Another day, another life

[Avoin peli, tulkaa joku seuraksi :> ]

Oliver kietoi kulunutta nahkatakkiaan tiukemmin päälleen, kun kirpeä tuuli puhalsi puuskittain häntä kohti. Sää oli muutoin hyvä; puolipilvistä, eikä kylmäkään, tai ainakin mittari oli väittänyt lämpöä olevan kymmenisen astetta. Talvi oli tulossa, mutta sillä ei tuntunut vielä olevan mikään kiire. Ensilumi antoi odottaa itseään, mutta marraskuu oli onneksi jo kääntymässä lopuilleen, mikä tarkoittaisi, että joulunodotus alkaisi kunnolla. Ehkä hän saisi lisää työvuoroja baarista, jos ihmiset hakeutuisivat kapakan lämpöön kylmyyttä pakoon.
Vielä ei hämärtänyt, mutta vilkaisu kännykän kelloon paljasti, ettei valoisaa aikaa olisi enää jäljellä kuin tunnin verran. Hyvä, että he olivat ehtineet tänään puistoon näin aikaisin. Ei täällä enää pimeällä liikkunut ihmisiä samaan tapaan kuin nyt. Monet perheet tuntuivat olevan päiväkävelyllä, nauttimassa syksyn viimeisistä päivistä ennen loputtoman talven saapumista. Oliver katseli mustaan takkiinsa kietoutuneena pikkusiskoaan, joka heitti keppiä vähän matkan päässä koiralle. Kultainennoutaja juoksi haukkuen heitetyn kepin perään, poimi sen matkaansa ja palasi suurin loikin takaisin Rosen luokse, joka otti kepin vastaan ja heitti sen uudestaan komealla kaarella koiran noudettavaksi.

Tällaisina hetkinä hän toivoi, että voisi tarjota tämän Roselle joka päivä. Oman koiran, jonka kanssa leikkiä ja viettää aikaa. Vaikka tuollaisen kauniin, kullanruskean noutajan, joka tuntui rakastavan kultakutrista tyttöä. Mutta hänellä ei ollut varaa, hän ei voisi ostaa koiraa, kun ei pystyisi sitä elättämään. Joten tämä oli paras, mitä hän saattoi tarjota - muutama hetki puistossa vieraiden koirien parissa. Oliver huokaisi raskaasti. Mitä hän ei antaisikaan lottovoitosta, tai edes muutamasta ylimääräisestä tonnista pankkitilillä. Hän vain halusi siskonsa onnelliseksi, ja jos koira oli se, mitä Rose elämäänsä tarvitsisi, hänen olisi keksittävä keino, jolla hankkia heille koira.
Siskon nauru kantautui tuulen mukana puiston penkillä istuskelevan Oliverin korviin. Mies puri alahuultaan ja kietoutui takkiinsa tiiviimmin, mutta pieni hymy kohosi kullanruskean sängen peittämille kasvoille. Rose oli onnellinen, ainakin juuri nyt, ja se oli tärkeintä. Mies päätti, että lykkäisi kotiinpaluuta siihen asti, että todella tulisi pimeää. Sisko ansaitsi jokaisen mahdollisen hetken, joka tarjosi syytä nauruun.

Puuskittainen tuuli yritti tempoa tummia hiussuortuvia pois rennolta nutturalta, jolle Jimena oli hiuksensa kietaissut ennen kuin oli poistunut Indin kanssa raikkaaseen ulkoilmaan. Nainen kiskoi punaisen urheilutakkinsa vetoketjun leukaansa asti kiinni, suoristi huppunsa ja ryhtyi näpyttelemään tekstiviestiä siskolleen, ettei toinen ihmettelisi kotiin palattuaan, mihin koira oli kadonnut. Vaaleankirjava podengo jolkotti hänen vierellään löysässä hihnassa maata nuuskien, mutta se ei hetkeksikään lakannut tarkkailemasta ympäristöään vastaantulijoiden, lintujen tai muiden koirien varalta. Hämärtyvä iltapäivä sai sen jännittyneeksi ja aina silloin tällöin se keksi yrittää rynnätä johonkin tai esittää vauhkon tanssikoreografian tuskin tietäen itsekään oliko se vain niin innoissaan ulkoilusta, ettei tiennyt miten päin olisi, vai säikkyikö se milloin mitäkin.

Kaksikon saapuessa puistoon Indi valpastui kauempana kirmaavan ja haukkuvan kultaisennoutajan takia ja kiepsahti omistajansa ympäri riehakkaassa nelissä. Puhelimeensa keskittyneen nuoren naisen ote irtosi hihnan päästä ja Indi pinkoi perässä raahautuvaa talutushihnan päätä säikkyen läheisen puiston penkin alle. Jestas.
"Indi, paikka!" Jimena kutsui koiraansa ja työnsi puhelimen takkinsa taskuun. Onneksi Indillä ei ollut tapana paeta kovin pitkälle.
"Ai, hei", nainen tervehti tutun oloista miestä, joka istui juuri sillä penkillä, jonka alle podengo oli asettunut kodiksi. Hän oli muutaman kerran ollut samaan aikaan työvuorossa Oliverin kanssa, vaikka ei tuota paremmin tuntenut. Oli kai tämäkin tapa törmätä.
"Anteeksi kauheasti", hän pahoitteli vaivautunut hymy huulillaan kumartuessaan noukkimaan koiransa hihnaa, joka oli sotkeutunut penkin jalkoihin.

Oliver irrotti katseensa siskostaan ja leikkivästä noutajasta, kun kuuli etäisesti tutun äänen huutelevan kohti kirmaavan koiran perään. Tuo taisi olla joku tallilta. Työkaveri, ehkäpä? Kyllä, se, jonka vastuulla oli Papillon, jota hän sai hoitaa aamutallien ajan. Miehellä ei ollut pienintäkään käsitystä toisen nimestä, vaikka varmaan se oli tullut kuultua useampaan kertaan. Hänen nimimuistinsa ei valitettavasti ollut parhaimmasta päästä. Hyvä kun hän muisti hoidettavien hevosten nimet.
"Hei vaan", hän vastasi siirtäen jalkojaan sivuun, jotta toinen pääsi kurkottelemaan koiran remmiä. "Eipä mitään", mies vakuutti vilkaisten jälleen kerran siskonsa suuntaan. Rose näytti viihtyvän. Hyvä niin.
"Koirasi?" Oliver kysyi kenties itsestäänselvän asian viitaten kädellään podengon suuntaan. Tai no, mistä sitä ikinä tiesi, jos toinen ulkoilutti muiden koiria työpäiviensä päätteeksi. Rose teki sitä joskus, vaikka Oliver miten toivoikin, ettei sisko lähtisi lenkkeilemään koirien kanssa vain saadakseen lisää rahaa.

Oliver mietti nopeasti, kehtaisiko hän kysyä toisen nimeä, ja päätti sitä vastoin. Hän unohtaisi kuitenkin huomiseen työpäivään mennessä, joten... miksi vaivautua? Hän oppisi kyllä toisen nimen kun tuijottaisi taulukoita riittävän pitkään, eikä silloin joutuisi nolaamaan itseään esittäytymällä henkilölle, joka saattoi jo hänet tietää.
"Toivottavasti Tuggysta ei ollut kovasti harmia tänään", mies päätyi sanomaan. Jos hän kerran sai Papillonin vastuulleen Jimenan vapaapäivinä, niin oli loogista olettaa, että Tuggy olisi ollut tänään naisen riesana. Tai enemmänkin riesana oli pikkutarkka omistaja. Sitä hän ei tosin ääneen sanonut. Ei hän potkuja kaivannut.

"Kamalan noloa", Jimena päivitteli houkuteltuaan koiransa pois penkin alta. Miksei hän osannut pitää lemmikkiään kurissa? Onneksi karvaturri ei ollut sentään rynnännyt minkään koirapelkoisen kukkahattutädin luokse säikyttelemään, joten siinä mielessä Jimena oli turvassa vihaisilta saarnoilta.
Nainen suoristi selkänsä ja huokaisi helpottuneena, kun Indi seisoi taas hänen vierellään.
"Kyllä, sen nimi on Indi... Jos ei tullut vielä selväksi", hän naurahti ontuvalle vitsilleen ja siirsi painoa jalalta toiselle kuin ei olisi osannut asettua aloilleen. Koirakin pyöri kuin hyrrä, kunnes Jimena komensi sen istumaan.

Hän yritti palauttaa työpäivän kulkua mieleensä kuullessaan Oliverin kysymyksen. Tänään kaikki oli sujunut yllättävän hyvin, mitä nyt Papillon oli taas testaillut purukalustoaan kipein seuraamuksin. Tuggyn rasittava omistajakaan ei ollut näyttänyt nenäänsä tallilla.
"Ei ollenkaan! Tuggyn kanssa oleminen on hermolepoa verrattuna Papillonin oikkuihin", nainen vastasi huojennusta äänessään ja pudisti päätään.
"Odotatko jotakuta?" Jimena yritti pian udella syytä sille, miksi mies istui puistossa yksin tähän aikaan, vaikka eihän se kai hänelle kuulunut.

Oliver vain pudisti päätään. Ei se ollut noloa, sellaista sattui. Hän oli tottunut saamaan päälleen yhdet tai useammat alkoholipitoiset juomat yön aikana, joten siihen verrattuna yksi penkin alle paennut koira oli varsin pientä.
"Nätti nimi", mies kommentoi, koska se tuntui sellaiselta asialta, joka sopi vastaukseksi toisen sanoihin. Mitäpä muutakaan siihen olisi voinut sanoa, kun hän ei tiennyt koirista tuon taivaallista. Muuta kuin sen, että ne olivat kalliita elätettäviä, eläinlääkärin laskuista puhumattakaan.
"Se on mukava kuulla", mies naurahti. "Papillon on kieltämättä mielenkiintoinen tapaus", hän totesi ääni värähtäen. Hän oli liiankin usein saanut hampaista liikkuessaan hieman liian hitaasti ja varomattomasti tamman lähellä. Onneksi hän ei joutunut pyörimään Papillonin ympärillä päivittäin, tai hän olisi terveyskeskuksen kanta-asiakas.

"Siskoani", Oliver selitti kohottaen kättään ja vilkutti kultakutriselle tytölle, joka vilkutti kauempaa takaisin. "Hän pitää koirista, joten tulemme puistoon vapaapäivinäni yhdessä", Oliver jatkoi harteitaan kohauttaen. Tämä oli heidän kallisarvoista yhteistä aikaansa, josta he molemmat nauttivat tavattomasti. Kultakutrinen Rose jatkoi kepin heittelyä noutajalle, joka kirmasi onnessaan kepin perään.
"Ja ei, tuo ei ole meidän koiramme", hän päätti vielä selventää. Rose kävi koiran kanssa lenkeillä silloin tällöin, joten tunsi omistajat paremmin kuin muut koiralliset perheet. Kenties juuri sen takia tyttö sai nytkin leikkiä koiran kanssa niin vapaasti. Yleensä Rose tyytyi vain rapsuttelemaan muiden koiria ja vaihtamaan muutaman iloisen sanan omistajien kanssa. Oliver oli tyytyväinen, että tänään oli käynyt näin hyvä tuuri ja noutaja oli sattunut olemaan lenkillä samaan aikaan heidän kanssaan.
"Hän varmasti pitäisi Indistä", Oliver totesi vilkaisten Jimenan koiraa. Miksi kaikilla tuntui olevan koira, paitsi heillä? Maailma oli epäreilu, mutta siinä taas ei ollut mitään uutta.

"En haluaisi myöntää, mutta en aina ymmärrä, mikä sitä eläintä riivaa", nainen viittasi sanoillaan Papilloniin, joka oli aluksi vaikuttanut kiinnostavalta kaikkine oikkuineen. Se, ettei hän saanut nykyään hampaista niin usein tuskin johtui heidän yhteistyönsä paranemisesta, vaan Jimenan reaktionopeuden kasvamisesta. Oli ehdittävä suojautumaan tai puolustautumaan ajoissa.

"Ai", Jimena äännähti yllättyneenä ja kääntyi uteliaana katsomaan, kenelle Oliver vilkutti. "Sinulla on siis sisko", hän toisti kuulemansa lähinnä täsmentääkseen asian itselleen. "Kuinka vanha hän on?"
Juuri, kun hän oli kysymässä tytön seurana kirmaavan koiran omistajuudesta mies kertoikin, ettei koira ollut heidän. Tyttö vaikutti silti viihtyvän sen kanssa hyvin, mikä sai Jimenan hymyilemään. Ihmisen ja eläimen välinen ystävyys oli hienoimpia asioita elämässä. Nainen vilkaisi koiraansa, joka lakaisi maata hännällään ja tarkasteli maailmaa ruskeissa silmissään tyypilliseen tapaan anteeksipyytävä katse.
"Indi pitää kaikista, jotka pitävät siitä", Jimena vastasi totuudenmukaisesti lempeään sävyyn. Oli väärin, että sellainen reppana oli hylätty pentuna. "Kenen koira tuo on?" hän kysyi kiinnostuneena nyökäten noutajaa kohti.

Ei kai kukaan ymmärtänyt Papillonia. Hän ei ainakaan, muuta kuin sen verran, että tamman lähellä oli oltava varuillaan. Sekään ei aina riittänyt, kuten lukuisat mustelmat, ruhjeet ja hampaan jäljet todistivat. Onneksi hänen vastuullaan ei ollut sellaisia hevosia. Hän ei olisi selvinnyt työpäivistä, jos olisi saanut samalla varoa yhtä hevosta työkykynsä menettämisen pelossa. Tuggy oli välillä pysäyttämätön voima, kun keksi tammoja, mutta ori ei ollut pahaluontoinen. Se vain halusi päästä seurustelemaan tammojen kanssa. Flurry oli helppo käsiteltävä ja sama koski pientä Alekseitakin, ainakin silloin, kun kimo ori jaksoi keskittyä olennaiseen eikä säheltänyt omiaan.

"Seitsemäntoista", Oliver vastasi pienen hymyn kera. "Opiskelee sixth formia paraikaa ja hakee varmasti yliopistoon ensi keväänä. Hän on varsin hyvä oppilas", mies totesi katse sisarensa selässä. Rose näytti rennolta ja tyytyväiseltä, mikä sai hänet iloiseksi. Voisipa hän tarjota sisarelleen kaiken, mitä tuo ikinä toivoisi.
"Vanhemman pariskunnan, joka asuu kotiamme vastapäisissä kerrostaloissa. Rose käy joskus ulkoiluttamassa koiraa, mikäli pariskunta ei jaksa tai ehdi. Tänään satuimme tosin törmäämään heihin täällä, tuolla he seisovat, tuon puun juuressa", Oliver selitti ja nyökkäsi päällään kauempana näkyvää vanhaa puuta kohden. Siellä seisoi kaksi ihmishahmoa vieretysten ja katselivat selkeästi koiran ja tytön temmellystä.
"Rose!" Mies huikkasi tytölle, joka kääntyi katsomaan veljeään. Mies viittoi kädellään tyttöä tulemaan luokseen. Rose vilkutti hyvästit pariskunnalle, taputti koiran selkää ja lähti kävelemään reippain askelin heitä kohti.
"Moi, olen Rose", tyttö esittäytyi reippaasti leveä hymy huulillaan. "Oi kuinka ihana koira! Saako sitä rapsuttaa?" Rose henkäisi ihastuneena huomatessaan karvaisen kaverin hihnan päässä. Oliver vain hymyili aavistuksen ylpeänä. Hänen siskonsa oli niin iloinen, että hymy tuntui suorastaan tarttuvan tytön pyöreiltä kasvoilta.

Jimena kuunteli nyökkäillen, kun Oliver kertoi siskostaan. Hänkin oli aikoinaan haaveillut paikasta yliopistossa, mutta tykästynyt tähän vähemmän arvostettuunkin ammattiin. Miksi siis hyvää vaihtamaan?
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", nainen kehui vilpittömästi. "Se on aina hienoa, jos jaksaa opiskella."
Jimena katseli taas leikkivän koiran, tytön ja vanhemman pariskunnan suuntaan. Toisten koirien ulkoiluttaminen oli varmasti ihan mukavaa puuhaa. Sai varmasti nauttia koiran seurasta tarpeeksi, mutta välttyi koiranruokaostoksilta ja eläinlääkärikuluilta, eikä myöskään ollut velvollinen ulkoiluttamaan koiraa ympäri vuorokauden kelistä riippumatta.

Kun ilmeisesti Rose-nimeä totteleva tyttö lähti astelemaan heidän luokseen Jimena loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn.
"Hauska tutustua. Olen Jimena, mutta melkein kaikki isovanhempiani lukuun ottamatta kutsuvat Menaksi", nainen esittäytyi samaan tapaan kuin oli tottunut esittäytymään jokaiselle uudelle tuttavuudelle Rosings Parkiin tultuaan. Sen lisäksi, että Jimena-nimen käyttäminen kuulosti hänen korvaansa viralliselta, sen lausuminen tuntui olevan arpapeliä suurimmalle osalle ihmisistä, joten hän mielellään päästi toiset piinasta tarjoamalla helpompaa vaihtoehtoa.
"Totta kai. Sen nimi on Indi", hän vastasi iloisesti ja antoi podengolle hieman löysempää hihnaa, jotta häntäänsä kiihtyvään tahtiin heiluttava koira pääsi varovaisesti haistelemaan tyttöä. "Taidat tulla hyvin juttuun koirien kanssa", Jimena totesi hymy huulillaan.

Oliver oli täysin samaa mieltä. Hänestä ei olisi opiskelemaan samalla tunnollisuudella kuin nuoremmasta siskosta, joten hän oli ylpeä siihen, että toisesta oli. Kannatti opiskella, ettei päätyisi samanlaiseen pätkätöiden kierteeseen kuin hän oli tehnyt. Supermarketista autokorjaamoon, hotellin siivoojasta taksin puhelinvaihteen hoitamiseen, hän oli tehnyt kaikkea. Nyt sitten tallilla, alipalkattuna tekemässä pitkää päivää raskasta työtä. Tai no, hänen päivänsä eivät aina olleet niin kovin pitkiä, mikäli hän onnistui järjestämään itselleen aiemman kotiutumisen pyytämällä muita hoitamaan päivätallin. Saisi nähdä, koska Lucyn mitta tulisi täyteen ja kiltti tyttö kieltäytyisi ylimääräisestä työstä. Hän toivoi, ettei se tapahtuisi ihan vielä.

Rose hymyili leveästi ja Oliver keskittyi painamaan nimen muistiinsa. Jimena, aivan, kyllähän hän sen olisi tiennyt (onneksi kukaan ei ollut kysynyt).
"Indi", Rose maisteli nimeä suussaan kyykistyessään ja tarjotessaan varovaisesti kättään koiran haisteltavaksi. "Haluaisin kovasti oman, mutta", kultakutri aloitti, vilkaisi veljeään ja puri kieltään.
"Ehkä jonakin päivänä minullakin on oma koira. Siihen asti harjoittelen rapsuttelemalla ja ulkoiluttamalla muiden koiria", Rose jatkoi pirteästi. Veli oli yleensä niin kovin tarkka siitä, ettei heidän rahoistaan tai niiden puutteesta puhuttu, joten hän oli tälläkin kertaa muuttanut lausettaan lennosta.
"Rose olisi varmasti taitavampi hevostenkin kanssa kuin minä", Oliver sanoi pienen virneen kera. Hän epäili, että tähän mennessä jokainen työkaveri oli nähnyt hänet Tuggyn selässä muistelemassa, miten mitäkin jalkaa piti liikuttaa, jotta hevonen nosti laukan, joten tuskin ketään enää yllätti se, että hän myönsi itsekin olevansa ruosteessa.
"En ole ikinä edes nähnyt hevosta", tyttö nauroi vilkaisten ylöspäin veljeensä. "Oliver liioittelee, minä vain pidän koirista ja kai nekin pitävät minusta, mutta en minä mitään ihmeellistä osaa eläinten kanssa tehdä."

Jimena seurasi tyytyväisenä, kun Indi teki yllättävän rohkeasti tuttavuutta uuden ihmisen kanssa. Se oli selvästi rohkaistunut vuoden aikana ja varovaisuudestaan huolimatta se pelästyi nykyään vain, jos suuri hahmo lähestyi sitä liian nopeasti. Ehkä se oli ihan sallittua koiralle.
"Koira on tosiaan mukava kaveri", nainen sanoi ja vilkaisi nopeasti Oliveria. "Mikä on esteenä? Tosin kyllähän koiran pitäminen vaatii paljon kaikkea." Paljon rahaa, paljon aikaa, paljon viitseliäisyyttä. Paljon kaikkea. Ei kai sitä voinut paremminkaan kuvailla.

"Eläimet kyllä tietävät, kenestä kannattaa pitää", Jimena yritti rohkaista vastauksena tytön vähättelyihin. "Etkö ole sitten innostunut hevosista?" hän kysyi Roselta.
Siinä vasta kallis harrastus olikin, ja ainakin Jimenan mielestä oli etuoikeus saada hoitaa hevosia ja ratsastaa niillä ja saada siitä vielä hieman palkkaakin. Ei sillä kovin leveästi eletty, mutta onneksi hänellä oli muutakin työtä.

Rose hymyili rapsutellessaan koiraa. Se antoi muutaman sekunnin enemmän aikaa miettiä vastausta siihen, mikä esti hankkimasta koiraa. Hän epäili, ettei veli arvostaisi sitä, jos hän kertoisi, ettei heillä ollut varaa. Hän ei ymmärtänyt Oliverin suhtautumista. Mitä sillä oli väliä, jos muut tietäisivät?
"Varmasti on", tyttö myhäili. "Ei minulla oikein olisi aikaa riittävästi. Koulupäivät ovat pitkiä, ja sitten on vielä läksytkin. Haluaisin välttää sitä, että koira olisi pitkään yksinään kotona", hän totesi välttäen omasta mielestään varsin nerokkaasti mainitsemasta mitään siitä, miten kallista koiran pitäminen pahimmillaan olisi. Eläinlääkärilaskut olivat tähtitieteellisiä, sen verran hänkin tiesi.

"Ei ole ikinä oikein ollut mahdollisuutta tutustua hevosiin", Rose vastasi harteitaan kohauttaen. "Mitä nyt Oliver on kertonut, mutta muutoin. Ei kai vain tullut koskaan aloitettua ratsastusta nuorempana, ja nyt tuntuisi typerältä aloittaa jotakin ihan alusta." Oliver pudisteli päätään. Aina sai aloittaa uuden harrastuksen jos siltä tuntui, mutta ratsastus, no, se ei valitettavasti olisi Roselle mahdollista. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, kun yliopisto olisi takana ja Rose tienaisi kiitettävät tulot kuukaudessa. Silloin toinen voisi vapaasti tehdä mitä tahansa.
"Tuskinpa minäkään olisin palannut takaisin hevosten pariin, ellei Rosings Parkista olisi ollut tarjolla töitä", Oliver sanoi hymähtäen. Hän oli ratsastanut pienenä ja silloin hullaantunut hevosista kovin, mutta kun vuodet olivat vierineet, jostakin oli ollut pakko luopua. Hänen kohdallaan se oli ollut ratsastusharrastus. Onneksi nyt oli töitä, joissa hän pääsi verestämään vanhoja taitojaan. Tuggy oli kärsivällisyytensä ja rauhallisuutensa puolesta ihanteellinen ratsu selkään vastikään palanneelle.

"Niin, kyllähän koira vie paljon aikaa", Jimena myönsi huomaamatta tilanteessa mitään erikoista tai salaperäistä.
Ei sillä, että rahan puute olisi ollut hänelle lainkaan suuri asia, sillä hänkään ei ollut koskaan varsinaisesti kylpenyt varallisuudessa. Isän työllisyystilanne oli aina ollut epävakaa ja äiti oli tuonut suurimman osan leivästä pöytään. Nyt Jimena asui 19-vuotiaan, vastuuttomaan teini-ikään jämähtäneen kassatytön kanssa hivenen ylihintaisessa vuokra-asunnossa ja lähes kaikki rahat menivät ruosteen syömän romuauton ja koiran ylläpitoon.

Jimena nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, kun Rose kertoi syitä sille, ettei ollut aloittanut hevosharrastusta. Hänelle ratsastus oli ollut lapsena yksi harvoista eduista, joita hänen vanhempansa olivat hänelle voineet tarjota ja näin ollen osa elämää pienestä pitäen. Kaikki eivät tietenkään voineet olla yhtä onnekkaita.
"Kuinka päädyit hakemaan Rosings Parkiin?" nainen uteli Oliverilta ja kallisti päätään kiinnostuneena, kun nyt kerran oli jämähtänyt tähän rupattelemaan.
Hän esti intoilemaan ryhtynyttä Indiä kiertämästä talutushihnaa penkin ja ihmisten jalkoihin, kunnes koira keskittyi sen sijaan kurottelemaan kohti Rosen kasvoja kahdella jalalla tasapainoillen.

Oliver pohti nopeasti, mitä sanoisi. Kielenkärjellä tasapainoili jo monta sopivan sutjakasta valetta, joita hän yleensä viljeli ympärilleen. Valitettavasti Rose ei ollut aivan yhtä taitava pitämään kasvojaan peruslukemilla, joten ehkä oli turvallisempaa seurata totuudenmukaisempaa linjaa. Ainakaan silloin sisko ei pääsisi paljastamaan selitystä valheeksi väärään aikaan yskähtämällä.
"Etsin töitä lähiympäristöstä, ja ajatus hevosten seurassa työskentelystä viehätti. Olin varma, ettei minulla olisi mahdollisuuksia saada työpaikkaa, kun ei ole mitään alan koulutusta tai edes vuosien kokemusta, mutta ilmeisesti tein jotain oikein", Oliver selitti vilkaisten Rosea. Sisko näytti keskittyvän koiraan niin kovin, ettei edes huomannut kuunnella, mitä isoveli selitti. Tyttö nauroi koiran tasapainoilulle. Varsinainen sirkuskoira!

"Ratsastin nuorempana, mutta eipä siitä paljoa ole käteen jäänyt. Hevosten pariin oli silti mukava palata", Oliver lisäsi jälkiajatuksena. Ei siinä sen kummempaa ollut, paitsi tietenkin se, että hän oli ollut epätoivoinen työnhakija valmiina tarttumaan mihin tahansa työtarjoukseen. Hän oli hakenutkin kaikkialle, mutta Rosings Park oli onneksi palkannut hänet.
"Entä sinä? Mikä toi sinut Rosings Parkiin?" Mies päätti kysyä toiselta. Kai se oli kohteliasta, ylläpitää keskustelua sillä tavoin. Ainakin niin hän epäili, ja kyllähän se myös kiinnosti. Tallilla oli kaikenlaista väkeä töissä. Hän ei aina ymmärtänyt, miten puolet työntekijöistä olivat päätyneet tallille, kun näyttivät sopivan mihin tahansa muuhun työhön paremmin.

Vastaus kuulosti järkevältä. Ketäpä ajatus hevosten seurassa työskentelystä ei olisi viehättänyt, jos joskus niihin oli tykästynyt? Ja jos Oliverilla ei ollut edes mainittavaa kokemusta alalta, oli toisella oltava ainakin motivaatio kohdallaan, että hän oli päässyt töihin Rosings Parkin kaltaiselle tallille.
"Niin, eiköhän heillä ollut jokin syy palkata sinut", Jimena arveli ääneen ja kuunteli silmät loistaen, kun mies kertoi enemmän ratsastustaustoistaan. Hän oli aina kiinnostunut kuulemaan muiden menneisyydestä, usein jopa tavatessaan täysin tuntemattomia henkilöitä.
"Mukava kuulla", hän lausui hymyillen.

Kun Oliver kyseli hänen taustoistaan Jimena mietti korkeintaan kolme sekuntia ennen kuin avasi suunsa.
"Olen ollut töissä kahdella eri tallilla täällä Englannissa, kiertänyt mukana kilpailuissa ja kuullut paljon hyvää Rosings Parkista, joten tietenkin hain töihin heti, kun huomasin paikkoja olevan vapaana", nainen vastasi hyväntuulisena. "Jos en olisi saanut paikkaa, olisin ehkä muuttanut takaisin Espanjaan, jossa olen syntynyt, mutta olen viihtynyt hyvin täälläkin", hän selitti tuttavalliseen tapaansa juurikaan ajattelematta, kiinnostiko miestä hänen tarinointinsa vai ei.
"Oletko pitänyt Rosings Parkista?" Jimena palautti keskustelun takaisin Oliveriin.

Oliver oli varma, että hän oli onnistunut sanomaan oikeita asioita haastattelussa, koska muutoin palkkaamiselle ei olisi ollut mitään syytä. Hän oli myöhässä, tiesi hävettävän vähän hevosista ja oli ongelmissa milloin minkäkin kanssa. Asiakkaita hän tosin osasi viihdyttää, kun asiakaspalvelua oli tehnyt suurimman osan elämästään. Sääli ettei Tuggyn tiukka omistaja tuntunut sulavan hänen hymylleen ja kohteliaille sanoilleen. Mokomakin harppu. Kehtasi valittaa siitä, ettei Tuggyn harja ollut täydellisesti letitetty vartin varoitusajan jäljiltä.
"Espanjan talvi olisi varmasti mukavampi kuin Englannin", Oliver totesi huvittuneesti hymähtäen. Niin, mistäpä hän tiesi, kun ei ollut koskaan matkustanut, mutta vaikutti siltä, että Brittein saaret olivat ainoita alueita, joilla satoi ympäri vuoden.
"Sinulla on siis paljon kokemusta. Eiköhän Papillonkin vielä taivu tahtoosi", mies sanoi nyökytellen. No, se olisi jo pieni ihme, mutta varmasti kaikkien mielestä tervetullut sellainen. Pieni tamma ajoi ainakin hänet hulluksi temppuilullaan.

"Olen, olen pitänyt siitä kovin", mies sanoi hetken mietittyään. "Onhan se erilaista työtä kuin mitä olen aiemmin tehnyt, mutta koko ajan oppii lisää. Hevosten kanssa on mukava viettää päivää. Ehkä kotiudun vielä satulaankin, kunhan taidot vähän karttuvat", Oliver selitti toispuoleinen hymy huulillaan. Hän oli viihtynyt työpaikalla yllättävän hyvin. Hän oli ajatellut, että aamuiset herätykset, raskas työ ja vaikeat asiakkaat saisivat hänet kiroamaan sitä päivää, kun oli hakenut töitä Rosings Parkista, mutta ainakaan vielä niin ei ollut käynyt.
"Entä sinä?"

"Voi kyllä", Jimena henkäisi haaveilevana pohtiessaan Espanjan ilmastoa, mutta hymyili sitten leveästi hymyä, joka paljasti hänen suoran hammasrivistönsä. "Onhan siinä maassa puolensa, mutta pidän Englannista kovasti."
Nainen ei edes tuntenut olevansa espanjalainen, sillä espanjalaisuus oli hänelle lähinnä kielitaito, satunnaisia käyntejä kotiseuduilla ja isän kuuntelemia vanhoja espanjankielisiä kappaleita. Jimenalla ei ollut tapana myöskään murehtia siitä, jos taivaalta satoi vettä tai vaikka kissan kokoisia rakeita. Vaihteleva sää oli ihanaa, eikä hän kaivannut jatkuvaa paahtavaa kuumuutta.
"Se on juhlan paikka, jos niin käy ennen kuin Papillonin omistaja on takaisin elävien kirjoissa. Tarjoan kahvit kaikille siinä tapauksessa", nainen sanoi ja pudisti huvittuneena päätään ajatukselle Papillonista taipumassa hänen tahtoonsa.

"Hienoa. Aivan varmasti kotiudut. Eikös Tuggy ole hyvä totuttaja sinulle?" Jimena vakuutti miehelle. "Olen viihtynyt tosi hyvin. Mitä nyt Papillon tuotti lievän alkujärkytyksen, mutta kyllä se siitä. Nyt olen jo käsittänyt, etten ole ainoa, johon se terottaa hampaitaan", hän vastasi pienesti naurahtaen.
"Ai, mutta toivottavasti en häiritse iltapäivän viettämistänne, kun jäin tähän tällä tavalla höpisemään", nainen sanoi ja kumartui selvittämään Indin jalkoihin sotkeutuneen hihnan.

Oliver ei tiennyt muista maista mitään. Paitsi sen, mitä koulun maantiedon tunneilla oli opiskeltu, ja hän oli silloinkin lähinnä keskittynyt taittelemaan paperilennokkeja ja heittelemään kuminpalasia viivottimen avulla luokan etuosaa kohti.
"Kahveja odotellessa, siis", mies naurahti matalasti. Ajatus Papillonista kerjäämässä rapsutuksia ja hellyyttä nauratti. Tammasta ei siihen olisi, mutta jos se edes lopettaisi puremisen ja potkimisen, niin se olisi jo suuri edistysaskel. Hän ainakin olisi kiitollinen, kun ei joutuisi varomaan tammaa joka välissä niin kovin.

"On, se on oikein kelpo poika", Oliver vastasi helpottuneena. Tuggy oli oikein loistava opettaja ja totuttaja hänelle. Ori oli leppoisa hoidettava ja luotettava ratsu, joka tosin sai hänet näyttämään paremmalta selässä kuin hän olikaan. Onneksi kukaan ei ottanut sitä liian vakavasti, sillä hän ei kaivannut vaikeampia hevosia ratsastettavakseen. Hän oli tyytyväinen tilanteeseen tällaisenaan.
"Et tosiaan", mies mutisi. "Sain juuri viikko sitten paitsi hampaista, myös kaviosta. Papillon oli ilmeisesti sitä mieltä, että pääsi liian myöhään ulos aamulla", mies huokaisi. Se tosin ei ollut yllättävää. Hän oli ollut myöhässä ja joutunut kiirehtimään, jotta oli saanut aamutallin hoidettua ennen kahdeksaa. Hän ei ollut onnistunut, mistä Effie oli muistuttanut kuivaan tapaansa.
"Et tietenkään", Rose puuttui keskusteluun hymyn kera. Tyttö oli innoissaan rapsutellut Indiä, mutta suoristautui nyt Oliverin rinnalla. Mies laski kätensä siskon hartioille ja nauroi, kun Rose pyöräytti silmiään. "On mukava kuulla enemmän siitä, mitä tallilla oikein tapahtuu. Oliverin kertomukset ovat varsin ytimekkäitä", tyttö myhäili.

Täytyisi ilmeisesti tehdä entistä aktiivisemmin tuttavuutta työkavereihin muulloinkin kuin Indin sattuessa keksimään viihdettä, joka pakotti ottamaan nolona kontaktia muihin ihmisiin. Vaikka Jimenalle oli luontevaa lähestyä tuntemattomiakin ihmisiä, vaikutti osa tallilla pyörivästä porukasta siltä, että he sairastaisivat mieluummin ruttoa kuin juttelisivat niitä näitä tallityöntekijän kanssa. Oliver vaikutti oikein mukavalta, tai ainakin kohteliaalta. Rosen tuttavallisuus oli piristävää laatua, ja Jimena hymyili tytölle, kun tuo kumosi epäilyt mahdollisesta häiritsemisestä.
"Mitä, jätätkö kaiken hauskan kertomatta siskollesi?" nainen oli kauhistelevinaan kääntäessään katseensa Oliveriin, joka oli laskenut kätensä Rosen harteille. Herttaista.
Ei tallityöntekijän työtä voinut hilpeän hauskaksi luonnehtia, elleivät lannan luominen, hevosten puunaaminen ja hevosenomistajien juoksupoikana toimiminen tuottanut suurta hupia jollekin. No, totta puhuen olihan työ Jimenan mielestä ihan viihdyttävää kaikesta huolimatta. Ei hän ainakaan voinut valittaa, mutta ehkä kaikki kollegat eivät olleet samaa mieltä.
"Etkö ole käynyt kertaakaan Rosings Parkissa?" hän esitti kysymyksensä Roselle.

[Multa meni jotenkin ihan kokonaan ohi, että olit vastannut. Sori!]

Oliver hymyili vilkaisten lyhyempää siskoaan, joka näytti niin hennolta hänen rinnallaan. Ei hän jättänyt kaikkea kertomatta, mutta erittäin paljon, lähinnä saadakseen työnsä kuulostamaan maailman parhaalta ammatilta. Hän ei halunnut, että Rose kantaisi syyllisyyttä siitä, että hän nousi puoli kuudelta aamulla ja nukkui monta tuntia päivällä jaksaakseen tehdä iltavuoroja baarimikkona.
"Jätän taktisesti joitakin asioita kertomatta", mies myhäili huvittuneena. Rose tökkäsi hänen kylkeään.
"Hän kertoo ainoastaan, mitä kaikkea kivaa pääsi tekemään", tyttö hymähti. "Sekä selittää, miksi on mustelmilla, jos satun huomaamaan. En tosin ole varma, voiko yksi hevonen aiheuttaa niin monta kolhua, mutta Oliver syyttää aina Papillonia... Oliko sen nimi Papillon?" Tyttö jatkoi hyväntuulisesti, saaden Oliverilta vahvistavan nyökkäyksen kysymykseensä. Kyllä. Papillon häntä kolhi niinä päivinä, kun hän hoiti aamutallin.
"En ole", Rose vastasi. "Mutta haluan joku päivä tulla katsomaan kaikkia niitä hevosia, joista olen kuullut niin paljon. Se kuulostaa kivalta työltä, Oliver ainakin tuntuu viihtyvän", Rose jatkoi hymyillen. Hän todella halusi nähdä, millaisella tallilla veli pyöri. Hänen pitäisi jokin sunnuntaipäivä tulla bussilla katsomaan, millaista Rosings Parkissa oli.

Jimena hymyili sisarusten hyväntahtoiselle kuittailulle. Hän oli aina toivonut salaa isoveljeä, mutta se oli valitettavasti mahdotonta, hän kun oli syntynyt ensimmäiseksi lapseksi Montesin perheeseen. Jimena ei kuitenkaan voinut valittaa, sillä olihan hän saanut aivan upean pikkusiskon, joka nykyään ajoittain jo osasi käyttäytyä kuin aikuinen, eikä enää taantunut kiukkuisen teinin tasolle kuin silloin tällöin.

"Kyllä voi", nainen nauroi Rosen ihmetellessä pystyikö yksi hevonen saada aikaan niin paljon kolhuja. "Papillon on melkoinen persoona, mutta se taitaa ansaita oikkunsa kilpailumenestyksellään."
Indi kurkotteli nuolemaan omistajansa paljaita sormia ja sai Jimenan hymähtämään huvittuneena. Hän rapsutti koiraa ja pyyhkäisi kuolaista kättään housuihinsa.
"Ehdottomasti tulet. Pitäisit niistä varmasti", hän sanoi Roselle hymyillen kunnes käänsi katseensa Oliveriin. "Mitäs teillä on tänään vielä suunnitelmissa?" Jimena kysyi.

Rose naurahti Jimenan mukana. Selvä, Papillonista hän pysyisi kaukana, jos joskus vihdoin tulisi tallille katsomaan, millaista siellä oli.
"Oliver kertoikin, että siellä on paljon kilpahevosia", Rose myönsi hymyillen. Oliver ei ollut tiennyt sen enempää hevosten kilpailusuorituksista ja vaikuttavista saavutuksista, mutta eipä Rosekaan ollut hevosurheilua pahemmin seurannut. Vaan silti, oikeita kilpahevosia... Vau. Tyttö nyökytteli toisen vakuuttelulle. Hänen olisi ehdottomasti mentävä tallille jonakin sopivana päivänä ja nähtävä omin silmin, millainen paikka Rosings Park oli. Nettisivujen perusteella kilpatalli oli kerrassaan upea.

"Eipä mitään erityistä", Oliver totesi harteitaan kohauttaen. Hän lähtisi illalla töihin karaokebaariin, mutta siitä hän ei sanoisi mitään. Hän halusi säilyttää työnsä Rosings Parkissa, eikä ollut varma, miten hyvin Effie suhtautuisi siihen, jos selviäisi, että hän myöhästeli aamuisin yksinkertaisesti siitä syystä, että oli ollut liian pitkään edellisenä yönä töissä. "Katsomme jonkin elokuvan samalla kun syömme popcorneja", mies naurahti päätään kallistaen. Rose hymähti.
"Söisitkin popparisi, etkä heittelisi niitä hiuksiini", tyttö mutisi karaten veljensä käden alta. Oliver virnisti syyllisenä ja kohotti kätensä hieraisemaan niskaansa. Siskoa oli mukava kiusata.
"Pitäähän sisarusten vähän toisiaan koetella. Sinusta kasvaa parempi ihminen, kun opit laittamaan vastaan minulle, pirpana", Oliver naurahti ja väisti sisarensa kättä, kun Rose koetti jälleen tökätä veljensä kylkeä. Mies käänsi katseensa Jimenaan. "Mitä sinä aiot puuhata, kun pääset kotiin?"

Jimena nauroi Oliverin ja Rosen nahistelulle popcorneista. Hänen ja Marisan kinastelut olivat aina totisinta totta, mutta onneksi melko harvinaisia. Heidän yhteiselonsa oli aina joko täydellisen harmonista tai päinvastoin täydellisen kaoottinen sotatanner. Välimuotoja ei erityisemmin ollut. Ehkä veljen kanssa oli mahdollista muodostaa erilaiset välit kuin siskon kanssa, tai mistä Jimena sitä tiesi.
"Kuulostaa ihanalta", hän sanoi hymy huulillaan osaamatta epäillä Oliverin sanoja illanviettotavasta.
Jimena kohautti pienesti olkiaan kysymykselle ja mietti hetken.
"Ajattelimme siskoni kanssa ehkä tehdä jotain ruokaa ja viettää harvinaista vapaailtaa televisiota katsoen", hän vastasi melkein haavailevaan tyyliin.
Ei tosin ollut aivan varmaa, saisiko hän edes seuraa siskostaan vai lähtisikö tuo tapaamaan ystäviään. Sekään ei ollut huono vaihtoehto, että Jimena saisi viettää illan kahdestaan Indin kanssa. Hän voisi keskittyä rauhassa vaikka piirtämiseen tai maalaamiseen ja rentoutua ilman kolistelevaa siskoa. Se olisi tarkemmin ajatellen täydellinen tilanne.
"No mutta taidan päästää teidät jatkamaan ajanviettoanne", nainen ilmoitti ystävällisesti hymyillen ja tiukensi otettaan Indin hihnasta kuin peläten, että koira säntäisi taas pakosalle. Se olisi antanut hänestä suorastaan loistavan vaikutelman. Hullu koiranainen, joka ei hallinnut suhteellisen pientä lemmikkiään.
"Mehän varmasti näemme tallilla pian", hän lisäsi Oliverille ja virnisti tälle hyväntuulisena.

"Se on", Rose myönsi naurahtaen. "Hiuksissa olevia poppareita lukuunottamatta", tytön oli pakko lisätä samalla kun suuntasi mulkaisun Oliverille. Mies vain kohautti harteitaan kuin sanoen, ettei voinut sille mitään. Siskon kiusaaminen tuli luonnostaan. Maailma rakentui sisarusten väliselle kiusanteolle. Aivan varmasti rakentui.
"Sekin kuulostaa oikein mukavalta", Oliver totesi nyökytellen. "Toivottavasti televisiosta tulee jotakin mielenkiintoista." Hänen mielestään televisiosta ei tullut mitään katsomisen arvoista, mutta syy saattoi olla siinäkin, ettei hänellä ollut liiemmälti aikaa perehtyä televisiosarjojen maailmoihin. Hän näki pätkän yhdestä ja alun toisesta, eikä sen enempää, joten oliko se ihmekään, jos hän ei ymmärtänyt, mikä televisiossa kiehtoi. Elokuvia hän sen sijaan rakasti.

"Hauskaa iltaa!" Rose toivotti ja kumartui vielä kerran rapsuttamaan Indiä. "Heippa Indi", hän naurahti pienelle koiralle. Olipa se ihana. Oliver nyökkäsi leveä, luonnollinen hymy huulillaan.
"Me näemme siellä. Ellei Papillon kolhi minua huomenna työkyvyttömäksi", mies heitti naurahtaen. Hän aikoi olla tavallistakin tarkempi tamman kanssa Jimenan vapaapäivänä. Eihän se kävisi laatuun, että maanantaina Jimenaa odottaisi hänenkin vastuuhevosensa, koska tallin diiva olisi kolhinut hänet.

Jimena katsoi hymyillen koiraansa, joka naputteli hänen polveaan heiluvalla hännällään tervehtiessään Rosea vielä kertaalleen niin, että koko koiran vartalo heilui puolelta toiselle.
"Kiitos, samoin teille", nainen toivotti takaisin herttaiseen sävyyn ja käänsi tummat silmänsä taas Oliveriin.
Vapaapäivä Papillonista ja uusista mustelmista ja hampaanjäljistä tarjosi ihan tervetullutta vaihtelua. Saisivat muutkin välillä nauttia kiukkuisen tamman seurasta. Nainen voisi käyttää koko huomisen alkupäivän haluamallaan tavalla, kun hänen siskonsa ahkeroi töissä. Illalla Jimenakin joutui painumaan töihin kioskille, mutta siitä huolimatta elämä oli oikeastaan aika kivaa.
"Uhkaile sitä, että se saa minun vihat päälleen jos tekee niin", Jimena naurahti kepeästi ja jatkoi asiallisempaan sävyyn: "Toivottavasti ei. Etköhän sinä pärjää sen kanssa."

"Olipa hauska törmätä tuttuihin", hän totesi vilpittömästi, mutta kutsui sitten Indiä saadakseen sen huomion.
Koira hypähti pirteänä hänen edelleen ja jäi häntä heiluen odottamaan omistajaansa jatkaakseen matkaa.
"Hei sitten", Jimena hyvästeli luoden ystävällisen katseen vielä molempiin sisaruksiin ennen kuin lähti koiransa kanssa jatkamaan tuttua lenkkiä.

"Toivotaan", Oliver vastasi hymy huulillaan. Eiköhän hän pärjäisi. Olihan hän selvinnyt tähänkin asti. Suuresta koosta oli sentään siinä etua, ettei pikkutamma voinut riepotella häntä ihan miten tahtoi, vaikka hän olikin valitettavan hidas väistämään potkivia kavioita ja purevia hampaita.
"Oli tosiaankin", mies myötäili toisen sanoja iloisena. Oli ollut yllättävää mutta mukavaa törmätä Jimenaan työpaikan ulkopuolisessakin maailmassa. Ehkä hänen pitäisi yrittää tutustua muihinkin työkavereihin paremmin kuin pelkän nimen ja naaman sekä vastuuhevosten tasolla.
"Heippa!" Mies hyvästeli ja Rose toisti kaikuna saman perässä. Sisarukset katselivat hetken koirakon perään ennen kuin kääntyivät kotia kohden. Oliver laski kätensä sisarensa siroille hartioille ja veti pienemmän kiinni kylkeensä, kun kaksikko taapersi kylmää tuulta vasten kohti kotia.