Wandering child, do you know how much you're worth?

Syvänoranssi Jaguar liukui pysähdyksiin jesmondilaisen rivitaloasunnon pihaan.
Beatrix van der Veen nousi ulos autosta ja antoi vaaleansinisen katseensa tarkastella hetken englantilaista arkkitehtuuria, ennen kuin kiersi hakemaan tuomisensa autonsa takapenkiltä.
Beessillä villakangastakilla oikukasta säätä vastaan suojautunut nainen lukitsi autonsa ja suuntasi määrätietoisin askelin kohti ovea, nilkkureiden korot päättäväisesti kopisten.
Siirrettyään tyylikkäät lahjakassit toiseen käteensä hän riisui kukonjalkakuvioidun, mustavalkoisen ajohansikkaan ja soitti ovikelloa.

Koska Deirdre oli asettunut mukavasti sohvalle, Amanda oli kiltti ja lähti keittiöstä ovelle. Hän arveli ettei kovin vatsastaan kasvanut nainen enää haluaisi nousta, jos vaihtoehtona olisi että joku muu tekisi sen. Ennen vaikuttavan pitkähiuksinen tyttö avasi oven, valuen hämmentyneeseen hymyyn kun näki tätinsä oven takana. Kukaan ei ollut sanonut Bean vierailusta hänelle mitään. Amanda oli pukeutunut rikottuihin mustiin farkkuihin ja isoon flanelliseen kauluspaitaan. Meikki oli siitä huolimatta voimakas ja täydellisesti tehty. Se oli kuin maski.
Maski jota tyttö ei mielellään riisunut.
"Beatrix?" Oli hankala kutsua tuota Beaksi tai Bea-tädiksi, toisin kuin hän oli lapsena tehnyt. Ironista, kun otti huomioon että nainen oli ollut silloin teini  tai parikymppinen.
"Tule sisään, Deirdre on kotona ja Julian on töissä."

Vaikka Beatrix ei varsinaisesti hymyillyt, vanderveeninsinisissä silmissä läikähti lämpö, kun ne kohtasivat siskontyttären katseen.
"Amanda, wat leuk je te zien. Ihana nähdä sinua, pelkäsin, ettet ehkä ole kotona."
Beatrix astui sisään ja vei kursailemattomasti kätensä tytön leualle, tarkastellakseen tämän kasvoja.
"Olet leikannut hiuksesi. Korostaa kauniisti kasvojesi luustoa."
Lahjakassit yhä toisessa kädessään hän veti siskontyttärensä halaukseen.

Amanda avasi suunsa sanoakseen ettei hänen hollantinsa ollut kovin hyvää (vaikka kyllä hän ymmärsi mitä tätinsä sanoi), mutta vaikeni kun nainen vei käden hänen leualleen. Vahvasti mustalla rajatut silmät räpsähtivät muutaman kerran hämmentyneinä, paljastaen selvemmin luomissa tänään hehkuvan vihreän luomivärin. Tekoripsiä tytöllä taisi olla silmissä enemmän kuin oli missään laissa sallittua ja huulipunana toimi tumman turkoosi, joka sointui luomivärin sävyihin. Oli ihme jos tädin käteen ei jäisi hieman puuteria.
"... Jo kuukausia sitten." Amanda hymähti pehmeästi, painuen halaukseen vähän kiusaantuneena. Hän kyllä halasi takaisin, miettien jo mitä kaikkea Bea tiesi. Mitä hän oli tehnyt, tiesikö tuo? Oliko Julian sanonut jotakin? Olisiko hän Beastakin hirveän vastuuton, kävelevä katastrofi?

Jos Beatrix tiesikin viime kuukausien tapahtumista, hän ei tuonut sitä mitenkään esiin.
"Siinä tapauksessa näen sinua selvästi aivan liian harvoin. Nythän se onneksi korjaantuu."
Koulunsa enemmän tai vähemmän englanniksi käyneen naisen puhe oli huoliteltua, vierasta aksenttia oli vaikea, ellei peräti mahdoton tavoittaa.
Hän ei piinannut Amandaa pitkällä halauksella vaan vapautti tämän otteestaan, ojentaen laivastonsinisen lahjakassin tytölle.
"Ole hyvä, tämä on sinulle. Julian oli kammottavan epäselvä sen suhteen, mitä toivoit tuliaisiksi, mutta näistä pidit pienenä. Alat olla siinä iässä, ettei sinulle enää osaa ostaa vaatteita lahjaksi, mutta voimme mennä joku päivä ostoksille, kun joulu jäi niin harmillisesti välistä."

Amanda suoristautui kun vapautui halauksesta, ottaen lahjakassin varovasti sormiinsa. Hän kurkisti sinne ja hymyili hieman.
"pidän näistä edelleen. Kiitos." Hän ei oikein osannut muuta kuin hymyillä kiitokseksi. Hän opasti tätinsä olohuoneeseen ja Beatrixin näkeminen sai irlantilaisnaisen nousemaan.
"Hei! Olisit ilmoittanut tulostasi."

"Katsotaan vain sopiva päivä. Minä tietenkin maksan."
Beatrix oli ehkä saapunut Englantiin vasta keskiviikkona, mutta hän käyttäytyi silti jo kuin olisi asunut täällä aina. Aivan kuin hänellä olisi ollut jo vuosia tapana pistäytyä veljensä luona sunnuntaisin tämän kotona Jesmondissa, keskellä ei mitään ja syrjässä sieltäkin.
Naisen kulmat kurtistuivat hieman, kun hän näki Deirdren nousevan seisomaan.
"Deirdre, älä nyt minun takiani nousi", hän totesi, mutta asteli silti halaamaan jo melko vaikuttaviin mittoihin vatsaltaan pyöristynyttä naista.
"Sanoin Julianille tulevani käymään tällä viikolla."

Olisi ehkä pitänyt kieltäytyä, mutta Amanda oli yrittänyt vältellä vanhempien nimissä olevien luottokorttien käyttämistä, joten hän mieluusti ostaisi uusia vaatteita tätinsä tarjouksen varjolla.
"Minulla on aikaa." Amanda totesi hiljaa, lähtien käymään yläkerrassa. Deirdre katsoi tytön perään, huokaisten hiljaa. Irlantilainen halasi Beaa hellästi, naurahtaen.
"Niinpä tietenkin, hän vain taisi olettaa että olisi kotona silloin eikä varoittanut minua. Ja nousenpas, minä aion vielä pystyä keittämään sinulle teetä tai kahvia."

Mitä iloa oli rahasta, jos sillä ei voinut ilahduttaa rakkaita?
"Veljeni olettaa aivan liikaa", Beatrix totesi ja ojensi sitten isomman tuliaiskassin Deirdrelle. Tämän pyytämiä makeisia ja vähän enemmänkin, sekä kolme hyvin oranssia bodya vaivoille, joista yhden rintamuksessa luki Steen, toisen Papier ja kolmannen Schaar.
Helvetti oli vasta pääsemässä karkuun.
"Teetä, kiitos. Lääkärini suositteli, että vähennän kahvinjuontia."
Ilmeisesti kahdeksan kuppia päivässä ei korvannut yöunia.

Deirdre näki vain oranssia ja nyrpisti hymyillen pisamaista nenäänsä. Helvetti tosiaan, jos oransseja vaatteita oli tulossa lapsillekin.
"Olet enkeli. Minäkään en saa juoda kuin kofeiinitonta kahvia. Tai saisin, mutta minimoin riskejä. Vihreä vai musta?" Deirdre voisi ihan hauduttaa teen heille.

Voi kyllä. Jos täti saisi päättää, oranssi oli tullut jäädäkseen.
Ei sillä, Beatrix tiesi kyllä, että Deirdre oli päättäväinen nainen. Mutta se ei estänyt häntä yrittämästä, kaikella rakkaudella.
"Vihreää. Kuinka olet voinut?"
Beatrix ei syyttänyt naista varovaisuudesta. Raskauden kanssa ei pitänyt ottaa turhia riskejä.

Isä oli päättänyt samoin, joten Deirdre luovuttaisi tämän erän. Hän voisi yrittää piilottaa ne vaatelipaston peränurkkaan kaiken muu alle.
Vaikka tuo väri kyllä loisti mistä tahansa. Deirdre oli edelleen varma että Julianin samansävyiset bokserit hehkuivat pimeässäkin niin että silmiä särki. Hän kaatoi vettä posliinikannuun ja teenlehtiä perään. Pannumyssy päälle. Noin. Hän kääntyi Bean puoleen ja laski käden vatsalleen.
"Hyvin. Minulle vain valitetaan painon laskusta ja siitä että en saisi rasittua. Muuten oikein hyvin. Herään kaksikymmentä kertaa yössä vessaan ja en nuku jos joku päättää aloittaa bileet keskellä yötä. Jolloin potkin veljesi hereille kärsimään tekojensa seurauksista."

Beatrix suoristi vaalean puseronsa poolokaulusta ja jäi hetkeksi katselemaan pannumyssyä.
Niin... englantilaista.
"Olen varma, että Julian on valmis kestämään sen", hän totesi kääntäessään katseensa takaisin Deirdreen.
Julian oli halunnut lapsia jo pitkään. Nyt veljen toive viimein toteutuisi. Jokainen kuluva viikko tarkoitti, että lapset olivat lähempänä turvallista aikaa syntyä.
Beatrix nojasi toisen kätensä pöydän reunaan, vaivihkaa tukea ottaen. Hän oli oppinut naamioimaan liikkeensä rennoiksi.
"Sinun ei tosiaan pitäisi rasittaa itseäsi. Nyt, kun olen täällä, älä epäröi soittaa, mikäli tarvitset apua."

"Parempi olisi. Minä olen vielä hellä herätyksissäni." Itkevät lapset tuskin olisivat. Deirdre istui alas, hengittäen syvään. Hän alkoi ymmärtää ne selkäkivut joista Gabrielle oli puhunut. Auts.
"Eikö Julian kertonut siitä että meille tulee au pair? Mutta älä pelkää, soitan kyllä jos on jotakin. Kun käytöstavaton mieheni on rääkkäämässä viattomia ihmisiä." Deirdre naurahti pehmeästi.

"Kyllä hän mainitsi asiasta."
Mutta au pair oli vieras henkilö, ja suku oli aina sukua. Sehän oli yksi suvun tehtävistä, olla auttamassa silloin, kun tarvittiin.
Vaikka pakko Beatrixinkin oli myöntää, pitkin hampain, että tässä tapauksessa ulkopuolinen apu oli varmasti hyvä ratkaisu. Varsinkin, kun Julian ei olisi luopumassa työstään.
"Mitä sinulle muuten kuuluu? Voin kaataa teen, kerro vain, missä kupit ovat."

Deirdre vilkaisi vatsaansa ja sitten Beaa.
"Hyvää. Ei minulle oikeasti kuulu muuta kuin... Tätä." Nainen vilkaisi vatsaansa.
"Ja toivun edelleen marraskuusta, mutta se helpottaa päivä päivältä." Beatrix tiesi kyllä naisen äidin kuolemasta marraskuun alussa.
"Mitä sinulle kuuluu? Kupit ovat tuosa kaapissa. Ne joita ei ole taas jo pakattu."
[8.1.2018 0.11.58] Lilja L: Beatrix katsahti Deirdreen ja myötätunto häivähti jäänsinisissä silmissä.
Oli julmaa, julmaa pilaa, että naisen äiti oli mennyt kuolemaan juuri nyt.
"Voit hyvin soittaa, jos tarvitset ihan vain seuraakin", hän totesi samalla kun alkoi etsiä kuppeja kaapista.
"Hyvää. Muuton kanssa oli pieniä ongelmia, kun sänkyä yritettiin toimittaa väärään osoitteeseen - millaista idiotismia - mutta muuten. Kertoiko Julian, että etsin asuntoa ensin uudesta naapurustostanne? Löytyi vain hoivakotipaikka."

"Minä soitan, edelleen varmasti. Olen vähän yksinäinen, vaikka Amanda onkin nyt paljon kotona. Hän ujostelee minua edelleen." Nainen naurahti pehmeästi. Julianin ja Bean puhetavassa oli niin paljon samaa. Kirosanat, idiootitj a muut lentelivät.
"Voi ei. Se on hieman syrjässä, mutta varsinaisesti viiden hengen perheelle ei löydy riittävää taloa kovin keskustasta, jos ei halua asua kuin sillit suolassa tai muuttaa kahden vuoden päästä uudelleen."

Beatrix tunsi myötätunnon piston, kun Deirdre myönsi olevansa yksinäinen. Varmasti olikin, kun joutui viettämään aikansa lähinnä kotona. Eikä Amandallakaan ollut helppoa, ei todellakaan.
Ehkä olisi pitänyt muuttaa jo paljon aikaisemmin.
"No, autot on onneksi keksitty, eikä matka ole sen pidempi. Yhden ihmisen taloudelle oli helpompi löytää keskustasta siedettävä asunto. Meni kyllä hetki, ennen kuin löysin sellaisen, jossa molemmissa makuuhuoneissa on oma kylpyhuoneensa. Jos vaikka Amandakin tahtoo joskus tulla käymään."

Deirdre hymähti pehmeästi ja pudisteli päätään.
"Varmasti haluaa. Niin paljon kuin he Julianin kanssa rakastavat toisiaan, tietäisit miten he osaavat huutaa toisilleen." Väkisinkin hymyilytti. Vaikka häntä kyllä häiritsi jokin tytön olemuksessa.
"Heille tekee hyvää saada lomaa toisistaan."

"He ovat van der Veenejä. Tietenkin he huutavat."
Beatrix sanoi sen tavalla, joka sai lauseen kuulostamaan siltä, kuin nainen olisi ollut asiasta ylpeä. Oli ehkä vaikea uskoa, mutta kyllä hänkin osasi huutaa.
"En voi sanoa olleeni Amandan kanssa lainkaan niin läheinen kuin toivoisin - helvetin Wendy - mutta toivon voivani olla tukena nyt. Minulla on täällä myös kaksi muuta sisarenlasta, joihin tahtoisin tutustua."
Hän kaatoi huolellisesti teetä kahteen mukiin.
"Tahdotko jotakin teehesi? Olethan syönyt tänään?"

"Niin. Huutavat." Ei sillä että hän olisi itsekään ollut rauhallinen.
"Siellä hän on yläkerassa. Hän voisi kaivata juttuseuraa." Hän kannusti pehmeästi.
"Olen syönyt. Ei, juon sen noin, kiitos."

Beatrix kantoi teemukin Deirdren eteen.
Kotona saattoi tiputella astioita, mutta veljen luona se olisi ollut kiukustuttavan kiusallista.
"Kuulin, että hänellä on ollut vaikeaa", nainen myönsi. Julian oli kertonut, onneksi.
"Juoko hän teetä?"
Edes sitä hän ei siskontyttärestään tiennyt.

"Mm, on. Hän luopui kilpahevosistaankin." Deirdre hymähti vaisusti. Tyttöparka.
"Juo. Hän pitää siitä mikä on pinkissä rasiassa kuivakaapissa."

Se sai Beatrixin kulmat painumaan hieman alemmas.
Jos hän vain olisi päässyt paikalle jouluna. Vaikka turha sitä oli enää surkutella, mennyttä ei voinut muuttaa, joten oli keskityttävä mieluummin tulevaan.
Hän etsi kaapista vielä yhden mukin, tarkisti, että vesi oli yhä lämmintä ja laittoi sitten kupillisen pinkistä rasiasta otettua teetä hautumaan.
"Käyttääkö hän maitoa tai sokeria? Mitä veljillesi muuten kuuluu?"

"Sokeria, se on mustaa." Deirdre vastasi hymyillen.
"Hyvää. Artemis asuu avovaimonsa kanssa Newcastlessa ja Aiden Hexhamissa vaimonsa kanssa. Hän saa lapsen pian."

Beatrix etsi sokerin Deirdren ohjeiden mukaisesti.
Mitä tuhlausta, että hän oli oppimassa tavaroiden paikat, ja pian Julian ja Deirdre muuttaisivat.
"Oh? Onneksi olkoon Aidenillekin. Serkuksille ei sitten tule paljon ikäeroa. Ehkä pitäisi yrittää painostaa Alfredkin asettumaan, niin hänkin ehtisi vielä hyvin mukaan."

Deirdre naurahti. Niin. Oli outoa että Aidenkin oli saamassa lapsia, tai siis, lapsen.
"Ei tule, hyvä jos juuri yhtään."

"Se on hyvä."
Olisipahan kolmosille ikätovereita oman suvun sisältä. Tai ikätoveri.
Beatrix lisäsi sokeria teehen ja tarttui mukeihin.
"Pärjäätkö hetken itseksesi, kun käyn jututtamassa Amandaa?"
Ei niin, että Deirdre olisi ollut valmiina särkymään oleva ruukku, mutta hän oli tullut tapaamaan yhtä lailla naista itseään kuin sisarentytärtäänkin.

"Pärjään oikein mainiosti." Deirdre vakuutti hellästi hymyillen. Amanda oli livahtanut yläkerran vierashuoneeseen, kuulokkeet korvillaan.
Päättäen elää riskillä - olihan jo koko muutto Englantiin yksi suuri riski - Beatrix suuntasi yläkertaan, vaikka kaksi mukia yhdistettynä portaisiin ei ollut ehkä paras mahdollinen ajatus.
Oli hän pyörinyt portaita alas ennenkin.
Vierashuoneen ovella ja kurtisti kulmiaan, mutta veti henkeä keskittyäkseen ja koputti oveen jalallaan.
"Amanda?"

Amanda havahtui sängyltä, tassuttaen ovelle. Hän avasi senja astui sivuun, hieman hämillään.
"Olisin voinut tulla alaskin." Ei olisi tarvinnut häntä varten tulla ylös.

"Portaiden nouseminen tekee hyvää", Beatrix huomautti ja ojensi toista mukia Amandaa kohti.
"Oliko jotain kesken?"

Kuulokkeetroikkuivat tytön korvilla ja läppärin kansi oli laskettu alas.
"Ei." Hän otti toisen mukin käteensä ja asteli istumaan sängylle.

Beatrix otti sen kutsuna astua sisään. Hän katsahti ympärilleen vierashuoneessa, jonka sisustuksessa oli aistivinaan veljensä minimalistisen kädenjäljen, ja istahti sitten lähimpään tuoliin, kietoen sormensa mukinsa ympärille.
"En häiritse sinua kauaa", hän lupasi.
"Haluaisin vain tietää, mitä sinulle kuuluu."

Koko asunto oli melko täynnä Julianin minimalistista kädenjälkeä. Deirdre toi itsepäisesti kotiin kauniita kestokukkia, tuoreita kukkia ja pieniä asioita joilla tehdä kodista koti. Amanda veti jalkansa sängylle. Mitä hänelle kuului?
"Ihan hyvää. Ja et sinä häiritse."

Beatrix puhalsi höyryä teensä yltä ja otti varovaisen kulauksen.
Hän kaipasi silti kahvia.
"Hyvä niin, mutta voit kyllä sanoa, jos joskus häiritsen."
Hän laski teekupin nojaamaan toista reittään vasten, sääret siististi ristittyinä.
"Ihan hyvää ei ole kovin kummoinen vastaus tädille, jota ei ole nähnyt hyvään toviin. Kuulin, että olit onnettomuudessa."

Amanda vaihtoi hieman asentoaan.
"Sanon." Hän lupasi, kyllä hän osasi sanoa jos ei pitänyt.
"Siitä on aikaa. Hevoseni toipuu siitä hyvin."

Beatrixin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Se on hyvä. Mutta sinusta minä olen huolissani, schat", hän huomautti.
"Kuinka olet toipunut?"

Amanda hipaisi refleksistä sijoiltaan mennyttä olkaansa, joka voi nyt hyvin. Sen vähän mitä hän ratsasti, todettuaan ettei luultavasti olisi kilpakunnossa helmikuussa. Hevoset tarvitsivat kilpakuntoisen ratsastajan.
"Hyvin. Käsi kestää rasitusta."

"Hyvä niin. Miltä on tuntunut palata satulaan?"
Beatrixin jäänsininen katse tarkasteli tyttöä, joka oli leikannut hiuksensa lyhyiksi ja jonka kasvoilla oleva meikki oli kuin suojaväri maailmaa vastaan.
Olisi pitänyt tulla aiemmin.

Sitä se meikki oli. Amandaa näki harvoin ilman viimeiseen pisteeseen asti huoliteltua meikkiään. Hän veti hiuksia kasvoiltaan ja otti kulauksen teetä.
"... En juuri ratsasta nyt. Joskus, vähän."

"Miksi niin?"
Beatrixin äänensävy oli yllättävän pehmeä, sellainen, joka oli varattu ainoastaan perheelle ja niille, jotka hän laski siihen kuuluviksi.

Amanda katseli teemukiaan hiljaa. Oli helppo väittää että siihen vaikuttivat vain Julianin vihaiset sanat, mutta hän halusi näyttää kaikille. Hänestä olisi siihen. Se olisi vain ollut helpompaa, jos olisi tiennyt miten sen tekisi.
"Luovuin muista kilpailtavistani. En olisi kilpakunnossa vielä helmikuussa ja ne tarvitsevat ratsastajaa joka on,"

"Vai niin."
Beatrix otti kulauksen teestään ja nautti sen tuomasta lämmöstä. Miten ilma saattoikin olla niin kalsea?
"Aiotko palata kisakentille, kun olet täysin kunnossa?"

Se oli kamala kysymys.
"... En tiedä." Amanda myönsi hiljaa. Hän oli päättänyt sopimukset, ei sopinut tauosta.

Tummat kulmat painuivat uudelleen alemmas, mutta kyse oli vain huolesta.
"Miksi?"

"En tiedä oko minusta siihen." Amanda ei oikein tiennyt minkä selityksen olisi tädilleen muuten tarjonnut. Kun ei oikeaa selitystä halunnut antaa.
Että Londonderryn ratsastaminen jouluna sai hänet haluamaan taas samaa kuin kahdeksanvuotiaana.

"Älä puhu hulluja, tyttö", Beatrix puhahti.
"Van der Veenistä on mihin tahansa, kyse on vain siitä, kuinka paljon on valmis antamaan saavuttaakseen tavoitteensa. Jos et enää tahdo kilpailla, ymmärrän sen, mutta älä sano, ettei sinusta ole siihen."
Jäänsininen katse tutki tyttöä.
"Mistä tässä on oikeasti kyse?"

Oli kamalan hankala sanoa sitä ääneen. Hän ei halunnut pyytää mitään keneltäkään. Koko elämänsä Amanda oli saanut kaiken haluamansa ja ratsastus oli jotain missä hän oli edistynyt omilla ansioillaan.
"Ei se ole hullua."

"On se. En ole samaa mieltä kaikista valinnoista, joita olet tehnyt elämässäsi ja jotka ovat minun korviini kantautuneet, mutta tiedän, että hevoset sinä hallitset."
Tietenkin hallitsi. Amanda oli van der Veen. Riippumatta siitä, mitä tämän äiti oli yrittänyt tyttöparalle uskotella.
"Voimme jatkaa väittelyä, tai voit kertoa minulle, mikä todella kiikastaa."

Tyttö vetäytyi pienemmäksi, jos se oli mahdollista.
"... Sepä kiva." Oliko enon ollut pakko kertoa? Siltä tuo ainakin kuulosti, eikä hän olisi voinut olla vähemmän ylpeä itsestään.
"Ratsastin jouluna Londonderryllä." Se nyt ei ollut syy vielä millekään.

Amandan pitäisi lakata kyyristelemästä tuolla tavalla, mutta saattoiko tyttöä syyttäkään, kun otti huomioon Wendyn ihastuttavat kasvatusmetodit.
"Selkä suoraksi, Amanda, ratsastajan ryhti", Beatrix kehotti.
"Londonderry on hieno hevonen."

"En ole hevosen selässä." Hän huomautti takaisin. Kiitos perheen toisiksi vanhimman tyttären kasvatuksen, Amanda oli nykyään kovin huono vastaanottamaan ohjeita.
"Niin on. Lapsena halusin ratsastaa sellaisia työkseni."

"Vain murto-osa työstä tehdään satulassa."
Beatrix itse istui moitteettomassa ryhdissä edelleen, vaikka olikin jättänyt ratsastajan uran taakseen jo vuosia sitten. Van der Veen mikä van der Veen.
"Kouluratsuja?"

Amanda halusi todeta siihen että tuskin tulisi istumaankaan, mutta jätti sen sanomatta.
"Mmm. Mutta minulle ystävällisesti huomautettiin etten osaa."

Taas kulmien hienoinen kurtistus.
"Kuka huomautti?"

"We- äiti." Amanda yritti edes vielä sanoa äitiää äidiksi, eikä etunimeltä. Etunimeltä se oli vain helpompaa.

"Minun sisareni on kylmä narttu, jonka mielipidettä en arvosta kovinkaan korkealle."
Amanda oli jo riittävän vanha, että oli varmasti kuullut pahempaakin kieltä. Ja olihan tyttö nähnyt heidän riitelevän, joten eiköhän mielipide ollut jo selvä.
"Joten voimme jättää sen argumentin huomiotta, niin kuin se ansaitseekin."

Julian yleensä hillitsi itsensä Amandan kuullen, joten itseasiassa se sai tytön värähtämään hieman. Niin, sitä nainen oli, mutta kukaan ei ollut sanonut sitä ääneen hänen kuultensa. Vaikka Amanda muuten osasikin kirosanat etu- ja takaperin.
"Mmm." Niin kai.

Mina oli ollut nuori ja hölmö saadessaan ensimmäisen lapsensa, mutta Wendyllä ei ollut edes sitä tekosyynään.
Ainoastaan tieto siitä, että Amanda oli ollut liiton tulos, esti Beatrixia katkeroitumasta siitä, että hänen kammottavalle sisarelleen oli suotu lapsi.
"Hyvä, oletan, että olemme siitä samaa mieltä", nainen totesi teetään hörpäten.
"Miltä tuntui päästä Londonderryn selkään?"

Ehkä se olisi muuttanut mielipidettä, että Amanda oli todella suunniteltu. Kuka kohteli haluttua lasta niin? Miltä se oli tuntunut?
"Tunsin itseni idiootiksi."

Huolellisesti hoidettu kynsi naputti teemukin reunaa.
Beatrix keskittyi.
"Miksi?"

Amandaotti kulauksen teetä ja mietti hetken.
"Minä en osaa. En ole sen hevosen tasolla missään universumissa ja en koskaan tule olemaan. En sovi massiivisen kouluhevosen selkään, näytän rimpulalta perunasäkiltä." Säkiltä, joka ei muuta olisi halunnutkaan kuin kuulua sinne.

Beatrix oli hetken hiljaa. Teemukin reunaa naputtanut sormi pysähtyi ja lähti sitten taas uudelleen liikkeelle, metronomin tarkkuudella.
"Hyvä, vaikka vastauksesi ei olekaan täydellinen", hän totesi sitten, siirtäen toisen jalan päällimmäiseksi, kun alempi alkoi puutua.
"On totta, ettet ole Londonderryn tasolla, ja olisi idioottimaista kuvitellakaan muuta. Se on GB-tason kilparatsu. Mutta se, ettet tulisi koskaan olemaankaan, ja ettet sopisi kouluhevosen selkään, on pelkkää hölmöyttä."

Sormen nakutus sai olon epämukavaksi. Se toi mieleen jotain, eikä Amanda tiennyt muuta kuin ettei pitänyt siitä äänestä.
"Hankala uskoa muuta." Sitä hänelle oli sanottu. Koko ikä.
"En vain halua uskoa että pelkkää ilkeyttä minulle ei annettu kouluponia, vaan esteponi." Monti oli ollut mielettömän rakas ja oli edelleen, mutta Amanda ei koskaan unohtaisi sitä pettymystä, kun oli keskittänyt kaikki lapsuuden toiveet mustan poniruunan saamiseen.

"Schat, minä perustan sanani tietoon, en uskoon", Beatrix huomautti.
Hänen ilmeensä pehmeni hieman, kun Amanda kertoi ponistaan. Ei olisi suoraan sanottuna ollut lainkaan yllättävää, mikäli kyse olisi ollut juuri siitä.
"Unohdetaan se, mitä Wendy on sinusta sanonut, sillä kuten jo ilmaisin, en ole kiinnostunut sisareni mielipiteistä. Miksi et sopisi kouluratsun satulaan?"
[8.1.2018 15.30.08] Natsilepakko: Amanda mietti hetken. Miksi ei? Ei hän tiennyt. Se oli vain selkärangassa. Et sinä osaa. Olet surkea.
"... En tiedä."

"Aivan."
Beatrix otti kulauksen teestään, jäänsininen katse Amandaan nauliintuneena.
"Ennen, kuin sinulla on esittää minulle todellinen syy, muu, kuin äitisi myrkylliset sanat, en valitettavasti voi hyväksyä vastaväitteitäsi. Senkö vuoksi et halua palata takaisin kisaamaan, koska esteet eivät ole todellinen intohimosi?"

Amanda pyöräytti ranteitaan kevyesti. Tai no, sitä rannetta joka oli vapaa teemukin pitelystä.
"... Tavallaan. Se oli... Kakkosvaihtoehto."

Beatrixin toinen kulmakarva kohosi kysyvästi.
"Kakkosvaihtoehto?"
[8.1.2018 16.58.59] Natsilepakko: "Niin. Halusin kilpailla, mutta minulle annettiin mahdollisuus vain esteille." Amanda myönsi hiljaisena.

Olisihan se pitänyt arvata.
Toisinaan - varsin usein - Beatrix mietti, mikä heidän sisaressaan oli saattanut vinksahtaa niin perustavanlaatuisella tavalla.
"Nyt olet kuitenkin kykenevä tekemään päätöksiä omasta puolestasi, Amanda."

"Niin." Niin hän oli. Hänellä oli nimeä esteratsastajana ja hän oli kyllästynyt kuulutuksiin jossa hänet esiteltiin van der Veenien suvun esteratsastajana. Ei. Hän halusi olla vain van der Veen. Ei muuta.
"Enkä tiedä mitä tekisin."

Beatrix katseli sisarentytärtään tarkkaavaisesti.
"Mikset?"

Olkienkohautus.
"En tiedä." Voi kun hän olisikin tiennyt. Olisi ollut helpompaa.
"En vain halua kuulla enää yhtään kuulutusta missä olen se 'kouluratsastussuvun esteratsasaja'. Jopa kisakuulutukset muistuttavat minua siitä että olen väärässä lajissa."

"Amanda, se, että van der Veenit ovat koulusuku, ei tarkoita, että olisit väärässä lajissa", Beatrix huomautti.
"Kyse on siitä, mitä sinä itse tahdot. Miksi kuulutukset satuttavat sinua niin kovin?"
Hän tunsi kipeän myötätunnon vihlaisun. Hevossukuun syntynyt tyttö, joka ei kyennyt itse enää ratsastamaan niin kuin olisi halunnut.

Amanda olisi voinut hyrin ratsastaa. Hän ei vain enää tiennyt mitä halusi ja halusiko tyytyä kakkosvaihtoehtoon loppuiäkseen. Hän puraisi kevyesti huultaan. Teki mieli itkeä.
"... Haluaisin vain tehdä kaikki ylpeäksi. Halusin aina olla kuten sinä tai Julian."

"Schat, me olemme sinusta ylpeitä, teit mitä tahansa."
Paitsi tietenkin silloin, kun Amanda meni hölmöilemään ja melkein hyppäämään alas sillalta. Mutta silloinkin tyttöä rakastettiin.
"Kerro minulle, mikä tässä on ongelma. Vaikuttaa siltä, että tiedät kyllä, mitä haluat. Mikä sinua pidättelee?"

Niin, silloin Amanda ei tosiaan tehnyt ketään ylpeäksi ja hän inosi itseään sen takia. Miksi? Ei hän edes halunnut kuolla. Hän näki painajaisia siitä että olisi vahingossa lipsahtanut Tyne-joen hyiseen veteen siitä kaiteelta. Ajatus sai värähtämään inhosta.
"En tiedä. Tai siis, tiedän, mutta en halua enää olla se joka vain saa kaiken. Tiedän että ratsastus vaatii työtä ja minä tein töitä, ihan todella tein." Alkoi itkettää väkisin. Kaikke ne satulassa vietetyt tunnit, ne tunnit Huzzlen kanssa kun usko oli käynyt hyvin lähellä loppumista kun amerikkalaisruuna päätti leikkiä apinaa ja miltein kiivetä estetolpan nokkaan. Se tuhat kertaa kun hän oli lentänyt alas kun Huzzle päätti toisin.
"Kukaan ei vain usko että minä teen töitä asioiden eteen tai että olisin vastuullinen, enkä voi syyttää siitä."

Beatrix laski teemukin lattialle ja nousi ylös, astellen hieman ontuen sängyn luo. Hän siirsi läppäriä kauemmas ja istahti Amandan viereen, kietoen käsivartensa tytön hartioiden ympärille, kun itku alkoi tehdä tuloaan.
"Hyvä. Sitten et ole yksi niistä idiooteista jotka kuvittelevat, että riittää, kun ostaa riittävän hyvän hevosen ja kipuaa selkään."
Hän silitti Amandan käsivartta kevyesti sormenpäillään.
"Todista sitten, että epäilijät ovat väärässä."

Amanda pudisteli päätään, painaen päänsä tätinsä olkaa vasten.
"Huzzle oli kallis, mutta se oli täysi projekti. Se piti ratsuttaa uudelleen, kukaan ei uskonut että siitä ikinä tulisi mitään." Amandaoli saanut sen kahden tähden kilpailuihin ja ehkä kolmenkin, jos ruuna ei olisi loukkaantunut.
"Ei ole millä todistaa. Ja suurin epäilijäni ei päästäisi omien sanojensa mukaan minua hevostensa lähelle, jos omistaisi kilpahevosia."

"No, elämä on monesti sitä, että todistaa oletukset vääriksi."
Oli kyse sitten hevosen uudelleenratsuttamisesta tai vastuullisuuden todistamisesta.
Beatrix silitteli tytön lyhyiksi leikattuja hiuksia sormenpäillään, kun tämä nojasi päätään hänen olkaansa vasten.
"Julianistako puhut?"

Amanda nyökkäsi. Niin. Julianista.
"Niin. Olen vastuuton. Kävelevä katastrofi. Ehkä pitäisi lopettaa kokonaan. Opiskella jotain." Sekin voisi olla vaihtoehto, jos yrittäisi keksiä mitä halusi opiskella.
"Huzzle toipuu, mutta siitä ei ole kouluratsuksi. En voi todistaa sillä mitään. Ehkä olin tyhmä kun kuvittelin että voisin tehdä jotain."

"Älä kuvaile itseäsi tuollaisilla sanoilla, ellet tahdo niiden olevan totta", Beatrix muistutti tiukasti.
"Kaikki on kyllä järjestettävissä, sitten kun tiedät, mitä todella haluat tehdä. Oli kyse sitten opiskelusta tai ratsastuksesta. Mutta olisi parempi, että puhuisit asioistasi, schat. Sitä varten perhe on olemassa. Ajatuksia ei pidä hautoa yksin."

Amanda nielaisi. Mitä hän halusi?
"Minä vain haluaisin olla hyvä kouluratsastaja. Kuten sinä, Julian ja Ellen. Minä..." Hän nielaisi hiljaa.
"Haluaisin tehdä sen pikkutytön onnelliseksi joka haaveili mustasta poniruunasta, jotta voisi näyttää enolleen että minullakin on nyt hieno Blackbirdin miniversio."

Beatrix olis huomauttamassa, että oli turha verrata itseään muihin.
Eikä hän ollut enää kouluratsastaja.
Mutta sitten Amanda jatkoi, ja sai naisen jääksi väitetyn sydämen särkymään hetkeksi.
"Se on oikein hyvä syy. Työtä se vaatii, mutta sen tiesit varmasti jo itsekin."

Bea oli ollut ja hyvä sellainen.
"Minä tiedän!" Sitten se itku oikeasti tuli.
"En minä saanut Foxya ja Mentosta helpolla ratsastettavaksi. Mutta sain. Nautin siitä, olin kerrankin hyvä jossain. Ja samalla halusin olla jossain muualla."

Beatrix otti hellästi teekupin pois Amandan kädestä ja siirsi kupin yöpöydälle ennen kuin veti tytön kunnolla halaukseen, välittämättä siitä, tuhrisiko voimakas meikki hänen paitansa.
"Sinä voit olla vielä hyvä siinä, mitä todella haluat tehdä, schat", hän huomautti.
"Ja tiedät myös, että se vaatii työtä. Se on hyvä alku."

Amanda antoi kupin käsistään, pyyhkien silmiään.
"Miten en tietäisi?" Hän niiskaisi. Jopa omien tunteiden käsittely vaati ihan naurettavan paljon työtä.
"... Nyt suurin saavutukseni on vakuuttaa enoni siitä että osaan käyttäytyä miltein kuin ihminen."

"Kaikki eivät tiedä", Beatrix muistutti lyhyitä hiuksia silitellen.
"Se on oikein hyvä saavutus. Ei enosikaan ole ollut aina kaikkein viisaimpien päätösten mestari."

"Niin hän ainakin väittää." Amanda vinkaisi.
"Enkä usko sekuntiakaan. Hän on aina ollut niin... Niin... Julian-eno."

"Sinulle niin", Beatrix huomautti ja suki hiusten jakausta takaisin kuosiin.
"Mutta voin omakohtaisen kokemuksen perusteella vakuuttaa, että se, mitä enosi on sinulle menneisyydestään kertonut, pitää paikkansa. Hän oli ylimielinen idiootti, joka otti uransa itsestäänselvyytenä. Mutta ryhdistäytyi, kuten voit itsekin huomata."

"Minä yritän." Amanda veti jalat itseään vasten, kietoen kädet niiden ympärille. Teräväpiirteisen leukansa Amanda nojasi polviaan vasten.
"... Hän on edelleen ylimielinen." Hän huomautti pienesti virnistäen.
Tällä kertaa Beatrix ei valittanut ryhdistä, vaan painoi suukon Amandan hiusten joukkoon.
"Voi, sitä veljeni on. Ylimielinen elitisti", hän totesi kaikella rakkaudella.
"Mutta ei enää idiootti, mitä hevosiin tulee."

Se nauratti, edes vähän. Julian oli aika paha.
"Silti hän meni naimisiin Deirdren kanssa. En ymmärrä iiriä ollenkaan, muttatiedän aika varmasti nyt kaikki kirosanat, haistatukset ja irstaudet."

Edes pieni naurahdus.
"Enosi rakastaa vaimoaan hyvin paljon", Beatrix vastasi, ja tunsi pienen piston rinnassaan.
Omaa typeryyttäsi, nainen, omaa typeryyttäsi.
"Iiri on varmasti melko rikas kieli sillä saralla."

"Jep, niitä tuntuu riittävän." Amanda naurahti uudelleen. Deirdre ei tainnut käyttää samaa ilmaisua kahdesti.
"Ehkä minäkin löydän sellaisen ihmisen." Ehkä oli löytänyt. Larissa oli ihana.

Oli hollannin kielessäkin muutamia näppäriä ilmaisuita.
Joista muutamaa Beatrix oli saattanut käyttää sisarustensa kanssa riidellessään. Joskus.
"Varmasti löydät. Olet ihastuttava nuori nainen."

"... Jos en aja heitä pois olemalla tunnevammainen kusipää." Amanda mutisi hiljaa.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Schat, sinun äitisi on tunnevammainen kusipää", Beatrix huomautti, vaikka sana ei tuntunutkaan istuvan hänen suuhunsa.
"Et sinä."

"...Olen minä. Käytin toistaihmistä satuttaakseni ihmistä josta välitän." Ainakin hän myönsi sen. Ja häpesi sitä. Paljon.

Beatrixin kulmat painuivat alemmas.
"Toivon, ettet suunnittele tekeväsi niin enää."

"En ajatellut. Sen takia minä... Sen takia minä tein typeryyksiä." Koska hän oli kuvitellut että se helpottaisi häpeään.

"Onneksi siihen on helppo ratkaisu", Beatrix huomautti.
"Ajattele."

"Tarkoitin että en ajatellut uusia sitä."" Amanda totesi takaisin.

"Aina parempi", Beatrix vakuutti ja katsahti Amandan kasvoja.
"Millaisia typeryyksiä teit?"

Amanda käänsi katseensa pois. Ei hän halunnut ajatella sitä.
"... En haluaisi miettiä sitä."

"Ei ole pakko kertoa minulle", Beatrix vakuutti Amandan hiuksia pyyhkäisten.
"Kunhan joku tietää, etkä ole toistamassa typeryyksiäsi, mistä sitten onkaan kyse."

"Toivon ettei kukaan tietäisi." Enon ilmettä olisi hankala unohtaa kun hän oli kertonut siitä klubin vessasta. Hyvin vaikeaa. Kun hän oli pyytänyt lääkäriltä jälkiehkäisyä. Voi hyvä luoja.
"Kuten sanoin, asioita ei ole viisasta hautoa vain yksinään."
Siinä varsinainen pata soimasi kattilaa. Mutta kyllä hän kertoisi asiasta Julianille, jossain vaiheessa.
"Oletan, että tapahtunut on jo jäänyt menneisyyteen, joten on turha käyttää voimavaroja sen suremiseen."

"Käyn psykologilla." Koska eno maksoi ne ja halusi hänen käyvän. Jestas, hän oli surkea siskontyttö.
"... Pitäisi olla aikuisempi."

"Hyvä niin."
Beatrix kurtisti hieman kulmiaan.
"Kyllähän sinä vielä ehdit olla."

"Ei teidän pitäisi joutua vahtimaan kuin lasta." Ei ketään muutakaan serkuksista jouduttu. Amanda oli tyhmä tyttö. Niin tyhmä.

"Kukaan ei vahdi sinua kuin lasta, Amanda", Beatrix huomauutti kulmat edelleen kurtistuneina.
"Julian on vain tällä hetkellä katsonut parhaaksi, että asut täällä heidän luonaan. Ei ole mitään syytä tehdä asiasta isompaa kuin se on. Tarvitset tällä hetkellä perheesi tukea."

Amanda raapi nilkkaansa kevyesti. Niin, niin kai. Ainahan sai väittää ettei se ollut niin.
"Tiedän." Eikä hän väittänytkään muuta. Totta helvetissä hän tarvitsi perheen tukea.
"Pitäisi olla silti fiksumpi." Ja voi miten paljon Amanda yrittikään.

"Sanoista tekoihin, siis", Beatrix totesi ja painoi toisen suukon lyhyiksi leikattujen hiusten joukkoon.
"Oletko edelleen sitä mieltä, että kouluratsastus olisi sitä, mitä haluaisit todella tehdä?"

Amanda ynähti vaisusti. Olisi ollut helpompaa jos olisi voinut tehdä päivillään jotakin järkevää. Huzzlen kävelytys ja kuntoutus, uimassa ja salilla käynti jättivät paljon tyhjiä tunteja vuorokauteen.
"Olen."

Beatrix sipaisi vielä tytön hiukset ojennukseen ja nousi seisomaan.
"Hyvä. Puhun enosi kanssa."

"... Hmm?" Mistä siinä Julianin kanssa pitäisi puhua? Amanda inhosi kun ei ymmärtänyt.

Beatrix kurtisti kulmiaan. Hänellä oli paha tapa olettaa, että kaikki ymmärsivät, mistä hän puhui.
"Ratsastuksestasi."

"Niin? Miten hän siihen liittyy?" Amanda ei ollut pyytänyt mitään. Hän ei siksi ihan seurannut tätiään.

"Hänellä on paremmat tiedot tämänhetkisestä tasostasi kuin minulla", Beatrix vastasi, vieläkään selittämättä, mitä tarkalleen ottaen tarkoitti.
Ja Julian käyttäytyi tällä hetkellä Amandan huoltajan tavoin, joten hän halusi joka tapauksessa keskustella veljensä kanssa.

"... Niin? Mitä sitten?" Amanda alkoi ehkä päästä jäljille tätinsä ajatuksesta.
"Hän itse sanoi ettei päästäisi minua hevostensa lähelle, jos voisi päättää." Joten ehkä hänen tasostaan puhuminen olisi toissijaista.

"Ja minä aion keskustella asiasta hänen kanssaan."
Beatrix halusi kuulla veljensä perustelut ennen kuin tekisi asiassa minkäänlaista päätöstä puoleen tai toiseen. Hän saattoi puhua veljestään ylimielisenä elitistinä, mutta tämä kyllä tiesi, mistä puhui, kun kyse oli hevosista ja ratsastuksesta.
Hänen pitäisi myös käydä katsastamassa Julianin uusi ratsastaja.

Tietäisipä olla toivomatta mitään. Julian vakuuttaisi Bean aivam varmasti siitä ettei hänelle tulisi antaa edes leluhevosta.
Mitähän yliopistossa voisi opiskella?
"Mmm, tietenkin." Jos ei koskaan toivonut mitään, ei myöskään pettynyt.

Beatrix oikaisi hameensa helmaa ja pyyhkäisi mustan polkkatukkansa ojennukseen.
"Katsotaan sitä ostosreissua, kunhan hevoset on saatu ensi viikon alussa asettumaan", hän totesi ja katsahti vielä siskontytärtään.
"Olet tervetullut käymään koska tahansa."

Amanda hymyili hieman vaivautuneesti.
"Joo." Ei hän ollut tahallaan niin vaisu, mutta hän oli ujo kun tiesi ihmisten välittävän. Se oli uutta.

Hymy se vaivaantunutkin hymy oli. Alku, jos ei muuta.
"Sinulla on uusi numeroni, vaihtui, kun muutin tänne. Voit myös soittaa milloin tahansa."
Silmissä häivähti lämpö, ennen kuin Beatrix kumartui poimimaan oman teekuppinsa lattialta ja suuntasi alakertaan katsomaan, kuinka Deirdre jaksoi.

Amanda ainakin lupasi soittaa. Hän oli vain kovin huono siinä. Bean ollessa ylhäällä Deirdre oli ottanut itselleen tuorepuuron jääkaapista (Julian teki niitä lautaselle valmiiksi ja lähetti töistä muistutusviestin syömisestä). Vihreät silmät tutkivat yläkerrasta saapuvaa naista.

Beatrix asteli lavuaarin luo ja huuhteli käyttämänsä kupin ennen kuin kääntyi Deirdren puoleen, nojaten kevyesti tiskiä vasten toisella kädellään.
"Juttelin hänen kanssaan", hän totesi huomatessaan vihreiden silmien katseen.
Tuorepuuroa. Todennäköisesti Julianin käsialaa.

Se tosiaan oli Julianin käsialaa. Vastapainoksi niistä herkuista, joita mies toi kotiin, tuo myös teki terveellisiä välipaloja vaimolleen.
"Oh? Hyvä että sait häneen selvästi yhteyden. Ilman huutoa."

Beatrixin sormi naputti tiskiä vasten.
"Amanda on oikein herttainen tyttö."
Oli helppo olla huutamatta, kun oli vielä niin harmillisen etäinen.
"Hän on miettinyt tulevaisuuttaan."

Deirdre ei voinut sanoa tietävänsä tytöstä paljon, vaikka asui saman katon alla.
"Niin on. Ja sehän on hyvä." Hän oli pelännyt tuon luovuttavan.

"Mm, niin on."
Parempi se oli kuin velloa päättämättömyyden tilassa.
"Minun täytyy keskustella asiasta vielä Julianin kanssa."

Nainen kohotti kulmaansa, sanomatta mitään.
"Kuulostaa työasioilta, joten en työnnä nenääni niihin. Miten sinulla muuten menee?"

"Kiireisesti", Beatrix myönsi ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse.
"On pitänyt varmistella asioita hevosten siirtoa varten ja samalla sisustaa asuntoa. Englannin sää on minulle edelleen melkoinen mysteeri."

"Jos muutit tänne valittaaksesi säästä, minä luovutan." Irlantilainen naurahti pehmeästi. Hän oli niin täynnä vielä aamiaisestakin ja nyt olisi pitänyt jaksaa tämä?
"Veljesi tekee sitä riittämiin. Kuten monia muitakin asioita."

"Muutin, koska kärsivällisyyteni loppui. Myönsin Julianille, että odotin hänen saavan sinut suostuteltua muuttamaan ihmisten ilmoille nopeammin", Beatrix vastasi, rakastavasti kaikesta huolimatta. Deirdrekin oli nyt perhettä.
Ehkä hän voisi lievittää Julianin koti-ikävää edes hieman. Olla edes jonkinlaisena apuna kolmosten kanssa. Ja olla Amandan tukena.
"Mutta ymmärrän, että sinun perheesi on täällä."

Nainen kallisti päätään. Suostuteltua hänet muuttamaan? Siitä ei ollut kauan kun hän oli kysynys Julianilta asiasta.
"Niin, minähän en muutama kuukausi sitten kysynyt missä me perustamme perheen... Voi helvetti, tapan sen miehen."

"Hm?"
Beatrix räpäytti jäänsinisiä silmiään.
"Mitä tarkoitat?"

"Hän sanoi ettei meidän tarvitse muuttaa vielä Eurooppaan... Voi helvetti." Nainen haroi punaista leijonanharjaansa ärtyneenä.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Ja varmasti tarkoitti sitä, ei hän ole minulle mitään puhunut. Kunhan tein omat olettamukseni."
Koska miksi kukaan olisi halunnut elää sateisessa ja harmaassa maassa?

"Voi helvetti sen äijän kanssa." Nainen mutisi hiljaa, laskien käden vatsalleen. Rauhoitu. Rauhoitu. Joku liikkui kovin aktiivisesti ja se sai naisen hymähtämään vaisusti.
"Kun hän voisi sanoa minullekin asioista."

Tummat kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Ei hän minullekaan ole mitään puhunut."
Tuskin sen enempää kuin Deirdrellekään. Ei ollut mikään salaisuus, että Julian oli viihtynyt Alankomaissa. Mutta mitäpä sitä ei rakkaidensa eteen tekisi?
Niin.

"En halua olla syy miksi hänellä on koti-ikävä mitä pitää lievittää. Jestas, minä... Arh!" Hän mutristi huultaan. Hän tulisi hulluksi miehensä kanssa.
"Jos en olisi näin raskaana, kiritäisin oikeat ajatukset ulos siitä miehestä."

"Julian on aikuinen mies, kyllä hän pärjää", Beatrix vakuutti.
"Tulin, koska Rosings Park on maineeltaan hyvä talli, ja halusin muutaman hevosen hänelle valmennukseen."
Niinhän hän saattoi itselleen uskotella.

"Ei auta asiaa." Nainen puhisi, hengitellen samalla syvän. Pitäisi rauhoittua.
"Niinhän se on." Deirdre hymyili hieman. Niin se tosiaan oli, hyvämaineinen talli.
"Mutta väitätkö todella tulleesi vain veljesi takia?"

Hienosti hän olikin avuksi, hermostuttamalla veljensä raskaana olevan vaimon.
"Hän on paras valmentaja, jonka tiedän. Voin samalla olla avuksi kolmosten kanssa, vaikka teille nyt tietenkin tuleekin au pair. Toivottavasti kunnollinen."

Rehellisyyden nimissä, Deirdren hermostuttaminen olisi naurettavan helppoa.
"Mmm. En silti usko."

Beatrix ei voinut väittää seuraavansa irlantilaisnaisen ajatuksenjuoksua - mutta samaa moni sanoi varmastikin hänestä, joten siinä suhteessa oltiin tasoissa.
"Et usko mitä?"

"Että tulit tänne vain sen takia, mutta sinun asiasi se on." Deirdre naurahti pehmeästi ja laski lusikan kädestään. Hän ei jaksanut syödä enempää, yök.

"Tulin minä Amandankin vuoksi", Beatrix totesi.
"Hänellä on ollut rankkaa. Vähän myöhässähän minä olen, mutta nyt oli sopiva hetki."

"Hänellä on, tyttöparka." Hän yritti pitää ajatukset muualla kuin omassa äitiydessään ja mulkaisi tyytymättömästi vatsaansa, kun kuvitteli ettei Bea huomaisi. Ei nyt, isä ei ollut kotona, ei tarvitse riehua.
"Olet juuri ajoissa."

Bean katse seurasi Deirdren mulkaisua, joka oli ilmeisesti osoitettu vatsassa kelluskeleville kolmosille.
Hänen täytyi vain ihailla pariskunnan tehokkuutta tässä asiassa.
"Riehuvatko kovasti?"

"Ketjureaktio. Yksi niin muutkin." Deirdre huokaisi raskaasti.
"Ja paljon."

"Sellaisia sisarukset ovat", Beatrix hymähti, ja muisteli heidän kolmikkoaan.
Hyvätapaiset ja hillityt kouluratsastajasuvun vesat, tosiaan.
"Julian on varmasti innoissaan. Kun lasten liikkeet tuntuvat."

Nämä eivät tuntuneet sellaisilta, eivät tosiaan. Pikemmin raggarijoukolta.
"Hän on seota sukkiinsa. Valitettavasti aika kuluu hitaasti. Olen aika varma että hän on joka päivä malttamattomampi."

Olihan Julian odottanut jo kauan, että saisi tulla isäksi.
"Pianhan se on jo yli puolenvälin? Vaikka ymmärrän kyllä, aika tuntuu tosiaan matelevan, kun odottaa."
Vaikka hänen sisällään oli sentään kasvanut vain yksi lapsi, ei kokonaista sisarusparvea kerralla. Olon täytyi tuntua tukalalta.
"Milloin au pairinne aloittaa?"

"Matelee tosiaan. Eikä minua auta tieto siitä että tämä vain pahenee. Hyvin mahdollista ettei meille tule toista kertaa tätä kokemusta." Deirdre alkoi olla vahvasti sitä mieltä.
"Hän on aloittanut jo, auttaa pakkaamisessa ja muussa. Vapaalla tänään." Deirdre hymähti pehmeästi. Aurie siis nosteli tavaroita ja Deirdre kertoi mihin ne laitetaan. Hieno työnjako.
"No, johan teillä on kolme lasta, kunhan kolmoset saapuvat. Se on jo oikein hyvä sisarusparvi."
Suuressa perheessä itsekin kasvaneena Beatrix oli aina haaveillut useammasta lapsesta. Mielellään pienillä ikäeroilla, niin kuin he Julianin ja Ellenin kanssa.
Mutta minkäs teit, piti tyytyä siihen, mitä sai.
"Millainen hän on?"

"Meillä kulkee kaksosia suvussa niin paljon, että minä en ota riskiä uusista kaksosista tai jopa kolmosista. Kuvittelin että saamme odottaa ensimmäistäkin lasta kauan, kun olen tällainen vanha haahka." Deirdre naurahti ja pyöritteli tyhjää teemukia sormissaan.
"Aurélie on oikein mukava tyttö. Suurinta huvia tarjoaa veljesi ilme aina kun hän ilmestyy näkökenttään. Aurélie on kovin värikäs."

"Teidän kohdallenne osui hyvä onni. Minäkin pelkään olevani jo pahasti myöhässä."
Kolmekymmentäkaksi. Ei se ollut paljon, jos olisi halunnut vain yhden lapsen. Ja jos olisi ollut mies valmiina. Mutta muutama vuosi tähän päälle, ja toivo olisi jo mennyttä.
Onneksi hänellä oli työnsä.
Beatrixin tumma kulma kohosi hieman kysyvänä.
"Värikäs? Aurélie ei ole tyypillinen brittinimi."

"Ha! Beatrix, minä olin auttamatta myöhässä. Sinulla on oikein hyvin aikaa." Deirdre naurahti. sivellen peukalolla vatsaansa. Luoja, asettukaa nyt.
"Ei, hän on Belgiasta. Puhuu englantia ja hollantia. Koen olevani vähemmistössä iirin kanssa. Alan pian tuntea oloni syrjityksi ja alan täyttää nurkat valkoisella ja vihreällä. Julianhan jo on tuonut oranssia, joten... Ja värikäs. Auréliella on sateenkaaren sävyin värjätyt hiukset, taivaansinisellä pohjalla. Esimerkiksi."

"Alan olla liian vanha aloittamaan koko parinmuodostusta uudelleen."
Beatrixin vaaleansiniset silmät siristyivät hieman epäluuloisesti, kun Deirdre mainitsi Belgian.
"Mistä päin Belgiaa?"
Se, että Aurélie puhui hollantia, ei tarkoittanut, että tämä suostuisi käyttämään kieltä. Ja hänen veljenlastensa olisi osattava isänsä kieli, sen Beatrix oli tädin oikeudella päättänyt.
"Oranssi on hyvä väri."

Deirdre huokaisi raskaasti.
"Kun olet yhtä vanha kuin minä, kun tapasin veljesi uudelleen, saat sanoa noin. Sitä ennen, shus." He olivat saattaneet olla menneisydyessä pari, mutta alusta hekin olivat saaneet aloittaa.
"Antwerpenista. Ja hän on itse kaksikielinen, hollanti ja ranska. "Nainen pyöräytti silmiään.
"Hullut hollantilaiset."

Kaksikielinen.
Mutta olkoon, Antwerpen oli hollanninkielisellä alueella, joten se oli hyväksyttävissä.
Olihan Beatrix itsekin käytännössä kaksikielinen, kiitos äitinsä ja koulujensa, mutta kyse oli aina eri asiasta silloin, kun puhuttiin belgialaisista.
"Voisin sanoa samaa irlantilaisista."

"Hei. Me olemme täysin normaaleja ihmisiä." Deirdre huomautti hellästi nauraen.
[14.53.31] Lilja L: Beatrix kohotti toista kulmaansa.
Ei sillä, että hänellä olisi ollut hirvittävän laajaa kokemuspohjaa asiaan, mutta silti.
"Kukaan täysin normaali ei kestäisi veljeäni."

Se sai Deirdren nauramaan, aivan liian paljon, kun otti huomioon että hän oli mainitun miehen vaimo. Ai luoja. Irlantilaisnainen pyyhki silmäkulmiaan.
"Niin... Olet kyllä oikessa. Vaikka on veljesi aika ihanakin."
Beatrix ei liittynyt nauruun, mutta hänen vaaleansinisissä silmissään häivähti lämpö.
Nauru oli hyvästä.
Ja tottahan se oli. Hänen veljensä oli melkoinen persoona. Perheen prinssi ja yksinoikeutettu silmäterä.
"Tiedän. Hän on minulle hyvin rakas."

Melkoinen persoona oli vuoden aliarviointi. Ai luoja.
"Niin varmasti. Et vain olisi voinut sanoa sitä paremmin." Irlantilaista nauratti edelleen.

"Minulla on ollut aikaa miettiä asiaa, olen tuntenut veljeni varsin pitkään."
Beatrix vilkaisi hopeista rannekelloaan.
"Olen pahoillani Deirdre, mutta minun on livistettävä, täytyy vielä soitella Den Houtiin parista asiasta. Sanothan Julianille terveisiä, kun hän palaa kotiin?"

"Mmm. Otan osaa." Hyväntuulinen hymy huulilla söi osanoton voiman, kuten oi tarkoituskin.
"Minä sanon, älä huoli. Oli ihana nähdä."

"Sietääkin."
Beatrixia tuntemattoman oli varmasti hankala sanoa, milloin hän vitsaili, sillä kasvojen ilme pysyi lähes muuttumattomana.
Hän asteli halaamaan Deirdreä ennen kuin nainen keksisi taas nousta.
"Niin oli. Tulen taas pian käymään. Ja muista soittaa, jos tulee jotakin. Mitä tahansa. Vaikka onkin au pair."
Belgialainen au pair.
Beatrix pyyhkäisi polkkansa ojennukseen ja suuntasi eteiseen pukemaan takkiaan. Olisi vielä paljon tehtävää, ennen kuin hevoset olisivat turvallisesti tallilla.

Nainen halasi tuota hellästi. Voi Bea.
"Minä soitan, usko pois." Oli asioita joita ei vieras voisi tehdä.

Maanantai 22. tammikuuta 2018, iltapäivä, Newcastle

Maanantai ei kenties ollut shoppailuretkipäivistä se tyypillisin, mutta eipähän olisi samanlaista ruuhkaa kuin viikonloppuna. Ja kun ei sattunut tekemään tyypillistä viisipäiväistä viikkoa vaan oli töissä käytännössä vuorokauden ympäri seitsemänä päivänä viikossa, aika piti ottaa sieltä, mistä sen suinkin sai.
Oranssi Jaguar pysähtyi kieltämättä varsin hulppean talon eteen, ja Beatrix nousi kuskinpaikalta vaaleaa villakangastakkiaan suoristaen.
Olisi ainakin lapsilla tilaa kasvaa.
Nainen väläytti autonovet lukkoon ja suuntasi etuovelle. Hän voisi tervehtiä Deen samalla, kun nappaisi Amandan kyytiin.

Amanda oli hieman liian innoissaan, kun otti huomioon että kyseessä oli nuori aikuinen nainen, joka oli lähdössä kaupungille tätinsä kanssa. Mutta on Beatrix oli ihana ihminen ja Amanda oli kaivannut sukulaisiaan. Ovea ei tosin tullut avaamaan ruskeatukkainen sukulaistyttö, vaan riemunkirjavat hiukset rusetin muotoiselle kampaukselle taiteillut Aurélie. Deirdren ei tarvitsisi nousta sohvalta. Liikkuminen alkoi olla vähän vaikeaa ja etenkin kun tuo oli käynyt aamupäivällä Newcastlessa kaupungilla. Selkäkivut olivat pahentuneet siitä ja nainen oli muutenkin mietteliään oloinen.
"Hei! Tule peremmälle, Deirdre on olohuoneessa." Riemunkirjavasti pukeutunutkin nuori nainen väisti Beaa ovella, hymyillen.
"Emme ole tainneet tavata, olen Aurélie." Ne hiukset ja siniset kulmakarvat.

Hetken Beatrix kuvitteli saaneensa äkillisen migreenikohtauksen.
Mutta silmien räpsäytys kertoi, ettei kyse suinkaan ollut uhkaavasta aurasta, vaan ilmeisesti tässä oli nyt se au pair, josta oli ollut puhetta.
Värikäs.
Beatrix astui sisään, muttei suunnannut suoraan olohuoneeseen, vaan seisahtui Aurélien eteen ja ojensi kättään.
"Aurélie, hauska tavata", hän tervehti, hollanniksi.
"Beatrix van der Veen, Julianin sisar."

Aurélie räpäytti silmiään ja vaihtoi naisen tervehdyksen myötä lennosta kieltä, kätellen tuota reippaasti.
"Hauska tavata, Deirdre sanoikin että olet tulossa hakemaan Amandan. Hän on kai vielä ylhäällä ja Deirdre olohuoneessa." Nainen selitti hymyillen, karaten sitten purkamaan keittiöön muuttalaatikoita. Irlantilaisnainen makasi sohvalla viltin alla, hakien epätoivoisesti mukavaa asentoa. Nainen näytti kovin väsyneeltä, jos osasi katsoa.

Beatrix jäi hetkeksi katsomaan väripyörremyrskyn perään.
Ainakin kieli oli ollut moitteetonta. Ja ehkei olisi ollenkaan huono asia, jos lapset oppisivat englannin ja iirin lisäksi muutaman sanan ranskaakin.
Nainen riisui takkinsa ja huivinsa ja asteli sitten olohuoneeseen.
"Deirdre, hei", hän tervehti kun huomasi, että irlantilaisnaisen silmät olivat auki. Hän kumartui painamaan suukon tämän poskelle, ennen kuin hyvin raskaana oleva nainen suotta kömpisi ylös.
"Näytät väsyneeltä."

Deirdre ei tehnyt elettäkään noustakseen. Ärsytti, hän oli vielä lauantaina voinut niin hyvin.
"Hei. Anteeksi, en jaksa nousta." Vaikka pahoittelu tuskin oli tarpeellista.
"Huonoja yöunia, selkäkipuja. Sellaista. Mitä sinulle kuuluu?"

Beatrix pyyhkäisi punaisia hiuksia lohduttavasti ennen kuin istahti alas toiseen tuoliin.
Amanda tiesi ajan, hän tulisi alas kun olisi valmis.
"Ihan syyttä pahoittelet", hän huomautti, kulmiaan huolestuneesti kurtistaen.
"Kiirettä, mutta hevoset ovat asettuneet tallille hyvin. Onko Julian töissä?"

"Tiedän tuon kurtun, veljesi tekee samaa. Ei tarvitse huolestua." Deirdre huomautti kun Bea kurtisti kulmiaan.
"Hyvä niin. On, lähti rääkkäämään Sylviaa. Amanda tulee varmaan pian. Hän on kovin innoissaan."

"Tietenkin olen huolissani, Deirdre, olet perhettä."
Vaikka hänellä olikin ollut epäilyksensä Aurélienista, oli ehdottomasti hyvä, että täällä oli nyt ulkopuolistakin apua.
"Kehottaisin sinua lepäämään riittävästi, mutta se taitaa olla yksi niitä tyhjiä neuvoja. Minustakin on mukava päästä viettämään aikaa siskontyttöni kanssa."

"Voin ihan hyvin. Lepään ja olen taas oma itseni. Kolmoset vain harjoittelevat pohjeapuja kovin ahkeraan." Deirdre tarjosi selitykseksi. Lapset olivat olleet pari yötä kovin vilkkaita.
"Amandalla on ollut viimeaikoina kovin vähän ilonaiheita."

"Ja kannustavat tietenkin toisiaan pyrkimään vielä vähän terhakampaan suoritukseen."
Koska olivathan lapset puoliksi van der Veenejä, mitä muuta heiltä olisi voinut odottaa?
Yhden lapsen kohdalla liikkeet olivat olleet riemastuttavaa seurattavaa. Enimmäkseen.
"Niin olen ymmärtänyt. Keskustelin Julianin kanssa, joten toivottavasti niitä tulee lisääkin."

"Tietenkin." Deirdre naurahti hieman vaisusti. Selkä alkoi helpottaa hieman ja lapsetkin asettuivat. Ihanaa.
"Oh? Toivottavasti. Niin hyvä tyttö. Hän on kovin onnellinen tyttöystävästään." Ainakin Amanda vietti paljon aikaa sen tytön luona.

"Olisin veljenlapsistani ylpeä, ellei se tarkoittaisi sinun epämukavuuttasi. Selkäkivutkin ovat kammottavia, minultakin ne meinasivat viedä jalat alta."
Beatrix pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse ja kohotti toista kulmaansa.
"Amandalla on tyttöystävä?"

"Ilmoittavatpahan olevansa elossa. Helpottaa veljesi kanssa elämistä. Ja Julian on liikkeistä aina yhtä iloinen." Nainen paransi asentoaan hieman, sivellen kevyesti vatsaansa. Se miehen liikuttuneisuus oli niin suloista.
"Ehkä hän saa kertoa itse enemmän." Ja siinä paha missä mainitaan. Ruskeatukkainen tyttö kolisteli portaat alas, hymyillen leveästi.
"Hei, anteeksi, meikkaamisessa meni aikaa." Se sama vahva maski kasvoilla. Taidokkaasti tehty ja sopi tytön kasvoille kyllä, mutta se myös suojasi Amandaa maailmalta.

"Varmasti. Joskaan Julian ei ole se, joka joutuu tuntemaan potkut sisuskaluissaan."
Beatrixin silmissä häivähti lämpöä. Kun kaikki nyt vain menisi hyvin, loppuun saakka.
Kuullessaan askeleet portaista hän nousi seisomaan ( ottaen tukea käsinojasta ) ja kääntyi Amandan puoleen.
"Ei se mitään, schat, minulla on kyllä aikaa odottaa", hän vakuutti ja ojensi käsiään, kutsuen tyttöä halaukseen.
Taas se suojaava naamio. Tyttöraasu.

Amanda oli koettanut etsiä jotakin asiallista päällensä, mutta luovuttanut. Tummanvioletti mekko, verkkosukkahousut ja niiden päälle vedetyt puoleen reiteen yltävät sukat saisivat kelvata.
"Pärjääthän sinä?" Amanda varmisti Deirdreltä halatessaan tätiään.
"Pärjään ja Aurélie on täällä. Menkää nyt siitä."

"Ja Deirdre on fiksu nainen, soittaa, jos tulee jotakin."
Beatrix loi kälyynsä katseen, joka selvästi vannotti tätä soittamaan. Ihan mistä tahansa syystä. Ihan mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.
Oliko selvä?
Sitten hän käänsi katseensa takaisin Amandaan.
"Eihän sinulle tule kylmä?"

"Deirdre soittaa." Irlantilaisnainen nauroi sohvalta hieman käheästi. Kaikki alkoivat olla niin huolissaan, kun päästiin lähemmäs lasten syntymää.
"Ei." Amanda vastasi topakasti, lähtien eteiseen.

"Deirdre on fiksu nainen", Beatrix toisti ennen kuin seurasi Amandaa eteiseen.
Olkoon, hän ei ehkä ollut täysin samaa mieltä siitä, kuinka tämä pukeutui - olihan hänen oma tyylinsä jämähtänyt muutaman vuosikymmenen taakse konservatiivisuudessaan - mutta tyttöparka oli saanut varmasti kuulla ihastuttavalta äidiltään, kuinka kaikki, mitä tämä teki, oli väärin.
Sitä varten olivat tädit. Kannustamassa.
"Ajattelin, että voisimme käydä myös syömässä ulkona."

Voi, Amanda ei vanhempiensa nähden luultavasti olisi lähtenyt tässä ulos. Mekko sentään oli siveellisen mittainen.
"Ai? Missä?" Kai Bealla joku ajatus oli.

Beatrix napitti takkinsa ja pyyhkäisi hiukset vapaaksi sen kauluksesta.
"Onko sinulla suosikkiravintolaa täällä Newcastlessa?"

"Käyn joskus Julianin kanssa yhdessä sushipaikassa, se on ihana." Jos siis täti kesti ajatusta sushista. Amanda painoi niitein koristellut kengät jalkaansa, huikkasi heipat Deirdrelle ja lähti ovesta ulos.

Beatrix sujautti jalkansa takaisin siisteihin, tummiin avokkaisiin (jotka nekin olivat kieltämättä liian keveät tähän säähän) ja seurasi Amandaa ulos.
Hän väläytti oranssin Jaguarinsa ovet auki.
"Siinä tapauksessa voimme hyvin syödä siellä, mikäli mielesi tekee sushia."

"Aina." Sushi oli parhaita asioita mitä Amanda tiesi. Tyttö räpäytti silmiään oranssille autolle. Huh.
"... Värikäs."

Beatrix painoi sen mieleensä. Tulevaisuuden varalle.
Hän halusi epätoivoisesti oppia tietämään, millaisista asioista Amanda piti.
"Oranssi on hieno väri", nainen huomautti, ennen kuin pujahti istumaan kuskin paikalle.

"Kuulostat enolta." Amanda huomautti istuessaan autoon ja veti turvavyön kiinni.
"Hän ei tiedä, mutta olen kuullut hänen ja Deirdren väittelyn boksereiden väristä. Se toistuu aika usein."

"Meillä on paljon yhteistä enosi kanssa", Beatrix myönsi hymähtäen, kun napsautti turvavyönsä kiinni ja käynnisti pehmeästi kehräävän moottorin.
Oranssi oli hyvä väri, vaikkei sitä tunnuttu Alankomaiden rajojen ulkopuolella ymmärtääkään.
"Kuinka viikkosi on sujunut, Amanda?"

Amanda huokaisi hiljaa ja katseli ulos ikkunasta.
"Hyvin. Huzzle kuntoutuu hyvin ja aikataulussa. Siitä tulee vielä hevonen."

Beatrix kiinnitti huomionsa huokaisuun.
"Sehän on mukava kuulla. Kova työ palkitaan."
Hän napsautti vilkun päälle ja liittyi suuremmalle tielle.
"Deirdre mainitsi, että sinulla on tyttöystävä."

Amanda vilkaisi tätiään siniset silmät suurina.
"O-on." Heti tuo veti itseään hieman pienemmäksi. Tunneasioita. Ahdistavaa.

Beatrix tunsi jälleen kylmää kiukkua tunnekylmää sisartaan kohtaan nähdessään, kuinka niin yksinkertainen kysymys sai Amandan vetäytymään kasaan.
"Olen onnellinen puolestasi."

Valtavat, massiiviset tekoripset räpsähtivät Amandan katsellessa ikkunasta ulos.
"Kiitos?" Miten sellaiseen nyt reagoitiin.

Beatrixin silmissä tuikahti lämpöä.
"Huomaan, että aihe taitaa olla sinulle hieman hankala", hän totesi lempeästi.
"Mutta jos koskaan haluat puhua, sinulla on murheita tai jokin mietityttää, minä kyllä kuuntelen."

Amanda vilkaisi tätiään hieman ujosti.
"... Ei se mitään. En vain tiedä mitä pitäisi sanoa. Kun ei minulta ole tällaisista kyselty." Vanhemmat olisivat nylkeneet hänet tyttöystävästä.

"Ei sinun ole pakko sanoa yhtään mitään, ei ole olemassa yhtä oikeaa kaavaa", Beatrix vakuutti Amandalle.
"Mutta kuulisin mielelläni, millainen tyttöystäväsi on. Ratsastaako hänkin?"

Amanda nielaisi. Hän pystyisi siihen, kertoisi vain millainen Larissa oli.
"Hän on Caetanon hevosenhoitaja. Ratsastaa nyt Witchiä silloin tällöin. Brasilialainen."

Se, että tyttöystävä työskenteli hevosten kanssa, nosti heti pisteitä Beatrixin silmissä.
"Tapasitteko tallilla?" Beatrix jatkoi kyselyään, edelleen helpoilla kysymyksillä.

"Mmm, olimme ystäviä." Siitä oli ollut ihan liian helppo ihastua Larissan eloisaan persoonaan. Luoja.

Beatrix napsautti taas vilkun päälle ja mulkaisi taustapeiliin, kun kiukkuinen Mersu-kuski yritti tunkea puskuriaan aivan kiinni heidän autonsa perään.
"Kuinka kauan olette seurustelleet?"

"Ei kauan. Oli vähän... Sotkua." Amanda myönsi hiljaa. Hieman sotkua tosiaan.
"Kuukauden. Noin."

Beatrixin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Toivottavasti saitte sotkun kuitenkin selvitettyä."

Beatrix katsahti Amandaa ja sitten taas taustapeiliä.
Englantilaiset idioottikuskit!
"Pelottiko jokin sinua? Senkö takia satutit?"

Amanda puri kevyesti huultaan. Ei mitään hätää. Se oli vain Bea. Vähän tunnejuttuja. Hän oli luvannut puhua niistä, olla kuin aikuinen ihminen.
"Halusin todistaa itselleni etten tarvinnut häntä ja että olin oikeassa kun sanoin että olen kamala paskapää."

Beatrix vilkaisi Amandaa uudestaan ja toivoi, että olisi voinut vetää tytön halaukseen.
Mutta parkkihalli oli vielä muutaman korttelin päässä.
"Oletan, että yrityksesi ei toiminut. Kun kerran olette nyt yhdessä."

"No toimi se melkein. Pyysin anteeksi ja hän oli hölmö että antoi vielä mahdollisuuden." Amanda huokaisi hiljaa.
"Julian huusi minuun vähän ryhtiä."

"Veljeni on siinä äärimmäisen hyvä", Beatrix myönsi ylpeästi.
"Toivon, että opit kokemuksestasi jotakin. Jokainen meistä tekee joskus typeriä asioita."

Amanda valui pienemmäksi siinä penkillä.
"Niin kai." Kukaan tuskin niin typeriä.
"... Jouduin pyytämään jälkiehkäisypilleriä Julianin edessä." Häpeä ei haihtuisi koskaan.

Beatrix oli kehottamassa Amandaa suoristamaan selkänsä, mutta tytön sanat saivat hänet vaikenemaan.
Jäisiksi väitetyissä silmissä välkähti pelkkä myötätunto, ja Beatrix irrotti toisen hansikoidun kätensä ratista pyyhkäistäkseen tytön ruskeita hiuksia.
"Kultapieni."

Amanda ei nyt ollut aikeissa suoristautua. Se oli tuskallinen muisto. Hävetti niin paljon.
"Pyysin häntä lähtemään, mutta hän ei lähtenyt. Joten, piti pyytää lääkäriltä sitä ja... Hävettää. Mutta en oikein halunnut lastakaan." Hän naurahti kuivasti.

Beatrixin kulmat olivat painuneet alas.
"Se oli hyvin vastuullista sinulta. Olkoonkin, että hölmöt teot johtivat siihen tilanteeseen, toimit kuitenkin hyvin kypsästi", hän huomautti.
"Olen pahoillani, että jouduit tekemään niin enosi edessä. Vaikka onkin aina hyvä, mitä avoimempi asioistaan voi olla."
Silti jotkin asiat olivat sellaisia, joita ei välttämättä olisi halunnut joutua hoitamaan enonsa silmien alla: Voi Amanda-pieni...

"Ei siinä ollut mitään kypsää. Herätin hänet soittamalla että hyppään sillalta alas." Amanda kiemursi penkissä hieman hankalana.
"En olisi halunnut olla niin avoin. En tiedä. Välillä tuntuu että pilasin jotain. Ennen hän ei pitänyt minua idioottina."

"Mutta sinä soitit hänelle, ja se oli hyvä päätös. Kuten myös se, että huolehdit, ettet tulisi raskaaksi."
Pelkkä ajatus Amandasta sillalla kylmäsi. Luoja, hänen olisi pitänyt muuttaa lähemmäs jo kauan sitten.
Oranssi Jaguar kääntyi pyöreään parkkihalliin johtavalle rampille.
"Schat, enosi ei varmasti pidä sinua idioottina. Hän on varmasti huolissaan, ja osoittaa sen joskus kovin sanoin. Oletko puhunut asiasta hänen kanssaan?"

"Olen ja hän vakuuttaa ettei se ole niin mutta minä... olen aina käyttäytynyt hänen edessään. En ole koskaan huutanut hänelle tai käyttäytynyt kuten vanhemmilleni. Ylitin silloin sen rajan jota olen pitänyt." Amanda selitti. Sen rajan ylittäminen ei tuntunut mukavalta.
"Toisin kuin vanhempani, hän ei ole ansainnut sitä."

Ramppi kiersi spiraalina ylemmäs, missä autoja oli vähemmän ja tilaa enemmän. Vähemmän idiootteja jotka saattaisivat naarmuttaa oranssia maalipintaa.
"Amanda, Julian ja minä olemme perhettäsi", hän huomautti, peruuttaessaan autoa ruutuun.
"Sinun ei tarvitse pitää minkäänlaisia muureja tai rajoja yllä."

"Hajotin viisitoista vuotiaana ikkunan Recimirin kesäasunnosta, koska hän huusi minulle. Oletko varma niistä rajoista?" Amanda naurahti vaisusti.

Saatuaan autonsa turvallisesti tyhjään parkkiruutuun ( jonka molemmat naapuritkin toivottavasti pysyisivät autioina ) Beatrix sammutti moottorin ja kääntyi kunnolla Amandan puoleen.
"Rehellisesti sanottuna, ja vanhempasi tietäen, väitän, että olisin voinut toimia samoin. Sen ikkunan kanssa."

Amanda hymyili laiskasti.
"Se oli oikeasti iso ikkuna. Golfmailalla." Hän myönsi hiljaa. Isä oli aloittanut aamun huutamalla ja retuuttanut hänet oleskelutilasta käytävään, joten Amanda oli ensin uhannut lyödä isäänsä mailalla, sitten ikkunaa.

"Edelleen, vanhempasi huomioon ottaen, en syytä sinua."
Vaikka toki Beatrix toivoi, että Amanda oppisi käsittelemään tunteitaan hieman... rakentavammalla tavalla.
Hän kurotti käsilaukkuna takapenkiltä ja nousi sitten ulos autosta.
"Minä ja enosi rakastamme sinua, vaikka sinulla olisikin vaikeaa."

Amanda nyökkäsi ja nousi autosta.
"Olette ihania." Ei hän osannut siihen muutakaan sanoa. Hän oli kiitollinen sukulaisistaan.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Niin olet sinäkin, Amanda", Beatrix hymähti ja väläytti auton ovet lukkoon. Hän kiersi tytön luo ja kietoi kätensä tämän ympärille halaukseen.
"Usko tätiäsi, joka uskoo sinuun."

Amanda halasi naista takaisin, hymyillen hieman.
"Yritän uskoa." Se oli suurin lupaus joka tytöllä oli antaa.
"Minne ensin?"

Ja se lupaus saisi toistaiseksi riittää.
Beatrix pyyhkäisi hiuksiaan ja suoristi kaulahuivinsa.
"Minne vain haluat. Mistä yleensä ostat vaatteesi?"
Hänellä oli epäilys, etteivät heidän makunsa osuneet yhteen myöskään vaateliikkeiden suhteen.
"Ja kun kysyit, oikein hyvää. Hevoset ovat sopeutuneet hienosti. Oletko sattunut näkemään niitä tallilla käydessäsi?"

"Tässä ostoskeskuksessa on pari liikettä." Amanda vastasi hymyillen ja lähti kohti sisätiloja.
"Olen käynyt rapsuttelemassa Versaillesia välillä."

"Hienoa. Sanot vain, minne haluat mennä, ja minä kuljen kiltisti mukana."
Täti ja tädin luottokortti. Ainakaan hän ei ollut vienyt Amandalta viikonloppua, vaan arki-illan.
"Versailles on ihastuttava hevonen. Minun olisi tarkoitus valikoida vielä pari GP-tasoista lisää tänne Englantiin tuotaviksi. Sylvialle."

Amanda ei olisi pitänyt sitä viemisenä. Hän nautti tätinsä seurasta. Massiiviset korot kopsahtelivat ostoskeskuksen parkkihallin laattaan kun hän asteli hissille.
"Se on ihana. Aiot selvästi tuoda tänne enemmän hevosia."

Amandan massiiviset korot saivat seuraa Beatrixin hieman hillitymmistä, siroista koroista.
"Kyllä. Koska Julian ratsastajineen ei ole siirtymässä hevosten luo, hevoset saavat sitten siirtyä Julianin luo."
Ehkä uudet hevoset auttaisivat myös pitämään miehen ajatuksia pois huolesta, jota Deirdren raskaus herätti.

Amandan koroissa hillittyä oli vain musta väri. Hän nakutti kaidetta hississä ja naurahti tätinsä sanoille.
"Loogista. Liekekö ottaa Allegran ja Belgravian vai jatkaako Sylvia niiden kanssa silti?"

"Lieke sai jo yhden ratsastettavan lisää, kun Whirlwind Romance siirtyy hänelle", Beatrix vastasi samalla kun tarkasti kuvajaisensa hissin sormenjälkien - hän toivoi niiden olevan sormenjälkiä - tahrimasta peilistä.
"Keskustelin asiasta enosi kanssa. Hänellä on kova hinku saada GP-tason hevosemme kisaamaan ja menestymään."

"Ostit sen? Se näyttää ihanalta. Artemis ratsasti sitä joskus. Deirdren veli." Hän selitti hymyillen hieman.
"Tietenkin on." Ja hän oli luopunut esteratsastuksesta. Hän oli idiootti.

"Ostin. Se on myös hyvin hurmaava luonne, ja paljon potentiaalia, kunhan se pääsee aktiivisempaan treeniin Lieken kanssa."
Hänen prinsessaratsunsa. Ajatus teki Beatrixin edelleen hyvin onnelliseksi.
Tämä olisi kenties ollut hyvä hetki kertoa, mihin lopputulokseen he olivat tulleet Julianin kanssa keskustelussaan. Mutta Beatrix halusi odottaa, että he olivat istuneet rauhassa alas.

"Lieke on varmasti onnellinen siitä." Ainakin siltä ratsastaja oli vaikuttanut, hehkuttuaan onnesta ratsastuksen jälkeen eilen. Amanda astui hissistä ulos ja lähti kohti vaihtoehtoiseen nuorisomuotiin erikoistunutta liikettä, jossa soi sisätiloissa raskas rock. Ei ihan se paikka jonne Bea sopi, mutta Amanda tuntui sopivan.

"Hän on. Lieke on niitä ratsastajia, jotka osaavat arvostaa sitä, että saavat huippuratsuja ratsastettavakseen."
Ja juuri se oli yksi niistä syistä, joiden ansiosta Beatrix uskoi juuri Lieken olevan hyvä valinta tähtäämään kohti huippua Julianin valmennuksessa.
Vaihtoehtomuodin liike ei todellakaan ollut se paikka, josta Beatrixin kaltaisen, konservatiiviseen villakangastakkiin pukeutuneen naisen olisi olettanut löytyvän. Siitä huolimatta hän kulki hämmentävän luontevana vaaterekkien välissä. Beatrix otti haltuunsa tilan kuin tilan.

Amanda ihaili sitä tätinsä itseluottamusta jota hänellä ei ollut. Hän katseli vaatteita pitkään, jääden puntaroimaan yhtä istuvaa kukkakuvioista mekkoa. Se olisi ehkä vähän lyhyt, mutta hän piti siitä.

Muutama vaatekappale - jos niitä nyt varsinaisesti vaatteiksi saattoi sanoa, kangasta oli tuskin nimeksi - sai Beatrixin kohottamaan tummia kulmiaan. Hän tuijotti myös hiljaiseksi yhden nuoren naisen, joka puhui aivan liian kovaäänisesti puhelimeen, ja toisen, jonka jätti katselemansa paidan mytyksi siististi viikattujen paitojen päälle.
Lopulta hän palasi Amandan luo, musta t-paita siististi toisella käsivarrellaan.
"Joko sovitit sitä?"

Amanda vilkaisi Beaa ja pudisteli päätään.
"En, en tiedä onko se liian... Istuva." Amandalla ei juuri ollut naisellisia muotoja joita näyttää, tyköistuva mekko tuntui hölmöltä.

"Sovittamallahan se selviää", Beatrix huomautti, tarkastellen mekkoa katseellaan.
Siinä oli kangasta riittävästi, jotta vaatetta saattoi vielä sanoa mekoksi paidan sijaan. Se oli jo hyvä alku.
"Kuosi on sievä."

Amanda vilkaisi tätiään.
"... Miksi pitää istuvia vaatteita jos ei ole kurveja mihin ne voivat asettua." Se oli suurin huoli. Näyttäisikö hän vain pojalta mekossa?

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Sinä olet oikein kaunis juuri tuollaisena, Amanda", hän vakuutti ja pyyhkäisi tytön hiuksia vapaalla kädellään.
"Hyvin istuva vaate näyttää aina hyvältä. Mutta jos asia todella huolestuttaa sinua, schat, hyvillä liiveillä saa ihmeitä aikaan."

Ehkä Bea arvasi sen, mutta Amandan äiti ei tosiaan ollut koskaan ollut ostoksilla tyttärensä kanssa tai opettanut mitään mitä äidin pitäisi tyttärelle opettaa.
"Ai? Käytän aina vain... Jotain. Ja urheiluliivejä."

Beatrixin kulmat pysyivät alhaalla.
Kyllä, oli ollut hänelle tosiaankin korkea aika muuttaa Englantiin.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy käydä myös alusvaateliikkeessä."
Ei mitään ketjuvaateliikkeen kutittavia kammotuksia, vaan kunnolliset, sellaiset, jotka saisivat Amandan tuntemaan olonsa hyväksi.
"Sinun iässäsi minä olin aivan yhtä hoikka."

Hän vilkaisi tätiään hieman hämmentyneenä.
"Niille on omat liikkeet?" Kunhan otti aina sen saman koon jostakin massakaupan rekistä. Ei niitä kukaan katsellut. Kunhan oli jotakin.
"Ai? En voi sanoa että muistaisin miltä näytit." Siitä oli aikaa. Amanda otti sen mekon ja vielä yhdet revityt farkut, joita oli katsellut.
"Sovitan näitä."

Hämmentynyt ilme oli särkeä Beatrixin sydämen.
"Kyllä. Saahan alusvaatteita toki tavallisistakin vaateliikkeistä, mutta eivät ne koskaan istu yhtä hyvin, kuin laadukkaammat."
Sellaiset, jotka kestäisivät pidempäänkin.
Amandan sanat saivat hänet hymähtämään, melkein naurahtamaan.
"Minä taas muistan, miltä sinä näytit. Kuin eilisen."
Hän hieraisi toista rannettaan.
"Tahdotko, että kiertelen kaupassa sen aikaa, että saat sovittaa rauhassa?"

"Olin... neljä tai viisi? Miten voit muistaa." Amanda naurahti hiljaa, vetäen hiuksia korvansa taakse.
"Miten haluat." Hän livahti sovituskoppiin ja alkoi vetää mekkoa päälleen. Se oli oikein kiva, näinkin.

"Usko pois, minulle siitä on vain hetki."
Mitä vanhemmaksi tuli, sitä nopeammin vuodet vierivät. Valitettavasti.
Ameliakin olisi jo kouluiässä.
Beatrix ratkaisi tilanteen pysyttelemällä sovituskoppien läheisyydessä, niin että Amanda voisi helposti huikata hänet paikalle, mikäli tarvitsisi vaikka apua vetoketjun kanssa.

Amanda tuli kopista ulos ja puntaroi hetken. Ehkä hän pitäisi sen. Larissa voisi pitää sitä nättinä. Etenkin jos hän ei näyttäisi ihan pojalta.
"Jos otan nämä." Sitten ehkä pari paitaa ja niitä alusvaatteita (apua). Tädin ystävällisyyttä olisi käytetty tarpeeksi.

Beatrix käänsi katseensa t-paitapinoista Amandaan ja nyökäytti päätään.
"Ajattelinkin, että se varmasti sopisi sinulle."
Amanda oli vielä nuori, ja nuorilla oli oma pukeutumistyylinsä, josta tällaiset vanhukset eivät ymmärtäneet mitään.
Mutta oli hän onnistunut sattumalta löytämään veljelleen ihastuttavan ironisen printtipaidan.

Amanda vilkaisi t-paitapinoa tätinsä vieressä.
"... Aiotko ostaa jotain itse?" Se tuli ehkä hämmentyneemmällä sävyllä kuin olisi pitänyt.

Beatrix nosti mustan miesten t-paidan Amandan nähtäville.
"Minusta tämä sopisi enollesi."
T-paidan rintamuksessa oli printattuna teksti: 'Always be yourself. Unless you can be a rockstar. Then always be a rockstar.'
"Hän tarvitsee rentoja kotivaatteita, kun kolmoset syntyvät."

Amanda pärskähti pehmeästi.
"Täydellinen." Hän myönsi virnistäen. Se oli juuri sopiva Julianille.
"Niin tarvitsee. Ei oikein siistit neuleet ja kauluspaidat ole käytännöllisiä. Tai ainakaan siistejä sen jälkeen."

Beatrixin silmissä tuikahti hyvin samanlainen pilke, kuin Julianilla silloin, kun tämä oli lahjoittanut siskontytölleen omalla kuvallaan varustellut lakanat.
"Eikö vain? Se on kuin hänelle tehty", nainen hymähti taitellessaan paidan takaisin käsivarrelleen.
"Tahdotko tästä liikkeestä vielä jotakin?"

Amanda pyöräytti silmiään. Nuo kaksi olivat pelottavan samanlaisia.
"En, eiköhän tässä ole tarpeeksi." Ei hän nyt järjettömästi uusia vaatteita tarvinnut. Olivathan ne aina kivoja.

Mihin muuhun tädin rahat olisi tarkoitettu, kuin sukulaislasten hemmotteluun?
Beatrix ojensi kätensä ottaakseen Amandan valitsemat vaatteet vastaan ja suuntasi sitten kassalle, jonka takana seisovalla naisella täytyi olla hankalaa lentokentän turvatarkastuksissa, kasvoihin kiinnitetystä metallista päätellen.
Hän palasi Amandan luo kahden kaupan kassin kanssa ja ojensi niistä toisen tytölle.
"Minne tahdot mennä seuraavaksi?"

Amanda otti kassin ja hymyili pehmeästi. Hetken hän sai hakea sanaa.
"Kiitos." Noin. Nyt se onnistui. Käytöstavat, Amanda, käytöstavat.
"Mennään johonkin missä sinä haluat käydä?"

Ei tällainen vanha nainen enää mitään tarvitse, Beatrix olisi voinut todeta, mutta hän ei aikonut aiheuttaa Amandalle esimerkillään vielä ikäkriisiä kaikkien Wendyn aiheuttamien haasteiden lisäksi.
"Ole hyvä. Mukavampi ostaa lahjoja, jotka varmasti ilahduttavat."
Pian hänellä olisi onneksi kolme pientä sukulaislasta, jotka eivät voisi valittaa lahjoistaan vielä vuosiin.
"Siinä tapauksessa se alusvaateliike."

Amanda nielaisi. Ei hän tiennyt halusiko ostaa sellaisia tätinsä nähden, mutta jos se oli Bealle ok, kai se oli jotakin normaalia, mitä hänelle ei vain ollut opetettu.
"Mennään siis sinne."

Oli asioita, joita enot eivät valitettavasti voineet sisarentyttärilleen opettaa, ainakaan samanlaisella asiantuntijuudella.
Beatrix vilkaisi hänelle vielä vieraan ostoskeskuksen pohjapiirrosta ja lähti sitten johdattamaan Amandaa liikkeeseen, jonka toivoi olevan yhtä laadukas kuin verrokkinsa, joissa hän oli tottunut ostoksensa hoitamaan.
Pitsiä ja kauniita, naisellisia leikkauksia. Ei neonkirkuvia stringejä, joissa kangasta oli vain nimeksi.

Ja asioita joita enot eivät edes haluaisi opettaa. Amanda vilkaisi ympärilleen liikkeessä. Ne olivat hienoja. Sellaisia mitä Deirdrellä oli (mitä niitä nyt oli nähnyt pyykkinarulla kuivumassa). Yh. Eivätkö nämä olleet vähän liian hienoja?

Alusvaatteet eivät voineet koskaan olla liian hienoja.
Olkoon, että Beatrix sivuutti Amandan kohdalla kaikkein läpinäkyvimmät - ei sillä, että hänelläkään olisi ollut tällä hetkellä niille mitään käyttöä - ja johdatti Amandan sen sijaan yksinkertaisempien, mutta silti laadukkaiden alusvaatteiden ääreen.
Ja tuijotti matkalla tiehensä yhden myyjän, joka olisi varmasti tarjonnut mielellään apuaan. Kaikki hallinnassa, ei ole mitään syytä tulla säikyttelemään hermostunutta siskontyttöäni. Peräänny.

Amanda olisi siinä vaiheessa tosiaan kääntynyt kannoillaan. Ei mitään myyjää, kiitos vain. Hän halusi melkein peittää kasvonsa siellä. Pitäisikö joskus hakea jotain sellaista minkä ohi Bea käveli melkoisella varmuudella?
"... En tiedä näistä mitään." Amanda myönsi.

Voi kultapieni.
Beatrixin sydäntä kivisti jälleen, kun hän katsahti Amandaa. Joka maalasi kasvoilleen suojanaamion, ja joutui hakemaan jälkiehkäisypillerin enonsa silmien edessä, mutta joka silti oli niin kokematon asioissa, joiden olisi pitänyt olla tytön iässä jo paljon helpompia.
Olisi ollut hyvä antaa myyjän ottaa tarkat mitat saman tien, mutta sille Beatrix ei aikonut Amandaa aivan vielä altistaa.
"Mitä kokoa yleensä käytät?"

Amanda puri kevyesti huultaan, miettien hetken.
"60B, ehkä... Joskus C. En tiedä."

Beatrix mulkaisi ystävällisen myyjän uudelleen kauemmas.
Hallinnassa. Kaikki hallinnassa.
"Mitkä näistä miellyttäisivät sinua ulkonäöllisesti?" hän kysyi pehmeästi ja katseli rivistöä yksivärisiä, maltillisesti pitsillä koristeltuja ja täysin ilman pitsiä olevia liivejä. Koon voisi sovittaa.

Amanda huomasi ottavansa käteen mustat, aivan tavallisesti pitsillä peitetyt liivit. Ne olivat kovin nätit, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Samanlaisia hänellä oli kaapit täynnä, tosin enemmn tai vähemmän pesusta kärsineitä ja rumina.
"... Nämä?"

Beatrix etsi näppärästi koot, joiden oletti sopivan Amandalle, ja ojensi liivit tytölle.
"Voisit käydä sovittamassa näitä", hän ehdotti.
"Ja valitse ihmeessä toisetkin, jos tahdot."

Toiset Amanda valitsi käytännöllisesti vaaleina, jos halusi käyttää vaaleiden vaatteiden alla. Hän katosi sovituskoppiin, haluten itkeä. Ne olivat kovin nätit, mutta mistä hän tiesi sopivatko ne? Voi luoja. Ei hän voisi varmaan Beakaan sinne pyytää? Tuo olisi tiennyt.

Sitä varten tädit olivat. Paikkaamassa sitä, mitä äidit eivät olleet vaivautuneet tyttärilleen opettamaan.
Beatrix seisahtui ylellisen paksun, roosanpunaisen verhon eteen.
"Amanda, tarvitsetko apua?" hän kysyi pehmeästi, haluamatta tunkea itseään väkisin sovituskoppiin, vaikka se tilava olikin.

Amanda vilkaisi peiliin. Ei hän osannut itse sanoa.
"En tiedä sopiiko ne." Ne pysyovät päällä, joten normaalisti Amanda olisi ottanut ne. Se ei tainnut olla ideana nyt.

Kultapieni.
Beatrix siirsi verhoa sen verran syrjään, että pääsi pujahtamaan tilavaan, pehmeästi valaistuun sovituskoppiin. Tilaa oli riittävästi, jotta tarpeen tullen myyjä olisi voinut avustaa sovittamisessa ja mittojen ottamisessa.
Toivottavasti hän oli tuijottanut naisparkaa riittävän pahasti.
"Nostahan kädet ilmaan, schat."

Amanda saisi hepulin jos vieras ihmine yrittäisi tulla koppiin. Ei helvetissä. Hän nosti kiltisti kädet ilmaan, tuntien olonsa vähän hölmöksi.

"Kiitos."
Beatrix vilkaisi Amandaa peilin kautta.
"Kupit istuvat hyvin, mutta huomaatko, että liivit nousevat selästä, kun liikut? Niiden ympärysmitta on silloin liian suuri, tukea ei ole tarpeeksi. Kokeile näitä toisia."

Amandan kaikki liivit taisivat tehdä niin. Olisi ehkä pitänyt ottaa täti mukaan jo aiemmin. Hän otti toiset ja kokeili niitä, yrittäen ajatella mitä tahansa muuta kuin sitä että tämä olisi pitänyt jo tietää.

Niin olisi pitänyt, mutta se ei ollut Amandan, vaan tämän äidin vika.
"Noin, tuo näyttää jo paremmalta. Eiväthän olkaimet paina? Keskiosakin pysyy kauniisti ihossa rintalastan kohdalta. Voit vielä kokeilla, saatko kaksi sormea työnnettyä liivien ja ihon väliin."
Vähän kuin olisi satulavyötä kokeillut.

Se satulavyö kävi hänenkin mielessään ensimmäisenä. Amanda kokeili ja vilkaisi tätiään nopeasti.
"Saan. Se on hyvä?" Hän täyttäisi oikeasti 19 syyskuussa. Sitä oli näinä hetkinä vähän hankala uskoa.

"Mm-hmm, se on hyvä. Silloin tietää, että ympärysmitta on sopiva. Kupit myös, niiden ei pitäisi puristaa niin, että rinnat painuvat kasaan, mutta ei myöskään jäädä kupruille - silloin ne ovat liian isot. Miltä liivit tuntuvat päällä?"
Hyvien liivien ei olisi pitänyt tuntua päällä oikeastaan miltään.
Beatrix yritti keskittyä siihen, että oli täällä nyt, sen sijaan, että olisi hautonut mustia ja katkeria ajatuksia sisartaan kohtaan.

Jos Bea olisi tiennyt kaiken, ajatukset olisivat varmaan olleet kovin paljon mustempia.
"Hyvältä, kai. Ei niitä oikein huomaa."

Beatrixin silmissä häivähti taas lämpöä.
"Siinä tapauksessa liivit ovat hyvät. Niitä ei saisikaan tuntea liikaa, muuten malli tai koko on todennäköisesti väärä. Kokeiletko vielä näitä toisia?"

Amanda otti ne toiset, kokeili ja todettuaan ne hyviksi hän vaihtoi päälle omat urheiluliivinsä, jotka oli laittanut sen päällä olevan mekon alle. Hän oli selvinnyt tästä, mikä oli sinänsä suoritus.

Beatrix jätti Amandan pukeutumaan rauhassa ja otti sekä hyviksi todetut että hylätyt liivit, jättäen jälkimmäiset hopeiseen rekkiin odottamaan, että myyjä kävisi ripustamassa ne takaisin paikoilleen.
"Menen edeltä kassalle", hän huikkasi siskontyttärelleen ja suuntasi vinguttamaan luottokorttiaan vähän lisää.

Amanda seurasi Bean perässä kun oli taas pukeissa, haroen kevyesti hiuksiaan.
"Minne sitten?"

Myyjä hymyili heille ystävällisesti siitä huolimatta, että oli joutunut ajetuksi kauemmas. Toisaalta tämä oli varmasti tottunut nuoriin tyttöihin, joita liiviostoksilla käynti ujostutti - olkoonkin, että nämä nuoret tytöt olivat yleensä vielä vähän Amandaa nuorempia.
"Tarvitsetko vielä jotakin? Meikkejä?"

Amanda mietti hetken.
"No ehkä pari juttua." Hän myönsi. Meikit kuluivat melko nopeasti, kun joka päivä teki kasvoille sen saman maskin.

"Hyvä, meikkejä siis", Beatrix totesi, kun he suuntasivat ulos kaupasta.
"Ja sen jälkeen syömään."

"Seuraavassa kerroksessa on hyvä kauppa." Sieltä Amanda aina haki meikkinsä. Hän toi kauppaan vuosittain varmasti järjettömän määrän rahaa.

"Hienoa, mennään sinne."
Beatrix tarkisti puhelimensa siltä varalta, että joku olisi kaivannut, ja sujautti sen sitten takaisin käsilaukkuunsa.
"Mitä vain tarvitset."

"Yhden luomiväripaletin ja meikkivoiteen. Ja rajauskynän." Kaikkia kului enemmän kuin laki salli.

Ehkä Amanda saisi vielä itseluottamuksensa kuntoon niin, ettei tarvitsisi naamiotaan aina ulos lähtiessään.
Mutta ainakin meikki oli siisti, jos olikin voimakas.
Beatrix katseli meikkirivistöjä, hänenkin pitäisi täydentää meikkipussiaan jossain vaiheessa. Mutta Fenwickistä.

Jos jossakin, niin meikkaamisessa Amanda oli hyvä ja tiesi sen. Hän valitsi tutut tuotteet helposti. Musta rajauskynä, tietty (kalpea) meikkivoide ja muutaman vahvan värin luomiväripaletti.

Ja tädin luottokortti lauloi jälleen. Mutta se oli onnellista laulua.
"Sitten syömään?" hän varmisti, ojentaessaan Amandalle pientä paperikassia, johon tämän valitsemat meikit oli pakattu.
"Sinulla oli se suosikkipaikkasi, josta sai sushia."

Amandalle tuli siitä hieman syyllinen olo. Hän olisi voinut hankkia kaikki ne itse (vanhempien luottokortilla), ei Bean olisi tarvinnut.
"Jos se käy sinulle."

Beatrix olisi hätistänyt ne syyllisyydentunteet tiehensä.
Tämähän oli vain lahja siskontytölle, oli vain hyvä, että Amanda sai itse valita.
"Sushi on yksi suosikkiruokiani."

Amanda hymyili hieman, lähtien johdattamaan Beaa kohti sitä ravintolaa missä hän oli käynyt Julianin (ja Deirdrenkin) kanssa muutamia kertoja.
"Se on oikeasti hyvä paikka, jopa Julian pitää siitä."

"Siinä tapauksessa sen täytyy olla aivan erinomainen", Beatrix myönsi.
Julian ei olisi tyytynyt muuhun. Sushi oli sitä paitsi hyvä vaihtoehto, paljon terveellisempää kuin hampurilaiset, tai mitä nykynuoriso ikinä suosikaan.

Amandan piti myöntää eläneensä yksin asuessaan lähinnä eineksillä tai noutoruoalla. Nyt hän oli yrittänyt opetella tekemään ruokaa enonsa opastuksella.
"On kiva kun muutit lähelle." Hän oli nähnyt tätiään ihan liian vähän.

Beatrixin huulilla häivähti se harvinainen hymy, ja hän halasi Amandan hetkeksi kylkeensä.
"Minäkin olen onnellinen, että muutin."

"Sinua on näkynyt kovin vähän." Oli hauskaa että Amanda sanoi niin. Mutta se ei riippunut hänestä, ettei häntä näkynyt.

"Aivan liian vähän", Beatrix myönsi.
Kuten myös Amandaa, kiitos tämän rehellisesti sanottuna psykopaattisen äidin.
Ravintola vaikutti siistiltä, se oli aina hyvä merkki. Väkeäkään ei tähän aikaan arkena ollut turhan paljon, he pystyisivät keskustelemaan rauhassa.

Jos Wendy oli psykopaatti, niin Bean olisi pitänyt tuntea Amandan isä paremmin. Hän seurasi tarjoilijaa kahden hengen pöytään nurkassa, valtavan akvaarion vieressä.

Beatrix riisui takkinsa ja asetti sen siististi tuolin selkämykselle ennen kuin istahti alas.
Katse hakeutui hetkeksi akvaarioon, ennen kuin hän siirsi huomionsa tarjoilijan ojentamaan ruokalistaan.
"Onko sinulla suosikkiannosta?"

"Otan usein sen kolmannen lajitelman. Siinä on monipuolisesti vähän kaikkea." Ihme ja kumma, hän ei ollut nirso syömään ja söi mielellään miltein mitä tahansa.

Ja se oli todellinen onni.
Edes jotakin sellaista, mitä Wendy ei ollut onnistunut tuhoamaan sairaalla ihmiskokeellaan.
"Ehkä minun pitäisi kokeilla sitten sitä", Beatrix totesi, antaessaan katseensa tutkia kuvausta.

Amanda laski ruokalistan käsistään, kun tiesi jo mitä ottaisi. Miksi poiketa tavoistaan?
"Mitä sinulle kuuluu?" Häntä oikeasti olisi kiinnostanut tädin kuulumiset.

Palvelukin oli hyvää, sillä mustalla essulla vaatteensa suojannut tarjoilija palasi hakemaan heidän tilauksiaan heti, kun molemmat olivat laskeneet ruokalistat käsistään.
Tarjoilijan mentyä Beatrix tarttui vesilasiinsa ja otti varovaisen kulauksen.
"Työ pitää minut kiireisenä", Beatrix vastasi laskiessaan lasin takaisin pöydälle.
"En ole varma, muistatko Dieteriä, kun ette montaa kertaa ehtineet tavata, mutta olemme nykyään eronneet."

Amanda nielaisi. Kyllä hän muisti tätinsä aviomiehen, joskin hämärästi.
"Muistan. Voithan sinä hyvin?" Eikö niin kuulunut kysyä? Ero oli vaikea paikka.
Että elämä olisi ollut helpompaa jos olisi ollut käsitys sosiaalisista normeista.

Taas hymyn aavistus käväisi Beatrixin kasvoilla.
Voi kultapieni.
"Kaikki on hyvin. Me vain totesimme haluavamme elämältämme eri asioita, ei mitään sen dramaattisempaa. Toivon hänelle vain hyvää."
Ei puhettakaan siitä, että hän olisi kiukuspäissään syöksynyt yön selkään, ehei.

Amanda kohotti kevyesti kulmaansa. Noh, jos Bea niin itse sanoi.
"Hyvä. Olisi kamalaa jos et voisi hyvin." Amanda halusi lyödä päänsä pöytään.

Bean silmissä välähti lämpö.
"On hyvin herttaista, että huolehdit, kiitos siitä. Mutta minä tosiaan pärjään oikein hyvin."
Ei itkenyt kohtaloaan iltaisin.
Tarjoilija toi heidän annoksensa hyvin ripeällä aikataululla, ja Beatrix kurotti puikot pöydän päähän asetetusta keramiikka-astiasta.
"On itse asiassa jotakin, josta haluaisin puhua kanssasi."

Amanda otti puikot sormiinsa ja kaatoi soijakastiketta sille varattuun kulhoon. Hämmentynyt katse kohosi Beaan tuon mainitessa että halusi puhua.
"Mistä?"

Myös Bea kaatoi itselleen soijakastiketta.
"Keskustelin enosi kanssa halustasi siirtyä ratsastamaan koulua."

Amanda liikahti epämukavasti tuolissaan.
"Mm'hmm." Julianhan oli varmasti ollut riemuissaan sen jälkeen mitä oli hänelle sanonut,

"Hän oli samaa mieltä kanssani. Ajattelimme, että voisit alkaa ratsastaa Belgraviaa ja Allegraa, nyt kun Sylvia saa uudet hevosensa."
Beatrix otti yhden sushin puikkojen väliin ja käytti sitä soijakastikkeessa ennen kuin vei palan suuhunsa.
Onneksi nämä olivat maltillisen kokoisia, suurempien kanssa olisi voinut olla ongelmia.

Amanda oli napannut jo sushin puikkoihin. Se putosi takaisin lautaselle. Amanda huomasi vinkaisevansa, peitti kätensä ja juoksi vessaan.
Herranjumala.
Hän saisi sittenkin vielä ratsastaa. Kai? Ehkä hän ei joutuisi opiskelemaan jotain tylsiä kauppatieteitä ja tuhlaamaan elämäänsä siihen. Onneksi sushi ei ollut kuumaa, hän saattoi rauhassa kerätä itseään vessakopissa.

Beatrix katsahti Amandaa hämmentyneenä, mutta ei ehtinyt kysyä mitään, kun tyttö oli jo ponkaissut pystyyn ja ampaissut vessaan.
Hän nousi itsekin seisomaan, keräsi heidän arvotavaransa ja pudisti päätään huolestuneelle tarjoilijalle, joka lähestyi pöytää.
Ei, ruuassa ei ollut mitään vikaa.
Korot kopisivat lattiaa vasten, kun Beatrix asteli vessoille.
Vain yksi koppi näytti olevan lukossa.
Hän koputti sen oveen kevyesti.
"Schat, onhan kaikki hyvin?"

Amanda piti kättä suullaan ja tasasi hengitystään. Hän kuuli oven aukeavan ja askeleet.
"On, kaikki on hyvin." Amanda vakuutti kopista.

Beatrix katseli kopin ovea kulmat kevyesti kurtussa.
"Olen pahoillani, en osannut ajatella, että uutiseni saisi sinut reagoimaan näin."

Amanda avasi oven ja vilkaisi tätiään.
"Minä olin varma että minun pitää lähteä opiskelemaan jotakin kuivaa kauppatiedettä, koska luovuin esteratsastuksesta ja käyttäydyin typerästi."

Beatrix jätti huomauttamatta, että hän oli opiskellut 'kuivaa kauppatiedettä'.
"Olen pahoillani", hän toisti, ja ojensi käsiään kutsuakseen Amandan halaukseen.
Tyttöparka ei ollut saanut niitä lapsuudessaan tarpeekseen.
"En uskonut, että kuvittelisit enosi olevan niin jyrkkä tässä asiassa."

Amanda ei ollut kovin lahjakas koulussa, ellei päntännyt kunnolla ja hän vihasi pänttäämistä. Veri ja sydän veti teini-iän pahimman uhman laannuttua hevosen selkään.
"Et kuullut häntä." Amanda huomautti hiljaa.
"Mennään syömään."

"Mennään", Beatrix myöntyi, vaikka tutkikin Amandan kasvoja hieman huolestuneena, kun he suuntasivat takaisin pöytäänsä.
Josta tarjoilija ei onneksi ollut kiikuttanut heidän ruokiaan pois, ja takitkin olivat vielä tallella.

Amanda istui pöytään ja tökkäisi pudonnutta sushia puikolla.
"Allegraa ja Belgraviaa? Oikeasti?"

Beatrix suoristi helmansa ja tarttui uudelleen puikkoihin.
"Niin sanoin. Ainakin nyt aluksi, uskoisin, että yhteistyönne lähtee hyvin käyntiin."

Amanda nieleskeli hieman. Hän ei ehkä ollut sukulaistensa mielestä toivoton mustalammas, josta ei koskaan tulisi mitään.
"Minä en... Kiitos." Hän vain halusi näyttää olevansa hyvä. Edes yhdessä asiassa.

Beatrix vilkaisi Amandaa, mutta jatkoi sitten, niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Amanda ei ehkä kaipaisi, että asiasta tehtäisiin liian suurta numeroa.
"Ei tarvitse kiittää. Olet ansainnut mahdollisuutesi. Uskon, että minä ja enosi emme joudu pettymään."

"Tarvitseepas. Se ei ole itsestäänselvyys." Ei, vaikka suku kasvatti upeita kouluratsuja.
"Ette joudu."

Beatrix vei makisushin suuhunsa.
"Olet oikeassa, asioita ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä."
Edes silloin, kun suku kasvatti kouluratsuja.
"Mutta enosi oli ikein myötämielinen sille, että palaisit takaisin satulaan kouluratsujen selässä."

Jostakin sanoinkuvaamattomasta syystä Amanda tunsi lämmön leviävän raajoihinsa. Julian oli ollut oikeasti myötämielinen sen suhteen? Hän vei sushin suuhunsa ja söi sen, ennen kuin sai sanoja suustaan.
"Kiitos. Paljon."

"Ei kestä kiittää, schat."
Amanda joutuisi tekemään kovasti töitä päästäkseen todella huipulle. Mutta Beatrix uskoi, että tytöllä oli siihen kaikki tarvittavat eväät, kunhan tämä ei antaisi oman epäilyksensä pilata mahdollisuuksiaan.
"Uskon, että on paras, kun sovit tarkemmasta valmennusaikataulusta suoraan Julianin kanssa."

Hän nyökkäsi. Pitäisi puhua siitä enon kanssa, kunhan menisi kotiin.
"Minä sovin." Käsi tärisi syödessä innosta. Belgravia ja Allegra. Sitten iski todellisuus.
"... Mitä minä teen Huzzlen kanssa? En voi pyytää Veronicaa maksamaan sen kuntoutusta jos en... palaa radoille."

Beatrix tunsi hellyyttä katsoessaan tärisevää kättä.
Se jos mikä todisti, että Amanda oli päätöksensä kanssa tosissaan. Kuinka vilpittömiä tämän tunnereaktiot olivat olleet.
Hänen tummat kulmansa kurtistuivat.
"Kuka on Veronica?"

Amanda kohotti katseensa Beaan.
"Sponsorini. Hän on maksanut Huzzlen kuntoutusta ja hoitoa nyt, koska ajatuksena on ollut palata radoille sen kanssa. Ja hän on myös Deirdren kaksoisveljen avovaimo."

Hetkittäin Beatrixistä tuntui siltä, kuin hän olisi astunut osaksi saippuasarjaa, jossa kaikki hahmot linkittyivät toisiinsa.
"Artemiksen?" hän varmisti, yrittäen pysyä mukana juonessa.
"Uskotko, että hän ei maksaisi kuntoutusta enää, mikäli Huzzle ei palaa radoille sinun kanssasi?"

"Olisi väärin pyytää sellaista. Niin, Artemiksen. Rosingsissa estevalmentajana. Lopetti uransa esteratsastajana, se tyyppi." Jos Bea nyt muistaisi esteratsastajaa joka jakoi Deirdren tyttönimen.

Beatrix muisti etäisesti esteratsastajan, jonka ura oli katkennut yllättäen.
Siskontytön hevosen kohtalo oli kuitenkin tärkeämpi.
"Siinä tapauksessa minä maksan Huzzlen kuntoutuksen jatkon."

Amanda nosti uudelleen katseensa tätiinsä ja pidätteli kyyneliä.
"Siitä pitäisi tulla vielä hevonen kilparadoille, e-ehkä Brian ottaisi sen tai joku..." Tai sitten se voisi jäädä hänen harrastusratsukseen.

Beatrix nyökäytti päätään.
"Huzzle on perhettä, joten totta kai se hoidetaan kuntoon", hän vakuutti, ja kurkotti hipaisemaan Amandan kättä.
"Älä yhtään huolehdi, schat."

"Kiitos, taas. Se on ansainnut hyvän elämän." Hevosparka, toipui jo toisesta onnettomuudesta elämässään.
"Ja minä lupasin Calounille pitää siitä huolta."

"Tietenkin", Beatrix vakuutti.
"Huzzle tulee kyllä vielä kuntoon, ja voimme alkaa pohtia, kenelle se siirretään ratsastettavaksi, mikäli se katsotaan kisakuntoiseksi."

"Olet ihan liian kiltti." Tyttö mutisi hiljaa, työntäen makin suuhunsa.
"Kiitos vielä."

"Amanda, minä olen tätisi. Totta kai haluan auttaa", Beatrix huomautti.
Siitä vain teki niin paljon helpompaa se, että hänellä oli sangen muhkea pankkitili. Jotain iloa siitäkin, että hän oli epäonnistunut yrityksessään tulla äidiksi.
"Jos sinulla ikinä on murheita, toivon, että voit kääntyä minun puoleeni."

"... Kai tiedät etten osaa puhua niistä?" Amanda vilkaisi tätiään tummien kulmiensa alta.

Beatrix hymähti.
Siinä suhteessa he olivat varsin samanlaisia.
"Toivottavasti pienin askelin opit puhumaan."

"Sille on syynsä miksi Julian maksaa psykologille." Hän oli niin sekaisin, kieroon kasvatettu.

"Psykologilla käyminen tekisi hyvää kenelle tahansa", Beatrix huomautti.
Myös naiselle, joka oli saanut kuulla eläneensä valheessa kuluneet vuodet. Ja joka myös piti ongelmat omana tietonaan.
"Enosi on viisas mies."

"Ehkä sinulle ja Julianille myös?" Amanda haastoi kevyesti takaisin. Deirdre oli aamulla käynyt.

Beatrix kohotti toista kulmaansa tavalla, joka toi vahvasti mieleen hänen veljensä.
"Ehkä minulle ja Julianille myös", hän joutui myöntymään.
"Kenelle tahansa."

"Näytät ihan Julianilta kun teet noin." Amanda huomautti kun Beatrix kohotti kulmaansa.

Beatrix kurtisti kulmiaan.
Taas hyvin samalla tavalla kuin veljensä.
"Kun teen mitä?"

"Kohotat ja kurtistat kulmiasi. Teette sen samalla tavalla." Amanda naurahti ja otti kulauksen vettä.
"Teette sen yhtä paljon puhuvasti.

"En ole kiinnittänyt huomiota", Beatrix väitti ja nappasi yhden makirullan puikkoihinsa.
"Jostain syystä ihmiset tuntuvat löytävän meistä samankaltaisuuksia."

"Sille on syynsä." Amanda huomautti nauraen hieman ja vei taas yhden sushin suuhunsa.

"Niinkö?"
Beatrix käytti nigirin soijakastikkeessa ennen kuin vei sen suuhunsa.
"Mistä lie johtuu."

"Niin. Ehkä siitä että olette sisaruksia." Amanda huomautti nauraen pehmeästi. Syötyään tarpeeksi hän nojautui taaksepäin.
"Hnnnnh, hyh. Olen täynnä."

Myös Beatrix oli saanut syötyä ja pyyhkäisi suunsa lautasliinaan ennen kuin kehotti tarjoilijaa tuomaan laskun.
Ja tädin luotokortti hyrisi.
"Hyvä. Sitten voimme alkaa lähteä, ellei mieleesi tule vielä jotakin, mitä tarvitsisit?"

Amanda pudisteli päätään.
"Ei, eiköhän siinä ollut kaikki." Saisi olla, jestas että hän oli käyttänyt tarpeeksi tätinsä rahoja.

Ostokset takapenkilleen pakattuina oranssi Jaguar taittoi matkan nopeasti.
Beatrix pysäköi autonsa asukkaille tarkoitettuun parkkiin ja johdatti Amandan sitten vihreän oven läpi mustavalkoiseen porraskäytävään, ja edelleen ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan, hyvin naiselliseen asuntoonsa.
"Vierashuone on täällä", hän esitteli siskontyttärelleen siistin, neutraalein harmain ja sinisen sävyin sisustetun huoneen, jonka yhteydessä oli oma pieni kylpyhuone.

Vierashuoneet olivat ainakin tulleet tutuiksi. Tavallaan Amanda kaipasi omaa asuntoaan.
Sen nimessä ei ollut sanaa vieras. Hän jätti laukkunsa sinne ja laittoi puhelimensa laturiin, etsiytyen tätinsä seuraan muun asunnon puolelle.
"Kaunis asunto. Ehkä sisustat minunkin kun joskus pääsen sinne."

Avoin keittiön ja olohuoneen yhdistelmä oli moitteettoman siistissä kunnossa, sohvapöydällä oli tuore kimppu vaaleanpunaisia tulppaaneita.
"Tahtoisitko teetä?" Beatrix kysyi keittiötason luota, kääntäen katseensa Amandaan.
"Kiitos. Lähden oikein mielelläni kanssasi sisustusostoksille sitten, kun muutat takaisin omaan asuntoosi."

Amanda hymyili pehmeästi.
"Voin ottaa. Ja älä pidätä hengitystäsi sitä odottaessasi. Olen neljäkymmentä ennen kuin Julian on varma etten tapa itseäni. Kolmoset muuttavat pois ennen minua."

Beatrix napsautti vedenkeittimen päälle ja etsi kaapista valmiista paketin teetä, josta Amanda piti. Hän oli käynyt ostamassa sitä valmiiksi sen jälkeen, kun oli jutellut sisarentyttärensä kanssa veljensä luona.
"Julian on hyvin huolehtivainen, mitä perheeseen tulee", Beatrix myönsi.
"Ja minulla on kyllä aikaa odottaa, aion olla hyvin aktiivinen seniori."

"Mmm." Niinhän tuo oli. Alkoi miltein itkettää, kun muisteli sitä odotusta sairaalassa. Julian oli pitänyt häntä, aikuista ihmistä, sylissä ja lohduttanut. Ollut läsnä.
"No se on hyvä. Lupaan työntää jos olet jo pyörätuoli-iässä."

"Hyvin huomaavaista sinulta", Beatrix vastasi kuivasti ja nosti samalla tiskille kaksi valkeaa Villeroy & Bochin New Wave -kuppia.
"Kunhan et jätä aurinkoon liian pitkäksi aikaa, se ei tee hyvää iholle."

"Ehkä hankin pyörätuoliisi oranssin aurinkovarjon." Amanda virnisti.
"Eikö se olisi hyvä?"

Beatrix hymähti kaataessaan vettä kuppiin ja napsauttaessaan itselleen teekapselin keittimeen. Niitä ei valitettavasti ollut saanut Amandan suosimassa maussa.
"Se tekisi minut onnelliseksi, kyllä. En haluaisi päästää itseäni rupsahtamaan."

"Voisit hyvin seurata kisoja sen alta." Amanda virnisti ja veti mukia lähemmäs itseään. Mitä hän olisikaan antanut siitä että elämässä olisi aina ollut näin hyviä päiviä?

"En jättäisi yksiäkään välistä", Beatrix vakuutti.
"Olen se hullu vanha täti, joka kertoo jokaiselle, joka suinkin malttaa kuunnella, että tuo tuolla on minun siskontyttöni."

Amanda hymyili pehmeästi.
"Salaisuus, taidat olla se hullu täti jo nyt."

Beatrix kurtisti kulmiaan ja otti mukinsa mukaan astellessaan harmaan kulmasohvansa luo.
"Kuvittelin salanneeni sen paremmin."

Amanda seurasi Beaa ja istui alas.
"Et oikeastaan. Aika heikosti."

Beatrix laski mukinsa sohvapöydälle uusimman Horse & Houndin numeron viereen.
"Tahtoisitko katsoa jotakin elokuvaa tai sarjaa?"

Amanda vilkaisi telkkaria.
"Katsotaan jotain mitä sinä haluat." Täti tuskin arvostaisi kauhuelokuvia.

"Minulla ei ole ollut juuri aikaa katsella elokuvia", Beatrix myönsi, kun nousi tyylikkäänvalkean tietokoneensa. Hän kiinnitti johdon paikalleen ja tarkasteli televisioruudulle ilmestyvää kuvaa.
Ei hullummin. Yhden tutoriaalin perusteella.
"Mistä sinä pitäisit? Minulla on myös Netflix."
Vastikään hankittu, siltä varalta, että siitä olisi joskus iloa vaikka siskontytön tullessa kylään.

Amanda veti jalat alleen sohvalla ja siveli teemukin lämmintä kylkeä sormillaan.
"Katson lähinnä kauluelokuvia..."

Beatrixin kulmat kurtistuivat hienoisesti.
"Minun on myönnettävä, että niistä en tiedä juuri mitään. Mikä on suosikkielokuvasi?"

"Would you rather. Siinä vieraat pelaavat... uh, peliä. Voimme katsoa vaikka Frendejä tai jotain."

Pelin pelaaminen ei kuulostanut mitenkään... kammottavalta, mutta koska kyseessä oli kauhuelokuva, peli oli todennäköisesti jollakin tapaa kieroutunut.
Ehkä pitäisi silti katsoa se. Beatrix halusi tosiaan tutustua siskontyttäreensä.
Hän avasi valikon ja alkoi etsiä mainittua elokuvaa.
"Pitääkö tyttöystäväsikin kauhuelokuvista?"

Peli oli sairas. Koko elokuvan kattava peli oli sadistinen ja sairas kokeilu. Amanda haki parempaa asentoa ja otti kulauksen teetä, katsellen ilme värähtämättä kun vieraat saapuivat illalliselle ja tietämättä tuhoonsa.
"Ei ja en pakota häntä katsomaan niitä. Kai ne ahdistavat."

Toistaiseksi elokuva vaikutti ainoastaan moraalisesti arveluttavalta, mutta Beatrixilla oli epäilyksensä siitä, että se ei ehkä jäisi vain siihen.
Ja yksi hahmoista oli sattumalta hänen veljensä kaima. Oi iloa.
"Mitä te yleensä teette yhdessä?"

Beatrix voisi aina viihdyttää itseään ajatuksella veljestään tässä.
Tai ehkä ei.
"Katsomme jotain tai ollaan vain. Käymme jossain jos Larissan työt antaa myöden. Caetano pitää häntä kuin orjaa."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Millaisia hevosia Caetanolla on?"
Olkoonkin, että van der Veenin hevosenhoitajat saivat tehdä todella töitä palkkansa eteen, hän toivoi, ettei yksikään kokenut itseään 'orjaksi'.

"Barokkihevosia, kouluratsuja. Neljä oria. Jos Julian on neuroottinen hevosten suhteen, Caetano on hullu." Siinä ei oikeasti ollut järkeä.
"Larissa hoitaa hevoset aamuruoasta iltaruokaan joka päivä. Ihan joka päivä." Vaikka sitä varten tallilla olisi ollut täysihoito, mutta ei. Larissan piti kaataa ruoat orien kuppeihin.

Oletettavasti Larissa oli siis ihan pätevä myös ratsastamaan Witchiä.
Beatrixin kulmat pysyivät kurtistuneina. Nimi kuulosti tutulta.
"Rafaela Caetano?"

Amanda vilkaisi tätiään.
"Niin. Älä sano mitään. Larissa rakastaa poikia kuitenkin."

Beatrixin huomio oli kiinnittynyt naiseen lähinnä tämän ratsuvalinnan puolesta, itsepintaisesti lusitanoja.
Hän olisi kyllä muistanut, mikäli nainen olisi menestynyt erityisen hyvin.
"Ilmeisesti Caetano ei luota tallin työntekijöihin."

"Ei. Eikä kyllä palkkaamaansakaan." Kun ensimmäinen kierros elokuvassa alkoi, Amanda ei räpäyttänytkään. Sähköshokkeja ja kuollut vieras, ihan normaalia.

"Miksi ihmeessä?"
Jos Beatrix ei luottanut johonkin heidän työntekijöistään, hän ei vain katsellut asiaa vierestä.
Hän alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mikä lisäsi 'kauhun' elokuvan edustamien kategorioiden joukkoon.

"Koska hän on neurootikko. Larissa käy joka päivä tarhan läpi. Ihan kuin Rosingsissa tarhaan päätyisi jotain sopimatonta. Se on ihan hullua."

Beatrix oli kuullut itseään kuvailtavan neurootikoksi, mutta ei kai hän sentään aivan noin paha ollut?
Vaikka hänellä olikin korkeat standardit.
"Olisi joskus mukava tavata Larissa."
Ilmeisesti ensimmäinen kierros oli tullut päätökseen, kun jokainen vieras oli saanut päättää, antaisiko sähköshokkeja mieluummin itselleen vai jollekulle muulle.

Sen olisi ehkä pitänyt olla huolestuttavaa että Amanda ei oikeasti tuntunut hetkahtavan elokuvasta ollenkaan.
"Mmm. Ehkä hän joskus ehtisi."

Aivan yhtä huolestunut olisi voinut olla myös siitä, ettei Beatrixkaan kohotellut kulmiaan tai hätkähdellyt, kun ihmisiä puukotettiin hänen silmiensä edessä. Elokuvassa.
"Meidän täytyy katsoa sopiva aika."
Toki oli mahdollista, että hän törmäisi tyttöön jo tallilla, mutta silti.
"Sanoit, että Larissa on Brasiliasta?"

Ehkä se oli piirre josta olisi pitänyt huolestua kaikissa Veeneissä. Vaikka Amanda oli sieltä helpoiten tunteitaan näyttävästä päästä.
"Joo, en tiedä mistä sieltä. Tai en muista. Hän puhuu aika paljon, en aina pysy kaikessa perässä." Ajatus Larissan hymystä sai Amanda painumaan hieman sykkyrälle sohvalla.

Kun perheessä oli jo yksi narsistinen, mahdollinen psykopaatti, ehkä huolestuminen olisi voinut olla paikallaan.
Mutta elokuvat olivat elokuvia, ja todellinen elämä todellista elämää.
"Schat, muista ryhtisi", Beatrix muistutti, irrottaen hetkeksi katseensa television ruudusta.
"Asuuko hänen perheensä edelleen siellä?"

Amanda vilkaisi tätiään ja suoristi vähän ryhtiään.
"Asuu. Hän lähti sieltä töihin, vähän levoton sielu. Tai meneväinen."

Hyvä tyttö.
Beatrix antoi katseensa palata takaisin elokuvan tapahtumiin. Toinen kierros käynnissä.
"Brasiliaan on kovin pitkä matka. Eikö hän ikävöi perhettään?"

Amanda osasi tämän elokuvan ulkoa, nähtyään sen niin monta kertaa.
"Kai, mutta nauttii työstään täällä. Hän on ollut onnesta sekaisin kun kisakausi alkoi."

Ainakin tytöllä tuntui olevan työmoraali kohdallaan.
Beatrix ei silti voinut olla tuntematta hienoista huolta siitä, että Amanda oli kuvaillut tätä levottomaksi sieluksi.
Hän ei soisi siskontyttönsä sydämen särkyvän.
"Asuuko hän jossakin tässä lähellä?"

Levoton lähinnä sillä lailla, että Larissa nautti työssään matkustamisesta. Siksi tuo itsepintaisesti ei halunnut hakea Rosingsiinkaan töihin, koska ei voisi matkustaa tallin omana työntekijänä, vaikka työ olisi ollut helpompaa ja edut paremmat.
"Rosingsissa, ei hän ehtisi töistä oikein muualle ajamaan ja hän saa asua siellä melko halvalla."

"Se kuulostaa kätevältä", Beatrix myönsi.
Jos vastasi yksin neljän hevosen täyshoidosta, pitkä työmatka tosiaan olisi leikannut päivästä melkoisen osan pois.
Lisää hahmoja kuoli valkokankaalla. Se kai oli kauhuelokuvissa yksi kantavista ajatuksista? Beatrix ei voinut sanoa olevansa asiantuntija.
"Saako hänen luonaan yöpyä ystäviä, vakka asunto tuleekin tallin puolesta?"

Amanda vilkaisi tätiään tuon kysyessä yöpymisestä.
"Ei kukaan ole ainakaan minusta valittanut." Amanda hymähti hiljaa.

Beatrixin katse oli kiinnittynyt ruutuun, jossa hahmot puukottelivat toisiaan.
"Sehän on mukava", hän totesi, hörpäten teetään.
"Yövytkö hänen luonaan useinkin?"

"Aina välillä." Silloin kun se sopi molemmille, vaikka eipä Amandalla juuri muuta tekemistä ollut.
"Nyt aika paljon kun ei oikein ole mitään... Tekemistä."

Hyvä vain, että Amandalla oli joku, jonka kanssa viettää aikaa.
Parempi se, kuin istua kotona yksinään.
"Pianhan sinulla taas on, kun alat ratsastaa Allegraa ja Belgraviaa. On hyvä, että pääset treenaamaan aktiivisemmin."

"Mmm." Olisihan siinä jo vähän tekemistä päiviin. Ajatus oli mukava. Ei, se että ihmiset puukottelivat toisiaan ja kuolivat ei tosiaan tuntunut missään. Olisi ehkä pitänyt.

Beatrix joi taas pienen kulauksen teestään.
"Mukava, että tyttöystäväsi on samalla tallilla."

"Onhan se." Saattoi ottaa sellaisia pieniä hetkiä yhdessä kun oli aikaa.

Kaiken veren ja suolenpätkien alla elokuvan psykologinen viesti oli melko kiinnostava. Näytti raadollisesti sen, kuinka pitkälle ihmiset olivat valmiina menemään selviytyäkseen.
Samasta kysymyksestä olisi tosin voinut lukea filosofian tai psykologian teoriasta.
"Mikä sinua viehättää kauhuelokuvissa?"

Niin olisi, mutta Amanda oli valinnut katsoa niitä kauhuelokuvista.
"En tiedä. Ne vain... ovat hyviä."

Beatrix seurasi, kuinka päähenkilön alun perin koko peliin ilmoittanut lääkäri pääsi hengestään tultuaan toisiin ajatuksiin.
Olisi kannattanut ajatella jo alun perin tekonsa seuraukset.
"Millä tavalla hyviä?"

"Niissä on sitä jotain. En tiedä miksi pidän niistä. Ne vain ovat hyviä." Ehkä ne tarjosivat jotain kamalampaa kuin oli kokenut. Ehkä siksi ne vapauttivat.

Beatrix otti vaitonaisen kulauksen teestään, joka alkoi olla jo hieman liian viileää.
Kai kauhuelokuvissa oli jotain sellaista, mikä vetosi niin moniin ihmisiin. Ei kai niitä muuten olisi tuotettu sellaisella innolla.

Amanda laski tyhjän mukin käsistään, näpertäen sitten mekkonsa helmaa. Hän ei osannut vain olla. Piti tehdä jotain.

Dramaattisen pakoyrityksen jälkeen kolmas kierros alkoi.
Valittavana oli joko veteen upottaminen tai yllätyskortti, josta selvästikin paljastui varsin brutaaleita tehtäviä.
Ja lisää tekoverta lensi.
Beatrixin kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurttuun.
Julmaa peliä.

Amanda haki parempaa asentoa sohvalla. Hän nousi tekemään lisää teetä ja jätti taktisesti samalla puhelimensa keittiöön.
Äidillä tuntui olevan taas asiaa. Ei kiinnostanut.

Elokuvan lopetus oli kieltämättä pysäyttävä.
Beatrix jäi katselemaan, kuinka lopputekstit lähtivät pyörimään ruudulla.
Mielenkiintoista.
Hän katsahti Amandaan ja sattui kiinnittämään huomionsa keittiötasolle hylättyyn puhelimeen.
"Puhelimesisi näyttää vilkkuvan."

Amanda vilkaisi puhelintaan ja hymyili väkinäisesti Bealle keittiöstä kun uitti teepussia mukissa.
"Wendy."

Beatrixin silmät kaventuivat ja hän nousi seisomaan, astellen keittiöön.
"Mitä hän haluaa?"

Amanda kohautti laiskasti olkiaan.
"Viimeisin keksintö oli haluta minut takaisin heidän luokseen asumaan. En tiedä. Ei kiinnosta. Poistan tekstiviestit lukematta niitä."

Beatrix katsahti puhelinta, joka jatkoi itsepintaista välkkymistään.
Vai oli lieka päässyt venymään liian pitkäksi?
Hän tarttui puhelimeen, kosketti ruutua ja vei sen korvalleen.
"No hei, Wendy."
Naisen äänensävy sai aivan varmasti ilman jäätymään hänen edestään.

Amanda oli sanomassa jotakin, mutta sulki suunsa. Puhelun toisessa päässä oli hetken hiljaista.
"Beatrix? Mitä sinä teet Amandan puhelimessa?" Nainen ei kuulostanut iloiselta.

Jollakin hyisellä tavalla Beatrix nautti hiljaisuudesta, jonka onnistui aiheuttamaan.
"Hei vain sinullekin, sisko."

"Tässähän hän on, minun vieressäni", Beatrix totesi ja nojautui tiskiä vasten.
"Mitä asiaa sinulla oli?"

"Kunhan nyt halusin soittaa tyttärelleni. Antaisitko hänelle?" Ääni alkoi kiristyä.

"Annahan kun mietin hetken."
Beatrix vilkaisi Amandaa ja antoi sitten katseensa vaeltaa huoneessa.
"Haluaisitko kiduttaa häntä henkisesti vähän lisää?"

"Älä jaksa aloittaa. Jos haluan niin minulla on oikeus puhua lapselleni." Nainen huokaisi kyllästyneenä.

Beatrixin käsi puristui tason reunan ympärille.
"Älä edes kehtaa puhua oikeuksista minun kuulteni", hän vastasi ääni täynnä jäätä.
Wendy oli menettänyt kaikki oikeutensa siinä vaiheessa, kun oli tehnyt viattomasta lapsesta sairaan ihmiskokeen.
"Amanda on aikuinen, joka voi itse päättää, haluaako olla tekemisissä kanssasi. Enkä syytä häntä siitä, ettei halua."

"Älä sinä aloita tuota samaa mitä Julian. Voisitko nyt vain antaa puhelimen Amandalle niin pääsen tästä? Ja miten niin ei halua? Beatrix, pidä nenäsi omissa asioissasi."

"Olen varma, että voin allekirjoittaa kaiken, mitä Julian on sinulle sanonut."
Se, että Wendy oli saanut lapsen, oli niin huutava vääryys, että se kiehutti verta hänen suonissaan. Lapsen, jonka itsetunnon tuhota niin täydellisesti.
"Etkö kuunnellut? Amanda ei tahdo puhua sinulle. Ja Amanda on perhettä, hänen asiansa ovat hyvinkin paljon omiani."

Wendy mutisi jotakin ranskaksi, epäilemättä kirosanoja.
"Et ole helvetti tosissasi." Amanda katseli vieressä.
"Painu helvettiin. Ehkä siellä olisi jotain mitä menetit tuossa taannoin?" Hieno veto.

Beatrix tunnisti kyllä sanat ja kohotti toista kulmaansa.
Siskon sanat onnistuivat iskemään hänen kipeimpään kohtaansa. Niin että vähäinenkin väri katosi kasvoilta, ja jalat olisivat pettäneet, jollei hän olisi nojautunut tiskiä vasten.
Narttu. Helvetin narttu!
"Älä enää koskaan puhu minun tyttärestäni!" Beatrix sähähti, puristaen tason reunaa rystyset valkoisina.

Wendy pystyi naurahtamaan siskonsa huutaessa. Amanda siirtyi vierashuoneeseen.
"Beatrix, ei sinulla ole tytärtä."

Beatrixin katse seurasi Amandaa.
Voihan helvetti...
Hänen oli pakko rauhoittua, vaikka sydän tempoili rinnassa kuin pakoon yrittävä lintu, iskeytyi kylkiluihin ja satutti itsensä aina vain pahemmin.
"Jos jonkun pitäisi ryömiä takaisin helvettiin, niin sinun", Beatrix sähisi, vaihtaen kielen hollantiin.
"Jos vielä kerrankin mainitset Amelian, minä tapan sinut. Ja pidän huolen siitä, ettet enää satuta Amandaa. Sinulla oli mahdollisuutesi, Wendy. Sinä et ole hänen äitinsä, vaikka ehkä synnytit hänet."

Wendy kuulosti miltein tyytyväiseltä.
"Antaisitko vain puhelimen tyttärelleni? Minulla kun on elossa oleva sellainen."

Beatrix tosiaan tappaisi sisarensa.
Jos he koskaan joutuisivat kasvotusten, hän ei voisi enää vastata teoistaan.
"Amanda on tehnyt selväksi, ettei halua puhua kanssasi. Kunnioitan hänen päätöstään, ja jos sinussa on hitunenkaan inhimillisyyttä - mitä suuresti epäilen - kunnioitat hänen päätöstään."

Wendy huokaisi raskaasti.
"Ihan oikeasti. Minulla ei ole mielenkiintoa väitellä kanssasi, kun haluan vain kysyä tyttäreltäni haluaako hän remontoida asuntoaan ja jos, miten."

Beatrix kohotti epäuskoisesti toista kulmaansa.
"Remontoida asuntoaan?" hän puuskahti.
"Nytkö aiot alkaa leikkiä vanhempaa? Voin vakuuttaa, että mikäli Amanda tahtoo tehdä jotain asunnolleen, hän ei tarvitse sinua siihen."

"Voisitko nyt vain olla leikkimättä niin yllättynyttä?" Wendy huokaisi dramaattisesti.

"Usko pois, minun ei tarvitse leikkiä yhtään mitään", Beatrix vastasi kuivasti.
"Asunnon remontointia? Mitä ihmettä sinä oikein tahdot?"

"Haluan vain kysyä, haluaako tyttäreni remontoida asuntoa, jonka me ostimme hänelle, kun hän muutti Englantiin. Tiedätkö, ollaksesi noin menestynyt, olet välillä helvetin tyhmä tai et kuuntele."

Beatrixin veri tuntui edelleen kiehuvan.
"Minun on turha kuunnella sanojasi, kun merkitys on jossain niiden välissä. Mitä sinä haluat tällä saavuttaa, Wendy?"

"En mitään muuta kuin mitä minä sinulle sanon. Osaisin siirtää Amandalle rahaa sitä varten." Nainen huokaisi raskaasti.

"Saatan olla helvetin typerä, mutta epäilen, uskotko tuota itsekään", Beatrix huomautti.
"Tämä on taas sairasta peliäsi."

"Ei ole. Hyvä luoja, olet naurettava." Naurettavan neuroottinen.

"Kuuletko, kuinka itsekin tikahdun naurusta?"
Amanda tarvitsisi uuden asunnon. Niin ettei vanhemmilla olisi enää mitään mahdollisuutta kiristää tytärtään maallisella omaisuudella.
"Sinä siis vain hyvää hyvyyttäsi, syvästä äidinrakkaudestasi, ajattelit Amandan asunnon remonttia?"

"No jos haluat muotoilla sen noin, niin kyllä. Satuin vain ajattelemaan, jos hän haluaisi laittaa jotakin uudelleen nyt kun joka tapauksessa asuu veljemme luona."

Beatrixia kylmäsi, ja hän kietoi toisen käsivarren ympärilleen.
"Sinä olet sairas."

"Voi kiitos. Minäkin pidän sinusta. Annatko nyt puhelimen Amandalle?"

"Amanda ei halua puhua kanssasi", Beatrix huomautti.
"Hän soittaa itse, mikäli muuttaa mielensä. Oliko vielä muuta?"

"Oli väärin ajatella että sinä tietenkään auttaisit. Miten typerää. Ei, ei ole muuta. Olet aivan liian suojelevainen."

"Minua kiinnostaa ainoastaan Amandan paras", Beatrix vastasi kylmästi.
"Voit kertoa terveisiä miehellesi."

"Voi, minä kerron. Missä se hauta olikaan, jolle lähetän kukkia?" Wendy ei tosiaan aikonut antaa periksi.
"Vai lähetänkö ne osoitteeseesi? En koskaan tainnut ottaa osaa."

Kuinka sanat saattoivat tuntua fyysisenä kipuna?
"On aina ilo keskustella kanssasi, siskorakas."
Hän sammutti puhelun ja laski kännykän kädestään tiskille.
Oli pakko tarttua hetkeksi kiinni ranteeseen, käsi tärisi liikaa.
Helvetti.
Hän veti syvään henkeä ja suuntasi askeleensa vierashuonetta kohti.

Amanda istui vierashuoneen sängyllä. Hän oli todennut ettei se ehkä ollut puhelu jota hänen pitäisi kuunnella. Tyttö nousi ketterästi ja asteli sanaakaan sanomatta halaamaan tätiään.
"... En tiennyt. Anteeksi. Olen pahoillani." Amanda viittasi siihen ettei ollut tiennyt Bean menettämästä lapsesta mitään.

Beatrix räpäytti yllättyneenä silmiään, mutta kietoi kätensä sitten Amandan ympärille.
"Et sinä voinut tietää, schat."
Se tuskin olisi mitään sellaista, mistä Wendy olisi puhunut tytölleen, ellei sitten silkkaa pirullisuuttaan.
"Se oli vuosia sitten. Minäkin olen pahoillani, että jouduit kuuntelemaan puhelua."

Ei, Wendy ei ollut sanonut siitä sanallakaan. Amanda halasi tätiään vain tiukemmin. Ei Bean olisi pitänyt kestää sellaista.

Beatrix painoi suukon Amandan hiusten joukkoon.
"Tahdotko tietää, mitä asiaa äidilläsi oli?"

Amanda vilkaisi tätiään.
"... Mitä? Muuta kuin arvostella kaikkia?"

Beatrix yritti yhä itsekin tavoittaa, mitä Wendy oli sanoillaan tavoitellut.
"Hän soitti kysyäkseen, tarvitsetko rahaa asuntosi remontoimiseen."

Amanda kurtisti kulmiaan.
"... Tämä remontoitiin juuri kun muutin."

Myös Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Mitä lie Wendy ajoi takaa."
Hän ei voinut väittää siskontyttärelleen, että kyse oli vain ystävällisestä eleestä.

"Se saattoi olla vain tekosyy." Amanda sanoi sen ihan liian tottuneesti.

Ei Beatrix voinut kieltääkään.
"Todennäköisesti. Olen pahoillani, että joudut kestämään sellaista."

"Siksi en vastaa. Eikä olisi sinunkaan pitänyt." Amanda halasi tätiään tiukasti vielä kerran.

Piti. Hän oli halunnut sanoa sisarelleen suorat sanat.
Vaikka tämä olikin iskenyt kipeästi takaisin.
"Ilmoitin hänelle, ettet ole kiinnostunut puhumaan hänen kanssaan. Se tuskin estää Wendya soittelemasta."

"Ei, hän soittelee silti. Olen tottunut siihen, en vain vastaa. Siihen asti kun se on mahdollista."

"Hyvä niin", Beatrix totesi ja pyyhkäisi Amandan hiuksia.
"Ja Amanda, jos hän ikinä alkaa käyttää asuntoasi kieroiluihinsa, kerro minulle. Järjestän asiat."

Amanda vilkaisi tätiään.
"Tuskin siihen kauan menee. He eivät voi käyttää enää hevostani, auto on Julianin ostama."

Beatrixin vaaleansininen katse tutki Amandan kasvoja.
"Jos se menee siihen, me hankimme sinulle kyllä asunnon."

"Ei se... He ovat vielä olleet ihan nätisti. Varmaan koska Wendy tietää että asun Julianilla, asunnolla kiristäminen ei oikein toimi." Kun ei Amanda jäisi ilman paikkaa missä asua.

Beatrix pyyhkäisi Amandan hiuksia.
"Kunhan tiedät, että sinulla on myös täti vahtimassa selustaasi. Jos vanhempasi ikinä keksivät yrittää mitään."
Suupielillä häivähti se harvinainen hymy.
"Alkaa olla myöhä, mutta haluaisitko vielä katsoa hetken jotakin tyhjänpäiväistä ohjelmaa - se elokuva oli oikein mielenkiintoinen, mutta varsin psykologinen. Minulla on jäätelöä pakkasessa."

Amanda hymyili tädilleen hieman leveämmin.
"Katsotaan vain. Jäätelö käy aina." Ei ollut mitään miksi se ei kävisi suunnitelmasta.

Hymy ilahdutti Beatrixia.
"Tuo on hyvä asenne", hän myönsi, itsekin jäätelöstä pitävänä. Kaikilla piti olla pahe tai muutama.
Jäätelö ehkä auttaisi karkottamaan kipeän tunteen, jonka Wendyn sanat olivat nostattaneet.
Kunnon annos jäätelöä. Tekisi hyvää heille kummallekin.

Keskiviikko 07. helmikuuta 2018 - Iltapäivä

Hieman myöhemmin huomiotaherättävän oranssi Jaguar pysähtyi parkkiin Julianin ja Deirdren uuden kodin eteen.
Matka oli venähtänyt hieman, sillä Beatrix oli käynyt kaupan kautta. Ja kantanut kälylleen kauppakassillisen herkkuja, koska ei ollut aivan varma, mistä tämä piti kaikkein eniten.
Hän lukitsi autonsa ja suuntasi askeleensa etuovelle, nilkkureiden korot kopisten. Suoristettuaan takkinsa kaulusta hän soitti ovikelloa.


Oven saapui avaamaan pirteästi pukeutunut au pair, joka toivotti Bean hymyillen tervetulleeksi ja teki tuolle tilaa eteisessä.
"Hei, Deirdre on yläkerrassa." Julian ei ollut kotona, joten Deirdreä nainen oli varmaan tullut tapaamaan. Aurie vilkaisi yläkerran suuntaan.
Hän oli aika varmasti kuullut itkua kävellessään makuuhuoneen oven ohi äskettäin, mutta ei ollut puuttunut asiaan.

Beatrix joutui siristämään hieman silmiään kirkkauden vyöryessä hänen verkkokalvoilleen.
"Taidan tarvita hieman tarkempia ohjeita", hän totesi, katsahtaessaan ympärilleen valtavassa talossa, ja kohotti sitten Fenwickin ruokaosaston kassia.
"Täällä on jäätelöä, joka pitäisi laittaa pakkaseen. Ja muitakin kaappiin meneviä tavaroita."
Eihän hän tiennyt sitäkään, missä täällä sijaitsi keittiö. Iso talo.

Aurie naurahti pehmeästi ja otti kassin käsiinsä. Selvä.
"Portaat ylös ja ensimmäinen ovi vasemmalla." Aurelie tarkensi hymyillen, kadoten keittiöön.

Beatrix räpäytti silmiään.
Hän olisi hyvin voinut viedä ruuat paikoilleen itsekin, mutta ehkä Deirdre ei halunnut vieraita tonkimaan keittiötään.
Vaikka hän olikin sukua.
Hän riisui takkinsa ja ripusti sen siististi paikoilleen ennen kuin suuntasi yläkertaan. Pienen epäröinnin jälkeen hän uskoi myös löytäneensä oikean oven ja koputti siihen kevyesti.
"Deirdre?"

Tai sitten Aurélie vain ajatteli että Beatrix halusi mennä tervehtimään Deirdreä eikä laitella ostoksiaan kaappiin.
Sängyllä makaava, hyvin hyvin tukevasti raskaana oleva, nainen pyyhkiä kasvonsa ja yritti näyttää normaalilta.
"Mmm." Sisäänvain.

Beatrix avasi oven ja astui sisään makuuhuoneeseen.
"Hei, Deirdre", hän tervehti ja asteli sängyn luo. Hän kumartui halaamaan naista ja painamaan suukon pisamaiselle poskelle.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman.
"Olet itkenyt."

Deirdre vilkaisi Beaa ja haroi pitkiä punaisia hiuksiaan. Jestas miten tarkkasilmäinentuo oli. Hän nousi hieman istuvampaan asentoon ja tuki tyynyjä toiselle puolelleen.
"Normaalia. Miten sinulla menee?"

Beatrix istahti sängyn laidalle ja hipaisi Deirdren kättä.
"Kai siihen nyt silti jokin syy oli?"
Vaikka tunteet raskauden aikana vetivätkin melkoista vuoristorataa.

Deirdre heilautti vähättelevästi kättään.
"Olen vain herkkä ja itken kaikelle typerälle. Ei mitään vakavaa."

Beatrixin kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Mikä typerä syy sitten aiheutti itkun tällä kertaa?"

Deirdre huokaisi.
"Sinä ja veljesi sitten ette vain anna olla..." Hän mutisi hiljaa.
"Tunnen oloni yksinäiseksi."

"Se kulkee suvussa", Beatrix myönsi ja otti Deirdren käden omaansa silitelläkseen tämän kämmenselkää peukalollaan.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

”Sen lisäksi että olen pakotettu elämään sängyssä maaten?" Nainen naurahti kuivasti.
"Minusta vain tuntuu siltä." Omassa kodissaan, oman perheensä ollessa läsnä. Suoritus.

Beatrix kallisti hieman päätään.
"Se varmasti vaikuttaa asiaan."
Mutta Julianhan taisi valmentaa nykyään iltapainotteisesti, ja olihan talossakin onneksi elämää. Mutta ei se sitä katsonut, olo saattoi olla yksinäinen silti.
"Onko sydämelläsi jotain muuta?"

Deirdre nielaisi.
"Lupaatko olla kertomatta veljellesi? Saisimme riidan aikaiseksi."

Jokin muukin oli siis vialla.
"En tietenkään kerro", Beatrix vakuutti.
Hän oli hyvä pitämään asiat omana tietonaan. Liiankin hyvä.

Deirdre nielaisi tyhjää ja silitti toisella kädellä vatsaansa.
"Koen olevani yksin. Kotona. Mieheni kanssa."

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Miksi?"

"Olen kotona ja minulla ei ole ketään jolle puhua kuin kahdella vieraalla kielellä." Olkoonkin että Deirdre oli kaksikielinen ja puhui englantia toisena äidinkielenään. Ei se ollut sama asia. Ehkä viimeisen vanhemman menetys nosti tämän tunteen pintaan.
"Ja se tulee olemaan sitä loppuikäni. Jos haluan tuntea etten ole ainoa, pitää soittaa veljelleni."

Beatrix yritti todella ymmärtää, mitä Deirdre tarkoitti.
Olihan hän ollut samankaltaisessa tilanteessa itsekin, heillä oli ollut Dieterin kanssa eri kieli.
"Totta kai sinä puhut lapsillesi iiriä."

"Oikeasti? Tajuatko miten hankalaa se on?" Deidre huokaisi.
"Enkä halua sotkea heitä. Heidän pitäisi oppia äidinkielen veroisina englanti ja hollanti, että pärjäävät. Ei... Ei kukaan tarvitse kuolevaa kieltä mihinkään."

Beatrixin kulmat kurtistuivat.
"Deirdre, se on nykysuositus. Että molemmat vanhemmat puhuvat lapselle omaa äidinkieltään, minkä lisäksi perheellä on yhteinen kieli", hän huomautti.

Nainen vilkaisi miehensä siskoa ja hymähti vaisusti.
"Teknisesti ottaen hollanti ja englanti ovat meille myös yhteisiä kieliä." Irlantilaisnainen ei vain yleensä puhunut hollantia.

"Se ei ole silti sinun äidinkielesi", Beatrix huomautti.
"Meillä olisi ollut sama tilanne, jos A... Jos olisimme saaneet mieheni kanssa lapsia. Dieterin äidinkieli on saksa, minä olisin puhunut hollantia, ja yhteinen kieli olisi ollut englanti."
Täällä tosin lapset oppisivat englannin vielä vahvemmin, kiitos kasvumaansa.

Deirdre kurtisti kulmiaan, mutta ei kysynyt mitään. Ei ollut hänen asiansa.
"Silti. Enkä jaa heidän kanssaan mitään. Jos Julian jättäisi minut, jäisin yksin. En minä voisi kasvattaa heitä ja jäisin yksin. En halua jäädä yksin, en halua..." Naisen ääni värisi.

Beatrix puristi Deirdren kättä.
"Deirdre, rakas, en voi sanoa, että ymmärtäisin, mitä tarkoitat", hän totesi rauhallisesti.
"Voisitko avata minulle ajatustasi hieman? Miten niin et jaa?"

"He ovat englantilaisia ja hollantilaisia. Ja minulla on epäilys että erotun perhekuvista kuin kipeä peukalo, en ole juuri nähnyt punapäitä perheessänne." Deirdre niiskaisi ja kuivasi silmiään. Helvetti.

"Sisarenpoikamme on punapää", Beatrix huomautti, vaikka se tuskin oli olennainen asia tässä keskustelussa.
"Ja miksi ihmeessä lapset eivät olisi irlantilaisia siinä missä hollantilaisiakin? Minun on vaikea uskoa, että Julian olisi laittamassa vastaan, veljeni rakastaa sinua."
Hän kurkotti ottamaan nenäliinan yöpöydällä olevasta paketista ja ojensi sen Deirdrelle.

Deirdre niisti nenänsä ojennettuun nenäliinaan.
"Kaksi kansalaisuutta on ihan tarpeeksi. Olisi typerää etteivät he olisi Englannin kansalaisia ja tietenkin... Mmh."

Beatrix pudisti päätään.
"Kai tiedät, että lapset saavat Irlannin kansalaisuuden automaattisesti, koska heidän toinen vanhempansa, tässä tapauksessa äitinsä, on syntyperäinen Irlantilainen?"
Hän puristi naisen kättä hellästi.
"Ja sekä Iso-Britannia, Alankomaat että Irlanti hyväksyvät sen, että kansalaisuuksia voi olla kaksi tai useampi. Alankomaat nyt on asiassa kaikkein tiukin, mutta siitäkään ei tässä tilanteessa ole ongelmaa."

Deirdre käänsi katseensa Beaan ja tuijotti tuota pitkään vihreillä silmillään. Niissä oli jotain samaa kuin Sawnien silmissä. Siristyneet, vihreät.
"... Ja miten sinä tiedät Irlannin kansalaisuudesta tai sen saamisista?"

Beatrix räpäytti silmiään.
Niin, se oli hyvä kysymys. Hän ei ehkä voinut vain todeta selvittäneensä asiaa siltä varalta, että sattuisi hankkimaan lapsia Deirdren serkun kanssa. Jonka oli tavannut alle kuukautta aikaisemmin.
"Olen vain tutustunut kansalaisuuksiin", hän vetosi epämääräisesti.
"Meidänkin perheessämme vain osa on Iso-Britannian kansalaisia, kiitos muuttuneen lain. Mutta tarkoitin, että sinun ei ole syytä tuntea oloasi kurjaksi sen vuoksi, lapsesi tulevat olemaan irlantilaisia ihan niin kuin sinäkin. Jopa heidän lapsensa ovat oikeutettuja kansalaisuuteen, mikäli laki ei mene muuttumaan siihen mennessä."

Deirdre kohensi asentoaan.
"Beatrix van der Veen." Hän aloitti siihen äänensävyyn, jonka Julian tiesi ennakoivan räjähdystä. Ei miellyttävää, vaan sellaista joka saisi irlantilaisten kansantarujen haltiatkin pakenemaan kultakattiloineen.
"Minä olen raskaana, en idiootti. Mistä sinä tiedät tuollaisia?"

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
"Tiedän, ettei raskaus tee kenestäkään idioottia", hän vakuutti rauhallisesti.
"Selvitin asioita."

"Et selvittänyt sitä minun takiani." Deirdre siristi silmiään.
"Et tykkää tunkea nokkaasi veljesi asioihin jos hän ei sitä pyydä. Sen minä tiedän, koska kunnioitat häntä. Huolehdit, mutta et tunge nenääsi hänen asioihinsa. Joten, mistä tiedät Irlannin kansalaisuudesta yhtään mitään? Beatrix van der Veen, kenen takia sinä olet sitä selvittänyt? Äläkä pakota minua suuttumaan. Se voi laukaista supistukset ja et halua vastata siitä veljellesi."

Ei, Beatrix ei halunnut olla syy siihen, että synnytys alkaisi ennenaikaisesti.
Ehkä hän oli tehnyt typerästi tullessaan vierailulle.
Puhdas kauhu vihloi vatsaa ja sai kääntämään katseen hetkeksi ovelle. Kuinkahan pahaa vahinkoa hän oli jo saanut aikaan?
"Minä asun nykyään Englannissa", hän totesi, kääntäen katseensa Deirdreen.
"Ei sitä ikinä tiedä."

Deirdre veti syvään henkeä.
"Beatrix." Hän vetosi vähän pehmeämmin. Ei hän nyt ollut mihinkään - vielä - jakaantumassa.
"Kyllä sinä voisit minulle kertoa. Minähän vielä tiedän miten irlantilaisia miehiä käsitelläänkin." Nainen lisäsi huvittuneena.
"Vaikka isoveljesi tuskin suosittelisi sinulle irlantilaista, hän voisi olla sitä mieltä että olemme vaikeita ja temperamentikkaita otuksia."

"Julian on itse vaikea ja temperamenttinen", Beatrix huomautti ja hieraisi rannettaan.
Hän oli itse pehmeä ja tasainen veljeensä verrattuna! Perhe saattaisi tosin olla asiasta toista mieltä.
"Muutin vasta, ei se ole mitään... vakavaa."
Koska saattoihan tulevien lasten kansalaisuutta selvitellä ihan huvikseen vain muutamien treffien perusteella, eikö niin? Sehän oli täysin normaalia toimintaa.

"Vakka kantensa. Kukaan vähintään yhtä vaikea ja temperamenttinen ei kestäisi veljeäsi loppuelämäänsä. Tai voisi rakastaa häntä kuten minä." Deirdre ainakin halusi uskoa niin. Hän rakasti Juliania tavalla jolla kukaan muu ei voisi.
"Mutta olet selvittänyt kansalaisuuden perimisiä? Tule tänne." Nainen taputti paikkaa vieressään. Hölmö Bea.

"Te olette molemmat oikeita kullanmuruja", Beatrix vakuutti. Hän nosti jalkansa sängylle ja kömpi Deirdren viereen.
Ei ollut mikään ihme, että nainen tunsi olonsa yksinäiseksi. Vuoteeseen kahlittuna vielä useammaksi viikoksi.
"Minä olen vain perusteellinen", hän huomautti.
"Kuka hullu sellaisia selvittäisi, muutamien treffien jälkeen."

"Ja hillitsemme toistemme tuhoamisvoimaa ja pidämme toisemme kurissa." Nainen virnisti ilkikurisesti ja kietoi kätensä miehensä pikkusiskon niskan taakse.
"No niin. Koska sanot noin, sinä olet selvittänyt. Veljesi ei taida tietää? Viihdytä minua, yksinäistä naista. Kai on edes hyvä mies?"

"Tietenkin olen."
Beatrix oli juuri sellainen hullu, joka selvitti sellaisia asioita. Hän huokaisi hiljaa ja hieraisi uudelleen rannettaan.
"Emme ole ehtineet jutella paljoakaan Julianin kanssa. Mutta ei, ei hän tiedä."
Eihän hänen erostaankaan ollut kulunut vielä niin pitkään. Kai olisi ollut asiallista pitää jonkinlainen... ei suruaika, mutta retriitti. Nauttia villistä sinkkukaudesta.
"Uskoisin, että on."

Deirdre hymähti pehmeästi ja puristi Bean olkapäätä pehmeästi.
"Uskoisit? Sinä mietit muutamien treffien jälkeen tuollaisia ja sinä uskoisit?" Jos Deirdre olisi tiennyt mihin kannusti naista, hän olisi ehkä ajatellut kahdesti. Häntä se oli naurattanut ajatuksena, mutta Juliania ei.
Voi jos olisi tiennyt.
"Voit puhua minulle, en ole samanlainen höyrypää kuin veljesi. Tässä asiassa."

"Tiedän, että hän on", Beatrix korjasi sanojaan.
Ehkä Deirdrelle teki hyvää saada ajatuksensa jonnekin muualle kuin yksinäisyyteensä. Keskustella kuuluisia naisten juttuja.
"Me olemme tavanneet vasta muutaman kerran, mutta arvomme ovat hyvin samanlaiset, ja viihdyn hänen seurassaan", hän totesi, suoristaen neuleensa hihaa.
"Seksikin on hyvää. Ja hän hyväksyy sen, etten tahdo käyttää hormonaalista ehkäisyä."

Se teki hyvää. Deirdre kuitenkin oli yksin monta tuntia vuorokaudessa ja maisema kävi kovin yksitoikkoiseksi ja tylsäksi. Tervetullut harhautus.
"Se on hyvä että jaat ne hänen kanssaan." Irlantilaisnainen naurahti seksille. Paljonkohan Bea-parka oli kuullut hänen ja Julianin makuuhuone-elämästä aivan tarkoituksetta?
"Sekin on hyvä. Molemmat. Elämä on kamalaa jos seksi on huonoa."

Ottaen huomioon, että Beatrix oli joskus hakannut sanakirjalla seinää kun oli yrittänyt keskittyä läksyihinsä veljen pitäessä kivaa toisessa huoneessa, aivan riittävän paljon.
Hän oli myös ilmaissut huolensa siitä, ettei halunnut veljenlapsia aivan vielä. Teininä silloinkin.
Ei hän ollut osannut arvata, että siihen olisi lopulta mennyt näin monta vuotta.
"Niin. Jo siksikin, että toivoisimme molemmat isoa perhettä."

Deirdrelle oli saatettu väittää sen olevan esimerkiksi koira. Se kolina.
"No sehän on hyvä. Sinulla on vielä hyvin aikaa saada iso perhe. Vaikka et oikaisisikaan yhtä paljon kuin me."

Ei, kunnon paksu, vanhanaikainen sanakirja. Nykyisillä tableteilla tai muilla laitteilla ei olisi saanut yhtään niin tehokasta paukutusta aikaan.
Beatrix kohautti hieman toista hartiaansa.
"Eihän sitä koskaan tiedä."

"Noh, Bea. Minäkin saan sen, joten sinulla todellakin on aikaa." Nainen lupasi hymyillen.
"Olen varma siitä. Joten, kerro lisää tästä miehestä?"

Kun Beatrix puhui isosta perheestä, hän todella tarkoitti sitä. Vähintään viisi lasta.
Ja raskauksien välillä pitäisi palautuakin. Ja ylipäätään tulla raskaaksi.
Pysyä raskaana loppuun saakka.
Hän katsahti Deirdreä mietteliäänä. Kuinka paljon hän voisi kertoa ennen kuin nainen arvaisi jotakin? Haittaisiko se?
"Mitä haluat tietää?" hän kysyi, voittaakseen aikaa.

Deirdre ei ottaisi kierroksia. Nauraisi vain, korkeintaan.
"Kaiken? Beatrix, minä olen utelias nainen."

Beatrix oli taas hetken hiljaa ja hieroi rannettaan miettiessään.
"Luulen, että sinä taidat tietää hänestä minua enemmän."

Deirdre vilkaisi Beaa ja kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Miten voisin tietää sinua enemmän ihmisestä jota en ole tavannut? Bea, emme me kaikki irlantilaiset tunne toisiamme."

Beatrix vastasi Deirdren katseeseen.
"Hän on vain puoliksi irlantilainen, eikä tarkalleen ottaen edes syntynyt Irlannissa."

Deirdre kääntyi hieman ja katsoi Beaa pitkään. Sitten alkoi naurattaa.
"Oletko tosissasi?"

Beatrixin kasvot pysyivät yhtä tyyninä kuin aina.
"Minulla on kenties yhtä kiero huumorintaju kuin veljelläni, mutta on asioita, joista en vitsaile."

Irlantilaisnaisen eloisa nauru täytti makuuhuoneen. Voi hyvä luoja.
"Sawnie? Meidän Sawnie?" Deirdre pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Ai hyvä luoja.
"Älä kerrokaan veljellesi heti. Minä vitsailin tästä viikonloppuna ja häntä ei naur--- hetkinen. Oliko Sawnie oikeasti hakemassa sinua kentältä? Olinko minä oikeassa?"

Kaikesta huolimatta oli hyvä, että Deirdreä nauratti.
Parempi se oli kuin itkeä ikävää.
Beatrixin silmissä häivähti lämpöä, se oli melkein kuin hymy.
"Niin. Törmäsimme, kun menin valittamaan hänelle siitä, että joku idiootti oli sotkenut hevostemme varustekaapit. Ja sitten asiat vain... etenivät."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Kyllä, hän tuli hakemaan minua, jätin autoni hänen luokseen ennen kuin lähdin. Mitä sanoit Julianista?"

Deirdre ei voinut olla hymyilemättä. Bea oli juuri sellainen nainen jota hän saattoi sanoa toivovansa Sawnielle. Hyvä nainen.
"Aaaawww. Hyvä poika Sawnie." Deirdre oli tyytyväinen. Hyvä serkku.
"Että valitse tarkkaan hetki jolla kerrot. Minä soitin viikonloppuna Sawnielle - ja sinä taisit olla jo kyydissäkin joten tiedät kyllä - ja naureskelin hänelle miten hauskaa olisi jos teidän välillänne olisi jotakin. Juliania ei naurattanut."

Hyvä poika, tosiaan. Hyvä poika monellakin tapaa.
Hyvä poika oli käynyt kaupassakin.
"Muistan sen puhelun", Beatrix myönsi ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Mikä Julianilla olisi sitä vastaan?"

Deirdre kohautti olkiaan.
"He ovat ystäviä Sawnien kanssa ja kai hän ajattelee ettei kukaan ole sinulle tarpeeksi hyvä. Olet hänen rakas pikkusiskonsa jota kukaan ei saa satuttaa."

Beatrix puhahti.
"Veljet osaavat olla joskus idiootteja", hän totesi, ja tunsi lämmön pilkahduksen rinnassaan.
Julian kyllä pitäisi hänen puoliaan. Ja hän isoveljensä, nykyään hieman tehokkaammin kuin puremalla kaikkia niitä, jotka sanoisivat veljestä jotakin pahaa.
Tehokasta sekin oli ollut.
"En usko, että Sawnie on satuttamassa. Kaikki on vain edennyt... hämmästyttävän nopeasti."

Deirdre naurahti pehmeästi.
"En minäkään usko. Olisin kamala serkku jos uskoisi, Sawnie on hyvä ja lempeä mies. Mutta veljelläsi voisi olla eriävä mielipide erosi jälkeen. Ja hän ei kai arvostaisi sitä että ystävä sekaantuisi siskoonsa."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"En ymmärrä, mistä tämä ystävän siskoihin ei kosketa -periaate kumpuaa", hän myönsi.
Jonathan oli vedonnut samaan.

"Jotain veljellistä uskollisuutta? En minä tiedä. Minusta se on suloista, Sawnie on ihana ja sinä olet ihana. Täydellistä." Deirdre irvisti kevyesti ja silitti vatsaansa.
Ei nyt villiinnytä siellä,

Beatrix katsahti Deirdreä melkein hämmästyneenä.
Ihana ei ollut sana, jolla hän oli tottunut kuulemaan itseään kuvailtavan. Kylmä, ylpeä, psykopaatti, ne taisivat olla kaikki yleisempiä.
"Jossain vaiheessa minun on kuitenkin kerrottava. Julianille."

"Niin on. Ja suosittelen valitsemaan hyvän päivän. Varoita minua niin en huuda hänelle sinä päivänä." Deirdre naurahti pehmeästi.

Beatrixilla oli paha aavistus siitä, että kaikki tulisi paljastumaan ilman sen tarkempaa suunnittelua.
Mutta se olisi sen ajan murhe.
"Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Me olemme käyneet ulkona vasta... kolme tai neljä kertaa."

Deirdre hymähti pehmeästi Beam sanoille.
"Damnú air, Sawnie. Minä vielä kysyin onko hänellä joku, kun hän oli niin.... Onnellisen ja mairean näköinen käydessään. Mokoma renttu."

"Hän oli kovin huolissaan siitä, mitä mieltä Julian asiasta olisi, joten katsoimme paremmaksi edetä ensin ihan rauhassa."
Ja niinhän he olivat edenneetkin. Aivan rauhassa. Tutkin lasteni kansalaisuuksia -rauhassa.
"Hän vaikutti onnelliselta?"

Deirdre hymyili leveämmin.
"Onnelliselta. Ja kissalta joka oli saanut kupin kermaa, mikä herätti epäilykset ensin." Irlantilainen myönsi nauraen.

Beatrix juoksutti sormeaan ranteensa sisäpinnalla.
"Hänellä oli ilmeisesti ollut ennen sitä... varsin hiljaista."

"Minä tiedän vain että hän erosi 2015. Ja ainakaan ketään ei ole sukulaisille asti näkynyt, joten oletan olleen aika... tosi hiljaista. Sawnie ei oikein harrasta irtojuttuja. Moralisoinut minuakin joskus."

Ottaen huomioon, kuinka vasta he olivat Jonathanin kanssa tavanneet, he olivat ehtineet käsitellä jo melkoisen määrän mörköjä.
Eivät vielä hänen eronsa syytä. Mutta ehkä ei tarvitsisikaan, se ei ollut tärkeää.
Se, että mies oli vaikuttanut onnelliselta käydessään serkkunsa luona, tuntui... ilahduttavalta.
Lämmitti.
"Hän mainitsikin erostaan."

"Kunhan nyt sanoin." Deirdre hymähti pehmeästi.
"Olen iloinen teidän puolestanne. Olisitte suloinen pari. Sawnie tekee sinulle hyvää ja sinä hänelle."

"Me olemme edenneet kovin nopeasti", Beatrix totesi. Hän oli tainnut mainita sen aiemminkin, mutta oli vain pakko sanoa se uudelleen ääneen.
"Olemme ehtineet puhua jo perheestäkin."

"En odottaisi Sawnielta vähempää. Voi kuule, erehdyin joskus nuorena, erottuani veljestäsi, sanomaan etten välttämättä halua lapsia." Muisto nauratti naista.
"Sawnie selvästi mietti tuhlaako tuopillisen ja heittää sen päälleni."

Beatrix katsahti Deirdreä silmäkulmastaan.
"Jokainen tavallaan."
Hän itse oli aina tiennyt haluavansa äidiksi. Mutta sen oli ollut tarkoitus tapahtua jo vuosia sitten.
"Hän sanoi haluavansa ison perheen. Se... taisi johtaa siihen, että päädyimme sänkyyn."

Deirdre vilkaisi takaisin ja sitten vatsaansa.
"Mutta kuten näemme, mielipiteet muuttuvat." Ehkä siihen vaikutti elämän rakkaus, joka halusi lapsia.
"Eeeen tuomitse, kiksinsä kullakin..."

Ja toiset joutuivat tyytymään pakosta siihen, etteivät voisi saavuttaa haaveitaan.
Mutta ehkä vielä ei olisi liian myöhäistä.
Beatrix hipaisi ajatuksissaan omaa vatsaansa, vihlaisu tuntui edelleen haamuna.
Kulmat kurtistuivat hieman.
"Se oli vain hyvin odottamatonta, siinä kaikki."

Deirdre vilkaisi Beaa sivusilmällä, sanomatta mitään.Hän hieroi kevyesti vatsansa sivua.
"Oliko se huono asia?"

"Odottamaton? Ei, ei se ollut."
Beatrixin katse kiinnittyi käden liikkeeseen.
"Eihän tee kipeää?"

"Sänkyyn päätyminen ylipäätään." Deirdre tarkensi hieman.
"Ei, ei. He ovat kovin aktiivisia nyt. Monta kertaa päivässä ja yössä." Nainen puri huultaan. Hän oli tiukasti pitänyt kiinni siitä ettei kukaan muu koskenut vatsaa kuin Julian.
"... Haluatko kokeilla?"

"Ei sekään."
Odottamatonta kyllä, mutta ei, ei se ollut ollut huono asia millään tavalla.
Kaikki sujui melkein... pelottavan luontevasti.
Beatrix käänsi katseensa Deirdreen.
"Jos se sopii."

Nainen korjasi hieman asentoaan.
"Ehkä kestän sen ja en lyö sinua." Hän ei ollut halunnut ylimääräisiä hipelöimään. Hän laski hellästi käden - jälleen oletetun Lottien - tietämille.
"Julianin prinsessan pitäisi olla siinä. Mahdoton. Tytöstä tulee potkunyrkkeilijä, sanoi isänsä mitä tahansa pohjeavuista."

"Lyöt jos siltä tuntuu."
Beatrix oli valmis ottamaan sen riskin.
Vaikka hän oli kokenut sen kerran itse, oli silti hämmästyttävää tuntea liikkeet kämmentä vasten.
Silmien takana poltteli.
"Pohjeapuja", hän vahvisti veljensä epäilyksen. Tietenkin.

"... Shus." Deirdre sihahti naisen vahvistukselle.
"He ajavat minut hulluksi."

"Hienot pohjeavut", Beatrix vakuutti.
Potkujen täytyi tuntua epämukavalta, mutta ainakin se tarkoitti, että lapset voivat hyvin.
Että kaikki oli kunnossa.
Hän ei todellakaan itkisi nyt.
"Kuka potkuttelee innokkaimmin?"

"Tämä täällä." Deirdre painoi Bean kättä hieman tiukemmin vatsaansa vasten.
"Oletettu tyttö. Pojat ovat vähän rauhallisempia. Ja heistä on vaikeampi erottaa kumpi se on."

Beatrix tunsi tädin ylpeyttä vahvoista veljenlapsistaan.
Heistä tulisi hienoja ratsastajia. Tai mitä ikinä he haluaisivatkaan tehdä.
Mutta hyvät geenit olivat perua molemmilta puolilta.
"Minun-"
Ei, siitä ei sopinut puhua nyt. Deirdre ei tarvinnut enempää huolehdittavaa.
"Olen jo katsellut kolmosille sopivia potkupukuja. Niiden oranssien lisäksi."

Deirdre meni hämilleen.
"Sinun mitä?" Hän oli nyt utelias. Ja kiltti, ei enempää oranssia."

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Deirdre, niin rakas kuin sinä minulle oletkin, pelkään, etten voi toteuttaa tuota pyyntöä", hän huomautti.
"Ja onhan Irlannin lipussakin oranssia."
Ehkä hän voisi ostaa oranssin, vihreän ja valkoisen potkupuvun.

"Niin on. Mutta silti yritän sitkeästi hankkiutua jo eroon veljesi oransseista boksereista." Kolmosia voisi pitää todisteena siitä miten hanakasti hän halusi ne Julianin päältä.

"Lienet onnistunut siinä hyvin."
Monellakin tapaa.
"Toin sinulle muuten jäätelöä. Ja suklaata. Au pairinne vei ne keittiöön puolestani."

"Jos otetaan huomioon että olen alkanut odottaa kolmosia pian häidemme jälkeen, voisi sanoa sinun olevan oikeassa." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Olet enkeli."

"Se oli hyvin suuri onni."
Beatrixkin oli ollut onnekas, kerran. Ja se onni oli loppunut liian aikaisin.
"En ollut varma, mistä pidät kaikkein eniten tai mitä sinun tekisi mieli, joten toin vähän kaikkea. En muutenkaan tunne Englannin ruokakauppoja."

"Minä syön nyt ihan mitä tahansa." Nainen lupasi hymyillen.
"Söin suolakurkkuja jotka dippasin sinappiin. Mitä vain, Bea, mitä vain. Ja doughnurgerin. Veljesi oli oksentaa."

Beatrix hymähti.
"Sitä se raskaus teettää. Hyvä vain, että ruoka maistuu, vaikka sitten... Mikä on doughnurger?"

"Donitsin ja hampurilaisen risteytys." Deirdre myönsi.
"Se oli parasta mitä söin kuukauteen."

Beatrix ei voinut estää nenäänsä nyrpistymästä.
"Donitsin ja... hampurilaisen? ... Miksi?"

Deirdre nauroi pehmeästi.
"En tiedä! Kuorrutettu donitsi, tomusokeria, siirappia, pekonia, cheddaria, kastikkeet, pihvi... Se oli ihan täydellinen."

Ei.
Beatrix painoi hetkeksi kämmenselän suutaan vasten.
"Mitä vain sinun mieli tekee..."

"Hei! Julian näytti kutakuinkin samalta. Vannon että hän oksensi vähän suuhunsa." Deirdre nauroi pehmeästi ja silitti Bean käsivartta.
"Joten, Sawnie? Pidäthän... Pidäthän hänestä hyvää huolta? Silloinkin kun minä en ehdi?"

"Mitä vain sinun mieli tekee..."
Ajatus... donitsihampurilaisesta oli syöpynyt Beatrixin ajatuksiin, ja veti melkein vertoja vihreälle möhnälle.
Jäänsinisissä silmissä pilkahti lämpöä.
"Tietenkin. Hän on hyvin kultainen."

"En minäkään normaalisti koskisi sellaiseen. Halusin myös Twinkies-leivoksia, tiedäthän ne teolliset kamaluudet, ja ranch-dippikastiketta eräänä iltana." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Ja haggista." Naisen silmissä vilahti lämpö.
"Kiitos. Hän on. Mutta vähän hölmö mies."

Beatrix kohotti toista kulmaansa.
Hän oli aikeissa myöntää, että oli itse halunnut epätoivoisesti levittää kukkaistuoksuista tiskiainetta vaalean paahtoleivän päälle, mutta onnistui viime hetkellä pysymään hiljaa.
Ei enempää pelkoja.
"Hän on. Hyvin herttaisella tavalla."

"Oletko nähnyt kun hän itkee ja nauraa samaan aikaan? Sitä tapahtuu usein." Deirdre hymähti.
"Voin joskus kertoa sinulle noloja tarinoita, mutta nyt voisin haluta päiväunille."

"Sitten sinun täytyy nukkua", Beatrix totesi ja painoi suukon Deirdren poskelle ennen kuin kömpi pois sängystä.
"Toin sinulle muuten lehtiäkin. Naurettavia, hölmöjä naistenlehtiä."
Hän kaivoi pinkan olkalaukustaan ja asetti ne yöpöydälle.
"Tiedäthän, että voit soittaa minulle koska tahansa? Jos olo tuntuu yksinäiseltä."

"Minä tiedän. Ja olet enkeli, kiitos." Deirdre oli kovin kiitollinen siitä.
"Tule käymään taas."

Beatrixin silmissä häivähti lämpöä.
"Hyviä päiväunia, Deirdre", hän toivotti, ennen kuin suuntasi alas.
Tietämättä, että sana olisi varmasti saanut hänen veljensä virnistelemään.
Hävytön mies, Julian.

Perjantai 7. huhtikuuta 2018, iltapäivä, Newcastle

Sairaalan haju iski vastaan jo ovilla, aivan liian tuttuna. Mutta tänään sillä ei ollut väliä.
Beatrix pysäytti ensimmäisen hoitajan ja kysyi tietä oikeaan huoneeseen, kannatellen kunnon kukkakaupasta ostettua kimppua sylissään. Toisessa kädessään hän puristi kahden Fenwickin kultakuvioidun paperikassin kahvoja.
Hoitaja koputti hänen puolestaan oveen ja kurkisti sisään varmistaakseen, että vietailu sopi.

Deirdre oli jälleen hätistänyt Julianin syömään, mies oli jo toiminut hänen sanojaan vasten ja ottanut sen huoneessa olevan sohvan sängykseen, ainakin välillä. Vasta hetki sitten suihkussa käynyt nainen silitteli sylissään olevan lapsen myssyllä peitettyä päätä. Eikö tuo vain voisi olla kiltti ja syödä muualta kuin pullosta? Hoitajat jo hurmaavasti vihjailivat ettei hän edes yrittänyt.
"Hmm? Tietenkin sopii."

Luvan saatuaan Beatrix astui sisään, hätistellen hoitajan kärsimättömästi pois ennen kuin kääntyi Deirdren puoleen.
Sydän tuntui jättävän lyönnin välistä, kun hän näki pienen, myssypäisen hahmon.
"Hei", nainen tervehti hiljaa seisahtuessaan sängyn vierelle, ja kumartui sitten painamaan suukon Deirdren poskelle.
"Kuinka voit?"

Kaksi muuta nukkuivat, mutta pesueen ainoa poika oli tyytymätön. Nyt varmasti hetken tyytyväinen, mutta pian nälkä tulisi uudelleen. Helvetin viisastelevat hoitajat. Punatukkainen nainen hymyili hieman väsyneesti. Hän näytti vähän kuihtuneelta.
"Hyvin. Vähän sattuu, muuten hyvin."

Beatrix laski paperikassit kädestään ja jäi hetkeksi tutkimaan Deirdren kasvoja.
"Ruokitaanko sinua täällä? Toin suklaata."
Hyvin vastahakoisesti hän siirtyi hetkeksi kauemmas täyttämään maljakon vedellä ja asettelemaan sen kukkineen sivupöydälle.

"Ruokitaan ja veljesi senkin edestä. Kiitos." Saattoiko poissaolevuudesta syyttää? Tuskin, hän oli äiti.

"Hyvä niin."
Saatuaan kukat siististi paikoilleen Beatrix palasi sängyn luo, pysähtyen hetkeksi katselemaan pedeissään nukkuvia pienokaisia.
Jäänsinisissä silmissä häivähti lämpö.
"Charlotte ja Isabella?"

"Mmm. Edward on tässä." Ja vaatisi pian ruokaa. Taas. Ahdisti. Eikö voisi vain luovuttaa?

Pikkuiset tytöt. Niin paljon kuin Beatrixin olisikin tehnyt mieli kumartua silittelemään myssyihin puettuja päitä tai suukottamaan pulleita poskia, hän katsoi parhaaksi antaa pienokaisten nukkua.
Hän veti varovasti tuolia lähemmäs sänkyä ja istahti alas, keskittäen huomionsa veljenpoikaansa.
"Miten teillä on sujunut?"

Deirdre nojautui suukottamaan pientä otsaa. Se oli outoa. Hän olisi nyt miehensä kanssa vastuussa näistä omituisista pienistä olennoista.
"Ihan hyvin. Kai. En kuulemma yritä tarpeeksi."

Beatrix kallisti hieman päätään.
"Yritä tarpeeksi? Mitä tarkoitat?"
Edward näytti varsin tyytyväiseltä äitinsä sylissä, jos häneltä kysyttiin.

"Imettää." Deirdre puhahti ja liikahti epämukavuudesta kielivä ilme kasvoillaan.
"Nalkutavat kuin tekisin sen kiusallani lapsilleni, vaikka minun oloni on vähintään yhtä epämukava kuin heidän."

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Eivät kaikki äidit imetä", hän huomautti, miettien samalla, kenelle voisi käydä rähjäämässä asiasta. Sille hoitajalle, joka oli saatellut hänet huoneeseen?
"Ja tässähän on kulunut vasta muutama päivä."

"Olin typerä ja menin sanomaan että haluaisin." Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt sanoa päinvastaista.
"Niin." Häntä vain oli särkenyt koko viime yön niin että teki mieli itkeä. Kuka sen oli keksinyt että pari päivää itse synnytyksen jälkeen - jos olisi niin tehnyt - sattui vähän lisää?

"Schat, sinulla on oikeus muuttaa mielesi", Beatrix muistutti ja ojensi toista kättään sipaistakseen Deirdren käsivartta.
"Se ei tee sinusta yhtään sen huonompaa äitiä. Kolmosten on joka tapauksessa syötävä pullosta, sinua on vain yksi ja heitä kolme."

"Ei kyse ole siitä!" Hän sanoi sen kovempaa kuin oli ajatellut ja peitti suunsa vapaalla kädellä.
"Vaan siitä etten osaa. Eivätkä he suostu."

Beatrix ei hätkähtänyt kovaa äänensävyä.
"Deirdre-kulta, nyt on vasta perjantai. Lapset syntyivät tiistaina. Maito ei edes nouse rintoihin kuin muutaman päivän jälkeen."
Hän pyyhkäisi naisen punaisia hiuksia hellästi.
"Mikä on?"

"No sitä minä oletan että tämä kipu on." Rintoja särki, jomotti ja hän oli varma ettei olisi mahtunut yhteenkään omaan paitaansa.
"Minua ärsyttää."

"Se on hirvittävää", Beatrix myönsi ja silitti myötätuntoisesti Deirdren hiuksia.
"Mikä sinua ärsyttää?"

"Että en osaa edes imettää. Miten hitossa minä pärjään heidän kanssaan, kun en osaa edes syöttää? Kuolevat nälkään Julianin työpäivän aikana, raukat." Surkea, surkea äiti. Surkein vaimo.

"Deirdre, olet liian ankara itsellesi", Beatrix huomautti rauhallisesti.
"Eivät he mihinkään ole kuolemassa. On kulunut vasta muutama päivä, kyllä kaikki alkaa sujua."

"En osaa myöskään juurikaan laittaa ruokaa, joten aiheellinen pelko." Sitten kun kolmoset joskus söisivät oikeaa ruokaa.
"Olen myös äärettömän surkea vaimo, mutta se nyt ei varsinaisesti tule yllätyksenä."

Beatrix pudisti kevyesti päätään.
"Eivät he vielä edes syö hyvään toviin kiinteää ruokaa, ja Julian huolehtii siitä, että sinä saat syödäksesi, schat. En minäkään osaa laittaa ruokaa."
Hän jatkoi Deirdren hiusten silittelyä.
"Miksi sanot noin?"

"Tajuat mitä tarkoitan." Deirdre huomautti tuhahtaen nyrtyneenä.
"Ja tottahan se on."

Tajusihan Beatrix, vaikkei hän sitä ääneen sanonutkaan.
"Schat, en kysynyt, onko se totta. Vaan kysyin, mikä saa sinut ajattelemaan, että olet surkea vaimo."

Deirdre nielaisi ja vilkaisi poikaansa. Kultapieni minkä äidin sait.
"Olet huutanut Julianille viimeiset... Kahdeksan? kuukautta." Hän huokaisi raskaasti.
"Ja en voi sanoa että näyttäisinkään kovin hyvältä. Eikä nelikymppinen kurppa tästä palaudu."

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Sinä olet ollut raskaana. Kun minä... Silloin hormonit sekoittavat pään, tulee huudettua kaikesta", hän huomautti ja laski kätensä sipaistakseen hellästi vauvan poskea peukalollaan.
"Mikä saa sinut tuntemaan olosi epäviehättäväksi?"

Deirdre vilkaisi Beaa. Oliko nainen joskus...? Ei, ei ollut hänen asiansa kysyä. Sillä vaikka olisikin ollut, lasta naisella ei ollut ja se voisi olla aivan liian arka paikka sohaistavaksi nyt.
"Olen ollut norsu viimeiset kuukaudet. Vatsani on hirveä ja siihen jää kammottava arpi."

Bearix ei huomannut vilkaisua, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt pikkuiseen Edwardiin.
Kolme tervettä lasta. Älä sano mitään.
"Sinun vatsassasi on kasvanut kolme lasta. Totta kai keholta menee aikaa toipua. Arvetkin haalistuvat."

Deirdre tuhautti nenäänsä.
"Ihan kuin kukaan haluaisi arpista hormonihirviötä." Tervetuloa tunikat, legginsit, sotkuiset hiukset ja väsymys.

"Julian on aikuinen mies, hän tiedostaa kyllä elämän realiteetit", Beatrix huomautti hymähtäen.
"Hän jumaloi sinua riippumatta siitä, millainen hormonihirviö olet."

Deirdre nielaisi ja veti hiuksia kasvoiltaan.
"Tai hänellä voisi olla mukava elämä sellaisen kanssa joka ei huuda, riehu, kiukuttele, itke ja osaisi vaikka kasvattaa lapsia."

"Jos Julian haluaisi sellaista, hän voisi hankkia itselleen pumpattavan naisystävän", Beatrix tuhahti.
Jokainen huusi, riehui, kiukutteli ja itki joskus. Varsinkin, kun keho oli jatkuvassa muutoksessa, kiitos hormonitasapainon.
"Sinä olet ollut äiti neljä päivää, schat. Et voi millään tietää vielä kaikesta kaikkea."

Deirdre puuskahti.
"Kolme." Kolme hiton tuskallista ja pelottavaa päivää.
"En vain osaa."

"Kolme päivää", Beatrix korjasi, alkamatta halkoa hiuksista siitä, laskettiinko alkanut päivä mukaan. Sillä ei ollut juuri nyt mitään väliä.
"Mitä sinun pitäisi osata?"

"Hoitaa lapsiani." Deirdre tuhahti. Hän vilkaisi Beaa ja pudisteli päätään.
"Hyvä jumala, anteeksi. Mitä sinulle kuuluu? Ja haluatko ottaa heitä syliin?"

"Kolme päivää, schat. Kolme päivää."
Beatrix sipaisi hellästi naisen hiuksia ja pudisti päätään.
"Ei se mitään, sinulla on oikeus purkaa tunteitasi. Minulle kuuluu pelkästään hyvää."
Sormus sormessa sai hänen olonsa edelleen hyvin epäuskoiseksi.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi."

"Kerro tarkemmin. En oli kuullut sinusta aikoihin." Deirdre pyysi pehmeästi ja vilkaisi poikaansa.
"Ota Edward. Hän herää kuitenkin kohta pyytämään lisää ruokaa."

Beatrixin kasvoilla häivähti hymy, kun hän ojensi käsiään ja nosti pienen nyytin tottuneesti syliinsä.
Kipeä möykky yritti nousta kurkkuun, mutta hän pakotti sen itsepäisesti alas samalla kun tuki veljenpoikansa syliinsä ja sipaisi vauvanpulleaa poskea peukalollaan.
"Sinua on odotettu", hän huomautti pehmeästi pienelle pojalle.
"Kävimme vierailulla Sawnien vanhempien luona."

Deirdre nautti siitä että molemmat kädet olivat vapaana.
"Niinkö? Voivathan he hyvin?" Deirdre ei tosiaan olisi valmis hautaamaan tätiään. Ehei.
"Ja onnea vielä teille. Sawnie kertoi."

Pikkuinen Edward, jonka kasvoissa Beatrix oli jo erottavinaan vanhempien piirteitä.
Kaikessa hiljaisuudessa hän laski pikkuiset sormet.
"Oikein hyvin. Sawnien isä järjesti meille kierroksen Cardiffin linnassa", hän vastasi, vilkaisten Deirdreä lämpöä silmissään.
"Kiitos."

Deirdre pudisteli kevyesti päätään.
"Tulet näkemään linnan monesti vielä. olen aika varma että osaan sen pian ulkoa." Deirdre hymyili pehmeästi.
"Miten Sawnie voi?"

"Ymmärsin, että se on hänen elämäntyönsä", Beatrix myönsi.
Jonathanin isä oli selvästi hyvin ylpeä työstään, ja se teki linnasta aivan ainutlaatuisen kokemuksen. Vaikka sitten joka vierailulla läpi käytynä.
"Hyvin. On yhtä onnellinen teidän puolestanne kuin minäkin."
Ja huolissaan serkustaan.

"Se on. Ja ihana tietää, hölmö serkku ei ole käynyt." Deirdre mutisi ja hipaisi poikansa pienenpientä jalkaa.
"Voihan hän hyvin?"

Vauvan uninen tuhina oli uskomattoman ihanaa kuunneltavaa, sai jäänsiniset silmät melkein kostumaan.
"Oikein hyvin", Beatrix vakuutti, hipaisten pientä nenänpäätä.
"Me kaikki voimme hyvin."

"Olethan varma?" Miltein tuntui että Bea salasi jotakin.

Beatrix käänsi katseensa Deirdreen.
"Totta kai. Mutta hän on hieman huolissaan siitä, että olet ollut allapäin."

Deirdre nielaisi tyhjää.
"Se menee ohi. Hölmö serkku. Huolehtii liikaa."

"Olet meille kovin rakas", Beatrix muistutti, ja paransi hieman tuhisevan nyytin asentoa sylissään.
Pikkuinen Edward, jos vain tietäisit, miten paljon täti sinua rakastaa jo nyt.
"Mikä mieltäsi on painanut, schat?"

Deirdre korjasi asentoaan ja irvisti. Se kivistys oli tappaa hänet. Voisiko ne vain leikata irti?
"Ei mikään mikä ei menisi pian ohi."

Beatrix oli irvistää silkasta myötätunnosta.
"Mikä sellainen mieltäsi on painanut, mikä menee pian ohi?"

Keho oli ilmeisesti sitä mieltä että se ainakin yrittäisi ruokkia kolmoset ihan itse.
"Olen pelännyt tätä kaikkea. Jos minulle käy jotain, jos lapsille käy jotain. Miten Julian jaksaa kaiken keskellä. Mitä avioliitollemme käy."

Beatrix kurotti hipaisemaan Deirdren kämmenselkää vapaalla kädellään.
Deirdre ja lapset olivat selvinneet.
"Pelkäätkö yhä?"

"Eri asioita." Deirdre myönsi hiljaa.
"Nyt pelkään että rikon heidät, etten osaa olla äiti. En minä haaveilut perheestä ennen kuin tapasin veljesi uudelleen, en kuvitellut ikinä että olisin äiti." Siinä kolmen lapsen pesue kuitenkin oli.

Ja Beatrix oli kuvitellut, että olisi kolmanteenkymmenenteensä mennessä vähintään kolmen lapsen äiti.
Mutta hänellä oli vain tyhjä syli, valokuva ja valos liian pienestä jalasta.
"Oletko kertonut peloistasi veljelleni? Ei ole hyvä joutua pelkäämään kaiken aikaa."

"Olen." Deirdre ei oikein tiennyt mitä oli sillä saavuttanut.
"... kerran jopa sanoin heitä virheiksi. Millainen äiti sanoo syntynättömiä lapsiaan virheiksi?"

"Kuinka siinä kävi? Kun kerroit."
Beatrix sipaisi Edwardin poskea peukalollaan.
"Inhimillinen. Äiditkin saavat tuntea muutakin kuin silkkaa auvoista onnea."

"En oikein tiedä. Hän ollut tukena kokoajan." Silloinkin kun hän sanoi heidän lapsiaan virheeksi. Hitto.
"Kamala."

"Olet aivan liian ankara itsellesi", Beatrix huomautti.
"Sinun raskautesi oli vielä aivan kammottavan vaikea."

"Ja meidän arkemme tulee olemaan kammottavan vaikeaa kolmen vauvan kanssa." Ei hän voisi silti sanoa mitä vain. Pieni poika Bean sylissä kurtisteli naamaansa, mikä sai tuon äidin koko olemuksen jännittymään. Taas yksi epäonnistumisen hetki tulossa.
"Annatko?"

"Teillä on kuitenkin apua. Au pair, perheenne..."
Eivät Julian ja Deirdre jäisi yksin keskelle pikkulapsiarkea kolmen vauvan kanssa. Sitä paitsi, ainakin hänen veljensä kestäisi kyllä, haluttuaan isäksi vuosikaudet.
Beatrix tutki naisen kasvoja katseellaan ennen kuin nousi seisomaan laskeakseen kurtistelevan nyytin takaisin äidin syliin.
"Tahtoisitko pullon?"

"Niin." Silti se olisi vaikeaa. Deirdre otti pojan syliinsä ja puraisi huultaan. Nainen pudisteli kevyesti päätään ja yritti hakea itselleen ja vauvalle hyvää asentoa. Tarpeeksi pientä kerää, jossa maailma ei haittaisi heitä.
"Haluaisin tehdä edes tämän itse, kun en edes synnyttänyt."

"Schat, sinä kannoit heidät ja he syntyivät sinusta, riippumatta siitä, että kyseessä oli leikkaus."
Leikkaus, joka tehtiin kolmosten parhaaksi. Siitä oli turha kantaa syyllisyyttä.
Beatrix kohensi hieman Deirdren tyynyä ja pyyhkäisi naisen punaisia hiuksia.
"Tahtoisitko hetken omaa rauhaa?"

Hän halusi välillä vain rakentaa linnoituksen sänkyyn ja jäädä sinne lastensa kanssa. Olisikohan se mahdollista?
"Ei se ole auttanut." Oli rauhaa tai ei, se ei vain onnistunut. Poika vain turhautuisi pian, kuten siskonsakin.

Beatrix silitti Deirdren käsivartta hellästi.
"Älä ole niin ankara itsellesi", hän muistutti, vaikka tuskin sen ääneen hokeminen mitään muuttaisi.
"Pienet saavat kyllä ruokansa."

"Kukaan ei kertonut miten vaikeaa tämä oikeasti on." Hän tunnusti hiljaa. Kyllä se oli tiedetty ettei se ollut helppoa, mutta tämä oli jo naurettavaa.

Beatrix pudisti päätään.
"Äitiysmyytti", hän puhahti, jatkaen Deirdren käsivarren silittelyä.
"Kaiken pitäisi olla autuasta ja ihanaa, mutta kun ei aina vain ole."

"Miksi siitä ei voida kertoa? Damnú air, ajattelisi tätä pari kertaa enemmän." Hän rakasti kolmikkoaan jo nyt, mutta hitto että asiat olivat vaikeita ja myös kivuliaita.
"Sattumisesta puhumat--" Hän ei ehtinyt pidättää sitä pikaista ulahdusta, joka sai varpaatkin kipristymään, eikä hyvällä tavalla.
"Katsotko tyttöjä..." Charlotte saattaisi protestoida äkillistä ääntä. Ääni oli kivusta käheä. Henki tässä menisi, jos ei järki.

Beatrix sipaisi Deirdren hiuksia.
"Voin pyytää hoitajilta pullon, mikäli tahdot", hän muistutti ennen kuin asteli kitinää aloittelevan pikkutytön luo.
"Schat, kaikki hyvin", hän hyssytti, nostaen vauvan syliinsä.

Deirdre pudisteli päätään. Ensimmäistä kertaa se edes sattui. Yleensä nuo olivat vain turhautuneet kun eivät saaneet mitään. Hän veti jalkoja kevyesti koukkuun. Kuin suojaksi itsensä ja maailman väliin.

Pieni tyttö rauhoittui onneksi syliin. Beatrix siveli pehmoista poskea peukalollaan tädin ylpeyttä täynnä.
"Tädin kulta", hän hymisi pehmeällä, rauhallisella äänellä.

Deirdre pyyhkäisi silmäkulmaa vapaalla kädellä. Voi luoja. Nyt häntä sitten itketti. Hölmö nainen. Eikö hän ollut itkenyt raskauden aikana tarpeeksi?

Beatrix ei sanonut mitään, istahti vain tuoliin sängyn vierelle ja ojensi vapaan kätensä silittämään Deirdren selkää.
Kaikki hyvin, ei mitään hätää.

Sitä oletettua lapsen kiukkua ja itkua ei tullut, mikä sai tuon äidin niiskaisemaan kovempaa.
"... Kukaan ei kertonut että tämäkin sattuu."

Beatrix jatkoi selän silittelyä hellästi.
"Ei se tule sattumaan loputtomiin", hän vakuutti rauhoitellen. Vain ensimmäiset kerrat, ellei jokin ollut pahasti vialla.
"Voit aina pyytää imetysaikana sopivaa kipulääkettä, ei tarvitse vain kestää."

"Onko se joku sääntö? Kaiken pitää sattua tai olla inhottavaa?" Silti hän ei lopettaisi. Ei sitä yhtä asiaa, joka teki hänestä jollakin tasolla äidin lapsilleen. Nyt kun poikakin ilmeisesti sai syötyä. Sen olisi kuullut jos ei olisi saanut. Ed olisi varmasti nälkäkiukkuinen lapsi isompanakin.

"Ehkä", Beatrix myönsi hetken mietittyään. Amelian menetettyään hän oli ollut hyvin kipeä. Naisen osa ei ollut lasten hankkimisessa helppo.
"Kaikki muu paitsi tekemisvaihe."

Deirdre naurahti vaisusti ja pudisteli päätään.
"No se." Se oli ollut kovin, kovin miellyttävää.
"Pitää sitä kai antaa edes kiva muisto äidille ajateltavaksi."

Edes vaisu naurahdus.
Beatrix nousi palauttamaan rauhoittuneen tytön vuoteeseen ja nosti tämän yllätyssiskon syliinsä.
"Aika ilmeisesti kultaa muistot kun ottaa huomioon, että meitäkin on kuusi sisarusta."

"Meillä aika ei voi onneksi kullata muistoja." Hän totesi pehmeästi. Ei, heidän lapsensa olivat varmuudella tässä.

"Teillä onkin tässä täydellinen kolmen sarja", Beatrix totesi, hipaisten pientä nenänpäätä.
Kolmen sarja, jossa varmasti riittäisi töitä moneksi vuodeksi.

Loppuelämäksi. Ei enempää, kiitos vain. Sitä ei kummankaan järki kestäisi uudelleen.
"Mitä sitä yhtä tekemään, kun voi tehdä kolme kerralla."

"Tuo taitaa olla hyvin irlantilainen tapa ajatella", Beatrix hymähti ja sipaisi Deirdren selkää hellästi.
"Hyvin kätevää."

"Kai se on." Hän oli itsekin kaksonen ja ei ollut tullut ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta. Hän havahtui poikansa olemassaoloon vasta kun tuo tuntui nukahtaneen. Saiko olla itkuisen onnellinen että osasi syöttää lapsensa?

Jos Beatrixilta kysyttiin, sai.
"Sawniellakin on kaksoissiskot."
Eikö siinä ollut tarpeeksi todistusaineistoa?
"Tahdotko nenäliinan, schat?"

Varoen hän siirsi lasta sylissään. Ainakin toinen puoli oli vähän kivuttomampi nyt.
"... ehkö tarvitsisin."

Beatrix kurkotti nenäliinan pöydällä olevasta telineestä ja ojensi sitä Deirdrelle.
"Tiedätkö, milloin pääsette kotiin?"

"Minä varmaan alkuviikosta." Deirdre niisti vapaalla kädellä.
"Pienten pitää kasvaa ensin."

"Etköhän sinä ole saanut nähdä sairaalaa aivan tarpeeksi", Beatrix totesi, Deirdren punaisia hiuksia sipaisten.
"Pienetkin ovat reippaassa kunnossa."
Eivät maanneet letkuissa keskoskaapeissa niin kuin hänen painajaisissaan.

Siinä nuo olivat. Irlantilainen itsepäisyys ja onni olivat pitäneet nuo suojassa näin pitkään.
"Niin. Kunhan kasvavat vähän niin saamme heidät kotiin. Nyt vain en haluaisi mennä kotiin kun he ovat täällä." Ei hän halunnut lapsiaan jättää. Huonot äidit tekivät niin.
"Milloin ajattelitte pitää häät?"

"Ymmärrän, mutta sinäkin lepäät paremmin kotona. Ja äidin on pidettävä itsestään huolta, jotta voi huolehtia lapsistaan."
Pieni tyttö kurtisti unissaan kasvojaan ja toi hetken mieleen tyytymättömän Julianin.
"Veljenikin varmasti kaipaa sinua jo kotiin."
Kysymys sai Beatrixin räpäyttämään silmiään.
"Puhuimme alunperin syksystä."
Mutta ehkä se oli huono idea. Ensi vuosi voisi olla parempi, Deirdre ja Julian tarvitsisivat apua. Ei siinä häitä ehtisi suunnitella.

Deirdre hymähti ja laski pojan paremmin syliinsä.
"Niin. Kai. Miesparka. Nyt voin sentään liikkua itse taas." Jotain positiivista.
"Eikö syksy olisi ihana? Tämän vuoden?" Nainen varmisti hymyillen.

Tytön ilme silisi jälleen, toivoton ratsastaja sai kai viimein hevosen oikein päin tämän unissa.
"Julian rakastaa sinua uskomattoman paljon, ja toivottavasti muistaa myös kertoa sen."
Pieni tyttö tuhahti.
"Pidän syksystä. Mutta eihän sillä kiire ole, me olemme kuitenkin kihloissa. Te tarvitsette kuitenkin apua kolmosten kanssa."
Ja Amandallakin oli rankkaa.

Deirdre vilkaisi Beaa. Vihreissä silmissä läikähti tuli,ukkonen, salamat ja helvetin lieskat. Bean isoveli oli tutustunut niin liekkeihin monesti elämässään.
"Siis mitä tuo tarkoitti? Lykkäät häitä koska minä sain pesueen? Ehei, ei se niin toimi."

Beatrix vilkaisi Deirdreä.
"Lykkään häitä, koska perheeni tarvitsee minua."
Ehkä tulistuminen teki epätoivoon vaipuneelle naiselle hyvää. Nyt kun ei tarvinnut enää pelätä kiihtymistä.
"Haluan olla hyödyksi edes jollakin tavalla."

Deirdre veti syvään henkeä.
"Kertoiko Julian koskaan miksi me lykkäsimme häitä?"

"Aika ei ilmeisesti ollut koskaan oikea", Beatrix vastasi. Niin hän oli ainakin asian ymmärtänyt.
"Mutta sellaista elämä joskus on."

"Minä kiemurtelin kihlautumisen kanssa ensin miltei vuoden." Deirdre myönsi pehmeästi, häpeissään. Julian oli rakkainta mitä hänellä oli.
"Sitten sanoin samoin kuin sinä. Muut tarvitsevat minua." Naisen ääni värähti kevyesti.
"Tiedätkö mitä se olisi voinut maksaa minulle? Veljesi. Sen ihmisen, jota rakastan niin että minua sattuu. Lasteni isän." Hän huokaisi raskaasti.
"Koska halusin laittaa elämäni tauolle muiden takia."

Beatrix kurotti koskettamaan Deirdren hartiaa.
"Mutta kaikki meni lopulta hyvin. Teillä on nyt täydellinen perhe."
Sitä paitsi Julian ja Deirdre olivat tunteneet koko elämänsä. Hän oli tehnyt pelkkiä virheitä.
"Te ja Amanda olette minun perhettäni. Samoin muiden sisarusteni perheet."

"Kaikki olisi voinut mennä toisin. Voisin edelleen itsekkäästi pitää Juliania löysässä hirressä häiden suhteen ja hän olisi onneton." Miesparka oli vain halunnut naimisiin. Ei se ollut liikaa pyydetty kihlatultaan.
"Ja me emme voi elää elämääsi puolestasi, etkä sinä saa käyttää omaasi meihin.
"Tiedän ettei Sawnie halua lapsia ennen kuin olette naimisissa. Hän haluaa yhteisen talon, sukunimen, avioliiton. Sitten vasta lapset. Hän ei tuosta nuorru. Mies musertuisi."

Totta kai se olisi epäreilua Jonathania kohtaan.
Beatrix oli hiljaa ja katseli pientä veljentytärtään, keinutti hiljaa tyytymättömiä mutristuksia pois.
"En ole ansainnut häitä", hän myönsi, ja hetken näytti siltä, että jäänsiniset silmät täyttyisivät kyynelistä.
Hän pakotti ne pois.

Irlantilainen kurtisti kevyesti kulmiaan. Ansainnut?
"Vaihdetaanko?" Jos vaikka... Isabell (? hyvä jumala pitäisi opetella tunnistamaan lapsensa) keksisi myös syömisen salat ja voisi helpottaa äitinsä oloa.
"Miten niin et ole ansainnut?"

Beatrix nousi seisomaan ja laski Isabellin hellästi Deirdren viereen. Hän otti vuorostaan Edwardin syliinsä ja istahti alas.
"Minulla ei olisi mitään avioliittoa vastaan, mutta en ole ansainnut häitä, joihin sukulaisten ja ystävien on vaivauduttava paikalle."
Maistraatissa hän olisi voinut lausua valat vaikka huomenna.

Deirdre nosti tytön syliinsä ja käpertyi samanlaiselle pienelle kerälle kuin äsken.
"Mitä ansaittavaa siinä on? Beatrix, ei se ole vaivautumista. Häät ovat ihana asia. Ilman ystävän häitä en olisi tässä."

Edward tuhisi tätinsä sylissä, naama kevyessä rutussa.
"Eri asia", hän huomautti, silitellen pojan pulleaa poskea.
"Minä olen ollut elämässäni pelkkä pettymys."

"Että mitä?" Deirdre vilkaisi Beaa silmät leimuten.
"Pettymys? Miten edes voit ajatella noin kamalalla tavalla?"

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Julian on meidän perheemme itseoikeutettu ylpeys."
Ja Ellen jatkoi perhetilaa. He muut eivät olleet onnistuneet aivan yhtä hyvin. Alfredkin oli menettänyt itseluottamuksensa matkan varrelle.

"Julian? Beatrix!" Hän puuskahti täynnä naapurisaaren kansan tarmoa.
"Julian on ihan vain yksi lapsi perheessänne. Lahjakas, kyllä, mutta muistaakseni sinäkin olet. Se että olet sairastunut, ei ole ainun syysi. Herran jumala, et voi ajatella noin."

Beatrix oli eri mieltä ja vihasi hyödytöntä kehoaan melkoisella tarmolla.
"En minä ole katkera", hän vakuutti päätään pudistaen.
"Niin se vain on."

"Ajattelet noin ja sinusta tulee katkera." Deirdre huomautti terävästi.
"Sinun pitää keskustella tuosta jonkun kanssa. Et voi ajatella noin." Ei. Artemis oli ajatellut noin ja se oli nähty mihin se tie vei. Hän ei antaisi sen tapahtua serkulleen tai aviomiehelleen.

Ehkä Deirdre oli oikeassa, ja Beatrix ei vain halunnut myöntää sitä itselleen.
Mutta hän oli viallinen.
Hän kohautti toista hartiaansa ja painoi suukon Isabellin päälaelle.
"Tunnetko itsesi yhä ulkopuoliseksi, Deirdre?"

Deirdre yskäisi hiljaa.
"Joskus. Mutta me emme nyt puhu siitä, vaan siitä miten kamalalla tavalla sinä ajattelet itsestäsi. Aivan syyttä."

Beatrix tuhautti nenäänsä.
Mitä Jonathan olikaan sanonut siitä, että eräät muistuttivat toisiaan? Höpötystä.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin? Että olet ulkopuolinen?"

Deirdre kohautti kevyesti olkiaan.
"Se on tunne. Lapset eivät koskaan tapaa vanhempiani tai koskaan asu Irlannissa."

Beatrix tutki Deirdreä katseellaan ja kurotti kätensä sipaisemaan naisen hartiaa.
Naisen vanhempia lapset eivät valitettavasti pääsisi tapaamaan, se oli totta.
"Ei se tarkoita, etteivät he arvostaisi juuriaan."

"Mmm. Mutta ei se mitään. Se menee ohi." Deirdre lupasi pehmeästi.

Beatrix mutristi hieman suutaan samalla kun paransi yllätystytön asentoa sylissään. Hänen olisi ehdottomasti opeteltava erottamaan tytöt toisistaan, täti ei voinut sekoittaa veljentyttäriään toisiinsa.
"Oletko varma? Ettet vain murehdi sitä hiljaa yksinäsi."

Voisi, jos äitikään ei vielä erottanut.
"Olen varma."

"Tiedäthän, että voit aina puhua murheistasi minulle", Beatrix muistutti, kohottaen hetkeksi katseensa sylissään tuhisevasta pienokaisesta.
"Silloin, kun paksupäinen veljeni ei kelpaa kuulijaksi."

"Minä tiedän." Hän lupasi hymyillen pehmeästi.
"Ja yleensä paksupäinen veljesi kelpaa oikein hyvin."

"Hyvä kuitenkin pitää mielessä silloin, kun hän on erityisen paksupäisellä tuulella."
Beatrix kumartui varovasti nostaakseen suuremman kultakuvioidun paperikassin lattialta.
"Ostin kolmosille pehmolelut."
Yhden pupun, yhden koiran ja yhden kissan. Ei kaikille samanlaista vain, koska lapset olivat sattuneet syntymään samaan aikaan. Sentään he eivät olleet kaikki identtisiä.

Deirdre naurahti vaisusti. Mies tuntui olevan aina.
"Ostit? Ihana."

Beatrix nosti suloisen harmaan pupun näkyville.
"Eivät ole oransseja", hän huomautti ja palautti pupun ystäviensä seuraan paperikassiin odottamaan sopivaa hetkeä. Tai sitä, että ne viskattaisiin pois, kumpi vain tuntui paremmalta ajatukselta.
"Ostin myös nämä."
Hän nosti näytille valkoisen bodyn, jonka etumuksessa oli Alankomaiden ja Irlannin liput yhdistettynä tekstiin 'I got the best of both worlds'.

Se sai Deirdren hymyilemään.
"Kiitos siitä." Häntä alkoi melkein itkettää se body.
"... Bea, ei olisi tarvinnut."

Beatrix voisi jatkaa oranssien esineiden ujuttamista veljenlastensa elämään myöhemmin. Hän oli jo aloittanut yksillä bodyilla, jotka tosin olivat saattaneet joutua haudatuiksi laatikon pohjalle. Deirdre pukisi eittämättä lapsensa vain tyylikkäimpiin vaatteisiin.
Hän vilkaisi bodya ja palautti sen hellästi takaisin kassiin.
"Minusta ne olivat suloiset."
Hän oli teetättänyt ne varta vasten nettikaupassa, varmistuttuaan ensin siitä, että materiaali olisi ensiluokkaista.

"Ne ovat suloiset." Deirdre myönsi hymyillen. Hyvin suloiset ja kaunis ajatus. Hän hipaisi pienen tytön poskea ja puraisi kevyesti huultaan.

Beatrix laski paperikassin takaisin lattialle.
"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti, veljensä vaimoa katsahtaen. Alamaissa, niin Jonathan oli serkustaan sanonut. Kyllähän hänkin sen huomasi.

Irlantilaisnainen vilkaisi miehensä siskoa ja hymyili hieman. Harmi vain, ettei se tosiaan tavoittanut vihreitä silmiä kuten ennen.
"On. Kaikki on hyvin. Olen vain ollut väsynyt ja hämmentynyt."

Beatrix halusi luottaa siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
"Se on ymmärrettävää", hän totesi, kurottuen sipaisemaan naisen kättä.
"Onko mitään, mitä voisin tehdä? Kaipaisitko jotakin tänne sairaalaan?"

Deirdre pudisteli päätään kevyesti. Ei, hän ei tarvinnut mitään, Julian toi kiltisti kaiken ja pääsisi hän pian kotiinkin.
"Ei, kaikki on hyvin Beatrix." Ainakin niin hän uskotteli.
"Joten, syyshäät?"

Beatrix kallisti kevyesti päätään, uskomatta aivan täysin Deirdren sanoja. Hän voisi jatkaa keskustelua seuraavalla vierailulla, jos nainen vaikuttaisi edelleen alakuloiselta.
"Niistä Sawnie on puhunut."

"Entä sinä? Mitä sinä haluat?" Deirdre vilkaisi beaa.
"Sawnie kysyy sitä vielä."

Beatrix oli hetken hiljaa,
Maistraattihäät eivät taitaneet edelleenkään olla vastaus. Ja jos aivan rehellisiä oltiin, ei hänkään olisi sellaisia todella halunnut, jos olisi uskonut ansaitsevansa kunnon häät.
"Minä pidän syksystä."

"Niin. Millaiset häät haluaisit? Eikä mitään soopaa siitä millaiset olet ansainnut. Veljesikin odottaa häitäsi innolla."

Beatrix ei olisi loukkaantunut, vaikka Julian olisikin mieluummin keskittynyt vaimoonsa ja lapsiinsa ja jättänyt häät kokonaan väliin. Hän olisi ymmärtänyt kyllä.
"Haluaisin istuttaa kieloja", hän myönsi.
"Ehkä ostaa hääpuvun."

Deirdre hymyili pehmeästi. Hän tiesi mistä oli kyse, hän oli istuttanut ne kielot Den Houtiin. Ellenin ja Lambertin kielojen viereen.
"Sitten ostat hääpuvun. Millaisen?"

Ehkä. Edellisissä häissään hänellä oli ollut tavallinen sininen leninki, oli ollut turha tuhlata rahoja mihinkään sen kummallisempaan.
"Jotakin riittävän yksinkertaista", Beatrix vastasi samalla kun nousi varovasti seisomaan palauttaakseen Edwardin sänkyyn ja nostaakseen vielä hetkeksi Charlotten syliinsä. Kaikille yhtä paljon huomiota.

Deirdre vilkaisi Beaa.
"Mutta kunnon puku kuitenkin?"

Beatrixin olisi tehnyt mieli huokaista ääneen.
"Kunnon puku", hän vakuutti, istahtaessaan alas toinen siskontyttönsä sylissään.
"En halua tuottaa Sawnielle pettymystä."

Deirdre pudisteli päätään.
"Beatrix, ei. Älä ajattele noin. Hän ei koskaan, koskaan pettyisi sinuun."

Kunnon häät olivat Jonathanille selvästikin tärkeät. Mahdollisuus kerätä suku ja ystävät yhteen iloisen juhlan äärelle.
Beatrix pudisti hieman päätään.
"Hän on hyvä mies."

Deirdre huokaisi hiljaa.
"Beatrix, hän on korviaan myöten rakastunut."

Beatrix käänsi katseensa veljentyttärensä kasvoihin, ja jos olisi katsonut oikein tarkkaan, olisi saattanut huomata punan kohoavan poskipäille siistin meikin alla.
"Hölmö mies."

"Hölmö hän on aina ollut, se nyt on itsestäänselvyys." Hän naurahti pehmeästi ja pyöräytti silmiään.
"Hölmö mies, joka rakastaa sinua ja ei välitä vaikka tulisit kirkkoon rikkinäisissä verryttelyhousuissa, kunhan tulet."

Pelkkä ajatus sai Beatrixin nyrpistämään kevyesti nenäänsä. Ei sillä, että hän olisi edes omistanut rikkinäisiä verryttelyhousuja.
"En aio peruuttaa häitä."
Pieni tyttö hänen sylissään hikkasi unissaan.
"Kertoisithan sinä, jos jokin olisi vialla? Jos tuntisit olosi surulliseksi?"

"Et peruuttaisi mitään jos sanoisit sen nyt." Hän huomautti.
"Johnny vain on kovin vanhanaikainen mies. Ehkä se johtuu Tristanista. Historijoitsijan esikoinen." Deirdre hymyili hieman.
"Kertoisin."

"Olen huomannut sen", Beatrix myönsi. Miehelle tuntui olevan äärettömän tärkeää, että he olisivat naimisissa ennen lapsia, ja hän halusi kunnioittaa tämän arvoja.
Hän tutki Deirdren kasvoja hetken hiljaisena.
"Muista levätä ja syödä riittävästi. Ja jos on mitään, mitä tarvitset - jotakin, mitä paksukalloinen veljeni ei osaa ostaa - soita minulle."

Vihreät silmät vilkaisivat Beaa.
"Ja hänelle on tärkeää tehdä niin nimenomaan sinun kanssasi. Bea, hän ei edes kosinut entistä avovaimoaan. He olivat yhdessä muutaman vuoden."

Se oli hyvin hämmentävä ajatus.
Mutta samaan aikaan tuntui oudon... miellyttävältä. Vaikka he olivatkin molemmat jo sen ikäisiä, että historiaa oli väkisinkin taustalla.
"Hän on ihana", Beatrix myönsi.

"Hän on oikein suloinen, mitä nyt hölmö ja hyvin tunteikas höppänä." Deirdre naurahti. Serkku oli niin suloinen.
"Joten sinä olet todella, todella se mitä hän on etsinyt. Miesparka oli niin tohkeissaan kertoessaan."

"En ole aiemmin tiennyt, että ihminen voi tosiaan itkeä ja nauraa samaan aikaan", Beatrix hymähti, hellyyttä äänessään. Hölmö, rakas mies, joka oli ilmestynyt varoittamatta hänen elämäänsä.
Ehkei ollut ollut paha asia, että kaappi oli joutunut väärään paikkaan varustehuoneessa.
Hän vilkaisi pientä veljentytärtään.
"Pitäisikö minun päästää sinut lepäämään? Juliankin on ollut hämmästyttävän kauan poissa, eiköhän hänkin pian palaa."

"Voi kuule. Et vielä tiedä miten usein ihminen voi tehdä niin. Mitä epätoivoisempi tilanne, sitä enemmän hän itkee ja nauraa, kun ei tiedä mitä tekisi enää." Deirdre hymähti ja pudisteli päätään.
"Mm. Jos... Laitatko Isabellen sänkyyn? Charlotte on luultavasti seuraavaksi nälkäinen, voin ottaa hänet tähän."

Jonathan-parka. Beatrixillä oli hentoinen aavistus siitä, että niin saattaisi käydä myös heidän häissään.
Syksyllä.
Hän laski Charlotten Deirdren syliin ja siirsi tämän kylläisen sisaren vuorostaan pieneen sänkyyn.
"Muista syödä sitä suklaata. Tarvitset energiaa."

Niin todellakin kävisi. Johnny itkisi ja nauraisi niin ettei saisi henkeä kun Beatrix olisi alttarilla asti.
"Minä syön." Hän lupasi hellästi.

Beatrix lisäsi merkinnän sisäiseen listaansa siitä, että piilottaisi nenäliinan pukunsa laskoksiin.
Hän palasi vielä sängyn viereen suukottaakseen Deirdren poskea.
"Muista, että voit soittaa mihin aikaan tahansa."

Johnnyn kanssa noin kymmenen nenäliinaa.
"Minä muistan. Nähdään ja onnea vielä."

Tiistai 17. huhtikuuta 2018 - iltapäivä, Rosings Park

"Matthew!" Poika oli liukas kuin ankerias. Gabrielle oli käynyt ylhäällä syömässä ja nyt yritti paimentaa jo onnesta levotonta poikaansa autoon.
"Isi isi isi!" Poika kiekui riemukkaasti juostessaan. Gabrielle oli varma että sydän pysähtyi ja hän näki sielunsa silmin miten joku reaktiivinen, herkkäsieluinen kilparatsu talloisi hänen esikoisensa siihen Teddyn työpaikan lattialle. Miten hän selittäisi sen miehelleen, että poika kokeili häntä nyt kun tiesi ettei nainen pysynyt oikein perässä?
"Matthew, ei, tule nyt tänne kulta! Isi meni töihin!" Poika vain juoksi eteenpäin ja lopulta tumpsahti jotakuta päin. Gabrielle askelsi mahdollisimman reippaasti kohti naista ja poikaansa, pahoitteleva hymy huulillaan.
"Anteeksi, olen niin pahoillani, hän on vähän väsynyt ja muuttuu tallilla mahdottomaksi."

Ehkä olisi ollut vain parempi mennä suoraan kotiin.
Beatrix ei todellakaan tuntenut oloaan kovinkaan keskittyneeksi. Siitä huolimatta hän oli ajanut kuuliaisesti tallille ja katsonut läpi Lieken ja Sylvian ratsastukset ja seurannut Amandan valmennuksen. Hän oli luvannut tarjota tytölle kahvit, kunhan tämä olisi saanut Esperanzan karsinaan.
Tavallisesti täsmällinen nainen ei olisi myöhemmin voinut kertoa, minne tarkalleen ottaen oli ollut matkalla - varmaankin tervehtimään Romya - kun jokin pieni törmäsi suoraan hänen jalkojaan päin. Hän ehti juuri ja juuri kumartua ja ottaa pikkuisesta kädestä kiinni ennen kuin lapsen muotoinen väkkärä olisi kupsahtanut takapuolelleen tallin käytävälle.
Beatrix kohotti katseensa ilmeisesti lapsen äitiin.
"Ei se mitään, onneksi ei käynyt pahemmin. Selvästikin innokas hevosharrastaja."

Matthew katsoi istualtaan vieraan naisen kasvoja hämmentyneenä ja räpäytti syvänruskeita silmiään. Gabrielle kumartui ja nosti pojan syliinsä, hymyillen hieman. Nainen näytti etäisesti jostain tutulta, hän ei saanut päähänsä mistään.
"Aivan liian innokas. Isänsä taas villitsi kun kävin nauttimassa ruokarauhasta ylhäällä ja jätin hänet isälleen." Gabrielle pudisteli päätään ja pyyhkäisi pojan poskea, jotakin turvetta tai hiekkaa siinä. Teddy...
"Anteeksi, Gabrielle Morland." Samalla hän ojensi vapaata kättä naiselle, tietämättä että he olivat olleet samoissa häissä viime vuonna.

"Sellaisia isät taitavat olla", Beatrix totesi myötätuntoisesti, ja silmissä häivähti lämpöä, kun hän katsoi pientä poikaa - joka selvästi oli saamassa lähikuukausina pikkusisaruksen.
"Beatrix van der Veen", hän esitteli itsensä ja tarttui ojennettuun käteen.
"Taisimme tavata veljeni häissä viime vuonna."
He eivät olleet tainneet vaihtaa kovinkaan montaa sanaa, mutta pieni lapsi naisen sylissä oli kiinnittänyt hänen huomionsa.

Melko tarkkaan kolmen kuukauden kuluttua. Nyt kun Beatrixiksi esittäytynyt nainen sanoi sen, Gabrielle muisti.
"Ah, anteeksi, en... äitiysaivot." Ja samat aivot pyörittivät silti virheettömästi ulkoministerin aikatauluja ja julkisuuskuvaa, mutta ei sitä tarvinnut tietää.
"Ajattelinkin että näytät kovin tutulta."

Beatrix huiskaisi toista kättään.
"Sitä sattuu", hän vakuutti. Eihän kukaan voinut olettaa, että häävieraat muistaisivat jokaisen häissä mukana olleen sukulaisen.
Hän käänsi katseensa takaisin pieneen poikaan.
"Ja tämä on Matthew?"

Gabrielle vilkaisi poikaansa hymyillen ja nyökkäsi.
"Kyllä, tämä pieni riiviö tässä. Oivaltanut ettei äiti enää ole ihan niin nopea liikkeissään kuin yleensä."

"Hän on kasvanut melkoisesti sitten viimenäkemän", Beatrix totesi. Silloin poika oli ollut vain pieni nyytti, joka kuulosti kitistessään enemmän kissanpennulta kuin oikealta ihmislapselta.
Hän pakotti levottomat ajatukset pois mielestään. Keskity.
"Miehesi työskentelee täällä... valmentajana?"
Tummat kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän yritti muistella.

Gabrielle naurahti. Olihan siitä aika. Matthew oli ollut melko tarkalleen puolenvuoden Deirdren ja Julianin häissä.
"Mm, estevalmentajana." Luojan kiitos mies ei enää kilpaillut. Hän olisi tullut hulluksi.
"Sinäkin olet sitten eksynyt Englantiin, veljesi tavoin?"

Beatrix nyökäytti päätään.
"Vuoden alussa. Tulin avuksi Julianille ja Deidrelle, kolmosissa riittää töitä."
Ja paetakseen romahtanutta elämäänsä. Nyt hän oli yhtäkkiä menossa naimisiin. Toisinaan hän pelkäsi heräävänsä yhtäkkiä unesta.

"Noh, onko täällä yhtä kamalaa kuin Julian väittää?" He olivat muutamat kerrat istuneet iltaa ja mies tykkäsi usein muistuttaa miten kamalaa Englannissa oli, etenkin sään osalta. Tutkaillessa naista katse osui kihlasormukseen. Gabrielle kurtisti kulmiaan, kuin pohtien oliko aihetta onnitella vai ei.

"Kamalampaa", Beatrix vastasi epäröimättä.
Mutta ei toivotonta. Jostakin syystä Englanti ei vaikuttanut enää aivan yhtä vastenmieliseltä, kuin hänen saapuessaan. Ehkä sillä oli jotakin tekemistä etenevän kevään kanssa, tai sitten jonkin aivan muun.
Huomatessaan katseen hän hipaisi sormustaan melkein hellästi.
"Mutta ei sietämätöntä."

Gabrielle hymyili pehmeästi. Selvä, ehkä tämä oli tuore kihlaus. Ainakin käytös tuntui tutulta.
"Onnea siitä. Ei tämä tosiaan ole ihan kamala paikka. Tai toivoton."

"Kiitos", Beatrix totesi melkein yllättyneenä, ja hipaisi sormustaan uudelleen itsekin melkein hämmentyneenä siitä, että se todella oli hänen sormessaan.
"Ja onnea Matthewille tulevasta pikkusisaruksesta."

Gabrielle vilkaisi vatsaansa ja naurahti. Se oli tosiaan aika julkiken salaisuus.
"Kiitos. Ehkä hän protestoi asiaa tällä uhmailulla."

"Eiköhän hän siitä vielä asetu kun huomaa, että on saanut leikkitoverin."
Menisihän siihen hetki aikaa, ennen kuin pikkusisaruksesta olisi mitään iloa - tai niin Beatrix oli vanhemmilta sisaruksiltaan kuullut.
"Olen pahoillani, olitteko tekemässä lähtöä?"
Ei ehkä pitäisi pidätellä äitiä, jonka lapsi saattaisi joutua väsymyskiukun valtaan koska tahansa.

"Oikeastaan harkitsin pientä välipalatuokiota Loungessa." Matthewille oli käsilaukussa vihannestikkuna ja banaani. Hän voisi yrittää sen teen juomista uudelleen ja lapsi vaikka keskittyä niihin. Punatukkainen, pitkänhuiskea mies oli astelemassa naisten ohi, kunnes peruutti muutaman askeleen ja painoi suukon Bean poskelle.
"Hei sidan. Trixie sanoi että sinulla oli asiaa?" Johnny näytti siltä että oli kiire.

"Tarvitsetko-"
Beatrix oli aikeissa kysyä, tarvitsisiko Gabrielle apua - toista aikuista, joka voisi harhauttaa Matthewia sen verran, että naisparka ehtisi laittaa jotakin suuhunsa. Hän muisti, millaista Ellenin arki oli ollut taaperoiden kanssa.
Jonathanin ilmestyminen sai sydämen hakkaamaan hieman levottomammin.
"Rakas. Mihin aikaan pääset tänään töistä?"

Trixie oli toinen miehen assistenteista. Walesilainen kurtisti kulmiaan - Bea harvoin kysyi.
"Milloin haluat että pääsen?" Mies tarjosi hellällä epäluuloisuudella. Oliko kaikki hyvin?

Beatrix huomasi kulmien kurtistuminen - tietenkin Jonathan epäili heti jotakin.
"Onko paljon töitä?" hän kysyi, korjaten vaivihkaa miehen paidankaulusta suorempaan.
"Lupasin tarjota Amandalle kahvit, kun hän on saanut Esperanzan kuntoon."

Gabriellea hymyilytti se paidasn kauluksen korjaaminen. Se oli kovin suloinen ele. Johnny kohotti kevyesti kulmaansa.
"Ei niin paljon etteivät ne voisi odottaa huomista."

Myös miehen punaiset hiuksensa tulivat siistityiksi.
Beatrix ei olisi halunnut, että mies joutuisi jättämään töitään seuraavalle päivälle. Varsinkaan, jos ne olivat todella tärkeitä.
"Pääsitkö lähtemään neljältä?"

Johnny pudisteli kevyesti päätään. Pelkästään sen voimasta harja valahti jo samaan epäjärjestykseen.
"Kolmelta." Eli tunnin päästä. Hän rutistaisi vähän.

Turhaa työtä, ei punaista harjaa kesytetty noin vain.
"Jos ehdit saada työsi valmiiksi", Beatrix muistutti ja painoi kevyen suukon pisamaiselle poskelle.
Hän halusi sanoa, että kaikki oli hyvin, muttei pystynyt siihen.

"Tulen ylös sitten." Johnny lupasi hymyillen ja lähti takaisin toimistoonsa. Gabrielle hymyili hieman.
"oletteko olleet kauan yhdessä?"

Beatrix käänsi katseensa takaisin Gabrielleen.
"Muutaman kuukauden", hän vastasi. Oikeastaan vähemmän kuin mitä muutamaksi saattoi hyvällä omalla tunnolla sanoa, mutta oliko sillä väliä, jos se tuntui eliniältä?
"Tahtoisitko apua Matthewin kanssa? Voin yrittää viedä hänen huomionsa muualle sillä välin kun juot teetä."

"Ai. Olisin sanonut enemmän." Hän nauroi hellästi.
"... Kiitos."

"Siltä minustakin tuntuu", Beatrix myönsi, melkein hymyillen.
Melkein alkoi uskoa edellisiin elämiin. Ehkä he olivat olleet kammottava, vanha pariskunta jonakin toisena aikana.
"Sisareni ei tainnut ehtiä syömään mitään lämpimänä muutamaan vuoteen saadessaan lapsensa. Paitsi jäätelön."

"Tuon ajatuksen voimin minä ajoin Durhamista tänne että sain syödä lounasta." Gabrielle myönsi hymyillen ja lähti ylös, poika tiukasti sylissään.

Beatrix seurasi Gabriellen perässä ylös Loungeen, joka oli osoittautunut yllättävän viihtyisäksi kahvilaksi. Hän ehtisi hyvin pitää tovin seuraa naiselle ja tämän pojalle.
"Matthew ei siis ole säästynyt hevosinnostukselta?"

Gabrielle asteli tiskille ja otti näppärästi tarjottimelle vesipullon ja pienen leivoksen, tilaten itselleen ison kupin vihreää teetä.
"Hänellä on ollut oma poni ennen syntymää, ei tältä olisi voitu välttyä."

Beatrix vilkaisi kohti vitriiniä, mutta päätyi lopulta vain kivennäisveteen.
"Tilanne taisi tosiaan olla jo varsin ennalta määrätty", hän myönsi.
"Millainen poni?"

"Todellakin." Gabrielle otti lompakon ja maksoi yksikätisesti. Tarjottimenkin voisi kantaa yhdellä kädellä.
"Uh... Olen käsittänyt että hyvällä sukutaululla varustettu kaikkea osaava, ammattilaisten koulutuksessa oleva nuori poni." Menisi vielä aikaa ennen kuin Matthew voisi oikeasti ratsastaa ja siihen mennessä poni lienisi valmis.
"Minun anoppini ei tee... ei tehnyt mitään puolivillaisesti. Entinen kouluratsastaja, Alice Morland."

Mitä ilmeisimmin Gabrielle ei jakanut aivan yhtä syvää innostusta hevosiin, joten Beatrix ei mennyt yksityiskohtaisuuksiin sukutaulusta.
Hän tunnisti kuitenkin Alice Morlandin nimen ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Otan osaa."

Gabrielle hymyili vaisusti. Pitäisi oppia muistamaan ettei Morlandien rautarouvaa ollut enää.
"Kiitos." Ei siihen muutakaan voinut sanoa. Hän otti tarjottimen käteensä ja lähti kohti vapaata pöytää. Pitäisi hakea syöttötuoli

Beatrix oli jo askeleen edellä, sillä laskettuaan vesipullonsa pöytään hän kävi hakemassa syöttötuolin seinustalta ja siirsi sen heidän pöytänsä ääreen. Hyvin tottuneesti ottaen huomioon, ettei hänellä ollut omia lapsia.

Gabrielle hymyili kiitokseksi ja laski pojan sylistään. Hän kaatoi vettä nokkamukiin ja ojensi pojalle tuon kasvistikut ja palasiksi pilkkomansa banaanin.
"Jos nyt annat äidin juoda teetä." Ja poika vain kiekaisi sen hirnunnan ilmoille.
"Kuulen tuota paljon."

Beatrix hämmästytti itsensäkin nappaamalla kiinni nokkamukista juuri ennen kuin se olisi kaatunut nurin.
"Se on oikein hieno ääni", Beatrix hymähti. Jokin tuntui menevän rikki, kun hän katseli hevosista innostunutta pienokaista.
"Onko ponillasi nimeä, Matthew?"

Poika sanoi jotain melko käsittämätöntä.
"Poika ei ole vielä nähnyt poniaan." Gabrielle myönsi.
"Nyt kesällä pitäisi nähdä se Whirlow Hallissa."

Se oli sääli, Beatrix ajatteli mielessään, mutta ehkä Gabrielle ei ollut samaa mieltä - olihan nainen se, joka joutui päivittäin kuuntelemaan poikansa innostunutta hirnuntaa.
"Minkä ikäinen Matthew onkaan? Hieman yli vuoden?"

Nimenomaan juuri siksi. Gabrielle ei saisi kuulla kuin hirnumista.
"Kuusitoista kuukautta jos ollaan tarkkoja"

"Hän on varsin innokas juoksija", Beatrix hymähti, avatessaan vesipullonsa hieman vaivalloisesti - korkit tuottivat toisinaan ongelmia, käsivoimat eivät tahtoneet riittää.
"Oliko hänen ensimmäinen sanansa hevosiin liittyvä?"

"Olen yrittänyt sanoa että monet lapset astuvat sanojensa päälle, mutta hän juoksee ennemmin." Lusikallinen kakkua tuntui taivaalliselta.
"Ei. Kakku. Kuulen siitä loppuelämäni."

Beatrix otti kulauksen vedestään ja räpäytti silmiään.
"Oletko kovakin leipomaan?" hän esitti epäilyksenä, napaten uudelleen kiinni nokkamukista.

Gabrielle yskäisi kevyesti.
"Saattaa olla. Kysyin matthewilta että mitä leivotaan ja hän vastasi kakku. Sen jälkeen kuulimme kakkua paljon. Nyt sanavarastoon kuuluu kakku, isi, ei, ihahaa ja tini. Tini yrittää kai olla Tiny, Teddyn hevonen."

"Tärkeitä sanoja kaikki", Beatrix kehui pientä poikaa ja nappasi nokkamukin kolmannen kerran - ilmeisesti siitä oli tullut Matthewin henkilökohtainen vihollinen tämän ruokailun ajaksi.
"Energinen poika."

se oli ollut pojan vihollinen kolmatta kuukautta Jos tarkkoja oltiin. Gabrielle siirsi sen tyynesti lopulta kauemmas.
"On. Ja kovin hyväntuulinen lapsi, nyt vain alkanut kokeilla rajojaan."

"Jokaiselle iskee kai sellainen vaihe jossain kohtaa."
Jopa Ellenin lapset olivat osanneet olla melkoisia riiviöitä siinä vaiheessa, kun oma tahto oli alkanut kehittyä.
"Eiköhän hän siitä taas asetu. Vai mitä, Matthew?"

"Ei!" Poika kiekaisi onnellisena ja sai äitinsä nauramaan päätään pudistellen.
"Niin. Siinäpähän kuulimme."

"Mielesi saattaa vielä muuttua, schat", Beatrix hymähti pojalle.
Vaikka mistä sen tiesi, ehkä Matthew oli perinyt itsepäisen luonteen jommaltakummalta vanhemmistaan.
"Säälin Juliania ja Deirdreä jo valmiiksi, he pääsevät elämään kolmen uhmaikäisen kanssa."

Äidiltä.
Kaikki vastaisivat niin jos kysyisi.
"Minä myös. Ei käy kateeksi. Eikä muutenkaan, yhdenkin odottaminen käy työstä."

Beatrix oli hyvin kiitollinen siitä, että kolmoset olivat nyt turvallisesti maailmassa. Hän keskittyi ajattelemaan sitä, sen sijaan, että olisi antanut tunteilleen vallan.
"Niin kieltämättä käy."

Nyt se oli kuulemma sentään ohi. Gabrielle oli lähettänyt Julianin mukana kukkasia Deirdrelle. Ja hän yritti tapaa keksiä jolla kolmatta ei tulisi, millään vahingossa.
"Onneksi kaikki meni hyvin."

"Minäkin olen siitä hyvin kiitollinen."
Beatrix tiesi, ettei ollut ainoa, joka oli odottanut kolmosten syntymää henkeään pidätellen. Mutta hänen veljensä oli viimein isä.

Kaikki pariskunnan tutut olivat tainneet tehdä niin. Matthew keskittyi vihdoin välipalaansa nokkamukin kaatamisen sijaan.
"Ehkä Deirdrellä on hyviä vinkkejä tylsyyteen kun jään äitiyslomalle. Matthewin kanssa taisin leipoa naapurikylänkin pakastimet täyteen."

Beatrix toivoi, että Deirdre voisi alkaa nauttia äitiydestä sen sijaan, että keskittyi pelkäämään virheitä.
"Hänelle tuskin jää montaakaan tyhjää hetkeä, kunhan kolmoset pääsevät kotiin."
Äitiysloma.
"Minä en osaisi leipoa, vaikka henkeni riippuisi siitä."

"Ei varmasti, mutta vuodelevossa pitää alkaa luovaksi." Gabrielle totesi hymyillen.
"Minä teen sitä liikaa. Ja ylipäätään touhuan keittiössä. Se on yleinen vitsi että meiltä ei pääse ilman ruokakassia ja minulta lähtee juhlat aina käsistä."

Luojalle kiitos sekin oli Deirdren osalta nyt takanapäin. Beatrix tiesi omasta kokemuksesta, kuinka turhauttavaa oli vain maata vuoteessa - ja hän sentään yleensä oli liian väsynyt edes todella tehdäkseen yhtään mitään.
"Minulla ei ole kai ollut syytä opetella kokkaamaan", hän myönsi.
Ameliaa odottaessaan hän oli kokenut hetkellisen innostuksen, mutta luopunut siitä sitten taas.

"Minä opettelin painostuksesta mutta nykyään rakastan sitä, kun on joku jolle laittaa ruokaa." gabrielle nautti siitä että kotona oli mies jolle kokata.

Ehkä siitä voisi oppia pitämään.
Beatrix otti pienen kulauksen vedestään ja siirsi sitten pullon niin kauas, etteivät pienet, kurkottelevat kädet vahingossakaan yltäisi siihen.
"Aiotko pitää pitkänkin äitiysloman?"

Gabrielle puraisi huultaan.
"Jään varmaan toukokuun lopulla, mutta en ole koskaan täysin tavoittamattomissa. Ja olen sen mitä olen, mutta vastaan jos on hätä."

Beatrix tunsi syyllisyyden piston siitä, että oli suunnitellut tekevänsä töitä Amelian syntymän jälkeen. Totta kai hänen olisi pitänyt keskittyä pieneen tyttäreensä.
Sormet sipaisivat levottomina vesipullon kylkeä.
"Hyvähän se on ottaa aikaa."

"Teen töitä Teddyn ystävälle, joten miehet pakottavat jos en itse rauhoitu." Gabrielle hymähti hellästi ja pyyhki banaanimuhjua taaperon sormista.

"Parempi niin."
Beatrixin sydän hakkasi levottomampaan tahtiin, eikä hän ollut aivan varma, toivoiko kellon tulevan mahdollisimman hitaasti vai nopeasti kolme.
"Ei sillä, että minulla olisi varsinaisesti kokemusta työn ja perheen yhdistämisestä."

"ei minullakaan ollut. Kuvittelin että tekisin töitä paljonkin mutta... Yhden asiakkaan hoitaminen ja kotiäitinä olo on ollut parasta elämässäni." Sai katsoa kun oma lapsi kasvoi.

Beatrixin kurkkua kuristi.
"Töihin on helppo unohtua", hän myönsi ja puöritteli vesipulloa kädessään.

"Niin on." Silmissä vilahti kipu. Se viiltävä tunne kun hän muisti miten jätti yhteisen kodin avaimen pöydälle ja lähti matkalaukkuineen Lontooseen. Miten hän oli nimenomaan hukuttautunut töihin ja paennut sitä menetystä.
Nyt ei ollut käynyt niin.
Matthew oli siinä ja pieni tyttökin kasvoi hyvin. Ehkä oli hyvä että Bean siskoktyttö saapui ylös, hikisenä ja punakasvoisena.
"Halusit jutella?"

Hetken Beatrix oli tunnistavinaan jotakin, mutta ajatus ei ehtinyt sen pidemmälle, kun Amanda saapui.
"Schat, olit nopea. Amanda, tässä on Gabrielle Morland. Ja Matthew. Siskontyttöni Amanda."
Hän käänsi katseensa Gabrielleen.
"Toivottavasti ehdit juoda edes osan teestäsi lämpimänä. Lupasin tarjota Amandalle teet."

Se oli tosiaan Bealle kovin tuttu tuska. Gabrielle hymyili Amandalle ja sai vastaukseksi hieman ujon tervehdyksen.
"Kiitos, sain. Oli hauska tavata kunnolla." Gabrielle jäi vielä hetkeksi pöytään, kun Bea lähti hakemaan teetä Amandan kanssa.

"Ehkä tapaamme uudestaan", Beatrix totesi ennen kuin suuntasi kohti kahvilan tiskiä. Oli hetkiä, joina merkillinen yksinäisyys oli vallata hänet.
"Valitse mitä vain tahdot, schat, minä maksan."

Amanda vilkaisi tätiään ja otti vain ison chai latten ja lohipatongin. Äskeisen jäljiltä tarvitsi ruokaa. Jalkoja täristi

Beatrix oli tilaamassa itselleen mustaa teetä, mutta vaihtoi viime hetkessä vihreään teehen. Hän vilkaisi uudelleen vitriinin sisältöä, mutta epämiellyttävä tunne viipyi vatsassa.
"Valikoi vain meille pöytä", hän kehotti kaivaessaan korttia esille.

Amanda etsiytyi mahdollisimman nurkkaan ja istui alas, avaten sen patonkinsa. Ah, ruokaa. Tädin tullessa hän vilkaisi tuota.
" mistä halusit puhua?"

Beatrix istahti pöydän ääreen. Kuvotus tahtoi nostaa päätään, mutta hän pakotti sen alas silkalla tahdonvoimallaan.
"Kuinka kotona on sujunut?"
Nyt kun kolmoset olivat syntyneet, vaikkakin olivat tietysti sairaalalla vielä.

Amanda puri huultaan.
"Ihan hyvin? Olen kyllä ajatellut että muutan takaisin omaan asuntoon." Julianilla oli täydelliset kolmosensa. Ei tuo häntä kaipaisi tielle.

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Minkä vuoksi, schat?" hän kysyi pehmeästi, lämmittäen sormiaan teekupin ympärillä.

"En halua olla tiellä tai häiritä. Julianilla on nyt omia lapsia." Kolme omaa ihanaa vauvaa. Kuka siinä kaipaisi rikkinäistä ja hankalaa siskontyttöä? Niinpä.

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman lisää.
"Schat, se, että Julianilla on nyt lapsia, ei tarkoita, että sinä olisit millään tavalla tiellä", hän vetosi.

”No olenhan minä. Pitää heidän saada olla rauhassa." Rakentaa pesää ja mitä ihmiset nyt sitten ikinä tekivätkään kaksin kun olivat saaneet lapsia. Mitä se olikaan, siihen ei sopinut Amandan kaltaiset typerät siskontytöt.

Beatrix otti varovaisen kulauksen teestään.
"Jos sinusta todella tuntuu siltä, voit aina muuttaa meidän luoksemme", hän totesi, vaikka tunsikin itsensä samaan aikaan huijariksi.
Mutta hän ei halunnut Amandan tuntevan enää oloaan ulkopuoliseksi.

Amanda vilkaisi tätiään.
"... kyllä minä pärjään." Hän totesi hiljaa. Siitä ei kyllä ollut takeita, kun otti huomioon mitä larissalle oli sanottu

Beatrix tutki tyttöä katseellaan.
"Minusta olisi mukava asua vuorostani saman katon alla. Meillä on monta vuotta kiinniotettavaa", hän huomautti, sormet takaisin teekupin ympärille kiertyen.
"Toki ymmärrän, mikäli kaipaat jo takaisin omaan rauhaan."

Amanda kohautti kevyesti olkiaan ja laski leivän sormistaan.
"En halua olla vaivaksi ja olen taas ollut aika... inhottava."

"Schat, ei siitä olisi vaivaa", Beatrix vakuutti.
"Onko jotakin tapahtunut?"

Amanda kohdisti kalpeiden silmien katseen teemukiinsa.
"... Olin jättää Larissan, koska en halunnut puhua tunteistani."

Beatrix kurtisti kulmiaan ja kurotti koskettamaan Amandan kättä.
"Amanda, schat. Mikä sai sinut niin tolaltasi?"

Hän kohautti hermostuneena olkiaan.
"Minä ehdotin jotain typerää ja sitten ajattelin rumasti itsestäni."

"Oliko se todella typerä ehdotus?" Beatrix kysyi, tutkien sisarentyttärensä kasvoja.
Amanda ei siis vieläkään hallinnut tunteitaan kunnolla. Vaikka turha sitä oli kai edes olettaa, kun otti huomioon, millaisessa perheessä tämä oli lapsuutensa elänyt.

Ei, ne eivät tosiaan olleet nuoren naisen hallinnassa.
"Oli. Hän nauroi sille."

"Ehkä hän ei nauranut, koska se oli typerä?"
Beatrix ei tietenkään voinut puhua Larissan puolesta, mutta tyttö ei ollut vaikuttanut sellaiselta.
"Milloin haluat muuttaa tavarasi meidän luoksemme?"
Täti oli selvästikin päättänyt sen jo.

Amanda kohotti katseensa Beaan ja räpäytti silmiään,
"Minä en suostunut."

Beatrixin kulmat painuivat jälleen alemmas.
"Etkö tahdo?"

Amanda veti pätkittyjä hiuksia korvansa taakse.
"En halua olla tiellä. Sinäkin menet pian naimisiin ja haluat varmaan sitten olla kaksin Johnnyn kanssa. Perustaa perheen."

Vatsassa tuntui epämukava kylmyys.
"Schat, älä puhu hulluja", Beatrix kehotti päätään pudistaen.
"Häihin on vielä monta kuukautta aikaa. Ja tarvitsen joka tapauksessa apua suunnitteluun."

Se sai tytön kohottamaan toista kulmaansa.
"Eikös Johnnylla ole siskoja? Ja Ellenille voi varmasti soittaa. Ja ei se ole hullua, kyllähän sen nyt tietää. Kuka avioitunut tai avioituva pari haluaisi ylimääräisen ihmisen taloonsa?"

Beatrix pudisti päätään.
"Sawnien siskoja. Ja Ellenillä on kiire töissä, eikä hän ole täällä."
Totta kai hän ottaisi mielellään vastaan Jonathanin sukulaisten avun, mutta silti. Amandalle tekisi varmasti hyvää päästä osallistumaan sen sijaan, että tulisi jälleen työnnetyksi syrjään.
"Me olemme jo valmiiksi hullu aviopari. Mutta asunnossa on kokonaan ylimääräisenä oma siipi, jossa on myös oma kylpyhuone."

Amanda naurahti väkinäisesti.
"En osaa suunnitella häitä." Hän oli liian nuori sellaiseen. Kuten myös muuttamaan yhteen tyttöystävänsä kanssa. Tyttöystävänsä mielestä.
"Olisin silti tiellä."

"En minäkään, mutta ei se niin väliä."
Eiköhän riittäisi, jos selaisi vähän häälehtiä ja valikoisi, minkä makuisesta kakusta piti. Eikö?
Beatrix pudisti päätään.
"Nyt pois tuollaiset puheet, schat."

Amanda pureskeli huultaan ja näpersti servettiä sormillaan. Mieli teki jälleen valua pieneksi tuolilla.
"... Sanoin Larissalle että minun olisi pitänyt hypätä."

Beatrix katsoi Amandaa hetken hiljaisena ja ojensi sitten kätensä tarttumaan tämän servettiä näpertävään käteen.
"Muutat meille."
Äläkä enää ikinä sano mitään tuollaista, hän lisäsi mielessään.

Amanda puri tiukemmin huultaan. Ei hänestä muuten tuntunut siltä, mutta siinä hetkessä...
"Mutta.."

Beatrix pudisti päätään.
"Ei muttia."
Amanda oli tietenkin täysi-ikäinen, eikä hän voisi millään tavalla estää tyttöä muuttamasta omilleen. Mutta hän pelkäsi, mihin impulssit voisivat vielä johtaa.

Amanda nielaisi tyhjää. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen. Hän muisti ne Julianin sanat: kävelevä täystuho, itsetuhoinen syöksyspiraali. Miten huolissaan eno oli ollut silloin.
Ehkä, ehkä sukulaisten huoli oli perusteltua.

Beatrix puristi hellästi Amandan kättä.
"Ehkä voisimme katsoa huoneesi sisustusta. Hankkia vaikka uuden päiväpeiton, ja mitä muuta nyt keksimmekään."
Ehkä olisi pitänyt kysyä Jonathanilta. Mutta kai mies ymmärsi, kun kyse oli perheestä?

Jonathan ymmärtäisi, tietenkin. Aina, kun kyse oli perheestä. ja se oli Beankin koti.
Amanda ynähti pehmeästi.
"Ei minua varten tarvitse."

"Mutta minä haluan, schat."
Beatrix halusi Amandan tuntevan olonsa kotoisaksi. Vaikka sitten päiväpeiton verran.
"Milloin haluaisit muuttaa?"

Amanda hymyili kun ei tiennyt mitä muuta olisi tehnyt.
"... Ennen kuin kolmoset tulevat kotiin."

Beatrix nyökäytti päätään.
"Jutellaan siitä enosi kanssa."
Vaikka eipä Juliankaan asialle mitään voisi, täysi-ikäinen siskontyttö kun oli kyseessä.

Julian oli pakottanut sen täysi-ikäisen jäämään, joten mies kyllö halutessaan voisi. Hän huokaisi ja pyöräytti silmiään kevyesti.
"mmm. Halusitko puhua jostain muusta?"

Beatrix otti kulauksen teestään. Vihreää. Maistui edelleen aivan yhtä ruohomaiselta kuin aiemminkin.
"Kuinka uusien hevosten kanssa on sujunut? Esperanzan kanssa ainakin meni hienosti."

"Hyvin." Se sai tytön itsevarmemman oloiseksi. hevosista hän osasi puhua.
"Oikein hyvin. Zaza on ollut mukava ja Bits... Noh, tulemme toimeen. Se on vain hyvin kakara vielä."

Beatrix laski teekuppinsa pöydälle ja siirsi sitä innottomana hieman syrjemmälle.
"Nuori poikahan se on vasta."

"oikein hurmaava sellainen. Se tekee töitä todella mielellään. Turhautuu vain hirvittävän helposti."

"Sellaista se taitaa olla nuorena", Beatrix hymähti.
Itse kukin turhautui helposti, ennen kuin pääsi jyvälle siitä, miten asiat toimivat.
"Mitä Huzzlelle kuuluu?"

Amanda hymyili.
"Hyvin. Se saa jo kävellä pieniä aikoja maastossa ja sitä saa juoksuttaa pikkupätkissä. Liikkuminen paranee kokoajan."

Beatrix nyökäytti päätään.
"Se on hyvä."
Huzzle oli selvästi Amandalle rakas, oli hyvä kuulla, että se voi koko ajan paremmin.

Punainen ruuna oli tytölle hyvin rakas, vaikka hän ei sillä enää kilpailisikaan.
"Siitä tulee oikein hyvä vielä."

"Varmasti tulee."
Hevosen kuin hevosen kanssa työskenteleminen oli arvokasta, riippumatta siitä, oliko kyseessä kouluhuippu vai kuntoutumassa oleva esteratsu. Kaikki lisäsi kokemusta.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on tälle päivälle?"
Beatrix yritti parhaansa mukaan olla tuntematta itseään petturiksi muistaessaan, että kello lähestyi kolmea.

Amanda pudisteli kevyesti päätään.
"Ei oikein mitään. Koetan napata larissaa hihasta ja kysyä mitä hän tekee tänään."

Beatrix vilkaisi teetään, mutta jätti sen jäähtymään kuppiinsa.
"Millaiset teidän välinne ovat nyt?"

"Hyvät." Amanda vannoi tädilleen.
"Puhuimme sen asian ja kaikki on hyvin."

Beatrix nyökäytti tyytyväisenä päätään. Ainakaan tilanne ei ollut jäänyt ratkaisematta.
"Oliko hän vaihtanut työnantajaa?"
Hän oli melko varma, että oli kuullut asiasta maininnan. Juorut levisivät tallilla nopeasti.

Amanda nyökkäsi.
"On, hän on nykyään töissä Emily Randallin hevosenhoitajana. Se englantilainen kenttäratsastaja." Kovan luokan sellainen.

Beatrix ei voinut sanoa tuntevansa kenttäratsastajia lainkaan niin hyvin kuin koulumaailman toimijoita.
"Ovatko hänen työtuntinsa nyt siedettävämmät?"

"Ovat. Hän tekee kahdeksan tunnin päiviä, noin, saa vapaapäiviä ja käsittääkseni Randall on inhimillinen työnantaja." Ei sellainen neuroottine hullu.

"Jää teillekin enemmän aikaa nähdä", Beatrix totesi hyvillään siskontyttärensä puolesta. Työ ennen huvia, mutta jokin raja silläkin oli, varsinkin, kun oli kyse nuorista.
Hän vilkaisi siroa rannekelloaan ja tunsi vatsansa muljahtavan ikävästi.
"Tulen käymään joku päivä, kun enosikin on kotona."

"Niin jää. ja tule vain, vaikka hän on nyt... Noh, on hän välillä kotona." Julian lähinnä iltaisin, tullessaan töistä. Bean vilkuilu palkittiin - tai sitten ei - kun Jonathan pysähtyi pöydän viereen ja laski käden naisen olalle.
"Hei sidan." Johnnylla itsellään oli sormessaan hopeinen Claddagh-sormus, Bean syntymäkivellä. Sydämen kärki osoitti vielä ulospäin, mikä tarkoitti asiasta tietäville kihloissa olemista.

Beatrix hätkähti tuntiessaan käden olallaan - hän ei ollut tajunnut Jonathanin lähestyvän.
"Rakas", hän tervehti, ja hipaisi miehen kättä hellästi sormenpäillään.
"Puhuimme juuri Amandan muutosta."

Johnny kohotti kulmiaan hieman.
"Oh?" Tämä kuulosti siltä että liittyi jotenkin häneen. Amanda vilkaisi miestä hymyillen ja nousi ylös.
"Larissa meni tuolla, minä tästä menen! Heippa!"

"Meidän luoksemme", Beatrix muistutti hellästi, vaikka vatsassa velloi, ja käänsi katseensa Amandaan.
"Sano Larissalle terveisiä."
Amandan mentyä hän katsahti Jonathaniin.
"Saitko työt valmiiksi?"

Amanda nyökkäsi mennessään ja Jonathan hymyili hieman.
"Selvä, pitää laittaa vierashuone hänelle mieleiseksi." Piti sitä vähän sisustaa.
"Sain. Omilla autoilla vai yhteisellä kotiin?"

"Sitä minäkin sanoin."
Beatrix hipaisi vihkisormustaan mietteliäänä.
"Voisin tulla kyydilläsi, jos pääsen aamusta tallille samaa matkaa."

"Tietenkin pääset. Mennäänkö? Pomona odottaa jo autossa." Johnny tarjosi kättään naiselle.

Pomona.
Ajatus tuntui hyvin lohduttavalta.
"Mennään", hän lupasi ja tarttui miehen käteen noustakseen seisomaan.

Johnny kietoi kävellessään käden bean selän taakse ja asteli kaikessa rauhassa autolle. Hän avasi naiselle oven ja huokaisi kun mummokoira kaikesta opetuksesta huolimatta sinkaisi takapenkiltä Bean syliin pelkääjän paikalle.
"Mummo, olet mahdoton." Mies naurahti käynnistäessään autoa.

Beatrix oli juuri nyt hyvin kiitollinen siitä, että saattoi rapsutella Pomonan ryppyistä niskaa.
Hän oli kotimatkalla tavallistakin hiljaisempi, ja harkitsi jo kertaalleen, että pyytäisi Jonathania pysäyttämään tien viereen.
Mutta hän halusi kotiin.

Perjantai 11. toukokuuta 2018 - 16.35, Nr Ponteland, Newcastle

Deirdre ei ollut tainnut lähteä sen jälkeen lastenhuoneesta kun Julian oli kolme tuntia sitten lähtenyt tällille, kolmosten nukkuessa päiväunia. Hän oli saattanut myös luvata että nukkuisi päiväunet ja antaisi Aurien vahtia lapsia, mutta sitä ei ollut sattunut. Nyt pitkä nainen oli käpertynyt pienelle rullalle suureen nojatuoliin, syöttäen Lottieta kaikessa rauhassa.

Belgialainen au pair oli päästänyt Beatrixin sisälle ja ohjannut valtavan talon oikeaan huoneeseen. Siistiin, vaaleansiniseen neuleeseen pukeutunut nainen pysähtyi käytävään ja koputti hiljaa ovenpieleen, haluamatta häiritä Deirdreä tai lapsia. Hän voisi hyvin odottaa alakerrassa, tai lähteä kokonaan pois, aivan mikä tuoreesta äidistä vain tuntui parhaalta.

Deirdre oli nykyään kovin vetäytynyt ja Sawnie oli huomauttanutkin asiasta Beatrixille. Artemis taas siskolleen, jo ennen kuin kolmoset tulivat kotiin. Vihreät silmät vilkaisivat ovelle.
"Hmm? Ah, hei beatrix." Nainen puhui käytännössä kuiskaamalla, kääntäen katseensa Lottieen joka oli tainnut saada hetkeksi tarpeekseen.

Se ei käytännössä ollut kutsu, mutta Beatrix pujahti silti sisään huoneeseen, luottaen siihen, että Deirdre ajaisi hänet pois, jos ei jaksaisi seuraa juuri nyt. Eri asia, noudattaisiko hän toivetta, kun otti huomioon muiden huolen naisen tilasta.
"Hei", hän tervehti hiljaa, seisahtuessaan nojatuolin vierelle. Kulmat kurtistuivat kevyesti kun hän käänsi katseensa Deirdren sylissä olevaan pienokaiseen.
"Lottie?"

Deirdre korjasi liinaa olallaan ja taputti tytön selkää hellästi käsi kuperrettuna kupiksi. Hän nyökkäsi kun bea varmisti kuka kolmikosta oli äitinsä sylissä.
"Mitä kuuluu?" Ei vieläkään edes katsetta kälyn suuntaan.

Rehellisesti sanottuna se oli ollut vain onnekas ja valistunut arvaus. Beatrix ei voinut sanoa nähneensä veljenlapsiaan vielä niin paljoa, että olisi oppinut varmasti erottamaan nämä toisistaan.
Onneksi hän ei vielä aiheuttaisi sillä identiteettikriisiä lapsiraukoille.
"Hyvää vain. Olen pitänyt itseni kiireisenä töillä", hän vastasi, yrittäen tavoittaa Deirdren katseen.
Yhtä paljon aikaa hän oli käyttänyt yrittämällä vakuuttaa itselleen, että hänen elämänsä oli todellista. Vaikka se olikin helpompi uskoa nyt, kun pahoinvointi saattoi iskeä odottamatta, samoin kuin kipeät päänsäryt. Mutta se kaikki oli sen arvoista, että kaikki oli hyvin.

Deirdre hymyili pikaisesti ja suukotti tytön tummien hahtuvien peittämää päätä. Pahanlaatuinen äitikupla.
”Älä rasita itseäsi liikaa.”

"En rasita. Sinunkin täytyy muistaa levätä."
Beatrix yritti parhaansa mukaan pitää ajatuksensa nykyhetkessä, keskittyä pienokaisiin ilman, että antaisi mielensä kiitää aivan liian pitkälle tulevaan.
Ajatus sai hänen sydämensä edelleen hakkaamaan häkeltyneenä.
"Kuinka te olette voineet?"

"Minä lepään tarpeeksi." Irlantilainen totesi tuhahtaen ja vaihtoi tytön asentoa sylissään hieman.
"Hyvin, hyvin kaikki." Mitä nyt öisin sai heräillä ja häntä ahdisti näyttäytyä miehelleen ilman paitaa, mieluiten hän piti kaikki vaatteet yllään ja ajatuskin siitä että Julian koskettaisi vatsaa, ahdisti.

"Otanko minä hänet?" Beatrix ehdotti, siltä varalta, että Deirdre haluaisi ottaa seuraavan sisaruksen syliinsä - vaikka nämä taisivatkin nukkua tyytyväisinä hiljaisuudesta päätellen.
"Onhan Juliankin muistanut levätä?"

"Sen verran mitä hän yleensäkin." Deirdre selvästi arpoi, antaisiko aarteensa tuon tädin syliin. Lottie änisi melko tyytymättömästi ja huitoi pienillä käsillään.
"Mamaí on tässä." Nainen kuiskasi lapselleen ja jatkoi selän hellää taputtelua.
"Miten Sawnie voi?"

"Eli liian vähän, oletan", Beatrix tuhahti huolesta johtuen paheksuvasti.
Hän risti kätensä syliinsä, selvästikään Deirdre ei halunnut antaa lasta hänen syliinsä.
"On oma itsensä."
Tavallistakin tunteellisempi, miesparka. Mutta Deirdren ja Julianin ei tarvitsisi huolehtia sellaisesta juuri nyt.

"Ainhan hän. Mies käy kahvilla." Deirdre totesi hellästi ja kun Lottie asettui, hän antoi tuon tätintä syliin. Hieman vastahakoisesti. Äidin kulta. Teki mieli käpertyä keräksi siihen nojatuoliin. Ja muiden puolustukseksi piti sanoa että ennen ulkonäöstään huolehtinut nainen ei nyt tosiaan välittänyt vähääkään.

"Veljeni on aina ollut idiootti", Beatrix totesi rakastavasti ja otti veljentyttärensä hellästi syliinsä, tukien tämän hyvään asentoon. Jäänsinisten silmien katse pehmeni.
"Wat ben je schattig, schat..." hän hymisi, antaen pienen käden kietoutua sormiensa ympärille.

Deirdre huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään. Julian tosiaan oli idiootti.
”Haluatko teetä?”

Beatrix pyyhkäisi hellästi Lottien vauvanpulleaa poskea.
"Kiitos, voin ottaa. Jos on jotakin yrttistä."
Eiköhän ollut, kolmen imeväisikäisen taloudessa. Deirdrelle itselleenkin tekisi hyvää ottaa teetä ja toivottavasti myös jotakin välipalaa.

Sen takia hän oli hieman kysynytkin. Kun pitäisi syödä jotain ennen kuin Aurie tulisi huolehtimaan. Hän katosi alas ja palasi pian teemukit käsissään.
”Aurie tuo kuulemma jotakin syötävää pian.”

Deirdren palatessa Beatrix nousi melkein haikeasti seisomaan ja kantoi jo sikeästi nukkuvan Lottien sänkyyn - ei kuumia juomia lasten lähettyville. Hän pyyhkäisi tummia hiuksia hellästi ennen kuin palasi takaisin istumaan.
"Kiitos. Au pairin palkkaaminen ei ollut huono ajatus."

Deirdre veti löysältä nutturalta karanneita hiuksia korvan taakse.
”Ei tosiaan. Vaikka silti tämä käy työstä.”

Beatrix kietoi sormensa teemukin ympärille, tukien sen polveaan vasten.
"Varmasti käy", hän myönsi.
"Sinun on muistettava ottaa aikaa myös itsellesi."

Nainen vilkaisi aviomiehensä siskoa hämmentyneenä.
”Otan kyllä. Vastahan he tulivat kotiin.” Hän ei ollut tainnut käydä kauppaa enemmän kodin ulkopuolella.

"Niin tulivat", Beatrix vastasi.
Mutta ei kyse ollut pelkästään kuluneista päivistä, vaan jo ajasta ennen kolmosten saapumista kotiin. Olihan muutos tietenkin suuri, ja Deirdre ansaitsikin aikaa käpertyä itseensä ja keskittyä lapsiin. Ei vain liiaksi.

Jos ulkonäkö kertoi mitään, nainen oli tehnyt juuri niin. Hän halusi olla kotona ja äiti lapsilleen, koetti ehkä todistaa jotakin.
”Ei tässä nyt vielä ehdi kaivata omaa aikaa.”

"Kunhan et unohda sitä täysin. Voisimme käydä vaikka kahvilla tai ostoksilla, kunhan kolmoset ovat asettuneet."
Vaikka enemmän kyse taisi olla naisesta itsestään kuin siitä, etteivät kolmoset olisi malttaneet antaa äidilleen hetkeä omaa aikaa.
Beatrix vaihtoi hieman asentoaan, selän vihlaistessa kipeästi.
"Ihme, että Julian malttaa käydä töissä."

No se johtui myös siitä, että kolmoset oikeasti vaativat huomiota, mutta kyllä nuo myös pärjäisivät loistavasti isänsä ja Aurien hoivissa tunnin tai kaksi. Deirdre ei vain halunnut jättää noita.
"Hän on kyllä lyhentänyt työpäiviä merkittävästi."

Kolmosten saapumisesta kotiin oli kulunut vasta niin vähän aikaa, että ehkä äitikupla oli aivan sallittu olotila. Vielä hetken. Sen jälkeen Beatrix voisi tehdä parhaansa houkutellakseen tai kiristääkseen naisen ulos.
"Epäilen, ettei veljeni pysyisi järjissään, jos jättäisi tallilla käymisen kokonaan."

Artemis oli jo yrittänyt, epäonnistuen siinä aika surkeasti.
"Ei, minä murhaisin hänet kahdessa tunnissa." Deirdre totesi tyynesti. Julian oli ollut sietämätön onnettomuutensa jälkeen. Hän ei ikinä kaipaisi sitä uudelleen.

"Kärsivällisyytesi on ihailtavaa."
Beatrix epäili, ettei olisi kestänyt veljeään sitäkään aikaa. Minkä sille mahtoi, hevoset verissä ja sitä rataa.
"Ovatko kolmoset valvottaneet kovin?"

"Olen naimisissa hänen kanssaan, pitää antaa vähän anteeksi." Deirdre totesi kuivasti ja otti kulauksen teetä. Aurie toi huoneeseen pieniä pasteijoita ja pari donitsia, poistuen sitten. Bealle annettu merkitsevä katse oli pyyntö vahtia että kuihtunut nainen söisi.
"Eivät nyt... Erityisen paljon, kai. Heitä vain on kolme, jote4n..."

"Minun ei enää tarvitse, kun emme asu saman katon alla."
Julian oli uskomattoman rakas, mutta se ei muuttanut mihinkään sitä, että tämä osasi olla melkoinen joskus melkoinen idiootti. Oman ajan ottaminen ei tosin kuulunut idioottimaiseen käytökseen.
Beatrix siirsi vaivihkaa lautasta lähemmäs Deirdreä.

Deirdre otti siitä leivän ja haukkasi siitä. Ruoka vain tuntui unohtuvan ja maistuikin vähän huonosti.
"Minä asun loppuelämäni, joten pitää vähän vetää henkeä."

Beatrix otti pienen kulauksen teestään, ruoka ei houkutellut häntäkään juuri nyt.
Ainakin valtavassa talossa oli tilaa, jos puolison naama alkaisi hetkellisesti ärsyttää.
"Onko Amanda käynyt katsomassa kolmosia?"

Se hyvä puoli talossa vielä oli. Kunhan kolmoset haluaisivat omat huoneensa isompina, tilaa ei olisi enää jaettavaksi.
"Ei, häntä ei ole näkynyt." Eikä tyttö ollut soittanutkaan Julianille aikoihin.

Beatrix tunsi mielensä synkkenevän hieman, vaikkei sitä varmasti nähnytkään ulospäin. Hänen ilmeensä ei alunperinkään ollut yleensä kovinkaan hymyileväinen.
Ehkä pitäisi yrittää tuuppia tyttöä aktiivisemmin juttelemaan Julianin kanssa.
"Hän on varmastikin halunnut antaa teille omaa aikaa kolmosten kanssa."

Deirdre kohautti olkiaan.
"En tiedä, hän tuntuu edelleen vierastavan minua ja Julian ei ole sanonut mitään."

Ehkä se johtui siitä, että Amanda tunsi itsensä ulkopuoliseksi, tai pikemminkin tuntui kuvittelevan, ettei ansainnut samalla tavalla välittämistä.
Beatrix siirsi lautasta jälleen hieman lähemmäs Deirdreä.
"Sawnie käski sanoa terveisiä."

Deirdre pyyhkäisi sormet vaalean liinan reunaan.
"Sano hänelle takaisin."

"Minä sanon", Beatrix lupasi. Selkää vihlaisi uudelleen kipeästi.
"Kuinka sinä olet voinut? Joko olet toipunut leikkauksesta?"

"Oikein hyvin." Niin hyvin että hän oli saattanut villitä miehensä - se oli tosin ollut kovin helppoa - ennen lasten kotiutumista. Nyt sellaisesta oli turha haaveillakaan.
"Helpotti kun sain toipua rauhassa."

Beatrix nyökäytti päätään. Ottaen huomioon, kuinka raskasta odotusaika oli ollut, oli helpottavaa, että leikkauksesta toipuminen oli sujunut ongelmitta.
"Kunhan muistat jatkossakin pitää huolen itsestäsi. Vien sinut joku kerta ostoksille."

Deirdre nyrpisti hieman nenäänsä.
"Ei minun kannata nyt mitään ostaa." Kolmosetkin hukkuivat jo erikokoisiin vaatteisiin.

Beatrix puhahti hiljaa.
"Tietenkin kannattaa", hän intti. Aina kannatti panostaa sellaiseen, mikä sai olon hyväksi. Hänkin tarvitsisi pian uusia vaatteita, tyköistuvimmat hameet tuntuivat jo hieman kireiltä.

”Minulla on kaappi täynnä vaatteita. Tai komero. Kunhan ensin mahdun niihin.” Hän tökkäisi vatsaansa.
Yök.

"No, katselemaan sitten", Beatrix totesi. Kunhan Deirdre lähtisi hetkeksi ulos talosta, siitähän läheiset olivat huolissaan. Että nainen oli muuttunut niin vetäytyneeksi.
"Sait juuri kolmoset, ei sinulla ole kiirettä."
Keholle oli annettava aikaa toipumiseen ja palautumiseen.

"En ajatellut ostaa mitään välimallivaatteita." Ne muutamat sopivat saisivat riittää, hän mahtuisi pian omiinsa.
"Ja en minä, alkaa kivistää jos olen liian kauan pois." Piti säännöllisesti saada joku kolmosista tyhjentämään.

"Käsilaukut eivät katso vaatekokoa", Beatrix huomautti.
"Eikä kyse olisi monesta tunnista, hetkestä vain."
Tuntui mahdottomalta löytää hyvää asentoa tuolissa, selkää särki. Ehkä Jonathan ehtisi hieroa sitä illalla.

Deirdre pudisteli päätään.
"Noh. Minulla on komerollinen käsilaukkujakin." Ei hän ollut menossa.

"Kuten sanoin, voimme mennä myös katselemaan."
Beatrix hörppäsi teetään ja siirsi lautasta vielä hieman lähemmäs, kääntäen donitsipuolen Deirdreä kohti.
"Syö, tarvitset energiaa ruokkiaksesi lapsiasi."

Deirdre vilkaisi beaa ja räpäytti silmiään.
"... Minä syön ihan hyvin."

"Aina voi syödä paremmin", Beatrix vakuutti ja kosketti vihjailevasti lautasta.
"Jälkiruokaa. Ota ilo irti nyt, kun Julian ei kehtaa arvostella ruokavaliotasi."

Deirdre vilkaisi Beaa.
”Ei hän koskaan arvostele.” Hän totesi hiljaa. Vai arvosteliko muille?

"Hyvä niin, vaimoaan ei sovi arvostella."
Deirdre ei tosiaan vaikuttanut olevan aivan oma itsensä.

Deirdre oli vetänyt itseään vähän pienemmäksi, jalkoja myttyyn eteensä.
"Niin." Nyt hän vain mietti tekikö mies niin.

Beatrix räpäytti silmiään.
"Mitä nyt?"

Deirdre kohotti katsettaan hieman sieltä teemukistaan.
"Hmm? Ei mitään." Väsynyt, silmäpussien sävyttämä hymy.
"Haluatko lisää teetä?"

Beatrixin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mitä minä sanoin?"
Jokin hänen sanoissaan oli saanut Deirdren käpertymään itseensä.

"Et mitään." Deirdre pudisteli päätään.
"Olen vain vähän väsynyt."

"Sanoin jotakin väärää."
Beatrix tunsi kipeän vihlaisun. Jonathan oli ilmaissut huolen serkustaan, ja hän oli ilmeisesti onnistunut pahentamaan tilannetta.
Ei ihme, ettei hänellä ollut ystäviä.
"Olen pahoillani."

"Et sinä sanonut mitään. Ei ole mitään mistä olla pahoillaan." Deirdre totesi pehmeästi.
"Miten hääsuunnittelut?"

Beatrix pudisti hieman päätään.
"Kai tiedät, ettei Julian koskaan arvostelisi sinua?" hän varmisti, kulmat edelleen kevyesti kurtistuneina.

"Tiedän." Deirdre vastasi, kovin vakuuttavasti. tyhjiä sanoja kylläkin.
"Hän on sillälailla hieno mies." Kai. Ehkä oli.

"Hän ei koskaan puhu sinusta muuta kuin hyvää", Beatrix vakuutti ja silitti teekupin kylkeä kevyesti sormenpäillään.
Hänen olisi opittava valikoimaan sanansa huolellisemmin, Deirdre ei tarvinnut enempää stressiä elämäänsä.

Deirdre kehitti sitä aivan itse ihan uskomattomalla lahjakkuudella.
"Niin olen kuullut aiemminkin. Bea, häät?"

Beatrixilla oli ikävä tunne siitä, että Deirdre vältteli aiheesta puhumista, ja tunsi huolen vihlaisevan kipeästi.
Kuinka paljon nainen jätti kertomatta?
"Siellähän ne, syksyllä."

Aivan järjettömän paljon, jopa psykologille.
"No? Ei muuta? Teille tulee pian kiire."

Oli ollut vaikea keskittyä häiden ajatteluun sen jälkeen, kun he olivat saaneet uutisen pienokaisesta, jota ei voisi salailla enää häiden aikaan.
"On ollut niin paljon kaikenlaista. Kolmosten ristiäisetkin ovat sitä ennen."

Deirdre hymyili pehmeästi.
"Mutta ristiäiset eivät vaikuta häihinne. Beatrix, me puhuimme tästä."

"Eivät, eivät."
Totta kai häät olivat tärkeät Beatrixille, mutta hän tiesi haluavansa viettää elämänsä Jonathanin kanssa ilman seremoniaakin.
"Oletteko miettineet, missä ristiäiset pidetään?"

Deirdre kohautti olkiaan.
”Veljelläsi taitaa olla kaikki aika suunniteltuna.”

Beatrix kohotti kulmiaan.
"Kai hän antaa sinunkin päättää asioista? Olet lasten äiti."

”Antaa. Ei minulla ole vastaväitteitäkään suunnitelmille.” Välillä tosin tuntui siltä että häntä ohitettiin, mutta kai se johtui hormoneista?

Beatrix oli unohtunut silittelemään teemukin kylkeä.
"En usko, että Julian haluaa suunnitella niin tärkeää tilaisuutta itsekseen."

”Ei hän suunnittelekaan.” Deirdre korjasi pehmeästi.

"Hyvä niin", Beatrix vakuutti.
"Julian tarvitsee silloin tällöin muistutusta siitä, ettei maailma pyöri hänen ympärillään."
Kaikella rakkaudella, mutta perheen prinssillä oli oma tapansa toimia.

”Minä annan sitä hänelle kaiken edestä ja nämä kullannuput myös.” Deirdre katsoi lapsiaan ja hellä lämpö syttyi silmiin. Äidin murut.

Ainakin lapsistaan puhuessaan Deirdre vaikutti onnelliselta.
Beatrix ei silti uskaltanut luottaa siihen, että kaikki oli hyvin. Hänen olisi tultava käymään useammin, ehkä nainen tunsi olonsa yksinäiseksi.
Selkää vihlaisi jälleen, mikään asento ei ollut hyvä.
"Parempi vain niin. Jääräpää mikä jääräpää."

”Irlantilainen jääräpää.” Se tuntui olevan pelätty ominaisuus yhdistettynä hänen kansalaisuuteensa.
”Ja hekin puoliksi.” Vaikka se jäisi muun jalkoihin. Olivat silti.

Heidänkin lapsensa tulisi perimään pienen osan irlantilaista jääräpäisyyttä.
Ajatus teki Beatrixin hämmentävän onnelliseksi.
"Oletteko puhuneet kieliasiasta?"

Deirdre pudisteli päätään.
”Puhun heille iiriä ja englantia, oppivat mitä oppivat.” Mitäpä lapset kuolevalla kielellä?

"No mutta sehän on hyvä", Beatrix huomautti. Ainakaan Deirdre ei ollut luopunut täysin iirin puhumisesta lapsilleen.
"Pienillä lapsilla on hämmästyttävä kyky omaksua kieliä."

”Niin. Toivon että eivät mene sekaisin.” Ehkä hän luopuisi iiristä kun lapset kasvisivat. Hänkin puhui sitä vain sukulaisten kanssa ja kun halusi ettei aviomies ymmärtänyt.

Beatrix puhahti.
"Eivät lapset siitä rikki mene."
Sen vuoksi hänkin oli vannottanut Jonathania puhumaan kymriä heidän lapselleen.
Salaisuus alkoi tuntua liian suurelta kantaa.
Hän kurotti koskettamaan Deirdren kättä.
"Deirdre, kaikki menee hyvin. Sinä olet hyvä äiti."

”Niin. Tietenkin.” Mikään ei voisi olla enä vaikeampaa kuin raskaus, eihän? Niin hän halusi uskoa.

Beatrix hipaisi Deirdren kämmenselkää uudelleen.
"Onhan kaikki varmasti hyvin?"
Nainen oli niin kaukana omasta itsestään. Sisäänpäinkäpertynyt.

Nainen nyökkäsi pehmeästi.
"On, kaikki on hyvin. Olen vain väsynyt."

Ei kai ketään voinut pakottaa puhumaan?
Beatrixin katseessa viipyi huoli, kun hän kupersi kätensä takaisin mukinsa ympärille.
"Jos et tahdo vielä itse lähteä, onko jotakin, mitä tarvitsisit? Jotakin, mitä hölmö veljeni ei osaa ostaa."

Deirdre mietti hetken. Oliko? Ei, Julianilla oli mieheksi hämmentävä kyky ostaa viimeistään ohjeiden varassa oikeat asiat. Mies ei ollut kuten ne toivottomat, jotka lähetti hakemaan siteitä ja toivat vaippoja.
"Ei, minulla on kaikki hyvin. Kiitos kuitenkin."

"Sinulla on numeroni, jos jotakin sellaista ilmenee", Beatrix muistutti.
Mitä tahansa, tai vaikka ihan vain siltä varalta, että Julian olisi töissä. Tai jos tuntuisi siltä, että haluaisi jutella jollekulle.

”Niin on.” Hän voisi tosiaan soittaa jos olisi jotakin.
”Olen oikein kultainen.”

"Sitä varten perhe on", Beatrix muistutti, lämpö silmissä häivähtäen.
"Jos vain voin mitenkään olla avuksi. Enkä väitä, että minua haittaisi päästä viettämään aikaa veljenlasteni kanssa."
Nyt kun hänestä vielä oli auttajaksi. Selkäsärkyä tai ei.

"Minä tied--" Izzy päätti keskeyttää äitinsä lauseen, saaden naisen nousemaan melko ketterästi nojatuolista.
"Tá mamaí anseo..." Ainakin hän jaksoi pitää huolta lapsistaan. Jos ei muuta.

Beatrix oli aikeissa nousta - pikemminkin vaiston ohjaamana kuin tietoisesti - mutta vajosi takaisin istumaan selkäänsä hieraisten Deirdren siirtyessä tyttärensä luo.
"Nälkäinen?"

Deirdre nosti tytön syliinsä, hyssyttäen hieman. Ei herätetä sisaruksia, kiltti. Aamupäivän sirkus riitti kun oli syntynyt ketjureaktio.
"Epäilen jotain muuta hätää. Mennääkö alas?" Ehkä tytöllä kuitenkin oli nälkä ja nyt pitäisi lämmittää pullossa.

Beatrix nyökäytti päätään ja laski teekupin käsistään pöydälle ennen kuin nousi seisomaan, värähtäen hieman kivusta. Hän vilkaisi kuppeja, mutta katsoi parhaaksi jättää ne siihen, kukaan tuskin haluaisi sirpaleita pitkin portaita.
"Ovatko lapset sopeutuneet kotielämään?"

Deirdre lähti alas, hyssytellen pientä tyttöä sylissään. Tuo onneksi rauhoittui pian lähinnä tuhisemaan hyvin tyytymättömästi, Yhdellä kädellä hän sai pullon vedellä täytettyyn kattilaan, jossa se saisi lämmetä tasaisesti. Hän ei luottanut mikroon.
"Ihan hyvin."

"Hyvä niin. He olivat melko pitkään sairaalassa."
Beatrix seisahtui pöydän ääreen siitä vaivihkaa toisella kädellään tukea ottaen. Eivät niin pitkään kuin olisivat voineet joutua olemaan, luojalle kiitos.

Eivät onneksi, vanhemmat olisivat tulleet hulluiksi siinä ajassa. Deirdre hymisi samalla tytölle, Aurélie kurkisti keittiöön.
"Jos haluat, minäkin voisin..."
"Ei, saan kyllä itse."

Beatrix katsahti au pairia silmäkulmastaan.
"Sinunkin on muistettava levätä, Deirdre", hän muistutti.
"Kolmen lapsen kanssa arki on varmasti kiireistä."

"Minä muistan kyllä." Deirdre lupasi hiljaa, huokaisten hieman. Ei hän nyt ollut kuolemassa tässä.

"Lapsesikin tarvitsevat sinut hyvissä voimissa", Beatrix huomautti.
Se, että äiti ajaisi itsensä väsymyksestä romahduksen partaalle, ei lopulta olisi hyödyksi kellekään. Mutta kyllähän Deirdre osasi pitää huolen itsestään, eikö niin?

"Minä olen hyvissä voimissa, beatrix." Hän huomautti hellästi hymyillen.

"Ja toivon, että myös pysyt hyvissä voimissa."
Jokin tuntui olevan vialla, mutta Beatrix ei ollut varma, mitä olisi asialle tehnyt. Ehkä hänen pitäisi keskustella veljensä kanssa, tämähän varmasti vaimonsa parhaiten tunsi - Artemiksen lisäksi, kenties.
"Tiedäthän, että voit soittaa minulle milloin vain?"

Oli melko turvallista sanoa että Julian ja Artemis tosiaan tunsivat naisen parhaiten.
"Tiedän." Hän lupasi hymyillen, kokeillen oliko korvike jo lämmintä.

"Hyvä. Todella tarkoitan, mitä sanon."
Odottaessaan kolmosia Deirdre oli vaikuttanut ahdistuneen yksinäiseltä, mutta nyt nainen tuntui eristäytyvän toisella tavalla - tai ehkä Beatrix vain kuvitteli. Mutta hän ei ollut ainoa, joka oli huomannut muutoksen.
"Toivon, että pidät sen mielessä."

Kolme ihmistä oli huomannut sen. Luultavasti neljä, mutta Julian oli tullut imaistuksi siihen samaan kuplaan naisen kanssa. Viisi, jos olisi kysynyt heidän au pairiltaan.
"Minä pidän. Kiitos kun huolehdit."

"Tietenkin huolehdin. Sitä varten sukulaiset ovat."
Myös avioliiton kautta saadut sukulaiset. Beatrix vilkaisi siroa rannekelloaan.
"Lupasin Sawnielle olla kotona päivällisaikaan. Jos mies olisi vaikka päässyt lähtemään kotiin ajoissa."

”Eiköhän. Hän on aika tarkka työajoista koska ei halua asua töissä.” Sawnie ei ollut halunnut hukuttaa elämäänsä vain töihin, edes sinkkumiehenä.

"Niinhän hän on."
Huomattavasti tarkempi kuin Beatrix itse. Kun teki töitä yrittäjänä, oli helppo jatkaa vaikka kellon ympäri.
Ei enää pian. Muutama kuukausi, ja hänen olisi keksittävä aivan uusi tapa sovittaa perhe ja työ yhteen.
"Nälkäkö pientä vaivasi?"

”Mmm. Heillä on aika usein nälkä.” Pieniä määriä todella usein.

"Sellaista se on noin pienillä."
Beatrix hieraisi selkäänsä ja asteli Deirdren luo, painaen suukon naisen poskelle.
"Paras lähteä katsomaan, mitä mies on keksinyt. Tulen taas katsomaan teitä."

Deirdre hymähti pehmeästi. Poski oli melko luiseva nykyään.
”Mene. Sitä miestä on hyvä vahtia.”

"Muista syödä itsekin", Beatrix huolehti. Hän toisi seuraavalla kerrallaan suklaata, ja pitäisi huolen siitä, että nainen myös söisi. Toivottavasti au pair pitäisi huolen myös lasten äidistä.
"Kerro Julianille terveisiä", hän pyysi ennen kuin suuntasi eteiseen ja autolleen.

Aurie piti kyllä.
”Minä kerron. Kerro sinä Sawnielle!”

Torstai 31. toukokuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne

Jokaisena alkavana päivänä Beatrix toivoi, että olisi voinut paremmin. Että jollakin merkillisellä, lähes maagisella tavalla kipu olisi ollut poissa, ja hän olisi ollut oma itsensä. Jonathanin ei olisi pitänyt joutua kestämään hänen alakuloisuuttaan enää yhtään pidempään.
Kuultuaan, ettei Deirdre vieläkään voinut paremmin, Beatrix ei ollut suostunut jäämään enää kotiin, vaikka ajatus ulos lähtemisestä olikin tehnyt kipeää. Hän oli laittanut itsensä kuntoon ja hypännyt kirkkaanoranssiin autoonsa, ja ajanut Hexhamista Newcastleen. Nyt hän seisoi tutun talon ovella ja soitti ovikelloa, mukanaan suklaalevyjen valikoima.

Deirdre ei tosiaan ollut vieläkään ihan oma itsensä. Sitä oli kestänyt kaksi kuukautta. Hän oli saanut hetken rauhaa kun Aurie oli päättänyt viedä kolmoset vaunuilemaan. Nainen asteli avaamaan oven, pyyhe turbaanina päässään.
"..Beatrix, hei. Tule sisään."

Beatrix toivoi, että oli onnistunut piilottamaan tummat silmänalusensa edes osittain meikin alle.
"Hei, Deirdre", hän tervehti, ja halasi naista ennen kuin astui sisään.
"Onko Julian töissä?"

"On, hän otti tänään jonkun valmennuksen ennen kuin he lähtevät kisoihin..." Liekelle, mutta sitä Deirdre ei halunnut ajatella . Kamala blondi. Hän päästi Bean sisään ja sulki oven, vastaten halaukseen.

Ainakin Deirdre oli lähtenyt lastenhuoneesta, se oli hyvä asia, eikö ollutkin?
"Huolehtiiko Aurélie kolmosista?" hän kysyi, samalla kun ojensi kauniiseen lahjakassiin pakattuja suklaalevyjä naista kohti.

"Mmm, hän halusi nauttia päivästä ja otti heidät vaunuissa hieman ulos." Deirdre myönsi pehmeästi.
"Aamuyö oli hankala niin sain käydä suihkussa ja nukkua hetken. " Hän otti kassin ja kulki sen kanssa keittiöön, laskien pöydälle.
"Haluatko teetä?"

"Et kai valvo yksin lasten takia?" Beatrix huolehti, kulmiaan kurtistaen. Hän ainakin toivoi, ettei naista ollut jätetty yksin asian kanssa, tämä todella tarvitsi lepoa.
"Kiitos, tee maistuu kyllä."
Enää ei ollut väliä sillä, mitä teetä. Mutta hän kieltäytyi ajattelemasta asiaa nyt.

"En, saan apua. Ja Julian heräsi aiemmin." Deirdre puolusti miestä sen verran. Hän naksautti vedenkeittimen päälle ja otti mukit.

Beatrix olisi mielellään auttanut, mutta väsymys, joka tuntui piinaavan häntä pitkin päivää, pakotti istahtamaan alas pöydän ääreen. Ikään kuin keskenmeno olisi vienyt kaikki voimat.
"Mitä sinulle kuuluu?"

”Hyvää. Raskasta ja väsyttää, mutta se on kai normaalia.” Niin hän halusi uskotella.

Normaalia, tiettyyn pisteeseen saakka.
Beatrix pyyhkäisi olemattoman pölyhiukkasen, tai ehkä leivänmurun, pöydän pinnalta.
"Joko olet innostunut käymään kodin ulkopuolella?"

”Vaunujen kanssa välillä.” Ei oikeastaan muuten. Olisiko pitänyt?

"En tarkoittanut sitä", Beatrix huomautti kevyesti kulmiaan kurtistaen.
"Kuinka sinä voit, Deirdre?"

Deirdre kohotti kulmiaan ja päästi pyyhkeen pitelemäst runsaita hiuksiaan ylhäällä.
”Hyvin. Voin hyvin.”

Beatrix tutki irlantilaisnaista tarkkaan jäänsinisellä katseellaan.
"Veljesi ja Sawnie ovat huolissaan sinusta."

Nainen naurahti.
”Olen sanonut molemmille ettei ole hätää.”

Beatrix kurtisti kulmiaan.
"Oletko ajatellut, että siinä voisi olla perää? Et ole oma itsesi, ja moni on huomannut sen."

Deirdre kallisti kevyesti päätään.
”En ole huomannut. Eikä Julian.”

"Sinä kuljet laput silmillä, ja Julianista en tiedä, mutta meitä on kuitenkin useampi", Beatrix huomautti. Hän ei halunnut kuulostaa nalkuttavalta, mutta oli huolissaan, varsinkin kun nainen itse kielsi kivenkovaan, että mikään oli vialla.

”Beatrix, kaikki on hyvin.” Vakuuttaessaan hän kaatoi vettä mukeihin.
”En tiedä mitä Arty teille väittää.

"Jopa minä näen, että et ole oma itsesi", hän huomautti.
"Artemis epäilee, että olet masentunut. Etkä kuulemma tunne oloasi hyväksi omassa kehossasi juuri tällä hetkellä."

Deirdre puraisi huultaan, upottaen teepussin veteen.
”Eikö se ole normaalia?”

"Mikä tarkalleen ottaen?" Beatrix kysyi, kietoen sormensa lämpimän teemukin ympärille.

”Että kestää hetki tottua kaikkiin muutoksiin?” Hän ei ollut erittelemässä niitä.

"Totta kai on", Beatrix vastasi.
"Mutta Artemis taisi mainita, että koet kehosi niin epämiellyttäväksi, että sitä pitäisi leikellä."

Deirdre siristi silmiään ja katsoi kälyään pitkään.
”Se on oma asiani.”

Beatrix ei hätkähtänyt katsetta.
"Ei ole, kun et selvästikään ole kunnossa päättämään sellaisista asioista."

"Miten niin en ole kunnossa? Tuo voisi olla loukkaavaa." Nainen huomautti nyreänä.

"Sitten on", Beatrix vastasi.
"Deirdre, et ole tyhmä nainen. Et suostu lähtemään kotoa minnekään, Artemis pelkää, että olet kehittämässä syömishäiriön, ja minusta tuntuu, että itsetuntosi laahaa pitkin maata. En tiedä, miksi kieltäydyt näkemästä sitä, mutta sinä et voi hyvin, eikä silloin pitäisi tehdä päätöksiä kehonsa runtelemisesta."

”Se ei ole runtelua, älä liioittele.” Hän puhahti, uskaltanatta tarttua mukiin.

"Sitä se juuri nimenomaan on", Beatrix intti vastaan. Deirdre antaisi silpoa kehonsa vapaaehtoisesti, jotta se voitaisiin kursia tai kiristää uudelleen kuosiin.
"Pelkään vain, ettet ajattele juuri nyt selkeästi."

”Ei ja en ole sinne huomenna menossakaan.” Nainen naurahti kireänä.

"Silti. Mitä ihmettä meidän täytyy tehdä, että suostuisit uskomaan, ettet voi hyvin?"
Beatrixin sormet puristuivat tiukemmin mukin ympärille.
"Jos lastesi takia sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Plastiikkakirurgiaan turvautuminen ei tässä vaiheessa kuulu siihen huolehtimiseen."

Deirdre huomasi iskevänsä jälleen kädet saareketta vasten.
”Minä pidän! Mikä helvetin vimma ja oikeus kaikilla on arvostella minua nyt?”

Beatrixin hartiat kiristyivät.
"Godverdomme, Deirdre, kukaan muu kuin sinä itse ei arvostele!" hän ärähti takaisin.
"Me olemme huolissamme! Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?"

”Se että minä en ole hullu! Olen täysissä järjissäni ja tiedoksi vain, että en ole veljeni!” Nainen ärähti matalasti.

Beatrixin valtasi hetkeksi hämmentävä deja vun -tunne. Niin kuin hän olisi itse käynyt vastaavan keskustelun.
"En ole väittänyt, että olisit. Mutta sibulla on kolme tervettä lasta, ja silti tunnut pohjattoman onnettomalta! Haluatko sinä olla onneton, Deirdre?"

”En! Olen onnellinen kolmesta lapsestani, mutta helvetti, minulla on silti omatkin tunteeni ja oikeus niihin!” Onneksi lapset eivät olleet talossa.

Beatrix läuskkäisi turhautuneena pöytää kädellään.

”Totta helvetissä minua masentaa! En voi antaa mieheni edes nähdä minua ilman vaatteita saati koskea!” Hän veti terävästi henkeä.
”Ja tiedän että se repii häntä! Veljesi on mahdollisesti fyysisin mies jonka olen tavannut ja hänelle helvetti riittäisi naisia jotka olisivat onnellisia hänen kosketuksestaan!”

Beatrixin silmät välähtivät.
"Veljeni näkee vain sinut", hän muistutti.
"Ja tämäkö sinusta on normaalia? Helvetti Deirdre, miksi on niin vaikea ottaa apua vastaan? Sinulla on kolme ihanaa lasta!"

"Miten kauan? Seuraavat 40 vuottakin?" Deirdre sähähti.
"Niin on! Mutta minulla on myös pilalle mennyt keho, itsetunto-ongelmia ja mahdollisesti tulevaisuudessa seksitön avioliitto, joten minä saan jumalauta tehdä mitä haluan sen korjaamiseksi! Damnú air!"

Beatrixin olisi pitänyt olla parempi, pitää tunteensa kurissa. Ei antaa sanojen mennä ihon alle, kun niitä ei sellaisiksi ollut tarkoitettu. Varsinkin, kun Deirdre oli oikeassa. Kunhan nainen vain olisi ollut kunnossa, oli täysin tämän oma asia, mitä omalle keholleen halusi tehdä.
Mutta hän oli edelleen vereslihalla.
"Väitätkö tosiaan, että raskaus on pilannut kehosi?" hän sähähti.
"Minä olisin antanut vaikka molemmat käteni, jos vain olisin-"
Ei. Se ei ollut Deirdren vika. Nainen oli masentunut ja tarvitsi apua.

"Tiedätkö miltä näyttää kun on saanut kolmoset? Hirveältä!" Deirdre murahti ja tönäisi itsensä vauhdilla kauemmas saarekkeesta.
"Se että minulla on kolme lasta, ei tee minusta vain äitiä! Olen silti nainen, täysissä järjissäni ja haluan myös nauttia siitä! Mikä siinä on niin kamalaa? En ole ottamassa botoxia, helvetti, olen vain muokkaamassa itseäni enemmän sellaiseksi kuin olin ennen paisumistani kolmeksi rantapalloksi!"

Beatrixin käsi oli puristunut nyrkkiin.
"En. En tiedä, miltä keho näyttää edes yhden lapsen jälkeen", hän vastasi, ääni täysin tunteettomana. Hän yritti pitää sen kaiken sisällään, kivun, jonka ajatus herätti.
Ehkei koskaan saisikaan tietää. Ehkei sitä ollut tarkoitettu.

Deirdre tuijotti naista hetken.
"Minä tiedän, joten minun mielipiteelläni on väliä. Ei sinun, ei Artemiksen, ei Sawnien. Minä tämän kanssa elän."

Kynnet pureutuivat kipeinä kämmeneen.
"Olet oikeassa. En tiedä, enkä tule koskaan tietämään", Beatrix totesi ontosti.
Mitä hän tiesi äitiydestä? Ei mitään.
"Me olemme vain huolissamme."

"Ei tarvitse. Minä voin aivan helvetin hyvin, enkä kaipaa muitaq holhoamaan tai arvostelemaan." Deirdre murahti matalasti ja kääntyi kaatamaan teensä lavuaariin.

Beatrix käänsi katseensa mukiinsa ja nousi hitaasti seisomaan.
"Kukaan ei arvostele", hän huomautti, yrittäen pitää äänensä vakaana, vaikka koko keho oli alkanut täristä.

"Paitsi kaikki." Deirdre totesi kylmästi.
"Paitsi aivan kaikki lähelläni. Koska minun pitäisi hyppiä ilosta, mutta en hypi. Olen itsekeskeinen ja joku muu olisi ansainnut tämän, koska en arvosta sitä?"

"Minä en ole sanonut mitään tuollaista", Beatrix huomautti.
Hän oli halunnut auttaa, vaikkei ollutkaan varma, kuinka hänen sanansa olisivat voineet vaikuttaa sen enempää kuin Deirdrelle paljon rakkaampien ihmisten. Hänen oli ollut kuitenkin pakko yrittää.
Sydän takoi niin, että hän pelkäsi sen työntyvän rintakehän läpi vapauteen.

"Ei, juuri niin sinä sanoit." Deirdre haroi oransseja hiuksiaan löysälle nutturalle niskaansa.
"Oliko muuta?"

Beatrix otti tukea pöydän reunasta.
"Ajatko minut pois?"

Nainen pesi kätensä ja vilkaisi kelloa.
"Aurie tulee varmaan pian lasten kanssa." Sitten olisi kädet täynnä töitä kolmikon syöttämisessä.

Beatrix tunsi hartioidensa painuvan alemmas.
Hyödytön. Hyödytön kaikin mahdollisin tavoin.
"Sinä tarvitset apua."

"minkä kanssa?" Nyt kannattaisi miettiä mitä sanoisi.

"Et voi hyvin."
Sydän hakkasi niin kovaa, että Beatrix tunsi voivansa pahoin.

"Jos annamme minun päättää sen?" Deirdre ei ollut jatkamassa keskustelua kovin kauan.

"Et selvästikään myönnä sitä itsellesi", Beatrix huomautti nieleskellen.

"Eli ehkä sitten voin hyvin." Deirdre totesi tyynen kylmästi ja otti korviketta. Hän voisi ottaa sen lämmitysvalmiuteen.

"Kun linnoittaudut kotiin etkä huolehdi itsestäsi?" Beatrix jatkoi itsepintaisesti, siitä huolimatta, että saattaisi sanoillaan puhaltaa kipinöitä liekkeihin.

"Minä huolehdin! Helvetti, mitä minun pitäisi tehdä että huolehtisin itsestäni?" Paketti korviketta lensi seinään. Vähän esimakua Bealle mitä riidat avioparin välillä saattoivat olla.
"Minä huolehdin itsestäni - syön terveellisesti, koetan liikkua kotona! Mitä helvettiä minun pitäisi vielä tehdä? Damnú air, jos sinulla ei ole hyvää sanottavaa kuten veljelläni, anna minun olla!"

Seinään iskeytyvä korvikepaketti sai Beatrixin hätkähtämään.
"Olet meille rakas", hän muistutti, kun ei enää muuta keksinyt, sydän kipeästi hakaten.
Hän valitsi aina väärät sanat. Eikä pian saisi olla osa veljenlastensakaan elämää.

Deirdre kääntyi kaatamaan toisen korviketetran pulloon ja nieleskeli kiukkuaan. Hänellä ei ollut sanottavaa. Ei mitään.

Deirdre ei selvästikään halunnut keskustella asiasta enempää. Beatrix tunsi kipeän painon rintakehässään kääntyessään ympäri ja astellessaan kohti ovea. Hän löytäisi kyllä tiensä ulos, suuren talon sokkeloisuudesta huolimatta.

Keskiviikko 20. kesäkuuta 2018, aamupäivä, Newcastle Upon Tyne

Vatsatautikaan ei voinut kestää ikuisesti.
Ja Beatrix oli todella kaivannut veljeään ja tämän perhettä. Kolmoset olivat varmasti kasvaneet valtavasti hänen viime käynnistään, niin kuin lapset ensimmäisinä kuukausinaan tapasivat kasvaa.
Hän ei ollut käynyt paljoakaan ulkona kuluneina viikkoina. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän oli vaivautunut meikkaamaan kasvonsa, vaikkei sekään onnistunut aivan peittämään ihon tavallistakin kalpeampaa sävyä.
Hän pysäköi autonsa tutun talon eteen ja epäröi hetken ennen kuin nousi ja suuntasi ovelle. Viimeksi hän oli saanut vain pahaa aikaan, eikä Julian varmasti halunnut, että hän järkyttäisi tämän vaimoa enempää.

Deirdre oli ihan itse pyytänyt Beaa käymään. Lapset olivat rivissä peitolla alakerrassa, enemmän tai vähemmän lelu suussa kaikilla. Jaksoivat jopa olla hetkiä hereillä, eivätkä aina syödä tai nukkua. Aurie oli omilla asioillaan. Deirdre nousi avaamaan oven, tervehtien Beaa pikaisella hymyllä.
"Tule peremmälle!" Nainen huikkasi, kipittäen takaisin olohuoneeseen. Ihan kuin kolmoset olisivat karanneet.

Beatrix oli ostanut tunnollisesti tuliaisiksi suklaata. Vaikka Deirdre oli tehnyt selväksi, ettei halunnut asioihinsa puututtavan, hän ei voinut mitään sille, että huolehti. Syöttäisi suklaan vaikka Aurielle tai heittäisi pois, jos ei haluaisi sitä itselleen.
Hän riisui korkonsa eteiseen ja jatkoi hiljaa peremmälle.
Kolmosten näkeminen oli saada hänet itkemään. Niin isoja jo.
"Halusit tavalla?" hän kysyi, kurkkuaan selvittäen.

Deirdre istui lattialle ja ojensi käsistä livenneen helistimen Edwardin pieneen nyrkkiin.
"Mmm." Oli hankala keksiä mitä sanoisin.
"Olen pahoillani, Bea. Sawnie... hän kertoi Julianille. On pahoillani siitä mitä sanoin."

Beatrix olisi halunnut istahtaa lattialle lasten seuraksi, mutta hän päätyi lopulta valikoimaan nojatuolin reunan.
Kaikki kolme näyttivät voivan hyvin. Luojan kiitos siitä.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman.
"Mitä Sawnie kertoi?"

Deirdre kallisti kevyesti päätään.
"Siitä että te... mitä tapahtui." Deirdre vilkaisi merkitsevästi lapsia. Niin.

Beatrix tunsi jonkin kylmän kouraisevan vatsaansa, ja onnistui juuri ja juuri itseään nostamaan kättään suojelevasti sen ylle.
Ei ollut enää mitään, mitä suojella.
Hän nielaisi ja haki ääntään.
"Pyysin, ettei hän olisi kertonut asiasta."

Deirdre siirtyi lähemmäs ja nojautui halaamaan naista lattialta.
"... hän oli rikki ja puhui veljesi kanssa."

Beatrix jännittyi, mutta ei siksi, että Deirdre oli tullut lähemmäs.
Kyyneleet kohosivat luomien taakse kuin vaivihkaa, yrittivät löytää tietään ulos.
"H-hän on ollut hyvin rikki sen jälkeen..."

Deirdre nousi ylös ja istui viereen, halaten Beaa kunnolla.
"Se on ihan hyväksyttävää. Teille molemmille. Olen pahoillani, en olisi saanut... anteeksi."

Beatrix nielaisi ja nojautui kevyesti Deirdreä vasten, pudistaen päätään.
Hän ei mielellään itkenyt muiden nähden, mutta ehkei sekään ollut enää hänen hallittavissaan.
"Puutuin asioihinne. Mutta olin huolissani."

Deirdre silitteli naisen selkää hellästi.
"Ssshhh. En silti olisi saanut reagoida niin. Kaikki hyvin Bea. Kolmosilla on ollut ikävä."

Beatrix pyyhkäisi silmiään.
"Minullakin on ollut ikävä heitä", hän vastasi hiljaa, katsellen lapsia, jotka jaksoivat jo touhuta viltillä.
"Ja Sawnie on ollut niin onneton, en ole tiennyt, mitä voisin tehdä..."

Deirdre mutristi huultaan.
"Haluatko jonkun syliin? Ed on oikea sylipoika."

Beatrix pelkäsi, että pienokaisen piteleminen sylissä olisi liikaa.
Mutta hänellä oli ollut ikävä.
"Haluaisin", hän vastasi hiljaa, kaivaen käsilaukustaan nenäliinan pyyhkiäkseen silmänsä.

"Ei sinun ole pakko." Mutta tietenkin Beatrix saisi pidellä veljenlapsiaan. Deirdre otti edwardin syliinsa varoen ja nosti tädillen.
"Tá mamaí anseo, mo leanbh." Se oli kyllä hieman huijausta, kun hän samalla tarjosi poikaa tädillensä.

Totta kai hän halusi pidellä veljenlapsiaan.
Hän ojensi käsivarsiaan ja tuki Edwardin tottuneesti syliinsä, pyyhkäisten tummia hiuksia.
"Hei, pieni", hän tervehti hiljaa.
"Hän on kasvanut valtavasti."

Poika nyrpisti kasvojaan. Ihan kuin olisi ymmärtänyt äitinsä sanojen olleen huijausta.
"He ovat kaikki. Haluatko teetä?"

Beatrix pyyhkäisi pojan poskea sormenpäällään ja tarjosi sitten peukaloaan tälle pideltäväksi.
Heilläkin olisi voinut olla oma pienokainen jouluna. Mutta niin ei ollut tarkoitettu. Ei joululasta.
"Kiitos. Deirdre, kuinka sinä olet voinut?"

Ainakin Edwardilla oli tiukka ote Hyvin tiukka. Syy miksi Deirdren villit, luonnonpunaiset hiukset olivat tiukasti kiinni.
"Hyvin." Deirdre toi heille mukilliset valmiiksi haudutettua teetä keittiöstä.

Hyvä ohjasote, jos Beatrixilta kysyttiin. Ja voimakkaat jalat.
Hyvä pieni ratsastajanalku.
Hän kohotti katseensa hetkeksi Deirdreen, harkitsi, mitä uskaltaisi kysyä.

Deeirdre istui lattialla ja puhalsi teemukiinsa, ottaen vasta sitten kulauksen. Nainen oli oikein rakastunut pieneen kolmikkoonsa.

Beatrix laski katseensa takaisin veljenpoikaansa.
"Oletko edelleen ollut alakuloinen?"

Vihreät silmät vilkaisivat hollantilaisnaista. Oliko?
”Jonkin verran. Minä... minulla käy terapeutti kotona kerran viikossa.”

Beatrix kokeili myös toisen pikkuisen käden ohjasotetta.
Olisikohan heidän pienokaisellaan ollut yhtä vahvat pienet kädet?
Hän räpäytti silmiään, ikävä vihlaisi.
"Se on hyvä."

Deirdre veti jalkojaan koukkuun. Hän taisi tehdä Julianista onnettoman. Miesparka.
”Julian-parka tarvitsee kohta myös.”

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Niinkö?"

Deirdre hymähti vaisusti.
”Hän käy kahvilla ja halkeaa kohta, raukkaparka. En tiedä ajatteliko hän että minustakin tulee... sellainen äiti.”

Beatrix paransi veljenpoikansa asentoa sylissään.
Hän yritti olla ajattelematta, olisiko heidän lapsena perinyt Sawnien punaiset hiukset. Hän oli toivonut niin.
"Millainen äiti?"

Irlantilainen otti vain kulauksen teetä. Heidän lapsistaan kaikilla oli tummat hiukset, mutta Edwardin silmät muuttivat väriä.
”Sellainen jonka miehellä on nuiva elämä makuuhuoneessa.”

Beatrix kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Kolmosethan ovat niin pieniä vielä."
Eikä hankalasta raskaudesta ollut kulunut kuin tovi, puhumattakaan kaikista muista vastoinkäymisistä.

Nainen hymähti vaisusti. Niinhän siitä oli. Hän nyt vain oli nainen joka ei ikinä sanonut ei. Hän ei muistanut että olisi koskaan kieltäytynyt.
”Niin, hölmö ajatushan se on.”

Beatrixin kulmat painuivat alemmas.
"En sanonut, että se on hölmö", hän vetosi, parantaen Edwardin asentoa sylissään. Miten hän odotti, että kolmoset alkaisivat olla niin isoja, että opettelisivat ensimmäisiä sanojaan.
"Tarkoitin vain, että sinun ei pitäisi kantaa syyllisyyttä sellaisesta."

”En minä sanonut että se on syyllisyyttä. Säälin vain miesparkaa.” Hän huokaisi ja silitteli peukalollaan Izzien pientä jalkapohjaa.
”Lapset valvottaa, elää kahvilla ja kun olisi aikaa kaksin, vaimokaan ei oikein lämpeä.”

Toivottavasti sanojen kielestä ei syntyisi pahaa mieltä. Toivottavasti ne olisivat neutraalisti englantia.
Beatrix sipaisi pulleaa poskea sormenpäällään. Hän oli näkevinään veljensä piirteitä tämän pojassa, mutta ehkä oli liian varhaista sanoa varmaksi.
"Hän oli varmasti varautunut pikkulapsiarkeen."

Piirteestä menisi ainakin ne hyvin tummat hiukset. Edwardin silmät olivat tosin vaalenneet siskoja nopeammin. Tytöillä oli edelleen melko tummat, siniset silmät ja Edwardilla hyvin vaaleat. Deirdre ei ollut sanonut mitään, mutta niin oli kuulemma käynyt hänen ja Artemiksen kanssa. Ehkä poika saisi vihreät silmät.
"Niin sitä luulisi."

Beatrix pyyhkäisi kevyesti pojan tummia hiuksia.
Jos kaikki olisi mennyt hyvin, sinulla olisi voinut olla leikkikaveri jouluun mennessä.
Älä ajattele sitä.
"Hänellä on vaaleammat silmät kuin sisarillaan", hän huomautti, katsahtaen Deirdreen.
"Oletteko puhuneet Julianin kanssa siitä, miltä sinusta tuntuu?"

Deirdre piti hellästi pienestä jalasta kiinni ja siveli jalkapohjaa. Lasta se ei ainakaan haitannut.
"Puhumme säännöllisin väliajoin. Ei huolta, Bea. Keskity sinä huolehtimaan itsestäsi ja Sawniesta."

"Minä olen kunnossa", Beatrix vakuutti, kurtistaen kulmiaan.
"Mutta olen huolissani Sawniesta. Hän ei ole ollut lainkaan oma itsensä sen jälkeen, kun..."
Kun pahin oli tapahtunut.

Deirdre puri kevyesti huultaan.
"Hän tulee kuntoon." Nainen lupasi hellästi.
"Siinä voi mennä hetki, mutta hän tulee."

Beatrix todella toivoi niin. Hän ei kestäisi itseään, mikäli hänen viallisuutensa aiheuttaisi sen, että Jonathan olisi lopullisesti rikki.
Hän syytti itseään, väittivät muut mitä tahansa.
"Onko terapeutin kanssa keskustelu auttanut lainkaan?"

"En ole tavannut häntä montaa kertaa." Deirdre vastasi melko diplomaattisesti.
"Kyllä se tästä." Hän vakuutti vaisusti hymyillen.
"Olen pahoillani."

Jonathan oli sitä mieltä, että hänenkin olisi hyvä käydä puhumassa ammattilaiselle.
Edward alkoi liikahdella levottomasti hänen sylissään, vaikka mikään ei vaikuttanutkaan olevan vialla. Poika rauhoittui heti, kun hän nosti tämän sisartensa vierelle.
"Pahoillasi mistä?"

Varmasti moni muukin oli.
"Mitä tapahtui." Deirdre tarjosi myötätuntoista hymyä. Eivät kumpikaan, Bea tai Sawnie, ansainneet sitä.

Beatrix istahti takaisin alas ja suoristi hamettaan.
"Sellaista tapahtuu joskus", hän toisti lääkärin sanat melkein ontosti. Näitä sattuu, ei auta kuin jatkaa elämää.
Hän ikävöi Newtiä.
"Olen pahoillani, jos sinusta tuntui, että arvostelin."

Deirdre hipaisi naisen kättä. Sellaista ei olisi saanut sattua, koskaan. oli ironista että hän oli saanut kolme.
"Olen herkkä nyt."

Huonoina hetkinään Beatrix oli huomannut miettivänsä, miksi toiset saivat kolme, kun toiset jäivät kokonaan ilman lasta. Hän vihasi itseään aina, kun ajatus yritti nousta mieleen.
Totta kai hän oli onnellinen sekä veljenlapsistaan että näiden vanhempien puolesta.
"Toivon, että alat voida paremmin."

Deirdre ei halunnut ajatella asiaa. Tulisi syyllinen olo.
"Kyllä se tästä." irlantilainen lupasi hellästi.

Beatrix todellakin toivoi sitä.
"Ehkä te voisitte tulla joku kerta Julianin kanssa käymään."
Kyllä kai au pair sen aikaa pärjäisi keskenään lasten kanssa. Pääsisivät vanhemmat vähän tuulettumaan, jos eivät muuten halunneet hyödyntää kahdenkeskistä aikaansa.

Deirdre nielaisi. Julian olisi halunnut hyödyntää, hän ei.
"Kun löydän jotain vaatetta mihin mahdun." Kotivaatteita lukuunottamatta.

Beatrix oli huomauttamassa, että he voisivat aina käydä ostoksilla. Jotain väliaikaista, jossa olisi mukava olla kodin ulkopuolellakin.
Mutta hän oli luvannut, ettei aiheuttaisi enää turhaan pahaa mieltä.
"Sitten kun se tuntuu hyvältä."

"Minä ehdotan sitä." Ei ehdottaisi. Hän halusi vain olla kotona, pesiytyä sinne. Olla tekemättä mitään.

Beatrixilla oli epäilys, että ehdotus ei koskaan liikkuisi eteenpäin. Ehkä hän voisi kysyä asiaa suoraan Julianilta, nyt kun saattoi taas puhua veljelleen. Julian tulisi joko yksin tai vaimonsa kanssa.
Selittämätön väsymys alkoi tehdä olosta taas raskaan. Keho ei tuntunut vieläkään toipuneen keskenmenosta täysin.
"Onhan sinulla kaikki, mitä tarvitset?"

”On, minulla on kaikki.” Hän lupasi pehmeästi.
”Väsyttääkö?”

Beatrix oli aikeissa kieltää väsymyksensä, mutta nyökäytti lopulta päätään.
"Koko ajan."
Ehkä se johtui siitä, ettei hän nukkunut öitään kunnolla. Tai sitten hänen käsittämätön kehonsa oli vain päättänyt olla tavallistakin käsittämättömämpi.

Irlantilaisnainen mutristi huulia kevyesti.
”Mene kotiin lepäämään. Älä kuku väkisin pystyssä. Tarvitset lepoa.”

Beatrix katsahti Deirdreen ja näytti siltä, kuin olisi halunnut väittää vastaan. Mutta ehkä pienet päiväunet riittäisivät, ja hän jaksaisi olla pirteänä sitten, kun Jonathan palaisi töistä.
Miehen vuoksi. Osoittaakseen, että ahdistus alkoi helpottaa.
Hän nousi seisomaan ja asteli Deirdren luo painaakseen suudelman tämän poskelle.
"Tulen taas käymään."

Deirdre hymähti pehmeästi ja halasi Beaa kevyesti.
”Tule. Kolmoset nauttivat vieraista.” Sen mitä nyt olivat hereillä.

Beatrix vilkaisi vielä kolmosia, jotka näyttivät tällä hetkellä tyytyväisiltä.
"Täti tulee taas pian käymään", hän lupasi pienokaisille. Jotka todennäköisesti olisivat taas kasvaneet hämmästyttävällä vauhdilla.
"Pidä itsestäsi huolta", hän vannotti vielä Deirdrelle, ennen kuin suuntasi ovelle.

”Varo vaan, oppivat muistamaan tuon.” Deirdre naurahti.
”Pidän. Pidä sinä itsestäsi.” Hän ei nyt saattanut Beaa ovelle, kun ei halunnut laskea lattialla peitolla makaavia kolmosia silmistään.

Beatrix alkoi hiljalleen hahmottaa, kuinka valtavan talon pohjapiirros toimi. Tällä kertaa hän selvisi ovelle ilman neuvoja au pairilta, ja saattoi nousta autoonsa ajaakseen kotiin.
Hän nukkuisi päiväunet ja olisi pirteä Jonathania varten.

Keskiviikko 26. syyskuuta - ilta, Hexham

Amanda tunsi miten hänen päässään humisi huimauksesta. Hän polkaisi mustat korkokengät jalastaan eteisessä. Yksi vilkaisu olohuoneeseen kertoi Jonathanin taas nukahtaneen sohvalle ja jos mies sai unta, tuota ei nyt tosiaan saanut herättää. Seinästä tukea ottaen Amanda käveli yläkertaan, vilkaisten tätinsä ja tuon miehen makuuhuoneen ovea. Ahdistus huimasi ja miltein sumensi näkökentän. Hän asteli ovelle ja koputti siihen, avaten sen sitten. Hän kömpi mitään sanomatta tätinsä viereen sängylle ja purskahti lohduttomaan itkuun. Kaikki oli pilalla.

Maatessaan valveillaan makuuhuoneessa Beatrix vakuutti itselleen, että kyse oli vain väliaikaisesta järjestelystä. Hänen miehensä ei nukkuisi loputtomiin alakerran sohvalla, jonne hän hiipi aina peittelemään tämän samalla, kun sammutti television, jonka tasainen ääni oli tuudittanut Jonathanin uneen.
Väliaikainen järjestely.
Hän oli sulkenut silmänsä, mutta havahtui koputukseen.
"Amanda?"
Hän kurtisti kulmiaan ja kääntyi siskontyttönsä puoleen.
"Amanda, mitä on tapahtunut?"

Amanda oli pukeutunut siistiin mustaan jakkupukuun ja sifonkiseen mintunvihreään paitaan. Hän ei tuoksunut alkoholilta tai baarin tupakkahuoneelta, vain vienosti hajuvedelle. Itketti niin että hyvä jos hän sai henkeä.
"O-olen idiootti..."

"Shhh, schat, ei mitään hätää", Beatrix lohdutti hiljaa ja toivoi, että olisi voinut halata tytön paremmin syliinsä. Mutta koska vatsa esti häntä tekemästä niin, hän vei toisen kätensä silittämään tämän hiuksia.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi uudelleen.
Amanda ei vaikuttanut siltä, että olisi ollut humalassa.

Ei, tyttö ei ollut humalassa. Amanda käpertyi pienemmäksi, pudistellen päätään. Oli hätä.
"Minulla oli kaikki hyvin ja nyt k-kaikki on pilalla Larissan kanssa..."

"Schat, sinun täytyy kertoa tarkemmin", Beatrix vetosi pehmeästi.
"Mitä tapahtui?"

Amanda veti syvään henkeä. Kukaan ei jaksaisi kuunnella itkuista soperrusta.
"Minä... vein Larissan ulos ja... kaikki on pielessä. En vain osaa korjata tätä."

"Mikä on pielessä?" Beatrix kannusti tyttöä kertomaan samalla kun silitti tämän hiuksia. Myös unisena peittojen alta ryöminyt Newt oli aistinut hädän, ja yritti nyt tökkiä Amandaa pienellä kuonollaan huolissaan tämän itkusta.
"Riitelittekö te?"

Amanda nappasi pienen nakukoiran kuonosta hellästi, estäen sitä tökkimästä kasvojaan. Kainaloon sai tulla.
"Ei.. se vain.. petin luottamuksen."

Newt käpertyi Amandan viereen koko pieni keho lohdutusta säteillen.
"Kun olit poissa kertomatta, minne olit lähtenyt?" Beatrix kysyi, yrittäen tavoittaa sen, mitä Amanda sanoillaan tarkoitti.

Amanda nyökkäsi itkuisena ja silitteli kiinakoiran korvantausta hellästi.
"Niin. Kaikki oli hyvin ja nyt-" Mikään ei ollut enää hyvin.

"Mutta mitä tarkalleen ottaen tapahtui?" Beatrix jatkoi sinnikkäästi.
Se, että kaikki oli pilalla, ei vielä antanut hänelle kuvaa tapahtumista.
"Tänään?"

Amanda pyyhkäisi kasvojaan, joilla tiukkaan kiinnitetty meikki pysyi kuin maali.
"Emme osaa puhua mistään ja h-hän ei voi luottaa siihen että en..." Ettei hän katoaisi enää. Että Amanda olisi seuraavanakin aamuna siinä.

Amandan kainalossa Newt heilutti rauhoittelevasti puuhkamaista häntäänsä.
"Haluaako Larissa erota?" Beatrix kysyi, kulmat yhä kurtistuneina.

Amanda pudisteli päätään.

"Mutta schat, silloinhan kaikki ei ole vielä pilalla", Beatrix yritti lohduttaa.
"Jos hän vielä on valmis edes yrittämään antaa anteeksi."

"H-hän myönsi itsekin ettei osaa antaa olla..." Ja Larissa ei ollut pitkävihainen. Nopeasti syttyvä kyllä, mutta ei muuta.
"Kerrankin oikeasti olen rakastunut ja pilaan kaiken..."

"Amanda, schat, on kulunut vasta hetki siitä, kun palasit takaisin", Beatrix vetosi.
"Larissa oli hyvin huolissaan, eikä ole mikään ihme, jos hän tarvitsee hetken aikaa. Mutta hän ei sanonut, että haluaisi päättää suhteenne, eikö niin?"

Amanda kohautti olkiaan.
"Hain tavarat hänen luotaan aiemmin." Ei sekään kovin hyvää luvannut.

"Käskikö hän tehdä niin?" Beatrix kysyi.
"Vai päätitkö tehdä niin itse?"

"P-pyysi." Amanda sopersi hiljaa, hakien itseään pienemmäksi keräksi.

Beatrix huokaisi hiljaa.
"Ehkä hän tarvitsee hetken aikaa, schat", hän lohdutti.
"Se ei tarkoita, ettekö voisi saada vielä asioita sovittua."

Amanda kohautti olkiaan surkeana.
"Minä... minä menen suihkuun." Hän nousi istumaan ja veti jakkua päältään.
"Niin. Hän kielsi sanomasta että rakastan häntä."

Myös Beatrix nousi istumaan.
"Tee niin. Minä keitän meille sillä välin teetä, ja tuon sen yläkertaan. Vai tahtoisitko mieluummin kaakaota?"
Hän pyyhkäisi sormet läpi mustista hiuksistaan.

Amanda vilkaisi tätiään surkeana.
"Kaakaota." Rasvaista, suklaista ja makeaa. Paljon parempi tähän.

Beatrix hivuttautui sängyn laidalle ja nousi seisomaan.
"Minä tuon kaakaota tänne, käy sinä sillä välin suihkussa", hän ehdotti ja kietoi vaaleansinisen aamutakin yöpaitansa päälle.

Amanda nyökkäsi ja meni oman huoneensa vieressä olevaan kylpyhuoneeseen suihkuun. Hän nautti lämmöstä ja hinkkasei meikit pois kasvoiltaan. Hän kietoutui paksuun, lämpimään kylpytakkiin.

Amandan ollessa suihkussa Beatrix laskeutui hiljaa alakertaan. Hän kurkisti olohuoneeseen varmistaakseen, että Jonathan nukkui ja että miehellä oli kaikki hyvin, ja tassutti sitten keittiöön keittämään kaakaota.
Jääkaapissa taisi olla vielä valmista kermavaahtoa.
Mutta jostain syystä se kammottava vihreä tahna oli melkein lopussa. Hän ei ikinä myöntäisi, että hänellä oli mitään tekemistä asian kanssa.
Mukanaan höyryävät kaakaomukit hän suuntasi takaisin yläkertaan.

Amanda istui omalla sängyllään ja tuijotti tyhjästi eteenpäin. Oli niin tyhjä olo. Hän havahtui Bean saapumiseen, vetäen hiuksiaan korvan taakse.

Newt saapui Beatrixin edeltä ja istahti Amandan eteen heiluttamaan häntäänsä. Myös Beatrix seisahtui sängyn eteen ja ojensi toista, kermavaahdolla päällystettyä kaakaomukillista.
"Ole hyvä, schat. Varo, se on vielä kuumaa."

Amanda näytti kovin lyödyltä, jos otti huomioon että hän oli ollut... ainakin entisen tyttöystävänsä kanssa ulkona hetki sitten.

Toinen kaakaomuki käsiensä välissä Beatrix istahti Amandan sängyn laidalle.
"Uskon, että se sopisi kyllä Ellenille", hän vastasi.
"Vaikka toki meidän pitäisi miettiä, mitä teemme hevosten kanssa. Olen iloinen, että olet palannut tallille."

Amanda nielaisi.

"Voimme puhua siitä Ellenin kanssa, jos tilanne menee siihen", Beatrix vastasi ja lämmitti käsiään kaakaomukinsa ympärillä.
"Siinä tapauksessa, että olet aivan varma, että haluat muuttaa Den Houtiin, Mutta schat, toivon, että annat tilanteelle ensin aikaa selvitä."

Amanda katseli mukia vaisuna Hän halusi antaa.
"Minä annan." Hän lupasi tädilleen, laskien mukin käsistään.
"Petin kaikki."

Beatrix pudisti päätään.
"Schat, me puhuimme tästä. Teit virheen, se on totta, mutta mikään ei estä sinua oppimasta siitä ja toimimasta seuraavalla kerralla toisin."

Amanda puri huultaan.
"Julian on turhautunut minuun. Menetin sen mitä minulla ja Larissalla oli, nyt kaikki on vain kankeaa ja hankalaa."

"Mutta asiat voivat vielä korjaantua", Beatrix muistutti.
Hän toivoi, että sama pätisi myös Jonathaniin, joka tuntui menneen täysin rikki sen jälkeen, mitä tämän sisar oli mennyt tekemään. Ehkä aika - ja terapia - auttaisivat siinäkin.
"Ja enosihan on luvannut jatkaa valmentamista."

"Minä vielä yritin!" Aavistuksen verran yli puolivuotta hän oli käyttäytynyt kuin järkevä ihminen, yrittänyt todella.
"Yrittäminen e-ei korjaa mitään kun p-pilasin sen jo kerran..."

"Schat, ei elämä lopu epäonnistumiseen", Beatrix muistutti rauhallisesti.
"Saat vielä kaiken korjattua, usko pois."

Amanda pudisteli päätään.
"Ehkä. Ja jos saankin asiat kuntoon Larissan kanssa?" Hän puri huultaan kevyesti.
"Julian ei anna kolmansia, jos edes toisia mahdollisuuksia, hänestä en saisi edes ratsastaa..."

"Osoitat vain Larissalle, että et tee samaa uudelleen", Beatrix vastasi. Hän halusi uskoa siihen, että Amanda pystyisi siihen, muuttamaan pikkuhiljaa käytöstään vastuullisempaan suuntaan.
"Juo kaakaosi, kun se on vielä kuumaa, schat. Ja Julian antoi sinulle uuden mahdollisuuden, joten siitäkään on turha huolehtia."

"... en ole enää hänen kultainen siskontyttönsä, vaan typerä tyttö joka haaskaa elämänsä." Amanda huomautti laiskasti, ottaen mukin käsiinsä.

"Schat, maailma ei ole mustavalkoinen", Beatrix muistutti.
"Vaikka Julian ei ehkä arvosta kaikkia tekojasi, ja tuo sen ilmi varsin kovasanaisesti, se ei tarkoita, etteikö hän myös välittäisi sinusta."

"On eri asia välittää kuin... en tiedä. Se ei ole sama." Hän ei kokenut että voisi enää piipahtaa enonsa luo sanomaan hei, pyytää tuota ehkä maastoon kanssaan. Jos mitään.

"Amanda, sinä olet hänelle edelleen tärkeä", Beatrix vakuutti.
"Eivät ihmiset lakkaa rakastamasta läheisiään vain siksi, että nämä tekevät virheitä."

"En samalla tavalla. En voi enää mennä käymään tai... pyytää maastoon tai..." Amanda huokaisi syvään ja laski tyhjän mukin käsistään.
"Voisin mennä nukkumaan."

Beatrixin kulmat kurtistuivat hieman.
"Miksi ihmeessä et voisi?"

Amanda kohautti olkiaan. Ei hän oikein tiennyt, tuntui vain siltä että ei ollut enää oikeutta siihen.
"Kiitos kaakaosta ja että sain puhua."

"Minä kuuntelen koska tahansa, schat", Beatrix vakuutti, ja ojensi toista kättään, kutsuen sisarentytärtään halaukseen.
"Ja toivon, että voit uskoa, että olet yhtä lailla rakas myös enollesi."

Amanda halasi tätiään pehmeästi ja huokaisi syvään.
"Niin. Tiedän."

"Tiedätkö todella?" Beatrix kysyi, samalla kun nousi seisomaan.
"Sinun ei pitäisi ajatella itsestäsi niin ankarasti."

"Tiedän että kuuntelet." Amanda tarkensi hiljaa.
"Ja kyllä kai taas joskus. En tiedä."

Kulmien kevyt kurtistus säilyi Beatrixin kulmilla, kun hän veti Amandan uuteen halaukseen.
"Nuku hyvin, schat. Oletko varma, ettet tahdo tulla viereen?"
Mitä sitten, vaikka tyttö olikin jo virallisesti aikuinen?

Amanda mietti hetken ja vilkaisi lattiaa. Jonathan nukkuisi kuitenkin sohvalla, kun kukaan ei uskaltaisi herättää.
"Tulen."

Beatrix ei tehnyt asiasta suurempaa numeroa, nyökäytti vain päätään.
"Mukit voi viedä alakertaan aamulla", hän totesi, sillä ei halunnut ottaa riskiä siitä, että Jonathan heräisi vahingossa, saatuaan viimein unta.

Amanda nyökkäsi ja kipaisi pesemään hampaansa, kadoten sitten tätinsä huoneeseen. Ehkä se helpottaisi vähän, tuntea ettei ollut ihan yksin.