Life is meant to be shared

Evelyn hymähti nyökäten epäilemättä hetkeäkään, että joutuisi useamman viikon totuttelemaan muuttuneeseen asuinpaikkaansa. Ajatuksena kaupunkiin muutto oli innostava, sillä se toi kaiken niin paljon lähemmäs. Ei tarvitsisi aina ajaa autolla Hexhamiin asti kun kaipasi ruokatarpeita, joita kylän pikkukaupasta ei löytynyt, eikä tarvinnut autoa liikkuakseen kaikkealle. Newcastlessa bussit suihkivat suuntaan jos toiseenkin näppärästi, joten joskus voisi hyvinkin lähteä käymään ostoskeskuksessa tai muualla ilman omaa autoa.
"Jotakin typerää kuitenkin", hän naurahti. "Onneksi ei ole paljoa jäljellä, mitä voisi tuhota." Fuego oli onnistunut rikkomaan tavaroiden pakkauksen yhteydessä niin monta lautasta, lasia ja kulhoa, että hän oli seonnut laskuissa, kun pitbull oli ryntäillyt sinne tänne ja törmäillyt laatikoihin jyrkissä käännöksissä. Koira ei ollut arvostanut lainkaan sitä, miten hän oli lukinnut harmia aiheuttaneen eläimen yläkerran makuuhuoneeseen pakkaamisen ajaksi, mutta nyt kun lähestulkoon kaikki oli siirretty koiralta turvaan, oli Fuego päässyt jälleen rellestämään vapaana - ja sen kuuli, jos koirien haukusta sopi mitään päätellä.
"Saa nähdä, kuinka kauan kestää ennenkö ensimmäinen naapuri valittaa metelistä", hän ei voinut kuin virnistää astellessaan avainta taskusta kaivaen ovelle. Fuegon pää oli ulkona ovesta ennenkö ovea sai edes kunnolla auki, ja koira rynni ulos sellaisella vauhdilla, että oli kaataa omistajansa. Se niistä käytöstavoista.
"Sinusta on tullut sika", Evelyn kommentoi huvittuneena koiralleen, joka loikki ympärillä kuin se olisi hylätty vähintäänkin neljäksi kuukaudeksi aivan yksikseen. Kai hömelö otus vain oli ihmeissään, kun koti alkoi näyttää niin tyhjältä.

Klaus kuunteli koirien haukkua eikä jaksanut edes olla niille vihainen. Hän arveli Evelynin sanoissa olevan perää, vaikka toivoikin, että koirien satunnainen haukku isännän tai emännän kotiin saapuessa ei herättäisi turhaan närää naapureissa. Roo ja Fuego harvoin jäivät yksinään kotiin ja heidän paikalla ollessaankin ne intoutuivat haukkumaan vain ulkoa tuleville äänille ja leikkiessään.
”Sinä voit lepytellä heidät, ei kukaan sinulle voisi olla vihainen”, mies naurahti ja vastaanotti kaksi hyvin innokasta koira jalkoihinsa. Hän ojensi kätensä rapsuttamaan päälakia ja seurasi Evelyniä sisälle. Naisen asunto näytti niin tyhjältä nyt, kun kaikki irtain oli viety pois ja jäljellä oli lähinnä huonekaluja.
”Kaipaisivatkohan nämä ulos?” hän arveli naurahtaessaan Roolle, joka innostui heidän ympärillä hyöriessään jopa ulvomaan. Selvästi koirat olivat olleet aivan liian kauan keskenään.

Evelyn naurahti pelkälle ajatuksellekin. Hänellekö ei voisi olla vihainen? Sen kun näkisi.
"Muistutan sinua tuosta myöhemmin", hän kiusasi ja asteli sisemmälle tyhjältä tuntuvaan asuntoonsa. Oli se kumma, miten koti näytti heti erilaiselta, kun sieltä vietiin kaikki pienempi irtaimisto pois. Huonekaluissa ei vain ollut samaa kodikasta, lämmintä tunnelmaa kuin siellä täällä lojuvissa kirjoissa, posliinipatsaissa ja unohtuneissa viikon vanhoissa sanomalehdissä.
"Varmasti", hän naurahti ja käänsi katseensa ulvovaan Roohon. Fuego yritti yhtyä kaverin ulvontaan, mutta pitbullin aikaansaama ulina kuulosti varsin säälittävältä. "Olkaas nyt!" Hän komensi naurua äänessään koiria, eikä yllättynyt ollenkaan, kun kumpikaan nelijalkaisista ei häsellyksensä keskeltä lotkauttanut korvaansakaan hänen komennukselleen.
"Koirissamme on jotain pahasti vialla", nainen nauroi kääntyen miehen puoleen ja painautuen tuon kylkeä vasten. Hän ei ollut aivan varma, olivatko koirat loukkaantuneita siitä, että ne oli jätetty itsekseen vai innoissaan siitä, että he olivat palanneet, mutta oli tilanne kumpi tahansa, ne olivat varsin kaheleita tapauksia molemmat.

Tietenkin olisi mahdollista olla vihainen Evelynille, mutta Klaus tiesi jo kokemuksesta, että kun nainen vähän hymyilisi, hän oli ainakin unohtanut jo puolet syystä olla vihainen. Sitä paitsi halutessaan nainen osasi olla herttainen ja puhua ympäri taatusti koirista hieman suivaantuneen naapurin. Toivottavasti sille ei kuitenkaan tulisi tarvetta, sillä Klaus mieluusti säilyttäisi naapurisovun.
”Tai sitten vika on meissä”, Klaus virnisti ja yritti vuorostaan komentaa koiria. Roo jäi ainakin hetkeksi tuijottamaan häntä, mikä oli ihan hyvä merkki. Koiran kirsu tökki miehen polvitaipeita ja sai hänet nauramaan. Klaus yritti keskittyä Evelyniin rinnallaan, mutta koirien takia se oli vaikeaa.
”Minä voin lähteä koirien kanssa ulos jos tahdot jäädä odottamaan muuttofirmaa”, hän ehdotti kuljettaen sormiaan hennon naisen kyljellä. Olisi parempi jos koirat eivät olisi jaloissa, kun vieraat ihmiset saapuisivat kantamaan huonekaluja. Kamppaisivat vielä jonkun.

"Voit olla oikeassa", hän vastasi naurunsa lomasta, mutta ainakin miehen yrityksessä oli jo enemmän pontta, kun koirat hiljenivät hetkeksi. Ei tosin kestänyt kauaa, kun Fuego haukahti uudestaan. Evelyn oli varma, että koiralla oli auktoriteettiongelma, kun hölmön piti aina saada sanoa viimeinen sana, ennenkö saattoi todella hiljentyä.
"Se voisi olla hyvä, niin saadaan tätä rojua joskus oikeaankin osoitteeseen", hän nyökkäsi vaikka olisikin mieluummin lähtenyt mukaan koirien kanssa. Piti kai sitä muuttofirmaakin vähän vahtia, että lastaisivat oikeat huonekalut kyytiin. Kaikkea olisi turha viedä. Pitihän sitä nyt jättää tilaa muutamalle uudellekin ostokselle. Hyvä syy raahata mies kaupoille, vaikka hän epäilikin, ettei Klaus jaksaisi pahemmin välittää siitä, minkä sävyiset tekstiilit olohuoneessa olisi.
"Pärjäätkö näiden pösilöiden kanssa?" Evelyn naurahti suoden epäilevän silmäyksen koirille, jotka olivat rauhoittuneet edes hetkeksi. Hän oli varma siitä, että se oli vain tyyntä myrskyn edellä, ja kunhan otukset tajuaisivat pääsevänsä ulos, jatkaisivat ne seinille loikkimistaan.

Klaus naurahti Evelynin epäilykselle siitä, ettei hän pärjäisi koirien kanssa. Hän päästäisi ne kirmaamaan keskenään hiljaisella hiekkatiellä ja yrittäisi sitten parhaansa mukaan huutaa ne takaisin, kun ei enää jaksaisi leikkiä hippaa.
”No, pakko kai on”, hän huokaisi dramaattisesti ja veti Evelynin suudelmaan. Kyllä hän pärjäisi, iso mies kahden tavallisesti hyvin käyttäytyvän koiran kanssa.
”Minulla on puhelin, jos tulee asiaa”, hän muistutti ja taputti takataskuaan. Mies nappasi koirat hihnoihin ja kääntyi vielä halaamaan toista.
”Olenko jo sanonut, kuinka paljon rakastan sinua?” hän mutisi tummiin hiuksiin ja nautti hetken läheisyydestä ennen kuin lähtisi. Hän tunsi hihnojen päässä hämmentyneinä kiskovat koirat, jotka tietenkin olivat jo menossa lenkille pää kolmantena jalkana.

Nainen nauroi lämpimästi miehen dramatiikalle. Niin, pakkohan sitä olisi kun muita vaihtoehtoja ei annettu. Ehkä koirat rauhottuisivat päästessään ulkoilmaan lenkkeilemään tuttuun tapaan. Ei kukaan ollut niitä hylkäämässä mihinkään. Evelyn olisi mielellään jäänyt suudeltavaksi pidemmäksikin aikaa, tai vaikka koko loppupäiväksi, mutta kuten aiemmin oli jo tullut sanottua, oli parempi saada asioita aikaan nyt kun he olivat molemmat vapaalla. Voisi vierähtää viikkoja, ennenkö moinen ihme tapahtuisi uudestaan. Jotenkin kummasti vapaapäivät tuntuivat aina menevän ristiin.
"Soitan kun tulee ikävä", nainen virnisti ja kurkotti painamaan huulensa miehen karhealle leukapielelle halauksen lomasta. Oli helppo unohtaa muu maailma ahdistavine sotkuineen, kun saattoi vain nauttia miehen läheisyydestä.
"Etköhän, mutta en koskaan väsy kuulemaan sitä", Evelyn vastasi rutistaen miestä hetken tiukemmin. "Älä riehu liikaa koirien kanssa, että jaksat vielä purkaa laatikoita", hän naurahti ja nousi varpailleen painaakseen pikaisen suukon miehen huulille. "Rakastan sinua. Nyt häivy ennenkö muuttomiehet saapuvat ja koirat sekoavat kokonaan", hän virnisti.

Klaus naurahti pehmeästi häädölle, jonka sai tulevalta avovaimoltaan. Koirat kiskoivat hänet hihnassa ovelle ja hän avasi sen tullen nykäistyksi askelen eteenpäin.
”Palaan joskus”, hän virnisti ja lähti sitten koirien kanssa tuttua kylätietä päästäkseen peltoja halkoville hiekkateille, joilla harvoin ajoi edes traktori. Roo ja Fuego pääsivät vapaaksi, kun he olivat kauempana, ja Klaus vain mietti kuinka jäisi kaipaamaan sellaista. Koirat toki pääsisivät kokemaan vapautta myös tulevaisuudessa, sillä Klaus matkaisi Slaleyyn tallille ainakin viisi päivää viikossa ja ottaisi lapsukaiset mukaansa. Nyt vapaaksi päässeet koirat kirmasivat onnellisina sänkipellolla, jossa olivat koko ajan isäntänsä näköpiirissä.

Lenkki oli kestänyt jo tunnin ja Klaus oli hiljalleen palaamassa Evelynin luo. Hän laittoi viestiä, ettei ilmestyisi heidän kevyesti sekopäisten lemmikkiensä kanssa keskelle muuttoa. Eiköhän huonekalut olisi jo kyydissä matkalla kohti Newcastlea.
’Reitti selvä?’ tekstiviesti kuului ja mies ei viitsinyt edes työntää puhelinta taskuun. Koirat ravasivat väsyneinä hänen rinnallaan keräten maasta vastaan tulevia keppejä ja käpyjä niin pitkäksi aikaa, kunnes toinen kiinnostava tuli vastaan.

Evelyn työllisti itsensä heti, kun mies katosi koirien kanssa. Hän kulki ympäri asuntoa tarkistamassa, että kaikki pikkuroina oli tullut pakattua mukaan ja raahattua Newcastleen. Kuten hän oli epäillytkin, oli yksi jätesäkillinen vaatteita ja yksi kirjalaatikko jäänyt jälkeen, mutta ne sai heitettyä vaivattomasti autoon pois tieltä, kun muuttomiehet saapuivat. Hän hyöri ympäri asuntoa valvoessaan miesten puuhia ja ohjatessaan heitä siitä, mitkä huonekalut lähtivät mukaan ja mitkä jäivät tänne. Onneksi asuntoa ei täytynyt täysin tyhjentää, sillä kaikki se roina mitä tänne oli kertynyt ei olisi koskaan mahtunut heidän uuteen asuntoonsa. Mitä he edes tekisivät niin monella sängyllä ja lipastolla ja kirjahyllyllä? Hän oli suosiolla jättämässä kaikista vanhimmat ja kuluneimmat huonekalut tänne.

Tekstiviesti sai naisen kaivamaan puhelimen farkkujensa takataskusta ja hymyilemään huonekaluista tyhjentyneen olohuoneen keskellä. Hän nakutteli nopeasti myöntävän vastauksensa, sillä muuttomiehet olivat juuri kantaneet viimeiset huonekalut kyytiin ja valmistautuivat lähtemään kohti Newcastlea. Hän antoi ajo-ohjeet ja osoitteen, vakuuttaen että he seuraisivat pian perästä avainten kanssa.
"Kuorma lähti juuri", hän huikkasi tervehdykseksi oviaukosta saapuvalle miehelle ja koirille, jotka näyttivät nauttineen lenkistään. "Uuvutit sitten kakarat. Hyvin tehty", hän virnisti ilkikurisesti. Ainakin koirat olisivat vähemmän tiellä, kun olivat saaneet riekkua sielunsa kyllyydestä.
"Lähdetäänkö aukaisemaan ovea?" Evelyn kysäisi tasapainoillessaan aivan liian tyhjältä näyttävän talon kynnyksellä. Miten erilaiselta rakennus näyttikin, kun sieltä oli viety lähestulkoon kaikki yhtään persoonallisemman sävyn tuova pois. Se ei näyttänyt enää kodilta.

Klaus palasi lyhintä reittiä takaisin Evelynin kodille, kun oli saanut vahvistusviestin muuttomiesten lähdöstä. Lenkille lähtö oli paitsi tapa saada koirat pois tieltä, mutta myös hänelle hyvä tekosyy vältellä vieraiden ihmisten kohtaamista. Klaus antoi mieluusti Evelynin hoitaa sosiaaliset tilanteet muuttoon liittyvissä asioinneissa ja liittyisi naisen seuraan vasta kun he saisivat olla kahden.

”Luulen että tämä on vain tyyntä myrskyn edellä”, Klaus hymähti koirista, jotka totta vie vaikuttivat rauhoittuneen lenkillä. Ehkä ne pysyisivät tyytyväisinä seuraavaan lenkkiin saakka.
”Lähdetään vaan. Mennäänkö eri autoilla? Firma voi varmasti hakea vuokra-auton”, hän ehdotti roikkuen edelleen koirien hihnojen päässä. Sillä kertaa ne olivat istuneet vierelle rauhassa ja olisivat varmaan mielellään menneet nukkumaan.
”Saat molemmat riiviöt mukaasi, ettei tule ikävä”, hän virnisti hieman ja kosketti naisen käsivartta hellästi.

Evelyn tyrskähti. Hyvin todennäköisesti mies oli oikeassa, ja koirat lataisivat akkunsa täyteen ajomatkan aikana ja sekoaisivat kokonaan, kun tajuaisivat päässeensä uuteen paikkaan jossa oli vanhojen kotien tavaroita sekä huonekaluja kantavia tuntemattomia äijiä.
"Mennään vaan", Evelyn nyökkäsi vilkaisten olkansa yli tyhjennettyyn asuntoon. Hän voisi tulla käymään myöhemmin uudestaan jos siltä tuntuisi, sekä poiketa aina tallimatkalla kurkistamaan, josko jotakin oli jäänyt. Juuri nyt tuntui siltä että kaikki oli muistettu ottaa mukaan, joten hän saattoi lukita oven perässään.
"Voi kuinka jaloa", hän virnisti mutta sanoistaan huolimatta ojensi kättään ottaakseen remmit mieheltä. Hän kurkotti painamaan suukon miehen poskelle ja virnisti. "Teitä kutsuttiin juuri riiviöiksi. Parasta olla kiltisti", hän naurahti koirille ja rapsutti molempia korvan takaa lähtiessään autoaan kohti. Onneksi sekä Roo että Fuego olivat tottuneita matkustamaan autossa, eivätkä repisi auton sisustusta matkan aikana kappaleiksi.
"Ajele varovasti", hän toivotti sulkiessaan oven koirien perästä. Hän ainakin ajaisi, kun koirat olivat takapenkillä ilman turvavöitä.

Klaus nautti ajatuksesta, että saisi viettää hetken yksinään ajaessaan oman Range Roverinsa Newcastleen uuteen kotiinsa. Jo viisi minuuttia hiljaisuutta kuunneltuaan hän tajusi tehneensä virhearvion, sillä ahdistavat ajatukset alkoivat kiertää kehää ja ympäröidä hänet kuin sadetta uhkaavat ukkospilvet. Oliko hänestä muuttamaan yhteen kenenkään kanssa? Mitä jos he riitelisivät, eikä hän voisi enää piiloutua omaan asuntoonsa siksi aikaa, että rauhoittuisi? Mitä sitten jos he alkaisivat tapella kotitöistä, koirien kasvatuksesta, rahasta, seksistä tai yhteisen ajanpuutteesta? Hän halusi yhteisen arjen, mutta mielellään ilman typeriä riitoja, joihin hän tiesi pariskuntien jossakin välissä aina päätyvän. Synkät ajatukset ja tulevaisuudenkuvat velloivat mielessä uudelle kotikadulle asti. Hän pysäköi autonsa kadun varteen ja astui ulos viileään ilmaan. Kunpa Evelynin näkeminen, muuttolaatikoita pursuava yhteinen koti ja muuttoon liittyvien hyvien asioiden miettiminen helpottaisivat oloa. Miksi hänen piti olla niin ahdistunut kaikesta uudesta?

Evelyn istui ratin taakse ja käänsi ensitöikseen radion päälle, jotta ei joutuisi kuuntelemaan koirien laiskaa, leikkisää murinaa, kun eläimet makoilivat takapenkillä toistensa korvia nykien. Hän toivoi auton tasaisen hurinan vaivuttavan koirat uneen mitä pikimmin - se toimi lasten kanssa, joten miksei siis koirienkin kohdalla -, jotta ei joutuisi kuikuilemaan taustapeilistä mitä takapenkille kuului. Olisi hankalaa yrittää komentaa koiria ruotuun samalla kun pitäisi katseensa tiessä, mutta onneksi sille ei ollut tarvetta, kun pojankoltiaiset selvittelivät itse, kumman vuoro oli käyttää toista tyynynä ja hiljenivät sen jälkeen. Evelyn vilkuili taustapeiliin siitä huolimatta lämmin hymy huulillaan, sillä koiria oli ihana katsella kerrasta toiseen. Oli ihanaa, kun eläimet nauttivat toistensa seurasta niin tavattoman paljon. Ei tarvinnut potea huonoa omatuntoa siitä, että jätti koirat keskenään kun tiesi, että ne pitäisivät toisilleen seuraa kaiken päivää, vaikka hänen työpäivänsä venyisikin suunnittelemattoman pitkäksi. Radion tahdissa hyräillen nainen taittoi matkaa keskittyen ennakoimaan liikennettä ja nauttimaan auton hetkeksi vallanneesta rauhasta, ennenkö koirat havahtuisivat uuteen paikkaan ja aloittaisivat riekkumisensa alusta. Kun teki itselleen tarkat säännöt siitä, mitä sai ajatella ja mihin ei sopinut koskea pitkällä tikullakaan, saattoi hän pitää mielen nurkissa pyörivän ahdistuksen loitolla, vaikka tunsikin jatkuvasti sen kylmän läsnäolon ympärillään. No, kyllä se tästä. Olihan hän stressannut itsensä lähestulkoon hengiltä muuttaessaan Englantiin, ja näin hyvin asiat olivat loppujen lopuksi järjestyneet.

Parkkeeratessaan autonsa uuden kotikadun varteen, ei nainen voinut kuin hymyillä jännitys vatsassa kuplien, kun vilkaisi taloa kohden. Uusi koti. Ajatus tuntui jännittävältä, mutta kenties sillä hyvällä tavalla. Tai ehkä hänen positiivisuutensa vain heräsi jälleen päiväunilta täyttämään ajatukset täydellisestä arjesta. Kukapa niihin huonompiin puoliin tahtoisikaan keskittyä. Hän nousi kyydistä ja kääntyi aukaisemaan takaovea koirille, jotka ryntäsivät ulos sellaisella vauhdilla, että Fuego kolautti päänsä katuun kun ei saanutkaan tassujaan kunnolla alleen. Luupäinen uros vain ravisteli päätään ja jatkoi koheltamistaan remmin päässä nykien. Koiran into oli käsinkosketeltavaa, kun se ihmetteli minne tällä kertaa oltiin matkustettu autolla. Tämä ei onneksi ollut eläinlääkärireissu, joten koiran pettämättömällä logiikalla se tarkoitti, että tämän oli oltava oikein hauska paikka, joka vaatisi innokasta tutkimista. Nenä kiinni katukivissä pitbull lähti kiskomaan kävelytietä pitkin välittämättä Evelynin nykäisyistä takaisinpäin. Luoja hänen koiransa oli oppinut huonoksi remmikäyttäytyjäksi huideltuaan suurimman osan ajasta vapaana pitkin Slaleyn peltoja.
"Avaatko oven?" Hän huikkasi Klausille ja ärähti koirille tiukemmin, jotta ne malttoivat seistä sen hetken kun nainen kaivoi uuden asunnon avaimet taskustaan ja heitti ne Klausille. Fuegon punainen nenä väpätti kun koira yritti tunnistaa kaikki uudet hajut kerralla.

Klaus huomasi Evelynin ja koirat ja yritti hymyillä rohkeasti. Olo parani vain vähän, kun hän nappasi ilmasta avaimet yllättyen jopa itse reaktiotaidoistaan ja lähti sitten avaamaan ovea puolittain pihalle ja jalkakäytävälle parkkeeratun muuttoauton miehille. Hän tervehti lyhyesti asunnon omistajan velvollisuutena ja kiilasi oven auki, jotta huonekalut olisi helpompi kantaa sisään.
”Sinne vain”, hän kehotti ja asteli sitten perheensä luo. Hän etsi Evelynin käden omaansa. Koirien into rentoutti hänetkin uskomaan, että yhdessä asumisessa oli enemmän hyviä kuin huonoja puolia.
”En vieläkään voi uskoa, että olemme todella muuttamassa tänne”, Klaus huokaisi katsellen maisemaa. Katu näytti vieraalta, paljon vieraammalta kuin Slaleyn kylätie, josta oli tullut kotoisa hetkessä. Tottuisikohan hän uuteen kotikatuun koskaan?
”Käyttäytyivätkö riiviöt?” hän kysyi tarjoutuen ottamaan hihnan päät, mikäli Evelyn niin tahtoisi. Tuo oli myös vapaa menemään sisälle ja valitsemaan paikat huonekaluille, vaikka muuttolaatikoiden keskellä se vaikeaa olikin. Kai riittäisi jos he hihkuisivat pääpiirteittäin oikeat huoneet siitä ulkoakin.

Evelyn seurasi miehen liikkeitä hymy huulillaan ja pala kurkussaan. Hän ei ollut varma, oliko henkitorvea kuristava tunne hyvä vai huono, ja päätti jättää sen pohtimisen myöhemmäksi. Parempi keskittyä nyt siihen, mikä tässä hetkessä oli tärkeintä. He olivat muuttamassa yhteen. Hän oli isänsä nauramin sanoin kasvanut vihdoin aikuiseksi.
"En minäkään", hän myönsi puristaen miehen kättä pehmeästi. Kestäisi hetken jos toisenkin, että tästä tulisi kodin tuntuinen paikka, mutta hän oli varma että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin. Eikö koti ollut siellä, missä kaikki rakkaimmat olivat?
"Kyllähän ne. Vähän oli leikkistä nahinaa siitä, kumman vuoro oli toimia toisen tyynynä", hän naurahti. Fuego häselsi remmin päässä malttamatta rauhoittua hetkeksikään, joten helpottuneena nainen ojens remmejä miehelle. Ainakin Klausilla olisi kokonsa etunaan, jos pitbull päättäisi singota jonnekin täydellä voimallaan.
"Ja mitä ilmeisemmin akut tuli ladattua matkalla, kun nyt jaksaa taas riehua. Joskus epäilen, ettei näitä saisi väsytettyä vaikka yrittäisi", hän huokaisi ja nojasi kevyesti vasten miehen kylkeä katsellessaan taloa, joka oli suoraan silmien edessä. Uusi koti. Tänne hän palaisi jokaikinen päivä töiden jälkeen, ja täältä hän lähtisi tallille. Ajatus tuntui vieraalta ja aiheutti kihelmöintiä niskassa. Ehkä tämä oli ollut suuri virhe ja olisi ollut parempi pysyä Slaleyssa ja - ei. Hän katkaisi moisen ajatusketjun alkuunsa ja hengitti syvään. Tämä oli ollut oikea valinta. Elämässä tuli liikkua eteenpäin. Tämä oli heidän seuraava yhteinen ja kenties suurehko harppauksensa eteenpäin.

Klaus tarttui tarjottuihin talutushihnoihin ja sai saman tien tuta, mitä oli pidellä kahta virtoja kerännyttä koiraa vieraassa paikassa. Roo ja Fuego tuntuivat kiskovan kummatkin eri suuntaan, ja jopa hän sai tehdä töitä että pysyi pystyssä ja sai koirat pideltyä. Evelyn-parka.
”Käyn niiden kanssa illalla vielä kunnon juoksulenkillä”, Klaus lupasi, sillä hän oli skipannut harmittavan usein kunnon juoksulenkit väsyttävien työpäivien jälkeen.
”Vietät varmaan lopun illan tavaroita järjestellen?” hän arveli hyväntahtoisen hymyn kera, vaikka olisikin mieluusti ottanut naisen seuraksi lenkille. Tulisihan lähiseutu haravoida, jotta tietäisi, minne koirien kanssa kannatti suunnata ja missä lähin ruokakauppa olisi. Hän odotti innolla sitä, että tuntisi uuden paikan kodikseen. Se veisi aikaa.
”Mitä mietit?” Klaus uteli silitellen Evelynin selän taa kiertämällään kädellä naisen kylkeä. Tuo näytti haaveilevalta ja vakavalta katsellessaan uutta kotia. Ehkä myös Evelyn pyöritteli mielessään niitä ahdistavia, uusi ajatuksia, joihin Klaus oli ollut hukkua ajomatkalla. Nyt ne olivat onneksi melkein hälvenneet.

"Kiitos", nainen hymyili ja kurkotti suukottamaan miehen poskea. Koirille tekisi hyvää päästä vielä purkamaan energioitaan nyt kun uuden paikan tuoma into oli uudelleen aktivoinut eläimet. Hän toivoi, että ne rauhoittuisivat päivän mittaan, sillä muutoin koirista ei olisi muuta kuin harmia, kun ne ryntäilisivät ympäriinsä talossa, joka olisi täynnä muuttolaatikoita ja jätesäkkejä ja vain osittain paikoilleen asti saatuja huonekaluja.
"Joo, pakkohan noista laatikoista on päästä eroon", Evelyn virnisti. Ei niiden keskellä voisi loputtomiin elellä eikä koskaan tiennyt, milloin hänellä oli seuraavan kerran vapaata niin, että jaksaisi tarttua moiseen puuhaan. Joskus työpäivien jälkeen edellisen päivän ruuanjämien lämmittäminen mikrossa tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta työltä. Silloin ei tosiaankaan tekisi mieli purkaa pahvilaatikoista tavaroita.
"Että elämä tuntuu yllättävän aina silloin, kun sitä vähiten odottaa", nainen naurahti pehmeästi nojaillessaan Klausia vasten. Tässä oli hyvä, mutta olisiko se sitä viikon päästä? Tai kuukauden, kahden tai kuuden? Entäs vuoden? Useamman? Milloin tämä alkaisi tuntua suurelta virheeltä? Tuntuiko se siltä jo? Nainen sulki silmänsä keskittyen vaientamaan loputtomat kysymykset mielestään. Niiden sanominen ääneen sivulauseessakin olisi huono ratkaisu. Hän onnistuisi vielä varmistamaan, että pian mieskin ajattelisi samoin ja siitäkös riemu repeäisi.
"Enpä olisi uskonut, että joskus jakaisin kotini jonkun kanssa", Evelyn käänsi katseensa talosta mieheen lämpimästi hymyillen ja kietoi kätensä miehen ympärille painautuakseen paremmin toista vasten. Niin kauan kuin hän pysyisi Klausin lähellä, olisi helppo keskittyä siihen hyvään, jota tämä muutto tosi tullessaan.

”Voin hävittää ne puolestasi”, Klaus virnisti toispuoleisesti kun nainen toivoi pääsevänsä muuttolaatikoista eroon. Evelyn tuskin arvostaisi hänen tapaansa, joten saisi purkaa tavaransa keskenään. Mies antaisi korkeintaan turhan mielipiteensä asioiden sijoittelupaikasta, ja saattaisi auttaa kantamisessa, mutta hänelle tavaroiden järjestely kuulosti vain pakolliselta pahalta. Ei hänellä olisi edes ajatusta siitä, mihin mikäkin menisi. Hän antaisi mielellään Evelynin järjestää uuden kodin.
Klaus ymmärsi täysin naisystävänsä sanat elämän yllättävyydestä. Hän nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään, ennen kuin kuuli seuraavat, aavistuksen epäilevät sanat. Ehkä Klaus peilasi vaan omaa ahdistustaan ja luki toisen väärin. Ehkä Evelyn ei kokenut epävarmuutta tilanteessa, jossa hän oli ensi kertaa elämässään. Ehkä se oli naisille jotenkin luonnollista, jakaa koti jonkun kanssa ja perustaa perhe, vaikka lapsista heidän olisi vielä turha keskustella varman paniikkikohtauksen uhalla.
”Et kai vain ole alkanut epäröidä?” Klaus kuittasi oman epävarmuutensa tarjoamalla Evelynille tietä kertoa selvemmin ajatuksistaan. Ehkä se oli vain hän, ehkä hän oli heistä ainoa, joka odotti muuton johtavan vain suhteen tuhoon.

"Jos se tarkoittaa niiden tönäämistä varastoon ja unohtamista sinne niin ei kiitos", Evelyn kiusasi virnuillen. Varmasti mies osaisi purkaa laatikoita siinä missä hänkin, mutta tilanne oli aivan liian herkullinen sivutettavaksi. Hän nauttisi tavaroiden laittamisesta paikoilleen ja tekisi sen mielellään, vaikka nyt valittaisikin laatikoiden määrästä. Kunhan työhön kävisi, ei siinä kauaa kestäisi, tai ainakin niin Evelyn itselleen uskotteli.
"En", nainen vastasi suuremmalla varmuudella kuin mitä tunsi, mutta tiesi puhuvansa totta. Ei hän epäröinyt tai epäillyt, sillä siihen olisi liittynyt katumusta, tai ainakin niin hän halusi asiaa tulkita. Hän ei katunut päätöstä muuttaa tänne Klausin kanssa, muttei voinut hiljentää pieniä kuiskauksia mielessään, jotka kertoivat miten kaikki menisi päin honkia heti kun he asuisivat saman katon alla.
"Mutta olen keksinyt ainakin 37 tapaa, jolla kaikki voi mennä pieleen", hän myönsi pieni hermostunut hymy huulillaan. Se ei estänyt toivomasta, ettei mikään menisi pieleen, mutta kieltämättä käänsi sisuskaluja entistä tiukempaan solmuun. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli toivonut olevansa näin pahasti väärässä jostakin kuin nyt. Tämä ei vain yksinkertaisesti voinut olla virhe. Se olisi liian julmaa jo hänenkin kohtalonsa kieroutuneelle huumorintajulle.

”Voin myös polttaa ne”, Klaus ehdotti leikkisästi ja puristi Evelyniä lähemmäs. Ei hän koskaan tekisi niin rakkaansa omaisuudelle, mutta kai vähän sai kiusata kun toinen epäili hänen tapaansa päästä eroon muuttolaatikoista. Saattoi olla ihan syytä, että nainen saisi päättää tavaroiden sijoittelusta. Hän alkoi hymyillä, kun kuuli Evelynin varman äänen pyyhkivän epäilykset mielestään. Ehkä siitä voisi tulla jotakin hyvää. Hän halusi uskoa heidän onnistuvan, ja vaikka nainen hetkessä seuraavilla sanoillaan palautti hänen ahdinkonsa, hän halusi uskoa heidän mahdollisuuteensa jakaa elämänsä yhteisessä kodissa.
”Sitten keksimme 37 tapaa ratkaista tilanne”, Klaus lupasi yrittäen vakuuttaa ennemmin ehkä itsensä kuin Evelynin siitä, että yhteen muutto oli hyvä idea. Hän painoi suukon lyhyemmän hiuksiin ja katseli, kuinka huonekalu toisensa perään löysi tiensä asunnon ovesta sisään. Se oli täyttä totta, he olivat todella muuttamassa sinne. Hän tunsi nykäisyn remmin päässä ja nykäisi takaisin jaksamatta komentaa innokkaita koiria enempää. Olihan se ihan ymmärrettävää, että uusi paikka kiinnosti.

"Jos nyt ei heti aiheuteta palohälytystä uudessa kodissa", nainen nauroi ja tönäisi miehen kylkeä sormellaan. Mokomakin. Ei sillä, muutaman laatikon olisi ehkä voinutkin polttaa, niin roinasta olisi päässyt kerralla eroon. Ehkä hän päätyisi kumoamaan muutaman laatikon roskikseen siinä vaiheessa kun kyllästyisi niiden purkamiseen.
"Sen varaan minä lasken", nainen vakuutti hymyillen. Hän epäili todellisen kauhun iskevän myöhemmin, sillä juuri nyt muutto tuntui jotenkin kaukaiselta. Paniikki kotiutuisi mielen perukoille siinä kohden, kun hän oikeasti ymmärtäisi, ettei paluuta entiseen ollut vaan tämä olisi nyt heidän kotinsa.
"Kyllähän tästä ovat monet muut ennen meitä selvinneet, joten miksemme siis mekin", hän järkeili pieni hymy huulilla tanssien. Jos hänen veljensä oli onnistunut houkuttelemaan kaupunkilaistytön karjatilalle asumaan kanssaan, ei tässä pitäisi olla mitään hankalaa. He selviäisivät kyllä. Ei muuta saanut ajatellakaan, tai koko muutto olisi tuhoon tuomittu. Oli helpottavaa seurata, miten muuttoauto tyhjeni miesten kantaessa huonekaluja sisälle. Tästä se lähtisi, yhteinen arki jaetun katon alla.

Klaus toivoi syvästi, että ongelmien kaatuessa päälle, he löytäisivät yhdessä ratkaisun niihin. Oli turhan kuumottavaa ajatella ensimmäisten vastoinkäymisten aiheuttamaa riitaa, joten hän työnsi sen taka-alalle ja keskittyi vain siihen hetkeen. Tuntui heti paremmalta.
”Millaisiahan naapurit ovat?” hän kysyi ja vilkaisi parahiksi viereisen asunnon ikkunaa, jonka verhot heilahtivat. Ilmeisesti heidän muuttonsa oli jännittävintä, mitä kadulla oli hetkeen tapahtunut. Tai sitten naapurissa asui oikea maanvaiva, joku sellainen, joka rakasti naapuriensa vakoilua. Klaus olisi voinut vannoa, että hänen tuurillaan se oli joku hullu.

Nainen katseli katua reunustavia taloja miehen kysymystä miettiessään. Niin, millaisiakohan naapurit olisivat?
"Eiköhän se kohta selviä", hän naurahti ja halasi tiukemmin miehen kylkeä. He ehtisivät tutustua naapureihin seuraavien viikkojen aikana, aivan varmasti. Hän vain toivoi, ettei ensimmäinen tapaaminen koostuisi siitä, miten naapurit saapuisivat joukolla valittamaan koirien metelistä tai autojen parkkeeraamisesta sanattomia sääntöjä rikkoville paikoille tai jostakin muusta vastaavasta. Olisi mukava tulla toimeen naapureiden kanssa sen sijaan että joutuisi jatkuvasti olemaan varuillaan siitä mitä sanoi tai teki.
"Mennäänkö katsomaan, miltä sisällä näyttää?" Hän kysäisi huomatessaan verhon liikahtavan uudemman kerran. Ehkä olisi parempi siirtyä sisätiloihin, ennenkö he olisivat koko naapuruston tuijottelun kohteina. Muuttomiehetkin näyttivät saaneen suurimman osan huonekaluista sisään, joten voisi olla hyvä hetki käydä tarkistamassa, että kaikki olivat edes suunnilleen oikeilla puolin taloa.

Klaus ei tiennyt oliko innoissaan tulevien naapureiden kohtaamisesta. Hän toivoi, että saisi elämää heidän yhteistä elämäänsä rauhassa ilman turhia valituksia tai kylään kutsumatta tuppautuvia naapureita, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Ehkä hän oppisi pitämään naapureiden kanssa kahvittelusta, juorujen jakamisesta ja ikkunan takaa heiluttelevista, kyttäävistä mummeleista.
”Oletteko valmiita uuteen kotiin?” hän kysyi koirilta Evelynin ehdotukseen suostuen ja tarttui sitten naisen käteen pidellen toisessa kädessään tiukasti kahta hihnaa, joiden tunsi kiristyvän levottomasti kun otti askeleen kohti asunnon ovea. Tuskin koirat pahojaan tekisivät, mutta hän ei halunnut niiden kamppaavan raskaita huonekaluja kantavia muuttomiehiä, tai karkaavan vieraalla alueella kiinnostavan hajun perässä, joten piti tarkkaan kiinni remmeistä.

"Olemmeko me?" Evelyn virnisti puolivitsillä jatkokysymykseksi miehen esittämään ja vilkaisi kotiovea. Hän lähti astelemaan sitä kohti koiria vilkuillen. No, ainakin ne olivat käyttäytyneet tähän asti sen näköisesti, ettei naapureiden tarvinnut kertoa kauhutarinoita verenhimoisista pedoista, jotka olivat muuttaneet naapuritaloon. Täytyisi pitää koirat tarkasti sisällä silloin kun ne eivät olisi kiinni, etteivät ne vain pääsisi säikyttelemään ketään ryntäämällä vauhdilla ja täynnä intoa tervehtimään ohikulkijoita. Slaleyssä moinen oli vielä laitettu sen piikkiin, että oltiin maalla ja koirat olivat vähän niin kuin kaikkien yhteisiä kavereita, mutta täällä se tuskin menisi läpi yhtä helpolla. Joku vielä säikähtäisi tummanpuhuvaa Roota tai huonosta mediamaineesta kärsivää pitbullia.
"Kotona ollaan", hän ei voinut olla lausumatta kokeeksi astuessaan kynnyksen yli ja vilkaisi miestä hymyillen. Vau. Uskomatonta. Koti näytti varsin kaoottiselta kaikkien laatikoiden ja sinne tänne laskettujen huonekalujen takia, mutta koti siitä ehdottomasti tulisi.