PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 We wish you a merry christmas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: We wish you a merry christmas   Ke Helmi 08, 2017 9:20 pm

Sunnuntai 25. joulukuuta 2016 - alkuilta

Teddy oli melko varma, ettei kodikas omakotitalo Durhamin laitaman uudella, rauhallisella asuinalueella ollut näyttänyt näin siistiltä edes asunnon myyntikuvissa. Jokainen valkoinen pinta tuntui hohtavan kynttilöiden luomassa lempeässä valossa. Tumma umpipuinen pöytä oli katettu parhaiden pöytähopeoiden kera viidelle, ja aina kun hän oli varma, ettei pöydälle mahtuisi enää enempää tarjoiltavaa, löytyi keittiöstä vielä jotakin, mitä nostaa esille. Hän ei tiennyt, miten he ikinä saisivat syötyä kaiken, mitä viime päivien aikana oli tullut valmistettua. Mies suoristi tummanpunaisen neulepaidan alta pilkottavaa valkoista kaulusta ja pöyhäisi tummanruskeita hiuksiaan ties kuinka monetta kertaa lyhyen ajan sisään. Hän tunsi olonsa varsin hyödyttömäksi, kun oli saanut kehoituksen poistua tilavasta keittiöstä (ilmeisesti hänen päämäärättömästä haahuilustaan oli enemmän harmia kuin hyötyä), vauva nukkui sikeästi (tosin sitä tuskin kestäisi kauaa) ja kissatkin olivat kadonneet näköpiiristä. Teddy vilkaisi rannekelloaan, veti syvään henkeä ja päätti palata takaisin keittiön puolelle. Vieraat eivät saapuisi yhtään sen nopeammin, vaikka hän miten parveilisi eteisessä.
"Mitä jos avaan jo viinipullon?" Mies kysäisi vaimoltaan yrittäessään keksiä itselleen hyödyllistä tekemistä, joka pitäisi hänet poissa Gabriellen tieltä. Nainen osasi olla pelottavan tehokas järjestäessään asioita, eikä hän tahtonut sotkea selkeästi tarkoin mietittyjä järjestelyjä. "Eiköhän Miyato ainakin saavu kohta, sillä hänellä on tuskin ollut kiirettä tänään", Teddy pohti ääneen, tosin jätti - kenties kovinkin viisaasti - mainitsematta, ettei uskonut Veronican kykenevän olemaan paikalla ajallaan mysteeriseuralaisensa kanssa. Tai no, kenties seuralaisen mysteeristatus johtui vain siitä, ettei hän ollut vaivautunut kyselemään sen enempää, vaan kattanut kiltisti pöydän viidelle.

Gabrielle oli tosiaan ollut tehokas. Se oli ensimmäinen joulu jonka hän sai laittaa heidän perheelle, omaan kotiin. Oli lähinnä ihme miten kaikki muutolaatikot oli jo purettu, vaikka muutosta ei ollut vielä kuukauttakaan. Jotakin nainen oli nikotellut siitä ettei ensimmäistä joulua tosiaankaan vietettäisi muuttohelvetissä laatikoiden keskellä. Sieltä touhujensa puolesta hän kääntyi Teddyn puoleen, hymyillen.
"Avaa vain. Saat ehkä avata pari pulloa punaviiniä samantien. Epäilen että sitä menee." Teddy ja Veronica kun tuskin kestäisivät toisiaan, ainakaan ilman paria viinilasillista, eikä yksi pullo ollut kovin suuri.
Gabrielle laski juuri viimeisen tarjoiluastian pöytään kun ovikello soi. Amerikkalaisvalmentaja oli saapunut ajallaan, parin lahjapaketin sekä pienen tuliaisen kanssa. Yksi paketti oli pariskunnalle yhteiseksi ja toinen uudelle jäsenelle. Tuntui typerältä mennä syömään tuomatta mitään, joten Miyato oli valikoinut pienestä puodista käsin valmistettuja suklaita. Oli edes jotakin tuonut.

"Selvä", mies nyökkäsi joutuen hetken hapuilemaan tietään avarassa keittiössä. Kolmannesta avatusta laatikosta löytyi kuitenkin lopulta viinipullon avaaja, joten loppu hyvin kaikki hyvin - eikä hänen edes tarvinnut kysyä Gabriellelta, mistä löytää tarvitsemansa. Kyllä hän oppisi liikkumaan uudessa kodissa sujuvasti. Ehkä. Hän törmäili edelleen aamuisin seiniin ja ovenkarmeihin matkalla hakemaan aamukahviaan, mutta siitä hän syyttäisi häpeilemättä pientä ihmistaimea, jos joku kysyisi. Teddy oli nostamassa kahta avaamaansa pulloa katettuun pöytään, kun havahtui ovikellon soittoon. Mies laski pullot takaisin keittiön tasolle suunnatessaan laskemaan vieraan sisään.
"Tule peremmälle", mies toivotti hymyillen. Oli kenties väärin olla iloinen siitä, että Miyato oli ehtinyt ensimmäisenä paikalle, mutta oli helpottavaa tietää, että hän voisi aina kääntyä ystävän puoleen kaivatessaan kevyttä keskustelua. Gabriellen lapsuudenystävä ei tuntunut lämpenevän hänelle vieläkään, ja tämä ilta tuskin olisi poikkeus.
"Sanoin, ettei tarvitse tuoda mitään", mies protestoi huvittuneena huomatessaan Miyaton kantamukset. "Mitä kuuluu?"

Miyato oli katsellut taloa hetken ulkona, jopa hieman kateellisena. Ehkä hänkin joskus saisi jotakin tällaista jonkun kanssa. Ehkä. Miehen vierellä asuntoon tepsutteli punainen irlanninsetteri, jonka Gabrielle oli automaattisesti toivottanut tervetulleeksi myös. Hetty kun oli itse lempeys.
"Sanoit liian myöhään, olin jo ostanut lahjat ja suklaat olivat heräteostos." Nuorempi ojensi sitä lahjapaperiin käärittyä kovakantista valokuva-albumia sekä äänikirjaa ystävälleen.
"Hyvää. Kävin tallilla aamulla, halusin tervehtiä Coraa ennen tänne ajamista. Se pääsee ehkä isompaan tarhaan sairastarhasta tammikuussa, jos nyt malttaa olla riehumatta liikaa. Jalka näytti kuvissa jo hieman paremmalta. Hetty, vapaa." Vapautuskäskyn saatuaan setteri touhotti tervehtimään ensin Teddyä ja sitten tuon vaimoa, häntä tyytyväisyyttä vispaten. Peremmälle tultuaan amerikkalainen pisti merkille viisi paikkaa.
"Kuka muu on tulossa?"

Teddy pudisteli huvittuneena päätään Miyaton selitykselle, mutta otti vastaan ojennetut lahjat. Pudistelu vaihtui nopeasti nyökkäykseksi, kun nuorempi kertoi päivästään.
"Minä ajattelin pyörähtää huomenna pikaisesti tallilla, mutta saa nyt nähdä. Kävin katsomassa hevosia eilen, joten eipä tässä mitään hätää ole", hän totesi suunnistaen laskemaan lahjat läheiselle tasolle. Mies kumartui rapsuttamaan tervehtivää koiraa lähestulkoon yhtä suurella riemulla kuin millä setteri tervehti heitä.
"Veronica Cox, ja kaiketi jonkun kanssa", mies vastasi suoristautuessaan koiran parista. "Enempi parempi taitaa päteä joulupöytään mitä parhaimmin."

Gabrielle tuli keittiöstä vihdoin ulos ilman essua. Hän oli pukeutunut viininpunaiseen, siistiin mekkoon.
"Kulta, voit myöntää ettet koe oloasi mukavaksi Veronican kanssa. Ja olen pahoillani siitä, hän on vain todella itsepäinen." Naisen hieman hymyssäsuin lausutut sanat saivat amerikkalaisen mietteliääksi. Cox, Cox... Mistä se oli tuttu?
"Pitäisikö nimi muistaa jostakin?"

"Ei se ole sinun syytäsi", Teddy vastasi nopeasti hymyn kera Gabriellelle. Hän ei suostunut kohtelemaan vaimonsa lapsuudenystävää töykeästi tai kylmästi, vaikka odottikin edelleen sitä päivää, kun nainen puolestaan soisi hänelle muutakin kuin pelkkää opittua kohteliaisuutta.
"Hänen isänsä on suuri nimi politiikasta, mutta todennäköisemmin tiedät hänet tallilta. Hän sponsoroi nuoria ratsastajia, muistaakseni myös Aycockia, ja roikkuu aina silloin tällöin katsomassa, kuinka Kashnikov ja kumppanit hermoilevat itsensä hengiltä", Teddy tukahdutti huvittuneen naurahduksensa kämmenselkäänsä. Oli väärin nauraa aloittelevien kilparatsastajien hermoilulle, kun valmentaja ei ollutkaan ainoa, joka seurasi tarkkaavaisesti jokaista liikettä.

"On ihanaa ettet ainakaan syytä minua." Gabrielle hymähti, juoden vettä lasistaan. Hän oli päättänyt olla ottamatta lasillista vielä, lapsen ollessa niin pieni.
"Aaaaa!" Miyato oli unohtanut jopa tavanneensa naisen kerran aiemmin syksyllä Teddyn ja Gabriellen luona.
"Muistin vasta kun yhdistin sen ratsastajien hermoiluun valmennuksissa. Se on viihdyttävä." Amerikkalainen istui sohvalle, katsellen ympärilleen. Talo oli sisältäkin kaunis.
"En käsitä miten täällä ei ole laatikoita, minulla on edelleen kaksi makuuhuoneessa purkamatta..."

"Niinhän se on", Teddy naurahti. "Mutta kenties se riittää töistä", hän totesi. Hän muisteli luvanneensa, että keskustelu joulupöydässä ei keskittyisi vain työasioihin ja tallin tapahtumiin, ja vaikka nyt ei vielä pöydässä istuttukaan, kenties oli jo hyvä alkaa harjoitella.
"Siitä sopii kiittäminen supervaimoani", mies nauroi lämpimästi ja vilkaisi naista. "Gabrielle päätti, ettemme vietä joulua keskellä muuttolaatikoita, joten tässä olemme. Ei laatikon laatikkoa missään", hän pudisteli päätään lämpimän hymyn kera asettuessaan itsekin sohvalle.
"En edelleenkään ole aivan varma, miten hän teki sen, mutta", mies kohautti harteitaan, "onhan tämä ehdottomasti juhlavampaa näin."

"Olenko Gabrielle koskaan sanonut, että olet hullu?" Miyato kysyinsen aivan vakavana suoraan naiselta itseltään. Tuo vain tuhahti, heilauttaen välinpitämättömästi kättään.
"Minulla on vain yksi asiakas ja hänkin on helppohoitoinen ilman mitään skandaaleja, joten minulla on vapaa-aikaa." Sitä naisella oli omasta mielestään paljon, vaikka moni muu olisi voinut olla eri mieltä. Ovikellon soidessa uudelleen oli Gabriellen vuoro astella avaamaan ovi seuraaville vieraille.
"Veronica, vihdoinkin!" Kasvoille levinnyt hymy tosin hyytyi hieman, kun hän ei ollut aivan varma oliko oikeassa naisen seuralaisesta.

"Älä huoli, minä kerron sen hänelle päivittäin", Teddy kuiskasi kuuluvasti Gabriellen selitettyä oman näkemyksensä asiaan. Hänen vaimonsa oli suorastaan pelottavan tehokas päätettyään jotakin. Mies suoristi selkänsä sohvalla pohtien, kuuluiko hyvään isännöintiin se, että hänkin suunnistaisi ovelle tervehtimään saapuneita vieraita. No jaa, etiketti sikseen, Veronica tuskin pahastuisi siitä ettei joutuisi vielä hetkeen katselemaan häntä. Mies vilkaisi merkitsevästi ystäväänsä ja huokaisi. Täytyisi löytää positiivisuutta jostakin, tai tästä illasta ei tulisi mitään. Kenties Veronica olisi hilpeää seuraa muutaman lasillisen jälkeen. Jos niin olisi, hän juottaisi tästä eteenpäin englantilaisen poliitikon tyttären aina pieneen sievään, kun joutuisi asioimaan tummatukan kanssa.
"Hei, anteeksi kun jouduit odottamaan", Veronica pahoitteli astuessaan lähemmäs halatakseen Gabriellea. "Jouduin olemaan Lontoossa pidempään kuin oli tarkoitus, joten kotiuduin vasta pari tuntia sitten." Naisen äänensävyssä vieraili hetken terävämpi särmä, sillä isän luona vierailu ei tosiaankaan kuulunut Veronican käsitykseen mukavasta joulunvietosta.
"Epäilemättä olette jo tavanneet, mutta Gabrielle, tässä on Artemis. Artemis, lapsuudenystäväni Gabrielle", mustaan mekkoon pukeutunut nainen esitteli. Teddy valpastui sohvalla, kun Veronican sanat kantautuivat miehen korviin. Artemis? Kuinka monta Artemista Newcastlen ja minkälie muun paikan, missä asianajajanainen aikaansa vietti, väliin mahtui? Mies vilkaisi Miyatoa pudistaen pienesti päätään. Tästä tulisi vielä ikimuistettavin joulupäivällinen ikinä.

Gabrielle ei ollut suositellut ideaa aiemmin, koska ei tiennyt tulisiko ystävästään myötämielisempi vai kenties teräväkielisempi. Nainen hymyili edelleen, pyytäen kaksikon peremmälle.
"Ymmärrän. Selvisit kuitenkin tänne yhtenä kappaleena." Oli ihanaa kun saattoi nähdä ystäväänsä niin helposti. "Itseasiassa emme ole tainneet koskaan tavata." Gabrielle kävi niin harvoin Rosingsissa ja ei ainakaan viettänyt aikaa aviomiehensä vieroksuman kollegan kanssa.
Miyato näytti siltä että harkitsi takaovesta karkaamista. Ei se voinut olla, eihän? Teddy saisi kärsiä tämän farssin yksin.

"Juuri ja juuri", Veronica vastasi ennenkö suli leveään hymyyn. Lontoo voisi hänen puolestaan painua unohduksiin kaikkine ongelmineen. Hän oli tullut viettämään joulua ystävänsä luokse Artemiksen kera, joten turha enää pohtia edellisiä päiviä. Nainen vilkaisi Artemista ennenkö astui sulavasti korkokengillään peremmälle asuntoon. Terävä katse löysi nopeasti olohuoneen puolelle asettuneet miehet. Teddy nousi seisomaan pakottaen kasvoilleen lämpimän hymyn, joka tosin sai vastineeksi niin täydelliseksi hiotun kiiltokuvahymyn ettei mies tiennyt miksi edes enää vaivautui yrittämään.
"Veronica", hän kuitenkin tervehti, "mukavaa että pääsit tulemaan."
"En jättäisi väliin mistään hinnasta", nainen vastasi. "Olet Miyato Caloun, eikö totta?" Veronica käänsi nopeasti huomionsa amerikkalaiseen, sillä lapsuudenystävän mies ei kuulunut hänen suosikkeihinsa. Miksi siis tuhlata enempää aikaa mieheen?
"Mukava vihdoin tavata kunnolla. Epäilemättä tunnette molemmat Artemiksen, joten esittelyille tuskin lienee sen enempää tarvetta", nainen jatkoi vilkaisten jälleen kerran pitkän irlantilaisen suuntaan, mikä sai harjoiteltuun hymyyn edes aavistuksen aitoutta.

Joulua intohimoisesti vihaava irlantilainen oli suostunut lähtemään naisen kanssa lähinnä jotta välttäisi toisen päivän sukuloinnin. Hän oli aattona ollut Aidenin luona äidin ja sisarustensa kanssa, se sai riittää sitä lajia. Äiti oli purskahtanut itkuun poikansa nähdessään. Yllättäen vierailu oli eilen jäänyt kohtalaisen lyhyeksi. Gabrielle livahti hoitamaan VIELÄ pari asiaa keittiöön, saaden Miyaton potemaan halua mennä auttamaan. Nuori amerikkalaisvalmentaja havahtui naisen sanojen myötä.
"Olen, hauska tavata." Kuka ei olisi Rosingsissa tuntenut Artemista? Kalpea irlantilaismies ojensi Teddylle hyvin siistiä lahjakassia, yrittäen hymyillä edes jotenkuten.
"Tuntui sopivalta tuoda jotakin uuden perheenjäsenen ja joulun kunniaksi." Olihan mies kuullut Teddyn lapsesta, saattanut ehkä onnitellakin ohimennen töissä, mutta nyt oli tuntunut pakolliselta noteerata asia. Oliko laadukas viskipullo se oikea tapa, siitä miehellä ei ollut enää tietoa.

Teddy yllättyi Artemiksen tarjoamasta lahjasta, mutta kurkotti ottamaan vastaan ojennetun lahjakassin vain hetken epäröinnin jälkeen. Teki mieli kysyä, miten Artemis oli suostunut tulemaan heidän luokseen joulupöytään, mutta se tuskin olisi nostanut hänen pisteitään Veronican silmissä.
"Kiitoksia kovasti", mies vastasi yrittäen löytää luontevan rentouden tilanteessa, joka tuntui kerrassaan kummalliselta. "Pienin taitaa olla päiväunilla kissojen kanssa, mutta eiköhän hänkin pian havahdu ympäröivään maailmaan."
"Paras olisi, sillä toin lisää vaatteita enkä malta odottaa, miten suloiselta kummipoikani näyttää ne päällään", Veronica kommentoi lämpimän hymyn kera, joskaan Teddy ei erehtynyt kuvittelemaan, että lämmöstä hipauskaan oli suunnattu hänelle. Mies vain huokaisi hiljaa - Veronica ei selkeästi suostunut lopettamaan lahjojen kantamista heille, joten mitäpä hän enää aiheesta sanoisi.
"Tule, mennään katsomaan josko löytäisimme keittiöstä jotakin suun kostuketta", Veronica ehdotti Artemikselle.

Se oli ehkä ihan hyvä ettei Teddy sanonut mitään. Gabrielle oli ylpeä miehestään, joka kesti hänen parhaan ystävänsä huonon käytöksen, kyeten vielä silti hymyilemään tuon läsnäollessa. Oli nainen sen toki Teddylle moneen otteeseen maininnutkin. Punapäinen irlantilainen ei ottanut mitään kantaa Veronican puheisiin kummipojastaan, vaan seisoi hiljaa naisen takana. Harmi vain ettei hän kyennyt naisen taakse piiloutumaan luontevasti, kolistellessaan pituudellaan yleensä honkien latvoja. Mies seurasi kiltisti naista keittiöön. Kaksikon mentyä Miyato vilkaisi Teddyä merkittävästi. Hänkin voisi ottaa jotakin alkoholia, kun Veronica oli ottanut asian puheeksi.
Keittiössä häärinnän lopettanut Gabrielle kääntyi kaksikon puoleen.
"Mitä haluaisitte juoda. Viiniä?"
"Kumpi meistä ajaa?" Artemis vilkaisi Veronicaa merkitsevästi. Hän ainakin oletti kaksikon menevän autolla takaisin.

"Olen melko varma että tämä ei ole totta", Teddy totesi hiljaa Miyatolle ja hieraisi niskaansa. Mikä oli todennäköisyys sille, että Veronica raahaisi Artemiksen mukanaan heille joulupöytään? Ilmeisesti varsin korkea. Veronica oli selkeästi malliesimerkki naisesta, joka antoi koko sukupuolesta sen kuvan, ettei heidän logiikkaansa voinut ymmärtää.
"Minun autoani ei valitettavasti aja kukaan muu kuin minä ilman erityistä tilannetta joka vaatii moista uhrausta, mutta", Veronica vastasi naurahtaen ja vilkaisi olkansa yli pikaisesti takaisin Teddyn suuntaan, "onneksi taksit kulkevat." Ehei, hän ei tosiaankaan pysyttelisi vesilinjalla - tai yhden viinilasin linjalla - vain sen tähden, että voisi ajaa heidät takaisin.
"Juo siis mitä mielesi tekee, pidän huolen että pääsemme takaisin. Minulle maistuisi viini", hän käänsi huomionsa Artemiksesta Gabrielleen viimeisen lauseensa kohdalla hymyn kera.

Gabrielle otti sen Teddyn avaaman viinipullon ja kaatoi siitä Veronicalle lasiin. Artemis myöntyi myös ottamaan viiniä, saaden myös lasin käteensä. Irlantilainen oli selvästi lähinnä kiusaantunut, vaikuttamatta ollenkaan niin ilkeältä kuin mieskaksikko olohuoneessa oli antanut ymmärtää.
"Mennään vain olohuoneeseen ja syömään. Katsotaan jos ehdin jopa istua alas ruokalautasen kanssa ennen kuin eräs päättää havahtua päiväuniltaan." Gabrielle naurahti pehmeästi, patistaen pariskunnan (?asiasta pitäisi udella Veronicalta!) myös olohuoneeseen.
"Te kaksi myös pöytään siitä." Miyato nousi Gabriellen huvittuneen käskyn myötä, istuen sopivalle paikalle.
"Olet ilmeisesti innostunut keittiössä? Miten ehdit lapsi kainalossa?" Miyato kysyi rehellisesti hämmentyneenä, saaden Gabriellen nauramaan.
"Teddy sai vahtia poikaa sen aikaa."

"Minä voin kummitädin ominaisuudessa luopua päivällisestä ja katsella pikkuisen perään, jos niin käy", Veronica lupasi iloisen naurahduksen kera, joskin tiukka ote viinilasista kertoi, ettei hän luopuisi tummanpunaisesta juomastaan siinäkään tapauksessa. Hän vilkaisi Artemista lähtiessään kohti olohuonetta ja täyteen katettua pöytää, eikä voinut kuin pyöräyttää silmiään ystävän aikaansaannoksille. Gabriellella oli aivan liikaa energiaa uudeksi äidiksi.
"Minä olisin ollut vain tiellä keittiössä, joten parempi näin", Teddy myönsi istahtaessaan alas vasta kun kaikki vieraat olivat löytäneet mieleisensä paikat. Hän otti avatun viinipullon käteensä tarjoutuen täyttämään kaikkien halukkaiden lasit.
"Gabrielle pystyisi todennäköisesti ihan mihin tahansa, jos vain päättäisi niin", Veronica virnisti viinilasinsa takaa. "Hän olisi varmaankin selvinnyt minunkin koulutehtävistäni, jos vain olisin tajunnut lahjoa hänet tekemään läksyni puolestani."

Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Ei, hän ei todellakaan olisi selvinnyt Veronican tehtävistä, ainakaan omasta mielestään.
"Ei, en olisi." Hän otti itselleen maltillisen annoksen, toivoen ehtivänsä syömään edes sen loppuun. Hän ei halunnut Veronican keskeyttävän ruokailuaan lapsen kaitsemisen takia.
"Huomaan. Minä jo tunsin syyllisyyttä siitä että edes kutsuttiin, kun on pieni lapsi ja kaikkea." Miyato oli hetken arvuutellut, olisiko se edes sopivaa tulla syömään, vaikka oli pyydettykin. Gabrielle vilkaisi Veronicaa, sitten Artemista. Mieshän vaikutti lähinnä ujolta, todella hiljaiselta.
"Toivottavasti on edes jotain mistä pidät, Veronica ei suostunut kertomaan mitään seuralaisestaan etukäteen." Gabrielle olisi mielellään tehnyt jotain mitä irlantilainen olisi varmasti syönyt. Hän ei tosin tiennyt miehen ruokailuun liittyvistä ongelmista, kun ei ystävänsä ollut osannut niistäkään mainita.
"Hyvältä tämä näyttää, vaikka en syökään lihaa. Kala näyttää hyvältä." Artemis hymyili varovasti, Miyaton miltein tukehtuessa taustalla. Kuka helvetti tuo oli?

"Mukavaa kun tulitte, ehtiipähän viettää edes hetken aikuisessakin seurassa", Teddy vastasi kohdistaen sanansa yleisesti koko vierasjoukolle. Hänkään ei ollut malttanut käydä töissä kuin pyörähtämässä, mutta kenties se hänelle sallittiin perheenlisäyksen vuoksi.
"Sitä se varmasti on, Gabrielle on loistava kokki", Veronica lisäsi Artemiksen sanojen päätteeksi ja täytti kaikessa rauhassa omaa lautastaan. Hän oli kaiken kiireen keskellä jättänyt syömättä muuta kuin kevyen aamupalan liikkeellä, joten ystävän tarjoiltavista notkuva pöytä näytti entistäkin houkuttelevammalta.
"Onko teillä jotakin uudenvuoden suunnitelmia?" Teddy kysyi jälleen yleisesti koko pöydältä, sillä hänen olisi turha suunnata moista kysymystä suoraan Veronicalle ja hän saisi pian huonon isännän maineen, jos keskustelisi vain Miyaton kanssa.

Artemis nielaisi hieman. Se lohi näytti hyvin rasvaiselta siinä lautasella, seuranaan lähinnä salaattia. Silti annos sai pienen ahdistuksen nousemaan pintaan ja Artemiksen nieleskelemään itsekseen. Ehkä se pelko olisi hyvä upottaa viiniin.
"On, olen töissä ja sitten vietän laatuaikaa Hettyn kanssa." Miyato naurahti. Hän ei ollut suunnitellut mitään, sosiaalisen elämän virittrly oli jäänyt surkeaksi hänen palattua Amerikasta.
"...Hetty?" Artemis kysyi varovasti. Jestas, he olivat sentään tunteja päivässä samassa työpaikassa.
"Koirani. Kadonnut ilmeisesti sängylle nukkumaan. Se punainen irlanninsetteri."
"Aa, se on sinun."

Teddy naurahti Miyaton vastaukselle. Se kuulosti äärimmäisen tutulta. Hän oli viettänyt monet vuodenvaihteet nuoremman kuvailemalla tavalla, joskaan hänellä ei ollut ollut edes koiraa seuranaan. Tämä vuosi olisi kieltämättä erilainen, sillä nyt hän viettäisi aikaansa vaimon sekä pienen poikansa kanssa. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä vaihtamaan tulevaa menneeseen. Tämä olisi ehdottomasti parempi vuodenvaihde kuin yksikään aiemmista.
"Luulisi, että hevosissa on jo riittämiin hoidettavaa, mutta silti moni teistä omistaa vielä kotonakin lemmikin tai pari", Veronica myhäili huvittuneena. Onneksi Artemiksella ei ollut moisia riesoja asunnossaan. "Sinullakin on kissoja lapsen ja miehen ohella", nainen pudisti päätään hymyillen Gabriellelle. Kyllä, Veronica laski ehdottomasti Teddyn samaan joukkoon kuin kissat ja vauvan, joista joutui jatkuvasti pitämään huolta.

Miyato vilkaisi muuta taloa, hymähtäen. Hän oli aika varma että setteri oli kadonnut makuuhuoneeseen nukkumaan, ainakin matolle.
"Hetty on terapia- ja avustajakoirani, joten se ei varsinaisesti ole lemmikki. Vaikka nykyään se on toki eniten sitä." Mutta koirasta oli Miyatolle hyötyä muussakin mielessä, kuin vain seurana.
"Kissat ovat helppoja, Veronica. Ne nukkuvat, syövät ja Dingle joskus vähän riehuu. Lapsenkin hoito on helppo jakaa Teddyn kanssa." Teddy kun oli ihanan paljon mukana lapsen elämässä jo nyt, mikä sai Gabriellen varsin ylpeäksi. Mies oli hyvä isä lapselle.
"Olen kyllä hieman harkinnut koiraa, en tosin tiedä millaista." Artemis myönsi sen hyvin varovasti, lähinnä peläten saavansa naisen käsilaukusta. Tuo ei tainnut pitää lemmikeistä.

"En tiennytkään, että settereitä käytetään nykyään moiseen", Veronica myönsi helpon hymyn kera. Hän siemaisi punaviiniään ja päätti olla jatkamatta aiheesta, sillä eihän sitä koskaan tiennyt, miten herkkä moinen aihe voisi miehelle olla - olkoonkin, että Miyato oli kertonut täysin vapaaehtoisesti koiransa työtehtävistä. Parempi silti pelata varman päälle, sillä nainen epäili ettei Gabrielle erityisemmin arvostaisi, jos hän onnistuisi loukkaamaan amerikkalaista naisen joulupöydässä.
"Sinulla on harvinaislaatuiset kissat", Veronica naurahti Gabriellelle. Vaikka hän narisikin kissankarvoista vaatteissaan aina vierailujensa jälkeen, olivat ystävän kissat oikeastaan ihan mukavia. Kai niitä voisi joskus viikonlopun vahtia, jos Gabrielle tahtoisi lähteä käymään jossakin ilman nelijalkaisia perheenjäseniään.
"Koirat ovat hurmaavia", Teddy huokaisi kaihoisasti, päättäen keskittyä enemmän Artemiksen nostamaan ajatukseen koiran hankkimisesta kuin siihen, että juurikin Artemis oli moista harkintaa tehnyt. "Toivottavasti löydät mieleisesi. Minä olen kymmenen vuotta yrittänyt päättää, millaisen koiran hankkisin jos koskaan tilaisuus tarjoutuisi, enkä edelleenkään ole aivan varma." Eipä sillä toisaalta kiirettäkään ollut, sillä koiranpentua hän ei vauva-arjen keskelle tahtoisi tuomaan enää yhtään enempää stressinaiheita.

"Ainakin Amerikassa käytetään." Miyato ei tiennyt Englannista, kun Hettyn hankinnasta oli tehty päätös, mies ei ollut tiennyt palaavansa tänne. Muutoin hän olisi saattanut katsella koiria myös saarivaltiosta. Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan. Fatty nyt oli todella laiska, Dingle taas hänestä aivan normaali nuori kissa.
"Niistä on seuraa. En tosin ole varma koirasta." Artemis mietti lähinnä omia neuroosejaan, kestäisikö hän elää koiran kanssa.

Veronica nyökkäsi. Kävi järkeen, että maa Atlantin toisella puolen käytti settereitä avustuskoirina. Käyttiväthän amerikkalaiset automaattivaihteitakin. Amerikassa kaikki oli mahdollista.
"Eläimistä on aina seuraa", Teddy nyökkäsi. Hän kaipasi kissoja aina kun yöpyi muualla. Jos hänen vanhemmillaan ei olisi ollut suurta koiralaumaa, joka ramppasi myös sisällä kartanossa ja nautti kaiken liikkuvan jahtaamisesta, olisi hän mielellään pakannut kissatkin autoon aina, kun he suuntasivat Whirlow Halliin.
"Luulisi että erityisesti teille, jotka työskentelette kaikki päivät arvaamattomien eläinten kanssa, olisi rentouttavaa tulla kotiin ilman että joutuu pohtimaan, ovatko keittiön roskat levitetty ympäri asuntoa tai kengät järsitty kappaleiksi", Veronica pohti siemaisten viinilasinsa tyhjäksi. Nainen ei suotta aikaillut täyttäessään lasinsa uudemman kerran. Hän oli kantanut mukanaan niin monta viinipulloa tähänkin asuntoon, että oli vain oikein välillä tyhjentääkin niitä.
"Kaikkien eläimet eivät laita asuntoa remonttikuntoon", Teddy huomautti huvittuneena. Oli vaikea kuvitella, että heidän kissansa tekisivät tarkoituksella mitään pahaa. Fatty korkeintaan nukahtaisi paikkaan, jossa olisi jatkuvasti tiellä ja aiheuttaisi useamman kompuroinnin, ja Dingle säntäilyllään saattaisi pudottaa pöydän reunalle jääneen esineen tai pari, mutta se oli pieni hinta maksettavaksi kissojen seurasta.

"Hevoset eivät ole arvaamattomia, ihmiset eivät vain osaa lukea niitä." Artemiksen sanat saattoi ottaa vihjeenä, jos halusi olla herkkänahkainen. Mies ei kyllä luonut merkitsevää katsetta kummmankaan valmentajakollegansa suuntaan sanoessaan sen, vaikka kieltämättä mieleen tuli heti Teddyn nimissä tallilla oleskeleva kaksikko - punainen pirulainen ja se kananaivoinen Hook. Tosin Hookilla oli oltava aivovamma, siitä mies oli ratsun entisenä omistajana melko varma.

”Jälkimmäinen osa on ainakin käynyt selväksi, mitä olen valmennuksia ehtinyt seuraamaan", Veronica virnisti hillitysti. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei ratsastamisesta tarvinnut ymmärtää loputtoman paljoa, kunhan vain ymmärsi ihmisiä. Suurin osa valmentautujista tiesi, milloin tekivät väärin ja ilmaisivat pettymyksensä mitä hilpeimmin tavoin - ja silloin kun valmentautuja itse ei moista ymmärtänyt, näkyi turhautuminen valmentajien kasvoilla.
"Välillä pohdin, miten kenenkään mielestä on hyvä idea antaa lasten ratsastaa sisäoppilaitoksissa", nainen pudisti päätään ja kohotti viinilasin huulilleen. Oli kenties hyvä, ettei hän tiennyt kummipoikansa tulevaisuudesta poninomistajana, vaikka epäilikin, ettei lapsiparka säästyisi vaikutteilta kasvaessaan tällaisessa perheessä. Pojasta tulisi mitä varmimmin urheiluhullu, kun molemmat vanhemmat tuntuivat nauttivan liikunnasta. Hän saattoi vain toivoa, että moinen hulluus suuntautuisi edes johonkin vähemmän hulluun lajiin kuin ratsastaminen.

"Ratsastinhan minäkin." Gabrielle muistutti varovasti. Joskus tuntui siltä ettei Veronica arvostanut edes häntä, koska oli päättänyt inhota hänen aviomiestään.
"Ratsastus on hyvä harrastus. Tekö tunnette toisenne kouluajoilta?" Miyato yritti keksiä uuden puheenaiheen kun irlantilainen ammattituomitsija oli vaiennut syömään. Miehen ruokailu tuntui olevan naurettavan hidasta.

"Niin, ja mursit kätesi", Veronica huomautti kulmaansa kohottaen, kuin moinen vain vahvistaisi hänen aiempaa väitettään. Hänkin oli käynyt muutaman kerran hevosen selässä sisäoppilaitoksessa, mutta ne kerrat olivat olleet harvoja. Hän nautti hevosten seuraamisesta, mutta ei niinkään niiden hallitsemisen yrittämisestä.
"Kyllä", nainen vahvisti nyökkäyksen kera Miyaton päätelmän. "Huippukouluissa on pidettävä yhtä, jos siellä tahtoo selvitä." Se saattoi ehkä kuulostaa hitusen katkerammalta kuin hän oli tarkoittanut, mutta viini sai kielen toimimaan nopeammin kuin aivot ehtivät mukaan. Olihan hän sentään kotoisaksi luokittelemassaan seurassa, jos nyt jätti Teddyn huomiotta - ja yläluokkainen englantilaisnainen oli oppinut varsin taitavaksi siinä.

"Uskon sen, vaikka minulla ei niistä ole kokemusta." Miyato oli käynyt vain kalliimpaa yksityiskoulua, mutta ei sisäoppilaitoksessa. Vanhemmat olivat halunneet kasvattaa ainoan lapsensa itse ja pitää lähellään. Se oli toiminut näihin vuosiin asti, nyt ristiverinen nuorukainen oli asettumassa Englantiin jäädäkseen. Gabrielle ei sanonut ystävälleen mitään, kiittäen luojaansa kun itkuhälyttimestä kuului muuta kuin satunnainen ynähdys. Hän nousi ylös, hipaisten Teddyn olkaa.
"Minä menen katsomaan." Voisi jopa sanoa Gabriellen paenneen katsomaan mikä nyt oli hätänä pienen lapsen elämässä. Artemis sai närittyä salaatin sekä kalansa, laskien aterimet lautaselle. Nyt hän saattaisi keskittyä viiniin ja turruttaa itseään sillä. Mies oli kiusallisen tietoinen siitä miten Teddy oli häntä nuorempi ja saanut elämässään kaiken - uran huippuratsastajana sekä tämän kaiken.

"Sinulla kävi hyvä tuuri", Veronica hymähti. Hän tosin oli onnellinen siitä, että isä oli lähettänyt hänet sisäoppilaitokseen heti kun vain mahdollista, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut elää vielä tiiviimmin isän varjossa. Parempi näin, ehdottomasti. Teddy hymyili vaimolleen vaikka mielessään harmittelikin, ettei ollut ehtinyt nousta ensimmäisenä. Gabrielle olisi varmasti osannut luovia keskustelun vaarattomille vesille. Hän onnistuisi lähinnä ärsyttämään Veronicaa, tosin se ei paljoa vaatisi, kun hänen pelkkä olemassaolonsa tuntui olevan vastenmielistä naiselle.
"Oletko muuten palaamassa kuinka aktiivisesti töihin vuodenvaihteen jälkeen, Artemis?" Teddy kysyi päätettyään, ettei tätä laskettaisi Gabriellelle annetun en-puhu-työasioista-joulupöydässä -lupauksen rikkomiseksi, kun nainen ei ollut kuulemassa. "Eräs valmentautujistani harkitsee uuden hevosen ostoa ja tahtoisi kolmannen mielipiteen valitsemastaan ratsusta. Nähtävästi minun ja Burken näkemykset eivät riittäneet."

Irlantilainen havahtui Teddyn kysymykseen, katsoen hetken kollegaansa miltein säikähtäneenä.
"En tiedä vielä, asiat ovat auki vielä. Olen kyllä käytettävissä nytkin, jos tarvitsee. Mihin lajiin?" Jos Burkelta oli kysytty, ilmeisesti kenttäratsua oltiin hakemassa, eikä Artemis voinut ymmärtää niitä silakanmallisia hevosia. Nyt jopa estelinjaiset oldenburgit tuntuivat kevyiltä kun oli tottunut Amadeukseen selästä käsin.

"Esteille pääasiassa, joskin hän toivoisi hevosen olevan käytettävissä myös kenttään ainakin harrastetasolla", mies vastasi kohauttaen pienesti harteitaan. Hän ei aivan ymmärtänyt valmennettavansa järjenjuoksua, mutta eipä hänelle siitä maksettukaan.
"Siinä tapauksessa kehotan häntä ottamaan yhteyttä", Teddy lisäsi. Hän olisi tyytyväinen, kunhan valmentautuja saisi ostettua uuden hevosensa. Johan tätä oli veivattu edestakaisin kuukausia useamman hevosen kohdalla, ja niin hyvin kuin hän mielipiteensä ilmaisemisesta tienasikin, alkoi se pilkkuhiljaa tympiä.

Artemiksen ilmeestä näki että mies aikoisi kyseenalaistaa hevosenostajan mielenliikkeet. Miyato yritti pidätellä naurahdusta, miettien turvallisempaa puheenaihetta, sitä kuitenkaan keksimättä. Veronican suhtautuminen Teddyyn oli outo ja Artemis toi oman kiusaantuneen lisänsä pöydän ääreen.
"Oletteko viihtyneet Gabriellen kanssa täällä?"

Teddy oli laskenut sen varaan, ettei Artemis päästäisi valmentautujaa turhan helpolla. Muutoin hän olisi ehdottanut Bogaertia tai luoja paratkoon, O'Connoria, tyynnyttelemään valmentautujan mieltä. Kenties Artemis saisi ravisteltua sanoillaan edes hieman järkeä valmentautujan pääkoppaan.
"Olemme, ehdottomasti. Työmatkaan totuttelemisessa kestää yhä, mutta tämä on kaikin tavoin täydellinen koti meille."

Irlantilaisvalmentaja tosiaan sanoisi jotakin kilparatsun harrastekäyttötoiveista.
"Ajaako tästä paljon pidempään kuin Newcastlesta?" Mies itse oli tottunut menemään töihin Hexhamista, joka oli naurettavan lyhyt matka monien muiden työmatkaan verrattuna.

"Riippuu täysin liikenteestä, mutta yleensä kesto on melkolailla sama, kenties hieman pidempi", mies vastasi. Hän saattoi ehkä ajaa hieman sallittua nopeutta reippaammin jätettyään kaupungin taakseen, mutta niin tai näin, matka ei ollut mahdoton.
"Matkaa on juuri sopivasti, ettei tule ihan jokaisen kiven ja irronneen kengän tähden ajeltua tallille heti aamuvarhaisella."

"No se on hyvä että matka ei pidentynyt turhan paljon." Artemis ei kyllä ymmärtänyt miten kukaan jaksoi ajaa edes Newcastlesta töihin Rosings Parkiin. Pian Gabrielle palasi takaisin, pieni poikavauva sylissään.
"Miksi minä sitten lähden?" Miyato naurahti hiljaa. Hän lähti aina jos Cora hörähtikään oudosti.

Teddy nyökkäsi. Se oli ehdottomasti hyvä, sillä hän ei tahtonut hukata aikaa ratissa kun senkin ajan saattoi käyttää perheen luona.
"Koska sellaista hevosenomistajan arki on", Teddy naurahti pehmeästi. Veronican terävä käännös ja vauhdikas nouseminen pöydän äärestä kertoi miehelle jo ennenkö Teddy edes kääntyi katsomaan, ettei vaimo ollut palannut yksin.
"Voi kun pikkuherra on kasvanut", Veronica lausahti suunnistaessaan pöydän ympäri Gabriellen luokse. Entä sitten, jos hän oli nähnyt pojan kaksi päivää sitten viimeksi? Vauvat kasvoivat silmissä!

Gabrielle ei voinut olla nauramatta ystävälleen, ojentaen poikaa tuon syliin. Nainen kuitenkin halusi kummipoikansa syliinsä. Hän saisi syödä loppuun, jos ei muuta. Miyato ei tunkenut häiritsemään, vaikka lapsen kolmas kummi tulisi olemaankin, Veronican ja Charlesin lisäksi.
"Niinhän se vähän on." Miyato myöntyi Teddyn sanoihin. Artemis tunsi kevyen ahdistuksen sisällään. Olisikohan mahdollista löytää ihmistä joka ei halunnut lapsia? Olisivathan lapset varmasti ihania, mitä hän muisti omaa kummityttöään Irlannissa, mutta ei kukaan lapsi ansaitsisi häntä vanhemmakseen.

Veronica otti vauvan vastaan tavattoman pehmeä hymy kulmikkailla kasvoillaan. Hän piteli lasta tottuneesti, eikä edes huomannut merkitsevää katsetta, jonka Teddy suuntasi kaksikolle. Niin kylmästi kuin nainen häntä kohtelikin, ainakin kummipojalle Veronicalla ei ollut antaa muuta kuin ehdotonta rakkautta.
"Ylitit itsesi, kulta. Ruoka on kerrassaan maittavaa", Teddy lausahti vilkaisten vaimoaan pehmeän hymyn kera. "Tahtooko kukaan lisää viiniä?" Mies kysyi nousten pöydän äärestä noutamaan uutta pulloa. Veronica palasi vauva käsivarsillaan paikalleen pöydän ääreen, joskaan ei tuntunut saavan katsettaan irti pienokaisesta muuta kuin pieniksi hetkiksi, jolloin vilkaisi muita pöydän ääressä olijoita pieni hymynkare huulillaan.

Irlantilaisvalmentaja yritti varovaisin sanoin kehua Gabriellen tekemee ruokaa. Se oli ollut todella hyvää, vaikka hän olikin syönyt naurettavan vähän. Miltein hävetti, kun oli vilkaissut muiden lautasia aiemmin. Parempi kuitenkin että söi vähän ja kykeni elämään syömänsä ruoan kanssa ilman valtavaa ahdistusta. Nyt tosin takaisin viereille tuolille istunut nainen nosti ahdistuslukemat lapselle puhellessaan niihin lukemiin, että hän nyökkäsi kollegansa kysymykselle viinistä. Pieni hiprakka ei ainakaan pahentaisi asioita.
"Voisin ottaa myös." Miyato nousi samalla ylös, vilkuili ympärilleen, naksautellen sormiaan. Pian setterinarttu hölkkäsi omistajansa viereen, istuen alas.
"Käyn Hettyn kanssa ulkona."

Teddy palasi pullon kera täyttämään pyydetyt lasit ennenkö hän vilkaisi Gabriellea pohtien hetken, kehtaisiko kaataa itselleen toisen lasillisen. Hän päätyi kaatamaan itselleen vajaan lasillisen ennenkö istahti alas.
"Ovi on auki", Teddy tajusi sanoa koiransa kanssa poistuvalle Miyatolle. Oli tuntunut typerältä lukita ovea nyt kun he olivat odottaneet vieraita.
"Joko saitte päätettyä nimen kummipojalleni?" Veronica kysyi kohottaen hetkeksi katseensa Gabrielleen. "Vai vieläkö se on suuri salaisuus?" Hän vilkaisi Artemista pehmeän hymyn kera ja siirsi jalkaansa pöydän alla sen verran, että saattoi koskettaa polvellaan vierellä istuvan miehen reittä kevyesti. Melkein kuin vahingossa, paitsi ettei hän koskaan tehnyt mitään ajattelematta sitä ensin.

Miyato katosi ulos Hettyn kanssa hetkeksi. Hän tarvitsi aikaa vetää henkeä aivan itsekseen. Miten hemmetissä Teddyn vaimon ystävä oli raahannut tänne sen irlantilaisen hapannaaman?
"On päätetty." Gabrielle hymyili hieman, kaataen itselleen vettä. Yksi lasi saisi riittää hänelle.
"Mieleni tekisi pitää hullua jännityksessä, mutta niin viihdyttävää kuin kärvistelysi onkin, en jaksa itse varoa puheitani enää. Matthew on kutsumanimi." Gabriellen puhuessa Artemis hätkähti sitä kosketusta hieman. Jos hän olikin saanut naisen huomion heidän ollessa kaksin, näin mukavuusalueen ulkopuolella se itsevarmuus oli ropissut melkoisesti. Artemis yritti vain olla loukkaamatta ketään.

Veronica tuijotti hetken tiukasti Gabriellea valmiina vaatimaan nimeä tietoonsa, mutta onneksi nainen jakoi tiedon vapaaehtoisesti.
"Vai tuli sinusta Matthew", tummahiuksinen nainen myhäili vilkaisten pientä ihmisenalkua sylissään. "Hyvä nimi." Tosin hänestä mikä tahansa paitsi Robert (kiitos isän) oli hyvä nimi.
"Olen yllättynyt siitä, miten vähällä väittelyllä onnistuimme päättämään nimen", Teddy myönsi hymyn kera ja laski käsivartensa vierellä istuvan Gabriellen harteille.

"Oletin siitä sellaista Frendien kaltaista 'veto'-kisaa joka kestäisi ensimmäisiin syntymäpäiviin asti." Gabrielle myönsi hymyillen, laskien kätensä Teddyn käden päälle. Miyato tuli takaisin huoneeseen koiransa kanssa, hymyillen hieman. Vai Matthew, ei se huono ollut.
"Mikä tahansa nimi on hyvä, kunhan se ei ole turhaa erikoisuuden tavoittelua." Artemis oli joskus harkinnut nimensä vaihtamista, sillä naispuolisen jumalan nimi tuntui lähinnä huonolta pilkalta nyt jo mieheksi kasvanutta kohtaan.

"Nimenomaan", Veronica myötäili. Erikoisuuden tavoittelu nimillä pelaamalla oli kerrassaan typerää. "Olen aina ollut kiitollinen siitä, että äitini oli päättänyt nimeni jo valmiiksi. Isäni olisi hyvinkin voinut päätyä johonkin erikoiseen nimeen", nainen hymähti. Hän harvoin mainitsi äitiään edes Gabriellen seurassa, mutta kenties tämän lipsahduksen saattoi laittaa sylissä olevan vauvan syyksi. Matthew oli kietonut kummitätinsä pienenpienen sormensa ympärille yhdellä katseella.
"Minä voin ottaa Matthewn, jos tahdot saada kätesi vapaaksi", Teddy ehdotti valmiina nousemaan pöydän äärestä, mutta Veronican kylmänteräksisenä välähtävä katse pysäytti miehen. Ei sitten. Ainakin Matthew oli tyytyväinen kummitätinsä käsivarsilla, joten olkoot.
"Tahdotko sinä pidellä poikaa? Ymmärsin, että sinä jaat vastuullisen tehtävän kanssani pojan pilalle lellimisestä", Veronica sanoi Miyatolle valmiina tarjoamaan vauvaa, mikäli nuorempi tahtoisi pidellä vuorostaan kummipoikaansa. Teddy piti hymyn kasvoillaan silkalla tahdonvoimalla. Ei se enää yllättänyt, ettei mustahiuksinen nainen hänestä piitannut, mutta epämukavalta muistutus siitä huolimatta tuntui.

Gabrielle ei sanonut mitään siihen että Veronica otti äitinsä esille. Nainen harvoin puhui tuosta ja siksi hän jätti asian omaan arvoonsa kokonaan. Kun lapsen isä tuli aika törkeästi kummitädin ohittamaksi, Gabrielle puristi miehensä kättä hellästi. Hänen pitäisi ehkä keskustella ystävänsä kanssa kun he seuraavaksi näkisivät kahden.
"Missä te kaksi tapasitte?" Hän osoitti kysymyksen Veronicalle ja Artemikselle, epäillen että Veronica olisi se joka hänelle vastaisi. Irlantilaismies oli kovin hiljainen.
"Voin ottaa." Miyato nousi ottamaan pojan syliinsä, hymyillen tuolle, jutellen parin sanan verran vain lapselle.

Veronica luopui vain aavistuksen vastentahtoisesti pienestä nyytistä, jonka kirkas katse ja pieni hymy valaisi tilan kuin tilan. Nainen vilkaisi hymyillen Artemista ja pöydän suomin turvin laski toisen vapautuneista käsistään miehen reidelle. Toinen tavoitteli viinilasia, sillä nyt kun vauva ei ollut enää hänen käsivarsillaan, oli viinilasi jälleen hyvä pitää otteessa.
"Illanvietossa", Veronica vastasi päättäen, ettei sitä tarvinnut tarkentaa sen enempää. Jos hän jotakin oli poliitikon tyttärenä oppinut niin sen, miten vastata niin ympäripyöreästi, ettei se enää edes vastannut esitettyyn kysymykseen.
"Sinä lienet tutustunut Morlandeihin tallin kautta?" Veronica suuntasi kysymyksen Miyatolle. Kaikki taisivat tuntea toisensa tallilta. Se oli kuin pieni kylä.

Miyato ei ehtinyt estää kulmakarvojaan kohoamasta kun Veronica vastasi. Hän oli rehellisesti yllättynyt siitä että Cactus harrasti sellaisia. Mies oli aina livistänyt kaikkien valmentajienkin istujaisista, joten mikä tuon sai sitten lähtemään sosiaalisiin tapahtumiin?
"Kyllä. Teddy oli estevalmentajani kun kilpailin kenttäratsastuksessa." Nykyään hän ei valmentautunut ollenkaan, saatika sitten kilpaillut. Kunhan saisi tammansa edes harrastusratsuksi asti.
"Voisit edelleen valmentautua kouluratsastuksessa ja kilpaillakin, ei jalkasi sitä estä." Artemis ei voinut estää sanoja tulemasta suustaan. Amerikkalainen oli kuitenkin taitava ratsastaja (vaikka ei hän sitä koskaan ollut tuolle sanonut), eikä hänellä ollut paljon varaa kommentoida, kun oli nyt itse eläkkeellä.

Veronicasta alkoi tuntua siltä, että hän oli siirtynyt aivan uuteen universumiin muuttaessaan takaisin Englantiin, sillä kaikki hänen ympärillään tuntuivat olevan kilparatsastajia tai naimisissa moisten kanssa. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, kun oli kerran päätynyt itsekin pyörimään tallilla. Hän kohotti kulmaansa maininnalle jalasta, mutta päätti olla kysymättä sen enempää. Kenties jalalla oli jotakin tekemistä terapiakoiran kanssa.
"Tämähän on suorastaan entisten kilparatsastajien kokous", Teddy hymähti huvittuneena, eikä Veronica voinut ilmaista eriävää mielipidettään - kerrankin. "Kenties tulevankin", hän lisäsi vilkaisten poikansa suuntaan. Hän ei voinut kuin toivoa, että mikäli Matthew kasvaessaan innostuisi ratsastamisesta niin kovin, lapsi näkisi kouluratsastuksen taian. Muussa tapauksessa hän olisi sydän kurkussa jokaikinen kerta kun Matthew nousisi poninsa selkään.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: We wish you a merry christmas   Ke Helmi 08, 2017 9:24 pm

Artemis yskäisi hiljaa. Hän yritti vältellä ajattelemasta itseään entisenä kilparatsastajana, mutta totuus kirpaisi aina. Hän nousi seisomaan, hymyillen vähän.
"Onko ok jos terassilla polttaa sähkötupakkaa?" Oikeasta versiosta Artemis oli luopunut, mutta kyseistä korvaavaa höyrylaitetta tuskin saisi koskaan pois hänen käsistään.
"Niin, kummisetä opettaa kaikki kenttäratsastuksen salat... Ai enkö saa?" Teddyn ilme kertoi Miyatolle aika paljon.

"On, totta kai", Teddy vastasi. Sähkötupakka oli hänen mittapuullaan varsin harmiton kapistus, kun sen jälkeen ei koko asunto haissut tunkkaiselta savulta.
"Et tosiaankaan saa. Korkeintaan saat kertoa kaikki kauhukokemuksesi kenttäkilpailuista, jotta Matthew ei varmasti lähde kilpailemaan moisissa", Teddy vahvisti Miyaton päätelmän päättäväisen nyökkäyksen kera.
"Älkää nyt, ei Matthew innostu ratsastamisesta kuitenkaan, kunhan pääsee tanssimisen makuun", Veronica vastasi virnistäen vinosti Miyatolle. Hän tekisi kaikkensa, jotta poika löytäisi elämäänsä jonkin muunkin mielekkään harrastuksen kuin hevoset, joiden kanssa sattui ja tapahtui jatkuvasti. Hän tosin taitaisi olla lapsen kummeista ainoa, sillä herra ulkoministeri taisi hänkin olla varsin haksahtanut hevosiin.

Gabrielle pudisteli päätään kolmikon puheille.
"Miyato, lupaan ampua sinut jos Matthew haluaa kenttäkilpailuihin. Kouluratsastuksen voin sulattaa, estekisoja varten tarvitsen jo paketin rauhoittavia. Tässä suvussa ei voi välttyä hevoskärpäseltä, niin ainakin luulen." Ainakin naisella oli epäilys, että pojalle oli jo löydetty sopiva poni koulutettavaksi. Artemis katosi hetkeksi takapihalle, päästäen myös setterin mukanaan. Jossakin vaiheessa Gabrielle vilkaisi ulos, huomaten irlantilaisen kyykistyneen silittelemään ja juttelemaan koiralle.
"Hetty taisi löytää töitä." Nainen hymähti. Ei hän jotenkin osannut uskoa miehen olevan läpeensä paha.
"Veronica, autatko tyhjentämään pöydän?" Keittiön suojissa nainen voisi udella ystävältään asioita.

"Sinä ja minä molemmat", Teddy hymähti. Sanoivat statistiikat mitä tahansa, hän ei tahtoisi poikaansa lähellekään esteitä jos sen vain voisi välttää. Hän oli itse saanut kokea sekä parhaat että pahimmat hetket, eikä halunnut edes ajatella miltä tuntuisi seurata vierestä, kun poika jäisi kaatuvan hevosen alle. Oikeastaan, nyt kun hän asiaa harkitsi, kenties Matthew saisi vain keppihevosen.
"Toki", puhuteltu nainen vastasi ja nousi sulavasti jaloilleen.
"Kenties me voimme siirtyä sohvalle, niin emme ole tiellä?" Teddy ehdotti ja ojensi käsiään vapauttaakseen Miyaton pojan kantamisesta.
"Oletko ehtinyt tehdä mitään muuta kuin laittaa ruokaa viime päivinä?" Veronica kysyi laskiessaan mukaansa poimimat tyhjät ruokalautaset tiskialtaaseen.

Gabrielle nousi ja keräsi muutama tarjoiluastian, tuoden ne keittiöön.
"Olen. Käynyt lenkillä ja tein vähän töitäkin kun Teddyllä oli vapaapäivä ja hän saattoi olla päivällä muutaman tunnin pojan kanssa." Gabriellen käsitystä omasta ajasta olisi voinut sanoa kieroutuneeksi.
"Olisit voinut varoittaa seuralaisestasi. Yllätyin hieman." Ehkä nyt olisi hyvä hetki vähän näpäyttää naista, kun miehet eivät kuulisi mitään kolistelun alta.

"Olet sekaisin", Veronica puhahti päätään pudistaen. Hän naurahti naisen sanoille Artemiksesta.
"Harkitsin hetken tuovani ex-mieheni, mutta epäilin sen antavan väärän kuvan", hän napautti. Kenet hän olisi tuonut mukanaan, jos ei Artemista? Työkaverinsa? Ei kiitos.

"Enhän ole. Ja minä oletin että olisit tullut yksin tai sitten miesystävän kanssa, jonka olet salannut minulta." Gabrielle virnisti, katsellem Veronicaa hetken tutkivasti.
"... Vai onko Artemis sellainen?"

"Tapanani ei ole salailla miesystäviä, se on enemmän sinun heiniäsi", Veronica huomautti, joskin sanojen terävyyttä pehmensi pieni hymy huulilla. Hän oli päättänyt, että syyttäisi (siitäkin) Teddyä, joten oli turha kiukutella Gabriellelle.
"En erityisemmin välittäisi laittaa sille mitään nimeä", hän totesi. "Parisuhteet ovat monimutkaisia ja sotkuisia. Meillä on hauskaa Artemiksen kanssa, ja se riittää."

"Hmm, no tuon voin ehkä myöntää. Monimutkaisia?" Gabrielle hymähti, alkaen latoa lautasia tiskikoneeseen. Niinhän ne olivat, mutta silti Veronica oli rivien välistä antanut ymmärtää haluavansa sellaisen, monimutkaisuuksineen kaikkineen.
"En ole varsinaisesti ymmärtänyt että hän olisi ihminen joka pitäisi hauskaa."

"Monimutkaisia", Veronica vahvisti nyökäten. "Usko pois, hän osaa pitää hauskaa", nainen vakuutti pienen, kenties aavistuksen kieron hymyn kera. Hänellä oli ehdottomasti ollut hauskaa Artemiksen kanssa, aina kun he vain jaksoivat järjestellä aikataulunsa siten, että tapaaminen onnistui. Miksi pilata hyvin toimiva systeemi asettamalla se johonkin lokeroon? Siitä tulisi vain epäreiluja odotuksia ja velvollisuuksia. Paljon parempi näin, jos häneltä kysyttiin.
"Minulle tämä järjestely sopii mainiosti. Otamme yhteyttä silloin kun siltä tuntuu, ja muulloin olemme vapaita elämään elämäämme aivan miten lystäämme", hän kohautti harteitaan. Ehkä se ei ollut aivan sitä, mistä hän oli kesän päätteeksi puhunut, mutta noh, milloinpa mikään elämässä olisi suunnitelmia seurannut.

"Ai. No, se on hyvä jos asia on niin." Gabrielle ei oikein tiennyt mitä voisi siihen sanoa. Hän toivoi ettei naisista vanhempi polttaisi näppejään tässä.
"Oletko ajatellut mitä teet jos se ei enää riitäkään?"

"En, enkä aio ajatellakaan", Veronica totesi. Kenties se oli pään piilottamista puskaan ja leikkimistä, ettei ongelmia ollut jos niitä ei nähnyt, mutta hän oli päättänyt, että hän ei murehtisi ennalta kaikkea, mikä voisi mennä pieleen.

"Veronica..." Gabrielle sanoi merkitsevästi. Hän oli aikeissa sanoa jotain, mistä ystävänsä ei pitäisi.
"Tiedän että aiempi jätti sinuun jälkensä, mutta oletko miettinyt että olisi olemassa myös normaaleja, mukavia miehiä, joiden kanssa asiat eivät olisi niin monimutkaisia?"

”Mutta mitä hauskaa siinä olisi?" Veronica vastasi hetkeäkään epäröimättä. Oli helpompi suhtautua keskusteluun huvituksella kuin todella kuunnella, mitä ystävä sanoi.
"Olin jo kerran naimisissa, enkä koe suurta intoa astella uudestaan alttarille kiireellä. Ja minulla on nyt kummipoika mitä lelliä, niin eipähän tarvitse etsiä miestä silläkään silmällä."

"En tarkoitakaan että pitäisi mennä naimisiin. Pelkään vain että saat näpeillesi tässä, kun en ole kuullut Artemiksesta pelkkää hyvää." Mieshän oli sairaskin, hän ei ollut unohtanut Teddyn keväistä kriisiä kollegansa sairastumisen osalta.

"Kenestäkään ei voi kuulla pelkkää hyvää, minusta kaikista vähiten", Veronica huomautti kulmaansa kohottaen. "Jos saan näpeilleni niin se on sitten sen ajan murhe."

"Haluaisin vain että voisit olla onnellinen täällä." Ettei ystävä jälleen vaihtaisi maata, karataksen inhottavia muistoja. Itsekkäästi Gabrielle halusi pitää tuon lähellään.

"Voin olla onnellinen ihan ilman miestäkin", nainen totesi harteitaan kohauttaen, "mutta sitä ennen aion olla onnellinen Artemiksen seurassa." Mistäs sitä ikinä tietäisi, vaikka hän törmäisi johonkuhun toiseen mielenkiintoiseen tässä hauskanpidon sivussa.
"Ja onhan minulla nyt monta hyvää syytä jäädä tänne."

"Voit, en sitä tarkoita. Mutta en halua että olet onneton miehen takia." Gabrielle vain olisi halunnut hyvää ystävälleen. Vaikka Veronica nyt näki monta syytä olla Englannissa, näkisikö tuo niitä jos kaikki menisi rumaksi?
"En haluaisi kuulostaa tuomitsevalta. Epäilyttää vain, etenkin kun olet sairaan miehen kanssa."

"Jos olen onneton miehen takia, jätän miehen. Kituutin jo kerran onnettomana avioliitossa, enkä aio tehdä sitä uudestaan", Veronica totesi täynnä itsevarmuutta. Voisi olla, että tilanteen koittaessa hän ajattelisi toisin, mutta nyt hän saattoi sanoa näin hyvällä omatunnolla.
"Sairas tai ei, viihdyn Artemiksen kanssa", hän kohautti harteitaan. Miehissä oli paljon huonompiakin kuin sairastavat tapaukset. Oli vaikkapa hänen ex-aviomiehensä kaltaisia limanuljaskoja.

Gabrielle päätti jättää sen siihen, tuntui siltä kuin hän olisi hakannut päätään seinään. Onneksi jättikin, terassin ovi kävi ja irlantilaismies tuli sisälle. Olohuoneessa Miyato katseli hämillään kun pelottava hujoppi istui sohvalle, rapsutellen jälleen setteriä pieni hymy huulillaan. Oliko hän osana jotakin piilokameraa ja jos oli, missä oli se hetki kun hänelle kerrottaisiin asiasta?

Teddy kohotti yllättyneenä katseensa pitelemästään pojasta, kun Artemis palasi sisälle. Oven käytyä ei kestänyt kauaakaan kun Veronica palasi keittiöstä ja istui turhia kursailematta Artemiksen viereen. Hetty ei saanut naiselta sen suurempaa huomiota, mutta kätensä Veronica laski jälleen Artemiksen reidelle. Teddy oli varsin tyytyväinen vauvasta sylissään, sillä hän saattoi suunnata huvittuneen hymyn lapselle englantilaisnaisen sijaan.
"Mikä koirasi nimi olikaan, Miyato?" Veronica kysyi vilkaisten setteriä. Hän ei ollut suotta vaivautunut kiinnittämään huomiota koiran nimeen aiemmin kun siitä oli keskusteltu.

Miyato yritti piilottaa yllättyneisyytensä, mutta se oli amerikkalaiselle huomattavasti hankalampaa kuin näille englantilaisille ja kivikasvoiselle irlantilaismiehelle. Tai ainakin hän tunsi tuon kivikasvona, nyt soi jopa hymyn viereensä istuneelle naiselle.
"Hetty. Virallisemmin St Patrick's Head Over Heels." Miyato pysyi kauempana, katsellen kun irlantilaismies otti koiran päästä hellästi kiinni, rapsutellen korvantauksia, epäilemättä iiriksi jotakin lässyttäen.

Hetty, asia selvä. Nyökäten Veronica painoi nimen mieleensä, sillä selkeästi terapiakoiraa tulisi näkymään useampaan otteeseen, kun omistaja oli Matthewn kummi. Nainen hymyili katsellessaan kummallisella kielellä koiralle puhuvaa miestä. Hänen valistunut veikkauksensa kieleksi oli iiri, mutta se johtui lähinnä siitä, että hän tiesi puhujan olevan irlantilainen. Ei kai pitäisi olettaa jokaisen irkun puhuvan iiriä, mutta meni jo.
"Piteletkö hetken poikaa, niin käyn katsomassa tarvitseeko Gabrielle apua juomien kanssa?" Teddy kysyi tarjoten sylissään puoliunessa makoilevaa poikaa Miyatolle. Jos kerran Veronica ei tarjonnut lapsen kantovuoroa hänelle, ei kai hänenkään tarvitsisi tarjota moista naiselle.

Miyato nyökkäsi, ottaen pojan mielellään syliinsä. Hän otti korista lapsen pehmolelun, näyttäen sitä tuolle, kiinnittämättä toiseen kummiin ja tuon erikoiseen seuralaisvalintaan sen enempää huomiota. Artemis päästi koiran jatkamaan touhujaan, vilkaisten Veronicaa nopeasti.
"Ajattelitko mennä tänään Newcastleen asti?" Kysymyksellään hän yritti saada selville, oliko nainen ajatellut tulla hänen luokseen.

Teddy palasi takaisin keittiön puolelle, joskin kääntyi lyhyen kävelymatkan aikana useampaan kertaan vilkuilemaan taakseen, kuin pojan jättäminen kummien luokse olisi ollut vaikeaakin. Veronica hillitsi halunsa pyöräyttää silmiään ja kääntyi sen sijaan Artemiksen puoleen hymyn kera.
"En ole suunnitellut iltaani seuraavaa viinilasillista pidemmälle", Veronica myönsi hymyn kera, joskin keittiössä käyty keskustelu Gabriellen kanssa - tai kenties jo juotu viini - yllytti sanomaan jotakin aivan muuta. "Mutta olen avoin ehdotuksille. Lupasin joka tapauksessa tarjota kyydin takaisin", hän lisäsi toispuoleisen hymyn kera. Ei tosin hänen autollaan, mutta sitä varten oli taksit.

"Mietin vain että sinulla on lyhyempi matka hakemaan autosi täältä huomenna jos lähdet Hexhamista." Se lieni irlantilaisen tapa sanoa että hän olisi halunnut naisen jäävän luokseen. Kierolla tavalla hän viihtyi Veronican kanssa, nainen oli omalaatuinen ja mukavaa seuraa. Miyatokin katosi pian keittiöön, ilmeisesti kysymään jotakin. Artemis käänsi katseensa Veronican puoleen.
"Ei pahalla, olemmeko vielä kauan täällä? En ihan valmistautunut siihen että tulen Morlandin luo."

"Se on totta", Veronica myönsi pehmeästi naurahtaen. "Hexham kuulostaa hyvältä." Naisen teki mieli pyytää kummipoikansa takaisin, kun Miyato teki lähtöä keittiöön, mutta ehkä hänen oli opeteltava jakamaan lapsi muidenkin kummien kanssa. Luoja tiesi, ettei tämä ainakaan helpommaksi muuttuisi, kun herra ulkoministeri astuisi mukaan kuvioihin.
"Pahoitteluni, en tajunnut lainkaan varoittaa", nainen tunnusti pienen hymyn kera ja varmistettuaan nopealla vilkaisulla että he olivat kaksin, painoi hän pikaisen suukon Artemiksen poskelle. "Jos tahdot, voimme toki lähteä. Ravaan täällä joka tapauksessa jatkuvasti, joten en menetä yhtään mitään, vaikka jättäisimme illan tähän."

"Se olisi hieman epäkohteliasta." Artemis totesi hiljaa. Eikä hän halunnut vaikuttaa epäkohteliaammalta kuin oli jo vaikuttanut.
"Vaikka luulen että Morland haluaa minusta eroon, Calounista puhumattakaan."

Nainen naurahti hiljaa ja puristi miehen reittä hellästi.
"Et ole ainoa, jolle Teddy mielellään toivottaisi hyvät yöt tässä ja nyt", hän huomautti hymyn kera. Siitä puhumattakaan, miten mielellään hän hyvästelisi miehen, jota parhaimmillaankin vain sieti - ja senkin vain koska Gabrielle niin vaati.
"Joten hänen mielipiteellään ei ole väliä. Gabrielle kutsui minut, joten olemme molemmat oikein tervetulleita, teki hänen miehensä mitä tahansa."

"No ehkä se olisi hyvä syy sitten kaikota?" Artemis myös välttäisi mielellään rasvaisen jälkiruoan jos voisi vain niin tehdä. Kun kieltäytyminen oli epäkohteliasta, mutta kun hän ei kykenisi mitään kakkua suuhunsa laittamaan näin puolijulkisesti.

"Se on täydellinen syy", Veronica vakuutti. Hän puristi vielä kertaalleen miehen reittä, ennenkö nousi sohvalta hymyn kera. Hän oli kenties varautunut viettämään huomattavan paljon pidemmän ajan lapsuudenystävänsä ja kummipoikansa kotona, mutta tämä muutos suunnitelmiin ei haitannut lainkaan. Tarkoittihan se, että hän voisi jatkaa illanviettoa kaksin Artemiksen kanssa, ja se jos mikä kuulosti mukavalta. Hauskanpidolta, kuten hän oli Gabriellelle vakuuttanut.
"Joudumme kenties hetken odottamaan taksia, mikäli ne ovat kovin kiireisiä", nainen varoitti kaivaessaan puhelintaan esille. Näppärä mobiiliapplikaatio hoiti onneksi tilaamisen hänen puolestaan, sillä mikään ei ollut rasittavampaa kuin jonottaa linjoilla.

Artemis nyökkäsi, huokaisten hiljaa. Ainakin hän tiesi nyt kuka Veronican ystävä oli ja osaisi välttää vastaavia tilaisuuksia. Keksiä hyvän tekosyyn välttää tällaiset tapaamiset.

Veronica tarttui miehen käteen vetääkseen pidempänsä mukanaan olohuoneesta keittiön suuntaan, josta muiden äänet kantautuivat.
"Me alamme tehdä lähtöä", nainen huikkasi puheensorinan yli saadakseen hetkeksi käännettyä muiden huomion heihin, sillä ovesta livahtaminen ilman hyvästejä ei kävisi päinsä. "Kiitos kun saimme tulla päivälliselle", hän lisäsi astuessaan lähemmäs sylissä pideltyä kummipoikaansa, jotta saattoi vielä kertaalleen koskettaa sormellaan vauvan pehmeää poskea.

Gabrielle kääntyiystävänsä puoleen vähän hämillään. Ehkä hänen olisi hyväksyttävä se, ettei Veronica viihtynyt Teddyn kanssa tällaisissa ja ainakaan pidempiä aikoja.
"Oli kiva kun kävitte. Mennäänkö ensi viikolla vaikka kahville tai tuletko käymään?" Gabrielle halasi ystäväänsä, hymyillen tuolle. Samoin hän kätteli Artemiksen, miehen näyttäessä lähinnä kiusaantuneelta.

"Tulen hakemaan huomenna autoni, joten voimme siinä sivussa sopia kahvitreffeistä", Veronica vastasi rutistaen ystäväänsä lämpimästi. Ei hän ollut katoamassa mihinkään Hexhamia kauemmas, ei vaikka ystävän mies ei hänen suosikkeihinsa kuulunutkaan.
"Näemme varmasti taas pian", Teddy lisäsi molemmille lähtijöille, joskaan ei yrittänytkään kätellä muita kuin Artemista. Veronica tuntui mielellään säilyttävän kaiken etäisyyden häneen, joten oli parempi kunnioittaa naisen tahtoa.

Gabrielle nyökkäsi tuon sanoille, hymyillen hieman. Artemis sanoi jotakin töissä tapaamisesta, vaikka luultavasti juoksisi karkuun kun näkisi Teddyä Rosingsissa. Kun he lopulta olivat ulkona, mies kaivoi sähkötupakan taskustaan.
"Ensi kerralla, varoita jos ystäväsi on kollegani vaimo."

"Varoitan", nainen lupasi naurahtaen. Hän pudisti huvittuneena päätään miehen sähkötupakalle, mutta tiesi paremmin kuin pyytää henkosia moisesta - ihmiset tuntuivat olevan tavattoman suojelevaisia vempeleistään.
"Sepäs oli kummallista", Teddy totesi keittiön puolella hieroen hämmentyneenä niskaansa. Artemis oli vaikuttanut aivan eri ihmiseltä nyt, kun ympärillä ei ollut kilpatallin kiireistä ilmapiiriä.

Pehmeä vaniljan tuoksu leijaili savun mukana ilmassa. Artemis olisi kyllä antanut naisen ottaa henkoset hänen tupakastaan, mutta ei voinut tietää että nainen olisi sellaiset halunnut.
"Kollegat eivät ihan pidä minusta niin en halua tuppautua."
Miyato istui keittiön pöydän ääressä, kirjaimellisesti suu auki.
".. Ai omituista? Odotan edelleen että joku kertoo tämän olleen piilokameraa varten."

"Kuten sanoin, Teddyn mielipiteellä ei ole väliä", Veronica kohautti harteitaan. Hän oli päättänyt, ettei antaisi minkäänlaista painoarvoa miehen mielipiteille. Mies ei ollut tehnyt hänen mielestään yhtään mitään ansaitakseen moisen etuoikeuden.
"Se olisi hyvin voinut olla", Teddy myönsi pienen nyökkäyksen kera. "Hän jopa rapsutti Hettyä. Luulin, että hän olisi ennemminkin potkaissut koiran kauemmas kuin kumartunut juttelemaan", hän pudisti päätään. Nähtävästi hän ei tuntenut kollegaansa senkään vertaa kuin tahtoi kuvitella.

"Caloun myös. Olen ehkä joskus haukkunut hänet maanrakoon kun hän vielä kilpaili sittä nykyään Aycockin omistuksessa olevalla ruunalla." Artemis totesi, ikään kuin ohimennen. Hän oli haukkunut kaksikon lisäksi miltein koko tallin ratsastajat ja muutamat ulkopuolisetkin.
"Lässytti sille! En tajua. En ole ikinä nähnyt hänen edes rapsuttavan hevosiaan."
"No jos hän ei ole ihan niin paha?" Gabrielle yritti varovasti. Vaikka oli hänkin hämillään ja hieman hermostunut Veronican puolesta.

"Jos ei kilparatsastajana kestä palautetta, on valinnut väärän alan", Veronica vastasi huolettomasti. Oikeastaan se päti melkeinpä mihin tahansa elämässä. Palautetta sai aina vähän mistä sattuu, joten kannatti vain oppia suhtautumaan siihen järkevästi. "Sinä teit vain töitäsi. Jos hän loukkaantui moisesta, niin omapahan on häpeänsä."
"Enpä tiedä", Teddy vastasi päätään pudistellen. "Ehkä hän oli vain juonut enemmän kuin antoi ymmärtää, tai jotakin." Se kävi ehdottomasti enemmän järkeen kuin se, että hänen mielikuvansa kollegasta oli täysin väärä. Mies vilkaisi esille nostettua jälkiruokaa, joka oli unohtunut hetkeksi.
"Pitäisikö koettaa saada Matthew untenmaille, niin voisimme istahtaa kaikessa rauhassa olohuoneen puolelle?" Mies ehdotti.

Artemis ei voinut olla nauramatta naiselle. Hän ei sanonut mitään palautteensa laadusta ja siitä että mitä Veronica oli nyt valmennuksissa kuullut, oli lapsiystävällinen versio hänestä.
"Olet ihana." Se vain lipesi miehen huulilta sen suurempia ajattelematta. Eikä hän edes tajunnut sanoneensa sitä ääneen.
Gabrielle vilkaisi poikaa, ottaen tuon nyt syliinsä.
"Voisin mennä koittamaan. Te ehkä saatte kahvin pöytään?"

Veronica hymyili leveämmin kuullessaan miehen naurua. Nauru oli aina hyvä, sai sen aikaan sitten mikä tahansa. Hymy tosin jähmettyi hetkeksi miehen sanojen myötä, ennenkö Veronica sai yllätyksensä kuriin ja päätti kuitata sanat huumorilla. Miehen ei tarvinnut tietää, millainen vaikutus niinkin yksinkertaisella ilmaisulla oli.
"Suosisin ilmaisua nerokas, mutta ihanakin käy", hän virnisti vastaukseksi.
"Voimme ainakin yrittää", Teddy lupasi pehmeän naurahduksen kera. Kyllä he moisesta tehtävästä selviytyisivät, vaikka muutoin olisivatkin miten tumpeloita tahansa keittiössä. "Kai olet jäämässä yöksi? Cactu- Artemis toi tullessaan viskipullon, ja olisi sääli jättää se täysin koskemattomaksi", mies hymähti huvittuneena Miyatolle, korjaten itseään aivan liian myöhään. Oli vaikea yrittää muistaa, että kollegalla oli oikeastaan etunimikin, mutta tallilta tuttu lempinimi ei tuntunut kuvaavan sitä miestä lainkaan, joka oli istunut heidän joulupöydässään.

Vasta kun Veronica toisti hänen sanansa, mies tajusi mitä oli sanonut. Hän nielaisi, tunkien tupakkansa taskuun.
"Sitäkin kyllä." Voi luoja, hienoa Artemis. Hän ei todellakaan olisi saanut puhua mitään.
"Olen, eikös siitä ollut puhe? Hah! Tiesin että en voi olla ainoa valmentaja joka sitä nimeä käyttää." Amerikkalainen hymyili voitonriemuisena, osaamatta pyyhkiä virnettä kasvoiltaan.
"En kyllä vieläkään tajua. Olikohan Cactus ottanut huumeita?"

Veronica naurahti miehelle ja astahti lähemmäs painaakseen kevyen suukon kalpean irlantilaisen poskelle. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ystävän lapsellinen aviomies seisoisi nenä kiinni ikkunassa, joten mikään sen suurempi hellyydenosoitus ei kadun varteen sopinut.
"Olisikohan tuo vihdoin taksimme", nainen pohti lähestyvien ajovalojen kirkastaessa pimeää iltaa. "Tässä alkaa tulla vilpoisa."
Teddy hymyili ja vahvisti nyökkäyksellä, että siitä tosiaankin oli ollut puhe. Hän toivottaisi nuorempansa oikein mielellään yövieraaksi yhteen ylimääräisistä makuuhuoneista. Erityisesti vauvan tultua kuvioihin, ei hän  ollut ehtinyt viettää läheskään niin paljoa aikaa ystävänsä kanssa kuin olisi tahtonut.
"Toivottavasti ei", mies naurahti. "Siitä voisi tulla tallilla sanomista, jos yksi valmentajista kulkisi ympäriinsä silmät lautasen kokoisina."

"Toivottavasti." Suukko sai miehen hymyilemään hieman. Ehkä Veronica löytäisi jonkun paremman miehen, mutta hän voisi nauttia tästä sen hetken mitä se kestäisi. Taksin saapuessa hän avasi naiselle oven, luikahtaen itse sisään tuon perästä.
"Huhu kyllä kertoo että Effie passitti Cactuksen kerran testeihin." Mistä Miyato sen tiesi.. Noh, oli kiittäminen Andreaa joka oli saattanut kuulla jotakin.

Veronica hymyili miehen huomaavaisuudelle ja antoi hetkeäkään pohtimatta Artemiksen osoitteen kuljettajalle. Hän oli oppinut sen ulkoa muutaman kerran jälkeen, mikä oli varsin hyvä, sillä kukapa jaksaisi aina etsiä moista tietoa puhelimen viestiketjuista.
"Huhut kertovat yhtä ja toista", Teddy naurahti, mutta painoi tämänkin juorun mieleensä. "Minäkin kuulemma sain kaksostytöt", hän pudisti päätään hymy huulillaan. Hän oli saanut maailman ihanimman pojan, eikä muulla ollut väliä.
"Sain myös puhelun jonkin hevoslehden toimittajalta, joka oli aivan vakuuttunut siitä, että olen palaamassa kilparadoille. Hän kuulosti suorastaan loukkaantuneelta kun tarkensin, että hänen kuulemansa huhu suuresta elämänmuutoksesta oli poika eikä kilparatsu", Teddy nauraa hykersi.

Artemis uskalsi taksissa suukottaa naisen poskea pehmeästi. Ehkä hän voisi joskus näyttää tuon perheelleen tai sitten ei. Ehkä ei.
"Mitä Gabrielle uteli sinulta keitiössä?" Ainakin hän oletti naisen ystävän udelleen tuolta jotakin.
Miyato kuunteli toisen kertomusta, eikä voinut muuta kuin nauraa.
"Et oo tosissas? Voi toimittaja-raasua. Onneksi minusta ei haluta tehdä lehtijuttuja."

Veronica ei koskaan esitellyt isälleen miehiä, joiden kanssa aikaansa vietti, joten hänellä ei ollut pienintäkään oletusta, että kukaan muukaan esittelisi häntä. Mitäpä sanottavaa vanhemmilla enää tässä iässä olisi aikuisten lastensa ratkaisuista?
"Ei mitään kovinkaan mielenkiintoista. Tahtoi tietää, mitä oikein teen elämälläni", Veronica naurahti heilauttaen kättään vähätellen. "Samat kysymykset, jotka sukulaiset esittävät aina kun heitä sattuu tapaamaan juhlapyhinä." Paitsi hänen isänsä, jota ei onneksi kiinnostanut hänen elämänsä niin paljoa.
"Ei enää minustakaan, kun oikaisin väärinkäsityksen", Teddy nauroi. Hän oli varsin tyytyväinen tilanteeseen juuri näin. Hän oli puhunut elämässään aivan riittämiin sekä kameroille että nauhureille kilpaillessaan Iso-Britannian väreissä ympäri maailmaa.

Artemiksen sukulaiset olisivat ehkä jättäneet hänet rauhaan, mutta sitten taas... Ei noiden tarvinnut tietää niin paljon hänen elämästään.
"Tehän näette ymmärtääkseni aika usein?" Sellainen kysely tuntui hullulta siinä tapauksessa.
"Meidän eromme on siinä että sinusta on joskus haluttu tehdä." Miyato virnisti laiskasti, katsellen vanhemman miehen touhua kahvin parissa.
"Rampa kenttäratsastaja ja rampa entinen kilparatsu eivät kiinnosta ketään. Onneksi."

"Kyllä, niin näemme", Veronica myönsi, "minkä tähden hän tuntuukin pitävän sitä etuoikeutenaan, että kerron hänelle aivan kaiken." Ja mielelläänhän hän kertoikin ystävälleen itselleen tärkeistä asioista silloin, kun koki miellyttäväksi puhua moisista. Valitettavasti pohdinnat siitä, miten kaikki voisi mennä pieleen Artemiksen kanssa eivät varsinaisesti kuuluneet hänen suosimiinsa puheenaiheisiin.
"Ja silloin kun jotain jää kertomatta, joudun vastailemaan kysymyksiin", nainen naurahti.
"Ette te ole rampoja", Teddy protestoi. "Olette… Elätte elämää yhden vaikeustason korkeammalla kuin me muut", hän nauroi raikuvasti. Hänellä oli ollut parempikin termi mielessään ramman tilalle, mutta se oli kadonnut kesken lauseen. Pelivertaus siis toimikoot.

Artemiksen kanssa mikä tahansa voisi mennä milloin tahansa pieleen. Hänellä vain oli sellainen vaikutus kanssaihmisiin sekä asioihin ylipäätään. Hankalahko luonne piti siitä huolen.
"Hmmmh. En ole koskaan pitänyt uteliaista ihmisistä. Omat sukulaiseni urkkivat jo ihan liikaa." Ystävistä puhumattakaan, mutta Caitlinin ja Brianin mies jätti nyt ärsytyksensä ulkopuolelle.
Miyato suorastaan odotti Teddyn vastalausetta, reveten nauruun sen tullessa. Ei helvetti!
"Voi helv... Teddy! Vaikeustaso, oikeasti?"

Veronica laski kätensä miehen reidelle ja puristi kevyesti.
"Minä olen aina välttynyt uteliailta sukulaisilta, joten Gabrielle hoitaa sitä virkaa", nainen myönsi pienen hymyn kera. Oli mukavaa, kun pikkusiskon veroinen ystävä oli ollut läsnä lähestulkoon koko elämän, mutta kuten kaikkien perheenjäsenten kohdalla, myös välillä rakkaan ystävän hyvää tarkoittava utelu ja pyytämättä annetut neuvot kävivät hermoille.
"Mutta älä huoli, hän ei utele enempää", hän lupasi pehmeästi silitellen peukalollaan miehen reittä.
"Ihan oikeasti", Teddy nauroi raikuvasti. Kenties olisi ollut parempiakin vertauksia, mutta hän oli edes yrittänyt. Kai siitä nyt oli edes jotakin iloa.
"En koskaan väittänyt olevani kielitieteen professori", mies virnisti pyyhkien naurunremakan nostattaman kosteuden silmäkulmistaan. "Tai filosofian, tai kirjallisuuden, tai minkä ikinä oppimäärään tämä kuuluukaan."

Artemis ei sanonut siihen sen enempää. Asia ei kuitenkaan hänelle kuulunut, vaikka hänellä oli epäilyksensä siitä mitä Morlandin vaimo oli hänestä kuullut.
Miyato pyöritteli silmiään, huokaisten. Luoja tuota.
"Siis noilla puheenlahjoillako sait vaimon? Ei luoja sun kanssas. Ja kuulusko ihan äidinkielen opetukseen..."

Teddykin ratkesi jälleen raikuvaan nauruun, kun nainen saapui takaisin alakertaan ilman poikaa. Mies joutui useamman sekunnin kokoamaan itseään, ennenkö saattoi vastata esitettyyn kysymykseen.
"Keskustelimme tässä elämän tarkoituksesta", mies vastasi leveän hymyn kera. Eikö se käynyt aina vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen? "Nukahtiko Matthew?"

Gabrielle nyökkäsi kaikkitietävän näköisenä, pyöräyttäen hieman silmiään.
"Tietenkin keskustelitte. Ja nukahti, oikein nätisti. Valvottu yö näkyy nyt ja varmaan ensiyönä taas valvotaan." Gabrielle hieraisi silmiään, istuutuen alas.
"Saitteko te sankarit edes kahvia aikaiseksi?"

"No, ehtiihän sitä nukkua päivälläkin", Teddy huokaisi. Tai juoda niin paljon kahvia, ettei vauvan kanssa valvottu yö enää tuntuisi. Hän nousi pöydän äärestä nyökkäyksen kera.
"Emme me aivan hyödyttömiä ole", mies virnisti käydessään noutamassa lasisen kannun keittiön puolelta, sillä kahvin tarjoilu kuppeihin jäähtymään etukäteen oli tuntunut typerältä. Täytettyään kupit, laski mies kannun pöydälle, sillä epäilemättä sitä tulisi juotua enemmän kuin vain yksi kupillinen. "Näkyikö kissoja lainkaan?"

"Nukkuivat sängyllä." Se ei ollut kovin yllättävää. Kissat olivat rauhoittuneet kamalasti tänne muuton jälkeen, tai siltä ainakin tuntui, kun niiden jokainen rallitus ei kuulunut koko talossa.
"Millaista elämä on nyt lapsen kanssa ollut?" Ehkä Miyato voisi nyt kysyä tällaista, kun Artemis oli kadonnut. Ehkä teddy ei haluaisi tuon edessä puhua isyydestään.
"Väsyttää. Eikö sitä huomaa?" Gabrielle naurahti, viitaten niihin piiloon meikattuihin silmänalusiinsa.

"Voi laiskoja", Teddy naurahti. Hänkin olisi mielellään nukkunut pitkin päivää kuten nelijalkaiset perheenjäsenet, mutta se harvoin oli mahdollista.
"Onhan tämä ollut melkoista totuttelemista", mies myönsi päätään pienesti pudistellen. "Kahvia tuntuu kuluvan enemmän kuin koko vuonna tähän mennessä", hän naurahti. Hän ei päässyt aamuisin liikkeelle sitäkään vähää kuin yleensä ilman vahvaa kahvikupillista tai kahta.
"Mutta eiköhän se tästä. Pakkohan Matthewnkin on joskus nukkua", hän pohti.

Miyato hymähti, vilkaisten kaksikkoa hieman säälien.
"Tiedättehän että voin valvoa myös ensiyönä jos tarvitsee? Valvon kuitenkin." Ainakin hän oli tarjonnut apua, jotta pariskunta saisi nukkua.

Teddy vilkaisi Gabriellea Miyaton tarjouksen johdosta. Katkeamaton yöuni kuulosti luksukselta, mutta mies epäili, ettei enää osaisi nukkua yhtäjaksoisesti vaikka tilaisuus tarjoutuisikin. Hän tuntui säpsähtävän hereille pienimmästäkin äänestä.
"Kiitos tarjouksesta, mutta emmeköhän me pärjää", hän vastasi. "Ei sinun tarvitse Matthewn tähden valvoa, ainakaan vielä", hän naurahti.

Gabrielle oli samaa mieltä, ei Miyaton nyt tarvinnut kylässä ollessaan nousta yöllä. Amerikkalainen naurahti ja nosti kevyesti kätensä pystyyn.
"Asioitanne, saatte muuttaa mielenne myös kolmelta aamuyöllä. En tajua miten olette edelleen elossa univajeenne kanssa."
"Ei Matthew oli kovin hankala lapsi... Joskus nyt tulee vähän isäänsä." Gabrielle virnisti hieman.

"Kahvi", Teddy virnisti vastaukseksi. Kofeiini teki ihmeitä, mutta ei siitäkään ollut harmia, että heitä oli kaksi nousemassa vuorotellen - ja molempien työt mahdollistivat päiväunet ainakin silloin tällöin.
"Minä en ole koskaan ollut hankala", mies protestoi nauraen ja laski käsivartensa Gabriellen hartialle. "Hankaluus hyppäsi yhden polven yli minun kohdallani", hän virnisti. Juu niin varmaan.

Gabrielle vilkaisi miestään, samoin Teddy katsoi tuota melko pitkään.
"Ai sinäkö et ole hankala?" Gabrielle ei todellakaan sulattanut tuollaista väitettä. Teddy oli hankala siksi ettei tuo osannut olla välillä yhtään hankala. Kun välillä tuosta sai kaivaa omaa mielipidettä.

Teddy nauroi, mutta kohotti toisen kätensä antautumisen merkiksi, vaikkei toista tahtonutkaan nostaa Gabriellen harteilta.
"Hyvä on", hän taipui, "mutta Matthew on ehdottomasti perinyt hankaluutta myös sinulta", hän virnisti. Eihän pieni poika tosiasiassa sen hankalampi ollut kuin muutkaan ikäisensä vauvat, mutta mitäpä harmia pienestä leikinlaskusta olisi. Ainakin se auttoi heitä pysymään järjissään, vaikka yöunet jäivätkin välistä tuskastuttavan lyhyiksi.
"Äitini on muuten onnistunut rajaamaan poninetsintänsä vihdoin kolmeen vaihtoehtoon, että piankos Matthewn nimissä on jo poni", mies huokaisi huvittuneena.

Gabrielle henkäisi dramaattisesti, mukamas kovinkin loukkaantuneena. Siis hänkö?
"Kiitä luojaasi ettet saanut tyttöä, kuvittele millaista olisi elää kahden minun kanssa." Noin temperamenti puolesta. Se olisi kamalaa.
"Ai, jo kolmeen? Ja tarkennas, miksi hän ostaa ponin nyt kun poika ei erota vielä edes omia varpaitaan?" Miyato ei nyt ihan ymmärtänyt englantilaisten hupsutuksia tässä asiassa.

"Talomme taitaisi peittyä kukkiin", mies myönsi naurua äänessään. Hän oli hieman hillinnyt intoaan kantaa kukkakimppuja Gabriellelle, mutta edelleenkin, jos nyt sattui sopivan liikkeen ohi ajamaan, pysähtyi mies herkästi poimimaan edes pienen kimpun vaimolleen.
"Äitini on", Teddy aloitti, mutta miettimistauko venyi kun hän ei oikein meinannut keksiä sopivaa sanaa kuvaamaan poninostorituaalia, jonka hänen äitinsä oli vuosikymmenten myötä luonut. "Tarkka. Todella, todella tarkka, mitä ensimmäiseen poniin tulee. Joten hän ostaa parin vuoden ikäisen varsan tai pari, ja järjestää ne ammattilaisten oppiin kasvamaan kunnes lapsi on riittävän vanha iloitsemaan ponistaan."

Miyato kuunteli Teddyn kertomusta. Tosissaan?
"Siis... Meillä se meni niin että äiti koulutti itse ensimmäisen ponini ja seuraavan kanssa sain tehdä jo omat virheeni sekä ilmalentoni. Ehkä se on sitä kenttäratsastajien hulluutta."

"Niin se kai normaaleissa perheissä menisi", Teddy naurahti. "Minun ensimmäisen ponini koulinut valmentaja olisi maksanut äidilleni 50,000 puntaa, jos olisi saanut pitää ponin itsellään. Kuulemma se olisi sopivalla ratsastajalla dominoinut FEI:n poniluokkien koulukilpailuja. Äitini ei suostunut myymään, vaikka se tarkoittikin, etteivät he olleet puheväleissä kyseisen valmentajan kanssa seuraavaan vuosikymmeneen." Mies pudisti päätään.
"Näin jälkikäteen ajatellen, olihan se nyt aivan naurettavaa antaa puolikkaasta laukkapiruetista selviytyvä poni lapselle, joka vasta opetteli istumaan käynnissä potkimatta poniaan, mutta äitini on vakuuttunut siitä, että ensimmäisen ponin on osattava enemmän kuin ratsastaja voi oppia koko sinä aikana, kun ponia ratsastaa."

"... Englantilaiset ovat hulluja. Äitisi on hullu." Miyato naurahti, pudistellen päätään. Ei voinut olla sellaista ensiponia.
"Arvaa vaan, anoppini ja mieheni ovat molemmat seinähulluja." Gabrielle naurahti.

"Äitini on", Teddy myönsi huvittuneena, mutta loihti nopeasti kasvoilleen järkyttyneen ilmeen, kun Gabrielle laajensi moista hulluutta häneenkin asti. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä tämänkään shown kanssa! Hyvä on, hän ei ollut varsinaisesti kieltänyt äitiään, mutta sen yrittäminen oli aina yhtä tyhjän kanssa.
"No, ainakin voit lohduttautua sillä, ettei Matthew joudu ensimmäiseen kymmeneen vuoteen lähellekään Minxin kaltaista ilkiötä."

"Ei joudu senkään jälkeen, tai minusta kuoriutuu hirviöminiä, joka pistää välit poikki appivanhempiinsa ja ei päästä lasta ulos talosta." Gabrielle hymyili sen sanoessaan niin suloisesti, että se ristiriita sia Miyaton nauramaan. Hän ymmärsi kyllä Gabriellen mielipiteen. Minx oli kamala.
"Nyt sinun pitää vielä hankkia Gabriellelle hevonen."

Teddy ratkesi nauramaan Gabriellen sanoille. Niinpä. Minx olisi ainoa hirviö laatuaan heidän perheessään, kiitoksia vain.
"Tinyhän pitää sinusta kovin", mies virnisti vaimolleen Miyaton sanojen yllyttämänä. Tiny tosin piti jokaisesta, joka vilkaisikaan suuren hevosen suuntaan, ja vielä enemmän, jos kyseinen henkilö lähestyi minkään syötäväksi kelpaavan kanssa.
"Ja Minx on aina valmis lähtemään maastoon."

"... Tiny voisi olla ihana jos se olisi nimensa mukainen." Gabrielle ei kokenut kovin suurta himoa lähestyä isoa hevosta, saatika sitten nousta sen selkään.

"Älä nyt, ei se niin suuri ole", Teddy naurahti, vaikka olikin Gabriellen kanssa hyvin pitkälle samaa mieltä. Tiny olisi pienemmän kokoisena mahtunut paljon näppärämmin esteradoillekin, mutta nuori Kashnikov oli siitä huolimatta pärjännyt ihailtavan hyvin hevosen kanssa, ainakin silloin, kun Tiny oli ollut terveenä. Hevosen tapa rikkoa itsensä milloin mitenkin oli varsin tuskastuttavaa.
"Mutta ehkä emme kaipaa enempää hevosia. Näissäkin on jo tekemistä, ja epäilemättä poni tuplaa työmäärän."

Gabrielle vilkaisi miestään kulmat koholla. Ai eikö? Naisen mielestä Tiny oli norsu.
"Ja jos sellainen olo tulee että tekeminen loppuu kesken, Coraa saa aina rakastaa." Miyato hymähti. Vaikka hän antoi kaiken aikansa ja huomionsa tammalle, se ei tuntunut riittävän.

"Se on hyvä", Teddy nyökkäsi. Coraa tuli aina rapsutettua ohikulkeissa, olihan tamma niin tavattoman herttainen. Toista se oli Minxin kanssa, jota ei kannattanut turhaan lääppiä, ellei ollut aivan varma, että hevonen oli hyvällä tuulella.
"Oletko suunnitellut käyväsi kääntymässä äitisi luona jossakin välissä?" Mies kysyi ystävältään hörpäten kahvikuppinsa tyhjäksi.

Miyato pudisteli päätään. Hänellä ei ollut mitään halua lähteä käymään Amerikassa.
"Ei, en mä. Ei oikein huvita lähteä Amerikkaan käymään. He vain pyytävät jäämään ja en halua jäädä."

Teddy nyökkäsi hitaasti. Se kävi järkeen, vanhempien tahto pitää poikansa lähellä. Hänenkin äitinsä oli useampaan kertaan vihjannut, että Sheffieldistä löytyisi töitä ja Whirlow Hallista tilaa hevosille, mutta lopulta vanha nainen oli tyytynyt siihen, ettei hän ollut hetkeen muuttamassa uudestaan - ei, vaikka äiti miten pelaisi säälikorttina sairauttaan.
"Täysin ymmärrettävää. Oletko suunnitellut mitään ohjelmaa vuodenvaihteeksi?"

"En. Aion olla kotona Hettyn kanssa " Miyato alkoi sammaloitua kohta kotiinsa. Gabrielle kallisti päätään, hämmentyneenä.
"Voit tuoda Hettyn meille hoitoon jos haluat mennä johonkin."

"Hetty on aina tervetullut", Teddy yhtyi vaimonsa tarjoukseen, "ja sinäkin, totta kai." Vaikka eipä heillä ihmeitä enää nykyään tapahtunut, kun arkeen totuttelu vauvan kanssa vei kaiken ajan ja energian.

"Tiedän, ei vain ole nyt fiilistä mihinkään. Voin hyvin olla Hettyn kanssa kotona." Gabrielle ei sanonut siihen mitään, hän luotti että Teddy sanoisi Miyatolle jotakin jos tuo olisi lähellä syrjäytyä.

"Jos olet varma. Tänne voi aina tulla", Teddy kuitenkin vakuutti, vilkaisten ohimennen vaimoaan. Tuskinpa Gabriellea haittaisi, vaikka Miyato pelmahtaisikin paikalle vuodenvaihteeksi.

"Olen olen. Ihan kuin te pelkäisitte että vedän ranteet auki yksin kotona?" Miyato naurahti vaisusti. Hän yritti vitsailla, vaikka tiesi että se piste ei ollut kipaissut kovin kaukana syksyn aikana.

"Olisi vain mukava nähdä sinua enemmän", Teddy kohautti pienesti harteitaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ehtinyt tehdä oikeastaan mitään koko joulukuussa odottaessaan ensin perheenlisäystä ja sen jälkeen totutellessaan vauvan kanssa elämiseen.

"Lupaan kyllä ravata täällä katsomassa Matthewia usein. Ja näemmehän me töissä." Miyato koetti varovasti. Harvemmin vain Teddy otti hänen puheensa järkevinä.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
 
We wish you a merry christmas
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: