Voisipa sukunsa valita

Tiistai 4. huhtikuuta 2017 - 11:30

Oli ihanaa palata kotiin työmatkalta. Viimeinen rutistus taksilla uuden kodin ovelle tuntui pidemmältä kuin lento Dublinista kotiin, vaikka sekin oli naurettavan lyhyt matka. Deirdre veti luonnonpunaisia hiuksiaan korvansa taakse, katsoen punatiilistä taloa hymyillen. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö voisi olla onnellinen Newcastlessa, vaikka syyllisyys äidin jättämisestä yksin Irlantiin kaiversi välillä. Nainen kuitenkin lohduttautui siihen, että äitinsä pärjäisi kyllä. Tuolla oli elämää, ystäviä ja tekemistä. Deirdre kaivoi taskustaan ensimmäistä kertaa asunnon avaimet, asteli portista ja miltein postimerkin kokoisen etupihan halki ovelle. Avain kolahti lukossa, saaden naisen hymyilemään. Hän oli kotona!
"Hei, olen kotona!" Julianin olisi ainakin pitänyt olla kotona, mutta ei miehestä koskaan tiennyt. Olihan tuo saattanut kadota tallille ja uppoutunut tekemään siellä jotakin. Deirdre veti oven kiinni ja antoi vedettävän matkalaukun jäädä lepäämään seinän viereen. Se saisi odottaa, ei täällä muukaan ollut vielä järjestyksessä. Pahvilaatikoita oli ihanan vähän, kun kumpikaan ei omistanut paljoa tavaraa. Melko minimaalisen sisustuksen suurin ilo taisi olla vähäinen purettavien muuttolaatikoiden määrä ja kun se yhdisti siistiin kihlattuun, Deirdren olisi tehnyt mieli laulaa onnesta. Hän tiesi ettei Julian jaksaisi kauan elää muuttolaatikoiden keskellä.

Deirdre oli oikeassa. Hoikka, pitkänhuiskea mies seisoi keittiössä muuttolaatikoiden keskellä, ja purki hurjalla ripeydellä astioita ja keittiövälineitä pakkauksistaan ja suoraan avoimiin kaappeihin. Hänen hevosensa matkustaisivat seuraavana päivänä Irlannista, ja Julian aikoi käyttää ajan tehokkaasti hyödyksi muuton parissa, jotta olisi vapaa viettämään seuraavat päivät tallilla.
"Hei", valkoisen kauluspaidan hihat käärinyt mies tervehti kihlattuaan tummat kulmat mietteliäässä kurtussa ja uunivuoka käsissään. Huoahtaen Julian työnsi sen alakaappiin, tuuppasi oven kiinni jalallaan ja kiipesi sulokkaasti muuttolaatikoiden keskeltä tervehtimään Deirdreä.
"Mukava matka?"

Nainen suunnisti äänen mukaan, oikeastaan vielä edes varsinaisesti tietämättä minne meni. Hän halasi miestä kunnolla, painaen suukon tuon poskelle.
"Niin mukava kuin työmatka voi olla. Sinä olet ollut ilmeisesti ahkerana, keittiöhän on kohta kunnossa?" Ainakin hän muisti että siellä olisi ollut paljon enemmän laatikoita.

Julian kiersi käsivartensa naisen selälle ja varasti poskisuukkoa tarjonneelta Deirdreltä suudelman.
"Hyvä", hän vastasi ja sukaisi kurittomaksi heittäytyvää, tuuheaa mustaa tukkaa pois otsaltaan, "halusin talon kuntoon huomista varten." Makuuhuone oli kauhistuttava tanner; mies ei tosin ollut varma, kumpaa laatikkomäärästä oli syyttäminen.

Deirdrellä ei ollut mitään suudelmaa vastaan. Ajatus siitä, että hän saisi viettää loppupäivän romanttisesti muuttolaatikoita purkaen, hymyilytti naista yllättävän paljon.
"Siihen tuskin päästään, mutta ehkä sitten on minun vuoroni purkaa loput."

"Älä vielä sano", mies protestoi toinen suupieli huvittuneena kohoten ja raivasi tyhjentyneistä laatikoista kulkutien takaisin keittiösaarekkeen keskelle.
"Kauanko olet täällä?" hän kysyi pyrkien pitämään äänensävynsä kevyenä ja keskustelevana, sillä aikataulujen yhteensovittaminen kävi turhan herkästi tulenaraksi.

Deirdre puraisi kevyesti huultaan. Hän oli juuri tullut ja jo nyt he olivat vaarassa aikaiseksi saada riidan siitä, etteivät aikataulut tahtoneet helposti istua yhteen.
"Ensi keskiviikkona lähden Puolaan ja palaan lauantaina." Olisi hän kotona kuitenkin yli viikon. Se oli jo enemmän kuin monesti.

"Selvä", Julian vastasi pitäen sävynsä neutraalina, viilsi saksenterällä laatikon teipit auki ja painoi sen lyttyyn.
"Minun on vietettävä suurin osa viikonlopusta tallilla. Minut halutaan kuulemma tavata, kun aloitan virallisesti."

Deirdre nyökkäsi, ottaen sen lytistetyn laatikon miehen käsistä. Mitä siihen nyt sitten sanoisi?
"Se on ihan ymmärrettävää." Nyt tuskin olisi hyvä hetki kertoa sitä mitä hän aikoi seuraavaksi sanoa.
"Kun palaan Puolasta, olen taas viikon kotona. Meille tulee siksi aikaa koira hoitoon."

Mies kohotti kalpean vaaleansinisten silmien skeptisen katseen Deirdreen ja tönäisi laatikon kiinni polvellaan.
"Koira? Miksi?" hän kysyi ja painoi seuraavan laatikon lyttyyn.

Deirdre yritti keksiä tapaa jolla muotoilisi sen ilman että koiran omistaja tulisi ilmi.
"Se tarvitsee hoitopaikan viikoksi, omistaja on matkoilla."

Julian pysähtyi ja mittaili kihlattuaan hetken epäluuloisena silmät siristyen. Mistä lähtien Deirdre oli pyörittänyt löytöeläinkotia? Hän kumartui tyhjentämään seuraavan laatikon pohjan.
"Ahaa. Sepä ystävällistä sinulta. Kenen koira se on?"

Deirdre lysähti istumaan tuolille. Hänen oli vain luovutettava.
"... Artemiksen. Aiden hoitaa sitä nyt, mutta hän joutuu lähtemään Irlantiin hoitamaan yrityksen asioita ja lupasin ottaa Sergein viikoksi."

Julian kohotti vain merkitsevästi kulmaansa. Totta kai. Ehkä hänen pitäisi olla helpottunut, sillä koiran hoitaminen oli vielä kohtuullisen asiallista. Välillä hän pohti oliko sille lainkaan rajoja, mitä nainen oli valmis tekemään jälkeenjääneen kaksosensa eteen.
"En tiennyt, että hän on hankkinut lemmikin."

Deirdre räpelsi sormilla korvastaan roikkuvaa korua, hieman hermostuneena. Hän ei odottanut Julianin ottavan asian niin tyynesti.
"En minäkään. Sergei on kuitenkin aikuinen koira, se ei tee mitään sisälle ja ei tuhoa paikkoja." Nainen jätti kertomatta sen että koira saattaisi uhitella vieraille ihmisille, sen hän oli saanut tietoonsa.
"Se on vain viikko, vähemmän jos Aiden pääsee ajateltua nopeammin takaisin Englantiin."

"Vai niin", mies vastasi tyynesti ja tarkkaili kihlattunsa hermostusta. Jäikö asiasta jotain kertomatta? Aikoiko Deirdre lykätä hänet kaksosensa koirahoitajaksi?
"Ajattelin kutsua Ellenin lapset kylään, kunhan ehdimme asettua", hän totesi viitaten nuoremman sisarensa kolmeen lapseen. Enon rooli oli käynyt paljon vaikeammaksi, kun hän oli muuttanut Irlantiin muutama vuosi sitten.

Ei, Deirdre oli kyllä kotona sen ajan mitä keskimmäisen koira olisi heillä.
"Ai? Mukavaa nähdä taas heitä. Oliko se niin että siskosi muutti miehensä ja lapsensa kanssa Englannista pois?" Ei hän aina pysynyt Julianin sisarusten ja noiden lasten liikkeistä perillä.

"Wendy muutti Ranskaan, mutta Amanda asuu täällä", Julian selvensi. Ellen, perheen hevosyrityksen ratsuttaja, asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa heidän hevostilallaan Alankomaiden etelärajalla. Vanhempi sisko oli antanut serkuksista vanhimman muuttaa yksin Englantiin.
"Aiotko ruveta haaveilemaan omasta koirasta?"

"Aa. Aivan. Amanda on jo niin vanha? Apua." Deirdre hymähti. Ajatus omasta perheestä pulpahti naisen päässä, tosin kupla puhkesi Julian ottaessa puheeksi karvaisemman lapsen.
"En. Lupauduin tähänkin vain koska Aiden ei voi hoitaa koko aikaa. Muuten hän saisi pitää koko vastuun, tekee sinkkumiehelle ihan hyvää."

"Melkein aikuinen", Julian vastasi, vaikkei ollutkaan varma, oliko tyttö henkiseltä kehitykseltään lähelläkään aikuista. Hän rakasti siskoaan, muttei aina aivan uskonut Wendyn ja tämän miehen kasvatusmetodeihin. Mies lyttäsi pari jäljellejäänyttä keittiön laatikkoa ja tönäisi viimeisen oven kiinni. Lapset herättivät hänessä aiheena poikkeuksetta jo pitkään haudatut toiveet omista, mutta hän oli oppinut olemaan ottamatta aihetta puheeksi, ellei halunnut molemminpuolista mielipahaa.
"Mitä Aidenille muuten kuuluu?"

Deirdre painoi sen mieleensä. Oli outoa että Julianin siskolla oli jo niin vanha lapsi, eikä heillä ensimmäistäkään. Ei, hän ei suostuisi ajattelemaa tätä nyt.
"Hm? Hyvää. Ainakin hän tuntuu viihtyvän Englannissa. En tiedä, mutta epäilisin että viihtymiseen voi vaikuttaa ehkä nainen, mutta eihän sellaisia voi isosiskolle kertoa." Deirdre pyöräytti silmiään teatraalisesti.

"Arveletko Englannin eroavan Irlannista?" mies kysyi sysäten laatikkopinon seinustalle ulosvientiä varten. Hän ei tiennyt, millaisia eroja kahdella sateisella, vihreänharmaalla saarivaltiolla olisi; kumpikaan tuskin voisi koskaan kilpailla Länsi-Euroopan kanssa.

"En merkittävästi. Senkin irvileuka." Nainen naurahti pehmeästi, tuntien vähän syyllisyyttä istumisestaan.
"Molemmissa on huono sää ja samat maisemat, mutta on se silti eri asia asua kotimaassa kun naapurivaltiossa."

Julian vastasi puolittaisella, aavistuksen haikealla hymyllä. Niin oli. Hän oli viettänyt vuosia Saksassa ja ikävöinyt kotiaan, vaikka oli automatkan päässä Alankomaiden rajasta.
"Mikä huone pitäisi laittaa kuntoon seuraavaksi?"

Deirdre katseli hetken ympärilleen.
"Makuuhuone?" Ne kaksi huonetta joita he käyttivät eniten. Silloin kun oli aikaa olla kaksin, he toki oleskelivat olohuoneessakin, mutta sen ehtisi kyllä.
"Etkös sanonut että se näyttää Waterloolta?"

"Etäisesti", mies vastasi huvittuneena, juoksutti sormet läpi hiuksistaan venyttäen ruhjottua selkäänsä, jonka oikuttelulle hän oli päättänyt olla systemaattisesti kuuro ja viittasi naista seuraamaan yläkertaan. Vierashuone saisi odottaa, mutta heidän oma makuuhuoneensa olisi syytä purkaa asuinkuntoon. Massiivisen parisängyn runko ja patjat olivat paikallaan, samoin rauhallisen, tummasävyisen huoneen yöpöydät. Muu tila olikin sitten pahvilaatikkopinojen valloittamaa.
"Ole hyvä", Julian tarjosi avatessaan huoneen oven.

Deirdre huokaisi syvään oven auetessa.
"Onko pakko jos ei halua?" Hän kysyi hymy huulillaan, avaten ensimmäisen laatikon. Hänen kenkiään. Hups. Nainen siirsi sen vaatekaapin eteen ja avasi toisen.
"... otan syyt näistä laatikoista."

"Ei - oikein kodikasta näin", Julian kommentoi kuivasti ja istahti sängyn laidalle hieroen rystysillään alaselkäänsä. Ehkä laatikoiden kantaminen ja tuntikausien kumartelu ja nostelu olivat olleet huono ajatus.
"Onneksi sinulla on toinenkin makuuhuone käytössäsi."

"Makuuhuone ei auta vaatteiden määrään." Deirdre avasi kaapin ovet, alkaen vetää laatikoista siististi pukupusseihin pakattuja vaatteita kaappiin. Hän tarkkaili samalla miehen touhuja, kurtistaen huolestuneena kulmiaan.
"Selkä taas?"

"Ei siitä tarvitse huolestua", mies vastasi ja lakkasi hieromasta jumiin kramppaavia lihaksia, jotta nainen ei turhaan huolehtisi.
"Pura rauhassa laatikkosi, ja katson paljonko tilaa minulle jää", hän lisäsi puolittain hymyillen ja vajosi vaivihkaa selälleen patjalle yrittäen rentouttaa itsensä. Huomenna hänen pitäisi päästä vihdoin jatkamaan treenausta.

"Olet sanonut noin ennenkin." Deirdre huomautti hellästi, jatkaen laatikoiden purkua. Onneksi hän oli pakannut siististi, kaiken saattoi vain siirtää kaappiin.
"Jäihän tänne yksi kolmasosa kaapista... Ehkä pitäisi myydä jotakin." Irlantilaisnainen asteli sängyn luo, käyden miehen viereen kyljelleen.
"Ethän hajota itseäsi?"

"Älä huolehdi", Julian kehotti ja käänsi kasvonsa viereensä vajoavan naisen suuntaan. Hän ojensi kätensä työntämään muutaman punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse ja antoi sormiensa valua käsivarrelta kyljelle, houkutellen naista lähemmäs.
"Kolmasosahan on tavattoman avokätistä."

Deirdre huolehti silti. Mielellään hän siirtyi lähemmäs, aina kainaloon asti. Oma, yhteinen koti oli iso askel ja vähän jopa pelotti. Hän joutuisi tasapainottelemaan kahden elämän välillä, kun kihlattunsa ja toinen pikkuveljensä vihasivat toisiaan.
"Senkin sait vain koska hankkiuduin eroon vanhimmista vaatteista ennen muuttoa."

"Miten jaloa", mies kommentoi ja painoi kasvonsa kevyesti naisen hiuksiin. Hän ei tiennyt, miten yhteinen aika tuntuikin kutistuvan niin vähään, vaikkei kumpikaan ollut kovin montaa päivää kerrallaan poissa. Ehkä lapset olivat huono ajatus, sillä ne veisivät loputkin vähistä hetkistä.

Tosin, jos heillä olisi ollut lapsia, olisi Deirdre lopettanut matkustamisen. Nyt hän hoiti sellaisia töitä koska pystyi siihen. Jos heillä olisi ollut lapsia, ei hän olisi matkustanut Dublinia kauemmas.
"Eikö? Ja kengät on vielä laittamatta. Ehkä vain hankin käytävän komeroon kenkähyllyn ja laitan ne suosiolla sinne."

Julian hengitti kihlattunsa tuttua tuoksua ja piirteli sormenpäillään tämän kylkeen.
"Onko jotain mitä haluat tehdä tällä viikolla?" hän kysyi.

Kysymyksen myötä kasvoille levisi mietteliäs ilme.
"Käydä ostamassa sen uuden sohvan. Mennä syömään johonkin kivaan paikkaan kaksin. Ei kai mitään erityisempää. Onko sinulla mielessä jotain?"

"Eiköhän se riitä", Julian vastasi puolittain hymyillen ja tapaili vaivihkaa kihlattunsa mekon vetoketjua kuin luvatta keksipurkille tavoittellen.
"Onko sinulla sohvamalli mielessäsi?"

Julianin mukamas hyvinkin salakavalaa liikettä ei noteerattu sen enempää. Ainakaan suoraa kieltoa ei tullut.
"Ei." Sirot kasvot hautautuivat Julianin korvan ja kaulan lähelle, huulten painuessa ihoa vasten.
"Ja kiitos avusta vetoketjun kanssa, mistä arvasit että olen menossa suihkuun kohta?" Käheästä äänestä kuului se ilkikurisuus, joka loisti kasvoilta.

"Intuitio", Julian vastasi tyynesti ja ujutti sormensa avoimesta vetoketjusta lämpimälle, pehmeälle iholle. Naisen äänensävy sai miehen veren kuumenemaan, mutta hän piti rauhan kasvoillaan painaen Deirdren vain vaivihkaa lähemmäs ja avaten loputkin vetoketjusta.

Nainen naurahti pehmeästi. Niinpä niin, se aivan varmasti.
"Oletko harkinnut ennustajan uraa?" Sillä siunaaman sekunnilla huoneessa alkoi soida irlantilaista kansanmusiikkia. Hetken Deirdre laskelmoi kuka hänelle soitti ja päätti jättää vastaamatta. Se olisi joko Aiden, äiti tai Artemis, eikä hän halunnut vastata kenellekään mainituista juuri nyt. Pitkät ja kapeat sormet avasivat kauluspaidan pari ylintä nappia.
"Pitäisi oikeasti mennä. En ehtinyt aamulla." Mihinkään hän ei siitä kuitenkaan saanut aikaiseksi liikkua.

"Harmi", mies totesi vailla katumusta ja pysähtyi, kun puhelin soi, odottaen katkeaisiko heidän hetkensä siihen. Deirdre ei noussut vastatakseen, vaan sen sijaan päätyi avaamaan hänen nappejaan, joten epäröiden Julian liu'utti kätensä naisen paljaalle selälle ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin. Mies veti määrätietoisesti mekkoa alemmas ja nojautui painamaan huulensa paljastuneelle olkapäälle.

Julian onnistui romuttamaan kaikki jalot aikomukset. Hän voisi hyvin rentoutua tänään ja huomenna olla ahkera kotia laittaessa. He olivat kuitenkin taas olleet erossa, joten läheisyys houkutteli enemmän kuin suihku tai ne laatikossa odottavat kengät. Sormet avasivat muutaman napin lisää, sormenpäiden sivellessä paidan alta paljastuvaa ihoa.

Naisen vastaus eleeseen sai miehen nykäisemään mekon päättäväisellä liikkeellä pois tieltä, alas jalkoihin ja lattialle. Julian kumartui kihlattunsa ylle hamuten huulillaan polkua suutelemaltaan olkapäältä poikki paljastuneen ihon. Hän halusi pitää liikkeensä kiireettöminä, mutta kokemus tuntui ajavan toisenlaista lähestysmistapaa: hetkenä minä hyvänsä jokin tulisi vaatimaan huomiota ja jäljelle jäisi vain turhaumus.

Jos soiva puhelin ei saanut naista nousemaan siitä, niin mikään ei saanut. Puhelin piippasi parin viestin merkiksi, mutta Deirdre ei vieläkään lähtenyt kömpimään kihlattunsa alta pois. Kädet nousivat tuon vallattomien hiusten sekaan, sotkien ne nyt viimeistään aivan mahdottomaksi pörröksi.

Julian nosti kalpeansinisten silmiensä katseen merkitsevänä kihlattunsa kasvoihin, leuka naisen rintakehällä ja yritti metsästää Deirdren kädet omiinsa pois pahanteosta.
"Puhuitko suihkusta?" hän kysyi merkitsevästi ja kohottautui paremmin kyynärpäidensä varaan.

Deirdre naurahti ilkikurisesti, pilke silmäkulmassaan. Hän huokaisi raskaasti. Lennon pölyt olisi kyllä mukava pestä pois.
"Puhuin. Sinulla on selvästi eriävä mielipide, mutta en kiellä tulemasta mukaan." Nopealla liikkeellä hän sai pörrötettyä harjasmaisesti asettuneita tummia kiehkuroita, virnistäen voitonriemuisesti.

Julian loi Deirdreen toruvan katseen ja naksautti kieltään yrittäen vangita naisen otteeseensa.
"Olisin hullu kieltäytyessäni noin kauniista kutsusta", mies totesi kalpeat silmät huvittuneeseen hymyyn siristyen.

Vihreät silmät pyörähtivät kuopissaan ja ilkikurisen hymyn tilalle hiipi mitä viattomin hymy.
"Niinhän sinä olisit, mutta hulluutesi aste tuppaa vaihtelemaan." Nainen laski hennon kätensä Julianin poskelle, katsellen hetken miehen kasvoja. Tuntui vaikealta olla pois kotoa nyt kun joku odotti kotona.

Mies puhalsi sotkettuja hiuksia pois silmiltään ja nyökkäsi päätään yläkerran kylpyhuoneen suuntaan.
"Mennäänpäs sitten", hän sanoi ja hillitsi halunsa kaapata Deirdre syliinsä. Lääkärit jaksoivat varoitella selän rasituksesta. Julian nousi kevyesti jaloilleen ja pudotti avatun kauluspaidan sängylle, ennen kuin lähti kohti kylpyhuonetta. Housut jäivät matkalle.

Hyvä on, makuuhuone ei ollut edistynyt halutulla tavalla. Deirdre ei kuitenkaan osannut katua sitä piirunkaan verran kun illalla käpertyi sänkyyn lukemaan, laskien punaviinilasin yöpöydälle. Jos olohuoneessa olisi ollut se pirun sohva, hän olisi mennyt sinne lukemaan. Päiväpeittoa hän veti jalkojensa päälle, maaten sängyssä kyljellään, pitkät punaiset vähintään vallattomalla pörröllä. Nyt Deirdre oli jo vaimentanut sen ja kääntänyt puhelimen näytön alaspäin. ihan vain taatakseen Julianille mielenrauhan siltä viestivalon välkkymiseltä, äänestä puhumattakaan.

Julian nojasi parisängyn tummaan päätyyn puoliksi istuen, paljaat jalat peiton alla ja lukulasit kyömyn nenänsä varrella. Mies oli kotonaan hiljaisuudessa ja väreili ympärilleen levollista hyvää oloa kääntäessään valtavan paksun, Napoleon Bonaparten elämänkerran sivua. Hän vilkaisi kihlattuaan lasien yli ja ojensi kätensä setvimään hellästi punaisia hiuksia.

Nainen havahtui vasta kun tunsi miehen käden hiustensa seassa. Hän käänsi kirjansa sivut alaspäin, kierähtäen enemmän kuin sulavasti Julianin kainaloon. Uteliaana hän vilkaisi mitä kirjaa mies tällä kertaa oli lukemassa.
"Menetän järkeni kohta äidin kanssa." Piti saada puhua siitä, ennen kuin hän heittäisi puhelimensa ikkunasta.

"Miksi?" mies kysyi lempeästi ja otti Deirdren kainaloonsa, siirtäen kätensä silittämään naisen selkää. Jos puhelimella tavoittelija oli Äiti Cavanaugh, asian täytyi olla tärkeä.

Deirdre huokaisi syvään.
"Hän ei kestä kun me lapset emme ole sovussa." Nainen vastasi sen enempää avaamatta. Aidenista ei koskaan ollut häiriötä, joten tuo kyllä arvasi kenestä oli puhe.
"Ja nyt pommittaa minua siitä hyvästä."

Julian kumartui painamaan suukon Deirdren hiuksiin. Hän rakasti perhettään valtavasti ja uskoi sen tärkeyteen, mutta Artemis oli avun ulottumattomissa. Hänen puolestaan oli miehen vuoro ajatella perhettään.
"Voitko vaihtaa numeroa?"

"Voisin mutta kuvitteletko oikeasti että se olisi pitkäaikainen ratkaisu?" Dee naurahti vaisusti. Hän pyöräytti hieman silmiään.
"Ja hänellä on taas se hössötysvaihde " eli nainen hössötti häistä ja lapsenlapsista.

"Aivan", Julian vastasi ja hieraisi kihlattunsa selkää mietteliäänä.
"Ja sinä et halua… Hössöttää?"

"En halua että hän hössöttää." Nainen huokaisi hiljaa. Kyllä ne asiat toteutuisivat kun voisi.
"Olet vain ilmeisen mieluisa vävy."

Mies naurahti yllättyneenä kommentille, mutta se ei poistanut nousevaa, tuttua surumielisyyttä nostamasta päätään ja asettumasta raskaana rintakehään. Hänen toiveensa, joiden Julian oli olettanut olleen vain kohtuullisia, alkoivat tuntua absurdilta haihatukselta.
"Sinä et ole valmis?" hän kysyi ontosti ja palautti katseensa kirjan tiivistekstiselle sivulle kätkeäkseen sen, miten kipeältä aihe tuntui.

Kysymys sai naisen nielaisemaan. Oli epäreilua esittää kysymys noin.
"Elämä ei ole valmis." Se oli parempi vastaus, tosin melko tuttu sellainen.

"Milloin elämä on valmis?" Julian kysyi inhoten vastausta, mutta yrittäen pitää sävynsä neutraalina ja tasaisena.

"Sitten kun asiat ovat tasapainossa." Deirdre vastasi hiljaa. Häiden järjestäminen tuntui lähinnä liian ironiselta.

"Milloin asiat ovat tasapainossa?" mies toisti, sulki kirjan hillityn hitaasti ja laski sen tummapuisella yöpöydälle, ennen kuin heittäisi sen käsistään ja hukkaisi kohdan, jossa oli menossa.

Deirdre nosti oman kirjansa yöpöydälleen.
"Sitten kun ne ovat. En tiedä tarkalleen."

Julian juoksutti sormet läpi hiuksistaan turhautuneessa eleessä.
"Pyydät minua siis odottamaan, kunnes nimeämättömät asiat ovat tasapainossa sitten joskus, kun ne ovat."

Deirdre huokaisi raskaasti. He olivat puhuneet tästä.
"Ei se kovin kauan ole."

"Mutta et voi määritellä mitä ehdot ovat sille, että asiat ovat tasapainossa? Mitkä asiat?" Julian kysyi kärsimättömyys ääneen hiipien.

"... Olen määritellyt ne aiemmin. Perheasiani." Kaikki tuntui menneen perseelleen kun isä oli kuollut ja sen jälkeen.

"Miten perheasioidesi täytyy olla, jotta meidän elämämme saa vuoron?" mies vaati selvästi kamppaillen pitääkseen itsensä tyynenä ja neutraalina.

"Paremmin. Isän kuoltua kaikki on mennyt laskujohteisesti päin helvettiä." Siitäkin oli jo kaksi vuotta.

Julian huokasi ja kohottautui istumaan nojaten kyynärpäät polviinsa.
"Pyydät minua odottamaan - edelleen - ja koska rakastan sinua, minä odotan", mies sanoi ja katsahti naista tuskastuneen onnettomana.
"Mutta onko kohtuutonta pyytää jotakin konkreettista, mitä odotan?"

Olikin ollut liian hyvä alku päivälle, jotta se olisi voinut päättyä yhtä onnellisesti.
"Odotat sitä että en joudu vääntämään joka asiasta perheeni kanssa. Ettei kaikki ole niin hankalaa."

"Ei kai tämä hankaluus ole kaksosesi määrittelemää?" Julian varmisti luoden Deirdreen ahdistuneen katseen.

Deirdre tiesi että mitä tahansa hän sanoisi, se ei menisi oikein.
"Osittain."

Mies nosti kätensä ilmaan kuin estääkseen itseään jatkamasta toivotonta keskustelua, huokasi kasvojaan voimakkaasti hieroen ja vajosi selälleen.
"Hienoa", hän totesi tyhjästi tuijottaen kattoa, "hienoa."

Irlantilaisnainen katseli varpaitaan. Hän oli noussut istumaan ja veti hiuksiaan taaksepäin.
"Ei se ole minun syyni. En minä veljeäni valinnut." Vihreissä silmissä oli hyvin tyhjä katse, kun hän katseli sängyn jalkopäätä.
"Ja sinä tiesit."

"Mitä minä tiesin?" Julian kysyi hetken kuluttua irrottamatta katsettaan vaalean katon himmeästä laudoituksesta.

"Mitä tämä on." Julian oli tiennyt varsin selvästi ennen kihlautumista, mitä elämä Cavanaughn kolmikon kanssa oli. Tai no, yhden heistä, mutta kun suku tuli mukana.
"En tiedä. Voisin ehkä ajatella häitä ensi vuodelle. Ehkä."

"Tiesin, että kaksosesi on onneton paskiainen. En tiennyt, että hän kontrolloi elämääsi", mies huomautti ja pohti ollako tyytyväinen, että nainen harkitsi häitä vai toivottomampi, kun nainen tuntui niin vastahakoiselta. Ehkä Deirdre ei halunnut viettää loppuelämäänsä hänen kanssaan.

Deirdre huokaisi syvään. Hän halusi olla miehen kanssa, mutta ei tiennyt mitä voisi sanoa.
"Ei se oli vain hän. Vaan kaikki tämä."

"Kaikki mikä?" Julian kysyi väsyneenä ja käänsi katseensa naisen selkään.

"Äiti, isän kuolema, perheen kaikki asiat. Keskittymiseni on niin hajaantunut, ettei se olisi lasta kohtaan reilua."

Miehen oli räpäytettävä silmiään. Lapset olivat päässeet keskusteluun? Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja ojensi kätensä silittääkseen naisen selkää.
"Ymmärrän."

Häiden järjestely ei ollut ihan niin väärin hajaantuneen huomion kanssa, mutta lasta kohtaan epäreilua.
"En tee sitä tahallani."

"Tiedän, rakas", Julian vastasi ja yritti vetää naisen lempeästi takaisin kainaloonsa. Hän ei halunnut pakottaa Deirdreä tekemään asioita vasten tahtoaan, mutta päätyi sortumaan yhä useammin kärsimättömyyden ja turhaumuksen tuomaan hiillostukseen.

Irlantilaisnainen painui mielellään takaisin kainaloon, josta oli itse hieman aiemmin lähtenyt.
"En halua päätyä eronneeksi yksinhuoltajaksi ja vielä niin ettei tavallinen arkikaan ole hallussani. Se olisi väärin."

Julian tarttui Deirdren leukaan ja loi naiseen merkitsevän, alistuneen katseen.
"Luuletko todella, että voisin koskaan jättää sinut?" hän kysyi. Deirdre saattaisi haluta yksinhuoltajaksi omasta tahdostaan. Huono omatunto pisti muistin perukoilla, sillä mies oli jättänyt naisen kauan sitten, yhden typerän virheen tähden.

Mieli teki kysyä mieheltä että eikö tuo aikoisi muistuttaa häntä virheestään, mutta sanat pysyivät onneksi vain hänen päässään.
"Jättäisit kun olisin vain töissä, kotona hoitaisin tuhatta asiaa ja motkottaisin."

Mies pudisti päätään.
"Toivotonta. Olen jumissa." Hän oli jumissa kihlauksessaan, vaikka Deirdre päättäisi roikottaa häntä perässään seuraavat kaksi vuotta epämääräisin tekosyin. Julian ei löytäisi itsestään voimaa jättää rakastamaansa naista enää.

"Jumissa?" Äänestä saattoi jo ennustaa tulevan riidan. Deirdre nousi seisomaan, tuijottaen tummatukkaista hollantilaista pitkään.
"Miksi kosit jos olen sinulle ansa tai riippakivi?"

Julian vajosi selälleen huoahtaen.
"Se oli vähemmän korni ilmaus sille, että rakastan sinua helvetin paljon", hän heilautti väsyneenä kättään.

No ainakin mies sai sanoillaan naisen taistelutahdon laskemaan saman tien. Varomattomasti hän lysähti istumaan sängylle, tarttuen Juliania kädestä.
"Ja minä, mahdoton höyrypää, en ansaitse sinua. Olet rakas."

Mies hymyili silmät siristyen ja naururypyille viuhkottuen.
"Höyrypää on harvinaisen osuva ilmaus sinulle", hän vastasi ja yritti vetää Deirdren syliinsä.

"Tiedän. Irlantilaista sisua ja sillälailla." Tai sitten vain rasittava sukuvika, mutta ei niistä hänen sukulaisistaan sen enempää.
"En minä tätä aio loputtomiin jatkaa." Julianin turhautuminen sai naisen aina muistamaan, että hänellä oli noin kaksi vuotta saada haluamansa, ennen kuin olisi naurettavan vanha.

"Tiedän", Julian lohdutti valehdellen, vaikka hänellä olikin ikävä aavistus, ettei Deirdre ehkä koskaan kokisi perheensä, työnsä tai jonkin muun olevan valmis omaa elämäänsä varten. Mies kiersi käsivartensa lujasti naisen ympärille, rutisti tämän rintaansa vasten ja hautasi nenänsä punaisiin hiuksiin.

Ainakin niin hän itse ajatteli. Ei hän aina ajattelisi muita ensin. Artemiskin oli nyt parempi, tuon hengissä pysymiseen saattoi jopa ehkä luottaa.
"Mmh. Milloin häitä pitäisi miettiä?"

Sen täytyi olla kompakysymys.
"Sitten, kun haluat ne", Julian vastasi ja hipoi huulillaan naisen korvanlehteä. Sitten, kun Deirdre oikeasti halusi hänen kanssaan naimisiin.

Ei se tavallaan ollut. Vastaus sai aikaan vain tuhahduksen, korvan hipominen kiellettiin vain kevyesti painamalla päätö olkaa vasten.
"En olisi kihloissa kanssasi jos en haluaisi naimisiin kanssasi."

He olivat olleet kihloissa puoli vuotta, ja häiden mainitseminen johti yleensä riitaan. Faktoista saattoi olla montaa mieltä. Julian kierähti selälleen jättäen toisen käsivartensa Deirdren ympärille.
"Menemme naimisiin sitten, kun haluat."

Deirdre kääntyi ympäri, katsellen miehen komeapiirteisiä kasvoja. Hän oli onnekas nainen, sen hän tiesi sanomattakin.
"Saat sen kuulostamaan siltä etten haluaisi ollenkaan."

"Yritän saada sen kuulostamaan siltä, että saat olla valmis ja haluta sitä oikeasti. En halua painostaa tai syyllistää sinua naimisiin, vaikka tiedän tekeväni sitä aina välillä", mies vastasi.

"Se vain... En tiedä. Haluaisin, vaikka heti huomenna. Pelkään että kun lupaan sen yhden päivän, jolloin en keskity kuin vain meihin ja valmistelen sitä, jotakin tapahtuu kuitenkin." Se oli sinänsä yleinen pelko, mutta Deirdren kohdalla hyvin looginen.

"Miksemme aloita muusta kuin ajankohdasta, jolloin voimme toteuttaa suunnitelmamme minä päivänä tahansa", Julian ehdotti viitaten häihin liittyviin päätöksiin ja suunnittelutyöhön.

"... Juhlapaikka pitää varata tietyksi päiväksi ja parhaat paikat menevät reilusti etukäteen?" Niin hän oli aina sen ajatellut. Dee oli lukenut tarpeeksi monta naistenlehteä tietääkseen sen.

"Niin pitää. Mutta ennen paikan varaamista voi miettiä, millaiset häät haluat ja millaisista yksityskohdista ne rakentuvat. Millaista ruokaa haluaisit syödä. Millaisen hääpuvun haluat. Millaisista kukista pidät. Minne haluat mennä häämatkalle", mies huomautti.

"Kohtalaisen pienet ja intiimit, en isoa farssia. Hieman erilaisen juhlapaikan, sopivan pelkistetyn koristelun. Ruokapuolen jätän suurilta osin sinulle. Haluan aikuiselle naiselle sopivan mekon, en tyllihelmaista. Häämatkalle... No sen sinä saat päättää. Kaikkialla on minusta kuitenkin liian kylmä tai palan, joten se on sinun päätettävissäsi missä niin käy. Viihdyn kuitenkin, koska saisin olla sinun kanssasi."

"Voimme suunnitella häät, jotka haluat, ilman aikataulupaineita", mies vastasi.
"Rakentamatta vielä kaikkea yhden päivän varaan."

"Julian... Se pelko pysyy silti. Päivämäärä on joskus päätettävä." Eivät he voisi ikuisuuksia vältellä sen valintaa.
"Joudut jo muutenkin kärsimään töissä ja aina minun sukuani tavatessa, niin en halua suunnitelmien vielä vesittyvän jonkun takia."

"Hyvä on. Voit valita päivän, jonka haluat", Julian tarjosi.

"Miksi vain minä? Oletan että sinullakin on mielipiteitä." Nyt hän taas yritti hieman vierittää vastuuta Julianille, pois itseltään. Hän ei ollut nyt valmis lupaamaan siltä seisomalta päivää.

Mies rojahti huokaisten selälleen.
"Minä menisin kanssasi naimisiin huomenna. Olisin mennyt kanssasi naimisiin kuusi kuukautta sitten." Hän yritti saada naisen lähestymään aihetta helpolla, sitoutumista vaatimattomalla tavalla, mutta Deirdre tuntui keskittyneen ajankohtaan, jota ei kuitenkaan tainnut haluta todella sopia.

Deirdre ei oikein itsekää tiennyt, mikä tässä kaikessa oli niin vaikeaa ja hankalaa. Miksi hän ei vain osannut luvata että silloin? Lupaamisesta vaikeaa teki ainakin kaikke ne ongelmat, joihin häntä tarvittiin. Jos juuri sille päivälle sattuisi jotakin? Ei hän osaisi jättää perhettään pulaan häidensä takia. Työnsä hän nyt vielä osaisi jättää. Silti siviilivihkiminen lounastauolla molempien ollessa kotona ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka se olisi hoidettu nopeasti.

"Emmekö voi siis vain aloittaa miettimällä, millaiset häät haluamme ja katsoa sitten, millainen aikataulu tuntuu sinusta sopivalta", Julian vetosi.

"No... Voimme." Nainen myönsi. He voisivat kyllä suunnitella muuten.

"Teemme siis niin", mies vastasi ja laski lukulasinsa yöpöydälle tuhdin elämänkerran päälle. Ehkä Deirdre voisi innostua häistä, kun pääsisi suunnittelemaan niitä ilman aikataulun tuomaa painetta - tai edes rentoutua aiheen suhteen. Kun häiden sisältö ja yksityiskohdat olisi päätetty, toteutus kävisi nopeasti, juuri silloin kun haluttiin tai haluttu tila oli vapaana.

Deirdre vilkaisi Juliania hymyillen.
"Millaisen paikan haluaisit ja mihin vuodenaikaan?"

"Kuten sanoin, menisin kanssasi naimisiin vaikka huomenna, joten häiden yksityiskohdilla ei ole minulle kovin suurta merkitystä. Mitä todella kaipaan, on avioliitto. Mutta arvostan sisätilojen käytännöllisyyttä", mies vastasi.
"Entä sinä?"

Nainen mietti hetken, pyöritellen hiuskiehkuraa etusormensa ympärille. Mitä hän halusi?
"Haluaisin ehkä häät jossain.. Maalla? Juhlatilaksi remontoidussa ladossa ehkä?"

"Sitten menemme naimisiin juuri sellaisessa", Julian lupasi.
"Mitä muuta haluaisit?"

Hän oli oikeasti ajatellut häitään,aika paljonkin. Nyt kun asiaa oikein ajatteli.
"En halua ruusuja. Mitä tahansa muuta, mutta ei minkään värisiä tavallisia ruusuja mihinkään."

Mies naurahti yllättyneenä. Se pitäisi pitää mielessä.
"Kenet haluaisit kaasoksesi tai morsiusneidoiksesi?" hän kysyi.

"Kaasokseni haluan parhaan ystäväni. En tarvitse morsiusneitoja." Deirdre mietti. Mitähän muuta?
"Ei mitään liian hienoa tai fiiniä. Haluaisin rennot häät."

Se kuulosti mukavalta miehen korviin.
"Pidämme siis rennot häät", hän vastasi.

"Ja ei kermakakkua." Deirdre vastasi kevyt hymynkare huulillaan. Hän inhosi kermakakkuja.

"Selvä", Julian vastasi. Huolellisesti terveellistä ruokavaliota noudattava mies ei pannut sitä pahakseen.
"Mitä muuta?"

Deirdre kaiveli ajatuksiaan. Mitähän muuta hän oli joskus miettinyt?
"Ei isoja häitä, ei niin perinteisiä ruokia, ei häälahjoja. Haluan puvun jossa ei ole tylliä."

"Hyvä on. Koskeeko häälahjakielto minuakin?" mies kysyi pohtien kieltäisikö Deirdre häntä hemmottelemasta naista.

"Kiertäisit sen vaikka koskisikin." Deirdre naurahti hellästi, pyöräyttäen silmiään miehelleen. Mitähän ihmettä vielä oli ollut?
"Ei mitään hurjan mahtipontista."

"Tunnet minut hyvin", Julian vastasi ja katseli pohtien kattoa.
"Mitä ovat perinteiset ruoat?"

"Ne samat mitä tarjotaan joka häissä. Tehdään jotain erilaista, vaikka itse kasattavaa salaattia, aasialaistyylisesti maustettua lihaa ja... Jotain. En tiedä. Se oli esimerkki."

"Haluaisin tehdä Felixistä bestmanin. Mutta en tiedä miten Ellen suhtautuisi polttareihin", mies pohdiskeli huvittuneena. Hän pikkusisarensa tuskin päästäisi 13-vuotiasta poikaansa polttareihin, saati suunnittelemaan sellaisia. Hän olisi luultavasti liian vanha moiseen traditioon joka tapauksessa, kun he vihdoin menisivät naimisiin.

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Se voi olla ettei hän arvostaisi. Toki,voithan sinä pitää hieman erilaiset polttarit?"

"Etkö näe minua työntämässä seteleitä eksootisten tanssijoiden alushousuihin?" Julian kohotti kulmiaan.

"...En." Deirdre virnisti ja lähti alas hakemaan juotavaa itselleen. Hän oli hillinnyt halunsa huomauttaa leikkisästi siitä mitä hän näki Julianin tekemässä.

Keskiviikko 5. huhtikuuta 2017, aamu

Häistä muistiinpanot ennen nukkumaanmenoa tehnyt mies heräsi vielä aikaisemmin kuin tavallista, sillä odotti malttamattomana hevostensa saapumista Alankomaista - kuin hän saisi raajansa takaisin. Hänen oli täytynyt lähettää ratsut takaisin perheensä tilalle loukkaannuttuaan, sillä aavistuksen mielipuoliseksi kontrollifriikiksi joskus syytetty mies luotti vain harvan ihmisen taitoon käsitellä saati ratsastaa hevosiaan. Jo auringonnousun aikaan noussut mies oli kuntoillut olohuoneessa, tehnyt proteiini- ja kuiturikkaan smoothien aamiaiseksi ja käynyt suihkussa kelloa vilkuillen. Hän onki makuuhuoneen laatikkovuoresta ääneti valkoiset ratsastushousut, mustan kashmirneuleen ja vanhat, rakkaudella huolletut ratsastussaappaansa, ennen kuin istahti sängyn laidalle ja kumartui suukottamaan Deirdren ohimoa.
"Huomenta. Haluatko lähteä tallille?"

Deirdre oli nukkunut yllättävänkin pitkään. Hän oli nauttinut siitä että sai nukkua ilman herätyskelloa.
"Mmh, huomenta..." Tallille?
"Kai voisin tulla."

Julian oli kysynyt kohteliaisuudesta arvellen, että naisella olisi työkiireitä tai halu sisustaa uutta kotia, mutta yllättyi positiivisesti vastauksesta. Yhteistä aikaa ei voisi olla liikaa heidän aikatauluillaan.
"Hienoa", hän vastasi lämpimästi ja sukaisi hellästi naisen hiuksia.
"Kauanko tarvitset lähtöön?"

Deirdre halusi lomaa niistä laatikoista. Hän voisi tänään viettää päivänsä Julianin kanssa ja huomenna päästää miehensä nauttimaan hevosistaan aivan yksin.
"... Olisit voinut herättää aiemmin. Puolituntia?" Irlantilaisnainen nousi ylös, valmistautuen pyörremyrskyn tavoin. Hän oli valmis karvan verran alle puolessa tunnissa. Hiukset saivat olla auki, kasvoilleen nainen oli vetänyt lähes näkymättömän meikin. Vaatteiksi saivat kelvata siistit mustat merkkifarkut ja kevyt villapaita.

Mies nauroi ja kohotti käsiään anteeksipyytävästi.
"Minä odotan kyllä!" hän vakuutti ja naisen valmistautuessa täytti hänelle jätetyn vaatekaappien tilan laatikkoidensa sisällöllä: pääasiassa mustin ja valkoisin, laadukkain vaattein, joskin mukaan mahtui muutama harmaa, murretun ruskea ja laivastonsininenkin kappale sekä syleittäin oransseja aksentteja. Miehellä oli yllä parhaillaankin oranssit alushousut.
"Ehditkö syödä aamupalaa?" hän kysyi painaen nyt tyhjät laatikot kasaan ja kantaen ne alakertaan.

"En, mutta eikös siellä ole se kahvila? Voin testata sen samantien." Deirdre veti päälimmäiseksi vielä siistin, joskin kaupunkikäytöstä poistuneen villakangastakin.
"Näin, olen valmis. Mennään niin vaimosi saa aamiaista."

"Se tuskin on auki tähän aikaan aamusta", Julian kommentoi toruen. Aamiainen oli päivän tärkein ateria! Sitä ei voisi jättää huomiotta.
"Mutta voisin vannoa nähneeni viehättävän paikan vain muutaman korttelin päässä."

"Siis mitä, kyseinen paikkahan pitää huolen siitä että valmentajat saavat aamupalaa." Deirdre virnisti leveästi. Hän tiesi että tallilla asuvat valmentajat harvemmin söivät säännöllisesti.
"Otan siitä jotakin sitten."

Julian vastasi virneeseen tänään harvinaisen onnelliset silmät naururypyille viuhkoittaen ja veti ylleen mustan, pohjemittaisen villakangastakin poimien ovenpielen vieressä olevalta lipastolta autonavaimensa. Hän avasi ulko-oven ja viittasi Deirdreä kulkemaan edellään.
"Mitä haluaisit aamupalaksi?"

Nainen pisti merkille sen miehensä hyväntuulisuuden. Liekkö johtui tuon hevosten saapumisesta.
"Tee ja leipä riittää. En jaksa panostaa, sinä pidät yleensä hyvää huolta aamiaisistani ja niiden koostumuksesta."

Mies naurahti ja vilkautti kadunvarressa odottavan, mustan BMW:n ovet auki tarjoutuen avaamaan matkustajan puolen Deirdrelle, ennen kuin istui ratin taakse ja lähti keskiviikkoaamun liikenteeseen. Työruuhka oli saada hänen hyvän tuulensa rakoilemaan, mutta heidän poimittuaan Deirdrelle Julianin vaatiman, tarpeeksi täyttävän aamiaisen ja suunnattuaan kohti Slaleyä, matka nopeutui vähitellen.
"Oletko käynyt useamminkin Rosings Parkissa?"

Nainen ei voinut olla nauramatta miehensä vaatimuksille. No, onneksi hänen miehensä oli siinä ja piti huolta syömisistä , tai ainakin syömisten terveellisyydestä.
"En. Kerran taisin käydä, silloinkin Aidenin mukana Colmia katsomassa." Vanhan ruunan mainitseminen sai naisen hymyilemään.

"Miten sinä et ole päätynyt ratsastamaan, vaikka molemmilla veljilläsi on hevosia?" Julian pohti huvittuneena kulmiaan kohottaen. Hänen teki usein mieli houkutella nainen kanssaan maastoon, mutta sopivan ratsun puute hankaloitti sitä.

"En tiedä. Se vain jäi joskus ja en ole sittemmin noussut hevosen selkään." Se oli ollut kaksosille yhteinen harrastus, Deirdrelle nimenomaan vain harrastus ja lapsena sekin.
"En vain ehdi tai jaksa tai... Mitä milloinkin. Ja pian huomasin etten ole ratsastanut kohta yli kahteenkymmeneen vuoteen ja kihlattunikin on ratsastaja."

"Ehkä sinun pitäisi aloittaa uudelleen?" mies ehdotti jälleen kerran, vaikkei elätellytkään suuria toiveita sen toteutumisesta.
"Hetkinen. Ajoin ohi", Julian kurtisti tummia kulmiaan ärtyneenä ja polkaisi jarrua vilkuillen taustapeiliin. Miten maaseutu olikin täällä niin vaikeaselkoista - olemattomia tienviittoja ja nimettömiä teitä. Mies naksautti turhautuneena kieltään, kiepautti auton peltotien risteyksessä ympäri ja lähti takaisin tulosuuntaan. Missä se liittymä nyt oli?

Nainen kohautti kevyesti olkiaan.
"Ehkä voisin lainata Colmia joskus. Se on kuulemma vuokralla nyt, joku tallin valmentajista vuokraa sitä." Ainakin niin pikkuveli oli sanonut. Nainen osoitti oikeaa risteystä vähän kauempaa. Se oli hölmössä paikassa.

"Valmentaja?" Julian toisti hämmentyneenä. Kuka tallin valmentajista halusi vuokrata vanhaa harrastehevosta? Ehkä Rosingsin valmentajat olivat vielä kauempana hänen odotuksistaan kuin hän alunperin arveli.
"Mutta se olisi hienoa. Olisi mielenkiintoista tutkia alueen maastoja kanssasi. Northumberlandin pitäisi olla harvinaisen kaunista seutua."

"En tiedä miksi, jotain Aiden puhui hevosen sairaslomasta." Nainen ei varsinaisesti ollut painanut koko innokkaan pikkuveljensä tohkeilua mieleensä. Tuo oi ollut onnellinen saatuaan hyvän ratsastajan Colmille.
"Voisin joskus tulla mukaan. Se ruuna tuskin heittää minua alas."

Selitys ei selkeyttänyt paljoa Julianille, mutta tuskin sen oli väliä. Julian ei uskonut heidän asuvan täällä kovin pitkään. Hän tunsi osan valmentajista entuudestaan ja muihin tutustuisi ammatillisesta kohteliaisuudesta; oli sääli, että Caitlin O'Co-- King, hänen vanha ystävänsä, oli lähtenyt. Caitlinin kanssa työskentely olisi ollut ilo.
"Parempi olisi olla heittämättä", Julian naurahti ja polkaisi jarrua uudelleen, löi rattia kämmenellään ja äänensävystä päätellen kirosi hollanniksi.
"Missä se saamarin tie on?"

Deirdre kaivoi puhelimen esiin, etsien osoitteen. Hän syötti sen autossa vakiovarusteena olevaan navigaattoriin, sanomatta sanaakaan. Ei riitaa heti aamusta.
Toki heillä oli ehkä perustavanlaatuisia erimielisyyksiä asioista, sillä Deirdre saattoi kuvitella että he jopa jäisivät Newcastleen pidemmäksi aikaa.

"Kiitos", mies kommentoi kuivasti, katsahti ilmestyvää ohjetta ja käänsi auton uudelleen ympäri. Oikea, kryptinen liittymä löytyi vihdoin, ja hetkeä myöhemmin Julian saattoi kaartaa tallitielle ja jättää henkilöauton sitten laajalle, massiivisen ratsastuskentän vieressä olevalle, asfaltoidulle parkkipaikalle. Puitteet sentään olivat kunnossa, jopa täällä jumalan selän takana.
"Hevosten pitäisi tulla pian", Julian totesi vilkaisten kelloaan, löi auton oven kiinni ja Deirdreä odottaen lähti harppomaan harmaakivistä, muratin hautaamaa tallia kohti takin helmat perässä lepattaen.

Nainen hymähti saamalleen kuivalle kiitokselle. Hän katseli uteliain silmin Rosings Parkin puitteita, kulkien Julianin vierellä kohti tallia. Onneksi tuon hevoset saapuisivat pian, jos se rentouttaisi miestä.

"Haluatko käydä tervehtimässä veljesi hevosta vai tulla kanssani käymään toimistossa?" Julian kysyi nykäistessään auki massiivisen, saranoillaan kevyesti liikkuvan puuoven ja astuessaan sisään aamusiivouksesta kuhisevalle tallikäytävälle. Tallityöntekijöiden pitäisi osata sanoa, missä Aidenin Colm oli.

Deirdre mietti hetken, vilkaisten kuhisevaa tallia. Jestas, täällähän riitti elämää.
"Voin mennä tervehtimään vanhusta kun sitä touhuat omiesi kanssa." Eli nainen siis jatkoi kihlattunsa seuraamista aina toimistoon asti.

Mies naurahti ja loi hyväksyvän silmäyksen tyylikkäälle yläkerralle, joka kylpi aamun kirkkaudessa. Hänen olisi pitänyt ottaa aurinkolasit mukaan, Julian totesi harmikseen, siristäessään silmiään valossa. Jotkut olivat jopa jo treenaamassa valtavassa maneesissa, vaikkei kello ollut paljoa yli kahdeksaa. Julian koputti toimiston oveen ja päästi heidät sisään.
Tallin johdon assistentin pöytä oli tyhjä, mutta tallin pääksi noussut nuori nainen istui valkeapuisen pöydän takana ja tervehti heitä hillityllä hymyllä.
"Hyvää huomenta, herra van der Veen - ja neiti Cavanaugh?" Effie sanoi nousten kättelemään tulijoita. Tämän täytyi olla Artemiksen kaksoissisko, miestä kai kammottavasti traumatisoinut, raivostuttava olento kuvausten perusteella.

Deirdre oli onnellisen tietämätön siitä että veljensä oli ehtinyt ensin. Hän hymyili Effielle, kätellen tuota tyynenä vaikka selvästi hämmstyikin. Hän vain vilkaisi Juliania, olettaen tuon kertoneen hänen nimensä jossakin asiayhteydessä.
"Hyvää huomenta ja olen kyllä."

"Onko kaikki valmista hevosiani varten?" Julian kysyi laskien toisen kätensä Deirdren selälle.
"Kyllä. Annoitte hyvin, hmm, yksityiskohtaiset ohjeet", Effie vastasi ja sai miehen kurtistamaan kulmiaan hämmentyneenä huvittuneella pilkkeellä silmissään, "ja eräs hoitajistamme pyysi erityisesti päästä palvelukseenne - hän on myös Burken henkilökohtainen hoitaja ja työskentelee erittäin korkealla standardilla. Norton on alakerrassa tekemässä viimeistä tarkastusta hevostenne tiloihin."
"Ratsastatteko te, neiti Cavanaugh?" Effie jatkoi Deirdrelle ennakoituaan Julianin kysymykset ja pohti, oliko nainen oikeasti tehnyt jotain ansaitaakseen Artemiksen höykytyksen vai oliko mies - kuten hän arveli - vain laajennellut kärsimyksiään ja suhtautunut perheenjäsenten huolenpitoon rangaistuksena.

Deirdre veti hiuksia korvansa taakse, naurahtaen hiljaa kun nainen mainitsi yksityiskohtaisista ohjeista. Aivan varmasti, hän olisi ehkä halunnut nähdä sen useamman sivun (kaksipuoleisena tulosteena) ohjelistan, jonka Julian oli tallille luovuttanut.
"Ei, en ole ratsastanut vuosikausiin. Katsotaan nyt kun voisin lainata hevosta." Ei todellakaan Artemiksen hevosia, sitä tuskin kukaan huoneessa oleva ajattelisi.

Julian loi aavistuksen epäluuloisen silmäyksen Effieen, joka näytti aivan liian nuorelta työhönsä ja vaikutti ikävästi siltä, että nauroi hänelle jostain syystä, mutta nyökkäsi.
"Käyn siis tervehtimässä häntä", mies totesi ja katsahti kysyvästi kihlattuunsa: halusiko Deirdre jäädä juttelemaan Hepburnin kanssa vai tulla hänen mukaansa.
"Norton on todennäköisesti varustehuoneessa", Effie vastasi. Nainen ei varmasti ollut siivoamassa karsinoita tai lakaisemassa lattioita, jos suinkin keksi tekosyyn välttää tehtäviä.

Deirdre jätti sellaiset mielleyhtymät Effiestä tekemättä. Nainen ainakin yritti olla hieman vähemmän tuomitseva ensitapaamisilla kuin kihlattunsa tai veljensä. Hän oli lähdössä miehensä mukaan, kai hän samalla saisi työntekijältä kysyttyä kuka tietäisi (tai tietäisikö tuo) nuorimman veljensä ruunan olinpaikan.

Mies lähti kihlattunsa kanssa takaisin alakertaan yrittäen ravistaa omituisen tunteen harteiltaan ja etsi tiensä massiiviseen, avaraan varustehuoneeseen, joka jätti hänetkin sanattomaksi. 120 hevosen varusteet yhdessä tilassa - siisteissä riveissä ja punertavapuisten, laminoiduin sisältönimikkein varustettujen kaapinovien takana. Yhden metrin korkuisen harjahyllykön laidalla istui hoikka, kehoaan imarrellen pukeutunut nainen, joka oli sitonut suklaanruskeat hiukset kuohkealle ponihännälle ja luki tulostettua listaa. Nähdessään tulijat hän hypähti sulokkaasti jaloilleen, tummat silmät säihkyen ja kiiruhti miestä vastaan.
"Herra van der Veen! Olen todella odottanut tapaamistanne - on uskomatonta päästä työskentelemään kaltaisenne legendan kanssa", Jemma aloitti painaen kädet sydämelleen ja huomasi sitten Deirdren olemuksen herttainen, viaton hehku aavistuksen lässähtäen. Ehkä punapäinen amazon oli miehen assistentti.
"Jemma Norton", hän ojensi kätensä reippaaseen, ammattimaiseen kädenpuristukseen ensin miehelle ja sitten Deirdrelle toivoen hänen hetkeensä kutsumatta astuneen naisen esittelevän itsensä.

Vihreiden silmien utelias katse kiersi varustehuoneetta. Se oli todella vaikuttava, suorastaan neuroottisen siisti näky. Ehkäpä Julian voisi viihtyä täällä, ainakin siisteystasosta ja järjestelmällisyydestä päätellen. Irlantilaisnainen ei voinut olla hymyilemättä nuoremman naisen reaktioon kun tuo tapasi hänen miehensä. Se oli jotakin mihin hän tuskin koskaan tottuisi. Hän kätteli tuon hevosten hoitajaksi osoitettua naista, hymyillen hieman.
"Deirdre Cavanaugh." Ei hän nähnyt tarpeelliseksi mainostaa olevansa kihloissa Julianin kanssa, valkokultainen sormus naisen sormessa tehköön sen hänen puolestaan.

Jemman erikoistunut silmä tunnisti samaan pariin kuuluvat, valkokultaiset sormukset pariskunnan vasemmissa nimettömissä, mutta hän piti urheasti yllä aurinkoista naamiotaan. Voivittusaatanaperkelejumalauta! Miksei hänelle voitu suoda yhtään oikeaa mahdollisuutta? Miksi hän joutui vain kyykkimään mielipuolisten egomaanikoiden jaloissa vailla palkintoja tai arvostusta? Perkele!
"Hevostenne pitäisi saapua hetkenä minä hyvänsä", hän vakuutti hymy kasvoilleen liimattuna ja mittaili Deirdreä vaivihkaa. Kuka tiesi, ehkä hänen pelinsä ei ollut lopullisesti pelattu.
"Voinko olla teille avuksi?" hän tiedusteli varmuuden vuoksi päivänsä pilanneelta naiselta.

Deirdre loi silmäyksen niihin siisteihin varusteriveihin. Se oli omalla tavallaan rauhoittavaa ja hypnoottista. Miten kaikki pysyikin niin siistinä?
"Itseasiassa kyllä. Haluaisin käydä tervehtimässä veljeni hevosta. Colm, vanhemman puoleinen ish-ruuna."

Colm? Sen täytyi olla jokin turhantärkeä harraste-eläin. Cavanaugh. Ah, se oli se harmaa muuli.
"Totta kai. Se tarhaa tallin itäpuolella, tarhassa 52", Jemma vastasi herttaisesti hymyillen ja viittasi vasemmalle, "se on suuri tarha itämaneesin ja yksittäistarhojen takana." Ehkä amazon jättäisi hänet kaksin uuden valmentajan kanssa.

Deirdre vilkaisi Julian hymyillen, luvaten etsiä kihlattunsa myöhemmin. Hän lähti varustehuoneesta, joutuen kysymään matkalla kolmesti neuvoa. Lopulta hän löysi itsensä Jemman mainitsemalle tarhalle. Colm tuli hörähtäen tutun ihmisen luo, tarjoten otsaansa rapsuteltavaksi. Se oli juuri niin ihana kuin hän muisti. Suotuaan muutaman hetken ruunalle, hän yritti etsiytyä takaisin talliin, rukoillen ettei eksyisi niillä käytävillä kovin pahasti.
"Miten ihmeessä täällä löytää mitään..." Deirdre mutisi itsekseen, kulkiessaan eteenpäin käytävällä. Missähän se varustehuone oli ollut?

Kun kuljetusauto saapui, Jemman hymy pysyi kasvoilla puhtaalla tahdonvoimalla. Jos hän oli pitänyt Burkea pahana, van der Veenin täytyi olla helvetistä. Mieskö ei antaisi hänen ratsastaa hevosillaan? Ehkä talutella ja kävelyttää niitä? Kuin aloittelija? Voi jumalauta nyt! Miksei kukaan ollut kertonut, että mies oli varattu? Hän ei olisi hakenut orjatyöhön, jos olisi tiennyt. Mutta nainen hymyili ruusuisiksi poskipunalla taputellut posket helottaen, esitellen valmentajalle hevosten karsinat itäpuolen rivistön tallipäädystä, varusteiden paikat varustehuoneesta ja seisten sitten asiantuntevan näköisenä sivussa, kun van der Veen halusi purkaa hevosensa itse.
Massiivinen, lihaksikas mustanruunikko peruutti alas ramppia mustaan puettuna, jalopiirteinen pää korkealla ja vihlovasti hirnahtaen. Tulta väreilevä ori tanssahteli ketjunarun päässä hurjasti korskuen ja kaulaansa kaartaen, ja sen omistaja kosketti sen kaulaa vilpittömän onnelliseen hymyyn sulaen. Jemma hiipi kurkistamaan varovasti toista, autossa kolistelevaa hevosta, kun Kraken katosi sisälle, ja hyppäsi syyllisenä kauemmas, kun mies palasi purkamaan myös tumman suklaanrautiaan Darlingin, joka vilkuili uutta ympäristöä suipot korvat pyörien ja sieraimet suurina puhaltaen. Sitten hoitaja seurasi miestä tuntien itsensä idiootiksi norkoillessaan sivussa, kun valmentaja riisui hevosilta keskittyneenä kuljetusvarusteita ja tarkasti niiden jalkoja ja yleistä terveydentilaa.

Jos jotakin niin Kraken ei jättänyt saapumistaan arvailun varaan. Sen perusteella Deirdrenkin oli helppo löytää oikea karsina, orin egoilusta ei voinut erehtyä. Hän hymyili tumman hevosen nähdessään. Ne olivat niin hienoja, erityisesti tulisieluinen Kraken oli naisen mielessä suosikki. Hän jäi suosiolla kauemmas katselemaan, hymyillen vain miehensä touhuille. Joka kerta hän yllättyi siitä onnellisesta hymystä, joka nousi Julianin kasvoille tuon ollessa hevostensa kanssa.

"Jos minä sitten… Huhuilkaa vain jos tarvitsette jotain", Jemma tarjosi pinnistellen ammatillista hyvää tuulta ja harppoi sitten kulman taakse murhanhimoa hyökyen. Osuisipa Collins hänen tielleen - ei, ei Collins - Jemma ei enää epäillyt, etteikö Paulus voisi murhata häntä vailla omantunnon tuskia ja piilottaa ruumista niin, ettei se löytyisi koskaan. Joku muu rasittava nynnerö, jonka hän voisi potkia maanrakoon parantaakseen päiväänsä.
"Ne ovat molemmat kunnossa", Julian sanoi Deirdrelle silminnähden helpottuneena. Krakenin saapuminen Rio de Janeiroon kolmijalkaisena kummitteli edelleen miehen painajaisissa. Mies taputti tumman orin kaulaa ja komensi sitä tottuneesti, kun tulisieluinen hevonen kuopi pesutilan mustaa muovimattoa orimaisella teatraalisuudella.
"Haluaisitko, että vien sinut kotiin?" mies kysyi kohottaen katseensa naiseen. Hevosten seura tuskin oli Deirdrelle yhtä kiehtovaa kuin hänelle, saati hänen ratsastuksensa seuraaminen. Jos selkä pistäisi kampoihin, oli parempi, ettei nainen ollut katsomassa.

Krakenin teatraalisuus oli niin huvittavaa. Nainen kohotti katseensa Julianiin, kohauttaen kevyesti olkiaan.
"Jos haluat lähteä viemään. Voin toki myös mennä taksilla tai ottaa auton ja tulla hakemaan kun olet valmis."

"Minä voin viedä sinut", Julian vakuutti, "hevosille tekee hyvää saada asettua rauhassa joka tapauksessa." Hänellä oli myös harvinaisen innokas hoitaja, joka varmasti pitäisi hänen ratsujaan silmällä. Mies silitti orin tummaa päätä ja siirsi sen Darlingin viereiseen, käytävän päädyn karsinaan, missä lajitovereitaan inhoava Kraken saisi omaa rauhaa. Hän ujutti tummanrautiaalle omenanpalan ovenrauosta, ennen kuin viittasi naista lähtemään mukaansa kohti parkkipaikkaa.
"Miltä veljesi hevonen näytti?"

Irlantilaisnainen seurasi katseellaan hevosia, painaen karsinat mieleensä. Ei hän sillä tiedolla mitään tekisi, mutta halusi olla varma niistä. Miestään hän voisi joutua etsimään täältä useamman kerran.
"Omalta itseltään. Se ei tosin ole enää niin pyöreä, johtuuko lisääntyneestä liikunnasta. Colm jopa muisti minut."

Mies nyökkäsi hymyillen ja avasi auton ovet.
"Oletko tänään etätöissä vai vapaalla?" hän kysyi lähtiessään takaisin Newcastlea kohti.

"No, sinä olet tallilla niin voisin tehdä etätöitä vähän." Hän hymyili hellästi. Purkaisi ne loput laatikot makuuhuoneesta ja sitten tekisi vähän töitä. Se kuulosti suunnitelmalle, ainakin vielä toistaiseksi kun hän katseli ohitse kiitäviä maisemia.

"Selvä. Yritän tulla ihmisten aikaan", Julian vastasi vaikka tiesikin, että aika hujahti tallilla aivan huomaamatta - varsinkin uuteen paikkaan perusteellisemmin tutustuessa. Hän kiihdytti maantiellä ja silmäili mielenkiinnolla maisemaa pohtien, millaista siellä olisi ratsastaa.

"Ei kiirettä. En suutu jos tulet myöhään." Hän tiesi että miehensä ei osaisi luultavasti lähteä ajoissa, saatika edes ihmisten aikaan, kotiin.

"Oletko jo nähnyt perhettäsi muuttomme jälkeen?" hän kysyi ja nautti siitä, miten paljon sujuvammin auto sujahti Newcastleen nyt, kun aamun työruuhkat olivat hiljentyneet. Hänen pitäisi lähteä takaisin tallille, ennen kuin kadut tukkiutuisivat jälleen lounasaikana.

"En ole. Aidenia pitäisi nähdä, mutta sitten kun hän saa yhden isomman jutun pois pöydältään." Hän jätti edelleen kertomatta Artemiksesta mitään, vaikka kaksosensa hän oli viimeksi nähnyt hieman ennen muuttoa. Deirdre yllättyi siitä miten paljon helpompaa oli ajaa ilman ruuhkia.

Julian nyökkäsi ja helpottui siitä, kun löysi uudelle kotikadulle eksymättä tai tarvitsematta navigaattoria, vaikka sitten kyse oli sattumasta. Hän kaarsi kadunvarteen sovittaen auton koloon täysien parkkipaikkojen välissä ja katsahti naista kysyvästi: halusiko Deirdre hänen tulevan sisälle vai näkisivätkö he illalla?

Ainakin hän oletti miehensä haluavan kadota tallille. Hän kurottautui suukottamaan miehen huulia, hymyillen hellästi.
"Nähdään kun tulet kotiin. Äläkä tee mitään mistä joutuisin nalkuttamaan." Nainen avasi oven ja nousi autosta. Hetken hän katseli ulkoa sitä yhteistä kotia. Se oli niin kaunis, jopa ulkopuolelta.

Keskiviikko 12. huhtikuuta 2017 - aamupäivä

Amanda oli saanut kutsun mennä enonsa luo käymään. Epäilemättä tuo oli saanut asumuksensa itselleen kelpaavaan kuntoon, kun serkuksista vanhin oli kutsun saanut. Hän oli meikannut siististi ja pukeutunutkin mahdollisimman hillitysti. Se aina negatiivista huomiota saanut lapsi hänessä halusi miellyttää sitä yhtä aikuista, joka tuntui ilahtuvan aina yhtä paljon hänet nähdessään.
"... Tässä?" Hän vilkaisi osoitetta tekstiviestistä, avaten sitten portin. Ovella nuori nainen soitti ovikelloa, kohentaen silmälasien asentoa. Siitä oli kauan kun sukulaisen luona käyminen oli tuntunut näin mukavalta. Juliania kun ei nähnyt turhan usein, Amandan isä ei tuntunut välittävän miehestä ja oli vetänyt vaimonsa samaan kelkkaan.

Luonnonvaaleaan, poolokaulukselliseen neuleeseen pukeutunut mies harkitsi hetken lasta kädessään mitä tehdä: massiivisessa raudassa paistuva, belgialainen vohveli oli täydellisen rapeusasteen rajalla. Julian oli tehnyt vohvelitaikinan edellisenä iltana varattuaan seuraavan aamupäivän sisarentyttärelleen, jotta hänen bravuurinsa ja suosikkiherkkunsa olisi niin kuohkeaa ja herkullista kuin inhimillisesti mahdollista. Mies teki pikaisen päätöksen ja harppoi avaamaan oven laatikoista tyhjentyneeseen, eleganssia ja kodikkuutta yhdistävään alakertaan.
"Amanda", hän tervehti lämpöön sulavalla, leveällä hymyllä ja viittasi tyttöä tulemaan sisään, kun kiiruhti lasta kädessään takaisin raudan ääreen pelastamaan paistuneen vohvelin. Sitten hän pyyhkäisi käsiään vyötärölle kietaistuun essuun ja tuli tyttöä vastaan levittäen käsivartensa halaukseen.
"Mitä kuuluu, kultapieni?"

Se oli aina hieman outoa saada enoltaan sellaista lämpöä, mitä piti saada yleensä omilta vanhemmiltaan. Mitä vanhemmaksi Amanda oli tullut, sitä kiitollisempi hän osasi olla. Astuttuaan peremmälle hän halasi miestä hymyillen leveästi.
"Hyvää! Paljon kerrottavaa. Katsoitko jo viikonlopun tulokset netistä vai saanko kerrankin yllättää sinut?" Takin riisuttuaan Amanda seurasi enoaan keittiöön, nojaillen tasoon. Samalla hän katseli tuon tekemisiä uteliaana.

"Yllätä minut", Julian vastasi, rutisti Amandaa hetken rintaansa vasten ja palasi sitten tarkastamaan seuraavan vohvelin tilannetta. Hän kumartui kuin ennaltakoordinoidulla liikkeellä poimimaan Amandalle lautasen, haarukan ja veitsen tönien laatikot kiinni polvellaan, ja nosti samalla kierroksella keittiön tummapuiselle, pöydän virkaa samalla toimittavalle tasolle posliinikulhon kylmää kermavaahtoa, mansikoita, mustikoita ja hunajaa.
"Istu alas", hän kehoitti ja nosti tytön lautaselle vielä kuumana höyryävän, päältä rapean ja sisältä kuohkean belgialaisen vohvelin.

Joskus hänkin osaisi laittaa ruokaa, vaikka edes nuudeleita polttamatta niitä. Amanda oli melko avuton ja söikin aivan liian paljon kaikkea valmista tai sitten ulkona. Hän istui alas, naurahtaen hiljaa.
"Olin siis ihan viisas kun en syönyt isoa aamupalaa. Ja niin yllätänkin. Olin Tanskassa luokkani kolmas Mentoksella, Huzzle voitti omansa ja Foxy oli kuudes nuorten luokassa." Äänestä loisti ylpeys. Kisaviikonloppu poikien kanssa oli ollut menestys.

"Se on todella hienoa", eno vastasi vilpittömällä kehulla, haluten vaalia tytön olemuksessa olevaa, ansaittua ylpeyttä. Hän siirsi täytteiden kulhoja kannustaen lähemmäs.
"Sinulla on siis nyt kolme hevosta kilpailtavana?"

Amanda otti jokaisesta kulhosta sopivan määrän vohvelin päälle. Tällaisia ei saanut juuri mistään!
"On, sain kaksi uutta, ne siirtyivät eräält lehm.... Siis toiselta ratsastajalta." Tyttö väläytti mahdollisimman hurmaavan hymyn ja otti ensimmäisen haarukallisen suuhunsa. Jos Julian nuhtelisi, hän voisi vastata vain kehumalla tuon keittotaitoja.

Mies kohotti vain tummaa kulmaa ja tarkitsi sihisevän raudan tilaa.
"Asut siis Newcastlessa yksin?" hän kysyi kannustaen tyttöä kertomaan elämästään.

Nyökkäys sai käydä vastauksesta siihen asti kunnes suu oli tyhjä.
"Halusin palata kotiin." Amandan vastauksen sävy oli hieman nolostunut. Hän viihtyi Newcastlessa hyvin, ei vain perheensä kanssa.
"Ja lähellä on Rosings Park, josta olen saanut korvaamatonta apua Huzzlen kanssa. Olen varma että siitä tulee vielä huippu. Kokonainen rata menee jo useimmiten ilman kuumumista." Ja kun amerikkalainen ori kuumui, se oli aivan sekaisin.

Julian kuunteli keskittyneenä sisarentytärtään katsellen.
"Aivan. Millaisessa asunnossa asut? Miten pärjäät?" hän kysyi lämpimästi.

"Pari vuotta sitten rakennettu kerrostalo, siisti kolmio. Tiedät kyllä ettei minulle huonompaa olisi ostettu." Kulissit ja ulkokuori kun oli vanhemmille kaikki kaikessa. Piti näkyä että rahaa oli. Amanda ei voinut olla hymyilemättä enolleen.
"Pärjään hyvin. Mitä nyt minun ehkä pitäisi saada kantiskortti jokaiseen ruokapaikkaan, käytän niitä niin usein."

"Etkö laita itse ruokaa ollenkaan?" Julian kohotti kulmaansa ja siirsi vohvelipinon lähemmäs Amandaa seuraavaa annosta varten, kun ryhtyi itse siivoamaan leipomisen jälkiä ja pyyhkimään vielä kuumaa vohvelirautaa siistiksi.
"Et kai syö mitään hirvittäviä mikroaterioita?"

Amanda otti sen vihjeenä, ottaen mielellään lautaselleen toisen vohvelin. Hän väläytti enolleen valovoimaisimman ja suloisimman hymynsä.
"Ehkä joskus. En osaa oikein laittaa ruokaa."

Julian kohotti merkitsevästi kulmaansa. Mikroateriat ja einekset olivat pahimmanlaatuista myrkkyä. Onneksi tyttö taisi syödä ulkona enemmän, ja tallillakin oli oma ravintola. Vielä jäi nähtäväksi millainen sen taso oli.
"Ja monetko hallitsemattomat juhlat olet pitänyt?"

Hän söi tosiaan enemmän ulkona ja yleensä ihan ruokaa, ei mitään pikaruokaa. Piti hänen kuitenkin olla kilpailukunnossa.
"... Kolmet." Julianille ei auttanut valehdella.
"Asunto on edelleen ehjä."

Mies nauroi rehelliselle vastaukselle päätään pudistellen.
"Ai, ai Amanda. Milloin viimeisimmät olivat ja mitä tapahtui?"

Amandasta tuntui että hän saisi hymyillä näin lopun ikäänsä, jos aikoisi välttää mahdollisia toruja hymyllä.
"Eeeei mitään ihmeellistä. Ja pidin ne uudenvuoden kunniaksi."

"Paljonko joit?" Julian kysyi kulmiaan kohottaen ja siemaisi mustaa kahvia leikaten vohvelipinon päällimmäisestä palasen itselleen.

"Muutaman." Vastaus tuli venytetysti ja hieman viipyillen.
"Mitä sinulle kuuluu? Olin saada sydärin kun ovessa lukee myös Cavanaugh. Huonoja muistoja."

"Amanda", Julian kommentoi laskien kuppinsa pöydälle ja loi huolestuneen katseen sisarentyttöönsä.
"Mistä edes sait alkoholia? Olet lapsi. Sinun ei ole vain vaarallista ja kertakaikkisen typerää juoda, vaan myös laitonta."

"Ranskassa olen täysi-ikäinen." Amanda puolustautui pehmeästi. Siellä hän sai ostaa ja juoda alkoholia.

Eno loi tyttöön lujan katseen.
"18 on laillinen ikäraja myös Ranskassa, tyttöpieni. Olen huolissani sinusta. Mitä jos jotain olisi sattunut? Olet ollut aivan yksin täällä."

Amanda yskäisi hiljaa. Niin, hän kun täyttäisi 18 vasta syyskuussa.
"En juo niin paljon, eikä kukaan muukaan. Emme oikeasti ota montaa tai ota kännejä. Ja on minulla ystäviä." Vale!

"Sinun ei pitäisi juoda ollenkaan, varsinkaan jos olet tosissasi ratsastuksen suhteen. En luota ystäviesi vastuullisuudentuntoon pitää sinusta huolta, jos jotain pahaa sattuisi", mies huomautti ja kumartui tason yli puristamaan hellästi tytön olkapäätä.
"Olet vielä lapsi - ja koska olen enosi, saan huolehtia sinusta lopunikääsi."

Tyttö nyrpisti nenäänsä kevyesti, hymyillen edelleen.
"En juo. Olen kiltisti." Ainakin aktiivisen kisakauden ja sitten hän olisikin 18.
"Et vieläkään kertonut itsestäsi mitään."

"Harhautit minut huolestuttavilla tarinoillasi", Julian vastasi melkein poikamaisella hymyllä ja haukkasi vohvelia kannustaen Amandaa ottamaan lisää. Mitä ihmettä tytön vanhemmat oikein ajattelivat lähettämällä lapsensa ypöyksin vieraaseen maahan? Vanhemmuuden taso ei tuntunut huimaavan päätä parhainakaan päivinä.
"Mitä haluat tietää? Minä olen ottanut kouluvalmentajan paikan vastaan Rosings Parkissa, ja Deirdre tekee töitä välillä täällä ja välillä muualla."

Koska Amanda oli itse halunnut pois vanhempiensa luota ja noille se kyllä sopi.
"Ai? Tulen sinulle valmennuksiin nyt kun O'Connor lähti." Irlantilaisen kouluvalmentajan menetys harmitti.
".. Ai Deirdren sukunimi on Cavanaugh. Raukka."

Hymy kävi miehen huulilla, ja Julian piilotti sen kahvikupin taakse. Niinpä - Deirderaukka, kun oli saanut sellaisen perheen osakseen.
"Tervetuloa", mies hymyili ja kohotti sitten terävästi kulmaansa, "kuinka aktiivisesti ratsastat sileällä?"

Amanda ei tiennyt että enonsa kihlattu oli sukua maailman kauheimmalle estevalmentajalle, mutta sama sukunimi riitti säälipisteisiin häneltä.
"Huzzlen kanssa useammin kuin Mentoksen. Valmennuksissa siis. Foxyn kanssa melkolailla yhtä paljon kuin Huzzlen. Valmentaudutaan kaksi tai kolme kertaa viikossa, riippuu siitä miten hankala vaihe on."

"Ja itsenäinen sileätyöskentely?" armoton kouluvalmentaja tarkisti.

"Mentoksen kanssa kahdesti viikossa valmennuksen lisäksi, Huzzlen kanssa aina tarvittaessa ja Foxyn kanssa kolmesti viikossa. Et saa minua nalkkiin sileältä luistamisesta." Amanda virnisti voitonriemuisena. Ja tämän kaiken eno kuitenkin kykenisi jopa tarkistamaan, jos haluaisi.

Julian hymyili vienosti.
"Ja mitä teet lopun ajasta?" hän kysyi kulmaansa kohottaen.

"Käyn Morlandin estevalmennuksissa ja erityisesti Foxyn kanssa pitkillä maastoilla kehittämässä sen lihaksia ja tasapainoa myös huonommalla pohjalla." Jos kuka tahansa muu kuin Julian olisi kyseenalaistanut häntä näin, Amanda olisi loukkaantunut ja hermostunut. Enolleen hän ei jaksanut suuttua.

Jos tyttö tulisi hänen valmennuksiinsa, kävisi pian selväksi, että Julian uskoi sileätyöskentelyn ja kouluratsastuksen kuuluvan osaksi jokaista ratsastuskertaa. Ei voitu toistella tarpeeksi, miten kouluratsastus oli kaiken pohja.
"Mitä muuta sinulle kuuluu?"

Amanda oli luetellut vain ne kerrat joissa hän keskittyi pelkkään sileään. Usein Huzzlen kanssa esteharjoituksista suurin osa meni ruunan kanssa kouluratsastuskiemuroista taisteluun.
"Hyvää." Ei hän halunnut mainita enolleen lievästä yksinäisyydestään.
"Äiti muuten käski udella koska alkaa odottaa hääkutsua."

Mies naurahti ja juoksutti sormet läpi paksusta, mustasta tukastaan.
"Työstän sitä parhaillaan", hän vastasi. Vastahakoinen morsian oli kenties jopa taipumaisillaan. Julian taittoi itselleen toisen palan vohvelia.
"Maistuisiko vielä?" hän houkutteli.

Amanda naurahti, ottaen vielä yhden lautaselleen.
"Syytän sinua ku lihoan." Kotitekoinen ruoka oli kuitenkin aina kotitekoista ja maistui paremmalta.
"Hänestä et työstä sitä tarpeeksi. Missä Deirdre muuten on?" Hän pisti nyt vasta merkille, ettei enon kihlattua näkynyt. Tuo oli kadonnut aikaisin aamulla lentokentälle.

"Sovimme äitisi kanssa kauan sitten olla piittaamatta turhan paljoa toistemme mielipiteistä", Julian vastasi huvittuneena hymyillen. Hän oli esimerkiksi kutsunut Amandan isää kelvottomaksi vätykseksi, mutta Wendy nai miehen silti.
"Deirdre on työmatkalla. Haluan sanoa, että Puolassa, mutta en voi mennä vannomaan. Tuletko huomenna illalliselle tänne? Kummankaan meistä ei ole syytä syödä yksin."

"Ai?" Amanda pyöräytti kevyesti silmiään. Lienikö tuo ihme, hän sai pinnistellä nykyään että muisti edes kutsua vanhempiaan äidiksi ja isäksi. Julianin tarkennus sai tytön naurahtamaan.
"Mielelläni tulen. Sinä kun tunnet hevosalan ihmisiä liian paljon, tiedätkö onko täällä pohjoisessa muuta hyvää estevalmentajaa kuin Morland? Kaipaisin vaihtelua, mutta on hankala löytää ketään. Konsultoin jo Bogaertia ja jopa Huzzlen entistä omistajaa, vaikka hän ei edes ole varsinaisesti estevalmentaja."

Julian muistutti itseään olemaan kärsivällinen: joku päivä hän ja Deirdre voisivat muuttaa takaisin sivilisaation pariin täältä jumalan selän takaa. Ehkä kun toivoton kaksonen saisi elämänsä järjestykseen tai Deirdrekin ymmärtäisi, että tapaus oli toivoton eikä omaa elämää kannattanut jättää elämättä sen tähden.
"En valitettavasti tunne estepuolen ihmisiä montaakaan Morlandin ohella täällä. Eikö tallilla kuitenkin ole monta ison tason esteratsastajaa? Olympiavoittajiakin. Oletko kysellyt heiltä?" mies pohti siemaisten kahviaan.

"Monikaan olympiatason ratsastaja ei varsinaisesti halua käyttää arvokkaita tuntejaan Huzzlen kaltaisen hevosen kaitsemiseen, edes rahasta." Hänen orillaan kun oli Rosings Parkissa... Noh, maine ja ei kovin hyvä sellainen.

"Haluat kuitenkin pysytellä tällä seudulla?" Julian tarkasti hienotunteisesti, ennen kuin totesi, että oikea hevosmaailman elämä sijaitsi Manner-Euroopassa tai vähintään Lontoon ympäristössä.

"Tiedän... Kai voisin lähteä sinnekin. Täällä vain olin sopivan matkan päässä Ranskasta." Amanda muotoili sen kauniisti. Hän ei suoraan halunnut sanoa että vanhemmistaan.
"Ja sain täältä hyviä apuja. Kai voisin pyytää Cactukselta, jos hän suostuisi valmentamaan meitä." Niin, Julianin lanko oli yksi niistä olympiatasonratsastajista jotka eivät valmentaneet tuon siskontyttöä punarautiaan jenkkipaholaisensa kanssa edes maksusta.

"Keneltä?" Julian kysyi kulmiaan kurtistaen.

"Ah... Artemis Cavanaugh, irlantilaispiru. Eikai hän ole sukua Deirdrelle?" Nyt oli hyvä kysyä, kun oli jo puhunnut miehestä rumasti.
"Hän ei ota meitä, koska Huzzle on kuulemma turvallisuusriski."

Mies esti inhoa välkähtämästä kasvoillaan. Ei pitäisi näyttää huonoa esimerkkiä lapselle.
"Kaksonen", Julian kommentoi, "ja onnea yritykseen." Vastenmielisempää, negatiivisempaa ihmistä sai hakea, mutta jos Amanda halusi hakea mieheltä valmennusta, ei hänellä ollut oikeutta kääntää tytön päätä.

Amanda olisi hakenut, jos ei olisi jo kerran kysynyt ja saanut silloin melko suoraa vastausta. Nyt kun mies ei ollut edes palkkalistoilla, se oli turhaa.
"... Pahoitteluni teille molemmille."

"Kiitos", Julian kommentoi kuivasti hymyillen.
"Missä koet kaipaavasi eniten tukea Huzzlen kanssa?"

Amanda laski aterimet hetkeksi käsistään, jättäen vohvelinsa kesken.
"Se kuumuu herkästi ja kuumuessaan alkaa tehdä kaikkea muuta paitsi töitä. Se saattaa miltein kiivetä estetolppaa pitkin, ryöstää tai tulla täysin kuuroksi avuille. Nyt se on parempi kuin ennen, suorastaan upea ollakseen itsensä, mutta edelleen siinä on töitä. Ja Rosings Parkissa sillä on huono maine, kun se on syypää edellisen ratsastajansa uran katkeamiseen, ainakin osin."

Huonolle maineelle oli selvästi syy, mutta Julian ei halunnut lytätä Amandan toivoa hevosen kanssa - olihan pari menestynytkin jo varsin kelvollisesti. Selvästi ruunasta siis sai kaivettua potentiaalia.
"Kuinka paljon harjoitat hevosen huomion pitämistä itsessäsi?"

"Paljon. Teimme jopa töitä Chiltonin kanssa silloin kun ostin sen ja edelleen teemme aivan perusasioita, jolloin vain... Haen sen huomiota selästä. Mitä korkeampia esteet ovat, sitä pahemmaksi se menee." Ruuna olisi hypännyt ties kuinka korkealle, mutta sen pelleily esti sitä käyttämästä koko potentiaaliaan.

Julian luotti vakaasti kouluratsastuksen taikaan ja arveli, että Huzzlekin voisi parantaa suoritustaan, kun hevosen koulupohja olisi kunnossa: kun sillä olisi niin hyvä suhde ratsastajaansa, että Amanda voisi pyytää siltä uskomattoman monimutkaisia ja vaativia liikesarjoja lähes ajatuksen voimalla.
"Olette vielä nuoria. Löydätte varmasti ratkaisun."

"Mm. Haluaisin vain näyttää kaikille, etenkin kaikille jotka epäilevät Huzzlea. Se on hyvä hevonen, se ei ole paha. Kuten se Morlandin punarautias tamma." Hän oli nähnyt Natashan Minxin selässä. Se tamma oli vihaa, tulta ja tappuraa.

"Eikö riitä, että sinä itse tiedät sen? Maailmassa riittää aina kriitikoita", eno kysyi. Maailma oli täynnä ihmisiä, jotka olivat jumiutuneet negatiivisuuteen ja halusivat tehdä muutkin onnettomaksi. Jos pyrki vain miellyttämään muita, ajaisi itsensä vain toivottomaan umpikujaan.

"Ei." Amanda vastasi tiukasti. Hän oli kovapäinen halutessaan ja hän oli päättänyt todistaa epäilijöille että ruunastaan oli muuhunkin kuin hajottamaan ratsastajia.
"Anteeksi kun kysyn, mutta eihän kihlattusi ole kuin veljensä? Etkai ole sotkeutunut mihinkään pirttihirmuun?"

Julian loi Amandaan merkitsevän katseen kulmansa kanssa.
"Ei ole", hän vastasi ja tunsi fyysistä vastenmielisyyttä ajatuksesta. Luoja.
"Et olekaan tainnut tavata Deirdreä vielä?"

"En ainakaan niin että olisin ymmärtänyt tapaamisesta jotakin." Amanda totesi. Hän muisti kuulleensa että olisi tavannut naisen aivan pikkulapsena, mutta ei ollut siitäkään aivan varma.
"Ja anteeksi, piti kysyä. Olen siskontyttösi, saan huolehtia sinusta aina." Näsäviisas kakara.

"Teidän täytyy siis tavata, kunhan hän palaa työmatkaltaan", mies totesi ja kaatoi itselleen toisen kupin kahvia.
"Juotko sinä kahvia?"

"Voin ottaa." Amanda päätti ettei tökkisi enonsa hermoja enempää. Jos tuo sanoi, sitä oli uskottava.
"Miten Kraken ja Darling voivat?"

Julian kohotti epäillen kulmaansa, mutta kaatoi sitten kuppiin vahvaa, aamulla jauhetuista pavuista keitettyä kahvia ja ojensi sen Amandalle. Hänen olemuksensa kirkastui asteen, kun tyttö otti hänen hevosensa puheeksi.
"Hyvin. Toivon, että pääsemme Krakenin kanssa takaisin radoille jo parin kuukauden sisällä. Darling vaatii vielä vähän työstöä, ennen kuin sen voi luottaa pärjäävän isoissa kisoissa", hän vastasi.

Amanda hymyili leveästi enonsa sanoille.
"Oikeasti, palaat radoille?" Hän oli kuvitellut ettei tuo palaisi enää. Se oli mahtavaa, Julianin ja Krakenin radat olivat niin kaunista katsottavaa.
"Saanko juoruta vähän?"

Mies koputti rystysillään tummapuista keittiön tasoa. Se oli tavoite. Ajatus siitä, että hänen uransa huippuhetket olisivat menneisyydessä, oli kamala.
"Ole hyvä", hän viittasi ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

Amanda ainakin oli kuvitellut näkevänsä enonsa ilmeestä, ettei tuo pitänyt langostaan, joten hyvin hän saattoi hieman puhua pahaa.
"Kihlattusi ihana veli on hankkinut Saksasta jonkun muille kelpaamattoman kouluratsun kun ei voi enää kilpailla esteillä."

Julian hymähti kahvikuppiinsa. Jo oli aikoihin eletty. Toisaalta, ehkei hän voinut rehellisesti sanoa ajavansa kouluratsastusta laajemmaksi, paremmin ymmärretyksi harrastukseksi, jos kieltäisi sen harrastamisen.
"Onnea hänelle. Oletko sinä harkinnut koulupuolelle vaihtamista?" mies kysyi viekkaasti hymyillen.

Amanda kohotti kevyesti kulmiaan.
"En. Kysyt sitä aina ja minä vastaan aina samoin." Hän ei viihtynyt valkoisten aitojen sisällä, vaan kaipasi enemmän vauhtia ja vähän vaaratilanteita.
"Aion olla seuraava Ellis."

Eno nauroi.
"Sääli. Ottaisin sinut mielelläni suojatikseni", Julian hymyili lämpimästi.

"Muistan tuon jos kyllästyn, mutta sitä tuskin on tapahtumassa. Foxysta on tulossa hyvä, en ymmärrä miten edellinen ratsastaja ei muka saanut sitä toimimaan." Amanda pyöräytti kevyesti silmiään. Nuori hevonen oli oikein lupaava ja kaikki siitä saadut kehut lämmittivät mieltä.

"Onko sinulla paljon ystäviä tallilla? Ja sen ulkopuolella?" mies kysyi ja nojasi paremmin keittiötason laitaan.

Amanda katseli kahviaan liian kauan, jotta valehtelu olisi onnistunut.
"... Ei oikein."

Julian soi sisarentyttäreensä myötätuntoisen katseen. Mitä ihmettä tytön vanhemmat oikein ajattelivat?
"Millaisia kavereita ne olivat, joiden kanssa järjestit juhlia?" hän kysyi.

"Uh…" He eivät varsinaisesti olleet sellaisia kavereita.
"No he eivät ole sellaisia joiden kanssa olisin muuten tai... Tulisin sillä lailla kovin hyvin juttuun."

Mies yritti peittää järkytyksen kasvoiltaan. Hänen 17-vuotias sisarentyttärensä siis oli ypöyksin vieraassa maassa, juhlimassa - hallitsemattomasti kolmesti - käyttäen alkoholia ja tehden luoja ties mitä ihmisten kanssa, joita ei voinut edes oikeasti kutsua ystävikseen. Mitä helvettiä Wendyn päässä liikkui? Amandalle olisi voinut tapahtua mitä tahansa.
"Liikkuuko tallilla mukavia ikäisiäsi?"

Vastaus oli ettei Wendyn päässä liikkunut oikeastaan mitään. Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
"No Maybe on ihan mukava mutta... Siihen se jää. Minusta ei oikein pidetä. Muistat etten ollut muutama vuosi sitten kovin ihana."

"Minä muistan vain tavattoman rakkaan, fiksun ja määrätietoisen sisarentyttäreni", Julian korjasi ja kiersi keittiösaarekkeen istahtaen tytön viereiselle jakkaralle.
"Miksi päättelet, ettei sinusta pidetä?"

"Sinulle en ollut hirveä." Julian oli aina säästynyt Amandan pahimmilta puolilta. Hän huokaisi hieman, vältellen enonsa katsetta.
"Koska olin ilkeä, välinpitämätön, ylpeä, inhottava... He muistavat sen."

"Millainen olet heille nyt?" mies kysyi ja katseli Amandaa lempeästi, hilliten halunsa vetää tyttö syliinsä niin kuin kymmenen vuotta sitten.

"No... Ilmaa?" Amanda tarjosi varovasti. Ei hän oikein jutellut muille.

Julian naurahti.
"Oletko yrittänyt tutustua ihmisiin? Tai antaa heille mahdollisuuden tutustua sinuun?"

"En pahemmin. En vain uskalla kun en tiedä mitä sanoisin." Amanda oli vähän surkea sosiaalisesti, etenkin nyt kun aiempi käytös hävetti. Sen siitä sai kun kotoa ei saanut normaalia mallia.

"Voit aina pyytää jotakuta tekemään jotain mukavaa kanssasi tai avata keskustelun jostakin sinulle mieluisasta keskustelunaiheesta", eno ehdotti.

"Niin kai..." Amanda vilkaisi miestä varovasti silmiin.
"olen vain aika yksinäinen."

"Sitä suuremmalla syyllä, kultapieni", Julian vastasi ja kosketti hellästi tytön hiuksia.
"Olet aina tervetullut tänne."

"Mmm. En minä sinuakaan halua loputtomiin häiritä." Hän tiesi ettei mies ottaisi sitä häiriönä, mutta kyllä tuo silti tarvitsi aikaa ilman siskonsa lasta jaloissa. Ei hän ollut enonsa tytär.

"Sinä et häiritse minua, Amanda", mies korjasi painokkaasti.

"Haluat varmasti olla työpäivien ja pitkien matkojen ohella myös ihan vain kihlattusi kanssa." Amanda huomautti takaisin.
"Kyllä se tästä, en minä ole ollutkaan täällä kovin kauan vielä."

"Minulla on ihan riittämiin aikaa viettää Deirdren kanssa. Olet minulle todella tärkeä, ja olen ikävöinyt sinua asuessamme niin kaukana toisistamme. Totta kai tulet tänne, kun siltä tuntuu", Julian vastasi määrätietoisesti.
"Ja aloitamme huomenna yhteisellä illallisella. Pidätkö sushista?"

Amanda huokaisi hiljaa, nyökäten. Enolle ei auttanut laittaa vastaan. Ilme kirkastui hieman tuon mainitessa sushin.
"Paljon. Vaikka ehkä minun olisi pitänyt jo syömistahdillani kyllästyä."

"Todella? Se on minunkin suosikkiruokani", mies sanoi hymyillen ja veti puhelimensa esiin naputellen kalenteriinsa merkinnän.
"Onko yhdeksältä liian myöhään?"

"Ei ole, ehdin käymään suihkussa viimeisen valmennuksen jälkeen. Jos haluat, tule katsomaan. Näet punaisen paholaisen valmennuksessa." Amanda hymähti hiljaa, kaivaen tabletin käsilaukustaan.
"Niin, tässä. Viikonlopun voittorata." Hän ojensi tablettia, siellä oli videolla tytön ja tuon amerikkalaisruunan rata. Se ei ollut kaunista katsottavaa ja silti sillä oli voitettu.

"Katsotaan, jos ehtisin", Julian vastasi lempeästi. Hänen iltansa tuntuivat pakkaantumaan valmennuksien vetämisestä. Mies otti annetun laitteen vastaan ja keskittyi seuraamaan sisarentyttärensä ratsastusta ja olemusta hevosen sijasta. Amanda ei kaivannut kritiikkiä tällä hetkellä, vaan enoaan.
"Voitto kotiin? Se on todella hienoa, Amanda. Vanhempiesikin sietäisi olla ylpeitä sinusta."

Amanda jäi tuijottamaan miestä hetkeksi. Hän oli odottanut kritiikkiä.
"... Ei muuta?" Hän sanoi varovasti. Hän oli odottanut, ehkä vähän toivonutkin jotain enemmän.
"Eivät he ole."

"Tule valmennukseeni ja katsotaan", Julian vastasi hymyillen ja ojensi tabletin takaisin suotuaan näytölle pysähtyneelle ratsukolle viimeisen katseen.
"Mistä niin päättelet?"

Amanda otti tabletin takaisin. Selvä, Julian ei ollut nyt sanomassa mitään.
"He eivät edes onnitelleet. Ei viestiä, ei mitään. Kun kysyin maanantaina, katsoivatko he edes videota lähetin, We-- äiti sanoi että he unohtivat."

Julian pudisteli päätään.
"No, minä olen ylpeä. Jos teet töitä yhtä määrätietoisesti kuin tähän mennessä, sinulla on kaikki edellytykset päästä pitkälle."

Amanda hymyili, vaikka tuosta selvästi näki, ettei se ollut sama asia. Omilta vanhemmiltaan olisi vain joskus kaivannut jotain.
"Onko äiti koskaan sanonut vihaavansa minua?" Se vain tuli. Mitä vanhemmaksi hän kasvoi, sitä enemmän se tuntui siltä.

"Ei tietenkään. Luuletko hänen oikeasti tuntevan niin?" mies kysy järkyttyneenä.

Amanda katsoi enoaan silmiin.
"No ei hän varsinaisesti käyttäydy niinkään kuin äidin pitäisi."

Julian vastasi katseeseen hiljaisella myötätunnolla. Mitä hän saattoi sanoa? Hän ei voinut myöntää, että tytön vanhemmat olivat kelvottomia, muttei myöskään hyvällä omallatunnolla kannustaa Amandaa puhumaan vanhemmilleen. Se tuskin auttaisi. Niinpä mies vain kosketti tytön hiuksia uudelleen, silittäen niitä samoin kuin vuosia sitten halutessaan lohduttaa itsensä satuttanutta lasta.

Amanda hymähti hiljaa. Hän oli oppinut vuosien varrella ymmärtämään, ettei Juliania saanut helposti hiljaiseksi. Tuo vaikeni vasta kun mitään kelvollista sanottavaa ei ollut jäljellä.
"Ethän kerro heille että olen harkinnut psykologikäyntejä? Yritän selvittää missä voisin käydä niin etten joudu pyytämään heiltä rahaa niihin."

Mies suli aavistuksen surumieliseen hymyyn ja nojautui painamaan suukon tytön ohimolle.
"Olin juuri ehdottomassa, että ryhtyisit käymään terapiassa. Minä kustannan käynnit mielelläni."

Nuori nainen avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta antoi sen olla. Se oli asia josta hän ei saisi enon päätä käännettyä.
"Kiitos. Joten! Kai saan edes olla häissäsi morsiusneito?" Sulava aiheenvaihto. Todella sulava.

"Ehdottomasti", Julian nauroi. Heti, kun morsian suostuisi häihin. Amanda ei tuntunut haluavan keskustella sen enempää terapiasta, joten mies arveli tarjouksensa menneen läpi; hänen pitäisi selvittää tytölle sopiva terapeutti mahdollisimman pian.
"Oletko varma, ettet haluaisi bestmaniksi?"

Piirretyt kulmat kohosivat, Amandan katsoessa miestä sellaisella ilmeellä, joka oli molemmille hyvin tuttu. Sen näki miten päässä raksutti, oliko tuo tosissaan vai kenties pilailiko. Amanda oli katsonut enoaan samalla tavalla hyvin pienestä alkaen eikä se katse selvästi ollut poistumassa tai muuttumassa.
"Näyttäisin kyllä hyvältä mustassa puvussa."

"Olemme aika vapaamielisiä. Saat pukeutua mekkoonkin, jos välttämättä haluat", Julian hymyili puolittain, kalpeat silmät huvituksesta siristyen.

"Ei!" Amanda virnisti. Hän aikoisi pukeutua pukuunn. Hieman kapinoidakseen ja osittain siksi, että musta puku olisi hieno.
"Kiusallanikaan en."

"Miten haluat", mies nauroi ja vilkaisi pöydälle jääneitä tarjoilukulhoja.
"Haluaisitko vielä yhden?" hän kohotti houkutellen kulmaansa, mutta mikäli tyttö kieltäytyi, ryhtyi nostelemaan tarjoiltavia takaisin kylmään.

Amanda puhahti teatraalisesti.
"En pysty enää. Jos sinusta tuntuu siltä ettet tuhoa niitä yksin, voin kyllä ottaa kotiin iltapalaksi pari." Hän väläytti suloien hymyn enollensa.

"Täydellistä", Julian vastasi hymyillen, kiersi keittiösaarekkeen ja poimi alalaatikosta tupperwarerasian, jonne saattoi koota kolmesta, rapeasta vohvelista ja hunajasta tornin, josta yksittäisen voisi nostaa halutessaan mikroon kuumenemaan. Saman laatikon sisään mahtui myös pienempi, jonka hän täytti kermalla ja marjoilla.
"Oletko muuten kokeillut tallin ravintolaa? Onko siitä mihinkään?"

"Tietenkin olen. Ihan hyvää ruokaa, ainakin tuoretta ja hyvistä aineista tehty." Amanda olisi hullu jos ei olisi pitkien päivien keskellä kokeillut kahvilaa ja sen ruokia.

"Mukava kuulla", mies vastasi. Hän ei tulisi selviämään tallilta kotiin ennen iltaa, ja niin paljon kuin nauttikin oman ruokansa laittamisesta - tuoreista, korkealaatuisista ainesosista - hänellä ei olisi aikaa tehdä sitä päivittäin tai välttämättä edes muutaman päivän välein.
"Onko sinulla suosikkiravintolaa Newcastlessa?"

"Orchid. Sieltä saa ihanaa kiinalaista." Amandan vastaus tuli aivan liian nopeasti. Jos asiaa ajatteli tarkemmin, oli hieman surullista että hän oli vasta 17-vuotias ja kävi yksin syömässä ulkona, kun niitä ystäviä ei ollut juurikaan.

"Sinun täytyy viedä minut joskus", eno pohti hiuksiaan sukaisten.
"Haluaisitko muuten tehdä jotain?" hän lisäsi kulmiaan kohottaen.

"Voin olla oppaasi Newcastlen ruokapaikkoihin." Ne olivat tulleet hyvin tutuiksi, kun ei halunnut usein syödä samaa.
"Kuinka kiire sinulla on töihin? Jos rökitän sinut Scrabblessa."

"Sovin valmennukset vasta illaksi", Julian vastasi. Hän oli halunnut varata aikaa sisarentyttärelleen. Luoja tiesi, ettei Amanda saanut sitä tarpeeksi elämänsä aikuisilta.
"Niinkö luulet?" mies nosti haastavasti vasenta kulmaansa ja suoristautui lähtien olohuoneen puolelle etsimään laatikosta purettuja lautapelejä, joiden joukossa Scrabblenkin piti olla. Peli olisi varmasti digiversionakin, mutta digitaalisuudessa ei ollut samaa nostalgiaa kuin oikeissa kirjainlaatoissa ja lapsuudelta tuoksuvassa pelilaudassa.

"Luulen. Todellakin." Amanda vastasi haastavaan sävyyn. Hän katseli ympärilleen, hymähtäen. Asunto oli todellakin ainakin Julianin näköinen. Olohuoneessa hän kiinnitti huomionsa pariin kuvaan, jotka olivat esillä mustissa kehyksissä.
"Onpa Deirdre kaunis." Varovasti hän otti käsiinsä kehyksen, jossa oli pariskunnan kihlajaiskuva.
"Ja pitkä! Vai seisooko hän tässä jonkun tuolin päällä?"

Mies nauroi ja katsahti Amandan pitelemää kuvaa.
"Ei, hän on lähemmäs 180-senttinen", Julian vastasi ja metsästi avattavan, harmaakankaisen rahin sisältä oikean lautapelin. Hän istahti sohvan laidalle ja ryhtyi virittelemään peliä puiselle sohvapöydälle siirtäen syrjään vaasin tuoreita, valkeita kukkia.
"Voisimme tehdä joku päivä jotain yhdessä, kaikki kolme."

Epäuskoinen naurahdus pääsi tytön suusta ja hän laski kuvan siististi tismalleen siihen mistä sen oli ottanutkin.
"En tiennyt että hänen veljensä osaa hymyillä." Amanda huomautti vielä, siirtyen sitten istumaan enoaan vastapäätä. Sen huomion hän oli tehnyt kuvasta jossa kaikki kolme irlantilaisperheen lasta olivat. Jokainen heistä jopa hymyili.
"Se käy, jos häntä ei haittaa. Vaikka sinusta olette riittävästi kaksin, hän voi aina olla eri mieltä."

Julian vilkaisi viileästi kuvan suuntaan. Deirdren tähden hän suostui katselemaan Artemiksen naamaa kotonaan. Onneksi oman elämänsä traaginen marttyyri ei varmastikaan suostuisi henkilökohtaisesti kylään eikä hänen tarvinnut pelätä törmäävänsä kaksoseen kasvotusten.
"Höpöhöpö", mies kommentoi ja viittasi Amandaa aloittamaan pelin.

"Höpöhöpö itsellesi." Amanda näytti kypsästi kieltään enolleen, katsellen saamiaan kirjaimia hetken. Niistä sai kätevästi aika hyvän aloituksen kasaan, vaikka siihen tovi menikin.

Mies nojautui odotellessaan harmaan kulmasohvan uumeeniin ja hieroi mietteliäänä selkäänsä, joka oli saanut hänet napsimaan särkylääkkeitä kuin karkkia rankempien treenien jälkeen. Hän vastasi aloitukseen kohottamalla haastavasti kulmaansa ja varasti vastauksellaan sopivan bonuslaatan keskustan läheltä.
"Onko sinulla poikaystävää?"

Amanda tuijotti lautaa ja kirjaimia vuorotellen. Hän pelasi hieman lisäaikaa vastaukselleen, kun laittoi oman sanansa laudalle. Mokona eno oli varastanut sen bonuslaatan.
"Kerroin juuri ettei minulla ole juurikaan kavereita, miten ihmeessä minulla olisi poikaystävä?"

"Ei sitä tiedä", Julian naurahti poimien lisää kirjaimia mustasta samettipussista ja pelaten vienosti hymyillen "absurdin" laudalle.
"Olen enosi. Olen utelias. Haluan tietää, mitä elämässäsi tapahtuu."

Absurdi väite tosiaan. Amanda naurahti saaden lisäkirjaimilla vasta sanan laudalle.
"Ei, ei ole." Eikä hän oikeastaan ollut ikinä edes ajatellut poikaystävää. Sitä tosin kukaan ei tiennyt, sen Amanda piti tiukasti itsellään.

"Hyvä", mies hymyili isällisellä huvituksella.
"Puolestani voisit odottaa vaikka kolmikymppiseksi ennen seurustelua."

Tyttö vilkaisi enoaan, piilottaen kevyen harmistumisensa huvittuneisuuteen. Luultavasti hän tulisi odottamaankin, vähintään. Välillä olisi ollut mukavaa herätä tyttöystävän vierestä aamulla.
"Ei hätää, odotan nelikymppiseksi. Vähintään."

Julian pelasi "dinguksen" siepaten sanalla uuden bonuksen.
"Kun sanoit pitämiesi juhlien olleen hallitsemattomat, mitä niissä tapahtui?"

"Tuo ei ole sana!" Amanda älähti, katsoen miestä vähintään kyseenalaistavasti. Se ei voinut olla mitään muuta kieltä kuin jotain setäihmisen höpölöpöä.
"No eivät ne niin hallitsemattomat olleet. Pari lasia meni rikki ja pullonpyöritys taisi olla villeintä."

"Se löytyy sanakirjasta", Julian protestoi ja muisteli hetken.
"Sillä viitataan johonkin, jonka nimeä ei muisteta tai jonka nimestä ei olla varma. Vai että pullonpyöritystä. Viihdyitkö? Oliko sinulla mukavaa?"

"Niin varmaan..." Amanda mutisi, käymättä kuitenkaan tarkistamaan asiaa. Julian olisi kuitenkin oikeassa ja sitten nauraisi.
"Vapauttavaa."

"Mikä teki siitä vapauttavaa?" mies kysyi odottaen kiireettä tytön siirtoa.

Amanda pelasi oman siirtonsa, saadakseen jälleen lisäaikaa. Olisi ollut helppoa vastata kysymyksiin suoraan, mutta niistä seuraisi vain sanomista ja todellakin terapiaa.
"En usko ettetkö tietäisi mikä joskus juhlimisessa on vapauttavaa."

"Haluan kuulla, mikä sinusta", Julian vetosi pehmeästi.

"Voin tehdä asioita joita en normaalisti tekisi ja syyttää siitä alkoholia." Amanda vastati rauhallisesti.

"Mitä sellaiset asiat ovat?" mies kysyi pelaten sanan johtamalla Amandan edellistä sanaa.

Mitä siihen oikein voisi sanoa?
"... Olla oma itseni." Amanda mutisi hiljaa, pelaten oman vuoronsa kiireesti.

"Mitä se tarkoittaa?" Julian sanoi ja pohdiskeli siirtoaan aikansa, ennen kuin pelasi sanan poikittain "absurdista".

Absurdista sai mukavasti johdettua burkinin - se tosin vaati melkoisesti luovuutta ja aikaa, enen kuin Amanda sen keksi siihen laittaa.
"Ei puhuta siitä."

"Miksei?" mies kysyi kohottaen kulmiaan.
"En ole isäsi, vaan enosi. Voit kertoa minulle mitä tahansa."

"Enemmän sinä olet minulle isä kuin kukaan muu." Amanda kohotti katseensa enoonsa, katsoen tuota silmälasiensa läpi hymyillen.
"Vuorosi."

"Voit silti kertoa minulle mitä tahansa", Julian vastasi hymyillen ja pelasi oman siirtonsa.

"Voin, mutta jos en halua?" Jotenkin sen ääneen sanominen olisi tehnyt siitä liian todellista. Tavallaan Amanda oli sinut asian kanssa, mutta silti siitä puhuminnen tuntui kiusalliselta. Kuten kaikesta muustakin vaikeasta puhuminen.

"Hyvä on", eno luovutti käsiään kohottaen ja nojasi leuan ristittyihin käsiin odottaen sisarentyttären siirtoa.

Pieni syyllisyys nipisti tytön sisällä. Eno ei koskaan kysellyt pahalla, oli aina ollut siinä (vaikka oikeasti olisi ollut kiireinen ja tavoitettavissa vain puhelimitse, silti) ja hän ei uskaltanut kertoa yhtä asiaa.
"Voin olla olematta hetero kun olen humalassa ja syyttää siitä alkoholia."

Julian katseli tyttöä hetken pohtien.
"Tarvitseeko siitä syyttää alkoholia?"

Hän kohautti kevyesti olkiaan, tietämättä oikein mitä vastata.
"Voi olla. En tiedä. En ole kokeillut. Ehkä?"

"Koetko, että siinä on jotain pahaa? Jos ei ole hetero", mies kysyi harkiten.

"Ei kai." Kun kavereita ei ollut liiaksi, oli kamalaa edes kuvitella että kokeilisi, olisivatko ne tutut yhtä myötämielisiä.
"Ja ei kai sillä väliä ole, kun en seurustele kuitenkaan."

"Onhan sillä itsesi kannalta. Sinulla ei ole mitään, mitä hävetä tai mistä potea syyllisyyttä. Olen onnellinen puolestasi, ketä tahansa päädyt rakastamaan - kunhan kyse on arvoisestasi ihmisestä, sukupuolesta viis. Muuten minun on käytävä kehityskeskustelu heidän kanssaan", Julian vastasi ja pelasi laudalle hykerrellen "quartzin".

Amanda suunntasi katseensa pelilautaan, pudistellen päätään.
"Keksit nämä päästäsi." Hän tuhahti, kehitellen itselleen jonkin helpon sanan, jotta saisi vallattua bonusruudun edes sillä.

"Ehkä minun pitäisi ostaa sinulle sanakirja syntymäpäivälahjaksi", mies nauroi hyväntuulisesti.

"Vau, olen aina halunnut sellaisen." Amanda vastasi hieman sarkastisesti. Kukapa ei iloitsisi sanakirjasta kun täyttäisi kahdeksantoista? Levottomana hän nakutteli sohvapöydän pintaa. Miksi hän oli edes sanonut mitään, ihan naurettavaa ilmoittaa asiasta. Kyllä se olisi joskus selvinnyt, ehkä.

"Niin arvelin", Julian vastasi ja lisäsi kvartsiinsa y-kirjaimen perään kahmaisten lisää pisteitä.
"Ehkä sen kaverinan voisi olla mukava villapaita tai paketti sukkia."

"Ostatko yhtä himoittuja lahjoja kihlatullesikin, senkin suuri Romeo?" Amanda ei voinut olla kiusoittelematta. Nauratti ajatus enostaan kosimassa punatukkaista naista villasukkaparilla.

"Totta kai. Kukapa ei kaipaisi nenäliinoja tai uusia siivousvälineitä", mies kommentoi huvittuneena. Tosin, luoja tiesi, ehkä hänen lahjansa oikeasti olivat Deirdrestä tylsiä ja nainen olisi suosinut siivousvälineitä ja sukkia.

"Oi, häälahjaksi siis ikkunanpesuun uusi lasta? Romanttista." Vitsailu rentoutti hieman, mutta silti olemuksessa oli levottomuutta, jota yleensä Amandasta ei huomannut enonsa seurassa.

"Kiitos ajatuksesta. Deirdre ilahtuu ikihyviksi", Julian naurahti ja viittasi Amandaa tekemään siirtonsa. Hän ei ollut koskaan pelannut huonosti antaakseen sukulaislapsien voittaa: antaisihan oikeasti ansaittu voitto lapsellekin aivan erilaisen onnistumisen tunteen.

Amanda raapi kevyesti päätään, ilmeensä levitessä. Pitkällä ranskalaisperäisellä ruokalajilla hän nappasi kevyesti kaksikin bonusruutua ja paljon pisteitä.
"Ha! Siitäs sait. Muutkin osaavat siansaksaa."

"Bravo", eno kommentoi ja vetäytyi kauemmas laudasta nähdäkseen kirjaimet paremmin. Hän ei vaivautunut käyttämään lukulaseja kuin lukiessaan, vaikka tarvitsikin laseja varsin epätoivoisesti. Itsekseen nauraen hän pelasi vielä sanan "siansaksa".

"Harkitsit tuota alusta asti." Amanda mutristi kevyesti huultaan. Hän katseli miehen nojailua, naureskellen.
"Miten olisi lukulasit?"

Julian loi sisarentyttäreensä pahimman valmentajan katseen ja viittasi tätä ottamaan viimeisen siirtonsa.
"Turhanpäiväisiä sellaiset."

Katseeseen vastattiin vain suloisella hymyllä.
"Pilaat silmäsi." Sitä hänelle oli hoettu kun ensimmäiset lasit oli saatu alakouluiässä.

"Liekö sillä tällaiselle ikälopulle väliä", mies vastasi ja tarjosi Amandalle mahdollisuutta laskea pisteet.

Amanda laski niitä hetken, luovuttaen sitten.
"Voitit kirkkaasti. Ehkä ostan sen sanakirjan."

"Oletko varma?" Julian kohotti kulmiaan.
"Ja älä ihmeessä - etkö muista tulevaa syntymäpäivälahjaasi?"

"Olen. En saa mistään tarpeeksi että saisin kiinni. Ja aion unohtaa lahjani." Amanda tuhahti, kaataen kirjaimet laudalta takaisin pussukkaansa.

"Mitä oikeasti haluaisit syntymäpäivälahjaksi?" mies kysyi ryhtyen auttamaan pelin siivoamisessa.

"Mm... Vaikka kivat korvakorut. Ei mitään kovin ihmeellistä tai kallista. Tiedät että tavaraa on ihan tarpeeksi." Materiasta hänellä ei ollut puutetta, kaikesta muusta senkin edestä.

"Hyvä on", Julian painoi toiveen mieleensä. Amanda ansaitsi 18-vuotissyntymäpäiväjuhlat, jotka tyttö voisi muistaa lämmöllä.

Amanda laski kannen pelin päälle, siirtyen enonsa viereen istumaan.
"Mitä luulet, saisinkohan jossain vaiheessa muuttaa Alankomaihin?" Siellä olisi ollut äidin suvun talli ja sukulaisia lähellä. Tosin sitten lempieno jäisi Englantiin. Vanhemmat eivät sellaiseen lupaa antaisi, mutta ei hän sellaista tarvitsisi jos tätinsä ja enonsa olisivat idean takana.
"Ei vielä, mutta jossakin vaiheessa."

"Mikset saisi?" mies kysyi hämmentyneenä ja kiersi käsivartensa tytön harteille, melkein liikuttuneena toiveesta.
"Se on sinunkin kotisi, ja olet syksyllä aikuinen, joka saa tehdä omat päätöksensä."

"Sinä tiedät mitä isä sanoo." Tuo ei jostakin syystä voinut sietää vaimonsa sukua ja vaimonsa oli nykyään samassa kelkassa.
"Ehkä parin vuoden päästä. Sieltä olisi helpompi kilpailla."

"Onko sillä väliä, mitä isäsi sanoo? Kyse on sinun elämästäsi, ja mekin olemme perhettäsi", Julian vastasi. Ehkä hänellä ei ollut oikeutta kumota isän auktoriteettia, mutta Amandan isä ei ollut tehnyt mitään muuttaakseen Julianin käsitystä kelvottomasta vätyksestä, josta ei ollut aviomieheksi, saati isäksi.

"Heidän rahansa." Amanda vastasi tyynesti. Tienasihan hän toki omaa elantoaan ratsastamalla, mutta joutui monessa tukeutumaan vanhempiinsa. Ja nuo jaksoivat asiasta muistuttaa.

"Sinä tulet tienaamaan omat rahasi, ja me autamme sinua varmasti", mies totesi. Amandan pitäisi ehkä totutella erilaiseen elämäntyyliin kuin vanhempiensa kanssa, mutta tyttö oli itsekin vaikuttanut kyllästyneeltä materiaan.

Ongelmia tuli lähinnä silloin kun piti saada jotakin hevosille. Vanhemmat paikkasivat toki nyt perheen ulkokuorta antamalla rahaa tietynlaiseen elämään, mutta se loppuisi heti jos hän muuttaisi äitinsä kotiin tai edes sen lähelle.
"Voisin hyvin asua mummulan ullakolla." Siellä oli ollut lapsena hyvä leikkiä, vanhojen huonekalujen ja loimien seassa.

Julian nauroi.
"Eiköhän sinulle löytyisi huonekin", mies huomautti. Pienehköä, laatuun panostavaa ja siitä kuuluisaa hevostilaa oli laajennettukin sitten tytön lapsuuden, sillä eläkkeelle vähitellen siirtyvät vanhemmat tekivät tilaa Ellenille, joka asui perheineen samalla tontilla ja vastasi käytännössä tilan toiminnasta sen ohella, että ratsutti edelleen heidän nuoria kouluratsujaan.

"Ai, niinkö luulet?" Toisaalta tuntui inhottavalta ajatuksena muuttaa sukulaisten jalkoihin.
"Haittaisikohan se Elleniä? Tai mumma ja pappaa?"

"Ei tietenkään. He haluaisivat tutustua sinuun paremmin ja tavata sinua useammin", Julian vakuutti. Perhe oli tiivis yhteisö, josta Wendy perheineen oli erkaantunut, joko omasta tahdostaan tai miehensä vaikutuksesta ja irrottanut tyttärensä mukanaan. Van der Veenit halusivat Amandan takaisin.

Amanda kaivautui vähän paremmin enonsa kainaloon. Ehkä hän sitten parin vuoden päästä voisi irtautua Englannista ja vanhemmistaan.
"Pitäisi soittaa ja kysyä kuulumisia. Aina kun olen soittamassa, en uskallakaan ja lyön puhelimen kiinni."

"Miksi ihmeessä? Murehditko hollannin taitoasi?" Julian kysyi pilaillen.

"Sitäkin. Ja kun en ikinä soita. Silti Ellen laittaa aina kortin syntymäpäiväksi, soittaa ja pyytää käymään. Nykyään harvemmin kun en koskaan saanut lupaa matkustaa sinne mutta... En uskalla vain soittaa. Siitä on aikaa kun olemme edes nähneet missään viimeksi." Amanda näpersi tummanruskeiden hiustensa latvoja, näyttäen mietteliäältä.
"Miksei sinulla muuten ole lapsia?" Vasta nyt hän jotenkin oivalsi enonsa lapsettomuuden ja osasi kummeksua lapsirakkaan miehen tilannetta.

"Ellen haluaa kuulla sinusta. Soita hänelle, tyttöpieni", Julian vetosi, "sinun pitää tutustua serkkuihisi paremmin, ennen kuin he astuvat teini-iän hurjan kapinan valtaan." Hän naurahti ontosti, kun Amanda kysyi hänen lapsettomuudestaan. Se tuntui joka kerta iskulta palleaan.
"Vielä ei vain ole ollut oikea aika."

"... Lupaan opettaa heille kaikki pahat tavat." Amanda laski sen sanoessaan käden sydämelleen ja virnisti leveästi. Hän piti suunsa supussa enonss iästä, eiköhän tuo tiedostanut asian itsekin. Vaikka, olihan tuo mies, mikäs kiire noilla.
"Onneksesi sinulla on tylsämielinen siskosi joka jättää lapsensa osittain sinun kasvatettavaksesi."

"Hyvä. Muista mainita se Ellenille, kun soitat", mies vastasi ja soi tytölle lempeän hymyn.
"Onnekseni", hän myönsi ja rutisti Amandan kainaloonsa painaen ruskeisiin hiuksiin suukon.

"Ehkä jätän sen sanomatta. Voi olla etten saisikaan muuttaa sinne." Amanda hymähti. Täti tuskin tahtoisi ketäön luokseen opettamaan lapsille pahoja tapoja.

"Arveletko, ettei hän arvostaisi?" Julian kohotti huvittuneena kulmaansa ja nojautui paremmin sohvatyynyihin tyttö kainalossaan.
"Milloin olet tavannut viimeksi serkkusi?"

"Arvostaisitko itse?" Amanda kysyi hymyillen. Hän epäili ettei se kävisi laatuun, serkuista kasvaisi vielä ihan liian hankalia. Tytön ilmeestä näki miten hän laski. Jo se että hän joutui laskemaan, kertoi paljon.
"... Nuorimman ristiäisissä? Sen ainakin muistan varmaksi. Ehkä siinä on ollut joku pikainnen syntymäpäivävisiitti sen jälkeen, mutta silloin olimme pidempään."

"Totta kai", mies vastasi ja hillitsi halunsa pudistella päätään. Oli sääli, että tyttö oli näin erotettu suvustaan.
"Felix on nyt 13, ja Rosanne on 12. Hän aikoo kuulemma kouluratsastajaksi ja on varsin taitava. Silke täytti yhdeksän ja toivoi syntymäpäivälahjaksi yksisarvista. Kuulut selvästi hevossukuun."

Amanda hymyili kuullessaan serkuistaan. Ehkä hän voisi ajoittaa yhden kisamatkan kesällä niin, että ehtisi pysähtymään sukulaisten luona pariksi päiväksi.
"Kai hän edes saa sellaisen? Ette voi pettää tyttöä jos hän haluaa yksisarvisen." Amanda totesi huvittuneena.

"Muistelen hänen saaneen jotain melkein vielä parempaa", Julian nauroi. Serkuksista nuorin oli saanut valkoiseksi kimoutuneen kilpaponin, ja kahdella vanhemmalla toiminut ensiponi siirtyi eläkkeelle.

"Niinkö? No hyvä." Amanda arvasi että se oli ihan oikea poni.
"Mikään ei ilahduta tyttö kuten oma poni."

"Toivotaan. Kuulemma Silke toivoo edelleen silloin tällöin pääsevänsä vaikka Blackbirdin selkään", mies totesi huvittuneena. Hänet maineeseen kantanut, Grand Prix -tason kiihkosieluinen puoliverinen vietti nykyään siitosorin elämää kotitilalla. Yhdeksänvuotias tyttö tähtäsi tähtiin, mutta äidin mielestä reaktiiviset, herkät ja kuumat kisaratsut eivät olleet sopivia nuorimmaiselle.

"Minäkin haluaisin, joten en voi syyttää Silkeä." Amanda hymyili viattomana. Ehkä hän vielä joskus saisi istua legendaarisen kouluratsun selkään.
"Mistä tietää jos vaikka vaihtaisin lajia."

Julian nauroi ja puristi Amandan olkaa. Sitä hänkin toivoi.
"Saisiko sinut jollain muullakin kouluratsastuksen puolelle kuin Blackbirdin houkutusvoimalla?"

"Tuskinkpa." Amanda vastasi viekas hymy huulillaan. Ja tuskin hän muutenkaan vaihtaisi, etenkään nyt kun oli saanut alleen Mentoksen kaltaisen hevosen.
"Tosin, haluan edelleen olla seuraava Englannin James Ellis. Nuorena huipulle. Mentos on hyvä alku."

"Onnea siis matkaan", mies huokasi.
"Eikös Ellis ole asettunut samalle tallille?"

"On. Ja kaveeraa sen lehmän kanssa." Amanda tajusi itsekin lipsauttaneensa jotakin, peittäen suunsa. Hups.

"Anteeksi?" Julian pyysi toistamaan kohottaen kulmaansa merkitsevästi.

"...Ei mitään." Ei hän kyllä toistaisi sitä nimittelyään, vaikka pehmeää sanaa olikin käyttänyt.

"Kenestä sinä puhut?" mies kysyi hämmentyneenä.

"Mentoksen ja Foxyn edellisestä ratsastajasta, Andrea Rowesta. Hän kuvittelee minun jotenkin varastaneen hevoset häneltä ja pitää avointa sotatannerta."

"Ahaa", Julian nyökkäsi mietteliäänä.
"Mitä sinä tekisit, jos hevoset annettaisiin sinulta toiselle ratsastajalle?"

"... En tulisi hevostarvikeliikkeessä haastamaan riitaa?" Amanda tarjosi tyynesti. Olisi hän vihainen, mutta jestas, joku raja piti olla! Nyt kun hänkin oli rajat oppinut, edes jotenkuten.
"En minä niitä pyytänyt. Niitä tarjottiin ja otin. Ei se ole syyni."

"Ei olekaan, ja sitä suuremmalla syyllä sinun kannattaa olla vajoamatta hänen tasolleen. Jos puhut kollegoista tai muista alan toimijoista ikävään sävyyn, se kantautuu pian niiden ihmisten korviin, jotka voivat antaa sinulle elämäsi mahdollisuuksia, ja saa luonteesi näyttämään epäammattimaiselta. Se myös oikeuttaa muut puhumaan sinusta ikävään sävyyn", eno huomautti lempeästi.

Amanda puhahti, vetäen käsiään puuskaan. Se teini-iän aikainen uhma nosti hieman päätään.
"Onko se minun syyni että häneltä viedään hevoset alta... Hän riiteli Cactuksen kanssa maneesissa syksyllä ja menetti siinä jo lupaavan tamman."

"Ei ole. Ja sitä suuremmalla syyllä sinun kannattaisi painaa neuvoni mieleesi - näethän lähietäisyydeltä mitä hänen kaltaisilleen toimijoille tapahtuu", Julian huomautti.

"Osaan minä käyttäytyä." Ei Amanda tallilla huudellut sellaista, mutta hän oletti sen olevan hieman eri asia kuinn lipsautus enonsa kotiseinien sisäpuolella.

Mies kohotti hienovaraisesti kulmaansa, mutta jätti asian sikseen. Tyttö oli vielä nuori, ja ehkä oppisi pian.
"Oletko menossa illaksi tallille?" hän kysyi kelloaan vilkaisten.

"Olen. Ratsastan Huzzlen läpi ja hyppään jos on hyvä päivä. Sitten on Foxyn estevalmennus ja Mentoksen heti perään." Missä muuallakaan Amanda olisi iltaisin, kuin tallilla.

"Voin viedä sinut", eno totesi. Olihan hän lähdössä itsekin tallille, ensin ratsastamaan omat hevosensa ja sitten valmentamaan muita.

"Ai, kiitos." Nyt häntä vähän ärsytti, mutta piti harmistuksensa kurissa.
"Oletko viihtynyt täällä edes jotenkuten vai vihaatko Englantia jo nyt koko sydämestäsi?"

"Katsotaan kuukauden päästä, kun minulla on ollut aikaa muodostaa perusteltu mielipide", Julian vastasi diplomaattisesti.

Amanda naurahti, pudistellen kevyesti päätään.
"Vastasit liian diplomaattisesti."

"Se oli tarkoitus", mies totesi suukottaen tytön päälakea ja nousi ylös selkäänsä tottuneesti venyttäen.
"Tarvitsetko ratsastusvaatteet kotoasi vai pidätkö niitä tallilla?"

"Tallilla." Tyttö pörrötti hieman hiuksiaan, vaikka ne olivat muutenkin jo tarpeeksi massiiviset.

"Lähtisimmekö?" Julian kysyi ja poimi Amandan vohvelirasian pöydältä.

"Mennään vaan. Saanpahan hengittää hetken ennen valmennuksia." Amanda kyllä menisi eri kentälle enonsa kanssa. Ei hän halunnut pilata tuon ratsastusta Huzzlen pelleilyllä. Hän nousi istumaan ja liukeni eteiseen vetämään takkia päällensä.

Julian keräsi puhelimensa, lompakkonsa ja avaimet mustan villakangastakin taskuihin ja avasi sisarentyttärelleen kohteliaasti oven. Hän avasi BMW:n ovet ja molempien saatua turvavyöt kiinni sukelsi liikenteeseen ja kohti Slaleyä.
"Miten kummassa selviät tallimatkoista ilman autoa?"

"Taksilla." Olihan se naurettavan kallista.
"Ja joskus kyydeillä. Auto toki säästäisi aikaa ja hermoja."

"Miten sinulla ei ole sellaista vielä?" eno kysyi hämmentyneenä. Vanhemmathan olivat viettäneet elämänsä haudaten lapsensa materiaan.

Amanda kohautti olkiaan.
"Ehkä saan syntymäpäivälahjaksi rahat tilille ja minun oletetaan osaavan ostaa auto. En tiedä."

"Vai niin", mies vastasi mietteliäänä. Joskus hän huolehti, että Amanda kasvaisi riippuvaiseksi vanhempiensa rahoista ja niiden tuomasta elintasosta eikä siten vapautuisi koskaan tekemään omia päätöksiään.
"Haluaisitko auton?"

"No.. Auttaisihan se elämää." Amanda ei vain koskaan saanut neuvoja. Hän sai usein vain rahat käteen hankkia mitä tarvitsi. Auton kanssa se ei ihan toimisi.

"Paljonko vanhempasi tukevat sinua kuukausittain?" Julian kysyi.
"Oletko harkinnut säästäväsi siitä itse rahat?"

"Riippuu miten hyvällä tuulella he ovat. Säästän kyllä koko ajan, lähinnä hevosten asioihin. Nyt sain kyllä sponsorin, niin en tiedä. Ehkä voisin käyttää ne rahat autoon."

"Minulla ei varmastikaan ole oikeutta sanoa näin - en ole vanhempasi, mutta sinuna pyrkisin itsenäisyyteen. Sinulla on oikeus tehdä päätöksiä ja elää elämääsi niin kuin haluat pelkäämättä, että suututat äitisi tai isäsi ja he päättävät leikata sinulta rahallisen tukensa", Julian sanoi.

Amanda katseli ikkunasta ulos. Kyllä hän sen tiesi ja tavallaan muutto Alankomaihin tarjoaisi sen mahdollisuuden. Silloin hän ehkä jopa voisi elää ratsastuksellaan. Nyt se oli vielä unelma.
"Mmm."

Julian löysi nykyään jo tiensä melkein kivuttomasti tallille maalaisteiden viidakossa ja parkkeerasi auton pehmeästi vapaaseen ruutuun pääparkkiapaikalla.
"Mukavaa treeniä!" hän toivotti sisarentyttärelleen, "vien sinut mielelläni kotiinkin viimeisen valmennukseni jälkeen."

Amanda hymyili enolleen noustessaan autosta.
"Samoin sinulle. Etsin sinut kun olen valmis!" Hän heilautti kättä Julianille, lähtien kohti tarhoja.

Maanantai 17.04. - alkuilta

Deirdre oli tullut kotiin vasta maanantaina, vaikka oli luvannut tulla lauantaina. Neuvottelu oli venynyt niin myöhään, ettei hän ollut ehtinyt enää paluulennolle edes sunnuntaina.
Hän ei ollut nähnyt Juliania vielä paluunsa jälkeen, tuo oli ehtinyt kadota tallille ennen kuin Deirdre oli ehtinyt kotiin. Hän huokaisi syvään kun vilkaisi kelloa, katsoen lattialla luuta tuhoavaa snautseria. Aiden oli tuonut sen jo lentokentälle, sillä tuo oli lähtenyt samantien Irlantiin.

Uutiset työmatkan venähtämisestä eivät olleet olleet Julianille mieluisia, sillä mies oli torjunut vaikuttavan valmennustarjouksen Saksassa voidakseen olla kihlattunsa kanssa viikonlopun. Mies oli kuitenkin tehnyt parhaansa ollakseen tukeva ja ymmärtävä puoliso, silloinkin kun pohti miten hän tuntui saavan samanlaisia uutisia yhä useammin ja useammin. Joskus Julian pohti, millä sijalla hän oli naisen elämässä, vaikka moittikin itseään naurettavuudesta niin ajatellessaan.
Hän saapui kotiin polkaisten jodhpurit äreästi eteiseen ja saapuen jäykästi kävellen olohuoneeseen. Päivän treenit olivat päättyneet siihen, kun hän oli ollut pudota hevosen selästä oman selän vedettyä niin pahasti jumiin, ja illan valmennettavat olivat tunteneet sen nahoissaan. Julian lakkasi hieromasta selkäänsä Deirdren nähdessään ja yritti adoptoida neutraalimman ilmeen.
"Hei."

Deirdre nousi kun kuuli oven käyvän ja nappasi Sergeiksi kutsuttua koiraa pannasta. Samalla hän kävi läpi päässään Aidenin antamia ohjeita, huokaisten aiempaa syvempään. Miehen näkeminen niin jäykkänä sai syyllisyyden nipistämään aiempaa pahemmin.
"Hei. Oliko tallilla mukavaa?" Samalla hän päästi snautserin irti ja tutustumaan mieheen.

"Kohtuullisen", Julian vastasi ja vilkaisi naisen kaksosen koiraa silmäkulmastaan, ennen kuin palautti huomionsa Deirdreen.
"Oliko matkasi mukava?"

"Ei. Puolalaiset ovat hirveitä." Deirdre oli viimeiseen asti vastustellut maahan lähtemistä ylipäätään, sillä oli miltein arvannut ettei häntä otettaisi siellä vakavissaan liikeneuvotteluissa vanhojen ja vanhoillisten miesten seassa.
"Toin sushia tullessani joten ei tarvitse tehdä ruokaa."

"Vai niin", mies sanoi ja vajosi syvään huoahtaen harmaan kulmasohvan uumeniin. Hän vannotti itseään, ettei tarvinnut kipulääkkeitä, sillä hänen piti olla toipunut jo.
"Milloin seuraava työmatkasi on?"

Deidre ei osannut istua alas. Julian vaikutti vihaiselta, eikä naisella ollut matkansa jälkeen halua anella kovin paljoa enempää anteeksi kuin hän oli jo puhelimitse tehny.
"Vasta ensi kuussa."

"Ahaa", Julian vastasi ja sulki silmänsä hieroen ohimoitaan. Ainakin nainen olisi huolehtimassa kaksosensa koirasta eikä hylkäisi happaman näköistä eläintä hänen vastuulleen. Julian rakasti eläimiä, mutta Artemiksen miestä itseään muistuttava lemmikki saattoi olla poikkeus.
"Hienoa."

Se ei onneksi olisi heillä kuin viikon, jonka jälkeen Aiden oli luvannut ottaa Sergein Artemiksen paluuseen asti.
"Anteeksi Julian. En jäänyt sinne huvikseni."

"Tiedän sen", mies huokasi ja vilkaisi naista väsyneesti silmäkulmastaan.
"En syytä sinua."

Nainen nielaisi tyhjää. Julian ei varsinaisesti vaikuttanut ymmärtäväiseltä. Hän lähti keittiöön ruokkimaan Sergein ja kaatoi lasin viiniä itselleen. Milloin kaikesta oli tullut niin vaikeaa?

Julian jäi olohuoneeseen ja katseli vaiteliaana sisustuksella kodiksi muuttunutta tilaa. Selkää vihloi, mutta hermoissa säteilevä kipu ei ollut mitään verrattuna kisakentille palaamisen mahdollisen viivästymisen tuomaan turhaumukseen. Se sai hänet vajoamaan äänettömään synkkyyteen.

Deirdre palasi olohuoneeseen viinilasi käsissään, nojaten ovenkarmiin olkavarrellaan.
"Onko ollut pahoja kipuja?"

Mies harkitsi kohauttavansa olkiaan, mutta tuli toisiin ajatuksiin.
"Mitä olettaisi", hän vastasi haluamatta ajautua vääntämään kättä huolenpidon ja holhouksen tarpeesta. Hän ei kaivannut sääliä tai muistutusta toipumisen ja rauhassa ottamisen tärkeydestä.
"Ei mitään, mistä huolestua."

Deirdre vilkaisi lasiaan, pyöräyttäen sitä. Vaalea neste pyöri lasissa, miltein hypnoottisesti.
"Et saisi harjoitella liikaa. Et pääse radoille jos rikot itsesi."

"Kiitos", Julian vastasi hieraisten kasvojaan terävästi. Hän tiesi, ettei Deirdre tarkoittanut pahaa ja tunsi syyllisyyden piston äreydestään, mutta hän ei kaivannut luentoa, vaan terveen selän.
"Yritän panostaa valmentamiseen. Olisin saanut hyvän tarjouksen Saksasta viikonlopuksi. Ehkä voin neuvotella heidän kanssaan uudesta ajankohdasta."

Nainen katsoi miestä pitkään. Saksasta? Hän ei ollut kuullut tästä.
"Et kertonut siitä mitään."

"Minulle tarjottiin vaikuttavaa sopimusta viikonloppukurssin vedosta", mies totesi.
"Mutta torjuin sen, koska halusin viettää viikonlopun kanssasi."

"... Ja et sanonut siitä mitään?" Deirdre olisi kannustanut miestä ottamaan sen.
"Olisit hyvin voinut ottaa sen ja olisin sanonutkin niin. Jos olisin tiennyt."

"Siksi en sanonut. Halusin viettää aikaa yhdessä", Julian vastasi. Jos hän ottaisi saamansa tarjoukset, he eivät näkisi toisiaan kuin sattumalta.

"Mutta arvelin jo tämän venyvän. Joten olisit voinut ilman paniikkia ottaa sen. Olin juuri maassa jossa on säädetty viimevuonna aborttilaki. Kuvitteletko että he pitivät minua tasavertaisena itsensä kanssa ja tekivät osaltaan mitään helpottamaan kauppoja?" Deirdre ei ymmärtänyt enää mitään. Miksi kaikki oli vaikeaa, miksi he aina alkoivat ajautua riitelyyn?

"En tiennyt matkasi venymisestä, ennen kuin olin torjunut tarjouksen", mies huokasi.
"Mistä arvelet yhteisen aikamme syntyvän?"

"Voi luoja! Nyt se on minun syyni?" Deirdre veti syvään henkeä. Jonakin päivänä kaikki ajaisi hänet hulluksi ja hän päätyisi vielä tekemään jotakin samankaltaista kuin veljensä, paetakseen hulluuttaan.
"Siitä että kerromme toisillemme menoistamme ja tarjouksista ennen kuin ne ovat jo menneet?"

"Ei se ole sinun syysi. Joskus vain mietin ymmärrätkö, miksi meillä ylipäätään on yhteistä aikaa", Julian vastasi sukaisten sormet läpi hiuksistaan.

"Miksi?" Deirdre ei aivan ymmärtänyt mitä mies ajoi takaa. Tarkoittiko tuo uhrautuvaisuuttaan sen osalta että jätti tilaisuuksia käyttämättä naisen vuoksi vai oliko ongelmana ajatus siitä ettei nainen muka haluaisi olla tuon kanssa kaksin.

"Koska sitä tehdään aikatauluttamalla", mies sanoi.
"Se ei synny tyhjästä."

Nainen veti syvään henkeä. Ei nyt, ei tänään.
"Ei niin ja tiedän sen. En minä tätä valinnut, olisin ollut valmis kotiin jo torstaina."

"Työsi vain vaati sinua jäämään."

"Niin, työni. Se mikä minun vain nyt on hoidettava, aivan kuten sinäkin hoidat omasi." Deirdre laski viinilasin alas. Kädet alkoivat täristä, eikä hän halunnut pudottaa arvokasta lasia.

Julian katseli naista näennäisellä tyyneydellä.
"Tunnut usein olevan olosuhteidesi uhri. Sinulla on työsi, ja siinä ei ole mitään pahaa. Mutta on turhaa esittää, etteikö sinulla olisi valtaa tehdä omaa elämääsi koskevia päätöksiä."

"Mitä sinä haluat? Että jään kotiin?" Hänen työnsä oli matkustamista eikä sitä voisi tehdä vain Englannissa tai edes Irlannissa istuen.

"Haluan, että myönnät joskus järjestyksen, jossa priorisoit asiat elämässäsi", mies vastasi vaihtaen asentoa.

Deirdre kohotti kulmiaa. Siitäkö tässä oli kyse? Julian ei kokenut olevansa riittävän korkealla hänen arvoasteikollaan, joten mies kiukutteli näin?
"Gabh transna ort fhéin." Äänensävystä ja ilmeestä päätellen nainen ei tosiaan kertonut rakastavansa miestä enemmän kuin mitään.

"Vai niin", Julian huokasi.
"Rakastan sinua, mutta minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa."

"Mitä ehdotat ratkaisuksi? Auttaako se jos jään istumaan päivät kotona? Hemmetti, en osaa edes tehdä syömäkelpoista ruokaa valmiiksi kun tulisit töistä. Olisin surkea kotivaimo." Äiti hän ei ollut, ainakaan vielä ja sitä hän yritti olla vetämättä tähän.

"Milloin olen pyytänyt sinua jäämään kotivaimoksi?" Julian ärähti liikahtaen terävästi.
"Pyysin vain sinua tiedostamaan minkä perusteella arvotat asioita elämässäsi sen sijaan, että teeskentelet olevasi kykenemätön vaikuttamaan elämääsi."

"En teeskentele. Kaikki asiat eivät vain ole minusta, minun haluistani tai edes toiveistani kiinni. En vain voi kadota kotiin kesken liikeneuvottelujen. Syyksi ei kelpaa se että lupasin miehelleni tulla tiettynä päivänä kotiin."

"Se on valinta, Deirdre. Et ole paperinpala tuulessa. Urasi on sinulle tärkeä, ja se on valinta. Minulle ei ole ongelma, että urasi on sinulle tärkeä, vaan tapasi heittäytyä olosuhteidesi uhriksi."

Nainen vain tuijotti miestä hiljaa, sanomatta mitään.
"Olosuhteiden uhri? Se ei tee minusta marttyyria, että tiedostan mitä vain en voi tehdä! Julian, tuo on naurettavaa."

"Olet oikeassa. Minusta tuntuu välillä naurettavalta, kun asetan koko elämäni säälittävien tekosyiden varaan ja toivon, että ehkä jos teen tarpeeksi ja uhraan tarpeeksi, päätyisit haluamaan samaa kuin minä", mies huokasi nousten ylös.

"Uhraat tarpeeksi?" Nainen haroi hiuksiaan, katsoen hollantilaismiestä miltein epätoivoisena.
"En ole pyytänyt sinua uhraamaan mitään, kaiken olen käsittänyt sinun tehneen omasta halustasi! Enkä kerro sinulle tekosyitä, saatika sitten halua mitään muuta kuin sinäkään. Miksi olisin sanonut kyllä jos en haluaisi samaa?"

"Tietenkin olen tehnyt kaiken omasta halustani. Rakastan sinua ja haluan tulevaisuuden kanssasi, joten jätin elämäni, perheeni ja urani. Otin tämän turhanpäiväisen työn keskellä ei-mitään, jotta sinä voisit olla lähempänä perhettäsi ja ehkä - ehkä näkisit, että sinulla on omakin elämä ja voit elää sitä riippumatta siitä, mitä töissä tapahtuu tai mitä jälkeenjäänyt kaksosesi päättää tällä kertaa tehdä", Julian ärähti turhautuneena.

"Siinä on ero, oletko tehnyt sen takiani vai pyysinkö minä sinulta sitä!" Miten Julian viitsi syyttää häntä sellaisesta minkä oli itse päättänyt? Hän olisi ymmärtänyt jos hän olisi joskus pyytänyt mitään siitä.
"Et viitsisi olla loukkaamatta perheenjäseniäni, vaikka et heistä pitäisikään? Ei Artemis ole jälkeenjäänyt." Ja jälkeenjääneet olivat huomattavasti iloisempia kuin mainittu irlantilaismies, mutta sen Deirdre jätti sanomatta.

Julian pudisti päätään vaaleansiniset silmät raivosta hehkuen. Hän olisi mielellään kutsunut elämäänsä jatkuvasti häiritsevää rukoilijasirkkaa huomattavasti rumemmallakin sanalla.
"Olet oikeassa. Kurjuudessa vellova, mielisairas paskiainen on parempi termi. Et kai tosissasi rakenna meidän elämäämme hänen varaansa?"

"Ei, en rakenna. Sinäkö tosissasi kuvittelet, että voisin vain olla välittämättä, vaikka hän onkin hankala?" Jos Deirdre olisi osannut, hän olisi lopettanut välittämisen jo aikaa sitten.
"En tajua miten sait vedettyä hänet tähän."

"Ne perheasiat, joihin vetoat syynä viivyttää meidän yhteistä elämäämme ja perhettämme - niillä ei ole mitään tekemistä kaksosesi kanssa?" Julian kohotti haastavasti kulmaansa.

"Eivät ne täysin häneenkään liity. Isän kuoltua tässä on ollut hieman kaikenlaista." Deirdre puuskahti, pyöräyttäen silmiään. Isä oli kuollut, Artemis päätynyt sairaalaan riisitikun painoisena, saanut aivoinfarktin, äidin (mielen)terveys alkoi pettää kaiken vuoksi ja sitten keskimmäinen keksi ajaa moottoritieltä ulos. Jos tässä olisi pitänyt jaksaa pikkulapsiarkea, Deirdre olisi seuraavaksi tehnyt kuten kaksosensa.
"Sinä tiesit mitä saat kun kosit. Miksi kosit, jos se kaikki häiritsee?"

"Luuletko, että olen tyhmä!?" Julian jyrähti ja potkaisi sohvapöydän kulmaa.
"Sinun on aivan turha odottaa, että kaksosesi on kunnossa. Hän ei tule ikinä olemaan kunnossa. Mikään mitä sinä tai perheesi teette ei saa häntä olemaan kunnossa. Hänen pitää haluta sitä itse ja tehdä asian eteen itse. Jos kerrot minulle, että minunkin pitää odottaa sitä", mies heilautti käsiään avuttomassa, turhautuneessa eleessä.
"Kosin, koska luulin, että sinulla oli omakin elämä."

"En! En pidä sinua tyhmänä, mutta kaikki ei aina ole niin kuin sinä ajattelet!" Deirdre ärähti takaisin. Hän tiesi sen mitä Julian sanoin, mutta ei halunnut silti kuulla sitä. Veljellä meni nyt paremmin, ehkä tuo nyt halusi muuttaa itse asioita?
"Mikä tämä sitten on? Ei tätä ainakaan kukaan muu minulta ole yrittänyt viedäkään, joten väittäisin tämän elämän olevan minun."

"Miksi olet siis kykenemätön tekemään päätöksiä itse? Miksi sinun oikeutesi olla onnellinen ja elää riippuu kaikista muista?" Julian haastoi.
"Tai sitten kaikki se käsittämätön paska, mitä suollat vastaukseksi, on todella vain tekosyy, mutta et ole tarpeeksi rohkea kertoaksesi, ettet halua samaa kuin mitä."

"Paska? Elämäni, perheeni ja tilanteeni on sinusta paskaa? Eikö se tee minustakin sellaisen ja miksi sinä haluaisit paskan vaimon?" Deirdre naksautti kielellä kitalakea. Ja hän oli sovittanut hääpukua morsiusliikkeessä Puolassa tämän takia?

"Voi jumalauta", mies huokasi hieroen käsillä kasvojaan.
"Keksitkö vielä muita keinoja väännellä sanojani? Se, että sinä et voi elää elämääsi kaikkien muiden tekijöiden takia, on
täyttä paskaa."

"Siltä sinä sait sen kuulostamaan, ilman vääntelyä. Ja olisiko tämä oikeasti hyvä hetki lapselle? Sinä et saisi nostella mitään painavaa, puhumattakaan treenaamisesta. Teet pitkää työpäivää ja meillä on vähän aikaa toisillemme. Riitelemme jopa häistä. Julian, väitätkö että kaikki katoaisi häiden ja lapsen jälkeen?"

Julian harppasi muutaman turhautuneen askeleen olohuoneen matolla ja raastoi sormilla hiuksiaan.
"Ei. Ei katoaisi. Haluan meidän vain liikkuvan eteenpäin enkä halua odottaa, kunnes perheesi päättää olla tarpeeksi terve tai kunnes töissä helpottaa tai kunnes kadun omenapuut kukkivat juuri sopivasti, että uskallat elää omaa elämääsi. Jos sinä et ole valmis, mikset vastaa niin? Miksi haluat sysätä vastuun omasta elämästäsi muille?"

"Ja sinusta se olisi todella hyvä idea? Me riitelemme kihlautuneena parina jopa häistä?" Deirdre ei tiennyt mitä hän enää ajatteli.

"Jokainen pari riitelee", Julian ärähti.
"Jos sinä et halua tulevaisuutta kanssani, sano niin."

Deirdre oli aavistuksen liian kauan hiljaa.
"Jos poistan kierukan?" Sitä hän oli laskenut sen hiljaisuuden ajan. Kuinka vanha hän oikeasti oli.

Mies kurtisti kulmiaan ja tuijotti naista.
"Jos nyt vaikka vain menisimme naimisiin ensin."

"Mitä? Sinä vain kysyin olenko valmis ja minä vastasin."

Julianilla oli ikävä tunne, että Deirdre oli myöntymässä hänen toiveisiinsa painostuksesta eikä omasta halustaan, vaikka mies toivoikin niin.
"Milloin voisimme mennä naimisiin?"

"Yhdestä en tingi ja se on kesähäät. Vaikka sataa täällä silloinkin. Ja jos kiinnostaa, kokeilin matkalla yhtä mekkoakin." Ehkä se kertoisi vähän. Hän oli yrittänyt itsekin ja tehnyt jotakin asian eteen.

Jos Deirdre tarkoitti saman vuoden kesää, Julian olisi siihen enemmän kuin tyytyväinen.
"Niinkö? Millainen se oli?" mies kysyi ja ajatus naisesta hääpuvussa nosti hymynhäiveen hänen huulilleen.

Deirdre hymähti hieman tympeästi.
"Valkoinen? Aika istuva. Ei sellainen mitä haluaisin mutta kokeilin lähinnä mallin vuoksi, kun nyt satuin kävelemään ohi."

"Ahaa. Toivottavasti löydät sellaisen, josta pidät", Julian vastasi osaamatta täysin tulkita, oliko nainen väsynyt riitelyyn vai oliko jotain jäänyt sanomatta. Hän yritti tyynnyttää omaa, turhan herkästi kiehuvaa vertaan, sillä eihän hän halunnut riidellä Deirdren kanssa.

Tilanne oli sekä että. Naista painoi kieltämättä pelko siitä että mies lipeäisi jälleen hänen oman virheensä vuoksi hänen ulottumattomiinsa, vaihtaen ehkä nuorempaan naiseen ja etenkin sellaiseen joka jakoi samat toiveet tuon kanssa aivan empimättä. Olihan se toki hänen omakin haaveensa, saada pidettyä häät ja sitten jakaa elämä aviomiehen kanssa, ei avomiehen. Siinä oli sävyero.
"Joten, pitäisikö meidän ajatella asiaa?"

"Emmekö tee niin jo? Kesähäät. Ei ruusuja. Mielenkiintoista ruokaa", mies kommentoi hieraisten alaselkäänsä.

Deirdre vilkaisi alaselällä käyvää kättä ja lähti vessaan. Hän tuli sieltä purkin kanssa, tiukka katse silmissään.
"Otat tuollaisen ja minä levitän siihen geelin. Yksikin poikkipuolinen sana ja näytän sinulle mistä ne irlantilaisia herjaavat sanonnat tulevat."

Julian huokasi ja loi naiseen merkitsevän katseen. Hän tuijotti vihreitä silmiä hetken, mutta heilautti sitten käsiään antautumisen merkiksi ja otti purkin vastaan napaten kipulääkkeen tottuneesti ilman vettä. Joskus hän pohti, söikö hän niitä liikaa, mutta eivätkö ne olleet kivunlievitykseen?
"Hyvä on sitten", hän vastasi ja veti mustan kashmirneuleen päänsä yli.

Huulilla kipaisi hieman jäykkä hymy. Hän kiersi miehen taakse, puristaen tuubista sitä hyvin tutuksi käynyttä geeliä sormilleen, levittäen sitä selälle. Se oli jo aivan liian tuttua.
"Sinun pitäisi ottaa rauhallisesti. Et pääse ikinä radoille jos rikot itsesi yrittämällä liian kovaa liian aikaisin."

"Olen ottanut rauhallisesti jo turhankin kauan", Julian protestoi turhautuneena ja hätkähti geelin kylmää kosketusta.
"Minulla ei ole aikaa odotella. Kraken on jo 16."

"Ja ehtii kilpailla vielä. Älä yritä, tiedän että kouluratsut voivat olla mukana miltein 20-vuotiaiksi. Oman kokemukseni mukaan ratsastajat hajoavat ennen huippuhevosiaan, koska eivät anna itselleen aikaa parantua."

"Selkä oikuttelee vain harjoituksen puutetta", mies vastasi ja tunnusteli sitä harmistuneena.

Naine pyöräytti silmiään. Niinpä niin, hän oli kuullut tuon ennenkin, eikä vain kihlattunsa suusta.
"Minä sinulle oikuttelut..."

"Onko se lupaus?" Julian kysyi ja vilkaisi naista olkansa yli, ennen kuin kumartui poimimaan neuleensa sohvalta.

"Ei sellainen lupaus jonka haluat minun lunastavan." Deirdre ei voinut olla naurahtamatta ja painamatta pientä suukkoa miehen poskelle. Tuo ei todellakaan halunnut hänen tekevän niin.
"Nyt sitä ruokaa. Et kuitenkaan syönyt tallilla."

"Söitkö sinä matkallasi?" mies protestoi ja veti neuleen takaisin päälleen.

"Olin poissa monta päivää. En olisi tolpillani jos olisin ollut syömättä." Deirdre toppuutteli miehensä protestointia. Hän otti sen viinilasinsa ja pesi keittiössä kätensä siitä geelistä.

Julian siirtyi tarkastamaan millaista sushia nainen oli tuonut ja otti esiin lautasia, aterimia ja laseja. Menettelisi kai valmiskin ruoka.

Valmis ruoka saisi nyt kelvata. Se oli siitä ravintolasta missä he mielellään kävivät ulkona syömässä, joten huonoa se ei kuitenkaan ollut. Hän unohtui mittailemaan miestä katseellaan, selvästi mietteliäänä, kun tuo touhusi keittiössä.

"Mitä?" Julian kohotti kulmaansa tuntiessaan naisen katseen ja annosteli tottuneesti rasioista ruokaa lautasille. Sushi oli ilahduttavan esteettistä.

"Koitan päättää minkä värinen smokki sinulle sopii." Deirdre jatkoi sitä tuijottamista. Musta olisi ollut tyylikäs ja klassinen, mutta harmaakin voisi sopia.
"Eli mitä haluan hääyönä riisua." Jos vähän yrittäisi keventää tunnelmaa.

Miehen suupieli kohosi hymyyn, ja Julian siivosi keittiön samalla tehokkuudella kuin oli kattanut ruoan.
"Ahaa. Kuulen mielelläni, mihin lopputulokseen päädyt", hän vastasi. Hääyö oli varsin kutkuttava ajatus.

"Joudut ehkä sovittamaan, en osaa päättää. Olen aina nähnyt päälläsi vain mustan puvun." Nainen tuhahti hiljaa. Harmaa voisi olla hieno, jos se olisi oikean sävyinen harmaa. Milloin miesten puvuista oli tullut vaikeita?

"Miltä sinun mekkosi tulee näyttämään?" Julian kysyi työntäen toisen lautasen keittiön saarekkeen yli, jotta Deirdre voisi istahtaa saarekkeen vieressä oleville baarijakkaroille. Hän seisoi mieluummin.

Deirdre istui alas, kohauttaen olkiaan. Ironista että hän tiesi jo enemmän siitä mitä halusi miehensä päälle kuin omasta mekostaan.
"En tiedä. Tajusin sen vasta kun kävin liikkeessä, etten tosiaankaan tiedä."

"Sääli, kun ei voi olla valintaprosessissa avuksi. Voimme toki aina pitää nudistihäät", Julian tarjosi poimien puikoilla tonnikalarullan lautaseltaan.

"Mitä jos ei? Morsiamesi on kohta nelikymppinen." Nainen vastasi nauraen, pyöräyttäen lohirullaa soijakastikkeessa.
"Minulla on hyvin vähän apulaisia siihen projektiin."

"Ota Amanda makutuomariksi?" Julian ehdotti.

"No... Kieltämättä, tuo oli hyvä idea." Amanda voisi osata myös arvailla enonsa makua, joten mekko hyvässä lykyssä miellyttäisi myös Juliania.

"Onko yllättävää, että minulla on hyviä ideoita?" mies kohotti tummaa kulmaansa merkitsevästi.

"Riippuu usein lähinnä aihepiiristä." Deirdre kiusoitteli, pyöritellen tonnikalarulaa nyt kastikkeessa.
"Kerro omista häähaaveistasi." Jos se nyt olisi aihepiiri jolla pitää riidat poissa. Deirdre ei jaksanut. Hän olisi paljon mieluummin kaivautunut Julianin kainaloon peiton alle ja ehkä jopa hieman itkenyt siitä, miten turhaksi oli itsensä viimepäivinä kokenut.

"Olen keskittänyt omani lähinnä hääyöhön ja häämatkaan", Julian vastasi tyynesti ja pyyhkäisi wasabia merilevään kiedottuun riisiin.

"Aion jättää ensimmäisen huomiotta, senkin hävytön mies. Kerro häämatka-ajatuksistasi?" Oli siinäkin hänellä avomies, hääyö ensimmäisenä mielessä. Hmph.

"Voisimme mennä vaikka Roomaan, Prahaan tai Budapestiin", Julian vastasi, vaikkei tiennyt oliko hääyöllä ja häämatkalla todellisuudessa kovin paljoa eroa.
"Kaksi viikkoa."

"Roomaan." Deirdre vastasi nopeasti. Se oli kaunis kaupunki ja siellä hän mielellään viettäisi häämatkansa.
"Se on oikein hyvä."

"Hyvä on", mies vastasi.
"Mitä muuta sinä toivot?"

"En oikeastaan mitään. Ihana ajatus päästä kanssasi matkalle kaksin." Se riitti Deirdrelle enemmän kuin hyvin. He matkustivat yksin paljon, mutta harvoin kaksin.

"Entä yleisesti häiden suhteen? Tai hääyön?" Julian lisäsi kulmaansa viattomasti kohottaen. Nainen oli itse nostanut aiheen esille ensimmäisenä.

"Heitän sinua kohta ruualla." Nainen naurahti, ennen kuin keskittyi pureskelemaan suuhunsa laitettua sushipalaa. Sen syötyään hän nosti katseen takaisin mieheensä.
"Ei yli viittäkymmentä vierasta. Bändi, ei musiikkia levyltä. Mahdollisimman perinteinen häävalssi."

"Sinä otit sen esille!" Julian protestoi naurahtaen, "olen vain mies. Et voi syyttää minua kiinnostuksesta."

Punaiset hiukset heiluivat Deirdren pudistellessa päätään.
"En voi en. Sinua aina ylistetään niin ainutlaatuiseksi kaikessa, että mitähän tapahtuisi jos kertoisin sinun olevan sisimmässäsi kuten miehet yleensä?"

"Kuka minua niin ylistää?" mies kohotti kulmaansa merkitsevästi. Kuka hän oli sukupuoltaan kieltämään.

"Varmasti kaikki fanisi." Deirdre hymähti, ottaen puhelimen jakkutakkinsa taskusta. Hän etsi sieltä kuvan yhdestä häämekosta.
"Löysin tämän koneessa. Se pitäisi lennättää Italiasta mutta kehtaisitko naida minut tuollaisessa?"

"Missä tahansa, mutta minun ei taida olla tarkoitus nähdä hääpukuasi?" Julian vastasi varoen katsomasta puhelinta.

Deirdre kohotti kulmiansa.
"Jos uskot että meille voi huonompaa onnea osua." Hän pimensi näytön, jatkaen syömistä.

"Onko meillä ollut huonoa onnea?" mies kysyi ja poimi kurkulla täytetyn riisirullan puikkoihin.

"Olemme eronneet vuosia sitten kerran, sinä olet ollut pahassa kolarissa... Paljonko tarvitset?" Deirdre kohotti kevyesti kulmiaan. Hän mielsi ne huonoksi onneksi.
"Ja älä sano mitään eron syistä. Se ei ollut tuurista kiinni, tiedän."

Julian kohotti kulmaansa, muttei jatkanut aiheesta.
"Olemme kuitenkin terveitä, kohtuu vakavaraisia ja toivottavasti onnellisia."

Deirdre jätti mainitsematta miehensä vähintään kyseenalaistettavan terveyden selän osalta.
"Ai niin. Äitini ei anna anteeksi koskaan, jos häissämme ei sidota solmua kun meidät vihitään. Ettäs tiedät, anoppisi lähettää vielä kirouksen niskaasi."

"Sidota mitä?" mies kurtisti kulmiaan ja laski puikot lautaselle todettuaan olevansa täynnä.

Miehen ilme sai naisen nauramaan. Julian oli välttynyt onnistuneesti hänen sukuhaaransa häiltä.
"Kädet sidotaan seremoniassa yhteen. Ikivanha perinne, joka sinetöi sitoutumisen toiseen. Höpsähtäneelle anopillesi hyvin tärkeä."

"Oh. Siitä vain", hän vastasi ja olisi lisännyt kommentin sitomisesta, ellei Deirdre olisi moittinut häntä asiallisemmistakin huomautuksista.
"Onko muita irlantilaisia perinteitä, joista minun pitäisi olla tietoinen?"

Deirdre nojautui baaritiskiä vasten kyynärpäillään, lepuuttaen leukaa kämmenellään.
"Saamme jonkinlaiset kellot häälahjaksi. Ja joku sukulainen haluaa soittaa säkkipilliä. Siinä kai ne pahimmat. Ja joku sukulaismies voi tulla kiltissä paikalle."

"Nekö vitsaukset eivät rajoitu Skotlantiin?" Julian irvisti.

"Ne on otettu Irlantiin sieltä, valitan. Enoni ainakin käyttää kilttiä ja soittaa säkkipilliä. Pahoittelen etukäteen. Pitäisiköhän laittaa karkkien sijaan laittaa pöytiin korvatulpat?" Deirdre kallisti mietteliäänä päätään. Siinä alkoi olla jo ideaa.

"Montako vierasta sinä kutsut?" mies kysyi.

Se vaati hetken laskutoimituksen. Deirdre jäi miettimään pitkäksi aikaa, pidellen vasemmasta etusormestaan.
"... 19 tai 20."

"Selvä", Julian vastasi, "minulle tulisi suunnilleen saman verran."

"Se on ihan siedettävä määrä. Paljonko paikalla olisi lapsia? Siskosi lapset ainakin, muita? Minulla ei lähisuvussa ole juurikaan enää alle kymmenvuotiaita." Deirdreä oikeastaan vähän surettikin. Pikkulapset olivat kaikessa vilpittömyydessään ihania.

"Ei, vain siskojeni lapset", mies totesi. Loput rajatusta vierasmäärästä olisivat läheisimpiä ystäviä puolisoineen.

"Heille pitää varmaan kehittää jotakin tekemistä, jotta siskosikin saavat juhlia. Vai... Luuletko Wendyn tulevain paikalle?" Deirdre ei muistanut että olisi nähnyt Wendyä sen jälkeen kun oli ollut vaihdossa.

"En osaa sanoa. Kutsuttava Aycockit on joka tapauksessa", Julian kohautti olkiaan.
"Sinun ei tarvitse murehtia lapsista. Silkekin on jo yhdeksän, ja he osaavat viihdyttää itse itseään." Lapset olivat mestareita siinä.

"Tiedän." Deirdre huokaisi, mennen jälkeen vaikean näköiseksi. Mitä hän voisi tähän sanoa...

"Mitä?" Julian kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, kun nainen näytti vaivaantuneelta.

"... Mietin sitä paskiaista." Ei hän tiennyt pitäisikö Artemis kutsua vai ei. Tuosta ei tiennyt käyttäytyisikö mies vai ei.

"Oh. Teet, miten parhaaksi katsot. Onhan hän perhettäsi."

"On. Mutta jos hän tulee, onko hän koko päivän naama väärinpäin, haastaako hän riitaa kanssasi vai yllättääkö hän ja käyttäytyy edes äidin mieliksi? En voi tietää."

"Niin", Julian vastasi arvellen ensimmäisiä vaihtoehtoja, "valinta on sinun."

Deirdre puraisi huultaan. Hän tiesi mitä mieltä miehensä oli mutta tiesi myös äitinsä mielipiteen jos hän pudottaisi kaksosensa kutsumatta kaiken ulkopuolelle.
"Toki voi olla ettei hän edes tule, vaikka saisi kutsun."

Parasta saattoi toivoa.
"Onhan sinulla hetki aikaa miettiä asiaa. Kenties meidän pitäisi varata haluamasi tila ensimmäiseksi. Taisit puhua maaseudusta ja kunnostetusta ladosta?"

"Jotain sellaista. Sopivan yksinkertaista." Ei heitä kumpaakaan miellyttäisi kovin monimutkainen tai koristeellinen tila.

Mies nyökkäsi ja siivosi loput ateriastaan pois nojautuen uudelleen keittiösaareketta vasten kihlattunsa seuraksi.
"Etsitään ja varataan siis sellainen kesälle."

Ehkä se ei olisi niin kamalaa. Ehkä Deirdre voisi vaatia yhden päivän, jolloin kaikki huomio olisi hänessä. Kai hänkin saisi kerran ajatella niin?

"Taidan mennä nukkumaan", Julian totesi hetken hiljaisuuden jälkeen katsastettuaan ympärilleen siivotussa keittiössä mustia hiuksia pois kasvoiltaan työntäen.

Deirdre vilkaisi miestään ja oli sanomassa jotakin, kun ovikello soi. Hän kohotti kulmiaan, suoden uuden katseen mieheensä.
"... Odotatko jotakuta?"

"En", mies vastasi hieraisten kasvojaan.
"Ehkä veljesi tuli hakemaan koiran takaisin."

"Ei hän ainakaan sanonut mitään mutta..." Deirdre nousi ylös, kävellen ovelle. Sergei mulkoili ihmisiä olohuoneesta, selkeästi epäluuloisena.
"Hei! Tule sisään. Julian!" Pian punatukkainen nainen palasi keittiöön, miehensä siskontyttö perässään. Amandan ilme oli äärimmäisen vaikeasti luettava, mistä saattoi päätellä että hän oli enonsa olkapään tarpeessa.

"Amanda", Julian vastasi kohottautuen pois keittiötason tuen varasta ja pyyhkäisi väsymyksen ja kireyden pois kasvoiltaan.
"Onko jokin hätänä?"

Amanda puraisi hieman huultaan. Deirdre oli kadonnut olohuoneeseen, pitääkseen veljensä koiran pois Julianin siskontytön kimpusta.
"Vanhemmat. Anteeksi, häiritksinkö? En oikein keksinyt mitään muutakaan paikkaa minne voisin mennä."

"Olet aina tervetullut tänne", Julian vakuutti ja viittasi tyttöä istumaan keittiötason ääreen. Hän vilkaisi avoimen tilan poikki talon toisessa päässä olevaa Deirdreä lukeakseen kihlattunsa mielentilan, ennen kuin kohdisti huomionsa takaisin Amandaan.
"Kerro."

Ei Deirdreä haitannut Amandan saapuminen, mutta hän halusi pitää Sergein tytöstä kaukana. Hän ei kaivannut Artemiksen koiran puremaa tytön jalkaan.
"He kävivät Englannissa ja huomasivat samalla että olin saanut nimenmuutospaperit. Siitä syttyi sota."

"Niinkö?" Julian kannusti jatkamaan ja nojasi käsivartensa keittiötasoon.

Amanda nyökkäsi.
"Joten nyt olen vähintään perinnötön, ihme että sain säilyä hengissä. Isä sai järkyttävän raivarin."

"Miksi? Hän ei halua sinun vaihtavan nimeäsi?" eno varmisti ja leikitteli hajamielisesti hohtavan oranssin rannekellon hihnalla pohtiessaan omaa rooliaan tilanteessa.

"... Hän sai hepulin koska haluan vaihtaa äidin tyttönimeen." Amanda myönsi hiljaa.
"Menin siihen huutoon mukaan koska äitikin alkoi arvostella, vaikka ei hänellä luulisi olevansa varaa arvostella omaa sukuaan."

"Mikä heidän argumenttinsa oli?" Julian kysyi kätkien tyytyväisen hymynhäiveen suupielestään. Aycockit eivät ansainneet Amandaa sukunsa jatkoksi.

"Että olen käytöstavaton kakara joka ei kunnioita heitä, ei tiedä mitä tekee, tuhlaa aikaansa haahuiluun ja turhuuksien tavoitteluun, en tule koskaan saavuttamaan mitään, en voi auttaa uraani sukunimellä koska olen surkea, olen hullu, minut on aivopesty..." Amanda laski samalla sormillaan.
"Ehkä siinä oli suurin osa."

"Mitä vanhempasi haluavat sinun tekevän elämälläsi?" eno pohti jälleen kerran pettyneenä sisarensa vanhemmuuteen.

"Ilmeisesti jotakin tylsää, ei ainakaan sitä missä olen juuri saanut nimeä ja mitä haluan tehdä. Kai minun pitäisi mennä isän firmaan töihin. En tiedä. Olla lääkäri. Jotakin." Amanda kohautti olkiaan.

"Olet tarpeeksi vanha päättääksesi suunnan omalle elämällesi. Luoja tietää, että olet joutunut olemaan aikuisen roolissa jo turhan pitkään. Ei ole paikkani arvostella, enhän ole itse vanhempi, mutta vanhempasi eivät voi valita hetkiä, joina haluavat ottaa roolinsa", mies totesi.

"Ai oliko tuo sellainen valinta?" Amanda puuskahti. Ei se johtunut vanhemmuudesta, vaan halusta pitää Amanda onnettomana, siitä hän oli varma.
"Joten, saan kohta passiin nimekseni van der Veen. Ja olen perinnötön ja kohta varmaan myös asunnoton."

"He eivät voi valikoida hetkiä, joina haluavat olla vanhempia. He eivät voi sysätä sinua syrjään, ottamaan aikuisen vastuuta itsestäsi lapsena, ja sitten vedota omaan auktoriteettiinsa, kun et tee heidän tahtonsa mukaan", Julian vastasi tiukasti.
"Sinä et päädy kodittomaksi. Voimme etsiä sinulle asunnon, jos vanhempasi ottavat tukensa pois."

"En tiedä ottavatko he. He sanoivat ottavansa mutta ovat he ennenkin kiertäneet pahimpia sanojaan. En vain koskaan ole nähnyt heitä sellaisena. Isä oli aivan tolaltaan ja vannon ettähän ei rauhoitu koskaan." Amanda vilkaisi olohuoneeseen.
"... pitäisikö minun mennä? Jos teillä oli jotain kesken."

"Ei pidä", Julian vastasi tyynesti. Hän voisi anella naista kanssaan naimisiin myöhemminkin, sillä anelulta jatkuva, samojen asioiden ja kysymysten toistelu tuntui. Se kävi miehen itsetunnon päälle.
"Ei olisi hullumpi ajatus, vaikka aloittasit itsenäisen elämän joka tapauksessa. Sitten et joutuisi murehtimaan vanhempiesi rahoja ja mielenmuutoksia."

Amanda hymähti pehmeästi. Hän kyllä sai nyt enemmän rahaa, sponsori maksoi Huzzlenkin karsinapaikkaa ja valmennuksia hevosen kanssa... Hän ehkä pärjäisi, etenkin jos myisi omiin nimiinsä ostetun asuntonsa ja siirtyisi pienempään vuokralle.
"Aina voin yrittää. Heillä on ihana tapa pitää hirttonarussa."

"Niin sitä pitää", eno päätyi kannustamaan puolittain hymyillen. Hän ei voinut käsittää, miksi Aycockit olivat alunperinkään hemmotelleet Amandaa rajattomalla rahankäytöllä, mutta toivottavasti tyttö pääsisi pian omilleen ja voisi rakentaa elämän omille ansioilleen vanhempiensa rahojen sijasta.

"Joten sellaista. Varaudu soittoon siskoltasi että olet aivopessyt ja pilannut minut sekä elämäni." Amanda hymyili vaisusti. Ei olisi yhtään huvittanut mennä kotiin. Ehkä hän menisi klubille väärillä papereilla. Krhm.

"Enköhän osaa pitää puoleni", Julian kommentoi kuivasti. Jos puhe oli lapsen kaltoinkohtelusta, hänellä oli muutama sana sanottavanaan.
"Haluatko jäädä tänne yöksi? Vierashuone on vielä täysin käyttämätön."

Amanda vilkaisi uudelleen olohuoneeseen ja sitten enoonsa.
"... Haittaako se? En oikeasti halua häiritä, tiedän että Deirdre palasi vasta."

"Et tietenkään häiritse. Olet sisarentyttäreni ja suosikkivieraani", Julian vastasi merkitsevästi ja nojautui puristamaan tytön olkapäätä tummapuisen keittiötason yli.

"Oletko ihan varma?" Amandalla oli niin irrallinen olo. Ei hän halunnut enoaankaan häiritä.

"Tietenkin olen", mies vastasi painokkaasti.
"Olenko koskaan puhunut sekavia?"

"Et. Mutta olet kyllä puhunut enosoopaa." Amanda hymähti vaisusti.

"Kiistän syytöksen", Julian vastasi tyynesti, "tule, katsotaan vierashuone kuntoon."

Amanda nyökkäsi, huomaten vasta nyt koiran olohuoneessa.
"Et kertonut että teillä on koira."

"Ei ole", mies vastasi lähtien portaisiin ja yläkertaan.
"Se on vain hoidossa."

"Ai. Kenen se on?" Amanda seurasi Juliania ylös.
"Eikö Deirdre pidä minusta vai onko hän vain pahalla tuulella?"

"Deirdren veljen", Julian vastasi jättäen erottelematta, että kyse oli vähemmän miellyttävästä kaksosesta.
"Hän on vain väsynyt matkansa jälkeen. Kas niin", hän sanoi tuupaten auki oven vierashuoneeseen ja napsauttaen valot päälle. Yhtä seinustaa reinustavat kaapit oli pakattu täyteen muuttolaatikoiden sekalaista sisältöä, ikkunoiden alle oli asetettu tilaa dominoiva parisänky ja tummapuiselle lautalattialle oli levitetty upottava, vaalea villamatto.
"Lakanatkin valmiina."

Amanda katsoi huonetta, hymähtäen hieman. Koko asunto oli niin tyylikäs.
"Kysyn vielä kerran, oletko varma että hänelle tämä käy?"

"Kyllä käy", Julian vakuutti rutistaen tytön harteita yhdellä käsivarrella.
"Kypyhuone on tasanteen toisella puolella. Tarvitsetko jotain muuta? Myöhäisillan iltapalaa ehkä?"

Amanda vilkaisi enoaan, naurahtaen hieman.
"Arvasitko että kävin tänään hampurilaisella?"

"En", mies sanoi kieltään toruvasti naksauttaen, "oletko nälkäinen?"

Amanda katsoi varpaitaan kohdattuaan sen toruvan katseen. Hups.
"Osaan kyllä tehdä iltapalaa. Olen iso tyttö jo."

"Niin osaat, mutta saatat ehkä ujostella täällä Deirdren ollessa kotona", Julian vastasi tyynesti.
"Mitä haluaisit?"

Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
"Leipää? Munakas? Jotain mitä et tee kymmentä minuuttia kauemmin."

"Asetu rauhassa taloksi. Käyn loihtimassa sinulle jotain", mies sanoi hymyillen ja lisäsi kadotessaan portaisiin, "pyyhkeitä on vasemman reunan kaapissa."

Amanda jäi vierashuoneeseen, etsien pyyhkeen jolla pestä meikit kasvoistaan. Deirdre tuli keittiöön, hieman huolestuneena.
"Isojakin ongelmia?"

"Mahdollinen rahattomuus ja kodittomuus, kuulemma", Julian vastasi kaivautuen jääkaappiin. Hän nosti pöydälle sylillisen tarvikkeita ja lappoi tehosekoittimeen banaanin, pari persikkaa, mantelimaitoa, mantelirouhetta ja tuoreita mintunlehtiä.
"Ongelmia hankalien vanhempien kanssa", mies lisäsi painaessaan tehosekoittimen käyntiin.

Deirdre kohotti kulmiaan ja helpottui tarkennuksesta hieman. Vain hieman.
"Sinun olisi pitänyt adoptoida hänet kymmenen vuotta sitten."

Julian kohotti kulmaansa nojaten selkänsä keittiötasoon.
"Sitä on vaikeaa tehdä ilman vanhempien suostumusta."

"Tiedän. Käy häntä sääliksi." Deirdre ei vain osannut tai kyennyt ymmärtämään sellaisia vanhempia.
"On sinänsä saavutus että Amanda on nykyään noinkin normaali."

"Totta", mies vastasi.
"Wendy ei koskaan suostunut ottamaan neuvoja vastaan lapsettomalta veljeltään, jolla ei ollut mitään käsitystä vanhemmuudesta."

"Luulen että olisi kannattanut." Deirdre puuskahti. Katse kääntyi huoneeseen saapuneen tytön suuntaan ja nainen hymyili pehmeästi.
"Anteeksi vetäytymiseni, Artemiksen koira on vähän... Hankala."
"Ei se mitään." Amanda vastasi naiselle, yllättynyt hymy huulillaan. Artemiksen? Ei luoja.

Julian pudotti pari viipaletta täysjyväpaahtoleipää paahtimeen ja onki kaapista orgaanisen maapähkinävoipurkin. Hän kippasi yöunia huhun mukaan auttavan smoothien lasiin, laski juoman pinnalle hennon mintunlehden, pyyhkäisi maapähkinävoita leiville ja laski lautasen sisarentyttärensä eteen.
"Ole hyvä. Haluatko aamulla tallille kyydissäni?"

Amanda ei voinut olla hymähtämättä ääneen. Ehkä hänen pitäisi opetella tekemään syömäkelpoista ruokaa kotona. Hän ei osannut tehdä edes smoothieta ilman että se näytti kuolemalta.
"Jos et lähde kuudelta aamulla."

Julian nauroi sydämellisesti ja nojasi kätensä keittiötason laitaan.
"Älä nyt hulluja puhu. Seitsemältä."

"Sinä puhut hulluja." Amanda puhahti, suostuen kuitenkin lähtemään silloin. Kyyti kelpaisi aina.

"Käyn aamulenkillä tallin maastoissa tutkimassa uusia reittejä, ennen kuin vien hevoseni sinne. Voit tulla mukaan", eno tarjosi jalomielisesti.

"Jos saan tulla hevosella mukaan." Amanda mutristi kevyesti huultaan. Ei hän juoksien lähtisi!

Julian loi sisarentyttäreensä merkitsevän katseen kulmansa alta. Missä välissä tyttö aikoisi kuntoilla itse?
"Syöhän iltapalasi", eno kehotti ja loi Deirdreen kysyvän katseen. Kaipasiko nainen iltapalaa?

Amanda söi hyvällä halulla, karaten nopeasti ylös. Hän toivotti hyvää yötä enolleen ennen katoamistaa. Deirdre pudisteli päätään, hänellä ei ollut nälkä.
"Mikä ohjelmasi on kahden viikon päästä torstaina?

"Se riippuu siitä, mitä sinulla on mielessäsi", Julian vastasi diplomaattisesti. Hän oli töissä arki-illat, viikonlopun lähellä usein lähdössä vetämään klinikkaa tai kurssia, mutta se olisi neuvoteltavissa.

"Äiti tulee Englantiin ja käymään meillä. Saat olla paikalla tai olla olematta, mutta jos et ole, anna minulle hyvä syy joka kertoa hänelle."

Julian mittaili Deirdreä hetken katseellaan harkiten, millä todellisuudella voisi hävitä paikalta saamatta kylmää kohtelua kihlatultaan - mutta ehkä naisen äiti olisi hyvä liittolainen hänelle.
"Minulla on valmennuksia, mutta tulen kotiin illalla. Riittääkö se?"

"Riittää." Deirde tunsi olonsa välillä niin huonoksi, kun Julian inhosi hänen sukulaisiaan. Mitä ihmettä mies näki hänessä, kun ei voinut oikein sietää hänen perheenjäseniään?

"Hienoa", mies vastasi tietämättä naisen tunteista, ja siivosi tottunein, sujuvin liikkein keittiön aamua varten.
"Menemmekö nukkumaan?"

"Mennään vain, valtaan tosin kylpyhuoneen ensin." Vanheneminen alkoi olla todellista ja Deirdre vietti nykyään iltaisin aikaa erilaisten ihonhoitorutiinien äärellä.

Julian viittasi naista menemään edellään ja sammutti samalla valot alakerrasta. Koira tuskin säikkyisi pimeää.
"Mitä sinulla on huomenna ohjelmassa?"

Deirdre kurkisti kylpyhuoneesta.
"Etätöitä vähän. Ei mitään ihmeellistä. Kuuntelen Aubreyn vuodatusta avioerostaan."

"Yritän tulla ajoissa kotiin", Julian vastasi ääntään korottaen, kun vajosi istumaan parisängyn laidalle ja kuoriutui kiireettä vaatteistaan.
"Minussa on ilmeisesti uutuudenviehätystä, mikä vetäisi valmennuksia turhankin paljon."

Se äänenkorotus sai naisen varpailleen. Mitähän se tarkoitti?
"Eikö se ole vain hyvä? Ja mitä tuo äänensävysi tarkoitti?"

"Ei mitään", Julian huokasi hieraisten kasvojaan.
"Halusin, että kuulet minut toiseen huoneeseen."

"Olen rupsahtamassa, mutta en kuuro." Deirdre kumartui kaivamaan lipaston laatikosta itselleen yöpaitaa. Mielessä pyöri tuhat asiaa ja hän tiesi ettei nukkuisi.

"Vai niin", mies kommentoi kuivasti ja viikkasi vaatteensa siististi kaappiinsa.
"Painaako mieltäsi jokin vai oletko muuten vain kireä?"

Nainen juoksutti pitkiä sormiaan pörröisten hiustensa läpi, huokaisten syvään.
"Kaikki, mutta ei mitään uutta."

"Mikä kaikki?" Julian kysyi ja päätti jättää suihkun seuraavaan aamuun, poimien sen sijaan kylpyhuoneesta vain hammasharjan suuhunsa.

"Kaikki. Minä, sinä, me, perhe, työt, vapaa-aika, tuo koira, siskosi, tulevaisuus, menneisyys ja nykyisyys. Aivan kaikki."

"Ja miksi se kaikki on jotain, mistä sinun täytyy ottaa kierroksia?" mies pohti kulmat kurtistuen ja kumartui kylpyhuoneen lavuaarin päälle.

"Ärsyttää, ahdistaa tai pelottaa." Eniten ärsytti miehen rivien välistä luettu suhtautuminen anoppinsa vierailuun ja se että hän oli vanha.

"Mitä jos tiedostaisit ne asiat, joihin voit suoraan vaikuttaa, ja jätät loput pois mielestäsi?" Julian kysyi palaten makuuhuoneeseen ja istahti omalle puolelleen sänkyä asettaen herätyksen puhelimeensa.

Deirdre ei osannut asettua sänkyyn. Hän oli viskonut sängylle noin kymmenen satiinista, lyhyttä yöpaitaa eri väreissä, etsien edelleen pyjamaa laatikkonsa kätköistä.
"Siihen menisi koko yö. Ajattelin yrittää nukkumista."

"Tarkoitinkohan ehkä yleisempää elämänohjetta, rakas", mies huokasi, heitti peiton syrjään ja asettui sänkyyn selälleen.

Nainen vain ymähti, vastaamatta oikein muuten mitään. Lopulta hän löysi pyjaman, työntäen ne hepenet takaisin laatikkoon. Hän istui alas ja päästi tuubista rasvaa kämmenilleen, hieroen sen kunnolla ihoonsa. Ärsytti.

Deirdreä selvästi vaivasi jokin, mutta Julian ei jaksanut yrittää kaivaa sitä väenvängällä esiin. Hän oli nousemassa kuudelta ja halusi nukkua, ei riidellä enempää turhasta. He voisivat hyvin jatkaa huomennakin.
"No, hyvää yötä", hän toivotti, napsautti yöpöytänsä valon sammuksiin ja kierähti kyljelleen kasvot seinää kohti.

"Hyvää yötä." Deirdre kävi nukkumaan vasta hieman myöhemmin. Hetken hän vain istui hiuksiaan epätoivoisesti haroen.

Maanantai 01.05.2017 - iltapäivä

Artemis oli palannut Irlannista eilen. Hän oli saanut kuulla suunnitelmien muutoksesta kun oli saapunut lentokentälle ja lähtikin sieltä siskonsa luo. Deirdre ei vastannut viestiin, mutta hän halusi hakea Sergein kotiin nyt samalla matkalla.
Talon suloisuus miltein oksetti vaaleuteen ja minimalismiin mieltynyttä miestä. Artemis soitti ovikelloa, kuullen tuttujen tassujen rapinan. Hän oli onnellisen tietämätön siitä, ettei siskonsa ollut kotona.

Julian nykäisi oven auki musta kauluspaita napittamatta ja leukamittaiset, tuuheat hiukset vielä kosteina suihkun jäljiltä. Aamun treenit olivat jääneet väliin lääkärin tähden eikä toppuuttelua ja holhousta kuuntelemaan joutunut mies ollut onnellinen. Helvetti, hänellä ei ollut varaa jäädä parantelemaan itseään.
Miehen kalpeansiniset silmät siristyivät kylmeten, kun hän tunnisti tulijan.
"Mitä haluat?"

Siinä missä Julianin olemus kylmeni, Artemisen ilme painui pakkasen puolelle.
"Koirani. Nyt kun kysyit."

"Pyydätpä kauniisti", Julian vastasi ja näytti harkitsevan lyövänsä oven kiinni ja jättävänsä miehen seisomaan portaille. Mutta ehkä retardin kaltoinkohtelu pahoittaisi Deirdren mielen, siitäkin huolimatta, ettei Artemis itse suonut koskaan ajatustakaan sille, kuinka vaikutti läheisiinsä.

"Kun ottaa huomioon että pyydän sinulta, suorastaan kaunistelin." Mies puuskahti, pyöräyttäen silmiään. Hän astui peremmälle, ojentaen tummansinisen villakangastakin taskusta kätensä snautserin haisteltavaksi.
"Kai se edes puri sinua, kuten toivoin?"

Julian risti käsivarret rinnalleen ja nojasi siistin eteishallin seinään silmäillen kutsumatonta vierasta halveksien.
"Joku päivä sinulla ei ole jäljellä ketään tekemässä palveluksia."

Artemis puuskahti hiljaa, käyden läpi laukun jossa Deirdre oli sanonut Sergein tavaroiden olevan.
"Olisitko hiljaa?"

"Oletko aina yhtä hurmaava tunkiessasi kutsumatta muiden kotiin?" Julian kysyi kohottaen merkitsevästi tummaa kulmaansa.

"Vain silloin kuin sinä olet vastassa." Artemis totesi kylmästi, katsomatta edes lankoaan päin.
"Ja en tullut kutsumatta, ihana siskoni vain unohti mainita ettei ole kotona."

"Kutsu tarkoittaa lupaa änkeä sisään", mies huomautti tyynesti.
"Mutta en ylläty enää mistään, mitä teet."

Pitkänhuiskea irlantilainen nousi seisomaan ja suoristautui.
"Jos sinä pitäisit hollantilaisen turpasi kiinni, olisin jo mennyt. Jos kerrankin elämässäni sinä pitäisit turpasi kiinni. Se olisi hyväksi kaikille. Korttelin älykkyysosamäärä laskee kun sinä avaat suusi."

Julianin suupieli kohosi huvittuneeseen hymyyn.
"Onko tuon tarkoitus olla hyväkin loukkaus? Olet vapaa lähtemään, mutta kuin 5-vuotias uhmaikäinen, luulet kai viimeisen, tyhjänpäiväisen sanan saamisen olevan suurikin saavutus."

Artemis huokaisi syvään, hamutensa käsiinsä Sergein hihnaa. Häm yritti olla räjähtämättä, mutta sitten kaikki vanha tuntui palaavan mieleen.
"En ymmärrä miksi Deirdre on taas kanssasi. Hän saisi ja ansaitsisi parempaa."

"Kerrankin olemme jostain samaa mieltä. Deirdre ansaitsisi perheen, ja sen sijaan hänen elämässään on loinen, joka ottaa antamatta koskaan mitään takaisin", Julian vastasi suoristautuen seinältä ja silmäillen Artemista inhoten.
"Etkö koskaan häpeä?"

Artemis kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"En. Olen kamalin, epämiellyttävin, narsistisin kusipää jonka kukaan joutuu tapaamaan. En osaa hävetä."

Julian hymyili huvittuneena.
"Unohdit epäonnistujan."

"Se ei kuulunut epämiellyttäviin ominaisuuksiini. Toki kiitän muistutuksesta, en olisikaan muistanut muutoin itkeä peiton alla paskuuttani."

"Ole hyvä. En haluaisi sinun unohtavan sitä", Julian lisäsi loihtien kasvoilleen herttaisen hymyn.

"Luojan kiitos sinulla ei ole lapsia." Artemis tiesi sen olevan arka paikka - sen verran hän oli kuullut äidin ja siskon keskusteluja.

"Aivan. Odotan, kunnes he ovat turvassa sinulta. Kuka tietää, kenties onnistut kolmannella kerralla", mies vastasi mustasti.

"Ehkä en kokeile kolmatta kertaa, aivan sinun kiusaksesi. Jään tänne ihan sinun iloksesi." Artemis hymyili sarkastisesti, taputtaen lopulta Julianin poskea luisevalla kädellään.

Julian löi luisevan käden syrjään raivoisasti ja astui lähemmäs silmät kaveten.
"Sinuna harkitsisin, miten käyttäydyn ollessani kutsumatta toisten kotona."

Punatukkaisen miehen ilme ei edes värähtänyt.
"Rakastat tuon sanan käyttämistä. Hoetko sitä monillekin siskoni sukulaisille? Jotta saat hänet itsellesi ja taas rikkoa hänet?"

"En tiedä, miten kehtaat laskea itsesi sukulaisiin, kun perheesi olisi niin paljon onnellisempi ilman sinua", Julian vastasi ja laski kiivaasti mielessään, miten pahasti loukkaisi Deirdreä, jos murtaisi Artemiksen nenän. Se ei voisi tehdä miehestä rumempaa. Kuka tiesi, ehkä se antaisi pelkurille edes ripauksen uskottavuutta.

Tai sitten se suoristaisi nenän köymyä sivuprofiilia edes hieman. Kuka tietäisi?
"Kiitos. Oletko miettinyt että siskoni voisi olla onnellisempi myös ilman sinua?"

"Olet vapaa suostuttelemaan hänet jättämään minut", Julian heitti haasteen.
"Luuletko, että hän haluaisi sinut elämäänsä mieluummin? Sinä arvoton kasa ihmisroskaa. Tuot maailmaan vain negatiivisuutta, kurjuutta ja vastenmielisyyttä - miten se on edes mahdollista? Miten voi olla olemassa kaltaisesti loinen, jota kukaan ei jäisi kaipaamaan?"

"Luoja tietää että olen yrittänyt." Artemis nielaisi. Julian osui sanoillaan aivan liian lähelle niitä samoja sanoja, joita hän oli saanut kuulla nuorena, kun oli ollut vielä oikeasti viaton.
"Pitää olla pahaa että osaa arvostaa hyvää."

"Älä huoli, maailma on pahuutta pullollaan. Sinä olet vain arvoton", Julian vastasi potematta huonoa omaatuntoa siitä, että hakkasi vaarnaa sinne, minkä toivoi satuttavan miestä eniten. Jos Artemiksella oli oikeus tunkea hänen kotiinsa pilaamaan hänen päivänsä ja loukkaamaan häntä, eikö hänellä ollut oikeus potkia samalla mitalla?

Tämä oli yksi niistä syistä jotka pitivät Artemista kauempana perheestään. Jopa nyt kun hän oli paremmassa kunnossa kuin vuosiin.
"Ihan totta. Älä koskaan hanki lapsia."

Julianin silmät siristyivät.
"Ihan totta. Yritä uudelleen. Ehkä et epäonnistu tällä kertaa."

"En taida. Sinun iloksesi. Pidä sitä lahjana." Artemis menettäisi pian malttinsa.

"Miksi tarkalleen olet vielä täällä?" Julian huokasi ja viittasi ovea kohti.
"Vie rakkisi ja pysy poissa elämästämme."

Artemis jäi tuijottamaan Juliania. Juuri kun hän oli ottamassa askeleen kohti miestä, punatukkaisen kaksonen astui ovesta sisään. Deirdre ei ollut tyhmä, hän huomasi kyllä kaksikon olevan viittä vaille tappamassa toisensa.
"Mitä täällä tapahtuu? Julian?"

Julian ei irrottanut katsettaan Artemiksesta.
"Kaksosesi poikkesi ilahduttamaan meitä käytöstavoillaan."

"Artemis. Kiltti?" Deirdre vetosi kaksoseensa pehmeästi. Irlantilaismies kaivoi taskustaan pienen rasian, jonka ympärillä oli hopeinen rusetti, kultaisen paperin päällä.
"Tuliainen sinulle. Ja kiitos Sergein hoitamisesta."
"En puhunut siitä. Pyydä Julianilta anteeksi."
"Tuolta? En usko."

Julian loi viimeisen verenhimoisen katseen Artemikseen, ennen kuin käännähti kannoillaan ja harppoi peremmälle asuntoon. Ei auttanut lyödä rukoilijasirkkaa Deirdren edessä. Viimeinen mitä armoton draamakuningatar kaipasi oli jo kaikkensa antaneen sisaren lohduttava syli.

"Julian!" Deirdre tuijotti miehensä perään. Hän tiesi ettei tuokaan ollut käyttäytynyt kuin enkeli.

"Ei", mies vastasi kääntymättä ja napitti paitansa. Hän ei luottanut itsehillintäänsä, jos joutuisi vielä tekemisiin kaksosen kanssa.

Deirdre vilkaisi miehensä perään ja katsoi sitten veljeään.
"Mitä sinä taas teit?" Hän ei jaksanut tätä enää. Kohta Deirdre pelkäsi itse kokeilevansa veljensä tapaa paeta ongelmia.
"Sanoin että onneksi hurmaavalla ja kannustavalla miehelläsi ei ole lapsia." Artemis väisti siskonsa läpsäisyä.
"Saatanan... Saatana!" Pian kieli vaihtui eteisessä, idiootinkin oivaltaessa että nainen kirosi ja raskaasti.

Julian työnsi sormet läpi kosteista hiuksistaan ja harppoi sitten takaisin eteiseen askeleiden raivo jytisten.
"Nyt riittää jo. Painu ulos talostani tai minä heitän sinut ulos!", hän karjahti ja potkaisi oven auki.

Tiistai 9. toukokuuta 2017, 21:14

Deirde oli joutunut venyttämään päiväänsä melkoisesti. Viimeinen kokous oli myöhästynyt ja jos hän oli mielinyt ennen huomisen tärkeää myyntipalaveria valmistautua ja tavata kollegansa, hänen piti kutsua tuo kotiin. Hän oli hakenut ruokaa, syönyt nopeasti noudettua nuudeliwokkia ennen Conanin saapumista. Tuon tultua hän uppoutui huomisen dioihin ja tulostettuihin tilastoihin, suomatta ajatustakaan kellolle. Yhdeksän aikoihin hän lähti hakemaan juotavaa, jättäen kollegansa olohuoneeseen yksin.

Julian oli päättänyt yllättää kihlattunsa tulemalla kotiin aikaisemmin. Hän oli perunut viimeisen valmennuksensa ja hakenut Deirdrelle pullon viiniä sekä viehättävän, vaaleasävyisen kukkakimpun - ilman yhtään ruusua - anteeksipyyntönä viime päivien riidoista. Mies myönsi auliisti, että oli järjetöntä viettää yhteiset päivät riidellen. Mutta kun hän avasi kotiovensa ja vaistosi vieraan läsnäolon, ajatus unohtui. Julian sulki oven hiljaa takanaan, jätti takkinsa hitaasti eteiseen ja astui alakerran yhdistettyyn, avoimeen tilaan mittaillen vierasta kylmällä, kalpealla katseella.
”Ja kukahan sinä mahdat olla?” hän kysyi vieraalta mieheltä harkitusti hymyillen.

Conanille oli vakuuteltu ettei hän häiritsisi, Deirdren mies olisi myöhään töissä. Vaaleatukkainen, hieman nuorempi mies nousi vaivaantuneena seisomaa.
"Conan Donovan, Deirdren kollega. Käymme läpi asioita huomiseen myyntikokoukseen..."

”Vai niin”, Julian vastasi mittaillen miestä hyisellä katseella, olemus mustaa energiaa tihkuen. Hän vilkaisi avoimen tilan toisessa laidassa olevaa keittiötä kohti ja pudotti tuomansa kukat eteisen kenkien sekaan.
”Älkää antako minun häiritä”, hän totesi hymyillen jäykästi, polkaisi kengät jalastaan potkaisten ne eteiseen ja skannasi alakertaa ja vierasta hetken epäluuloisella katseella kuin yrittäen päätellä oliko tarinalle yhtään todistetta.

Muutamaa vuotta nuorempi mies oli selvästi vaivaantunut. Deirdre palasi keittiöstä vesilasin kanssa, hymyillen Julianille ensin. Tarinaa tukivat paperit sohvapöydällä, kuten myös läppäri ja kaksikon edelleen muodollisena pysynyt vaatetus.
"Hei rakas, tulitkin aikaisemmin? Jos käymme nämä ihan nopeasti loppuun Conanin kanssa?" Vaaleahiuksinen mies pahoitteli ja totesi joutuvansa poistumaan. Julianin olemus riitti kertomaan että kolmas pyörä oli nyt liikaa.

”Älkää turhaan kiirehtikö”, Julian vastasi hymyllä, joka ei tavoittanut silmiä, ja käännähti kannoillaan. Mies lähti tummapuisia portaita yläkertaan ja avasi tuomansa viinipullon kumealla poksahduksella.

Deirdre saatteli Conanin ovesta ulos, jättöen työasiat levälleen olohuoneeseen. Hän vilkaisi tummia portaita, tuntien jo ärsytyksen kutittavan sisintään. Hän asteli ylös, yrittäen olla normaali.
"Millainen työpäivä oli?"

Julian oli istahtanut vierashuoneen sängylle, ristinyt suorat jalkansa päiväpeitteelle ja selasi puhelintaan avattu viinipullo toisessa kädessä. Hän siemaisi siitä Deirdren tullessa ja vilkaisi naista latautuneella katseella.
”Samanlainen kuin muutkin. Entä sinun?” hän kysyi adoptoiden naisen normaalin sävyn.

Irlantilaisnainen ei tosiaan olettanut miehensä olevan mustasukkainen, vaan ärtynyt siitä että yllätys meni pieleen, kun hän oli tehnyt vielä töitä.
"Normaali työpäivä. Joisit lasista, Julian."

”Miksi?” mies kysyi kylmästi ja tutkaili naista skeptisin, synkein silmin.

"Ihan vaikka siksi että on sivistyneempää?" Nainen kysyi hieman nyrtyneenä. Hän ei pitänyt itseensä kohdistetusta katseesta.
"Mikähän tuo ilmeesi on?"

”Ketäköhän varten minun pitäisi esittää?” Julian kysyi ja laski katseensa takaisin puhelimeen.
”Toivottavasti saitte asiat hoidettua kollegasi kanssa.”

"Se ei ole esittämistä, mutta minulle tulee vähemmän sellainen tunne että mieheni on alkoholisti." Deirdre ei keksinyt mitään inhottavampaa kuin suoraan viinipullosta juominen.
"Saimme. Miten niin?"

”Sinun ei tarvitse katsella”, mies huomautti viileästi, leukaperät jännittyneinä.
”Olisi ollut kurjaa, jos päiväsi olisi venynyt pidemmäksi.”

"Oletko valmis kertomaan mikä sinua vaivaa?" Nyt alkoi riittää.

”Pitäisikö minua vaivata jokin?” Julian kysyi kohottamatta katsettaan.

"En keksi mitään mikä oikeuttaisi tuollaisen kylmäkiskoisen, passiivisen kiukuttelun, joten mielestäni olet minulle selityksen velkaa."

”Kiukuttelun?” mies heitti naiseen hyisen katseen.
”Miksi minun pitäisi kiukutella? Kukapa ei löytäisi silloin tällöin ventovierasta miestä kotoaan myöhään illalla.”

Kaikki tunteisiin viittaava valui naisen kasvoilta. Hän toivoi kuulleensa väärin, mutta epäili ettei olisi niin hyväonninen.
"Anteeksi mitä?"

”Kukapa ei löytäisi silloin tällöin ventovierasta miestä kotoaan myöhään illalla”, Julian toisti tarkkaillen naisen reaktioita.
”Sehän ei ole mikään syy kiukutella, eikö niin?”

"Haluat varmasti kertoa miksi se ärsyttää, ennen kuin syytän sinua aivan naurettavasta mustasukkaisuudesta?"

”Mutta sehän ei ole mikään syy kiukutella, eikö niin?” mies toisti painokkaasti, keinautti jalkansa sängyltä ja nousi seisomaan.

"Ei, koska mikään ei viittaa mihinkään mistä pitäisi suuttua." Deirdre totesi kylmästi.

”Olet oikeassa”, mies vastasi ja laski pullon vierashuoneen yöpöydälle.
”Tämä on minun syytäni. Tulin kotiin liian aikaisin.”

"Mitä helvettiä sinä horiset?" Deirdre ei ymmärtänyt enää mitään. Julian oli outo.

”Onko tuollaisen kielen käyttäminen sivistynyttä?” mies kohotti kulmaansa.
”Jos en olisi tullut kotiin liian aikaisin, en olisi koskaan tiennyt vierailijastasi enkä harkitsisi kiukuttelevani turhasta.”

"Joskus pitää tehostaa. Ja mitä väliä sillä on, milloin tulit? Olen pahoillani että tein töitä kollegan kanssa kotona. Enhän minä nyt saisi olla muiden miesten kanssa kahden, olenhan minä harkitsematon huora. Niinhän sinä ajattelet?"

Mies kohotti kulmaansa pitäen kasvonsa ilmeettöminä.
”Ajatteletko sinä itsestäsi niin?” hän kysyi pohtien mikä oli aiheuttanut niin voimakkaan luonnehdinnan.

"Sitähän sinä ajattelet? Koska tein niin kerran, mikään ei estä toista kertaa? Anna tulla vain. Korjaa jos olen väärässä." Deirdre ei kestänyt sellaista kiertelyä.

”Minä ajattelin kerran, että voisin luottaa sinuun täysin. Että kunnioitit sitoumuksiasi ja minua ja välitit tunteistani, mutta olin väärässä”, Julian vastasi, ”huoran olet kuitenkin lisännyt itse.”

"Ehkä vain oletan että sinä ajattelet niin." Deirdre näpäytti kevyesti.
"Sanot siis ettet luota minuun tai etten välitä saatika kunnioita sinua?"

”Ja sen olettaminen antaa sinulle jonkilaista tyydytystä?” mies kysyi viileästi.
”Sanon, että tein niin kerran ja arvioin sinut väärin. En tiedä, onko minun mahdollista tehdä niin uudelleen.”

"Ei minkäänlaista." Nainen haroi punaisia kiharoitaan, huokaisten raskaasti. Tässä ei ollut järkeä.
"Menen hotelliin yöksi jos aiot olla tuollainen."

”Ihan yksinkö?” Julian kysyi ja tarttui vierashuoneen oveen.

"Go hIfreann leat." Se sai olla ainoa vastaus jonka Julian saisi. Deirdre oli poistumassa huoneesta, vakuuttuneena siitä ettei hänen tarvinnut kuunnella tällaista kotonaan.

”Vietä mukava ilta”, mies totesi ja jos Deirdre lähti, työnsi oven kiinni. Hän tarvitsi aikaa käsitellä tapahtunutta ja myllertäviä tunteitaan.

"Niin vietänkin, helvetin mukavan!" Punatukkainen nainen huusi vahva irlantilaisaksentti puheessaan. Siitä tiesi naisen olevan todella tolaltaan, yleensä nainen yritti puhua jotenkin ymmärrettävää englantia. Pian ulko-ovi kävi kun Deirdre poistui asunnosta, kiukusta puhisten. Matkalla hotelliin hän kuitenkin kirjaimellisesti törmäsi rattijuoppoon, kuten myös naisen uudenkarhea auto. Neljän tunnin kuluttua hän istui toimenpidehuoneessa, pidellen kylmäpakkausta turvonneella huulellaan, soittaen Julianille. Hän rukoili miestä vastaamaan, vaikka edelleen pihisikin kiukusta. Silti hän halusi kihlattunsa luokse nyt.

Vierashuoneesta naisen lähdettyä yhteiseen makuuhuoneeseen siirtynyt Julian haparoi pimeästä puhelimensa ravistellen itseään hereille syvästä, ahdistuneesta unesta. Hän ei pitänyt riitelystä, mutta tunsi edelleen varautunutta ärtymystä: vieraan löytämisen shokki oli nostanut pintaan saman tunnemyrskyn kuin 15 vuotta sitten. Puhelimen soiminen keskellä yötä kuitenkin riitti irroittamaan hänet painajaisista - tarjosihan se yleensä aivan todellisen version. Oliko hänen hevosilleen sattunut jotain?
”Haloo?” hän vastasi puhelimeen katsomatta kuka soitti ja hapuillen lukuvalon katkaisijaa.

Deirdre nielaisi hiljaa. Julian oli selvästi nukkunut.
"Anteeksi kun herätin." Hetken hän mietti, soittaisiko vain Aidenille. Ei, siitä Julian loukkaantuisi vielä enemmän.
"Olen sairaalassa. Rattijuoppo. Et... Et tulisi hakemaan?"

Miehen täytyi antaa sanojen upota hitaasti ja yhdistyä assosiaatioihinsa. Hän lojui selällään sängyllä, räpytteli siristyneitä silmiään lukulampun turhan kirkkaassa valossa ja tunsi vajoavansa. Sairaala? Rattijuoppo? Ehkä Deirdrestä oli tuntunut tältä, kun hän oli joutunut sairaalaan. Mutta nainen soitti hänelle itse ja pyysi hakemaan kotiin, Julian muistutti itseään kontrolloiden ajatuksensa.
”Missä sairaalassa?” hän kysyi hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen, nousi sängystä ja puristi puhelimen olkapäänsä ja poskensa väliin vetäessään housuja jalkaansa.

Deirdre nielaisi sen lyhyen hiljaisuuden aikana. Oliko Julian vielä puoliksi unessa vai puntaroitsiko tuo, halusiko naisen kotiin?
"Newcastlen yliopistollinen."

”Lähden heti”, mies sanoi päättäen puhelun, työnsi puhelimen taskuunsa ja hölkkäsi alas portaita kiskoen t-paitaa päänsä yli. Hän tempaisi takkinsa naulasta ja harppasi mustaan yöhön palatakseen hetken kulutua hakemaan kengät ja autonavaimet, ja lähti sitten kohti Newcastlen yliopistollista sairaalaa pysyen juuri ja juuri nopeusrajoitusten puitteissa.

Nainen odotti edelleen samaasa huoneessa. Huuli oli haljennut ja kasvoissa lasinsirujen tekemiä haavoja. Muuten pitäisi selvitä mustelmilla, mutta yksinolo ei ollut vaihtoehto kun pää oli kopsahtanut voimalla auton rakenteeseen.

Julian seisahtui ovelle tuuhea, leukamittainen tukka unesta ja kiireestä puolittain pystyssä ja mittaili naista levottomalla, huolestuneella katseella, joka veti tummat kulmat kurttuun. Ainakin kaikki raajat olivat tallella, ja jos Deirdre sai lähteä kotiin, naisen täytyi olla ainakin melkein kunnossa.
”Miten kävi?” hän kysyi löydettyään äänensä ja pyöritteli autonavaimia sormissaan.

"Autokaupoille pitää lähteä." Deirdre vastasi vaimeasti sen kylmäpakkauksen takaa.
"Mahdollinen aivotärähdys, mustelmia ja kauneushaittoja kasvoissa."

”Autoista viis”, mies heilautti kättään kärsimättömästi. Häntä kiinnosti miten nainen voi.
”Oletko muuten kunnossa? Sattuuko?”

"Ei enää, sain hyvää särkylääkettä." Käsi laskeutui syliin, paljastaen sen kylmällä peitetyn huulen. Alahuuli oli turvonnut ja todellakin halki.

Julian pysytteli ovenpielessä hakien itsehillintää.
”Ja se rattijuoppo?” hän kysyi leukaperät jäykkinä, vain ripaus murhanhimoa katseessaan.

"En tiedä. Sairaalassa ainakin." Sen enempää hän ei edes välitänyt tietää. Toivottavasti sattui.

Mies vilkaisi olkansa yli kuin harkiten, että menisi vaatimaan juopon olinpaikan hoitohenkilökunnalta, mutta muutti itsekurin ponnistuksella mielensä.
”Saatko lähteä kotiin?” hän kysyi sukaisten sekaista tukkaansa.

"Saan." Deirdre nousi varovasti seisomaan, varmistaen että pysyi jaloillaan.
"Poliisi selvittää vakuutustiedot."

Julian huokasi ja tarkkaili naisen olotilaa varuillaan, ennen kuin ojensi kätensä tukeakseen Deirdreä käsivarresta.
”Mennään kotiin.”

Deirdre ei ottanut sanallakaan sitä riitaa esiin. Hetken hän oli pelännyt sen olevan viimeinen keskustelu, kun oli tuntenut auton pysähtyvän törmäyksessä. Onneksi sentään niin ei käynyt - se olisi ollut kohtuuton rangaistus miehelle.

Mies saattoi naisen alas parkkihalliin, avasi auton oven potilaalle ja lähti sitten hiljaisena ajamaan kohti kotia. Säikähdys sai hänet mietteliääksi, ja rattijuopon herättämä raivo uhkasi saada hänen harkintakykynsä haparoimaan. Julian tuijotti pimeää kaupunkia tuulilasin takana leukaperät kireinä ja napautti rattia silloin tällöin levottomasti sormillaan.
”Mitä kolarissa tapahtui?”

"Ajoi päin punaisia nurkan takaan. Kuskinpuoleiseen kylkeen." Deirdre huokaisi hiljaa. Väsytti, mutta hän ei saisi heti mennä nukkumaan. Onneksi oli hyvä syy perua kaikki työhön liittyvä, mikä vaatisi videoneuvottelua tai tapaamista.

”Sen paskiaisen on paras saada kunnon tuomio”, Julian totesi kytevällä raivolla ja tuuppasi turhautuneena rattia.
”Olisit voinut halvaantua. Olisit voinut kuolla. Jumalauta, millaisille idiooteille ajokortti annetaan?”

"Varmasti saa. Julian, olen kunnossa. Mitään pahempaa ei käynyt."

”Luojalle kiitos siitä”, mies vastasi kireästi, voimatta rentoutua ajatellessaan vastuutonta idioottia, joka olisi voinut tappaa naisen ajattelemattomuuttaan.
”Tarvitsetko kotiin jotain?”

"En. Kotona on suklaata." Se riittäisi lohdukkeeksi hyvin.

”Oletko varma?” Julian varmisti kääntyessään heidän kotikadulleen.

"Olen varma." Suklaan kanssa valvominen ei ehkä ollut kypsää, mutta sallittua tässä tilanteessa

Mies nyökkäsi, parkkeerasi auton öisen kadun varteen ja kiersi avaamaan Deirdrelle oven, saattaen naisen sitten sisälle kuin peläten tämän pyörtyvän kadulle.
”Voinko tehdä jotain?” hän kysyi potkaistessaan oven kiinni heidän takanaan.

Varovasti Deirdre nousi autosta, kulkien pihan poikki ovelle.
"En saisi olla yksin, mutta mene vain nukkumaan. Menet aikaisin töihin."

Julianin piti miettiä hetki yhteyttä asioiden välillä.
”Et saa nukkua?” hän kysyi viitaten naista nousemaan portaita. Potilas kuului sänkyyn.

"Pitäisi olla hetki hereillä. Ihan vain jos iskin pääni tarpeeksi kovaa, etten mene tajuttomaksi. Tai jotain."

”Niin tietenkin”, mies vastasi, ”mene sänkyyn. Keitän kahvia ja tulen kohta perästä.”

Deirdre avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta päätti sitten vaieta. Hän vaihto yöpaidan päällensä, irvistäen jo lupaavasti sinertävälle reidelleen.

Julian liittyi seuraan hetkeä myöhemmin iso kuppi mustaa, vahvaa kahvia mukanaan, istahti sängyn laidalle ja tarkkaili naista huolestuttavien oireiden pelossa.
”Pitäisikö sinun kutsua toinen veljesi pitämään sinulle seuraa huomenna? Tai ehkä minä perun valmennukseni ja olen koko päivän kotona.”

"Ei sinun tarvitse. Soitan Aidenille." Ehkä Julianille tekisi hyvää mennä töihin, eikä vahtia häntä koko päivää.

”Teen niin mielelläni”, mies vastasi ja siemaisi kahvia. Mitäköhän he voisivat tehdä pysyäkseen hereillä loppuyön?

"Jos haluat." Deirdre veti peittoa paremmin jalkansa päälle. Hän ei kaipaisi aikuista miestä hössöttämään.

Julian huokasi asettuen mukavammin omalle puolelleen sänkyä, muttei kaivautunut peittojen alle lämpöön, sillä se olisi varmasti saanut hänet nukahtamaan. Heidän välinsä eivät tuntuneet olevan kunnossa, mutta nyt ei ollut oikea hetki riidellä - eihän nainen voisi uhkailla lähteä yöksi muualle - joten sen sijaan mies poimi kesken olevan elämänkerran yöpöydältä valmistautuen pitämään kihlattuaan silmällä seuraavat yön tunnit.

Nainen lohkaisi palan suklaata siitä yöpöydän laatikosta ottamastaan levystä.
"Oletko edelleen vihainen?"

”En. Mistä minä olisin vihainen?” Julian kysyi ja vilkaisi Deirdreä silmäkulmastaan.

"Se riita. Jota lähdin erittäin kypsästi karkuun." Niin, jos he olisivat osanneet elää sovussa, Deirdren rakas Nissan Qashqai ei olisi romuttamolla.

”Yllätyin myöhäisestä vieraastasi ja siitä, etten tiennyt asiasta mitään. Se nosti pintaan kaiken, mitä tunsin 15 vuotta sitten”, mies totesi kohauttaen olkaansa.

Deirdre meni hiljaiseksi. Voisiko Julian ikinä luottaa siihen ettei hän uusisi sitä? Mieli teki kysyä, mutta ehkä hän ei sohaisisi asiaa enempää.

”Ylireagoin”, Julian lisäsi, vain aavistuksen kysyvään sävyyn, sillä hän toivoi niin.

"Ylireagoit." Nainen vahvisti miehen ajatukset. Todellaki, hän oli vain tehnyt töitä.
"Ironisinta on että koko juttu oli turhaa, sillä en ole huomenna menossa kokoukseen."

”Ehkä voit ajatella tämän lomana ja olla kiitollinen siitä, että selvisit säikähdyksellä.”

"Ajattelen. Ja mieti sinä sitä, olen kaksi viikkoa vain sinun ilonasi. Lääkäri kirjoitti kahden viikon sairasloman, sillä en varsinaisesti halua näyttäytyä kollegoille tai asiakkaille naama naarmuilla ja huuli halki."

”Sekö ei antaisi sinulle katu-uskottavuutta?” Julian kysyi kohottaen kulmiaan.

"Antaisi, tosin ehkä vähän väärän kuvan parisuhteestani siinä sivussa."

”Aijai”, mies irvisti naisen heittämälle piikille.
”Mitä voisit tehdä kahden viikon lomalla?”

"Sitä minäkin." Nainen naurahti pehmeästi.
"Olla kotona. Lojua."

”Toivottavasti se on antoisaa”, Julian toivoi ja hörppäsi kahvia haukotellessaan.

"Julian, ihan totta. Nuku vain."

”En tietenkään nuku”, mies protestoi ja laski katseensa takaisin kirjaan. Tahdonvoima oli auttanut hänet läpi vaikeammistakin asioista.

Deirdre katseli hetken vaaleaa kattoa, kunnes väänsi itsensä kihlattunsa kainaloon. Vähän parempi.
"Olet vaihtanut kirjaa."

Julian nosti käsivarttaan, jotta hakattu nainen pääsi sen alle.
”Niin. Ihmisillä on kummallinen tapa tehdä niin, kun edellinen loppuu”, hän totesi huvittuneena ja keinautti kirjaa kääntääkseen sivua, kun toinen käsivarsi kuului nyt Deirdren selälle, silittelemään potilasta hellästi.

"Ai, ihanko totta?" Nainen naurahti hiljaa, lukien ohimennen sanan sieltä täältä.
"Haluaisitko kenties lukea rauhassa?"

”En”, mies sanoi ja katsahti naista, ”pidän vain itseni hereillä.” Deirdrekin kaipasi lepoa, ei hänen täyttä huomiotaan.

"Hyvä." Nainen oli todellakin aikeissa häiritä miestä ja tuon lukemista antaumuksella.

Julian hymyili puolittain ja setvi varovasti punaisia hiuksia.
”Sano, jos kaipaat lisää särkylääkkeitä.”

"Sanon. Olet tosin paras särkylääkkeeni. Vannon että ruumiinlämmölläsi lämmittäisi koko talon."

Mies naurahti.
”Niinkö?” hän kysyi hymyillen ja silitti naisen selkää. Hänen ei pitäisi antaa itsensä lähteä flirttailemaan kihlatulleen tällaisessa tilanteessa.

"Ainakin puolet." Deirdre vakuutti, suukottaen hyvin varovasti Julianin poskea.
"Rakastan sinua."

”Rakastan sinua”, Julian vastasi ja esti itseään rutistamasta naista tai vastaamasta suudelmaan. Naisen kovia kokeneet kasvot tai runneltu keho eivät varmastikaan arvostaisi sitä.

"Pelästyin että olisin viimeiseksi kiroillut sinulle." Nainen myönsi hiljaa. Ajatus oli raastava.

”Ehkä se oli osittain ansaittua”, mies vastasi vetäen naista varovasti paremmin kainaloonsa.

"Sinä et olisi ansainnut sitä että olisit viimeiseksi ajanut minut pois kotoa."

Julian oli eri mieltä kotoa ajamisesta, mutta päätti olla jatkamatta riitaa ja sen sijaan vain sipaisi naisen hiuksia.
”Pitäisikö sinun yrittää levätä?”

Käytöksellään, ei niinkään sanoillaan.
"Kohta. Tässä on hyvä."

Riidan kulku ja päätös paikalta karkaamiseen ei miehen mielestä siltikään kuulunut yksin hänen syykseen. Julian nyökkäsi ja antoi naisen jäädä kainaloonsa painaen katseensa kirjaan. Deirdre ei saisi nukkua, mutta ehkä levollinen horros olisi tervetullutta.

Pian siinä kävi niin, että nainen vaipui pieneen horrokseen. Sitä riemua kesti vain hetken, kun hän havahtui henkeä haukkoen, selvästi pelästyneenä. Nytkö se törmäys tulisi uniin?

”Kaikki hyvin?” Julian kysyi laskien kahvikupin yöpöydälle ja kirjan syliinsä.

"Painajaista. Tai ei oikeastaan. Kai." Deirdre ei tiennyt mitä ajatteli.

”Mitä se koski? Onnettomuutta?”

"Törmäys. Puhuin äidin kanssa bluetoothin kautta. En ole soittanut äidille." Deirdre alkoi hapuilla puhelintaan, tajuamatta että muisto puhelusta ei ollut totta.

Julian ojensi laitteen naiselle. Äidit tuskin pahastuisivat öistä herätystä, kun omasta lapsesta oli kyse.

Deirdre avasi lokin, hämmentyen hieman.
"Sitä ei näy täällä... Ei kai tämäkin nyt hajoa?"

”Oletko varma, ettet nähnyt siitä vain unta?” mies kysyi kulmaansa kohottaen. Tai nukahtanut rattiin ja nähnyt unta törmäyksen aikaan.

"En tiedä. Ajattelin soittaa mutta ehkä en sitten soittanut. Valvotko sinä edelleen?" Ainakin lukuvalo ja kirja viittasivat siihen.

”Totta kai”, mies vastasi, ”täytyyhän jonkun valvoa, ettet tuuperru nukahtaessasi.”

"Kuulostaa nurinkuriselta." Deirdre hymähti hiljaa. Hyvin nurinkuriselta.

”Kuulostaa perinteiseltä lääkärin ohjeelta aivotärähdykselle”, Julian vastasi ja hautasi haukotuksen kahvikuppiinsa. Kahvi alkoi olla kylmää, mutta hän ei ollut raaskinut nousta naisen vierestä keittämään uutta.

"Lääkärit ovatkin outoja." Deirdre oli aina ollut sitä mieltä ja tulisi olemaan nytkin.
"Ohjeista ei koskaan ota mitään selvää."

”Yritä vain levätä”, Julian tulkkasi ja laski katseensa takaisin kirjaan, jotta nainen voisi rauhoittua jatkamaan horrosta.

"Entä jos en halua?" Deirdre oli oikeasi pelästynyt äsken, eikä halunnut herätä siihen uudelleen.

”Se oli vain painajainen. Minä olen tässä vieressä”, mies rauhoitteli.

"En halua herätä siihen uudelleen." Deirdre huokaisi syvään.
"En kertonut aiemmin, mutta äiti on sairas."

Julian ei ollut varma, kumpaan tarttua ensiksi. Äidin sairauteen vai siihen, että nainen oli kokenut tarpeelliseksi salata sen häneltä.
”Niinkö? Kuinka hän voi?”

Deirdre oli halunnut salata asiaa koska ei itsekään ollut sisäistänyt asiaa.
"Siedettävästi. Ei varmaa ennustetta. Jäljellä olevasta ajasta siis."

”Mikä hänellä on?” mies kysyi päättäen olla tarttumatta siihen, että kuuli asiasta vasta nyt. Deirdrellä oli varmasti syynsä.

"Sydän pettää." Deirdre nielaisi.

”Olen pahoillani”, Julian vastasi ja puristi kihlattunsa olkapäätä.
”Toivottavasti ennuste on parempi kuin lääkärit luulevat.”

"Paraskin ennuste on kaksi vuotta. Hyvää elämää vuoden." Deirdre näpersi peitonkulmaa. Hän oli vasta menettänyt isän, hän ei ollut valmis menettämään äitiä.

”Äitisi on sinnikäs, vahva nainen”, mies sanoi tietämättä, mitkä sanat toisivat naiselle lohtua. Tilanne oli varsin lohduttoman kuuloinen eikä Julian osannut kuin halata kihlattuaan.

"Hän on saanut enemmän kantaakseen kuin keneltäkään voisi vaatia." Perheen keskimmäisen vaikeudet olivat purreet naiseen pahasti ja myös Deirdren valinnat olivat tuoneet naiselle päänvaivaa aikoinaan.
"Ja pelkään jos minulle käy samoin." Artemis nyt luultavasti kuolisi alipainoon tai sen aiheuttamaan ongelmaan, kohtalaisen nuorena.

Julian nojasi poskensa Deirdren päälakeen ja silitti naisen käsivartta tietämättä, mitä sanoa.
”Voinko tehdä jotain?”

"Et oikeastaan. Pitää vain odottaa uusia hautajaisia. Välillä tuntuu että saan odottaa kolmansiakin."

Mies saattoi kuvitella tunteen, ja silloin tällöin toivoi sellaisia - ihan vain, jotta Deirdre voisi surra ja päästä asian yli sen sijaan, että olisi jatkuvassa ahdistuksessa.
”Ymmärrän. Perheet voivat olla raskaita.”

"Mmm. Antaisin mitä vain normaalista perheestä." Deirdre huokaisi raskaasti.

”Mene kanssani naimisiin ja saat adoptoida minun”, Julian vastasi suukottaen kihlattunsa päälakea.
”He ovat kohtuullisen normaaleja.”

"Paitsi siskosi." Nainen huokaisi raskaasti. Se oli kyllä yksi hankaluus.

”Wendyä ei tarvitse laskea”, mies totesi, ”ja jokaisessa perheessä on oikkunsa.”

"Miksi tarvitsee olla? Eikö vain voisi olla normaalia mukavaa elämää?" Hän huokaisi hiljaa.
"Välillä mietin miten voisin edes olla äiti. Kasvattaisin varmaan lapsen kieroon."

”Sellaista ei ole olemassa muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Voimme kasvattaa lapsemme yhdessä kieroon. Ainakin hän pärjäisi maailmassa”, Julian sanoi.

"Haluaisin vain että lapsi olisi mieleltään terve." Hänen geeneillään se tuntui olevan mahdotonta.

”Miksei olisi?” mies kysyi.
”Ja jos se sinua lohduttaa, lähetetään hänet psykologille kaksivuotiaasta.”

"Mieti nyt vähän minunkin sukulaiseni."

”Kuten sanoin, lähetetään lapset terapiaan.”

"Niinhän sen luulisi auttavan."

”Laske minutkin mukaan tähän yhtälöön”, Julian huomautti.

"Lasken. Se vain pelottaa. Paljon."

”Eikö kaikki tässä elämässä ole pelottavaa? Parhaat asiat ovat kaikista pelottavimpia, mutta niitä ei voi koskaan kokea, ellei voita pelkoaan”, mies vetosi pehmeästi.

"No se on totta." Deirdre ei aina tiennyt, voisiko hän voittaa pelkonsa.
"Voidaanko käydä huomenna tallilla? Kaipaan Colmin turpaterapiaa."

”Tietenkin”, Julian vastasi ja soi naiselle kuivasti huvittuneen hymyn.
”Et murehdi sitä, että näytät pahoinpidellyltä vaimoparalta?”

"Ehkä työpaikallasi uskotaan että sinä et tehnyt tätä, jos sanon olleeni kolarissa." Nainen naurahti hiljaa.

”Ehkä”, mies myönsi.
”Lepää nyt. Toipuminen vaatii rauhaa ja kehosi tarvitsee mahdollisuutta rentoutua ja rauhoittua.”

"Mmmh.." Deirdre haki paremman asennon siihen kainaloon. Julianin kainalossa oli paras paikka nukkua.

Sunnuntai 21.05.2017

Deirdre oli hämmentynyt kutsusta tallille sunnuntaina, mutta oli suostunut mielellään lähtemään mukaan. Ainakin hän saisi viettää päivää Julianin kanssa, joten päivälle olisi huonompiakin vaihtoehtoja.
Sitä nainen ei kyllä käsittänyt, että miksi he seisoivat keskellä pihaa odottamassa jotakin.
"En mitenkään haluaisi olla utelias, mutta miksi me seisomme tässä?" Parin sekunnin kuluttua saapuva kuljetusauto antoi vastauksen, antaen irlantilaisnaiselle syyn mulkaista miestään.
"Julian. Olet toipilas."

Mies oli laskenut kätensä kevyesti kihlattunsa - tulevan vaimonsa selälle - ja pyöräytti tottuneesti silmiään naisen vedotessa hänen kuntoonsa. Hän treenasi neljää hevosta: yksi lisää ei olisi työ eikä mikään.
”Älä huolehdi minusta turhaan”, hän protestoi ja suli poikamaiseen, odottavaan hymyyn, ”mutta tämä ei ole itse asiassa minulle.”

Deirdre katsoi miestä vielä pidempään, räpytellen silmiään.
"Amandalleko?" Miksi he olivat ottamassa hevosen vastaan? Kuljettaja hyppäsi autosta, tervehtien Juliania hollanniksi. Mitä Amanda tekisi kouluratsulla? Trailerista kuului malttamatonta pörinää ja steppausta. Vauhdilla sieltä peruutti sievä musta tamma, jonka kiiltävää karvaa peitti turkoosin ja oranssin värittämä loimi. Puoliveritamma nosti päänsä ylös ja hirnui pistävästi, pyörähtäen kerran ympäri. Se oli selvästi tylsistynyt matkalla, eikä aikonut jättää sitä vain omaan tietoonsa. Deirdre tuijotti saapunutta hevosta suu auki.
"... Nyt selität mitä Witch tekee Englannissa."

”Sinulle”, Julian korjasi nauraen, kun hänen vanha kilpatammansa peruutti autosta. Ehkä pitkälle edennyt tiineys oli syytä selventää, sillä mahaa oli vaikeaa olla näkemättä.
”Hyvä on, varsa on minulle, mutta tamma sinulle.”

Naisen suusta tuli vain epämääräisiä tavuja. Mitä?
"Siis.. siis... Min... Minulle? Mitä minä Witchillä teen?" Ei hän ymmärtänyt ollenkaan.

Julian kiersi käsivartensa naisen harteille ja talutti tämän lähemmäs hevosta.
”No, hevoset ovat hyvin monikäyttöisiä. Voit harjailla sitä, syöttää sille porkkanoita, omenia ja kuivaa leipää, talutella sitä tällaisessa narussa”, mies totesi ottaen kiittäen tamman riimunnarun vastaan kuljettajalta, ”ja ratsastaakin sillä.”

Musta tamma työnsi päänsä Julianin kainaloon, pärskähtäen selvästi tyytymättömänä.
"Siis... Witch tuli minulle? Ihan oikeasti?"

Julian rapsutti hellästi hevosen otsaa ja tervehti sitä hollanniksi. Hänestä oli aina tuntunut, että kohtalo oli rikkonut väärän hevosen, ja he olisivat voineet saavuttaa mitä tahansa yhdessä. Ehkä tamman ja Krakenin varsa voisi olla se, jonka nimi oli kirjoitettu tähtiin.
”Ihan oikeasti”, hän naurahti, ”tarvitsethan sinäkin hevosen.”

Witch hörähti pehmeästi, nostaen päätään vain jotta voisi hamuta miehen hiuksia huulellaan.
"Mutta en minä voi... Se on niin hieno. Ja arvokas." Hän vielä rikkoisi tai pilaisi tamman.

”Se on vanhempi siitostamma, joka ei ole kilpaillut vuosiin”, Julian korjasi käytännöllisesti.
”Se on täydellinen harrastusratsu sinulle. Tuleva vaimoni. Olethan sinäkin hieno ja kaikista arvokkain.”

Deirdre vilkaisi miestä, ottaen askeleen lähemmäs hevosta. Witch haisteli naista, tönäisten tuota turvallaan melko topakasti.
"Yhtään se ei ainakaan ole muuttunut. En minä ole varsa jota voit komennella, pöljä." Nainen silitteli hevosen kaulaa, hymyillen pehmeästi. Hän oli aina pitänyt tammasta.

”Olen pahoillani, että varastin sen vielä yhtä varsaa varten, ennen kuin se on täysin sinun. En voinut vastustaa”, Julian sanoi katsellen tyytyväisenä, miten Deirdre ja hevonen tulivat toimeen.

"Mitähän sinä sillä varsalla?" Nainen kysyi tiukahkoon sävyyn, vaikka todellakin arvasi miehensä suunnitelmat kertomattakin. Deidre keskittyi eniten tammaan, silitellen sitä hellästi.

”Hyvä, että tämä tuli ilmi ennen häitä”, Julian huokasi huvittuneena.
”Katsos, rakas, olen van der Veen ja me kasvatamme hienoja, hollantilaisia urheiluhevosia.”

"Niin kasvatatte, mutta mitäs sinä sillä varsalla teet..." Nainen mutisi kiusoitellen, rapsutellen tamman korvantaustaa.
"Koska sen pitäisi varsoa? Vatsa on valtava."

”Ensi kuussa”, Julian arveli myhäillen.
”Kasvatan siitä hurjan lahjakkaan kouluratsun, tietenkin”, hän lisäsi. Kuinka Krakenin ja Bewitchedin varsa voisi olla mitään muuta?

"Ja kukas sillä kilpailee?" Nainen vilkaisi Juliania olkansa yli.
"En käsitä miten hevonen voi olla näin kaunis."

Mies nauroi ja hieraisi naisen selkää.
”Tuskin sitä tarvitsee nyt murehtia. Eihän varsa ole edes syntynyt vielä eikä kilpaile merkittävästi ainakaan viiteen vuoteen.”

Deirdre pyöräytti silmiään, sanomatta mitään.
"Pitäisikö tämä kaunotar viedä karsinaansa? Ennen kuin se kyllästyy tässä seisoskeluun."

Julian väisti tieltä viitaten kädellään kohti tallin massiivisia, puisia pääovia.
”Olkaa hyvä”, hän sanoi ja lisäsi hetken tauon jälkeen, aavistuksen huolissaan, ”pidätkö siitä?”

"Tiedät varsin hyvin että Witch on aina ollut suosikkini ja lellilapseni." Nainen muistutti, kun lähti taluttamaan tammaa sisälle.
"En vain tiedä miten olisin upean hevosen arvoinen. Siitä on yli 20 vuotta kun olen ratsastanut muilla kuin Colmilla. Ja se nyt ei välitä mistän."

”Sinä olet upean hevosen arvoinen. Sinä olet kaiken arvoinen”, Julian muistutti seuratessaan hevosen rinnalla ja avasi sille tammalle varatun, valkolakatun karsinan oven länsikäytävältä.

Deirdre johdatti hollantilaistamman sen karsinaan, vilkaisten miestään kujeilevasti hymyillen.
"Horiset, vanha mies." Hän heitti riimunarun kaulan yli, riisuen ensin loimen ja sitten vasta riimun hevosen päästä.
"Olin miltein unohtanut miten musta se on oikeasti."

”Niinköhän lie”, mies myhäili huvittuneena ja seurasi onnellisena, miten Deirdre toimi hevosen kanssa. Ehkä yllätyslahja oli onnistunut.
”Tarvitsethan sinä arvoisesi hevosen.”

Deirdre katsoi Juliania, hymähtäen.
"Imartelet." Naisen vihreissä silmissä kyllä loisti onni. Hän oli aina nauttinut Witchin seurasta, joten tämä oli hyvin tervetullut lahja.

”Sinä et vain osaa ottaa ansaittuja kohteliaisuuksia vastaan”, mies protestoi. Julian oli ollut harvinaisen hyväntuulinen sen jälkeen, kun he olivat sopineet hääpäivän heinäkuun alkuun.

"Osaan. Sinä vain olet nyt ylitsevuotava kehujesi kanssa." Nainen vastasi nauraen, ottaen vielä loimen kanssa samaa värimaailmaa noudattavat kuljetussuojat pois hevosen jaloista. Vanhasta refleksistä hän huomasi tunnustelevansa jalkoja kuumotuksen tai kolhujen varalta.

”Sellaista ei olekaan sinun kohdallasi”, mies huomautti huvittuneena ja ojensi tammalle taskustaan pienen herkkupalan Deirdren toimiessa tottuneesti sen jaloissa.

Witch otti herku hyvin varovasti, joskin selvästi hieman epäluuloisena. Kun nainen suoristautui tamman jaloista, musta hevonen pyörähti ympäri karsinassaan, katsellen korvat pystyssä ympärilleen.
"Oletpas sinä levottomana."

”Onhan tämä uusi paikka hänen korkeudelleen”, Julian naurahti ja väisti karsinan ovelta, jotta Deirdre pääsisi ulos.

"Hänen korkeudelleen todellakin." Deirdre katseli tamman pyörimistä, aivan kuin se olisi yrittänyt kertoa kaikille omistavansa koko tallin. Pari kertaa Wich jopa kuopaisi etujalallaan kuivikkeita, kunnes osasi asettua syömään karsinassa odottaneita heiniä.
"En ymmärrä mistä naruista sait vetää että tämä on mahdollista."

”Mitä tarkoitat?” mies kysyi huvittuneena ja sulki tilavan karsinan oven, jotta tamma sai ruokarauhan.

"Raahasit hienon puoliverisen Englantiin jotta kihlattusi pääsee maastoon jahka varsominen ja pikkuvarsa-aika on ohi. Sitä tarkoitan."

”Halusin sinulla olevan arvoisesi hevonen. Mitä naruja siinä tarvitsee vedellä? Olemme perhe, ja Bewitched oli aina minun”, Julian sanoi.

"Silti." Nainen painui takaisin miehensä kainaloon.
"Se on niin kaunis."

”Niin olet sinäkin”, mies huomautti ja painoi suukon Deirdren punaisiin hiuksiin.

"Nyt sitten." Deirdre läpsäisi miestä hellästi.
"Puhuimme nyt hevosesta."

”Minä puhun aina mielelläni sinusta”, Julian vastasi ja nauroi läpsäisylle.
”Voitko syyttää minua?”

"Voin syyttää. Aina. Sitä varten tyttöystävät, kihlatut ja vaimot ovat." Deirdre hymyili syömään rauhoittuneelle hevoselle. Se varsoisi varmasti upean varsan, sitä hän ei edes epäillyt.

”Kun olet rouva van der Veen, saat syyttää minua mistä haluat”, mies lupasi anteliaasti.
”Pitäisikö meidän mennä purkamaan sen tarvikkeet paikoilleen?”

"Saan jo nyt." Irlantilaisnainen suoristi ryhtiään, keräten kuljetussuojat käsiinsä. Loimen voisi jättää karsinalle, mutta ne suojat pitäisi viedä pois.
"Mennään vain. Tämä oranssi sattuu kyllä silmiin."

”Älä nyt, oranssi on kohta sinunkin kansallisvärisi”, mies nauroi.
”Mutta voimme hankkia sille uusia varusteita, jos haluat.”

"Tavaallaan se on jo." Nainen nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Kyllä minä näitä käytän. Kunhan nyt kiusaan. Hollantilaiset ja teidän oranssinne."

Julian nykäisi varustehuoneen oven auki ja avasi tamman nimellä varustetun laatikon sekä heille varatun kaapin, jonne Deirdre voisi sovittaa hevosen tarvikkeet. Hän nosti harjapakin vapaaseen lokeroon hyllyköissä ja istahti sellaisen reunalle.
”Olisitko halunnut hankkia Amandalle uuden hevosen?”

Deirdre vilkaisi Julianin olan yli.
"en nyt välttämättä halunnut, mutta jotenkin oletin että saapuva hevonen olisi sinulle tai hänelle. Toivon kyllä että hän saisi lisää hevosia, Mentoksen kanssa menee niin hienosti. Saatoin katsoa eilen kisat kun olit töissä."

”Jos hän innostuisi kouluratsastuksesta, tarjoaisin hänelle mitä tahansa hevostamme”, mies naurahti. Estehevosia hänellä ei ollut tarjota eikä myöskään varaa ostaa sellaista, joka voisi viedä Amandaa eteenpäin. Ehkä hän voisi neuvotella sponsorisopimuksia tuttaviensa kanssa, kun tyttö osottaisi olevansa tosissaan ja auraavansa tiensä eteenpäin.

"Sinä olet kyllä. Epäilen ettei hän vieläkään muuta mieltään." Nainen hymyili purkaessaan tamman tavaroita kaappiin, itselleen mieluiseen järjestykseen.
"Mitä olet ajatellut syntymäpäivälahjaksi?"

”Ajattelin autoa, mutta vanhemmat varmaan haluaisivat hankkia sellaisen itse. Aycockit tuskin haluaisivat tyttärelleen järkevää, taloudellista ja halpaa käytettyä autoa ensiautoksi”, Julian vastasi ja nosti suitset koukkuunsa massiivisen tilan itäseinustalla.

"Se on totta." Deirdre näytti laskevan hetken, hymyillen sitten leveästi.

”Mitä?” Julian kysyi huomatessaan naisen ilmeen.

"Ei mitään." Deirdre vastasi aivan neutraalisti. Ei niin yhtään mitään. Hän nosti satulan telineeseen.
"Olen vain hyvällä tuulella koska ihana mieheni toi minulle ihanan hevosen."

Mies kurtisti kulmiaan skeptisesti.
”Oletko varma?” Selitys tuntui tekaistulta.

"Mitä? Voisin loukkaantua." Deirdre naurahti, pyöräyttäen silmiään.
"Siinäkin minulla."

”Hyvä on”, Julian kohotti kätensä ilmaan luovuttamisen merkkinä.
”Harkitsin Amandalle lahjaksi myös matkaa kanssani, jos meillä on siihen varaa. Jos ei, laatuaikaa kotona. Onko sinulla ehdotuksia?”

Deirdrellä oli oma suunnitelmansa.
"Eiköhän matkaan ole varaa. Se on hyvä idea ja hän varmasti arvostaisi sitä."

”Luuletko? Ehkä sinä tunnet teinitytöt minua paremmin.”

"Amanda arvostaa aina aikaasi. Usko minua." Deirdre lukitsi kaapin kun oli saanut kaiken purettua sinne. Hän tarvitsisi kyllä ratsastusvarusteet, mutta ehkä Julian oli oivaltanut sen itsekin.

”Minneköhän Amanda haluaisi mennä? Onko hän sattunut avautumaan sinulle haaveistaan?”

"Ei juurikaan. Voisin kuvitella että kaunis kaupunkikohde ei voi mennä väärin."

”Ajattelin isoja estekisoja”, Julian tunnusti puolittain hymyillen. Usein niissä oli toki myös koululuokkia.

"Ei luoja, annan sinulle selkään jos viet tytön katsomaan estekisoja lomalla." Deirdre pyöräytti silmiään teatraalisesti.

”Miksi? Ratsastus on yhteinen kiinnostuksenkohteemme eikä hän ole vielä tasolla, jolla pääsisi osallistumaan huippujen kisoihin.”

"Se on silti hänelle työtä." Deirdre muistutti Juliania.
"Seuraavaksi yrität varmaan viedä minut talousmessuille."

”Kukaan ei osallistu vapaaehtoisesti talousmessuille.”

"Voisit yllättyä." Deirdre totesi melko vakavana. Hän ei nyt täysin vapaa-ehtoisesti, mutta keksi kamalampia tapoja viettää päivänsä, vielä huolestuttavan helposti.

Ajatusmalli ei ollut mahtua miehen päähän, sillä hevoset olivat hänen elämänsä ja loma ilman niitä tuntui turhanpäiväiseltä.
”Olet sitä mieltä, että loma ilman hevosia on parempi?”

"Kysy ainakin häneltä ensin. Se on ohjeeni." Deirdre raapi kevyesti niskaansa.
"Kai kulta tiedät että tarvitsen ratsastusvaursteita ja tallille oikeasti sopivia vaatteita yllätyksesi johdosta?"

”Luotan arvioosi”, Julian vastasi. Ehkä hän voisi tarjota Amandalle itselleen mahdollisuutta valita lomakohde pienelle lomamatkalle.
”Tietenkin. Hyvä syy ilmeisesti shoppailla?”

"No en tiedä hyvästä syystä, enemmänkin tarve." Deirdre naurahti.
"Vihjaatko että shoppailen liikaa?"

”En toki”, mies hymyili huvittuneena ja risti käsivarret kevyesti rinnalleen. Oli hänelläkin paheensa, kuten designer-kellot ja nahkaiset ratsastussaappaat.

"Älä ikinä avaa sukkalipaston kolmatta laatikkoa." Deirdre muistutti miestään.

Julian kohotti kulmiaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä siellä oli, mutta halu tietää kasvoi.
”Mitäs siellä on?”

"Jotain mikä antaisi todistetta sille että shoppailen liikaa." Irlantilaisnainen myösi viaton hymy huulillaan.

Mies kohotti kulmiaan korkeammalle.
”Niinkö? Kai tiedät, että nyt haluan katsoa sinne.”

"Senkun katsot. Tiedän että et osaa olla kommentoimatta jos katsot." Pieni virne hiipi naisen huulille.
"Olitko ajatellut muuta yhteistä ohjelmaa?"

”Kuin lipastotarkastukset?” Julian hymyili.
”Emmeköhän me keksi jotain mukavaa.”

"Kotona kaksin? Hyvä elokuva, tekemääsi ruokaa?" Deirdre painoi suukon miehen poskelle.
"Ja voin vaikka esitellä sinulle sen lipaston sisällön."

”Jotain siihen suuntaan”, mies mukaili vetäen naisen hetkeksi lähemmäs.
”Haluatko tervehtiä vielä hevostasi?”

Deirdre pudisteli päätään.
"Annetaan raukan kotiutua. Tulen huomenna hemmottelemaan Witchin pilalle.”

”Kuulostaa suunnitelmalta. Mennäänkö?” Julian kysyi suoristautuen ja naputteli viestin naiselle, joka niin tarmokkaasti halusi hänen hoitajakseen. Jemma voisi hioa taitojaan siivoamalla uuden hevosen varustelaatikot pois ja huolehtimalla hänen hevostensa tarpeista loppuillan.

Deirdre oli onnellisen tietämätön nuoresta naisesta joka halusi haluamasta päästyäänkin irlantilaisnaisen kihlatun elämään.
"Mennään vaan."

Mies kiersi käsivartensa naisen selälle heidän kävellessään autolle. Witch sopeutuisi varmasti hevoskeskuksen arkeen, ja Julian veikkasi heillä olevan edessään oikein mukava ilta. Voisiko mies toivoa enempää?

Maanantai 05. kesäkuuta - ilta

Deirdre oli käynyt tänään sovittamassa paria hääpukua itselleen, puhahdellen jo hieman nyrtyneesti. Sellaista pukua ei ollut joka sopi hänen ikäiselleen naiselle. Siltä ainakin tuntui nyt. Hän toivoi miehensä edistyneen valmistelujen kanssa edes hieman paremmin. Morsiuspukuja esittelevä lehti lätkäistiin sohvapöydälle ja nainen veti kädet vihaisena puuskaan, uppoutuen sohvan selkänojaan.
"Rakas, kerro miksi kaikki olettavat morsianten olevan alle 25?"

Julian kohotti katseensa sanomalehdestä ja nosti tummia kulmiaan kihlattunsa purkaukselle yrittäen hillitä huvitusta nykimästä suupieliään.
”Mitä?” hän kysyi pohtien, mikä naisen oli turhauttanut.

"Kaikki puvut. Ihan liian paljastavia tai muuten sellaisia teinien työliunelmia. Ärsyttää." Deirdre alkoi olla kireänä kun mekkoa ei vain tahtonut löytyä.

”Mikset tilaa räätäliltä juuri sellaista mekkoa, jonka haluat?” Julian kysyi käytännöllisesti. Hän oli löytänyt vaivatta hyvinistuvan, mustan smokin ja voinut jatkaa sitten eteenpäin häiden to-do-listaa. Tarkastaa, että kutsut oli lähetetty, varmistaa tilavarauksen, suunnitella menun naisen kanssa ja tilata ruoan. Enää tarvitsi valita kukat, kakku ja muun hääseurueen puvut.

"Koska en tiedä yhtään millaisen haluan." Tästä pariskunnasta mies oli enemmän ajatellut haluamiaan häitä kuin tuon tuleva vaimon.

”Tiedät kuitenkin, mitä et halua. Jos ruksit ne pois, mitä jää jäljelle?” Julian ehdotti.

"Nokun kaikki näyttää rumalta. Aivan kaikki. Menen naimisiin kohta kotelomekossa." Deirdre uhkasi hiljaa, mutristellen huultaan. Helvetti.

Julian nauroi matalasti lehtensä takana.
”Näytät hyvin kauniilta kotelomekossa.”

"Mmm. Niin näytän, mutta se on hyvin arkinen. Ja kuka on keksinyt 30 eri sävyä valkoiselle? Olen nainen ja en ymmärrä sitä."

”Mitä jos vain kutsut muutaman hyvän ystävän makutuomariksi ja menet liikkeeseen sovittamaan mekkoja? Siten näet miltä näytät erilaisissa mekoissa ja saat ystäviesi rehellisen palautteen samalla.”

"Mmm. Ehkä voisin pyytää Gabriellen ja Amandan. He olisivat rehellisiä." Deirdre siirtyi miehensä syliin istumaan.
"Häistä tuli mieleen. Veljeni haluaa puhua kanssasi ennen häitä."

Julian sysäsi sanomalehden syrjään ja kiersi kätensä naisen ympärille.
”Kumpi veli?”

"Vanhempi." Deirdre nielaisi hieman.
"Annoin hänen kutsunsa vasta nyt. En aluksi tiennyt annanko. Ja... Minulle selvisi miksi hän inhoaa sinua. Selitin auki väärinymmärryksen ja hän sanoi haluavansa puhua."

”Ahaa”, mies vastasi varautuneella hämmennyksellä. Artemis halusi puhua hänen kanssaan. Se ei koskaan kuulostanut lupaavalta, mutta mitäpä hän ei tekisi rakkauden tähden.
”Hienoa. Milloin?”

"Ei hän sanonut mitään. Kai sitten kun hän on takonut irlantilaiskalloonsa että se oli niin."

Se ei varsinaisesti avannut asiaa, mutta Julian arveli kuulevansa tarpeeksi, kun päätyisi juttuisille kaistapäisen kaksosen kanssa.
”Voisimme sopia kakkumaistiaiset ensi viikolle, ja käynnin floristilla.”

"Sovitaan vain." Deirdre katseli miestään hetken, juoksuttaen sormiaan mustien hiusten läpi.
"Tiedätkö, olen miettinyt yhtä asiaa hieman. Ja siitä pitäisi puhua."

”Niinkö? Mitä?” Julian kysyi katsellen kihlattuaan. Toivottavasti se ei ollut häiden perumisesta.

"Olet aina halunnut lapsia." Hän oli pitkään miettinyt tämän ottamista esille (eli ainakin kaksi viikkoa). Nyt aihe tuskin räjähtäisi riidaksi.
"Oletko miettinyt milloin?"

”Silloin, kun se on mahdollista”, Julian vastasi silittäen naisen selkää.

"Häiden jälkeen minun pitäisi käydä uusimassa ehkäisy. Laitanko siihen rahaa vai en?" Sen hän halusi tietää.

”Se on sinun päätöksesi. Tiedät, että olen toivonut lapsia vuosia, enkä pahastuisi niiden tuloa.”

"Haluaisin että... Jos tulisin raskaaksi, haluaisin että sinä olisit lapsen synnyttyä ensimmäisiä kuukausia kotona. Että et olisi joka viikonloppu kilpailuissa."

”Totta kai”, mies vastasi, ”en haluaisi menettää lapseni ensimmäisiä vuosia.”

"No sitten. Tiedäkin, että muistan tuon ja saat korvillesi jos ilmoitat katoavasi kisoihin ensimmäisen kuukauden aikana."

Julian suukotti naisen poskea.
”Hyvä niin.”

"Joten. Kaikki muu on kunnossa paitsi kakku, floritsti ja mekkoni? Olemme voitolla." Deirdre oli todella tyytyväinen siihen vaikka pelkäsikin sekoavansa mekkoa etsiessään.

Ja heidän hääseurueensa puvut, vihkivalat, tilojen lopullinen koristelu ja muutama muu juokseva asia, mutta Deirdren ei tarvinnut murehtia niistä tällä viikolla. Mies oli varannut häämatkan, vihkijän ja hoitanut byrokratian kuntoon.
”Aivan. Milloin ehtisit katsomaan mekkoja?”

"Ensi viikolla, jos saamme kolmisin päivän sovittua." Hetken hän jopa mietti, ottaisiko veljensä. Artemiksella oli hyvä maku, mutta tuolle morsiusliike voisi olla liikaa.

”Toivottavasti löydät jotain mieluisaa”, mies toivoi. Oli jokseenkin kurja ajatus, että Deirdre ei haluaisi naimisiin ja nainen piti raahata alttarille väkisin.

"Jos en muuta, niin sen kotelomekon." Deirdre huokaisi hieman ylidramaattisesti.
"Miksi miehillä on niin helppoa?"

”Koska olemme vähemmän viehättävä sukupuoli eikä kukaan katso meitä häissä”, Julian vastasi tyynesti ja silitti kihlattunsa reittä lohduttavasti.

"Älä valehtele. Tiedän ihmisten katsovan." Nainen tuhahti nyrpeänä. Oli sekin olevinaam argumentti.
"Tuo on vain miesten höpinää."

”Olet oikeassa. Argumenttisi on hyvin validi”, mies myhäili huvittuneena.

"No mikä sinua vaivaa? Myötäilet kaikessa kuin vajaaälyinen." Deirdre oli näreissään mekosta, joten hän puhkui ja puhisi aivan kaikesta. Ainakin melkein.

”Vai niin”, Julian huokasi ja poimi sanomalehden toisella kädellä.

Nainen tajusi itsekin ehkä ottaneensa hieman liikaa kierroksia yhdestä mekosta. Hän nousi, hakien keittiöstä vettä ja tuijotti hetken toista.
"Menetkö tänään tallille?"

Mies rentoutui asteen ja katsahti kelloaan.
”En enää tänään, mutta lähden aamusta ratsastamaan hevoseni ja ilta on buukattu valmennuksilla. Miksi?”

"Kunhan kysyin." Deirdre tunsi olonsa levottomaksi, oikein ilman syytä. Hän ei pitänyt siitä. Nainen vilkaisi ulos ja sitten kelloa.
"Voisin käydä lenkillä."

Julian kohotti kulmiaan, sillä jokin vaikutti olevan vialla, mutta hän ei osannut sanoa mikä. Ehkä häät ahdistivat Deirdreä. Ehkä hän oli painostanut naisen suostumaan avioliittoon, vaikkei tämä halunnut sitoutua häneen.
”Hyvä on. Älä harhaile Newcastlessa yömyöhään”, hän tarjosi yrittäen puolittaista hymyä.

Se ei liittynyt häihin - korkeintaan siihen helvetin mekkoon.
"En ole kauaa." Vaihdettuaan vaatteensa nainen katosi hyvin pian ulos, purkaakseen tyhjästä ilmaantunutta ärtymystään.

Lauantai 27. toukokuuta - 00.28

Amandaa hävetti. Hän oli aika tukevasti humalassa ja jäänyt kiinni alaikäisyydestään baarissa. Onneksi ne väärät paperit eivät olleet hänen mukanaan enää, joten niistä ei voisi saada sanktiota. Hiton tarkastaja, joka oli juuri tänään eksynyt paikalle. Hyvinkin selvästi klubille (paljastavasti) pukeutunuy tyttö nuokkui hieman poliisiauton kulkiessa pitkin Newcastlea. Auto pysähtyi ja Amanda oletti olevansa kotona. Kun hänet autettiin autosta, luulo osoittautui vääräksi. Etupiha oli hänen enonsa, eikä tyttö varsinaisesti halunnut hollantilaismiehen arvosteluja niskaansa. Hänet saattanut poliisi soitti ovikelloa, hymyillen pahoittelevaa hymyä oven avanneelle miehelle.
"Iltaa, anteeksi jos herätimme. Halusimme varmistaa että joku valvoo tyttöä tämän yön ja olitte hänen puhelimessaan hätäkontaktina." Amanda katselu varpaisiinsa, harkiten pystyisikö hän juoksemaan karkuun ne korkokengät jalassaan.

Ovikellon soiminen keskellä yötä ei koskaan ollut hyvä merkki, eikä oletus osunut väärään tälläkään kertaa. T-paita ja bokserit jalassa ovelle hapuillut Julian sukaisi villiksi heittäynyttä, mustaa harjaansa ja tunsi vatsansa vajoavan pettymyksestä. Tässäkö oli hänen sisarentyttärensä?
”Totta kai”, hän vastasi suoden poliisille kohteliaan, ymmärtävän hymyn ja väisti ovelta, jotta humalainen, asiattomasti pukeutunut teini voisi hoiperrella sisään.

Sen suurempia ongelmia tästä ei onneksi Amandalle tullut - hän asui yksin ja oli niin vanha, että lastensuojeluilmoitus olisi resurssien hukkaamista. Hänen onnekseen. Tyttö nojautui kevyesti eteisen seinään kun poliisi vaihtoi vielä pari sanaa hänen enonsa kanssa, toivotti hyvää yötä ja lähti jatkamaan työvuoroaan.
Sitten iski se kamala hetki kun hiljaisuudessa alkoi naurattaa. Vaikka hän tiesi että Julian oli vihainen. Silti hän sai pidätellä sitä huvittuneisuutta, että se pysyisi sisällä.

”Laitan sinulle vierashuoneeseen uudet lakanat”, Julian sanoi jäykästi ja lähti nousemaan tummapuisia portaita yläkertaan hiuksiaan ojennukseen haroen.
”Jos oksennat sänkyyn, saat myös siivota sen itse.”

Amanda ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Deirdre tuli miestään vastaan yläkerrassa, kulmat hieman kurtussa.
"Kenelle sinä puhut? Ja miksi ovikello soi?"

Julian vilkaisi olkansa yli, ennen kuin harppoi vierashuoneeseen ja repi lakanat sängystä kiivain ottein.
”Amandalle. Hän päätti tulla kylään poliisiautolla, koska jäi kiinni alaikäisenä baarissa ryyppäämisestä”, mies vastasi Deirdrelle.

Deirdre kohotti hieman kulmiaan. Hän ymmärsi Julianin reaktion, tavallaan, mutta sitten toisaalta... Hän oli ollut se lapsi joka oli tehnyt kaiken mitä teinit tekivät. Myös tuon ja hänestä oli kasvanut hyvä aikuinen.
"Ah." Ehkä hän ei puuttuisi tähän enempää.
"Haluatko apua?"

”En, pärjään kyllä”, Julian vastasi yrittäen pitää äänensä vakaana ja neutraalina, vaikka olemus hyökyi pettynyttä raivoa. Hän veti kaapista uudet petivaatteet ja pöyhi ne sänkyyn, ennen kuin loi Amandaan viileän katseen ja viittasi huonetta kohti käytetyt lakanat toisen käsivarren alla.
”Tarvitsetko jotain? Ämpärin tai vettä?”

Amanda oli sinä aikana saanut itsensä ylös ja ne nilkkojen taittamiseen sopivat kengät olivat jääneet eteiseen. Tyttö nieleskeli hieman, pudistellen kevyesti päätään. Ei hän antaisi Julianille sitä tyydytystä että oksentaisikin vielä. Deirdre vilkaisi tyttöä hieman säälivästi, kadoten makuuhuoneeseen. Muuten häntä alkaisi naurattaa.

Julian viittasi sänkyä kohti ja lähti hampaitaan kirskutellen alakertaan viemään pyykit, ennen kuin jäi hetkeksi työskentelemään iPadilla alakerran sohvalle, sillä ei halunnut mennä vihaisena sänkyyn. Hän ei halunnut tiuskia Deirdrelle, joka ei ollut sitä ansainnut, vaan halusi rauhoittaa itsensä ensin.

Amanda kävi kiltisti nukkumaan, välittämättä sen enempää. Aamulla päänsärky ja paha olo velloivat sisuskaluissa, mutta hän ei antanut niiden häiritä, yrittäen nukkua mahdollisimman pitkään.

Julian oli herännyt tapansa mukaan aikaisin, käyttänyt olohuonetta kotikuntosalinaan ja syönyt terveellisen, proteiinirikkaan aamiaisen samalla kun paistoi vohveleita voidakseen viedä Deirdrelle hemmottelevan tarjottimen sänkyyn. Hänellä olisi valmennuksia aamupäivästä eteenpäin.
”Huomenta”, mies tervehti peruuttaessaan sisään heidän makuuhuoneensa ovesta.

Deirdre havahtui kun Julian tuli makuuhuoneeseen.
"Huomenta. Mitä olen tehnyt ansaitakseni aamiaisen sänkyyn?" Nainen vilkaisi ovesta ulos.
"Entä miten siskontyttösi voi? Ethän ole liian raju kun hän herää?"

”Olet olemassa”, Julian vastasi ja istahti sängyn laidalle laskien tarjottimen naisen syliin. Hän vilkaisi synkästi vierashuoneen suuntaan.
”En toivottavasti ole edes paikalla, kun hän suvaitsee nousta sängystä.”

Deirdre kohotti kevyesti kulmiaan.
"Rakas... Olemme kaikki olleet nuoria ja typeriä. Olen tehnyt tismalleen saman vanhemmilleni, tosin oksensin eteiseen isän jaloille. Ja minusta kasvoi järkevä ihminen."

”Olitko sinä ammattiurheilija hänen ikäisenään?” Julian kysyi kylmästi.

"En. Luoja, Julian. Hän on ammatistaan huolimatta lapsi." Deirdre varmisti ettei Amanda kuulisi.
"Ja oikeasti, hyvien vanhempien lapset tekevät huonoja ratkaisuja. Siskontyttösi on... Tunteellisesti heitteillejätetty syntymästään asti."

”Ja se, että hän on lapsi, tekee baarissa ryyppäämisestä ja poliiskyydistä hienon asian?” mies ärähti.

"En tarkoita sitä. Se on väärin, mutta ehkä hän ei tarvitse kuitenkaan huutoja asiasta?"

”Huudanko hänelle?” Julian kysyi vimmastuneena. Eikö hän ollut juuri sanonut haluavansa lähteä, ennen kuin hänen vastuuton siskontyttönsä nousisi - jotta ei joutuisi huutamaan tytölle?
”Jos koet olevasi parempi käsittelemään tilannetta, ole hyvä.”

"En koe. Ja et huuda." Ehkä hän antaisi asian olla. Hollantilainen ja puolihollantilainen saisivat tapella keskenään.
Välteltyään puolituntia vessaan menoa, Amanda joutui avaamaan vierashuoneen oven. Oli pakko päästä, vaikka hän ei olisi halunnut kohdata enoaan. Olisikohan pitänyt karata ikkunasta ilman kenkiä kotiin?

Julian kuuli oven käyvän, mutta ei lähtenyt makuuhuoneesta. Tyttö saisi tulla hänen luokseen, kun oli valmis, tai sitten he juttelisivat nähdessään seuraavan kerran, sillä hänen täytyisi lähteä aamupäiväksi tallille. Mies oli istahtanut omalle puolelleen sänkyä ja ryösti Deirdren tarjottimelta palan tuoretta appelsiinia.
”Olen vain pettynyt.”

Siitä ei kuulunut ääntäkään kun tyttö hiipi vessaan, siitä mitä hän teki. Deirdre vilkaisi miestään, sanomatta sanaakaan hetkeen.
"En kiellä sitä sinulta." Hänen olisi tehnyt mieli mennä puhumaan tytölle, mutta jätti sen tekemättä. Ainakin Julianin nähden. Vierashuoneen ovi kolahti kiinni - Amanda ei selvästi halunnut kohdata enoaan nyt.
"Hän pelkää sinua."

”Hyvä. Ehkä se tarkoittaa sitä, että hän kuuntelisi minua seuraavan kerran, kun puhumme tällaisesta käytöksestä”, mies vastasi hieraisten väsyneenä kasvojaan.

Deidre jätti keskustelun hiljaa. Ovi aukesi jälleen ja hän kuuli Amandan hiipivän portaita alas. Oliko tuo lähdössä?

Paikalta pakeneminen tekojensa seuraamusten kohtaamisen sijasta ei varsinaisesti lievittänyt miehen pettymystä, mutta ehkä vanhemmat eivät varsinaisesti olleet kertoneet lapselleen, kuinka piti toimia. Julian huokasi ja vilkaisi kelloaan. Ehkä hän lähtisi hyvissäajoin tallille ja ehtisi vaikka ratsastaa läpi yhden hevosistaan, ennen ensimmäistä valmennusta.
”Mukavaa päivää”, hän toivotti kihlatulleen, painoi suukon tämän hiuksiin ja lähti sitten alakertaan.

Amanda ei ollut ehtinyt vielä pakenemaan, kun pohti miten ihmeessä kävelisi ne kengät jalassa metriäkään. Hän näytti miltein säikähtäneeltä eteisessä kun huomasi enonsa alhaalla. Hän mietti jotakin sanottavaa, mutta päätti olla hiljaa.

Julian kohotti kulmaansa merkitsevästi kohdatessaan sisarentyttärensä katseen.

Amanda painoi katseensa lattiaan, istuen eteisen lattialle laittamaan kenkiä jalkaansa. Mitä hän sanoisi? Anteeksi? Hän ei uskaltanut sohaista enonsa mielialaa, jos tuo räjähtäisi. Tilanteen kruunasi pian soiva Amandan puhelin. Wendy oli saanut aamulla puhelun Ranskaan, vain koska alaikäisen huoltajaa piti informoida asiasta. Ja siskoa kiinnosti miksei veli ollut ilmoittanut hänelle itse. Tyttö vastasi ja ojensi pian puhelinta enolleen.
"... Äidillä on asiaa."

”Siskokulta, miten voin auttaa?” Julian kysyi tarkkaillen Amandaa, joka näytti aikovan karata sanomatta sanaakaan yöstä.

Amanda ei voinut karata kun puhelimensa oli Julianilla. Hän kuuli äitinsä säksätyksen siihen metrin päähän - aivan kuin se olisi ollut Julianin syytä mitä tapahtui. Saatuaan puhelimensa takaisin, Amanda nielaisi tyhjää.
"Anteeksi."

”Wendy, kun ottaa huomioon miten et ole ennen ollut kiinnostunut mistään edes etäisesti vanhemmuutta muistuttavasta, en kokenut tarpeelliseksi herättää sinua keskellä yötä. Mukavaa päivää”, Julian totesi päättäen puhelun ja ojensi puhelimen takaisin Amandalle.
”Mitä pyydät anteeksi?” mies varmisti yrittäen pehmentää olemustaan.

"Tuota puhelua." Ei ollut enon syytä mitä hän oli tehnyt tai tulla noin ryöpytetyksi.

Julian koki osaavansa pitää puolensa siskoaan vastaan eikä piitannut puhelimesta kuuluneesta höykytyksestä, jota ei osannut pitää oikeutettuna.
”Mitään muuta?” mies tarkensi nojaten selkänsä eteiskäytävän seinään.

"Eilistä?" Mitä ihmettä tuo halusi hänen pyytävän anteeksi? Se oli ollut typerää (kiinnijäämiseen asti kyllä täysin sen arvoista!) mutta kaikki tekivät joskus typeryyksiä. Amanda oli epämiellyttävän tietoinen myös vaatteistaan - lyhyttäkin lyhyemmät shortsit ja niiden alta loistavat sukkanauhat eivät yhdessä pitsisen napatopin kanssa olleet ne vaatteet joissa hän halusi tulla nähdyksi sukulaistensa edessä.

”Kenties sitä, että säikäytit meidät puolikuoliaaksi ilmestyessäsi keskellä yötä poliisin kanssa?” Julian kohotti merkitsevästi tummia, teräviä kulmiaan.

"Sitäkin." Amanda myönsi kiltisti. Hän ei pystynyt katsomaan enoaan silmiin, vaikka sitä tuo luultavasti olisi halunnut.

”Ellei äitisi olisi soittanut, olisitko lähtenyt sanomatta sanaakaan?”

Ei siihen auttaisi valehdella.
"Olisin varmaan soittanut illalla." Hän ei ollut kaivannut moraalisaarnaa.

”Et koe, että se olisi ollut äärettömän tyly ja epäasiallinen tapa hoitaa tilanne?”

"Koen." Olisihan se ollut törkeää. Mutta sitten taas, se olisi pelastanut hänet tältä.

”En voi syyttää sinua siitä”, mies vastasi. Luoja tiesi, ettei Amandaa oltu kasvatettu siihen, mikä oli oikea tapa käyttäytyä.
”Mutta jatkossa sinun on kohdattava vaikeat tilanteet. Kun teet virheen, et voi karata siltä ja toivoa sen menevän pois, vaan sinun täytyy kantaa tekosi seuraukset.”

Tai sitten pitäisi peittää virheensä paremmin ja olla jäämättä kiinni. Sekin kuulosti vaihtoehdolta.
”Mm, selvä."

Julian loi tyttöön pettyneen, melkein haikean katseen ja viittasi ovea kohti.
”Lähden samalla ovenavauksella tallille.”

Saatuaan kengät jalkaansa Amanda asteli ovesta ulos. Hän veti ohutta takkia päällensä ja kaivoi puhelimen esiin, aikeissa tilata taksin.

”Yritä pitää itsestäsi huolta”, mies toivotti poimien autonavaimensa eteisestä, sulki oven ja lähti autolleen.

"Joo, tietty." Onneksi hän pääsi taksiin pian enonsa lähdettyä. Wendy soitti vielä yhden puhelun tyttärelleen päivän aikana, valittaakseen kaikesta vaivasta mitä vanhemmilleen aiheutti.

Tiistai 13. kesäkuuta 2017 - alkuilta - Kappas, helvetti jäätyi

Artemis oli luntannut hurmaavan hollantilaislankonsa valmennusaikataulun ja pyytänyt Alania ajamaan hänet Newcastleen. Hän soittaisi taksin kun olisi valmis ja menisi yöksi Veronicalle, joten avustajansakin pääsi jo vapaalle. Hän inhosi tämän tekemistä, mutta pakko hänen olisi puhua tuolle ennen häitä.
Artemis koputti oveen, tuntien kylmän luissaan asti.

Ajattele tulevaa vaimoasi, Julian oli muistuttanut itseään suostuessaan Artemiksen kyläilyyn. Deirdre olisi onnellisempi, jos hän ja naisen perhe tulisivat toimeen - ja perheellä tarkoitettiin murheenkryyniä, joka halusi levittää kurjuutta ympärilleen. Kermanvaaleaan neuleeseen ja mustiin farkkuihin pukeutunut kouluratsastaja avasi oven loihtien kasvoilleen asiallisen hymyn, vaikka kalpeansiniset silmät pysyivätkin viileinä ja varautuneina ja viittasi Artemista tulemaan sisään.
”Artemis. Kuinka voin auttaa?”

Kerrankin irlantilaismies piti kielensä kurissa. Hän ei kokenut enää samaa tarvetta ärsyttää ja loukata Juliania. Jos Deirdre olisi viitsinyt kertoa asian oikean laidan aiemmin, tähän ei olisi ehkä koskaan päädytty.
"Haluaisin pyytää anteeksi." Ei hän astunut eteistä pidemmälle tai ottanut edes ohutta takkiaan pois. Saatika varoittanut Juliania, vaikka se olisi ehkä ollut reilua. Tuo oli tuskin koskaan kuullut niitä sanoja kihlattunsa kaksoisveljen huulilta.

”Miksi?” Julian kysyi hilliten tehokkaasti ulkokuorensa, vaikka kelasikin kuumeisesti mielessään, mitä mielipuolisi olisi voinut tehdä - rikkoa hänen hevosensa lapsellisessa vihanpuuskassa? Kiristää Deirdren perumaan häät? Naarmuttaa hänen autonsa?

"Sitä että olen kohdellut sinua kuin paskaa teidän palattua yhteen Deirdren kanssa." Vieläkään hän ei riisunut takkiaan. Vaikka hän halusi pyytää anteeksi, saattoi olla ettei lavoittain paskaa niskaansa saanut hollantilainen olisi samaa mieltä.

Miehen suupieli nykäisi. Ai Artemis oli huomannut? Julian ei tosin ollut ollut liian pahoillaan, sillä Artemiksen käytös oli antanut hänelle oikeuden vihata kihlattunsa kaksosta sydämensä kyllyydestä.
”Ahaa”, Julian vastasi tietämättä mitä sanoa, ”mikä on aiheuttanut tällaisen mielipiteen muutoksen? Onko Deirdre painostanut sinua?”

Artemis huokaisi syvään. Ei nyt, nyt oli tarkoitus venyttää omia rajoja ja olla parempi ihminen mitä oikeasti oli.
"Ei. Hän vain viitsi kertoa totuuden ensimmäisestä erostanne. Viime päiviin asti olit minulle se mulkku joka särki siskoni sydämen. Ja älä kohta näytä yllättyneeltä."

Julian kohotti kulmaansa. Mitä Artemis oli kuvitellut tapahtuneen? Miehellä oli ainakin lahja kantaa kaunaa, ellei muuta - hän tunsi usein olevansa naurettava, jos muisteli melkein 15 vuotta sitten tapahtuneen eron syytä.
”Vai niin”, mies totesi koskettaen niskaansa.
”Arvostan elettä”, hän sanoi tietämättä, mikä oli oikeaoppinen tapa reagoida, ”se vaati varmaan paljon.”

Hänellä tosiaan oli lahja siihen. Se ei ollut siunaus, mutta ei moni muukaan asia hänen elämässään ollut.
"Ei oikeastaan. Tunnen vain itseni idiootiksi höykytettyäni sinua turhaan."

”Mistä tarkalleen ottaen höykytitkään minua?” Julian kysyi pitäen kasvonsa vakavana, sillä syntymässä oleva, hauras aselepo Artemiksen kanssa kuolisi taatusti pysyvästi, jos hän nauraisi. Artemis tuskin jäisi kuuntelemaan selitystä huvituksen syyksi vaan loukkaantuisi verisesti.

"Siitä että kuvittelin sinun jättäneen siskoni ilman mitään syytä. Ei hän koskaan kertonut erostanne mitään, itki vain ja oli selvästi rikki. Koska en ole niin hirveä että olettaisin siskoni pettäneen, oletin sinun tehneen jotakin pahaa." Sanoi hän, joka oli hylännyt miehensä työn vuoksi.

Julian harkitsi hetken mitä sanoa. Hän hillitsi oman ennakkoluulonsa miestä kohtaan ja harkitsi Artemiksen näkökulmaa.
”Aivan. Arvostan sitä, miten olet puolustanut kaksostasi”, hän sanoi rehellisesti. Tapa oli ehkä erikoinen, mutta se kertoi siitä, että mies välitti Deirdrestä ja oli yrittänyt suojella kaksostaan. Se oli ihailtavaa.
”Olen varma, että Deirdrekin.”

Se oli hyvin erikoinen, mutta kukaan ei ollut koskaan käyttänyt Artemiksesta sanaa tavanomainen. Hän oli kaikkea muuta, kuin normaali ihminen normaaleine tunnetiloineen.
"Ei oikeastaan. Mutta muistutin häntä siitä että jos olisin tiennyt, en olisi käyttäytynyt niin." Mies veti takkinsa kauluksia ylemmäs.
"Ei minulla ollut muuta. En vain halunnut jatkaa tätä häihinne asti."

Julian saattoi kuvitella Deirdren reaktion. Ehkä naisen ei olisi pitänyt korjata Artemiksen käsitystä. Toivottavasti Artemis ei suhtautuisi sisareensa nyt eri tavalla: ihmiset tekivät virheitä, varsinkin nuoruudessaan. Hän varasi oikeudekseen heittäytyä silloin tällöin mustasukkaiseksi ääliöksi historian tähden, mutta kenenkään muun ei tarvitsisi arvostella Deirdreä.
”No, kiitos tästä, Artemis. Arvostan elettäsi.”

Ei Artemis tuominnut siskoaan. Kaikista ihmisistä hän oli se, jolla ei ollut varaa sanoa mitään. Ajatus siitä tekstiviestistä Williamille ahdisti. Olisi edes soittanut ja ilmoittanut asiasta.
"Sain kutsun, mutta ymmärrän jos et halua minua sinne."

”Haluan Deirdren olevan onnellinen, ja hän on onnellinen perheensä kanssa. Olet olennainen osa sitä”, Julian vastasi yllättävän kivuttomasti. Ehkä Artemis käyttäytyisi - ja jos ei, he saisivat siitä hyvän tarinan.

Hän ainakin aikoi käyttäytyä, etenkin nyt kun siskonsa oli ihanasti kertonut totuuden hieman liian myöhään.
"Hän on hieman outo."

Miehen suupieli nytkähti. Miten totta.
”Kenties. Olet tervetullut häihin. Tee kaksosesi iloiseksi tulemalla paikalle.”

"Tai ajan hänet hitaasti hulluksi kun saatan hänet alttarille." Onneksi Aiden olisi mukana myös, tuo ehkä estäisi häntä kiusaamasta siskoaan matkalla.

Artemis saattaisi Deirdren alttarille? Se lupasi hyvää. Mutta Julian halusi Deirdren saavan haluamansa hääpäivän.
”Ehkä. Voit auttaa häntä valitsemaan hääpuvun ennen sitä. Deirdre kehui makuasi.”

"En helvetissä." Artemis nosti kätensä pystyyn.
"Hän yritti pyytää. En suostu. Tapan hänet morsiusliikkeeseen." Deirdre oli sietämätön mekon etsintänsä kanssa.

Julian kohotti kulmiaan. Tällä vauhdilla koko häät kaatuisivat mekon puutteeseen, mikä ei lisännyt miehen luottamusta siihen, että nainen halusi naimisiin. Ehkä hän oli painostanut Deirdren suostumaan ja se kostautuisi vielä tavalla tai toisella.
”Siinä tapauksessa kenties parempi niin.”

"Eikö? Jos lohduttaa, hän ei olisi noin paniikissa jos ei haluaisi näyttää tyrmäävältä." Deirdre oli aina tarkka vaatteistaan, mutta hän tiesi kyllä miksi sisko näki nyt niin paljon vaivaa.

”Hän näyttää aina tyrmäävältä”, Julian huomautti. Hän oli todennut sen Deirdrellekin useamman kerran, mutta ei uskaltanut enää riidan tai sokeutumisen pelossa.

"Sano se naiselle joka haluaa näyttää täydelliseltä hääpäivänään. Minä haluan nähdä kun selviydyt siitä elossa."

Mies naurahti.
”Yritän parhaani. Näemme varmaankin häissä, ellemme sitä ennen.”

"Töissä." Sen mitä Artemis olisi paikalla. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja tilasi taksin.
"Koita selvitä hirviömorsiamen kanssa."

”Kiitos”, Julian vastasi huvittuneena ja saattoi vieraansa ulos, kun taksi saapui. Hän ei olisi osannut arvata Artemiksen vierailun tarkoitusta ja toivoi huteran aselevon jatkuvan häihin saakka, jotta Deirdren päivää ei värittäisi mököttävä kaksonen ja kireä tunnelma.

Artemiksella oli aikomus jatkaa tätä pidempään. Hänellä ei ollut enää syytä vihata Juliania, joten ainakin hän yrittäisi käyttäytyä. Suurimman osan ajasta.

Maanantai 23. lokakuuta - alkuilta

Amanda oli viettänyt sairaalassa jo hyvän tovin, yksin ja ilman tietoa siitä, oliko kenellekään ilmoitettu. Hän oli oksentanut useamman kerran, joutunut tikattavaksi reidestään ja joutunut kestämään olkapään paikoilleen muljautuksen.
Kun hän vihdoin pääsi omaan huoneeseen lepäämään, päässä pyöri edelleen. Hoitaja kävi säännöllisesti kurkistamassa hämärään huoneeseen, että tyttö oli varmasti hereillä. Mieltä painoi ahdistus Morladin ja Winterin kunnosta. Ja Huzzlen.

"Totta kai minä menen sinne", tuttu, uhkaava ääni jyrisi oven ulkopuolelta, hukutti sairaanhoitajan hämillisen protestin alleen ja tönäisi oven auki. Julian astui sisään, vaikuttavana kokomustiin verhoutuneena, 190-senttisenä ja hurjistunut kiilu kalpeissa silmissään. Hän henkäisi syvään nähdessään Amandan, löi oven kiinni sairaanhoitajan edestä ja seisahtui sisarentyttären sängyn vierelle.
"Mikä olo?" hän kysyi pakotetulla tyyneydellä.

Amanda havahtui hiljaisuuden aiheuttamasta transsista todellisuuteen, kun ihana enonsa oli työntynyt paikalle. Hoitohenkilökunta varmasti katui jo nyt hollantilaismiehelle soittamista
"Voisi olla pahempi." Kunhan saatu kipulääke auttaisi, olo olisi varmasti hyvä.

"Miten olet loukkaantunut?" Julian kysyi mittaillen tyttöä huolestunein silmin kuin yrittäen skannata vammat peiton läpi. Hän oli kuullut, mitä Winterille oli käynyt, ja se riitti iskemään pelon jokaisen tallillakävijän mieleen.

Amanda nielaisi. Puheen tuottaminen oli hankalaa. Se mitä hänen kypärästään oli jäljellä, oli ratsastusvaatteiden vieressä lipastolla.
"Olkapää sijoiltaan, tikkejä reidessä... Aivotärähdys."

Julian hieraisi rasittuneena kasvojaan ja raastoi sitten sormet läpi tuuheista hiuksistaan.
"Luojan kiitos ei sen enempää. Millainen saatanan valopää saa nykypäivänä ajaa autoa?"

"Ei se.." Tyttö selvitteli kurkkuaan hieman.
"Selkie hyppäsi auton eteen." Kuka tahansa väistäisi, kun yksi hevosista loikkasi auton eteen tielle.

Julian hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä ja hengitti syvään kaksi kertaa, ennen kuin tavoitteli hillitympää äänensävyä.
"Sattuuko sinuun?" hän kysyi ja istui varovasti sängyn laidalle laskien kätensä Amandan otsalle kuin tarkastaakseen oliko tytöllä kuumetta. Ehkä tyttö ei kaivannut hänen huutavan sairaanhoitajille tai lääkäreille, vaan tarvitsi enonsa. Säikähdyksen oli täytynyt olla kamala.

Oli sitä ennenkin pudottu, mutta tilanne oli ollut kaoottinen. Ja ennen hän oli voinut heti tarkistaa hevosensa.
"Mmmh. Sain lääkkeitä, pitäisi helpottaa kohta." Huimasi ja oksetti kyllä edelleen.

"Hyvä niin." Julian tutkaili vaiti sisarentyttärensä kasvoja ja inhosi sairaalahuoneiden hajua ja sinnikästä piippausta. Ne olivat olleet ajaa hänet ylös seiniä kolarin jälkeen.

Amanda räpäytteli silmiään muutaman kerran miltei raivokkaasti.
"Soittivatko he vain sinulle?" Vai oliko odotettavissa huudot kun tieto tavoittaisi vanhemmat?

"En tiedä, kultapieni. Tulin heti soiton saadessani", mies vastasi ja poimi tytön vähemmän ruhjotun olkapään jatkona olevan käden omiinsa.
"Haluaisitko, että soitan äidillesi?"

Amanda pudisteli tiukasti päätään. Virhe, se sai tytön irvistämään ja sulkemaan silmänsä. Auh.
"Ei." Julianin sisko alkaisi vain valittaa vaarallisesta harrastuksesta.

"Ota rauhallisesti", Julian sanoi tytön irvistäessä. Hän oli ehkä haistattanut lääkäreilleen ja fysioterapeuteilleen useamman kerran, aina loukkaantuessaan uudelleen, mutta se ei tarkoittanut, että muiden pitäisi toimia yhtä typerästi.
"Väsyttääkö sinua? Voin lähteä ja tulla huomenna takaisin?"

"Väsyttää." Ja väsyttäisi varmasti enemmän kun kipulääke veisi pahimman pois. Ehkä hän pärjäisi yksin, vaikka yksinäisyys rusensikin tyttöä.
"... Anteeksi kun olen ollut vihainen." Kiitos sekasotkun Larissan kanssa, hän oli täysin syyttä äyskinyt enolleen.

"Olet teini-ikäinen", Julian vastasi häivähdys hymyä suupielessään ja nousi ylös antaakseen tytölle rauhaa nukkua
"Se kuuluu pakettiin."

".. Silti." Olisi ollut helppoa kertoa, ettei se ollut syytöntä teinin raivoa ja Julian oli ollut vain sijaiskärsijä.

"Hyvä on, arvostan anteeksipyyntöäsi", mies sanoi ja nojautui etsimään tytön kasvoilta vähemmän hakatun kohdan, jolle painaa lohdullinen suudelma.

Amanda nyrpisti kevyesti nenäänsä. Eno oli aina eno, vaikka voissa paistaisi - kiusoitteli vaikka hän oli sairaalassa.
"Öitä."

"Nuku hyvin", Julian toivotti, sipaisi sisarentyttärensä hiuksia ja lähti ovelle. Hän varmistaisi, että neiti van der Veen saisi arvoistansa kohtelua.

Seuraavana päivänä oli jo parempi olo. Teddy oli käynyt vierailulla ja tieto oman hevosen tilasta helpotti. Säryt olivat kyllä miltein tappavat ja Larissan vierailu oli jättänyt jälkeensä hämmentyneen, punastelevan toipilaan.

Tällä kertaa huoneeseen astuvaa hollantilaista ei yritetty estellä. Julian veti itselleen tuolin, ja istahti ristien jalat suoraksi eteensä.
"Millainen vointisi on?"

Amanda yritti ainakin näyttää normaalilta.
"Parempi. Särkee vähän."

"Hyvä. Toivottavasti olosi helpottaa pian", eno toivoi tarkkaillen tyttöä valosta siristynein, kalpein silmin.

Julianin katse tuntui pistävältä. Huomasiko tuo jotakin?
"... Mitä?"

"Ei mitään, Amanda. Olen vain helpottunut, että tulet kuntoon", mies sanoi.

"Ai." Ehkä Julian ei siis huomannut kevyttä kuumotusta poskilla. Ehkä? Ei kai. Tai sitten hän kuvitteli kaiken.

"Millaista toipumisaikaa sinulle luvataan?" mies kysyi. Toivottavasti Amanda antaisi itselleen aikaa. Hänenkin olisi pitänyt - hän olisi voinut vielä palata Krakenin kanssa kilparadoille.

"En tiedä vielä tarkkaan. Olkapäälle pitää antaa aikaa levätä." Siihen ei tainnut sisältyä lupaa ratsastaa reaktiivisia esteratsuja puolentoistametrin esteillä.

"Kenelle hevosesi siirtyvät?" Julian kysyi nojaten taakse sairaalan vihreässä, epämukavassa tuolissa ja nojasi käsivartensa käsinojiin.

"En tiedä vielä. Mentokselta peruuntuu kahdet kisat, sen omistajalta pitää kysyä liikutustoiveista. Foxylle pitää keksiä ratsastaja jostain ja Huzzlelle pitää saada hyvä hoitaja kuntoutukseen."

Julian hillitsi itsensä jatkamasta aiheesta.
"Onneksi sinulle ei sattunut pahemmin. Tulisit hulluksi, jos joutuisit viettämään kuukausia vierashuoneessamme."

"Mitä?" Vierashuoneessa? Hän huokaisi hiljaa.
"En halua olla tiellä."

"Olet lähin asia, mikä minulla on omaan lapseen. Totta kai tulet kotiin", Julian vastasi ja nousi painamaan suukon tytön hiuksiin.

"Mmmhm." Poskia alkoi punoittaa. Suukottelusta tuli mieleen Larissa, vaikka tässä ei ollut mitään samaa.
"Olen iso tyttö jo."

"Kun täytät 30, myönnän sen", eno totesi tyynesti ja istui takaisin alas.

"Niin varmaan... Pikkulapsia pussaillaan päähän." Jokin oli nyt mennyt nyt tytön ihon alle. Kevyesti.

"Hyvä tietää", Julian vastasi kohottaen kulmaansa.

"Mikä tuo ilme on?" Miehen oli turha yrittää kaksoa häntä mikroilmeillään.

"Olen kai hämmentynyt", Julian sanoi tyynesti. Ehkei Amanda ollut saanut normaalia lapsuutta, ja sen tähden uhmaikä näkyi aikuisena.

"Mistä?" Jos hän tajuaisi taas kiukunneensa Julianille, Amanda olisi varmaan selityksen velkaa enollensa.

"Siitä, mitä toivot minulta", mies sanoi kiihtymättä.

"Miten niin? Puhu kerralla, päätä särkee." Tänään ei huvittanut ratkoa enon kryptisiä yhden lauseen vihjeitä.

Julian huokasi.
"Hellyydenosoitukseni näyttävät tekevän olosi epämukavaksi. Olen pahoillani, mikäli niin on, ja kunnioitan jatkossa omaa tilaasi."

"... anteeksi." Häntä vain ärsytti. Epätietoisuus ja ärsytys Larissan itseriittoisuudesta purkautui kiukkuna läheisiin - eli Julianiin.
"On... On vähän ajateltavaa."

"Ahaa?" mies kysyi ja haki itsestään kärsivällisyyttä teini-ikäisten tyttöjen kanssa toimimiseen.

"Ongelmia kaverin kanssa." Amanda huokaisi raskaasti.

Julian kohotti kulmiaan kysyvästi.

"Hän on kai ihastunut. Tai jotain. En tiedä." Ja asiasta ei vieläkään ollut ihan selvyyttä, mitä täällä tapahtui.

"Amanda, olen tässä ja kuuntelen enemmän kuin mielelläni mitä vain haluaisit minulle kertoa", Julian sanoi, "mutta en kaiva sinusta tarinaa väkisin sana kerrallaan."

"En tiedä!" Amanda oli turhautunut siihen kaikkeen. Hän ei harrastanut tunteita tai niiden selvittämistä.
"Hän on ihastunut minuun, on ärsyttävän varma itsestään ja ei käsitä miten joillekin sellainen voi olla hankalaa."

”Oletko ajatellut, että voisit kertoa sen hänelle?"

"Kerroin. Ja hänen ratkaisunsa siihen on että aina voi katsoa tai olla katsomatta ja.." häntä melkein itketti. Pitikö olla tunnevammainen?
"Minäkin haluaisin suhtautua siihen yhtä normaalisti."

"Miten sinä sitten suhtaudut siihen?" eno kysyi vaihtaen asentoa mukavampaan tuolissaan.

"En minä osaa ihmisistä välittää." Sehän oli nähty.
"Olen hankala, vihainen ja vaikea."

"Vai niin", mies huokasi, "oletko yrittänyt erilaista lähestymistapaa?"

”Olen. Sen tuloksena en tiedä mitä mitä tapahtuu tai missä mennään." Hän valui sänkyyn hieman syvemmälle.
"En halua menettää yhtä harvoista ystävistäni sen takia millainen olen läheisilleni. Esimerkiksi sinulle, koska sinä olet ainoa joka kestää kiukkuamiseni."

"Miksi kiukkuat?"

"Ahdistaa. En osaa käsitellä sellaisia tunteita ja se ahdistaa."

"Oletko puhunut asiasta psykologillesi? Yrittänyt löytää keinoja tunnistaa niitä tunteita?"

"En paljoa." Se pelotti.
"Pelkään jos hän tuomitsee." Nimittäin psykologi.

Julian huokasi.
"Sitä varten sinä käyt siellä, kultapieni. Psykologit eivät tuomitse ketään. Osa aikuisuutta on vastata omasta toiminnastaan, käsitellä omia tunteitaan ja vaalia ihmissuhteita."

"Niin kai." Amanda laski katseen syliinsä. Häntä hävetti.

"Onko jotain muuta, mistä haluaisit minulle puhua?" eno kysyi.

"Jonkun pitää hoitaa Huzzle." Amanda halusi että ruunan hoitoa ainakin valvoisi joku.
"Cox maksaa sen kuntoutuksen, mutta haluaisin että joku vahtii sen toipumista. Ja en halua tulla sinun ja Deirdren tielle pyörimään."

"Voit palkata sille hoitajan", Julian vastasi. "Etkä ole koskaan tiellämme."

"Kauan ajattelit että olisin tiel... Teillä?" Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta miehen vaimolla voisi olla.

"Niin kauan, kunnes tulet hulluksi etkä kestä nähdä meitä enää sekuntiakaan."

"Olethan ihan varma? Deirdreä ei haittaa?"

"Ei tietenkään haittaa. Hänhän hemmottelee sinua minkä ehtii."

"Oikeasti? En oikeasti halua häiritä vaimoasi. Menitte vasta naimisiim ja haluaisitte ehkä olla kaksin."

"Oikeasti, oikeasti. Älä kyseenalaista minua, tyttö hyvä."

"Kyseenalaistan. Et voi vaatia tuollaista, kun olet puolet elämästäni puhunut minulle palturia."

Sunnuntai 29. lokakuuta 2017 – Palapeli

Deirdre oli vienyt Amandan elokuvateatterille, tuo halusi kuulemma mennä elokuviin ystävänsä kanssa. Se kävi enemmän kuin hyvin, hän oli jopa antanut tytölle rahat lippuun. Kotimatkalla hän oli hakenut siitä ihanasta pienestä leipomosta hyvin pienen täytekakun, jonka nainen piilotti kotona jääkaappiin huolella. Hän oli odottanut tätä kuukauden, keksiäkseen miten kertoisi asiasta. Deirdre oli aina kuvitellut sen olevan helppoa, mutta se ei ollutkaan.
Varta vasten tätä teetetty palapeli oli paketoitu lahjapaperiin. Julianhan rakasti palapelejä, ei tuolla menisi sataan palaseen kauan.
"Hei rakas! Oliko tallilla mukavaa?" Joskus hän vielä lakkaisi kysymästä, sillä aina hänen miehensä ei tuntunut tyytyväiseltä palatessaan töistä.

Mies polkaisi kengät hämärään eteiseen ottaen tukea seinästä, ennen kuin suoristautui varovasti ja siirtyi olohuoneeseen.
”Tarpeeksi mukavaa”, hän vastasi jättäen sanomatta, että oli maannut kesken päivän kaksi tuntia neuvotteluhuoneen nahkasohvalla odottamassa särkylääkkeiden tepsivän, kun selkä oli alkanut oikutella Darlingin passagen työstämisen jälkeen. Se helpotti tarpeeksi valmennuksiin mennessä, muttei lohduttanut epätoivoisesti satulaan kaipaavaa miestä.
”Miten sinun päiväsi meni?” Julian kysyi ja nojautui painamaan suukon Deirdren hiuksiin.

Deirdre hymyili miehelleen kun tuo saapui hänen näkökenttäänsä. Tietokone oli auki keittiön työpöydällä, mutta siinä ei ollut mitään epätavallista. Deirdre saattoi hyvin tarkistella ties mitä samalla kun yritti tehdä smoothien polttamatta taloa.
"Hyvin. Vein Amandan kaupungille ystäväänsä tapaamaan ja hän meni elokuviin. Ah, ja minulla on sinulle lahja." Hän otti tietokoneensa vierestä mustaan käärepaperiin paketoidun paketin.

”Lahja?” Julian kohotti kulmiaan yllättyneenä ja otti hänen arvostamaansa väriin käärityn paketin vastaan. Hän ravisti sitä varovasti samalla, kun katsoi vaimoaan merkitsevällä kysyvyydellä ja keskittyi sitten avaamaan lahjaansa.

Naisen oli vaikea pidättää vinoa hymyä, joka nousi huulille. Paketista paljastuvassa pahvirasiassa ei lukenut mitään tai ollut kuvaa malliksi. Palapeli pitäisi kasata... Noh, reunoista.
"Olisitko kiltti ja tekisitkö sen nyt?" Kun Deirdre mietti asiaa, se taisi olla oudoimpia asioita mitä hän oli pyytänyt Juliania tekemään. Ja he olivat sentään seurustelleet jo villin nuoruuden aikoihin...

Miehen tummat kulmat kohosivat toisen, kuivasti huvittuneen asteen, kun hän tutki pahvirasiasta löytyviä palapelin paloja.
”Sinä haluat minun kokoavan palapelin, kun katselet?” Julian varmisti ja ravisti palat varovasti tummapuiselle keittiötasolle.
”Kultaseni, taidat tarvita harrastuksia.”

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Et tosiaan tiedäkään miten pahasti." Kujeileva ääni oli miltein paljastaa hänet. Deirdre yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, hipaistessaan tietokoneen kameran päälle miehensä huomaamatta. Olisi mukavaa lähettää tästä video tuon siskolle. Ellei tämä menisi pahasti pieleen ja päätyisi riidaksi huonosta ajoituksesta. Ei. Julian olisi iloinen. Miehen olisi pakko olla tai hän ottaisi eron, koska silloin Deirdre voisi rehellisesti myöntää, ettei tuntenut miestään.

Julian kohotti kalpeansinisen, keittiön valoissa siristyneen katseensa paloista epäluuloisena Deirdreen ja tutki naista hetken, ennen kuin keskitti huomionsa takaisin paloihin. Mies haki läjästä metodisesti kulmat ja seuraavaksi laidat, jotta voisi kasata myös mallittoman keskustan.
”Montako palaa tässä on?” hän kysyi päätään pudistellen.
”Oletko harkinnut sulkapalloa? Kirjakerhoa? Kuviokelluntaa?”

Deirdre hymyili miehelleen viattoman suloisesti.
"Sata. Se on helppo sinulle, älä viitsi." Julian oli kasannut suurempiakin ja nainen sai niistä vain katsoessaankin päänsärkyä.
"Katsotaan niitä harrastuksia hieman myöhemmin. Lupaan harkita ehdotuksiasi."

Mies pudisti päätään huvittuneena hymyillen, kun naksautteli paloja tottuneella rytmillä kiinni toisiinsa.
”Sinä haluat viettää yhteisen sunnuntai-iltamme katsomalla kuinka minä kokoan ilman mallia satapalaista palapeliä? Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?” Julian varmisti ja ojensi toisen kätensä kokeilemaan naisen otsan lämpötilaa.

Deirdre katseli miehensä kasvoja, ei palapeliä jota tuo kasasi. Hän halusi nähdä sen hetken kun teksti olisi riittävän luettavissa ja mies ymmärtäisi vaimonsa ehkä hieman leikkineen tuon kustannuksella.
"Kun siskontyttösi on ollut meillä ja ei ole ollut aikaa kaksin. Oi kyllä. Juuri tähän haluan käyttää sunnuntaini."

Julian nosti jälleen skeptisen, epäluuloisen katseen palapelistä ja tuijotti Deirdreä hetken suupieli nykien, ennen kuin palautti sen palapeliin, jonka laidoille ilmestyi kappaleita kirjaimista.
”Siskontyttöni ei ole täällä nyt”, hän huomautti huvittuneena hymyillen, kun keskittyi hakemaan oikeita paloja kirjaimia täydentämään. Ilmeisesti palapeliin oli kätketty viesti. Toivottavasti hän ei ollut unohtanut kenenkään syntymäpäivää.

"Minä tiedän. Vein hänet itse elokuvateatteriin ja annoin rahatkin siihen." Deirdre ei voinut olla nauramatta Julianin skeptiselle ilmeelle. Hänen pitäisi ehkä leikata tätä hieman. Oli asioita joita kukaan ei halunnut tietää sisaruksestaan ja tämä epäilemättä meni siihen kategoriaan.
"Mietitään tekemistä, kun olet ratkonut tämän. Jos vaikka keksisimme jotain, millä viihdyttää itseämme."

”Tämä on niin tärkeää?” mies kysyi kulmat teatraalisesti kohoten ja katsoi vaimoaan hetken haastavasti, mutta uppoutui palapeliin alkaessaan hahmottaa sanoja. Se sai Julianin katsahtamaan Deirdreä epäuskoisena ja kurtistamaan sitten kulmiaan, pulssi kohoten, kun hän kiirehti loppujen palojen kanssa.

"Usko pois. On tämä." Se vaati irlantilaisnaiselta kaiken itsehillinnän, mitä hänellä oli. Hän ei ollut turhaan teetättänyt tätä palapeliä, jotta voisi puolivälissä paljastaa kaiken. Pokerinaaman pitäminen oli suorastaan haastavaa. Hyvä on, ehkä olisi ollut ystävällisempää aviomiestään kohtaan vain kertoa että tuosta olisi tulossa isä, eikä painattaa sitä palapeliin. Josta puuttui enää hyvin vähän palasia. Jestas tuo oli nopea.

Julian ei nostanut katsettaan, ennen kuin viesti oli varmasti kokonainen ja painoi sitten käden suulleen. Keittiö keinui, kun hänen pulssinsa sai korvat kohisemaan. Oliko? Tarkoittiko?
Mies kohotti järkyttyneen, epäuskoisen katseen Deirdreen, odottaen - anellen - naiselta sanallista vahvistusta uutiselle.

Hyvä on, tämä oli ollut hyvä idea. Sen yllättyneisyyden näkeminen miehen kasvoilla oli vaivan arvoista, kun yritti olla vain purskauttamatta kaikkea ulos.
"En olisi niin julma että pilailisin tuollaisella, rakas."

Julian laski kätensä ja puristi keittiötason laitaa kulmat kurtistuen.
”Sano se. En usko sitä, ellet sano sitä.”

Deirdre haki miehestä merkkejä tuon mielipiteestä. Olihan tämä hyvä asia? Luoja jos tämäkin oli mennyt väärin.
"Olen raskaana. Sinusta tulee isä. Ensi vuonna, keväällä." Mihin aikaan keväästä, siitä naisella ei ollut itselläänkään varmuutta vielä. Ensimmäinen neuvolakäynti kertoisi varmasti enemmän.
"Meille tulee lapsi."

Miehen oli suljettava silmänsä hetkeksi, kun maailma tuntui horjahtavan. Heille tulisi lapsi?
Heille tulisi lapsi? Heistä tulisi vanhempia? Hänestä tulisi isä? Hänestä tulisi isä! Hyvä luoja.
Julian avasi silmänsä, kiersi keittiösaarekkeen vauhdilla, joka sai selän protestoimaan ja tarttui Deirdren kasvoihin painaen kiivaan suudelman naisen huulille.
”Oletko tosissasi?” hän varmisti epäuskoisena, hädintuskin pidäteltyä, liikuttunutta riemua kalpeansinisissä silmissään, kun mies siloitteli hellästi sotkemiaan hiuksiaan ja silitti naisen poskia.

Deirdre huomasi horjahtavansa hieman, kietoen refleksistä käden Julianin vyötärön ympärille. Se suudelma ja miehen epäuskoinen riemu kertoivat hänelle tarpeeksi. Mikään ei ollut muuttunut tämän asian tiimoilta. Se sai naisen vihreät silmät vetistämään hieman.
"Olen. Aivan tosissani. En koskaan pilailisi tällä. Ja usko pois, varmistin. Useasti." Sormet sivelivät miehen selkää paidan läpi, pehmeän, onnellisen hymyn viipyessä naisen kasvoilla.

Julian suuteli vaimoaan uudelleen, rutisti tämän vasten rintaansa ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin. Hänestä tulisi isä. Hyvä luoja! Isä.
Mies laski kätensä vaistomaisesti naisen vatsalle kuin toivoen, että tuntisi lapsensa sen alla. Keväällä? Hänen ajatuksensa liikkuivat liian nopeasti pysähtyäkseen laskemaan montako kuukautta siihen olisi aikaa.
”Voi rakas”, hän huokasi halaten naista tiukasti ja tajusi sitten, ettei ollut kysynyt kriittistä kysymystä, ”tuota, millä mielillä sinä olet asiasta?”

Deirdre yritti kurottautua kohti konettaan, katkaistakseen kuvaamisen, mutta tuli puristetuksi aviomiestään vasten niin tiukasti, ettei hän edes yrittänyt.
"Rakas, henkeä." Hän veti itseään hieman kauemmas ja sulki läpän, kääntyen miehensä puoleen.
"Olen innoissani. Ja samalla kauhuissani, mikä on kaikkien naistenlehtien mukaan täysin normaalia."

Nainen tuskin olisi järjestänyt tällaista esitystä, mikäli ei haluaisi äidiksi, mutta Julianin oli silti pakko kysyä. Hänen oli täytynyt käytännössä vääntää kättä saadakseen Deirdren naimisiin kanssaan, aurata tiensä läpi kaikenmaailman tekosyiden - sillä siltä ne hänestä tuntuivat - ja hän oli pelännyt, että perheen perustaminen olisi yhtä vaikeaa.
”Haluatko sinä äidiksi?” hän kysyi tutkien naisen vihreitä silmiä levottomana.

Deirdre ei ollut uhrannut ajatukselle ikinä montaa hetkeä. Millainen äiti hän olisi? Huono, korkeintaan keskinkertainen?
"Haluan." Silti ajatus siitä, ettei hän kokisi vanhemmuutta, oli pelottavampi kuin ajatus itsestä riippuvaisesta lapsesta.
"En olisi kertonut jos en haluaisi."

Mies halasi vaimoaan tiukasti yrittäen sisäistää uutisen. Hän oli haaveillut isyydestä jo vuosia, mutta nyt kun siitä tulisi todellisuutta, se tuntui unenomaiselta. Ehkä se muuttuisi todellisuudeksi, kun muutkin tietäisivät asiasta.
”Kuka muu tietää jo?” hän kysyi vetäytyen niin, että saattoi painaa taas epäuskoisen käden naisen vatsalle.
”Oletko käynyt jo lääkärissä?”

"Vain Artemis. Oli pakko kertoa jollekin ja hän ei kertoisi sinulle." Vain hänen kaksosensa oli saanut kuulla asiasta. Artemiskin vain koska Deirdre olisi muuten haljennjt ajat sitten.
"En vielä, marraskuun alussa. Haluatko mukaan?" Ei hän olisi voinut viedä niitä kokemuksia Julianilta. Mies osaisi kantaa kaunaa esikoisen menetetystä ultrasta jos haluaisi.

Sovinnosta huolimatta miehen nimen kuuleminen oli kuin kynnen kirskahdus liitutaulua vasten. Mutta olihan Deirdre ymmärrettävästi läheinen ongelmaisen kaksosensa kanssa ja varmasti kaipasi jotakuta, jolle puhua asiasta. Julianin olisi tehnyt mieli kysyä kauanko nainen oli tiennyt raskaudesta, mutta ehkei sillä ollut mitään merkitystä.
”Totta kai haluan mukaan”, hän naurahti epäuskoisena ja kohotti katseensa naisen vatsasta.

Ei sillä ollut merkitystä. Nainen ei ollut pitänyt asiaa piilossa kiusallaan. Hän oli ensinnäkin halunnut olla suhteellisen varma, ettei aiheuttaisi suunnatonta pettymystä.
"Ajattelinkin." Käsi kohosi hipaisemaan miehen poskea hellästi. He olisivat oikea perhe ensi vuonna.

Julianin oli istahdettava yhdelle keittiösaarekkeen jakkaroista, kun uutisen valtavuus alkoi valjeta. Hän kosketti otsaansa häikäistyneenä eikä välittänyt siitä, vaikka selkää vihloi.
”Meistä tulee vanhempia. Hyvä luoja”, mies henkäisi ja sukaisi tuuheaa, pitkäksi venähtävää tukkaa pois kasvoiltaan.
”Voi Deirdre - sinä olet uskomaton.”

Deirdre hipaisi miehensä hiuksia, lämmin hymy kasvoillaan. Julianin näkeminen niin onnellisena sai hänetkin hyppimään uudelleen riemusta.
"En ole. En ole millään tasolla uskomaton. Vaikka minun on myönnettävä, että saatoin nauttia hikoilustasi kun aloit olla miltein valmis."

Mies kohotti kulmaansa ja hieraisi alaselkäänsä.
”Olet vietävän kiero, tiesitkö sitä?”

Irlantilaisnainen nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Ehkä vähän. Kuvasin sen, jotta voin lähettää videon siskollesi. Leikattuani siitä pari kohtaa pois." Deirdre kurtisti kulmiaan muistaessaan kevyet vihjaukset.

”Mitä?” Julian ähkäisi. Deirdre oli todella suunnitellut illan.
”Satapalainen palapeli…”, mies huokasi päätään epäuskoisena pudistellen, ”päättyikö suunnitelmasi tähän vai olitko miettinyt jotain muutakin?”

Deirdre kääntyi hieman ja osoitti pirullisesti hymyillen tietokonettaan, jonka läppä oli nyt suljettu.
"Kyllä. Hurmaava video sinusta kasaamassa palapeliä. Ja ostin pienen kakun siitä ihanasta leipomosta, mutta muuta en ole suunnitellut. Anteeksi kulta. Se oli liian herkullinen idea ohitettavaksi."

”Se on hyvin huomaavaista”, mies hymyili ja nousi hitaasti ylös. Hänen olisi tehnyt mieli ehdottaa jotain muutakin - tai vain siepata Deirdre käsivarsilleen ja kantaa nainen yläkertaan. Mutta hänellä oli epämiellyttävä tunne, että se päättyisi katastrofiin. Pahimmassa tapauksessa hän kaatuisi portaissa tai pudottaisi naisen.
”Kakku kuulostaa ihanalta”, Julian sanoi ja lähti jääkaapille.

Raskaana olevan vaimon pudottaminen lattialle tuskin olisi hyväksi tai Julianille hyväksi kantaa aikuista ihmistä. Oli ehkä viisaampaa jättää sellainen nyt kokeilematta.
"Et koske siihen vielä." Deirdre naurahti pehmeästi, asteltuaan miehensä edelle ja kevyesti läppäisi tuota sormille.
"Vasta kun Amandakin on täällä."

”Julmuri”, Julian huokasi.
”Ehkä siinä tapauksessa tämä on hyvä hetki käydä kylvyssä”, mies totesi ja nojautui suukottamaan vaimonsa poskea. Hän ei halunnut päästää Deirdreä silmistään, mutta hän tarvitsi kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja, joita kuuma vesi tehostaisi.
”En vieläkään aivan sisäistä sitä, että meistä tulee vanhempia.”

"Olen vaimosi. Minun tehtäväni." Deirdre lisäsi nauraen. Hän vilkaisi kelloa, hymyillen Julianille.
"Täydellinen aika. Lähden kohta hakemaan Amandaa takaisin. Ja koeta sisäistää, siitä tulee totisinta totta sinulle vielä."

”Toivon niin”, Julian vastasi hymyillen, hipaisi Deirdren poskea ja suuteli vaimoaan vielä viimeisen kerran, ennen kuin käveli kylpyhuoneeseen, jonka yksityisyydessä saattoi antaa kivun vääristää kasvonsa. Rikottu selkä ei kuitenkaan tuntunut lainkaan niin merkittävältä, kun hän ajatteli syntymätöntä lastaan - ja vaimonsa huumorintajua.

"Tulee siitä." Deirdre ei halunnut jossitella. Se oli varmaa, piste. Tämä oli asia jossa jossittelulla ei ollut sijaa.
Pian nainen lähti keskustaan, huomaten siellä jotain mikä sai hänet hymyilemään kovin tietäväisenä Amandalle.
"Mitä sinä naurat?" Amandan vaativa, naurunsekainen ääni kantautui eteisestä.
"En mitään. En minä naura. Hymyilen. Olen vain onnellinen. Ja mene kertomaan enollesi että kakkua saa nyt ottaa." Hän luottaisi laatikon avaamisen miehensä käsiin.

Lääkkeiden turruttava vaikutus teki takaisin avoimeen alakertaan laskeutuvan miehen liikkeistä jälleen pehmeitä ja vaivattomia. Julian oli vaihtanut ratsastushousut mustiin, suoriin housuihin ja valkoiseen poolokalukselliseen neuleeseen, vaikka kellon puolesta sopivampi valinta olisi saattanut olla pyjama. Amanda oli kuitenkin tulossa kotiin, ja hänen yöasunsa traumatisoisi vielä sisarentyttären.
”Hyvä elokuva?” hän kysyi ottaessaan kakun esiin nyt luvan kanssa ja nojautui painamaan suudelman Deirdren hiuksiin voimatta pitää itseään erossa naisesta.

Amanda vilkaisi punapäistä naista silmät epäilevästi sirrillään. Se sai Deirdren nauramaan.
"Olet viettänyt selvästi liikaa aikaa enosi kanssa. Julianilla on tuo tismalleen sama katse." Nainen jäi miehensä lähelle, vailla kiirettä siitä pois. Amanda istui alas, vilkaisten kakkua kysyvästi. Katse kääntyi vasta sen jälkeen kysymyksen esittäneen miehen puoleen.
"Oli. Kiva päästä ulos. Saanko tiedustella syytä kakulle?"

Julian kiersi käsivartensa takaapäin Deirdren ympärille ja painoi naisen rintaansa vasten. Hänen oli vaikeaa sisäistää naisen uutisia, mutta niiden ajatteleminen sai hänet hymyilemään jälleen häikäistyneenä ja katsomaan vaimoaan ihaillen, vaaleansiniset silmät hellinä.
”No, Deirdre on tavattoman lahjakas kertomaan asioita…”, hän kannusti naista huvittunut pilkahdus silmäkulmassaan.

Amanda ei ihan saanut haluamaansa vastausta. Deirdre painoi suukon miehensä poskelle, leveästi hymyillen.
"Julian vihjaa että kidutin häntä aiemmin. Mutta oletan että sinun olisi hyvä totuttautua ajatukseen Amanda-tätinä olosta." Eihän tyttö täti oikeasti olisi. Ruskeahiuksinen tyttö tunsi kylmän valahtavan lävitseen, ennen kuin osasi reagoida oikein.
"Saatte lapsen? Onnea!"

Julian tarttui Deirdren kasvoihin ja suukotti vaimonsa poskea, ennen kuin rutisti tämän rintaansa vasten ja pyöräytti ympäri ilmassa keittiön avoimessa tilassa. Hän varasti suudelman naisen huulilta, tuijottaen hetken vihreitä silmiä epäukoisella rakkaudella, ennen kuin saattoi kääntyä katsomaan Amandaa, käsivarsi silti Deirdren ympäri kiedottuna.
”Voitko uskoa sitä?” hän kysyi hymyillen ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
”Meistä tulee vanhempia.”

Pyöräytys sai Deirdren nauramaan kunnolla.
"Hullu mies!" Julianilla oli oikeuskin olla hieman hullu nyt. Amanda katsoi enonsa ilakointia hymyillen. Hymy ei ollut aito, mutta se johtui vain hänen vääristyneistä ihmissuhteistaan ja tunnesiteistään.
"Voin. Teistä tulee loistavat vanhemmat."

Mies katsoi vaimoaan ja pyyhkäisi punaisen hiussuortuvan korvan taakse. Hän ei voinut olla koskematta Deirdreen, mutta varmastikin hänellä oli oikeus käyttäytyä kuin rakastanut teini-ikäinen tällaisena iltana.
”Meistä tulee, eikö tulekin?” hän hymyili.

Julianilla oli täysi oikeus. Deirdre hipaisi sormellaan miehen poskea hellästi. Tuon onni oli ihanan tarttuvaa sorttia.
"Tulee. Aivan varmasti." Amanda vastasi ennen kuin enonsa vaimo ehti, nousten etsimään lautasia.

’Minusta tulee isä’ oli ajatuksena niin uskomaton, että Julian tunsi hymyilevänsä poissaolevalla haaveikkuudella aina sen muistaessaan. Hän auttoi sisarentytärtään kakun valmistelussa, katse Deirdreen harhaillen, ja oli unohtaa oman palansa unohtuessaan ajatuksiinsa. Kuinka aikaisin lapsi saattoi alkaa ratsastaa?

Deirdre antoi miehensä upota ajatuksiinsa, jutellen itse Amandan kanssa. Tyttö tosin livahti nopeasti yläkertaan, mikä sai naisen hymyilemään. Hän otti ihan pienen toisen palan kakkua ja kääntyi Julianin puoleen.
"Haloo? Maa kutsuu Juliania. Tiesitkö että Amanda taitaa seurustella tai jotain?" Mitä nuoret nykyään tekivät. Ei hän nelikymppinen haahka tiennyt.

”Hmm?” Julian havahtui haaveistaan ja tajusi Amandan lähteneen.
”Niinkö? Sehän on hyvä”, mies vastasi - sillä oletuksella, ettei Amanda ollut valinnut yhtä niistä ’kavereistaan’, joiden kuvaili kannustaneen häntä alaikäiseen, vastuuttomaan juomiskäyttäytymiseen ja jättäneen sitten oman onnensa nojaan.

Ilmeisesti Julianilla oli ollut joku tieto tästä. Ainakin mies otti sen niin asiallisesti.
"Se tyttö näytti aivan joltakin jonka olen nähnyt tallilla, mutta en ole varma."

”Mukava kuulla”, mies vastasi, tarjosi houkutellen lisää vaimolleen ja ryhtyi sitten siivoamaan pöytää. Ehkä Amanda oli löytänyt rohkeutta olla kuka oli, ja tallilla käyvä seurustelukumppani olisi varmasti hyvä valinta.

"Voisin kertoa sinulle maailmanlopusta ja se olisi sinusta mukavaa. Hei, minä ehdin seuraavien kuukausien aikana turpoamaan ulos jokaisesta vaatteestani!" Silti nainen otti vielä siitä miehensä antamasta palasta ilolla lusikallisen. Tämän päivän jälkeen hän söisi erityisen terveellisesti aina kevääseen asti.
"Onko sinulla ideaa miksi ulkona kukkaristikosta on katkennut kaksi keppiä?"

”Minusta se on mukavaa”, Julian korjasi, ”nuorten on tervettä ihastua ja saada kokemuksia parisuhteista. Ja jos olet nähnyt hänen kaverinsa tallilla, se luultavasti tarkoittaa, että heillä on samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja tämä kaveri ymmärtää myös Amandan uraa ja sen vaatimuksia.”
Mies kohotti kulmiaan.
”En tiedä. Naapurin lihava kissa? Onko sillä väliä?”

Deirdre jäi miettimään hetkeksi. Ilme naisen pisamaisilla kasvoilla kirkastui ja hän puri huultaan. Naapurin kissa tuskin kiipeäisi heidän köynnöksensä tukikehikossa.
"Kysyppä siskontytöltäsi. Ihan huviksesi." Nainen naurahti, miltein kurottaen kohti pressopannua, jossa oli kahvia. Käsi vetäytyi kauemmas.
"Ja läpsi minua sormille tästä lähtien kun haluan kahvia."

”Ehkä vain ostan sinulle kofeiinitonta?” Julian ehdotti ja katsahti kelloaan.
”Vai onko sekin pahaksi?” Hän kiersi kätensä naisen selälle ja ohjasi tämän lempeästi, mutta päättäväisesti kohti yläkertaa. Oli korkea aika mennä nukkumaan - tai kenties juhlia vielä hetki ihan kahden kesken.

Perjantai 10. marraskuuta 2017 - iltapäivä

Deirdre vihasi sairaalan kliinisiä huoneita ja tuoksua. Hän oli oppinut vihaamaan sitä jo teini-ikäisenä eikä Julianin onnettomuus ollut ainakaan auttanut asiaa. Tuntui miltein ironiselta että perheneuvolan tiloja oli yritetty saada kodikkaammiksi. Ne värikkäät kuvat vasten valkoista seinää lähinnä särkivät silmiin. Oli toki myös mahdollista että hermostunut nainen vain takertui pieniin yksityiskohtiin, jotta ei olisi puristanut odotustilassa miehensä kättä yhtään lujempaa. Vihkisormusta ei pian saisi Julianin sormista pois, vaikka yrittäisi, tuon vaimon rutistettua kättä melkoisella voimalla odottamisen ajan. Kaikki oli hyvin, ei ollut tiettävästi syytä huoleen. Silti Deirdre oli huolissaan, hän oli ihan liian vanha saamaan ensimmäisen lapsen, eikä tieto Gabriellen pieleen menneestä ensiraskaudesta helpottanut. Miksi oli koskaan pitänyt kysyä sitä kahvilla käydessä? Toisaalta, hän oli kiitollinen siitä ettei nainen ollut valehdellut.
Jos mahdollista, vielä kliinisemmän toimenpidehuoneen haju miltein oksetti, hiljaisuuden humistessa korvissa. Joku olisi voinut sanoa Deirdren muuttuneen viimeisen viikon aikana melko herkäksi ja kärttyiseksi (Julian osasi oman henkensä kiitokseksi olla kommentoimatta), mistä oli kiittäminen raskautta. Mitä pidempään ultralaite kohisi naisen vieressä, sitä kovempaa hän puristi miehensä kättä. Nytkö lääkäri kertoisi että hän oli kiusannut miestään turhaan?
"Onko kummankaan suvussa kaksosia?" Lääkärin kysymys rikkoi sen turhauttavan hiljaisuuden, mutta oli kaikessa epäloogisuudessaan hämmentävä.
"Mitä?" Deirdre oli kyllä kuullut, mutta hänen aivonsa olivat muusia.

Julian kesti miehekkäällä hiljaisuudella vaimonsa teräksisen rutistuksen kädessään ja silitteli peukalonsyrjällään rauhoitellen tämän kämmenselkää.
”Kaikki hyvin?” hän varmisti heidän päästessään lääkärin puheille, painoi pikaisen suukon naisen kämmenselälle ja uppoutui sitten sydän levottomasti pamppaillen odottamaan uutisia heidän lapsestaan.
”Kyllä, vaimoni on itsekin sellainen”, Julian nyökkäsi ja kohotti lääkärille kysyvänä kulmiaan.

Kaksonen? Miten hitossa se tähänkin liittyi? Luojan kiitos Julian oli ehtinyt puhumaan ennen häntä tai Deirdre olisi saattanut sihahtaa lääkärille hyvin rumasti. Hiljaisuus jatkui piinaavana vielä hetken, kunnes mies kyseli oliko ollut outoja oireita, kipuja, mitään poikkeavaa. Ei, paitsi murhanhimoa tätä lääkäriä kohtaan.
"Onko jokin hätänä? Miten se liittyy mihinkään että olen itse kaksonen?" Nainen kysyi lopulta hyvin tiukasti. Oliko lääkärillä kuolemaa pidemmät piuhat aivoista suuhun vai mikä tuota vaivasi?
"Olen varma että täällä on kaksi, siksi kysyin. Ja olen melko varma kolmannesta, se täytyy tarkistaa pian." Irlantilaisnaisen ote irtosi Julianin kädestä samalla sekunnilla. Ihan kuin internetin syövereistä kaivetut kauhukertomukset ensimmäisen lapsen saamisesta vanhana eivät olisi tarpeeksi, tuo yritti tosiaan kertoa hänen odottavan, ei kahta, vaan kolmea lasta?

Miehen piti painaa nyrkki mietteliäänä suulleen. Kaksi mitä? Kolmas? Kaksi lasta, jopa kolme? Odottiko Deirdre jopa kolmosia? Julianin tummat kulmat kohosivat tyrmistyksestä ja hän kääntyi katsomaan Deirdreä haluten tietää, miten nainen suhtautui uutisiin. Hän oli aina toivonut suurempaa perhettä - tämä voisi olla vielä raskauttakin upeampi uutinen.
”Olet aivan varma, että kyse on kaksosista tai kolmosista?” mies varmisti lääkäriltä painaen kätensä Deirdren olalle.

Deirdre oli kuvitellut selviytyvänsä ensin yhdestä lapsesta ja ehkä, ehkä ajan salliessa toisesta. Iso perhe olisi ollut ihana, mutta hän oli kuvitellut olevansa auttamattomasti vuosia myöhässä.
"Kaksosista olen täysin varma." Deirdre halusi potkaista lääkäriä päähän. Hän saisi vielä pahoinpitelysyytteen raskautensa aikana.
"Kolmosista sanoisin kahdeksankymmenen prosentin mahdollisuus."

Julian hengitti syvään ja yritti pitää tuntemansa riemun sisällään. Deirdre ei vaikuttanut aivan yhtä onnelliselta. Mies ei suostunut ajattelemaan komplikaatioiden mahdollisuutta, vaan antoi itsensä iloita siitä, että he voisivat saada kertaheitolla suuremman perheen.
”Deirdre, onko kaikki hyvin?” hän kysyi puristaen vaimonsa olkaa ja yritti saada tämän katsomaan itseään.

Naisen päässä ne kauhut pyörivät ensimmäisenä. Hän kieltäytyi katsomasta miestään. Mitä tahansa hän näkisi Julianin kasvoilta, ei hän tiennyt haluaisiko nähdä sitä. Saadessaan vetää paidan vatsansa peitoksi hän teki sen melko vikkelästi. Uusi aika, pakollista jauhantaa ja ulos. Huoneen ulkopuolella Deirdre vilahti Julianin halaukseen, liikkumatta mihinkään. Päässä pyöri.
"Pyörryttää."

”Voi rakas”, mies sanoi kiertäen käsivartensa tiukasti Deirdren ympärille ja tähyili käytävää. Pitäisikö hänen saada vaimonsa istumaan alas? Hän silitti naisen selkää ja painoi tämän tukevasti rintaansa vasten.
”Haluatko istua? Onko kaikki hyvin?”

Nainen nyökkäsi hieman. Hän kaipasi nyt hetken rauhaa. Joku katsoi kauempaa heitä hieman säälivästi, mutta Deirdre ei jaksanut välittää. Kuvitelkoot heidän saaneen huonoja uutisia jos halusi. Istuttuaan alas hän puristi kättään.
"Tunnen oloni koiraksi."

Julian kyykistyi naisen eteen ja laski kätensä tämän reidelle nostaen toisen pisamaiselle, turhan kalpealle poskelle.
”Koiraksi?” hän kysyi hämmentyneenä ja naurahti sitten epäuskoisena.
”Deirdre, eikö tämä voi olla hyvä uutinen?”

Koirat saivat useamman pennun. Ihmiset yhden lapsen.
"On. Kai. Jos kaikki menee hyvin." Ainakin lääkärillä oli ollut sen verran järkeä päässään, ettei tuo ollut edes yrittänyt edes ehdottaa vaikkapa osittaista keskeytystä. Nainen olisi varmasti lyönyt tai potkaissut sen jälkeen.
"Mutta pelkään kuollakseni."

”Deirdre”, Julian vetosi nousten istumaan naisen viereen, kiersi käsivartensa tiukasti tämän ympärille ja rutisti naisen rintaansa vasten.
”Kaikki menee hyvin”, hän vakuutti haluten uskoa siihen kaikella voimallaan, ”minä en anna sinulle tapahtua mitään pahaa.”

"En minä itseni takia pelkää." Nainen parahti hiljaa. Hän oli irlantilainen, ei hän antaisi periksi, mokoma sieluton punapää. Mikä pahan tappaisi? Ei mikään, ainakaan raskaushormonien pyörittämää Deirdreä. Hän oli miltein pahempi kuin kaksosensa, minkä Artemis oli saanut osansa viimeksi eilen. Eikä hieman yli viikko sitten tullut tieto oman äidin kuolemasta ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan hänen hermojaan.
"Ainoa jonka puolesta en pelkää, on minä itse."

”Mitä tarkoitat?” mies kysyi huolissaan, kosketti Deirdren leukaa ja kohotti tämän kasvot puoleensa voidakseen katsoa naista kunnolla silmiin.
”Sinä olet minun ainoa prioriteettini. Kaikki muu on yhdentekevää, kaikki muu on korvattavissa - mutta sinä et.”

Nainen veti syvään henkeä. Rauha, Deirdre, rauha. Julian ei ansainnut äyskäistyjä sanoja, pahaa katsetta ja ärähdystä kun koetti lohduttaa häntä, olla heistä se järkevä aikuinen. Jokin hollantilaismiehen silmissä rauhoitti. Ei hän uskonut hetkeäkään miehen voivan pitää heidät tahdonvoimalla turvassa kaikelta, mutta kalpeiden silmien katse rauhoitti omalla tavallaan. Hän laski käden vatsalleen. Hän hymyili varovasti miehensä sanoille.
"Kiitos kun olet siinä."

Julian silitti naisen selkää ja katseli tätä huolissaan. Totta kai hän oli tässä.
”Mikä sinua pelottaa?”

"Pelkään menettäväni lapsen. Useamman." Kolmoset selvisivät kyllä nykyään keskoshoidossa, kunhan vain syntyivät riittävän myöhään. Olivat hekin Artemiksen kanssa selvinneet aikoinaan. Mutta ennen sitä hän ei voinut kontrolloida mitään.
"Että sinä joudut pettymään, että sinulta viedään pois jotain mitä olet toivonut enemmän kuin mitään."

”Rakas, minä tarkoitin, mitä sanoin”, Julian vastasi ja silitti naisen hiuksia pois kasvoilta vaaleansiniset, valossa siristyneet silmät pehmeten.
”Totta kai minä haluan lapsemme ja olen uskomattoman onnellinen mahdollisuudesta olla isä, mutta jos jokin menisi vikaan, voimme yrittää uudelleen tai keksiä jonkin toisen keinon olla vanhempia, joku päivä. Minä olen onnellinen niin kauan kuin minulla on sinut.”

"Yksi lapsi olisi ollut pienempi riski." Deirdre mutisi hiljaa. Hän ei halunnut toista keinoa tai tilaisuutta. Hän alkoi ymmärtää miksi Gabrielle oli kertonut pimittäneensä raskauden pitkään kun nainen oli odottanut Matthewia.
"Ja kai tajuat että jos saamme kolme lasta, emme tosiaan mahdu enää mitenkään asuntoomme?" Ehkä olisi helpompaa ajatella käytännön asioita.

”Ehkä, mutta nyt meillä on mahdollisuus jopa kolmeen”, mies vastasi tyynesti. Oli parempi iloita tilanteen hyvistä puolista.
”Ja tajuan kyllä”, Julian naurahti eikä voinut olla hiljaa toivomatta, että muutto tarjoaisi hänelle mahdollisuuden neuvotella siirtymisestä takaisin Alankomaihin tai Saksaan – mutta ehkä hän voisi viihtyä täälläkin vielä. Stirlingin ilmestyminen pehmitti vähän pettymystä hänen selkänsä kunnosta.
”Sitten me löydämme paremman asunnon.”

Deirdre ei ollut vielä ihan valmis nousemaan ylös. Hän ei ollut varma kantaisivatko jalat vieläkään.
"Kysyn tätä nyt, kun tiedän että et ollut iloinen muutosta tänne. Haluatko muuttaa mantereelle?" Se tarkoittaisi hänelle eroa sisaruksistaan, mutta nuo olivat aikusia ihmisiä ja pystyisivät matkustamaan. Olisi ehkä reilua varmistaa Julianilta, oliko tuolla toiveita asettua lähemmäs omaa perhettään.

”Voimme puhua siitä myöhemmin”, Julian vastasi rauhoittavasti ja sipaisi Deirdren poskea peukalonsyrjällään.
”Oletko miettinyt, minne sinä kaikista mieluiten asettuisit? Viihdytkö täällä?”

"Julian." Deirdre antoi tietyn painokkuuden valua ääneensä.
"Minä kysyin mitä sinä haluat, älä yritä. Kyllä, viihdyn täällä. Meillä on täällä ystäviä, sisarukseni ja ihana siskontyttösi, mutta tiedän miten tärkeä oma perheesi on sinulle."

Julian nyökkäsi huoahtaen. He selviäisivät vaikka kahdeksan lapsen kanssa, kun Deirdre oli kasvattamassa niitä.
”Kyllä, joku päivä haluaisin muuttaa takaisin mantereen puolelle, lähemmäs perhettäni, kisakenttiä ja korkeamman tason valmennuksia. Mutta tämä ei ole pahaa seutua aloittaa perhe. Voin olla onnellinen täälläkin.”

"Mikä on joku päivä? Onko se vuoden, viiden kai lähemmäs kymmenen kuluttua?" Deirdre ei halunnut pian joutua repimään lapsia tutuista kuvioista ulkomaille muuton takia.
"Voitko varmasti?"

”Olen onnellinen perheemme kanssa”, mies vastasi. Tämä ei varmasti ollut paras aihe keskusteluun juuri nyt, eikä Julian aikoisi tunnustaa, että haaveili muutosta. Isyys muuttaisi tilannetta, ja luoja tiesi, että Deirdren sisarukset kaipasivat perheensä tukea enemmän kuin hänen. Täällä hän voisi myös olla aikuinen Amandan elämässä.
”Oletko valmis lähtemään kotiin?”

Nainen mietti hetken. Hyvä on, tuo vastaus saisi kelvata toistaiseksi.
"Ehkä pysyn jo pystyssä." Hän nousi seisomaan, vilkaisten Juliania.
"Menisimmekö jouluksi sinun perheesi luo?" Hän kaipasi jonkun tukea tämän kanssa, eikä Julianin toinen sisko tai äiti ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Ja mitä hän oli ymmärtänyt, kukaan ei olettanut hänen olevan jouluna Englannissa. Saatika Irlannissa.

”Kyllä, se olisi hyvä ajatus”, Julian sanoi kiertäen käsivartensa Deirdren ympärille heidän lähtiessään parkkipaikkaa kohti. Van der Veenien kotitilalle Alankomaihin kerääntyminen olisi toivottavasti keino tehdä naisen äidin poismenosta edes asteen vähemmän lohduton.
”Haluatko suoraan kotiin? Vai voinko pysähtyä matkalla hakemaan sinulle vaikka smoothien tai muffinssin?”

Se tarjoaisi ihanaa harhautusta. Lisäksi Artemis olisi kuulemma Veronican kanssa ja Aiden joutuisi appivanhempiensa luo viettämään pakotettuakin pakotetumpaa aatelisten suoritusjoulua.
"Smoothie ja muffinssi." Kolme lasta. Hitto, hän oli ansainnut ne!
"Taidan jäädä sairaslomalle nyt." Hän oli pyöritellyt asiaa päässään ja tämä oli sinetöinyt päätöksen.

Mies tutki Deirdreä hetken katseellaan. Hän ei voinut väittää, etteikö helpottuisi naisen sairaslomasta - Deirdre oli saanut kokea paljon lyhyen ajan sisällä, ja Julian toivoi naisen ottavan rauhallisesti.
”Selvä. Smoothie ja muffinssi - ja mitä muuta mielesi tekee”, mies lupasi istuessaan autoon ja lähtiessään keskustan kautta kotia kohti.

"Minulla on siis aikaa ajaa sinut hulluksi kotona." Hän hymyili vaisusti. Stressaava työ ja matkustaminen tuskin tekisi hyvää. Ei hän edes tiennyt palaisiko töihin ihan heti. Jos lapsia olisi kolme, kasvattaminen kävi jo kokopäivätyöstä.
"Ei nyt kuitenkaan syötetä minusta lihavaa. Ja mitä luulet, lähtisikö Amanda jouluna mukaan?"

”Täydellistä”, Julian vakuutti ja huokasi vaimolleen, ”rakas, sinusta ei tule saamaan lihavaa tekemälläkään. Jos kasvatat kolmea ihmistä, ansaitset herkkuja.”
Mies parkkeerasi kahvilan eteen kadunvarteen.
”Amandalla ei ole vaihtoehtoja. Van der Veenit pitävät yhtä”, mies totesi, löi auton oven kiinni ja palasi hetkeä myöhemmin mukanaan kaksi smoothieta, toinen vihreä täynnä vitamiineja ja proteiinia, toinen hedelmäisen auringonoranssi. Julian ojensi jälkimmäisen vaimolleen yhdessä rikkaan suklaisen, tuoreen muffinssin kanssa, ennen kuin lähti ajamaan kotiin.

Luojan kiitos Julian ei ollut yrittänyt edes tuputtaa hönelle niitä vihreitä smoothieita. Se vähä mitä hän kotona oli niiden ainesosia nähnyt ei vakuuttanut häntä niiden juomakelpoisuudesta.
"Ja sano tuo sitten kun et mahdu sänkyyn, koska vien vatsani kanssa kaiken tilan." Nainen virnisti, vastattuaan hieman myöhässä.
"Harmi etteivät suosimani vaatemerkit taida valmistaa äitiysvaatteita." Olisi hankala uskoa että merkkipukuja keräävän naisen suosimat muotitalot valmistaisivat mokomia.

”Tulet olemaan huikaisevan kaunis”, Julian vakuutti hymyillen ja katsahti naista silmäkulmastaan, ”ja jos niikseen käy, voit aina kulkea alasti kotona.”

Mieli teki hutkaista miestä jollakin, mutta kuskia ei hutkittu. Valitettavasti. Sanat saivat hänet kyllä nauramaan, mikä oli viime päivien aikana ollut hieman kiven alla.
"Sinä olet kyllä. Käsityksesi kauneudesta on erittäin horjuva." Hän vilkaisi tuttua tietä, ei enää pitkä matka kotiin. Olisi se koti vielä hetken, kunnes pitäisi siirtää elämä uuteen osoitteeseen. Vasta kotipihassa hän kääntyi Julianin puoleen, suudellen tuota auton keskipaneelin yli.
"Aiotko soittaa perheellesi kun pääsemme sisälle?"

”Sinä olet käsitykseni kauneudesta”, Julian muistutti silmäkulma tuikahtaen ja laski kätensä vaimonsa niskalle vastatessaan saamaansa suudelmaan, ennen kuin nousi autosta ja kiersi käsivartensa Deirdren ympärille heidän kävellessään koti-ovelle.
”Kyllä, ehdottomasti. Aiotko sinä kertoa veljillesi?”

Deirdre puraisi huultaan.
"En ihan vielä." Kumpikaan veli ei ansainnut lisästressiä. Ei juuri nyt. Hän kertoisi kun heillä olisi varmuus. Sisällä hän varasti Julianilta uuden suudelman heti oven sulkeuduttua avioparin perässä.

Julian vastasi suudelmaan punoen sormensa Deirdren punaisiin hiuksiin, kuin muistuttaakseen tätä siitä, kuinka kaunis nainen oli - nyt ja yhdeksän kuukauden kuluttua. Hän vetäytyi suudelmasta hymyä silmissään ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

Keskiviikko 29. marraskuuta - ilta

Häpeä velloi punatukkaisen naisen mielessä, kun hän varovasti sekoitti tekemäänsä kanakeittoa kattilassa. Ainakin hänestä se oli ollut syömäkelpoista ja tärkeintähän oli yritys, eikö? Hän yritti opetella olemaan vaimo ja äiti uranaisen sijaan. Ei ollut helppo tehtävä opittavaksi, sen hän myönsi.
Deirdre valui istumaan tuolille, vilkuillen hermostuneena kelloa. Milloin tahansa ovi kävisi ja pitäisi olla hyvä vaimo. Puhua miehelleen, ilman huutamista. Hän kun oli kadottanut sen taidon täysin.

Raskaana olevan vaimonsa huutoon ja mielialanvaihteluihin jo tottunut Julian palasi kotiin jäykin askelin, mansikkasmoothie ja persikan ja vaaleanpunaisen sävyttämä kimppu pioneja ja ruusuja mukanaan. Hän oli ajatellut kokeilla Krakenin mielialaa tänään, ennen kuin häntä jonnekin käsivarren tienoille ulottuva Sylvia nousisi ärhäkän orin satulaan. Se oli ollut virhe.
Mutta lihasrelaksantit ja kuuma kylpy tekisivät illasta paremman.
”Hei”, hän tervehti neutraalisti ja laski kukkakimpun ja smoothien keittiön tasolle, ”miten päiväsi on mennyt?”

Kenenkään ei olisi pitänyt tottua siihen. Sanottuaan ääneen kaikenlaista Sylvialle, olo oli tavallistakin hirveämpi. Hän ei noussut Julianin tullessa kotiin, vaan hymyili tuolle pehmeästi siitä paikaltaan.
"Hei. Ihan kivasti. Kävin rapsuttelemassa Witchiä ja - " Nainen vilkaisi kohti induktioliettä.
"- tein ruokaa." Lause jota irlantilaisnainen ei koskaan sanonut.

”Oh”, Julian vastasi ja kätki hälytyksensä. Ehkä hän oli heistä se, joka yleensä toimi keittiössä, neuroottisena kontrollifriikkinä, mutta miksei Deirdre osaisi laittaa ruokaa? Ajatushan oli tavattoman kaunis.
”Sehän on hienoa. Mitä laitoit?”

Koska Deirdre ei vain osannut. Hän oli surkea ruoanlaittaja ja jätti sen siksi miehelleen. Nyt vain pitäisi opetella tai maailma luokittelisi hänet huonoksi äidiksi. Vanhan äidin leima riitti, hän ei halunnut toista.
"Kanakeittoa. Käytin netistä jotakin reseptiä." Hyvältä kuulostavan ohjeen etsintään oli mennyt hämmentävän kauan.
"Miten sinun päiväsi sujui?"

”Kuulostaa hyvältä”, Julian vastasi ja hiljensi päättäväisesti huolestuneen äänen päästään.
”Hyvin. Kuka tietää, vaikka saisin leivottua Sylviasta kilparatsastajan hevosilleni”, hän sanoi ja istahti jäykästi jakkaralle keittiön olohuoneesta erottavan, tummapuisen keittiösaarekkeen ääreen.

Vihreät silmät seurasivat miehen jäykkää liikkumista. Tuo oli taas ratsastanut. Hän piti myös suunsa kiinni, kerrankin. Piti puhua, ei riidellä.
Viimeksi kun Julian oli msininnut herttaisen, vaalean englantilaisnaisen ohimennen, he olivat riidelleet. Tai no, Deirdre oli riidellyt.
"Se kuulostaa mukavalta." Noin, parempi reaktio. Hieman varoen hän hapuili Julianin kädestä kiinni kapeilla sormillaan.
"Meidän pitäisi puhua, rakas."

Julian otti Deirdren käden omaansa ja kohotti katseensa hälyttyneenä vaimonsa silmiin, nyt aivan muuta pohtien kuin salmonellaa.
”Onko kaikki kunnossa?” hän kysyi pulssi kohoten ja pohti, oliko lääkäri soittanut jonkin menneen vikaan raskaudessa.

Nainen hymyili nopeasti, antaen sen hymyn kuolla sanojensa jälkeen.
"Ei, kaikki voivat hyvin." Kaikki jotka eivät olleet kosketuksissa oikean maailman kanssa.
"Me emme."

Mies kurtisti tummia kulmiaan ja nojautui taaksepäin jakkarallaan.
”Mistä puhut?”

Deirdre nielaisi. Pysy rauhallisena. Jestas.
"Minä puran pelkoja sinuun huutamalla, vaikka voisin ennemmin puhua niistä. Ihme että tulet töistä vielä kotiin etkä nuku Krakenin karsinassa."

”Ahaa”, Julian sanoi hitaasti ja yritti saada itsensä tilanteen tasalle.
”No, tässä olen. Mitä sinä pelkäät?”

Jokin nosti päätään naisen sisällä. Hän halusi sähähtää ettei Julian välittänyt tai ymmärtänyt, väistää niin kysymystä ja kadota makuuhuoneeseen. Ei. Hän ei enää puhuisi siitä itkien muille.
"Olen mustasukkainen. Naurettavissa mittakaavoissa." Hän myönsi hiljaa, ihan kuin siinä olisi enää mitään uutta.

”Mistä?” mies kysyi kulmat kurtistuen. Hän oli arvellut Deirdren… Kiivastuneen temperamentin johtuneen raskaudesta, eikä Julianin ollut helpoa ymmärtää, mitä nainen tarkoitti.

"Kaikesta." Olihan se kiivastuminen raskauden syytä. Normaalisti hän otti kierroksia nollasta sataan sekunnissa, nyt nollasta tuhanteen samassa ajassa.
"Asioista joista en normaalisti sanoisi mitään. En vain..." Nainen pyöräytti niskojaan vaikeana. Tämän avaaminen asiallisesti oli hankalaa, melkein vähän nöyryyttävää.
"Toivoin etten koskaan joutuisi myöntämään sinulle miten turhamainen olen. Mutta olen tottunut näyttämään tietynlaiselta, koko ikäni. Nyt olen jo tässä vaiheessa kömpelö pallo, turvonnut, vihainen kaikesta. Odotan kauhulla sitä päivää että sinä nostat kädet pystyyn ja ilmoitat ettet jaksa."

”Deirdre, en ymmärrä”, Julian vetosi ja puristi naisen kättä. Mustasukkainen kaikesta?
”Enkö ole vakuuttanut sinulle tarpeeksi, kuinka paljon rakastan sinua? Tiedän – ei, anteeksi, voin kuvitella – miltä raskauden aiheuttama muutos tuntuu, mutta sinä olet vaimoni ja lasteni äiti, ja minulle olet upea ja ihmeellinen.”

Deirdre hieroi kasvojaan. Hän oli nyt hormonihuuruisen hullun lisäksi vielä idiootti. Ehkä oli kohtalon tapa suojella hänen miestään ja antaa kerralla kolme lasta, jotta tuo ei joutuisi kärsimään tästä enää uudelleen. Eikä Deirdre ollut tarpeeksi hyvä valehtelemaan, jotta olisi voinut sanoa olevansa eri mieltä. Yksi kerta saisi riittää, jos lopputulos olisi kolme lasta.
"Olet, minä tiedän sen kyllä. En vain ymmärrä miten kestät minua, kun en itsekään kestä itseäni." Vihreät silmät vilkaisivat huolestuneina Juliania. Kestikö tuo itseään?
"Pelkään että menetän sinut. Tiedät että se ei ole vain pieni, satunnainen pelko minulle." Nuorempana se oli hallinnut naisen elämää tärkeiden ihmisten kanssa.

Mies nojasi leukansa keittiötasoon tuettuun käteen ja katsoi naista kulmat kurtussa.
”Olenko antanut sinulle syytä uskoa, että olisin menossa jonnekin?” hän kysyi.

Suu aukesi kivahdukseen, mutta Deirdre sulki sen. Ei, Julian tiesi kyllä ettei se johtunut syistä uskoa. Vai tiesikö? Hän ei ollut tainnut koskaan varsinaisesti avata miehelle pelkoa, jonka Artemis oli häneen onnistunut istuttamaan teini-iässä.
"Et varsinaisesti menossa. Mutta, jos menetät urasi. Kaiken sen jonnka vuoksi teit töitä vuosia. Se muuttaa ihmistä ja pelkään että voisit jopa tehdä itsellesi jotakin. Juoda suruusi, pettymykseesi tai jotakin pysyvämpää."

Julian hieraisi kasvojaan käsittämättä. Mitä taivaan tähden?
”Olenko minä antanut itsestäni itsetuhoisen kuvan? Viitteitä siitä, että olisin alkoholisti?”

"Et!" Deirdre ei voinut sille kivahdukselle mitään ja peittikin suunsa hyvin nopeasti. Aikuinen nainen, käyttäydy nyt hyvänen aika!
"Anteeksi. Mutta sitä minä pelkään. Eihän siinä ole järkeä, et ole koskaan antanut syytä uskoa sellaiseen, mutta... Et nyt suutu." Deirde vetosi mieheen pehmeästi, metsästäen levottomana hollantilaisen kalpeiden silmien katsetta.
"Näin jo yhden ihmisen tekevän kaiken typerän uransa takia. Eikä sanaakaan siitä että hän teki sen jo aiemmin. Tiedän sen, mutta se ei rauhoita."

Voi jumalauta. Artemisko aiheutti heidän jatkuvat riitansa? Melkein haudattu, synkkä tunne naisen huomionhakuista kaksosta kohtaan nosti päätään. Ilmeisesti he eivät olisi koskaan vapaita siitä riesasta, edes nyt, kun riesa näytti saaneen elämänsä hallintaan ja olevan suorastaan onnellinen. Mutta Julian piti kasvonsa hillittyinä.
”En suutu. Mitä toivoisit minun tekevän, että voisit päästää irti tästä pelosta?” hän kysyi kärsivällisesti.

Ei varsinaisesti ja sitä olisikin ehkä pitänyt tähdentää.
"Yleensä en... Olen oppinut elämään sen kanssa." Deirdre myönsi pehmeästi. Hän veti Julian käden omiensa sisään ja silitti miehen ihoa varoen. Kuin tuo olisi voinut mennä rikki, vaikka hän oli itse se joka hajoaisi itkuun yhdestä väärästä katseesta tai vaikka tuorepuurosta jääkaapissa.
"Mutta jos et ole huomannut, nyt en oikein hillitse itseäni kuten yleensä." Hän lisäsi, koettaen hymyillä, päätyen laiskaan ja pikaiseen hymyyn pisamaisilla kasvoilla.
"Ennen tiedostin että se oli järjetöntä edes ajatella sellaista tai että sinä antaisit ratsastajien edetä muutoin kun ankaran työn kautta."

Julian katseli kättään Deirdren käsien välissä ja rauhoitti omia ajatuksiaan, sillä jos Deirdre puhui hänelle huutamatta tai itkemättä, hänen ei todellakaan tulisi hermostua. Siksi miehellä kestikin hetki sisäistää, mitä nainen sanoi.
”Mitä?” hän kysyi pöllämystyneenä.
”Edetä muutoin kuin ankaran työn kautta? Mitä ihmettä sinä puhut?”

Deirdre kurtisti kulmiaan.
"Kun huusin sinulle Sylviasta toissapäivänä. Olin varma että te... Mhm." Sen myöntäminen oli vaikeampaa Julianille, kuin naiselle itselleen. Julianin kanssa hän oli naimisissa.

”Sinä mitä?” Julian tuijotti vaimoaan epäuskoisena.
”Sinä kuvittelit, että minä mitä? Harrastin seksiä Sylvian kanssa?” hän kysyi kulmat kurtistuen.
”Hänhän on naimisissa oleva nainen, ja minullakin taitaa olla vaimo.”

Mitä enemmän hän puhui, sitä syvemmällä suosssa Deirdre tunsi olevansa. Voi luoja.
"Minä tiedän." Hän päästi irti miehensä kädestä, katsellen häpeissään syliinsä. Olisi pitänyt olla hiljaa.

Julian hinkkasi kasvojaan.
”Voi Deirdre”, hän huokasi ja hengitti syvään.
”Mitä minä voin tehdä, että pääsisit irti näin- tällaisista ajatuksista?” mies kysyi ja esti itseään kutsumasta niitä järjettömiksi. Sentään Deirdre puhui hänelle asiasta.

Nyt hän veti kädetkin syliinsä. Pienessä ajassa hänelle oli kehittynyt itseään ärsyttävä tapa sivellä peukalolla sitä vatsaa, joka oli normaaliin verrattuna.. Noh, kolminkertainen. Pieni olankohautus ei tarjonnut kummoista vastausta.
"En minä tiedä. En edes tiedä mistä olen keksinyt ne. Aiemmin se oli selvää ettet tekisi niin. Nyt minä vain huudan ja itken vuorotellen, mutta et sinä voi tehdä mitään jotta se loppuisi."

Se oli lohduttavaa. Julian tuijotti Deirdreä hetken epätietoisena.
”Deirdre, minä rakastan sinua. En ole mies, joka voisi koskaan pettää. Sinä olet lapsieni äiti, ja ehkä tunnet itsetuntosi murenevan, mutta minulle olet ihmeellinen ja uskomattoman kaunis. En malta odottaa kevättä, kun saan pidellä lapsiani sylissä.”

"Sinä oletkin hieno mies." Hän ei ollut hieno nainen, ääni päässä muistutti mitä ystävällisimmin. Hän ei tosiaan ollut hieno nainen, vaikka äitinsä oli yrittänyt sellaisen hänestä kasvattaa.
Ei kyyneliä. Ei ollut itkemisen arvoista, että Julian puhui hänelle kauniisti. Mies puhui aina, silloinkin kun hän ei olisi sitä ansainnut.
"Olen vain pahoillani kaikesta. En ymmärrä mikä minua vaivaa."

Julian huokasi ja työnsi tuomansa smoothien lähemmäs naista. Mies nousi jaloilleen hipaisten selkäänsä, kiersi tason ympäri ja yritti kiertää kätensä Deirdren ympärille.
”Ja jos minun urani on ohi, sitten minua odottaa kolme aivan uutta - hevosenkasvattajana, valmentajana ja isänä, eivätkä ne kalpene lainkaan ratsastajan rinnalla.”

Varovasti hän otti toiseen käteensä sen smoothien. Siropiirteinen nenä nyrpistyi hänen sanoin kutua muistuttaville siemenille. Kevyesti Deirdre nojautui miestään vasten, pehmeä hymy huulillaan.
"Niin. Sinulla tosiaan riittää varasuunnitelmia." Ehkä se olisi ero kahden miehen välillä. Toinen oli rakentanut elämää myös kilpailujen ulkopuolella, kun hänen veljensä elämässä oli koittanut tyhjyys niiden loputtua.
"Anteeksi. En vain voinut sille ajatukselle mitään. Tiedät etten pidä edes hyvästien sanomisesta."

Mies painoi suukon naisen punaisiin hiuksiin ja veti tämän kevyesti rintaansa vasten.
”Tiedän, mutta minä en ole menossa minnekään”, hän vakuutti. Joku päivä hän ratsastaisi jälleen, ja Sylvia varmistaisi sen, ettei toipumisen viipyminen murentaisi hänen maailmaansa nyt. Hän löytäisi elämänsä myös muista rooleista.

"Tiedät että palaisin hakemaan sinua, missä sitten olisitkaan. Minä en pärjäisi sekuntiakaan ilman sinua, en nyt enkä lasten kanssa." Hän kuin hän oli saanut aikaiseksi sen keiton. Tarkistettuaan neuroottisesti jokaisen kanapalan erikseen (ihan vain etteivät ne olisi raakoja), ja noudatettuaan ohjetta naurettavan orjallisesti, hän oli saanut aikaiseksi kattilallisen syömäkelpoista ruokaa. Se ei oikein toimisi kolmen lapsen kanssa.
"Ja voisimmeko keskustella näistä kutusiemenistä minun ruuassani?"

”Mistä?” Julian havahtui ajatuksistaan ja vetäytyi halauksesta kulmat kurtussa.

"Nämä halvatun siemenet, joita olet alkanut pesiyttää minun ruokaani." Deirdre naurahti, kohottaen smoothieta. Sen seassa näkyi pieniä siemeniä, joitka tummina pisteinä näyttivät Deirdren mielestä sammakonkudulta.

Mies pyöräytti silmiään ja siirtyi kurkistamaan kai hänen kunniakseen tehtyä keittoa.
”Ne ovat terveellisiä. Pistä silmät kiinni, jos epäilyttää.”

Deirdre kääntyi tuolilla, katsoen miestä samalla kun joi pillin kautta sitä smoothieta, jota hän ei ollut edes pyytänyt. Julian oli vain tuonut sen, koska oli juuri niin kiltti ja kultainen aviomies. Hän siristi kevyesti silmiään.
"Kuules nyt, herra terveysinto." Hän naurahti pehmeästi.

Julian kohotti kulmaansa, kun poimi kaapista kulhon ja nosti siihen pari kauhallista vaimonsa rakkaudella valmistamaa keittoa.
”Jonkun pitää huolehtia tämän viisihenkisen perheen terveydestä. Se on kunniallinen tehtävä.”

"Ja minä kun kuvittelin pärjänneeni hyvin." Deirdre mutristi huultaan. Oli hän nyt saanut pidettyä yksin asuessaan itsensä terveenä ja elossa. Se riitti, eikö?
Keitosta ja rakkaudesta tuskin saattoi puhua, ellei rakkaudella käsitetty iiriksi huudettuja kirosanoja.
"Et nyt siten hepuloi. Artemis pyysi meitä jokin aika sitten käymään Newcastlessa."

”Sinä teet hienoa työtä”, Julian vakuutti leppoisasti ja painoi suukon Deirdren päälaelle, ennen kuin maistoi keittoa ja huokasi äänettömästä helpotuksesta. Sehän oli hyvää, ja kanakin oli kypsää.
”Niinkö? Miksi?”

Deirdre nielaisi. Niin, miksi?
"Hän vain pyysi. Syömään tai jotakin. Ilmeisesti hän on löytänyt ruoanlaiton uudellen kun ei asu yksin." Nainen kohautti kevyesti olkiaan.
"Mutta kutsu koski selvästi meitä molempia. Ymmärrän jos et halua, sinä jo valmennat häntä." Enemmän tai vähemmän Julianin omaa tahtoa vasten, Deirdre oletti.

”Niin kuin sinäkin”, mies kommentoi ja nosti arvostavasti kulhoaan, ”tämä on oikein hyvää.”
Julian ei tiennyt, miksi Artemis halusi heidät kylään. Ehkä kaksonen yritti todella tehdä sovintoa – mutta vain hullu luopuisi epäluulostaan ja kääntäisi kaistapäiselle irlantilaiselle luottavaisesti selkänsä.
”Olisi tylyä kieltäytyä, kun hän niin kohteliaasti kutsuu. Mennään vain.”

"En puhuisi löytämisestä minun kohdallani. Mutta kai minunkin täytyy opetella pitämään perhe hengissä." Nainen korjasi pehmeästi.
"Kiitos, kulta. En haluaisi myrkyttää sinua." Sinänsä kanakeitto tuskin oli turvallinen valinta, sillä kun helposti sairastuttaisi jonkun.
"Olet oikeasti tuota mieltä? Myönnän, minä kysyin onko hän humalassa, mutta..."

”Se olisi valitettavaa”, Julian myönsi nyökäten, kun nosti lusikallisen suuhunsa, ”mutta arvostaisin silti ajatusta.”
Hän kohotti naiselle kulmaansa ja hymyili vinosti.
”Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?”

Deirdre kohotti kulmaansa.
"Haluatko kauhuskenaariona aakkos-, numero- vai oletetussa tapahtumajärjestyksessä?"

”Oletetussa tapahtumajärjestyksessä, tietenkin”, mies vastasi ja istui takaisin jakkaralleen keittiösaarekkeen toisella puolella, keittokulho käsissään.

Deirdre katseli miehen kasvoja, hymyillen pehmeästi. Hän nousisi ihan kohta laittamaan kukat maljakkoon.
"Sergei käy jalkaasi kiinni kun pääsemme ovesta sisään. Siitä riemastuneena sinä sanot muutaman sanan Artemikselle ja koska hän on naurettavan kiintynyt koiriinsa ollakseen itsensä, hän suuttui siitä. Emme siis pääsisi eteistä pidemmälle. Toisessa skenaariossa tunnelma olisi kireä kuin viulunkieli koko vierailun ajan ja puhkeisi riidaksi kesken syömisen."

”Molemmat kuulostavat hurmaavilta”, Julian vakuutti, tyhjensi kulhonsa ja nousi laittamaan sen välittömästi astianpesukoneen välittämättä ajelehtivista, likaisista astioista.
”Ja yhtä todennäköisiltä”, mies lisäsi, kun poimi samalla liikesarjalla kaapista maljakon kukille, täytti sen vedellä ja kun kukat somistivat keittiön tasoa, ryhtyi pakkaamaan keittoa kylmään liedeltä.

Deirdre huokaisi hiljaa.
"Teitä kahta luupäistä aasia." Hän mutisi hiljaa, katsellen miehensä touhuja. Hänellä olisi vielä opittavaa - nyt hän huomasi itsekin jättäneensä tiskin altaaseen ja ruoan pakkaamatta. Oivoi.
"Vaikka olen kyllä ylpeä sinusta, et ole tappanut häntä valmennuksiisi."

”Miten minä toisin leivän pöytään, jos tappaisin asiakkaani?” Julian kysyi kohottaen kulmiaan, kun sijoitti tupperware-rasiaan ilmatiiviisti pakatun keiton jääkaappiin ja ryhtyi tiskaamaan kattilaa tehokkain liikkein.

"Hän on vain yksi asiakas, tiedän että heitä riittää sinulla ilman veljeänikin." Deirdre napautti pehmeästi takaisin. Hän tiskaisi sitten ensikerralla, ihan oma-aloitteisesti.
"Mistä tuli mieleen, miten hänellä menee? Noin ammatillisesti. Minulle ei kerrota mitään, kun en kuulemma oikeastaan edes ymmärrä. Mistä hän on kyllä aika oikeassa." Vuodet kouluratsastajan kanssa eivät olleet opettaneet Deirdrelle juuri mitään.

”Mutta sana kiirii, rakas”, Julian sanoi, pyyhki kätensä keittiöpyyhkeeseen ja painoi suukon naisen hiuksiin.
”Asiakkaat miettivät pitkään, kun edellinen ryhmä ei koskaan kävellyt ulos maneesista”, hän lisäsi dramaattisesti ja naurahti.
”Ihan hyvinhän hänellä.”

Nainen naurahti, pudistellen kevyesti päätään. Ehkä se saisi riittää vastaukseksi. Ihan hyvin. Hänen ei tarvitsisi holhota enempää. Veljellä oli kaikki hyvin. Deirdre nousi seisomaan, vetäen miehensä pikaiseen suudelmaan.
"En käsitä miten anteeksiantavainen mies osaat olla."

”Anteeksiantavainen? Mitä minä olen antanut anteeksi?” Julian kyseenalaisti ja kiersi kätensä Deirdren selän ympärille. Hän ei voinut enää rutistaa naista aivan niin lähelle kuin halusi tai uskaltanutkaan, olivathan hänen lapsensa heidän välissään.

"Kaiken mitä olen huutanut sinulle viimeisten viikkojen aikana." Deirdre naurahti vaisusti, kiehnäisten pisamaista poskeaan kevyesti hevoselta tuoksuvaan paitaan. Se oli niin kotoisa tunne. Julian, halaus ja hevosen tuoksu. Sitä ei pääisi heillä pakoon.
"Olet paras aviomies. En olisi koskaan voinut löytää parempaa miestä, jonka kanssa perustaa perhe."

”Puhutpas pehmoisia”, Julian huomautti ja nojasi päänsä hetkeksi vaimonsa päälakeen.
”Sinulla on oikeus huutaa kaikenlaista. Raskaana oleminen ei varmasti ole helppoa eikä se ehkä tuo ensimmäisenä mieleen onnellista hehkua, vaikka minulle sinä hehkutkin.”

"Huudan kohta taas, jos et ota minua vakavissasi." Deirdre mutisi sieltä halauksen suojasta, kurottautuen painamaan pehmeän suukon Julianin kaulalle.
"Eikä se helpota että tietää kaiken vain pahenevan tästä." Ei tosiaan. Mutta se olisi sen arvoista, piti muistaa.
"Ja sinä puhut pehmoisia."

”Minä puhun aina pehmoisia”, mies huomautti ja sulki hetkeksi silmänsä suudelmasta.
”Miten niin pahenevan? Saat henkilökohtaisen palvelijan vailla syyllisyyttä. Tekeekö mielesi jäätelöä kolmelta aamuyöllä? Minä haen. Onko selkäsi kipeä? Minä hieron. Etkö saa varpaankynsiäsi lakattua? Minä… Opettelen.”

Julianin viimeiset sanat saivat Deirdren nauramaan. Hän läppäisi miestään hellästi, pudistellen päätään.
"Hölmö. Olet ihan hölmö ja silti niin rakas. Mitähän maineellesi tapahtuisi jos ihmiset tietäisivät millainen ihana pehmo oletkaan?"

”Eivät he uskoisi sanaakaan”, mies vakuutti ja nojautui painamaan suudelman vaimonsa poskellen, antaen huultensa viipyä tämän ihoa vasten. Hän tukahdutti kaipauksen sisällään ja muistutti, että heistä tulisi pian vanhempia.
”Sain tänään kolme eri naista itkemään. Milloin ratsastajista on tullut niin herkkiä? Effie heitti minua muffinssilla, mutta ei kai se minun syytäni ole, että heillä on taikinaa vatsalihasten paikalla?”

Deirdre nojautui hieman kauemmas, katsoen miestään toinen kulma koholla.
"En ihmettele että eivät uskoisi." Nainen puhahti. Muffinssilla? Ihan oikein.
"En voi olla ajattelematta mitä sanoisit jos näkisit minut hevosen selässä. Jos sanoit noin, olet ansainnut sen muffinssin." Siihen oli syynsä miksi Deirdre ei ollut ratsastanut miehensä silmien alla, ikinä.

”Sanoisin, että olet taivaallisen kaunis”, Julian hymyili kalpeansiniset silmät siristyen ja silitti vaimonsa lantion kaarta.
”Minulle maksetaan siitä, että kehitän ratsastajia, en hivele heidän haurasta egoaan. Kouluratsastuksen perusta on kyky istua satulassa, ei heittelehtiä kuin hyödytön perunasäkki, ja se vaatii lihaksia.”

Deirdre katsoi miestä tiukasti, huvittuneisuuden koettaessa hiipiä kasvoille.
"Olisin siis taivaallisen kaunis, hyödytön perunasäkki. Sinä se osaat puhua naisille, kultaseni." Deirdre naurahti pehmeästi. Hän ei voinut vastustaa parin uuden suudelman painamista Julianin kaulalle.
"Puhuit itsesi pussiin, rakas."

”Sinä et ole ollut elämässäsi muuta kuin elegantti ja arvokas”, Julian vastasi ja huokasi, kun naisen huulet koskettivat uudelleen hänen kaulaansa. Ote naisen lantiolta voimistui hetkeksi, mutta mies hakkasi armottomasti alas patoutuvan kaipauksen.
”Ja hyvin todennäköisesti sinä et ole se, joka yrittää passagea, joka on valovuosien päässä oikeasta taitotasostasi.”

Hän nojautui jälleen kauemmas. Se voimistunut ote ei jäänyt huomaamatta. Voi rakas, vaikka yhtä paljon hän tuntui kaipaavan miestään lähelle.
"Siinä olet ihan oikeassa. Minulle riittää että että Witch kulkee siivosti, eikä ilmaise haluavansa poistaa minua kyydistä." Se riitti hänelle oikein hyvin.

Julian huokasi ja pudotti kädet sivuilleen, kun Deirdre nojautui kauemmas.
”Se, joka haluaisi sinut pois kyydistä, olisi hullu”, hän huomautti, suukotti naisen poskea ja astui tämän ohi.
”Taidan olla kylvyn tarpeessa – ellei sinulla ollut mielessäsi vielä jotain, mistä haluaisit puhua?”

Hetken nainen mietti. Ei mitää puhuttavaa, vaan jotakin ihan muuta.
"Jos tulen mukaan?" Hän saattoi vielä liikkua itse ja he mahtuisivat - vielä - ammeeseen samaan aikaan. Ja hänelle oli sanottu että elä normaalisti. Ainakin toistaiseksi.

Ehdotus sai miehen pysähtymään ja näyttämään hetken vainotulta, mutta hän nyökkäsi hymyillen.
”Totta kai”, hän vastasi ja ojensi kätensä vaimolleen. Kaipaus oli ajaa hänet sekopäiseksi, eikä ollut normaalia pohtia, milloin edellinen kerta oli ja miten selviäisi hengissä seuraavaan kertaan. Mutta ei ollut soveliasta vaatia raskaana olevaa vaimoaan edes harkitsemaan asiaa - sanoi lääkäri mitä tahansa.

Deirdre tarttui miestään kädestä. Hän tiesi kyllä miten saisi miehen luultavasti pyörtämään periaatteensa. Etenkin kun tiesi, että tämän poikkeustilanteen päättyessä edessä olisi vuosien muutos. Ja Julian kyllä huomaisi vaimonsa päätöksen, kun kylpyhuoneen kolahti yläkerrassa kiinni.

Perjantai 01. joulukuuta - aamuyö

Amanda oli pysytellyt enonsa kanssa puhelimessa siihen sekuntiin asti, että tuo antoi luvan sulkea puhelimen. Polvet ja kädet kaatuilulla auki saanut tyttö istui kylmällä asfaltilla takki olkapäillään. Päätä särki - niin kävi kun sitä hakkasi sillan rautaiseen tolppaan - ja otsassa taisi olla ruhjekin siitä.

Musta, Hexhamin maaseudun talven rapaama BMW ilmoitti tulostaan, kun moottorin hevosvoimat ulvaisivat sen kiihdyttäessä pitkin sillan yli vievää tietä ja jarruttaessa sitten renkaat vingahtaen keskelle kaistaa, kun kuljettaja huomasi surkean hahmon kaiteen vieressä. Julian heitti kuljettajan oven auki, löi hätävilkut tuikkimaan yöhön ja harppoi Amandan luo sydän hakaten ja kasvot kalpeina.
”Herra jumala”, hän tervehti tietämättä huutaako vai itkeäkö, ”mitä sinä oikein teet?”

Amanda siristi silmiään valojen osuessa silmiin. Päätä todellakin särki.
"... Odotin. Kuten käskit." Surkea ääni mutisi hiljaa miltein maantasalta.

Julian pysähtyi toinen käsi vyötäröllä ja toinen silmät haudaten ohimolla. Tämä ei ollut hänen elämänsä parhaita öitä. Saada ensin sekava, humalainen viesti tuskin lapsuuden kynnykseltä astuneelta siskontytöltä ja sen jälkeen soitto sillankaiteelta ei ollut jotain, mihin mies toivoi heräävänsä.
Hitaasti mies huokasi syvään ja kumartui sitten pujottamaan toisen käsivartensa Amandan selälle ja toisen polvitaipeisiin, ennen kuin suoristautui nostaen tytön syliinsä.
”Viedäänpäs sinut käymään sairaalassa”, hän sanoi painaen Amandan rintaansa vasten paljaat sääret villakangastakin alta vilkkuen.

Amanda oli ollut nousemassa vain seisomaan, mutta ei jaksanut kitistä vastaan kun tuli nostetuksi syliin. Jos sanakirjoissa olisi ollut kuvia, surkeus olisi ansainnut tytön kuvan kohdallensa. Häpeä ei ollut vielä edes oikeasti tavoittanut häntä, mutta kaikki pyöri päässä. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut voivansa paeta.
"Ei tarvitse..." Hän mutisi hiljaa.

”Kyllä tarvitsee”, Julian vastasi järkähtämättä, nykäisi takaoven auki polvitaipeisiin pujotetun käden etusormella ja kumartui sitten selkä vihlaisten pujottamaan Amandan autonsa siistille takapenkille, missä tyttö pääsisi makuulle.
”Älä oksenna autooni”, hän huomautti lyödessään oven kiinni ja kiertäessään avoimeksi jääneelle kuskin ovelle. BMW kiihdytti jälleen matkaan, nyt kohti Royal Victoria Infirmaryä.

Ei häntä sentään oksettanut. Ainakaan vielä. Aamulla varmasti. Amanda makasi takapenkillä pienellä kerällä, pieni nahkalaukku rintaansa vasten puristettuna.
Ei enää ikinä alkoholia. Oikeasti, ei enää ikinä.

Auto pysähtyi napakasti sairaalan ensiavun parkkiruutuun, Julian nousi ulos nahkakengät epämukavina paljaissa jaloissa ja avasi takapenkin oven ojentaen sisarentyttärelleen kätensä. Mies houkutteli Amandan ulos autosta ja nosti tämän sitten uudelleen syliinsä, keräten hänen silmissään edelleen lapsesta käyvän tytön vasten rintaansa ja lähtien ensiapuun.
”Oletko ottanut muuta kuin alkoholia? Tekikö joku sinulle jotain?” mies kysyi ääni huolesta tukalana tutkiessaan tytön kasvoja katseellaan.

Amanda käpertyi enonsa rintaa vasten, tuntien itsensä pieneksi, häpeälliseksi olennoksi. Jonka olemassaolo oli ajan ja tilan tuhlausta.
"En!" Hän yritti sanoa sen ponnekkaasti, mutta ääni oli tuskin normaalia puheääntä kuuluvampi.
"Ei." Ainakaan ilman lupaa. Voi luoja mikä lortto hän oli.

”Luojan kiitos”, Julian huokasi helpotuksesta ja siristi valonarkoja silmiään ensiavun kirkkaissa valoissa, kun etsi tiensä odotusaulaan ja laski Amandan sylistään yhdellen vaaleanvihreistä penkeistä.
”Käyn ilmoittamassa sinut. Odota siinä.”

Amanda istui penkille, täristen hieman. Miten sisällä olikin niin kylmä? Hän piti maalta haisevia käsiä silmiensä edessä, ettei valo ottaisi silmiin.

Purettuaan muutaman asteen säikähdystään ja huoltaan karjumalla hitaalle ja älyllisesti jälkeenjääneelle vastaanottovirkailijalle Julian täytti lomakkeet, pyysi kiirehtimään ja täytti sitten muovimukin vedellä, ennen kuin palasi sisarentyttärensä viereen. Hän laski mukin muovikasvin asuttamalle pöydälle, kuoriutui ulos mustasta villakangastakistaan ja kääri sen tärisevän tytön hartioille. Takki tuntui kätkevän tytön sisäänsä ja boksereihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut mies kiersi käsivartensa Amandan hartioille halaten tytön kylkeään vasten.

Amanda oli vetänyt jalat itseään vasten siinä istuessaan ja halasi jalkojaan. Vaisusti ymähtäen hän painui kouluratsastajaenonsa kylkeä vasten, täristen silti kylmästä. Haaleansävyiset silmät tuijottivat tyhjästi eteenpäin ja suu oli vain tiukka viiva.

Katseltuaan Amandaa hetken Julian kääri takin paremmin tytön ympärille ja nosti tämän syliinsä, kuten oli tehnyt läpi tyttöraasun onnettoman lapsuuden. Hän kiersi käsivartensa tiukasti Amandan ympärille ja painoi tytön rintaansa vasten, painaen suukon ruskeisiin hiuksiin, joista tuntui saavan tuulahduksen alkoholia.
”Mitä sinulle tapahtui?” hän kysyi hiljaa.

Tuulahdus lieni vuoden aliarviointi. Tyttö oli järjettömässä humalassa ja päätynyt sen mukaiseen laskuhumalaan. Kuten ehkä puhelu sillan kaiteelta kertoi, omaa surkeaa tarinaansa. Silmät painuivat kiinni ja tyttö painoi kasvot Julianin rintaa vasten.
"Olen vain resurssien tuhlausta."

”Lopeta tuollainen heti”, mies ärähti vailla huumorintajua.
”Et enää ikinä tee mitään tällaista, kuuletko?”

Jos mahdollista, tyttö vetäytyi sylissä vielä pienemmäksi. Jos hän jotakin pelkäsi maailmassa enemmän kuin vanhempiensa, erityisesti isänsä, vihaa, se oli Julianin viha.
"... Kuulen."

”Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit vetämällä pääsi täyteen ja kiipeilemällä sillalla?” Julian kysyi kulmat painuen ja kallisti Amandaa sylissään niin, että saattoi vapauttaa toisen kätensä koskettamaan tytön leukaa ja kutsumaan katsekontaktia.

Amanda vältteli katsetta, vaikka nostikin päänsä kiltisti. Hänellä ei ollut tarpeeksi selkärankaa kohdatakseen miehen katse. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Olankohautus saisi riittää vastaukseksi. Ei hän tiennyt.

”Amanda”, Julian vaati ja tarttui tytön leukaan, ”katso minua.” Hän odotti hiljaa, vaativasti, että tytön katse harhailisi sinne, minne hän halusi.

Hiljainen ynähdys pääsi huulilta kun Julian tarttui häntä leuasta. Vielä hetken Amanda vältteli katsetta, nieleskellen. Vasta sitten hän katsoi peläten enoaan silmiin.

Julian tutki sisarentyttärensä silmiä hiljaa. Amanda oli hänen silmissään edelleen sama, ihana pieni tyttö kuin kymmenen vuotta sitten – nyt vain aivan liian meikattu, asiattomasti pukeutunut ja viinalta tuoksahtava. Se oli särkeä hänen sydämensä.
”Mitä sinulle tapahtui?” hän kysyi pehmeämmin.

"Milloin?" Amanda kaipaisi hieman täsmennystä, että osaisi antaa minkäänlaista vastausta. Tänään, viime viikolla, silloin kun hän huusi Larissan ulos asunnostaan - milloin?

”Miksi sinä teit näin itsellesi?” mies kysyi ja sipaisi tytön ruskeita hiuksia pois kasvoilta. Mitä Amanda oli oikein ajatellut? Julianin sydän hakkasi kipeästi. Tämä ei ollut hänen suosikkiöitään.

Miksi se tärinä ei loppunut millään? Jestas.
"Minä sanoin." Koska hän oli tuhlausta. Ilkeä, itsekäs ja kusipää.

”Et sanonut”, Julian protestoi.
”Selitit hölynpölyä, jota minä en kuuntele hetkeäkään. Haluan oikean vastauksen.”

Amanda räpäytti pari kertaa silmiään, joiden meikki taisi olla ainoa, mikä tytöstä oli pysynyt virheettömänä tämän illan aina.
"Koska..." Mitä hän voisi sanoa? Hän epäili enonsa torppaavan kaikki selityksensä.
"Halusin paeta itseäni."

Julian nosti tyttöä paremmin syliinsä kiertäen käsivartensa tukevammin tämän ympärille.
”Miksi?” hän kysyi tyynesti.

"Koska en ole hyvä ihminen." Se oli paras vastaus joka hänellä oli antaa. Ainakin toistaiseksi. Nyt alkoi väsyttää.

”Miksi?” Julian haastoi kärsivällisesti.

Amanda nieleskeli. Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta joutui nielemään sanansa kun purskahti sen sijaan itkuun. Hän ei siinä humalassa voinut ajatella Larissaa itkemättä.

Mies huokasi ja painoi Amandan tiukemmin rintaansa vasten, kun tyttö purskahti itkuun. Mitä herran tähden oli tapahtunut? Julian viittasi ärhäkällä sormiennapsautuksella sairaanhoitajaa ojentamaan sivupöydällä olevasta rasiasta tukon nenäliinoja. Julian paineli yhdellä niistä sisarentyttärensä poskia ja pyyhkäisi nenää.

Tärisevä käsi otti yhden nenäliinan Julianin kädestä ja niisti. Olo oli tukkoinen, surkea ja laskuhumalainen. Ihan kuin hänolisi ollut märkä rätti, jonka päälle oli syljetty.
"En ihan oikeasti tarvitse sairaalaa..."

”Olen kohteliaasti eri mieltä”, Julian vastasi ja laski tytön sylistään viereiselle penkille, kun näki vastaanottovirkailijan palaavan pöytänsä taakse.
”Suo minulle hetki”, hän sanoi ja harppoi tiskille bokserinlahkeet lepattaen. Hänen muistutuksensa siitä, että hänen sisarentyttärensä tarvitsi lääkärin heti, ei kolmen tunnin päästä kantautui vienona odotushuoneen yli ja saa muutaman nuhaisen mummon luomaan toruvia katseita miehen selkään ja paljaisiin sääriin.
Ja kenties välttääkseen suurempaa kohtausta sairaanhoitaja ohjasi heidät vapautuvan lääkärin puheille. Julian seurasi tyttöä päättäväisesti huoneeseen haluten kuulla itse, että Amanda olisi kunnossa, ennen kuin suostuisi lähtemään kotiin.

Amanda jäi istumaan paikoilleen. Poskia kuumotti. Julian huolehti ja välitti ihan liikaa, sen myös kuuli koko odotushuone.
Lääkäri vilkaisi tytön silmät (pupillit reagoivat), puhdisti naarmut ja katsoi otsan ruhjetta.
"Löitkö pääsi kun kaaduit?"
"En, minä... Löin sen itse." Amanda myönsi hiljaa. Lääkäri puhdisti myös sen, todeten ettei hän ollut vaarassa. Huomenna vain olisi krapula.

”Kertoisitko kiltille lääkärille myös sen, mistä soitit minulle ja miksi”, Julian huomautti ristien käsivarret rinnalleen ja nojasi alaselkäänsä tutkimushuoneen kaapistoon.

Amanda oli purskahtaa siitä huomautuksesta itkuun. Värisevällä äänellä hän myönsi miettineensä sillalta hyppäämistä. Kaikessa hiljaisuudessa hän sai lähetteen tiistaille, psykologille. Jos hänellä vaikka olisi tarve puhua jollekulle.
"Asutko yksin?"
"Asun."

”Ei”, Julian korjasi jyrkästi.
”Hän asuu tästä päivästä eteenpäin minun kanssani.”

Rautainen maku sekoittui suuhun. Hän asuisi? Ei! Sitä riitaa Amanda tosin ei aloittanut vieraan ihmisen nähden. Mieslääkäri näytti myötätuntoiselta, mutta sanoi sen olevan hyvä ajatus. Ettei hän olisi yksin. Hänelle annettiin seuraavalle päivälle yksi vahvempi särkylääke, jos päätä alkaisi särkeä enemmän ja kehotus tulla takaisin jos oli olisi omituinen. Amanda nousi tuolilta, kääntyen katsomaan enoaan.
"... O-odottaisitko hetken käytävässä?" Hän voisi lähteä, kunhan hoitaisi yhden asian.

Julian siristi silmiään epäluuloisena eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.
”En usko. Jonkun aikuisen pitää tietää, miten sinä voit ja mitä elämässäsi tapahtuu.”

Amanda meni hyvin vaikeaksi. Hän nieleskeli pitkään, katsellen kenkiensä kärkiä. Hän joutuisi pyytämään kyydin apteekkiin huomenna. Niin tai näin. Sanat joilla pyytää jälkiehkäisyä, olivat miltein mahdottomat tuottaa Julianin edessä. Amanda sai ne ulos, lyhyen puhuttelun lääkäriltä, joka katosi huoneesta hakemaan pilleriä.

Julian hautasi silmät käteensä. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä ulos. Amanda oli edelleen kuin 8-vuotias, vain lapsi - mitä helvettiä tyttö teki harrastamassa seksiä? Ja vielä suojaamatonta?
Mutta tämä oli aihe, josta mies ei voinut puhua nuorelle sisarentyttärelleen. Sentään Amanda ymmärsi huolehtia asiasta itse.

Oivallus ajatuksissa oli hyvin tuore, mutta sentään alkoholista mössöytyneet aivot olivat muistaneet sen. Hän ei pystynyt kääntymään enoaan päin vaan seisoi selkä tuota kohti. Hän otti pillerin ilman vettä sen saadessaan, lähtien huoneesta nopeasti, humalasta huojuen. Nyt häpeä oli tavoittanut hänet. Tämä oli uusi pohjanoteeraus.

Julian huokasi, kiitti lääkäriä ja lähti sisarentyttärensä perään.
”Tule, mennään kotiin”, hän sanoi Amandalle tavoittaessaan tytön ja ohjasi tämän kohti ensiavun parkkipaikalle jätettyä autoaan.

Amanda riisui matkalla Julianin takin, ojentaen sitä tuolle. Silmiä kirveli.
"En voi muuttaa teille." Mitä Deirdrekin sanoisi?

Julian torjui takin ja kääri sen takaisin Amandan ympärille.
”Sinä tarvitset sitä enemmän kuin minä”, mies vastasi ja avasi matkustajan puolen oven Amandalle, viitaten tyttöä istumaan sisään.
”Kyllä sinä muutat. Tämä ei ole keskustelu.”