PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] I might be afraid but it's my turn to be brave

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [Y] I might be afraid but it's my turn to be brave   Su Toukokuu 04, 2014 9:03 pm

Yksinpeli, jossa Lucy käy läpi muistojaan ja selvittelee päätään sekä päätyy maastoon serkkunsa hevosella Rhythm of the Rainilla
------
Lucy istui sängyllään akustinen kitara käsissään ja kynä suussaan. Nainen soitti muutaman soinnun, lopetti ja kirjoitti kynällä sängyllä lepäävään vihkoon turhautuneen oloisena. Hän veti jotakin yli, kirjoitti uudestaan siihen päälle, kokeili jälleen ja muokkasi uudemman kerran. Hän jätti kynän vihkon päälle ja keskittyi jälleen kitaraansa, hyräillen pehmeällä äänellä sointujen mukana melodiaa. Ovi aukesi varoittamatta ja Lucy säpsähti, siirtäen kitaransa nopeasti sivummalle.

”Lucy, mä lähden kampukselle. Tuutko messii?” Bethany puhui hitaalla, laiskalla tavallaan, venyttäen jokaista sanaa. Lucy laittoi kitaransa huolella kuluneeseen koteloon ja sulki soljet, ennen kuin kääntyi Bethanyn puoleen.
”En”, hän vastasi lyhyesti ja hiljaisella äänellä, vältellen katsekontaktia serkkunsa kanssa.
”Sun pitäis lähteä ulos ja nähä ihmisiä”, Bethany valitti, ”sä vaan istut tääl koko päivän ja näppäilet tota kitaraas. Käyttäsit ees iskän hienoo sähkökitaraa jos haluut soittaa etkä tota epävireistä romua.”
Lucy värähti tuskin huomattavasti ja laski suojelevan käden mustalle nahkakotelolle. Kitara oli äidin vanha, eikä Lucy luopuisi siitä mistään hinnasta. Kitara ja naisen kaulassa roikkuva sormus olivat ainoita konkreettisia asioita, jotka muistuttivat kultaisesta äidistä, joka oli nukkunut pois lähemmäs puolitoista vuotta aiemmin.
”Ei huvita”, hän vastasi vältellen ja käänsi selkänsä serkulleen. Kunpa se lähtisi jo, eikö sillä voisi kerrankin olla kiire, Lucy ajatteli silmät suljettuina, mutta Bethanyn kirkas ääni kuului jälleen.
”Ei sua ikinä huvita. Iskä on sitä mieltä et sä oot jotenki sekasin. Kuulin ku se puhu äidin kaa et sut pitäis viedä terapiaan tai johonki. Lähe ny mukaan ni neki uskoo et sä oot ihan hyväs kunnos”, Bethany jatkoi valittavalla äänensävyllään, nojaten ovenpieleen punaiset korkokengät kädessään. Pullea parikymppinen oli ahtautunut tiukkaan mustaan mekkoon ja oli meikeistä päätellen valmis lähtemään bileisiin.
”Bet, älä jaksa”, Lucy huokaisi. ”Sanoin jo, ettei huvita. Ehkä joku toinen ilta.”
”Sä sanot aina noin, mut et koskaan lähe mukaa”, Bethany huomautti eikä Lucy voinut syyttää serkkuaan valehtelusta. Lucy oli sanonut niin monta kertaa eikä ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta koskaan lähtenyt Bethanyn mukaan.

”Mites Rain?” Lucy päätti vaihtaa aihetta.
”Mitä siitä?” Bethany kysyi kyllästyneen oloisena.
”Milloin kävit viimeksi liikuttamassa sitä?” Lucy kysyi ja kumartui laittamaan kitaransa kotelon sänkynsä alle.
”Sunnuntaina”, muutaman vuoden vanhempi tyttö vastasi lähes välinpitämättömästi, ymmärtämättä miksi Lucya kiinnosti niin kovin.
”Nyt on torstai, Bet!” Lucy parahti.
”Entä sitten?”
”Sitä pitäisi liikuttaa ainakin joka toinen päivä, mutta mieluiten viidesti-kuudesti viikossa”, Lucy selitti kärsimättömästi. Tämä keskustelu oli käyty jo niin monta kertaa, ettei laiha nainen enää uskonut, että voisi saada Bethanyn ymmärtämään.
”Ihan hyvin se on tähänkin asti pärjännyt”, Bethany vastasi harteitaan kohauttaen. Lucy joutui puremaan kieltään ettei olisi möläyttänyt sen johtuneen vain siitä, että hän oli käynyt liikuttamassa irlannincobia. Bethany ei ollut koskaan antanut sellaiseen lupaa eikä Lucy ollut kysynyt. Hän oli vain mennyt ja tarjonnut hevoselle mahdollisuuden purkaa hieman energiaansa.
”Bet”, Lucy huokaisi ja pudisti päätään. ”Mikset vain myy sitä?”
”Koska se on suloinen”, Bethany selitti kuin asia olisi sillä selvä. Niin, kukapa ei omistaisi hevosta vain koska sellainen oli suloinen? Lucy oli valmis hautaamaan kasvot käsiinsä. ”Jos oot niin huolissas sen liikutuksesta, sen kun meet ite ratsastamaan”, Bethany jatkoi kättään heilauttaen. ”Ei sulla parempaakaan tekemistä voi olla, kun et kerran lähe mukaa”, nainen jatkoi kohottaen punaisia kenkiään korkeammalle. Lucy tuijotti serkkuaan silmät suurina ja kasvot kalpeina.
”M-minä?” Hän sopersi yllättyneenä ja kauhuissaan. ”En minä voi!” Lucy parahti kauhuissaan.
”Voitpas, mä oon nähny ne sun ja äitis kuvat ku ootte hevosten seläs. Sä pysyt Rainin seläs helposti, se on ihan kiltti”, Bethany vastasi itsevarmasti. Lucy ei vaivautunut tarkentamaan, että tiesi tosiaankin pysyvänsä Rainin selässä, sillä oli siellä istunut useammin kuin Bethany.
”Se asuu Rosings Parkissa”, Lucy vastasi kuin se selittäisi kaiken.
”Entä sitten? Sen kun meet sinne. Ota mun auto, en tarvii sitä tänää, saan kyydin Matthewlta”, Bethany vastasi ja poistui hetkeksi huoneen ovelta kun lähti käymään omassa huoneessaan. Hetkeä myöhemmin nainen palasi ja heitti Aston Martininsa avaimet Lucya kohti, joka nappasi ne kiinni ilmasta hyvien refleksiensä avulla. ”Ala painuu jo, Rain odottaa”, Bethany nauroi Lucyn kauhistuneelle ilmeelle ja suuntasi alakertaan, huikaten hyvästinsä vanhemmilleen ennen kuin astui ulkoilmaan ja nousi poikaystävänsä auton kyytiin.

Lucy seisoi keskellä suurta huonettaan auton avaimet toisessa kädessään ja suu avoinna. Hän seisoi siinä pitkään, antaessaan ajatustensa juosta täysin vapaasti. Käsi, joka puristui tiukasti nyrkkiin avainten ympärillä, tärisi pienesti, kun Lucy epäröi. Hän ei halunnut poistua talosta, mutta ei myöskään halunnut jäädä tänne. Hän oli kuullut Rosings Parkista ja nähnyt muutaman kuvan netissä, joten tiesi sen olevan vähintäänkin huipputason paikka. Hän ei sopeutuisi sinne yhtään sen paremmin kuin tähän suureen, valoisaan huoneeseen.
Lucy istui leveän sänkynsä reunalle ja kaatui taaksepäin, maaten poikittain sängyllään. Hän nosti avaimet kasvojensa yläpuolelle ja katsoi niitä inholla ja uteliaisuudella. Bethany todella halusi hänet ulos talosta, kun oli luovuttanut tummanpunaisen Aston Martin Vanquishin tytön käyttöön. Se auto oli maksanut maltaita, sen verran Lucykin autoista ymmärsi. Muuta nainen ei sitten tiennytkään nelipyöräisistä moottorikulkuneuvoista. Serkun ele oli kuitenkin omalla tavallaan lohduttava. Ehkä Bethany välitti omalla omituisella tavallaan serkustaan ja toivoi tuon löytävän iloa elämäänsä. Lucy sulki silmänsä ja palasi muistoissaan aikaan, jolloin kaikki oli ollut paremmin.

Hän oli seitsemän vanha ja kiipesi pihan omenapuuhun, pari vuotta vanhemman Bethanyn seistessä puun juurella kauhuissaan. Ketterästi Lucy oli kiivennyt ja heitellyt hyviä, makeita omenoita alhaalla seisovan serkkunsa päälle ja nauraen Bethany oli koettanut saada niin monta kiinni kuin kykeni. Lucy oli kiivennyt alas ja yhdessä he juoksivat joen varteen ja istuivat pientareella, varpaat kylmässä vedessä syödessään omenoita. Jossakin haukkui koira, kun tytöt nauroivat kesäpäivän auringon alla.
Paria vuotta myöhemmin Lucy istui virnuillen harmaan ponin selässä ja laukkasi ympyrällä Bethanyn ympärillä. Serkku nauroi ja pudisti päätään katsoessaan nuoremman tytön pelleilyä musta kissa sylissään. Kissa kehräsi ja Lucy nauroi iloisesti, kun poni innostui pukittamaan ja pudotti tytön selästään. Bethany säikähti ja pudotti kissan, joka sihahti loukkaantuneesti ennen kuin juoksi tallirakennusta kohti. Poni hamusi huulillaan pudonneen tytön käsivartta ja Lucy työnsi hieman liian isoa kypärää pois silmiltään nauraen iloisesti. Bethany yhtyi pian helpottuneesti nauruun.
Sen jälkeen kesän jälkeen Bethanya ei ollut enää näkynyt, sillä serkku oli omien sanojensa mukaan kasvanut liian isoksi viettämään kesänsä maaseudulla tädin ja serkun luona.
Muutamaa vuotta myöhemmin Lucy istui rautiaan puoliverisen selässä ja nelisti halki peltomaiseman keskittyneesti. Musta puoliverinen kiri rautiaan helposti kiinni ja virnistävä aikuinen nainen kannusti hevosen kiihdyttämään vauhtiaan yhä enemmän. Lucy nauroi ja tarttui hevosensa hulmuavaan harjaan kaksin käsin kannustaessaan kaikin tavoin ratsuaan kiihdyttämään tummemman lajitoverinsa mukana. Lucyn äiti nauroi tyttärensä mukana, kunnes pelto alkoi loppua kesken ja kaksikon oli hidastettava hevosensa takaisin käyntiin. Lucyn kasvoilta loisti riemu ja into, kun he vilkaisivat toisiaan samanlainen ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Kesän kääntyessä syksyksi maastolenkeistä oli jo tullut osa arkea. Lucy suri jo valmiiksi kesän päättymistä, sillä se tarkoitti paluuta kouluun ja äidin kohdalla töihin. Arki ei kuitenkaan ollut harmaa, sillä hevoset jäivät äidin ja tyttären yhteiseksi harrastukseksi aina vapaailtoina. He harjasivat yhdessä hevosia tallilla, siivosivat karsinoita ja nauroivat vanhan tallinomistajan kanssa tuon tarinoille nuoruutensa kilpavuosilta.
Viisitoistavuotias Lucy pesi rautiasta puoliveristä tallin pihalla, kunnes sai päähänsä märästä sienestä. Nauraen tyttö käänsi vesiletkun osoittamaan kohti sienen heittänyttä äitiään, ja hetkessä hevosten pesu oli unohtunut, kun kaksikko kävi rajua vesisotaa tallin pihalla letkujen, ämpärien ja kaiken mahdollisen avulla. Läpimärkä mutta naurava tyttö luovutti lopulta saatuaan ämpärillisen jääkylmää vettä niskaansa.
Seuraava kesä kului hevosten parissa. Lucy osallistui äitinsä kanssa vaellukselle suurilla clydesdaleilla halki Skotlannin nummien. Matka oli vienyt kaksikon kaikki säästöt, mutta kahden viikon vaellus oli sen arvoinen. Suuret kylmäveriset työhevoset olivat laukanneet jylisevällä askeleellaan nummien halki ja vaellusporukan jäsenet olivat nähneet kaunista maisemaa. He olivat uineet joissa, kertoneet tarinoita nuotiotulen lämmössä ja nukkuneet makuupusseissaan, kunnes oli aika palata takaisin kotiin. Lucy muisti automatkan takaisin Newcastleen, kun he olivat äitinsä kanssa kilvan puhuneet hevosista ja pohtineet, voisivatko säästää tarpeeksi rahaa tehdäkseen saman retken seuraavanakin kesänä.


Marraskuun koleus toi mukanaan sateiden ja harmauden lisäksi kylmyyden, joka ei suostunut lähtemään Lucyn sydämestä koskaan. Kalvava pelko herätti tytön useina öinä ja niin Lucy kulki pienen talon toiselle laidalle äitinsä makuuhuoneeseen, käpertyen äitinsä viereen lämpimän peiton alle. Äiti hymyili unisesti ja halasi tytärtään, pitäen tiukasti kiinni kunnes painajaiset väistyivät ja Lucy saattoi nukahtaa äitinsä tiukassa halauksessa, uskoen siihen, että kaikki selviäisi vielä.
Seuraavan vuoden puolella Lucy sanoi hyvästit talolle, jossa oli elänyt koko elämänsä sekä naapuritallin hevosille, jotka olivat opettaneet hänelle niin paljon elämästä. Hyvät muistot sydämeensä suljettuna tyttö oli noussut tätinsä auton kyytiin ja katsonut, kuinka maaseutu vaihtui kiireiseksi kaupungiksi ja pieni, kotoisa asunto suureksi, valoisaksi omakotitaloksi, jossa kaikki tuntui olevan jonkin kuuluisan suunnittelijan uusimmasta mallistosta. Lähimmästä sairaalasta tuli tutumpi kuin uudesta kotitalosta. Jokaisen viikon myötä hitaasti heikkenevä äiti vei mukanaan aina pienen palan Lucya, kun tyttö epätoivoisesti takertui sairaaseen äitiinsä ja koetti urheasti jaksaa jatkaa elämäänsä tavallisesti. Kouluarvosanat romahtivat, Lucy hiljeni ja äiti väsyi jo muutaman lauseen keskustelun jälkeen.
Tyttö täytti kahdeksantoista, mutta vietti syntymäpäivänsä äitinsä sängyn laidalla sairaalassa. Lucy makasi äitinsä vieressä, pitäen heiveröistä, heikkoa äitiään käsivarsillaan, koettaen olla välittämättä kaikista letkuista ja laitteista ympärillään. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Lucy piteli äitinsä kättä tuon nukkuessa viimein pois julmasta maailmasta.

Ajatus äidin hautajaisista herätti Lucyn muistoistaan. Nainen aukaisi siniset silmänsä tuijottaen kyyneleet silmissä kimaltaen valkeaa kattoa sänkynsä yläpuolella. Hän oli ollut niin onnellinen, mutta kuten aina ennenkin, ajatukset onnellisista hetkistä, pitkistä kesäpäivistä hevosen selässä äidin kanssa, olivat vaihtuneet kipeisiin, harmaisiin kuukausiin kaupungin kiireen keskellä. Lucy vilkaisi avaimia käsissään ja teki päätöksensä nopeasti.
Nainen nousi seisomaan, vaihtoi ratsastusvaatteisiin, mutta veti ratsastushousujensa päälle tummat verkkarit, sillä Bethany ei arvostaisi hevosen karvoja autonsa penkillä. Lucy otti ratsastuskypärän sekä pitkän yleisraippansa ja heitti ne samaan urheilukassiin kuluneiden ratsastussaappaidensa kanssa. Hän vilkaisi viimeisen kerran itseään peilistä, ennen kuin suuntasi portaat alas.
”Lähden käymään Rosings Parkissa”, Lucy sanoi kuuluvasti eteisestä, mutta lähes ryntäsi ulos ovesta, ennen kuin täti ehtisi kysellä mitään sen enempää. Nainen suuntasi punaiselle, tyylikkäälle autolle, nousi kyytiin, heitti laukun pelkääjän paikalle ja starttasi. Hän suunnisti tottuneesti Newcastlen kaupungista ulos, mutta pysähtyi hetken mielijohteesta kukkakaupan kohdalla. Ostettuaan kimpun valkoisia liljoja, nainen jatkoi matkaansa tallille.

Hermostuneesti Lucy nousi autosta jätettyään sen parkkipaikalle. Hän jätti verkkarit autoon ja otti urheilukassista kypärän, jonka veti saman tien vaaleiden pörröisten hiustensa päälle. Hän vaihtoi lenkkarit kuluneisiin ratsastussaappaisiin ja lähti raippa sekä kukkakimppu kädessään kohti tallia pää painettuna. Lucy asteli Rainin karsinalle, jättäen kukkakimpun maahan karsinan eteen. Ruuna näytti nukkuvan, mutta oli puhtaan näköinen, joten Lucy vain nopeasti harjasi ruunan selän ja jalat, ennen kuin nosti satulan hevosen leveään selkään. Rain nuokkui paikallaan eikä vaivautunut edes pullistelemaan, kun tyttö kiristi satulavyön. Ruuna otti kuolaimet vastaan laiskasti, mutta ei nostanut päätään, mikä sai Lucyn huokaisemaan helpotuksesta. Nopeasti nainen talutti lehmänkirjavan hevosen ulos tallista, napaten viime hetkellä liljakimpun mukaansa.
Hän nousi raskasrakenteisen hevosen selkään ja asetteli kukkakimpun poikittain jaloilleen, pujottaen varret toisen reitensä alle, jotta kimppu ei putoaisi. Lucy kannusti ruunan käyntiin ja kuuliaisesti hevonen lähti laiskaan käyntiin, kulkien pitkin ohjin pois tallipihalta kohti nummia.
Lucy istui hevosen selässä suorana ja jännittyneenä niin kauan, kunnes metsä nielaisi heidät ja kaikki muut katosivat näkyvistä. Nainen hengitti helpommin ja antoi lihastensa rentoutua Rainin astellessa laiskasti metsän halki. Lucy ei kuitenkaan välittänyt, vaan antoi hevosen kulkea omalla hitaalla tahdillaan. Eihän tytön ollut mihinkään kiire.

Istuessaan leveässä selässä, naisen ajatukset kääntyivät kaikkiin niihin ihaniin hetkiin, joita hän oli saanut viettää äitinsä kanssa. Ennen kuin Lucy edes huomasi sitä, hän hyräili äitinsä lempilaulua. Hyräily muuttui pian lauluksi, kun Lucy antoi kirkkaan äänensä täyttää hiljaisen metsän. Hän sulki silmänsä nauttiessaan laulusta ja sen tuomista muistoista, keskittyen vain hevosensa liikkeisiin, laulun melodiaan ja lämpimään tunteeseen sydämessään.
Lucyn laulu sai Rainin kääntelemään korviaan hämmentyneenä. Ruunan askeleeseen tuli enemmän virtaa, kun eläin kuljetti itsekseen hiljaisella äänellä laulavaa naista metsän halki. Lucy hiljeni vasta, kun nummet aukenivat hänen edessään. Hän oli siirtynyt kappaleesta toiseen eikä ollut edes tajunnut, kuinka pitkään ruuna oli kulkenut metsän halki, ennen kuin nyt, kun näki nummet edessään. Hän pysäytti ratsunsa ja katsoi hetken kaikessa hiljaisuudessa kaunista maisemaa edessään.
Lucy hengitti syvään raikasta ilmaa, kannustaen vastahakoisen tinkerin raviin. Hevonen koetti jatkuvasti hidastaa takaisin käyntiin, mutta muutaman terävämmän raipan napautuksen jälkeen Rain kiihdytti raviaan, kunnes liikkui reippaalla askeleella nummien halki. Lucy kevensi tasaisesti kukkakimppu toisessa kädessään, kunnes näki vanhan tammipuun, joka kohosi muutaman sadan metrin päässä. Se saisi kelvata. Tammet muistuttivat häntä aina kotipihasta, jossa suuri vanha tammi oli toiminut hänen ja äidin yhteisenä varjona kuumina kesäpäivinä. Lucy istui alas ja nosti laukan, vaikka Rain ensin vastustikin reippaampaa vauhtia. Muistutus raipasta sai tinkerin heilauttamaan häntäänsä terävästi ja kiihdyttämään tasaiseen kolmitahtiseen laukkaan.
Lucy pysäytti ratsunsa puun juurelle ja jalkautui. Hän nosti ohjat ruunan pään yli, hevosen laskiessa tyytyväisesti päänsä syömään ruohoa. Lucy asteli puun juurelle, katsoen vanhaa puuta kyyneleet silmissään.
”Minulla on sinua ikävä”, nainen kuiskasi polvistuessaan puun juureen. ”Miksi sinä jätit minut tänne?” Hän kysyi kyyneleistä tukahtuneella äänellä, koettaen taistella itkua vastaan. Kyyneleitä vastaan taistelu osoittautui turhaksi, sillä pian suolaiset kyyneleet valuivat valtoimenaan pyöreitä poskia pitkin.
”Minulla on sinua ikävä”, hän kuiskasi uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat hukkuivat niiskutukseen ja kyyneleet puhuivat puolestaan. Hänen kurkkuaan kuristi ja hengittäminen tuntui vaikealta, mutta itku ei loppunut. Kädet täristen hän laski valkean liljakimpun puun juureen.
”Minä rakastan sinua, äiti”, hän kuiskasi hiljaa ja hautasi pyöreät kasvot käsiinsä, itkien lohduttomasti kuin pieni lapsi, joka oli eksynyt. Totuuden nimissä hän tunsi olevansa eksyksissä pimeässä, julmassa maailmassa, jossa mikään ei enää ollut tuttua tai turvallista. Hevoset ja musiikki olivat enää ainoita asioita, mitkä toivat pienen valonsäikeen pimeyden keskelle.
”Mitä minä teen, äiti? Mitä minä teen”, hän sopersi itkunsa lomasta. Hän tunsi olevansa yksin ja eksynyt, täysin tietämätön siitä, mitä nyt tulisi tehdä maailmassa, joka oli muuttunut. Bethany opiskeli yliopistolla, mutta Lucy tiesi, ettei pääsisi papereillaan sisään mihinkään eikä hän voisi maksaakaan tietään sisälle. Häntä ahdisti asua tätinsä katon alla, sillä ei edelleenkään pystynyt kutsumaan taloa kodikseen. Miten hän koskaan voisi muutaa omilleen, jos ei edes saanut töitä? Hän oli toivoton ja pettänyt äitinsä odotukset täysin.
”Anteeksi äiti, anteeksi anteeksi anteeksi”, Lucy kuiskasi hiljaa päätään pudistellen kyyneleet yhä silmistään valuen. ”Olen pettänyt sinut, anteeksi äiti, minä en ole tarpeeksi vahva”, laiha tyttö nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.

Lempeä kosketus sai Lucyn hätkähtämään ja kääntymään nopeasti ympäri. Itkevä tyttö ei ollut edes huomannut, kuinka mustavalkea hevonen oli astellut varovasti lähemmäs ja kurottanut koskettamaan suurella turvallaan varovasti Lucyn hartiaa. Hän ei voinut mitään suupielilleen, jotka kääntyivät hitaasti ylöspäin, kun tyttö katsoi hevosta. Lucy silitti hevosen poskea ja nojasi otsaansa hevosen otsaa vasten, kun hevonen laski päänsä uudelleen alemmas. Ruuna seisoi silmät suljettuina paikoillaan, antaen naisen pitää kiinni.

Lucy ei tiennyt, kuinka kauan istui siinä pää hevosen päätä vasten, mutta noustessaan lopulta seisomaan, hän huomasi kyynelten kuivuneen kokonaan ja kiristävän tunteen helpottaneen jossakin rintakehän tienoolla. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä, nauttien raikkaasta ilmasta keuhkoissaan. Henki tuntui kulkevan helposti, sillä kurkkua ei enää kuristanut. Lucy vilkaisi kukkakimppua olkansa yli, hymyillen kevyesti.
”Kiitos äiti”, hän kuiskasi ilmaan, antaen nummilla puhaltavan tuulen tarttua sanoihin ja kantaa ne kauas. Helpottuneena ja ihmeen keveänä Lucy nousi Rainin leveään selkään. Ruuna lähti käskystä ravaamaan kohti tallille vievää polkua. Lucy huomasi hymyilevänsä nostaessaan laukan, joka vaihtui pian neliksi, kun hän kannusti ja suostutteli laiskaa ruunaa raipan ja pohkeiden avulla. Ruuna kiihdytti omasta tahdostaan vauhtiaan, kun taivas aukeni ja suuret vesipisarat iskeytyivät maahan. Lucy huomasi nauravansa tuulen riepotteleman pitkän kirjavan harjan piiskatessa hänen kasvojaan ja sateen kastellessa vaatteet läpikotaisin. Naurava nainen pyyhki vettä kasvoiltaan ja tunsi sateen pesevän surun pois edes täksi hetkeksi, kun Lucy kiisi nummien halki raskasrakenteisen hevosen selässä.

Saapuessaan tallin pihaan rauhallisessa käynnissä, Lucy hymyili aurinkoisemmin kuin aikoihin siitä huolimatta että oli läpimärkä, kylmissään ja silmätkin punottivat edelleen aiemmasta itkemisestä. Nainen vei tinkerin pesukarsinaan, antaen hevoselle kunnon pesun, ennen kuin loimitti sen ja vei karsinaan odottamaan iltaruokiaan. Hevonen hörisi tyytyväisenä asettuessaan karsinaansa ja Lucy suunnisti puhtauttaan kiiltelevälle punaiselle autolle.
Hän ajoi tätinsä talon pihaan, jättäen auton sille varatulle paikalle ja kiisi sisään taloon hymy huulillaan. Täti, joka saapui eteiseen katsomaan, kuka oli tullut, näytti yllättyneeltä nähdessään siskontyttönsä hymyilevät pyöreät kasvot. Hän ei sanonut mitään, mutta hymyili pienesti ja nyökkäsi väistyessään sivummalle, jotta märkä Lucy saattoi kiitää yläkerran kylpyhuoneeseen. Hetkeä myöhemmin nainen makasi kuumassa kylvyssä silmät suljettuna ja melodiaa hyräillen. Lucy rentoutui kylvyssä niin pitkään, että vesi ehti jo jäähtyä, ennen kuin nousi ylös, kietoi suuren valkoisen pyyhkeen ympärilleen ja tanssahteli hyräillen huoneeseensa. Hän veti pyjaman päälleen ja kuivatessaan hiuksiaan sattui vilkaisemaan itseään peilistä. Hetken hän kuvitteli näkevänsä äitinsä kasvot omiensa tilalla, ja hymy hänen huulillaan vain leveni.
Lucy kaivoi kitaransa sängyn alta ja syventyi soittamaan kylvyssä hyräilemäänsä melodiaa. Hänen soittonsa taukosi vain muutamaksi hetkeksi, kun hän kirjoitti nopeasti lyhyen merkinnän muistikirjaansa, kunnes oli tyytyväinen lopputulokseen. Hiljaisella äänellä nainen lauloi soittonsa mukana, hymyillen koko ajan. Lucy ei lainkaan huomannut oven raosta tarkkailevaa tätiä, jonka huulille nousi lempeä hymy, kun hän näki siskontyttönsä soittavan kitaraansa ja laulavan hymy huulillaan. 
"If this is the moment I stand here on my own, if this is my rite of passage that somehow leads me home, I might be afraid but it's my turn to be brave", tyttö lauloi hiljaa säestäen itseään kitarallaan. Lucy oli liian keskittynyt musiikkiin, lauluun, jonka oli löytänyt netistä ja joka tuntui ymmärtävän hänen ajatuksiaan paremmin kuin hän itsekään huomatakseen tätiään, joka pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ennen kuin hiipi portaat alas lempeän liikuttunut hymy huulillaan.
"If this is the last chance before we say goodbye at least it's the first day of the rest of my life. I can't be afraid 'cause it's my turn to be brave." Laulu päättyi viimeiseen pehmeään nuottiin ja Lucy hiljeni suupielet pienesti ylöspäin kääntyneinä.
"En koskaan unohda sinua äiti", nainen kuiskasi lempeästi eivätkä sanat tällä kertaa tuntuneet raskailta lausua. Yhä pienesti hymyillen Lucy tarttui kaulassaan hopeisessa ketjussa roikkuvaan sormukseen, joka oli hänen äitinsä vanha. Hän kohotti sen huulilleen, ennen kuin kuiskasi hiljaa: "Rakastan sinua."
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] I might be afraid but it's my turn to be brave
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: