Kalpeansinisten silmien alle oli ilmestynyt tummat varjot.
”Hyvä niin.”

Deirdre kaivautui kainaloon hyvin näppärästi.
"Leikin etten huomannut ilmettäsi ja en loukkaannu siitä tällä kertaa. Kulta, nyt silmät kiinni ja lepäät."

”Sinä myös”, Julian huomautti ja kiersi käsivartensa vaimonsa ympärille, mutta sulki silmänsä ja hengitti syvään.

Deirdre kohotti sorbettikuppia.
"Minulla on tekemistä tässä. Nuku sinä vain."

Mies raotti silmiään ja katsahti sorbettikuppia. Deirdre saattoi olla oikeassa. Eikä hän sanoisi sanaakaan sokerista, sillä Deirdre söi neljän edestä.
”Hyvä on. Voin ummistaa silmäni ihan vain hetkeksi…”

Sorbetissa oli vähemmän sokeria kuin jäätelössä, rasvasta puhumattakaan, joten kannattikin pitää suunsa supussa, jos ei haluaisi saada aikaan vuosisadan riitaa.
"Hyvä poika. Nyt nukkumaan." Hän viihtyisi kyllä Julianin kainalossa hiljaisuudessa, kuuntelemassa miehen hengitystä ja sydämen sykettä.

”Kiitos, sinä tuhma, tuhma tyttö”, Julian vastasi painaen silmänsä uudelleen kiinni, silitti Deirdren selkää ja nykäisi sängylle viikattua huopaa jaloilleen.

Deirdre vain vilkaisi miestään, suoristautuen sen verran että saattoi antaa sitruunaisen suukon Julianin huulille. Hän ei sanonut enää mitään, muuten Julian ei nukkuisi koskaan.

Ja niin Julian lopulta nukahti, valvottuaan yön vaimonsa vierellä ensin tuolissa ja sitten sairaalasängyssä. Vielä muutama kuukausi. Vielä muutama kuukausi, ja sitten he olisivat vanhempia ja kaikki olisi hyvin.

Sunnuntai 28. tammikuuta 2018 - alkuilta, Veenien koti, Nr Ponteland

Deirdre oli tulla hulluksi. Ei edes montaa päivää sängyssä - hän sai nousta lähinnä vessaan ja syömään lämmintä ruokaa. Muuten piti olla kiltisti sängyssä ja levätä. Turhautuneena hän heitti kirjan sormistaan Julianin tyhjälle sängynpuoliskolle ja hengitti raskaasti tuskastuneena. Tylsää.
Niin helvetin tylsää. Aurélien hän oli jo päästänyt vapaalle, kaikki oli hyvin ja Julian tulisi kotiin millä hetkellä hyvänsä.
Mieltä askarrutti Sawnien kovin muuttunut olemus. Ja se että mies oli selvästi halunnut hänestä eroon hyvin sitkeästi. Nauraen. Saatanan serkku salaili jotain.

Julian kiipesi portaita pehmein askelin ja tuli painamaan suukon vaimonsa otsalle löytäessään tämän turvallisesti sängystä. Tahrattoman valkoisissa ratsastushousuissa viipyi hento hevosen tuoksu.
”Hei Dee, kaikki hyvin?”

Deirdre katseli miestään hymyillen. Miten tuo piti valkoiset housut päivästä toiseen puhtaina? Hänen häämekkonsa ei ollut pysynyt puhtaana yhtä päivää.
"On, kaikki on hyvin. Kaikilla. Oloni on hyvä. Miten töissä meni?"

”Sylvia on erinomainen. Suurin osa valmennuksiin osallistujista toivottomia idiootteja, sitä perinteistä”, Julian vastasi olkiaan kohauttaen ja siirtyi vaatekaapille, missä kuoriutui ratsastushousuista ja mustasta, poolokauluksellisesta kashmirneuleesta vaihtaen ne vähemmän hevosilta tuoksuviin versioihin.

"Kai sinä edes sanot tuon Sylvialle joskus? Miten Amanda pärjää?" Deirdre hymyili hellästi, Ihanaa että toinen heistä saattoi pitää itsensä kiireisenä.

”Aina silloin tällöin”, Julian vastasi kalpeansiniset silmät huvittuneena tuikahtaen ja suki paksua, mustaa harjaansa taakse vedettyään paksun, vaalean villapaidan päänsä yli.
”Ihan hyvin”, hän sanoi ja istahti sängylle vaimonsa viereen, ”kuinka sinä pärjäät? Kaatuvatko seinät päälle?”

"Hyvä poika." Deirdre vakuutti miehelleen. Käsi ojentui tuon puoleen, miehen istuessa alas.
"Kaatuvat. Päiväni suuri pohdinta on että miksi Sawnie ei halunnut puhua kanssani puhelimessa ja ketä hän oli hakemassa lentokentältä, kun ei voinut kertoa."

”Ehkä sinä todella olet harrastuksen tarpeessa”, Julian nauroi ja painoi suukon Deirdren punaisiin hiuksiin.

"Hän vain nauroi! Minua ärsyttää että minulta salataan jotain." Nainen mutristi huultaan ja hapusi Julianin kättä otteeseensa.
"En tajua miksi hän ei voinut sanoa. Naureskeli vain, kuten sinäkin. Hyödytön ukko."

”Jos jollakulla, sinulla rakkaani, on keinosi kaivaa salaisuudet irti ihmisistä”, Julian vakuutti.

"Ihan varmasti joku nainen." Deirdre puuskahti.
"Tai mies. Sawniesta ei tiedä."

”Ehkä. Eikö se ole hyvä? Niin riittävä kuin se karvaton koira kuulemma onkin”, Julian hymähti huvittuneena.

"On! Mutta minä haluan tietää. Olen utelias nainen." Deirdre tuhisi nyrtyneenä.
"Ja ei kai hän nyt löytäisi Saksasta ketään? Se olisi ironiaa. Ja hän oli jo käydessään outo. Joten vannon että se joku on Englannista."

”Dee, hän kertoo meille, kun haluaa – ja jos olet noin utelias, sinä keksit kyllä keinot kaivaa sen hänestä.”

Deirdre nauroi.
"Uhkasin köyttää hänet tuoliin kuuntelemaan säkkipillillä soitettuja kansantanhuja. Ei kertonut."

”Siinä tapauksessa olet tuomittu odottamaan, kunnes hän päättää kertoa asioistaan”, mies naurahti tyynesti ja sipaisi vaimonsa hiuksia.

"Sinäkin tunnustaisit sillä synkimmät salaisuutesi." Deirdre huomautti.
"Siskosi tulee huomenna käymään."

”Oletko varma?” Julian kohotti hymyillen kulmaansa.
”Luuletko minulla olevan synkkiä salaisuuksia? Ja hyvä.”

"Varmasti on." Deirdre totesi itsevarmana.
"Pyysin jos olisi tullut tänään mutta hän taisi vasta hetki sitten laskeutua Newcastleen. Kävi kuulemma kotona."

”Onnea niiden esiin kaivamiseen”, Julian vastasi ja painoi suukon vaimonsa poskelle.
”Mukava kuulla kuulumisia kotoa, jos hän kävi Den Houtissa.”

"Niin minä ymmärsin." Deirdre veti miestä viereensä. Kainaloon.
".... Julian." Alkoi naurattaa.

”Mitä Deirdre?” Julian kysyi asettuessaan sängylle tuhdisti raskaana olevan vaimonsa viereen ja vetäessään tämän kylkeensä.

Deirdreä alkoi vain naurattaa enemmän.
"Kuvittele jos Sawnie olisi ollut hakemassa Beaa." Naista huvitti suunnattomasti ajatus. Kaksi niin erilaista ihmistä.

”Jos olisi, se oli varmasti ystävällinen palvelus”, Julian totesi.
”Johnny tietäisi paremmin kuin sekaantua minun pikkusiskooni.”

Deirdreä nauratti silti ihan liikaa.
"Noh! Älä nyt ole noin vakava, se olisi hulvatonta."

”Minulla ei ole huumorintajua tällaisten asioiden suhteen, kyllä sinä sen tiedät”, Julian vastasi.

"No hm! Tämä oli vain ajatusleikki, eihän Sawnie nyt sinun siskoosi." Deirdre naurahti, pudistellen päätään.
"Hän on hyväkäytöksinen."

”Hyvä niin”, Julian sanoi ja painoi suukon Deirdren hiuksiin.
”Hänen pitäisi tietää, että murran hänen jalkansa, jos hän koskaan satuttaisi sisartani.”

"Oletpas sinä hurmaava." Deirdre huomautti, silitellen miehensä rintakehää.
"Hölmö. Minulla on kyllä tylsää. Alan kuvitella hulluja, kuten huomaat."

”Sinä tarvitset harrastuksen”, Julian myhäili ja hengitti Deirdren hiusten tuoksua.
”Sääli, että ihanien päiväunien aika taitaa olla ohi?”

"En saa rasittaa itseäni fyysisesti, joten mitäpä luulet?" Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"Ja olen niin valtava rantapallo, että tuskin minä edes yltäisin. Olen notkea, mutta fysiikalla on lait."

”Se on sääli”, Julian vastasi myötätuntoisesti ja painoi uuden suudelman punaisiin hiuksiin.
”Kamala sääli.”

Deirdre mulkaisi miestään kevyesti.
"Sinä se et sitten... Sitä kuvittelisi että tämä pallovatsa tappaisi sinunkin mielikuvituksesi.

”Mikään maailmassa ei saa minua lakkaamaan haaveilemasta sinusta”, Julian vastasi toinen suupieli vinoon hymyyn kohoten.
”Sinusta ja hävyttömästä mielestäsi.”

"Olet hullu mies." Deirdre huokaisi raskaasti, hakien parempaa asentoa kainalossa.
"Hävytön mieli haluaa tekemistä. Luin jo yhden kirjan tänään."

”Hävytön mieli on hyvä ja kertoo minulle, mitä haluaa”, Julian vastasi ja silitti punaisia hiuksia, juoksutti niitä sormiensa lomassa.

"Jotain, pelataan vaikka hitto lautapeliä." Kunhan Deirdre saisi jotain muuta tekemistä kuin tylsää makaamista.
"Olen pian allerginen tälle makuuhuoneelle."

Julian nauroi.
”Lautapeliä? Hyvä on. Minäpä käyn etsimässä sellaisen”, hän lupasi ja suoristautui.

Jos tilanne ei olisi ollut tämä, Deirdrellä olisi ollut ehdotus mielessä ennen kuin Julian sanoisi kouluraippa.
Voi kun olisikin voinut vähän lainata sitä.
"Käy etsimässä."

Julian kävi etsimässä. Missä he edes säilyttivät lautapelejä? Oliko heillä sellaisia? Mitä voisi pelata raskaana olevan naisen kanssa sängyssä niin, että peli olisi pelikunnossa? Hän menettäisi marmorikuulansa, jos pelinappulat ja palat liukuisivat ja kaatuilisivat miten sattuu.
Lopulta mies palasi takaisin Uno-korttien kanssa.
”Tämä olisi paljon mielenkiintoisempaa strippiversiona.”

Deirdre vilkaisi kortteja ja sitten miestään.
"Saathan sinä toki riisua jos sinusta siltä tuntuu." Nainen vastasi virnistäen. Raskaana, mutta ei kuollut, kuten hän oli itsekin sanonut aiemmin.

”Ei aivan sitä, mitä tarkoitin”, Julian vastasi istahtaen sängylle ja sekoitti kortteja.
”Reilu peli, eikö?”

Deirdre huokaisi raskaasti.
"Joudut odottamaan niitä pelejä muutaman kuukauden." Nainen silitti vatsaansa, hakien hyvän asennon siinä kyljellään. Huhtikuuhun ei olisi kauan.

”Onneksi minut tunnetaan itsekuristani ja kärsivällisestä luonteenlaadustani”, Julian sanoi tyynesti, jakoi Deirdrelle seitsemän korttia samoin kuin itselleen ja lätkäisi aloituskortin peitolle.

Deirdre mietti hetken, aloittaen pelin kovin viattomasti. Se ei koskaan tiennyt hyvää. Kilpailunhaluinen nainen osasi olla viekas kuin kettu halutessaan ja haastaa miehensä sillä saralla. Miehen, joka oli vähintään yhtä lurkki.
"Missä se itsekurisi on silloin kun minä tulen suihkusta ja alan pukeutumaan?"

”Sille on vähänlaisesti tarvetta silloin”, Julian vastasi nakaten tyynesti kortteja vastaukseksi.
”Myönnä pois, rakastat huomiotasi.”

Deirdre vilkaisi miestään, kohottaen kevyesti toista kulmaansa.
"En sanonut etten rakastaisi, kysyin vain että missä se on." Hän hymähti pehmeästi, pakottaen Julianin nostamaan pari korttia omalla kortillaan.
"Julian muuten. Millaiset ristiäiset haluat lapsille?"

”Loisteliaat”, Julian myhäili ja löi Deirdrelle nelinoston valiten keltaista.
”Haluaisin pitää ne kotona Hollannissa, jotta perheeni voi kerääntyä paikalle.”

"Mitenhän pienen kanssa lentäminen onnistuu?" Deirdre jäi miettimään. He voisivat toki ajaakin, mutta kuka helvetti haluaisi ajaa kolmosten kanssa useamman maan läpi?
"Eiköhän Hollanti onnistuisi." Rotteramissa olisi hyviä hotelleja, joissa hänen sukulaisensa voisivat yöpyä jos tulisivat.

”Kyllä me selviämme”, Julian vakuutti.
”Voimme majoittua van der Veenien tilalla ja kutsua vieraatkin sinne. Keitä sinä haluat kutsua ristiäisiin?”

"Onhan Rotterdamissa sitten hotelleja niille jotka haluavat sinne." Deirdre puraisi kevyesti huultaan.
"Artemis, Aiden, Sawnien perhe, pari sukulaista Irlannista." Pari saattoi olla venyvä käsite.
"... Tai ehkä enemmänkin 15."

”Viisitoista?” Julian nauroi.
”Mikäs siinä. Onhan se hieno perhejuhla, kun saamme ristiä lapsemme.”

"Katolisia, älä tuomitse." Deirdre virnisti pehmeästi.
"Isoja perheitä. Pelkästään Sawnien perhe on yhdeksän ihmistä. Ja eivät kaikki välttämättä tule."

”Hienoa, että mekin saamme ison perheen kertarysäyksellä”, Julian sanoi ja löi lisää kortteja pakkaan.

"Minä voin olla samaa mieltä kun koko pirun pesue ei pidä sisäelimiäni trampoliineina." Deirdre hymähti pehmeästi ja nyrpisti nenäänsä kun joutui pelaamaan hyvän "nosta neljä" korttinsa jo nyt.

”Huhtikuuhun ei ole pitkä aika, vai miten se meni?” mies kysyi nostaen kortteja tietäväisesti hymyillen.

"Hei. Sinä et saa olla nenäkäs tästä, herraseni. Olet hyvin vahvasti osasyyllinen tähän soppaan." Nainen mutisi ja vilkaisi miestään.
"Mitä sinä suunnittelet?"

”Voittoa, tietenkin”, Julian vastasi.
”Olen edelleen sitä mieltä, että tämä olisi paljon kiehtovampaa strippiversiona. Se ei edes vaadi sinulta fyysistä rasitusta.”

"Julian." Deirdre hipaisi miehensä poskea.
"Ei minussa ole katsottavaa nyt."

”Rakas, sinussa on aina katsottavaa”, Julian huomautti.
”Minä vain lasken leikkiä, koska ikävöin sinua niin kovin.”

"Siinä olet oikeassa että pinta-alaa riittää..." Deirdre naurahti.
"Ja minä kaipaan sinua."

Julian suoristi peitolla lepäävää korttiläjää siistimmäksi.
”Sinä olet kaunis. Sinulla ei ole mitään syytä ahdistua tai häpeillä.”

"Olen olen." Deirdre lupasi ja huokaisi syvään. Hän pelasi käden käytännössä tyhjäksi ja nosti lisää kortteja.

Strippiversio pelistä taisi olla pois suljettu vaihtoehto. Julianilla ei ollut varaa vaatia – Deirdre teki jo tarpeeksi ollessaan raskaana kolmosten kanssa. Ensimmäinen erä päättyi ja Julian otti kortit sekoitukseen.
”Haluatko pelata vielä?”

Deirdre ynähti tyytymättömästi, sivellen vatsaansa.
"Joku heräsi. Ja voidaan pelata jos jaksat."

Julian katsahti vaimonsa vatsaa hellään hymyyn sulaen.
”Pelataan vain”, hän lupasi ja kävi jakamaan kortteja. Ehkä Deirdren viihdyttäminen viattomilla aktiviteeteilla oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä.

Deirdre silitteli vatsansa sivua, mulkaisi alaspäin.
"Älkää pakottako minua tulemaan sinne."

”Lapsemme ovat tulevia huippu-urheilijoita – on vain hyvä, että he ovat aktiivisia, eikö?” Julian kysyi puolittain hymyillen.

"Sano noin sitten kun joku hyppii sinun sisäelimiesi päällä. Tyttäresi tosiaan testaa liikkeitään nyt." Nainen puuskahti.

”Mistä tiedät, että syyllinen on Lottie?” Julian kysyi kulmaansa huvittuneena kohottaen ja painoi kätensä vaimonsa vatsaa vasten tunteakseen riehakkaan lapsen.

"Koska minulle sanottiin pikkuprinsessasi asustelevan tällä puolella." Deirdre nyrpisti nenäänsä kevyesti. Ei mitään sen ihmeellisempää syytä.

”Mukava kuulla, että hänellä on jo tulta suonissaan”, Julian hymyili. Kalpeansiniset silmät pehmenivät, kun hän tunsi tyttärensä liikkeen kättään vasten.

"Mmm, sinä siitä tulesta kärsit 15 vuotta myöhemmin." Deirdre totesi pehmeästi. Voi sitä vääntöä, jos tytöllä olisi hänen nuoruutensa ja Julianin kaltainen, rakastavan tiukka isä. Voi Julian-parkaa. Lapsesta puhumattakaan.
"Kun hätistelet bileisiin hakevia poikia pihapuskien takaa piilottelemasta ja koitat keksiä miten tyttäresi ei karkaa ikkunasta."

"Katsotaan vain", Julian myhäili. Luoja auttakoon poikia, jotka piirittäisivät hänen tytärtään.
Mutta jos tyttö olisi van der Veen, mielessä pyörisivät hienot kouluorit, eivät pojat.
"Minulla on muutama ässä hihassani."

"Mmm, on varmasti." Deirdre hymisi tietäväisesti.
"Ja mitähän ne mahtavat olla?"

"Älä pyydä taikuria paljastamaan temppujaan", Julian protestoi.

"Kuules nyt, sinä olet mieheni ja kasvattamassa yhteistä lastamme. Et leikkaamassa alastonta naista kahtia tai kadottamatta kolikkoa."

"Mm'hh", Julian myhäili huvittuneena.
"Voin kertoa sitten viidentoista vuoden kuluttua."

"Ottaisin mieluusti varoituksen etukäteen..." Deirdre mutisi hiljaa, pyöräyttäen kevyesti silmiään.
"Sinun kanssasi sellaiset olisivat tarpeen."

"Ja minä kun luulin, että nautit jännityksestä ja yllätyksistä. Et ole ainakaan aikaisemmin valittanut..."

"Erilaisista!" Deirdre puuskahti, läppäisten miestään hellästi.
"Ja sitä paitsi, välillä kyllä niistäkin..."

"Niin niin", Julian nauroi.
"Onko yllätystä, jota kaipaisit juuri nyt?;

Deirdre vilkaisi miestään ja kohotti toista kulmaansa.
"Kai sinä tiedät että tällaiset kysymykset ovat syy miksi syytän sinua riettaaksi?"

"Luulen, rakas, että sinulla on vain harvinaisen hävytön mieli. Kysymykseni oli täysin viaton", Julian huomautti.

"Minulla? Ei koskaan." Deirdre tuhahti miehensä sanoille.

"Jos niin sanot", mies lupasi ja päätti senhetkisen pelierän.
"Voisinko hieroa selkääsi tai vaikka jalkojasi?"

"Selkää aina." Deirdre kuulosti siltä että palvoisi miestä jos tuo hieroisi.

Julian nojautui painamaan suudelman Deirdren poskelle ja viittoili naista sitten käymään mukavaan asentoon, jotta voisi hieroa selän lihaksia.
”Tämä olisi tehokkaampaa, jos riisuisit.”

Deirdre ynähti pehmeästi ja veti paidan päältään.
"No niin, nyt sait mitä halusit. Minulta vaatteet pois." Deirdre naurahti, käyden kyljelleen sängylle.

”Täydellistä”, Julian kuiskasi ja painoi suudelman naisen korvanlehdelle, ennen kuin suoristautui hieromaan tunnollisesti vaimonsa selkää niskalta alaselälle.

"Minun pitäisi olla antamatta sinulle mitä haluat." Nainen huomautti. Lihakset kalpean ihon alla olivat kireät ja hän tunsi fyysistä kipua miehen hieroessa. Ja sen kuuli.

”Haluatko, että lopetan?” Julian kysyi ja muutti sormiensa liikkeitä hellävaraisemmiksi.
”Ehkä sinun olisi hyvä alkaa käydä myös oikealla hierojalla. Lihaksesi ovat todella kireät.”

"No et tasan lopeta. Se on hyvää tuskaa." Nainen huomautti pehmeästi.
"Minä saan nousta kotona vessaan, kultaseni, miten menen hierojalle?"

”Hierojia saa tilattua kotiinkin tällaisissa olosuhteissa”, Julian huomautti takaisin ja jatkoi vaimonsa selän möyhentämistä.

Hitaasti lihakset antoivat periksi ja Deirdre saattoi osoittaa sen hetken kun hermopinne aukesi. Se onnistui kirvoittamaan hyvin kyseenalaisen voihkaisun kera miehen nimen irlantilaisen huulilta.
"Ah, mitään tarvetta. Sinä valitit ettet tunne oloasi hyödylliseksi."

Voihkaus oli tervetullut.
”No, on ilo olla avuksi”, Julian vastasi ja nojautui hipaisemaan vaimonsa poskea huulillaan.

"Niin. Eli sinä voit hieroa minua, jolloin säästämme rahaa ja sinä voit tuntea itsesi hyödylliseksi." Kosketus sai naisen hyrähtämään onnellisena.
"Et tiedä miten iloiseksi tulen nykyään kosketuksestasi."

”Nykyään?” Julian toisti skeptisesti ja silitti vaimonsa selkää ja kylkeä palatessaan hieromaan.

"Niin. Ennen ne olivat minulle itsestäänselvyys. Nyt kun emme voi harrastaa mitään parisuhdekivaa, tajuan miten usein kosket jollakin tavalla. Ja se tekee minut onnelliseksi." Hieronta alkoi kuulostaa kovin kyseenalaiselta, kun lihakset aukesivat ja hän rentoutui.

Julian ei pahastunut vaimonsa viehättävää ääntä laisinkaan.
”Mukava kuulla”, mies naurahti ja keskittyi vaimonsa kovia kokevaan alaselkään.
”Etkö ole huomannut, etten voi pitää käsiäni erossa sinusta?”

"Mmm, nyt olen huomannut." Deirdre hymähti pehmeästi. Tältäkö tuntui kun jokainen hermo ei ollut jumissa ja veri kiersi lihaksissa? Hän oli unohtanut.
"Honnepon..." Deirdre käytti sitä hollantilaista pumpkinin vastinetta vain kun oli todella, todella aikeissa pyytää jotakin mieheltään.
"Kävisitkö kaupassa...?"

Kalpeansiniset silmät siristyivät skeptisesti.
”Toki kävisin, pullanmuruseni. Mitä sinä olet vailla?”

"..Pullanmur... Pffth." Deirdre puuskahti miehen saannoille, kääntyen hieman.
"Suolakurkkuja, sitä yrttidippiä, suklaahippukeksejä ja... muistatko sen pikaruokapaikan jossa oli se donitsihampurilainen?"

Julian oli vetänyt puhelimensa esiin ja naputteli toiveita ylös. Hän nosti katseensa silmät viiruiksi siristyen.
”Se donitsihampurilainen? Deirdre, joku raja mitä syötät lapsillemme…”

Deirdre kohotti kulmiaan miehensä sanoille.
"Alatko arvostella vai istunko rintakehäsi päälle?" Nainen katsoi tuota haastavasti.
"Olen haaveillut siitä viikon. Minä yritin vastustaa tätä. Älä ole noin suppea, honnepon."

”Istu rintakehäni päälle, kiitos”, Julian vastasi tyynesti.

Deirdre räpäytti pari kertaa vihreitä silmiään ja yritti vedota mieheensä.
"Kannan kolmea lasta. Jos se on pikku Lottie joka haluaa sitä? Et voi aloittaa jo nyt asioiden kieltämistä prinsessaltasi."

”Minä tiedän häntä paremmin siihen saakka, että hän on 30 – ja senkin jälkeen, että donitsihampurilainen ei kuulu ihmisen ruokavalioon”, Julian vastasi.
”Ja olet tervetullut istumaan myös naamalleni.”

"Sinä tiedät että minä pidän siitä kovasti, mutta nyt tuskin saisit henkeä." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Liefje, ole kiltti."

”Voit aina myös jäädä siihen ja antaa polviesi ponnahtaa erilleen, kuten ne niin usein haluaisivat tehdä”, Julian vastasi.
”Minä voin hakea sinulle donitseja tai hampurilaisen tai molempia, mutta en niitä yhdessä.”

Nainen siristi silmiään.
"Ponnautan ne kohta ohimoillesi. Kultarakas. Voin myös pyytää Auriéta."

”Tiedät, että pidän siitä”, Julian vastasi silmät hymyyn siristyen ja taputti Deirdren lantiota.
”Deirdre, minä takaan, että raskauden jälkeen lyöt minua, jos tajuat syöneeni sellaista kuvottavaa roskaa ja vielä useamman kerran – ja minä olen antanut sinun.”

"Minä lyön sinua nyt jos et anna minun syödä sitä." Deirdre puhahti.
"Olen juonut suolakurkkujen lientä, laittanut pullan päälle maapähkinävoita, nutellaa perunamuusiin ja pizzaan. Julian, vihaan itseäni joka tapauksessa raskauden jälkeen ja oksennan viikon." Hän ei voinut olla nauramatta.
"Ja kerran kun et ollut kotona, laitoin sweet chili kastiketta banaanijäätelön päälle."

”Joten lyö minua”, Julian vastasi huvittuneena ja yritti olla kuulematta omalaatuisia ruokayhdistelmiä – joista yksikään ei ollut yhtä paha kuin donitsihampurilainen.
”Olen iso poika. Kestän sen.”

Deirdre lätkäisi miestään käsivarteen.
"Sinä nämä minuun panit, kirjaimellisesti. Kärsi seuraukset."

”Minä kärsin urhoollisesti”, Julian lupasi.
”Ja voin hakea kaiken muun, mutta en donitsihampurilaista.”

Deirdre puuskahti. Hän olisi hakenut itse, jos ei olisi joutunut lepäämään.
"Saisikohan sitä tilattua kotiin..."

”Ei saa”, Julian vakuutti.
”Deirdre, ajattele asiaa hetki. Se on donitsi, rasvainen, sokerista ja valkoisesta jauhosta leivottu, rasvassa paistettu ja sokerilla kuorrutettu donitsi, jonka päällä on naudanlihapihvi, cheddarjuustoa, sinappia, suolakurkkua…”

"Julian!" Deirdre parahti ja lätkäisi miestä uudelleen.
"Lopeta! Voisit yhtä hyvin puhua minulle likaisia sillä seksikkään käheällä äänelläsi. Tiedän ihan tismalleen mitä siinä on. Siinä oli kananmunakin. Ja se oli taivaallisen hyvää."

”Et saa minua hakemaan sellaista”, Julian vastasi.
”En suostu syöttämään lapsilleni sellaista roskaa. En suostu.”

"Hyvä on sitten." Deirdre huokaisi dramaattisesti.
"Minä muistan kertoa Lottielle että hän ei ollut edes syntynyt, kun isi jo kielsi häneltä asioita."

”Kerro vapaasti”, Julian sanoi ja suoristautui.
”Haen sinulle kaiken muun, mitä toivoit.”

Silmät sirillään hän katsoi miestään.
"Julmuri." Se tuli melkein sydämestä, mutta ei aivan. Suloista miten mies huolehti.

Julian lähetti vaimolleen ironisen lentosuukon ja lähti sitten askeleet pehmeästi tömisten alakertaan ja sitten myöhempään auki olevaan kauppaan. Kolme varttia myöhemmin hän palasi mukanaan suolakurkkuja, yrttidippiä, suklaahippukeksejä, tuoreita hedelmiä, lisäaineettomia smoothieita ja valikoima pähkinöitä.

Deirdre ei aikonut edes olla vähemmän ällöttävä. Miehen tultua hän söi keksejä suolakurkulla. Olkoon se sopiva korvike.
"Julma mies."

Julian saattoi katsoa hetken, mutta värähti sitten pahoinvoivana.
”Tämä onkin hyvä hetki minulle käydä suihkussa.”

"Suppeaa! Kapeakatseinen mies." Deirdre puuskahti miehensä perään. Hyvä se oli syyttää miestään kapeakatseiseksi, kun itse oli menettänyt makuaistinsa selvästi täysin.

Mies viipyi suihkussa hyvän tovin – ihan varmuuden vuoksi – ja palasi sitten yöpaidassa, musta harja kosteana ja huolettomasti taakse työnnettynä, kun kiipesi Deirdren viereen sänkyyn.
”Kaipaatko vielä jotain?”

Deirdre vilkaisi Juliania huulet mutrulla.
"Kainaloon. Saat hyvitellä sitä että riistit minulta nautintoni."

Julian kohotti skeptisesti tummaa kulmaansa, ennen kuin avasi sylinsä ja kutsui vaimonsa kainaloonsa.
”Etkö näe, kuinka kadun?”

Deirdre painui kainaloon selkö Juliania vasten (niin hän pääsi lähelle).
"Ei, en näe. Epäilen tosin, ettet edes yritä..."

”Pois se minusta”, Julian vastasi ja veti Deirdren selän rintaansa vasten, kiertäen käsivartensa naisen ympärille.

"En ole koskaan tainnut nähdä sinun katuvan oikeasti." Nyt kun tuli puheeksi.
"Ei, en ainakaan keksi."

”Mitä minun pitäisi katua?” Julian kysyi huvittuneena.

"Kai sinä joskus jotain olet katunut?" Deirdre naurahti pehmeästi.
"Tai ainakin sinun sietäisi hävetä monia asioita."

”Mitä minun pitäisi hävetä?” mies kuiskasi huvittuneena ja hamusi vaimonsa kaulaa viattomasti.

"Monia, monia, monia asioita." Deirdre ynähti hiljaa.
"Esimerkiksi sitä että puhuit sairaalassa rivoja raskaana olevalle vaimollesi. Moni pitäisi sitä hyvin huonona asiana."

”Pidätkö sinä?” Julian kuiskasi ja hengitti pehmeästi kaulan pehmeää ihoa vasten, painaen sille sitten suudelman ja toisenkin.

"Julian, jos minä en olisi näin iso ja saisin rasittaa itseäni, se ei olisi jäänyt vain puhumiseksi ja sinä tiedät sen." Irlantilainen puuskahti kevyesti.

”Mmh. Emme olekaan tehneet sitä sairaalassa”, mies huokasi ja näykkäsi Deirdren kaulansyrjää.

"Eikö se ole vain - ah - ihan positiivista?" Sairaala ei paikkana ollut se inspiroivin.
"Tiedätkö mikä olisi ihanaa?"

”Et kai sinä ole haasteita ennenkään kavahtanut, tuhma tyttö?” Julian protestoi.
”Kerro, vaimokulta.”

"Sairaala ei ole paikkana kovin lämmittävä." Hän totesi ajatuksensa ääneen.
"Se että sinä pitäisit yhden täyden vapaapäivän tässä joskus."

”Vapaapäivän? Hyvä on”, Julian lupasi.
”Toivetta milloin?”

"Ei. Kunhan... Joku päivä." Deirdre kohautti pehmeästi olkiaan.
"Minulla on tylsää."

”Olenko minä viihdyttävämpää seuraa kuin au pair vai?” mies kysyi.

"Hölmö." Nainen naurahti hyvin hellästi ja kääntyi niin että saattoi painaa suukon Julianin huulille.
"Sinun kainalossasi voin maata, sinua voin suudella ja sinun käsiesi suojassa on maailman turvallisin paikka."

”Se on totta”, Julian vastasi.
”Siihen voi myös nukahtaa ja lepuuttaa kovilla olevaa kehoa”, mies muistutti ja halasi Deirdren lähemmäs.

"Niin voisi sitäkin." Deirdre myönsi, suudellen tuota pehmeästi uudelleen.
"Ja sitten sinä joudut kuuntelemaan merinorsun kuorsausta ja et saa raukka edes kättäsi vapaaksi, koska makaan sen päällä."

”Sinun kuorsauksesi on tavattoman hellyyttävää”, Julian vakuutti vastaten suudelmaan.

"En nyt sanoisi." Nainen hymähti pehmeästi, katsellen miehen kasvoja äärimmäisen hellästi. Työllä hän kääntyi uudestaan selkä Julianin rintaa vasten, antaen itsensä valua hitaasti kohti unta.
"Sain lääkäriltä treeniohjeita raskauden jälkeen..." Hänen pitäisi opetella olemaan mutisematta ajatuksiaan ääneen ennen nukahtamista. Hän oli kuulemma alkanut puhua välillä unissaankin raskauden aikana.

”Treeniohjeita?” Julian toisti halaten Deirdreä.

Hän havahtui hieman. Hetkinen?
"Niin... Kun esitin huoleni siitä miltä näytän tämän jälkeen. Saan alkaa toteuttaa sitä kun leikkaushaava ei ole enää kipeä. Jos se ei auta, voisin kuulemma harkita kirurgiaa, jos emme hanki lisää lapsia." Deirdre sanoi sen niin tyynesti.

”Ehkä nyt on liian aikaista pohtia niin radikaaleja ajatuksia. Raskauttakin on vielä kuukausia jäljellä”, mies vastasi.

"Kaksi." Deirdre totesi hyvinkin tiukasti. Kaksi kuukautta, ehkä pari viikkoa. Se oli monella tapaa helpottava ajatus.
"Ja mikä siinä on radikaalia?"

”Plastiikkakirurgia on tarkoitettu niille, jotka ovat olleet tulipalossa, kasvot tuhonneessa autokolarissa tai vaikka jääneet happohyökkäyksen uhreiksi”, Julian vastasi.
”Oman kehon leikkely pinnallisuuden tähden ei ole arvolistani kärjessä.”

Nainen räpäytti silmiään.
"Pinnallisuuden?" Syvä hengenveto.
"Hyvä sinun on sanoa. Sinun vatsalihaksesi eivät repeä erilleen toisistaan."

”Etkö luule, että voit ensin kokeilla normaaleja keinoja palautua, ennen kuin marssit plastiikkakirurgille?”

"Minähän sanoin että kokeilen. Olen kuitenkin vanha nainen ja kolmoset." Jos hän olisi ollut kaksikymppinen, olisi hän saattanut luottaa omaan palautumiskykyynsä hieman enemmän.
"Saat sen kuulostamaan sitä että olisin tekemässä jotain typerää, kuten laittamassa silikonit."

”En nyt vain lähtökohtaisesti arvosta plastiikkakirurgiaa kovin korkealle.”

"Mutta arvostat minua ja sitä että minä tunnen oloni hyväksi?" Nyt olisi hyvä miettiä vastaus todella tarkkaan.

Julian huokasi syvään.
”Totta kai.”

"Joten, voisitko kuvitella nieleväsi inhosi, jos se olisi viimeinen keino, jolla minä tuntisin taas oloni mukavaksi?" Hienoa. Nyt joku sitten päätti herätä harjoittelemaan niitä pohjeapuja. Vaikka edelleen hän muisteli miehensä sanoneen jotain selkeistä pohjeavuista.
"Annettuani meille kolme, toivottavasti tervettä ja ihanaa lasta? Jotka voivat juosta aamuisin herättämään sinut loikkaamalla päällesi."

”Totta kai”, Julian huokasi uudelleen, haluamatta riidellä ja vääntää kättä jälleen jostakin vaimonsa kanssa.

"Kiitos." Tarkoitti Julian sitä tai ei, mies ainakin sanoi sietävänsä sen. Ehkä hänellä kävisi tuuri ja sitä ei tarvittaisi.
"Alan vannoa että lapsesi tietävät milloin puhun niistä."

”He ovat fiksuja lapsia, tiedäthän sinä sen”, Julian vastasi.
”Tulevat isäänsä.”

"Niin, teillä kyllä on sama päämäärä, ajaa minut hitaasti hulluksi. Odotetaan vuosi niin saan värjätä harmaita pois. Vuosi teidän neljä kanssa." Nainen tuhahti kevyesti.

”Luulen, että näytät vain hyvin vaikuttavalta harmain hiuksin”, Julian huomautti.

"Minä en aio kokeilla, en alle kuusikymmentä vuotiaana." Deirdre tuhahti, alkaen jälleen vajota hitaasti kohti unta. Hän tarttui miestään kädestä ja painoi suukon tuon sormille. Niin mielettömän rakas.

Julian halasi Deirdren tiukemmin syliinsä ja hautasi kasvonsa villeihin, punaisiin hiuksiin, hengittäen niiden tuoksua ja haaveillen päivästä, jona saisi jälleen toteuttaa mielihalujaan hävyttömän vaimonsa kanssa.

Lauantai 10. helmikuuta 2018 - Alkuilta

Deirdre oli tänään ollut poikkeuksellisen... Tylsistynyt. Nainen oli kerännyt nettikaupasta ostoskoriin vauvanvaatteita kolmensadan punnan edestä, katsellut rattaita, syöttötuoleja, leluja, turvakaukaloita... Mitä ikinä nyt lapsi tarvitsikaan. Ja hän syytti raskaushormoneja siitä että ajatus Julianista työntämässä kolmosvaunuja oli seksikäs. Missä universumissa lastenvaunuja työntävä mies oli saanut hänet haluamaan melkein kipeästi?
Siinä universumissa jossa hän odotti aviomiestään kotiin jotta pääsisi edes kylpyyn. Luoja.

Julian kiipesi portaita pyyhkäisten hiekkaa mustista ratsastushousuista, ennen kuin astui makuuhuoneeseen.
”Hei Dee”, hän tervehti silmät hymyyn siristyen, sukaisi hiuksiaan taakse ja siirtyi sängyn luo painamaan suukon naisen otsalle.

Nainen hymyili miehelle pehmeästi ja veti Juliania sen suukon sijaan suudelmaan. Hän halusi edes läheisyyttä nyt. Hän ei tosiaan voisi ajatella Juliania vaunujen kanssa. Ei. Miten hän selviäisi jos tämä jatkuisi lasten synnyttä? Ei mitenkään.
"Hei kulta." Naisen pitkät sormet hieroivat miehen takaraivoa pehmeästi. Hän ei malttanut päästää irti.

”No hei”, Julian nauroi suudelmaa vasten ja punoi sormensa mielissään Deirdren villiin, punaiseen tukkaan, painaen sitten uuden, intohimoisen suudelman naisen huulille.

Mies ei auttanut yhtään. Deirdre vain ynähti huulia vasten ja nojautui kauemmas vasta kun ei saanut henkeä.
"... Hei."

Julian sipaisi Deirdren poskea ja siirtyi sitten vaatekaapille vaihtamaan pois tallivaatteista, kun kaipaus poltteli kipeänä suonissa.
”Miten voit?” hän kysyi vetäen villaneuleen ja t-paidan päänsä yli.

Nyt heitä oli kaksi. Saatanan lapset.
"Hyvin. Kuule, kulta..." Hän nousi kunnolla istumaan.
"Et jaksaisi avustaa norsuasi pesulle?"

”Voin auttaa rakkaan, sietämättömän kauniin vaimoni pesulle”, Julian vastasi vaivautumatta pukemaan uutta paitaa päälleen siltä varalta, että kastuisi. Hän palasi sängyn luo ratsastushousuissa ja tarttui hellästi Deirdren käsivarteen, auttaen naisen jaloilleen ja kohti kylpyhuonetta.

Deirdre nousi ylös ja otti kiltisti Julianista tukea vaappuessaan. Hän ei oikein luottanut enää kykyynsä kävellä, kun nousi niin harvoin ylös.
"Anteeksi kun joudut heti töiden jälkeen leikkimään hoitajaa." Nainen mutisi, istuen kylpyhuoneessa alas. Vesi valumaan ammeeseen ja sitä ihanaa vaahtoa.

”Minä rakastan sitä, että saan viettää aikaa kanssasi”, Julian vastasi valmistellen vaimolleen kylpyä.
”Onhan sinulla kaikki varmasti hyvin? Ei ole kipuja?"

"Niin, no, sisältäähän tämä alastomuutta." Deirdre totesi vinosti hymyillen.
"Ei, kaikki on hyvin. Aivan tavallisesti."

”Sitä en pistä koskaan pahakseni”, Julian myönsi hymyillen ja nojautui painamaan suudelman Deirdren ohimolle, kun amme täyttyi.
”Tarvitsetko apua riisumisessa?”

Deirdre katsoi miestään huvittuneena kulmiensa alta.
"En koskaan kieltäisi sinua."

Se ei teknisesti ollut totta – oli ollut suorastaan mahdotonta saada Deirdreä riisumaan vaatteitaan viime aikoina. Hän oli jopa saanut sormilleen yrittäessään saada kätensä viattomasti vaatteiden alle.
”Mukava kuulla”, Julian vastasi ja ryhtyi auttamaan vaatteita naisen yltä.

Mies oli kuitenkin viisas kun ei muistuttanut Deirdreä siitä. Siitä olisi seurannut joko itkua tai huutoa. Ehkä molempia. Deirdre pujottautui vaatteistaan ulos tuon avustamana. Tämän takia hän ei ollut enää ilman vaatteita. Itsevarman naisen olemus lyhistyi.
"Miten jotkut ottavat kuvia kun ovat raskaana..."

”Deirdre”, Julian vetosi epäröiden oikeuttaan koskettaa, vaikka hän janosi saada edes hipoa naisen paljasta ihoa.
”Sinä olet uskomattoman kaunis.”

Luoja että hän halusi piiloon kylpyvaahdon sekaan. Varovasti hän kokeili veden lämpöä. Ehkä se olisi hyvä.
"Julian." Hän vetosi takaisin pehmeästi.

Mies astui lähemmäs, laski kätensä naisen selälle ja nojasi päänsä lähemmäs niskaa.
”Deirdre”, hän vastasi. Kaipaus sattui. Se sattui pahemmin kuin selkä vihloessaan.

Nainen nielaisi pehmeästi. Hän ei edes tiennyt mitä olisi halunnut peittää, joten jätti yrittämättä.
"Mitä?"

Julian epäröi hetken.
Haluan sinua. Ikävöin sinua. Kaipaan sinua. Olet niin kaunis, etten tiedä miten päin olla.
”Varovasti”, hän sanoi käheästi, sivellen sormillaan naisen selän kaarta, hipaisten huulillaan niskaa.

Kevyt värähdys juoksi kalpeaa ihoa pitkin. Mitä lähemmäs selkäranka pääsi niskaa, sitä pisamaisemmaksi iho muuttui.
"Mm." Niskan hipaisu sai huokaisun karkaamaan huulilta. Hän pakeni sitä kosketusta niskassaan valumalla ammeeseen.

Julian painoi katseensa, puri hampaansa yhteen ja siirtyi kauemmas, istahtaen suljetun vessanpöntön päälle. Mies nojasi kyynärvarret reisiinsä ja katseli lattiaa.
”Enkö saa enää koskettaa sinua?”

Deirdre veti vaahtoa peittämään rintansa. Voi hyvä luoja.
"Saat." Miten hän voisi olla ettei saisi miestään näyttämään niin onnettomalta? Vaahtoinen ja kostea, aiempaakin kapeampi käsi kurottautui ammeesta hollantilaismiestä kohti.

”Jos et halua, että kosketan sinua, sano niin”, Julian sanoi nostamatta katsettaan tai siirtymättä lähemmäs ojentuvaa kättä. Kylmä solmu kiertyi vatsaan.

Deirdre räpäytti silmiään. Miten lapsien saaminen muka oli elämän ihaninta aikaa? Julian oli niin surkeana että hänta sattui
"Minä sanoisin. Sinä vain tiedät mitä niskasuudelmat tekevät minulle. Polveni alkavat hylkia toisiaan. Rakas."

Julian hankasi kasvojaan ja työnsi sitten hiuksiaan taakse.
”Kaikki hyvin”, hän vakuutti nousten ylös.
”Annan sinun kylpeä rauhassa.”

Hiljainen ynähdys pääsi naisen huulilta kun hän nojautui ammeen reunaa vasten ja miestään kohti.
"Julian. Kulta. Kiltti, mitä minä teen että sinä olisit jälleen onnellinen?" Ja sieltä se itku tuli.

Julian huokasi ja astui lähemmäs, koskettaen naisen kättä.
”Kaikki hyvin, Dee. Älä itke”, hän vetosi.
”Minä olen onnellinen.”

Deirdre pudisteli päätään ja nieleskeli tyhjää.
"Et näytä tuolta onnelllisena, älä puhu paskaa. Mitä minun pitää tehdä että olet oma itsesi?"

”Deirdre”, Julian vetosi ja kyykistyi ammeen viereen.
”Minä olen onnellinen. Ei tämä ole mitään, mistä sinun pitäisi huolestua tai pahoittaa mieltäsi.”

"On se. Mikä sinun on?" Deirdre katseli miehen kasvoja oikeasti huolestuneena.
"Sinun pitäisi olla iloinen lapsistasi ja kun tulet kotiin, minä teen jotain mikä selvästi on väärin."

”Rakas”, Julian huokasi tuskastuneena.
”Minä vain ikävöin sinua. Se on minun ongelmani, ei mitään, mistä sinun pitäisi huolestua tai hermostua. Tarvitset lepoa ja rauhaa.”

"Ja minä sinua!" Deirdre parahti hiljaa, laskien kätensä miehen poskelle.
"Ja kyllä minä huolestun jos käyttäydyt noin."

”Miten?” Julian kysyi painaen kätensä poskellaan lepäävän käden päälle.
”Deirdre, olen pahoillani. Ei sinun tarvitse hermostua. Olen vain hölmö, vanha mies.”

"Olit lähdössä pois. Ihan kuin minä kaipaisin rauhaa, oltuani koko päivän Aurélien kanssa kotona." Deirdre veti syvään henkeä.
"Miksi sinä hölmö vanha mies et vain voi puhua minulle?"

”Minähän puhun sinulle”, Julian protestoi.
”Sinä tarvitset lepoa. Et jotakuta huohottamassa niskassasi.”

"Kulta." Deirdre vetosi pehmeästi ja nojautui lähemmäs.
"Miten sinä huohotat niskaani?"

Julian painoi katseensa.
”Todella, Dee. Olen vain itsekäs, itsekäs mies. Ei ole mitään, mistä sinun pitäisi tuntea huolta.”

"Sinä olet minun mieheni." Nainen huomautti ääni hieman särkyen.
"Tietenkin huolehdin. Mikä sinun on, kultarakas?"

”Minä sanoin – minä vain ikävöin sinua”, mies vastasi hieraisten kasvojaan.

"Niin. Ja sitten selitit jotain hevonpaskaa niskaani hengittämisestä, jota joudut avaamaan." Deirdre veti syvään henkeä.

”Olen pahoillani”, Julian huokasi ja suoristautui, istahtaen takaisin suljetulle pöntönkannelle.
”Miten päiväsi on mennyt?"

Deirdre laski molemmat kätensä miehen poskille.
"Damnú ort." Nainen murahti ja läppäisi hellästi toista poskea.
"Miksi sinä et saisi kaivata minua tai miksi et saisi koskea minua?"

”Sinä väistät minun kosketustani. Sinä käsket minua lopettamaan. Sinä läpsit käteni pois”, Julian vastasi.
”Ja niin sinun pitäisikin. Sinun kuuluu saada olla rauhassa.”

Ei hän ollut edes tajunnut tekevänsä niin. Hän puraisi huultaan kevyesti, vinkaisi ja tunsi miten kyyneleet ryöpsähtivät silmistä ulos.
"Is cuma liom sa diabha." Hän mutisi ääni särkyneenä, silitellen miehensä poskipäitä peukaloillaan.
"Anteeksi, kulta, anteeksi. En minä tajunnut tekeväni niin."

”Deirdre, älä itke”, Julian vetosi.
”Sinulla on oikeus olla rauhassa. Ei sinun tarvitse pyydellä sitä anteeksi."

"Aloitan sen jo nyt!" Deirdre vinkaisi, pudistellen kevyesti päätään. Julianin sanoja seurasi lisää iirinkielisiä kirosanoja.
"Miten niin rauhassa? Julian, tuossa ei ole järkeä."

”Jos olosi on epämukava tai et vain halua ketään lähellesi, sinun kuuluu saada olla rauhassa pyytelemättä sitä anteeksi”, mies huokasi turhautuneena.

"Mutta minä haluan." Deirdre vetosi pehmeästi. Hän haki kyyneltensä takaa mieheltä katsekontaktia.
"A chuisle mo chroí." Se ei äänensävystä päätellen ollut enää kirosana.
"Rakastan sitä kun otat minut kainaloon. Ei ole mitään mikä rauhoittaisi samalla tavalla."

”Minä otan sinut kainaloon”, Julian lupasi. Deirdren haluista oli vaikeaa ottaa selvää – kun tuli tarpeeksi usein torjutuksi, jopa naisen itsensä aloitettua varsin miellyttävällä suudelmalla. Hänen pitäisi vain oppia hillitsemään itsensä.

Deirdre katseli miestä huolestuneena.
"Julian, voisitko nyt kertoa mitä voisin tehdä että sinä et kokisi oloasi torjutuksi ja hylätyksi?"

”Luojan tähden, nainen”, mies huokasi.
”Se ei ole mitään, millä sinun pitäisi vaivata itseäsi nyt.”

"Minä vaivaan itseäni juuri sillä millä haluan, sinä saatanan kovapäinen aasi." Deirdre murahti miehelleen.

”Miten päiväsi on mennyt?” Julian toisti sukaisten mustia, tuuheita hiuksiaan taakse.

Kapea käsi nousi mustiin hiuksiin ja takertui niihin. Nyt sitten. Hän tukistaisi.
"Julian Willem van der Veen."

Julian murahti.
”Mitä haluat, nainen?”

Punaiset kulmat kohosivat kevyesti ja silmissä vilahti päättäväisyys.
"Kerro mitä minä voin tehdä."

”Mille sinun on tarkoitus tehdä yhtään mitään?” Julian kysyi tummat kulmat kurtistuen.

Deirdre katsoi miestään pitkään.
"Sille, että sinä tunnet olosi torjutuksi. Se ei ole tarkoitukseni ja minä en halua että sinä tunnet niin."

”Tiedän”, mies huokasi.
”Älä murehdi siitä, Deirdre. Se ei ole sinun ongelmasi."

"Damnú air! Älä jumalauta sano ettei se ole minun ongelmani, jos minä aiheutan sen tunteen sinulle!" Deirdre ei nyt ollut antamassa periksi. Häntä raastoi että hän sai miehensä tuntemaan olonsa huonoksi.

”Minun pitäisi ymmärtää paremmin, kuin työntyä iholle, niin että joudut läpsimään minua pois”, Julian vastasi kulmat painuen, turhautunut terä äänessään.

"Lupaan etten läpsi enää." Deirdre huokaisi pehmeästi ja nojautui painamaan suukkoa miehen huulille.
"Ei sinun pitäisi kärsiä."

”En minä kärsi”, Julian valehteli.
”Sinä saat läpsiä. Ei minulla ole oikeutta ahdistella sinua.”

"Miksi sinä näytit niin kärsivältä? Älä pidä minua idioottina siitä, en pidä siitä. Olen raskaana, en idiootti." Deirdre kurtisti kulmiaan.
"Et sinä ahdistele minua. Olet aviomieheni. Ihan kuin sinä voisit ahdistella."

Julian nousi seisomaan.
”Kuule, ei tässä ole mitään keskusteltavaa. Rentoudu kylvyssä, ok?”

Hän ei pitänyt siitäkään että mies karkasi sillälailla. Deirdre nojasi selkänsä ammeen reunaa vasten ja nosti villit hiuksensa pois niskasta.
"Toki."

Julian siirtyi makuuhuoneen puolelle kasaamaan itseään. Hän olisi mielellään käynyt juoksulenkillä tai edes könkännyt pimeässä illassa, mutta ei halunnut jättää Deirdreä yksin siltä varalta, että nainen tarvitsisi apua tai liukastuisi.
Turhaumus sai hänet suoristamaan sängyn päiväpeiton napakoin ottein.

Julian olisi yhtä hyvin voinut mennä, sillä se sama ärsytys sai tuon vaimon vääntäytymään lopulta kylvystä yksin ylös. Meni siihen aikaa, mutta hän tunsi olonsa voittajaksi kun veti tulpan ammeen pohjasta ja levitti kylpytakkiin kääriytyneenä rasvan kasvoilleen. Hän vaappui kylpyhuoneesta makuuhuoneeseen hieroen käsirasvaa kämmeniinsä.
Huono vaimo.

Sängyn laidalle istahtanut ja kasvot käsiinsä haudannut Julian hätkähti havahtuen, kun Deirdre ilmestyi itse – luojan kiitos ilmeisesti kunnossa. Mutta hänen olisi pitänyt auttaa vaimoaan.
”Oletko kunnossa?” hän varmisti suoristautuen.

Irlantilainen itsepäisyys ja kiukku olivat harvoin hyvä yhdistelmä. Silloin tapahtui tällaisia asioita - uhmattiin lääkärin käskyjä, aviomiehen toiveita, mitä milloinkin.
"Olen." Hän vahvisti ja katseli miestään silmät sirrillään.
"Siksikö et voi puhua minulle tunteistasi normaalisti, koska olen raskaana?" Hän hieroi rasvasta pehmeitä käsiään edelleen yhteen, vaikka voide oli imeytynyt jo aikoja sitten.

”Minä puhun sinulle normaalisti”, Julian vastasi ja astui lähemmäs auttaakseen Deirdren takaisin sänkyyn.

Harmi vain ettei vaimo ollut sillä tuulella. Hän nosti sormensa varoittavasti pystyyn.
"Älä viitsi. Lähdit karkuun ja sitä ennen selitit jotain hevonpaskaa niskaani hengittämisestä ja ahdistelusta. Milloin sinä aloit suojella minua totuudelta?"

”Jumalauta nyt nainen”, Julian ärähti ja osoitti sänkyä kohti.
”Sinä olet vuodelevossa, koska kolme lastamme uhkaavat tulla liian aikaisin ja sinun on tarkoitus levätä ja pysyä rauhallisena.”

"Sinä ärsytät minua." Deirdre tokaisi nenäkkäästi takaisin.
"Menen sänkyyn heti kun sinä kerrot. Minulla on aikaa. Kaikki maailman aika." Hymyä kasvoilla olisi voinut pitää mielipuolisena. Irlantilaiset.

”Oletko kuuro? Olen kertonut jo ties kuinka monta kertaa”, Julian sanoi silmät tuimina siristyen ja osoitti edelleen sänkyä.

Jos Deirdre ei normaalisti pitänyt siitä että häntä komenneltiin, nyt se ärsytti vielä enemmän.
"Mitä sinä olet kertonut? Olet vain antanut minulle kasan epämääräisiä syitä. Miten sinä muka olet itsekäs? Vittu, jos minä saan sinut tuntemaan itsekkääksi, huonoksi ja hölmöksi koska kaipaat läheisyyttä, ehkä sinun pitäisi sanoa jotain eikä syyttää itseäsi!"

”Sinun ei kuulu joutua tuntemaan painetta, huonoa omaatuntoa tai edes joutua ajattelemaan sitä”, Julian ärähti.
”Sinä olet vuodelevossa, koska raskaus on niin vaikea. Se, että minä en ole edes saanut nähdä sinua alasti – en edes muista milloin – ei ole tärkeysjärjestyksessä korkeimmalla.”

Deirdre kallisti kevyesti päätään.
"Tämän takia minä sanoin aiemmin että lapset eivät ratkaise mitään!" Heti sen sanottuaan nainen nosti käden suunsa päälle. Ihan kuin lapset olisivat ymmärtäneet väsyneen ja kiukkuisen äitinsä sanat. Nuo eivät olleet edes maailmassa kuulemassa niitä.

Julian tuijotti naista hetken leukaperät kireinä.
”Voisitko nyt käydä sänkyyn, ennen kuin tapat lapsemme?”

Nainen nielaisi tyhjää ja istui kiltisti sängylle. Ei luvannut kovin hyvää hänen äitiydelleenkään. Ei hän vihannut lapsiaan. Hän rakasti noita jo nyt, mutta luoja, hän oli vain hyvin väsynyt.

Julian pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, otti askeleen ovea kohti, mutta kääntyi sitten ympäri ja istui omalle puolelleen sänkyä. Deirdre tekisi vain jotain typerää ja kiihdyttäisi itseään, jos hän lähtisi.

Deirdre vilkaisi Juliania melkein peloissaan. Ihan kuin hän olisi odottanut räjähdystä.
"En minä..."

Julian vain huokasi, kuori ratsastushousut jalastaan jättäen ne lattialle ja pujottautui peiton alle, kääntyen selin vaimoonsa.
”Yritä levätä.”

Hän oli aika varma siitä että oli rikkonut jotakin. Hän kohotti kättään, mutta veti sen takaisin. Ehkä hän ei nyt olisi oikeutettu koskemaan. Ei kainaloa tänä yönä. Hienosti tehty Deirdre. Nainen kävi nieleskellen kyljelleen, kietoutuen untuvatäkkiin kuin se olisi voinut pitää suojassa kaikelta ja pelastaa painajaisilta.

Julian olisi tarvinnut juoksulenkin tai ilta-ajelun. Tai ehkä lasin viskiä. Mutta hän ei voinut jättää vaimoaan yksin tällaisessa tilassa. Niinpä mies vain tuijotti tyhjyyteen ja keskittyi hallitsemaan ajatuksiaan ja hengitystään meditoivin keskittymisharjoituksin. Deirdre tarvitsi ymmärrystä ja tukea. Hänen piti vain rauhoittua hetki.

Se oli mysteeri miten ihmeessä nainen sai unta. Hän oli kyllä kroonisesti väsynyt, kun ei nukkunut öitään kovin hyvin - kuorsaus katkoi unia inhottavasti - ja tarvitsi sitä lepoa. Hän heräisi tuttuun tapaan muutaman tunnin välein, uskaltamatta kääntyä. Hän ei halunnut tietää oliko Julian enää edes vieressä vai oliko mies kadonnut nukkumaan vierashuoneeseen.
Olihan hän sanonut heidän lapsiaan virheiksi.

Miehelle, joka tunsi joutuneensa anelemaan naisen kanssaan kihloihin, sitten väsyttämään tämän suostumaan naimisiin ja lopulta ylipuhumaan perheen perustamiseen, lasten kutsuminen virheiksi sopi sarjaan. Ehkä hän oli vanginnut Deirdren elämään, jota nainen ei halunnut.
Julian pysyi tunnollisesti vaimonsa vierellä, katseli öistä ikkunaa nukkumatta, keskittyi vain hillitsemään ja rauhoittamaan ajatuksensa. Aamulla hän tekisi vaimolleen aamiaista, huolehtisi talon töistä ja lähtisi illaksi valmentamaan normaalin aikataulun mukaan.

Taisteltuaan tarpeeksi kauan sen kanssa että halusi vessaan, mutta ei halunnut pyytää Juliania auttamaan häntä, Deirdre nousi istumaan sängyllä. Hän vastusti raastavaa halua vilkaista olkansa yli. Hän alkaisi vain itkeä ja siitä ei tulisi loppua. Pitäisi antaa Julianin edes nukkua. Pakko tuon oli nukkua, jos ei mitään muuta. Varoen hän nousi seisomaan, nieleskellen tyhjää.

Julian havahtui, huokasi ääneti ja nousi ylös auttaakseen naisen kylpyhuoneeseen.

Deirdre veti kätensä miehen otteesta kuin kosketus olisi polttanut. Mies olisi saanut paremman. Ketä hän oli yrittänyt huijata kun oli sanonut Bealle ettei kukaan voisi rakastaa tuon veljeä kuin hän? Oli se toki ollut tottakin. Kukaan ei varmasti tekisi sitä yhtä huonosti kuin hän.
"... En tarkoittanut..."

”Kaikki hyvin”, Julian vakuutti ja tavoitteli uudelleen naisen käsivartta.
”Anna kun autan. Oletko menossa vessaan?”

Deirdre lysähti istumaan sängylle ja painoi kädet kasvoilleen.
"Olisit voinut saada niin paljon paremman vaimon..."

”Höpöhöpö”, Julian vastasi kulmat kurtistuen.
”Deirdre, vessaan?”

"Olisit." Se oli toteamus. Ei kysymys tai mielipide, vaan fakta.
"Olet ihana mies ja minä en koskaan osaa kertoa miten paljon sinä tai mikään tästä minulle merkitsee. Tunnet olosi surkeaksi vaikka rakastan sinua enemmän kuin mitään."

”Älä viitsi”, Julian vetosi.
”En minä tunne oloani surkeaksi – tule nyt. Autan sinut vessaan.”

Deirdre nousi ylös, mutta kävelyn sijaan ripustautui mieheensä tiukasti halauksen muodossa.
"Sinä sanoit että sinusta tuntuu että sait anella. Nyt minä puhuin rumasti lapsista, joita rakastan aivan järjettömästi. Sinulle olisi ollut kymmeniä parempia naisia."

”No, minä halusin sinut”, Julian vastasi ja kiersi käsivarret naisen ympärille. Hän hivutti heitä vaivihkaa kylpyhuoneen suuntaan.
”Kaikki on hyvin.”

"Ei ole. Olen hirveä. Rakastan elämääni juuri nyt, juuri tällaisena ja silti minä vain pilaan kaiken."

Julian huokasi.
”Rauhoitu. Sinä et pilaa yhtään mitään. Paitsi ehkä housusi, jos sinun pitää päästä vessaan, muttet mene.”

"Vitut niistä." Nainen mutisi, lähtien kyllä kiltisti ja antoi Julianin auttaa hänet myös takaisin. Hän istui sängylle ja silitteli vatsaansa.
Äiti on pahoillaan. Ei äiti tarkoittanut.
"Anteeksi."

"Deirdre, kaikki on hyvin", Julian toisti rauhallisesti.
"Mikä sinun on?"

"Minun?" Deirdre halusi taipua kaksinkerroin ja halata vatsaansa. Ei onnistunut muuten enää, hän oli ihan liian iso.
"Minä haluaisin vain tehdä sinut onnelliseksi, mutta nyt minä vain saan sinut tuntemaan olosi huonoksi, joudut miettimään haluanko olla tässä, oletko pakottanut minut elämään elämää mitä en halua, sanoin lapsiamme virheeksi. Surkeasta naisystävästä tuli surkea kihlattu ja vaimo, kohta vielä surkea äitikin."

"Deirdre", Julian vetosi kulmat painuen, "puhut hulluja. Ehkä olet vain väsynyt?"

"Nyt sinä vielä ahdistut siitä että minä en anna sinun koskea." Ehkä hieman väsynyt. Vain ihan vähän.
"En minä ole hullu."

"En sanonut sinua hulluksi, enkä minä ahdistu", Julian protestoi.

"Mitä se aiempi sitten oli?" Nainen ei osannut lopettaa vatsansa silittämistä. Aivan kuin sillä saisi anteeksi rumat sanansa aiemmin.

"Kävisitkö pitkäksesi?" mies ehdotti.
"Se ei ollut ahdistumista."

"Kai tiedät että minä voin puhua myös maatessani?" Varmasti tiesi. Sen verran vaimo oli soittanut suutaan maatessaan sängyllä (tai sohvalla, autossa, istuessaan jonkin tason päällä).
"Ei vastaa siihen että mitä se oli."

"Se ei ollut yhtään mitään", Julian sanoi sävyyn, jolla halusi päättää keskustelun.
"Nukkuisimmeko?"

Suu aukesi, mutta Deirdre sulki sen. Anna miehesi edes nukkua, kun et muutakaan osaa, tyhmä nainen. Hän haki hyvän asennon sängyllä ja koetti taas vetää peiton kilveksi maailmaa vastaan.

Julian palasi omalle puolelleen sänkyä ja veti vaimon kainaloonsa.
"Kaikki on hyvin."

Deirdre hymähti pehmeästi ja pudisteli hieman päätään.
"Sovitaan niin." Ei selvästi ollut, mutta Julian ei halunnut selvästi kertoa sitä hänelle.

"Deirdre", Julian komensi.
"Kaikki on hyvin. En puhu lämpimikseni."

"Älä yhtään 'Deirdre' minua." Nainen puuskahti ja hapuili kunnolla kiinni miehensä kädestä. Turvallisin paikka maailmassa.

"Minä käytän nimeäsi ihan miten haluan, nainen", Julian murahti vaimonsa korvaan.

Deirdre nielaisi pehmeästi. Ai nyt he pelasivat tätä peliä? Oliko reilua? Ei.
"Nuku." Nainen mutisi takaisin. Mieleen luikerteli se sietämättömän ihana ajatus miehestä työntämässä lastenvaunuja.

Julian veti Deirdren selän rintaansa vasten ja yritti unohtaa kipeäksi käyneen halunsa, kun hengitti niskansyrjää vasten.
Enää... Kuukausia. Voi pyhä luoja häntä auttakoon.

Teknisesti tätä riemua kestäisi enää hieman alle kaksi kuukautta tai melko tasan kaksi, mutta sitten olisi lapset, toipuva vaimo ja unettomat yöt kunhan kolmoset pääsisivät kotiin.
"... Sinun syytäsi etten saa unta." Nainen mutisi ja puristi tiukemmin miehen kättä. Helvetti.

"Miksi?" Julian murahti matalasti ja siveli naisen hiukset syrjään niskalta, katsellen sen ihoa. Haaveillen.

"Tuo murina." Peukalo siveli Julianin sormia pehmeästi.
"Et vain voi murista korvaani noin ja olettaa että minä kestän sellaista."

"Mitä kestämistä sinulla on?" Julian kysyi ja painoi suudelman iholle voimatta hillitä itseään.

"Minä en saa sinua lähelle, koska minun pitää olla rauhassa." Nainen mutisi nyrtyneenä.
"Olin haljeta aikaisemmin kun ajattelun sinua työntämään lastenvaunuja. Hormonit tappavat minut."

"Ehkä minun pitäisi nukkua vierashuoneessa." Julian oli se, joka menettäisi järkensä.

"Unelmissasi nukut vierashuoneessa. Miksi ihmeessä?" Ei hän saanut kiinni miehensä ajatuksista nyt.
"Olet seksikäs, nukuit sitten siellä tai täällä."

"Koska minä aiheutan sinulle vielä keskenmenon", Julian huokasi murahtaen.
"En selvästi hallitse itseäni. En tiennyt, että tämä olisi näin... Vaikeaa."

Deirdre kääntyi hieman, katsellen Julianin kasvoja.
"Kultaseni." Käsi laskeutui miehen poskelle.
"Halkeatko sinä?"

"Mitä luulet, nainen?" Julian kysyi silmät pimeässä hohkaen.
"Kun sinä näytät tuolta, mutten voi koskettaa sinua."

"Näytän tältä? Kulta, mene optikolle." Deirdre naurahti pehmeästi, painaen kevyen suukon miehensä huulille.
"Auttaisiko jos ajattelet suonikohjuja, raskausarpia ja muuta sellaista?"

"Ei", Julian huokasi ja nousi istumaan.
"Minun on paras mennä."

Deirdren olemus valahti hieman.
"Rakas. Et nyt mene mihinkään. Tule tänne."

"Voi luoja, Dee. Minä haluan sinua niin, että minuun sattuu. En pysty hillitsemään itseäni. Ja haluan tehdä sinulle niin hävyttömiä asioita, että sivistynyt yhteiskunta tuomitsee minut."

Se sai naisen nauramaan. Sivistynyt yhteiskunta?
"Hölmö. Mitä se vierashuone asiaan auttaa? Ellet sitten mene sinne saadaksesi rauhaa - "Hetken merkitsevä hiljaisuus.
"- ja minulla on toimivat, näppärät kädet. Vaikken muissa käsitöissä loistakaan."

"Ei", Julian vastasi.
"Minun pitää hoitaa omat ongelmani, ja sinun kuuluu levätä kaikessa rauhassa."

"Omat ongelmasi?" Deirdre nousi istumaan ja kietoi käsiään Julianin ympärille.
"Antaisit minun hoitaa sen niin se ei olisi ongelma. Ei se vaaranna mitään kieltoja."

"Deirdre, ei", Julian kielsi.
"Ja luuletko, että se helpottaisi yhtään? Ei haluaisin sinua vain enemmän ja hävyttömämmin. Tavalla, jota sinä haluat ja josta minä kieltäydyn."

Deirdre huokaisi raskaasti, painaen huulet miehensä ihoa vasten. Saatana, mistä tuo nyt kaivoi moraalinsa?
"Tavalla josta lääkäri pakottaa minut kieltäytymään." Nainen korjasi miehensä sanoja.
"Kultaseni."

Julian huokasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Jumalauta nainen, et auta nyt yhtään."

Toinen käsi valui miehen vatsan yli alemmas.
"Minä auttaisin jos antaisit minun."

Julian siirsi käden pois ahdistuneena.
"Deirdre, ei. Se vain pahentaa tätä", hän murahti.
"Enkä puhu lääkäristä. Puhun siitä sanasta, jolla haluat tulla kutsutuksi ja kohdelluksi, ja josta kieltäydyn, koska se ei kuulu sanavarastooni."

Toinen punaisista kulmista kohosi hieman.
"Se veisi paineet sinulta ja voisi auttaa läheisyydenkaipuutani." Uusia suudelmia ihoa vasten. Ei hänelle niin helposti sanottu ei.
"Ei se ole sama asia. Et sinä kohtelisi minua silloin kuin huoraa. Rakas."

"Et ymmärrä minua", Julian murisi ja katsoi häntä koettelevaa naista silmäkulmastaan.
"Olen pisteessä, jossa haluaisin kohdella sinua niin. Se on hävyttömyyden aste, johon olet minut ajanut."

Deirdre nauroi pehmeästi. Ai pitikö hänen katua? Ei, katumusta ei näkynyt.
"Sinä tiedät että jos meillä ei olisi kolmea hidastetta, saisit kohdella minua niin heti. Siihen asti, voisit vaikka antaa minun avustaa hieman."

"Se ei avusta", Julian vetosi tuskastuneena.
"Se ei todellakaan helpota. Se vaan voimistaa haluani tehdä sinulle likaisia asioita."

Deirdre huokaisi pehmeästi.
"Olen pahoillani siitä ettet voi toteuttaa niitä." Nainen ei kuitenkaan käyttäytynyt vaan painoi hampaat pehmeästi miehensä iholle.
"Mikä auttaisi?"

Julian huokasi epätoivoisena, tietämättä mitä tehdä. Sysätäkö nainen syrjään ja kävellä ulos? Hän voihkaisi ja puristi silmänsä kiinni.
Hengitä.
"Aikakone." Hän tarttui Deirdren leukaan ja tutki naisen silmiä.
"Aikaan, jona voin hellästi kiusata sinua, kunnes täriset halusta ja anelet sitä. Jolloin kumarran sinut eteen, otan kunnon nyrkillisen hiuksiasi ja nain sinut seuraavaan viikkoon. Ja nyt, suo anteeksi, menen vierashuoneeseen."

Vihreät silmät rävähtivät auki. Veri kiehahti suonissa kalpean ihon alla, suu unohtui hieman auki. Hän oli ollut sanomassa jotakin, mutta ei tosiaan muistikuvaa että mitä.
Sekoaisikohan mies jos hän pyytäisi tuota ennen lähtöään antamaan toisen alushousut? Hän oli aika varma että nykyiset olivat käyttökelvottomat.
"Se aika tulee vielä. Ei tämä kestä ikuisesti."

Julian painoi suukon Deirdren huulille ja nousi ylös.
"Nuku hyvin, rakas. Nähdään aamulla."

Deirdre nielaisi hiljaa.
"Ennen kuin menet, a-annatko siitä lipastosta vasemmasta reunasta alushousut..." hiton mies.

Julian kohotti kulmaansa vienosti hymyillen.
"Vain jos saan vaihtaa ne sinulle."

Deirdre nielaisi tyhjää.
"Damnú ort... Jos se tekee sinut onnelliseksi."

Julian etsi laatikosta parin mahdollisimman mukavia alushousuja, siirtyi Deirdren luo ja lähti ujuttamaan nykyisiä pois jalasta.

Mieli teki polkaista miestä naamaan. Ihan vain koska tuon syytä tämä oli ensinnäkin.
"Olet hirveä mies." Hän huomautti huvittuneena,vetäen jalkansa ulos vanhoista. Ei suonikohjuja, kuten hän oli miehelleen väittänyt.

"Niin olen. Hirveä, hävytön, paha mies", Julian myönsi sivellen jalkojen ihoa. Hän ujutti uusia jalkaan ja nojautui painamaan suudelman reidelle.

Oli hankala päättää painaisiko jalat yhteen vai antaisiko niiden siirtyä kauemmas toisistaan, kuten ne olivat vaistomaisesti tekemässä. Muista lapset.
"Silti minä menin naimisiin kanssasi. Tiesin mitä saan."

"Niin tiesit", Julian sanoi kamppaillen itsensä kanssa. Muista lapset.
"Nuku hyvin", hän lisäsi suoristautuen.

"Hyvää yötä." Jos Julian oli tappaa itsensä, niin hyvin lähellä vaimokin oli omaa hengenlähtöään. Julian sentään voisi tehdä omassa rauhassaan mitä halusi. Hänen pitäisi nukkua.
"Nuku tässä nyt sitten, saatanan kelvoton renttu, vielä minä sille hyvin nukkumiset..." Mutina alkoi vasta miehen mentyä ja sai hän kaikesta huolimatta vielä untakin pariksi tunniksi. Valitettavasti, ne unet olivat kovin tosia ja hyvin, hyvin mukava vaihtoehto todellisuus sille mitä olisi tapahtunut jos Julian olisi suostunut käyttämään sitä sanaa.

* * *

Aamulla suihkussa käynyt, asiallisesti pukeutunut aviomies kantoi vaimolleen terveellisen, runsaan aamiaistarjottimen yläkertaan käytyään ensin au pairin kanssa ohjelman päivälle.
”Huomenta”, Julian tervehti laskien tarjottimen sängylle.

Siinä missä vaimo harkitsi miehensä murhaamista. Deirdre laski kirjan käsistään ja hymyili ohimennen.
"Nukuitko hyvin?" Äänestä saattoi aistia huvittuneisuutta.

”Oikein hyvin, kiitos rakas”, Julian vastasi tyynesti ja ojensi Deirdrelle smoothien istahtaen sängylle naisen viereen.
”Entä sinä?”

Deirdre pyöräytti pilliä smoothiessaan.
"Siitä pitikin puhua." Ensin kulaus aamupalasta.
"Jos teet vielä kerrankin niin, mitä teit eilen, minun on tapettava sinut omin käsin. Ja jos lapset kysyvät, aion kertoa heille isän kuolleen koska isällä ei ollut itsesuojeluvaistoa."

”Teen mitä?” Julian kysyi kulmaansa kohottaen ja nosti tarjottimen Deirdren reisien päälle.

"Puhut minulle mitä puhuit." Ei, hän ei ollut toistamassa. Julianilla oli paha tapa tehdä juuri niin kuin hän oli kieltänyt tekemästä.

”Voin nukkua jatkossa vierashuoneessa”, Julian tarjosi levollisena ja kehoitti naista käymään myös tukevamman aamiaisen kimppuun.

"Mitä se ratkaisee?" Sitten hän ei pääsisi kainaloon. Deirdre otti lusikan käteensä ja otti tuorepuuroa lautaselta. Niitä saatanan siemeniä taas. Olkoot.

”Sitten voin olla puhumatta sinulle, mitä puhuin. Yliarvioit itsehillintääni, nainen.”

"Kenen kainalossa minä sitten nukun?" Hänestä tuntui että miehen aamiaiset vain kasvoivat joka viikko. Ihan varmasti tarjottimella oli jokin uusi asia, jälleen.

”En tiedä, voinko auttaa”, Julian vastasi.
”Ajat minut hulluksi.”

Deirdre nielaisi. Oliko mies vakavissaan?
"Olet tosissasi siirtymässä vierashuoneeseen?"

”En tiedä. Silloin tällöin. Sinun pitää saada levätä, enkä halua vaarantaa lapsiamme kiihdyttämällä sinua liikaa”, Julian sanoi ja poimi hedelmänpalan kulhosta.

"Silloin tällöin? Entä jos tarvitsen sinua?" Jos näki painajaisia, halusi jäätelöä keskellä yötä, tuli muuten vain yksinäinen olo tai mitä jos vaikka oikeasti tarvitsi apua?
"Minulla on hyvät keuhkot mutta meillä on iso talo jossa on paksut seinät."

”Olen viereisessä huoneessa”, Julian vastasi. Talossa oli seitsemän makuuhuonetta, joista neljä tässä kerroksessa. Lapset eivät vielä asuttaneet niistä yhtään.
”Tiedän, että keuhkosi riittävät. Ja tiedät, että sinulla on kyky herättää huomioni sanomalla nimeni.”

"Se on silti kauempana kuin tässä." Nainen silitti miehen puolta parisängystä. Se oli inhottavan kylmä. Tuntui melkein rangaistukselta.
"Jos olet sitä mieltä." Nainen totesi luovuttaneesti.
"Minä pitäisin sinut mieluummin vieressä."

”Ja minä pysyn vieressäsi, kun voin”, Julian sanoi.
”En hillitse itseäni lainkaan niin hyvin kuin haluaisin.”

Oli hankala lusikoida puuroa vatsan yli. Nainen luovutti ja nosti lautasen lepäämään vatsansa päälle.
"Kulta, ajattelisit niitä huonoja puolia tässä. Se voisi auttaa."

”En näe huonoja puolia tässä”, Julian vastasi.

"Ajattele niitä raskausarpia, suonikohjuja, sitä että minä itseasiassa voin lepuuttaa lautasta vatsani päällä syödessäni ja se ei putoa." Nainen virnisti hieman.

”Luuletko, että raskausarvet, suonikohjut tai se, miten suloiselta näytät noin, on minulle minkäänsortin huono puoli? Jestas nainen, himoitsen mieltäsi.”

Deirdre pyöräytti silmiään kevyesti.
"Minulla täytyy olla helvetin seksikäs mieli. Suloiselta? Ilman käsiä!" Nainen totesi nauraen ja päästi irti lautasesta. Hah.

”Niin, suloiselta. Lasteni äiti”, Julian vastasi kulmaansa kohottaen.
”Sinulla on aivan helvetin seksikäs mieli.”

"Lastesi äiti joka leikkii ruoalla." Se taisi olla kiellettyä. Hän vilkaisi miestään hymyillen pehmeästi.
"En voi sanoa ymmärtäväni mutta en pyydä selittämään."

”Olet viehättävä leikkiessäsi ruoalla”, Julian vakuutti.

"Oikein viehättävä. Joskus vielä verhoan itseni sushiin kuten kaikissa gangsterielokuvissa ja odotan sinun sanovan noin."

”Silloin olisit aivan harvinaisen viehättävä”, Julian vastasi ja varasti toisen hedelmänpalan kulhosta.

"Ne naiset tosin taitavat olla yleensä tatuoituja, mutta ehkä sinä kestät sen menetyksen." Deirdre naurahti, rikkoen keitetyn kananmunan kuoren lautasen reunaan.
"Ehkä se on ystävänpäiväyllätyksesi ensi vuonna."

Julian kohotti kulmaansa.
”Sitä siis odotellessa.”

Hääpäivä olisi ensin, mutta Deirdre ei luottanut siihen että elämä kolmosten kanssa olisi asettunut siihen mennessä. Puhumattakaan hänen kehostaan.
"Rakastan sinua."

”Niin minäkin sinua”, mies vakuutti.

"Minä halkean. Sinä syötät minut vielä rikki." Nainen mutisi kun napsi hedelmäpaloja kulhosta. Hän oli yrittänyt kerran sanoa ettei jaksanut syödä ja se vääntö oli kestänyt kauan.
"Onko pitkä päivä töissä tänään?"

”Syöt neljän edestä”, Julian huomautti.
”Menen iltapäivällä valmentamaan Sylvian ja Lieken ja sitten pidän illalla valmennukset normaalisti.”

"Minua on vain yksi." Deirdre huokaisi pehmeästi. Lieke? Se nuori blondi? Jokin väänsi inhottavasti naisen sisällä. Ei luoja, hänen pitäisi rauhoittua. Oli Julian miten puutteessa tahansa, ei tuo menisi naimaan perheensä kilparatsastajaa.
Eihän?

”Ja sinussa kolme lisää”, Julian muistutti ja sipaisi vaimonsa punaisia hiuksia.

"Mmm. Niin." Nyt hän ei sitten päässyt ajatuksesta. Voi helvetti.

Mies kohotti tummaa kulmaansa.
”Onko kaikki hyvin?”

"On. Ei mitään mistä sinun pitäisi huolehtia." Deirdre antoi ehkä takaisin hieman rumasti miehen omilla sanoilla. Mutta ei, hän ei aloittaisi tätä taas.

Julianin kulma pysyi koholla.
”Jos niin sanot. Olet erittäin vakuuttava, rakas.”

"Yhtä vakuuttava kuin sinäkin." Deirdre totesi tyynesti.

”Mitä sinä nyt kiukuttelet?” Julian kysyi kulmat painuen.

"Kiukuttelen? Olipa kivasti sanottu." Deirdre hautasi kasvot käsiinsä.
"... anteeksi. Et tarvitse tällaista."

”Deirdre, mikä sinulla on?” Julian vetosi hieraisten naisen hartiaa.

"Perättömiä pelkoja siitä että voisit pettää minua." Hän huokaisi raskaasti. Luoja.

”Voi rakas”, Julian huokasi, siirsi tarjottimen sivuun ja veti Deirdren syliinsä.
”Tiedän, että olen hävytön, paha mies, mutta en koskaan pettäisi.”

Nainen käpertyi miehensä syliin, silitellen tuon rintakehää sormenpäillään hellästi.
"En vain voi sille mitään, ajattelin heti sinua Lieken kanssa ja... nh."

”Rakas”, Julian vetosi.
”Minun ja Lieken välillä ei ole ollut mitään vuosiin.”

Nainen jäätyi hetkeksi.
"... Mitä?"

Julianin kulmat kurtistuivat hämmentyneinä.
”Mitä?”

Deirdre tuijotti miestään liekit silmissä. Ne saattoi varmasti nähdä. Lieskat vihreässä katseessa. Kokoonsa nähden hän siirtyi yllättävän ketterästi pois miehensä sylistä.
"Voi jumalauta!"

Julian tuijotti vaimoaan häkellyksestä jähmettyneenä.
”Deirdre, mikä sinun on?”

"Sinä olet oikeasti... ei hyvä helvetti!" Hän ei halunnut ajatella asiaa. Ei helvetti.
"Damnú air! Feisigh do thoin fein." Nainen sihisi miehelleen.

”Mikä sinua vaivaa?” Julian ärähti.
”Kyllä, minulla oli suhteita sen jälkeen, kun erosimme. En pyytele sitä anteeksi.”

Nainen ähkäisi terävästi.
"Ei niitä silti tsrvitse hieroa naamaani, kiitos vain."

”Hyvänen aika! Kuka tässä on hieromassa mitään naamaasi?” Julian kysyi kulmat painuen.

"Sinä! Olisit voinut vain sanoa että pelko on järjetön, mutta ei, sinun oli pakko sanoa sivulauseessa että sinä et sitten ole voinut pitää sormiasi irti perheesi ratsastajasta. Helvetti, Julian!"

”Jumalauta, Deirdre! Anteeksi, etten ole ymmärtänyt, että haluat minun valehtelevan sinulle menneisyydestäni”, Julian ärähti ärsyyntyneenä.

"Olisiko se ollut valehtelua, jos olisit vain jättänyt kertomatta? Voi juma... Kiitos helvetisti." Nyt oli hankala olla ajattelematta asiaa. Kiva. Hienoa.

”Ja miten se eroaa valehtelusta?” Julian murahti.
”Olenpas minä typerä, kun oletin parisuhteen perustuvan rehellisyydelle.”

"Ai nyt sinä haluat aloittaa tämän? Mikä antaa olettaa että se ei perustuisi rehellisyydelle, vaikka minä voisin elää ajattelematta sinua pitkäsäärisen blondin kanssa?"

”Se, että minä en tiedä, että sinä haluatkin minun valehtelevan ja pimittävän sinulta asioita”, Julian vastasi.
”Jumalauta nyt, nainen. Minä en ole vastuussa sinun mielikuvituksestasi.”

"Ei, et tosiaan." Deirdre haroi hiuksiaan ja nojautui istumaan tyynyjä vasten. Julian oli nainut Lieken kanssa. Mikä estäisi toistamasta sitä?
"No, ainakin joku pitää sinut tyytyväisenä."

Julian nousi seisomaan leukaperät kireinä.
”Saanen muistuttaa, että minä en ole meistä se, joka pettää.”

"Hyvä veto." Deirdre totesi olemus kireänä kuin viulunkieli.
"Minun kanssanihan ei ollut mikään pakko jatkaa, jos pelkäät että teen niin uudelleen."

”Ja nyt minä lähden töihin, koska tästä keskustelusta putosi juuri kaikki järki”, Julian ärähti.

"Pidä hauskaa töissä. Älä tee mitään mitä minä en tekisi. Kun kerran otit asian esiin." Deirdre tajusi olevansa liian julma, järjetön mutta hän ei vain osannut pysäyttää itseään. Alakerrassa Aurélie yritti keskustella Amandan kanssa kuin he eivät olisikaan olemassa. Valitettavasti huuto kuului alas, vaikka ei selvänä.

”Voi kiitos. Mukavaa päivää sinullekin”, Julian vastasi silmät siristyneinä, pyyhkäisi ärhäkästi hiuksiaan ja harppoi ulos makuuhuoneesta ja alas portaita.

Amanda vilkaisi enonsa perään, mutta jäi syömään aamupalaa. Hän tuli tallille tunnin verran enonsa jälkeen, etsiytyen maneesiin kiireisin askelin. Olisi pitänyt varustaa Bewitched pian alkavaa valmennusta varten, mutta nyt ei ehtinyt. Hän avasi pikaisen varoituken jälkeen maneesin oven. Musta Bourbon pysähtyi uralle, jääden tuijottamaan tulijaa järkyttyneenä. Vaalea ratsastaja hevosen selässä nauroi, rapsutellen orin kaulaa ja maanitellen sitä liikkeelle. Bourbonia kun ei saanut hereille järkytyksestään käskemällä.
"Julian." Amanda aloitti melkein hengästyneenä. Hän oli saattanut hengästyä lievästä ylinopeudesta jota oli ajanut viimeiset kilometrin kun Aurélie oli soittanut.
"Missä puhelimesi on? Aurélie yritti soittaa." Siskontyttö ei turhan usein puhunut hollantia. Sitä ei kuitenkaan aivan kaikki ymmärtäisi.

”Mitä?” Julian kysyi kääntyen Amandaa kohti kulmat kurtussa.

Amanda pysähtyi mahdollisimman kauas. Hän ei halunnut mennä enonsa lähelle.
"Aurélie vei Deirdren sairaalaan." Viesti jota hän ei olisi halunnut viedä.

Miehen olemus muuttui kireäksi.
”Miksi?”

Miksi? Koska nainen ei ollut voinut hyvin, apua, ei hän muistanut tällaisia.
"Vihlova päänsärky ja huimausta, näköhaittoja. Deirdre sanoi migreeniksi mutta Aurie ei luovuttanut."

Julian kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja lähti harppomaan ulos. Hän ajaisi sairaalaan, tietenkin, varmistamaan, että kaikki olisi kunnossa.

Amanda jäi hieman hölmönä keskelle maneesia. Aurélie yritti tavoittaa miestä uudelleen, tultuaan häädetyksi sairaalahuoneesta noin vartti sitten. Luoja että Deirdre osasi olla itsepäinen.

Varsin vauhdikkaasti ajanut Julian saapui pian sairaalalle, etsi oikean huoneen käsiinsä, nyökkäsi Aurielle kireästi ja astui sisään sen enempää kyselemättä. Ei hän kaivannut tilannepäivitystä, vaan halusi nähdä omin silmin, miten Deirdre voi.

Deirdre voi ihan hyvin. Mitä nyt nainen oli edelleen kireä kun näki miehensä, kääntäen katseensa muualle. Ei olisi tarvinnut tulla. Aurélie oli vain neuroottinen (eikä ehkä suotta, kun otti huomioon miehen luonteenlaadun kun kyse oli tuon vaimosta). Oli melkein lapsellista miten vihreät silmät välttelivät huoneeseen astunutta hollantilaista.

Julian huokasi, katsoi sängyn päädyssä riippuvaa potilaskansiota ja istuutui sitten sairaalaan vihreäsävyiseen tuoliin huoneen laidalla. Siinäpähän Dee mököttäisi, jos siltä kerran tuntui – hän ei kokenut tehneensä mitään väärää tällä kertaa.

Sitä taisi kestää melkein puolituntia.
"Ei olisi tarvinnut tulla." Saatika sitten jäädä. Nainen oli lähinnä vihainen siistä muistutuksesta. Aikoisiko Julian käyttää sitä häntä vastaan aina?

”Amanda syöksyi tallille kertomaan sinun joutuneen sairaalaan. Mitä arvelit minun tekevän?” Julian kysyi kohottaen kulmaansa.

"Vastaavan Aurélielle ja jatkavan työpäiväsi loppuun?" Onneksi hän sai pidettyä tietyn äänensävyn poissa sanoistaan. Ehkä se suoneen mennyt lääke vaikutti päähänkin.
"Ei hätää."

”Niin kauan kuin sinä olet sairaalassa, minäkin olen.”

"Aloitamme tämän taas?" Deirdre totesi kuivasti.
"Saan vähän lääkkeitä, valvotaan ja pääsen kotiin huomenna."

”Hyvä. Siispä menemme kotiin huomenna”, Julian vastasi ja otti mukavamman asennon tuolissaan.

"Mene töihin ja kotiin." Deirdre totesi terävästi. Ei ollut pyyntö.

”En ole menossa minnekään”, Julian vastasi rauhallisesti.

"Eikö sinulla ole jotakin hoidettavaa?" Deirdre sihahti takaisin.

”Niin kauan kuin sinä olet sairaalassa, minäkin olen täällä.”

"Mitä minä teen sinulla täällä? Aiotko tulla siihen muistuttaamaan siitä miten kerran tein virheen, jota kadun eniten elämässäni?" Käsi peiton päällä puristui tiukasti nyrkkiin.

”Muistutan siitä silloin, kun sinä räyhäät minulle epäoikeudenmukaisesti pettämisestä ja kiukuttelet käsittämättömistä asioista”, Julian vastasi.

"Käsittämättömistä? Voisitko hetken kuvitella, että minä en vain halua tietää kaikkea? Minä tiedän kyllä miten komea, haluttava mies sinä olet ja miten puolet hevosmaailman naisista ottaisi sinut mielellään edes yhdeksi yöksi. En kaipaa muistutusta siitä että kaikki rakastavat sinua ja suurin osa varmasti paremmin kuin minä."

”Voi jumalauta”, Julian ärähti.
”Minä en aio pyytää anteeksi, että en ymmärtänyt valehdella sinulle. Joku järki käteen, nainen. Tämäkin olisi paljastunut jossain vaiheessa – väitätkö, että olisit sanonut ’voi kiitos rakas, kun et ole kertonut minulle asiasta neljään kuukauteen’?”

Deirdre käänsi katseensa muualle. Ei, hän olisi huutanut silloin asioiden salaamisesta. Koska hänen kanssaan ei vain voinut voittaa.
"Osoitit juuri minun sanani todeksi, kiitos siitä. Mene töihin."

”Sinä olet vainoharhainen ja hysteerinen”, Julian vastasi.
”Mitä jos yrität rauhoittua.”

"Hysteerinen? Terveisiä 1700-luvulta." Deirdre halusi vain karjaista samaan aikaan miehensä ulos huoneesta ja pyytää lähelle.
"Olen rauhallinen."

”Hyvä, niin minäkin”, Julian sanoi pysytellen levollisena tuolissaan.

"Ja voit mennä. Sinua tarvitaan töissä. Ja kotona." Deirdre huokaisi raskaasti. Voisiko hän joskus, joskus opetella hillitsemään itsensä? Ei.

”Voit toistella tuota, kunnes äänesi lähtee, mutta minä en ole menossa minnekään niin kauan kuin sinä olet täällä.”

"Mitäpä jos minä en juuri nyt halua sinua tänne?" Tai mitä jos vaikka tulisit viereen ja halaisit kaiken pois? Oli niin paljon helpompaa sanoa kamalia asioita.

”Harmi”, Julian vastasi tekemättä elettäkään lähteäkseen.

"Miksi sinä et voi kuunnella mitä sinulle sanotaan?" Teki mieli heittää miestä tyynyllä.

”Silloin, kun puhutaan järkeä, minä kuuntelen.”

"Minä en ilmeisesti koskaan puhu sinulle mitään järkevää, mikä on vielä huolestuttavampaa avioliittomme kannalta."

Julian vain kohotti merkitsevästi kulmaansa ja risti toisen jalan toisen päälle.

"Miksi helvetissä sinä edes rakastat minua?" Deirdre puuskahti. Nyt hän saattoi mennä liiallisuuksiin.

”Sinä tiedät sen itsekin”, Julian vastasi tyynesti.

"Mm, todellakin, aivan itsestään selvää. Hysteerinen, pettävä kiukuttelija, tietenkin minä tiedän. Aivan ymmärrettävää, kun olisit saanut nuoren vetreän blondin."

”Ehkä minun pitäisi äänittää tätä keskustelua, jotta voisit nauraa sille, kun voit paremmin.”

"Äänitä ihmeessä, jotta voin todistaa miten minua ei silloinkaan naurata." Nainen vaihtoi asentoa ja katseli kattoa. Kotiin, kiitos.

Julian huokasi ja haki mukavamman asennon tuolissaan. Tästä taitaisi tulla pitkä, pitkä ilta.

"Ei tarvitse olla huokailemassa siinä, kun voisit olla jossain muualla."

Mies kohotti kulmaansa vaivautumatta vastaamaan. Eiköhän turhasta riitely ollut saanut tarpeeksi aikaan yhdelle päivälle.

Taisi mennä useampi tunti hiljaisuudessa. Jossakin vaiheessa oveen koputettiin ja pitkä irlantilaismies astui huoneeseen. Se pieni hymy mitä Deirdren kaksosen huulilla oli ollut, kuoli kasvoille. Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä. Sanomatta mitään mies ojensi toisen kahvikupin sormistaan Julianille.
"Olin tulossa käymään ja sateenkaari sanoi teidän olevan täällä."

”Kiitos”, Julian sanoi ottaen vastaan kahvikupin ja siemaisi sitä Deirdreä tarkkaillen.
”Voin antaa teidän vaihtaa kuulumisia kaksin”, mies lisäsi nousten ylös.

Artemis vilkaisi Juliania.
"Itseasiassa tulin enemmänkin tervehtimään sinua. Huomasin että lähdit töistä aika kiireellä." Ja kerran sisko näytti olevan hengissä, kaikki taisi olla kutakuinkin hyvin.
"Pieni kävely?"

”En mielelläni jätä Deirdreä yksin”, hän vastasi, ”mutta ehkä Aurie pitää hänelle seuraa sen aikaa.”

Artemis jätti huomauttamatta että tunne tuskin oli molemminpuoleinen. Aurie piti mielellään seuraa naiselle kun miehet astuivat huoneesta ulos.
"... Hän on vissiin taas ollut vähän työteliäs?" Artemis kysyi varovasti. Sisko oli saattanut soittaa hänelle (ja hän oli saattanut sanoa siskonsa olevan idiootti).

”Raskaus on raskasta”, Julian vastasi pyyhkäisten hiuksiaan stressaantuneena.

"Niin olen kuullut." Artemis nyökkäsi ja mietti hetken olisiko oikein taputtaa lankoa olalle ai ei. Hän päätyi siihen että se ei ollut sopivaa.
"Ja asiaa ei auta että siskoni on vähän idiootti."

”Hänellä on vain rankkaa juuri nyt”, Julian sanoi. Hän ei koskaan puhunut Deirdrestä rumin sanoin – harvoin ajattelikaan.

Artemis oli jakanut kohdunkin siskonsa kanssa. Siinä ei voinut enää olla puhumatta joskus rumasti.
"Pyysikö hän sinulta edes anteeksi? Anteeksi. Hän soitti minulle aiemmin ja meillä oli eri mielipide siitä olitko ansainnut ryöpytyksen vai et."

”Ei”, Julian vastasi.
”Tiedän, että hän on onneton juuri nyt. Minä kestän sen kyllä.”

"En käsitä mistä kaivat hermosi." Artemis oli ollut tappaa Veronican viidesti viime viikolla ja heillä ei ollut erityisen rankkaa. Hyvä on, sijaissynnyttäjän hakeminen kiristi hermoja, mutta se ei ollut asia josta hän olisi osannut puhua kenellekään.
"Saisinko lainata niitä joskus?"

Julian soi Artemikselle väsyneen hymyn. Ei hänkään ollut aina varma.
”Ole hyvä vain.”

"Tulisi tarpeeseen." Mies hymähti.
"Koska olet viimeksi nukkunut?" Kyllä vuosia kroonisesti väsynyt tunnisti väsyneen kun näki sellaisen.

”Minä voin ihan hyvin”, Julian rauhoitteli. Raskaampaa raskaus oli Deirdrelle kuin hänelle.

"Varmasti. En minä sitä epäillyt, kysyin koska olet viimeksi nukkunut." Artemis virnisti laiskasti.
"Kohta se on ohi. Eikö?" Mies ei tahtonut muistaa juttuja siskonsa raskaudesta nyt kun pää oli täynnä kaikkea muuta.

”Viime yönä”, mies vastasi. Jokusen tunnin ainakin.
”On tässä vielä pari kuukautta.”

"Sinullahan menee siis suorastaan vahvasti. Ehkä haetaan toiset kupilliset kahvia." Artemis naurahti ja lähti kohti toisella käytävällä olevaa automaattia.
"No, pian se on ohi. Sitten siskoni voi käyttäytyä kuin ihminen taas."

”Ehkä”, Julian myöntyi tarjoukseen kahvista.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Artemis veti kädet hiuksistaan läpi.
"Töitä, koiria. Avoliiton ihanuutta, ne sinä tiedätkin omasta kokemuksestasi. Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan."

"Toivottavasti mukavia asioita", Julian vastasi ja hieraisi väsymystä pois kasvoiltaan. Hänen pitäisi kerätä itsensä Deirdren luo palaamista varten, sillä nainen tarvitsi hänen tukensa.

Artemis tyytyi hymähtämään salaperäisesti. Toivottavasti. Hän oli ajatuksesta kovin varma, mutta silti sen toteutuminen tuntui hullulta ja hän pelkäsi hieman heidän (Veronican) tulevan tuomituksi.
"Noh, ei mietitä sitä. Keskity lohdulliseen ajatukseen että parin kuukauden päästä tämä kärsimyksesi on palkittu."

"Kunhan Deirdre ja lapset tulevat olemaan terveitä ja kunnossa, olen onnellinen", Julian vakuutti. Kun hän ei enää pelkäisi joka päivä ja yö, että jokin menisi vikaan ja hän menettäisi joko vaimonsa, lapsensa tai kaiken.

"Tulevat. Mikä muka pahan tappaisi ja tällä hetkellä lapsesi ovat turvassa suurimman mahdollisimman pahan sisällä." Artemis virnisti leveästi.

Julian vastasi puolittaisella hymyllä ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Kalvava pelko ei hellittäisi, ennen kuin lapset olisivat syntyneet terveinä ja selviytymiskykyisinä, ja Deirdre olisi kunnossa.
"Ehkä meidän pitäisi palata sisaresi luo."

Artemis painoi automaatista ison kahvin. Kamala surina.
"Kohta. Anna hänen vähän hengittää, jos hän on kerran tuolla tuulella. Ei hän katoa mihinkään." Irlantilainen ojensi ison pahvimukin valmentajakollegalle ja täytti itselleen toisen mukin automaatista.
"Arvostan sitä etä pidät hänestä huolta." Olisi pitänyt itse tehdä enemmän, mutta kun elämä oli tiellä ja sisko patisteli häntä elämään omaansa.

"Hän on vaimoni", Julian vastasi häivähdys huvittunutta hymyä suupielessään. Valatkin velvoittivat.
"Voit olla oikeassa. Ehkä on parempi viipyä hetki."

"Poikkeuksellisen hyvää huolta." Artemis otti kulauksen mustasta kahvista ja nyrpisti nenäänsä. Hyi helvetti, automaattikahvia.
"Hän ei nyt oikein kelpuuta huolenpitoa minulta, yllättäen. Vaikka hänestä huolehtiminen olisi melkein tervetullutta vaihtelua. Veronicalla on taas vähän mielipiteitä."

"Niinkö?" Julian kysyi ja kohotti kulmaansa. Hänkin maistoi kahvia, mutta piti kasvonsa kohteliaan hillittyinä.

"Niin." Artemis otti kulauksen kahvia ja mietti voisiko sanoa asiasta mitään.
"Hän on vähän kireänä ja sinä tiedät mitä se on kun sinuun puretaan pettymykset." Artemis tiesi siskonsa harrastavan sitä. Turha väittää muuta.

"Olen pahoillani", Julian totesi.
"Toivottavasti tilanteenne helpottaa pian."

"Se helpottaa sitten kun eräs tahtonainen saa haluamansa." Mies luovutti ja kaatoi pienen annospussin sokeria kahviin. Ei sitä joisi muuten kukaan. Ehkä jos hän mainitsisi sen ikään kuin ohimennen? Hän ei ollut maininnut asiasta kenellekään ja pää oli halkeamassa. Muistia olisi pakko tyhjentää.
"Sijaissynnyttäjän etsiminen ei ole helppoa."

Julian kohotti kulmiaan. Oliko asia tullut puheeksi aikaisemminkin?
"Niin, ei varmastikaan ole", hän myönsi. Artemis suunnitteli siis jälkikasvua?
"Onneksi olkoon tulevasta perheenlisäyksestä."

Ei, ei ollut. Artemis ei tiennyt miten sanoisi siitä.
"Älä vielä onnittele." Mies hymähti vaisusti. Kun jälleen yksi ehdokas oli sanonut ei, tuntui pahalta.
"Te alatte olla siinä vaiheessa että uskaltaa onnitella."

Julian toivoi niin. Ja silti Deirdre oli jälleen sairaalassa, vaikka oli jo vuodelevossa.
"Puuta koputtaen."

"Koputan Deirdren päätä." Artemis lupasi naurahtaen käheästi.
"Tuntuuko yhtään oudolta että pian ette ole kaksin?"

"Olen toivonut olevani isä vuosia, joten voisin luonnehtia itseäni malttamattomaksi", Julian vastasi sukien hiuksiaan taakse.
"Mutta tuleehan se varmasti olemaan hurja muutos. Että meillä on kolme vauvaa."

Artemis pudisteli kevyesti päätään. Kolme. Hyvä luoja.
"Noh, ei ole enää kauaa. Ja onhan teillä vapaaehtoisia lapsenvahteja. Siskontyttösikin nyt kun ei ole keväällä kisoissa joka viikonloppu. Onko edes voittajafiilis kun sait hänet koulun pariin?"

"Hän on van der Veen – totta kai hän tuli vihdoin oikean ratsastuksen pariin", Julian vastasi vienosti hymyillen, huvittunut tuikahdus väsyneissä, kalpeissa silmissään.
"Au pair on kieltämättä ollut erinomainen ajatus jo nyt, varsinkin Deirdren jouduttua vuodelepoon."

Artemis pyöräytti kevyesti silmiään.
"Ja ehkä minä kärsin aivoinfarktin jälkiseurauksesta." Sitä hän syyttäisi jos joku kysyisi kouluratsastuksesta.
"Kieltämättä. Karmeasta hiusväristä huolimatta."

"Arvelen, että hän on värisokea", Julian vastasi myötätuntoisesti.
"Mutta on ollut moitteeton töissään tähän mennessä. Uskon, että saamme hänestä hyvän avun lasten kanssa."

"Meillä on siis sama diagnoosi." Artemis myönsi hymyillen. Ei vain voinut nähdä värejä sillä hiustyylillä. Ei voinut.
"Se on hyvä että pärjää teidän kanssa."

"Luulen, että olisi hyvä ajatus tarkastaa, miten hän pärjää Deirdren kanssa nyt. Hänellä on ollut raskasta nyt", Julian sanoi ja vilkaisi huoneen suuntaan.

"Mennään. Haluatko että lähden? Ilmaa olisi voinut leikata veitsellä kun tulin." Ei hän halunnut tuppautua.

Julian kohotti toista tummaa kulmaansa merkitsevästi.
"Et kai vain pelkää siskoasi?"

"Tervettä itsesuojeluvaistoa. Joka sinulta puuttuu täysin." Artemis piiloutui kahvimukinsa taakse hetkeksi.

"Hän on vaimoni", Julian huomautti huvittuneena.
"Onko minun tarkoitus säikkyä häntä?"

"Et olisi nainut häntä jos säikkyisit." Artemis huomautti takaisin kun heitti pahvimukin roskikseen.
"Joten, sinulla ei ole itsesuojeluvaistoa."

"Tai sinä olet vain harvinaisen säikky mies", Julian ehdotti viattomalla huvituksella, siemaisi kahvia ja astui sitten takaisin vaimonsa sairaalahuoneeseen.

"Tervettä jumalanpelkoa, lankoseni, tervettä jumalanpelkoa." Hänen siskonsa oli pahempi kuin Helvetin raivottaret sille päälle sattuessaan. Hän astui huoneeseen Julianin perästä. Deirdre katsoi veljeään hetken.
"Tulit käymään?"
"Ajattelin tulla tervehtimään."
"Olen kunnossa, ei tarvitse paapoa." Artemis huokaisi.
"Vitut minä sinua paapon, älä ole noin itsepäinen."

Julian kätki hymynhäiveen kahvimukin taakse, kun istui alas tuoliinsa huoneen laidalla. Kaksosten sananvaihto oli aina hurmaavan värikästä.

"Koska itse et ikinä valittanut jos sinua tuli katsomaan." Deirdre huomautti nyrtyneenä ja tökkäisi sängynreunalle istunutta veljeään reiteen.
"Eri asia ja sitä paitsi, se oli paapomista. Äläkä töki siinä."
"Istuisit tuolilla. En ole kuolemassa."
"Vain yksi tuoli, miehesi vei sen. Saat valita minut tai Julianin sängyllesi."
"Sinä olet ällöttävä!" Artemis vain nauroi ja haroi kihartuvia hiuksiaan.
"Ei, sinä ajattelit sen rumasti. En minä."

Julian naurahti matalasti mukiinsa ja siemaisi kehnoa automaattikahvia. Se oli kuitenkin kofeiinia, mikä luultavasti tulisi tarpeeseen tällä matkalla. Ainakin Artemis sai sisarensa puhumaan.

Artemis viihtyi hetken kiusaamassa siskoaan. Sulavasti mies lipesi siron käden läpsäisyn ulottumattomiin, naureskellen tuolle iiriksi. Se veti Deirdren selvästi ärtyneeksi. Ärtyneeksi samalla tavalla kuin Julian silloin kun oli oikeassa. Kaksosen lähdettyä hän vilkaisi miestään.
"... Olet idiootti."

Julian kohotti tyynesti kulmaansa.
"Niin minäkin sinua, pullanmuru."

Nainen mulkaisi miestään pahasti. Artemis oli selvästi sanonut jotain.
"... Hakisitko teetä ja suklaata? Kiltti?"

Julian kohotti kulmaansa korkeammalle ja tuijotti Deirdreä pitkän, skeptisen hetken, mutta nousi sitten ja lähti hakemaan kolmosia kantavalle vaimolleen sairaalan kahviosta pahvimukillisen teetä sekä suklaamuffinssin, joka näytti tarjonnassa parhaiten suklaaksi sopivalta.

Miehen palatessa nainen oli siirtynyt sängyn toiseen laitaan.
"Kiitos." Hän nielaisi tyhjää ja veti syvään henkeä.
"Anteeksi, rakas."

Julian ojensi pahvisen teemukin ja paperiin pakatun muffinssin vaimolleen ja kohotti kulmaansa. Hän ei ollut varma, mitä Deirdre pyysi anteeksi, mutta sana ei varmasti lähtenyt kivuttomasti.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Sinulla on vaikeaa enkä voi teeskennellä ymmärtäväni, mitä joudut kokemaan."

Ei. Hän oli vältellyt sen sanan sanomista ties miten, jopa lapsellisesti, mistä Artemiskin oli huomauttanut.
"Puhuin sinulle rumasti. Hirveitä asioita."

"Puhutko tästä päivästä?" Julian kysyi viattomasti.

"Mmm-m. Siitä." Deirdre katseli teemukista nousevaa höyryä hiljaisena. Sekin tuntui ilkkuvan vainoharhaista mieltä. Helvetti.

”Deirdre, älä huoli. En kanna kaunaa tai muista edes enää, mitä on sanottu”, Julian vakuutti rauhallisesti.

Teki mieli huomauttaa että mies muisti kymmenen vuoden takaisia asioita ongelmitta.
"Olen silti pahoillani."

"Ei sinun tarvitse pahoitella", Julian sanoi, "mutta arvostan elettä."

Deirdre avasi suunsa ja sulki sen samantien. Hän vilkaisi tilaa vieressään, mutta ei sanonut mitään. Ei, hän ei pyytäisi nyt. Siinä meni nöyrtymisen raja tällä kertaa. Irlantilainen luupää.

Julian seurasi vaimonsa katsetta, hymyä siristyneissä, kalpeansinisissä silmissään.
"Ettet vain toivoisi mitään, pullanmuruseni?"

Deirdren teki mieli siirtyä valtaamaan koko kapea sänky, mutta jätti sen tekemättä.
"En."

"Melkein näyttäisi siltä, että kaipaisit minua viereesi", Julian huomautti ja kosketti sairaalapeiton alle peitettyä säärtä.

Mieli teki polkaista miestä sormille.
Ehkä vetää tuo lähemmäs, ei ollut ihan varmaa.
"Nuh huh."

"Ehkä sinun olisi paras levätä", Julian sanoi kulmaansa kohottaen.
"Vaikka rivojen puhuminen sairaalassa on tuntunut tekevän ihmeitä voinnillesi."

"Haista paska." Nainen mutisi hiljaa, vailla sitä samaa kiukkuista tahdonvoimaa. Ei hän voisi murjottaa loputtomiin.

"Niin minäkin sinua", Julian huokasi ja palasi tuoliinsa huoneen laidalla, ristien jalan kevyesti toisen yli.

"... Mutta haluaisin viereen." Kuului hyvin pian hiljainen ääni sängystä. Yksin oli kamala olla. Jalkoja paleli ilmastoinnin takia.

Julian pudisteli päätään, nousi uudelleen ylös ja asettui sängyn laidalle kyljelleen, välittämättä siitä, että sen kaide tökki selkää.

Deirdre painui miestään vasten ja piilotti varpaat tuon jalkojen sekaan. Sairaalassa paleli aina.
"Is ceol mo chroí thú." Mies oli ansainnut tunnustusta. Lausuttuna hellän pehmeästi vaimon kotikielellä, ilman sarkasmin häivää.

Mies kohotti tummaa kulmaansa ja kiersi käsivartensa Deirdren ympärille.
"Je kont is mooi", hän vastasi ja painoi hellän suudelman naisen kaulalle.

Deirdreä melkein ärsytti ettei hän päässyt enää lähemmäs, tiukemmin tutun sylin suojaan.
"En jaksaisi ilman sinua."

Julianin suupieli nyki, mutta mies yritti vakavoittaa itsensä ja silitti hellästi kehumaansa takapuolta, kiertäen käsiään paremmin vaimonsa ympärille.
"Sinun ei tarvitse jaksaa ilman minua. En ole menossa minnekään."

Julianin suupieli nyki, mutta mies yritti vakavoittaa itsensä ja silitti hellästi kehumaansa takapuolta, kiertäen käsiään paremmin vaimonsa ympärille.
"Sinun ei tarvitse jaksaa ilman minua. En ole menossa minnekään."

Nainen nielaisi pehmeästi.
"... Jos ajan sinut pois olemalla typerä." Sen hän osasi. Eikä hän edes jaksanut valittaa takapuolensa silittämisestä vaikka he olivat sairaalassa.

Julian naurahti matalasti.
"Et ole onnistunut siinä tähänkään mennessä", mies huomautti.

"Joskus vielä niin voisi käydä. Sinä aina sanoit miten olen ihanan itsevarma ja nyt en enää ole." Hän inhosi sitä itsekin. Ei olisi ihme jos mieskin.

”Deirdre”, Julian vetosi halaten vaimoaan.
”Minä rakastan sinua, vaikka olet seinähullu. En ole menossa minnekään.”

"... Olen seinähullu?" Nyt seilattiin jälleen vaarallisilla vesillä. Nainen kiehnäisi pehmeästi kasvojaan miehensä rintakehää vasten ja oli hitaasti nukahtamassa nyt.
"Minä sinulle seinähullun vielä näytän."

”Silloin tällöin ja tiistaisin”, Julian vastasi silittäen naisen selkää. Deirdre saisi nukkua hänen sylissään.

"Minä sinulle vielä näytä, kuka täällä on seinähullu ja miksi. Odota vain, kun jaksan juosta sinut taas kiinni..." Nainen mutisi. Sitten kun ei olisi vatsaa ja hän voisi juosta kiinni hävyttömän miehensä, joka härnäsi häntä kymmenettä kertaa tunnissa.

”Sitä odotellessa”, mies lupasi laskien kätensä Deirdren takapuolelle, silitellen sen kaarta hajamielisesti.

"Sinä hipelöit." Hän huomautti pehmeästi itsestäänselvyydestä. Ei siirtänyt kättä pois tai ilmaissut että se olisi ollut epämiellyttävää.
"Misä haaveilet, senkin liero."

”Je kont is mooi”, Julian kuiskasi uudelleen hellästi vaimonsa korvaan ja halasi tämän paremmin syliinsä.
”Nuku vain, Dee.”

Vasta nyt lauseen merkitys tavoitti naisen aivot. Hän ei yleensä edes yrittänyt kääntää miehensä äidinkielisiä löpinöitä.
"Julian..." Hän mutisi, vailla sitä toruvaa äänensävyä sanoissaan. Siihen oli hyvä nukahtaa, turvassa kaikelta.

Maanantai 12. helmikuuta 2018 - 12.35, Van der Veenien talo, Nr Ponteland, Newcastle

Punatukkainen englantilaismies yritti piilottaa hermostuneisuuttaan. Hän oli luvannut luokseen nukkumaan jääneelle Bealle että kävisi tervehtimässä Deirdreä ja Juliania tuon sijaan.
Tavallaan. Aviopari ei vain tietäisi sitä.
Pitäisikö vain olla aikuinen mies ja kertoa ystävälle että pani tuon siskoa?
Ovikellon soittaminen ahdisti ja käsi tärisi.

Julian nykäisi oven auki ja kohotti tummia kulmiaan yllättyneenä.
"Johnny. Voinko auttaa jotenkin?" hän kysyi ja hieraisi tummaa silmänalustaan.

Mitenkäs sen nyt sanoisi? Walesista kotoisin oleva mies heilautti kukkakimppua kädessään. Oransseja ja turkooseja gerberoita. Bea oli vaatinut tuomaan kukkia. Kiltti mies oli sitten käynyt kukkakaupan kautta.
"Tulin tervehtimään serkkuani. Ja vähän sinua, mutta kukat tarkoitin Deirdrelle.
"Olet valvonut vähän?"

"Tule sisään", Julian kutsui hajamielisenä ja päästi miehen ohitseen eteisaulaan, josta massiivisen omakotitalon näyttävä portaikko kohosi ylempiin kerroksiin.
"Dee on lepäämässä."

Jonathan vilkaisi portaikkoa riisuttuaan ulkovaatteensa. Sitten katse kääntyi ystävään.
"... Voitko sinä ihan hyvin?"

"Ihan hyvin", Julian vastasi.
"Haluatko tapaamaan Deetä?"

Jonathan laskeskeli mielessään, paljonko saisi etumatkaa hollantilaisen väsymystilan ansiosta, jos pitäisi juosta karkuun. Hän ei tiennyt miten voisi sanoa Bean tilasta ilman että olisi puun ja kuoren välissä. Kuten Bea oli Pomonan ja sohvan välissä.
"Minä menen. Käyn nopeasti, en häiritse häntä kauan."

"Turvallista matkaa", Julian vastasi tulkiten, että mies halusi tavata serkkunsa rauhassa, joten viittasi kohti portaikkoa ja lähti itse laittamaan kahvia ja teetä valmistumaan.

Sawnie kävi tervehtimässä serkkuaan hyvin nopeasti. Raskaus ei tosiaan ollut tehnyt naisesta siveellisempää.
Aikuisen miehen poskia kuumotti naisen tentin jälkeen, hyvä luoja. Kieron naisen suhdetenttiä paennut mies etsiytyi Julianin seuraan, painellen poskiaan.
"Missä pidätte maljakoita?"

Julian kurottui poimimaan maljakon keittiön yläkaapista, täytti sen vedellä ja asetti keittiötasolle.
"Teetä tai kahvia?" hän tarjosi ja tyhjensi kupillisen mustaa kahvia. Hän ei ollut varma kuinka mones se oli.

Mies työnsi kimpun veteen. Hän veisi sen kohta ylös. Kun se kolmannen valtakunnan poliisiin verrattava kuulustelija nukkuisi. Ei kyselisi likaisia kysymyksiä.
"Kahvia. Julian, oikeasti, nukutko sinä ollenkaan?"

"Silloin, kun vaimoni on sairaalassa, vähän vähemmän", Julian vastasi ja työnsi mustaa, paksua harjaansa taakse. Hän ojensi Johnnylle kupin huipputeknisen espressokeittimen tuottamaa kahvia.
"Mitä kuuluu?"

Huulilla kipaisi myötätuntoinen hymy. Hevonpaskaa että tulevat vanhemmat voisivat levätä raskausaikana tulevaa varten.
"Oletko kuullut siskostasi?"

"Mmh, hän on sairastunut", Julian vastasi siemaisten mustaa espressoa.
"Hänenkin piti tulla käymään tänään."

Voi hyvä hevon helvetti. Saatanan perkele.
Juoksisiko hän tarpeeksi lujaa?
"... Hän pyysi tulemaan puolestaan..."

Julian nyökkäsi ja siemaisi hajamielisenä kahviaan. Sitten tummat kulmat kurtistuivat ja kalpeansiniset silmät siristyivät viiruiksi, kun katse kääntyi hitaasti Johnnyyn.
"Sisareni pyysi sinua tulemaan puolestaan?"

Kahvikuppi laskeutui tasolle. Hän oli kouluaikoina ollut nopea poika juoksemaan.
Nykyään hän tosin oli vanha ukko. Lukulasit ja kaikki.
"Niin. Haluaa tietää miten Deirdre voi, kun ei itse päässyt." Mitenköhän Deirdren taakse piiloutuminen suojaisi nylkemiseltä? Heikko mies, kun ei edes keksinyt hätävalhetta. Tosin,he olivat luvanneet Bean kanssa etteivät valehtelisi.

"Miksi minun sisareni pyytää sinua tulemaan puolestaan?" Julian kysyi silmät epäluuloisina viiruina. Hänenkin kuppinsa laskeutui tasolle.

Varovainen askel taaksepäin. Olisi pitänyt jättää kertominen Bean huoleksi.
"Saattaa olla että olemme tapailleet muutaman kerran." Saattaa myös olla että siskosi makaa minun sohvallani nukkumassa sairauden tuomaa uupumusta pois. Saattaa.

Julian kallisti päätään. Pitkät sormet liikahtivat kuin nyrkistä haaveillen.
"Leikitkö sinä minun pikkusiskoni kanssa?" hän kysyi ääneensävyyn, jossa hiipi varsin käsinkosketeltavaa uhkaa.

Jos kasvot eivät olleet jo tarpeeksi epäsymmetriset,mitä ne olisivat nyrkin jäljiltä? Ei, ei Julian löisi.
Hetkinen, eihän?
"En tekisi niin." Jos kuitenkin astuisi pari askelta kauemmas.

"Sisältääkö muutaman kerran tapailu seksiä?" Julian kysyi toinen kulma terävästi kohoten ja astui lähemmäs.

Mitenkäs talossa oli yllättäen niin kuuma?
"Olemme aikuisia." Ja siskosi aloitti, mutta se tuskin olisi sopiva puolustus.

"Bea on minun pikkusiskoni", Julian huomautti matalasti muristen.
"Sinä olet sekaantunut minun pikkusiskooni. Potkaisiko Filius sinua päähän, hmm?"

"Tiedän." Jonahan ei tosiaan voisi väittää unohtaneensa. Bea oli vain ollut toista mieltä ja saanut hänet unohtamaan sen hetkeksi.
"Ei?"

"Sano siis – ja mieti tarkkaan – miksi sinä olet sekaantunut minun pikkusiskooni?" Julian kysyi kulmat synkkinä painuen.

Ei ollut aikaa miettiä niin helvetin tarkkaan, että hän saisi vastauksesta isoveljeä miellyttävän. Hän oli itse isoveli, miksei hän ollut tiennyt paremmin?
"Sekaantuminen saa sen kuulostamaan rumalta." Hieman lisää mietintäaikaa, kiitos.

"Miksi sinä olet sekaantunut minun pikkusiskooni?" Julian vaati kiertäen sormensa keittiötason laidan ympärille.

"Koska hän on kiinnostava ihminen?" Jonathan tarjosi. Ei hän ollut vielä toistamaan Bealle sanomaansa tuon isoveljelle.

"Kai sinä tiedät, että olit kuinka hyvä ystäväni tahansa – jos sinä satutat minun pikkusiskoani, minä otan vasaran ja murran sinun polvilumpiosi?" Julian kysyi.

Jonathanin teki mieli kumartua koskemaan polveaan. Ihan vain tarkistaa että se oli tallessa.
"En ajatellut satuttaa häntä."

"Hyvät aikomukset eivät tule pelastamaan sinua, jos Beaan sattuu kerrankin sinun takiasi", Julian huomautti synkästi, häivähdys uhkaavaa hymyä suupielessään.
"Minä murran sinun jalkasi ja nautin siitä."

Jonathan nielaisi tyhjää ja otti pari askelta taaksepäin.
"En koskaan leikkisi sidan--- Beani--" Helvetti nyt mies.
"Beatrixin tunteilla." Löytyi se sieltä.

Julianin silmät pysyivät viiruina. Pitkät sormet naputtivat keittiötasoa.
"Olet uhkarohkea mies. Tyhmänrohkea."

Jonathan veti sormet punaoranssista leijonanharjastaan läpi. Mies oli sanomassa että se ei pelannut, joka pelkäsi, mutta se taisi olla jotain mistä Julian murtaisi hänen leukansa.
"Joskus pitää leikkiä hengellään."

"Sitä sinä teet hyvin lahjakkaasti. Bean on parempi olla olematta keski-iän kriisisi. Häntä on satutettu tarpeeksi", Julian vastasi.

"Jumalauta Julian." Jonathan puuskahti. Ei, Bea ei ollut miehen keski-iän kriisi eikä hän kaivannut muistutusta iästään.
"Mikä helvetin keski-iän kriisi? Eikö siihen kuuluisi parikymppinen heitukka tai moottoriypörä?"

Julian kohotti kulmaansa.
"No, sekaannuit pikkusiskooni. Minun on oletettava, että olet menettänyt järkesi tai olet itsetuhoinen."

"Tai sitten minä vain satuin viehättymään siskostasi." Kaunis, itsevarma nainen. Kuka ei kääntyisi katsomaan uudelleen? Mistä tuli mieleen tarkistaa puhelin. Jos Bealla oli hätä. Vaikka Pomona varmasti piti tuon tukevasti makuuasennossa sohvalla.

"Kunhan pidät mielessäsi, että sanakin siitä, että olet satuttanut häntä, tiedät mitä tapahtuu", Julian muistutti.

Jonathan kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Minä kuvittelin että tuntisimme hieman paremmin, ettet olettaisi minulta moista."

"Minä kuvittelin, että sinä tuntisit minut tarpeeksi hyvin ollaksesi sekaantumatta pikkusiskooni", Julian vastasi takaisin.

"Voi helvetti." Jonathan ähkäisi, haroen hiuksiaan. "En minä sitä siksi tee ja helvetti, se ole mitään sekaantumista."

Julian tuijotti miestä silmät skeptisinä viiruina, toinen kulma koholla.
"Luulin, että sinulle piti riittää se karvaton koira."

Jonathan kohotti kulmiaan.
"Jos tuo oli olevinaan walesilaisvitsi, pitäisi puhua lampaista." Miten hän oli päätynyt riitelemään ystävänsä kanssa?

"Voi jumalauta Johnny", Julian murahti.
"Minulla on tarpeeksi lautasellani ilman, että nuohoat siskoni ympärillä."

"Älä ajattele sitä?" Jonathan pyöräytti silmiään. Hän ei yleensä ärtynyt, mutta Julianin olettamus siitä että hän olisi pahoissa aikeissa tuon siskon suhteen, osui hieman liian kipeästi.
"Ehkä se on siskosi oma asia, mitä hän tekee. Viimeksi kun tarkistin, hän oli aikuinen nainen."

"Olet vanhimpia ystäviäni. Miksi sinun pitää sekaantua minun pikkusiskooni, hmm?" Julian kysyi kulmat kurtistuen.

"Helvetti, minä sitä suunnitellut!" Ei, hän ei tosiaan ollut suunnitellut.
"Ja mikä pakkomielle sinulla on käyttää tuota sanaa? Etkö voi vain ajatella kahden aikuisen ihmisen tapailevan toisiaan, ilman että saat sen kuulostamaan seksuaaliselta hyväksikäytöltä?"

"Hän tulee aina olemaan pikkusiskoni, sinä aasi", Julian rähähti.
"Sinulle olisi varmasti täysin ok, jos naisin sinun pikkusiskoasi, hmm?"

Jonathan korjasi asentoaan. Hän oli painunut kasaan, eikä pitänyt siitä.
"Nait jo serkkuani." Joka oli Johnnya pikkusiskon verran nuorempi, jos vanhemmat olisivat olleet ahkeria. Ja kovin, kovin rakas.
"Joten tässä tapauksessa ei. Ja minä en jumalauta vain nai siskoasi, kuten sinä saatana haluat ajatella!"

"Hän on vaimoni - ja olen tiennyt hänen olevan serkkusi kuukauden! Miesten välillä on koodi, jota kunnioitetaan. Ystävien perheeseen ei sekaannuta! Kuinka helvetin pahassa puutteessa olet, että unohdat sen?"

Mies puuskahti ärtyneenä.
"Toisin kuin ehkä sinä, minä en ajattele nivusillani." Ei ehkä paras asia sanottavaksi. Olisi voinut toki ehkä sanoa että hän oli huolestuttavan rakastunut Julianin siskoon. Tai sitten ei, mies nauraisi hänet ulos. Bea oli ollut täällä kuukauden. Alle.
"Ja sinä voit tulla kertomaan siitä siskollesi. Hän ei varsinaisesti kuuntele, jos ei halua."

Julian tyhjensi kahvikuppinsa ja paiskasi sillä sitten Johnnya, huolestuttavan tarkalla sihdillä.
"Sinä et ajattele ollenkaan."

Kuppi kopsahti miehen olkapäähän. Onneksi vain siihen, se oli jo riittävän lähellä kasvoja.
"Coc oen!" Ehkä hänen pitäisi mennä.
"... Ainakaan Beatrix ei heittele minua millään."

"Ehkä hänen pitäisi", Julian ärähti.
"Luulin, että ystävyytemme merkitsi sinulle enemmän."

"Sinä kuvittelet että minä nain häntä huvikseni? Pidät minua sellaisena?" Jonathanin leukapielet kiristyivät.
"Ehkä kyse on jumalauta siitä että satuin löytämään siskostasi jotain, mitä olen hakenut. Muuta kuin panon ja lämmittimen sänkyyni. Ja minä en ensinkään ole tainnut olla meistä se joka niitä on harrastanut."

Julian tuijotti miestä hetken kulmat kurtussa. Hän ei tainnut voida asialle mitään.
"Muista siis vain mitä tapahtuu, jos satutat häntä."

Mieli teki heittää jotakin todella nasevaa takaisin. Häntä ärsytti.
"Lupaan muistaa sen ensi kerralla kun käytän toimistoani johonkin muuhun työntekoon."

En yhtään kerjää Johnnylle turpaan.
En.

Julian astui sulavasti eteenpäin, lähetti liikkeen koko kehon läpi ja tähtäsi tarkan nyrkin Johnnyn poskeen. Suojeli nenää, koska välitti ystävästään.

Leuan suojaaminen olisi toki myös voinut olla kilttiä. Mies ei ehtinyt edes älähtää - jokin rusahti. Ansaittua, ehkä. Englantilainen taipui kaksin kerroin ja sylkäisi verta lattialle, purtuaan kieleensä. Ai jumalauta, Julianilla oli helvetinmoinen oikea suora.

Julian risti kädet tyynesti rinnalleen ja nojasi alaselkänsä keittiötasoon.
"Ole hyvä. Olemme tasoissa."

Jonathan nielaisi verta, kun ei halunnut sylkeä sitä enempää serkkunsa ja ystävänsä talon lattialle.
"Olen rakastunut häneen, haliwr." Saattoi puhua kun hän sai tuettua leukansa kädellään. Sitä särki todella. Korvat lyönnistä soiden hän hakeutui pesualtaalle ja sylkäisi verta sinne. Olisi vähän selitettävää, kun menisi vielä tervehtimään serkkua ylös, kuten oli luvannut.

"Mukava kuulla", Julian vastasi ja ojenteli sormiaan. Se kieltämättä oli mukava kuulla.

Helvetti soikoon. Jonathan keskittyi sylkemään verta suustaan hetken.
"Jotain kylmää?"

Julian huokasi merkitsevästi, mutta etsi sitten pakkasesta pussin ruusukaalia ja ojensi sen Johnnylle. Kukaan ei kaipaisi niitä.

Mies painoi sen leualleen, hengittäen melko raskaasti. Ei hyvä helvetti.
"Ja en käytä toimistoani sellaiseen." Hän lisäsi jostakin sen ruusukaalipussin takaa. Miksi perkeleessä noilla edes oli pakastimessa ruusukaalia?

"Sehän lohdullista", Julian vastasi nojaten selkänsä uudelleen keittiötasoon.
"Pidätkö Beasta huolta?"

Vihreät silmät melkein mulkaisivat hollantilaista. Melkein.
"Pidän. Hänellä on juuri nyt paras vahti seuranaan."

Julian kurtisti kulmiaan.
"Missä hän on?"

"... Minun luonani." Jonathan myönsi hiljaa.

Kalpeansiniset silmät siristyivät uudelleen.
"Miksi?"

Ehkä ei kannattaisi sanoa että Bea oli kahdesta neljään päivää viikossa hänen luonaan.
"Hän putosi hevosen selästä ja en halunnut päästää häntä kotiin yksin ranteensa kanssa."

"Jaloa sinulta", Julian vastasi yrittäen päättää, oliko se jostain mistä olla vihainen veljenä. Ehkei. Ehkä hän oli vain väsynyt.

"Jaloa?" Jonathan kyseenalaisti.
"Mitä olisi pitänyt tehdä? Tietenkin huolehdin ja vien huomenna lääkäriin."

Julian kohotti kulmaansa. Hyvä kai niin. Hän oli aikeissa tarjota uutta kupillista kahvia, mutta ehkä verta syljeskellyt mies ei välittäisi siitä.
"Haluatko viettää vielä aikaa Deen kanssa?"

"Lupasin mennä käymään ylhäällä." Johnny sylkäisi vielä kerran verta suustaan.
"... Bea pitää Pomonasta."

"Hänellä on hellä sydän", Julian vastasi ja vilkaisi yläkertaa kohti.
"Pidä hauskaa Deirdren kanssa. Yritä viihdyttää häntä. Vuodelepo on hänelle raskasta."

Jonathan pyöräytti silmiään.
"Voi sen niinkin sanoa. Vei koiran shoppailemaan." Niitä naisellisia haalareita Pomonalle, joista mies ei kuulemma ymmärtänyt. Ja sitten motkotti vaatevalinnoista ja suoristeli hiuksia.
"Voi, hänellä on hilpeää kun näkee tämän." Mies osoitti vapaalla kädellä leukaansa ja lähti yläkertaan. Kun Johnny lopulta lähti, Deirdre ei tiennyt olisiko nauranut vai halunnut huitaista aviomiestään takaraivolle.

Julian istahti sängylle Deirdren viereen ja hankasi väsyneitä kasvojaan, ennen kuin vajosi selälleen.
"Päättelen, että tiesit jo."

Deirdre nieleskeli huvittuneisuuttaan.
"Beatrix." Nainen tarkensi pehmeästi.

Julian huokasi raskaasti ja veti tyynyn kasvoilleen. Hitto vie. Johnny ja Bea. Hänen ystävänsä ja hänen pikkusiskonsa. Hän ei ollut varma tunteako raivoa vai hellyyttä ajatusta kohtaan.

Deirdre vilkaisi miestään säälien.
"Voi kulta." Hän haki miehen kättä omaansa.
"Siskosi vaikutti kovin onnelliselta."

"Niin varmasti", Julian mutisi happamasti tyynyn alta.

"Hän oli jo selvittänyt kansalaisuuksia ja kaikkea." Deirdre naurahti hellästi.

Julian huokasi raskaasti. Oliko hänen alistuttava kohtaloon? Ehkä Bea olisi voinut valita huonommankin miehen. Ja hän murtaisi Johnnyn jalat, jos mies kohtelisi hänen pikkusiskoaan huonosti.
"Miten voit?" hän kysyi laskien tyynyn kasvoiltaan.

Deirdre vei kätensä hipaisemaan miehensä poskea.
"Hyvin. Sattuuko kättäsi?" Deirdre ei voinut olla hymyilemättä.
"Höyrypää."

"Ei, kevyt muksaus", Julian protestoi.
"Noudathan sairaalan ohjeita?"

"Kevyt? Sawnie lähti lääkäriin. Vannoi tunteneensa rusauksen." Hän ei suhtautunut siihen yhtään niin kuin olisi ehkä pitänyt.
"Noudatan. Olen rauhallinen, lepään, seurailen oloa. Julian, rakas, voin hyvin."

"Jouduit taas sairaalaan", Julian huomautti.
"Suo anteeksi, etten vain tuudittaudu siihen, että kaikki on kunnossa."

"Kultaseni." Nainen vetosi pehmeästi.
"Kaikki neljä voimme hyvin. Ei enää kauan. Puolitoista kuukautta." Ihan liian kauan.

Julian huokasi. Puolitoista kuukautta. Noin 45 päivää. Se oli pitkä aika murehtia.
"Kaikki menee kyllä hyvin", hän sanoi samalla itselleen.

"Sitten murehdimme pian siitä kumpi herää yöllä syöttämään." Parempi olisi. Deirdre romahtaisi jos hän saisi pidettyä kaikki lapsensa turvassa huhtikuuhun asti ja sitten hyvästelemään yhden tai useamman.
"Ja montako kymmentä kiloa korviketta pitää raahata kaupasta viikossa."

"Me selviämme kyllä", Julian vakuutti. Kunhan kaikki olisivat elossa ja pysyisivät elossa – he selväisivät kyllä.

"Niin. Nimenomaan. Ja kaikki on nyt hyvin. Ei oel mitään hätää, kulta. Eihän kättäsi oikeasti satu? Ja sano ettei alhaalla ole verta. Remontoimme vasta."

"Minun käteni on ihan kunnossa", Julian vastasi.
"Johnnylla on vain heikko naama. Hän saattoi sylkeä lattialle."

"Jumalauta pojat." Deirdre puuskahti, naurua äänessään.
"Onko parempi mieli edes?"

"Vähän", Julian myönsi. Eihän toki Johnnyn mukilointi helpottaisi huolta ja väsymystä, mutta auttoi vähän.

Nainen nauroi ääneen.
"No hyvä. Että edes on parempi mieli. Ethän aio heittäytyä isoveljeksi ja etääntyä ystävästäsi tämän takia?"

"En, hakkaan vain hänen polvilumpionsa vasaralla murskaksi, jos hän satuttaa siskoani."

Nainen nyrpisti nenäänsä ja hieraisi omaa polveaan.
"Oletpas sinä hurmuri."

"Siksihän sinä minut nait", Julian vastasi ja kääntyi kyljelleen katselemaan vaimoaan.

"... Sinä et kyllä saanut minua ihan tuolla lupauksella. Lupasit kutakuinkin rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa. Huolimatta siitä miten mahdoton olen." Käsi nousi silittämään poskea.

"Tai ehkä kyse on siitä mystisestä oireesta, jota herätän sinussa. Joka saa polvesi syöksymään erilleen", Julian pohti ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin.

"Sitäkään et varsinaisesti luvannut. Sinä vain teet niin." Mieleen piirtyi kuva siitä kun hän oli nähnyt miehen kirkon pihassa ystävän häissä.

"Mmm, ja teen niin mielelläni", Julian vakuutti ja laski hiuksissa viipyneen käden naisen reidelle.

Käsi reidellä sai vetämään terävästi henkeä. Ajatukset harhailivat välien selvittelyyn hotellihuoneessa ja sitä seuranneeseen yöhön.
"Se on huomattu."

"Niin on", Julian myhäili hymyä siristyvissä, kalpeansinisissä silmissään.
"Pitäisikö sinun käydä nukkumaan?" hän ehdotti vetäen kätensä takaisin, poimien paksun elämänkerran yöpöydältään ja asettaen laatikossa olleet lukulasit kyömylle nenälleen.

Deirdre ynähti pettyneenä. Miten saattoi kaivata ihmistä joka oli aivan vieressä?
"Käyn päiväunille ennen töihin lähtöäsi jos saan tulla nukkumaan kainaloon." Nainen nielaisi katsoessaan niitä lukulaseja.
"Voisiko näkösi huonontua vähän lisää?"

Julian nauroi ja katsahti naista lasiensa yli.
"Sinä olet kummallinen nainen", hän huomautti hipaisten vaimonsa poskea.
"Olet aina tervetullut kainalooni."

Deirdre kaivautui miehensä kainaloon hyvään asentoon ja suukotti tuon poskea.
"Ei. Sinä vain näytät niin hyvältä, ettei minun mieleni kestä."

Julian nauroi ja halasi Deirdreä. Luoja tiesi, että hän kaipasi vaimoaan niin, että joutui välillä harkitsemaan vakavasti vierashuoneeseen muuttamista.
"Voisit aina kertoa minulle, mitä sinun mielesi haluaisi", hän kuiskasi matalasti vaimonsa korvaan.

Deirdre voihkaisi pelkästä ajatuksesta.
"En varsinaisesti ole masokisti, tiedätkö.."

"En tiedä", Julian vastasi ja pyyhkäisi nenäänsä vasten Deirdren hiuksia.
"Mutta voisit tehdä minut onnelliseksi ja jakaa fantasiasi kanssani", mies kuiskasi.

"Se on kovin masokistista, jos nyt ajattelen fantasioitani." Nainen huomautti ääni melkein käheänä.
"Ja sadismia sinua kohtaan."

"Ei olisi", Julian vastasi pehmeästi ja nojasi päänsä hamuamaan vaimonsa kaulaa.
"Vain puolitoista kuukautta, sanoit niin itse."

"Kultaseni, lapsien syntymään." Ei siihen että he voisivat olla taas mies ja vaimo. Nainen voihkaisi terävästi.
"Damnú air, minä murhaan sinut vielä jonakin päivänä..."

"Kerro minulle fantasiasi", Julian pyysi vetäen Deirdreä lähemmäs ja suudellen naisen kaulansyrjää.

Miehen ääni pääsi hyvin, hyvin nauttivan voihkaisun kanssa naisen huulilta. Käsi puristi kevyesti tuon paitaa nyrkin sisään. Sydän pyrki rinnasta ulos. Lujaa.
"Minulla on useampia." Siitä tuskin kukaan yllättyisi.

"Meillä on aikaa", Julian vetosi ja kosketti kevyesti hampaillaan kaulansyrjän pehmeää ihoa.

"Minä en saa kiihtyä, muistatko..." Aivan varmasti veri kiehui irlantilaisnaisen suonissa tavalla joka oli tappaa hänet. Sormenpäät hipaisivat miehen sysimustia hiuksia.
"Että tekisit minulle aivan mitä haluat. Et kysyisi mitään, et kuuntelisi vastaväitteitä. Mitä rajummin, sitä parempi ja mitä enemmän yllätyn, sitä parempi. Tiedäthän, niin etten liiku kuin kantamalla ja istuminen on vaikeaa seuraavana päivänä."

Julian nauroi matalasti ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin, kallistaen naisen päätä varmalla otteella suudellessaan kaulaa.
"Älä siis kiihdytä itseäsi", hän sanoi ja sulki silmänsä, kun kaipaus tuntui kipeänä suonissa.
"Mitä muuta?"

"Minä?" Deirdre kähähti epäuskoisena. Hän ei ollut se joka kiihdytti häntä.
"Että voisin joskus pyöräyttää sinua kunnolla. Olisit ansainnut sen, paha, paha mies."

"Sinä", Julian toisti ja kohotti päätään katsahtaen Deirdreä lasiensa yli.
"Miten sinä pyöräyttäisit minua?"

Deirdre vinkaisi ääneen kun Julian katsoi häntä niin. Ai hyvä luoja.
"Sitoisin sinut sänkyyn tai jotenkin muuten, peittäisin ehkä silmäsi... Kiusaisin. Pitkään, hartaudella, kuten sinä teet minulle. Saisit kerran elämässäsi anella. Sinäkin."

"Luuletko, että voisit saada minut anelemaan?" Julian kysyi käheästi ja näykkäsi vaimonsa kaulaa.

"Naisella on keinonsa." Deirdre mutisi, tukistaen tummia hiuksia. Nyt helvetti.
"Ja en ole aikoihin esimerkiksi istunut kasvoillesi." Nainen totesi sen kuin olisi puhunut keittiön maalien sävyistä.

Julian murahti matalasti tukistukselle ja näykkäsi kaulaa lujemmin.
"Mmm, voisit istua kasvoilleni vaikka juuri nyt."

"Sinä tukehtuisit ja minä en saa kiihtyä." Deirdre huomautti hellästi.
"Muuten kyllä."

"Minä en tukehtuisi, mutta sinä herättäisit naapurit", Julian vastasi.
"Se vain on valitettavan totta, ettet saa kiihtyä."

"Me emme asu enää vanhassa asunnossamme." Deirdre huomautti tuhahduksen kera.
"Kerro minulle omasi? Kiltti?"

"Minä saisin sinut huutamaan niin, että koko katu havahtuisi", Julian vakuutti pehmeästi ja siveli sormenpäillään naisen kylkeä.
"Luulin, ettet saa kiihtyä."

"Tasa-arvoa. Sitä josta sinä aina paasaat." Nainen huomautti, ynähtäen nenäänsä nyrpistäen kun joku lapsukaisista päätti möyriä.

"Pystytkö olemaan kiihtymättä?" Julian kysyi kuiskaten ja tukisti hellävaroin punaisia hiuksia.

Deirdre puri huultaan hellästi.
"Pystyn." Ei se voisi mennä enää tätä pahemmaksi.

"Mutta sinä tiedät jo fantasiani", Julian huomautti käheästi nauraen.
"Ja olet jo toteuttanut niistä monta."

"Sinä olet niin kiero mies, että varmasti on vielä jotain mitä et ole sanonut." Deirdre huomautti pehmeästi.

"Sinä tiedät, että pidän erikoisista paikoista", Julian muistutti sukien punaisia hiuksia.
"Ja siitä, kun antaudut täysin minulle", hän kuiskasi vaimonsa korvaan, "kun voin sitoa sinut, peittää silmääsi ja saada sinut huutamaan nautinnosta. Kun jokainen kosketus tuntuu moninkertaisena, kun härnään sinua kunnes olet läpimärkä ja sitten..."

Se saattoi sittenkin mennä pahemmaksi.
"Voi hyvä helvetti..." Nainen mutisi ääneen. Iho värähti ajatuksesta.
"Kerro toki."

Julian hymyili ja piirsi nenänpäällään linjan naisen solisluulta korvalle, ennen kuin henkäisi sitä vasten ja kuiskasi.
"Nain kaiken näsäviisauden ulos sinusta. Kunnes voit vain huutaa nimeäni."

Mieli teki uikuttaa ääneen, mutta vain pieni vinkaisu kertoi naisen mielipiteen tähän.
"Kai sinä tiedät että minä olen hyvin näsäviisas."

"Tiedän", Julian naurahti ja tukisti vaimoaan hellästi.
"Siksi et liiku kuin kantamalla ja istuminen on vaikeaa seuraavana päivänä."

"Je maakt me gek." Hyvin, hyvin harvoin Deirdre vilautteli taitoaan puhua Julianin äidinkieltä. Oli kuitenkin sellaisia hetkiä, kun hän ei vain enää tiennyt muuta tapaa kommunikoida tuon kanssa.

"Goed", Julian vastasi ja hipaisi huulillaan naisen poskea.
"Niin sinäkin minut."

Deirdre puraisi kevyesti huultaan. Olisi tehnyt niin kovasti mieli koskea. Edes vähän. Ihan hieman. Irlantilaisnaisen sormet hiipivät kuin varkain miehen paidan alle.
Ihan vähän. Että tuntuihan iho paidan alla vielä samalta.

Julian taisi olla itse masokisti. Fantasioista puhuminen – Deirdren kuvitteleminen hänen käsiinsä – ei lainkaan helpottanut häntä riivaavaa kaipausta. Ei helpottanut myöskään kosketus paidan alla. Mies sulki hetkeksi silmänsä ja hengitti syvään, ennen kuin ei voinut itselleen mitään, vaan tarttui hellästi vaimonsa käteen ja laski sen kevyesti alemmas.

Se tuntui melkein voitolta. Deirdre painoi pehmeän suudelman miehen huulille, avaten mahdollisimman huomaamattomasti tuon housuja. Tarvinnut leikkiä herrasmiestä, hänellä oli kaksi toimivaa kättä ja kärsivä aviomies. Yhtälö oli hänestä kovin helppo ratkaistava. Olisi tosi suukin, mutta lattialle polvistuminen ei tainnut olla vaihtoehto.

Heikko mies. Julian huokaisi syvään, matalasti voihkaisten. Oli typerä ajatus villitä Deirdre puhumaan fantasioista – olisihan hänen pitänyt tietää, ettei nainen tuottaisi pettymystä. Ja nyt hän tunsi tulevansa hulluksi.

Deirdre käytti mielellään kättä. Miesparka, tuolla olisi vielä pitkä odotus edessä ja hän mielellään olisi avuksi sen mitä saattoi. Vaikka ehkä miehen kuuntelu ei helpottanut hänen oloaan, se ei saanut naista lopettamaan. Ei ennen kuin Julian olisi tyytyväinen ja voisi lähteä töihin ilman että joutuisi ensin käymään jäätävässä suihkussa.

"Kerro minulle vielä fantasioistasi", Julian vetosi raottaen melkein kuumeisina hehkuvia silmiään ja hamuten huulillaan avuliaan vaimonsa poskea.

Jos se tekisi Julianin onnelliseksi.
"Haluaisin kokeilla jonkinlaista roolileikkiä. Tiedäthän, salaperäinen pukuun pukeutunut herrasmies, joka viettelee naisen mukaansa, vie hotellihuoneeseensa..." Deirdre nielaisi pehmeästi, jättäen miehen hetkeksi miettimään.
"Antaa naiselle sen mitä hän tarvitsee, hieman piiskaa ja laittaa polvilleen. Antaa hänelle useita orgasmeja yön aikana, nautinnollista kidutusta. Niin kauan että hän unohtaa oman nimensa ja on tärisevä mytty nautintoa." Käheä ääni ei varmasti auttanut miestä yhtään. Tai sitten auttoi.

Julianin sormet kiertyivät Deirdren hiuksiin hieman tiukempina kuin hän tietoisesti suunnitteli ja vetivät naisen suudelmaan. Hyvä luoja, nainen.
Miten mielellään hän olisi tehnyt... Jotain. Jotain! Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Ei muuta kuin painaa käden päätään vasten, kun pitkään patoutunut odotus purkautui ulos ja sai hänet kaatumaan selälleen puolittain murahtaen ja voihkaisten.

Deirdre virnisti pehmeästi kun mies kaatui selälleen, suukottaen tuon poskea pehmeästi.
"... Onko yhtään parempi?"

Julianin silmät pysyivät suljettuina ja mies tasasi kiihtynyttä hengitystään. Ei, ei varsinaisesti. Hän halusi Deirdreä aivan yhtä palavasti kuin ennenkin. Ehkä jopa enemmän, kun muisti jälleen, miltä naisen kosketus tuntui.
"Kiitos", hän huokasi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan, painaen suukon vaimonsa huulille.

Nainen naurahti pehmeästi, hieraisten nenäänsä miehen poskeen.
"Ei sinun tarvitse kiittää."

Julian veti housunsa kiinni. Hän voisi siistiytyä, kun kävisi vielä pikaisessa suihkussa ennen töihin lähtöä.
"Totta kai tarvitsee", mies vastasi sukien Deirdren hiuksia.

"Olen vaimosi, hölmö. Muistaakseni olisin jo kerran auttanut sinua, mutta et antanut." Deirdre huomautti pehmeästi.

"Tasa-arvo, rakas, tasa-arvo", Julian vastasi.
"Ja nyt muistan miksi. Koska kaipaan sinua kahta kauheammin."

"Minä tiedän että palautat palveluksen kyllä." Deirdre vastasi hymyillen.
"Voi rakas."

Julian murahti ja vajosi selälleen, vetäen tyynyn uudelleen kasvoilleen. Hän yritti tuudittautua ajatukseen puolestatoista kuukaudesta, mutta se ei olisi totta. Odotus voisi olla kuukausia. Tai vuosia.

Deirdre kurtisti kevyesti kulmiaan, koettaen kurkistaa tyynyn alle.
"... Rakas?"

"Kyllä tämä tästä", mies huokasi ja vääntäytyi istumaan. Tämä oli hänen ongelmansa, ei Deirdren.
"Lepää vain. Käyn suihkussa."

Deirdre tunsi jälleen olonsa hieman typeräksi. Miksi hänen miehensä ei vaikuttanut onnelliselta? Hän kaipasi niin kipeästi apua.
"Rakas. Kiltti. Painaako sinua jokin?"

"Deirdre", Julian naurahti käheästi.
"Sama kuin viimeksi – minä vain haluan sinua aivan liian paljon."

Deirdre nielaisi pehmeästi tyhjää. Mitä siihen voisi sanoa?
"Olen sinun kunhan olen ensin saanut lapsemme maailmaan turvallisesti." Ihan varmasti olisi.

"Tiedän", Julian vakuutti. Puolitoista kuukautta. Tai kolme vuotta. Sitä oli paha sanoa.
"Se ei ole mitään, mistä sinun pitää murehtia."

"Kai tiedät että minä murehdin jos sinä käyttäydyt oudosti? Kulta, mikset vain voi kertoa minulle mikä sinua todella painaa? Pelottaako sinua jokin? Kiltti." Deirdre inhosi avutonta olotilaa.

"Luoja, Deirdre", Julian ähkäisi.
"Ainoa asia, mikä minua painaa on aivan järjetön, järjetön himo. Kuten olen sanonut, joskin hieman herrasmiesmäisemmin. Minullakin on hetkeni."

Deirdre nielaisi.
"Hetkesi? Ja liittyykö siihen jotakin, mitä jätät sanomatta?"

"Hetkeni herrasmiehenä", Julian selvensi.
"Rauhoitu. Mitä siihen liittyisi? Se vain tarkoittaa, ettei se ole sinun murheesi, vaan jotain, mitä minun pitää hoitaa itse vaikka kylpyhuoneen yksityisyydessä."

Deirdre ynähti hieman kärsimättömästi.
"En minä tiedä. Pelkoa siitä että mitä meidän elämällemme tapahtuu kun lapsiperhearki pyörii, jotakin. Ja miksi pitäisi? Minä olen tässä."

"Kaikki tulee järjestymään parhain päin", mies vakuutti ja pudisti päätään.
"Nainen, sinä ja kätesi vain voimistatte haluani, eikä se varsinaisesti auta."

"Suukaan ei sitten varmaan ole ratkaisu." Deirdre hymähti vaisusti.
"Julian, kulta. Minulla on inhottava tunne että et sano kaikkea."

"Ei", Julian ähkäisi. Ei tosiaan olisi. Herra jumala. Hän tekisi vielä jotain epäherrasmiesmäistä.
"Kuulepa nyt, minä sanon ihan kaiken. Ja syy miksi käyttäydyn mielestäsi oudosti on vain se, ettei sinun kuulu joutua murehtimaan minun himoistani kaiken muun ohella, vaan keskittyä lepäämään."

Deirdre liikahti epämukavana, puraisten huultaan.
"Ei tämä kestä ikuisesti." Luojalle kiitos siitä.

"Minä tiedän, ja siksi yrittäisin olla sanomattakaan mitään, ellet vaatisi jankata asiasta", Julian vetosi sukaisten hiuksiaan.

"Anteeksi." Ehkä hän sulkisi suunsa. Ettei ärsyttäisi, höpsö, ylihysteerinen vaimo.
"En jankkaa."

Julian nojautui painamaan suudelman naisen hiuksiin.
"Se ei ole mitään, mistä sinun kuuluu joutua huolehtimaan. Olen iso mies. Pärjään kyllä", hän sanoi.
"Ja nyt menen suihkuun."

Deirdre hymyili laiskasti ja huokaisi syvään.
"Hyvää työpäivää, jos nukahdan sillä välin."

"Nautinnollisia päiväunia", Julian vastasi vienosti hymyillen, painoi uuden suukon punaisiin hiuksiin ja nousi sitten ylös suunnaten kylpyhuoneeseen. Mikä sotku.

Keskiviikko 21. helmikuuta 2018 - alkuilta, Nr Ponteland, Newcastle

Deirdre oli aika varma että oli kuullut Julianin sanovan ettei mies haluaisi juhlia syntymäpäiväänsä.
Ja he olivat olleet Amandan kanssa yhtä mieltä siitä ettei se kävisi päinsä. Joten, Amanda oli kurkkinut enon aikataulut esiin ja suunnitelma tehty sen pohjalle. Ketään ei tosin oltu kutsuttu, Auréliekin oli viettämässä vapaailtaansa. Vain he kolme.
"Hei rakas." Nainen tervehti miestään tavallisesti kun katse tavoitti tuon oviaukosta.
"Miten työt meni?"

Julian suki mustia hiuksiaan taakse ja soi vaimolleen puolittaisen hymyn astuessaan sisään.
"Perinteisesti. Loukkasin useampaa täti-ihmistä verisesti, oletan."

"Ai että sinä puhut vanhemmista naisista kauniisti vaikka vaimosikin on sellainen." Deirdre naurahti. Hän ojensi kättä miestä kohti, kutsuna tulla antamaan suudelma tai kaksi.

Julian siirtyi lähemmäs ja painoi ensin suudelman punaisiin hiuksiin, sitten naisen huulille.
"Kun käyttäydyt niin kuin he, voit kutsua itseäsi täti-ihmiseksi."

"Oliko tuo haaste?" Deirdre kysyi nauraen hellästi. Hän venytti suudelmaa aivan sekunnin. Amanda tulisi pian.

"Sinä tiedät, että minä pidän haasteista", Julian vastasi pahastumatta lainkaan pitkäksi venyvää suudelmaa.

"Niin tiedän. Mutta haluatko todella haastaa minut käyttäytymään kuin täti-ihminen? ja istu alas kulta." Deirdre taputti kohtaa vieressään.
"Oli ikävä."

Julian istahti sängylle.
"Haluatko sinä käyttäytyä kuin täti-ihminen?" mies haastoi kulma merkitsevästi koholla.

"Ehkä? Mitä siitä tapahtuisi jos käyttäytyisin?" Deirdre virnisti hieman.
"En halua tietää. Paljon onnea, enoseni." Amanda totesi ovelta, saapuessaan huoneeseen pienen kakun (Amanda oli omistautuneisuudella täyttänyt sen kynttilöillä, jotka jopa paloivat) ja teen kanssa. Julianille oli kuppi kahvia.
"Hyvää syntymäpäivää, rakas." Deirdre nosti kätensä taputtamaan miehen poskea.

Julian kohotti kulmaansa harkiten läksyttääkö naisen toiveinsa huomiotta jättämisestä. Ehkei.
"Olettepas te nyt", hän huokasi ja taputti vastavuoroisesti vaimonsa takapuolta.

Amanda yskäisi ja laski tarjottimen yöpöydälle.
"Keuhkotesti. Puhalla." Hän virnisti suoritukselleen saada ne 39 kynttilää kakun päälle.
"Tietenkin me olemme. Olet meille rakas. Emme sentään järjestäneet juhlia, kuten pyysit."

Julian katseli kynttilämäärää skeptisenä, veti syvään henkeä ja puhalsi sitten vaikuttamalla voimalla, sammuttaen kynttilämeren kahdella puhalluksella.
"Se on hyvin huomaavaista teiltä", hän vastasi.
"Itsekö leivoit?"

Molemmat naiset katsoivat Juliania pitkään.
"Ei tosiaan." Oli molempien yhtäaikainen vastaus. Amanda nyppi kynttilöitä pois, selvästi ylpeänä saavutuksestaan.
"Piti sinua nyt jotenkin muistaa." Tyttö huomautti.
"Ja vaimosi halusi kakkua."
"Sshhh, Amanda."

"No siinä tapauksessa", Julian naurahti silmät huvittuneena tuikahtaen.
"Käy kiinni, Deirdre."

"Se on sinun kakkusi, ihan itse otat ensimmäisen palan." Nainen tökkäisi miestä varpaillaan.
"Mutta Amanda oli oikeassa, piti sinua muistaa. Ei se niin mene että sinut jätetään muistamatta."

"Virallisesti hyväksyttyä, kun pyydän sitä itse", Julian huomautti ja leikkasi naisten mieliksi kapean palan itselleen, ennen kuin vapautti loput.

Amanda leikkasi Deirdrelle palan, huomattavasti hillitymmän mitä Julian olisi.
"Kiito Amanda. Joku täällä ymmärtää kohtuuden." Nainen naurahti. Amanda laski mustaan paperiin ja kultaiseen nauhaan paketoidun paketin pöydälle. Julianille nerokas tekstimuki ("I don't need Google, my Uncle knows everything") ja kehystetty hiilipiirros Krakenista. Saisi välttää. Piirros tosin ei ollut Amandan tekemä, vaan tilattu.

"Johan te nyt hemmottelette miestä", Julian totesi avatessaan lahjansa ja painoi suukon sekä vaimonsa että sisarentyttärensä poskelle.
"Kiitos. Olette hyvin ajattelevaisia."

"Se on Amandalta." Deirdre huomautti. Hänen lahjansa oli...
Noh, hän antaisi sen myöhemmin.
Tyttö hymyili enolleen pehmeästi.
"Ostit minulle auton. Vain reilua että sait mukin ja kuvan hirviöstäsi."

Julian naurahti ja kiersi kätensä Deirdren vyötärölle.
"Miten autosi jakselee?"

"Hyvin. Se pitäisi pian katsastaa, mutta ei sillä kiire ole." Amanda piti hyvää huolta sievästä pikkautostaan ja ajoi oikein siivosti.

"Reipas tyttö", Julian vastasi.
"Syökääpäs kakkua, naiset."

Amanda laski pian tyhjän lautasen käsistään ja vilkaisi kelloa.
"Minä lähden nyt, pitäkää te hauskaa kaksin. Tulen huomenna kotiin valmennusten jälkeen. Nähdään tallilla!" Amanda heilautti kättä enolleen. Larissan luo hän lähti. Deirdre pudisteli päätään.
"Niin. Sinun lahjasi..."

Julian katseli hetken Amandan perään pohtien, juonittiinko tässä jotain hänen päänsä menoksi. Oli aina huolestuttavaa, kun naisväki koordinoi hänen selkänsä takana.
"Minun lahjani?" hän toisti ja kääntyi katsomaan Deirdreä.

Deirdre virnisti.
"Niin. Sinun lahjasi. Minä hakisin sen itse, mutta koska olosuhteet pitävät minun sängyssä...." Hän virnisti leveämmin.
"Se on piilossa minun jakkupukujeni takana vaatehuoneessa, siellä hyllylla. Hopeanharmaa paperi, iso paketti."

Julian kohotti kulmaansa, tutki Deirdreä hetken skeptisesti ja nousi sitten hakemaan pakettia ohjeiden mukaan.
"Mitäs sinä suunnittelet?"

"Avaa se." Deirdre oli kasannut siihen paljon asioita. Siinä oli myös jo aiemmin syksyllä ostettu ystävänpäivälahja, mutta sen viettäminen oli heiltä nyt jäänyt. Siellä oli vielä jokainen lahja erikseen paketoituna. Hienosti mustaan, puusta tehtyyn ja lukolliseen laatikkoon kasattu käsiraudat, suukapula ja silmälaput. Lasipurkissa erilaisia toivomuslappuja, joista Deirdre lupasi toteuttaa kaikki, kun Julianista siltä tuntuisi. Uusi rannekello, oranssilla kellotaululla, muutoin musta. Ja muistikortti. Ilman selitystä.

Julian tuijotti paljastunutta, sängylle levitettyä sisältöä hetken sanattomana. Sitten hän avasi puisen laatikon, nosti käsiraudat ilmaan ja nauroi.
"Ovatko nämä sinua varten?" hän kysyi silmät tuikahtaen ja kohotti kulmiaan muistikortille.
"Mitä täällä on?"

Deirdre räpäytti vihreitä silmiään viattomana. Niitä tosin tuskin saattoi sanoa käsiraudoiksi, kauniit mustat, nahkaiset kahleet, pehmusteilla.
"Ehkä ajattelin että voisit haluta käyttää niitä kanssani." Hän vilkaisi muistikorttia miltein voitonriemuisena.
"Siellä on jotakin mitä en suosittele katsomaan seurassa."

"Voisin haluta?" Julian kuiskasi käheästi ja sormeili melkein haikeasti lahjojaan. Mikä kamala, kamala sääli, ettei niitä voisi testata.
"Ehkä sen täytyy siis odottaa hetki pidempään. Mitäs täällä on", hän sanoi tutkien toivomuslappuja.

"Voisit haluta." Siellä lappujen seassa oli kaikkea niskahieronnasta maastoretken kautta mitä hävyttömimpiin asioihin makuuhuoneessa.
"Toivomuslappuja. Otat sieltä yhden kun siltä tuntuu ja minä toteutan sen, kun voin." Nainen vilkaisi muistikorttia.
"Voisit sinä sen minun seurassani katsoa, mutta haluat varjella sitä muilta..."

Julian liikahti levottomana lukiessaan lappuja. Ne yhdistettynä käsirautoihin ja suukapulaan olivat saada hänen olonsa kovin tukalaksi.
"Niinkö?" hän kysyi ja lähti hakemaan kannettavan tietokoneensa. Kulmaansa kohottaen mies istahti takaisin vaimonsa viereen ja työnsi muistikortin kiinni.

Deirdre yskäisi miehen hakiessa tietokoneensa.
"Rakas. En tiedä onko tuo hyvä idea." Ehkä hänen pitäisi kertoa.
"Minä tein sinulle kivan pienen videon, ennen raskautta. Sen piti olla ystävänpäivälahjasi, mutta se jäi antamatta niin livautin sen nyt näiden sekaan."

"Luuletko, että voin jättää katsomatta?" Julian kysyi. Hän oli rohkea mies. Ja rohkea mies istahti mukavammin sängylle, asetti tyynyn selkänsä taakse ja napsautti sisällön pyörimään.

"Kunhan nyt sanoin." Sisältö oli hävytön. Ei sillä että Deirdreä olisi hävettänyt, itsepä oli sen kotitekoisen aikuisviihdefilmin miehelleen antanut.
Hävytön nainen.

Julian jähmettyi katsomaan videota. Herra jumala. Voi herra jumala. Hän tunsi olonsa sietämättömäksi. Mies ei voinut irrottaa katsettaan näytöstä, vaikka hänen olisi varmaankin pitänyt pyytää anteeksi ja poistua hetkeksi vaikka kylpyhuoneeseen. Voi herra jumala.

Deirdre peitti kädellä suunsa. Ettei hymy näkyisi.
Ja kun se vielä kesti miltein puolituntia.
"Hyvää syntymäpäivää rakas."

"Hyvin huomaavaista, kiitos", Julian vastasi käheästi ja hieraisi kasvojaan räpytellen.
"Mitä jos suot anteeksi hetkeksi..."

Deirdre piti tyrskähdyksen sisällään.
"Mene siitä." Nainen vastasi naurua äänessään.

Ja Julian meni. Mies viipyi pitkän, pitkän, pitkän tovin ja kävi suihkussakin samalla. Lahjan monet osat ja pitkä, jokseenkin... Kiihdyttävä video varmistivat, ettei Julianilla riittänyt itsehillintää. Herran tähden. Miten hänen oli tarkoitus selvitä hengissä vaimonsa kanssa vielä varmastikin kuukausia?
Hän kuitenkin rauhoitti itsensä kylmällä suihkulla, pukeutui ja palasi sitten vaimonsa viereen.

Deirdre oli painanut koneen kiinni, seuraillen miestä katseellaan.
"Kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Julian vakuutti käyden sänkyyn.
"Onko sinulla?"

"Tietenkin on." Deirdre katseli miestään hetken ja virnisti ilkikurisesti.
"Luojan kiitos en antanut tuota Den Houtissa. Ellen olisi heittänyt meidät hotelliin."

"Sinulla on ollut tämä joulusta saakka?" Julian ähkäisi.

"Kulta, tein sen syyskuussa. Sen piti olla joululahjasi, sitten ystävänpäivälahjasi." Nainen vastasi hymyillen.

"Olet julma, kiero nainen", mies totesi.

"Ajattelin että pitäisit siitä. Pidä vain huoli ettei kukaan lainaa muistikorttia."

Julian hymyili vienosti, ajatuksesta huvittuneena. Videosta tulisi hyvä, hyvä, hyvä ystävä hänelle hankaliin hetkiin.
"Luoja sinua siunatkoon."

"Minusta tuntuu että Luoja on hylännyt minut toivottamana tapauksena ajat sitten." Deirdre nippaisi miehensä nenää.

"Voi olla", Julian myönsi ja veti naisen kainaloonsa.

Deirdre hiveli hellästi Julianin leukalinjaa sormenpäillään.
"Minä tuskin olen edes naimisissa olevana naisena kelvollinen siunauksen arvoinen enää." Hän naurahti.
"Mutta se olisi tylsää."

"Se olisi hyvin tylsää", Julian myönsi, "jos kuvittelet siunauksen arvoisena olemisen tarkoittavan siveellisyyttä."

"Ehkä se tarkoittaisi jonkinlaisia moraalisia rajoja asian suhteen." Deirdre virnisti leveästi.
"Joita minulla on kovin, kovin löyhästi."

"Ei tarkoita. Sinä olet siunaus minulle", Julian vakuutti.

"Niin, mitä sinä tekisit siveällä naisella." Deirdren hieraisi nenäänsä vasten Julianin nenää.
"Sydänkohtauksen antaisit."

"Miten minä voisin koskaan tyytyä keneenkään paitsi sinuun, hävytön vaimoni?" Julian kysyi punoen sormensa naisen hiuksiin.

"Minä olen opettanut sinut liian hyvälle." Deirdre huomautti hellästi.
"Ilmeesi oli loistava. Olisi pitänyt saada valokuva siitä."

"Olin kiitollinen lahjasta", mies vastasi.

"Mm'mm." Deirdren äänensävy kertoi paljon. Hän oli ihan liian ylpeä itsestään. Nainen otti kirjan yöpöydältään ja avasi sen.
"Oliko ihan kamalaa tulla hieman muistetuksi? Amanda halusi, kun oli ostanut sinulle jo lahjankin."

"Sano sinä, kun juhlimme ensi vuonna 40-vuotissyntymäpäivääsi", Julian vastasi ja painoi suukon naisen poskelle.

"Olen täyttänyt 28 jo muutaman vuoden." Deirdre totesi tyynesti, avaten kirjansa.
"Kieltäydyn kommentoimasta asiaa."

Julian nauroi ja noudatti sitten vaimonsa esimerkkiä. Hän poimi jatkuvasti kesken jäävän elämäkerran yöpöydältä, asetti lukulasit nenälleen ja otti mukavammin asennon sängyllä, vetäen peittoa päälleen.

Deirdre jaksoi lukea jonkin aikaa. Nainen laski kirjan sormistaan ja silitteli vatsaansa.
"Olkaa nyt siellä. Älkää pakottako äitiä tulemaan sinne." Ihan kuin se olisi edes mahdollista.

Mies ei irrottanut katsettaan kirjasta, ojensi vain kätensä lepäämään Deirdren vatsalle. Tervehtimään heidän lapsiaan.

Nainen melkein mulkaisi miestä.
"Villitse heitä vielä toki... Mokomat käytöstavattomat..." Nainen jupisi, hakien toisen asennon.

"Heistä tulee huippu-urheilujoita, mitä odotat?" Julian kysyi ja katsahti Deirdreä lasiensa yli.

"Mitä jos joku tuleekin äitiinsä?" Oli pakko heittäytyä näsäviisaaksi.

"Se ei ole vaihtoehto, ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä."

"Minä tarkoitin työuraa, aasi." Deirdre tuhahti. Mokoma mies.

"Mistäs minä sen arvaisin, sinä hävytön nainen?"

"En minäkään ihan aina puhu rivoja. ja puhun lapsistamme." Nainen huokaisi pehmeästi.

"Sinulla on taipumusta yllättää minut", Julian vastasi ja laski katseensa takaisin kirjaansa.

"Noh." Deirdre lätkäisi vatsallaan lepäävää kättä.
"Sinä käytöstavaton..." Hän haki hyvän asennon, käydäkseen nukkumaan.
"Käytöstavattomia kaikki. Barbaarien ympäröimä."

Julian nauroi matalasti ja himmensi yöpöydällään olevaa valoa asteen antaakseen vaimolleen unirauhan.

Sunnuntai 25. helmikuuta 2018 - ilta, Nr Ponteland, Newcastle

Saatuaan Larissan vihdoin irti töistä, Amanda oli kaapannut (ihan kuin tarvitsisi) tuon autoon ja ajanut Newcastleen. Julian oli ehtinyt kotiin ensin, näemmä. Hän vilkaisi taloa, veti syvään henkeä ja sitten Larissaa.
"Koitetaan livahtaa ylös mahdollisimman nopeasti, selviät ehkä elävänä." Ihan kuin se onnistuisi. Eno voisi vaikka villiintyä tekemään iltapalaa (kuten joka ilta, jos vain yhytti siskontyttönsä ja kyseli syömisiä).
"Olen pahoillani kaikesta mitä hän sanoo tai tekee, en ota mistää vastuuta ja älä naura. Se on kuin bensaa liekkeihin." Amanda mutisi, astellen ovelle ja avasi sen. Hän riisui jodhpurit eteiseen ja laski laukkunsa lattialle.
"Ehkä hän on yläkerrassa kiusaamassa vaimoaan." Amanda virnisti melkein voitonriemuisena. Sitten hän voisi vain esitellä Larissan pikaisesti aamulla, ennen kuin tyttö pitäisi viedä töihin. Ha. Mutta, nuo olisivat tavannneet, joten kukaan ei voisi hengitellä ennää hänen niskaansa.
"Onko nälkä?"

Larissaa huvitti koko operaatio, jollaiseksi Amanda oli onnistunut enonsa tapaamisen maalaamaan. Olihan hän nyt nähnyt miehen ohimennen tallilla useaan otteeseen. Ei tämä ollut lainkaan niin jännittävää, kuin millaisena Amanda tuntui tilannetta pitävän.
"Tästähän tulee todellinen Mission Impossible", tyttö naurahti ja alkoi hyräillä tunnusmusiikkia silmät tuikkien. "Jännittävämpää kuin ikkunasta kiipeäminen." Kai Amanda tajusi, että kehotus olla nauramatta oli täysin turha? Hän ei kykenisi moiseen vaikka miten yrittäisi, nauraminenhan oli elämän suola!
"Sinäpä olet nyt päättäväinen sen suhteen, etten vahingossakaan tapaisi enoasi", tyttö pudisteli päätään riisuessaan tallikenkänsä eteiseen. Ota nyt Amandan logiikasta sitten selvää. Tyttö oli esittelemässä häntä enolleen, mutta samaan aikaan toivoi, ettei eno ollut missään lähettyvilläkään. Vähemmästäkin meni pää pyörälle.
"Olenko koskaan kieltäytynyt ruoasta?" Larissa naurahti vastaukseksi.

Onnekasta, että ruoka valmistui parhaillaan uuden omakotitalon avarassa, kromisin kodinkonein varustetussa keittiössä. Mustaan, poolokaulukselliseen kashmirneuleeseen pukeutunut mies oli laskenut huolellisesti aterian valmistumisajan niin, että yrttisessä marinadissa valmistuvat uunijuurekset olisivat kypsyneet täydellisyyteen samaan aikaan kuin pannulla paistuvat meriahvenet.
Ovi kävi, ja mies katsahti tulijoiden suuntaan kalpeansiniset silmät siristyen. Vai niin.
"Käykää vain peremmälle", hän tervehti ja hulautti konjakkia pannulle, liekittäen kalat tottunein ottein.

Amanda irvisti kevyesti. Ja hän oli viettänyt liikaa aikaa enonsa kanssa, koska reaktio olisi koko sydämestä tuleva kirosana.
"Godverdomme." Hollanniksi. Liikaa aikaa enon kanssa. Hänt tassutti kuuliaisesti keittiöön ja haroi hiuksiaan, kuristaen kevyesti kulmiaan.
"... Aiot polttaa uuden talosi?"

Larissa seurasi leveästi hymyillen Amandan jäljessä keittiön puolelle. Täytyisi muistaa kysyä myöhemmin käännöstä hollanninkieliselle sanalle Amandalta, vaikka sen merkitys kävikin selväksi asiayhteydestä ja äänensävystä. Hän joutui puremaan huultaan, ettei alkaisi hyräillä elokuvan tunnuskappaletta uudemman kerran. Se siitä yrityksestä hiipiä huomaamatta yläkertaan. Amandan suunnitelma oli ollut perin heikoilla kantimilla alusta asti.
"Hei, olen Larissa", hän tervehti pirteästi, vaikka olikin varma, että Julian tiesi tarkalleen, kuka hän oli. Eikö esittäytyminen kuulunut siitä huolimatta tapoihin?

Liekit katosivat, ja Julian nosti pannun syrjään kuumalta levyltä, pyörähtäen ympäri ja pyyhkäisten käsiään mustaan essuun vyötäröllään, ennen kuin ojensi kätensä kohteliaasti Larissalle.
"Hauska tavata vihdoin", hän vastasi suoden nuorelle naiselle hymyn ja katsahti Amandaa silmäkulmastaan.
"Julian van der Veen. Tulitteko päivälliselle?"

Amanda kohotti kulmaansa kevyesti. Eno juoni jotakin. Ei enää ollut mikään päivällisaika, illallinen ja sekin vain hyvin venytettynä.
"Ilmeisesti. Oletin että olisit jo ylhäällä."

"Todella", Larissa vakuutti pirteästi nyökäten käteltyään reippaasti miestä. Amanda oli tosiaankin tehnyt parhaansa venyttääkseen heidän tapaamistaan, eikä tyttö ymmärtänyt miksi. Julianhan vaikutti oikein mukavalta! Ei ollut edes vastassa haulikon kanssa tai heilutellut fileerausveistä kädessään.

"Ihmiset käyvät ruoalla, Amanda", Julian vastasi ja poimi kaapista lautasia.
"Kun valmentaa pitkän päivän ja illan, ansaitsee kunnon päivällisen – kellonajasta viis, vai oletteko eri mieltä?" Hän asetti keittiösaarekkeelle lautaset myös saapuneille vieraille ja kattoi viereen liekitetyt meriahvenet, uunijuurekset ja pyreen.
"Olkaa hyvä vain."

Argumentiksi tuskin kelpaisi ettei Amanda ollut valmentanut, vaan ratsastanut koko illan enonsa silmien alla.
"Ota vain ensin." Hän kehotti Larissaa, nousten hakemaan jääkaapista vesikannua.

"Emme tietenkään, ruoka on aina hyväksi oli kello mitä tahansa", Larissa vastasi pirteästi. Kun oli nälkä, piti syödä, ihan sama missä kohtaa taivasta aurinko oli.
"Tämä näyttää todella herkulliselta", hän lisäsi kerätessään itselleen annoksen yhdelle lautasista. "Taidat pitää ruoanlaitosta?" Ei kai kukaan kokannut tämmöisiä, jos ei viihtynyt keittiössä?

"Kyllä vain", Julian vastasi, riisui essun vyötäisiltään ja ripusti sen siististi paikalleen kaappiin, ennen kuin viittasi Amandaakin täyttämään lautasen.
"Se on harvinaisen rentouttava harrastus. Joten, me tapaamme vihdoin. Miksiköhän lie Amanda on viivytellyt sitä näin pitkään?"

Amanda otti lautasen ja täytti sen hillityn kokoisella annoksella ja kaatoi itselleen sekä Larissalle vettä.
"Nii'in, mistä mahtaa johtua." Amanda totesi puolnuivasti.

"Olen ihmetellyt ihan samaa", Larissa naurahti. Ei hän nyt niin toivoton ollut sukulaisten kanssa, etteikö häntä voisi esitellä edes ohimennen! Eihän? Beatrix ei ainakaan ollut suoraan sanonut, että hänen olisi paras kadota Amandan elämästä, joten kai se tarkoitti että hän oli ainakin melkein tervetullut lisä.
"Minä ehdotin sitä jo silloin, kun asuitte vielä vanhassa asunnossanne." Kun hän oli kiipeillyt ikkunasta sisään. Oi niitä muistoja.

Julian hymyili kalpeansiniset silmät huvitusta tuikahtaen ja täytti itselleen lasin valkoviiniä. Hän tarjosi sitä myös vierailleen, sillä sopihan se erinomaisesti aterian makumaailmaan.
"Niin Amanda, mistä se mahtaa johtua?" hän kysyi.

Julian kaatoi hänelle viiniä. Eno niin juoni jotakin. Hän vilkaisi miestä niillä melkein yhtä kalpeansinisillä silmillään.
"Kiireitä. Sinähän minut kiireisenä pidät."

Larissakin hyväksyi tarjouksen viinistä hymyn ja nyökkäyksen kera. Miksi ei. Lasillinen valkoviiniähän oli vain... hienostunutta.
"Kiirettä on kyllä riittänyt", tytön oli myönnettävä, kun ajatteli omaa työaikatauluaan. Orjatyöaikatauluaan. "Mutta ei niin paljoa, etteikö siihen aina järjestäisi pienen kolon tällaista varten."

Julian nyökkäsi ja siemaisi lasistaan, hymyyn siristyneet silmät tietäväisinä.
"Niin varmasti", hän vakuutti häivähdys matalaa naurua äänessään. Viikonlopun valmennukset olivat tehneet siitä käheän.
"Sinähän työskentelet Caetanon hevosenhoitajana?"

Amanda piiloutui viinilasin taakse. Ehkä mies käyttäytyisi. Ehkä. Amanda uskalsi keskittyä siis syömiseen.

"Kyllä", Larissa vahvisti pirteän nyökkäyksen kera syötyään suunsa tyhjäksi. "Lusitanopoikien parissa kaiken päivää." Höperöt barokkihevoset tuuheiden ja pitkien harjojensa kanssa.
"Siinähän se aika kuluu."

"Mielenkiintoinen persoona. Caetano", Julian totesi ja katsahti Amandaa silmäkulmastaan.
"Ja ilmeisesti olet kotoisin Brasiliasta?"

Amanda pyöräytti viattomana silmiään. Ei hän tiennyt mitään Caetanon persoonasta. Kulaus viiniä. Ehkä Julian käyttäytyisi.

"Sitäkin", Larissa myönsi naurahtaen. Caetano oli mielenkiintoinen, mutta myös varsin... no, ei niin miellyttävä pomo. Sitä hän ei tosin sanonut ääneen.
"Kyllä, sieltähän minä. Pienestä kylästä jota ei varmaan edes löytyisi Google Mapsista. Pitäisköhän meidän joskus koettaa sen etsimistä, Amanda?" Hän naurahti tytölle. Se voisi olla hilpeä tapa viettää iltaa. Tutkia satelliittikuvista koottua karttaa siihen asti, että he keksisivät muuta tekemistä. Vähän niin kuin kaikki ne katsotut elokuvat, joista hän ei edes tiennyt päähenkilöiden nimiä.

Julian siemaisi lasistaan ja leikkasi palan liekitettyä meriahventa haarukkaansa.
"Ja mikä sinut toi Eurooppaan, Larissa? Etkö ole työskennellyt Caetanolle loppukesästä?"

"Hevoset", Larissa vastasi hymyn kera. Mikäpä muukaan. "Kotopuolessa ei oikein ollut töitä hevosenhoitajille, ei samalla tavalla kuin täällä. Lensin setäni luokse Portugaliin pari vuotta sitten, hain töitä Euroopan kilpatalleilta ja sille tielle jäin. Caetanolle aloin työskennellä elokuussa, kun lusitanot vielä asuivat Belgiassa, ja muutin sitten niiden mukana tänne."

"Hevosenhoitaja on kieltämättä yksi maailman ihastuttavimmista ammateista", Julian vastasi.
"Vai mikä sinun kokemuksesi on?"

"Se on erittäin vaihtelevaa työtä", tyttö nyökkäsi. "Sitäkin palkitsevampaa, kun on hyvä työympäristö. On ilo työskennellä hevosten parissa ja nähdä maailma niiden silmin." Ja nähdä ihan vain maailmaakin, kun pääsi kiertämään kisoissa. Jos pääsisi. Caetano ei ollut vielä puhunut mitään kevään kilpailuista, vaikka hän olikin varma, että niitä olisi edessä.

"Hevoset kieltämättä vievät mukanaan", Julian myönsi ja siemaisi viiniään, kun leikkasi toisen palan kalaansa.

"Ja muuttuvat sukuviaksi." Amanda naurahti ruokailunsa keskeltä, hymyillen varovasti. Hei, Julian osasi käyttäytyä. Ei noloja vitsejä, ei mitään kamalia tarioita, ei hirveää ristikuulustelua.
Ja se huumori pysyi piilossa.
"Näemmä."

"Senhän ne tekevät", hän vakuutti ponnekkaasti päätään nyökytellen. Kun hevoskuume kerran pääsi roihahtamaan liekkeihin, sitä ei mikään enää sammuttanutkaan. Larissa ei voinut edes kuvitella paluuta takaisin Brasiliaan, jossa hänen elämäänsä ei mahtuisi hevosia ja tallipäiviä. Se kuulosti kerrassaan sietämättömältä. Caetanon alaisuudessakin työskentely oli miellyttävämpää.

"Joten, tulit varmaankin yöksi, Larissa?" Julian kysyi kohottaen kevyesti tummia kulmiaan, huvittunut tuike kalpeansinisissä silmissään.

Amanda siristi meikattuja silmiään. Mitähän tuo oli tehnyt? Huvittuneisuus ei kieliny tuon kohdalla mistään hyvästä.
"... Mitä sinä olet tehnyt?"

"Jos vain suinkin saan jäädä yöksi", tyttö vastasi hymy yhä huulillaan. Ei kai Juliania tarvinnut pelätä tässäkään kohtaa? Amandan kysymys tosin kuulosti varsin epäluuloiselta, joten ehkä hänellä olisi ollut syytä pelkoon. Tai edes huoleen.

"Totta kai – olet enemmän kuin tervetullut", Julian vakuutti lämpimästi Larissalle ja katsahti Amandaa huvittuneena.
"Mistä moinen epäluulo, kultapieni?"

"Amanda." Tyttö korjasi kuivasti.
"Sinulla on liian hauskaa. Ja olet kiero mies."

"Kiitos", Larissa kiitti pirteästi. Hän saisi jäädä yöksi. Se oli suorastaan lohdullista, sillä olisi ollut ikävä pyytää Amandaa ajamaan häntä takaisin kotiin enää tähän aikaan. Vastahan he olivat tallilta lähteneet.
"Sekin on selvästi sukuvika", tyttö naurahti. Kieroja koko suku, ihan kuten härkäpäisiäkin.

"Epäluulosi on hyvin herttaista, kultapieni", Julian vastasi ja ojensi kätensä koskettamaan Amandan hiuksia.
"Oletan, että olette jakamassa huoneen?"

Amanda koetti saada miehen kättä hiuksistaan. Voi hyvä jumala, hän oli juhlinut ihan liian aikaisin.
"... No ei kai muutkaan huoneet ole nukkumiskelpoisia?"

Larissa päätti pysyä hiljaa siinä kohtaa, ja puri sen sijaan huultaan ettei nauraisi. Amanda oli sanonut, ettei Julianille saanut nauraa. Bensaa liekkeihin, vai miten se menikään. Sääli, ettei hän ollut kovinkaan taitava noudattamaan moista neuvoa. Oli niin hauska nähdä, miten Julian kohteli Amandaa kuten aikuinen, joka oli nähnyt Amandan vaippaikäisenäkin.

"Tiedänhän minä, että sinä haluat Larissan viereesi", Julian vastasi sulaen silmät siristävään hymyyn.

Amanda siristi silmiään ja nojautui hieman eteenpäin. Sanaton vihje pitää suunsa kiinni.
Nyt.
"Eikö Deirdre kaipaisi seuraa?"

Amandan ilme sai Larissan pärskähtämään ilahtuneena. Hienoa, että joku muukin houkutteli tytöstä esille moista tiivistä tuijotusta kuin vain hän, kun kiusasi riittävän pitkään. Julian tosin saavutti tämän pisteen paljon nopeammin kuin hän. Kai se johtui miehen aikuisuudesta.

Julian hymyili tyynesti takaisin kohdaten sisarentyttärensä tuijotuksen värähtämättä. Oli ironista, että hän oli päättänyt yllättää sisarentyttärensä juuri tänään muistuttamalla joululahjastaan – vaihtamalla omalla kuvallaan koristellut petivaatteet tytön sänkyyn. Mikä täydellinen päivä tuoda Larissa yökylään.
"Eiköhän hän nuku jo."

Amanda tuhahti. Julian sai sen hänestä esiin nopeasti koska tiesi mistä tökätä.
"Harmi." Amanda laski ruokailuvälineet käsistään, ottaen kulauksen viiniä.
"Eikö sinun pitäisi? Vanha mies. Aikainen aamu huomenna."

Larissa seurasi ilahtuneena keskustelua, jota sukulaiset kävivät keskenään. Se oli niin uutta ja ihmeellistä hänelle - hän ei olisi voinut ikipäivänä puhua noin isälleen, tai olisi saanut pitkin korvia. Kulttuurieroja. Mielenkiintoista.
"Eikö sinullakin ole ihan yhtä aikainen aamu?" Larissa naurahti huvittuneena. Tai aikaisempikin, kun Amanda oli luvannut viedä hänet töihin, eivätkä hänen työpäivänsä valitettavasti koskaan alkaneet kymmeneltä.

"Oletpa kultainen, kun huolehdit, kultapieni", Julian sanoi silmät tuikahtaen.
"Menen valmentamaan vasta iltapäivällä. Viihdytän tätiäsi siihen saakka." Deirdre-parka, joka tylsistyi niin kovin nopeasti vuodelevossa. Päiväunistakaan ei ollut kovin paljoa iloa tässä vaiheessa.
"Mutta jos teillä on aikainen aamu, käykää ihmeessä nukkumaan. Ole kuin kotonasi Larissa."

Amanda siristi silmiään. Eno oli liian hyvällä tuulella. Ja mitä korvilleen saamiseen tuli, hän ei koskaan saisi korvilleen. Kuulla kunniansa kyllä jos teki typeriä, mutta ei fyysistä kuritusta.
"Menen käymään suihkussa. Et säikäytä Larissaa ovesta ulos tai minä en puhu sinulla enää." Tyttö nousi seisomaan ja lähti ylös, suihkun ovi kopsahti kiinni.

Larissa nauroi Amandan julistukselle, odotti että kuuli Amandan askelten hiljenevän portaissa ja virnisti miehelle.
"Hän kuvittelee, että säikyn helpolla", tyttö naurahti. "Kun herää muutaman kerran keskellä yötä siihen, että kana seisoo rinnan päällä, ei enää säikähdä montaakaan asiaa." Varsinkaan enoja, jotka vaikuttivat oikein mukavilta herrasmiehiltä.
"Kiitos illallisesta, tämä oli todella herkullista. Voinko auttaa tiskien kanssa jotenkin?"

Julian kohotti tummia kulmiaan.
"Kana?" hän toisti pohtien oliko kuullut oikein ja keinautti kättään rauhoittavasti.
"Ei huolta", mies vakuutti. Heillä oli tiskikone, ja hän siivoaisi keittiön vielä iltansa iloksi halutessaan herätä siistiin kotiin.
"Minä voin näyttää Amandan huoneen."

Amanda viipyi suihkussa, koettaen hinkata hien ja hevoset edes hetkeksi pois. Oli mukavampi nukkua tyttöystävän kainalossa kun tuoksu hedelmiltä ja puhtaudelta. Suihkun jälkeen hän alkoi pestä hampaitaan.

"Kanapa hyvinkin", Larissa naurahti. Ehkä se vaati hieman avaamista, sillä hän oli huomannut, etteivät eurooppalaiset usein pitäneet kanoja omassa pihassa. "Naapurin kanat olivat tavattoman seurallista väkeä. Ne tulivat jatkuvasti olohuoneeseemme ja silloin tällöin yllättivät yöllä nukkuvan talonväen läheisyydenkaipuullaan." Tai sitten kierot linnut vain nauttivat siitä, kun saivat herättää ihmiset. Kummin vain.
"Okei", tyttö nyökkäsi ja nousi pöydän äärestä. Tuntui ikävältä jättää tiskit Julianin hoidettavaksi, mutta mies oli vakuuttanut sen olevan okei. Ei hän voisi vastaankaan jäädä vänkäämään.

Julian koki siivoamisen melkein yhtä terapeuttisena ja rauhoittavana kuin ruoanlaiton ja nautti siitä varsinkin varhaisen aamun ja myöhäisen illan hiljaisuudessa. Hän näytti mielihyvin Amandan vieraan tytölle kolmannesta kerroksesta varattuun makuuhuoneeseen, napsautti valot päälle ja katsahti oman kuvansa rohkeasti koristamia, siististi pedattuja petivaatteita.
"Suloinen tyttö tuo Amanda. Kovin kiintynyt perheeseensä."

Amanda oli vielä onnellisesti pesemässä meikkejään pois. Enolla oli vielä muutama minuutti elinaikaa. Vielä.

Larissa vilkuili uteliaana ympärilleen, kun kiipesi portaita yläkertaan. Ei ihme, että Amanda viihtyi Julianin nurkissa. Tämä talohan oli oikein mukava! Ja Amandan huone näytti... Hetkinen, oliko lakanoissa... Oli. Larissa repesi raikuvaan nauruun.
"Selkeästi hän ei onnistunut yllättämään sinua minun tuomisellani kylään tänä iltana."

"Puhdasta sattumaa", Julian vakuutti suupieli nykien ja naurua silmissään.
"Hän on piilotellut sinua kovin mielellään. Mutta ei varmastikaan sen tähden, että häpeäisi petivaatteitaan ja sitä, miten valokuvauksellinen eno hänellä on."

Amanda kuuli sen naurun. Toisen silmän meikit saivat jäädä ja hän kompuroi pitkin käytävää kohti huonettaan.
"Mitä sinä te--" Hän jäi tuijottamaan lakanoita ja tunsi kun väri pakeni kasvoilta.
Ei. Jumalauta.

"Ei tietenkään, sillä ei varmasti ole mitään tekemistä asian kanssa", tyttö nauroi voimatta uskoa sitä todeksi. Hyvä on, hän ymmärsi nyt, mitä Amanda oli sanonut puhuessaan Julianin kierosta huumorintajusta.
"Ihailemme enosi kasvonpiirteitä suuressa koossa", Larissa vastasi Amandan keskenjääneeseen kysymykseen niin kovasti nauraen, että kyyneleet uhkasivat pyrkiä silmiin. Hän peitti suunsa kädellään, ettei vain herättäisi ketään, jos Deirdre vaikka olikin jo nukkumassa.

"Kerroin vain Larissalle, että olet kovin kiintynyt perheeseesi", Julian vastasi naurua äänessään. Voi hyvänen aika. Olisiko hän voinut ajoittaa pilaansa täydellisemmin?

Amanda avasi suunsa ja sulki sen. Toppiin ja satiinisiin yöshortseihin pukeutunut tyttö otti vauhtia ja loikkasi parin askeleen vauhdilla enonsa reppuselkään, kuin olisi ollut kymmenen.
"Ei hyvä helvetti, tämän takia tänne ei voi tuoda ihmisiä, Julian van der Veen, olet julmin eno joka tytöllä voi olla!"

Larissa taittui naurusta kaksin kerroin, ja pudottautui hetkeä myöhemmin takamukselleen lattialle, kun nauroi niin kovin. Amanda oli osoittanut melkoista ketteryyttä moisella loikalla, eikä tytön valitus varsinaisesti tukahduttanut hänen nauruaan. Päinvastoin. Hän ei ikinä unohtaisi, miten oli saanut tuijottaa Julianin kasvoja lakanoistakin, kun oli ensimmäisen kerran tullut kunnolla kylään.

Nyt Juliankin nauroi, vapautuneella käheydellä, joka nosti veden silmiin. Mikä täydellinen ajoitus. Mikä kertakaikkisen täydellinen ajoitus! Ja joku väitti, ettei hänellä olisi ollut tilannetajua.
Mies ojensi toisen kätensä taakse, kiersi sen kevyesti Amandan ympärille estääkseen tyttöä putoamasta ja satuttamasta itseään.

"Et ole tosissasi!" Amanda oli kiertänyt kädet enonsa etupuolelle ja rummutti kämmenillä tuon rintakehää.
"Helvetti, etkä tehnyt edes jälkiruokaa hyvitykseksi tästä? Kelvoton enonkutale, sinä syöt nuo lakanat ensi yönä!"

"Amanda", Larissa kähisi naurunsa lomasta tukehtumaisillaan. Voisikohan nauruun kuolla? Tässähän se selvisi. Amandan valitusvirsi vain sai nauramaan kovempaa, vaikka vatsalihakset protestoivat jo nyt.
"Sinun enosi on aivan mahtava. Mikset tuonut minua kylään jo aiemmin? Olisin saanut tällä nauramisella kunnon vatsalihakset kesäksi!" Eipä sillä että hän ehtisi koskaan rannalle niistä nauttimaan, mutta silti! Larissa pyyhki kyyneliä silmäkulmastaan ja veti syvään henkeä koettaen estää pulppuavaa naurua purkautumasta enää ilmoille. Hän tarvitsi happea.

Julian ei edes yrittänyt hillitä omaa nauruaan. Illasta oli tullut niin kovin herkullinen ja aivan vahingossa. Hän taputti vain rauhoittavasti Amandan selkää, kun pyyhki toisella kädellä silmiään ja soi Larissalle leveän, valkean hymyn.
"Hyvät ovat lakanat", hän vakuutti.

"Älä yhtään naura!" Amanda puhisi tuon reppuselässä roikkuen.
"Sinä tukehdut omaan nenääsi yöllä, yksin,pimeässä! Onko kiva? Muuttaisin mummolaan jos se ei olisi Alankomaissa asti!" Tyttö mulkaisi Larissaa.
"Tämän takia."

Amandan reaktio teki tilanteesta vain entistä hauskemman. Aina kun Larissa ajatteli, että hän oli saanut naurunsa kuriin ja pystyisi rauhoittumaan, Amanda sanoi tai teki jotakin, mikä sai naurun ryöppyämään uudestaan ilmoille. Kuten mulkaisi häntä.
"Tämä on hilpeää", hän kähähti naurun lomasta. "Sinulla on hurmaava huone. Kovin... enosi näköinen", ja Larissa pärskähti nauruun, joka ravisutti koko kehoa.

"Sitä minäkin olen sanonut", Julian vastasi Larissalle pyyhkien silmäkulmiaan.
"Antavat sisustukselle hyvin persoonallisen sävyn."

Amanda valui alas, omille jaloilleen ja hutkaisi tyynyllään miestä. Alkoi naurattaa kun ei voinut muuta.

Larissa tiesi, ettei saisi kuvaa mielestään hetkeen. Seuraavan kerran kun joku tallilla mainitsisi Julianin, hän näkisi edessään vain vedet silmissä nauravan miehen, jolla oli persoonalliset lakanat siskontytölleen.
”Et edes pessyt meikkejäsi kunnolla pois”, Larissa huomautti Amandalle vetäen syvään henkeä. Hän piti katseensa tarkasti poissa sängystä, Julianista ja Amandasta. Rauhoittumisesta ei tulisi yhtään mitään, jos hän näkisi muiden nauravat kasvot tai petivaatteista tuijottavan miehen.

Julian kesti hutkituksi tulemisen miehekkäästi, vatsalihakset naurusta kivistäen. Mikä täydellinen, täydellinen ajoitus.
"Minäkin sinua, kultapieni. Minäkin sinua", hän sanoi.
"No niin, minä taidan mennä nukkumaan. Pitäkää te tytöt hauskaa. Älä tee mitään, mitä minä en tekisi, Amanda", Julian myhäili silmät huvitusta tuikahtaen.

"Amanda!" Tyttö sihahti enolleen hampaidensa välistä. Miehen sanat saivat kasvot valahtamaan valkoisiksi.
Liikaa muistoja, aivan liian eläviä.
"Hyi! Hyihyihyihyi mene nyt hittoon siitä, hyi! Olet ällöttävä!"

Larissa peitti jälleen suuta käsillään, ettei purskahtaisi nauruun Amandan hädän edessä. Tähän liittyi selkeästi tarina, jota kukaan ei tahtoisi kuulla eikä Amanda muistella.
"Hyvää yötä", hän toivotti miehelle hymyn kera ja puri huultaan tukahduttaakseen naurun, kun katse osui petivaatteisiin.

Julian heilautti kättään, kun kääntyi ulos huoneesta. Olkapäät hytkyivät vielä naurusta, kun mies lähti alas portaita 'The Stripperiä' hyväntuulisesti vihellellen.

Amanda mulkaisi ovesta enonsa perään.
"Sinä olet kamala vanha ukko!" Sitten ovi kolahti sievästi kiinni. Ja aukesi uudelleen. Ne meikit.
"Kamala!" Hän huusi varmuuden vuoksi vielä enolleen. Hyihyihyihyi.

Larissa hytkyi yhä äänettömästä naurusta, kun veti repun syliinsä ja alkoi etsiä hammasharjaansa sekä pyjamaa yötä varten. Hän jäätyisi epäilemättä, jos ei pukeutuisi kunnolla. Jäätyisi varmaan siitä huolimattakin, ellei saisi Amandaa lämpöpatteriksi vierelleen.
Ehkä Englannin säällä oli sittenkin puolensa.
"Älä nyt niin kovin enoasi säti", Larissa virnisti Amandalle. "Hilpeä mies."

Amanda nyrpisti nenäänsä kun palasi ja alkoi repiä lakanoita pois sängystä. Nyt sentään kaikki meikit oli pesty pois.
"Vessa on siinä vieressä. Ja hän on ihan hirveä, tietää sen ja mokoma saatana vielä nauttii siitä."

"Noh noh", tyttö torui Amandaa heleästi nauraen ja keräsi tavaransa mytyksi syliin. "Ei hän ole niin paha." Huumorintaju oli ainakin kohdallaan, kun koko talosta edes löytyi moiset lakanat. Larissa suunnisti vessaan pesemään hampaansa ja vaihtamaan pyjamat päälleen, ja kiskoi vielä pörröisen pitkähihaisen paidan kaiken päälle. Hän oli aina jäässä. Tyttö peitti korkkiruuvikiharansa huivilla, jotta hiukset näyttäisivät edes joten kuten hiuksilta aamulla, ja palasi Amandan huoneeseen hymy huulillaan ja kahdet pörrösukat päällekäin jalassa.
"Sukusi ei ole yhtään niin kamala kuin annoit etukäteen olettaa", hän huomautti huvittuneena pudottaen päivävaatteensa huolettomasti repun päälle. "Tätisi oli oikein mukava ja enosi hilpeä. Olisit ihan hyvin voinut esitellä minut aiemminkin."

Amanda oli vaihtanut lakanat melkein raivolla. Hyi. Yök. Hyi.
"Tätini osaa käyttäytyä sentään."

"Niinhän enosikin osasi!" Larissa naurahti. "Tarjosi vielä illallistakin, vaikka yritit salakuljettaa minut huoneeseesi." Se jos mikä oli hyvää käytöstä. Lakanat olivat... hilpeä osoitus huumorintajusta. Jep. Sitäpä juuri. Ja kenties varsin toimiva muistutus siitä, että Amandalla oli elämässään aikuisia, jotka välittivät tytöstä eivätkä arvostaisi sitä lainkaan, jos hän kohtelisi Amandaa huonosti.

"Ei osaa. Hän.. Hyiiiii." Amanda istui sängylle kun oli vaihtanut lakanat.
"Traumatisoidun vielä iäksi."

"Älä nyt mihinkään traumatisoidu", tyttö naurahti ja istui Amandan viereen. "Ei kannata. Parempi vain nauraa, vaikka se tuntuukin myöhemmin vatsalihaksissa."

"Voi hän traumatisoi minut jo paljon aiemmin." Amanda puuskahti ja värähti. Hyi olkoon.
"He kun eivät vaimonsa kanssa pysy aina makuuhuoneessa."

"Voi sinua", Larissa nauroi lämmöllä ja taputti Amandan reittä. "Raukkaparka."

"Hei! Saat nauraa kun yllätät itse enosi.... aaaa hyi!" Amanda painoi kädet korvilleen. Kuin se helpottaisi jotain.

"Ei kiitos", Larissa naurahti. Hän ei mielellään palaisi Portugaliin enonsa vieraaksi. Se tarkoittaisi, että hän olisi jälleen työtön, sillä mitä muutakaan syytä hänellä olisi Portugaliin palaamista varten? Ei mitään.
"Olet suloinen kaikessa järkytyksessäsi", tyttö virnisti.

"Suloinen? Mitään suloista!" Se oli... Ei. Hyi.
"Haluatko jätskiä? Alhaalla luultavasti on. Voidaan syödä sitä ja katsoa Frendejä." Oikeasti katsoa.

"Sinä olet aina suloinen", Larissa vastusti hymy huulillaan. Ihan sama mitä Amanda teki, tyttö oli aina suloinen, jos häneltä kysyttiin.
"Käy minulle", hän vahvisti nyökäten ja painoi suukon tytön poskelle. "Asettelen tyynyt jo valmiiksi", hän naurahti. Iso kasa tyynyjä mihin nojata ja Frendit pyörimään jäätelökippo kourassa, mikäs sen parempaa.

Amanda nyökkäsi ja lähti hiipimään alas. Hän oli piilottanut pakastimeen yhden jäätelöpurkin itselleen. Deirdren purkkeihin ei uskaltaisi koskea kukaan. Se pakastimesta, ei sanaakaan siivoavalle enolle ja takaisin ylös.
"Noin. Kaivoitko linnakkeen?"

"Senpä juuri", Larissa naurahti vastaukseksi tyynyjen ja peittojen keskeltä. Hän oli ottanut asiakseen kasata heille oikein mukavan pienen kolon, johon käpertyä katsomaan televisiosarjaa.
"Löysitkö jäätelöä?"

"Löysin." Amanda kohotti suklaista Ben&Jerry's purkkia, lysähtäen peittojen ja tyynejn sekaan. Tyttö ojensi toista lusikkaa Larissalle.
"Oma piilo. Deirdren omiin ei uskalla koskea."

"Mahtavaa", Larissa virnisti ja teki tilaa viereensä, jotta Amandakin mahtui heidän omaan pieneen koloonsa.
"Jäätelön piilottaminen on kieltämättä taitolaji", hän naurahti ja laittoi sarjan pyörimään ennen kuin upotti lusikkansa jäätelöön.

"Talossa jossa on raskaana oleva nainen, joka on tehokkaampi kuin 007 halutessaan." Amanda naurahti ja otti lusikallisen. Hän vilkaisi Larissaa.
"Sinulla on..." Ihan sama. Hän nojautui suukottamaan sen pois suunpielestä pois.

”Eipähän ole elämäsi tylsää”, Larissa naurahti. Ei sitten lainkaan, kun sai jäätelöäkin piilotella ja varoa, ettei vienyt muiden jäätelöitä.
”Kiitos”, tyttö virnisti vinosti ja painoi pikaisesti vielä toisenkin suukon Amandan huulille.

Ehkä eno ei olisi se joka tunkisi nyt huoneeseen. Kai tuolla oli joku itsesuojeluvaisto?
"Ole hyvä. Kamala vaiva. Milloin poltetaan nuo lakanat?" Hän könysi samalla Larissan kainaloon.

"Poltetaan?" Larissa kysyi huvittuneena. Eihän noin hienoja lakanoita voinut polttaa! "Tarkoitit kai, että vedetään ne lippusalkoon koko naapurustoon nähtäväksi?"

"Ei. Tarkoitin polttamista." Amanda tarkensi.
"Mitenköhän aikaisin voi aamulla karata turvallisesti..."

"Minä en ota osaa enkä arpaa moiseen", Larissa pudisti päätään. Ehei, hän ei polttaisi hilpeitä lakanoita. Niistähän saisi kerrottua vaikka miten hauskoja tarinoita jatkossakin!
"Sinä kyllä suhtaudut sukuusi kummasti", tyttö nauroi vetäen Amandan paremmin kainaloonsa. "Eihän heiltä tarvitse karata, kun he suhtautuvat kaikkeen niin kivasti." Hänen vanhemmiltaan olisi tosiaankin saanut karata, ja sen jälkeen vaatekaapin sisältö olisi heitetty perässä ulos etuovesta.

"Minä suhtaudun kuten hulluihin tulee suhtautua." Amanda mulkaisi ovea epäluuloisesti. Julian osasi hiippailla.
"Niin. Kai. He vain ovat omalaatuisia. Liiankin, joskus."

"Sovit siis täydellisesti joukkoon", Larissa naurahti hiljaa ja lusikoi jäätelöä hyväntuulisena. Amanda oli vähintään yhtä hullu ja omalaatuinen kun sukulaisensakin, sitä ei käynyt kiistäminen.

"Noh!" Amanda pyöräytti silmiään. Jossakin vaiheessa tytön lusikka jäi pystyyn jäätelön sekaan ja hän hamuili huulillaan Larissan kaulaa sarjaan keskittymisen sijaan.
Hups.

"Sinulta menee taas parhaat vitsit ohitse, querida", Larissa mumisi silmät suljettuina. Hän... kuunteli hyvät vitsit? Se palauttikin mieleen aiemmin pohditun asian.
"Mikä se sana oli, mitä manasit kun tulimme sisään ja Julian oli keittiössä? Se kuulosti hilpeältä."

"Minä kuulen kyllä." Amanda huomautti pehmeästi, aikomatta muuttaa käytöstään.
"Mikä?" Ei hän muistanut heti, kun oli mieluisampaa tekemistä.
"Godverdomme? Kirosana. Olen ollut liikaa hollantilaisten kanssa."

"Sen ymmärsin kyllä kontekstista", Larissa naurahti huvittuneena. Ei hän nyt aivan typerä ollut. Sana kuulosti kerrassaan hilpeältä näinkin lausuttuna.
"Selvästi. Varo vain, puhut kohta hollantia unissasikin."

"Vähän kuin halvattu, perkele. Jotain sellaista." Amanda käänsi sen vielä.
"Sinä et ainakaan ymmärtäisi sanaakaan, jotain hyödyllistä. Mutta harvemmin lipsun, englanti on äidinkieli. Ja minulle puhutaan yleensä sukulaistenkin kesken ensisijaisesti englantia, vaikka he tietävät että osaan kyllä hollantiakin."

"Sitten minun täytyisi opetella uusi kieli", Larissa vastasi leveästi hymyillen. Ehei, hän ei suinkaan jäisi ulkopuolelle jonkin niin pienen asian kuin kielen tähden. Hän opettelisi hollannin jos hänen täytyisi, piste.
"Englanti on kyllä kiva kieli puhua. Vaikka brasilianportugalissa onkin omaa taikaansa", hän virnisti. Ei, ei siinä kammottavassa portugalissa, jota Caetano suolsi suustaan jakaessaan hänelle ohjeita, vaan kotimaan soljuvassa, kauniin melodisessa kielessä.

Amanda naurahti Larissan sanoille. Niinpä niin, tietenkin.
"Ei hätää, he puhuvat kiltisti englantia. Deirdrellekin, vaikka hän kyllä osaa hollantia yhtälailla." Nainen heittäytyi vielä joskus lapselliseksi ja vastasi iirill jos tuolle rehtyi mongertamaan aviomiehensä äidinkieltä.
"Englanti on hyvä. Ja sinä kuulostat ihanalta sitä puhuessasi." Huulet keksivät taas tekemistä kaulalta ja Amanda kierähti osin Larissan päälle. Vanhat tavat - ja näemmä hieman uudemmatkin - näemmä kuolivat hyvin huonosti.

"Hyvä. Kunhan sinäkin vain jatkat englanniksi puhumista minulle, niin kaikki on hyvin", tyttö naurahti. Ei enempää kielten opiskelua hänelle, siinä tapauksessa.
"Olet ihan mahdoton", hän puhahti huvittuneena kiertäessään kätensä Amandan ympärille. "Voisin väittää, että sinulla on sen kuuluisan psykologin tutkima reaktio nykyään Frendeihin. Sen, joka opetti koiransa kuolaamaan ilman ruokaakin", hän naurahti.

"Hmm? Pavlov?" Amanda naurahti käheästi ja pudisteli kevyesti päätään. Kaulaa oli mukava hamuilla ja olla lähellä.
"Minä vain tykkään antaa huomiota sinulle."

"Sepä juuri", Larissa totesi. Ainakin nimi kuulosti etäisesti tutulta, ja jos Amanda oli sitä arvellut oikeaksi, se varmasti olikin.
"Huomaan sen", tyttö naurahti hiljaa ja kallisti päätään sivummalle. Hyvähän hänen oli väittää vastaan, kun samalla antoi Amandalle entistä enemmän tilaa kaulansyrjän hamuiluun. "Mutta olemme enosi luona enkä välttämättä tahtoisi tulla heitetyksi ulos keskellä yötä asiattoman käytöksen tähden."

Amanda ynähti pehmeästi ja käytti saamansa tilan häikäilemättä hyväksi.
"Tämä ei ole asiatonta ja hänellä ei ole mitään sanomista muiden käytökseen." Ei tosiaan, enon olisi parempi pitää suu supussa.
"Ja ei hän tänne tule. Mehän menimme nukkumaan. Aikainen aamu, muistatko?"

"Aikuisilla on aina sanomista", Larissa huomautti hiljaa nauraen. Ainahan aikuiset tahtoivat jakaa neuvojaan tai elämänkokemuksiaan tai muuten vain kommentoida jotakin, mitä ympärillä tapahtui.
"Muistan, turhankin hyvin", hän huokaisi ajatellen jo tuskaisena sitä, miten aikaisin kello heidät herättäisi. "En tajua, mistä sinä saat kaiken energiasi."

"Hänellä ei ole varaa." Amanda mutisi ja vei sitten käden Larissan suun eteen. Kiitos, ei enempää muistutuksia enosta nyt.
"Mennään nukkumaan oikeasti. Hölmö. Saat sinä nukkua."

Larissa harkitsi hetken näykkäisevänsä kättä, joka oli niin tylysti laskettu vaimentamaan hänet, mutta päätti lopulta moista toimintamallia vastaan. Amanda kostaisi kuitenkin näykkimällä kunnon mustelman kaulaan, eikä hän välttämättä tahtonut käyttää ylimääräistä varttia aamustaan siihen, että koettaisi meikata mustelman piiloon.
"Voin jopa olla palelematta, kun saan sinut kainalooni", Larissa virnisti.

Amanda huokaisi ja pyöräytti silmiään melkein dramaattisesti.
"Mennään nukkumaan."Hän siirsi läppärin sängyltä ja kierähti Larissan viereen.
"Sievistelijä."

"Säälin vain sukulaisiasi", tyttö virnisti takaisin ja asettui mukavasti sängylle Amanda tiiviisti kyljessään kiinni. Amandahan olisi hänen kuumavesipullonsa tänä yönä, joten tyttö saisi luvan olla lähellä. Ainakin siihen hetkeen saakka, että Amanda paistuisi elävältä.

Amanda yleensä luopui ennemmin peitosta kuin Larissan läheisyydestä ja heräsi aamulla Larissan peiton alta, tytö kyljessä kiinni.
"Olisit hiljaa." Amanda totesi unisesti mutisten.

"Hyvä on", Larissa vastasi. "Hyvää yötä", hän toivotti ja painoi vielä suukon Amandan ohimolle, ennen kuin painoi päänsä mukavasti tyynylle, veti Amandan vielä hiukan lähemmäs ja sulki silmänsä tyytyväinen hymy huulillaan.

Amanda käpertyi kainaloon nukkumaan. Herätyskellon soidessa hän oli heittää sen seinään.
"Helvetti..." Hän mutisi hiljaa ja haroi hiuksiaan. Hän vilkaisi Larissaa. Ainoa syy jonka takia hän jaksoi näitä aamuja, oli mahdollisuus nukkua Larissan kainalossa yön verran,
"Menen katsomaan jotain aamupalaa meille autoon. Tule alas kun olet pukenut." Amanda kasasi tallivaatteensa, tassutti niiden kanssa kylpyhuoneen kautta alas. Nyt oli myös meikkilaukku mukana, voisi meikata tallilla. Hän pudotti vaatteet alakerran kylppärin eteen, vaappuen keittiöön melkein puoliunessa.

Aikaiset aamut olivat harvinaisen miellyttäviä. Hiljaisia, rauhallisia ja antoivat koko päivälle tehokkaan, onnistuneen tunteen. Julian aloitti päivänsä tehokkaalla kuntotreenillä, terveellisellä, kuitupitoisella proteiinipirtelöllä ja ryhtyi sitten valmistamaan aamiaista perheelleen. Valitettavasti mieltymykset hieman erosivat, mutta kolmosia kantavalle Deirdrelle sallittakoon marjaisat vohvelit sulalla suklaalla. Näin silloin tällöin.

"Huomenta vain sinullekin", Larissa vastasi unen käheyttämällä äänellä Amandalle, mutta sanojen taakse kätkeytyi aimo annos lämpöä. Tyttö oli herttainen, kun satunnaisesta manaamisesta huolimatta sieti hänen varhaisia aamujaan.
"Minä tulen", hän lupasi. Tyttö nousi sängystä, puki nopeasti tallivaatteet päälleen ja siisti hiuksiaan, ennen kuin sulloi kaikki loput tavaransa reppuun ja pyörähti kylpyhuoneen kautta matkallaan alakertaan. Reppu sai jäädä eteiseen, kun hän suunnisti keittiöön sukkasillaan hiipien. Ettei vain kukaan heräisi - paitsi että talo tuntuikin olevan jo hereillä.
"Huomenta", hän tervehti pitkää hollantilaista hieroen unta yhä silmistään. Täytyisi muistaa meikata tallilla ennen kuin Caetano ehtisi saapua paikalle.

"huomenta." Hän tervehti enoaan ohimennen. Julianissa oli ihmisenä jotakin vikaa. Amanda ei tosiaan tiennyt milloin eno nukkui, kun oli nyt jo hereillä. Hän otti itselleen tuoremehua lasiin ja vilkisi Larissaa kysyvästi.
"Haluatko kahvia?"

"Huomenta", Julian tervehti häivähdys hymyä suupielessään ja nosti päältä kullanruskeaksi paahtuneen vohvelin raudasta pinon päälle lautaselle.
"Ja huomenta, Larissa. Toivottavasti Amanda antoi sinun nukkua. Maistuisiko vohvelit?"

Larissa pudisti päätään tarjoukselle kahvista.
"Mehu maistuisi", hän tosin lisäsi. Eikö sitä sanottu, että omena aamulla herätti tehokkaammin kuin kuppi kahvia? Sillä logiikalla hedelmäisen mehun luulisi herättävän vieläkin paremmin.
"Totta kai antoi", tyttö naurahti ja vilkaisi epäuskoisena vohvelipinoa. Vohveleita, näin varhain aamulla, ja Amanda kehtasi valittaa enonsa kanssa asumisesta? Tai enostaan ylipäätään?
"Ehkä yksi voisi maistua", hän hymyili lammasmaisesti.

Huvittuneisuus sai Amandan mulkaisemaan enoaan ja kommentti nukkumisesta kirvoitti tytöstä lätkäisyn pitkän miehen olkavarrelle. Hän kaatoi Larissalle omenamehua ja ojensi tuolle täyden lasin oven eteen.
"Shus nyt siinä!" eivät he tekisi mitään sellaista. Pois se heistä.
Ainakin jos joku sukulainen kysyi.

"Sanoinko jotain?" Julian kohotti toista, tummaa kulmaansa merkitsevästi ja ojensi Larissalle lautasen ystävällisen hymyn kanssa. Hän nosti sille vohvelin suoraan raudalta ja viittasi sitten tasolle koottuja kulhoja kohti.
"Kokoa mieleisesi ja ole hyvä ja syö niin paljon kuin jaksat. Päädyn aina tekemään liikaa. Marjoja, kermavaahtoa, hunajaa ja hellalla sulaa suklaata", mies viittasi kattilaa kohti.

"Sinullahan on täällä parempi aamiaistarjoilu kuin hotelleissa, Amanda", tyttö naurahti ja suunnisti nostamaan marjoja ja kermavaihtoa vohvelinsa päälle.
"En tajua, mitä valitat", hän kiusasi Amandaa nauraen kun odotteli, että vohveli jäähtyisi sen verran, ettei hän polttaisi suutaan. Omenamehua oli hyvä siemailla siinä odotellessa.
"Sinun on täytynyt nousta tavattoman varhain, että olet ehtinyt järjestää kaiken tämän", Larissa huomioi huultaan mutristaen. Julian taisi olla niitä aikuisia, jotka eivät nukkuneet koskaan.

Amanda vilkaisi Larissaa ja hymyili hieman. Niin, hänellä oli asiat hyvin.
"Sanoit." Hän mulkaisi enoaan ja otti itsekkeen lautasen. Kai sitä voisi syödä.
"Sinä tulet heidän kanssaan ihan liian hyvin toimeen." Amanda puuskahti kun istui lopulta alas. Ensin Bea ja nyt Julian. Hän oli tuomittu.

"Aloitan mielelläni päiväni tehokkaasti", Julian vastasi. Varsinkin silloin, kun huoli vaimosta ja lapsista ja halvaantuneesta sisaresta vainosivat häntä kuristavana ahdistuksena yön pimeydessä, jos hän yritti asettua sänkyyn turhan pitkäksi ajaksi.
"Syökää pois", hän sanoi ja kaatoi itselleen vahvaa, mustaa espressoa.

"Selvästi", Larissa hymähti. Hän kuvitteli olevansa aamuisin tehokas, mutta hän ei ollut mitään tähän verrattuna. Tyttö kävi tyytyväisenä vohvelinsa kimppuun ja oli inahtaa onnesta. Miten herkullista! Parasta Belgiassa asumisessa oli ollut loistavat vohvelit, joita sai ostettua joka kadunkulmasta. Britit eivät tuntuneet ymmärtävän vohveleiden taikaa.
"Luulisi, että olisit vain tyytyväinen", Larissa naurahti Amandalle pyyhkäisten kermavaahtoa suupielestään. Eikö se ollut vain hyvä asia, että hän tuli toimeen tytön lähimmäisten kanssa?

Amanda vilkaisi enoaan ja sitten tuon valitsemaa myrkkyä. Ilmeisesti tuo ei nukkunut juuri ollenkaan. Hän puri huultaan. Pitäisi ehkä pyytää anteeksi rumia sanoja eilen. Vaikka eipä mies tuntunut ottaneensa niitä eilen itseensä.
"Olen. Tavallaan." Hän oli ollut nojautumassa suukottamaan sitä kermavaahtoa pois, mutta tajusi Larissan pyyhkäistessä sen pois mitä oli tekemässä ja naamioi eleensä marjakupit kurotteluksi.

Julian tyhjensi kahvikuppinsa sulavalla kulauksella, laski kupin huipputeknisen kahvinkeittimen vierelle ja katsahti kelloaan. Hän soi Larissalle lämpimän hymyn ja katsahti sitten yläkerran suuntaan.
"Käyn katsomassa, onko Deirdre jo hereillä."

"Sinun on paras ollakin", Larissa totesi Amandalle ja odotti sen hetken, että Julian ehti poistua keittiöstä. "Seuraavan kerran kun valitat enostasi, uitan sinut siinä joessa Rosings Parkin mailla", tyttö uhkasi naurua äänessään. Amandalla oli herttainen piiri lähimmäisiä ympärillään. Tytön oli paras arvostaa välittäviä aikuisia - ja vohveleita aamupalaksi.

Amannda vilkaisi enonsa perään. Deirdre oli talon ainoa onnekas, joka nukkui edelleen. Nainen oli tosin pyörinyt yöllä hereillä, joten oliko ihmekään että raskauttaan kuorsaava nainen nukkui nyt.
"Hei. Se on rakastavaa valitusta." Amanda puolustautui, painaen nyt suukon Larissan huulille.
"Ja minä oikeasti pelkäsin että hän ottaisi sinut vastaan haulikon kanssa."

"Tiedän", Larissa vastasi naurahtaen ja hymyili vasten Amandan huulia. Hän tiesi, ettei tyttö tosi asiassa inhonnut enonsa luona asumista, kunhan vain valitti valittamisen ilosta.
"Minä odotin fileerausveistä, kun kerran pannulla oli kalaa", tyttö virnisti.

Amanda nyrpiti huvittuneena nenäänsä.
"Sekin. Ehkä veitsi olisi enemmän hänen tyyliään. Siistimpää. Voisi olla kirurgisen tarkka." Hän nojautui suukottamaan Larissan kaulaa. Ei ollenkaan karmivaa.
"... katsonkohan liikaa kauhuelokuvia?"

"Katsot, ehdottomasti", Larissa nauroi ääni yhä yöstä painuneena. Hyvä, että Amanda itsekin tiedosti ongelmansa kauhuelokuvien kanssa.
"Eihän enosi nyt sentään vankilaan tahtoisi yhden hevosenhoitajan tähden. Vähän säikyttelyä vain. Muutama tarkoin harkittu lause ja veitsen kääntely käsissä", hän virnisti.

"Noh. En katso niitä seurassasi." Amanda korjasi pehmeästi ja nauroi mielikuvalle.
"NNiin, hän säästää vankilareissun tyttärensä poikaystävälle."

"Ja olen siitä ikuisesti kiitollinen", Larissa naurahti. Hän ei nukkuisi vuoteen, jos katsoisi kauhuelokuvia Amandan kanssa.
"Se on hyvin mahdollista", hän virnisti. "Poikaystäviä pitääkin säikytellä." Pojat olivat tunnetusti vastuuttomia ja monta vuotta kehitystä jäljessä.

"Voi kuule, hän säikäyttää ne viattomat sielut nahoistaan." Amanda naurahti pehmeästi ja nojautui suutelemaan Larissaa pehmeästi.
"... kermavaahtoa." Niin varmaan.

"Niin sitä pitää", hän virnisti. "Haluan kuulla kaikki yksityiskohdat." Koska hän olisi ehdottomasti edelleen juuri tässä viidentoista vuoden päästäkin. Amanda läpinäkyvä selitys ei tullut haastetuksi hänen toimestaan, vaan tyttö vastasi suudelmaan yhtä pehmeästi.

Se pehmeä suudelma teki aamusta melko täydellisen. Aamua varjosti vain se aivan liian aikaine herätys.
"Ehkä olet todistamassa niitä yksityiskohtia." No se oli ehkä jo haihattelua. Larissa oli levoton. Amanda ei tiennyt jaksaisiko tuo häntä vuottakaan.

"Ehkä", Larissa vastasi silmät tuikkien. Kuka tiesi, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ehkä hän saisi olla osa Amandan elämää niin pitkään. Se oli ajatuksena kiehtova.

"Ja silloin minä aion nauraa räkäisesti." Amanda myösni hymyillen, kääntyen syömään.
"Ota toinen vohveli. Teet Julianin onnelliseksi."

"Varma?" Larissa kysyi vilkuillen vohvelikekoa. Eikö Julianin ja Deirdrenkin pitäisi syödä? Deirdren varsinkin. "En haluaisi olla yhtään enempää vaivaksi. Jouduit jo vaihtamaan lakanatkin minun takiani", hän ei voinut olla nauramatta muistikuvalle Julianin kasvoista tuijottamassa takaisin petivaatteista.

"Syö. Hän on vain iloinen." Niitä oli siinä vielä jäljellä ja mies ei kuitenkaan itse niitä söisi tai se olisi ihme.

"Hyvä on", Larissa taipui ja nosti toisen vohvelin lautaselleen. Kuka muka voisi kieltäytyä vohveleista marjoilla ja kermavaahdolla?
"Voisin tulla useammin yöksi, jos täällä on aina tällainen aamupalatarjoilu", tyttö kiusasi. "Voittaa tallille juostessa syödyn kuivan paahtoleivän mennen tullen."

Amanda hymähti Larissan sanoille.
"Ehkä saat tulla. Minä vain hävitän ne perkeleen pussilakanat tästä universumista." Amanda mutristi huultaan ja nousi syötyään. Hän meni kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteensa.

Larissa ei voinut kuin nauraa moiselle uhkaukselle. Julian vielä kostaisi hankkimalla verhot samalla teemalla, tai kenties tapetin huoneen seinälle. Amanda ei varmasti voisi voittaa tätä sotaa, jos kävisi kunnolla Juliania vastaan. Aikuisilla oli kiero tapa viedä voitti tällaisissa asioissa. Larissa söi tyytyväisenä vohvelin loppuun ja nosti sen jälkeen lautasen tiskialtaaseen tuntien olonsa jälleen typeräksi, kun ei oikein voinut tehdä muuta vieraassa keittiössä.

Julian palasi yläkerrasta, sallien vaimonsa nukkua pidempään, ennen yltäkylläisen aamiaisen tarjoamista.
"Viekö Amanda sinut tallille?" mies kysyi Larissalta kaataen itselleen toisen kupin espressoa.

Amanda palasi kylpyhuoneesta tallivaatteissa ja hiuksiaan haroen. Hän taluttelisi ja jumppaisi aamusta Huzzlen, söisi lounasta tallilla, ratsastaisi Belgravian itsenäisesti ja Witchin kanssa kunnon treenin Julianin silmien alla. Hieno suunnitelma.

"Vie", Larissa vahvisti nyökkäyksen kera miehelle. "Minulla ei ole autoa, joten Amanda on ystävällisesti tarjoutunut olemaan kuljettajani silloinkin, kun se tarkoittaa epäinhimillisen aikaista aamua hänelle." Kultainen Amanda. Ehkä tämä oli kuitenkin se syy, miksi oli parempi, että Amanda tuli hänen luokseen yöksi. Tyttö saattoi jatkaa uniaan vielä siinä vaiheessa, kun hän livahti tallille.

Julian pärskähti hyväntuuliseen, huvittuneeseen nauruun.
"Älä anna hänen syyllistää sinua – tämä on aivan erinomainen aika herätä, varsinkin hevosalalla, ja Amandallekin tekee hyvää opetella siihen."

Amanda vilkaisi kahta muuta kulmat kurtussa.
"Opetella? Opetella? Puhut kuin olisin ensimmäistä viikkoani hevosten parissa. Se että en pidä aikaisista aamuista ei tarkoita ettenkö olisi tottunut." Tyttö hiipi enonsa viereen, tuijottaen tuota silmät siristyneinä.

"Ja tämä on valitettavasti jo myöhäinen aamu minulle", Larissa tunnusti naurahtaen. He olisivat joutuneet nousemaan ennen neljää, jos olisivat tahtoneet tällä ripeydellä ehtiä tallille riittävän aikaisin. Caetano ei tosiaan ollut ymmärtäväinen työnantaja, kun oletti hänen olevan paikalla joka aamu aivan viimeistään kuudelta ja lähtevän vasta viimeisen tallityöntekijän mukana illalla.

Julian katsahti Amandaa tyynesti ja kohotti merkitsevästi kulmaansa. Liekö Amandallekin olisi tehnyt hyvää viettää vuosi tai pari hevosenhoitajan töissä.
"Oikein mukavaa työpäivää sinulle, Larissa."

Amanda kohotti kulmaansa takaisin. Hänelle ei ollut ylitsepääsemätöntä nousta, mutta hän ei nauttinut siitä. Kaksi eri asiaa. Hän keinahti pari kertaa päkiöillään, ennnen kuin livahti enonsa viereen ja halasi tuota varovasti.
"Vietä kiva päivä ja nähdään tallilla. Mutta tiedoksesi, että minä hävitän ne pussilakanat."

"Kiitos Julian, samaa sinulle", hän toivotti hymyillen. Larissa asteli ovelle antaakseen Amandalle hetken aikaa enonsa kanssa kaksin. Hän pudisteli päätään huvittuneena pussilakanoista, jotka tuntuivat nousevan pintaan jokaisessa keskustelussa. Oliko se ihmekään, kun Julian oli onnistunut niin täydellisesti pilansa kanssa? Hän uskoi edelleen, että mies oli jotenkin onkinut etukäteen selville sen, että Amanda oli kutsunut hänet yökylään.

"Olen niin onnellinen, että arvostat lahjaasi", Julian myhäili Amandalle ryhtyessään siivoamaan keittiötä. Hän veisi Deirdrelle aamiaisen sänkyyn, kun nainen olisi hereillä, ja lähtisi sitten iltapäivällä tallille valmentamaan.

"... Takerru toki siihen. Olet rakas." Amanda huomautti kuivasti. Oli olevinaan vitsikäs.

"Mukavaa päivää, kultapieni. Tee hyviä valintoja!" Julian huikkasi sisarentyttärelleen, ennen kuin viittasi tätä seuraamaan tyttöystävää, jolla oli varmastikin kiire töihin.

Amanda halusi huikata jotakin siitä että hän teki aina hyviä valintoja, mutta enolla oli vähän liigaa vasta-argumentteja siihen.
"Älä aja vaimoasi hulluksi!" Hän huikkasi takaisin, tullen Larissan perässä eteiseen ja veti jodhpurit jalkaansa.
"Mennään?"

"Mennään", Larissa naurahti kuunneltuaan huvittuneena sukulaisten naljailua toisilleen. Hän olisi todellakin saanut korvilleen, jos olisi yrittänyt moista oman enonsa kanssa.
"Sehän meni hyvin. Sinulla ollut mitään syytä pitkittää tätäkään tapaamista", Larissa virnisti tönäisten Amandan hartiaa.

Amanda veti fleeceä päälleen ja pyöräytti silmiään Larissan sanoille.
"Jos haluat ajatella niin." Hän otti laukkunsa ja lähti kohti autoa.
"Tulen silti enikerralla sinun luoksesi." Amanda mutisi hiljaa.

"Olet aina tervetullut", Larissa naurahti. Tietenkin Amanda saisi tulla hänen luokseen koska tahansa. Hänen olikin pitänyt kysellä ylimääräisen avaimen perään, niin tyttö ei joutuisi koskaan odottelemaan häntä, jos oli suunnistamassa tallipäivän päätteeksi hänen luokseen.
"Minulla ei tosin ole tarjota niin hienoja petivaatteita", hän kiusasi saapuessaan Amandan autolle.

vilkaisi Larissaa silmäkulmastaan, hymyillen vinosti. Onnneksi hän ei tiennyt miten paljon näytti enoltaan kun silmät siristyivät viekkaan ja huvittuneen hymyn myötä.
"Minä en tekisi noissa petivaatteissa sellaista mitä haluaisin tehdä sinulle."

"Ooh, villiä", Larissa virnisti leveästi. "Olisihan se pitänyt arvata, että sinulla oli pahat mielessä." Ainahan Amandalla oli, eikä hän ollut sen parempi. Hiukan hutera pohja moralisoinnille, mutta ei se ollut häntä ennenkään estänyt.

Amanda avasi auton oven ja istui kuskin paikalle, vilkaisten Larissaa.
"Eikö? Tiedän että haaveeni nukkua kainalossasi on todella villi."

"Todella", Larissa naurahti. "Sinähän tahdot ihan vain nukkua kainalossa. Pieni viaton Amanda." Kumpikaan heistä ei suinkaan ollut niin viaton, kuin antoi ymmärtää. Ei ollut vain muutaman kerran varassa, kun hän oli antanut käsiensä vaeltaa siitä huolimatta, että heidän oli ollut tarkoitus nukkua. Larissa kiinnitti turvavyönsä ja sulloi repun jalkoihinsa.
"Paljon ratsastusta tänään edessä?"

Amanda hymyili leveästi. Ei, hän ei koskaan tehnyt mitään mikä vaarantaisi hänen tai Larissan kristillisyyden. Oliko Larissa edes kristitty? Noh, suhteen Jumalaan vai miten se ilmaistiinkaan.
"Itsenäinen treeni Belgravialla ja ratsastan Witchillä valmennuksen. Nyt aamusta kävelytän ja venyttelen Huzzlen."

Larissa oli kristitty; katolinen kiihkouskovaisesta perheestä, jos tarkkoja oltiin. Hänen jumalnäkemyksensä mukaan hän oli jo hylännyt Jumalan ja myynyt sielunsa Saatanalle, joten armoa oli turha anella enää tässä kohtaa.
"Se kuulostaa mukavalta päivältä", Larissa totesi hymy huulillaan. "Ehkä onnistun varastamaan muutaman minuutin työpäivästäni, että voin nähdä sinut Belgravian tai Witchin kanssa."

"Suosittelen Belgraviaa." Amanda mutristi huultaan.
"Niin enkeli kuin Witch sinulle onkin, minulle se tamma on yksi demoni. Vannon että se taantuu kilpa-aikoihinsa Julianin silmien alla."

"Se vain tietää eron meidän kahden välillä", Larissa korjasi naurahtaen. "Sinä tiedät mitä teet, joten sinulta voi vaatia enemmän. Minä olen kuin lapsi, saan kaiken anteeksi." Tai ainakin melkein kaiken.

"En muuten tosiaan tiedä ja se tammamamma muistuttaa minua siitä perkeleen tehokkaasti. Olisit nähnnyt eräs päivä sen... Ravin. Siinä jäivät kuule sinun poikiesi raviesitykset kakkoseksi. Se tavoitteli selkeästi jotain uutta tyyliä jota en ymmärtänyt."

"Voi ei", Larissa nauroi. "Witch tahtoi näyttää koko tallille, kuka on paikan kiistaton kuningatar. Oma vikasi, kun et seurannut sen järjenjuoksua", hän virnisti.

"Se tosiaan näytti sen. Jumalauta." Amanda mutisi ja kääntyi isommalle tielle. Nyt oli sitten Larissa esitelty koko suvulle.
Englannissa asuvalle suvulle. Den Houtiin vieminen olisi jo itsemurha.

"Noh noh, kielenkäyttö", Larissa torui leikillään. Siinähän kirosi, jos siltä tuntui, ei se häntä oikeasti haitannut. Huvitti lähinnä. Ainakin kirosanat tulivat tällä kertaa englanniksi.
"Kai tajuat, että kertomalla Witchistä pakotit minut tulemaan valmennustasi varten?" Tyttö huomautti pirteästi. Tottahan toki hänen olisi nyt nähtävä, millaiseksi höpönassuksi tamma heittäytyisi.

"... Asu enoni kanssa, kielenkäytöstä saarnaaminen on käytännössä turhaa." Sitä ei ehkä uskoisi, mutta mies kiroili paljon. Ja tunteella.
"Ihanaa kun on rakas joka tukee." Amanda totesi puoliksi huvittuneena.

"Tietenkin, tuen sinua kaikissa pyrkimyksissäsi", Larissa vannoi ylilyövää vakavuutta tavoitellen. "Ainakin, jos saan pussin popcornia naposteltavaksi siinä samalla." Tulihan se sieltä, nauraen vielä sanottunakin. Hänen teatraalisen dramaattiset esityksensä eivät koskaan kestäneet paria lausetta pidempään. Hänen pokkansa oli aivan liian huono moiseen.

"Niinpä niin. Kaadan niihi kinustikastiketta." Amanda nurisi toiselle.

"Hyi", Larissa nyrpisti nenäänsä, "kehtaakin pilata popcornini. Heittelen sen jälkeen niillä sinua."

"Kaadan sen kastikkeen sinun päällesi jos et käyttäydy ja ole arvostelematta." Amanda totesi tyynesti, katse tiessä.

"Oh, kieroa", tyttö virnisti vinosti. "Saat kyllä suudella kaulaani ilman kinuskikastikkeen tekosyytäkin." Koska juuri senhän takia Amanda oli kastiketta hänen päälleen kippaamassa.

"Kyllä minä sen tiedä. En ajatellut kaulaa." Amanda pyöräytti kevyesti silmiään.
"Suklaakastike kyllä valuisi vähemmän."

"Se olisi myös vähemmän tahmaista", tyttö virnisti. Miten he olivatkaan päätyneet tähän aiheeseen? Aivan, kannustusjoukot ja popcornit.
"Sinulla on kyllä kerrassaan kummallisia makumieltymyksiä. En voi ymmärtää intoasi sotkea suolaista ja makeaa."

"Pidän myös chilistä ja suklaasta." No niiin, Amanda, lakkaappas sitten taas. Rauha, tyttö.

"Mistäpä sinä et pitäisi", Larissa virnisti vinosti pilkahdus ilkikurisuutta silmissään. Oli aivan liian aikainen aamu tälle keskustelulle, mutta olkoot. Ehkä se juuri teki tästä niin hauskaa.

"Noh!" Amanda virnisti. Olkoonkin, ettei hänen tyttöystäväänsä kovin usein voinut sanoa kovin tuliseksi.

Amanda ei vain ollut nähnyt sitä puolta, mikä taisi olla hyvä kaikille. Hän oli varsin hyväntuulinen suurimman osan ajasta, mutta kun hänellä kiehahti, se kiehahti kunnolla yli.
"Faktoja, faktoja", tyttö naurahti.

Kerran, mutta silloinkin Larissa oli tainnut olla vielä kovin kesy. Ehkä se oli Amandan onni.
"Pidän sinusta. Paljon." Amanda puhahti melkein mielenosoituksellisesti kun kääntyi pienemmälle tielle, kohti tallia.

"Hyvä", Larissa naurahti. Se oli aina ilo kuulla. "Koska minäkin pidän sinusta. Paljon." Hän ei voinut olla matkimatta Amandan tapaa sanoa sanat. Olkoonkin, että hänen yrityksensä Amandan aksentista oli varsin hutera. Ei sillä niin väliä.

"Sovitaanko ettet ikinä enää yritä matkia aksenttiani?" Amanda ei voinut olla nauramatta. Hyvä jumala.

"Sovitaanko ettet ikinä enää yritä matkia aksenttiani?" Larissa toisti yhtä epätoivoisella yrityksellä kuin aiemminkin, ennen kuin ratkesi nauramaan. "Hyvä on. Säästän aksenttisi pilanteolta."

Amanda vain nauroi.
"Kun kaikella rakkaudella, brittiaksenttisi on kauhea."

"Voi voi", Larissa nauroi. "Ei se parane, jos en harjoittele." Hänellä ei ollut suurta mielenkiintoa edes poimia kunnon brittiaksenttia. Hän oli onnistunut karistamaan pahimman brasilialaisaksentin englannistaan, joten se sai riittää.

"Hei, kiitä onneasi ettei minulla ole hollantilaista aksenttia." Amanda virnisti leveästi.
"Tai sen ja englantilaisen sekoitusta."

"Minä kiitän", Larissa lupasi. "Kiitän Onnetartani, kaikkia korkeampia voimia ja miksei niitä matalammallakin asuvia", tyttö virnisti.

"Oletpas sinä ihana. Vohveliaamiainen tekee selvästi ihmeitä mielialallesi." Amanda parkkeerasi auton parkkipaikalle ja nojautui suukottamaan Larissan huulia.
"Koeta pitää... siedettävä työpäivä?"

"Kenelle ei tekisi?" Larissa naurahti. Hän varasti vielä toisenkin suukon Amandalta kun kerran pystyi. Työpäivän aikana moiseen ei olisi mahdollisuuksia, joten tästä hetkestä täytyi ottaa kaikki irti.
"Minä pidän", tyttö lupasi, "nauti ratsastuksistasi ja anna Witchille herkkuja minun puolestani."

Amanda vain hymyili ja hipaisi Larissan poskea. Niinpä niin, kenelle ei tekisi.
"Minä annan. Nähdään." Vielä yksi suukko, ylös autosta ja tallissa eri teille.

Lauantai 3. maaliskuuta 2018 - 17.52, Newcastle

Aurélie oli ajanut melkoista ylinopeutta Deirdren sairaalaan. Yllättävät kivut eivät olleet leikin asia. Nyt kun työnantaja oli turvallisesti lääkärin tutkittavana, hän saattoi kaivaa tuon aviomiehen numeron. Pastellitukkainen nuori nainen kulki syrjempään ja järjesteli päässään hollanninkielisiä sanoja.

Valmentajaparan oli hellittävä ääntään kupilla kuumaa mustaherukkamehua valmennusten välissä, kun ratsastajat pakottivat hänet huutamaan itsensä käheäksi. Minkäs teit, kun ohjeet eivät läpäisseet paksuja kalloja muuten.
"Parasta olla hyviä uutisia", hän vastasi puhelimeen hollanniksi.

Voi kun olisikin ollut. Hän ei olisi halunnut soittaa tätä puhelua.
"Kunpa olisi. Toin Deirdren sairaalaan, en tiedä muuta. Hän heitti minut käytävään odottamaan."

Julian hengitti syvää ensin kerran, sitten toisen ja sanoi muutaman painokelvottoman sanan.
”Hyvä on. Tulen”, hän sanoi päättäen puhelun koruttomaan tapaansa, lykkäsi alkavan valmennuksen kollegalle ja harppoi autolleen. Onneksi hiljaisilla maalaisteillä saattoi testata vapaasti BMW:n hevosvoimia.

Aurélie inhosi sitä. Hän istui käytävässä sukkapuikot kilisten (aika piti käyttää hyödyksi ja mikä olisi hyödyllisempää kuin villasukat). Lääkärillä meni kauan. Ihan liian kauan jotta asiat voisivat olla kunnossa tai ainakin melkein.

Törkeää ylinopeutta valtaosan matkasta ajanut ja nokkakolarin risteyksessä täpärästi välttänyt Julian harppoi sisään ovet paukahtaen ja polvimittaisen villakangastakin helmat jaloissa lepattaen. Hän soi au pairille kireän nyökkäyksen, ennen kuin marssi katsomaan Deirdreä tai nostamaan lääkärin seinälle, joka kuvitteli pitävänsä hänet poissa.

Aurie nyökkäsi oikeaa ovea kohti, sanomatta mitään. Sentään se oli Deirdre joka naisen oli häätänyt, miehen ei tarvitsisi nostaa lääkäriä seinälle. Pelkästään naisen kasvoja katsomalla näki että tuolla oli (tai oli ollut) kipuja. Kolmoset olivat olleet eri mieltä siitä että oliko jo sopivaa syntyä ja Deirdre saisi lääkärin sanojen mukaan jäädä nyt osastolle lepäämään loppuajaksi.

Julian veti hiljaisena tuolin vaimonsa sängyn viereen, istahti alas leukaperät kireinä ja laski kätensä Deirdren kädelle. Ehkä oli vain hyvä, että Deirdre jäisi sairaalalepoon, eikö? Ainakaan mitään pahaa ei tapahtuisi poissa avun ulottumattomista? Lääkärit voisivat tehdä jotain heti, jos jotain ilmenisi.
”Kuinka voit?”

Annettuaan selityksen lääkäri lähti huoneesta, jättäen avioparin siihen hetken hiljaisuuteen.
"Sattuu, ahdistaa." Saatana saisivat pysyä siellä vielä.

"Lääkärit saavat kyllä tilanteen hallintaan", Julian vakuutti ja taputti Dierdren kättä. Kyllä kaikki jotenkin järjestyisi.

"Kuukausi sairaalassa." Deirdre huomautti ääni värähtäen. Ei, ei kuulunut sairaaloita intohimolla inhonsekaisesti kammoavan naisen miellyttävimpiin ajatuksiin. Ihan kuin kaikkien kolotuksien takia menneet yöunet eivät olisi väsyttäneet naista tarpeeksi, nyt oli ihan oikeita kipuja jotka veisivät luultavasti yöunet seuraavana yönä.
"Päädyn pehmustettuun huoneeseen vielä."

"Sinä selviät kyllä", Julian vastasi, kun ei voinut muutakaan.

"Niinhän kaikki sanovat." Kyllä sitä aina selviäisi, ehkä. Viimeistään sitten ruumishuoneelle. Ajatuskin sai värähtämään ja hakemaan otetta miehen kädestä.

Julian puristi Deirdren kättä levottomana. Deirdre olisi turvassa sairaalassa. Apu olisi lähellä. Oli hyvä, että Deirdre olisi sairaalassa.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

Deirdre puristi Julianin kättä tiukasti ja silitti tuon kättä peukalollaan.
"Ja taas sinä istut siinä sellaisessa epämukavassa tuolissa. Kai tiedät että nyt et voi istua siinä koko aikaa?"

"Tiedän", Julian vastasi kurtistaen kulmiaan.
"Onneksi meillä on au pair?"

"... Sinä et voi pakottaa tyttöparkaa istumaan täällä kun sinä et ole täällä, hyvä jumala mies, jotain kohtuutta." Deirdre huomautti ja nosti miehen käden huulilleen, suukottaen kevyesti hevoselta tuoksuvaa kättä. Lohdullisen tuttu tuoksu.

Julian tuhahti silmät siristyen.
"Millaisena sinä minua pidät? Hän voi istua täällä iltaisin, kun käyn valmentamassa. Pelata vaikka kanssasi lautapelejä."

Deirdre hymähti pehmeästi.
"Joskus vähän kohtuuttomana." Pehmeästi hän painoi uuden suukon miehensä kämmenselälle.
"Katsotaan tarvitseeko hänen."

Julian naurahti.
"Minä voin olla täällä aamut ja osan öistä. Kai sinä Aurien kanssa selviät jokusen tunnin iltaisin, hmm?"

"Julian!" Deirdre pudisteli kevyesti päätään.
"Hyvä luoja, sinä nukut yöt kotona ja voit olla aamut täällä. Sinun on rakas levättävä. Kai tajuat että kun tämä loppuu, meillä on kolme lasta ja emme tosiaan nuku sitäkään vähää?"

"Hyvä on, vietän osan öistä kotona", Julian lupasi. Silloin, kun Deirdre olisi huumattu niin, ettei nainen tietäisi eroa.

Harmi vain että raskaana olevaa naista ei oikein saanut huumata niin pahasti.
"Ei. Kun kaikki. Hyvä jumala."

"Milloin olet ikinä saannut käännettyä pääni?" Julian kysyi kohottaen toista tummaa kulmaansa.

Deirdre vilkaisi miestään.
"Julian, kiltti. Minulla olisi parempi olo jos tietäisin että lepäät ja huolehdit itsestäsi."

"Minä lepään ja huolehdin itsestäni", Julian vastasi ja painoi vuorostaan suudelman Deirdren kädelle.

Vihreät silmät tutkailivat miestä tiukasti.
"Ja se ei tapahdu siinä nuokkumalla."

"Oletpas sinä kiitollinen seurastani", Julian hymyili puolittain.

"Minä olen, älä luule muuta." Nainen huomautti ja silitteli miehensä kättä peukalollaan.
"Mutta sinä nyt vain et voi istua siinä kymmentä tuntia vuorokaudesta. "

"Jos edetään tunti kerrallaan", mies ehdotti.

"Tunnen sinut, Julian." Deirdre huomautti ja katseli hetken miehen kasvoja.
"Tulit kesken töiden?"

"Niin voi tapahtua, jos soitetaan 'vaimosi joutui sairaalaan'", Julian vastasi ja puristi Deirdren kättä.

Deirdre olisi melkein halunnut pyytää anteeksi että aiheutti huolta ja äkkilähtöjä töistä, mutta se tuskin oli yllätys että niin kävi kun tilanne oli mikä oli.
"Voi rakas. Kohta se on ohi."

"Niin juuri", Julian sanoi.
"Kohta se on ohi, ja pääset takaisin kotiin."

Deirdre kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Ihanan paljon kevyempänä. Ajattele, pääsen itse vessaan. Ja sängystä ylös."

"Se kuulostaa kieltämättä ylelliseltä", Julian vastasi häivähdys hymyä suupielessään ja silitti peukalollaan vaimonsa kättä.

"Eikö? Et joudu olemaan henkilökohtainen nosturini." Nainen totesi hymyillen pehmeästi. Julian ainakin sai ajatukset muualle.
"Rakastaan sinua." Kun piti vain sanoa se. Oli tullut sanottua ihan liian harvoin viimekuukausina.

"Niin minäkin sinua", Julian sanoi.
"Ja minä hyvin paljon nautin henkilökohtaisen palvelijasi roolista."

Deirdre siristi silmiään.
"Olen aika varma että sinä et aio jatkaa tuota lausetta painokelpoisesti."

Julianin suupieli nyki.
"Tunnet minut hyvin."

"Arvasin." Deirdre naurahti käheästi.
"Olet kyllä yksi. Ehkä siksi rakastan sinua kun olet noin mahdoton."

"Ehkä", Julian myönsi ja painoi suudelman vaimonsa kämmenselälle.
"Äläkä väitä, ettetkö nauttisi painokelvottomasta jatkosta."

Deirdren silmissä tuikahti hieman ja nainen pudisteli kevyesti päätään.
"En ole koskaan väittänyt muuta. Olet oikein hyvä palvelija. En tosin tiedä voiko sinua nyt ihan palvelijaksi luonnehtia?"

Julian hymyili lämpöä kalpeissa silmissään.
"Ei, ei voi. Sinä tiedät, kuka olen."

Deirdre värähti kosketusta, katseen eksyessä väkisinkin miehen huuliin ja hampaisiin. Voihan helvetti.
"Sinä tiedät miten imarrella vaimoasi."

"Hyvä niin", mies vastasi silmät hymystä siristyen ja vapautti Deirdren käden, ennen kuin innostuisi tekemään muutakin vaimonsa sormille.

Ei vaimo olisi välttämättä välittänyt. Hyvää harhautusta siitä kivusta ja väsymyksestö.
"Alan epäillä pian että olet viehtynyt käsiini."

"Ne ovat hyvin viehättävät. Ja luultavasti säädyllisin osa sinua, jonka voin laittaa suuhuni täällä", Julian vastasi.

Deirdre oli miettivinään hetken.
"Nenä olisi säädyllisempi, mutta se olisi outoa."

"Se olisi outoa", Julian myönsi ja hymyili.
"Mutta saat laittaa sormesi suuhuni milloin vain."

"Älä anna minulle lupaa tuollaiseen." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Venyttelen kasvoillesi vielä typeriä ilmeitä ja nauran niille."

"Niinkö luulet?" Julian kysyi silmät hymystä siristyen.

"Luulen. Se olisi oikein hauskaa." Deirdre nautti siitä ilmeestä jonka sai miehensä kasvoille. Ainakin molemmat unohtivat hetkeksi sen pelon mikä perheessä velloi.
"Tai otan kielestäsi kiinni."

"Liekö se pysyisi otteessasi", Julian naurahti.
"Saattaisi muistuttaa sinua jostain, mikä saa jalkasi syöksymään erilleen."

"Sormillani on rautainen ote. Sinä tiedät sen." Deirdre vilkaisi miehensä haaroja.
"Ja joku osa sinusta."

"Olen varmaankin ehtinyt unohtaa", mies huokasi suoden vaimolleen haikean, anteeksipyytävän ilmeen.

"Ei hätää, voin tehdä sen uudelleen. Valitit siitä kyllä viimeksikin, että et voi saada lapsia enää. Meillä on kolme todistetta siitä että olit väärässä." Deirdre olisi halunnut nipata miehensä nenänpäätä, mutta ei yltänyt.

"Tunnethan sinä minut. En kaihda haasteita", Julian vastasi.

"Minä sinulle haasteita..." Deirdre mutisi pehmeästi.
"Ja voisin mielelläni venytellä suunpieliäsi."

"Minä keksin käyttöä suulleni sillä sekunnilla, kun saat jälleen kiihtyä", Julian lupasi.

Deirdre katsoi miestään hetken, tietämättä että miten olisi reagoinut. Se oli outo tunne.
"Voisin aina pitää sen kiireisenä siihen asti."

"Niinkö?" Julian kohotti kulmaansa.

"Minä lupasin venytellä sitä." Deirdre virnisti pehmeästi.
"Vai joko unohdit?"

"Senkus sitten", Julian haastoi huvittuneena.

"En yllä kunnolla." Nainen huomautti yhtä huvittuneena. Hän leikki tulella.

Julian nousi seisomaan ja nojautui lähemmäs, kumartuen osittain vaimonsa ylle. Hän tutki vihreitä silmiä tuikahdus naurua silmissään.

Deirdre hymyili vinosti miehensä huvittuneelle olemukselle. Lupauksensa mukaisesti nainen väänsi siroilla ja pitkillä sormillaan miehen huulia ties millaisiin irvistyksiin. Kunnes hipaisi huulia peukalolla hellästi.
"Hölmö mies."

Julian vain tuijotti Deirdren silmiä tyynenä ja haastavana, välittämättä siitä miten nainen hänen kasvojaan väänteli.
"Onko parempi mieli?"

Käsi hipaisi kalpeaa poskea, nousi hellästi haromaan mustaa harjaa. Sieltä se valui takaisin huulille, etusormen painuesss niitä vasten.
"On. Paljon. Koskemisestasi tulee aina parempi mieli."

Julian hymyili lämpimästi, haukaten sitten etusormen suuhunsa.

Deirdre huomasi vetävänsä vahingossa terävästi henkeä, hymyillen yllättyneisyydestä. Hän painoi kevyesti sormenpäätäänn alahampaita vasten.
"Alat vitsikkääksi?"

Miehen silmät siristyivät, kun hän nappasi hellästi sormesta kiinni hampaillaan ja tervehti sitä kielellään, jokseenkin hävyttömään sävyyn, ennen kuin vapautti sen.
"Minulla on erinomainen huumorintaju", Julian vastasi istuen takaisin alas.

Deirdre nyrpisti nenäänsä, hymyillen samalla. Se oli ilme joka viivähti pisamaisilla kasvoilla usein kun nainen ei voinut vastata hävyttömään eleeseen kuten olisi halunnut.
"Sinä ja sinun kielesi. Ja onhan sinulla, kieltämättä. Harmittavan harva vain tuntuu huomaavan sen."

"Tiedä siitä. Valtaosa ystävistäni ja perheestäni arvostaa sitä kovasti", Julian huomautti pyyhkäisten suupieltään.

"Kuulin että siskontyttösi oli toista mieltä eräänä iltana." Deirdre totesi huvittunut hymy huulillaan.

"Milloin Amanda on koskaan kanssani samaa mieltä?"

"Noh. Varmasti usein, mutta kieltäminen kuuluu ikään. Höpsö."

Julian kohotti kulmaansa ja pohti, puhuivatko he samasta iästä.
"Kuinka paljon sinua sattuu?"

No se kuului moneen ikään - teini-ikään, uhmaikään...
"Jonkin verran. Ei mitään mitä en kestäisi."

"Kai he kuitenkin voivat jotenkin helpottaa oloasi?" mies varmisti.

"Rajallisesti mutta kaikki on tehty mitä voi. Pitää vain kulta odottaa. Minun kipuni on toissijaista sen rinnalla että lapset ovat turvassa vielä muutama viikon." Hän voisi olla kyllä eri mieltä kolmen viikon päästä.

"Tiedät, että olen tavattoman huono odottamaan, ellei siihen liity mahtavan voimakas orgasmi", Julian vastasi takaisin ja risti jalan toisen yli.

Deirdre katsoi miestään silmät siristyneinä.
"Kumman meistä?" nainen totesi huvittuneena. Mies ei ollut omiensa kanssa ihan yhtä kärsivällinen kuin rakasti olla hänen.
"Ja nyt sinun pitää opetella."

"Minä opettelen", Julian lupasi.

"Isyyden hyveitä tai jotain sellaista." Nainen totesi hymyillen.
"Et vastannut kysymykseeni, honnepon."

"Sinä tiedät vastauksen, pullanmurunen", mies vastasi.

"Mikä pullnmurunen olen sinulle?" Deirdre nyrpisti nenäänsä.

"Hellittelynimi siinä missä muutkin", Julian sanoi.

"Onko se joku kosto honneponista? Etkö arvosta vai eikö sinun miehinen egosi kestä?" Deirdre kiusoitteli ja vilkaisi kelloa.

"Sinä tiedät, että miehinen egoni kestää mitä tahansa", mies huomautti.

"kestääkö?" Deirdre totesi huvittuneena.
"Hyvä on, sinä kyllä voisit tehdä mitä vain."

"Juuri niin", Julian vastasi.
"Kaipaatko jotain?"

Nainen pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, kaikki on hyvin. Ei tee mieli mitään."

"Hyvä on", Julian vastasi ja katsahti hänkin kelloaan ottaen mukavamman asennon tuolissa.
"Miten sinulla ja Auriella menee?"

Deirdre veti syvään henkeä.
"Hyvin, hän on oikein mukava tyttö." Nuori nainen enemmän, mutta Deirdre oli huomannut olevansa siinä iässä, jossa tytötteli kaikkia alle 30-vuotiaita.

"Onnekasta, että löysimme sopivan au pairin ensimmäisellä yrittämällä", Julian totesi.

"On. Olisin tullut hulluksi jos olisimme hakeneet pitkään. Hyvin suloinen ja herttainen tyttö on." Deirdre luottaisi lapsensa aika hyvillä mielin osin Aurélien hoidettavaksi.

"Haluaisitko, että tuon sinulle jotain kotoa? Kirjoja, vaatteita, mukavia leluja?" Julian ehdotti.

Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"Voi rakas, usko pois että leikin niillä sitten kun tämä on ohi." Tai sitten ei. Se jäisi nähtäväksi.
"Ja sinä edes tiedä missä ne on. Ne on syystä piilossa sinulta. Turvallisuussyistä. Mutta jos olet kultainen, tuo ne alpakanvillasta tehdyt villasukat, kirjoja, kasvorasva, käsirasva, puuvillahanskat, hiusharja. Ne omat isot collarit ja sinun tyynysi. Ja uskallakin vaihtaa siihen tyynyliina."

"Oletko varma?" Julian kysyi silmät hymyä tuikahtaen, tietävästi hymyillen.
"Alpakanvillasukat, kirjoja...", mies listasi kirjoittaen puhelimelleen.
"Minun tyynyni? Miksi?"

Deirdre siristi silmiään. Tästä keskusteltaisiin myöhemmin.
"Tietäisin jos sinä tietäisit. Sinä et osaa käyttäytyä niiden kanssa. ja sinun tyynysi, koska se tuoksuu sinulta."

"Ehkä aliarvioit itsekurini", Julian vastasi vienosti hymyillen. Se saattoi toki johtua puhtaasti siitä, että Deirdre oli raskaana eikä saanut kiihtyä.
"Olet hyvin suloinen, rakas. Tiedäthän, että minäkin voin jäädä tänne kanssasi ja saat haistella ihan minua itseäni?"

"Olen tottunut nukkumaan niin että vieressä tuoksuu mies. Ja sinä et vain voi nukkua täällä joka yö, joten se on seuraavaksi paras vaihtoehto." Julianin petivaatteet tuoksuivat usein vienolta sekoitukselta miesten tuoksua, miehen shampoota ja joskus hevosta. Jos Julian kaatui sänkyyn usein tallivaatteet päällä, ennen kuin jaksoi vaihtaa.

"Hyvä on. Tuon sinulle tyynyni", Julian lupasi ja katsahti kelloaan.
"Luulen, että jään tänne joka tapauksessa täksi yöksi. Mutta voisin käydä hakemassa pyytämäsi."

"Täksi yöksi." Deirdre totesi painokkaasti. Tämä yö menisi vielä.
"Seuraavat yöt nukut kotona."

"Katsotaan", Julian lupasi, nousi ylös ja painoi suukon Deirdren hiuksiin.
"Lähden hakemaan sinulle kassia."

Deirdre kietoi kätensä varoen miehen niskaan kun sai suuko hiuksiinsa. Ihan vain jotta mies ei karkaisi heti. Pian hän tosin päästi tuon suoristautumaan.
"Kiitos rakas."

Maanantai 12. maaliskuuta 2018 - aamupäivä, Newcastle

Deirdre ei ollut keksinyt enää muutakaan, joten hän katsoi Julianin tuomalta tabletilta sarjaa HBOn suoratoistosta. Sairaalassa tunnit ja päivät sulautuivat yhteen ja aika tuntui ikuisuudelta. Hän oli saattanut yöllä itkeskellä vähän ja ihana sairaanhoitaja oli jutellut hänen kanssaan pidemmän tovin, lohdutellut ja pitänyt seuraa.

Elämä ei ollut erityisen rentoa, kun kolmosia odottava vaimo oli sairaalassa. Valossa siristyneiden, kalpeansinisten silmien alla oli pysyvät varjot. Julian astui sisään perinteisesti kokomustaan pukeutuneena, maljakkoon asetettu kimppu liljoja mukanaan. Toisessa kädessä riippui paperikassi.
"Hei Deirdre, kuinka voit?"

Deirdre havahtui oven käydessä, koettaen nousta paremmin istuvaan asentoon. Sen vatsan kanssa tosin tuntui ettei erottanut istuiko vai makasiko. Silmät kävivät aviomiestä läpi, siristyen huolesta. Varjot silmien alla eivät olelet hyvä asia.
"Voin hyvin. Me kaikki."

"Mukava kuulla", Julian vastasi ja laski maljakon pöytätasolle, josta Deirdre näkisi kukat. Sitten hän raahasi tottuneesti tuolin sängyn vierelle.
"Hedelmäsmoothie", hän sanoi nostaen sen paperikassista.
"Ja suklaamuffinssi."

Deirdre ei voinut olla hymyilemättä miehensä tuomisille liikuttuneena.
"Olet ihana." Hän otti smoothien käteensä.
"Olen kiitollinen siitä että saan muutakin kuin sairaalaruokaa."

"Olen uskollinen palvelijasi", Julian lupasi ja kosketti vaimonsa kättä.
"Sanot vain, mitä haluat ja minä tuon. Tai laitan ihan itse." Mies kaivoi kassista pinon kirjoja, joiden joukossa oli muutama jokseenkin rivo rakkausromaani, ja laski ne sängyn laidalle. Niitä seurasi pari pehmoisia pörrösukkia, Rubikin kuutio ja pieni, huomaamaton vibraattori.

"Ajattelisin sinut mieluummin rakkaana aviomiehenä." Deirdre korjasi hellästi hymyillen. Hän katsoi tavaroita ja hymyili rivoille romaaneille, mutta viimeinen sai kulmat kurtistumaan.
"En ole vankilassa, mutta epäilen onko tuollainen sallittu ja... Mistä sinä sen löysit?"

"Sekin käy", Julian lupasi armeliaasti ja vastasi hymyllä, joka sai huvittuneen hymyn tuikkimaan kalpeansinisissä silmissä.
"Senhän sinä haluaisit tietää. Ajattelin, että ehkä olet tylsistynyt."

"Se oli siinä laatikossa." Deirdre huomautti.
"Oletko sinä hävytön kolunnut vaimosi tavaroita?"

"Pois se minusta", Julian sanoi nousten seisomaan, jotta saattoi painaa suukon punaisiin hiuksiin.
"Ihan viattomasti etsin käyttöesineitä."

"Käyttötavara jota tiedät etten saa käyttää. Joten tämä on sinun tapasi sanoa että löysit ne."

"Se on kamala sääli", Julian huokasi haikeasti ja istahti takaisin tuoliinsa.
"Mutta onneksi saat sentään lukea."

"Minä huomaan että huolehdit siitäkin." Deirdre totesi huvittuneena.
"Ajattelevaista."

"Ajattelevaisuus on hyveitäni, etkö ole huomannut?" Julian hymyili silmät siristyen ja nosti jalan rennosti toisen päälle.

"Olen huomannut. Miten töissä menee?" Hän katseli miestään hymyillen. Mitä pidempään hän oli sairaalassa, sitä haikeammaksi olemus kävi.

"Hyvin", Julian vastasi ja poimi Deirdren käden omaansa.
"Sylvia ja Lieke edistyvät erinomaisesti ja seuraava kausi näyttää erinomaiselta. En ole myöskään saanut serkultasi selkääni hetkeen." Ajatukset harhailivat niin sairaalassa olevaan vaimoon, ettei hän löytänyt intohimoa normaaliin verenhimoonsa.

Deirdre kurtisti kulmiaan, mutta päätyi hymyilemään hellästi.
"Hyvä. Entä Amanda? Vieläkö hän on varma kaikesta?"

"Hän työskentelee kovasti ja pärjää hyvin", Julian vastasi ja painoi suudelman naisen rystysille.
"Kuinka sinä voit? Onko jotain muuta, mitä voisin tuoda sinulle?"

"En juuri nyt keksi. Ja me voimme kaikki neljä loistavasti." Loistavasti kaikkeen nähden.

"Siitä olen onnellinen. Onko Aurie ollut pitämässä sinulle seuraa?" Julian kysyi.

"On. Siihen asti että heitin hänet eilen ulos kun en kestä puikkojen kilinää enää."

Julian nauroi matalasti ja juoksutti sormet läpi mustasta harjastaan.
"Olemme viimeistelleet lastenhuoneiden remontin."

"Olette?" Deirdre hymyili hieman leveämmin.
"Onko kuvia?"

Julian naksautti kieltään, etsi puhelimestaan oikean kuvagallerian ja ojensi sen Deirdrelle.
"Totta kai otin kuvia sinua varten."

Deirdre otti puhelimen käteensä ja selasi. Alkoi itkettää.
"Kolmisen viikkoa." Ja vielä viikkoja päälle että lapset saisivat tulla kotiin.

"Se menee nopeasti", Julian vakuutti ja ojensi kätensä silittämään vaimonsa hiuksia.

Deirdre painoi päätään kättä vasten ja niiskaisi hieman.
"Oletko käynyt katsomassa vaunuja?"

"Pari kertaa", Julian vastasi.
"Olen etsinyt käytännöllisiä malleja, jotka saa taipumaan auton kyytiin, jotka voivat taipua myös turvaistuimeksi ja sitä rataa."

"Kolmosille sopivia? Unelmoit." Se luksus tuntui olevan korkeintaan kaksosten vanhemmille.

"Kun on tahto, on keino", Julian totesi tyynesti.

"Sinä olet hullu mies, mutta epäilen että hulluutesikaan ei riitä nyt." Deirdre huomautti hellästi.

"Oletko varma?" Julian haastoi kohottaen toista kulmaansa.

Deirdre kohotti kevyesti kulmiaan.
"Olen aika varma."

"Olet selvittänyt, ettei ole olemassa kolmosille sopivaa vaunua, jonka saisi sopimaan autoon?" Julian vastasi kohottaen kulmaansa.
"Ja jonka istuinosia ei voisi saada irti?"

"Ainakin siltä minun selvitykseni lopputulos aikanaan näytti, en voi kuitenkaan sanoa olevani asiantuntija."

"Onneksi minä löysin sopivan", Julian myhäili ja esitteli puhelimestaan kuvaan Trippy-merkin kolmosvaunuista, joissa oli autoistuimista ja kantokopista käyvät paikat kolmelle lapselle ja kokoon taittuva runko.
"Luulen sen helpottavan arkea."

Deirdre siristi kevyesti silmiään. Sitten alkoi taas itkettää.
"... Onneksi toinen meistä on luotu vanhemmaksi."

Julian ojensi vaimolleen tottuneesti nenäliinan.
"Kaikki on hyvin."

"Löydä edes vaunuja." Deirdre inahti ja niisti nenänsä. Siinäki äiti.
"Onnistun vielä aiheuttamaan heille traumoja kun jätät minut Aurien ensimmäisenä vapaapäivänä töidesi ajaksi kotiin."

"He ovat vauvoja. Tuskin muistavat mitään ensimmäisistä vuosistaan. Sinulla on hyvin aikaa opetella", Julian lupasi.

"N-ne ovat lapsia! Eivät harjoituskappaleita." Olisi pitänyt harjoitella sukulaisten lapsilla nuorempana. Kuunnella sukulaistätejä.

"Ja sinä olet äiti", Julian vastasi.
"Kyllä sinä osaat ja opit."

Deirdre hieraisi kädellä kasvojaan.
"Milloin?" Hän tunsi inhottavan piston kun vain ajattelikin Teddyn valmentajakollegan vaimoa. Gabrielle Morland oli ihana nainen, mutta nainen tuntui niin masentavan ihanalta ja täydelliseltä äidiltä että se ahdisti. Ei hän osaisi samaa.

"Kun saat lapset syliisi tai olet ensimmäisiä kertoja tehnyt asioita", Julian vastasi rauhallisesti.
"Eihän kukaan osaa kokeilematta."

"Mitä jos en? Mitä jos minä vihaankin heitä?" Ajatuskin sai naisen värähtämään inhosta. Hän vihaisi itseää sen jälkeen.

"Sitten minä kasvatan heidät yksin eikä sinun tarvitse koskaan nähdä heitä", Julian lupasi suupieli nykien.

"Helvetti, ei noin voi sanoa!" Deirdre lätkäisi miestään kevyesti reiteen.

"Mitä haluaisit minun vastaavan?" Julian kysyi huvittuneena.

"Sinä et tosissasi voi nauraa! Helvetti, minä itken koska pelkään vihaavani lapsiamme ja sitä hymistelet vieressä!?" Deirdre ulahti ja lätkäisi uudelleen.

"Mitä minun on tarkoitus vastata? En voi vannoa, että tietenkään et vihaa heitä", Julian sanoi vakavoituen.

"Tule tänne." Deirdre ynähti ja levitti käsiään. Hän kaipasi Juliania nyt lähelleen. Kolme viikkoa sairaalassa ajaisi hänet vielä hulluksi.

Julian kiipesi vaimonsa viereen, asettuen kyljelleen sängyn laidalle ja halaten vaimonsa syliinsä.
"Me selviämme kyllä."

Deirdre veti syvään henkeä, rentoutuen siinä maailman turvallisimmassa halauksessa heti. Miten hän kaipasikaan kotiin, miehensä luo.

Julian silitti Deirdren kylkeä ja painoi suukon punaisiin hiuksiin.
"Kaikki on hyvin."

"Meidän pitää kloonata sinut." Deirdre mutisi hiljaa, nyppien miehensä hyvin mustanpuhuvaa paitaa.
"Voisit makoilla täällä kun Julian 2.0 kävisi töissä."

"Jos sinä haluat minut makoilemaan tänne, sano ja perun valmennuksia", Julian lupasi.

Deirdre puraisi pehmeästi huultaan. Samaan aikaan hän itsekkäästi halusi omia aviomiehensä ja tuon elävän normaalia elämää.
"Tarvitset muuta ajateltavaa."

"Muuta ajateltavaa kuin mitä?" Julian kysyi kohottaen toista, tummaa kulmaansa.

"Kuin tämä kaikki. Harrastuksen, hyvä mies." Deirdre hymähti pehmeästi.
"Asut töissä ja täällä. Lepäisit kun vielä voit."

"Minä lepään aivan riittävästi, kiitos", mies vakuutti ja silitti vaimonsa hiuksia.

"Kultarakas. Saamme kolmoset. Sinun pitää levottomasti. Se on kolminkertaisesti unettomuutta ja niin edespäin."

"Huolehdi sinä vain itsestäsi ja lapsistamme", Julian vastasi painaen suukon naisen ohimolle.

Deirdre mutristi kevyesti huultaan.
"Jos se antaa minulle muuta ajateltavaa kun huolehdin sinusta?"

Julian ojensi vaimolleen kirjan tuomastaan pinosta.
"Onneksi toin sinulle paljon miellyttävämpää ajanvietettä", hän totesi ja katsahti paidatonta, salskeaa miestä kannessa, jonka rintaa vasten puolialaston naishahmo oli vajonnut.

Deirdre vilkaisi kirjan kantta.
"Nämä olisivat tiedätkä kutsuvampia ilman näitä kansikuvituksia." Paljon sisältö oli siedettävää höttöä, mutta hyvä jumala ne kansikuvat.

"Voin liimata seuraavan kerran valokuvan itsestäni kanteen", Julian lupasi.
"Ja sitten voit ajatella minua, kun luet."

"Hyvä poika. Paljon parempi." Deirdre vilkaisi miestään huvittuneenna, toine oranssi kulma kevyesti kohonneena.
"Ketä sinä luulet minun ajattelevan näitä lukiessa, jos ei sinua?"

"Eihän sitä tiedä, millaisia tuhmia, tuhmia fantasioita sinulla on", Julian vastasi ja painoi suudelman naisen ohimolle.

"Sinä tiedät kyllä." Nainen hymähti pehmeästi ja piteli kirjaa sormissaan, avaamatta sitä. Ei, tätä kirjaa ei luettu niin että kelvoton (ihana ja rakas) aviomies saattoi lukea olan yli. Heittäisi vielä itselleen sopivia kommentteja.

Julianin suupieli nyki ja mies siveli sormenpäillään naisen niskaa.
"Etkö halua lukea?"

"En kun sinä olet siinä. Kommentoisit kuitenkin." Deirdre hymähti, antaen silmien valua kiinni sivelyn johdosta. Läheisyys vei mukavasti pois sairaalassa tullutta yksinäisyydentunnetta.

Julian nauroi matalalla hyväntuulisuudella ja halasi Deirdren lähemmäs, tarjoten läheisyyttä enemmän kuin mielellään.
"Mitä pahaa minun kommentoinnissani on?" hän kuiskasi vaimonsa korvaan.

Pää kiehnäisi vasten miehen rintakehän ja kaulan välimaastoa. Siinä oli hyvä.
"Olet hävytön mies, vailla minkäänlaista sensuuria."

"Ja minä kun luulin, että rakastuit siihen minussa", Julian huokasi haikeasti piirtäen sormenpäillään vaimonsa niskaa ja painaen nenänsä punaisiin hiuksiin.

"Yksi asia muiden joukossa." Deirdre huomautti ja huomasi kuitenkin avaavansa kirjan sanoistaan huolimatta. Ei alku voisi olla hävytön.

Julian hykersi ja suukotti naisen päälakea, ennen kuin hänkin antoi katseensa pudota tekstiin.

Deirdre luki kaikessa hiljaisuudessa, käännellen sivuja sitä mukaa kun edistyi kirjan kanssa. Ollen tyytyväinen kommenttiraidan puutteesta.

Mies kallisti päätään ja painoi suudelman Deirdren kaulalle, pyyhkäisten punaisia hiuksia syrjään.
"Mitä pitäisit tuosta?" hän myhäili viitaten kirjan kohtaukseen.

Deirdre pyöräytti silmiään. Ja sieltä se tuli.
"Olet tehnyt niin, kultaseni. Alatko tulla vanhaksi?"

"Mitä jaloimmin tarkoitusperin vain harhautan sinua", Julian vastasi hamuten vaimonsa kaulansyrjää.

"Jaloa." Deirdre naurahti miehensä sanoille. Hän oli sättinyt tuota viimeaikoina ihan liikaa - ja sättisi kyllä kohta uudelleen.
"Kuules, kaulailija..."

"Niin, rakas?" Julian kysyi hengittäen naisen kaulataivetta vasten.

"Kunhan kokeilin kuuletko." Ei ollut enää pelkoa siitä että keho olisi ottanut kierroksia - Deirdren olon epämukavuus hoiti sen kyllä.

"Ainahan minä kuuntelen sinua", mies vastasi punoen sormiaan punaisiin hiuksiin ja hengittäen syvään vaimonsa tuttua, rakasta tuoksua.

"Pieni testi silloin tällöin ei ole pahasta." Nainen hymähti pehmeästi, hymyillen. Harmi ettei lähemmäs enää päässyt.

"Miellyttääkö kirja?" Julian kysyi painaen vielä yhden, kaihoisan suudelman Deirdren kaulalle, ennen kuin suoristi asiallisesti päänsä.

"No, se on... viihdettä." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Kuluupahan aika."

"On siinä muitakin kirjoja", Julian lupasi hymyillen, "ja toin sinulle myös ruokaa."

"Tiedän, mutta luen tämän nyt ensin. Ja pelastajani, toit ruokaa."

"Totta kai tuon ruokaa. Tiedän, miten kelvotonta sairaalaruoka on", Julian vastasi.
"Pitää kokata kotona ja pyytää Aurieta tuomaan sinulle lounasta päivisin."

"Ja kehtaavat ruokkia sillä raskaana olevaa." Deirdre puuskahti pehmeästi. Se oli jonkinlainen rikos, varmasti.
"Olet täydellinen."

"Mukava kuulla", Julian vastasi painaen suukon naisen poskelle.
"Ei mene enää kauaa ja olet taas kotona."

"Mm." Ei kui kolme pitkää viikkoa, suurin piirtein. 21 vuorokautta. Keuhkoja puristi.
"Sitten olen taas autettava kun toivun." Milloin tämä sairaana oleminen loppuisi? Joka sanoi ettei raskaus ollut sairaus, saisi odottaa kolmosia ja sanoa uudelleen.

"Aika menee nopeasti, ja pian olemme kotona lastemme kanssa. Ja luultavasti olemme hyvin kiitollisia au pairistamme", Julian vastasi.

"Luultavsti." Hyvä jumala, jos hän selviäisi seuraavat viisi vuotta hegissä, hän antaisi itselleen mitalinn.
"Voisin käydä päiväunille."

"Nuku hyvin, rakas", Julian vastasi painaen suukon naisen hiuksiin ja nousi sängyltä, jotta Deirdre mahtuisi asettumaan mukavammin.

Deirdre haki paremman asennon ja sipaisi miehen kättä.
"Olet rakas." Sitten hän melkein nukahtikin. Energia tuntui kuluvan aivan uudella tavalla nyt.

Julian vajosi hiljaa tuoliinsa ja poimi yhden tuomistaan kirjoista, voiden hyvin pitää seuraa vaimolleen myös tämän ollessa tiedottomana. Deirdren ei kuulunut joutua olemaan onneton tai yksinäinen.

Keskiviikko 14. maaliskuuta 2018 - aamupäivä, Newcastle

Jonathan oli ottanut aamupäivän tapaamiselle Newcastlessa ja luvannut Deirdrelle että keksisi tuon miehelle yhdeksi päiväksi muuta tekemistä kuin sairaalassa istumisen. Hän ei varsinaisesti tiennyt miten hyvä idea se oikein oli, kun hän pysähtyi kaupungin laitamilla sijaitsevan omakotitalon eteen. Olisi parempi kun vain ilmestyisi hakemaan serkun miehen mukaansa. Ainakin saksalaisen autotuotannon helmi (ja se perkele joka Julian ajoi miltein vastuuttomasti) oli pihassa, joten hän oletti miehen olevan kotona. Jonathan koputti oveen, hermostuneisuus monestakin syystä mielessään.
Oliko hän ihan helvetillinen idiootti ja typerys?
Noh, hän ei tästä nuortunut odottamalla.

Julian nykäisi oven auki valkoisessa kashmirneuleessa, musta, tuuhea harja otsalta taakse työnnettynä ja kohotti kulmiaan.
"Johnny", hän tiesi osaamatta täysin päättää hymyilläkö ystävälle vaiko luoda sisareensa sekaantuneelle miehelle epäluuloisen katseen.
"Kuinka voin olla avuksi?"

Walesilaisen mielestä he olivat sujut. Hän oli sanonut ettei vain sekaantunut Julianin siskoon ja mies oli saanut purkaa isoveljelliset patoutuman nyrkillään. Se oli hänen mielestäänn riittävä tasoitus.
"Olin menossa kaupungille ja sain vaimoltasi käskyn napata sinut mukaan." No ei nyt ihan niin, mutta melkein.
"Tarvitset kuulemma tekemistä."

Julian kohotti toista kulmaansa merkitsevästi ja hymy nykäisi suupieltä.
"Vai niinkö Deirdre sanoi? Liekö saanut tarpeeksi lahjoistani", mies pohti hieraisten sileäksi ajeltua leukaansa ja kohautti sitten olkiaan, poimien takkinsa naulasta.
"Kenties parempi olla uhmaamatta häntä."

"No ei nyt varsinaisesti, mutta käski keksiä sinulle jotakin tekemistä." Mies naurahti ja hieraisi kevyesti sinivihreän, keltaisten raitojen värittämänn huivin peittämää niskaansa. Beatrix oli valittanut huivista ja käskenyt vaihtaa. Johnny oli ollut itsenäinen mies ja laittanut sen silti.
"Olen samaa mieltä. Hän lupasi kyllä lähettää Artemiksen samalla tehtävälle joku päivä."

"Onpas hän huomaavainen", Julian myhäili ja viittasi Johnnya palaamaan autolleen, seuraten perässä.
"Minnekäs me olemme siis menossa?"

"Eikös? Hän puhui jotain siitä että liimaudut vielä siihen tuoliin." Johnny lähti avaimia sormissaan pyöräyttäen autolleen, avaten lukitsemattoman oven. Hän vilkaisi Juliania Land Roverin tuulilasin toiselta puolen ja hymyili vinosti.
"Minulla on asia mikä pitää hoitaa ja sitten voisimme vaikka käydä lounaalla. Ehkä vaimosi on sillä tyytyväinen." Hän käynnisti auton Julianin istuttua kyytiin ja lähti liikkeelle pehmeästi. Hän ajoi paljon siistimmin kuin hollantilainen.

"Deirdre-parka tuntuu olevan kovin huolissaan", Julian vastasi kiinnittäessään turvavyönsä ja suoristaen mustan villakangastakin kauluksia.
"Millaisille asioille olemme menossa?"

Vaihdettuaan sopivan vaihteen Jonathan haroi venähtänyttä harjaansa. Huomenna parturiin. Ei hän lyhyeksi hiuksia leikkaisi, mutta jos vähän nyt siistisi. Mies naputti sormilla kevyesti rattia ja vilkaisi kouluvalmentajaa sivusilmällä.
"Pitää ostaa eräs asia."

Julian nyökkäsi ja haki mukavamman asennon penkillä. Ehkä Deirdre oli saanut tarpeeksi seuraa ja hän voisi viettää iltoja töissä paremmalla omallatunnolla.
"Minne haluaisit lounaalle?"

"Ihan mitä tahansa mutta ei keittoja. Kiitos sinun söin niitä tarpeekseni hetkeksi." Jonathan hymähti huvittuneena ja painoi pehmeästi kaasua. Maasturin moottori murahti vastaukseksi melkoisella voimalla.

"Keskustassa on mukava sushipaikka", Julian totesi ja suoristi yksinkertaista vihkisormustaan.

Jonathan nyökkäsi kevyesti.
"Se voisi olla ihan hyvä. Voisin ottaa Beanielle mukaann ruokaa." Niin, Beanie. Se vain tuli huulilta ennen kuin hän ehti estää.
"Mistä te ostitte vihkisormuksenne?"

Julian kohotti kulmaansa pohtien, mistä lähtien koirat söivät sushia, mutta hän ei voinut väittää olevansa asiantuntija muussa kuin hevosissa.
"Tuota noin. Kihlasormuksen ostin Amsterdamista ja vihkisormukset ostimme Lontoosta", mies sanoi hetken muisteltuaan.

Kun Jonathan olisikin puhunut koirasta. Ei, hän puhui Julianin siskosta, joka oli kuin unohtunut asumaan hänen luokseen. Osin toki senkin takia, että hän oli huolehtinut naisesta tuon sairastaessa.
"Mitä kohottelet kulmaasi?" Hitto. Julianista ei olisi apua tässä. Ehkä hän siis luottaisi netin arvosteluihin kaupan suhteen.
"Hitto."

Julian kääntyi katsomaan Johnnya paremmin ja kohotti molempia kulmiaan nyt.
"Mitä? Mistä on kyse?"

"Ei, mietin olisitko tiennnyt Newcastlesta liikettä." Jonathan nielaisi. Ehkä ajaminen pelastaisi hänet nyrkiltä naamassaan.

"Sormusliikettä?" Julianin kohotti kulmiaan korkeammalle.
"Minun sisarelleni?"

"No kultasepänliike taitaa olla yleisempi nimitys." Mies takertui muotoseikkaan kun ei muuta keksinyt.
"No ei kun naapurille. Tietysti siskollesi."

Julian tuijotti Johnnya pitkän hetken sanattomana. Hänen sisarelleen.
"...Kauanko te olette oikein tunteneet toisenne?"

Jonathan nielaisi.
"Ihan liian vähän aikaa jotta tätä voisi mitenkään järkevästi selittää kenellekään toiselle." Mies veti syväänn henkeä, katse tiukasti tiessä.
"Beanie käytännössä jo asuu luonani, olemme kertoneet rehellisesti mitä haluamme ja haemme elämäämme ja minä en tästä odottamalla ainakaan nuorru." Jos ei neljänkymmenen vuoden aikana ollut tavannut ihmistä jota voisi edes jotenkin verrata Beaan, oli turhaa väittää etteikö olisi typeryyttä olla yrittämättä.

Julianin oli vaikeaa sisäistää kuulemaansa. Beanie. Mies pudisti päätään.
"...Te käytännössä asutte yhdessä? Ja nyt olet ostamassa sormusta?"

"Käytännössä. Ei se nyt kirjojenn mukaan niin ole, mutta olen aika varma. En muista koska Beanie on käynyt kotonaan yön yli. Ja olinn viikonloppuna kaupassa kolme tuntia hakemassa oikeanlaista peiliä kylpyhuoneisiin. Ja valoja." Meikkaamista varten. Bea sisusti hänen taloaan, hyvä jumala.
"Niin. Ja halusin sinut mukaann, jotta en mahdollisesti kiroa siskoasi rumalla sormuksella."

Julian tuijotti. Ja tuijotti vähän lisää. Hyvä luoja. Eiväthän Johnny ja Bea olleet voineet tuntea kuin pari kuukautta. Mutta ilmeisesti löysivät toisistaan jotain etsimäänsä. Mies ravisti päätään.
"Hyvä on sitten."

"Ihan rohkeasti sanot vain." Jonathan saatoi vain kuvitella. Tämä oli typerää. Kyllä, hän tiesi. Hän oli hullu? Kyllä, hän tiesi senkin.
"Tuijotat minua jo kuin idioottia."

"Olen yllättynyt", Julian vastasi.
"Viimeksi kuulin, että olit alkanut tapailla häntä. Mutta Bea tietää taatusti, mitä haluaa ja jos hän haluaa sinut, kummallakaan meistä ei taida olla siihen sanomista."

"Me ehkä pidimme sitä piilossa sinulta, koska oli epäilys miten reagoit. Ja muuten lunastit ihan kaikki odotukset." Jonathan naurahti pehmeästi.
"Ei, ei tosiaan. Kolme tuntia viikonloppuna etsimässä kahta peiliä ja valosarjaa. Kolme. Tuntia."

"Hän sisustaa?" Julian kohotti kulmiaan.
"Olet tuomittu."

"Hän halusi paremmat peilit meikkaamista ajatellen." Jonathan totesi hiljaa.
"Voi kiitos. Olen ihan mielelläni tuomittu. Olen tuomittu myös kun hän huomaa etten vaihtanut huivia aamulla kun lähdin."

"Meidän on siis parempi valita sinulle kaunis sormus", Julian sanoi hieraisten leukaansa osaamatta päättää ollako järkyttynyt vaiko huvittunut.

"Ymmärrät siis yskäni. Kuollut mies. Ei kuulemma sovi asiakastapaamisiin mennessä näin räikeä väriyhdistelmä." Pyhpah, hä riisui kuitenkin ulkovaatteet sisätiloissa, joten mitä väliä sillä oli? Hän näytti siistiltä, sai luvan olla tarpeeksi.

Julian nauroi. Ainakaan ei ollut syytä epäillä, etteikö Johnny olisi puhunut totta sanoessaan asuvansa Bean kanssa.
"Milloinkas ajattelit kosia?"

"Vaihdoin paidan, en voi antaa periksi kahdessa asiassa." Hän oli antanut aamun aikana periksi varmaan kymmenessä asiassa, mutta pikkuvikoja.
"... Ensi viikolla. Beanie pyysi mukaan Den Houtiin, Amanda menee koeratsastamaan ne kaksi hevosta."

Julian sukaisi sormet läpi hiuksistaan epäuskoisena nauraen.
"Sinä et tosiaan aikaile. Mutta ei kai siinä. Jos tietää mitä haluaa, miksi odottaa."

"Minä sanoin. Minä en tästä nuorru, vanha ukko mikä vanha ukko ja en ole ikinä tavannnut siskosi kaltaista ihmistä." Jonathan myönsi, hidastaen kun lähestyi keskustaa. Missäs se liike oli sitten ollut?

"Hänen kaltaisiaan ei ole montaa", Julian vahvisti ja viittasi kohti kultasepänliikettä.
"Tuotako etsit?"

Vihreä, hieman retrolta näyttävä liike kiinnitti helposti huomion.
"Juuri sitä." Mies veti auton parkkiin ja sammutti sen.
"Ja minä tiedostan että tämä on hullua ja typerää. Olen kauhuissani." Hän veti sormet punaisesta leijonanharjasta läpi hieman hermostuneena.
"Mutta Beanie puhui makuuhuoneen ja olohuoneen remonteista, joten ehkä tässä ei käy nolosti."

"Te tiedätte mitä haluatte", Julian sanoi nousten autosta ja nosti kauluksiaan pystyyn tuulta vastaan, "ehkä voit vain tehdä päätöksesi ylpeydellä ja seistä sen takana."

"Se onkin sitten viimeinen päätös jonka teen." Jonathan totesi huvittuneena. Kukkatapetteja. Olivathan ne toki kodikkaamman näköisiä kuin maalattu seinä. Hä lukitsi auton ovet ja lähti kohti liikettä.
"Siitä olen kutakuinkin aika varma."

Julian nauroi.
"Olet onnekas, että tiedostat sen nyt." Hänen sisarellaan oli vahva tahto.

"Olisin idiootti jos en tiedostaisi. Siskosi on voimakastahtoinen nainen ja minä olen melkoinen pehmo tietyissä asioissa." Oli asioita joista hän ei antanut periksi ja asioita joissa hän ei kokenut tarpeelliseksi vääntää. Mies avasi liikkeen oven ja veti syvään henkeä.
"Jos pyörryn, valehtele että minulla on epilepsia."

"Totta kai", Julian lupasi ja katsahti vitriineissä olevia koruja.
"Millaista sormusta haet?"

Niin. Hitto, millaista? Hetken hän mietti Beaa ihmisenä.
"Ainutlaatuista, nättiä, siroa ja yksinkertaista samaan aikaan? Liikaa pyydetty?"

"Kuulostaa sopivalta vaatimukselta", Julian vastasi.
"Ei siis kuin valitsemaan?"

"Hitto että sinä olet vitsikäs." Jonathan naurahti, katsellen mallikappaleita silmät siristyneinä, myyjän palvellessa toista asiakasta.
"Ei, ei, ei, ei..." Hän hylkäsi kultaiset ja ruusukultaiset sormukset.

"Sinuna menisin hopealla", Julian totesi kädet rennosti villakangastakin taskuihin työnnettyinä.

"Hopeaa ja kirkas kivi siis." Jonathan hieraisi punaisen sängen peittämiä kasvojaan.
"... Näitä on kaikkia useampi samanlainen." Eikä hän kyllä ehtisi teettääkään. Ainutlaatuinen nainen tarvitsi ainutlaatuisen sormuksen. Helvetti.

"Mitä jos kysyt myyjältä suositusta?" Julian ehdotti ja katsahti tiskien yli nähdäkseen, oliko sellaista vapaana.

"Tämän takia sinä olet mukana." Miten kukaan pystyi tähän yksinään? Jessus. Ei mennyt kauan kun liikkeen omistava, vanhempi rouva tuli heidän luokseen.
"Voisinko auttaa jotenkin?" Johnny sai selvittää kevyesti ääntään.
"Etsin kihlasormusta. Tässä ei oikein ollut yhtäkään miell--" Hän ei päässyt lauseensa loppuun kun nainen oli jo tiskin takana ja nostanut tiskille kaksi erilaista levyä. Aivan erilaisia sormuksia.
"Tiedätkö kokoa?" Nainen kysyi hymyillen. Jonathan kaivoi taskustaan pieneen minigrip-pussiin laittamansa sormuksen. Bea piti sitä oikeassa nimettömässä.
"Hän pitää tätä oikeassa nimettömässään." Nyt naiselta oli mahdoton mitata kokoa turvotuksen takia.

Julian taputti rohkaisevasti Johnnyn olkaa ja yritti sisäistää uutista. Johnny ja Bea. Asumassa yhdessä. Johnny valitsemassa sormusta. Ehkä hänen ei tarvinnut olla huolissaan Beasta.

Nainen mittasi sormuksen tottuneesti ja näytti pari riviä sopivan kokoisia vaihtoehtoja. Jonathan halusi kuolla.
"Alan ymmärtää miksi Artemis sanoi ettei tee tätä enää koskaan."

"Noh noh", Julian toppuutteli.
"Ne ovat kauniita eikä meillä ole kiire. Mikä näyttää käytännölliseltä eikä takerru esimerkiksi vaatteisiin ja hiuksiin arjessa?"

Jonathan mittaili niitä katseellaan.
"Jos ollaan käytännöllisiä, siskosi haluaisi varmaan vain yhden sormuksen, sekin mahdollisimman kapea ilman kiveä. Haluaisi edes häitä, kun ei halua tehdä numeroa asiasta."

"Jos ollaan käytännöllisiä tasolla, jossa sillä on väliä", Julian korjasi läimäisten Johnnyn selkää.

Mies virnisti leveästi.
"Hienoa että olemme samaa mieltä." Hän otti sormiinsa paksumman hopeisen sormuksen, johon oli upotettu pieniä timantteja, mutta pisti sen pois. Se näytti liian raskaalta sopiakseen Bean käteen.
"Minä en myöskään suostu maistraattihäihin."

"Hyvä niin. Kenenkään ei pitäisi", Julian vastasi. Avioliitto ei ollut vain byrokraattinen askare, hoidettavana kuivapesulan ja postin välissä.

Niin Johnnykin ajatteli. Sitä ei tehty lounastauolla todistajien läsnäollessa ja käyty siten pikaisella lounaalla.
"Että sitten kun hän itkee minun olevan itsepäinen juntti, tiedät mistä on kysymys." Mies hymähti. Kivi oli ehkä hieman kookas, mutta ei mauton. Se oli nätti, sievä, siro ja klassisen elegantti.
"Tämä? Olenko ihan hakoteillä?"

"Minusta se on varsin sopivan näköinen", Julian vakuutti.
"Veikkaan, että ele ja tarkoitus sormuksen takana merkitsee paljon enemmän."

"Hei. Olen tässä pyytämässä että hän käyttää sitä hautaan asti. Helvetissä sen pitää olla nätti." Mies murahti pehmeästi. Ehkä hän ottaisi sen. Ja pyysi katsomaan olisiko vaaleansinistä rasiaa. Mahdollisimman kylmää ja vaaleaa. Kuten Bean silmät, minkä hän tosin jätti sanomatta.
"En ole ajatellut tekeväni tätä toiste."

"Se on kaunis sormus", Julian rauhoitteli ja puristi Johnnyn olkaa rohkaisuna. Sitoutuminen kuulosti lupaavalta. Hänen sisarensa ei ollut hetken mielijohdetta varten.

Rouvan kadotessa tiskin alle hän haroi hiuksiaan.
"... Olen tullut hulluksi. Virallisesti." Kaksi kuukautta. Hei, mennäänkö naimisiin ja eletään loppuelämä yhdessä?

"Johnny, sinä olet ollut hullu aina", Julian myhäili suupieli nykien.

"Voi kiitos." Olipa lohdullista.
"Ei lohduta."

"Mikä lohduttaisi?" Julian kohotti kulmiaan.

"Tieto siitä ettei käy samoin kuin serkkumiehelle." Artemis-parka. Vaikka olivat nuo edelleen yhdessä.

"Tehän olette puhuneet tulevaisuudesta?" Julian varmisti.
"Tiedän, että Bea haluaa oman perheen. En todella usko, että hän kieltäytyisi."

"Olemme. Tiesimme montako lasta toinen haluaisi ennen ensimmäisiä treffejä." Ajatus sai hymyilemään.
"Aina voi silti ajatella että kaksi kuukautta on aika vähän."

Julian yskäisi kämmenselkäänsä. Se oli vaikuttavaa.
"Ehkä olette luotuja toisillenne."

"Yhtä hulluja molemmat? Jep. Olen toivoton pehmo? Syyllinen." Hän naurahti. Aiden kiusasi heitä vanhaksi aviopariksi. Mies maksoi ostoksensa hymyillen ja vastasi onnentoivotukseen kiitoksella.
"Joten, lounas?"

"Lounas", Julian vastasi.
"Teit hyvän ostoksen."

Jonatham vilkaisi ystäväänsä hymähtäen.
"Onko sinne tästä kävelymatka? Ja minä en tiennyt antaisitko uudelleen nyrkistä, mutta tunnet sidanin parhaiten."

"Viitisen korttelia, oikein sopiva pieni kävely", Julian vakuutti. Hänen selkänsäkin oli voinut paremmin. Ehkä huoli Deirdrestä ja lapsista sai hänet unohtamaan pyrkiä satulaan heti, kun selkä lakkasi särkemästä.
"Saat nyrkistä, jos satutat häntä, mutta sormuksesta olen vaikuttunut."

Jonathan nyökkäsi. Sopiva pätkä selvittää päätä ja tuulettaa ajatuksia. Jonathan työnsi pienen paperikassin tiukasti laivastonsinisen villakangastakin taskuun.
"En ole aikeissa."

"Hyvä mies", Julian vastasi. Uhkaus oli tosin tainnut olla vasaralla murretut polvilumpiot. No, hän improvisoisi, jos tilanne sitä vaatisi.
"Olen tulossa valmentamaan illaksi. Haluatko sättiä minua nyt vai myöhemmin?"

Jonathan pyöräytti silmiään.
"Jos säästän ääntäni, sanon että muista mitä olen sanonut ja molemmat leikimme että sinä kuuntelit? Ja lätkäisen sinua kansiolla kun saan yllättävän valituksen. Jälleen."

Julian naurahti katumattomana.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Olen edelleen sitä mieltä, että tietyille täti-ihmisille tekee hyvää saada palautus todellisuuteen aina silloin tällöin."

"En voi asemassani myöntää olevani samaa mieltä." Jonathan totesi hymyillen vinosti. Osasiko hän edes hymyillä molemmilla suunpielillä samaan aikaan?

Julian hymyili tietävästi.
"Juuri niin. Tuossa se ravintola on", hän nyökkäsi seuraavaa korttelinkulmaa kohti ja avasi sitten miehelle oven siistiin sushiravintolaan.

Jonathan astui sisään ravintolaan ja seurasi tarjoilijaa joka opasti heidät ripeästi pöytään.
"Oletko jutellut Beanien kanssa?"

Beanie.
"En teistä kahdesta", Julian vastasi ja vilkaisi välinpitämättömästi menua tietäessään jo, mitä halusi.
"Mitä hänelle kuuluu?"

"Tarkoitin hänestä." Jonathan riisui takkinsa ja upposi menuun edes hetkeksi. Hän ei voinut sanoa syövänsä suhia kovin usein.
"Parempaa. Hän tarvitsee vielä apua ja on vähän kipeänä kuurin jäljeltä. Ruokahalu palailee ja ajattelin houkutella sitä sushilla."

"Mukava kuulla", Julian sanoi. Ehkä huoli sisaren terveydestä voisi hellittää vähitellen, ja hän oli kiitollinen, että Johnny oli huolehtimassa Beasta.
"Sushi on aina erinomainen valinta siihen tarkoitukseen."

"Mmm. On hän kyllä syönyt, pienten keskustelujen jälkeen." Pienten. Noh, Julian saattoi kuvitella. Hän keksi mitä ottaisi itselleen ja mitä naiselle mukaan. Jotain, missä ei olisi kovin paljon merilevään käärittyjä asioita. Sitä oli hankala purra. Helpompaa syötävää.
"Jaksaa jo pistää vastaan. Ja tosiaan viipyä kolme tuntia valikoimassa peilejä." Vaikka sen Bea oli tehnytkin pyörätuolista käsin.

Julian naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, kiittäen tarjoilijaa heidän saadessaan pian ruokansa.
"Oletko syönyt usein sushia?" hän kysyi poimiessaan puikot tottuneesti käteensä.

Jonathan pudisteli päätään, ottaen puikot sormiinsa. Bea oli opettanut käyttämää niitä.
"En. Nyt vähän enemmän." Kun Bea piti siitä.

"Joten, sinulla on nyt sormus", Julian sanoi, "miten ajattelit kosia?"

Jonathan nosti katseensa ruoasta Julianiin.
"En tiedä. Epäilen ettei Beanie kaipaa suurta romantiikkaa." Naiselle tuntuivat olevan tärkeämpiä yksinkertaiset, totuudenmukaiset sanat. Kauniita nekin mieluusti.

"Taidat tuntea hänet varsin hyvin. Etköhän löydä siis sopivan hetken", Julian vastasi.

"Käytännöllinen ihminen." Jonathan totesi hymyillen. Ajatus tuntui oudolta.
"Enköhän. Kun koko suku ei pyöri ympärillä."

"Ei, todennäköisesti vain Ellen ja lapset", Julian myhäili.

"Puoli sukua sitten." Jonanthan totesi huvittuneena. Olisihan siinä kaupan päälle vielä Amanda ja Bea oli tainnut mainita jotakin vanhemmistaan.
"Ja ei sanaakaan kenellekään. Haluaisin yllättää."

"En kerro kenellekään", Julian lupasi.

"Hyvä poika. Yritän yllättää vielä kerran kun se on mahdollista, vaikka epäilen että siskoasi ei ole mahd--- ah, hei. Kun pääsemme autolle, muistuta että annan sinulle Deirdren laverin. Hän pyysi sitä." Teki kuulemma mieli suolaista.

Julian kurtisti kulmiaan kevyesti nostaessaan palan sushia suuhunsa.
"Deirdren minkä?"

"Laver. Merilevätahnaa." Jonathan täsmensi serkkunsa aviomiehelle huvittuneena.

"Ah", Julian nyökkäsi.
"Oletko varma, ettet halua toimittaa sitä perille itse?"

"En ehdi ennen lauantaita ja sinä taidan mennä ennen. Hän vaikutti aika... Vaativalta pikaisen toimitusajan suhteen." Mies vastasi huvittuneena. Deirdre oli tosiaan ollut vaativa.
"Ehtisitkö muuten katsoa joku päivä Filiuksen läpi? Se kulkee jotenki hassusti, mutta en osaa osoittaa mistä se johtuu ja hieroja ei löytänyt vikaa."

"Deirdre on vaativa nainen", Julian vastasi huvittunut tuikahdus silmissään.
"Ja totta kai ehdin, voin tehdä niin vaikka jo tänään."

"Saan selkääni jos menet sinne vielä ennen töitä. Eiköhän huominen riitä." Jonathan ei halunnut haukkuja siitä ettei ollut pitänyt miestä poissa sairaalasta edes yhtä päivää. Ei kiitos.
"Noh, sovitte toisillenne. Kuuntelin ehkä valmennustasi Stirlingille toissapäivänä."

Julian pärskähti vesilasiinsa.
"Me olemme täydellisiä toisillemme, toivon", mies sanoi viimeistellen annoksensa.
"Ja Sylvia on paras oppilaani tähän päivään mennessä. Hän haluaa virheetöntä suoritusta yhtä paljon kuin minäkin."

"Kutakuinkin kyllä. Yhtä vaativia molemmat." Jonathan vahvisti huvittuneena. Hän oli myös ihmetellyt vuosia miten Artemis ja Julian eivät tulleet toimeen. Samanlaisia molemmat.
"Siltä se näyttikin. Miten siskontyttösi? Tapasin hänet kun hän toi Bean kotiin pari viikkoa sitten."

"Pärjää hyvin", Julian vastasi. Van der Veenit pärjäsivät aina.
"Haluaisitko jälkiruokaa?"

Jonathan hymyili hieman ja mietti hetken.
"Ehkä voisin." Siinähän sen söisi kun odottaisi Bean mukaan otettavaa annosta.

Julian ojensi menun ystävälleen ja viittasi tarjoilijaa lähemmäksi.
"Ehkä pitäisi viedä jotain Deirdrellekin. Liekö hän on iloisempi näkemisestäni lahjusten kera?"

Jonathan vilkaisi Juliania.
"Saako hän syödä sushia raskaana? Tai no, kai jos siinä ei ole lohta. En voi sanoa perehtyneeni, muistan hänen harmitelleen asiaa." Hän otti menun käteen ja vilkaisi sitä nopeasti.

"Tarkoitin jälkiruokaa", Julian tarkensi. Hän harvoin söi sokeria itse, mutta saattoi hemmotella sillä raskaana olevaa vaimoaan, joka oli teljettynä sairaalaan.
"Usein jollakin makealla ja herkullisella on helpompi päästä hänen hyvälle puolelleen."

"No se. Epäilen ettei hän ole kovin hyvällä tuulella?" Deirdre oli ollut aika itkuinen kun hän oli käynyt.
"Luulen ettei se nyt johdu sinusta. Okei, ehkä vähän. Hän taisi luvata tappaa sinut, koska sinun syysi, että hänessä asuu kolme pientä ihmistä. Huomautin että siihen tarvitaan kaksi ja sain kirjasta."

"Hän on vaimoni", Julian vastasi myhäillen.
"Mitä avioliitosta tulisi, jos säikkyisin häntä?"

Jonathan vilkaisi Juliaia hymyillen.
"Ja minä olen meistä muka se typerä mies? Joskus olisi tervettä pelätä. Tiedät että irlantilaiset naiset osaavat olla piruja. Tai, ainakin sinun irlantilaisesi osaa olla."

"Ehkä olen selvinnyt tähän saakka siksi, että en pelkää häntä", Julian vastasi.

"Se on totta. Typerä mies." Jonathan naurahti ja tilasi tarjoilijalta itselleen hedelmäsalaatin. Teki mieli tuoreita hedelmiä. Ja Bealle sen lajitelman sushia, mukaan.

Julian katseli jälkiruokamenua hetken ja valitsi sitten valikoiman daifukua, jonka pyysi pakattavaksi mukaan. Ehkä Deirdre nauttisi japanilaisesti vivahteesta.
"Sanoo hän, joka tekikään mitä juuri äsken?"

Vihreät silmät siristyivät huvittuneesti ja Jonathan vilkaisi Juliania kulmiensa alta.
"Muistuta minua tekoni typeryydestä, ehdin vielä palauttaa sormuksen matkalla autolle."

"Noh, ei kai mene pupu pöksyyn?" Julian kohotti kulmaansa.

"Ei vielä." Jonathan totesi tyynesti, hieraisten kasvojaan. Mieleen nousi taas sama pelko siitä että hän olisi liian pehmo Bealle.

"Rohkeutta, hyvä mies", Julian kannusti.

"Jos olen liian pehmo?" Hän myönsi pelkonsa ääneenn.

"Onko sellaista?" Julian kohotti kulmaansa. Hän halusi sisarensa tulevan rakastetuksi. Sitä varten tuskin saattoi olla liian pehmeä.

"Julian, sinä tiedät että vaikka minä osaa pyörittää isoa kilpakeskusta vailla ongelmia, minä myös puhun koirilleni itsestäni isinä, lässytän ja käyn enemmän tuulella kui tuulikello."

"Ja ilmeisesti olet hurmannut sisareni", Julian huomautti.

"Kai sen voisi niinkin sanoa." Miestä alkoi hymyilyttää Bean tapa ottaa kierroksia kun hän puki Pomonalle haalaria aamuisin ja lässytti. Kuka tiesi että se voisi jokun mielessä johtaa siihen että hän myöhästyi töistä?
"Hyvä on, hyvä on. Rohkeutta."

"Hyvä mies", Julian sanoi ja taputti Johnnyn käsivartta rohkaisevasti, kiittäen tarjoilijaa, joka toi mukaan tilatut annokset ja tarjoutui maksamaan molempien edestä ojentamalla luottokorttinsa.

Jonathan ei jaksanut vääntää Julianin kanssa. Maksakoot jos halusi - sitä paiti, hän oli käyttänyt melkoisen summan rahaa sormukseen. Pikkuvikoja.

"Sormus on hyvä ajatus, luulen", Julian totesi ja suoristautui vetäen takkia paremmin päälleen.
"Luulen, että uhmaan vaimoni tahtoa ja menen käymään sairaalalla ennen töitä. Vien hänelle vähän herkkuja."

Jonathan veti takkia päälleen ja pyöräytti kevyesti silmiään.
"Luulet." Mies hymähti.
"Teroita sitten että minä kyllä yritin pitää sinut poissa sieltä. Älä pakota minua kärsimään."

Julian hymyili vinosti.
"Pois se minusta. Pudotatko minut takaisin kotiin?"

"Pudotan. Ja minä en luota siihen että en saa korvilleni takiasi." Mies tuhahti, ottaen paperikassin. Sitten kohti autoa.

"Noh, et kai sinä suinkaan säiky vaimoani? Joka on vielä kahlittu sairaalasänkyyn eikä voi edes jahdata sinua?" Julian nauroi.

"Serkulla on pitkä muisti." Jonathan muistutti huvittuneena.
"Hän muistaa sen sitten kun voi jahdata minua."

"Rohkeutta hyvä mies", Julian myhäili.
"Kuinka ajattelit selvitä van der Veenien keskellä, jos säikyt Deirdreä noin?"

"Ihan hyvin." Mies huomautti huvittuneena.
"Sinä et käsittele vaimo irlantilaisuutta ollenkaan sen temperamentin vaatimalla varovaisuudella."

"En usko, että vaimon pelkääminen olisi hyvä pohja avioliitolle", Julian vastasi.

"Varovaisuus ei ole pelkoa." Jonathan huomautti huvittuneena.
"Itsesuojeluvaistoa enemmänkin."

"En ole koskaan nähnyt sille syytä", Julian vastasi tyynesti.

"Hullu mies." Jonathan naurahti ja avasi autonsa ovet. Mies pohti hetken mihin laittaisi sormusrasian, kunnes työnsi sen hanskalokeroon. Sieltä voisi muiluttaa sen kotiin piiloon.

"Hulluus voi olla neroutta", Julian muistutti istuessaan autoon ja kiinnittäessään hajamielisesti turvavyönsä. Kolarin jälkeen hän oli yrittänyt muistaa sen olemassaolon.

Johnny olisi muistuttanut. Mies ei liikkuisi metriäkään autollaan ennen kuin vyö olisi kaikilla kiinni.
"Siinä on hiuksen hieno raja."

"Sehän siitä tekeekin kiehtovaa", Julian myhäili ja nosti Deirdren tuliaispussin syliinsä.

Walesista kotoisin oleva mies pudisteli päätään nauraen.
"Sovitaan niin. Jestas kanssasi."

"Olen kuullut tuon joskus ennenkin, kumma juttu", Julian naurahti ja vilkaisi kelloa. Toivottavasti Deirdrellä oli kaikki hyvin.

"Miksi en edes ylläty?" Tietenkin Julian oli kuullut, hölmö mies. Hän lähti kohti Veenien uutta taloa, sormet rattia naputellen.

"Koska sinullakin on fiksut hetkesi", Julian vastasi tyynesti ja suoristi vihkisormustaan, kaasujalka vipattaen. Kohta hän olisi oman autonsa ratissa.

"Mm, se pitää myöntää. Vaikka en tunne oloani silloin kovin viisaaksi. Siskosi kanssa kinaaminen on hankalaa kun hän on niin luupäinen. Ettei olisi sukuvika?" Bealla oli hölmöjä periaatteita ja ajatuksia sairaudestaan, esimerkiksi.

"Luupäisyys on van der Veenien hienoimpia ominaisuuksia", mies vakuutti.

"Riippuu siitä hetkestä jolloin päätätte heittäytyä luupäiksi." Johnny mutisi ja nyrpisti nenäänsä kevyesti.
"On hetkiä jolloin se on s-- hurmaavaa ja vaikuttavaa. Sitten on hetkiä jolloin teidät haluaisi työntää komeroon tai työntää sukan suuhun kun jankkaatte typeriä."

Julian kohotti haastavasti kulmiaan.
"Nimeä toki kerta, kun olen jankannut typeriä", hän sanoi huvittuneena. Liekö puhe oli hänen sisarestaan?

"Minä en osaa nimetä sinulta sellaista. Deirdre varmasti osaa." Ja hän tosiaan viittasi Beatrixiin sanoillaan.

"Mitäs sinä sitten yleistät?" Julian kysyi huvittuneena.

"Tiedän että Deirdre osaa nimetä sellaisen kerran. Ja siskosi tekee sitä."

"Sinun syytöksesi on silti perusteeton", Julian näpäytti.

"Juuri tällaiset hetket." Mies näpäytti takaisin.

Julian nauroi.
"Olet vain huono argumentoimaan", mies vastasi huvittuneena.

"Argumentoin loistavasti." Johnny totesi tyynesti.

"Hyvä, että luotat itseesi. Tulet tarvitsemaan sitä sisareni kanssa", Julian vastasi. Van der Veenit olivat ylpeitä ja vahvatahtoisia.

"Miten niin tulen?" Hän oli tarvinnut jo. Pariin otteeseen.
"Beanie on omalaatuinen välillä."

"Tietenkin on. Luupäisyyden ohella omalaatuisuus on sukumme vaalittuja piirteitä", Julian sanoi suupieli nykien.

Jonathan pyöräytti silmiään.
"Kai tiedät että pieni mainospuheesi voi saada ihmisen harkitsemaan toiseen kertaan teidän mahtipontiseen matriarkkasukuunne avioitumista?"

"Jos saa, ehkä ihminen ei ole sopiva mahtipontiseen matriarkkasukuumme", Julian vastasi.

"Kiitos hillittömästä rohkaisusta." Olikohan se normaalia? Hän tiesi Deirdren pohtivan joskus samankaltaisia asioita. Ehkä se oli vain alankomaisen perheen suuri ylpeys, joka sai ihmisen epäröimään, mitä noille oikein oli ja miten oli kelvannut alunperinkään.

"Vähän huumorintajua, Johnny hyvä", Julian myhäili.
"Tästä vasemmalle, siltä varalta ettet muista."

Johnny laittoi vilkun, yskäisten kääntyessään vasemmalle.
"Tietty muistin. Ja kuule, huumorini on nyt kovin nollissia. Sinuakaan tuskin olisi naurattanut sukulaisen nuivat vitsit ennen kuin kosit Deirdreä."

"Aliarvioit huumorintajuni", Julian vastasi ja avasi turvavyönsä, kun he lähestyivät massiivisen omakotitalon ajotietä.
"Kiitos kyydistä. Nähdään luultavasti illemmalla, kun tulen töihin."

"Sinä yliarvioit minun. Hei, minä muistan huonot vitsisi kun olet valvonut viisi yötä putkeen kolmosten kanssa. Tulen sitten heittämään kannustavia - ei - vitsejä sinun korvaasi." Johnny vastasi hymyillen.
"Nähdään töissä. Ellen ole jo lähtenyt, jolloin vain jätän vihaisen lapun kaappisi oveen valituksista."

Julian nauroi ja taputti Johnnyn olkaa.
"Välitän Deirdrelle terveisiä", hän lupasi ja laskeutui autosta tuliaistensa kanssa, heilauttaen vielä kättään ennen kuin harppoi sisään.

Keskiviikko 21. maaliskuuta 2018 - aamupäivä, Newcastle

Deirdre oli aamulla keskustellut lääkärin kanssa. Kaksi viikkoa. Tästä päivästä kahden viiko kuluttua keskiviikkona. Paniikki alkoi nousta hitaasti. Mitä jos (kun) hän olisi huono äiti? Mitä jos hänestä tulisi sitte vielä huono vaimokin? Ahdisti.

Julian saapui lahjusten kanssa. Tänään oli varustautunut marjasmoothiella, jogurttidipatuilla pähkinöillä, käsintehdyillä suklaakonvehdeilla ja liljakimpulla.
"Hei Deirdre", hän tervehti ja veti itselleen tottuneesti tuolin sängyn vierelle, pinoten tuomisensa yöpöydälle.

Oli ihan hyvä tulla lahjusten kanssa. Deirdre ei tosiaan ollut aina kovin hyvällä tuulella.
"Hei rakas." Hän oli nyt Deirdre? Hienoa.
"Puhuin aamulla lääkärin kanssa." Hän vilkaisi kukkia hymyillen.

"Niinkö? Mitä hän sanoi?" Julian kysyi kulmat huolestuneesti kurtistuen ja kumartui painamaan suudelman punaisiin hiuksiin, ennen kuin istui alas.

Deirdre nielaisi hieman.
"Järjestä neljäs huhtikuuta vapaaksi." Mies saisi korvilleen jos ei olisi vapaalla koko päivää.
"Jos vain eräät ovat suunnitelmien kanssa samaa mieltä, sinusta tulee isä silloin."

Julian vajosi tuolinsa selkänojaa ja hieraisi suutaan häkeltyneenä. Se oli pian.
"Upeaa", hän vastasi sulaen hymyyn, "helvetin upeaa."

Deirdre hymyili miehensä onnelle.
"Eikö? Saat tavata lapsesi."

"Jo on aikakin", Julian sanoi pyyhkäisten sormet läpi mustasta harjastaan, voimatta pyyhkiä hymyä kasvoiltaan.
"Aivan helvetin upeaa."

Deirdre ei voinut lakat hymyilemästä kun näki miehensä niin onnellisena.
"Jos tätä päivää ei lasketa, 13 päivää."

"Sehän on siis ihan kohta", mies sanoi. Luojan kiitos hän oli valmistautunut huolellisesti. Lastenhuoneet olivat valmiina. Talosta löytyi varastokaupalla kaikkea, mitä vauvoille valmistettiin. Varmuuden vuoksi.
"Meistä tulee vihdoin vanhempia."

Deirdre veti syvään henkeä. Se oli ihan kohta.
"Niin tulee. Sinäkin saat nauttia heidän seurastaan enemmän." Ja kauan. Loppuelämän.

"Tuskin maltan odottaa", Julian vakuutti. Hänestä tulisi vihdoin isä, eikä vain yhdelle, vaan kolmelle lapselle. Se oli parempaa kuin hän oli uskaltanut haaveilla.

"Jos he päättävät toisin, sinun ei tarvitse. Se... Kaiken pitäisi sujua jo hyvin." Kuulemma lapset eivät olleet liian pieniä, vaikka kasvaa toki pitäisi ja hetki kaivattaisiin tehohoitoa, mutta nuo pärjäisivät kyllä.

"Kaikki sujuu hyvin", Julian vastasi varmasti. Hän ei edes harkitsisi toisenlaista vaihtoehtoa.

"Niin. Mutta pyydä se vapaaksi ja elä vähän hälytysvalmiudessa." Jälkimmäinen lieni turha ohje. Julian oli tehnyt niin varmasti jo pidempään.
"Mitä kotiin kuuluu?"

"Hiljaista", Julian sanoi häivähdys naurua kalpeansinisissä, siristyneissä silmissään. Hän ja Aurie viettivät varsin äänetöntä yhteiseloa. Ja silloin tällöin, kun ei pystynyt nukkumaan, hän revitteli yön Guitar Heron parissa.
"Mukavaa saada sinut kotiin."

Deirdre hymyili pehmeästi. Niin.
"Sitten olen taas avuton. En kuulemma saa nostella kotona mitään, kun kerran saan toipua rauhassa." Rauhassa, eli ilman pakollista tarvetta hoitaa vastasyntynyttä kotona.

"Sinun ei tarvitse kuin maata sängyssä", Julian lupasi, suupieli nykäisten.

Deirdre kohotti kulmiaan.
"Julian." Hän tiesi kyllä mitä mustan harjan peittämässä päässä liikkui.

"Niin, Deirdre?" mies kysyi silmät tuikkien.

"Minun piti levätä." Hän tuhautti nenäänsä kevyesti.
"Tiedäthän mitä se tarkoittaa?"

"Totta kai tiedän", Julian vastasi. Se oli tullut hyvin tutuksi käsitteeksi viime kuukausien aikana.

"Mm. Olen pahoillani." Hyödytön vaimo. Vihdoin pääsi isosta vatsastaa (ainakin pallosta) eroon ja sitten piti kuitekin vain levätä.
"Ansaitsisit mitalin kärsivällisyydestä."

"Meistä tulee vanhempia, ja sinä todella ansaitset lepoa", Julian muistutti. Hän työnsi syrjään ajatuksen siitä, että voisi viedä kuukausia, ennen kuin heidän rakkauselämänsä palautuisi ennalleen. Tai vuosia. Jos se palaisi koskaan.

"Ei se muuta silti sitä että sinulla on yllättävän kestävät hermot." Tai sitten Julian ei näyttänyt sitä hänelle, mikä oli vielä suuremman huomionosoituksen arvoinen suoritus.
"Olen levännyt jo kohta kaksi kuukautta."

"Kiitos", Julian vastasi ja taputti naisen kättä.
"Sinä kannat kolmea lasta. Olet ansainnut lepoa paljon pidempäänkin."

"Mitä jos minä haluaisin vaikka liikkua?" Deirdre naurahti käheästi.
"En halua enää ikinä maata sängyssä näin. Kamalaa."

"Etköhän sinä tule liikkumaan viimeistään sitten, kun kolme lastamme oppivat kävelemään", Julian lupasi.

"No sitten en muuta teekään." Deirdre myönsi huvittuneena.
"Juoksen perässä."

"Kuka voisi haaveilla paremmasta?" Julian kysyi ristien jalan rennosti toisen yli.

"Sinä nautit sen katsomisesta kun koetan paimentaa kolmosia? Julmuri."

"Minä nautin aina katselemisestasi", mies vastasi.
"Onneksi minulla on uusi lempielokuvakin."

"... Voi hyvä jumala se oli virhe." Deirdre puuskahti naurua äänessään. Nainen pyyhkäisi kasvojaan ja pudisteli päätään.
"Miten Beatrix voi?

"Se on paras saamani lahja", Julian vakuutti, "tekee monesta illasta paljon viihtyisämmän." Hän ojensi smoothieta lähemmäs naista.
"Hän on van der Veen eikä suostu nujertumaan, vaikka onkin vielä toipilaana."

Deirdre pyöräytti kevyesti silmiään.
"No hyvä että pidät lahjastasi." Hän totesi hymyillen.
"Ethän ole kokenut tarvettta hutkia serkkuani enempää?"

"Hyvä vain istuttaa sopivaa jumalan pelkoa mieheen", Julian vakuutti. Hän oli antanut siunauksensa sormukselle ja kaikelle, mikä sitä seuraisi – hän oli jopa ollut auttamassa sormuksen valinnassa.

Deirdre ei vain tiennyt sormuksesta mitään. Serkku, mokoma salailija.
"Jumalan? Ja mitähän varten sinä sitä pelkoa istutat?"

"Puhuinko itsestäni?" Julian kohotti kulmaansa.
"Sinuahan hän säikkyy niin, että meinaa vapista koko mies."

Deirdre kohotti huvittuneena kulmiaan.
"Sietääkin. Olen istuttanut sitä pelkoa häneen 39 vuotta. Mies tietää mihin kykenen."

Julian nauroi hyväntuulisesti.
"Onnistunut ihmiskoe siis."

"Olin aikana karmea lapsi, tiedätkö. Saattaa olla että olen kiusannut Sawnie-parkaa lapsena. Härnäsin häntä ja kun hän kosti, kantelin että hän kiusasi. Tosin Artemis kerran kanteli minusta. Koska olin sitä ennen käynyt viemässä häneltä yhden tikkarin." Deirdre myönsi naurahtaen. Lapsuusmuistoja. Tuntui raskaalta odottaa Aidenin puhelua siitä että lapsuudenkoti olisi myyty. Kaikki säilytettävä tavara odotti läpikävijöitään varastossa Irlannissa. Sitten kun jonakin päivänä ehtisi ja pystyisi siihen. Aiden oli kuulemma katsellut jo omansa, joten kaksosten tavarat odottivat vielä. Artemis tuskin pystyisi käymään omiaan läpi, joten mies vain saisi sen mitä Dee ei kokisi omakseen.
"He taitavat huomenna lähteä Amandan kanssa Den Houtiin? Jos ymmärsin oikein. Sawnie oli kovin hermona."

"Niin taitavat", Julian myhäili.
"Ja sinäkö kamala lapsi? Täysin, kertakaikkisen käsittämätöntä."

Deirdre kurtisti kulmiaan.
"Minä en pidä tunteesta että minulta salataan jotakin." Naien tuhahti. Miehenn myhäily vaikutti juuri siltä.
"Niin, kuvittele. Artemis luuli sen käyvän kostosta että hän laittaa kastemadon kenkiini. Huomasin kun hän laittoi sen sinne ja siirsin hänen kenkäänsä."

"Hyvä tyttö", Julian vastasi ja painoi suudelman naisen kädelle. Hän ohitti syytökset salailusta, sillä salaisuus ei ollut hänen.
"Opetat toki nämä taidot myös lapsillemme."

Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"Tietenkään en opeta, hyvä jumala. Minä joudun nyt kaitsemaan sitä porua ja sotkua joka siitä syntyy. Mitä sinä tiedät Sawniesta mitä minä en?"

Julian vain hymyili kalpeansiniset silmät huvittuneena siristyen.
"Äitiyden iloja, rakas."

"Mitä typerää minun serkkuni on nyt tehnyt?" Deirdre kysyi kulmaansa kohottaen. Jotain mistä pitäisi tukistaa tai läpsäistä takaraivolle?
"Eikö? Joten tietenkään en opeta heille omia temppujani. Saavat keksiä omansa ja leikkiä olevansa ovelampia kuin minä."

"Sitä sinun kannattaa kysyä häneltä itseltään", Julian vastasi tyynesti.

"... Miehet. Salailkaa vain asioita meiltä naisilta, helvetti. Jos me naiset ehtisimme estää edes puolet teidän typeryyksistänne, maailmassa olisi helpompaa." Deirdre puhisi tavoitellessaan puhelintaan. Tekstiviesti serkulle sai nyt kelvata.

"Noh, etköhän ole nyt vähän julma sanoissasi", mies naurahti.

"Totuuksia, kultaseni, totuuksia. Jos minä ja siskosi olisimme olleet välissä, et olisi rusauttanut Sawnie-kullan muutenkin mielenkiintoisen mallista leukaa uuteen uskoon." No ei se nyt ihan uudessa uskossa ollut. Kun hän sai viestiinsa vastauksen, vihreät silmät vilkaisivat Juliania.
"... Damnú air! Ja tätä sinä piilottelit!"

"Se ei ole minun salaisuuteni, ja serkkusi taisi vaatia vaitiololupausta", Julian vastasi.

"Ilmeisen heikosti, koska minä vain totesin että onko hän tehnyt jotain mistä hyvästä pitäisi lätkiä takaraivolle ja kertoi kiltisti." Deirdre puhisi pehmeästi.
"Ja sinä vielä väitit vastaan kun sanoin jo aikoja sitten että he voisivat olla pari."

"Bea on pikkusiskoni", Julian totesi olkiaan kohauttaen.

"Oletpas sinä nyt." Deirdre hapusi miehensä kättä omaansa.
"Onko se noin kamala ajatus?"

"Hei", Julian protestoi ja puristi vaimonsa kättä.
"Olin jopa konsulttiapuna."

"... Mitä?" Deirdre hämmentyi oikeasti.
"Siis te olitte ostamassa sormusta yhdessä?"

"Niin", Julian vastasi.
"Hämmästytkö hyvää makuani?"

"Ei, minä tiedän että sinulla on hyvä maku, olen saanut kaksi kaunista sormusta." Joita hän ei voinut pitää turvonneissa sormissaan. Huokaus.
"Vaan siitä että Sawnie uskalsi pyytää."

"Hän ei teknisesti pyytänyt, kaappasi minut mukaan kuulemma sinun käskystäsi, kertomatta minne olimme matkalla", mies sanoi.

Deirdre pärskähti.
"... oh. No en kyllä tarkoittanut ihan sitä, mutta hyvä että totteli ja kaappasi sinut.".

"Aneli minua olemaan tulematta katsomaan sinua ennen iltaa, kumma juttu", Julian kohotti kulmiaan.

"Minä ehkä uhkailin. Pikkiriikkisen." Deirdre näytti mahdollisimman pientä rakoa sormillaan.

"Mukava tietää, että vierailuni ovat niin arvostettuja", mies totesi.

"Sinä." Deirdre kohotti etusormensa ja tuijotti miestä tiukasti, koettaen pitää huvittuneisuuden poissa äänestään.
"Sinä tiedät että rakastan hetkiä kun olet täällä, mutta pelkään sinun juurtuvan siihen tuoliin."

"Et ole täällä ikuisesti", Julian muistutti.

"Olen ollut, tai siltä se ainakin tuntuu. Ja haluan että sinulla on elämää, ennen kuin kolmosemme varmistavat että seuraavat kolme vuotta elämäsi on jokellusta, vaipanvaihtoa ja unettomia öitä."

"Minulla on elämää", Julian huomautti huvittuneena.

"Hyvä. Voisi olla enemmän. Töitä ei lasketa." Deirdre haastoi takaisin.

"Työni on intohimoni ja rakkauteni ja harrastukseni", Julian muistutti.
"Mutta älä huoli. Olen lyönyt kaikki ennätykseni Guitar Herossa unettomina öinä."

"Voihan Guitar Hero..." Deirdre huokaisi pehmeästi hymyillen.
"Ja mikäs minä olen, jos työsi on intohimosi ja rakkautesi, hmm?"

"Vaimoni", Julian vastasi tyynesti, silmät hymyyn siristyen.

"Hmmm, kelpuuttaisinkohan tuon vastauksen?" Deirdre ei voinut sanoa saavansa koskaan tarpeeksi miehen hymystä. Se oli edelleen niin... sille ei ollut sanoja.
"Olenko koskaan sanonut miten komea olet kun hymyilet?" Varmasti oli.

Julian nauroi matalasti ja kohottautui painamaan suudelman vaimonsa poskelle, sitten huulille.
"Ehkä joskus häidemme tienoilla, kun yritit huijata minua sänkyyn", hän vastasi silittäen punaisia hiuksia hellästi taakse.

Deirdre siristi silmiään. Silmät tosin painuivat kiinni naisen nauttiessa huomiosta.
"No, nyt sanon sen uudelleen. Olet niin komea kun hymyilet. Aina."

Julian hymyili silmät lämpiminä siristyen ja painoi uuden suudelman vaimonsa huulille.
"Sinä saat minut hymyilemään, aina", hän vastasi.

Deirdre vastasi suudelmaan pehmeästi ja sipaisi sormillaan mustia hiuksia.
"Hymysi saa minut täysin aseettomaksi."

"Hyvä tietää", Julian kuiskasi matalasti ja upotti sormensa hetkeksi vaimonsa hiuksiin.

Deirdre hymyili miehelleen hieman vinosti.
"Se sinussa huomion kiinnitti." Kahdesti.

Julian vastasi hymyllä, joka siristi silmiä asteen lisää. Silmäkulmissa tuikahti ajatus, jota ei tohtinut sanoa ääneen.
"Mukava kuulla, rakas", hän vastasi ja hipaisi vielä vaimonsa poskea huulillaan, ennen kuin istui takaisin tuoliinsa.

Deirdre ynähti kun kadotti miehensä taas kauemmas.
"Et varmaan suostu makailemaan viikkoa kotona kanssani kun pääsen kotiin?" Läheisyyspula.

"Voin makoilla kanssasi noin 18 tuntia vuorokaudesta, riittääkö se?" Julian vastasi ja otti Deirdren käden omiinsa, silittäen kämmenselkää peukalonsyrjällään ja painaen rystysille suudelman.

Deirdre nyrpisti kevyesti siroa nenäänsä.
"Ehkä juuri ja juuri."

Julian hymyili.
"Minä olen todennut videosi hyvin viihdyttäväksi seuraksi. Ehkä sinäkin voit katsoa sitä", hän ehdotti.
"Maailma menetti aikamoisen näyttelijän sinussa."

"Damnú air." Deirdre puuskahti huvittuneena miehensä sanoille.
"En taida katsoa."

Julian kohotti kulmaansa.
"Menetät paljon. Tiedätkö, näytät aivan jumalaisen hyvältä saadessasi. Ja kuulostat."

Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"En minä tee sillä tiedolla mitään miltä näytän silloin. Nautin enemmän sinun murinastasi."

Julian nauroi matalasti.
"Usko pois, rakas. Mieleni tekisi tehdä paljon muutakin kuin murista, kun katson sinua."

"Naurusi ei auta myöskään yhtään." Deirdre totesi hymyillen.
"Se ja hymysi vain paranevat kun vanhenet."

Kalpeansiniset silmät siristyivät ja viuhkottuivat kulmistaan naururypyille.
"On aivan helvetin hienoa saada sinut pian takaisin kotiin. Tulen hulluksi ilman sinua."

"Minä tulen hulluksi täällä." Hän halusi kotiin. Vaikka se sitten tarkoittaisi lepoa ja ramppaamista sairaalalla, mutta hän saisi nukkua yönsä kotona.

"Mutta ei enää kauaa", Julian muistutti, kurtisti kulmiaan ja nousi, istahtaen sängyn laidalle, jotta saattoi kiertää kätensä Deirdren ympärille ja painaa suukon punaisiin hiuksiin.
"Kohta olet kotona. Sinä ja lapsemme."

Irlantilainnen käpertyi miehensä kainaloon, ynähtäen pehmeästi. Siinä oli hyvä, tuttu tuoksu ja lämpö.
"Ihan pian."

"Kyllä", Julian vastasi silittäen Deirdren kylkeä ja käsivartta.
"Ja sitten toivot, että olisit täällä."

"Miksi ihmeessä toivoisin olevani täällä?" Deirdre puuskahti. Hän puristi kevyesti Julianin paitaa nyrkkiinsä.

"Olet muistaakseni manaillut jotain siitä, miten emme nuku enää koskaan ja kuinka ihanaa kolmosten vanhempana on", Julian vastasi naurahtaen ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa.

"No se on vain realismia." Deirdre puuskahti pehmeästi.
"Mutta sitten minä olen vain yksi ihminen, ilman matkustajia."

"Se on totta", Julian vastasi.
"Odotan sitä, että saan sinut takaisin viereeni." Ehkä hän nukkuisi jälleen, edes hetkittäin.

Deirdre hipaisi miehen poskea kädellään.
"Minä olen vieressäsi sitten kyllästymiseen asti."

"Kuinka voisin koskaan kyllästyä sinuun, rakas, hävytön vaimoni?" Julian haastoi.

"Takerrun sinuun kuin läheisyysriippuvainen mustekala niin olet eri mieltä. Minulla on raajojakin melkein kahdeksan raajan edestä." Deirdre vastasi hymähtäen.

Julian nauroi lämpimästi kuvaukselle ja rutisti Deirdreä.
"Rakkaani, vastoin ehkä kuvitelmiasi, minäkin ikävöin sinua. Niin vietävästi, että sattuu – jopa vaatteet päällä."

Nainen naurahti pehmeästi ja painui lähemmäs miestään.
"Minä tiedän. Kunhan kiusaan. Romanttinen, rakastunut hölmöni vai miten se meni?"

"Juuri se, läheisyysriippuvainen mustekalani", Julian vastasi, tarttui naisen leukaan ja hamusi huulilta suudelman.

Hän vastasi suudelmaan pehmeästi. Miten saattoi kaivata yksinkertaisia hellyydenosoituksia?
"Olet niin rakas."

"Niin olet sinäkin – ja he", Julian vastasi ja hipaisi hellästi naisen vatsan muhkeaksi käynyttä kumpua.

Deirdre hymyili pehmeästi.
"He saisivat luvan arvostaa kaikkea mitä äitinsä on kärsinyt."

"Voimme rakentaa sinulle alttarin kotiin", Julian lupasi huvittuneena.

".... hyi." Nainen läpsäisi miestä hellästi.
"Ei."

Mies nauroi ja painoi suukon punaisiin hiuksiin.
"Oletko varma?" Julian haastoi.
"Minä palvon sinua kyllä ilmankin."

"Olen varma. Sinun palvontasi ja ruusu äitienpäivänä riittää." Hän lupasi hymyillen.

"Sinä saat minut polvilleni yhdellä katseella", Julian vakuutti ja ojensi tuomiaan herkkuja houkutellen lähemmäs.

Deirdre hymyili hieman. Ehkä jopa haikeasti. Saisiko vielä myöhemminkin?
"Kai tiedät että kun pääsen kotiin, mikään ei tee onnellisemmaksi kuin rakkaam aviomiehen itsetehty sushi?" Ilman sitä useampi kuukausi, itsemurhaa.

"Sinä saat sitä", Julian lupasi ja silitti punaisia hiuksia, "taisit luvata joskus, että se tarjoiltaisiin alastoman kehosi päällä."

Deirdre ei voinut olla nauramatta miehensä sanoille.
"Niin taisin."

"Se olisi herkullisin ateria, jonka voin kuvitella", mies pohti ja piirsi sormenpäillään vaimonsa niskan kaarta.
"Syödä sushia päivälliseksi ja sinut jälkiruoaksi."

Ei hän viitsinyt edes läpsäistä, tuhahti vain huvittuneena.
"Mmm. Minun oma syömiseni voisi vain siinä jäädä hieman heikoille..."

"Minä voin syöttää sinulle herkullisia sushinpaloja", Julian lupasi.

"Oletpa jalo." Hän hymähti huvittuneena. Sellainen saisi kyllä odottaa.

"Sehän on toinen nimeni", Julian protestoi.

"On. Etunimesi on hävytön." Deirdre nauroi hellästi ja rutisti itseään lähemmäs miestään.

"Sitä se on", Julian lupasi ja hautasi nenänsä vaimonsa hiuksiin.
"Ja niin on sinunkin."

Deirdre tuhahti kevyesti.
"Minun? Ei ikinä."

"Luulen, rakas, että minulla on noin puoli tuntia videomateriaalia, joka todistaa toisin", Julian myhäili.

Deirdre nielaisi hieman.
"Ei, se on vain osoitus siitä miten rakastan sinua."

"Samoin kuin käsiraudat, suukapula ja varsin hävyttömät lupaukset purkissani?" Julian varmisti.

"Niin. Vain osoitus rakkaudestani." Milloinkohan hän vielä antaisi miesparas kokeilla lahjaansa? Voi rakas.

"Olet hyvin lahjakas osoittamaan rakkauttasi", Julian vakuutti.
"Jääpalatkin ovat osoitus rakkaudestasi?"

"Tietenkin. Pientä viilennystä kuumeneviin tunteisiin, jotta ei polta sormiaan." Deirdre tarkensi huvittuneena.

"Ja fantasiasi?" mies kuiskasi hipaisten huulillaan naisen korvaa.
"Haluaisit minun tekevän sinulle mitä haluan, koska rakastat minua? Mitä rajummin, sen parempi? Yllättää sinut, kyselemättä, kuuntelematta. Ettet liiku kuin kantamalla tai istu seuraavana päivänä."

"Mmhm, pelkkää rakkautta." Deirdre varmensi miehensä kysymyksen, mahdollisesta retorisuudesta huolimatta. Tuntui vain epävarmemmalta kaikesta. Jos he eivät toteuttaisi niitä koskaan?

"Mikä sääli", Julian huokasi ja painoi suukon naisen päälaelle.
"Minä jo toivoin, että olit tosissasi."

"Minä olen aina tosissani." Punatukkainen nainen huomautti terävästi.

Julian kohotti kulmaansa. Jokin sanoi, ettei fantasia olisi enää voimassa. Sama, nakertava pelko vaani hänen mielensä laidoilla: mitä jos he eivät voisi saada takaisin, mitä heillä oli ollut?
"Mutta vain pari viikkoa ja me olemme vanhempia."

Onneksi Deirdre ei nähnyt sitä. Aiheenvaihdos tosin pisti esiin.
"Niin. Pari viikkoa."

"Onko jotain, mitä voisin tuoda sinulle vielä?" Julian kysyi.

Deirdre pohti hetken.
"Ei oikeastaan. Ei kai tänne kannata mitään edes raahata. Pääsen pian kotiin. Pian kotiin." Hän toistin sen hiljaa itselleen. Ei ollut hätää.

"Se on totta", Julian myönsi.
"Ja jos kaipaat lisää rakkausromaaneja, sana vain."

"Minä sanon. Mistä löysitkin nuo kaikki yksityiskohtaisimmat?" Nainen kysyi huvittuneena.

"Minä olen monien lahjojen mies", Julian vastasi silmät tuikahtaen.

"Sitä sinä olet. Ja sinäkin olet kovin lahjakas osoittamaan rakkauttasi." Nainen huomautti huvittuneesti, kohottaen päätään sen verran että saattoi katsoa miehensä kasvoja.

"Kerro toki, rakas", Julian nauroi ja poimi Deirdren käden omaansa.

"Mitä kerrottavaa siinä on? Ja jos kerron, vaarana on että ylpistyt sen hippusen liikaa, jonka jälkeen itsevarmuus ei ole seksikästä."

"Ilonpilaaja", mies huokasi haikeasti.

"Harjoittelen äitiyttä. Jos lisäisit ääneesi vähän tuskaa ja kiukkua, niin olisit uskottavampi harjoituskappale." Deirdre virnisti hieman.

Julian hymyili ja juoksutti sormet läpi mustasta harjastaan.
"Sinusta tulee siis loistava äiti."

"Eikö? Osaan kieltää asioita. Eikö se ole kaikki mitä vaaditaan? Tavoitteena saada lapset pitämään sinua ilonpilaajana niin olet onnistunut?"

"Suunnilleen", Julian nauroi.
"Turhaan siis huolehdit."

"Hienoa. Koska sinä olet jo sitä mieltä, onnistun varmasti lastenkin kanssa. Vaikka minun ei kai pitäisi sinusta olla ilonpilaaja..."

"Sinä tiedät, miten rakastan sitä, kun puhut hävyttömiä minulle", Julian muistutti.

"Minä tiedän." Deirdre puraisi huultaan.
"Mutta onko reilua tehdä niin kun en voi sitten auttaa oloasi?"

"On", Julian vakuutti.
"Muistelen myös, että nautit kiusaamisestani."

"Muistikuvieni mukaan viimeiset muutama kuukausi on ollut sinulle yhtä kiusaa." Deirdre muistutti pehmeästi.
"Miesparka."

"Olen iso mies. Selviän kyllä", Julian vastasi.
"Mutta kaipaan sinua ja hävyttömyyksiäsi sietämättömästi."

"Minä ja hävyttömyyteni palaamme pian." Deirdre lupasi pehmeästi. Olisi pakko.

Julian hymyili ja painoi suudelman vaimonsa kämmenselälle. Hän toivoi niin, mutta olisi varmasti itsekästä tehdä niin.
"Onneksi minulla on videosi."

"Niin. Jotain lievitystä. Hävyttömyyksieni kautta." Deirdre vilkaisi miestä.
"En tajunnut että pitäisit siitä noin."

"Tunnetpas minut huonosti", Julian vastasi.
"Etkö tiedä, miten hulluksi ajat minut?"

"Tiedän! Mutta onha live-esitys tehosteineen aina eri asia kuin video." Nainen huomautti pehmeästi.
"Video jossa on hyvin paljon vain pelkkää jalkaa."

"Sinä tiedät, miten jumaloin jalkojasi", Julian huomautti.
"Ja varsinkin sitä, mitä on niiden välissä."

Nainen nippaisi Julianin nenää hellästi.
"Mmmhmm. Silläkin on kovin ikävä sinua."

Kalpeansiniset silmät siristyivät hymystä, ja Julian sieppasi kiinni naisen kädestä, ottaen sormen hetkeksi suuhunsa, ennen kuin vapautti sen.
"Hyvä tietää", hän vastasi käheästi.

Deirdre nielaisi kevyesti, vilkisten miestään.
"Teepä tuo uudelleen ja minä alan miettiä suhdettasi sormiini."

Julian hymyili ja kurottui sipaisemaan naisen hiuksia.
"Pitäähän minun keksiä jotain korvaavaa, kun et voi istua kasvoilleni."

"Riittää kun sinulla on viehtymys jalkoihini." Nainen hymyili leveästi.
"Minä lupaan tehdä niin ensitilassa. Miesparka."

Silmäkulmat viuhkottuivat hymystä naururypyille. Hän toivoi, että Deirdre muistaisi lupauksen.
"Minulla on viehtymys koko kehoosi."

"Erityinen sellainen." Nainen korjasi pehmeästi.
"Pitäisikö minun päästää sinut valuttamaan verta viattomista sieluista?"

Julian nauroi.
"Tekemään mitä?" Viittasiko Deirdre valmennuksiin vai oliko hän öisin tietämättään Draculan sukua?

"Sawnien termi valmennuksillesi." Deirdre täsmensi hymyillen.

"Sehän on osuva", Julian myönsi.
"Mikä sääli, etten voi ottaa sitä kirjaimellisesti."

"Kulta, me tarvitsemme palkkasi. Kolme lasta, muistatko?" Deirdre nauroi käheästi.
"Et voi valuttaa verta."

"Se on silti sääli", Julian vastasi silittäen Deirdren kättä.

"Tällaiset puheet saavat aina miettimään mielenlaatuasi." Deirdre suoristautui istumaan, haroen hiuksiaan.
"Joten jos vain käyttäydyt."

"Minähän käyttäydyn aina", Julian nauroi.
"Kaipaatko jotakin?"

Sinua. Kotiin.
"Laitan viestiä jos keksin."

"Hyvä on", Julian totesi, suoristautui ja painoi suukon naisen hiuksiin.
"Ehkä menen hellimään hauraita egoja ja ansaitsemaan elantoni."

"Hyvä mies. Ajattele että kahden viikon päästä sinulla o kolme lasta tähän aikaan."

"Ja vaimoni kotona", Julian muistutti ja kumartui painamaan vielä suudelman Deirdren huulille, ennen kuin poimi takkinsa ja lähti suunnistamaan tallille. Vuodattamaan verta, vaikka sitten vain vertauskuvallisesti.

"Pian sen jälkeen." Ei kai hän kauan sairaalassa olisi.
"Hyvää työiltaa rakas."

Keskiviikko 4. huhtikuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle

Sairaanhoitajat olivat varmasti valmiita heittämään kunnolla päänsä hereille saaneeseen naiseen sillä sekunnilla kun tuo avasi suunsa. Ehdotus aviomiehen hakemisesta huoneeseen nostatti verenpainetta samantien. Vitut hän halusi miestään sinme vaan hän halusi itse nähdä että kaikki oli hyvin. Irlantilaisen raivon edessä taipui jopa se keski-iän ylittänyt hoitaja, joka myös sai tehtäväkseen vahtia että Deirdre todella istui pyörätuolissa koko matkan. Se käytävä oli loputon. Hän oli nousemassa seisomaan ja tuli hellästi painetuksi alas. Ei vielä menty mihinkään. Jostain syystä Deirdre ei yllättynyt, että Julian oli katsomassa lapsia. Olikohan lähtenyt mihinkään sitten aamun? Kai se aamua oli ollut.
"Hei rakas."

Kolmekymmentä sormea. Kolmekymmentä varvasta. Julian tiesi, sillä oli laskenut ne 38 kertaa. Heidän täydelliset, pienet lapsensa. Pikkuruiset kädet, pikkuruiset jalat. Pikkuruiset, kauniit kasvot unesta levollisina.
Edward, Charlotte ja... kolmas lapsi tarvitsisi uuden nimen, päätettyään olevansa sittenkin tyttö. Täydellinen pieni tyttö, jonka päätä oli peittänyt tumma, nukkainen tukka, ennen kuin se peitettiin pikkuiseen hattuun.
Julian ei tiennyt, paljonko kello oli tai montako tuntia hän oli seissyt katsomassa heidän lapsiaan. Hän oli isä, ja nämä olivat hänen lapsensa. Pian hän saisi pidellä pieniä lapsiaan ja viedä ne kotiin, mutta tällä hetkellä hän saattoi vain katsoa ja pyyhkäistä silloin tällöin hiljaisia kyyneliä poskiltaan. Ne eivät olleet lakanneet sen jälkeen, kun ensimmäinen lapsista oli annettu hänen syliinsä.
Vei hetken, ennen kuin mies rekisteröi tutun äänen.
Hän pyörähti ympäri, kumartui alas, tarttui Deirdren kasvoihin ja painoi villin suudelman vaimonsa huulille.

Pyörätuoliin pakotettu nainen inahti kevyesti suudelmaan ja hymyili. Voi miestä. Julianilla oli ollut vähintään yhtä raskasta kuin hänellä.
"Olet ollut täällä koko ajan?"

"Totta kai", Julian vastasi suoristautuen ja käänsi katseensa takaisin lapsiin, kuin varmistaakseen, että he olivat edelleen siinä.
"Minne luulet, että lähtisin?"

Deirdre veti syvään henkeä. Kaikki oli hyvin, lapset voivat hyvin. Niin hänelle oli sanottu noin tuhat kertaa.
"Vessaan, syömään?" Hän ehdotti hymyillen.
"Katsomaan kaiken kidutuksen kestänyttä vaimoasi joka taitaa olla sairaanhoitajien inhokkilistalla? Lupasivat kiirehtiä perhehuoneen kanssa." Siellä hän saisi kuulemma pitää lapsia päivisin kun oli itse sairaalassa. Voisikohan hän jäädä tänne yhtä pitkäksi aikaa kuin kolmosetkin? Tuskin.

"Niin paljon kuin rakastankin sinua", Julian huomautti katse pienessä, unesta vispaavassa jalassa, "arvelin, ettet piittaisi seurastani lääkepöllyissä. Me olemme vanhempia."

"Oli huonot pöllyt." Irlantilainen tuhahti hiljaa. Sattui, mutta mitä väliä? Heillä oli kolme lasta ja hän ei ollut enää menossa mihinkään ilman miestään ja lapsiaan.
"Ihan etukäteen tiedoksesi, perhehuoneen sohva ei ole sitten sinun uusi sänkysi."

"Luuletko komentelevasi minua?" Julian vastasi huvittuneena ja laski kätensä Deirdren olalle, katse pikkuruisissa varpaissa viipyen.

"Haluatko todella koetella minua nyt kun sattuu ja pääsen itse liikkumaan muutaman tunnin sisällä? Älä ärsytä." Deirdre hymähti pehmeästi. Hän näytti nyt kovin pieneltä ja kuihtuneelta, vaikka tuntuikin siltä että vatsassa olisi vielä yksi. Ja näytti. Ehkä se siitä. Nyt oli muuta mietittävää.

"Sinä et valitettavasti pelota minua, rakkaani", Julian sanoi silittäen punaisia hiuksia.

"Itsesuojeluvaistoton. Eikö äiti opettanut mitään?" Nainen tuhahti.
"He ovat oikeasti kunnossa?"

"Ei", Julian vastasi.
"He ovat täydellisiä. Kertakaikkisen täydellisiä. Tosin Cian onkin pieni tyttö."

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Vai niin. Sitten hän tarvitsee ehkä uuden nim.... Älä sano että identtisiä?" Hän tulisi nylkemään Julianin huumorilla varustetut identtiset kaksoset.

"Hän tarvitsee uuden nimen", Julian nyökkäsi.
"Pienet tyttömme saattoivat olla identtisiä. En voi väittää kuunnelleeni kovin tarkkaan."

"Voi hyvä jumala." Deirdre puhahti. Noh, kokemus voitti huumorintajun. Hän oli oppinut parhaalta kiusanhengeltä -kolmosten isältä.
"Onko kovin väärin haluta omaan huoneeseen että saisin heitä syliin?" Samalla pelotti. Vielä pudottaisi lapsen.

"Ei – he kuuluvat syliimme", Julian vastasi hellää lämpöä äänessään. Joku päivä he veisivät lapset kotiin.

Joku päivä. Ja sitä ennen he voisivat pidellä lapsiaan täällä. Kunpa pienet kasvaisivat nopeasti.
"Olet suloinen." Vihreät silmät tutkailivat Julianin kasvoja. Tuo oli niin täynnä tunteita. Hän oli varma ettei ollut nnähnyt miestä koskaan tuollaisena.

Julian puhahti ja pyyhkäisi kyynelten pitkin päivää raidoittamaa poskeaan.
"Me olemme vanhempia. He ovat lapsemme – he ovat täällä ja he ovat täydellisiä, kertakaikkisen täydellisiä."

Deirdre räpytteli silmiään. Häntä alkoi itkettää melkein enemmän Julianin liikutuksen katsominen.
"Juuri tuon takia olet nyt niin vietävän suloinen." Pian hoitaja - luojan kiitos eri - tuli heidän luokseen.
"Voisitte siirtyä omaan huoneeseen. Sinun pidä istua pitkiä aikoja ja haluaisitte varmasti tutustua pieniin rauhassa." Deirdre ei sillä hetkellä voinut olla kiitollisempi siitä että vaikka kolmoset olivat pieniä, keskoskaappi oli vältetty. Makasivat vierekkäin sievässä rivissä pyörillä kulkevassa vauvojen sairaalavuoteessa.
"Kulta, työntäisitkö?"

Julian havahtui, hieraisi kasvojaan ja soi Deirdrelle häkeltyneen hymyn, ennen kuin tarttui pyörätuolin kahvoihin.
"Taidat joutua näyttämään tietä. En ole varma olenko kuullut sanaakaan tämän päivän aikana."

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Minä neuvon." Hän lupasi pehmeästi, haroen hiuksiaan. Pitäisi laittaa ne kiinni kun pääsisi omaan huoneeseen.
"Kulta, sinun pitää kuunnella jos minä olen puoli päivää pöhnässä."

"Minusta tuli isä tänään", Julian vastasi epäuskoisena.
"En tule kuulemaan mitään seuraavaan... Kuukauteen. En voi uskoa sitä. Olen haaveillut siitä niin pitkään – ja nyt meidän lapsemme ovat tässä."

"Ja he puhuvat meidän lapsistamme, rakas." Deirdre muistutti hellä huvittuneisuus äänestää ja ohjeisti samalla kääntymää oikealle.
"Minulla tulee olemaan raskas kuukausi kanssasi."

"Hyvin todennäköisesti", Julian vastasi hajamielisesti, haaveikas hehku kalpeansinisissä, sairaalan kovissa valoissa siristyneissä silmissään.
Isä. Hyvä, pyhä luoja ja pyhimykset – hän oli kolmen pienen, täydellisen lapsen isä. Hänellä oli poika ja kaksi pikkuruista tytärtä.

Deirdre pudisteli pehmeästi päätään. Hän avasi huoneen oven kun he pääsivät sen luo. Kaikkia käskyjä vastaustaen hän otti kiinni sängyn laidasta ja nousi itse, istuen sitten sängylle ja kävi puolimakaavaan asentoon.
"Autatko peiton kanssa? Jaloja palelee." Hän oli tainnut viettää villasukat jalassa koko sairaalassa olonsa ajan.

Julian tuuppasi pyörätuolin sivuun, veti peiton Deirdren ylle ja kosketti punaisia hiuksia, häkeltyneenä räpytellen.
"Kuinka sinä voit, rakas?"

Hän hipaisi miehensä poskea sormillaan. Kädessä oli edelleen tippakanyyli ja hän tuskin heti pääsisi siitä eroon.
"Sattuu. Väsyttää. On oudon kevyt olo."

"Eikö heidän pitäisi antaa sinulle lääkkeitä, jotka veisivät kivun pois? Sinun pitäisi saada levätä ja toipua", Julian vastasi kurtistaen kulmiaan.

"Sain, mutta ei minua voi nyt huumata." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Eikä tämä ole sietämätöntä. Ei mitään verrattuna siihen kun sain niitä supistuksia. Pääsin helpolla." Hän lohdutti miehen poskea taputtaen. Kun hoitaja saapui huoneeseen kolmosten kanssa, sydän oli pysähtyä. Nuori nainen opasti häntä pehmeästi, antaen toisen tytöistä hänen syliinsä avatun sairaalakaavun alle. Hyvä kun hän uskalsi hengittää. Nyt häntä itketti kun pieni ihminen tuhisi ihoa vasten. Nyt se vasta oli totta hänellekin. siinä nuo olivat, oli hän valmis tai ei.

Julian toivoi, että olisi voinut tehdä jotain – jotain muuta kuin huutaa hitaasti liikkuneelle sairaanhoitajalle turhaumustaan. Oli sietämätöntä joutua katsomaan vaimoaan kivuissaan voimatta tehdä mitään.
Lasten saapuminen sai myös hänet havahtumaan mietteistään ja seuraamaan ihmetystä silmissään äitiä lapsensa kanssa, ennen kuin hänkin sai yhden lapsista syliinsä.

Deirdre ei valehdellut kun sanoi ettei se ollut niin paha. Tai ehkä aivot keskittyivät mieluummin lapsiin, sekin saattoi pitää paikkansa. Hän pyyhkäisi silmäkulmaa toisella kädellä.
"A stoírín." Miten tähän edes piti suhtautua? Oliko aivam hyväksyttävää vain tuijottaa - ilmeisesti poikaa - sylissään hämillään ja itkeä hieman? Kai se oli.

Julian piteli pikkuista tytärtään sylissään tottuneesti, tukien lapsen kyynärtaipeeseensa ja vapauttaen toisen käden niin, että saattoi ojentaa sormensa pikkuruisen käden pideltäväksi.
"Lottie", hän kutsui pehmeästi, ääni käheänä ja tutki pieniä, ruusuisia poskia, kauniita pikkuruisia kasvoja.

Deirdre vilkaisi Juliania. Se riitti. Ihan samoin kuin sen kirkon pihassa miltein neljä vuotta sitten, se riitti.
"Damnú air, tule mies tänne sieltä." Vaikka istumaan sängyn laidalle, että hän voisi olla vähän lähempänä.

Julian kohotti kysyvänä katseensa, mutta istahti sairaalasängyn laidalle tytär sylissään. Hän painoi suudelman Deirdren ohimolle, ennen kuin katse harhaili takaisin lapsen kasvoihin. Pieni prinsessa, jolle hän antaisi maailman.

Deirdre vilkaisi sänkyyn yksin jäänyttä tyttöä. Riipaisi.
"Kulta... Ei saa jättää yhtä yksin." Hän voisi siinä puoliksi maatessaan pidellä kahta itseään vasten.

Mies kohotti uudelleen katseensa, nousi ja kävi hakemassa toisenkin tyttären käsivarrelleen. Hän laski nimettömän lapsen selälleen Deirdren reisien väliin jäävään pesään ja istahti takaisin sängyn laidalle, antaen sormensa tyttärelle puristettavaksi.
"Hän tarvitsee nimen. Isabell sopisi teemaan, eikö?"

Kulma kohosi miehen ongelmanratkaisulle.
"Mistä näitä raukkoja vielä sinun jäljiltäsi löytää." Nainen mutisi pehmeästi.
"Se on sopiva."

Julian hymyili silmät siristyen. Jos nimet olivat enteitä, heidän lapsensa valloittaisivat vielä maailman. Hän heijasi pehmeästi tyttöä sylissään ja viihdytti toista vapaalla kädellään.
"Meillä on kolme lasta", hän totesi epäuskoisena.

Deirdre inahti ja kuivasi silmiään. Kolmoset taisivat enemmän tai vähemmän nukkua kaikki, mutta ainakin saivat olla sylissä ja lähellä, eivätkä sellaisessa kaapissa. Ehkä se tuska oli ollut sen arvoista,
"Niin on. Olet isä." Ei hän edes uskaltanut sanoa ääneen että oli äiti.

"Ja sinä olet äiti", Julian vastasi painaen katseensa takaisin lapseen sylissään.

Ei siinä ollut järkeä. Ei vain ollut.
"En voi olla." Hän kuitenkin heräisi ja olisi jälleen maaliskuu ja olo mitä tuskaisin.

"Niin pätevä kuin argumenttisi onkin, nämä kolme taitavat sanoa toisin", Julian huomautti.

Deirdre pudisteli päätään.
"He eivät vielä kuukausiin sano mitään." Ainakaan kunnollista, itkua ei laskettu. Miten hän pärjäisi? Hyvä jumala. Silti hän rakasti koko pesuetta jo nyt.
"Pitäisikö heidän antaa nukkua rauhassa?" Vaikka eipä ketään tuntunut paikkansa haittaavan.
"Ed... Äidin. Äidin." Yllättäen punaiset hiukset olivat löytäneet tuskaisasti tiensä nukkuvan pojan nyrkin sisään.
"Au. Stoírín, äidin hiukset. Antaisitko... Miten ne voivat mennä näin solmuun näin pienessä nyrkissä?"

"Luulen, että he eivät nuku missään paremmin kuin meidän sylissämme", Julian vastasi katsellen Lottien pieniä, unesta levollisia kasvoja. Kolmekymmentä sormea, kolmekymmentä varvasta, kolme täydellistä, pientä lasta.

Deirdre nyrpisti pehmeästi nenänsä.
"Alan ymmärtää miksi äideillä on lyhyet hiukset." Hän heitti punaiset kiehkurat selkänsä taakse. Miten tästä oikein selviäisi?
"Mitä ihmettä minun on muka teille tarkoitus osata elämästä opettaa..."

"Sinä voit opettaa heitä sen jälkeen, kun he ovat 18", Julian vastasi hymyillen.

Deirdre siristi silmiään.
"... Mitähän sinun mielessäsi taas pyörii?" Saattoi toki olla ettei hän haluaisi edes tietää.
"Ovatkohan kaikki yhtä hukassa?" Parempi olisi olla tai hänestä tulisi vuoden surkein äiti.

"Aivan taatusti ovat", Julian vastasi ja suoristi äidin reisillä lepäävän Isabellin pikkuista hattua.
"Me tulemme pärjäämään hienosti."

Deirdre halusi huomauttaa että Julian otti asian paljon levollisemmin kuin hän. Hän painoi päätään ja suukotti hatun peittämää pientä päätä.
"Mmm. Niin kai."

"Sinun pitäisi saada levätä, rakas", Julian totesi ja katsahti naista huolissaan.

Deirdre kohautti hieman olkiaan.
"Minä lepään. En liiku mihinkään, olen paikallani kiltisti sängyssä. Ja juurihan heräilin monta tuntia." Hän huomautti hymähtäen.
"Sitä ennen olin kovin rentona." Leikkauspöydällä mutta ei se niin tarkkaa ollut,
"Yritän tässä sisäistää että olen äiti."

"Sinulla on aikaa sisäistää se loppuelämäsi", Julian muistutti. Keisarinleikkaus oli valtava operaatio.

"Shus." Deirdre puhahti. Normaali synnytys oli myös rankka ja naiset hoitivat lapsia ihan itse.

"Ansaitset lepoa ja hemmottelua", Julian sanoi ja nosti toisen kätensä koskettamaan vaimonsa hiuksia.

Deirdre hymyili pehmeästi.
"Katsotaan sitä sitten 18 vuoden päästä." Hän totesi ääni aavistuksen käheänä.

Julian laski pitelemänsä tyttären takaisin sänkyyn ja nosti sitten sisaren toisen viereen.
"Haluatko vielä pidellä Edwardia?" hän kysyi nyökäten poikaa kohti.

Deirdre huokaisi raskaasti.
"Ehkä pojan pitää antaa nukkua rauhassa. Kun nukkuu."

Julian nosti kolmannenkin lapsen muiden seuraksi ja istahti sitten Deirdren sängyn laidalle, katsahtaen lapsia huolissaan.
"Kuinka sinä voit?"

Deirdre piti vihreiden silmien katseen lapsissa melkein neuroottisesti.
"Ihan hyvin."

"Kuinka pahoja kivut ovat?" Julian tiedusteli.

"Asteikolla yhdestä kymmeneen? Kuudesta neljään. Lääkkeet auttaa hitaasti." Deirde hipaisi miehen poskea sormellaan.
"Kyllä minä pärjään."

Julian siirtyi lähemmäs, voidakseen laskea kätensä hetkeksi Deirdren hartioiden ympärille ja painoi suudelman naisen ohimolle.
"Toivottavasti. Olet minulle rakkainta maailmassa."

Deirdre huokaisi pehmeästi.
"Oletko ihan varma ettei kolme noin kaksikiloista toukkaa ole rakkaampia?"

Julian hymyili ja hautasi nenänsä vaimonsa hiuksiin.
"Se on tiukka raja – he ovat tavattoman rakkaita jo nyt. Mutta sinä olet elämäni rakkaus."

Deirdre sulki silmiään. Oli lohdullista tuntea tuttu hengitys lähellä.
"Tietenkin he ovat. Olet kaivannut heitä elämääsi vuosia."

"Niin olen", Julian vastasi ja katsahti pikkuruisia lapsia.
"Ja sinusta tulee upea äiti."

Hän vilkaisi silmäkulmasta miehensä suuntaan.
"Älä vielä vanno. Ehkä en osaa edes syöttää heitä."

"Sinä tulet olemaan upea", Julian vakuutti.

"...Älä vielä vanno." Deirdre huokaisi raskaasti.
"Hyvä kun osasin pidellä lasta."

"Luota itseesi", Julian kannusti, "äitiys on geneettisesti ohjelmoitua."

"Olet kovin suloisen luottavainen. Miten sinä olet pärjännyt tänään?" Olihan se Julianillekin vaativa päivä.

"Minusta tuli isä", Julian vastasi. Hänen unelmansa oli käynyt toteen, ja hänen osuutensa prosessissa oli ollut hyvin miellyttävä.
"Tämä on elämäni paras päivä."

Deirdre hymyili pehmeästi. Hän näytti vähän väsyneeltä, kalpeammalta kuin irlantilainen yleensä ja riutuneelta. Silti, kaikesta huolimatta, kovin tyytyväiseltä.
"Hyvä. En tiedä mitä olisin tehnyt jos ei olisi."

"Pian pääset kotiin", Julian vastasi silittäen vaimonsa hiuksia.
"Ja pian olemme kaikki kotona."

Deirdre vilkaisi kolmosia ja huokaisi.
"Minä haluan samaan aikaan kotiin ja samaan aikaan en halua päästää heitä silmistäni sekunniksikaan." Hänen lapsensa. Piste.

"Tiedän", Julian vastasi. Hänenkin oli vaikeaa pitää katsettaan erossa.
"Mutta he eivät voisi olla turvallisemmassa paikassa."

"Mutta olen heidän äitinsä." Deirdre vetosi hiljaa. Ei hän halunnut jättää lapsiaan sekunnuksikaan. Sitten perheen ainoa poika päättikin että jokin oli huonosti ja ilmaisi sen itkulla.

"Ja minä olen heidän isänsä", Julian huomautti ja nosti Edwardin syliinsä, ojentaen lapsen Deirdrelle.

Mieli teki melkein kysyä, että mitä hän muka osaisi pojalle tehdä. Lapsen liikehdintä ei tosin oikein jättänyt arvailun varaa. Hän tunsi olonsa idiootiksi, siirtäen pienen pojan sairaalavaatteen suojaan. Ei.
"Et voisi käydä pyytämässä hoitajalta pulloa?" Sillä nuo oli täytynyt aiemmin ruokkia.
"Älä kultapieni itke, kiltti?" Ei mitään apua. Avuton typerys äitinä, voi lapsiraukka.

"Deirdre, rauhoitu", Julian vetosi, ennen kuin katosi hetkeksi käytävälle hakemaan hoitajaa ja maitopulloa.

Rauhoitu.
Helppohan se oli sanoa kun itsetuntoon ei kolahtanut oivallus siitä, että ei osannut genetiikan sanelemaa asiaa tai sitten hänen muutaman tunnin ikäinen poikansa hylki äitiään. Sekin saattoi olla vaihtoehto. Se suloinen nuorempi hoitaja tuli Julianin kanssa takaisin, antamatta heti sitä pulloa. Neuvot tulivat tarpeen, mutta mieli teki silti vain napata se pullo ja vaimentaa lapsi sillä.
"Hän vihaa minua." Nainen totesi miltein lannistuneena. Poika asettui vasta kun sai pullon ja ruokaa suuhunsa.
"Oma lapseni inhoaa minua ja hän ei ole edes vuorokautta." Ai miten niin väsyneenä saattoi ylireagoida, hoitajan vakuutteluista huolimatta?

”Deirdre”, Julian vetosi ja laski kätensä vaimonsa olkapäälle.
”Tietenkään ei inhoa – Edward on vain hyvin uusi tulokas tässä maailmassa ja tarvitsee hetken ymmärtääkseen, miten asiat toimivat."

Deirdre veti terävästi henkeä. Niin kai tai sitten lapsi vihasi häntä, eikä hän voisi olla edes sitä vähää hyvä äiti ja pienet kolmoset söisivät aina korviketta.
"Helppo sinun on sanoa."

”Rakas”, Julian protestoi ja painoi suudelman Deirdren hiuksiin.
”Anna hänelle hetki.”

Hän veti syvään henkeä. Saisi vielä lapsenkin hermostumaan.
"Huono äiti." Ilmeisesti aika heti äidiksi tulemisen jälkeen ei olisi yhtään helpompaa kuin alkuraskaus.

”Deirdre, lopeta”, Julian sanoi kulmat kurtistuen.
”Älä tuomitse itseäsi. Sinä et voisi olla huono äiti, vaikka yrittäisit.”

"Ottaisin tuon haasteena jos siinä olisi jotain haastetta minulle." Mieli teki käpertyä nurkkaan pieneksi mytyksi lasten kanssa. Väsytti ja osa oli varmasti hänen omaa nälkäänsä. Syöminen oli hieman unohtunut tänään.

Julian huokasi ja istahti sängyn laidalle, kiertäen käsivartensa vaimonsa hartioiden ympärille.
”Kaikki tulee menemään hyvin.”

Irlantilaisnainen teki kaikkensa ettei alkaisi itkeä. Äitiyden hehku. Paskat. Se oli epätoivoa, väsymystä ja kyyneliä. Samoin kuin raskaushehku oli kipua, hikeä ja kyyneliä.
"Jos he eivät pidä minusta?"

”Totta kai pitävät”, Julian vastasi silittäen Deirdren käsivartta.
”He ovat alle vuorokauden ikäisiä – ja sinä olet oikeutettu olemaan väsynyt.”

Hän niiskaisi pehmeästi.
"En ole väsynyt." Eihän sitä voinut myöntää. Mies olisi alkanut hössöttää.

"Et tietenkään", Julian vastasi rauhoittaen, uskomatta sanaakaan.

Deirdre laski tyhjän pullon kädestään ja siirsi pienen pojan pystyyn hartiaansa vastien, tukien pientä päätä vainoharhaisesti.
"... Olen kuoleman väsynyt." Hän myönsi hiljaa. Tunnekuohu ja kahden kuukauden huonot yöunet eivät olleet hyvä yhdistelmä.

”Tiedän”, Julian vastasi rauhallisesti ja halasi Deirdreä hellästi kylkeensä.
”Sinä saat olla, ja sinä saat levätä nyt.”

Deirdre painoi kasvonsa Juliania vasten ja hengitti miehen tuoksua sisäänsä. Se oli rauhoittavaa.
"Lapset."

”Sinulla on minut”, Julian muistutti.
”Ja vielä hyvän aikaa sairaalan henkilökunnan tuki.”

"Halua tuupata heitä vieraille..." Ja Julian oli kovin varattu kun koetti rauhoitella melkein hysteerisenä käyvää vaimoaan.
"Sitten ainakin inhoavat minua."

”Deirdre”, Julian vastasi.
”He eivät tule muistamaan mitään elämästään luultavasti muutamaan vuoteen. On hyvin sallittua levätä kotona nyt, kun heidän on vielä viivyttävä sairaalassa.”

"En ole vielä kotona." Deirdre tuhahti hiljaa.
"Olen tässä ja ihan kykenevä hoitamaan heitä, vaikka he eivät siitä välitä."

”Deirdre”, Julian huokasi.
”Niin olet, mutta sinusta on heille paljon enemmän iloa, kun hoidat ensin itseäsi.”

"Sinäkään saa iloita lapsistasi rauhassa kun olen tällainen." Olisi ehkä kannattanut kokeilla ruoan tarjoamista äidillekin.

”Meillä on loppuelämämme aikaa iloita lapsistamme”, Julian vastasi.
”Huolehdit ensin itsestäsi. Lepäät ja syöt."

Deirdre vilkaisi Juliania. Niin.
"Saankohan syödä suklaata?" Nyt jos koskaan teki mieli.

”En välitä”, hän vastasi.
”Sinä ansaitset suklaata. Voin käydä hakemassa sinulle kahviosta.”

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Ja jotain kunnon syötävää. En varmaan saa syödä vain sokeria." Pitäisi syödä kunnolla.

”Mitä kuvittelet minusta?” Julian puhahti ja nousi ylös. Hän katsahti vielä lapsiaan, hellyyttä silmissään, ennen kuin lähti sairaalan kahvioon.

"Että isyys voi mahdollisesti viedä aivosi." Deirdre naurahti vaisusti. Miehen palatessa hän piteli edelleen pientä poikaa sylissään. Tuo oli nukahtanut siihen.

Julian palasi mukanaan valikoima suklaapatukoita, täytetty patonki, salaatti, pullotettu smoothie, kivennäisvesi sekä vanukas. Hän ojensi tarjottimen sängylle Deirdren jalkojen viereen.
”Mitä saisi olla?"

Deirdre vilkaisi tarjotinta ja sitten miestään.
"Rakas." Hän selvitti hieman ääntään.
"Nyt minua on vain yksi. Jos et huomannut, nämä kolme muuttivat pois yksiöstään."

”Ansaitset vaihtoehtoja”, Julian vastasi tyynesti ja viittasi houkutellen ruokaan.

Deirdre huokaisi ja vilkaisi Juliania.
"Ottaisitko...?" Helpompi syödä kun kädet olisivat vapaana. Saatuaan poikansa Julianin syliin hän päätti ensin syödä sen patongin. Suolaista.

Julian oli vaihtokauppaan tyytyväinen ja unohtui hetkeksi vain katselemaan poikansa pieniä kasvoja. Sitten hän laski lapsen siskojensa viereen nukkumaan ja istahti takaisin Deirdren viereen.
”Maistuuko?”

Deirdre veti miestä toisella kädellä istumaan sängyn reunalle kun tuo oli saanut pojan sylistään. Hän halusi kainaloon.
"Mmm. En edes tajunnut etten ole syönyt mitään."

Julian kiersi käsivartensa Deirdren ympärille ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
”Sinun kannattaisi kuunnella minua useammin.”

"Minä kuuntelen sinua." Nainen totesi pehmeästi ja veti syvään henkeä. Pitäisi yrittää rauhoittua. Hän oli kuukausia kaatanut kaiken Julianin niskaan, hän ei voisi jatkaa samaa nyt.

”Kerran sinisen kuun aikaan?” Julian kysyi häivähdys naurua äänessään.

"Noh. useammin." Nainen hymähti vaisusti ja kietoi varoen kättään miehen ympärille kun oli syönyt sen patonkinsa.
"Tiedät sen."

”Täydenkuun aikaan?” Julian ehdotti ja nosti tarjotinta lähemmäs, kannustaen Deirdreä syömään lisää, ennen kuin halasi naisen paremmin kylkeensä.

Hän tyytyi pyöräyttämään silmiään. Mies oli mahdoton!
"En minä kestä sinun kanssasi..." Hän naurahti päätään pudistellen.

”Mitä kestämistä minussa on?” Julian protestoi huvittuneena ja hieraisi Deirdren käsivartta.

"Voidaanko sopia, että heittäydyt vitsikkääksi kun minua ei ole avattu samana päivänä?" Deirde totesi huvittuneena. Hän otti suklaapatukan sormiinsa ja haukkasi siitä.

”Pahoittelut, huumorintajuani ei voi kytkeä pois päältä”, Julian protestoi.
”Mutta minä vain huolehdin sinusta.”

"Niin huolehdit. Olet ihana." Nainen muistutti miestä tuon ihanuudesta, varmuuden vuoksi.
"Ja hyvin rakas."

”Niin sinäkin. Nyt ravitse itseäsi ja lepää”, Julian vetosi.

"Koko ajan." Nainen tuhahti ja nojautui ottamaan uuden suklaapatukan sormiinsa, nyrpistäen nenäänsä.
"Helvetti..."

”Mikä on?” Julian kysyi ja hipaisi vaimonsa hiuksia.

"En toista tuota liikettä heti." Deirdre mutisi hiljaa ja painui siihen puoliksi istuvaan asentoon.
"Sinun pitäisi käydä syömässä myös. Ja lepäämässä."

”Minä olen huolehtinut itsestäni”, Julian protestoi.
”Sinä, rakkaani, olet käynyt läpi massiivisen operaation raskaan raskausajan päätteeksi. Sinun pitäisi vain antaa itsellesi aikaa toipua. Ja tarkoitan sillä maata aloillasi liikauttamatta sormeasikaan.”

Deirdre vilkaisi miestä toinen kulma koholla.
"Minä lepään. Mutta haluan samalla huolehtia lapsistani." Ei, Julian ei saisi häntä hylkäämään noita hoitajille kun oli itse täällä.

”Sinä huolehdit lapsistasi. Mutta miten kuvittelit tekeväsi niin, jos et anna itsesi toipua, leikkaushaava tulehtuu, etkä nouse sängystä kuukausiin?” Julian haastoi.

"Se ei tulehdu siitä että otin yhden suklaapatukan ja venytin hieman." Nainen tuhahti pehmeästi.
"Voin aivan hyvin. Kaikkeen nähden."

"Ehkä", Julian vastasi, "siitä huolimatta, sinun pitäisi levätä. Älä väitä vastaan."

"Julian, minä lepään. Olen sängyssä. Koko ajan. Hitto, minä olen pian allerginen lepäämiselle." Nainen tuhahti ja haukkasi suklaapatukasta.

"Luota minuun, rakas, ei mene kauaa, kun kaipaat sitä", mies vetosi.
"Meillä on kolme pientä lasta."

"Niin. Joista minun pitää huolehtia. Helvetti, olen äiti. Olevinani. En edes synnyttänyt lapsiani itse ja nyt en hitto osaa edes..." Deirdre peitti kasvot käsillään.

"Deirdre", Julian vetosi ja halasi naisen kylkeensä.
"Sinusta tulee upea äiti."

"Mitä?" Hän kysyi käsiensä takaa.
"Ei hyvältä näytä."

"Deirdre", Julian sanoi ankarammin.
"Lopeta. Olet kohtuuton itseäsi kohtaan."

"Vai vaadinko minä vain liikaa itseltäni? En ikinä kuvitellut olevani vuoden äiti mutta..."

"Vaadit", Julian huokasi.
"He eivät ole edes vuorokauden ikäisiä. Antaisit itsellesi vähän armoa."

"En päässyt tähän antamalla itselleni armoa." Dee huomautti nyrtyneenä, hieman surkeana.

"Nyt vaimorakas", Julian protestoi, "emme tule selviytymään vanhempina, ellet voi suhtautua itseesi armollisemmin."

"Hmmm. Minä opettelen." Hän huokaisi raskaasti ja hieraisi päätään Juliania vasten.
"Pitäisi nukkua."

"Niin pitäisi", Julian myönsi.
"Mitä jos ummistat silmäsi ja minä huolehdin sillä välin lapsistamme?"

Deirdre huokaisi hiljaa ja valui makaamaan sänkyyn.
"Hyvä on. Minä nukun. Kunhan en herää yksin."

"Et tietenkään. Olen tässä koko ajan", Julian lupasi ja painoi suudelman vaimonsa hiuksiin.

"Mmhm, kiitos." Deirdre haki otteen Julianin kädestä. Aika sairaalassa ei tehnyt naiselle hyvää. Ja pian hän kyllä nukahtikin.

Julian piti lupauksensa ja valvoi sekä vaimonsa että lastensa unta, aivan uskomatta, että hän todella oli nyt isä. Haave oli vihdoin muuttunut todellisuudeksi.

Torstai 3. toukokuuta 2018 - ilta, Nr Ponteland, Newcastle

Deirdre oli viettänyt jälleen päivän sairaalassa. Huomenna he saisivat lapset kotiin ja se tuntui oudolta ajatukselta. Hän oli unohtunut laulamaan suihkussa hiuksia pestessään. Kukapa ei olisi rakastanut kylpyhuoneesta kantautuvaa irlantilaista laulua joka kertoi juopuneesta merirosvosta?
Varmasti monikin, mutta Deirdre oletti ettei kukaan ollut kuulemassa kun Amanda oli muuttanut omilleen ja Aurie oli vapaalla kolmatta päivää. Ennen kuin lapset kotiutuisivat. Ja Julian oli töissä.

Musisointi houkutteli ajoissa töistä lähteneen Julianin kylpyhuoneeseen. Mies avasi oven hiljaa ja astui sisään vesihöyryn lämmittämään tilaan, työntäen mustaa harjaansa taakse. Pitkä päivä vihloi selässä, ja hetken hän haaveili voivansa vain riisuutua ja liittyä vaimonsa seuraksi – niin kuin ennenkin. Mutta nyt asiat tuntuivat olevan toisin.
Mies raotti maitolasisen suihkukopin ovea.
"Kuulostat hyvältä", hän tervehti.

Asiat olivat toisin. Monella tapaa, mutta nyt myös sillä, että Julian oli aiheuttaa vaimolleen sydänkohtauksen avaamalla oven kun hän lauloi ja ei kuullut miestä. Kuvitteli edelleen olevansa yksin.
"Damnú air, saobh!" Nainen kääntyi sen verran että saattoi lätkäistä tunkeilijaa hedelmäiseltä tuoksuvalla pesusienellä, tajuten vasta sitten että tulijalla oli lupa olla siellä.
"Go hIfreann leat. Sain sydänkohtauksen."

Julian räpäytti yllätyksestä ja pyyhkäisi saippuaista vettä kasvoiltaan.
"Hei vain, rakas", hän sanoi huvittuneena ja hieraisi saippuaa pois silmästään.
"Sinä tiedät, että mielelläni annan sinulle sydämentykytyksiä."

Deirdre oli edelleen selin mieheensä, märät hiukset valtoimena selällä. Hän katsoi miestä olkansa yli ja tuhahti, sammuttaen suihkun.
"Olen hieman liian nuori kuolemaan sydänkohtaukseen."

Haikeus vihlaisi, kun Deirdre sammutti suihkun. Yhteisestä suihkusta taisi olla turha haaveilla.
"En puhu sellaisista sydämentykyksistä", Julian muistutti ja nojasi kevyesti suihkukopin ovenpieleen.
"Näytätkin hyvältä. Erittäin hyvältä."

"Sellaisia sinä annoit." Jestas. Se oli vain Julian, ei murhaaja. Puna nousi pisamaisille poskille.
"Voisin tulla pois täältä." Julian vain oli hänen ja kylpytakin välissä.

Julian kohotti kysyvästi tummaa kulmaansa.
"Estänkö minä sinua?" hän kysyi hämmentyneenä ja suoristautui ovenpielestä. Oliko Deirdre alkanut ujostella häntä? Eihän se ollut mahdollista. Vai eikö nainen vain todella enää halunnut olla hänen lähellään?

Deirdre lähinnä kammosi sitä arpea ja, noh, litteän muodon menettänyttä vatsaansa.
"Annatko kylpytakin?"

Ajatus sai turhaumuksen palamaan miehen mielessä. Mistä lähtien Deirdre oli tarvinnut kylpytakkia hänen seurassaan?
"Mieluummin pitäisin sinut noin", Julian huomautti tarkkaillen naista epätietoisena.

Deirdre puraisi huultaan. Hän ei vain ollut entisensä.
"Olen aivan märkä."

Julian tunsi sydämensä lyövän kipeällä terällä. Missä hänen hävytön vaimonsa oli?
"Sinä tiedät, että jumaloin sinua juuri noin", hän sanoi ja riisui sukkansa, nakaten ne pyykkikoriin.
"Mitä märempi, sitä parempi."

"Suihkusta." Deirdre huomautti miehelleen ja puristi sanojensa vakuudeksi saman verran vettä kuin Englannissa satoi yhdessä päivässä.

"Sekin on hyvä", Julian jatkoi ja astui lähemmäs suihkukopin puolelle.
"Deirdre", mies vetosi ja yritti koskettaa vaimonsa selkää.

Deirdre ei tiennyt. Hänellä oli ollut, noh, melkoisia tunnetiloja viimeiset pari päivää. Mihinkään ei ollut sattunut enää ensimmäisen viikon jälkeen ja kaikki oli hyvin, mutta hän ei pitänyt siitä mitä näki peilistä ilman kunnon vaatteita.
"Niin rakas?"

Kipeä terä tuntui melkein sietämättömältä. Julian oli halunnut isäksi vuosikausia ja hänen haaveensa oli vihdoin totta. Mutta ei kai hinta siitä voinut olla hänen vaimonsa? Hän tiesi, että menisi varmasti aikaa, että heidän suhteensa palautuisi siksi, mitä se oli ollut – jos palautuisi koskaan. Mutta Deirdre tuntui muuttuneen, ja se pelotti häntä.
"Minä kaipaan sinua", Julian vastasi ja siirsi hellästi märkiä hiuksia pois naisen niskalta voidakseen painaa sille suudelman.

Ja vaimo kaipasi itseään, mutta pinnallisuus oli hankala vaiva. Hän oli näyttänyt aina samalta, vuosia.
"Olen tässä." Hän tiesi ettei Julian tarkoittanut sitä.

"Oletko?" Julian kysyi häivähdys ahdistusta äänessään, kun piirsi sormenpäillään alas naisen paljasta selkää.

"Olen. Vai oletko tullut sokeaksi ja menettänyt tuntosi ja kuuroutunut?" Nainen naurahti hiljaa, koettaen kurotella kopista kohti kylpytakkiaan.

"Deirdre", Julian vetosi tuskastuneena ja yritti kiertää kätensä vaimonsa ympärille, halatakseen tämän selän tiukasti rintaansa vasten.

"Julian." Deirdre totesi takaisin.
"Voisinko edes kuivata hiukset?"

Kylmä levisi lohduttomana miehen suonissa. Hän antoi käsiensä valahtaa kyljilleen ja viittasi melkein lannistuneena kylpytakkia kohti.
"Ole hyvä", hän sanoi ja astui ulos suihkukopista.

Deirdre nappasi sen ja kääntyi vasta kun sai polven yläpuolelle yltävän takin kunnolla päällensä. Hän paineli hiuksia kuivaksi pyyhkeellä ja vilkaisi Juliania.
"Mikä sinua painaa?"

"Ei mikään", Julian vastasi suoden vaimolleen hymyn, pyyhkäisi vesihöyrystä villiintyviä hiuksiaan pois kasvoilta ja jätti kylpyhuoneen. Pelko siitä, että hänen jumaloimansa nainen voisi olla poissa, nakersi hänen mieltään. Mutta totta kai he olisivat onnellisia, heillä oli nyt perhe.

Se 'ei mikään' ei vakuuttanut ollenkaan ja valitettavasti Deirdrellä oli aavistus siitä, mikä oli saanut sen hyvän tuulen katoamaan. Joten, hän kuivasi hiuksensa föönillä, jotta ei kastelisi koko taloa, vaikka se sai ratakiskoa muistuttavat hiukset villiintymään. Hän veti päälleen naruolkaimisen topin ja etsi sopivat alushousut. Hänellä ei ollut näin vähän vaatteita päällä luultavast tammikuun jälkeen.
"Julian?" Mihinhän mies oli mennyt nieleskelemään oloaan josta ei suostunut puhumaan?

Mies oli harkinnut laskeutuvansa alakertaan laittamaan ruokaa, siivoamaan tai vaikka tekemään vatsalihasliikkeitä, mutta sen sijaan oli vain istahtanut heidän sänkynsä laidalle, nojaten kyynärvarret reisiinsä. Hän katseli lattian puukuviointia ajatuksiinsa vaipuneena.
"Mitä, Deirdre?"

Deirdre kömpi omalle puolelleen sänkyä ja suuren parisängyn yli, istuen jalkojensa päälle Julianin takana. Hän juoksutti sormet läpi mustista hiuksista ja painoi leukansa tuon olalle.
"Sattuuko selkää?" Paljonko typerä mies oli jo rehkinyt tänään.

"Olen kunnossa", Julian vastasi valkoisella valheella ja löi alas kosketuksen herättämän kaipauksen.
"Älä murehdi."

Pehmeä suukko poskelle. Varovasti, hän oli tainnut juuri ajaa miehensä rumasti läheltään. Aivan liian rumasti. Pitkät sormet sivelivät miehen hiuksia. Pitkästä aikaa hän saattoi käyttää jälleen kihla- ja vihkisormustaankin.
"En minä murehdi. Mietin vain että onko se kunnossa vielä minuakin varten vai käytitkö kaiken tallilla."

Julian katsahti Deirdreä silmäkulmastaan. Puhuiko nainen nyt likaisia? Vai oliko hän vain puutteesta sekopäinen, että kuvitteli niin.
"Se riippuu vähän siitä, mihin haluat sitä käyttää", hän vastasi ja oli aikeissa ojentaa kätensä silittämään naisen reittä, mutta ehkä hän saisi vain sormilleen.

Deirdre jatkoi hiusten haromista ja suukotti poskea uudelleen, valuttaen vapaata kättä miehen rintakehällä.
"Olisiko jotakin mukavaa ja rentouttavaa? Ennen kuin meillä on kolme lasta täällä."

Hetken Julian pohti, tekikö Deirdre näin hänen mielikseen. Hän katseli naista silmäkulmastaan ja painoi kätensä rinnallaan kulkevalle kädelle, kaapaten sen omaansa ja painaen suudelman sen kämmenselälle.
"Ja mitä se olisi?"

Deirdre ei vieläkään tehnyt mitään mistä ei pitäisi. Hän pitäisi siitä kyllä, mutta vain jos saisi pitää toppinsa.
"No, jotakin rentouttavaa ja mukavaa. Jotakin mistä me molemmat pitäisimme." Hän hipaisi huulillaan miehensä korvaa.
"Ilman jääpaloja, lupaan."

Julianin piti painaa silmänsä kiinni hetkeksi, kun kaipaus vihlaisi niin, että sattui.
"Lupaatko?" hän kysyi käheästi, katsahti naista olkansa yli ja sieppasi sitten Deirdren kädet omiinsa. Mies kohottautui hetkessä jaloilleen ja sysäsi vaimonsa selälleen sängylle, kohotti vangitsemansa kädet pään yläpuolelle painaen ne patjaa vasten ja kumartui naisen ylle.

Deirdre veti terävästi henkeä, katsellen miestä vino hymy huulillaan.
"Lupaan." Pisamainen nenä nyrpistyi kevyesti.
"Kuule, sinulla on liikaa vaatteita."

Julian olisi halunnut vastata, että niin olin Deirdrelläkin – mutta ilmeisesti hän ei enää saanut nähdä vaimonsa paljasta ylävartaloa.
"Kaikki aikanaan", hän murahti vastaukseksi, puristi naisen käsiä omissaan ja kumartui painamaan nälkäisen suudelman Deirdren huulille asettuen vaimonsa ylle.

Se oli oikein hyvin päätelty. Jalka kiertyi suudelman aikana miehen ympärille ja veti tuota lähemmäs.
"Mieluiten nopeasti, tiedät sen."

Julianilla ei ollut intoa odottaa. Otteen lujuus kieli malttamattomuudesta, samoin kiihkeät suudelmat, jotka vaelsivat huulilta alas kaulalle.
"Haluaisin edelleen ottaa kourallisen tuota tukkaa", hän mumisi suudelmien lomasta, "ja naida sinut ensi viikkoon."

"Onko kukaan estämässä sinua?" Deirdre totesi ääni käheänä. Ei, hän ei ollut estämässä sitä. Nyt sitä ei enää edes irronnut naurettavalla tahdilla, kuten loppuraskaudesta.
"Ensi viikko on ihan hyvä."

Julian näykkäsi vaimonsa kaulaa ja tunsi tulevansa sekopäiseksi kaipauksesta.
"Ei", hän vastasi, painoi suudelman Deirdren solisluulle ja irrotti otteensa naisen käsistä voidakseen riisua alushousut pois tieltä.

Deirdre siristi silmiään, vaikka pujotti näppärästi jalkansa pois.
"Liikaa vaatteita. Sinulla."

"Mmhh", Julian vastasi ja hieraisi kyömyä nenäänsä vasten Deirdren toppia, mutta antaen sen olla paikallaan. Sormet sivelivät naisen reisien paljasta ihoa, kun hän valui alemmas, painaen suudelmia sisäreisille, ennen kuin siirtyi niiden väliin.

Deirdre pamautti kätensä patjaa vasten, napaten kiinni mustasta harjasta. Ei huonoimpia ideoita joita hän oli saanut, etenkin kun heillä olisi kolme häiriötekijää seuraavat kahdeksantoista vuotta kotona. Kolme rakasta sellaista, mutta silti. Ei vaatinut paljon että hän sai pidätellä itseään polkaisemasta miestä olkapäähän jalallaan. terävän voihkaisun säestämänä.

Julian murahti tukistukselle, jatkaen nälkäisenä, kunnes ei voinut odottaa itsekään kauempaa. Hän kohottautui polvilleen, repi paidan päänsä yli nakaten sen lattialle ja kumartui Deirdren ylle, painaen suudelman naisen huulille. Syke hakkasi kipeänä läpi koko kehon.

Deirdre raapi kevyesti ylleen painuneen miehen selkää. Olisi ehkä voinut ottaa rauhallisemmin ja nauttia siitä hetkestä, mutta molempien kärsivällisyys taisi olla naurettavan heikoilla juuri nyt. Hän veti miestä lähemmäs jaloillaan.

Julian avasi housujaan ja tarttui jumaloimiinsa punaisiin hiuksiin, kevyesti tukistaen.
"Minä haluan sinut nyt", hän kuiskasi matalasti, laski toisen kätensä Deirdren vyötärölle ja kiepautti naisen sitten varmoin käsin ympäri. Hän haki paremman otteen hiuksista ollakseen satuttamatta vaimoaan, tarttui toisella kädellä lantioon ja painui lähemmäs.
Ensi viikkoon.

Deirdre ei tosiaan ehtinyt vastaamaan mitään. Eikä aikonut edes yrittää kun oli melko varma siitä että seuraavan viikon sijaan hän oli jossakin seuraavan kuukauden paikkeilla. Julian ei tosiaan vitsaillut.

Kun nälkä oli vihdoin melkein tyydytetty, Julian vetäytyi kauemmas kevyesti hengästyneenä, pyyhkäisi hiuksia pois otsaltaan ja laskeutui Deirdren viereen, vetäen naisen syliinsä.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi ja painoi suudelman vaimonsa kaulalle.

Irlantilainen nojasi päänsä miehensä rintakehään hymyillen ja veti syvään henkeä.
"Ja minä rakastan sinua, hölmö. Seuraavaksi kun sinua painaa jokin, voisitko sanoa sen suoraan etkä kuvitella etten tajua?"

Julian silitti Deirdren kylkeä ja upotti sormensa naisen hiuksiin, setvien suortuvia hellästi niiden lomassa.
"Koska en halua painostaa sinua", hän vastasi käheästi ja hamusi vaimonsa kaulaa, "enkä halua anella. Satutinko sinua?"

Deirdre hymyili tyytyväisenä.
"Se ei ole anelua jos sanot että pahoitin mielesi." Hän huomautti, miltein kehräten.
"Kultaseni, et. Kuulisit kyllä jos satuttaisit."

Mutta se, että hän joutui pyytämään ja tuli torjutuksi kerta toisensa jälkeen, alkoi tuntua anelulta. Eikä tuntunut sopivalta pahoittaa mieltään siitä, ettei kolmoset saanut nainen halunnut häntä samalla tavalla kuin hän vaimoaan. Hyvän miehen pitäisi ymmärtää ja odottaa.
"Minä niin mielelläni laitan sinut huutamaan, joskin aivan muista syistä kuin kivusta", Julian vastasi halaten Deirdren lähemmäs.

Käheä naurahdus pääsi naisen huulilta.
"Ja usko pois, minä mielelläni huudan muusta syystä."

Julian rutisti Deirdreä sylissään ja painoi nenänsä naisen hiuksiin.
"Rakastan sinua niin valtavan paljon", hän vetosi melkein tuskaisena. Älä katoa.

Pienellä vaivalla Deirdre kääntyi kasvot miestään kohti, painaen suukon tuon huulille. Vasen käsi nousi silittämään poskea hellästi.
"Minä rakastan sinua. Kuulostat siltä kuin olisin kuolemassa."

Välillä Julian pelkäsi, että Deirdre, johon hän oli rakastunut, oli katoamassa. Mutta sitä ei voinut sanoa ääneen. Hän rakastaisi vaimoaan tapahtuisi mitä tahansa.
"Ehkä vain valmistelen sinua seuraavaa kierrosta varten", hän vastasi olematta tosissaan.

Deirdre hymyili hellästi ja taputti miehen poskea.
"Kulta, jos nyt jo alat pimittää minulta asioita, meille tulee aika pitkä loppuelämä. Tuo ei mene läpi, tiedän millainen olet kun haluat uusinnan."

"Mitä minä mielestäsi pimitän sinulta?" Julian kysyi kohottaen toista kulmaansa.

"En minä sitä tiedä. Jotain. Koetat olla humoristinen ja se on aika latteaa kun et ole selvästi oma itsesi. Yleensä silloin jokin painaa sinua. Mikä on?" Deirdre suukotti miehen huulia uudelleen ja siveli kaulansivua sormenpäillään.

"Hyvänen aika, nainen", Julian protestoi ja läpsäisi Deirdren takapuolta.
"Minä vain himoitsin sinua."

Vinkaisun ja naurun sekainen ääni pääsi miehen syleilyssä makaavasta irlantilaisesta.
"Et vastannut. Välttelet."

"Vastasinpas", Julian vastasi.
"Minä vain himoitsen sinua ja kun kerrot, ettet tunne samoin, yritän olla painostamatta sinua", hän jatkoi ja läpsäisi naisen takapuolta uudelleen.
"Vai kerjäätkö uusintakierrosta?"

Deirdre puri pehmeästi huultaan ja näytti hetken siltä ettei tiennyt miten koskisi miestään.
"Haluan minä, En minä ole lakannut haluamasta sinua." Uusi nauru ja vinkaisu.
"Ehkä? Pitääkö minun muistuttaa milloin kerjään?"

"Pitää, ehdottomasti pitää", Julian vastasi ja näykkäsi vaimonsa kaulaa. Huomenna heidän lapsensa tulisivat kotiin ja uusi elämä alkaisi. Tänään he olisivat vielä vain toistensa.

Uusi elämä todellakin. Kolme rakasta häiriötekijää. Hiljainen ynähdys tukahtui Julianin korvan tienoille. Helpolla liikkeettä hän kieräytti Julianin selälleen ja nousi hajareisin miehen päälle. Olivat ne levin... Ei, ei sitä nyt. Reidet olisivat vielä entisensä, jonakin päivänä. Varmasti.
"Niinkö?" Sormet juoksivat hitaasti pitkin paljasta rintakehää.

"Juuri niin", Julian sanoi ja laski kätensä vaimonsa reisille tuntien verensä kuumuvan jälleen. Miten kauniilta Deirdre näytti. Ehkä joku päivä nainen saisi itsevarmuutensa takaisin, ja hän saisi nähdä paljaan ihon.
"Olet jumalainen."

Ehkä jonakin päivänä, joskus. Deirdre yritti kovasti nopeuttaa sitä päivää, monestakin syystä. Oli tuskaa elää piilotellen.
"Sanot sinä." Deirdre nojautui suutelemaan miehen rintakehää ja kaulaa.
"Sinä olet komea, seksikäs, loistava aviomies joka pitää vaimon kovin onnellisena." Ei sanaakaan viimekuukausista, jotka eivät olleet tarkalleen ottaen Julianin avun piirissä.

Julian siveli vaimonsa lantiota ja reisiä, hipaisten selkää paidan reunan alla. Hänen jumalainen vaimonsa, jolla ei ollut mitään syytä hävetä tai piilotella.
"Ja sinä olet kaikki, mitä minä haluan."

Deirdre kohottautui hieman, hymyillen hellästi.
"Olen syyttänyt sinua imartelusta ennenkin." Hetken hän harkisti muistuttavansa miestä tuon eräästä listasta, mutta nielaisi sen.
"Joten kaikki mitä haluat on paha, paha tyttö vailla käytöstapoja?" Samalla hän nappasi korvalehden hampaidensa väliin.

"Minä en imartele", Julian protestoi ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin, tukistaen hellästi.
"Ja haluan sitäkin, minun tuhma, hävytön tyttöni", hän myönsi läpsäisten vapaalla kädellään vaimonsa pakaraa, "mutta rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet."

Ainakin nainen nauroi vapautuneesti, eikä käpertynyt huomiosta itseensä.
"Ja sitä minä olen, sinä tiedät sen. Muistaakseni sanoit että ansaitsen joululahjaksi vain piiskaa."

"Sinä tunnut pitävän siitä", Julian vastasi ja taputti naisen pakaraa hellästi.
"Ja sinä annoit minulle syntymäpäivälahjaksi varsin viehättäviä asioita."

Deirdre näykkäisi kaulansyrjää kiusoitellen.
"Joko kulutit sen videon puhki, hmm?"

"Melkein", Julian vastasi ja murahti matalasti, puristaen vaimonsa reisiä kaivaten.
"Se ei vedä vertoja sinulle. Mutta oli siellä muutakin kuin video, muistatko?"

"Niinhän siellä oli. Hieman jotakin pientä -" Deirdre nojautui suutelemaan miestä pitkään, kiihkeästi.
"- mukavaa miehelle joka varmasti osaisi käyttää sellaista vaimonsa ruotuun laittamiseksi."

"Tarvitseeko sinun kävellä huomenna?" Julian kysyi ja näykkäsi vaimonsa huulta kaivaten.

"Tarvitseeko minun?" Deirdre toisti kysymyksen kiusoitellen. Kyllä hän kävelisi, tahdonvoimalla.

"Ei", Julian vastasi ja ujutti sormensa Deirdren jalkojen väliin.
"Haluan saada sinut tulemaan niin, että unohdat oman nimesi."

Nainen värähti kosketuksesta, purren huultaan.
"Siihen vaaditaan vähän enemmän, tiedätkö?" Pitäisi kiusata viimeiseen asti. Löytää se juuri oikea nappula, jonka hän tiesi olevan olemassa, tökättyään sitä ehkä turhan monta kertaa elämässään.

"Tiedän", Julian murahti ja kiepautti Deirdren päältään alleen, näykkäsi naisen kaulaa ja nousi sitten ylös. Hän oli varastoinut syntymäpäivälahjansa vaatekaappiinsa. Käsiraudoille olisi käyttöä, kenties silmälapuillekin, samoin purkille toiveita.

"Noh!" Deirdre ei voinut olla nauramatta kun tuli kiepautetuksi selälleen. Siellä se oli.
"Muriset seksikkäästi."

Julian katsahti naista olkansa yli toinen tumma kulma kohoten, potkaisi housut kokonaan jalastaan ja istahti sitten sängyn laidalle lahjansa sylissään. Hän pudotti käsiraudat sängylle ja avasi toivepurkkinsa.
"Haluatko kertoa minulle, mitä täällä on?"

Deirde vilkaisi purkkia ja hymyili vinosti, huultaan purren.
"Asioita, jotka minä lupaan toteuttaa, kun haluat. Asioita joista pidät. Ei jääpaloja."

Julian kohotti kulmaansa hymyillen ja laski purkin yöpöydälle.
"Nyt minä haluan tehdä asioita sinulle", hän vastasi ja poimi käsiraudat uudelleen käsiinsä.
"Tuhma tyttöni."

Deirdre hymyili ja vilkaisi käsirautoja.
"On siellä sellaisiakin. Saat tehdä minulle asioita."

"Oh", Julian vastasi kalpeansiniset silmät siristyen ja siveli Deirdren poskea, ennen kuin poimi naisen käden omaansa ja napsautti käsiraudat sen ranteeseen kiinni.
Sitten hän kurotti purkkiin ja poimi uteliaana yhden lapuista käteensä.

Deirdre väänteli käsiään niissä hetken. Ei se ollut niin kamalaa että sitä oli pitänyt vältellä vuosia. Tavallaan aika... Kiinnostavaa.
Julianin sormiin sattui osumaan se lappu jonka Deirdre kuvitteli asetelleensa aika pohjalle, ihanaksi yllätykseksi. Hän saattoi luvata siinä että antaisi yhden yön, jolloin Julian saisi tehdä ihan mitä halusi, miten monesti halusi. Lupaus jota hän ei järkensä uhalla antanut kovin usein, sillä sellaisten öiden jälkeen tuntui ettei järkeä ollut enää.

Julian katseli lappua pitkän tovin, silmät hellään hymyyn siristyneinä. Sitten hän taitteli sen rauhallisesti uudelleen, kääntyi suutelemaan vaimoaan ja painoi tämän sitten intohimoisesti selälleen.
"Minä rakastan sinua", hän muistutti hamuten Deirdren kaulaa, ennen kuin nosti naisen kädet pään yläpuolelle ja kiinnitti käsiraudat sängyn päätyyn. Sitten hän poimi silmälaput käsiinsä ja asetti ne hellävaroin vaimonsa silmille.

Deirdre vastasi suudelmaan, henkäisten sen jälkeen.
”Mikä se oli?” Ei hän ollut nähnyt. Hän värähti kun näkökenttä pimeni.
”Mikä saa sinut rakastamaan minua niin paljon?”

"Kaikki", Julian vastasi, suuteli vaimonsa kaulaa uudelleen ja siveli sormenpäillään paljasta reittä.
"Kuinka rohkea olet, kuinka vahva, itsevarma, kuinka jumalaisen kaunis, kuinka uskomattoman hävytön", hän sanoi ja katosi sitten pimeyteen. Hän tarvitsi jääpaloja, muutaman miellyttävän lelun ja kenties kouluraipan.

Deirdre värähti kosketuksen ja suudelman alla.
”... Minä asettelin sen lapun pohjalle.” Hän naurahti käheästi.

Julian palasi, asetti apunsa sängylle ja kumartui lähemmäs.
"Olen hyvin onnellinen mies", hän kuiskasi vaimonsa korvaan, painoi suudelman tämän huulille ja poimi sitten jääpalan suuhunsa herkistääkseen jokaisen sentin Deirdren ihosta kosketukselle, helliäkseen sitä huomiolla.

"Se tässä oli idean--- ahh! Julian!" Vielä kun sai pitää ääntä.
"Olet mahdoton..." Kädet nykäisivät vastaan väkisinkin."

Julian olisi halunnut riisua topin. Se näytti melkein irvokkaalta peittämässä jumalaisen kaunista, alastonta vartaloa. Mutta jostain syystä Deirdre tarvitsi sitä ollakseen oma itsensä, eikä mies voinut riistää naiselta turvallisuuden tunnetta. Olihan koko hetken ajatus se, että Deirdre tuntisi olevansa turvassa ja voisi menettää järkensä nautinnolle. Hitaasti, härnäten mies siirtyi vähitellen huomionsa kanssa sinne, missä voisi tuottaa suurinta nautintoa. Sitä varten myös naisen nautinnolle suunnitellut lelut olivat olemassa.

Se hetki olisi katkennut siihen yritykseen. Ei hän halunnut miehensä näkevän itseään sellaisena. Julian voisi muistaa hänet sellaisena kuin hän oli ollut, siihen asti että hän olisi päässyt mahdollisimman lähelle sitä. Jalka nytkäisi miehen valuessa alemmas ja käsiraudat kolahtivat sängynpäätyyn.
"Herranjumala, Julian!"

Julianilla oli muuta käyttöä suulleen kuin vastata. Hän oli vakuuttanut, ettei Deirdren tarvinnut kävellä huomenna – ja hänellä oli harvinaislaatuinen lupaus tehdä mitä halusi. Ja mitä hän halusi, oli saada Deirdre nauttimaan niin, että nainen olisi menettää järkensä. Jumalaisen kaunis vaimo, täysin hänen käsissään, oli kuitenkin ajaa hänetkin hulluksi, ja Julian liittyi itsekin leikkiin, painautuen lähemmäs.

Se oli yllättävän helppoa, kun vaimo oli saanut olla jopa poissa kotoa reilun kuukauden. Luojan kiitos talossa ei ollut heidän lisäkseen ketään, sillä Amanda tai Aurie olisivat saattaneet saada äänistä jonkinlaisia traumoja. Deirdre ei jaksanut estää itseään. Julianilla oli kyky tallella, ajaa hänet hulluksi. Järki tuntui lentävän ikkunasta ulos, jälleen.

Julian oli hengästynyt vetäytyessään kauemmas. Huone tuntui keinuvan vienosti, kun mies kumartui vaimonsa ylle ja painoi kuuman suudelman kaulalle, jota oli aikaisemmin sivellyt jäällä.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi käheästi ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin.

Deirdren huone keinui vaikka hän ei nähnyt sitä. Koko helvetin sänky keinui!
"Hyvä luoja. Voi hyvä helvetti sinua.."

Julian naurahti matalalla käheydellä ja hieraisi nenäänsä vaimonsa kaulataipeeseen, sivellen käsivarren pehmeää ihoa sormenpäillään.
"Kuulostat siltä, ettet ole saanut vielä tarpeeksesi", hän huokasi.

Iho värähti kosketuksen alla.
"Miltä kuulostan kun olen?" Ääni oli käheä, mutta ei sentään vielä värissyt. Raskas hengitys kyllä katkoi sitä.

"Sanattomalta", Julian kuiskasi ja näykkäsi naisen korvaa, antaen käsiensä vaeltaa vaimonsa keholla.

Deirdre puraisi huultaan, syvän hengenvedon säestämänä.
"Niinkö? Ehkä minun pitää puhua sinulle takaisin hieman lisää." Mitä siitä että huone pyöri.

Julian nauroi matalasti, näykkäsi kaulansyrjää ja katosi hetkeksi pimeyteen, ennen kuin saattoi jälleen sivellä ihoa jäällä, herkistää sitä niin, että hellä, kevyt napautus kouluraipalla voisi lähettää yllättäviä nautinnon väreitä läpi kehon. Kun härnäys saavuttaisi jälleen sopivan pisteen, mies saattoi valua alas ja hieman avittaa vaimonsa nautintoa sitä varten suunniteltujen lelujen avulla.

Ehkei olisi pitänyt puhua takaisin.
Tai sitten se oli nimenomaan paras idea koskaan. Niitä oli juuri nyt hyvin, hyvin, hyvin vaikea erottaa toisistaan. Aivot muuttuivat muhjuksi, hän valui sellaiseen nautintoon ettei edes halunnut ajatella. Kun Julian oli valmis, tai Deirdre, miten sen otti, nainen värähteli itsekseen ja puri huultaan, koettaen vain hengittää. Sormet olivat kiertyneet puristamaan ketjua.

Julian silitti jumaloimaansa säärtä sormenpäillään, nojaten päätään vaimonsa lantioon, ennen kuin kohottautui ylemmäs ja painoi suudelman Deirdren kaulalle. Tämän täytyi olla parhaita öitä hänen elämässään. Ihana, melkein mielipuolinen raukeus valtasi kehon, ja kiireettä mies riisui silmälaput vaimonsa silmiltä. Sen jälkeen käsiraudat, ennen kuin veti peittoa heidän päälleen ja halasi Deirdren tiukasti syliinsä.

Deirdre vain yritti hengittä, se oli kaikki mihin nainen pystyi. Ja käpertymään miehensä kainaloon myttynä, joka saattoi värähdellä itsekseen silloin tällöin. Käsi hapusi otetti Julianin kädestä. Huomenna he olisivat vanhempia kotonakin. Pelottava ajatus.

Julian punoi sormensa Deirdren käteen, painoi suudelman sen kämmenselälle ja hautasi kasvonsa punaisiin hiuksiin. Huomenna uusi elämä muuttuisi todellisuudeksi, mutta tämän yön he olivat vain toisilleen, kuten ennenkin. Deirdre oli edelleen hänen, hänen elämänsä rakkaus ei katoaisi.

Deirdre oli sanonut olevansa siinä. Vähän erilaisena, mutta hän oli siinä kyllä. Omana hävyttömänä itsenään, joka rakasti miestään rajattomasti. Häntä helpotti hieman tietää, että Julian ei välittänyt pienestä muutoksesta tai siitä ettei hän halunnut olla täysin alasti.

Julian hieraisi kyömyä nenäänsä vaimonsa niskaan, painoi sille suudelman ja kurottui sitten sammuttamaan makuuhuoneen valot. Ehkä heidän tulisi yrittää nukkua viimeinen yö, jona uni oli mahdollista.

Deirdre ynähti hiljaa.
"Hampaat..." Ja ehkä yöpaita olisi hyvä.

"Ei", Julian kuiskasi levollisesti ja halasi Deirdren paremmin syliinsä, nykien peittoa olkapäille. Tänä yönä he olisivat vielä nuoria ja vailla sääntöjä.

Deirdre yskäisi hiljaa. Hyvä on. Hän antoi periksi ja itsensä nukahtaa siihen komean miehensä halaukseen, lämpimän peiton alle. Oli helppoa unohtaa se kevyesti vellova alakulo ja kaikki pelot siinä.

Perjantai 4. toukokuuta 2018, iltapäivä, Nr Ponteland, Newcastle

"Tervetuloa kotiin, Lottie", Julian sanoi pehmeästi, kun kantoi kaksi vauvan kantokoppaa sisään heidän uuden kotinsa etuovesta.
"Tervetuloa kotiin, Izzy", hän jatkoi osoittaen sanansa toiselle identtitistä kaksostytöistä ja nosti kopat keittiön saarekkeelle, missä pienet, auton hurinaan nukahtaneet ihmiset saattoivat jatkaa untaan. Lastenhuoneet oli laitettu valmiiksi – kaikki oli laitettu valmiiksi, mutta Julian arveli heidän tulevan kokemaan vanhemmuuden ylivoimaisena tehtävänä siitä huolimatta.

Deirdre asteli sisälle miehensä perästä, kantaen vain yhtä koppaa. Hän oli jo itkenyt sekä sairaalalle mennessä että sieltä tullessa, pitäisi ehkä rauhoittua. Vain ehkä. Hän laski kopan kahden muun viereen ja katsoi riviä parin metrin päästä. Voimatta sanoa sanaakaan tai alkaisi itkeä uudelleen.
Siinä ne nyt olivat. Ne odotetut lapset.

Julian kiersi käsivarren Deirdren vyötärölle ja halasi naisen kylkeensä. He olivat nyt oikeasti vanhempia, ja heidän lapsensa olivat täydellisiä pieniä olentoja, varsinkin nukkuessaan hennosti tuhisten.
"Mitäs nyt?" hän kysyi pehmeästi.

"Nyt me vain odotamme milloin he heräävät ja vapauttavat sisäisen demoninsa." Deirdre hikkasi lauseensa keskelle ja niisti nenänsä.
"Tuleekohan heille kamalan kuuma?"

"Tuskin", Julian arveli ja painoi suudelman tunteikkaan vaimonsa nenälle. Vaikka hän tunsi usein olevansa itsekin kyynelten partaalla katsellessaan lapsiaan.
"Mutta jos haluat, voimme ottaa riskin ja riisua ylimääräisiä vaatteita sillä uhalla, että herätämme heidät."

Deirdre vilkaisi Juliania ja kurottautui painamaan suukon tuon huulille.
"... Ei. Haluan teetä tähän itkuiseen kurkkuuni ja en saa sitä koskaan jos he nyt heräävät."

Julian naurahti, vastasi suudelmaan muistellen lämmöllä edellistä yötä ja ryhtyi sitten valmistamaan vaimolleen kupillista teetä.

Dee ei uskaltanut edes antaa ajatustensa liukua sinne tai jalat pettäisivät alta. Polvet vielä tekisivät sen mitä mies aina sanoi niiden tekevän.
"Kiitos, olisin voinut itsekin." Deirdre istui alas ja vain katseli ihanasti tuhisevaa kolmikkoa.
"Pääsimmekö yksimielisyyteen nukkuvatko he ensin meidän huoneessamme vai lastenhuoneessa huoneemme vieressä?"

Julian painoi suudelman naisen päälaelle ja nojasi selkänsä kaappien reunaan.
"Luulen, että olisi hyvä totuttaa heidät nukkumaan omillaan alusta saakka", hän pohti kulmat kurtistuen, "vaikka ehkei se ole käytännössä mahdollista hetkeen."

Deirdre puri huultaan.
"Kokeillaan? Jos he nukkuvat meidän huoneessamme hyvin?" Deirdre oli ollut erossa lapsistaan kuukauden, päiviä lukuunottamatta. Oliko ihme jos hän halusi nuo nyt lähelle, siihen silmiensä alle? ihan vain tietääkseen että nuo olivat tallessa.
"Jos ei, kokeillaan sitten omaa huonetta."

"Sinä et opeta heitä nukkumaan meidän huoneessamme", Julian vastasi ja taputti Deirdren olkaa.
"Toinen meistä herää, kun he heräävät – toinen saa nukkua. Kuinka luulet meidän selviävän, jos kumpikaan ei voi nukkua?"

Deirdre puraisi huultaan.
"Mutta, Julian..." Hän halusi muuttaa lastenhuoneen nojatuoliin.
"Minulla olisi parempi mieli."

"Ei", Julian toisti tyynesti.
"Me tulemme selviämään hengissä kolmostemme kanssa, koska edes toinen meistä saa nukkua välillä."

Deirdre hipaisi pientä poskea.
"Jos he... Jos..." Niitä naisen hölmöjä pelkoja siitä että jotain sattuisi, lapset katoaisivat tai jotakin muuta yhtä todennäköistä.

"Ei", Julian toisti uudelleen rauhallisena.
"Kaikki menee hyvin näin."

"Minä nukun pian siinä nojatuolissa." Nainen puhahti. Myssyt olivat edelleen isoja, vaikka ne olivat pienimpiä mahdollisia.
"Kunpa he kasvaisivat pian, hukkuvat vaatteisiin, raukat..."

"Ei, minä hoidan niin paljon yöherätyksiä kuin mahdollista", Julian sanoi, "sinä tarvitset lepoa. Ja älä sano noin. Ennen kuin huomaatkaan, he ovat menossa kouluun."

”Sinä käyt töissä.” Julianin pitäisi myös nukkua.
”En minä sitä. Mutta he hukkuvat vauvanvaatteisiinkin.”

"Minä olen isä ensin, valmentaja sen jälkeen", Julian vastasi.
"Kyllä he kasvavat, rakas."

”Silti. Et nukkuisi kuitenkaan päivälläkään.” Ei hän halunnut miehensä ajavan itseään puhki, koska vaimon keho oli päättänyt lisääntyä kuin kani. Tai irlantilainen.
”Minä tiedän. Nyt he ovat niin... Pieniä. Särkyviä.”

"Älä väitä vastaan", Julian napautti huvittuneena ja taputti vaimonsa takapuolta.
"He ovat van der Veenejä. Pieniä tai eivät, he ovat pysäyttämättömiä."

”Julian!” Nainen sihahti hiljaa.
”Täällä on lapsia, yhtään taputtele. Ja niin. Niinhän he ovat.” Ja puoliksi Cavanaugheja, mutta se ei tainnut olla oikein ylpeydenaihe.

”Minä en välitä”, Julian kuiskasi takaisin ja painoi suudelman naisen niskalle, ennen kuin kohotti katseensa takaisin somina nukkuviin kolmosiin. Nyt he todella olivat vanhempia. Luoja heitä auttakoon.

Deirdre piteli teemukia sormissaan ja katseli kolmikkoa. Luoja oli varmasti hylännyt heidät kaksi jo aikaa sitten, tuota lieni turha rukoilla.
”Miltä tuntuu? Onko tämä vielä sellaista mistä haaveilit?”

"Totta kai on", Julian vastasi kiertäen kätensä paremmin Deirdren vyötärölle. Kolmoset varmasti koettelisivat heitä ja heidän mielenterveyttään, mutta Julian ei uskonut, että mikään voisi saada häntä katumaan isyyden haavetta.
"Oletko sinä onnellinen?"

Deirdre painoi itseään selkä miestä vasten ja piteli teemukia sormissaan.
”Olen. Nyt kun he ovat kaikki tuossa. Terveinä ja tyytyväisinä. Se oli vaivan arvoista.”

"Kyllä vain", Julian sanoi ja painoi nenänsä naisen hiuksiin. Sormenpäät silittivät kylkeä hellinä.
"Mitä me nyt teemme? Muuta kuin rukoilemme, etteivät he herää vielä?"

"Seisomme tässä tuijottamassa heitä koska he ovat mielettömän suloisia, aivan täydellisiä ja jos yritän tehdä jotakin, tunnen sylini tyhjäksi?" Deirdre totesi naurahtaen hiljaa. Kylki oli vielä sallittu alue. Vatsa ei.

Julian naurahti, painoi suudelman Deirdren päälaelle ja siirtyi tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa keittiössä lapsia varten, avaten ihailtavalla äänettömyydellä kaappeja ja laatikoita. Sitten hän alkoi valmistaa illallista, sillä paikallaan seisominen ei ollut miehen vahvuuksia.

Deirdre istui alas, hymyillen hieman. Hetkeksikään hän ei irroittanut katsetta lapsistaan. Miten hän olikaan voinut edes vihaisena sanoa noita virheiksi?
"Niin ihania."

Julian katseli lapsiaan sivusilmällä laittaessaan lohta marinoitumaan ja ryhtyessään valmistamaan pestoa kasviksia varten.
"He eivät ole menossa minnekään", hän muistutti.

Deirdre mulkaisi miestään ja käänsi katseensa takaisin lapsiinsa.
"Shhhs. Olen ollut äiti jolla ei kuukauteen ole ollut lapsiaan kotona. Minä tuijotan heitä jos haluan. Tein heidät."

Julian hymähti huvittuneena ja antoi Deirdren jäädä katselemaan lapsiaan, kun pilkkoi terveellistä vihreää valmistumaan perunoiden kera ja työnsi lohen uuniin. Sitten mies ryhtyi siivoamaan hiljaa keittiötä, tiskaamaan ja pyyhkimään tasoja, sillä ei osannut jäädä tekemättömyyteen edes lastensa tähden.

Deirdrelle se ei ollut ongelma. Hän tiesi että kolmoset pitäisivät heidät kiireisinä. Ja pian Edward ilmaisikin tyytymättömyyttä ähisemällä ja potkimalla. Hän jätti teemukinsa pöydälle ja nosti pojan syliinsä ennen kuin tuo herättäisi siskonsakin. Iiri tuli luonnostaan naisen suusta kun hän asteli sohvalle riisumaan ulkovaatteita.
"Sinä olet vaativa nuori mies..."

Julian seurasi hellyyttä silmissään, kuinka Deirdre poimi heidän poikansa mukaan kauemmas vielä nukkuvista sisaristaan ja suoristi varovasti Lottien jalassa vinoon vääntynyttä, pikkuruista sukkaa. Kolmekymmentä varvasta ja kolmekymmentä sormea. He olisivat nyt vanhempia, aidosti, oikeasti ja kokopäiväisesti.

Keskiviikko 6. kesäkuuta 2018 – keskipäivä, Nr Ponteland, Newcastle

Deirdre oli päättänyt tänään siirtyä takapihalle. Kolmoset olivat puettuina vaunuissa ja nukkuivat. Hän ei ihan ymmärtänyt miksi, mutta lääkäri oli patistanut ulos, joten hän saattoi näin tarjota raitista ilmaa ja aurinkoa itselleen, lapsille vain raitista ilmaa. Hän luki kirjaa kaikessa rauhassa ja joi teetä. Aurie oli sisällä lajittelemassa pyykkejä discomusiikin tahtiin.

Mustaan, imartelevasti istuvaan t-paitaan ja hohtavan valkoisiin ratsastushousuihin pukeutunut Julian astui takapihalle ja kurkisti ääneti nukkuvia lapsiaan. Sitten hän istahti vaimonsa seuraksi takapihan aurinkotuoleihin ja laski aurinkolasit silmilleen päivän kirkkaudessa.
"Kaikki hyvin?"

Deirdre kohotti katseensa kirjasta ja hymyili pehmeästi. Sydän takoi kurkussa. Artemis oli luvannut että ei kauan pitelisi siskonsa sanoja omana tietonaan.
"Lapsilla on."

"Sinullako ei?" Julian kysyi kurtistaen kulmiaan.

Mielessa piipahti riita Bean kanssa. Hän pudisteli kevyesti päätään.
"Ei oikeastaan. Kai."

"Haluaisitko puhua siitä?" mies tiedusteli kääntyen paremmin Deirdreä kohti.

En.
Silti hän nyökkäsi pehmeästi ja pisti kirjan pois, ettei näpräisi hermostuneena sen kulmia pilalle.
"En tunne oloani kotoisaksi nahoissani juuri nyt."

"Miksi et?" Julian kannusti.

Deirdre nielaisi. Ei sitä ollut helppo myöntää, ei sen jälkeen kun oli huutanut Beatrixin kanssa asiasta kilpaa. Hänellä oli kolme täysin tervettä ja hyvin kasvavaa lasta.
"Raskauden jälkeen. En halua että katsot tai kosket tai... inhoan tätä."

Julian hieraisi sileää leukaansa.
"Miksi et halua? Minusta olet upea."

Miten sen edes selittäisi?
”Mikään ei ole siellä missä se oli ennen.” Ehkä paras selitys.
”Tietenkin palaudun tästä vielä mutta... minä vakavissani haluaisin kokeilla muuta apua jos muu ei auta.” Hän vielä mietti miten asettelisi kaiken muun. Miten hän ei saisi lapsiaan kuulostamaan virheeltä, kun asia ei ollut niin, vaan hän koki olevansa huono äiti.

"Miksi se häiritsee sinua niin paljon? Totta kai kehosi muuttuu, olet äiti. Mutta minä jumaloin sinua aivan kuten ennenkin."

”Se vain häiritsee.” Hän totesi tyynesti, hipaisten sormilla suutaan. Miksi hän ei voinut olla kuten Gabrielle? Mitä hän oli nähnyt, rouva Morland oli superäiti. Sellainen masentava superäiti, joita oli telkkarissa.
”Minua masentaa. En halua mennä ulos. En haluaisi tavata ketään. Riitelin siskosi kanssa.”

"Sinua masentaa... Koska kehosi on muuttunut hieman entisestä?" Julian kysyi hämmentyneenä.

”Koska koen olevani huono äiti.” Hän korjasi miehensä ajatusketjua.
”Minulla on lapset ja ihana mies. Silti minua vain vaivaa kaivertava tunne siitä etten ole tarpeeksi.”

"Raskauden jälkeinen masennus on yleistä, Dee", Julian vastasi.
"Kai olet käynyt lääkärillä?"

Deirdre pudisteli päätään.
"Minun pitäisi varata aika."

"Varaa aika", Julian kannusti.

Deirdre pyyhkäisi silmiään.
"En halua lähteä kotoa sekunniksikaan."

"Miksi?" mies kysyi.

"Jos jotain sattuu. Ja en ole kotona." Ei hän halunnut jättää kolmosia. Hyvä jos laski kotona silmistään.

"Vauvat on luotu selviytymään, ja voisit luottaa myös minun vanhemmuuteeni", Julian vastasi.

"Luotan sinun vanhemmuuteesi enemmän kuin omaani, kyse ei ole siitä." Mutta äidin vain piti olla iloinen ja kotona, eikö?

"Vaan mistä?" Julian kysyi.

"Siitä millainen äidin pitäisi olla." Deirdre totesi hiljaa.
"Kaikilla tuntuu olevan oikeus arvostella ja pitää minua jotenkin tärähtäneenä. En saisi olla surullinen tai ahdistunut, vaan minun pitäisi olla täynnä onnea ja auringonpaistetta."

"Mistä lähtien joku muu saa arvottaa sinua?" Julian sanoi kulmat kurtistuen.
"Sinä päätät itse, kuka olet ja mitä haluat ja tunnet."

"Siitä lähtien kun sain lapset. Sen jälkeen tuntuu että kaikilla on ollut oikein puuttua asioihini." Deirdre nyrpisti nenäänsä.
"Eikä kyse ole siitä että haluaisin olla onneton. Olen vain kuoleman väsynyt, inhoan nähdä itseni ilman vaatteita, pelkään rikkovani lapseni ja avioliittoni. Ja että sinä suutut jos haluan myöhemmin käydä korjaamassa kehoani."

"Ja et ole ajatellut, että voisi olla järkevää puhua lääkärille? Jos et pysty lähtemään kotoa, tilaa terapeutti kotiin", Julian vastasi.

"... tämän takia rakastan sinua." Deirdre myönsi ja nousi tuolistaan, siirtyen miehensä syliin.
"Muut miltein väkisin repivät ovesta ulos." Julian käski etsimään kotikäyntejä tekevän terapeutin. Ei hän voisi ikuisuuksia olla kotona, mutta hetki vielä?

Julian kiersi käsivarren Deirdren vyötärölle.
"Ja mitä sitten, jos ihmiset puuttuvat asioihin? Ihmiset tekevät niin aina. Sitä ei tarvitse ottaa itseensä."

"... pitäisivät nenänsä omissa asioissaan." Deirdre puuskahti.
"Ihan kuin veljeni tai siskosi olisi oikea ihminen arvostelemaan. Kummallakaan ei ole lapsia." Ei, Deirdre ei tiennyt Bean menneisyydestä.

"Miksi sinä annat nyt muiden mielipiteen vaikuttaa itseesi noin?" Julian kysyi hämmentyneenä.

"En tiedä. Kaikki menee ihon alle aivan eri tavalla kuin ennen." Hän painoi päänsä miehen olkapäätä vasten ja hipaisi tuon poskea kädellään.

"Mene lääkärille jo tällä viikolla", Julian kannusti silittäen Deirdren selkää.

"Koitan keksiä jotain." Hän lupasi hiljaa ja hieraisi nenäänsä Julianin kaulaa vasten.
"Oletko menossa vai tulossa?"

"Ei, vaan järjestät itsesi lääkärille tai lääkärin luoksesi", Julian vastasi varmasti.
"Lähden neljältä tallille."

Deirdre hymähti vaisusti ja venytti jalkansa heijaamaan vaunuja, kun joku keksi tuhista tyytymättömänä. Ei vielä, äiti kaipaa nyt hetken halausta isältä ja te nukutte sen aikaan.
"Ai, luulin että olet menossa nyt."

"Myöhemmin", Julian vastasi silitellen Deirdren kylkeä ja painoi kasvonsa naisen kaulataipeeseen. Ehkä Deirdre löytäisi joku päivä itsevarmuutensa jälleen.

Deirdre huokaisi hiljaa.
"... Mikä on paras tapa pyytää siskoltasi anteeksi?"

Julian kohotti kulmaansa ja hamusi mietteliäänä vaimonsa kaulaa.
"Riippuu varmaankin mistä on kyse, mutta vilpittömyys ja kasvotusten tapahtuva, suora puhe luultavasti parasta."

"Otimme pienen huutokilvan. Sellaisen Veen vastaan Cavanaugh-tyyppisen." Eli ei todellakaan mitään ihan pientä. Julianilla oli kokemusta kahden Cavanaughin kanssa taistelusta.

"Neuvoni on siis luultavasti hyvä", Julian vastasi.

"Mmm. Sanoin rumasti. Onko jotain mistä hän pitää?" Deirdre koki että hänen pitäisi ehkä pyytää Bealta kunnolla anteeksi. Veljelle saattoi sanoa rumasti, mutta miehen siskolle ei.

"Olettaisin, että vilpittömästä, kasvotusten tapahtuvasta anteeksipyynnöstä", Julian toisti hengittäen vaimonsa kaulaa vasten.

"Tarkoitin lahjusta, hölmö." Hän antoi Julianin hengitellä kaulaansa, välittämättä siitä sen enempää. Se taisi olla lähinnä paljasta ihoa mitä tuo pääsi.

"Tiedän", Julian vastasi, "mutta minä en arvosta lahjomista vaan toivon selkärankaa ja luonteenlujuutta ja olettaisin Bean arvostavan samaa."

"... Entä jos ei juuri nyt ole niitä, toisiksi paras vaihtoehto?" Deirdre puuskahti pehmeästi. Tuntui hankalalta kulkea pää pystyssä nyt.

"Etkö vain voi mennä hänen luokseen ja pyytää anteeksi?" Julian kysyi nostaen päänsä, tummat kulmat kurtussa.

"Olisi kilttiä viedä jotakin mukana. Mutta ajattelin... soittaa." Hän ei halunnut vieläkään lähteä kotoa.
"Tai pyytää käymään. Jos hän haluaa tulla." Lapsirakkaaksi ihmiseksi Julianin sisko oli pysynyt hämmentävän kaukana viime viikot.

"En ymmärrä lahjomisen päälle", Julian vastasi kohauttaen olkiaan.

"Voisitko joskus olla jotenkin inhimillisen viallinen?" Miten mies oli aina niin rehti ja hyvä ja...

"Minulla on paljonkin vikoja", Julian huomautti.
"Kuten hyvin likaisia, hävyttömiä ajatuksia sinusta."

Deirdre nielaisi, sanomatta mitään. Ei se ollut vika? Kai. Vika taisi tässä olla hänessä.
"... sanoinko kun taisin traumatisoida Aurien eräänä iltana?"

"Et", Julian sanoi melkein toiveikkaasti ja halasi Deirdreä melkein tiukemmin.
"Kerro koko tarina."

"Siitä on jonkin aikaa." Deirdre totesi pehmeästi ja painui lähemmäs halauksen myötä.
"sinä yritit tapasi mukaan herätä ja tuuppasin sinut nukkumaan. Olin lasten kanssa ja Aurie tuli katsomaan haluanko mitään ja luulin sen olevan sinä, Hän tietää meistä taas hieman enemmän liikaa."

"Kerro nyt", Julian kannusti kutittaen naisen kylkeä hellästi sormenpäillään.
"Mitä sinä teit?"

"Sanoin että jos et mene sänkyyn, minun pitää sitoa sinut sinne." Deirdre hymähti pehmeästi ja antoi miehensä kutitella kylkeään. Siinä oli vaatteita välissä.

"Sehän on kesyä", Julian sanoi painaen suudelman naisen kaulalle.
"Oletko ruosteessa?"

Deirdre hymähti.
"Kai sen voisi sanoa niinkin."

"Tiedät, miten mielelläni öljyän sinua", Julian huomautti hamuten vaimonsa kaulansyrjää.

Deirdre nielaisi. Hän ei halunnut ruokkia sitä, kun tiesi ettei voisi luultavasti kuin jättää miehelle hankalan olon.
"Kävitkö aamupäivällä kaupassa?"

"En", Julian vastasi ja huokasi, painaen melkein itsepäisen suudelman pehmeälle iholle.
"Deirdre, lapset nukkuvat, Aurie on vahtimassa heitä. Meillä on kiireetöntä, yhteistä aikaa."

Deirdre puri kevyesti huultaan.
"Me olemme kiireettömästi tässä. Yhdessä."

Julian nosti päänsä ja katseli vihreitä silmiä.
"Sinä et halua seksiä", hän totesi.

Se oli ihan hyvin päätelty. Hän pudisteli päätään kevyesti. Se taisi olla ensimmäinen kerta koskaan. He menivät sänkyyn jopa riideltyään.

Julian kätki kipeän pettymyksen huolellisesti. Deirdrellä oli täysi oikeus olla haluamatta. Moni avioliitto varmasti koki tällaisen vaiheen lasten syntymän jälkeen, ja isät vain... Hoitelivat itse itsensä.
"Voit pyytää Aurieta käymään kaupassa, jos tarvitset jotain."

Deirdre puraisi huultaan. Teki mieli itkeä.
"...Lähdet töihin?"

"Neljältä", Julian sanoi katsahtaen kelloaan.

Hän käpertyi hieman pienemmäksi miehen syliin siinä aurinkotuolissa. Älä mene, ole siinä. Pitele vielä hetki?
"Kuulostit siltä."

Julian silitti Deirdren kylkeä ja halasi naista, polkien alas kipeän kaipauksen.
"Painaako sinua jokin?"

"Ei enää. Siksi puhuin sinulle." Hän mutisi hiljaa, nyppien t.paidasta näkymätöntä nukkaa pois.
"Olet rakas. Todella rakas." Piti muistuttaa.

"Puhu jatkossakin", Julian kannusti. Hänelle ja ammattilaiselle, joka toivottavasti osaisi auttaa enemmän kuin hän.

"Minä puhun." Deirdre veti syvään henkeä ja rentoutui siinä. Aurélie empi hetken takaovella, ennen kuin avasi sen.
"Jonathan tuli käymään. Kuulemma asiaa Julianille, työasioita." Tai sitten mies oli vain kaivannut hetken lomaa töistä ja kotoa, sekä halunnut nbähdä serkkunsa lapsia, mutta ei sanonut sitä ääneen.

"Hmm?" Julian käänsi katseensa ovelle.
"Pyydä hänet tänne."

Deirdre nousi Julianin sylistä.
"Jos se on työasioita, minä käyn syömässä jotain. Kaksi miestä pärjää kolmelle lapselle." Hän totesi naurahtaen ja halasi serkkuaan tuon tullessa terassille. Jonathan oli viimeiset viikot kulkenut mustien silmäalusten, selvän univajeen ja naurettavan herkän itkurefleksin kanssa.
"Hei. Mitä kuuluu?" Hän puhuisi mielellään isäksi tulleen ystävänsä kuulumisista saadakseen muuta ajateltavaa.

Julian kohotti kulmaansa ja katsahti kaivaten vaimonsa perään, ennen kuin käänsi huomionsa Johnnyyn.
"Olen tulossa neljältä töihin. Tuliko ikävä?"

”Jotain sellaista.” Mies naurahti käheästi ja vilkaisi vaunuja.
”Tai halusin antaa siskollesi rauhaa minusta? Hän muuten adoptoi koiran. Miltein karvattoman.”

"Hienoa", hän vastasi nojautuen taakse aurinkotuolissaan.
"Jaatte selvästi rakkauden lemmikkieläimiin, karvoilla tai ilman."

”Jep. Miten teillä sujuu?” Hän varmisti hymyillen.

"Me pärjäilemme", Julian sanoi ja katseli Johnnya aurinkolasiensa takaa.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Jonathan hymyili edelleen.
” hyvin.” He olivat sopineet etteivät sanoisi mitään. Tai siis, Bea toivoi. Ajatus sai miehen hautaamaan kasvot käsiinsä.

"Näytät siltä", Julian huomautti.

Sarkastinen huomautus riitti. Kuin kopauttaisi lusikalla kananmunaa. Niin helposti hän hajosi.

"Hei", Julian vetosi hämmentyneenä ja kurottui laskemaan käden Johnnyn olkapäälle.

Jonathan tärisi kevyesti.
”K-kaikki menee päin helvettiä.”

"Ikävä kuulla", Julian vastasi ja silitti ystävänsä hartiaa.

”E-ei Bealla oikeasti ole oksennustautia.” Niin he olivat sanoneet. Ei sellaista voisi keskosten lähelle tuoda.
”H-hän oli... odotti.” Jestas.

"Mitä hän odotti?" Julian kysyi.

Jonathan vilkaisi vaunuja ja tunsi ihan pienen palan särkyvän sisältä.
Ei jouluvauvaa.

Julian seurasi Jonathanin katsetta ja vajosi järkyttyneenä takaisin omalle tuolilleen. Ei olisi pitänyt yllättyä, ettei Bea ollut kertonut. Hänen pitäisi mennä käymään siskonsa luona.

Jonathan puri tiukasti huultaan.
”... kaikki on päin helvettiä.”

Julian hieraisi suutaan ja tuijotti terassian lattiaa.
"Hitto."

Jonathan puri pitkään huultaan. Hän maistoi taas veren suussaan.
"... Hän halusi peruuttaa häät, hän... hän on aivan rikki."

"Minun pitää käydä tapaamassa häntä", Julian huokasi. Bea-parka.

Jonathan vilkaisi ystäväänsä epätoivoisena.
"Enkä minä jaksa."

"Oletko harkinnut terapiaa?" Julian kysyi kurtistaen kulmiaan.

"Minä käyn." Mies veti väristen henkeä. Bea ei käynyt. Hän ei uskaltanut enää edes mainita asiaa.
"Miten tästä... miten minä korjaan mitään?"

"En tiedä, olenko oikea ihminen neuvomaan", Julian vastasi levottomana.
"Mutta luulen, että terapeutti on se, joka osaa antaa sinulle työkaluja tästä selviytymiseen."

"Olet hänen veljensä." Jonathan mutisi hiljaa.
"Hän ei... siskonne takia ota hyvin vihjettä terapiasta." Kerta riitti sen ehdottamiseksi. Hän hieraisi kasvojaan ja pudisteli päätään.
"Ole kiltti ja käy siskosi luona. Tai siis... meillä. Käyn tervehtimässä Deirdreä ja palaan töihin." Ei hän ehkä ollut työkunnossa, mutta oli hieman pakko.

"Totta kai käyn hänen luonaan, jumalauta", Julian ärähti.
"Jos joku vaivautuisi kertomaan minulle tällaisia asioita, voisin toimia aikaisemmin."

Jonathan värähti ärähdykselle, käsi ovenkahvalla.
"Hän pyysi. Hän nyt vain tarvitsee sinua enemmän kuin kehtaa myöntää, vaikka miten ei haluaisi aiheuttaa murhetta. Nähdään töissä." Hän nykäisi oven auki ja asteli tervehtimään Deirdreä pikaisesti, ennen lähtöään.

Lauantai 6. lokakuuta 2018 - iltapäivä, Nr Ponteland, Newcastle

Deirdre oli koettanut salaa pakata heille yhteisen laukun ja olla antamatta vihjeitä etukäteen. Hän oli pyytänyt ensin Beaa vahtimaan lapsia, mutta kaiken jälkeen hän oli nieleskellen pyytänyt Artemista ja Veronicaa kolmosten kanssa yöksi. Ovikellon soidessa hän siis oletti sen olevan veljensä.
"Vihd-- Amanda." Hän vilkaisi tyttöä ja sisälle asuntoon.
"Julian!" Hän huusi miestään, tuota Amanda tuli kuitenkin tapaamaan. Ensimmäistä kertaa palattuaan.
"Kiltti, nopeasti ja älä suututa häntä?" Sisään astuessaan Amanda nyökkäsi ja vilkaisi Deirdreä.
"Olette menossa johonkin?"
"Hotelliin nukkumaaan yön ilman herätyksiä. Julian, tule alas!"

Harvinaisesti lauantai-illan vapaaksi ottanut Julian laskeutui portaita mustissa, suorissa housuissa ja poolokauluksisessa, mustassa kashmirneuleessa. Kalpeansinisten silmien alla oli pysyvät, tummat varjot, mutta kaikesta huolimatta mies jumaloi lapsiaan.
Julian katsahti Amandaa ilmeettömästi ja laski käden Deirdren selälle.
"Mitä haluat?" hän kysyi hillitysti sisarentyttäreltään.

Deirdre vilkaisi miestään.
"... Menenkin tästä." Nainen totesi Julianin rintakehää taputtaen ja livahti tarkistamaan että kaikkea olisi helposti löydettävissä. Julianilta suunnitelmien salailu oli tuskaisen vaikeaa. Amanda nielaisi ja jätti toisen kengän riisumatta, seisoen kiilakoron kanssa vinossa. Hän halusi sanoa ettei tiennyt, kiskoa kengän jalkaansa ja juosta karkuun. Ei, hän oli päättänyt lopettaa sen.
"Halusin pyytää anteeksi kaikkea."

Julian mittasi Amandan ulkomuodon katseellaan.
"Kiitos", hän totesi kohteliaasti ja vilkaisi hehkuvanoranssia rannekelloaan. Lauantai-illan valmennusten perumisesta tulisi varmasti arkipäivää kolmosten kasvaessa. Au pairia ei tohtinut jättää turhan usein yksin vastuuseen.
"Jos haluat kahvia, sitä on keittiössä."

Amanda puraisi huultaan ja hymyili vaivaantuneesti. Deirdre vaikutti siltä että oli salannut lähtöä hänen enoltaan.
"En haluaisi tuppautua, kun teillä on hiljainen hetki." Ehkä se kävisi syystä.
"Halusin vain pyytää anteeksi, vaikka sillä tuskin on mitään merkitystä." Se ei veisi pois huolta jonka hän oli aiheuttanut. Ovikello soi uudelleen ja Amanda kääntyi avaamaan sen. Artemis astui ovesta sisään, Veronica perässään.
"Oh, täälläpä on ruuhkaa. Julian, miten et ole vielä kengät jalassa ja jo karkaamassa Deirdren kanssa ovesta ulos?" Irlantilaismies naurahti, riisuen takkinsa. Amanda polkaisi kengän jalkaansa.
"Nähdään!" Amanda huikkasi enollensa. Ei häntä kaivattu siihen viidenneksi pyöräksi.

Julian vain nyökkäsi. Ei, sillä ei ollut paljoa merkitystä, vaikka oli mukava nähdä edes jonkinlainen vastuun ja aikuisuuden osoitus sisarentyttäreltä.
Mies kohotti kulmiaan väentungokselle.
"En ollut tietoinen, että olemme karkaamassa", hän vastasi hakien Deirdreä katseellaan ja työnsi mustat oxfordit jalkaansa.

Artemis pärskähti ja pudisteli päätään.
"Deirfiúr!" Mies huikkasi asuntoon, mikä sai Deirdren ilmestymään keittiöstä.
"Ah, hei. Kolmoset ovat nukkumassa, keittiön työtasolla on ohjeita ja korviketta, maitoa on kaapissa ja... Minulla on puhelin päällä jos tulee jotain, samoin Julianilla, Aurie on vapaalla mutta hän on kotona illan, joten kävelette vain pihan poikki -" Artemis vaimensi siskonsa nostamalla käden tuon suulle.
"Ssshh. Olemme saamassa oman, kyllä meidän nyt on pärjättävä. Hops, siitä ulos ovesta." Deirdre nappasi sen pienen laukun ja työnsi kengät jalkaansa, kietoen villakangastakin päälleen.
"Mennään kulta."

Julian loi skeptisen katseen läsnäolijasta toiseen, kulmat epäluuloisemmin kurtistuen, mutta poimi kevyen takin mukaansa, tarkasti puhelimen ja lompakon olevan taskuissaan ja seurasi Deirdreä sitten ulos ovesta. Jos Deirdre uskalsi jättää lapset veljensä huomaan, varmasti hänenkin pitäisi.
"Minne me olemme menossa?" hän kysyi avaten BMW:n ovet.

Rehellisyyden nimissä Artemis oli ollut vasta toinen vaihtoehto, mutta hän oli silloin jo hoitanut kaiken ja peruminen oli tuntunut typerältä.
Lapset olivat jo puolivuotiaita, he eivät olleet kertaakaan olleet kaksin pidempään kuin Aurien tekemän vaunulenkin tai päiväunien ajan.
"Olemme menossa niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Newcastleen. Malmaison hotelli."

Julian kohotti kulmaansa istuessaan ratin taakse.
"Kappas. Mistä moinen uhkarohkeus ja eksotiikan nälkä?" mies kysyi katsahtaen taustapeiliin, kun liittyi liikenteen joukkoon ja otti suunnan keskustaa kohti, naputellen hotellia navigaattoriinsa.

”Aloitetaan vaikka siitä että sinulla on kroonisesti tummat silmänaluset. Tarvitset katkottomat yöunet.” Nainen totesi hymyillen ja haroi kevyesti hiuksiaan.

"Ne ovat kyllä tervetulleet", mies myönsi, vaikka rakasti syvästi lapsiaan ja nousi oma-aloitteisesti vastaamaan näiden itkuun öisin.

”Ja ruoka jonka saa syödä lämpimänä.” Deirdre lisäsi hellästi. Ehkä jotain muuta, mutta sitä hän ei halunnut mainita etukäteen.

"Sekin kuulostaa ylelliseltä", Julian vastasi ja vilkaisi navigaattoria luoviessaan kaupungin läpi.

”Onhan kaikki hyvin?” Nykyään hänen miehensä tuntui kovin vaisulta.

"Totta kai on", Julian vakuutti.
"Onko sinulla?"

”On. Mietin vain kun tässä oli kaikenlaista ja tunnut kovin vaisulta.” Hän ei halunnut ajatell että ehkä se johtui siitä että miesparka sai vaimoltaan huomiota kerran kahdessa kuukaudessa pikaisesti. Tai siis, viimeisimmästä oli pari kuukautta.
”Amandakin tuli käymään ja piti lähteä.”

"Minulla on kaikki ihan hyvin", mies vastasi ja vilkutti kääntyen pienemmälle kadulle.
"Onko se tämä hotelli?" hän kysyi kurkistaen ikkunasta, ennen kuin ajoi alas parkkihalliin.

Deirdre nyökkäsi pehmeästi.
”Tämä juuri. Varasin meille pöydän hotellin ravintolasta aikaiselle päivälliselle.” Sitten he saisivat vain olla.
”Saamme sitten olla ihan kaksin tai mennä johonkin, jos haluamme.”

"Sinähän olet suunnitellut kaiken", Julian totesi parkkeeratessaan auton ja tarjoutuen kantamaan laukun.

”Niin että meidän ei tarvitse tehdä juuri mitään ellei ole aivan pakko.” Hän otti käsilaukkunsa ja lähti parkkihallista kohti hissiä.
”Me vain ansaitsimme vähän aikaa kaksin.”

"Hyvät unet taitavat tehdä sinullekin hyvää", Julian vastasi ja antoi Deirdren antaa varauksen tiedot vastaanottoon, johdattaen heidät sitten oikean huoneen luo.

Hän oli varannut hieman paremman huoneen, aikomatta viettää aikaa pienessä kopissa. Modernisti ja maltilla sisustettu huone tuntui oikein kodikkaalta. Hän avasi laukun ja veti sieltä esiin jotain mitä ei oltu nähty aikoihin. Ei sen jälkeen kun odotus oli alkanut näkyä. Tumman turkoosin, kehoa halaavan mekon ja levitti sen sängylle. Deirdre veti neuleen ja farkut yltään, vetäen sen mekon päällensä. Hän voisi laittautua miestään varten nätiksi päivälliselle.

Julian istahti seinustalla olevaan nojatuoliin ristien jalan kevyesti toisen päälle, katsahti vaimoaan, mutta laski katseen puhelimeensa, ennen kuin Deirdre kävisi itsetietoiseksi ja ilta kääntyisi riitaan ennen auringonlaskua.
"Miten arvelet veljesi pärjäävän lasten kanssa?"

"Hyvin. Ja Aurie on kotona ja lupasi mennä auttamaan jos tarvitsee." Pakko veljeen oli luottaa, tuo oli saamassa oman loppuvuodesta.
"Pyysin Beaa mutta Sawniesta ei olisi oikein ollut apua ja... se on liikaa yhdelle."

"Mmm", Julian vastasi myöntävästi ja työnsi puhelimen takaisin taskuun.
"Onko jo nälkä? Mennäänkö syömään?"

Deirdre jätti vetoketjun auki, kun ei tavoittanut sitä itse ja avasi hiuksensa, käyden villejä kutreja läpi harjalla.
"Ihan hetki. Rakas, laitatko vetoketjun kiinni?"

Julian astui lähemmäs ja veti vetoketjun tunnollisesti kiinni, uskaltamatta kommentoida vaimonsa ulkonäköä.
"Oletko käynyt täällä aikaisemmin syömässä?"

Ehkä se oli ansaittua ja hänen ei oikein pitänytkään odottaa kehuja.
"En ole, mutta paikkaa on kehuttu paljon. Otin sinulle kauluspaidan jot haluat vaihtaa."

"Vaatiiko pukukoodi sitä?" Julian kysyi katsahtaen siistiä, laadukasta neulettaan.

Deirdre vilkaisi miestään, puraisi huultaan ja hipaisi tuon rintakehää kädellään. Samalla sormukset osuivat silmiin. He eivät olleet kumpikaan sitoutuneet tällaiseen elämään.
"... Ei mutta minä pidän kauluspaidoista."

"Hyvä on", Julian myöntyi ja veti neuleen päänsä yli, sukaisten mustaa harjaa pois kasvoiltaan. Hän ojensi kätensä Deirdren mukaan ottamaa paitaa varten.

Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta piti suunsa kiinni tällä kertaa.
"Anna minä." Jos hän napittaisi paidan kiinni, hän saisi sopimattoman hetken olla lähellä.
"Olet kovin vaisu. Väsyttääkö?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Julian vastasi rauhoittaen ja antoi Deirdren napittaa paidan puolestaan.
"Oli mukava ajatus tulla tänne. Kiitos."

"... mutta?" Se kuulosti että siinä olisi pitänyt olla mutta. Hän otti laukusta sirot korkokengät, työntäen ne jalkoihinsa. Deirdre näytti omalta itseltään nyt, eikä vaatteisiin hukkuneelta kotiäidiltä.
"Mennään."

"Ei muttia", Julian vastasi ja nyökkäsi, avaten oven Deirdrelle. Hän varmisti avainkortin olevan taskussaan ja saattoi naisen hotellin ravintolaan. Istuttuaan alas hän silmäili menua hyväksyvästi.
"Mitä haluaisit?"

Deirdre asteli alakertaan sulavasta, koroistaan huolimatta.
"Paahtopaistisalaatti kuulostaa ihanalta mutta taidan periaatteesta ottaa grillattua meribassia, koska se on lämmintä." Hän hipaisi kaulassaan roikkuvia helmiä. Julianin antama vuosipäivälahja parin vuoden takaa.

"Se kuulostaa hyvältä, kaksi sellaista, kiitos", Julian sanoi tarjoilijalle ja täytti heidän lasinsa jäävedellä.
"Haluaisitko jotain muuta juotavaa?"

Deirdre jäi selvästi laskemaan. Nainen laski tunteja siihen miten kauan viinilasillinen haihtuisi hänen kehostaan.
"Jos lasin valkoviiniä? Miten töissä menee?" Elämä ei voinut olla tätä kunnes kuolema - tai uusi vaimo - heidät erottaisi. Ei voisi.

Julian tilasi sen tarjoilijalta ja lähetti tämän teettämään heidän tilaustaan.
"Kohtuullisesti. Suoritus oli hyvä WEG:ssä, vaikka mitaleista ei taisteltukaan", hän sanoi. Kolmosten isä ei lähtenyt Atlantin toiselle puolelle mukaan.
"Ensi viikonloppuna minua on pyydetty valmentamaan Saksaan. Selviättekö Aurien kanssa kotona?"

Deirdren silmissä kipaisi hämmentävä, kipeä tunne. Julian ei ollut jättänyt häntä kotiin lasten kanssa ennen tätä.
"Se on hyvä. Ja selviämme, tietenkin. Mene vain."

Julian oli painanut katseensa takaisin menuun ja pohti, olisiko jälkiruokalistalla mitään, mikä ei olisi kyllästetty valkoisessa sokerissa ja voissa. Ehkä Deirdre nauttisi jostain.
"Käyn samalla kotitilalla katsomassa Elleniä, lapsia ja hevosia. Hänellä on lupaavia nuoria siirtymässä aktiiviseen treeniin. Käyn katsomassa, olisiko joku sellainen, että haluaisin sen itselleni treeniin."

Deirdre hymyili pehmeästi.
"Kerro heille terveisiä?" Ainakin Julian pääsisi käymään kotona, kun kaipasi sinne kovasti. Hän päätti olla takertumatta hevosiin, kiittäen tarjoilijaa viinistä ja myös pian saapuvista ruoista.
"Kuuluuko sinulle muuta ihmeellistä?"

"Etköhän sinä tunne kaikki kuulumiseni", Julian vastasi ja siemaisi vettä tarkastellen annostaan. Hänen elämäänsä sopi kolme pientä lasta ja valmentaminen.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Meillä on harvemmin aikaa jutella." Deirdre huomautti, ottaen kulauksen viiniä.
"Julian, olen kotona. Minulle kuuluu samaa kuin lapsillemme ja välillä joku sukulainen käy tai minä käyn jossain." Ei, hän ei hyväksyisi tätä. Pitkän pöytäliinan suojissa hän sujautti kengän jalastaan pöydän alla, hipaisten kokeillen miehensä jalkaa. Esittäen viatonta syödessään.

Julian kohotti kulmaansa asteen ja jatkoi kalansa leikkaamista, nostaen siistin haarukallisen suuhunsa.
"Voit harrastaa jotain, jos kaipaat enemmän tekemistä."

Deirdre vei jalkaansa miehen sääreltä ylemmäs, hipaisten polvea. Pitkien jalkojen iloa.
"Ehkä kun lapset ovat vähän isompia."

"Miltä kalasi maistuu?" mies kysyi jatkaen annoksensa syömistä. Epämukava, ristiriitainen tunne kosketti hänen vatsaansa. Deirdren kiinnostus häneen tuntui heräävän harvinaisina hetkinä, joina nainen yritti lepytellä häntä riidan jäljiltä tai kenties pelkäsi hänen lähtevän, ellei levittäisi jalkojaan. Se oli kaukainen versio siitä, mitä heillä oli joskus ollut.

Nyt kyse oli lähinnä siitä että hän ei aikoisi katsella elämäänsä tällaisena. Julian ehkä istui häntä vastapäätä mutta tuo ei ollut hänen miehensä.
"Hyvältä. Olin unohtanut miten hyvältä viini maistuu ruoan kanssa." Jalka jäi sivelemään miehen reittä kovin ylhäältä.

"Haluatko jotain jälkiruoaksi?" Julian kysyi laskien aterimensa lautaselleen ja ojensi menua Deirdrelle. Hän antoi jalan viipyä sopimattomissa korkeuksissa, haluamatta torjua vaimonsa yritystä... Ei, hän ei tiennyt, mitä Deirdre yritti. Mutta se teki hänen olonsa levottomaksi, kuin jotenkin hänestä olisi tullut taas paha, ymmärtämätön mies, joka vaati vaimoparaltaan asioita vasten tämän tahtoa.

Deirdre vilkaisi listaa, laskien sen sormistaan.
"Kaksi suklaamoussea, mutta haluan ne huoneeseemme." Nainen totesi kovin määrätietoisesti. Hän ei kysynyt.
"Haluatko sinä syödä tässä jotakin?"

Julian pudisti päätään. Hän ei ollut koskaan välittänyt sokerista – paitsi niinä harvoina hetkinä, kun teki itse vohveleita äidinsä reseptillä. Nekin hän tosin pääosin syötti rakkailleen.
"Mennään sitten", hän sanoi ja ojensi luottokorttinsa tarjoilijalle, "haluatko käydä jossain? Elokuvissa? Hieronnassa tai kampaajalla?"

Deirdre pudisteli päätään. Tarjoilijan kadottua hetkeksi hän nousi sulavasti seisomaan, kumartuen miehensä korvaan.
"Menen edeltä." Luojan kiitos on hän oli varautunut. Livahdettuaan ylös hän vaihtoi nopeasti mekon alle nätimmät alusvaatteet.

Julian tunsi synkän painon ja väsymyksen vatsassaan katsellessaan Deirdren menoa. Ehkä hän oli taas säikäyttänyt vaimonsa, joka yritti nyt epätoivoisesti olla mieliksi, jotta hän ei kävelisi ulos ja jättäisi Deirdreä yksin kolmen lapsen kanssa. Joskus Deirdre oli janonnut hänen läheisyyttään. Nyt hän joutui miettimään joka kerta, kun Deirdre edes kosketti häntä, tekikö nainen sitä edes omasta tahdostaan vai oliko miehen läheisyys muuttunut vastenmieliseksi synnytyksen jälkeen.
Hollantilainen pysähtyi baaritiskille ottamaan väkevän viskipaukun ja tuijotti hetken vihkisormustaan, ennen kuin seurasi vaimoaan ylös.

Deirdre oli ehtinyt siinä ajassa vilkaisemaan itseään jo peilistä ja miettimään oliko jokin vialla. Hän ei itse keksinyt sanottavaa. Itseasiassa, hän huomasi pitävänsä siitä miltä näytti, kun oli pitkästä aikaa laittautunut.
"Hei rakas, mihin unohduit?" Hän asteli miestään vastaan, koettaen kietoa kädet tuon niskaan.

Julian laski käden kevyesti Deirdren kyljelle.
"Kuulostit siltä, että halusit etumatkaa", hän totesi.
"Joten, haluatko elokuviin tai vaikka hierojalle?"

"Niin, hieman." Deirdre totesi pehmeästi, painaen pehmeän suukon miehensä huulille.
"Haluaisin olla kaksin. Ihan vain sinun kanssasi. Siitä on aikaa."

"Niinhän siitä on", Julian vastasi tuntien olonsa turraksi, mutta vastasi kevyesti suudelmaan.
"Voimme katsoa elokuvaa täälläkin."

Deirdre nojautui takaisin jaloilleen, varpustettuaan miestä suudellakseen.
"... Julian?"

"Mitä?" mies kysyi ja vetäytyi kauemmas polkemaan kengät jaloistaan.

Vihreät silmät kävivät miestä läpi. Oliko hän vuodessa todella ajanut miehen niin kauas?
"Voimme katsoa elokuvaa kotonakin."

"Niin voimme", Julian myönsi ja käveli Deirdren ohi peremmälle, istahtaen siististi pedatun parisängyn laidalle. Ehkä hänkin voisi luottaa täällä, että lakanat olisivat puhtaat.

Nainen pyöräytti levottomasti kihlasormusta sormessaan.
"Kuka sinä olet?"

"Väsynyt mies", Julian vastasi vajoten selälleen ja katseli valkoista kattoa.
"Kuka sinä olet?"

Se oli inhottava vastaus.
"Vaimosi?" Se oli ainoa vastaus jonka hän osasi antaa. Inhottava levottomuus hiipi mieleen.
"Et ole oma itsesi."

"Sinäkään et ole sama ihminen, joka olit joskus aikaisemmin", Julian muistutti.

Se oli myönnettävä.
"Haluaisin olla. Mikä mieltäsi painaa? Karkaat kauemmas jos tulen lähelle."

"Karkaanko?" Julian kysyi irrottamatta katsettaan katosta.
"Olen vain oppinut olemaan, kuka minun täytyy olla."

"Kuka sinun sitten täytyy olla?" Mihin hän oli miehensä pakottanut tajuamattaan? Hän asteli sängylle ja istui sen reunalle, hipaisten mustia hiuksia sormillaan.

Julian kosketti rauhoittavasti Deirdren selkää.
"Kärsivällinen, läsnäoleva isä, omistautunut valmentaja ja aviomies, joka ei halua painostaa tai kiristää vaimoaan. Ja joka on hyvin väsynyt tulemaan torjutuksi ja tuntemaan, että on suorastaan vastenmielinen", mies totesi tyhjästi.

Ja se ei ollut mitään mitä hän oli tarkoittanut.
"Rakas. Sinä et ole vastenmielinen. Etkä sinä painosta tai kiristä minua."

"Ja sinulla ei ole velvollisuutta tyydyttää minua", Julian vastasi.
"Kai olet huomannut, että ainoat hetket, joina suostut olemaan lähelläni, ovat niitä, joina tunnut pelkäävän minun jättävän sinut?" Eikä mies syyttänyt naista siitä. Hän ei ollut koskaan tehnyt salaisuutta siitä, miten paljon rakasti seksiä ja kaipasi sitä elämäänsä, ja kontrasti entiseen oli raju. Varsinkin, kun satunnaisesti ilmaantui hänen uraansa ihailevia valmennettavia, joille ei tuntunut merkitsevän suuresti, että hän oli naimisissa oleva isä.
Mutta Julian ei pettäisi vaimoaan.

Deirdre puraisi huultaan pehmeästi.
”Rakas, olen pahoillani.” Ei hänen pitänyt, vaikka kun asiaa ajatteli, se taisi olla niin.
”Nyt minä... olin ajatellut että voisimme. En vain sanonut mitään etukäteen jos olisinkin ollut toista mieltä.”

Hänen olisi varmastikin pitänyt olla riemuissaan. Mutta Julian oli tuntenut olonsa turraksi niin pitkään, ettei ollut varma, kuinka ravistautua siitä irti. Polttava, kytevä turhaumus oli saanut hänet inhoamaan itseään, joten lopulta Julian oli vain luovuttanut asian suhteen. Yrittänyt tottua uudenlaiseen elämään.
"Ei meidän tarvitse. Voimme vain nauttia katkottomista unista."

”Nyt on iltapäivä. Melkein alkuilta.” Deirdre huomautti, katsellen miestään miltein peloissaan.
”Rakas, minäkin kaipaan sitä. Meitä. Ei... ei kumpikaan meistä ajatellut tätä.”

Julian silitti Deirdren selkää rauhoittavasti kattoa katsellen. Olisiko parempi sanoa, että hän oli hyvin väsynyt vai että he voisivat yrittää ja kenties huomata olevansa kykenemätön jatkamaan? Nykyään hän löysi helpotusta omasta avusta suihkussa tai katsoessaan vierashuoneessa jotain, mikä muistutti vanhoista ajoista.
"En tiedä, mitä haluaisit minun sanovan."

Hän oli rikkonut jotakin, perustavanlaatuisesti. Voisiko sitä edes korjata enää? Tätä heidän elämänsä olisi ja mitä se olisi kun lapset olisivat isompia?
”Mitä tahansa. Miltä sinusta tuntuu, mitä toivot että tekisin toisin. Olen pahoillani, minä olen niin pahoillani kaikesta.”

"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Julian vastasi.
"Moni nainen kokee lasten saannin jälkeen masennusta tai muuttaa suhtautumistaan seksiin. Et sinä ole minulle mitään velkaa eikä sinun tarvitse esittää tai yrittää haluta tai olla jotain, mitä et ole."

”Rikoin meidät.” Hän totesi hiljaa. Ei se ollut mitä hän oli halunnut.
”Velloin masennuksessani ja nyt kun kuvittelin että voisimme palata entiseen, olen rikkonut sinut. Tietenkin olen pahoillani. Ei lasten saamisen pitänyt viedä meiltä toisiamme vaan tuoda jotakin lisää elämäämme.”

"Et sinä ole rikkonut mitään", Julian huokasi.
"Ja lapset ovat tuoneet valtavasti lisää elämäämme. Me vain olemme muuttuneet samalla."

Hirveä nainen.
”Joten sinä et voi?” Inhottava tunne painoi naista kasaan.

"En voi mitä?" Julian kysyi ja hieraisi kasvojaan.

”Et voi mennä sänkyyn kanssani?” Hän siirsi mustia hiuksia sivuun, katsellen komeita kasvoja. Ehkä hän siis saisi vain pikaisia suukkoja ja kohteliaita kosketuksia.

"En näin", Julian vastasi kulmat asteen painuen. Niin kuuma ja kiihkeä kuin heidän keskustelunsa olikin ollut.

Deirdre räpäytti silmiään, nousten seisomaan. Hän veti rannekorut pöydälle ja haparoi kaulakorunsa auki.
”Valitse vain elokuva mitä haluat katsoa.” Hän vilkaisi peiliin, tavoitellen vetoketjua mekostaan.
”Haluatko soittaa kotiin tarkistuspuhelun?”

"Eivätköhän he pärjää", mies sanoi hangaten kasvojaan.
"Jos haluat sänkyyn, tee aloite kuin tarkoittaisit sitä."

Deirdre vilkaisi miestään olkansa yli, vetäen samalla mekon olkaimia alas. Ja hitot. Mekko putosi lattialle mutta korkokengät nainen sujautti jalkaansa. Vaativasti irlantilainen pysäköi itsensä miehen syliin hajareisin, hamuten kyselemättä suudelmaa. Tönäisisi pois, mitä vain. Hänen loppuelämänsä ei olisi poskisuukkoja ja selän silittelyä. Heidän loppuelämänsä, mitä lapsiperhearjesta jäi heille kahdelle.

Se muistutti jo enemmän Deirdreä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Julian vastasi suudelmaan ensin pehmeästi, sitten lujemmin, kun punoi sormensa vaimonsa punaisiin hiuksiin ja tukisti kevyesti. Kehtaakin kadota sillä lailla.

Sormet napittivat kauluspaitaa auki, naisen vaatiessa suudelmilta enemmän. Heillä oli lapsenvahdit ja aikaa huomiseen olla kaksin. Saatana.
”Otin syntymäpäivälahjasi mukaan. Et ole kokeillut sitä.” Hän mutisi miehensä huulia vasten.

Julian kurtisti kulmiaan aavistuksen. Syntymäpäivälahja... Hän ei voinut väittää muistavansa, mistä oli kyse, mutta se varmasti selviäisi pian. Toinen käsi pysyi hiuksissa miehen vastatessa suudelmiin, toinen valui naisen reidelle, ja Julian tunsi tutun, nälkäisen tulen nostavan päätään sisällään asuvassa turtuudessa.

Sitä tuom vaimo yritti herättää.
”Muistathan, se hurmaava setti jolla voit pitää huolta siitä että vaimosi pysyy kiltisti aloillaan.” Se jonka antaessaan hän oli ollut aivan liian raskaana kokeillakseen sitä. Deirdre heitti paidan lattialle, näpertäen nyt vyötä auki.

"Myöhemmin", Julian vastasi. Nyt hän halusi tuntea vaimonsa, tuntea luissaan saakka, että tämä oli läsnä ja halusi häntä. Käsi valui hiuksista alas kylkeä, haki paikan lantion kaarelta ja kosketti alushousujen laitaa.

Kiitos kaiken harrastetun venyttelyn, hän sai siinä asennossa alushousunsa pois. Ei paitaa, ei mitään jolla hän olisi peitellyt itseään. Käsi livahti avattujen housujen sisään, huulien hamutessa hollantilaisen kaulaa.

Selvä, oli turha murehtia siitä, etteikö hän kykenisi. Tuttu, tulinen, halukas Deirdre sai hänet herätettyä aivan yhtä nopeasti kuin ennenkin. Julian huokasi antaen silmiensä painua kiinni ja ujutti oman kätensä naisen reisien väliin.