Tulta ja jäätä

Keskiviikko 10. tammikuuta - Feeman Hospital, Newcastle - Ei-hyvästit

Sitä hyvää mieltä olikin kestänyt jo miltein kuukauden. Nyt Artemis tunsi kiukun mustan pallon nielussaan, kun selvitti tietään turhan tutun sairaalan käytävillä. Oli mennyt hetki saada lupa mennä huoneeseen, mutta hänhän menisi. Mies koputti oveen, puhahtaen. Ei hän odottanut lupaa kun avasi sen ja astui sisään.
"Euphemia Hepburn, mitä helvettiä sinä kuvittelit tekeväsi?" Huoli paistoi miehen katseesta siinä missä sanat eivät onnistuneet sitä välittämään.

Hän oli todennut vihaavansa sitä kalpeanvihreää, kylmää sävyä, jolla suurin osa sairaalahuoneesta oli sisustettu, sillä hetkellä, kun oli avannut ensi kertaa silmänsä, koko keho kipeänä ja mieli sekavana. Hän piti siitä aivan yhtä vähän nytkin. Tyynyihin tuettu, luiseva ja pöllönsilmäinen hahmo hätkähti hereille Artemiksen hellästä tervehdyksestä, räpäyttäen meripihkaisia silmiään muutaman kerran, ennen kuin tiedosti missä oli.
Sängyn vieressä oleva tuoli oli tyhjä. Harry oli kai lähtenyt vessaan tai hakemaan kahvia.
”Hei”, hän tervehti vaimeasti, pisamaiset kasvot värittöminä ja katse poissaolevana.

Irlantilaismies veti syvään henkeä. Häntä ei kiinnostanut oliko Effien niin kutsuttu mies täällä - Effie selvästi oli onneton joten mies oli kelvoton - ja hän ei aikoisi välittää myöhemminkään. Muutama pitkä askel ja hän oli sängyn vierellä. Ei hänen tarvinnut kysyä mitä Effie oli tehnyt. Kun oli itse tehnyt saman, tiesi miltä kasvot näyttivät yliannostuksen jälkeen.
"Hei. Et voi olla vakavissasi että tämä oli ratkaisusi?"

Effie nojasi voimattoman päänsä tyynyihin ja katseli miestä hetken hiljaa. Olo tuntui edelleen pahoinvoivalta, vaikka hänen vatsassaan tuskin oli mitään sairaalan käsittelyn jäljiltä.
”Sehän toimi fantastisen hyvin sinulle”, hän vastasi.

Artemis painoi nyrkin suunsa eteen. Ainakin Effie jaksoi nälviä häntä.
"... Olisit voinut kuolla. Helvetin idiootti, pidin sinua fiksumpana. Olet nuori nainen ja olisit heittänyt elämäsi hukkaan."

Effie kosketti kasvojaan. Päätäkin särki vimmatusti. Kai se kuului asiaan – kärsiä epäonnistuneesta yrityksestä.
”Ja sinun kohdallasi se olisi ollut loistava päätös?” hän kysyi ja hieraisi silmiään.
”Luulin, että sinä ymmärtäisit, millainen… Miten mahdottomalta… Mitä mielessä liikkuu sillä hetkellä.”

Se tästä teki kamalaa. Hän tiesi mitä päässä pyöri silloin. Se että ihminen, josta hän välitti, oli tuntenut niitä tunteita, sai Artemiksen vihaamaan maailmaa enemmän kuin koskaan. Nyrkki pysyi suun edessä ja mies puhui sen takaa.
"Vanha, katkera mies. Emme puhu nyt minusta." Hän nielaisi ja rukoili että se kirvely vihreiden silmien takana katoaisi. Hän ei pitänyt siitä tunteesta.
"Sehän siinä onkin. Minä tiedän sen kuristavan epätoivon ja haluan tappaa kaikki jotka ajoivat sinut siihen pisteeseen."

Huone pyrki sumenemaan, kun meripihkaiset pöllönsilmät kostuivat uhkaavasti. Joskus Effiestä tuntui, että Artemis oli ainoa ihminen maailmassa, joka todella näki hänet.
Hitot, yksi tulvahti yli ja ennen kuin Effie ehti pyyhkiä sen pois, toinen seurasi.
”Sinä olet hyvä mies. Esitit mitä tahansa.”

Mies sukaisi ulkona vallitsevan kosteuden takia korkkiruuveille taipuneita hiuksiaan kasvoiltaan ja yritti hakea rentoutta olemukseensa. Se ei ollut Effien syy, luoja, ei tosiaan. Tuolle äriseminen ei auttanut. Hän istui alas ja veti taskustaan nenäliinapaketin, tarjoten yhtä Effielle. Ehkä ei olisi hänen asiansa pyyhkiä naisen kyyneliä kuitenkaan.
Paskat. Pitkä, ei enää niin luurankomainen käsi pyyhkäisi kyyneliä paperiin. Kerran nainen jaksoi nälviä, tuo sanoisi kyllä jos hän ylittäisi kieron ystävyyden rajan.
"Paljonko sinä oikein otit lääkkeitä?" Mies naurahti kuivasti.

Melkein hellä ele sai Effien hymyilemään surumielisesti ja hipaisemaan Artemiksen kättä sormenpäillään. Miehen pitäisi antaa useamman nähdä, mitä tylyn ja piikikkään kuoren alla oli.
”Ilmeisesti turhan paljon”, hän vastasi vaisusti takaisin naurahtaen.

Veronica näki sen joka päivä, sisarukset vähitellen enemmän ja enemmän. Hän oli jo melkein kuin ihminen, ainakin läheisilleen ja noille tärkeille ihmisille.
"Sanoit minua hyväksi mieheksi, tietenkin otit liikaa." Mies hymähti, pudistellen päätään.
"Effie. Sanon tämän vakavissani. Olisit voinut kuolla. Et voi jatkaa näin, tiedäthän sinä sen? Minä en anna sinun jatkaa näin."

Meripihkaiset silmät olivat lämpimät haikeuden alla. Artemis oli hyvä mies, aivan fantastisen hyvä ihminen. Toivottavasti mies ymmärtäisi sen itsekin pian.
”Tiedän”, hän vastasi hiljaa hetken pohdittuaan, ”minä tiedän. En voi jäädä tänne.”

Artemis hymyili vaisusti Effien sanoille. Ei tosiaan voisi. Effien piti ottaa kunnon irtiotto elämästään ja muuttaa se. Ettei tuo tekisi kuten hän ja tajuaisi nelikymppisenä kaiken menneen pitkin helvettiä.
"Minä vain puhun kokemuksesta. Älä tee kuten minä tein, tee kuten minä sanon." Mies muistutti pehmeästi, hakien otteen naisen kädestä.
"Koska sinä olit oikeassa. Minä todella tiedän. Ja lupaan että sydämeni oli pettää kun kuulin. Toivoin ja kuvittelin että olisit minua viisaampi."

Effie puristi pehmeästi miehen kättä. Artemiksen ystävyys oli muodostunut niin paljon tärkeämmäksi kuin hän olisi voinut aavistaa – hän ei olisi arvannut, että löytäisi sukulaissielun omalaatuisesta miehestä.
”Minähän olen”, hän muistutti puolittain hymyillen, ”minä tein näin vain kerran.”

Artemis naurahti pehmeästi, pudistellen päätään.
"Ciach ort... Hyvä on, olet silti typerämpi kuin oletin sinun koskaan olevan. Viisas, kaunis nuori nainen. Herran jumala. Todellakin haluaisin murhata jokaisen joka sinut tähän ajoi. Et ansainnut mitään tästä."

Effie puristi miehen kättä uudelleen ja pyyhkäisi kämmensyrjällään pois kyyneliä, jotka karkasivat jälleen alas poskia. Ajatus siitä, että Artemis todella välitti, jostain syystä liikutti häntä sietämättömän paljon. Hän naurahti hämillisesti, sillä ei voinut sanoa tulleensa usein kutsutuksi kauniiksi.
”En minäkään pidä tätä älyni huippuhetkenä”, hän myönsi ja pyyhkäisi uudelleen poskeaan.

"Hyvä tyttö. Kerrankin myönnät olleesi väärässä." Artemis mutisi hiljaa, kaivaen uuden nenäliinan. Hän voisi istua siinä pyyhkimässä Effien kyyneliä. Olihan nainen kovin kiltisti tullut katsomaan häntä sairaalaan - ja lätkäissyt eropapereilla päähän.
"Miksi?"

”En väärässä”, Effie korjasi ja hymyili haikeasti, kuivaa huumoria silmissään.
”Vain typerä. Mutta ehkä muutos ei synny ilman, että jokin muuttuu”, hän pohti ja loi mieheen kysyvän katseen, ”miksi mitä?”

"Sama asia. Älä vänkää." Artemis mutisi, pyöräyttäen kevyesti silmiään. Ei niin että näkisi oman takaraivonsa halutessaan.
"Miksi teit sen?" Hän halusi tietää mikä tai kuka oli vastuussa viimeisestä niitistä. Auta armias ja luoja olkoon sen sielun kanssa, joka sen oli tehnyt.

Effie hymyili puolittain ja painoi sitten katseensa. Sumeat muistot illasta, jona hän oli päättänyt tyhjätä lääkekappiinsa ja nukahtaa pysyvästi, saivat hänet pahoinvoivaksi. Ne tuntuivat vierailta, kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle. Hän pudisti päätään.
”En voinut hengittää. Enkä halunnut herätä enää seuraavaan päivään, sillä mikään määrä unta ei vienyt pois väsymystä. Olen niin väsynyt tuntemaan oloni riittämättömäksi, kuin joku kasaisi päälleni jatkuvasti enemmän ja enemmän tiiliä, vaatisi aina enemmän, eikä minulla ole enempää annettavaa.”

Artemis veti syvään henkeä. Se oli osuva kuvaus. Joku lisäsi painoa, kunnes sitä ei enää jaksanut kannatella. Effien kohdalla se oli ehkä ollut joku muu, Artemis tiesi tehneen sen itse itselleen. Hän oli kasannut ne tiilet silloin.
"Lupaathan heivata tuollaiset ihmiset elämästäsi lopullisesti? Et millään tasolla voi tosissasi uskoa olevasi riittämätön."

Se oli niin kovin helppoa uskoa. Tuntea löytävänsä potentiaalinsa rajat, kun vieraat äänet julistivat sen olevan rajatonta, julistivat hänen suurta tulevaisuuttaan, ja ymmärtää olevansa juuri sellainen pettymys, jollaiseksi äiti oli häntä manannut pikkutytöstä.
”Yritän parhaani”, Effie lupasi.
”Minun täytyy aloittaa alusta jossain muualla.”

Artemis hymähti pehmeästi.
"Sitten sinä aloitat. Teet sen mitän sinä haluat tehdä. Sinusta on mihin vain mitä haluatkaan tehdä, älä ikinä usko muuta."

Effie puristi miehen kättä kiitollisena kauniista sanoista ja soi Artemikselle lämpimän hymyn.
”Olet harvinaisen kultainen. Varovasti – menee vielä maine.”

"Olet lähdössä, kenelle sinä kertoisit?" Mies virnisti hieman, vetäen kikkuraisia hiuksia jälleen kasvoiltaan. Että hän rakasti tätä kosteaa säätä ja käsittelemättömyydestä villiintyneitä hiuksia. Tuli miltein ikävä sitä värjättyä ja kuolleeksi suoristettua hiuslaatua.
"Ja ei kukaan sinua kuitenkaan uskoisi."

”Oletko varma? Irtisanoutumisesta huolimatta sanani on gospelia tallin henkilökunnalle”, Effie muistutti vienosti hymyillen.
”Olisiko se kamalaa? Antaa ihmisten nähdä, miten hyvä ystävä voit olla?”

"En tiennyt sinua uskonnolliseksi." Artemis virnisti hieman. Hän siristi vihreitä silmiään, vinkeä hymy hieman omalaatuisilla kasvoilla. Joilla pisamat saivat nykyään loistaa ja posket eivät näyttäneet painuvan lommoille. Poskipäistä ei saisi enää haavoja. Veronican sanoin, Artemiksesta ei nähnyt enää läpi.
"Minä nautin valmennettavieni pelosta, kiitos vain. Ne joiden tarvitsee tietää että olen hyvä ystävä, tietävät sen. Kiitos kuitenkin."

Artemiksen elämä oli kääntynyt ympäri. Ehkä hänelle todella kävisi samoin – hän leikkaisi itsensä vapaaksi nykyisyydestä ja kaikesta siitä, mikä oli ajanut hänet tähän sairaalasänkyyn, ja kuka tiesi, ehkä hän olisi jälleen onnellinen. Maailma oli avoinna.
”Niin, onnea vain uudelle tallimestarille sinun ja Julianin kanssa.”

Artemis ei voinut olla virnistämättä kovin tietäväisenä. Hän ei ollut kuullut tätä tallilta, vaan toista kautta, mutta juorut kulkivat salamaa nopeammin hevospiireissä.
"Niin. Luoja auttakoon hänen sieluaan."

Askeleet lähestyivät käytävää, ja hetkeksi Effie jännittyi, mutta ne kulkivat oven ohi. Harry ei palannut. Hän oli yrittänyt ajaa miehen pois, kertoa haluavansa erota, mutta kuulemma hän oli väsynyt ja harhaluuloinen ja lääkehöyryissä. No, ehkä Harry uskoisi viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsisi sairaalasta ja lähtisi elämään elämäänsä ilman miestä.
”Olet kultainen, kun tulit huutamaan minulle.”

Artemis voisi aina korostaa Harrylle. Hänelle ei tekisi tiukkaa käskeä miestä suksimaan vaikka helvettiin.
"Halusin nähdä että olet elossa." Ironista, mutta mies pelkäsi menettämistä ja kuoleman lopullisuutta.
"Ja välitän Sawnielle terveisesi kun hän tulee Englantiin."

”Oletpas sinä tunteellinen”, Effie vastasi puolittain hymyillen ja nojasi väsyneen päänsä paremmin tyynyihin.

"Jos olisin niin kova kuin väitetään, en olisi yrittänyt tappaa itseäni, koska en olisi tuntenut mitään." Artemis huomautti. Ehkä pitäisi antaa Effien nukkua. Hän tiesi myös sen väsymyksen. Hän nousi seisomaan ja puristi naisen rannetta.
"Tiedäthän että missä oletkin, sinulla on puhelinnumeroni? Ja minä vastaan."

”Kiitos, Artemis”, Effie sanoi ja todella tarkoitti sitä. Artemiksen ystävyydestä oli muodostunut harvinaisen tärkeä ja rakas hänen elämässään, eikä hän unohtaisi sitä, kun lähtisi täältä. Minne? Hän ei ollut varma. Mutta huominen tuntui jo toiveikkaalta.

Artemis siristi hieman silmiään, kuin olisi epäillyt. Ehkä hän luottaisi Effien sanaan, ehkä.
"Ei mitään mistä pitäisi kiittää. Soitellaan. Ja muista, jos et ole hengissä, tulen hakemaan sinut takaisin." Mies naurahti pehmeästi. Olemus alkoi rentoutua. Effie ei ollut kuollut. Hän kääntyi vielä ovella katsomaan naista.
"Tiedät että se ei sitten ollut vitsi, Effie." Hän kieltäytyi sanomasta mitään hyvästeihin viittaavaa ennen kuin astui ovesta ulos. Ne eivät olleet hyvästit. Jos olisivat, hän menisi Helvettiin ja raahaisi naisen takaisin, kuten oli luvannut.