PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Dear diary

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [Y] Dear diary   Su Heinä 24, 2016 5:44 pm

Artemiksen sekavan hilpeitä (not) pohdintoja elämästään ja itsestään.

Olen kuoleva mies. Hitaasti, mutta varmasti riutuva.
Terassilla istuva mies raapusti päiväkirjaansa. Se tuntui teinien touhulta, mutta se oli jäänne niistä kaikista laitoshoitopätkistä hänen elämässään. Artemis veti sähkötupakan savua syvälle keuhkoihinsa, katsellen taivaalle pienen hetken, jatkaen sitten kirjoittamista. Kynä juoksi paperia vasten, kun hän vuodatti mielialaansa sekä ajatuksiaan siihen mustakantiseen vihkoon.

Sain taas lääkityksen. En halua syödä lääkkeitä. Ainoa jäljellä oleva tunne on viha ja lääkkeet latistavan senkin. Jos otan unilääkkeitä, olen aamuisin kuin zombie, enkä herää kuin vasta alkuillan puolella. Jos taas en ota unilääkkeitäni, en nuku kuin muutaman tunnin, silloinkin huonosti. Pyörin ahdistuneena sängyssä odottamassa unta jos en tee töitä siihen asti, että nukahdan tabletti käsissäni sänkyyn. Ahdistuksen käydessä ylivoimaiseksi itken. Huhtikuun jälkeen niin on käynyt usein, olen itkenyt itseni uneen. En tiedä mitä teen, haparoin pimeässä. Lääkkeet vievät viimeisen järjellisen ajattelun rippeen, tukahduttaen kaiken. En kuule, en enää, en tunne. Haparoin pimeässä eteenpäin, kompuroiden ja seiniä kynsillä raapien. Olen väsynyt kaikkeen, kyllästynyt kaikkiin. Elämälläni ei ole enää tarkoitusta tai sisältöä.
Miksi en voi olla normaali, miksi minulla ei ole voimia siihen? Mitä antaisinkaan että saisin olla tavallinen ihminen, tavallisten ongelmien kanssa.


Irlantilaisvalmentaja pyyhkäisi silmiään. Kuinka paljon hän olisi halunnut näyttää tämän jollekulle, pyytää enemmän apua ja yrittää selvitä kaikesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut, sillä enemmän kuin syömistä tai lääkkeitä hän pelkäsi osastohoitoa. Siellä oli kamalaa, Artemis tunsi tulevansa hulluksi pakkohoidossa, eikä halunnut enää joutua siihen.

Eilen itkin katsottuani netistä poniratsastajien tuloksia. Ellie oli pärjännyt kansallisella tasolla loistavasti, olin pakahtua ylpeydestä. Aivan kuin minulla olisi jotakin osaa tai arpaa tytön menestykseen, hah!
Huomasin surevani yksinäisyyttäni. En koskaan kuvitellut katuvani lapsettomuuttani tai päätöstä elää yksin. Nyt kadun molempia. Ehkä se oli maailman tapa suojella viatonta lasta minulta, etten pääsisi siirtämään sairauttani sekä vajavaisuuksiani eteenpäin, pilaamaan pienen ihmisen elämää ennen kuin se edes kunnolla alkaisi. Silti katumus raastaa sisältä. Miksi en tehnyt asioita hieman normaalimman kaavan mukaan? Mitä minä teen vanhana kun ystävät ja sisarukset viettävät juhlapyhät lastensa, lastenlastensa kanssa? Olen sulkeutuneena yksiööni, vihaten maailmaa.

En koskaan halunnut olla sellainen mies. Halusin olla mies esteratsastuksen huipulla, viisas, aikaansaava, edistyksellinen, suorastaan nero. Halusin olla monia asioita, mutten koskaan tunteeton, saatika koko ajan vihainen maailmalle ja ihmisille ympärilläni.
“Lopulta tarvitsee enemmän rohkeutta elää kuin tappaa itsensä.”
Muistan hokeneeni tuota lausetta lähes sokeasti, niin kauan että siitä tuli tietämäni totuus. Nykyään huomaan ajattelevani jälleen toisin. Tuntemattomaan kuolemaan hyppääminen olisi ollut rohkea, armollinen teko. Kahdenkymmenen vuoden kidutus elämässä taas oli pelkuruuden teko, resurssien tuhlaamista, hitaasti taakaksi muuttuminen itselleni ja läheisilleni.

En ymmärrä itsekään kirjoittamaani. Tiedän vain katuvani valintoja jotka olen tehnyt elämässäni. Haluaisin olla niin paljon enemmän, mutta en voi olla enempää kuin oma itseni. Joka ikinen aamu keksin yhden syyn miksi nousta sängystä ylös. Joka ikinen aamu valehtelen itselleni, että huomenna minulla on oikea syy nousta, huomenna elämässäni on jälleen sisältöä.

Että huomenna olen onnellinen.
Että huomenna kaikki on paremmin.

Herätessäni aina siihen uuteen huomiseen, tajuan ettei mikään muutu. Milloin annan itselleni luvan luovuttaa enkä nouse enää? En tiedä.
“Lopulta tarvitsee enemmän rohkeutta elää kuin tappaa itsensä.”
Sitten kun en ole enää rohkea. Silloin kun haluan luovuttaa, antaa voiton niille jotka ovat tehneet minusta pilaa, työntäneet itsetuntoni pohjamutiin, romuttaneet ne perustukset joille minun piti rakentaa elämäni.
Se elämä, jonka piti olla täynnä onnea, iloa ja rakkautta. En osaa enää muuttaa kurssia, antaa elämälleni omaa suuntaa. Katkeruudellani olen polttanut kaikki ne sillat, joita pitkin olisin voinut päästä takaisin elämääni kiinni, ottaa hallinan siitä ja sairaudestani.


Viimeinen muokkaaja, Hatsiubat pvm Ma Elo 01, 2016 9:20 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [Y] Dear diary   Ma Elo 01, 2016 9:18 am

Muut kulkevat lävitseni kadulla, nauravat ja ovat onnellisia. Minulle täällä ei ole mitään.
Ahdistaa, haluan raapia käsivarteni verille.

Ilta. Pitäisi nukkua. Makaan sängyssä tabletin kanssa, teen töitä. Kun laitan työt pois, ajatukseni täyttyvät ahdistuksella. Mietin mitä kaikkea söin tai sanoin tänään. Miten monella tavalla loukkasin muita tai jälleen pahoinpitelin omaa kehoani. Miksi en voi olla terve? Haluaisin olla terve. En pyydä muuta. Silti en osaa parantaa itseäni, toimia toisin. Lopulta itken itseni uneen aamuyön pikkutunneilla, koska en halua ottaa lääkkeitä. Olen väsynyt kun herään, vihainenkin. Vasen käteni on kankea, sormissa ei ole voimaa. Herääminen on tuskaa enkä voi olla miettimättä, mikä on syyni nousta tänään?
Kuten aina ennenkin, keksin syyn väkisin.

Töissä vain kuljen eteenpäin, vailla päämäärää. En jaksa kannustaa, en jaksa antaa kritiikkiä. Mumisen itseni työpäivän läpi, palaan kotiin. En jaksa välittää hevosistani. Ne pärjäävät, niillä on kaikki hyvin.

Aika syödä. Vain ruoan valmistaminen saa voimaan pahoin, puhumattakaan sen syömisestä. Mitä antaisinkaan normaalista suhtautumisesta paistettuun kanaan, couscousiin ja salaattiin. Pystyn syömään puolet, loput jätän evääksi seuraavalle päivälle. Jatkan töitä, jos en itke. Saan paniikkikohtauksia kotona kun avustajani ei ole paikalla.
Vihaan itseäni.

Olen syyllinen kaikkeen, mutta en silti korjaa asioita. Haluan vain elää jonkun muun elämää, jotta kaikki olisi helpompaa. Olen heittänyt kaksi kirjettä roskiin. Halusin kirjoittaa äidille kirjeen, mutta en uskalla. Pelkään häiritseväni häntä, aiheuttavani huolta. En halua kiinnittää huomiota itseeni. Pitäisi mennä nukkumaan, jälleen. Nukkuminen pelottaa. Jos saan unta, näen painajaisia ja jos en saa unta, itken itseni lopulta unen kaltaiseen koomaan.
Sama oravanpyörä pyörii tänäänkin. Tänään huudan tyynyyn ikävääni, yksinäisyyttäni ja kaipuutani toisen ihmisen läsnäoloon. Jos kehtaisin, soittaisin Caitlinille. Hänelle saattaisi puhua siihen asti että pahin menisi ohi. En voi, kello on kolme, hieman yli. Neljän tunnin päästä pitäisi herätä. En ole koskaan ollut niin yksin. Seinien kaatuessa antaisin mitä tahansa kainalosta johon käpertyä, toisen lämmöstä sängyssäni.

En muista koska nukahdin, mutta herään aamulla kellon sointiin. Miksi aion nousta tänään? En tiedä ja keksin väkisin syyn nousta. Aamu alkaa kahvilla ja ahdistuksella. Aamiaiseksi avustajani keittää puuroa, polttaen sen kahdesti pohjaan.
Kun lopulta pääsen töihin, olen tunnoton. Jälleen mumisen itseni päivän läpi. Kahvitauolla kadehdin Morlandia ja Calounia. Heillä on ystäviä, Morlandilla kaunis kihlattu, Caloun on vielä nuori ja aikaa saavuttaa mitä vain. Antaisin mitä vain ollakseni toinen heistä. Sen sijaan olen oman kateuteni ja katkeruuteni vanki, kykenemätön päästämään negatiivisista tunteista irti. Roikun niissä kuin hukkuva pelastusrenkaassa, ne ovat viimeinen oljenkorteni.

Kaikki mitä minulla on jäljellä on kateus, katkeruus ja halveksunta.
Olen polttanut kaikki sillat edessä ja takana, menneessä sekä tulevassa. Milloin tuli leviää sillalle jolla itse seison, sitä en tiedä. Odotan sitä hetkeä hengitystä pidättäen. Kun sen aika tulee, se ei ollut yllätys. ja lääkkeet latistavan senkin.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Dear diary
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Hexham-
Siirry: