PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] It's a Christmas miracle

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2708
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [P] It's a Christmas miracle   La Joulu 16, 2017 3:11 pm

Veronica ja Hatsiubatin Artemis pohtivat, mitä toivovat tulevalta.
-----
Maanantai 18. joulukuuta 2017, ilta

Veronica oli yllättynyt kalenteria katsoessaan, että joulu oli jo niin lähellä. Toimiston taukotilassa soitettu joulumusiikki ei ollut onnistunut luomaan samaa kuplaa, johon muut tuntuivat vajoavan näin lähellä juhlapyhiä, eikä siinä auttanut kylmä sää tai kotimatkalla nähdyt pihavalotkaan. Ehkä joulufiilis vielä löytyisi, mutta tällä hetkellä sitä ei ollut. Ei, vaikka televisiossa pyöri jouluinen klassikko The Holiday, ja hän oli saattanut käpertyä Artemiksen kainaloon viltti jalkojensa päälle heitettynä. Nainen oli valunut hitaasti alemmas miehen kylkeä pitkin, kunnes oli saattanut painaa päänsä miehen syliin.
”Miksi emme lähteneet jouluksi jonnekin lämpimään?” Veronica kysyi huuliaan mutristaen. Hän oli pessyt pois meikkinsä ja vaihtanut asialliset työvaatteensa legginseihin ja liian suureen neulepaitaan, jonka hihassa oli jo reikä. Täytyisi muistaa heittää neule roskiin, kun hän riisuisi sen päältään, mutta siihen asti hän leikittelisi hihan reiällä.
”Tai jonnekin, missä olisi edes lunta, niin tämä tuntuisi kunnon joululta.” Hän ei uskonut, että he saisivat viikossa valkean joulun, mutta ehkä siitä ei voinut mennä vielä vannomaan.

Artemis oli alkanut huomata hevosten ja ratsatsajien kaipuun parin päivän joululomaan valmennuksissaan. Nyt hän oli ottanut käyttöön sen että aina kun ratsastajat putoaisivat, nuo laittaisivat kymmenen puntaa lasipurkkiin ja pyhien jälkeen se joka ei pudonnut kertaakaan, saisi rahat. Jos kukaan ei ollut pysynyt selässä, hän ottaisi ne.
Johan olivat alkaneet edes yrittää. Ehkä.
"Koska ystäväsi kutsui meidät syömään." Artemis huomautti hellästi.
"Ja koska minä jäätyisin elävältä, kun jäädyn jo täälläkin."

"Totta", Veronica huokaisi. Kenties ensi vuonna. Jos he varaisivat matkan riittävän aikaisin, Gabriellen kutsusta joulupöytään olisi helppo kieltäytyä.
"Lämpimään siis." Ei hänkään ollut koskaan lumesta niin tavattomasti pitänyt, etteikö olisi selvinnyt ilman sitä. Lämpöä ja aurinkoa, se se vasta olikin jotain.
"Vaikea uskoa, että jouluun on enää vain viikko", nainen pohti liikuttaen varovasti jalkojaan, kun asettui paremmin miehen syliin. Nyt hän saattoi katsella Artemiksen kasvoja alaviistosta, ja se peittosi höperön rakkauselokuvan mennen tullen. Raisakaan ei ollut laittanut pahakseen jalkojen liikuttelua, vaan korjasi vain omaa asentoaan hänen varpaidensa päällä nyt, kun Veronica oli jälleen aloillaan.
"Jos jokin höperö joulunhenki tai mikälie ilmestyisi juuri nyt ja antaisi sinulle yhden toiveen, mitä toivoisit?" Veronica kysyi pehmeä hymy huulillaan. Parempi sekin kai kuin elokuva, jonka hän oli löytänyt kanavalta ja jättänyt pyörimään.

He saisivat varata sen hyvin aikaisin. Ehkä nyt varaaminen ei olisi kovin liioiteltua.
"Niin on. Paitsi jos katsoo ratsastajia." Artemis hymähti, silitellen Veronican kylkeä toisella kädellään. Sergei makasi sohvan edessä ja Raisa Veronnican jaloissa. Tämä oli elämää. Kohta tosin voisi harkita myöhäistä päivällistä.
"Mitä toivoisin?" Artemis jäi miettimään hetkeksi.
"En minä tiedä. Että saan olla sinun kanssasi myös ensi jouluna?"

Veronica hymyili lämpimästi miehelle.
"Hyvä vastaus", hän naurahti pehmeästi ja kurkotti sipaisemaan sormillaan miehen poskea. "Minä toivon ihan samaa." Eihän se nyt voinut olla liikaa pyydetty, että he saisivat viettää useamman joulun yhdessä. Eihän? Varsinkin, kun tämä oli heidän ensimmäinen yhteinen joulunsa. Viime vuotta ei laskettu, jos häneltä kysyttiin.
"Ehkä jonakin vuonna voimme innostua koristelemaan koko pihan jouluvaloin, kuten innokkaimmat naapurimme tuntuvat tehneen." Tai sitten eivät. Silmiä särki, kun katsoi keskenään riitelevien, räikeiden valojen kirjoa pimeässä yössä.

Viime vuotta ei tosiaan laskettu. Se oli ollut... Noh, he eivät olleet yhdessä, vaikka olivat olleet yhdessä. Pisamaisille kasvoille nousi huvittunut hymy.
"Voimme molemmat toivoa sitä joka vuosi." Sitten he saisivat olla yhdessä juuri niin pitkään kuin halusivat.
"Unelmissasi. Tai voin minä ostaa värittömiä jouluvaloja."

"Lupaatko?" Veronica naurahti pehmeästi, vaikka sinisten silmien taakse kätkeytyikin todellinen, vilpitön kysymys. Oli ehkä typerää epäillä miehen tahtoa, kun samainen mies oli ostanut sormuksen hänelle - jos jotakin, hänen tahtoaan olla tässä vielä vuosienkin päästä olisi voinut epäillä, sillä hänhän sen sormuksen oli heittänyt miestä päin.
"Luulen, että pärjäämme näin ihan hyvin", nainen pohti hetken. Ei, he eivät tarvitsisi jouluvaloja. Kenties lyhty tai pari ulos takaoven läheisyyteen, mutta siinä se.

Artemis nojautui suukottamaan naisen tummia hiuksia. Joku olisi voinut sanoa, ettei se englantilaisnaista naurettavalla lempeydellä katsova mies ollut Artemis Cavanaugh, mutta se oli toissijaista. Kukaan ei ollut näkemässä, hän saatoi olla juuri niin suloisen ällöttävä kuin tahtoi.
"Lupaan." Hän vilkaisi ympärilleen, hymähtäen. Asunnossa jopa oli joulukoristeita, mutta maltillisissa sävyissä ja hyvin hillitty määrä.

Se sai hymyn leviämään huulilla, joilta puna koti-iltana puuttui. Maailma ei näkisi sitä niin, mutta hänelle moinen lupaus oli yhtä merkittävä kuin jollekin toiselle romanttinen kosinta kynttilän valossa.
"Tiedätkö, vaikka meillä onkin ollut omat karikkomme tämän vuoden aikana, en tahtoisi muuttaa niistä mitään. Toivathan ne kaikki minut lopulta tähän, makoilemaan syliisi Raisa varpaideni päällä, kun naurettavan kliseinen romanttinen komedia pyörii televisiossa." Eikö näin vuoden loppua kohden kuulunut alkaa muistella mennyttä vuotta? Hän ei ollut varma. Hänellä ei ollut vuosiin ollut ketään, kenen kanssa muistella jaettua arkea.

Karikot? Vuoden aliarviointi, hän olisi sanonut. Vino, vinkeä hymy nostatti irlantilaismiehen suunpieltä. Se oli hyvin omalaatuinen ilme, hymystä oli hankala sanoa mitä se edusti. Iloa vai jotakin muuta?
"Se on ihana kuulla että olet tyytyväinen koirani patjana." Artemis vilkaisi whippetiä, pudistellen päätään.
"En minäkään. Paitsi ehkä tämän elokuvan."

"Raisa pitää varpaani lämpimänä, tietenkin olen tyytyväinen", Veronica naurahti hellästi ja kosketti jälleen Artemiksen poskea. Hän ei koskaan kyllästyisi painamaan mieleensä kategorioittain erilaisia ilmeitä, joita miehen pisamaisille kasvoille mahtui.
"Älä nyt, ei se niin paha ole. Siinä on Jude Law, se tekee siitä jo yksistään katsomisen arvoisen", nainen virnisti vinosti. Kummasti hän ei siitä huolimatta vilkuillut televisiota, vaan piti katseensa tiiviisti miehessä, kuten oli tehnyt lähes koko illan ajan.

Artemis kohotti kulmiaan.
"Jude Law?" Ei, Artemis ei loistanut tietoudellaan populaarikulttuurista, vaan oli jopa naurettavan pihalla ympäröivästä maailmasta.

"Voi luoja sinun kanssasi", Veronica naurahti. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, ettei Artemis tunnistanut näyttelijää. Hän ei ollut varma, oliko koskaan nähnyt Artemiksen valitsevan yhtäkään elokuvaa, jossa oli värit.
"Hurmaava mies, joka on kaikkien naisten päiväunien kohde, tai niin minulle on ainakin väitetty", hän virnisti vinosti. Hänen päiväunensa olivat paljon punapäisempiä.
"Joskus ihmettelen, miten voit tietää niin paljon kaikesta, mistä kukaan muu ei tiedä kuin pikkuriikkisen, ja olla niin toivottoman pihalla asioista, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kaikille muille", hän kiusasi hellästi.

Schikdlerin listassa oli yksi väri.
Ja Hannibalissa sekä monessa muussa, mitä Artemis katsoi yksin. Hän nyökkäsi Veronican ylistyspuheelle. Asia selvä.
"Olen erikoinen." Hän kuittasi virnistäen.

"Niin olet", Veronica vastasi lämmöllä. Luojalle kiitos siitä. Hän ei olisi muuttanut Artemiksessa mitään - paitsi sen, miten synkästi ja julmasti mies ajatteli itsestään. Hän käänsi hetkeksi katseensa televisioon seuraten hahmojen ennalta-arvattavaa kulkua tarinan mukana, ja antoi ajatustensa vaeltaa. Tyytyväinen, luonteva hiljaisuus sai hymyn naisen huulille, ennen kuin Veronica käänsi päänsä takaisin Artemiksen puoleen ja katseli miehen kasvoja.
"Oliko sinulla suunnitelmia uudelle vuodelle?" Hän kysyi hymy huulillaan. "Jos ei, ajattelin että voisin tarjoutua hoitamaan Matthewta."

Artemis oli itsensä julmin kriitikko, ollut aina. Nyt sekin oli helpottanut, mutta oli hetkiä jolloin hän edelleen kohdisti itseensä järjettömiä vaatimuksia. Hän ei voinut olla hymyilemättä kun Veronica mainitsi Morlandien suloisen pojan.
"Ei ole. Matthewin vahtiminen on oikein hyvä ohjelma."

Miehen hymy sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä. Siinä missä moni mies olisi valittanut, kun kotiin tuotiin kummipoikaa häiritsemään arkea, Artemis ei koskaan ollut suhtautunut Matthewn läsnäoloon kuin lämmöllä. Miehen seuraaminen lapsen kanssa oli sulatti jäisimmänkin sydämen.
"Hyvä, olen iloinen että olet sitä mieltä", nainen vastasi ja ujutti sormensa Artemiksen sormien lomaan.

Artemis puristi hellästi pitkien j luisevien sormiensa lomaan punottuja sormia.
"Miksi en olisi? Ihana, hyväntuulinen lapsi." Matthew tuntui aina hymyilevän. Melkein aina.

"En minä tiedä", Veronica naurahti. "Jos et ole sattunut huomaamaan, minä en voi lakata hymyilemästä kun hän on sylissäni." Mistä hän tiesi, miksei joku pitäisi siitä, että taapero kävi kyläilemässä? Hetket kummipojan kanssa olivat helposti hänen viikkojensa kohokohtia. Hän vilkaisi lähes varoen miehen kasvoja.
"Sinähän todella tahtoisit lapsia, etkö?" Nainen kysyi hiljaa, vaikka tiesikin vastauksen. Olivathan he puhuneet aiheesta ennenkin. Hän ei kuitenkaan voisi kuulla sitä liian usein, jos häneltä kysyttiin.

"Olen huomannut. Yksi niitä syitä miksi en voi sanoa ei kyläilyille." Veronican hymy oli aina kaunis, mutta kummipoika sylissään tuo tuntui loistavan.
Kysymys sai hänet nousemaan sohvalta.
"Voisin mennä tekemään ruokaa." Irlantilaismies ei tiennyt monestiko voisi sanoa sen ääneen. Vasta kolmisen vuotta sitten heränneen, hitaasti voimistuneen toiveen hokeminen ei muuttaisi mitään.
Joten, chilihunajamarinoitua kanaa kasvisriisillä ja salaatilla.

Veronica huokaisi hiljaa, kun katsoi poistuvan miehen perään.
"Voi Raisa, mitä me teemme", hän huokaisi hiljaa koiralle, joka kohotti päätään ja mönki naisen kainaloon saakka sohvalla, kun Veronica houkutteli koiraa taputtamalla sohvatyynyä. Hän suukotti whippetin puikulaista päätä ja antoi koiran kaivautua viltin sekaan, kunnes jatkuvasti paleleva vinttikoira oli tyytyväinen. Se antoi myös hänelle hyvin aikaa kerätä ajatuksiaan. Lopulta nainen nousi, kääri Raisan paremmin viltteihin ja tassutteli sukkasiltaan keittiöön, joskin hän pysähtyi oviaukkoon, ettei olisi Artemiksen tiellä.
"Rakas, tiedän ettei se ole helppoa, mutta kysyin, koska tahdon vastauksen. Lupaan etten kysy enää toiste, mutta huvita minua tämän kerran", Veronica pyysi pehmeästi. Hän risti kädet rinnalleen estääkseen itseään kurkottamasta Artemiksen puoleen.

Artemis oli tehokkaasti kasannut tarvikkeet päivälliseen pöydälle ja laittanut vieden kiehumaan, pilkkoen salaattiin kasviksia. Askelten ääni kertoi jo hänelle ettei Veronica ollut jättämässä sitä siihen. Mies veti villeillr kiharoille latvoista taipuvia hiuksiaan korvansa taakse. Olisikohan hänellä pitänyt olla lyhyemmät hiukset kuin Veronicalla?
"Se ei auta meistä kumpaakaan, rakas."

"Artemis, voitko laskea hetkeksi veitsen kädestäsi?" Nainen kysyi astuen peremmälle. Hän ei tosiaankaan tahtoisi miestä leikkaamaan sormeensa, koska keskittyisi johonkin muuhun kuin salaattitarpeiden pilkkomiseen. Hän laski kätensä miehen selälle houkutellen tuota kääntymään itsensä puoleen.
"Mitä jos kertoisin, että sillä on väliä? Että se voi auttaa?" Hän veti syvään henkeä. "Rakas, unohda hetkeksi kaikki muu. Jos mikään ei estäisi saamasta lapsia, tahtoisitko sinä olla isä?"

Artemis vilkaisi asunnon valkeanharmaata puupaneloitua kattoa ja laski puukon kädestään. Hyvä on, tämän kerran. Viimeisen kerran. Niin, jos mikään ei estäisi. Kuten Veronican pelot tai se ettei hän koskaan saisi adoptoitua lasta. Ehkä se oli maailman tapa suojella pientä ihmistä kieroutuneelta isältä.
"Tahtoisin. Lupaatko, ettet enää ikinä kysy?" Ikinä.

Veronica hymyili lämpimästi miehen sanoille.
"En", hän vastasi siitä huolimatta. Hän ei voisi luvata sitä. Ei, kun se tuntui olevan kaikki, mitä hänen päässään oli liikkunut viime viikkoina.
"En voi luvata moista, sillä se ei ole enää hypoteettista", nainen tarkensi koskettaen toisella kädellään miehen poskea. "Rakas, jos todella tahdomme lapsen, voimme saada lapsen. Ei kenties kaikista perinteisimmällä tavalla, mutta voimme käyttää sijaissynnyttäjää", hän nielaisi pehmeästi. Ehkä hänen pitäisi antaa Artemikselle aikaa, eikä vain jatkaa eteenpäin ja kaataa viikkojen taustatutkimuksen tuloksia minuutissa tai parissa miehen niskaan.

Artemis oli jo avaamassa suunsa ja huomauttamassa että Veronica oli luvannut ettei enää kysyisi tai antanut ainakin ymmärtää niin.
Vihreät silmät räpsähtivät pariinkin otteeseen. Hän ei käsittänyt ollekaan, mitä nainen sanoi. Ollakseen yleensä hyvin terävä, nyt hän tarvitsi aikaa.
"... Mitä?"

Hän ei ollut yllättynyt. Hänkin oli tarvinnut aikaa, useamman pitkän hetken, kun ajatus oli ensimmäisen kerran pulpahtanut mieleen. Artemis ansaitsi hetken aikaa ajatella, ennen kuin mieheltä voisi odottaa minkäänlaista reaktiota.
"Voimme saada lapsen", hän toisti hiljaa silitellen miehen poskea. "Sijaissynnytys on täysin laillista Englannissa. Jos me vain tahdomme, me voimme etsiä jonkun, joka haluaa auttaa meitä saamaan lapsen."

Veronica olisi yhtä hyvin voinut lyödä häntä palleaan sen kertoessaan. He voisivat? Ajatus oli mielipuolinen. Hän oli luopunut ajatuksesta, samoin siitä että saisi sanoa Veronicaa vaimokseen. Ollut tyytyväinen tähään, ajatellut kolmatta koiraa. Ehkä uusia kouluratsuja jos tarjottaisiin.
"... Mutta sinä et..."

"Minä pelkään raskautta, en lasta", nainen huomautti pehmeästi. Ehkä mies oli ollut sanomassa jotain aivan muuta, ehkä ei. Niin tai näin, lieni hyvä hetki tarkentaa.
"Minä haluan lapsen. Olen halunnut jo vuosia, mutta ajattelin aina, ettei se olisi mahdollista minulle kuin adoptoimalla. Mutta aloin tutkia sijaissynnytystä ja... Artemis, mikään ei estä meitä", hän nielaisi joutuessaan todella pakottamaan sanat huuliltaan, kun ne meinasivat takertua kurkkuun pinnalle pyrkivien tunteiden myötä.

Irlantilaismies tuijotti lattian ja seinälistan rajaa.
Jumalauta se oli vinossa ja sinne jäi rako.
Siis. Lapsi? Hän nielaisi, tuntien kurkkunsa kuivuvan.
"Mistä sinä yllättäen tämän keksit? Ja eikö siinäkin pidä käydä huoltajuusprosessi? Veronica, mikään oikeus ei anna minulle huoltajuutta mihinkään lapseen."

"Töistä", nainen tunnusti. "Lounaalla työkaverit puhuivat uudesta kannanotosta asiaan ja aloin lukea sitä artikkelia, ja... se vain pulpahti mieleeni." Jotakin hyötyä siitä, että toimiston lounaskeskustelutkin pyörivät lakimaailman ympärillä.
"Se on erilainen prosessi kuin adoptio", Veronica pudisti pienesti päätään. "Minä olen tutkinut kaikki mahdollisuudet läpi, eikä mikään estä oikeutta siirtämästä vanhemmuutta sinulle ja minulle. En olisi ottanut sitä puheeksi, jos siinä olisi jokin mutta. Ja jos sijaissynnyttäjä ei ole naimisissa, sinut voidaan tunnustaa lapsen lailliseksi isäksi jo ennen synnytystäkin."

Artemis jäi käsittelemään asiaa. Veronica oli jo käyttänyt aikaa asian selvittämiseen. Ilmiesesti paljon. Nainen oli mitä ilmeisimmin halunnut suojella häntä pettymykseltä ja syyllisyydeltä - Artemishan oli se osapuoli jonka takia jo adoptio oli ehdoton ei.
"... Et ole tosissasi."

Veronica veti syvään henkeä.
"Olen aivan tosissani", hän vastasi, vaikka sanat tuntuivatkin hankalilta muodostaa, kun kieli muuttui puhtaaksi lyijyksi. Ehkä se oli ollut typerä idea alun alkaenkin, mutta hän ei olisi voinut elää itsensä kanssa, jos ei olisi ainakin yrittänyt. Ehkä ajatus siitä, että joku toinen, joku vieras, kantaisi miehen lasta yhdeksän kuukautta, oli ylitsepääsemätön Artemikselle. Ehkä se ei vain ylipäätään istunut hyvin miehen maailmankuvan kanssa. Mutta hän oli yrittänyt, ja se oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä.
"Ymmärrän kyllä, jos sinä et tahdo, ja vannon ettei tästä tule seuraavaa sormusrasiaa", hän koetti keventää tunnelmaa, vaikka sinisten silmien katseeseen hiipikin epätoivoinen sävy, "mutta minä tahdon."

Pitkä käsi kurottautui vetämään Veronican tiukkaan halaukseen. Artemis veti syvään henkeä, silmät tiukasti kiinni.
"Ole Veronica joskus hetki hiljaa." Mies sihahti hampaidensa välistä, kun yritti keskittyä käsittelemään naisen sanoja. Se olisi mahdollista ja mikä tärkeintä, hänen avovaimonsa tahtoi sitä.

Hän oli ollut hiljaa - viikkoja, kun oli tutkinut ja etsinyt ja lukenut ja soitellut loputtomalta tuntuvia puheluita ympäri maata. Nyt, kun hän oli paljastanut tutkimuskohteensa miehelle, tuntui mahdottomalta olla enää hiljaa. Hän kietoi kätensä tiukasti Artemiksen selän ympärille ja hengitti syvään miehen tuttua tuoksua. Tarkoittiko tämä, että Artemis tahtoi lasta eikä säikähtänyt sitä, ettei saisi seurata hänen pyöristymistään? Kysymys oli jo huulilla, mutta kerrankin nainen puri kieltään ja noudatti miehen pyyntöä olla hiljaa. Artemis kertoisi mitä miehen päässä liikkui, kun saisi ajatuksensa järjestykseen.

Ajatukset säntäilivät punaisten hiusten peittämässä päässä. Oli mahdotonta napata kiinni yhdestäkään, ainakin siihen hetkeen asti kun olkapäiden kevyt tärinä antoi ilmi miehekkäät, mahdollisimman vahvassa hiljaisuudessa poskille vierähtäneet kyyneleet.
"Sinä tiedät että haluan. En minä välitä biologiasta. En ole niin pikkusieluinen."

Veronica siirsi kätensä miehen kasvojen molemmille puolin ja pyyhkäisi kyyneleet pois miehen poskilta peukaloillaan. Hän tunsi omien silmiensäkin kostuvan seuratessaan Artemiksen tunteiden vuoristorataa. Hän oli käynyt läpi aivan saman, kun ajatus oli ensimmäisen kerran pulpahtanut mieleen.
"Täydellistä", hän vastasi ääni värähtäen ja leveä, säteilevä hymy huulille kohoten. Artemis ei ollut tyrmännyt ideaa, vaan ensijärkytyksen jälkeen oli mitä ilmeisimmin valmis syleilemään sitä lämmöllä. Hän ei olisi voinut edes toivoa parempaa.

Artemis saattoi olla vanhanaikainen, typerys ja mahdoton jästipää tietyissä asioissa, mutta tämä oli asia jossa hän voisi luopua periaatteestaan. Jos olisi ollut periaatteita.
"Sinä olet uskomaton. Ja miksi helvetissä salasit tämän?"

"En tahtonut antaa sinulle turhaa toivoa. Jos siinä olisikin ollut jokin este. Meidän täytyisi olla naimisissa tai", hän kohautti pienesti harteitaan. Syitä keksisi varmasti loputtomiin, jos niitä tahtoisi pohtia. Hän jättäisi mielellään miettimättä kaikki ne syyt, miksi yhteiskunta saattaisi pitää heitä kelvottomina vanhempina.
"Mutta ei ole."

Ei ollu vaikea keksiä, jos vilkaisi Artemiksen psykiatrista sairashistoriaa.
"Ei helvetti." Mies ähkäisi hiljaa, suoristautuen. Edelleen hän puristi Veronicaa rintaansa vasten.
"Olet hullu." Nainen ei menisi naimisiin hänen kanssaan, mutta lapsi ei olisi mahdoton. Voi luoja.

"Tiedän", nainen myönsi. Hän oli kyseenalaistanut oman älykkyytensä moneen kertaan viikkojen vieriessä. Kertaakaan hän ei ollut kuitenkaan joutunut painimaan tunteen kanssa, joka ilmaisisi tämän olevan väärin. Kaikki mitä hän oli tuntenut oli ollut iloa, onnea ja jännitystä.
"En tahdo, että elämämme on vain yhtä kompromissia toisen perään ja siihen tyytymistä, mitä meillä on. Me voimme saada lapsen, me molemmat haluamme lapsen, joten... se tuntui selvittämisen arvoiselta asialta. Minä rakastan sinua, ja vaikka minulla ei olekaan sormusta esiteltäväksi, en ole menossa minnekään. Minä haluan olla tässä, sinun kanssasi, nyt ja aina."

Artemis ei ollut ajatellut sitä tyytymiseksi. Veronica oli jo itsessään enemmän kuin hän oli koskaan uskonut saavansa. Siksi hän oli suostunut kompromisseihin. Pitääkseen itsellään edes sen yhden asian, jota rakasti.
"Olet silti hullu. Se ei muuta sitä mihinkään." Kuka hullu haluaisi olla hänen kanssaan aina? Nähtyään kaiken sen mitä Veronica?
"Ja minä sinun." Johan hän oli ottanut naisen takaisin, saatuaan sormusrasian naamalleen.

"Onnittelut, löysit itsellesi hullun naisen", Veronica naurahti vetisesti. Ajatus tuntui vasta nyt todella uppoavan, kun Artemiskin tiesi. Heistä voisi tulla vanhempia. Hänen ei tarvitsisi vain unelmoida mahdollisuudesta olla äiti.
"Kiitos", hän kuiskasi, nousi varpailleen ja painoi huulensa miehen huulille kietoen kätensä tiukasti Artemiksen niskan ympärille.

Ruoanlaitto tuntui sillä hetkellä naurettavan toissijaiselta. Oli kymmeniä asioita joita hän olisi tehnyt mieluummin. Moni niistä sisälsi jostain syystä Veronican ja sängyn.
"Kiitos itsellesi. En käsitä miten saatoit olla hiljaa tästä."

"Se vaati ihan naurettavan paljon itsehillintää", nainen naurahti suudelmien lomassa pehmeästi. Hän punoi sormensa miehen punaisten hiusten lomaan hymy huulillaan ja painoi hetkeksi otsansa vasten miehen otsaa, kun pyrki selvittämään ajatuksiaan. Ne olivat olleet jo valmiiksi sotkussa, eikä miehen suuteleminen ollut varsinaisesti auttanut asiaa.
"Mutta se oli silti parempi vaihtoehto kuin esittää mahdottomia toiveita."

Artemis nojasi otsaansa Veronican päätä vasten. He taisivat molemmat olla nyt solmussa itsensä kanssa. Oliko se ihme?
"Kai sinä tiedät että sinun ei tarvitse suojella minua?"

"Tiedän ettei minun tarvitse, mutta minä halusin", Veronica vastasi pehmeästi. Siitä ei ollut ollut mitään harmia hänelle. Muutaman viikon hiljaisuudessa toteutettu tutkimustyö oli ehdottomasti ollut sen arvoista, että hän saattoi vain suoraan sanoa miehelle sen olevan mahdollista, sen sijaan että olisi nyt alkanut tutkia, oliko suunnitelmalle jotain estettä.

Artemis nosti kalpeat kätensä naisen poskille, painaen suukon tuon nenälle ja molemmille poskipäille. Tuo oli uskomaton. Kun Veronica halusi jotakin, tuo todellakin näemmä sai sen. Se oli joskus jopa pelottavaa.
"Oletko ajatellut milloin?" Ei ehkä pariin vuoteen? Kai? Mistä hän tietäisi milloin se oli sopivaa, Artemis ei ollut ikinä puhunut tästä kenenkään kanssa.

Veronica hymyili pehmeästi silmät suljettuina miehen huomion edessä. Huulten hellät kosketukset saivat hyvän olon kuplimaan sisällä. Oli uskomaton ajatus, että he voisivat oikeasti perustaa perheen.
"En kovin tarkasti", nainen vastasi pakottaen silmänsä jälleen auki. "Mutta turhahan meidän on kai odottaa mitään sen suurempaa merkkiä universumilta. Tämä kaikki vie kuitenkin aikaa, joten miksi emme aloittaisi uutta vuotta enemmän asiaan perehtymällä?"

Artemis ähkäisi ääneen. Hän olisi odottanut vastaukseksi kaksi tai kolme vuotta. Syksy oli ollut heille yhdenlainen helvetti, joten se olisi ollut enemmän kuin ymmärrettävää. Pitkä mies kaappasi naisen uuteen halaukseen, rutistaen tuota nyt sen sanattomuutensakin edestä.
"Sinä todellakin olet hullu." Se veisi aikaa. Ei vielä kannattaisi innostua. Jokin ehtisi mennnä pieleen. Silti hengitys salpaantui irlantilaismiehen keuhkoisin ja sydän ei ollut ollenkaan tahdissa.

Veronica ei epäillyt hetkeäkään, etteikö heidän elämäänsä mahtuisi toista ja kolmattakin helvettiä. Niille ei tulisi loppua, joten miksi odottaa? Juuri nyt elämä oli oikein hyvin mallillaan. Ei sitä kukaan tietäisi, miltä tilanne näyttäisi vuoden päästä, mutta samaa voisi sanoa kolmesta vuodestakin.
"Olet sanonut tuon jo monta, monta kertaa", Veronica huomautti naurua äänessään, kun painautui mielellään vasten miehen rintakehää. Hänellä ei tosiaankaan ollut mitään halausta vastaan - kertoihan se enemmän kuin sanat olisivat voineet koskaan kertoa siitä, miten Artemis suhtautui asiaan.

"Aion sanoa vielä useasti." Artemis huomautti. Nytkö pitäisi malttaa keskittyä ruoanlaittoon?
"Haittaako jos ruoka venähtää vähän?" Mies ehdotti vienosti.

Hän ei protestoisi moista kovin pahasti, mitä nyt huomauttaisi vinon virneen kera, että mies itse oli innostunut asiasta. Jos hän oli hullu, niin oli Artemiskin.
"Sinähän se ruokaa kiirehdit laittamaan. Minä en koskaan sanonut olevani vielä nälkäinen", Veronica virnisti kiehnäten miestä vasten.

"Niin se taisi kyllä olla." Artemis myönsi hymyillen. Hän työnsi kanat takaisin kaappiin ja hymyili hieman vinosti. Mitään muuta koirat tuskin söisivät pöydältä. Hän käänsi kevyesti Veronican itsensä ja työtason väliin, nostaen naisen lopulta istumaan sen päälle  

Veronica ei tarvinnut sen suurempaa rohkaisua upottaakseen sormensa Artemiksen hiuksiin ja vetääkseen miehen syvään, intohimoiseen suudelmaan. Hän kietoi jalkansa miehen selän ympärille kuin varmistaakseen, ettei Artemis lähtisi karkuun, ja juoksutti sormiaan miehen hiusten seassa. Keskustelun tuoma euforia oli kuin bensan kaatamista suoraan liekkeihin, ja nainen huomasi hyvin nopeasti suudelmien sävyn muuttuvan vaativammaksi, hampaiden hellien kosketusten kunnon näykkäisyiksi ja hengittämisen katkonaiseksi. Se ei ollut haitannut koskaan ennenkään, eikä tälläkään kertaa saanut aikaan muuta kuin sen, että Veronica veti miestä tiiviimmin lähelleen. Liian lähelle ei vain voinut päästä.

Oli Veronican onni että Artemis harvemmin heitti mauttomia, kuultuja vitsejä ilmoille, vaikka ne olisivatkin käyneet mielessä. Hän hillitsi itsensä. Onneksi. Miehen kädet lepäsivät naisen lantiolla, puristuen tiukemmin sitä vasten. Hitaasti kädet valuivat leggingsien peittämille reisille ja nousivat pitkän neuleen alle. Liian lähelle ei voinut päästä.

Veronican mielestä hänen onnensa oli siinä, että hänellä oli mies, joka nosti hänet keittiötasolle ja suuteli niin, että maailma pyöri silmissä. Se oli ehdottomasti onnea, jonka jokainen ansaitsisi elämäänsä silloin tällöin.
"Tiedän kuinka paljon rakastat keittiötäsi, joten kenties voisi olla hyvä hetki laskea minut alas nyt, kun vielä pystyn kävelemään portaat itse makuuhuoneeseen", nainen virnisti vasten miehen huulia, ennen kuin varasti vielä suudelman jos toisenkin Artemikselta.

Artemis ei malttanut irtautua Veronicasta heti. Miten hän oikein olisikaan?
"Rakastan sinua enemmän, mutta jos olet varma." Hän mutisi suudelmia vasten, ennen kuin päästi naisen alas ja seurasi tuota yläkertaan. Ovi kolahti kiinni Raisan edestä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] It's a Christmas miracle
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: