I've been sleeping a thousand years it seems

Toinen pari vaaleansinisiä silmiä seurasi, kuinka kalpea nainen viimeisteli loppuverryttelyä Krakenin kanssa.
Noinkohan Julian oli valinnut tulisen orinsa harjoitettavaksi tälle päivälle ihan vain osoittaakseen, ettei ollut liioitellut kuvaillessaan uutta ratsastajaansa 'hiton hyväksi'.
"Je had gelijk. Hänessä on potentiaalia. Vähän pikkuinen", Beatrix huomautti ja pyyhkäisi mustaa polkkatukkaa korvansa taakse.
Hänen lausumanaan kyse oli jo oikeastaan kehusta.
Saavuttuaan veljensä kyydillä tallille Beatrix oli tapansa mukaan hoitanut useamman asian samalla vaivalla sillä välin, kun Julian oli työskennellyt Sylviaa edeltävien valmennettaviensa kanssa. Käynyt tarkistamassa, että kaikki oli valmista huomista varten, kun hevoset saapuisivat. Katsonut uudestaan sitä myytävänä olevaa hevosta, joka oli varastanut hänen huomionsa jo ensimmäisellä vierailulla.
Nauttinut hetken tallin tunnelmasta.
Ja astellut sitten sopivasti takaisin maneesiin siinä vaiheessa, kun valmennus oli alkanut.

”Natuurlijk heeft ze”, Julian vastasi kuivasti, valossa siristyneet, kalpeansiniset silmät kiinteästi Krakenin askelia seuraten. Hänen hurja, omat parrasvalonsa luova merihirviönsä ei koskaan antanut keskinkertaista suoritusta, ei myöskään tänään.
”Milloin opettelet luottamaan sanaani? Mieluiten sokeasti ja palvoen, niin kuin loput kansakunnasta.”
Hän siristi silmiään asteen lisää, kun Kraken viskoi päätään ja nyppi ohjia kuin kiusallaan, testaten uuden ratsastajan rajoja. Sylvian olisi parempi korjata itse, kertoa vahvalle orille, kumpi heistä ohjasi.

"Sinä päivänä kun kömmit alas jalustaltasi", Beatrix vastasi ja risti käsivarret rinnalleen.
Yhtä epätodennäköisiä tapahtumia kumpikin.
Jäänsiniset silmät siristyivät samaan tapaan kun nainen katseli, kuinka Sylvia keräsi Krakenin takaisin tuntumalle ja otti sen kanssa vielä muutaman rentouttavan ympyrän.
Usean sadan kilon hevosta ei yksinkertaisesti voinut voittaa voimassa.
"Oletko kiireinen? Olisi muutama asia, joista haluaisin puhua. Jos ehdit tulla käymään samalla, kun heität kotiin."

"Ehdin toki", Julian vastasi ja katsahti sisartaan sivusilmällä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi käsiään mietteliäänä hieraisten. Bea ei varsinaisesti jakanut asioitaan perheensä kanssa. Hän voisi tarpeen tullen perua valmennuksen tai kaksi. Ne taikinaiset, satulassa ähertävät täti-ihmiset eivät siitä kärsisi.

"Tietenkin on", Beatrix vakuutti samalla kun seurasi, kuinka Kraken siirtyi loppukävelyihin.
Oli hirvittävä sääli, ettei Julian pystynyt vieläkään palaamaan sielunhevosensa selkään. Olkoonkin, että tämä oli löytänyt omasta mielestään sopivan ratsastajan.
"Hevosiin liittyen vain. Ja Amandaan, keskustelin hänen kanssaan eilen."

”Suo anteeksi, jos kyseenalaistan”, Julian totesi huvittuneena ja kiersi kätensä lämpimästi pikkusiskon hartioille.
”Sinulla on paha maine olla kertomatta asioistasi, edes näin rakkaille veljille.” Hän huokasi ja juoksutti vapaan käden sormet läpi hiuksistaan.
”Amanda saa toivottavasti elämänsä vielä raiteilleen. Mistä te puhuitte?”

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Milloin opit luottamaan sanaani, sokeasti ja palvoen, vai miten se menikään?"
Olkoonkin, ettei hän ehkä ollut ansainnut luottamusta. Mutta kun oli taakka jo valmiiksi - tai ainakin koki olevansa - sitä yritti parhaansa olla olematta sitä enää yhtään enempää.
Mitä sitten, jos jätti kertomatta häistä. Tai keskenmenosta.
"Hänen ratsastusurastaan. Onko hän maininnut sinulle mitään?"

”Ei ole, emme ole pahemmin ehtineet keskustelemaan aiheesta joulun jälkeen”, Julian vastasi ja katseli melkein hellin silmin valtavaa mustanruunikkoa, joka venytteli lihaksikasta kaulaansa terävästi korskuen, villi hehku silmissään.
”Liekö pahoitti mielensä, kun heitin hänet Londonderryn selkään jouluna valaakseni häneen vähän itseluottamusta.”

"Krakenin pitäisi päästä palaamaan mahdollisimman pian kisakentille", Beatrix totesi itsestäänselvyyden enemmänkin itselleen kuin veljelleen. Kraken jos kuka kuului parrasvaloihin, palvovien katseiden alle.
Vakka kantensa, monessakin suhteessa.
"Ainakin se sai hänet ajattelemaan. Amanda ei halua enää palata esteille."
Krakenilla olisi selvästi riittänyt vielä virtaa. Se olisi varmasti mieluusti suorittanut edellisviikkoisen kunniakierroksensa uudelleen.

”Siksi valmennan Sylviaa niin ankarasti. Krakenilla ei ole enää montaa kautta jäljellä”, Julian sanoi häivähdys kavaltavaa haikeutta äänessään. Se olisi voinut saada toisen olympiamitalin Riosta – ellei hän olisi löytänyt hevosta kuljetuksesta jalka avoinna. Ja kun hevonen toipui, mitä hän teki? Ajoi kolarin kuin mikäkin typerys ja rikkoi selkänsä.
”Toivon saavani heidät starttaamaan Grand Prix’ssä tänä vuonna.”
Mies katsahti sisartaan.
”Niinkö? Ja Deirdre meni vielä ostamaan hänelle uusia hevosiakin. Mitä hän suunnittelee?”

Beatrix irrotti katseensa tummanruunikosta ja vilkaisi veljeään, kulmat hieman alemmas painuen. Toinen käsi hipaisi tämän selkää, myötätuntoisesti.
Häneenkin sattui Julianin puolesta.
"Melko kunnianhimoinen tavoite", hän huomautti, muttei epäillen. Julian ei ollut typerys, ei edes, kun kyse oli rakkaasta Krakenista. Merihirviöstä.
"Haluaisi ratsastaa koulua."

”Ehkä hän on siis vihdoin tullut järkiinsä ja ymmärtänyt olevansa van der Veen”, Julian myhäili. Toivottavasti kyse ei ollut vain hetkellisestä päähänpistosta tai epätoivoisesta yrityksestä miellyttää häntä. Amanda oli niin kovin herkkä ja tuntui ottaneen itseensä hänen ripityksensä idioottimaisesta käytöksestä.
”Mitä te puhuitte asiasta?"

Beatrix pukkasi veljeään kylkeen terävällä kyynärpäällään. Lapsuudessa ne olivat olleet vieläkin terävämmät ja osuneet kipeästi kylkiluiden väliin.
"Van der Veen on kiinni asenteesta, ei siitä, mitä lajia ratsastaa. Mutta ilmeisesti esteet olivat aina enemmän Wendyn päätös kuin Amandan itsensä."
Mokoma narttu.
"Halusin puhua sinun kanssasi ensin, mutta mielestäni Amanda tuhlaa tällä hetkellä aikaansa. Voisit pistää hänet Allegran tai Belgravian selkään, miksei molempienkin. Sinähän halusit tähdellesi kovemman tason hevosia?"

Julian tuuppasi takaisin, tosin kyljen sijasta sisarensa ohimoa.
”Kenen luulet kehittäneen kyseisen ilmaisun? Sitä minä sanoin Amandallekin. Van der Veen on asennetta, mutta se tyttöparka tarvitsee itseluottamusta”, mies vastasi huvittuneena.
”Onko hän tosissaan? Voimmehan me aina kokeilla. Belgravia varsinkin on hyvä hevonen aloittamista varten. Ja kyllä, Sylvia on oikea ratsastaja Grand Prix’ssä kilpailutettaville. Ainutlaatuinen työmoraali.”

Oli hyvin lähellä, ettei Beatrix näyttänyt veljelleen kieltä. Jos he olisivat olleet kahden, hän olisi saattanut tehdäkin niin.
"Niin tarvitsee. Ja sitä hän saa parhaiten nousemalla takaisin satulaan."
Olihan Amandalla tietenkin muutkin ongelmansa, tunnepuolella esimerkiksi, tyttöparka, mutta Beatrix oli kuitenkin hevossuvun kasvatti. Takaisin satulaan oli noustava.
"Toivon, että on. Ja juuri siksi haluaisin hänet heti töihin. Kunnolla, niin että lihakset särkevät ja tekee mieli kuolla. Kun Amanda on aivan varma päätöksestään, voimme alkaa katsella hevosia tarkemmin."
Beatrix jäi hetkeksi katselemaan pienikokoista ratsastajaa.
"Ainutlaatuinen? Väitän nähneeni vastaava kerran aiemminkin."
Julianin kädenjälki näkyi niin selvänä, kun osasi katsoa.

Julian nauroi, siristyneet silmät huvitusta tuikahtaen.
"Valmentamieni joukossa ainutlaatuinen", hän korjasi vaatimattomasti.
"Siskorakas, olenko pitänyt koskaan valmennusta, jonka jälkeen lihaksia ei särje ja tee mieli kuolla?"

"Mistä sen tietää, vaikka Englannin ilmasto olisi pehmittänyt sinua", Beatrix huomautti.
Tuskin. Hänen veljensä ei ollut kuuluisa siitä, että olisi päästänyt valmennettavansa helpolla. Ja sillä tavallahan tuloksia saatiin, kovalla työllä, ei säälillä. Säälin paikka oli toisaalla.
Kraken pysähtyi maata kuopaisten ja ratsastaja laskeutui, melkein pudottautui satulasta ja talutti merihirviön heidän luokseen.

Julian ojensi kätensä tervehtimään massiivista hevosta melkein välinpitämättömästi ja samanlaisella piittaamattomuudella ori painoi turpansa sitä vasten, antaen kosketuksen viipyä.
"Se oli jo melkein siedettävää, Sylvia", Julian sanoi englanniksi ja viittasi Beaan.
"Sisareni, Beatrix van der Veen, Van der Veen Horses business manager - Bea, Lady Sylvia Stirling, ratsastajani."

Arvon Lady ei näyttänyt hätkähtävän siitä, että Julianin sanoja ei aivan helposti voinut tulkita kehuksi.
Kai parin vuoden valmennus oli opettanut naisen Julian van der Veenin tavoille.
"Mukava viimein tavata kasvokkain", Beatrix tervehti kalpeaa naista, jonka poskilla viipyi edelleen työskentelyn aiheuttama puna.
"Olen palanut halusta nähdä, millaisen ratsastajan veljeni on kelpuuttanut hevosilleen."
Sylvian kasvoilla viipyi hymy.
"Ihastuttava tavata", tämä tervehti.

”Vie Kraken talliin, ja työskentele Belgravian kanssa itsenäisesti”, Julian sanoi Sylvialle ja lisäsi, yllättävän lämpimästi. Hänelläkin oli hetkiä, kun hän toivoi voivansa palkita hurjasti työskentelevää naista.
”Vie se vaikka maastoon? Siellä on viehättävähkö sää tänään.”
Julian kiersi kätensä Bean hartioille.
”Me voimme lähteä nyt.”

Julianhan kuulosti melkein hellämieliseltä. Ehkä hänen huolensa siitä, että Englannin kosteus oli päässyt pehmittämään veljeä, oli sittenkin aiheellinen.
Ainakaan Kraken ei yrittänyt jyrätä naista alleen, kun tämä lähti taluttamaan sitä kohti tallia.
"Hienoa. Lupaan, etten pidättele sinua pitkään, Deirdre varmasti odottaa jo."

”Älä turhia murehdi – olen varma, että hän on oikein rentouttavilla päiväunilla”, Julian vastasi myhäillen, huvittunut pilke silmäkulmissaan ja talutti Bean henkilökunnan parkkipaikalle parkkeerattua, mustaa ja häkellyttävän siistiä BMW:tään kohti.
”Mitkä hevoset Liekellä olikaan mukana?” mies kysyi kulmat kurtistuen avatessaan auton ovet ja istuessaan ratin taakse selkäänsä hieraisten.
”Commodore, Versailles, Adagio ja..?”

Beatrix napsautti turvavyön kiinni ja katsahti veljeään tarkkaan.
"Bourbon, uusin lisäys. Versaillesin varsa."
Huomenna tähän aikaan hevoset olisivat jo asettuneet talliin, mikäli kaikki menisi hyvin. Beatrix oli soittanut jo pariin kertaan varmistaakseen, että matka oli sujunut suunnitelmien mukaan.
"Särkeekö selkä taas?"

”Niin olikin”, Julian nyökkäsi kulmat hienoisesti painuen ja antoi auton lipua pehmeästi tallille johtavan tien mitan, ennen kuin kiihdytti kääntyessään maantielle ja kohti Newcastlea.
”Selkä särkee melkein aina vähän, mutta voin elää sen kanssa. Välillä se kestää jonkin verran treenaustakin, ja sitten ei enää kestäkään. Pitäisi kai vain antaa sen levätä, mutta minua ei varsinaisesti ole siunattu kärsivällisyydessä tässä suhteessa.”

Beatrixin kulmat olivat painuneet kurttuun.
"Idioot", hän ilmaisi rakastavan mielipiteensä puhahtaen.
"Rikot sen vielä lopullisesti tuolla menolla. Mitä lääkärit sanovat?"
Hän antoi katseensa vaeltaa ohi lipuvaan maisemaan.

”Että minun pitäisi levätä”, Julian naurahti kuivasti ja juoksutti sormet kärsimättömällä eleellä läpi hiuksistaan.
”En koskaan perustanut lääkärien sanomisesta nuorempana. En arvannut, että nyt pitäisi. Vammat katosivat satulaan nousemisella kuin itsestään.” Kunnes saivat hänet putoamaan selästä sokaisevan kivun takia. Helvetti.

Beatrix käänsi katseensa takaisin veljeensä.
"Sinä et ole enää mikään nuorukainen", hän huomautti kuivasti, vaikka vaaleansinisissä silmissä häivähtikin huoli. Julianin olisi pitänyt jo päästä takaisin satulaan.
Auto-onnettomuus oli typerä syy rikkoa selkänsä.
Beatrix ohjasi veljensä parkkeeraamaan autonsa Queen's Streetillä sijaitsevan, puoliksi sillan alle piiloutuvan kotitalonsa eteen. Vihreä ovi johti mustavalkoiseen rappukäytävään.
Beatrix sovitti avaimen lukkoon ja viittasi veljeään astumaan sisään vaaleaan eteiseen.

”Oletko varma, ettet pitäisi hoitokodista enemmän?” Julian kysyi huvitusta silmissään, kun seurasi sisartaan BMW:n seistessä turvallisesti kadun varressa.
”Toivottavasti tulet viihtymään täällä.” Olisi käsittämättömän ihanaa saada perhettä lähemmäs.

"Kuten sanoin, laitoin itseni jonotuslistalle. Asumisedut ovat hyvät, ruoka kannetaan tarvittaessa suoraan vuoteeseen."
Beatrix otti veljensä takin ripustaakseen sen eteisen komeroon ja viittasi tätä sitten siirtymään olohuoneen puolelle. Äskeisestä muutosta huolimatta tavarat olivat jo löytäneet paikoilleen, valkoinen torkkupeitto roikkui rennosti harmaan kulmasohvan käsinojalta, ja pienellä ruokapöydällä oli kimppu tuoreita, aniliininpunaisia tulppaaneja.
"Epäilen, mutta minkäs mahtaa, kun te Deirdren kanssa haluatte niin itsepintaisesti asua täällä. Otatko kahvia?"
”Mielelläni, kiitos. Mustana”, Julian vastasi ja istahti rennosti sohvalle, ristien toisen jalan toisen päälle.
”Deirdren perhe asuu täällä, ja hän tuntuu viihtyvän erinomaisesti Englannissa”, mies kohautti olkiaan. Ehkä he muuttaisivat joku päivä Hollantiin tai Saksaan.
”Arvostat ainakin Alankomaita aivan uudella tavalla asuttuasi täällä.”

"Merkillinen nainen. Mutta senhän minä jo tiesinkin, kun kerran alkoi yhteen sinun kanssasi."
Beatrix pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse ja asteli yhden seinustaan vallanneen keittiötiskin ääreen. Hän asetti valkoisen posliinikupin paikalleen ja sujautti kapselin uutuudenkiiltävään Nespresso-koneeseen.
"Minulla on pari paperia, jotka pitäisi allekirjoittaa."

Julian naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi mustasta harjastaan. Deirdre oli mitä merkillisin nainen monestakin syystä.
”Niinkö? Mihin sinä minun allekirjoitustani tarvitset?” hän kysyi kohottaen toista tummaa kulmaansa.

"Haen ne kohta", Beatrix vastasi, otti valmiin kupin kahvia ja laittoi itselleen vielä, hieman katkerana, vihreää teetä, kantaen sitten molemmat kupit sohvapöydälle.
Läikyttämättä tai kompuroimatta. Hurraa.
"Pieni hetki."
Hän poistui hetkeksi eteisen kautta makuuhuoneeseensa ja palasi mukanaan siisti, musta kansio.
"Sinulla on tietenkin oikeus kieltäytyä. En vain tiedä, ketä muuta tällä hetkellä voisin pyytää."
Beatrix istahti veljensä viereen ja ojensi litteän kansion tätä kohti, pidellen hopeanväristä mustekynää kädessään.
"Sopimus edunvalvonnasta."

”Edunvalvonnasta?” Julian toisti kulmat kurtistuen, kylmä vihlaisu sisällään.
”Mikä aviomiehesi järjenkäytölle on tullut?” Ehkä mies oli pudonnut pää edellä portaissa tai alkanut yhtäkkiä kannattaa Donald Trumpia.
”Tiedäthän, että sinun pitää laatia yksityiskohtainen lausunto tahdostasi, koska minä en koskaan päästä sinua luotani tai luovu kierosta huumorintajustani.”

Donald Trumpin kannattaminen olisi ollut ehdottomasti hyvä merkki sille, että edunvalvojaa oli aika uudistaa.
Beatrix oli hiljaa kahden sydämenlyönnin välisen hetken.
"Ei hän ole enää aviomieheni."
Siinä se tuli. Beatrix nielaisi ja pyöräytti kynää kädessään.
"Kaikki on siinä valmiina. Mitä toivon tehtävän, jos muutun vihannekseksi, tai jos en kykene ilmaisemaan tahtoani. Mitä en ole ennalta määritellyt, sitä saat käyttää porsaanreikänä huumorintajusi hyödyntämiseen. Voit vaikka hankkia minulle samanlaiset pussilakanat kuin Amandalle. Se oli aika hyvä kuva sinusta."

”Hän ei ole enää aviomiehesi”, Julian toisti ja vilkaisi papereita voimatta keskittyä niihin.
”Voi jumalauta, Bea. Mitä sinulle pitäisi sanoa, että ymmärtäisit perheesi välittävän ja haluan tietää, kun sinulle sattuu jotain pientä, niin kuin vaikka avioero?”

Beatrix hätkähti ja räpäytti silmiään.
"Se oli sitä aikaa, kun Deirdren äiti oli juuri kuollut. Ja kolmosraskaus siihen päälle. Ajattelin, että sinulla on aivan tarpeeksi mietittävää jo muutenkin."
Hän pyöritti kynää levottomasti kädessään, niin että se oli lähellä pudota lattialle.
Rauhassa.
"Minä se olin, joka jätti Dieterin. Mutta ei sinun tarvitse allekirjoittaa papereita, jos et tahdo, keksin kyllä jotakin muuta."

”Sinä olet sisareni”, Julian vastasi kulmat turhautuneessa kurtussa ja kirjoitti nimensä paperiin, katse Beassa.
”Olenko minä todella niin huono veli, ettet voi kertoa minulle, kun eroat miehestäsi? Miksi jätit Dieterin? Jos hän sattutti sinua, minä…”

"Sinä et edes lukenut sitä läpi. Saatoit juuri luovuttaa sielusi minulle", Beatrix huomautti, mutta se pienikin, tuskin havaittava kuivan huumorin häivä oli kadonnut hänen äänestään.
Pala pyrki nousemaan kurkkuun.
"Mitä? Ei, Julian, johan minä sanoin! En halunnut olla vaivaksi, sinulla oli paljon tärkeämpääkin mietittävää!"
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Ei mitään sellaista. Olin idiootti."

”Sitten luovutin”, Julian puuskahti kulmat edelleen kurtussa.
”Bea, sinä olet sisareni ja rakastan sinua. Miten vaikeaa on ymmärtää, ettet ole vaivaksi? Tiedän, ettet ole tyhmä, joten siitä ei ole kysymys – etkä ole myöskään idiootti. Mitä se mies oikein teki? Pettikö hän sinua?”

"Ei, ei."
Beatrix pudisti päätään ja yritti nieleksiä palaa takaisin alas.
Hän ei ollut vuodattanut ainuttakaan kyyneltä sen jälkeen, kun oli saanut kuulla totuuden. Siitä ei olisi mitään hyötyä. Turhaa energiantuhlausta.
Jos olisikin pettänyt. Sekin olisi ollut helpompi kestää.
"Minä olisin... olisin niin kovasti halunnut lapsen."
Ääni särkyi ja Beatrix piilotti kasvonsa käsiensä taakse.
"Se vain... Dieter kertoi vasta nyt, ettei se... Ei se olisi ollut edes mahdollista. Julian, hän huolehti, ettei se olisi voinut... Sen jälkeen kun Amelia..."
Pieni Amelia, joka oli ollut liian pikkuinen selvitäkseen.

Mies huokasi ja siirtyi sisarensa viereen, kiertäen käsivartensa tämän ympärille ja painaen Bean kylkeensä.
”Olen niin pahoillani menetyksestäsi”, Julian sanoi pehmeästi ja kosketti naisen mustia hiuksia. Hän todella oli. Hänkin oli halunnut lapsia vuosia, ja oli siksi nyt sydänkohtauksen partaalla tullessaan herätetyksi keskellä yötä siltä varalta, että jokin menisi vikaan, etteivät hänen lapsensa syntyisikään.
”Dieter mitä? Huolehti, ettei se olisi voinut? Sanotko, että hän hankki vasektomian eikä kertonut sinulle?”

Beatrix oli aina inhonnut ihmisiä, jotka eivät edes yrittäneet puhua selvästi.
Ja silti hänen oli itkultaan vaikea muodostaa koherenttia lausetta. Hän muisti itkeneensä viimeksi sillä tavalla veljeään vasten sen jälkeen, kun oli menettänyt Amelian.
"Olin niin typerä", hän parahti melkein vihaisena.
"Luulin vain, että meillä oli huono tuuri. Että minussa oli jotain vikaa, testeistä huolimatta... Minä... Miten voi olla niin idiootti?"

”Et sinä ole idiootti”, Julian murisi. Musta raivo nosti päätään hänen sisällään, epätoivoinen halu suojella sisariaan pahoilta miehiltä.
Hän löisi Dieteriä, kun näkisi miehen. Ehkä useammin kuin kerran.
Jumalauta.
”Miten se mies kehtaa? Miten Dieter kehtaa?! Hänkö antoi sinun uskoa, että te yrititte lasta?”
Sinisilmäinen idiootti, joka oli uskonut niin monta vuotta valheita.
Dieter oli rakastanut häntä. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Ja silti satuttanut niin kipeästi, ettei hän voisi antaa sitä anteeksi.
"Minun olisi pitänyt tajuta! Kuinka helvetin hölmö ihminen voi olla..."
Niin monta vuotta. Hän oli uskonut, kun Dieter oli sanonut, että tulokset olivat olleet normaalit. Ettei ollut mitään syytä hoitoihin.
Mutta mies oli ollut niin uskomattoman myötätuntoinen, halannut tiukasti, kun hän oli itkenyt taas kerran ajallaan tulleita kuukautisia. Seuraavalla kerralla sitten.
"Minä uskoin häntä!"

”Hän petti sinua”, Julian protestoi ja halasi Beaa tiukemmin. Turhautunut avuttomuus ravisteli häntä. Kuinka Dieter kehtasi kohdella hänen sisartaan näin?
”Hän oli aviomiehesi – miksi et olisi uskonut häntä? Minäkin uskoin häntä. Älä syytä itseäsi, Bea. Tämä on täysin hänen syytään. Antoiko hän mitään syytä toiminnalleen?”

Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos Dieter olisi ollut jollakin tavalla kammottava mies.
Mutta ei ollut. Hyvä, rakastava aviomies.
Joka ei vain ollut halunnut elämältään samaa kuin hän.
Beatrix veti värisevästi henkeä rauhoittuakseen, vaikka itku yrittikin yhä tärisyttää hartioita.
"Hän ei vain halunnut isäksi. Ei Amelian jälkeen."

”Jumalauta”, Julian murisi synkästi ja silitti samalla Bean olkavartta vahvoin, rauhoittavin vedoin.
”Millä oikeudella hän on kertomatta sinulle? En voi ymmärtää, millä hän on oikeuttanut toimintansa itselleen.”
Hän katsahti sisartaan onnettomana.
”Sinä et ole idiootti. Tämä on täysin hänen syytään.”

Dieter oli sanonut tehneensä sen, koska rakasti häntä.
Eikä olisi kestänyt ajatusta erosta.
Ja rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että Beatrix ei olisi välttämättä jäänyt. Jos olisi tiennyt.
Kyyneleet olivat liimanneet ripset toisiinsa.
"Halusin niin kovasti olla äiti."

Julian halasi Bean avuttomana tiukemmin rintaansa vasten. Oli sydäntäsärkevää nähdä normaalisti melkein tunnekuolleelta vaikuttava nainen niin kammottavan, raastavan tuskan vallassa.
”Voi Bea, olen niin kovin pahoillani”, hän vetosi ja painoi suukon sisarensa hiuksiin.
”Minä kuohin sen miehen.”

Beatrix painoi käden suulleen tukahduttaakseen loput nyyhkäykset.
Hän melkein naurahti itkunsa lomasta.
"Hän olisi siitä varmaan vain iloinen."
Eipähän tarvitsisi huolehtia mahdollisesta jälkikasvusta enää senkään vertaa.

”Jumalauta”, mies toisti turhautuneena. Kuinka Dieter kehtasi kohdella hänen sisartaan näin?!
”Sinä et ansainnut tätä, ja sinä voit edelleen olla äiti, Bea. Dieter ei ole ryöstänyt mahdollisuutta sinulta”, Julian sanoi yrittäen löytää jotain, mikä voisi parantaa kohtuuttoman epäreilulta tuntuvaa tilannetta. Kuinka se mies kehtasi?!

Sano muuta, Beatrix ajatteli uupuneena.
Kun viikkoja omana pidetyt ja sisimpään piilotetut tunteet olivat viimein vuotaneet ulos.
"Minä olen pian jo liian vanha."
Ja liian väsynyt aloittamaan sitä kaikkea uudelleen, niin kuin hän oli Deirdrelle sanonut.
"Mutta on minulla työni. Sitä ei kukaan voi viedä minulta."

”Et tietenkään ole liian vanha”, Julian vastasi.
”Deirdrekin on sinua monta vuotta vanhempi, ja me olemme saamassa kolmoset. Nykyään lisääntyminen ei ole lainkaan mahdotonta, jos on rahaa. Bea, älä anna Dieterin viedä toivoasi. Hän vei sinulta jo tarpeeksi. Saatanan paskiainen.”

Beatrix hieraisi itkettyneitä kasvojaan. Nenäkin oli mennyt tukkoon.
Kuinka kukaan jaksoi itkeä useammin?
"Teillä kävikin uskomaton onni", hän huomautti hiljaa.
"Ja olen onnellinen teidän puolestanne. Ostin kolmosille jo bodyt, ne oranssit, näyttikö Deirdre?"
Olisi edes sukulaislapsia, joita hoivata ja hemmotella. Se lohdutti, edes vähän.

”Se oli hyvin huomaavaista sinulta”, Julian vakuutti puolittain hymyillen. Oli ironista, että Deirdre tuntui vihaavan oranssia. Yritti pakottaa hänetkin vaihtamaan isänmaallisen oranssit alushousunsa mustiin.
”Meillä kävi tuuri – mutta sinulla voi käydä aivan yhtä hyvin. Bea, et ole vanha eikä toivosi ole menetetty”, mies vetosi uudelleen.
”Älä anna itsesi uskoa niin.”

Beatrix pyyhkäisi silmiään.
Kammottavan punaiset itkun jäljiltä.
"Itsesääli ei johda mihinkään", hän tuhahti, muistutuksena itselleen. Itsesäälin sijaan piti keskittyä siihen, mitä saattoi tehdä.
Hevoset saapuisivat huomenna. Hänellä olisi paljon töitä. Ja hän oli luvannut viedä Amandan ostoksille.
"Olen tuntenut itseni niin kammottavan hölmöksi koko tämän ajan. Halusin soittaa sinulle."

”Olisit soittanut”, Julian huomautti, etsi housujensa taskusta puhtaan, joskin hieman rypistyneen nenäliinan ja tarjosi sitä sisarelleen.
”Bea, rakas, sinun ei tarvitse ajatella itsestäsi huonosti sen takia, että joku itsekäs paskiainen on pettänyt sinua – ja perhettäsi. Mekin uskoimme häntä. Et ole yksin.”

"Olisi pitänyt."
Beatrix tosiaan myönsi sen ääneen. Hän otti nenäliinan vastaan, pyyhki silmänsä ( vedenkestävä silmämeikki oli pitänyt pintansa yllättävän hyvin ) ja niisti nenänsä.
Luoja miten hän vihasi itkemistä, se teki päästä höttöisen ja silmistä turvonneet.
"Olisi edes pettänyt jonkun naisen kanssa eikä näin."
Senkin hän olisi voinut antaa vielä anteeksi. Hän oli kiireinen nainen.
Beatrix vilkaisi sohvapöytää.
"Kahviasikaan ehtinyt juoda."

Julian katsahti sohvapöytää, poimi kupin käteensä ja tyhjensi sen urhoollisesti välittämättä siitä, jos kahvi oli ehtinyt hieman viilentyä.
”Olen niin kovin pahoillani puolestasi”, hän vetosi ja tarttui kahvikuppia pidelleellä kädellä Bean käteen.
”Dieterin teolle ei ole mitään oikeutusta. Saatanan paskiainen.”

Beatrix kurtisti paheksuvasti kulmakarvojaan.
Kylmennyt kahvi oli kammottavaa.
"Niin. Sitä hän juuri oli", hän myönsi, puristaen veljensä kättä kevyesti.

"Mutta ei sille mahda enää mitään, tapahtunut, mikä tapahtunut. Pitää ajatella eteenpäin, hevosetkin saapuvat huomenna. Olin muuten tosissani kun sanoin, ettei sinun tarvitse suostua minun vihannesvalvojakseni."

”Totta kai minä olen vihannesvalvojasi”, Julian vastasi ja hieraisi sisarensa käsivartta.
Kuinka Dieter kehtasi? Hänen oli vaikeaa käsittää, miten mies oli saattanut pettää Beaa niin.
Se oli itsekästä. Aivan helvetin itsekästä.
”Lupaan ehkä kunnioittaa tahtoasi, riippuen millä mielellä olen. Lottie voi aina harjoitella sinulla meikkausta ja hiustenlaittoa, eikö se kuulostaisi jalolta?”

"Olet niin jalo", Beatrix huomautti tukkoisesti ja niisti uudelleen.
Kyyneleet yrittivät vielä poltella silmien takana, mutta nyt vain siksi, että Julian oli siinä. Kamalan huumorintajunsa kanssa.
"Ainakin elämälläni olisi vielä tarkoitus", hän huomautti ja pyyhkäisi silmiään nenäliinan reunaan.
"Ja haluan ne pussilakanat. Kirjoitan sen tahtooni."

”Minä keksin sinulle aina tarkoituksen”, Julian vakuutti, häivähdys aitoa hellyyttä äänessään, kun rutisti Beaa kainaloonsa. Hän nauroi hyväntuulisuudella vapautuneisuudella, kun Bea mainitsi pussilakanat.
”Minusta ne ovat yksi parhaita keksintöjäni. Mikä sääli, ettei Amanda tuntunut arvostavan lahjaansa.”

Oli hyvin lähellä, ettei Beatrix purskahtanut uudelleen itkuun. Ihan vain Julianin sanojen vuoksi.
Hän syytti tunteellisuudesta väsymystään.
"Ja se oli aika hyvä kuva sinusta", Beatrix myönsi ja katsahti jo jäähtynyttä teekuppiaan.
"Hassu tyttö. Vaikka en minäkään varmasti hänen ikäisenään olisi arvostanut."
Hän rutisti nenäliinan nyrkkiinsä.
"Olet siis samaa mieltä siitä, että hän voisi työskennellä Allegran ja Belgravian kanssa?"

”Sitä minäkin ajattelin. Millainen poika- tai tyttöystävä ei riemastuisi niin karismaattisesta tervehdyksestä?” Julian kysyi ja painoi suudelman sisarensa mustiin hiuksiin.
”Hyvä muistutus kaikille sänkyyn pyrkiville, kenelle he vastaavat tekosistaan.”
Mies nyökkäsi ja hieraisi vapaalla kädellä leukaansa.
”Kyllä, se olisi erinomainen tapa aloittaa tavoitteellinen kouluratsastus. Haluan myös Sylvian ratsastavan niitä edelleen säännöllisesti, jotta niiden kehitys menee eteenpäin, mutta Amanda voi hyvin ottaa niiden liikutuksen muuten vastuulleen. Haluan Sylvialle ainakin kaksi Grand Prix -tason ratsua lisää. Hän voi viedä ne huipulle.”

"Täydellinen", Beatrix myönsi ja itkettyneissä silmissä häivähti lämpö.
Oli onni, että Amandalla oli edes enonsa, kun omat vanhemmat olivat mitä olivat.
"Niin. Siinähän hän pääsee näkemään, että koulu tosiaan on se laji, johon hän haluaa panostaa. Helppoahan se ei tule olemaan, mutta hän on van der Veen, kyllä hän pärjää."
Hän pyyhkäisi mustaa polkkaansa korvan taakse, suoristaen ryhtiään.
"Nyt, kun olen nähnyt Sylvian ratsastavan, voin alkaa miettiä hänelle sopivia ehdokkaita. Olethan muuten ottamassa myös Lieken valmennukseen?"

”Totta kai otan”, Julian vakuutti.
”Samoin Amandan. Hän saa ryhtyä heti kunnolla töihin päästäkseen kehittymään”, mies sanoi ja hieraisi huolellisesti siistiksi ajeltua leukaansa.
”Minulla on jo muutama ajatus Sylviaa varten. Hänellä on aivan fantastinen ote esimerkiksi Darlingiin jo nyt, taito saada hevoset luottamaan itseensä ja haluamaan hänen miellyttämistään.”
Beatrix ei olisi edes epäröinyt asiaa, ellei Deirdre olisi ollut varsin raskaana. Ja kolmoset teettäisivät työtä syntyessään.
Mutta ehkä juuri siksi Julian halusi pitää kiinni valmennuksistaan. Vastapainoksi kodille.
"Hyvä. Tekee hyvää tuntea työnsä tulokset suoraan lihaksissaan."
Se jos mikä muistutti siitä, ettei mitään saanut ilmaiseksi.
Beatrix hieraisi särkevää rannettaan.
"Kerro ihmeessä, mitä sinulla on mielessä."

”Rembrandt, esimerkiksi”, Julian vastasi silittäen sisarensa käsivartta.
”Tiedät, että siinä on paljon enemmän potentiaalia kuin nykyinen ratsastaja saa siitä esiin. Niillä liikkeillä ja sillä kokoamiskyvyllä sen pitäisi olla jo Grand Prix’ssä. Olen varma, että Sylvia voi viedä sen sinne ja menestyä”, mies sanoi.
”Uskon, että hän sopisi myös erinomaisesta myös jollekin toiselle saman ratsastajan hevoselle. Valentinalle, Hesperialle tai Almerialle, kenties.”

Beatrix nyökäytti päätään.
"Rembrandt oli minunkin mielessäni", hän vastasi. Se ei ollut edistynyt läheskään niin hyvin kuin olisi voinut, ja Julianin ratsastaja olisi hyvinkin voinut saada hevosen koko potentiaalin hyödynnettyä.
"Samoin kuin nuo tammat... Katson asiaa. Kunhan Lieken hevoset on ensin saatu turvallisesti perille."
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman. Olisi tehnyt mieli soittaa taas asiasta.

”Hofmann nyt toki ansaitsisi mielestäni muutenkin menettää hevosen tai useamman”, Julian totesi.
”Edistyminen tuntuu kovin laiskalta verrattuna siihen, millaisia jalokiviä hänellä on käsissään.” Upeita, nuorempia tähtiä, jotka voisivat olla jo niittämässä nimeä mestaruuskentillä, mikäli ratsastaja olisi todella omistautunut niille.
Tosin, hän muistutti itseään, ei sopinut painostaa ratsastajia niin, että nämä pyörtyilivät hevosen selästä.
Paha Julian.
”Milloin olet muuten viimeksi käynyt kotona? Näitkö Starlingin vielä?”

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Kai tiedät, että kauneimmat timantit syntyvät kovimmassa paineessa?"
Ja kun Julian oli täällä, sivistyksen hylkäämässä takapajulassa, ei ollut mikään ihme, että muut perheen jalokivet jäivät vähemmälle huomiolle.
Olisi pitänyt siirtää lisää hevosia tänne jo ajat sitten.
Beatrixin ilme pehmeni, kun Julian mainitsi Starlingin.
"Tietenkin, kävin katsomassa heti, kun se saapui. Tajuatko millaista tuskaa on ollut odottaa, että pääsen näkemään sen?"

”Miksi luulet, että ehdotan paineen kasvattamista? Hofmannin pitää ymmärtää työskennellä kovemmin”, Julian vastasi. Se oli aikoinaan saanut hänetkin ryhdistäytymään ja ottamaan uransa tosissaan – pelko siitä, että hän voisi menettää sen eikä mahdollisuus ratsastaa ollutkaan lainkaan itsestäänselvä.
”Kärsivällisyys on hyve, siskorakas”, mies myhäili.
”Siitä tulee upea. Aivan mahdottoman upea. Hitto vie. Krakenin ja Bewitchedin parhaat puolet yhdessä paketissa, sano minun sanoneen.”

"Eiköhän jopa hän ymmärrä, kun hevosia aletaan siirtää muille ratsastajille."
Hoffmannissa oli potentiaalia, mutta työmoraalia ei läheskään riittävästi. Ehkä pieni säikähdys tosiaan toimisi tarvittavana herättelynä.
Beatrix tuhautti nenäänsä ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Minä olen ollut kärsivällinen, kun olen odottanut teidän paluutanne kotiin. Olen käyttänyt kaikkeni siihen."
Jäänsinisissä silmissä välkähti lämpö.
"Puhut siitä, kuin se olisi oma lapsesi."

”Se on hyvin lähellä omaa lastani”, Julian vastasi.
”Kahden elämäni hevosen jälkeläinen, vuosia suunnittelemani varsa – olisin hullu, jos en tuntisi olevani ylpeä isä. Varsinkin, kun siitä tuli niin sietämättömän upea.” Starling todella oli kaunis, sekä rakenteellisesti että väritykseltään, mutta sen lisäksi tamma liikkui harvinaisen hyvin ja siinä oli sitä jotain – aivan kuten Krakenissakin. Kyky saada muut katsomaan.
”Onneksi kärsivällisyytesi loppui ja sinä päätit tulla tänne. Emme taida olla Deirdren kanssa muuttamassa vielä vuosiin.”

"Puhelimeni on täynnä kuvia Starlingista, joten voin melko varmasti väittää, että mikäli sinä koet olevasi ylpeä isä, Julian-rakas, niin minä olen aivan yhtä ylpeä täti."
Starlingista tulisi vielä koulukenttien tähti. Hieno ratsu jollekin tulevalle van der Veenille.
"Jaksoin pitää toivoa yllä pitkään. Mutta on minusta enemmän iloa täällä kuin kotona, nyt kun Elleninkin lapset alkavat olla jo sen verran isoja."

Mies nauroi hyväntuulisesti ja halasi Beaa. Maininta lapsista vihlaisi myötätuntoa ja ruokki samaan aikaan Dieterin herättämää mustaa raivoa. Kuinka se mies kehtasi kohdella hänen sisartaan niin?
”Aika hujahtaa nopeasti”, Julian myönsi.
”Mutta Silke ainakin viihtyy vielä erinomaisesti hartioilla, ja Rosannekin istuu mielellään syliin. Ja värväävät veljensä auttamaan yllätyshyökkäyksissä pahaa-aavistamattomia enoja vastaan.”

Lämpö viipyi kalpeansinisissä silmissä.
"No, sinä oletkin heidän... Mikä se englanninkielinen sanahirviö oli? Funcle`?"
Beatrixin silmät siristyivät melkein hymyyn.
"Kai te järjestätte kunnon juhlat, kun kolmoset ovat syntyneet?"

Julian myhäili termille, joka taisi komeilla jonkin t-paidankin rinnuksessa. Hän rakasti perheensä lapsia eikä epäröinyt näyttää sitä, ja perheen lapset rakastivat häntä – ainakin joululahjaksi taas kerran saatujen paitojen mukaan. Ajatus sai hänet edelleen hykertelemään.
”Totta kai järjestämme”, mies vakuutti ja hieraisi sisarensa käsivartta.
”Mutta kuinka sinä voit muuten? Oletko piilotellut jotakin muutakin pientä kuin sen, millainen paskiainen Dieter on?”

"Hyvä. Muussa tapauksessa minun pitäisi puuttua asiaan."
Beatrix oli saattanut järjestää omat häänsä varsin pienessä mittakaavassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi vaatinut muilta sukulaisilta huomattavasti suureellisempaa asennetta juhlien suhteen.
Toivon mukaan pian olisivat tiedossa Alfredin häät. Vaikka ei hän ehkä pidättelisi henkeään asian suhteen.
Tummat kulmat kurtistuivat alemmas.
"En minä piilotellut", Beatrix vetosi. Hän oli vain... lykännyt asian kertomista.
"Voin jouluna huonommin, mutta se johtui flunssasta, ja senhän sinä jo tiesitkin. Ja olen saattanut katsella yhtä hevosta, mutta sinä vain pilkkaisit minua."

Julian kohotti terävästi kulmaansa. Se, että erosi miehestään eikä sanonut asiasta mitään, oli nimenomaan piilottelua. Ja Bean tavaramerkki, siltä tuntui.
”Niinkö? Miksi minä pilkkaisin sinua?” mies kysyi huvittuneena.
”Voi taivas, et kai sinä estehevosta katsele? Jotain nurinperin lönkyttävää, kaasuvikaista kamelia?”

Beatrix puhahti kulman kohottamiselle.
"Odotin vain oikeaa aikaa kertoa!"
Epäilys estehevosesta sai naisen mottaamaan veljeään kylkeen.
"Itse olet kaasuvikainen kameli. Mitä oikein kuvittelet? Kouluhevosta tietenkin. Oikein lupaavaa, joskin harmillisen epäsäännöllisesti kilpaillutta. Jos alkaisin tosissani katsella estehevosia, saisit kyllä kiikuttaa minut sinne hoivakotiin saman tien ja kääriä kuvallasi varustettuihin pussilakanoihin."

”Ehkä minun pitäisi teettää sinulle sellaiset jo nyt”, Julian pohti leukaansa hieraisten.
”Kun kerran olet nyt viehättävä, villi ja vapaa nainen. Hyväksi muistutukseksi sänkyysi pyrkiville, kenelle he vastaavat, jos kohtelevat sinua huonosti.”
Mies naurahti huvittuneena.
”Miksi minä kouluhevosesta sinua pilkkaisin?”

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Julian, ei täällä ole kuin brittejä. Mitä oikein kuvittelet?"
Ehkä muutama satunnainen kansainvälinen vieras, mutta siinä se. Brittejä kaikki tyynni.
"Koska sinä olet elitisti. Eikä tämä tarkalleen ottaen mahdu tiukkoihin standardeihisi."
Niinhän hän itsekin oli, yleensä. Mutta Romy oli poikkeus.

”Se on totta”, itsensä auliisti elitistiksi tunnustava mies nyökkäsi ja nauroi hyväntuulisesti. Julian kohotti kulmiaan huvittuneena ja yritti olla kuvittelematta jotain paperitonta, lehmänkirjavaa hirvitystä.
”Minkä lehmän sinä olet ostamassa, jos se ei sovi minun standardeihini?”

"Tunnen sinut kuin oman mieleni", Beatrix huomautti kuivasti ja nousi seisomaan. Hän otti kupit mukaansa ja suuntasi niiden kanssa kohti tiskipöytää.
"Valkoisen prinsessahevosen."
Oli helppo piilottaa poskille kohoava puna kääntymällä huuhtelemaan kuppeja.

”Valkoisen prinsessahevosen?” Julian toisti kulmat hämmentyneenä painuen. Mitä omituista siinä oli? Ellei…
”Hetkinen, valkoisen niin kuin dominant whiten? Sellaisen pigmentittömän, alastomalta näyttävän alienratsun?”
Mies hykersi huvittuneena.
”Et sattuisi puhumaan Whirlwind Romancesta?”

Beatrixin hartiat nousivat lähemmäs korvia kun hän sammutti hanan ja jätti kupit tiskialtaan pohjalle.
Hän jakoi yleisesti ottaen veljensä mielipiteen monista asioista.
Ja oli itsekin joutunut miettimään ihastustaan kahdesti. Useamman kerran.
"Ehkäpä puhunkin."

”Ehkä on hyvä, että allekirjoitutit paperisi minulla”, Julian nauroi ja nojautui rennosti sohvan selkänojaa vasten.
”No ei. Onhan se ihan hyvä hevonen, vaikka onkin… Omalaatuisen näköinen eläin.” Olihan tamma kilpaillutkin kai Grand Prix -tasolla, vaikka tuntui menevän hukkaan nykyisellä epäaktiivisuustasolla.

Beatrix puhisi ja käännähti ympäri mulkoillakseen Juliania haaleansinisillä silmillään.
"Sillä on potentiaalia paljon parempaan, enkä voi sietää potentiaalin tuhlaamista, kuten tiedät", hän totesi ja hieraisi rannettaan.
"Ja ehkä siitä tuli vähän mieleen Arcadia."
Hänen entinen kouluratsunsa. Jolla ei kaiken järjen mukaan ollut mitään tekemistä Romyn kaltaisen kullanmurun kanssa. Arcadia oli ollut varsin yhden ihmisen hevonen.

”Olet kai teknisesti vielä kykenevä tekemään päätöksiä itse”, Julian vastasi hymyillen ja kohautti olkiaan. Olihan tammalla varmastikin potentiaalia parempaan.
”Joten, uusi hevonen, avioero, petollinen paskiainen miehenä – onko jotain muuta, mitä minun olisi hyvä tietää?”

"Kunnes toisin todistetaan."
Beatrix ei myöntäisi sitä ääneen, mutta hänellä oli todella ollut ikävä veljeään. Ei vain puhelimen kautta välittyvää ääntä tai skypen välillä tökkivää kuvaa.
"En ole karkaamassa rakastajani kanssa Aruballe tai mitään sellaista."

Julian kohotti tummaa kulmaansa ja juoksutti sormet läpi ylellisen paksusta, mustasta harjastaan.
”Rakastajasi?” hän toisti suupieli nykien.
”Onko reilua pitää niin monta salaisuutta rakkaalta veljeltäsi?”

"Siellä se on nytkin kaapissa piileskelemässä, jos tahdot käydä katsomassa", Beatrix huomautti ja risti käsivarret rinnalleen.
"Enkä minä ole salannut sinulta mitään, Julian. Olen vain odottanut oikeaa hetkeä kertoa. Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Muuta kuin kipeä selkä. Miten Deirdren kanssa todella menee?"

Julian liikahti kuin noustakseen, mutta vajosi sitten takaisin alas.
”Niinpä niin”, hän vastasi vakuuttumatta – kaikkien näiden vuosien jälkeen ’oikea hetki’ tuntui entistä merkityksettömämmältä.
”Minä käyn valmentamassa, yritän pitää Deirdren levollisena ja remontoin uutta taloa. Pidän itseni kiireisenä”, mies vastasi.
”Todella, meillä menee kuten ennenkin. Raskaus on Deirdrelle vaikeaa, mutta en kai muuta odottaisikaan. Teen parhaani ollakseni hänen tukenaan.”

Ehkä olisi vain pitänyt suosiolla myöntää, että oikeaa hetkeä ei ollut olemassakaan. Aina tuli jotakin, jos jäi odottamaan, että kaikilla oli varmasti kaikki hyvin, ei koskaan saanut suutaan auki.
Beatrix vaelsi takaisin sohvan luo ja vajosi istumaan divaaniosalle, edelleen moitteettomassa ryhdissä.
"Et kai liian kiireisenä?" hän totesi, veljeään epäluuloisella katseellaan mittaillen.
"Hän tuntui hermostuvan kun mainitsin, että oletin teidän muuttavan takaisin Alankomaihin."

”En ole koskaan liian kiireinen”, Julian vastasi, ”tiedät, etten osaa vain loikoilla ja pyöritellä peukaloitani.”
Mies kohautti olkiaan kättään heilauttaen.
”Olemme puhuneet siitä ennenkin. Emme ole välttämättä aivan samaa mieltä toiveistamme, mutta sinun ei tarvitse huolehtia. Pysymme nyt toistaiseksi Englannissa.”

"Sitähän se elämä on, kompromisseja. En kyllä olisi surullinen, mikäli sattuisitte muuttamaan mielenne lähiaikoina."
Vaikka turha kai siitä oli haaveilla, kun Deirdren perhe kerran asui täällä lähellä. Olihan se ymmärrettävä syy, olisihan hänkin mieluusti pitänyt perheensä kasassa.
"Kai sinä setään kertoisit rakkaalle siskollesi, jos jokin olisi vialla? Olisit minua viisaampi."

”Totta kai kertoisin”, Julian sanoi.
”Minun tietääkseni mikään ei ole vialla. Kolmosten pitäisi olla kaikkien terveitä. Au pairillakin on järki päässä värisokeudesta huolimatta”, mies kohautti olkiaan.
”Ja Sylvia tekee minut hyvin onnelliseksi kehityksellään. Kuka tietää, vaikka Krakenkin ehtisi vielä esiintyä ennen eläkettä.”

"Niin, kuulinkin, että au pairinne on varsin värikäs."
Beatrix ei ollut vielä itse päässyt todistamaan tätä väitettyä värikkyyttä, valitettavasti.
"Ja minäkin tosiaan toivon, että pääsee."
Krakenin ura ei todellakaan saisi päättyä epäonnisten sattumien sarjaan.
"Liekekin on edistynyt hyvin omien ratsujensa kanssa."

”Se on mukava kuulla”, Julian myhäili. Niin paljon kuin hän nauttikin perinteisestä valmennusten asiakaskunnasta, keski-ikäisistä, keskivartalotuhdeista tädeistä ja hauraalla egolla varustetuista nuorista naisista, jotka elättelivät epärealistisia haihatuksia omista taidoistaan.
”Olen todella onnellinen, että päätit muuttaa tänne.”

"Voisinpa sanoa samaa, mutta tämä on ehdottomasti yksi niistä päätöksistä, jotka saavat minut epäilemään omaa päätöksentekokykyäni."
Beatrix pyyhkäisi mustaa polkkaa korvansa taakse.
"Mutta mitä sitä ei toisaalta rakkaan veljensä ja tämän perheen eteen tekisi? Mistä puheen ollen, olen tainnut pidätellä sinua jo paljon kauemmin, kuin alun perin lupasin."

Julian vilkaisi hajamielisesti kelloaan ja heilautti rauhoittavasti kättään.
”Minulla on aina aikaa perheelleni – yritä muistaa se, seuraavan kerran kun elämässäsi tapahtuu jotain traagista tai mullistavaa tai vain kaipaat kahviseuraa”, mies totesi ja suoristautui, pitkä, ryhdikäs ja hoikka hahmo kouluratsastajan olemusta varsin elävästi heijastaen.
”Ehkä minun pitää lähteä katsomaan, kuinka Deirdre voi. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa”, hän sanoi ja astui halaamaan pikkusiskoaan.

"Teen parhaani muistaakseni", Beatrix lupasi ja nousi ylös kietoakseen kätensä hetkeksi veljensä ympärille halaukseen.
Ei hän ollut aivan onnistunut saamaan tätä kiinni pituudessa, vaikka oli niin kovasti uhannutkin.
"Tule, annan takkisi. Ja vara-avaimen. Se ei ole kutsu tunkea kylään omilla avaimilla koska tahansa, vaikka oveni muutenkin onkin sinulle aina avoin."

Julian veti pohjemittaisen, mustan villakangastakin hartioilleen ja kiersi vielä käsivarren puolittaiseen halaukseen Bean hartioille.
”Onpas sinusta tullut pehmeä”, hän sanoi kulmiaan dramaattisesti kohottaen.
”Mutta kutsu pätee myös meille. Olet tervetullut milloin haluat. Uudessa talossa on huoneitakin järjetön määrä.”
Mies tarkasti taskujen sisällön olevan tallella ja lähti sitten autolleen. Olisi parempi lähteä kotiin Deirdren luo, kenties kahvilan kautta – usein tuore smoothie, muffinssi tai kakkupala teki ihmeitä kurjalle päivälle.

Hevosten matka Den Houtista kohti Rosings Parkia oli alkanut edellisenä aamuna.
Beatrix oli tehnyt selväksi, että ajossa oli pidettävä riittävästi taukoja, hän ei ottaisi sitä riskiä, että väsynyt idiootti ajaisi ulos tieltä mittaamattoman arvokkaat hevoset – eikä sillä ollut mitään tekemistä rahan kanssa – trailerissa. Eikä ollut puhettakaan siitä, että hän olisi jättänyt kuljetuksesta huolehtimisen jollekin ulkopuoliselle firmalle, vaan van der Veenin hevoset matkustivat kuin kuninkaalliset omissa huippumoderneissa kuljetusautoissaan. Mukana kulki tietenkin hevosten oma henkilökunta, joista pari luotettua hoitajaa jäisivät Englantiin loppuviikoksi. Varmistamaan, että arki sujuisi niin kuin piti.
Beatrix ei ollut hyvä luottamaan ulkopuolisiin.
Jäänsininen haukankatse seurasi, kuinka Rosings Parkin neljä uusinta asukasta lastattiin ulos autoista, jotta ne voitaisiin taluttaa uusiin karsinoihinsa rauhoittumaan matkan jäljiltä. Tummat kulmat olivat painuneet alas, joko keskittymisestä tai tyytymättömyydestä, sitä oli toisinaan hankala sanoa.

Lieke oli kuin tulisilla hiilillä. Siitä oli aikaa kun hän oli nähnyt hevosensa (vajaa viikko ja hän vain ratsasti niitä). Värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut ratsastaja auttoi aukomaan trailerien oven ja alkoi taluttaa hitaasti syttyvää nuorta oria lastaussiltaa alas. Adagio ilmoitti saapuneensa ja retuutti työntekijää siitä huolimatta että tuo oli varmasti tiennyt orin innostuvan. Kouluratsastajan käsissä oleva Bourbon nosti päänsä ylös jännittyneenä, pörähtäen sieraimet suurina. Silmät muistuttivat lähinnä teevateja. Nuoren orin hitauteen tottuneena Lieke kävi hevosta läpi nyt, antaen sille aikaa prosessoida asiaa.

Retuutettavaksi jäänyt työntekijä saattoi varmasti tuntea, kuinka jäänsininen katse porautui niskaan.
Oli tiedossa, että Adagio kävisi kierroksilla. Se halusi kaikkien tietävän, että oli paikalla, riippumatta siitä, missä oltiin, ja keitä mahdollisesti olisi vastassa. Mutta tässä se oli, naiset ja herrat, hevonen, jota kaikki olivat odottaneet! Linssilude.
Luojalle kiitos Gio saatiin hallintaan, ennen kuin hän joutui todella menettämään hermonsa. Hän puhalsi ilman ulos keuhkoistaan ja rauhoitti itsensä, ennen kuin asteli Lieken ja hermostuneen Bourbonin vierelle.
"Miltä näyttää?"

Lieke jutteli orille hiljaa ja kävi sitä läpi loimen alta, riisuen samalla kuljetussuojia. Ei ollut hätää, ei mitään hätää. Onneksi Bonboniksikin kutsuttu ori ei harrastanut tässä tilassa mitään loikkia. Vain seisoi, tuijotti ja pohti.
"Hyvältä. Kunnossa kaikin puolin ja selvästi oma itsensä." Lieke suoristautui ja taputti mustaa, silkkistä karvaa hymyillen.
"Hieno poika. Taidat haluta pohtia vielä hetken?"

Bourbon puhahti, aivan kuin ei olisi ollut aivan varma, mitä mieltä olisi uudesta ympäristöstä. Korvat kääntyilivät puolelta toiselle, vieraita ääniä kuulostellen.
Ainakin heille oli osunut siedettävä ilma. Harmaa kuin mikä, mutta taivas ei sentään vihmonut vettä, niin kuin säätiedotus oli alun perin uhannut.
"Vie vain Bourbon karsinaansa, kun se on saanut itsensä kokoon. Muistathan, minne se on sijoitettu? Kaiken pitäisi olla valmiina."
Beatrixin katse kääntyi kohti toista traileria, josta Commodorea oltiin juuri taluttamassa ulos. Siitä ei ikinä tiennyt, hevonen saattoi päättää säikkyä mitä tahansa, kun sille päälle sattui.

"Minä vien. Siihen voi tosin mennä hetki. Voi mussukka." Lieke naurahti, taputellen hevosen kaulaa pehmeästi. Kaikki oli hyvin nyt. Ei ollut hätää. Commodore asteli ulos rauhallisesti, mutta lähti vasta taluttaessa raviaskelille. Se ei esittänyt, sillä oli aina vain kamala kiire, kun ihminen piti narusta ja käveli vierellä. Lieke sai edelleen nauraa Bourbonin vieressä, kun ori otti askeleen eteenpäin.
"Voi muru. Mentäisiinkö pian? tulee vilu."

Beatrix käänsi katseensa takaisin Bourboniin ja taputti rohkaisevasti mietteliään nuorukaisen lapaa.
"Ei se maailma miksikään odottamalla muutu, Bon, sisälle nyt vain", hän totesi melkein pehmeästi, kotoisalla hollannilla hevoselle puhuen. Korvat kääntyilivät vähän lisää.
Viimeisenä ulos astellut Verailles käyttäytyi, kuten saattoi odottaa, moitteettomasti, vaikka uteliaisuus saikin korvat kääntyilemään.
Kaikki olivat selvinneet tähän saakka, ei vaurioita tai hirvittävää stressiä. Krakenin onnettomuus oli jättänyt jäljen myös Beatrixiin, siinä oli mennyt orin mahdollisuus olympiamitalliin.

Kun Bourbon vihdoin suostui lähtemään talliin viimeisenä puretin emänsä perässä, Lieke harppoi valtavan prin vierellä talliin. Bonbon pyörähti karsinassaan ympäri ja asettui syömään. Edelleen kyllä kireänä kuin viulunkieli. Vaaleahiuksinen nainen veti ponihäntää tiukemmalle ja kävi vilkaisemassa Gioa, naurahtaen sen esittämiselle. Katse etsiytyi Beaan.
"Oletko ihan varma ettei Sylvia välttämättä haluaisi myös Krakenin poikaa?" Hän hymyili valoisasti.

Mammanpoika, Beatrix ajatteli hellästi ja seurasi hevosia talliin. Trailerit pitäisi vielä siivota, mutta hän luotti siihen, että se osattaisiin kyllä tehdä ilman hänen valvovaa katsettaankin.
Luotto oli kyllä kostautunut ennekin.
Gio pöhisi karsinassaan valmiina osoittamaan kaikille ja kaikelle, että showmies oli saapunut.
"Eiköhän Krakenissa ole hänelle aivan tarpeeksi tekemistä", Beatrix vastasi.
"Minun pitäisi esitellä teidät toisillenne. Tapasin itsekin Sylvian ensimmäistä kertaa vasta eilen."

Lieke nyrpisti kevyesti siropiirteistä nenäänsä. Adagio oli komea, vaikuttava hevonen, mutta se voisi muistuttaa hieman vähemmän isäänsä jos häneltä kysyttiin.
"Voi harmi. Hän olisi varmasti ilahtunut Giosta siihen kylkeen."

"Kuulostat melkein siltä, kuin haluaisit siitä eroon", Beatrix huomautti kulmat kevyesti kurttuun painuneina.
Isä ja poika muistuttivat kovasti toisiaan, mutta Merihirviö oli silti aivan omaa luokkaansa. Hänen veljensä suuri rakkaus, jos niin saattoi Julianin kohdalla sanoa.
Gio pyörähti vielä kerran ympäri, ennen kuin kävi kiinni heiniin varmistuttuaan siitä, että oli varmasti tullut nähdyksi ja kuulluksi.

"Ehkä vain leikittelen ajatuksella mukavasta ja helposta elämästä." Lieke naurahti, avaten ovea. Nainen nappasi varmalla otteelle kiinni riimunarusta ja kielsi napakasti. Se oli kunnossa, jopa kaiken egoilunsa jälkeen.
"Shhshhh. No niin. Hyvä poika." Nainen livahti karsinasta ulos ja pudisteli päätään. Mahdoton tapaus.
"Käskit ottaa ratsastusvarusteet mukaan?"

Egoa oli vaikka pienelle kylälle. Tai isommallekin.
"Siinä tapauksessa voin suositella sinulle lämpimästi alanvaihtoa", Beatrix huomautti kuivalla huumorilla. Ratsastus oli kovaa työtä, ja van der Veenien ratsastajalle vielä vähän kovempaa. Miksi tähdätä muuhun kuin täydellisyyteen?
Beatrix käänsi huomionsa Liekeen.
"Kyllä. Kun nyt olemme täällä, haluan sinun kokeilevan yhtä hevosta."

Lieke kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Oh. Mitä varten?" Yleensä ratsastajat koeratsastivat itselleen tulevia hevosia ja hänelle uusia lisäyksiä oli jo tullut Bourbonin muodossa.
"Tai siis, miksi?" Jos se lähtisi Den Houtiin, eikä Julian olisi ratsastanut sen?

Beatrixin kulmat kurtistuivat kuten aina, kun hänen kehotuksensa kyseenalaistettiin.
Lieken kohdalla hän oli jo tottunut siihen. Melkein.
"Haluan nähdä, onko siitä mihinkään."
Valkoinen prinsessaratsu saisi Julianin pyörittelemään silmiään. Mutta Whirlwind Romancen tarkoitus ei ollutkaan lähteä Den Houtiin jatkamaan VDV Horsesin jaloa linjaa.
Se olisi puhtaasti itsekäs hankinta.

Lieke sulki suunsa kun sai kulmat kurtistumaan. Siis. Ei mitään, sittenkään. Hän otti Commodoren karsinan edestä varusteensa - kypärän, hanskat ja kouluraipan, kaikki muu oli jo yllä - ja kääntyi työnantajansa puoleen.
"Mennäänkö katsomaan? Pojat ja Essie varmasti pärjäävät."

"Parempi olisi."
Beatrix ei viitannut niinkään hevosiin itseensä - ne käyttäytyisivät lajilleen ominaisesti - kuin työntekijöihin, joiden tehtävä oli varmistaa, että hevosten siirtymä olisi mahdollisimman kivuton. Vaikka se sitten tarkoittaisi ympärivuorokautista valvomista.
"Mennään."
Hän lähti johdattamaan Liekeä kohti massiivista maneesia, jossa oli edellisenä päivänä seurannut Sylvian valmentautumista.

Lieke seurasi Beaa reippain askeli (hevosenhoitajuuden peruja, askelten tahti oli sovitettu valtavien kouluratsujen askeliin täydellisesti). Maneesissa oli monia ratsukoita, joten oli paha sanoa mikä hevosista olisi verryttelyssä koeratsastusta varten.

Pakko oli myöntää, että Rosings Parkin puitteet olivat melko hulppeat. Jopa pesukarsinat oli vuorattu sinisellä mosaiikilla.
Yksi piste Englannille. Tarvittaisiin vielä paljon lisää, ennen kuin Beatrix olisi vakuuttunut.
Hän antoi katseensa kulkea ratsukoissa ja suuntasi sitten päättäväiset askeleensa kohti ratsastusaluetta, jolla valkoista ratsua jo lämmiteltiin.

Lieke katseli hevosta, jota lämmitteli Rosings Parkin työntekijä. Omistaja tai tuon poika ei päässyt paikalle tänään, mutta kaupat olisi helppo hoitaa sähköpostitse. Valkoinen tamma oli silmiä hivelevän kaunis.
"Tämä? Hyvin kaunis." Lieke myönsi. Työntekijä jalkautui ja päästi Lieken nousemaan selkään. Nainen sääti jalustimia ja vilkaisi Beaa.
"Minkä tasoinen?"

Tammalla oli hyvin kauniit liikkeet, sen Beatrix oli jo ehtinyt selvittää. Samoin kuin tämän menestyksen, tarkan historian ja muun olennaisen.
Hän oli tehnyt varsin huolellista työtä ottaen huomioon, että kyseessä oli ainoastaan 'ehkä'.
"Whirlwind Romance", nainen esitteli.
"Kisannut menestyksekkäästi, joskin epäsäännöllisesti GP-tasolla."

Nimi ei sanonut mitään, joten hevonen oli todellakin kilpaillut epäsäännöllisesti.
"Varmaan kerrot mitä haluat nähdä?" Lieke ainakin olettavan Bean tietävän mitä haluaisi nähdä. Hän keräsi kankisuitsien ohjat käsiinsä ja ohjasi sadunomaisen valkean puoliveritamman uralle.

Romy liikkui aivan yhtä kauniisti kuin aiemmin, ellei sitten vielä vähän kauniimmin taitavien apujen ohjaamana.
Kaunis, valkea prinsessahevonen.
Beatrix muistutti hyvin paljon veljeään antaessaan ohjeita kentän laidalta, jopa vaaleansiniset silmät siristyivät samalla tavalla.
Hänen huomionsa saattoivat olla jo hieman päätöksen värittämiä.
"No, miltä tuntui?" nainen kysyi, kun Lieke ratsasti luokse.

Lieke nautti valkoisen tamman herkkyydestä ja upeista liikkeistä. Siitä juomasi ettei sillä oltu kilpailtu aktiivisesti hetkeen, mutta se tuntui silti hyvältä. Siitä saisi upean. Hän antoi hetkeksi pitkää ohjaa, taputtaen tamman kaulaa.
"Hyvä, Huomaa että sitä ei ole pidetty kisakunnossa säännöllistä kilpailua varten, mutta se ei hidastaisi sitä, kunhan sillä alettaisiin jälleen ratsastaa aktiivisesti. Siitä saa upean."

Oli suorastaan sääli, ettei niin lupaavan hevosen kanssa ollut työskennelty riittävän pitkäjänteisesti.
Mutta sehän myymiseenkin oli ollut perimmäisenä syynä. Romylla oli edessään vielä muutama kausi, olisi ollut tuhlausta jättää ne hyödyntämättä.
"Hienoa. Luotan siihen, että tuot siitä esiin parhaan potentiaalin."

Sillä oli edessään hyviä kausia ja siitä saisi äkkiä kilpakuntoisen. Ei se huonossa kunnossa ollut, se olisi vain voinut olla paremmassakin iskussa. Lieke vilkaisi Beaa ja sitten naurettavan hyväkäytöksistä tammaa.
"... Se tulee minulle?"

"Tietenkin se tulee sinulle", Beatrix huomautti kulmiaan kurtistaen.
Eikö se ollut itsestäänselvyys? Ei kai hän muuten olisi laittanut Liekeä koeratsastamaan hevosta.
Ehkä olisi kannattanut mainita asiasta suoraan, eikä vain olettaa.
"Kaupan yksityiskohdista täytyy vielä sopia, mutta eläinlääkäri on jo tarkastanut sen."

Lieke halusi hyppiä tai vinkaista onnesta. Whirlwind Romance(?) oli upea ja siitä saisi upean. Se oli mielettomän kauniskin.
"Et sanonut mitään, joten en halunnut olettaa mitään."

"Ajattelin sen olevan itsestäänselvää."
Beatrix oletti vähän liikaakin, että muut pysyivät kiinni hänen ajatuksenjuoksussaan. Oli olettanut kai lapsesta saakka.
Valkoinen prinsessahevonen. Julian kurtistelisi hänelle kulmiaan.
"Haluatko kokeilla vielä, millainen se on käsitellä riisuttaessa?"

"Ei se ole." Lieke huomautti ja jalkautui tamman selästä. Käsi ja katse kävivät hevosta läpi. Se näytti voivan hyvin, rankemmasta ratsastuksesta huolimatta.
"Ehkä se on hyvä. Ties millainen demoni se on."

Beatrix siirsi katseensa hetkeksi Romyyn ja siirsi kätensä koskettamaan sen kauniisti kaartuvaa kaulaa.
Hevonen ei jännittynyt hänen sormiensa alla.
"Hevosten kanssa on pelattava varman päälle", nainen myönsi, ja viittoi sitten kärsimättömästi tallityöntekijälle, että Lieke kyllä hoitaisi Romyn loppuun.

Lieke lähti tamman kanssa sisälle. Romy ei tehnyt muuta kuin käyttäytyi täydellisesti. Se katseli ympärilleen, mutta seisoi suorastaan enkelimäisesti paikoillaan pesukarsinassa ja antoi vieraan ihmisen hääriä ympärillään.
"... Tämä hevonen on unelma." Lieke naurahti kun tamma jopa nosti kavionsa valmiiksi.

"Siltä näyttää", Beatrix myönsi samalla kun kurkotti rapsuttamaan valkoista, vaaleanpunaisella silattua turpaa.
Melkein liian hyvää ollakseen totta. Mutta eläinlääkärin mukaan kaikki oli kunnossa, eikä sukuselvityksessäkään tullut ilmi mitään huolestuttavaa.
"Siinä on ainesta vielä vaikka mihin."

"Se on ihan liian kiltti. Mikä siinä on vialla, että se on myynnissä?" Lieke ei uskonut tällaisen hevosen sattuvan myyntiin huvikseen.
"Treeniä se kyllä kaipaa."

"Sitä minäkin olen yrittänyt selvittää", Beatrix totesi samalla kun Romy painoi päätään alaspäin hänen kosketustaan vasten. Hellyydenkipeä otus.
"Mutta ilmeisesti kyse on ainoastaan ajanpuutteesta. Omistajan poika on ratsastanut sillä, mutta keskittyy tällä hetkellä opiskelemaan."

Valkea tamma haki innolla huomiota Bealta, hörähtäen äärimmäisen hellästi. Sen ruskeat silmät olivat niin lempeät että melkein sattui.
"No, ehkä joskus tosiaan vain käy tuuri."

Beatrixiin tosiaan sattui.
Romyn katse porautui syvälle sydämeen, paikkaan, joka oli ollut koskemattomana hänen vanhan kouluhevosensa kuolemasta lähtien.
Jäänsiniseen katseeseen hiipi kuin varkain lämpöä.
"Romy tulee olemaan minun nimissäni, ei van der Veen Horsesin."

Lieke vilkaisi Beaa, etsien nopeasti hymyn kasvoilleen.
"Oh? En ihmettele että haluat sen itsellesi. Se on kutakuinkin aika täydellinen."

"Se on."
Beatrix hämmentyi itsekin sitä, kuinka syvästi oli tammaan jo ihastunut. Hän oli jopa harkinnut nousevansa sen selkään, mutta se olisi ollut typerää, eihän hän ollut sitä ratsastamassa. Vaan Lieke.
"Veljelläni on hyvin tiukat mielipiteet siitä, millainen hyvän kouluhevosen kuuluu ulkoisesti olla."

"Se ei yllätä että Julianilla on mielipide. Tämä kaunotar ei taida sopia siihen?"

"En voi väittää, että sopisi. Mieti vaikka hänen hevosiaan."
Romy ei ollut lähelläkään Krakenia tai Darlingia, tai muitakaan Julianin suosimia ratsuja. Eikä se ollut samanlainen, kuin hänen ratsunsa oli ollut.
Silti hän rakasti sitä jo nyt.
"Mutta kaunotar se tosiaan on."

"Minä mietin." Romy erottui muiden puoliveristen joukosta kuin kourallinen kipeitä peukaloita. Haittasiko se? Ei Lieken mielestä. Tamma oli persoonallisen kaunis.
"Se on. Voin vain kuvitella miltä se näyttäisi täydessä iskussa radalla. Sillä on mahtavat liikkeet ja täydelliset jopa istua."

Tamma ei tuntunut saavan tarpeekseen huomionosoituksista, vaikka välillä kääntelikin päätään katsellakseen, mitä Lieke puuhasi.
"Siitä tulee sinun ratsastuksessasi upea."
Ei, se ei tosiaan saanut tarpeekseen. Romy vain kerjäsi lisää huomionosoituksia ihmiseltä joka niitä sille antoi.
"Se on jo upea, minä vain autan sitä." Vaaleahiuksinen nainen asetteli loimen tamman selälle ja taputti kaulaa.

Osittain vaaleanpunainen turpa oli hurmaava.
"Romyssa on paljon potentiaalia, jota se ei ole päässyt hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla."
Ei tamman ratsastaja huono ollut ollut, mutta ilmeisesti liian kiireinen. Opiskelu-uraan keskittynyt.
"Viedään tyttö karsinaan."

Pakotettuna opiskeluun keskittynyt. Lieke nyökkäsi ja lähti taluttamaan suloista tammaa kohti sen karsinaa. Ai luoja se oli kaunis. Hän silitti sen siropiirteistä päätä vielä kun oli vienyt sen karsinaan. Hän kurtisti kulmiaan kun käytävällä karsinan ohi käveli mies joka nauroi ja pyyhki silmäkulmiaan samaan aikaan.
"... Englantilaiset ovat hulluja."

Minun.
Kaikesta keräämästään omaisuudestaan huolimatta Beatrix ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen materialistisena naisena. Ja silti pelkkä ajatus siitä, että valkoinen prinsessahevonen olisi hänen, täytti ajatukset merkillisellä... onnella.
Nauru katkaisi hänen ajatuksensa ja sai mulkaisemaan kohti pitkänhuiskeaa miestä.
"Todella."

"Aivan hulluja." Lieke naurahti ja livahti karsinasta ulos. Mies asteli tallin toimistoon ja lysähti pöytänsä taakse. Hollantilaisratsastaja vilkaisi kelloaan.
"Minun ehkä pitäisi tarkistaa vielä tulokkaat."

Myös Beatrix tarkasti ajan sirosta, hopeisesta rannekellosta.
"Parempi niin. Minäkään en ole lähdössä vielä, ihan siltä varalta, että tulee jotakin."
Mitä tahansa. Hevosista ei koskaan tiennyt, kun niitä kuljetettiin pitkiä matkoja ja asutettiin uuteen paikkaan.

Lieke katosi hevosten luo, vain raportoidakseen pian ettei niiden tavaroille osoitettuja paikkoija löydetty mistään. Että jos Bea viitsisi keksiä jonkun tallityöntekijöitä viisaamman, kun nuokaan eivät tienneet.

Beatrix oli pujahtanut rapsuttelemaan Romya vähän lisää, kun hevonen ei tuntunut häiriintyvän hänen läsnäolostaan.
Uskomattoman lempeä olento.
Lieken ilmoitus sai hänet kuitenkin suivaantumaan. Hän oli vielä erikseen edellisenä päivänä varmistanut, että kaikki oli valmista hevosten saapumiseen. Ja silti joku oli mennyt tyrimään.
Ja nainenhan viitsi.
Marssia yläkertaan ja jonkinlaisen oleskelutilan ohi koputtamaan toimiston oveen.

Punahiuksinen mies havahtui pöytänsä takana. Assistenttien lounastauko. Piti kerrankin itse olla vastuussa, ei kun siis. Johnny naurahti ja pudisteli päätään.
"Sisään?" Kukahan se nyt oli? Äsken oli jo pitänyt läksyttää serkku.

Beatrix tempaisi oven auki ja harppoi sisään niin päättäväisesti, kuin 169 senttiä van der Veeniä vain saattoi.
Se sama punahiuksinen mies, joka oli ohittanut heidät naurunkyyneleitä pyyhkien.
Hullu englantilainen.
"Herra Merrick, oletan?" hän tokaisi, seisahtuessaan pöydän eteen.

Jonathan siristi kevyesti silmiään.
"... Jonathan Merrick, kyllä. Jokin vialla, neiti...?" Pikainen vilkaisu käteen antoi olettaa naisen olevan neiti.

Beatrix puhahti.
"Van der Veen. Beatrix van der Veen", hän esitteli itsensä kärsimättömästi, ikään kuin olisi olettanut tallimestarin tietävän nimen jo entuudestaan.
"Jostain syystä hevosteni tavaroille luvatut tilat tuntuvat kadonneen kuin ilmaan, eikä kukaan tiedä, minne."

Mies veti syvään henkeä.
Tietenkin. Kukahan ääliö tästä oli ollut vastuussa?
"Olen pahoillani neiti van der Veen, tulen itse tarkistam--- hetkinen." Veen? Se sai miehen nauramaan.
"Julianin serkku vai sisko?"

Beatrix räpäytti epäuskoisesti silmiään.
Nauroiko mies tilanteelle? Katastrofille, jonka vuoksi hänen hevostensa tavaroille ei ollut löytynyt niille luvattua tilaa?
"Sisko. Mutta millä tavalla se liittyy siihen, ettei minulle luvattua tilaa ole löytynyt?"

Jonathan oli jo noussut ja matkalla ulos toimistosta. Hän tulisi itse katsomaan.
"Ei mitenkään. Halusin vain kysyä, sillä Julian on ystäväni ja naimisissa serkkuni kanssa." Johnnyksi kutsuttu mies asteli portaita alas. Varustehuoneeseen siis.

Beatrix seurasi miehen pitkiä askeleita.
"Serkkusi?" hän toisti, tummat kulmat painuen, mieli edelleen kuohuksissa siitä, että joku oli mennyt tyrimään niin yksinkertaisen asian kuin tilan järjestämisen.
"Deirdre on serkkusi?"

Johnny suuttuisi siitä vasta kun olisi itse tarkistanut asian, että se todella oli niin. Luoja että täällä oli pitkä matka joka paikkaan.
"Mm'm, äidin puolelta. Se tosin harvoin tulee puheeksi kun hän ei kulje hevospiireissä, toisin kuin Artemis." Hän avasi varustehuoneen oven ja mietteliäästi käveli siistien varusterivien ohi.

Beatrix joutui todella tekemään töitä pysyäkseen miehen askelten tahdissa, ja hän oli sentään Lieken tavoin tottunut sovittamaan omansa suurten kouluhevosten askeliin.
Maailma oli tosiaan pieni paikka, nainen ajatteli katsoessaan tallimestaria uudemman kerran.
Samaa näköä.
"Mistä sinä Julianin tunnet?"

Jonathan naputteli sängen peittämää leukaa etusormellaan. Hän muisti missä sen kohdan piti olla.
"Saksasta, olin tallimestarina siellä vuodesta 2011." Pian hän kuuli kynsien rapinaa ja karvaton, kevyeen haalariin verhottu koira kuopaisi isäntänsä jalkaa tassullaan. Pomonan maailma oli järkkynyt kun se oli vain hylätty toimistoon päiväunille jo toistamiseen. Johnny nosti terrierin syliinsä.
"Pomona, ei nyt."


"Kun Julian oli-"
Beatrixin sanat keskeytyivät kynsien tuohtuneeseen rapinaan, ja heidän jalanjäljissään varustehuoneeseen ilmestyi... jokin.
Beatrixin jäänsiniset silmät räpsähtivät, kun hän tuijotti haalariin puettua olentoa.
"... Mikä tuo on?"

"Niin, silloin kun Juliankin oli siellä." Johnny rapsutteli koiransa pehmeää, kevyesti ruttuista niskaa samalla kun keskittyi keksimään virhettä systeemissä.
"Tämä on Pomona, amerikankarvatonterrieri. Se varmaan suivaantui kun jätin sen taas toimistoin nukkumaan. Ha!" Hän siirsi massiivista tarvikkeiden matkasäilytykseen tarkoitettua lokerikkoa.
"Tämä oli edessä. Tässä on paikat ja näiden numeroiden mukaiset kaapit."

Beatrix oli jo unohtanut kaapit, jäätyän hämmästelemään haalaripukuista olentoa.
Hän tunsi saman lämpimän läikähdyksen kuin kohdatessaan Romyn ensimmäistä kertaa.
Paitsi että Romy oli upea hevonen, tämä olento oli... Karvaton. Kalju.
Sietämättömän suloinen.
"Saako sitä silittää?"

Pomona oli pieni, sileä ja hieman ruttuunen. Jonathan naurahti ja vaihtoi koiran asentoa sylissään.
"Saa, aina. Pomona ei pistä sitä pahakseen."

Beatrix astui lähemmäs ja tarjosi ensin kättään koiran haisteltavaksi.
Se ei tosiaan tuntunut hätkähtävän.
Vasta sitten hän vei sormensa rapsuttamaan sen kaljuja korvantaustoja ja ruttuista niskaa.

Sieltä löytyi rapsunappikin, mikä sai ohuen haalarin takalahkeesta tulevan vispaamaan vimmstusti, rapsuttamaan ilmaa. Pieni koira saattoi olla onnellinen.

Se haalari oli melkein liikaa.
Beatrix syytti tästä kaikesta edellisenä päivänä kokemaansa tunnekuohua. Se oli herkistänyt hänet tälle pienelle, ohutkinttuiselle olennolle.
"Se on tottunut hevosiin? Entä hevoset siihen?"

"Se on tottunut pysymään poissa sieltä missä hevoset kulkevat." Mies naurahti, laskien koiran alas. Pomona kuopaisi jalka pariin otteeseen, päästen sitten takaisin syliin.

Beatrixin vaaleansiniset silmät seurasivat Pomonaa.
Ehkä pitäisi harkita lemmikkiä. Olo ei ollut enää yhtään niin kireä kuin hetki sitten.
"Viihtyy sylissä", hän huomautti itsestäänselvyyden ja paloi halusta rapsuttaa ruttuista niskaa vähän lisää. Sen sijaan hän kohotti katseensa tallimestarin kasvoihin.
"Sinä siis tunnet veljeni?"
Pieni maailma, tosiaan.

"Paha tapani, olen opettanut sen sylikoiraksi." Jonathan myönsi naurahtaen. Pomona ei kursaillut, vaan lätkäisi sylistä Bean kättä tassulla.
Lisää, kun kerran siinä olet. Voit sitten olla hyödyksi.
"Höh, mummo, ei läiskitä ihmisiä. Ja tunnen, ihan viihdyttävä mies, sanoisinko. Omalaatuinen."

Beatrix koki samaistuvansa Pomonan asenteeseen. Mitäs siinä seisot turhanpanttina.
Hän vei kätensä rapsuttamaan ruttuista niskaa.
"Puhut veljestäni."

Jonny naurahti pehmeästi.
"Niin, tiedän. Ja hän tietää myös mitä ajattelen." Julian van der Veen oli omalaatuinen, mitä sitä kieltämään.
"Ehdin jo läksyttämään Artemiksen valmennuksen johdosta, joten tuskin ehdin iltaan asti ennen kuin joudun tekemään saman veljellesi."

"Julian unohti mainita, että tuntee tallimestarin."
Beatrix olisi voinut höykyttää miehen jo etukäteen. Niin ettei joku idiootti olisi siirtänyt matkalokerikkoa eteen.
"Veljeni on hyvä valmentaja."

"Aloitin eilen, enkä ilmoittanut, joten hän ei varmaan ehtinyt itsekään tajuta asiaa ihan vielä." Johnny nauroi.
"Voi, niin on. Minä tiedän sen, olen itsekin ollut hänen valmennuksissaan hevoseni kanssa. Mutta asiakkaiden itkettäminen ei varsinaisesti - kuulemma - ole sopivaa. Sitä pitäisi hieman hillitä." Mies virnisti hieman. Karvaton koira ei tuntunut saavan tarpeekseen rapsutuksista.

Huono tekosyy se oli silti. Julianin olisi pitänyt tietää, vastasihan tallimestari myös heidän hevostensa hyvinvointiin liittyvistä asioista.
"Eilen? Mitä edelliselle tallimestarille tapahtui?" Beatrix tiedusteli melkein epäluuloisesti.
"Rakastamansa asian eteen on valmis myös vuodattamaan kyyneleitä."
Pomona ei ollut ainoa, joka ei olisi tahtonut saada rapsuttelusta tarpeekseen. Niin pieni ja vähän ruttuinen.

"Minä pilailen. Julian suositteli minua tähän työhön." Jonathan myönsi hetken päästä, hymyn karatessa kasvoilta.
"Irtisanoutui henkilökohtaisista syistä. Ja hyvä luoja, huomaa että olette sukua."

Beatrixin kulmat painuivat hetkeksi alemmas.
"Mitä tarkoitat?"
Mies sanoi sen tavalla, joka sai sanat kuulostamaan siltä, etteivät ne tarkoittaneet ulkoista samankaltaisuutta.

"Rakastamansa asian eteen on valmis vuodattamaan kyyneleitä... Vain van der Veen voisi sanoa noin." Mies naurahti.
"Pomona, ei, älä raavi ihmisiä."

Beatrixin kulmat painuivat hieman lisää.
"Olen hyvin ylpeä sukuni korkeasta työmoraalista", hän huomautti miehelle, joka oli paljastunut hänen veljensä ystäväksi.
Katse kääntyi Pomonaan.
"Pomona vain tietää, mitä haluaa."

"On eri asia itkettää itseään kuin työpaikkansa asiakasta." Jonathan hymähti, rapsutellen koiraa.
"Se tietää. Lauman itseoikeutettu matriarkka."

Beatrix jätti huomauttamatta, että asiakkaankin oli oltava valmis itkemään, mikäli halusi saavuttaa unelmansa.
Sen sijaan hän rapsutti Pomonaa. Haalariasuista Pomonaa.
"Sinulla on enemmänkin koiria?"

"Mmhm, on. Albus on irlanninsusikoira ja Sybill on etelä-venäjän paimenkoira. Ne pitävät huolen ettei kukaan tule omenavarkaisiin tai joain sellaista." Sitten kun ensi syksynä puissa olisi omenoita.

"Albus, Sybil ja Pomona?"
Beatrix ei voinut sanoa tietävänsä koirista yhtä paljon kuin tiesi hevosista, mutta ainakin irlanninsusikoirat taisivat olla melkoisia jättiläisiä.
"Oletan, että sinulla tosiaan on omenapuita, eikä tämäkin ole pila, jota van der Veen ei ymmärrä?"

"Albus, Sybill ja Pomona. Hevoseni on Filius." Johnny virnisti hieman levottomasti.
"On, ei niissä tietenkään nyt ole omenoita. Ensi syksynä sitten."

Hämmennyksekseen Beatrix tunsi rentoutuvansa hieman kun sai vahvistuksen sille, ettei ollut ottanut toistakin vitsiä tosissaan.
Aina olisi voinut syyttää kulttuurieroja.
"Millainen hevonen?"

"Friisiläinen, ori. 16-vuotias, kovin hurmaava hevonen." Tietenkin se oli omistajansa mielestä hurmaava.

Beatrixin katse kääntyi Pomonasta Jonathaniin.
"Millaiset vanhemmat?"
Hevosnainen mikä hevosnainen.

Vanhemmat? Jonathan kohotti kulmaansa.
"Isä on menestynyt kouluratsu ja emä enemmän valjakkolinjasa. Muuten upea hevonen, mutta kasvoi liian isoksi monien makuun."

Kohonnut kulma sai vastaavasti Beatrixin kulmat painumaan alemmas.
"Se on tärkeä kysymys", hän huomautti melkein puolustaen.
"Nimiä?"

"Isä on Sadman ja emä Evangeline. Molemmat hollantilaisia hevosia." Johnny auttoi naista sen verran.

Se sai Beatrixin ilmeen pehmenemään.
"Tiedän Sandmanin", hän myönsi päätään nyökäyttäen.
"Onko Filius kilpa- vai harrasteratsu?"

"Tasokas harrasteratsu, sanotaan näin. Joskus sen ollessa nuori kilpailin huvikseni, mutta kilparatsastus ei koskaan ole kutsunut minua puoleensa."

Huvikseen kilpailu ei ollut aivan sitä, mihin Beatrix oli tottunut.
"Näkisin sen joskus mielelläni", hän myönsi.
"Sandmanin pojan. Onko se perinyt isänsä liikkeet?"

"Olen menossa ratsastamaan tänään." Johnny naurahti.
"Ei se ihan täysin. Filius on herkkä kulkemaan luotiviivan takana ja pilaa liikkeensä sillä. Etenkin vieraan ratsastajan kanssa. Silloin se on upea kun se ei tee sitä."

Beatrix siirsi haikeasti kätensä rapsuttamasta Pomonan niskaa.
"Mihin aikaan? Olen tallilla koko päivän."
Hän ei poistuisi ennen kuin oli varma, että kaikki sujuisi niin kuin piti. Etteivät idiootit olleet sotkeneet asioita enempää.

Johnny vilkaisi kelloa.
"Miksen vaikka heti. Pomona, menes nyt alas, isin käsi puutuu." Isin käsi. Jep. Sinkku.

Sana 'isi' vihlaisi kipeästi. Mutta hän oli jo itkenyt itkunsa edellisenä päivänä, nyt oli aika taas keskittyä tulevaan.
"Missä? Tulen katsomaan, kun olen varmistanut, että tavarat viimeinkin saadaan paikoilleen."

"Sää on tänään melkein hurmaava, joten voisin mennä ulos." Jonathan naurahti.
"Filius liikkuu paremmin ulkona."

Beatrix etsi jälleen merkkiä siitä, että Jonathan vitsaili.
Hänen silmiinsä sää ei ollut missään määrin hurmaava.
"Hyvä. Millä kentällä?"

Melkein. Se oli sarkasmia, mutta ulkona voisi silti olla mukavampaa kuin maneesissa tai sitten hän pakenisi maneesiin häntä koipien välissä.
"B-kentällä, tuossa ihan vieressä." Johnny hymähti, tönäisten jalkaansa vasten hyppivän Pomonan hellästi alas.
"Tunnin päästä, noin. Luulisin. pitää hoitaa yksi asia ennen sitä."

Beatrix olisi oikein mielellään nostanut Pomonan syliinsä.
Hän risti käsivartensa rinnalleen ja nyökäytti päätään.
"B-kentällä. Selvä."
Hän ehtisi juuri sopivasti varmistaa, että tavarat löytäisivät oikeille paikoilleen.

Ja tunnin päästä pitkä englantilaismies oli kentällä verryttelemässä suurehkoa mustaa oriaan, joka korskui kankikuolain suussaan. Vaaleansininen ratsastusloimi peitti hevosen takapäätä alkuverryttelyn ajan. Klippauksen iloja. Punatukkainen mies hymyili hevosen selässä, kuten aina. Filiuksen ratsastaminen oli parasta terapiaa, vaikka ori osasikin olla vaikea. Harvemmin oikeastaan hänen kanssaan, kun hän arvasi hevosen tekemiset korvien asennosta. Filius kykeni ennakoimaan miehen avut melko tarkkaan. Lapiomaiset ja msutin tupsuin peitetyt kaviot rummuttivat vaikuttavassa ravissa tasaisesti kentän pohjaa.

Tavarat oli viimeinkin saatu paikoilleen ja trailerit siistittyä. Gio ei ollut aiheuttanut kohtausta egoilullaan eikä Commodore ollut päättänyt saada hermoromahdusta vieraiden äänien vuoksi.
Kaikki hyvin. Toistaiseksi.
Kermanvaaleaan villakangastakkiin pukeutunut Beatrix seisahtui kentän laidalle ja pyyhkäisi hansikkaiden peittämiä käsiään vastakkain jäädessään katselemaan friisiläisen liikkeitä.

Jonathan siirsi hevosen käyntiin kun huomasi saaneensa ylimääräisen silmäparin hetki sitten. Hän ehtisi esitellä allaan korskuvan friisiläisen laukkaa kohta.
"No, julma mielipiteesi?"

Beatrix oli nojautunut kevyesti puujäljitelmäaitaa vasten.
"En ole nähnyt vielä tarpeeksi", hän huomautti, katse vaikuttavan kokoisessa friisiläisessä.
"Älä minusta välitä, jatka vain."

Jonathan hymähti ja jatkoi hetken kävelytauon jälkeen. Omistajansa kanssa ori liikkui hyvin ja ylväästi itseään kantaen, rentona ja oikeassa ryhdissä. Liikkumatta liikaa ylös, mutta sopivasti. Ratsastettuaan hevosen kunnolla läpi, mies siirsi ratsunsa käyntiin ja taputti kaulaa. Hienopoika.

Beatrix seurasi vaiti kentän laidalta, eikä luovuttanut, vaikka Englannin kalsea sää tunkeutuikin takin sisään ja sai hansikkaista huolimatta sormet kangistumaan.
Filius ja Jonathan toimivat kauniisti yhteen. Ja olihan se näyttävä hevonen, jos ei ollutkaan noussut isänsä tasolle.

He olivat olleet yhdessä milten koko Filiuksen eliniän. Heillä oli ollut aikaa oppia tuntemaan toisensa.
"Noh? Teistä hollantilaisista ei koskaan tiedä onko hiljaisuus hyvä vai huono asia."

Beatrix käänsi katseensa mieheen.
"Ja teillä englantilaisilla tuntuu olevan sanoinkuvaamaton tarve täyttää jokainen hiljainen hetki", hän huomautti ja risti käsivarret rinnalleen.
"Te olette työskennelleet yhdessä pitkään?"

"Et tiedäkään." Jonathan naurahti ja antoi hieman enemmän ohjaa Filiukselle ja pääsi sen käyntiin kun pastellisen vaaleansininen ratsastusloimi jälleen peitti hevosta.
"Vieroitusiästä asti. Melkein 16 vuotta."

Beatrixin kulmat kurtistuivat kevyesti, mutta ilme silisi nopeasti, kun Jonathan kertoi pitkästä yhteisestä taipaleesta hevosensa kanssa.
"Sen huomaa. Ratsutitko itse?"

"Suurelta osin, mutta muutama ammattilainen on sotkenut näppinsä aikanaan soppaan." Eikä Johnny olisi voinut olla tyytyväisempi oristaan.

Beatrix oli taas hetken hiljaa.
"Sillä on vaikuttava ravi."
Ja hieno hevonen oli muutenkin, ainakin Jonathanin itsensä käsittelyssä.

"Silloin kun se viitsii näyttää sitä. Filius osaa vieraiden kanssa olla melkoinen sika." Isäntänsä hemmottelema otus. Sille ei mahtanut mitään.

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Sellainen tapaus. Olen törmännyt urallani muutamaan vastaavaan."
Yhden ihmisen hevoset.

"Millainen? Onhan se vähän yhden ihmisen hevonen, mutta en tiedä onko se paha asia, kun hankin sen nimenomaan itselleni harrastehevoseksi." Mies myönsi hymyillen. Filius oli koirien ohella hänen elämänsä keskipiste.

"Sellainen juuri. En sanonut, että se olisi. Minun Arcadiani oli samanlainen."
Hänen kaunis tammansa, joka ei ollut päässyt kukoistamaan täydessä potentiaalissaan, koska sen ratsastaja oli joutunut jättämään leikin kesken.

Jonathan pysäytti Filiuksen ja hymyili hieman.
"Se on erityinen side. Ja olen todennut sen, että jos Filius ei pidä jostakusta, minäkään en tule pitämään. Ennemmin tai myöhemmin. Eläimillä on upea intuitio ihmisten suhteen."

"Sitä se on."
Kaipuu vihlaisi edelleen kipeänä, vaikka Arcadia oli saanut elää hyvän elämän kaikesta huolimatta.
"Ilmeisesti se sitten sietää veljeäni? Jos kerran olette edelleen ystäviä?"
Beatrix joutui puremaan hampaitaan yhteen, etteivät ne olisi kalisseet. Että osasi olla kylmä.

"Sietää. Veljesi on niitä ihmisiä joille se antaa näyttävää ravia." Mies asteli pois kentältä ja oli aikeissa suunnata kohti tallia. Oliko Beakin tulossa?

Beatrixilla ei ollut aikomusta jäädä seisoskelemaan kentän laidalle palelemaan.
Jalat jäykkinä mutta askeleet pitkinä hän suuntasi Jonathanin ja Filiuksen rinnalla takaisin tallin lämpöä kohti.
"Otan sen kohteliaisuutena."

"Se on kohteliaisuus. Filius on valikoiva hevonen." Mies hymähti ja tallissa käveli ratsun vierellä sen karsinalle, pitelemättä kiinni.

"Älä kerro sitä Julianille, hän vielä ylpistyy."
Niin kuin hänen veljensä ei olisi ollut riittävän elitistinen jo entuudestaan. Pata kattilaa ja sitä rataa.
"Oli mielenkiintoista seurata työskentelyänne."

"Ei ole käynyt pienessä mielessäkään." Jonathan hymyili lammasmaisen viattomasti, astuen Filiuksen perässä karsinaan. Oli aika ottaa varusteet pois.
"Ai? Mukava kuulla että sitä saattoi seurata."

"Merkillinen vastaus."
Beatrix värähti ja hieraisi käsivarsiaan. Ei, hän ei kyennyt ymmärtämään, mitä kukaan saattoi nähdä tällaisessa maassa. Mutta talli oli sentään lupaustensa mukainen.
"Pomona odottaa sinua toimistossa?"

"Teidän Veenien kanssa ainoa oikeaksi todettu." Jonathan korjasi hymyillen. Hän laski satulan telineeseen ja loimitti Filiuksen kevyesti.
"Kyllä, luultavasti nyrtyneenä kaltoinkohtelusta."

"Minä en ole läheskään yhtä ankara kuin veljeni."
Kuten naamastakin näki. Tai sitten ei. Julian sentään hymyili joskus. Nauroikin.
Vaikka oli Beatrixkin todistetusti tehnyt niin. Joskus.
"Oikein."

"Olette silti sukua toisillenne ja epäilen ankaruuden olevan sukuvika." Jonathan naurahti, pudistellen kevyesti päätään.
"Pomona olisi palellut ulkona."

"Van der Veen vain tietää, mitä haluaa, ja on valmis antamaan kaikkensa sen puolesta."
Ja odotti samaa myös muilta, mikä usein johti valitettavasti pettymyksiin. Mutta aina oli mahdollisuus ryhdistäytyä, olihan se jo nähty perheen prinssin kanssa.
"Kuka tahansa palelisi ulkona. Usch."

"Alatte kuulostaa uskonlahkolta." Johnny nauroi hyväntuulisesti ja pudisteli päätään. Pitäisi viedä varusteet.
"Niin, minä vain suojelin pientä nakueläintä."

Beatrix kurtisti kulmiaan yrittäen taas päätellä, pilkkasiko mies häntä.
"Olen vain ylpeä juuristani", hän totesi ja kaikkien tapojensa vastaisesti työnsi kätensä takkinsa taskujen suojiin. Kädet olivat jäässä.
Pieni nakueläin.
"Pomona tuskin on samaa mieltä."

Jonathan ei ikinä pilkannut ketään. Hyvä on, ehkä joskus, mutta sen erottaisi kyllä.
"Eikä siinä ole mitään väärää. Ja ehkä se leppyy kun saa nukkua sylissä loput työpäivästä."

"Parempi lepytellä kunnolla."
Ei olisi ollenkaan hullumpi työskennellä, kun joku nukkuisi sylissä. Vaikka sitten pieni nakukoira.
Mutta Beatrix oli aivan liian kiireinen sellaiseen.
"Lienee paras mennä etsimään ratsastajani. Oli mukava tavata Filius. Ja Pomona."

"Olen tottunut lepyttelyyn. Mukava tavata. Tiedät mistä löydyn jos et ole tyytyväinen." Jonathat lähti varustehuoneen kautta toimistoonsa. Lieke oli helppo löytää, naisen tullessa juuri yläkerrasta tallin puolelle valtava pahvinen take away-muki käsissään, täynnä höyryävää lattea. Ah.

Ajatus lämpimästä kahvista oli suorastaan taivaallinen.
Hiiteen lääkärin määräykset ja suositukset, hän kuolisi kylmään ennen kuin kofeiinin väärinkäytöstä aiheutuviin komplikaatioihin.
"Lieke. Hevosilla kaikki hyvin?"

Lieke otti kannen irti ja puhalsi maitovaahtoon kahvinsa päällä.
"Mmmhm, on. Bonbonkin alkaa asettua."

Kahvia. Nyt.
"Hyvä. Varmistin eilen valmennusasian Julianin kanssa, joten laitan sinulle valmiit aikataulut. Toivottavasti pääsemme myös noudattamaan niitä, haluan hevoset takaisin normaaliin rutiiniin mahdollisimman nopeasti."
Pitäisi myös löytää hevosille henkilökohtainen hoitaja. Uskomatonta, ettei sellaista jo ollut.

Lieke nyökkäsi. Lihakset kirkuivat kauhusta jo nyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi päästäkseen huipulle? Niinpä.
"Mm, hyvä. Muiden kanssa se tuskin on ongelma, mutta Bourbon saattaa vaatia hetken vähän... Ymmärrystä."

"Eiköhän sekin saa itsensä pian kasaan."
Beatrix uskaltautui viimein siirtämään kädet pois taskuistaan, oli yksinkertaisesti epäsiistiä harppoa ympäriinsä sillä tavalla.
"Kunhan kaupat ovat selvät, mahdutetaan myös Romy mukaan. Olen aikeissa palkata hevosenhoitajan, joka voi auttaa liikutuksessa."

Lieke nyökkäsi ja otti kulauksen kahvista. Niin hyvää.
"Tuo ravintola on mahtava. Varmaan kolmeakymmentä erilaista teetä ja kahvi on kuin hyvässä kahvilassa." Täällä voisi viihtyä, säästä huolimatta. Kun keskittyisi positiivisiin puoliin.
"Se on ehkä hyödyllistä, etenkin kun kisakausi alkaa." Ja hänellä olisi kolme, ehkä neljä, hevosta Grand Prixissa. Teki mieli huutaa onnesta.

Hittoon tee.
"Pitää käydä katsomassa. Palellutin itseni ulkona."
Eikä hän ollut edes seissyt siellä kovinkaan pitkään. Naurettavaa.
"Jos kaikki näyttää hyvältä, olet vapaa lähtemään kotiin, kun tahdot. Laitan aikataulut tulemaan, kun sormeni taas liikkuvat.
Niine hyvineen Beatrix suuntasi yläkertaan ostamaan syntistä kahviaan. Ehkä hän törmäisi vielä Pomonaankin.

Perjantai 21. syyskuuta 2018 - 18.45, Hexham

Se Anguksen lupaus shoppailuuen postituksesta oli tullut lunastettua. Lieke oli saanut kyydin ystävältä kotiin ja nousi autosta pienen laukun ja parin putiikin paperikassin kanssa. Hän asteli kerrostalon alaovelle, kurtistaen kulmiaan.
”Beatrix? Hei. Olisit soittanut, olin Lontoossa vapailla.”

Betarix oli ollut juuri aikeissa palata takaisin autolleen, kun summeriin ei ollut vastattu.
"Lieke", hän tervehti, kääntyen naisen puoleen.
"Yritin soittaa sinulle, mutta et vastannut, joten ajattelin pistäytyä. Oletko kiireinen juuri nyt?"

”Anteeksi, olin junassa ja en kuullut. Ei, en.” Lieke päästi naisen edeltään rappuun ja asuntoonsa. Hän riisui takin ja huivin, mikä paljasti kevyesti skotin syömät hartiat. Sellaista sattui innostuessa.

Beatrix seurasi Liekeä tämän huoneistoon. Riisuessaan omaa, kermanvaaleaa takkiaan, joka ei enää mennyt edestä kunnolla kiinni raskausvatsan vuoksi hän kiinnitti huomionsa Lieken hartioihin.
"Pahoinpiteleekö joku sinua?"

Lieke kurtisti kulmiaan.
”Voisin loukkaantua siitä että kysyt. Haluatko teetä?”

"Et vastannut kysymykseeni", Beatrix huomautti ripustaessaan takkinsa.
"Jos sinulla on kofeiinitonta, kiitos."

"On minulla." Piti sitä olla, valvottuja öitä varten.

Beatrix seurasi Liekeä keittiöön.
"Hartiasi ovat mustelmilla", hän huomautti varsin suoraan tapaansa.
"Ja Tryonissa huulesi oli kuulemma halki. Työnantajanasi olen huolissani hyvinvoinnistasi."

Lieke puri huultaan ja kääntyi bean puoleen kun vedenkeitin porisi tasolla.

"Kyllä, koska se oli heistä huolestuttavaa", Beatrix vastasi, laskien toisen käden silittämään vatsaansa. Poika oli ollut tänään levoton.
"Coman innostuminen ei selitä kurtistusjälkiä."

"Mitä?!" Lieke älähti ja nousi seisomaan.
"Kuka helvetti sellaista väitti? Minusta on kymmeniä kuvia Tryonin ajalta, katso vaikka, yhdessäkään ei ole mitään tuollaista."

Beatrix ei vastannut kysymykseen.
"Ymmärtääkseni kisapaikalla liikkui melko paljon juoruja", hän totesi.
"Enkä minä tarvitse todisteita. Olen vain huolissani, siinä kaikki."

Lieke hieraisi niskaansa.
"Ja sinä olet täällä huhujen takia?" Helvetin helvetti. Miten hän saisi Bean niskastaan?
"Oletuksesi on heti että minua pahoinpidellään? Kuka edes tekisi niin, olen..." Hän oli ollut sanomassa sinkku, mutta Julian tiesi. Oli myös kieltänyt sotkeutumansta huonoihin miehiin enää.
"Parisuhteessa."

"Tietenkin olen", Beatrix vastasi, niin kuin se olisi ollut täysin itsestään selvää.
"Enkä minä oleta mitään, vaan toimin niiden tietojen valossa, jotka minulle on annettu. Ja työnantajanasi haluan olla varma siitä, että voit hyvin."

Lieke kohautti olkiaan.
"Eiköhän veljesi kertoisi, hän on ystäväni." Ja entinen miesystävä, se ei ollut salaisuus.
"Kaikki on hyvin. Nämä mustelmat ovat vain... no, eivät sellaisia."

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Minulla ja veljelläni ei ole tapana puhua työntekijöidemme asioista, olivat nämä ystäviä tai eivät", hän vakuutti.
"Mies- tai naisystäväsi ei siis pahoinpitele sinua?"

"Ei, miesystäväni ei pahoinpitele minua. Me..." Lieke nielaisi ja hipaisi hartiaansa.
"... Olemme vain hieman rajuja."

Beatrixin kasvot pysyivät yhtä ilmeettöminä kuin aina.
"Te pahoinpitelette toisianne?" hän kysyi sitten, kulmat kevyesti kurtistuen. Täysin tosissaan.

"Ei!" Lieke hautase kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi selvittää seksielämäänsä työnantajalleen.
"Minä pidän hampaista iholla sängyssä ja Angus innostuu helposti. Siitä nämä. Ja ne jäljet..." Lieke nielaisi häpeissään.
"Minä pidän siitä kun hän pitää kättä kaulalla. Ei kurista kunnolla. Ja siinä saattoi olla punainen rantu, joka hävisi seuraavan vartin aikana. Ei, hän ei pahoinpitele minua. Kompuroin itse."

Beatrixin kasvot palasivat takaisin ilmeettömyyteen, mikä hänen kohdallaan tarkoitti kevyttä kurtistusta kulmien tienoilla.
"Miesystäväsi pureskelee sinua ja jättää mustelmia", hän toisti varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein. Mikäs siinä, aikuiset ihmiset.
"Kompuroit?"

Lieke pyöräytti silmiään. Ei hyvä jumala.
"Hetki vain vie ja se on mukavaa. Pidän pienestä kivusta." No niin, pohja saavutettu.
"Kompuroin ja siitä huuli."

Beatrix ei tuominnut. Tai ei ainakaan näyttänyt sitä. Pokerinaama.
"Mihin sinä kompuroit?"

Lieke katseli varpaitaan häpeissään.
"... jalkoihini."

Beatrixin katse ei värähtänytkään. Toisinaan vaikutti siltä, kuin hän ei olisi edes räpytellyt silmiään.
"Seksin aikana vai sen jälkeen?"

"... Meillä oli riita." Lieke myönsi hiljaa. Julian voisi mainita jotain Bealle, parempi olla rehellinen.
"Ja kompuroin."

Beatrixin katse pysyi kääntyneenä Liekeen.
"Miten nämä asiat liittyvät toisiinsa?"

"Minä... ärsytin ja hän tönäisi." Lieke myönsi hiljaa.
"Vain että minä en... läpsisi tai muuta."

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Miesystäväsi - Angus? - tönii sinua niin, että saat huulesi halki?"

"Tönäisi kerran ja minä kompuroin, purin itse huuleni halki." Lieke kertoi asian kuten se oli.
"Hän ei ole väkivaltainen hullu." Paitsi oli ollut menneisyydessään omistava, mustasukkainen, kovakourainen. Silti hän halusi sen miehen.

Beatrixin kulmat laskeutuivat takaisin kurtistukseen.
"Töniminen ei kuulu parisuhteeseen."

”Se tapahtui kerran ja minä itse ärsytin. Se ei toistu eikä kuulu suhteeseemme.” Lieke myönsi sen. Hän havahtui siihen että vesi oli kiehunut aikoja sitten ja ojensi mukin Bealle kun sai täytettyä sen.

Beatrix otti teekupin kiittäen vastaan. Hän kaipasi jo kunnon teetä, ja kahvia, ja katui aina, kun erehtyi ajattelemaan asiaa.
Maailmassa oli tärkeämpiä asioita kun musta kahvi.
"Jos kerran olet siitä varma."

Lieke kohotti kevyesti kulmaansa.
”Olen varma.” Ei hän oikeastaan ollut. Heissä molemmissa asui mustasukkaisuutta.

Beatrix otti varovaisen kulauksen teestään.
"Tiedän, että olen työnantajasi, mutta toivon silti, että voit puhua minulle suoraan", hän totesi, kun laski kuppinsa takaisin pöydälle.
"Olet täällä minun toiveestani, ja siksi haluan tietää, kuinka sinulla menee."

Lieke nojasi lantionsa keittiön tasoon.
”Meillä on myrskyinen suhde.” Hän myönsi hiljaa.
”En ole itsekään helppo.”

"Kunhan vain pidät huolen rajoistasi", Beatrix huomautti nostaessaan mukin uudelleen huulilleen.
"Minkäänlaista väkivaltaa ei pidä suvaita."

Lieke kohautti olkiaan.
"En suvaitsekaan. Eikä meillä ole väkivaltaa." Vain... pieniä erimielisyyksiä.
"Tiedän miltä se kuulostaa, mutta se ei ole niin yksioikoista. Ei hän ole mikään hirviö."

"Toivottavasti ei", Beatrix totesi.
Ei ollut hänen asiansa, mitä hänen työntekijänsä tekivät makuuhuoneessaan, mutta hän ei katsoisi vierestä, jos joku kohtelisi näitä huonosti. Vaikka sitten miesystävä.
"Tiedäthän, että voit ottaa minuun yhteyttä milloin vain?"

"Ei. Angus on hyvä mies, provosoituna ehkä hieman äkkipikainen." Lieke korjasi käsitystä jota miehestä oli maalattu.
"Minulla on taipumus tehdä se huonoilla hetkillä." Hän oli soittanut Julianille kesken Bean häiden.

"Kunhan ei niin äkkipikainen, että lyö", Beatrix huomautti.
"Enkä muista sinun soittaneen minulle kertaakaan muutoin kuin työasioissa."

"Ei hän lyö." Lieke lupasi pehmeästi.
"Koska olen ajatellut että meidän välimme ovat työpohjaiset, toisin kuin minun ja sinun veljesi."

Beatrixin sormet kietoutuivat mukinsa ympärille.
"En tarkoita, että sinun pitäisi hyväksyä minut ystäväksesi", hän vakuutti.
"Mutta työnantajanasi olen vastuussa hyvinvoinnistasi. Ja on sitä paitsi mukava saada puhua välillä äidinkieltään."

"En minä tarkoittanut etten hyväksyisi. Mutta veljesi kanssa minulla on muutakin historiaa niin se on tullut luonnostaan." Hän naurahti hymyillen.

Beatrix nyökäytti päätään.
"Haluan vain, että tiedät vastaisuuden varalta, ettei veljeni ole ainoa, jonka puoleen voit tarvittaessa kääntyä. Olo voi helposti tuntua vieraassa maassa yksinäiseltä."

Lieke katseli hetken varpaitaan. Kehtaisiko hän myöntää? Hän oli jäänyt sivuun jopa työnantajansa häistä, koska... oli ollut töissä.
"Sitä se on."

Beatrix nosti mukin huulilleen.
"Minä muutin vain rajan yli, kohtuullisen ajomatkan päähän kodista, mutta silti olo tuntui yksinäiseltä vaikka puhuinkin hyvää saksaa."

Hän oli pidellyt sitä aika tiukasti sisällään.
"Englannissa on melko yksinäistä. Puhun harvoin muuta kuin hollantia ja hollantia puhuu lisäkseni kaksi ihmistä."

Jos olisi osannut lukea Beatrixin katsetta, siinä olisi voinut nähdä myötätuntoa.
"Etkö ole tutustunut kehenkään tallilta?"
Hän oli ollut viime kuukaudet hyvin keskittynyt perheeseensä, draama oli seurannut toista.

Lieke kohautti olkiaan.
"En juurikaan. No nyt vasta pariin kenttäratsastajaan..." Lawrencen kanssa jaetun menneisyyden takia muut saman porukan ratsastajat olivat tuntuneet vihollisilta.

Tuttu, miettiväinen kurtistus oli ilmestynyt Beatrixin kulmille.
"Entä muut kouluratsastajat?" hän kysyi.
"Stirling. Tehän käytte samoissa valmennuksissa?"

Lieke pudisteli päätään.
"Sanoisin että olemme kovin erilaisia persoonia ja puhuttava loppuu kun hevosista puhuminen loppuu." Pieni nainen tuntui hieman säikyltä ja hienostuneelta. Ei seuralta hänenlaiselleen rääväsuulle.

"Sepä sääli", Beatrix totesi, vaikka kieltämättä hänen veljensä suojatti oli aina vaikuttanut hieman etäiseltä, kun he olivat olleet tekemisissä. Hän oletti sen johtuvan joko englantilaisuudesta tai sitten jonkinlaisesta aatelisarvosta, josta hänellä ei ollut tarkempaa tietoa - eikä rehellisesti sanottuna kiinnostustakaan.
Englantilaiset.
"Mutta nyt olet kuitenkin tutustunut joihinkin kenttäratsastajiin?"

”Hale ja Randall. Ihan mukavia.” Sitä ennen oli ollut kovin yksinäistä.
”Välillä kaipaan kotiin tai edes Anguksen luo mutta hän matkustaa paljon.

Beatrix joi varovaisesti kupistaan.
"Sinulla on oikeus pyytää vapaata, mikäli tahdot matkustaa käymään kotona", hän muistutti.
"Mutta on hyvä, jos olette miesystäväsi kanssa onnellisia."

Se sai naisen kohauttamaan uudelleen olkiaan.
"Pyysin juuri vapaata Lontoon reissuani varten. Käytän vapaani ennemmin siihen kuin Alankomaihin. En kaipaa muistutusta siitä että jätin koulut käymättä ja voisin olla perhefirmassa töissä." Hän vilkaisi ostoskasseja lattialla.
"Omalla tavallamme."

Kurtistus Beatrixin kulmilla syveni.
"Eikö perheesi arvosta työtäsi?" hän kysyi, yrittäen pysyä perässä Lieken sanoissa.
"Jokainen omalla tavallaan."

"Eivät niin paljon kuin perheen poikien." Lieke totesi rehellisesti.
"Hän ei ole kovin sitoutuvaa tyyppiä ja on työnarkomaani. Aikaa on vähän rajallisesti." Mikä tarkoitti aikaa yksin kotona.

Toimiva, tukeva perhe ei tuntunut todellakaan olevan itsestäänselvyys.
Ei sillä, että Beatrixin omakaan olisi aina ollut niin toimiva, kuin hän halusi ajatella. Mutta perhe oli perhe.
"Olen pahoillani. Siitä, ettei sinua arvosteta."

Ei se huono ollut, mutta hänelle oli ollut odotuksia.
”Ja en ole naimisissa ja minulla ei ole lapsia.” Sekin vielä.

"Se on naurettavaa", Beatrix puhahti, vilpittömästi Lieken puolella.
"Jokaisen pitäisi saada elää elämänsä niin kuin tahtoo, niin kauan, kuin ei satuta ketään."

”no, se on heidän häpeänsä. Näkevät minua vähemmän.” Lieke totesi tyynesti.
”Mutta kyllä, minä... olen yksinäinen.”

Beatrix laski toisen käden vatsalleen, Tegan oli herännyt potkimaan. Ei nyt, lapsikulta, tad ei ole täällä. Säästä jotain kotiinkin, tad tarvitsee piristystä.
"Se on ikävä kuulla. Toivon, että olisin tiennyt aikaisemmin."

Lieke toivoi Beaa seuratessaan että ei koskaan olisi samassa tilassa. Se ei pukisi häntä.
”En halunnut sanoa mitään. Silti viihdyn täällä.”

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Haluaisin tietää, mitä elämääsi kuuluu."
Sen yksityiskohdat eivät tietenkään kuuluneet hänelle millään tavalla, mutta hän toivoi, että Lieke voisi silti puhua hänelle silloin, kun tunsi olonsa yksinäiseksi.

Nainen naurahti vaisusti.
"Niin. Ihan... Ihan hyvää. Olen vain vähän yksinäinen välillä, siinä kaikki."

"Tarvitset ystäviä", Beatrix huomautti, niin kuin olisi ollut itsestäänselvyys, että ystäviä sai noin vain.
"Muitakin kuin veljeni."

Julianistakaan ei kamalasti ollut apua. Mies oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen, siihen ei oikein sovitettu enää ystävää, joka oli myös entinen.
"Tiedän ja yritän."

Ei sillä, että Beatrixilla itselläänkään olisi ollut erityistä ystävien tulvaa. Mutta hänellä oli perheensä. Siinä oli riittämiin.
"Kunhan muistat, että minullekin voi soittaa. Millainen olosi on kisojen jäljiltä?"

Lieke saattoi soitella joskus perheelleen mutta harvoin jaksoi nähdä käymisen vaivaa.
”Vähän pettynyt. Coma teki parhaansa kyllä, mutta kuumuus taisi olla sille liikaa.”

Beatrix nyökäytti päätään.
"Sääolot olivat muutenkin melko erikoiset", hän huomautti, lohduttaen omalla tavallaan.
"Mutta Coma kesti matkan muuten hyvin, eikö totta?"

”Matkan se kesti hyvin, siinä ei ollut ongelmaa. Mutta se ei selvästi ole äärimmäisten olojen hevonen. Epäilen että Versailles olisi voinut tehdä paremman tuloksen kaikesta huolimatta.” Vaikka tamma välillä teki hieman huonompia prosentteja kuin rautias ori.

"Sitä täytyy miettiä vastaisuuden varalle", Beatrix myönsi.
Oli sääli, ettei Kraken ollut ehtinyt mukaan Tryoniin, mutta toisaalta oli ehkä parempi, ettei Julianin silmäterä ollut joutunut arvaamattomien sääolojen keskelle.

Lieke nyökkäsi pehmeästi.
”Toki myös ensimmäisten arvokisojen jännitys teki varmasti osansa, joten varmaksi sitä on paha sanoa. Parhaansa poikaparka yritti.”

"Ja se suoriutui olosuhteisiin nähden hyvin", Beatrix vakuutti.
Hevoset ansaitsivat aina kiitoksen, kun ne yrittivät parhaansa, riippumatta siitä, minne saakka se kantoi.
Ihmiset olivat toinen asia.
Hän joi loput teestään ja laski mukin kädestään.
"Minun lienee paras päästää sinut purkamaan ostoksiasi."

Ostoksien maininta sai naisen hymyilemään. Torstai oli ollut mukava päivä Lontoossa - shoppailua, hieno päivällinen ja hyvä teatterinäytös.
Ja hän oli saanut pitää miestä kädestä.
”kiitos kun kävit.” Oli kai toisaalta ihana tietää että joku välitti. Hän nosti kasseja pois Bean jaloista eteisestä, siirtäen mokomia olohuoneen puolelle.

"Tietenkin", Beatrix vakuutti, ja kurtisti hieman kulmiaan kun yksi kasseista kellahti kumoon. Automaattisesti hän kumartui, vain hitusen kömpelösti, poimimaan sieltä esiin vierähtäneen esineen ojentaakseen sen Liekelle.
Se vain värisi hyvin iloisesti.

Lieke oli ollut kumartumassa, mutta Bea oli ehtinyt ensin. Joku muu olisi voinut punastua, mutta hän kieltäytyi tekemästä sitä.
Mitä sitten jos miesystävä piti sellaisesta? Sehän oli yleistä tietoa miesanatomiasta. Hän otti paketistaan avatun lelun ja väläytti Bealle viattoman hymyn.
”Sano miehellesi terveisiä.”

Jos Beatrixilla olikin mielipiteensä... värisevästä, anatomisesti mielenkiintoisesta laitteesta, hän ei antanut sen näkyä kasvoillaan - niin kuin ei yleensä minkään muunkaan.
Joku muu olisi saattanut pitää terveisten toivottamista tässä yhteydessä vähintäänkin häiritsevänä.
"Minä sanon", hän lupasi.
"Soita, jos sinulle vain tulee mitään."

Lieke vain halusi pitää tilanteen neutraalina.
”Minä soitan. Nähdään.”

Tässä kohtaa joku toinen olisi ehkä hymyillyt, mutta Beatrix vain nyökäytti päätään ennen kuin astui käytävään ja suuntasi ulko-ovelle.
Hän ei halunnut, että Jonathan joutuisi olemana kovinkaan pitkään yksin kotona.