Tulta ja jäätä

Pikaviestinpeli: Kokoelma pelejä pääasiassa Kirken Effie Hepburnin sekä Hatsiubatin Artemis Cavanaugh'n väliltä.

Maaliskuun puoliväli 2016

Artemis oli tehnyt sen mitä ei ollut ennen tehnyt. Karannut työntekijöiden parkkipaikalle ja sytyttänyt tupakan. Valmennus oli varmaasti ikäännyttänyt häntä vähintään kahdellakymmenellä vuodella. Kaksi tupakkaa myöhemmin oli aika astella valmentajien neukkariin. Siellä hän kaatoi kahvia termosmukiinsa ja kääri hihansa ylös, vaihtaakseen nikotiinilaastarinsa. Juuri sillä siunaaman hetkellä Euphemian piti kävellä ovesta sisään.
"Olet myöhässä." Kaksi minuuttia. Valmentaja läimäisi nikotiinilaastarin olkavarteensa ja laski hihan alas.
"Siitä valmennusviikonlopustako piti puhua?"

Effie olisi voinut sanoa tylylle valmentajalle muutaman valitun sanan, jos olisi tiennyt sopimattomasta tupakoinnista tallialueella, mutta nyt tyytyi hymyilemään vienoa asiakaspalvelijan hymyä, vaikka epäreilulta tuntuva moite kirpaisi myös täsmällisyydessä neuroottisen perfektionistista naista. Hän pyyhkäisi punertavia, siistittyjä kulmiaan kurtistaen tallimestarin borzoista tarttuneen, yksittäisen valkean karvan pois mustasta kynähameesta ja istahti rikkaan konjakinruskean nahkasohvan toiselle reunalle. Edessä oleva, massiivinen ikkuna avautui päämaneesiin ja paljasti valmennukseen verryttelevän, kahdeksan ratsukon joukon.
"Kyllä", nainen vastasi ja mittaili maineeltaan jokseenkin haastavaa miestä terävällä pöllönkatseella, "arvostamme innovatiivisuuttasi. Mitä olit suunnitellut?"

Artemis pyöräytti silmiään. Mieli teki sanoa, että hän ei valmentaisi enää ketään, jos ei saisi valita ratsukoitaan itse.
"Ensinnäkin, yksi ehto. Ratsukon pitää olla vähintään kerran käynyt valmennuksessani. En ota sinne ketä tahansa pilaamaan muiden viikonloppua ja viemään aikaani turhaan." Hän ei tosiaankaan halunnut toistaa aiemmin kokemaansa fiaskoa.
"Olin ajatellut kahta ryhmää. Aloittelijaryhmää ja kokeneempaa ryhmää. Perjantaista sunnuntaihin, yöpyminen Rosings Parkissa. Tarvitsen tilan teoriaopetukselle."

Effie hillitsi halunsa kohottaa kulmaansa. Hän ei voinut olla miettimättä, paljonko miehellä oli kokemusta markkinoinnista ja asiakaspalvelusta - molemmat olivat merkittävä osa valmentajan työtä, sillä tallilla riitti tarjontaa. Tyytymätön asiakas vaihtoi nopeasti toiseen.
"Ajattelitko tätä ehtoa sanasta sanaan markkinointipuheeseen?" hän ei malttanut olla kysymättä, hienoista huvittunutta ironiaa äänessään.

"En. Satuin vain äskettäin harmaantumana puolessatoista tunnissa saman verran kuin kahdessakymmenessä vuodessa, eikä se ole reilua muille osallistujille, että jokin ratsukko vie suuren lohkon käytettävissä olevasta ajastani. Etenkin, jos niitä on useampia. Sinä kuitenkin asiaa mainostat ja markkinoit, joten muotoilet sen miten haluat." Valmentajan otsasuoni selvästi kiristyi kun hän puhui äskeisestä valmennuksesta.

Effie ei voinut estää hymynhäivettä nousemasta suupieleensä. Hän saattoi ymmärtää turhautumisen paremmin kuin hyvin, ja syykin oli asiallinen, kun valmentaja hillitsi hieman negatiivista sävyä.
"Itse asiassa, herra Cavanaugh, omien valmennusten ja kurssien markkinointi on valmentajista lähtöisin", hän korjasi hienovaraisesti, "mutta tallin edustajana luonnollisesti avustan tarvittaessa. Esimerkiksi, muiden viikonlopun pilaamisen ja aikasi tuhlaamisen sijasta, voimme vedota tehokkaampaan valmennukseen, kun tunnet ratsukot entuudestaan. Montako ratsukkoa ajattelit ottaa mainitsemiisi ryhmiin?"

"En ole hyvä siinä ja sinä tiedät sen. En siis puutu siihen, miten mainostat, mitenkään." Artemiksella oli tietty maine ja silti hänet oli palkattu, silti valmennuksiin aina löytyi porukkaa. Se oli jonkinlainen maailman kahdeksas ihme.
"Kuusi. Molempiin, eli yhteensä kaksitoista."

Ei ollut sopivaa vastata myöntävästi, vaikka markkinointi, itsensä varsinkaan, ei selvästi ollut miehen vahvuus. Effie tunsi myötätunnon piston ja vastasi lämpimämpään sävyyn kuin mitä oli käyttänyt viimeiset päivät sortuessaan kohtuuttoman työtaakan stressin alle ja joutuessaan kamppailemaan hankalien hevosenomistajien ja asiakkaiden kanssa.
"Minun työnkuvani on pyörittää tätä tallia, vastata tapahtumista, kisoista ja valmennusten pyörimisen sujuvuudesta. Hoidan yhteydenpidon asiakkaiden kanssa sekä markkinoin tallia. Minun työnkuvaani ei kuitenkaan kuulu asiakkaiden hankkiminen yksittäisten valmentajien valmennuksiin, se on osa teidän velvollisuuksianne. Olen kuitenkin valmis auttamaan sinua", nainen vastasi melkein lempeästi, mutta järkkymättä.
"Ryhmäkoot ovat sopivat. Oletan majoituksen sisältävän täysihoidon, ja kartanossa on sopivia saleja teoriaan", hän listasi kuin itselleen, meripihkanruskeat näkymättömiä taulukkoja ja listoja selaten valokuvamuistin työskennellessä. Kartanon taivaallisen kaunis, vanhan ajan loistoa henkivä sisustus lukuisissa saleissa - ne olivat liian viehättäviä ollakseen vain huoneita - takaisi miellyttävän oppimisympäristön. Videotykin voisi virittää minne tahansa.
"Oletko ajatellut veloitusta?"

Irlantilainen kohotti kulmiaan. Tallilla ei kävisi ketään, jos joku antaisi hänen mainostaa. Joten oli ehkä parempi, että nainen ainakin auttaisi.
"Sinulla on enemmän kokemusta laskea tällaisen kustannukset. Olen järjestänyt näitä ennenkin, mutta yöpyminen on ollut osallistujan omalla vastuulla, joten en osaa arvioida sen hintaa. Ilman sitä hinta on ollut noin kolmesataa. Pidin näitä viimeksi Saksassa, siellä ne olivat kysyttyjä hinnasta huolimatta. Hintaan sisältyi hevosten majoitus, lounas ja päivällinen, kolme tuntia teoriaa kahdessa erässä ja kolme tuntia ratsastusta, kahdessa erässä sekin. Mietin että ratsastusta voisi olla neljä tuntia, se vain tarkoittaa että illalla menee myöhään perjantaina ja sunnuntaina pitää aloittaa aikaisin."

Effie nyökkäili ja naputteli tietoja tottunein, nopein sormin ipadinsa hohtavalle näytölle.
"Voimme vertailla tallin muiden valmennusviikonloppujen hintatasoa. Lähinnä kysymys on kai, paljonko sinä haluat ansaita?" Nainen kohotti katseensa takaisin valmentajan silmiin.

"Sen verran että voin laittaa eläkerahastooni sivuun, koska tulen saamaan vielä joskus hermoromahduksen ennen aikojani." Se yritti olla vitsi. Harmi vain, että Artemiksen vitsit jäivät hymyilyn vaikeuden takia usein perin vajavaisiksi. Se oli hänen ulosantinsa ongelma.

Effie kuitenkin hymyili. Hän saattoi samaistua tunteeseen, muttei kyennyt kertomaan omasta uupumuksestaan: hän ei tiennyt, miten olla ystäviensä seurassa, sillä päivisin hän oli heidän esimiehensä eikä kokenut oikeutta valittaa työnsä raskaudesta tallityöntekijöille. Hän ei voinut myöskään sanoa sanaakaan Harrylle, sillä mies painosti häntä jatkuvasti jättämään työnsä ja hakeutumaan koulutusta ja kunnianhimoa paremmin vastaavalle alalle, töihin Lontooseen tai Cambridgeen, lakimieheksi vaikka parlamenttiin. Miehellä ei olisi myötätuntoa, ei, tämä vain käyttäisi naisen uupumusta arsenaalina oman agendansa ajamiseen.
"Raskas valmennus?" nainen kohotti kulmaansa huvittuneena.

Artemis nyökkäsi tuon kysyessä valmennuksesta.
"Mielettömän raskas. En ole ikinä ennen sentään uhannut heittää ketään ulos, mutta nyt oli hyvin lähellä. Enkä halua nähdä sitä tyttöä ikinä enää, ennen kuin Caitlin vahvistaa että hän osaa ratsastaa. Sattui katsoa sitä." Mies hieroi otsaansa sen oloisena, että päänsärky teki tuloa pelkästä muistelusta.

Effie räpäytti silmiään hälyttyneenä maalaten mielessään kauhukuvia, jotka voisivat saattaa tallin hankalaan tilanteeseen. Hän oli aikeissa kysyä, puhuiko mies Eastcoast-nimisellä ruunalla ratsastavasta, teini-ikäisestä Camilla Boydista, mutta puri kieleensä. Se ei olisi sopivaa.
"Mitä tapahtui?"

"Hän ei vain osaa ratsastaa. Hyvä hevonen alla, tiedän sen eläimen radoilta. Tahmea ja vähän laiska, mutta ei mitenkään mahdoton. Liian rajut avut, aivan kuin olisin katsonut alkeistuntia joilla tampataan hevosia kylkiin." Artemis huokaisi syvään ja valui hieman rennommin siihen sohvalle.
"Eikä kyse ole vain siitä että itse olen patsas hevosen selässä. En liioittele kun sanon ratsastajan olleen valovuosien päässä sen hevosen tasosta ja vaatimasta tavasta ratsastaa. Hevosta ei potkita ja revitä suusta."

"Olen kiitollinen siitä, että pidät eläimen puolia", nainen totesi ja tunsi sääliä nimettömäksi jäänyttä hevosparkaa kohtaan.
"Miten valmennus päättyi? Koitko ratsastajan ymmärtävän ohjaustasi?"

"Parani se jonkin verran. En siltikään ota häntä enää, ennen kuin hän on käynyt kouluvalmennuksissa ja vaikka Chiltonin opisssa, että oppii käsittelemään hevosiaan. Tai no, se ei ole edes hänen ratsunsa vaan veljensä. Mitähän mieltä veljensä mahtaisi olla sellaisesta ratsastuksesta huippuhevosella." Artemis naksautti kieltä kitalakeaan vasten ja katseli maneesiin. Silmistä huomasi ettei hän ollut täysin tyytyväinen näkemäänsä. Miksei valmentaja puuttunut tuohon raviin? Se oli hirveän näköistä.

"Ymmärrän kantasi. Kerroitko tämän ratsastajalle?" Effie kysyi pohtien, mitä tapahtuisi, jos ratsukko ilmaantuisi uudelleen Cavanaughin valmennukseen. Ratsukon heittäminen ulos, julkinen nöyryytys, varsinkaan ilman varoitusta tai perusteltavaa syytä, ei olisi vaihtoehto.

"Annoin ymmärtää rivien välistä ja aion vastata ryhmien olevan täynnä, jos hän yrittää ilmoittautua." Ei hän suoraan heittäisi ulos tai alkaisi julkisesti riehua. Sellainenkaan ei kuitenkaan kuulunut hänen tyyliinsä, vaan hän hoiti asiat yleensä piilossa. Paitsi jos ne tapahtuivat aivan hänen nenän edessään ja niihin oli puututtava heti.

"Selvä. Suurin osa valmennusilmottautumisistamme tapahtuu sähköisessä järjestelmässä kotisivujen kautta, joten on mahdollista, että sama ratsukko ilmestyisi uudelleen valmennukseesi. Mikäli niin tapahtuisi, ehkä voimme toivoa, että palautteesi on otettu vastaan ja kehitystä tapahtunut."

"Siitä pitikin sanoa. Sinne voisi lisätä vapaan kuvauskentän, jossa voisi kertoa esimerkiksi hevosesta enemmän. Sähköpostini on täynnä tarkennuksia valmennusilmoittautumisiin. Joko Rosings Park maksaa minulle uuden palveluntarjoajan jotta tila riittää tai se tarvitsee sen tarkennuskentän. Jos siellä on jo sellainen, tehkää siitä isompi että ihmiset huomaavat sen tai sitten pekollinen." Artemis tarkensi vielä. Hän selasi vihkoaan ja muisti siitä viikonlopusta.
"Niin, ryhmien tasot. Helpomman ryhmän korkeimmat esteet ovat 120 senttiä, aloitetaan aivan ristikoista. Eli minkä tahansa tasoiset ratsukot ovat tervetulleita siihen ryhmään. Kokeneempien ryhmässä taas 120-160 senttiä, riippuen ilmoittautujista. Lopullisen suunnitelman teen osallistuneiden tietojen pohjalta, mutta osviittaa antamaan. Eli tarvitsen työntekijän nostamaan ja laskemaan puomeja miltein koko päivän."

"Totta kai, herra Cavanaugh", Effie vastasi kirjaten osuvan palautteen lisätiedoista muistiin. Hän ei tiennyt, mitä hänelle oli tapahtumassa, kun hän ei voinutkaan enää luottaa täysin muistiinsa. Ei hän ollut varsinaisesti vielä unohtanut mitään, mutta nainen ei halunnut ottaa edes sitä riskiä. Se olisi musertavaa.
"Selvä, se kuulostaa toimivalta suunnitelmalta. Avustaja järjestyy kyllä jokaiseen valmennukseen, ja taloudenhoitaja vastaa asiakkaiden tarpeista kartanon puolella. Oletko suunnitellut mainitsemasi teoriat? Niiden aihepiirit ja valmennuksen mahdollinen, erikoistunut funktio ovat hyvä myyntivaltti viikonlopun markkinoinnissa."

Artemis mietti hetken. Mitä hän uskaltaisi enää lyödä lukkoon ennen valmennettavien näkemistä? Äskeinen fiasko oli todistanut sen, ettei etukäteen suunnittelu tuntunut auttavan.
"Teoriat? Helpommalle ryhmälle esteratsastuksen tekniikkaa. Kokeneemmille en ole päättänyt vielä, heidän kanssaan on usein menty sen pohjalta mistä he haluavat tietää. Kysymyksiä yleensä on riittänyt hyvin. Käytännössä helpommassa ryhmässä harjoitellaan hallittua ratsastusta yhteistyössä hevosen kanssa. Kokeneempien kanssa tähdätään sujuvaan kilpailusuoritukseen. Tarkoitus on sunnuntaina pistää heidät ratsastamaan henkilökohtaiseen tasoonsa suhteutettu rata aikaa vastaan, mahdollisimman tyylikkäästi ja nopeasti. En osaa muotoilla asioita lyhyesti."

"Voimme työstää sitä myöhemmin", Effie vakuutti ajatukset aiheessa askarrellen. Viikonloppu täyttyisi varmasti, vaikka hän sitten päätyisi vahingossa tekemään valmentajan työn asiakashankinnassa: estevalmennukset olivat suosittuja, ja valmentaja nimekäs. Kokonainen viikonloppu oli haastavampi myytävä kuin edullisempi kertavalmennus, mutta kartanon ylelliset tilat ja oikein markkinoituna mullistava, intensiivinen ja kehitystä takaava kokemus toisivat asiakkaita korkeasta hinnasta huolimatta. Kesän valmennusleiritkin oli myyty ongelmitta.
"Onko paluusi valmentamiseen Rosings Parkissa sujunut sujuvasti?" nainen kysyi muotoillessaan vetoavia myyntilauseita mielessään.

Artemis ei onneksi pitänyt kesällä kuin yhden valmennusleirin, koska ei ehtinyt muuta. Joten tämä olisi tavallaan ainoa tilaisuus päästä kertavalmennusta pidemmäksi toviksi hänen oppiinsa.
"Ihan hyvin." Se oli kyllä osittain vale. Hän tiedosti ihmisten inhoavan häntä, itseasiassa jopa ihmettteli itsekin miten edes tallin hallintovastaava istui siinä vielä.

Effien katse kääntyi takaisin valmentajan silmiin. 'Ihan hyvin' ei kuulostanut hyvältä.
"Onko jotakin, mihin et ole täysin tyytyväinen?"

Ihan hyvin oli myöskin paras, mihin Artemis sillä hetkellä pystyi.
"Ei, ei mitään sellaista. Ei tarvitse huolehtia, neiti Hepburn." Valmentaja vakuutteli naiselle tuijotellen jo poissaolevana maneesiin. Hänellä nyt ei koskaan kaikki ollut täysin kunnossa ja hän oli oikeastaan odottanut kysymyksiä sairaslomansa syistä.

"Oletko löytänyt miellyttävän asuinpaikan alueelta?" Effie tiedusteli hilliten halunsa pyytää sinuttelemaan. Se oli osoittautunut menneisyydessä olevan varma keino antaa sovinistisille, ylimielisille miehille luvan holhota ja vähätellä häntä ja kaivaa maata hänen altaan tallin toisena esimiehenä. Artemis oli ehdottomasti tyly, kenties sosiaalisesti kömpelö, mutta nainen ei tuntenut valmentajaa sen paremmin. Jokin tämän olemuksessa kuitenkin näytti… Surulliselta. Ehkä Effie ulkoisti vain oman sisäisen myllerryksensä.

Irlantilainen ei koskaan kohtelisi naisia alentavasti. Hän kohteli ihmisiä pahasti vain kun sille oli aihetta ja pelkästään sukupuoli ei tarjonnut sellaista hänelle. Hän ei epäillyt Effien kykyä hoitaa työtään.
"Kyllä, en koskaan myynyt taloani, asetin sen van vuokralle. Muutin takaisin siihen."

"Toivottavasti se toi mukanaan hyviä muistoja. Asutko lähialueella?" nainen kysyi suoristaen neuroottisen tarkasti silitetyn, valkean puseron kaulusta. Luiseva olemus henki samaa mentaliteettia, sillä Effie ei ollut vaihtanut asentoa eikä antanut piikkisuoran ryhdin haparoida, mutta pysyvään jännitystilaan tottunut nainen ei huomannut sitä itse.

Artemis olisi voinut kertoa naiselle, että tuo tulisi olemaan sekaisin muutaman vuoden päästä, jos ei rauhoittuisi. Kokemuksesta. Hän oli ollut samanlainen vuosia sitten.
"Hexhamissa." Hän sivuutti ensimmäisen kysymyksen täysin, se jo kertoi tarpeeksi kaikesta.

"Ymmärtääkseni palasit tänne Saksasta, viihdyitkö siellä?" Effie piti päättäväisesti yllä keskustelua silläkin uhalla, että vähäsanainen valmentaja kokisi kysymykset tunkeiluksi. Nainen epäröi sekunnin, ennen kuin lisäsi:
"Voitko paremmin?" Hän ei tiennyt syytä Artemiksen lähdölle eikä ilmoitetulle sairaslomalle eikä uskaltanut sitä suoraan kysyä. Hänellä oli kuitenkin syytä varmistaa, että mies oli kunnossa nyt ja valmentajan varaan voisi rakentaa suunnitelmia.

"Saksassa on mukavaa ja olen arvostettu, mutta en viihdy siellä pitkiä aikoja. Ja minun piti palata tuomaan hevosia tänne." Sekin oli tottua, valmentajan mukana Saksasta oli tullut tamma ja ruuna, hänelle itselleen ja lupaavalla esteratsastajalle. Sitä ei tosin koskaan sanottu ääneen kun neiti Rowe itse oli paikalla. Kulmat kohosivat yllättyneesti naisen kysymyksen johdosta. Hän oli ollut melko varma, ettei Effie olisi kysynyt ollenkaan.
"Kyllä, kiitos vain. Silloin kaikki vain kasaantui samaan hetkeen. Niin kuin ilmeisesti sinullakin juuri nyt."

Effie siristi silmiään.
"En tiedä, mistä sait sen kuvan. Olen täysin tehtävieni tasalla. Siitä ei tarvitse huolehtia, herra Cavanaugh. On hyvä kuulla, että voit nyt paremmin. Toivon, että ilmoitat minulle, mikäli tarvitset vapaata tai muutosta työhönne, jotta voimme taata molemminpuolisesti menestyksekkään työsuhteen."

Artemis vilkaisi naista silmäkulmastaan.
"Tunnistan tulevan romahduksen kun näen sellaisen. Mieti hetki tarinoita minusta ja miksi mahdoin jäädä sairaslomalle." Niin, uupumus. Siihen oli toki vaikuttanut isän kuolema, mutta moni muukin asia.
"Ja kunhan sanon, en tarkoita pahalla. Enkä epäillyt hetkeäkäämn ettetkö olisi tehtäviesi tasalla. Anteeksi kun loukkasin." Olisipa naisella ollut videokamera tallentamassa irlantilaisvalmentajan pyytämässä anteeksi.

Effie kamppaili estääkseen aggressiivisesti torjuvaa, puolustautuvaa reaktiota nousemasta pintaan. Hän ei voinut myöntää edes itselleen, jos tunsi olevansa voimaton, eikä kukaan hänen ystävistään uskaltanut holhota hänen vointiaan, ei enää. Hän asetteli huulilleen kohteliaan hymyn ja veti syvään henkeä, ennen kuin saattoi luottaa itsehillintäänsä tarpeeksi vastatakseen asiallisemmin kuin ailahtelevainen teinityttö.
"Et loukannut. Älä huoli, herra Cavanaugh", hän vakuutti ja juoksutti sormet läpi lyhyistä, siististi kammatuista, punavaaleista hiuksistaan.
"Miksi jäit sairaslomalle?"

No nyt se tuli. Toisaalta, hän oli itse kysellyt ja ylittänyt selvästi rajansa.
"Uupumus. Noin kiteytettynä." Effien ei tarvinnut tietää että miltei kaksimetrinen mies oli painanut miltein viisikymmintä kiloa pienimmillään.

Effie ei suinkaan kuunnellut tallin juoruja. Mutta hän oli silti sattunut kuulemaan tarinaa sieltä ja täältä, mikä antoi ymmärtää, että Cavanaughin lähtö oli huomattavasti värikkäämpi kuin vain uupumus. Miehen tarkkailu antoi ymmärtää, että tämä ehkä noudatti samankaltaista ruokafilosofiaa kuin Effie; ja tarinoissa mainittua toista miestä ei kai ollut näkynyt. Nainen ei tiennyt, millaisessa tasapainossa valmentaja oli nyt. Jo suora kysymys sairasloman syystä oli ollut tunkeileva. Hän ei voisi vaatia enempää.
"Ymmärrän. Toivon, että voit paremmin. Onko sinulla jonkinlainen tukiverkko siltä varalta, että tarvitset apua tai jonkun, jolle puhua?" hän kysyi vaivaantuen. Ei ollut hänen asiansa puuttua valmentajien elämään.

Artemis nielaisi ja nousi seisomaan. Ei, hänellä ei ollut ketään paitsi terapeuttinsa ja jos hän menisi huonoon kuntoon, tuo vain passittaisi hänet takaisin hoitoon. Joten teknisesti ottaen hän oli täysin yksin.
"En varsinaisesti ole ihminen jolla on ystäviä. Olet varmasti kuullut senkin. Kiitos kuitenkin huolenpidosta."

Effie liikahti levottomasti sohvalla. Hänellä oli maisterin tutkinto Cambridgen oikeustieteellisestä, kehuttu äly ja valokuvamuisti, ja silti hän tunsi olonsa avuttomaksi. Oliko hänen sallittua välittää? Oliko hänen sallittua puuttua tähän?
"Voit tulla aina puhumaan minulle", hän totesi puraisten huomaamattaan alahuultaan ja katsoi ylös pitkään, seisomaan nousseeseen mieheen vedoten katseellaan, ettei tämä lähtisi huoneesta, "toivon, että tulet."

Ei mies ollut menossa kahvinkeitintä kauemmas. Hänellä oli tunti vapaata ja hän aikoi käyttää sen tasan tarkkaan kahvia juoden. Hän nojautui hieman lähemmäs, kiusaantuneen hymyntapaisen käydessä huulilla.
"Tässä on sinulle tarpeeksi, joten en halua kaataa niskaasi enempää murhetta. Ei tämä pyöri itsestään."

"Osaan asettaa omat rajani, kiitos vain herra Cavanaugh. Tallin pyörimiseen kuuluvat työkykyiset valmentajat, ja jos voin osaltani vaikuttaa siihen, että koet työn Rosings Parkissa motivoivaksi ja hyvinvointiasi tukevaksi, teen sen", Effie vastasi aavistuksen terävästi ja halusi puraista kieleensä. Miksei hän voinut olla lämmin ja lähestyttävä? Mikä pakkomielle hänellä oli ulkoistaa oma inhimillisyytensä?
"Puhu minulle. Jos voin auttaa edes kuuntelemalla, puhu minulle", nainen vaati saaden varmuutta miehen niskuroinnin nostattamasta närkästyksestä.

Heitä oli kaksi. Artemis teki aivan samaa, etäännytteäen itsensä jopa hevosista joita ratsasti. Hän kuunteli naisen purkausta, hymähtäen. Hyvä on, hänellä olisi aikaa. Naisen mieliksi ja tuon lepyttämiseksi hän voisi puhua tuolle asioista. Hän kaatoi lisää kahvia termosmukiin, kaatamassa sekaan mitään.
"Mitä olet kuullut? Haluan tietää mitä väärinkäsityksiä saan korjata ensin."

"En mitään erityistä", Effie vastasi tarkkaillen miestä ja yrittäen alistaa itsensä takaisin rautaiseen itsehillintään. Hyvänen aika, mikä häntä vaivasi.
"En kiinnitä huomiota tallijuoruihin", hän selvensi. Hän oli kuullut, millaista soopaa - joskin paikoin toki täyttä totta - hänestä levitettiin tallilla, joten totesi parhaaksi olla uskomatta mitään epämääräistä.
"En mitään, mitä en olisi kuullut sinulta itseltäsi." Paitsi ehkä jonkun villin tarinan kultista, itsensä näännytyksestä, suhteesta asiakkaaseen ja jotakin sosiopaatin sekä skitsofreenikon diagnooseista.

"Viihdytä minua. Sano suoraan mitä minusta puhutaan. Kukaan ei koskaan kerro minulle todellista mielipidettään, enkä ikinä saa ketään juoruilusta kiinni." Mies siemaisi kahviaan ja katseli hetken maneesiin. Hän huokaisi syvään ja vilkaisi naista. Tuo ei varsinaisesti vaikuttanut siltä, että tuolla olisi aikaa tai halua olla hänen terapeuttinaan täällä.

"Tylsistyneet tallilaiset puhelevat lämpimikseen milloin mitäkin, milloin kenestäkin. Puheisiin on turha kiinnittää sen suurempaa huomiota", Effie vetosi haluamatta välittää valmentajalle edes jonkun toisen sanomisina moista hölynpölyä.

"Neiti Hepburn. Usko tai älä, mutta kukaan ei mahdollisesti voi sanoa enää mitään, mikä todella loukkaisi. Olen ollut juorujen aihe miltei kaksikymmentä vuotta." Hän naputteli hetken kyynärvarttaan laihoilla sormillaan.
"Jouduin sairaalaan kuntoni romahdettua. Samoihin aikoihin isäni kuoli ja podin syyllisyyttä etten käynyt katsomassa. Ja ei ehkä ole yllätys, mutta en osaa käsitellä tunteita, joten olin melko sekaisin. Enkä lääkärin määräyksen mukaan saanut tehdä mitään fyysistä." Silti hän oli neljä kuukautta myöhemmin istunut Meykenhoekin selässä, hieman ennen kuin loikkasi Saksaan.

Nainen seurasi miestä katseellaan kuunnellen ääneti. Se kuulosti sopivan epävakaalta pohjalta hermoromahdukselle.
"Ymmärrän. Onko… Tunnetko olevasi samanlaisessa tilanteessa?"

"En. Painoni on normaali, osaan taas syödä ja treenata edes kohtalaisen tasapainoisesti. Käsittelin kotipuolen asiat jouluna, joten nyt olen täällä, entistä ehompana ja valmiina jälleen kiusaamaan valmennettavani hengiltä." Mies naurahti kolkosti lauseensa lopuksi, naksauttaen samalla niskojaan päätään kääntämällä. Hän oli niin jumissa, jälleen kerran.
"Eikä minulla ole muitakaan häiriötekijöitä. Joten kollegoideni ja valmennettavien suureksi suruksi olen taas täällä ja voimissani. Entistä raivostuttavampana."

Effie nautti itseironisesta huumorista, muttei ollut varma kuinka sopivaa miehelle oli hymyillä tällaisessa tilanteessa. Hän oli tietenkin lukenut psykologiaa, opettihan Harry sitä, hän oli auttanut miestä kirjoittamaan akateemisia artikkeleitakin aiheesta, mutta niistä oli vähän apua tällaisessa tilanteessa. Hän oli yllättäen todistajana sille, että valmentaja selvästi tarvitsi jonkun, aidon, osaavan tukijan, huolehtimaan, ettei mies päätyisi uudelleen sairaslomalle. Mitä hän voisi sanoa? Mitä hän voisi tehdä?
"Talli sekä valmennettavasi varmasti arvostavat sitä", hän totesi puolittain hymyillen. Oliko Cavanaugh kärsinyt syömishäiriöstä? Se kieltämättä selittäisi paljon.

Siitä nimenomaan. Mies nielaisi ja pudisteli päätään.
"Eivät he arvosta. Jopa Morland, joka yleensä pitää kaikista, inhoaa minua. En voi syyttää häntä, olen ollut inhottava piikki hänen lihassaan kilpailuissa vuosia." Eikä hänen maineensa kilpakumppaneidensa keskuudessa ollut sen parempi.
"Ja minulla ei ole mitään fyysistä sairautta, jonka takia kehoni petti. Jos sitä mietit. En lyhisty milloin tahansa maahan tajuttomana."

Effie räpäytti silmiään. Morland inhosi miestä? Ehkä kyse oli itseironisesta huumorista. Mutta se ei tuntunut pelkältä leikinlaskusta.
"Koetko kollegasi suhtautuvan sinuun negatiivisesti työpaikalla vai onko kyse vain kilpailemisesta?"

"Ei kukaan sitä sano, enkä voi olla varma. En ole kohtelias, kaunistele sanomisiani tai kehu turhasta joten minulla on vain epäilykseni siitä. Tallille tietysti olen nimekäs valmentaja, jonka valmennuksiin halutaan pidemmältäkin. Minä ja Morland vain olemme todella erilaisia, joten voisin hyvin kuvitella hänen inhoavan minua." Hän koki siis olevansa työpaikalleen yksi maineikas nimi lisää, hienoa. Hänellähän siis oli suorastaan asiat loistavasti työpaikkansa kanssa! Tai sitten ei.

Voi taivas. Hänen oli luettava enemmän kirjoja henkilöstönhallinnasta ja sovittelusta.
"Olen varma, että kollegasi arvostavat työpanostasi ja käyttäytyvät työpaikan vaatimalla ammattimaisuudella", Effie totesi ja punnitsi hetken jatkokysymystään: loukkaisiko se miehen miehistä ylpeyttä?
"Ehkä haluaisit tutustua paremmin kollegoihisi? Toivoisitko heidän pitävän sinusta?" hän kysyi varovasti. Cavanaugh ei ollut koskaan vaikuttanut piittaavan muiden mielipiteistä.

Se oli osansa sitä hänen kuortaan, ettei hän antanut muiden ymmärtää välittävänsä. Oikeasti se söi miestä sisältä olla aina yksin ja ilkeä muille.
"Niinhän he tekevätkin. Suhtautuvat hyvin ammattimaisesti. Ja ei, en todellakaan vaadi mitään leikkipiiriä jossa tutustutaan muihin tai että lähdetään oluelle istumaan työpäivän päätteeksi. Saan tehdä työni rauhassa ja se riittää. Älä sellaisesta huolehdi."

Effie kurtisti kulmiaan. Hänellä oli outo tunne, että mies antoi ristiriitaisia signaaleja. Äskettäin sairas mies, jolla ei ollut ketään, kenelle puhua, joka kertoi hänelle työkavereiden inhoavan häntä ja yritti sanoa, ettei se haitannut. Ellei se haitannut, Cavanaugh ei varmasti olisi tuonut sitä esille. Hänellä oli kuitenkin tunne, että mies oli yhtä ylpeä ja vastahakoinen myöntämään avuntarvetta - saati halua olla pidetty - kenellekään, kuin hänkin.
"Minusta olisi kannattavaa työyhteisöllemme, mikäli henkilökunta tuntee toisensa hieman paremmin. Olisi mielenkiintoista koota valmentajat yhteen, suunnittelemaan vaikka yhteistä klinikkaa", Effie ehdotti sanansa huolella valiten.

Artemis oli vähintäänkin yhtä paha. Kaiken lisäksi hänellä oli ollut kaksi vuosikymmentä aikaa kasata sitä välinpitämättömyyden muuriaan.
"Miten haluat, sinä se pomo olet." Jos Corinnea ei siis laskettu. Artemis pyöritteli päässään viime keväisiä ongelmiaan. Hän muisti miten Hookin selässä oli pyörryttänyt.

Effie hillitsi halunsa hieroa kasvojaan. Artemis oli erikoinen mies. Naisella oli kummallinen tunne kuin hän keskustelisi kahden eri persoonan kanssa - toinen oli tyly, ylimielinen ja piittaamaton ja toinen yksin jäänyt, tukea tarvitseva mies, jolle ei ehkä ollutkaan lainkaan yhdentekevää, miten tähän suhtauduttiin. Ehkä hän ylianalysoi, mutta miehen kanssa puhuminen sai hänet silti tuntemaan, ettei valmentajan tavanomainen käytös ollut koko kuva.
"Oletko tutustunut muihin valmentajiin?"

Artemis oli hankala mies. Sisällä oli se kiltti ja mukava mies, joka välitti muista, mutta kaiken tapahtuneen takia esillä oli yleensä se huonompi puoli.
"Paperilla. Olen perillä heidän ideologioistaan valmennuksen suhteen." Ei sen enempää, ketään hän ei tuntenut henkilökohtaisesti.

"Eikö olisi mielenkiintoista päästä keskustelemaan kasvotusten? Valmentajamme ovat todella mukavia, älykkäitä ammattilaisia, ja olen varma, että voitte inspiroida toisianne", Effie vetosi toivoen, että myöntyminen olisi helpompaa kuin itsestä tuleva verbalisointi.

Artemis huokaisi syvään.
"... Euphemia. Miksi yrität työntää minua sellaisten ihmisten seuraan, jotka eivät välitä siitä? Kukaan ei hyödy siitä. Voimme keskustella ammattimaisesti ja se on siinä." Mies yritti hymyillä, mutta se jäi enemmän irvistykseksi kuin miksikään muuksi.
"Sinunkaan en oleta olevan siinä. Sinulla on varmasti muutakin työtä kuin vääntää kanssani."

Effien nenä nyrpistyi.
"Hyvä luoja. Effie", hän korjasi painokkaasti ja ravisti karmivan perintönimen harteiltaan.
"Koska jokainen henkilökunnan jäsen täällä ansaitsee ihanteellisen, toimivan ja lämpimän työyhteisön. Sinä olet osa sitä, ilmaisin juuri yhden potentiaalisen hyödyn ja voit yrittää. Ehkä ihmiset antavat sinulle herkemmin mahdollisuuden, jos sinäkin suot saman mahdollisuuden heille - ja lakkaa siis vääntämästä, niin pääsemme ehkä asiassa eteenpäin", nainen vetosi napakasti, sukaisi hiuksiaan ja soi miehelle hymynhäiveen suupielestään.

"En käytä lempinimiä." Niin. Hän käytti aina sukunimiä, kokonaisia etunimiä ja hevosistakin virallista nimeä. Hän etäännytti itsensä niin kaikesta.
"Voin sinun mieliksesi. Jos se auttaa stressiäsi."

"Stressi on motivaation polttoainetta", Effie lainasi ensimmäisiä äidiltä tulleita elämänohjeita.
"Edistämme siis työyhteisön toimivuutta sekä integraatiotasi siihen yhteisellä illanvietolla tai kokoontumisella", hän totesi. "Hyvä."

Mies irvisti sisäänpäin. Illanvietoissa piti yleensä syödä jotakin. Pian se irvistys näkyi myös ulospäin, kun hän ei muistanut pitää kivistä ilmettä kasvoillaan.
"Niinhän se on. Kunnes se syö ihmisen sisältä."

Nainen veti henkeä nenän kautta hilliten torjuvan kommentin. Hän oli aina osannut käsitellä stressinsä ongelmitta, kiitos vain. Se ei syönyt häntä sisältä. Ehkä se oli ollut osatekijä Cambridgestä ja Harrylta karkaamisessa, silloin ennen kuin mies löysi hänet uudelleen, mutta nykyään Effie oli täysin hallinnassa elämästään. Hän ei tuntenut olevan lainkaan hallinnassa tällä hetkellä, mikä ahdisti häntä niin, että kaulus tuntui kuristavalta, mutta hän ei antaisi tunteen vaikuttaa itseensä. Jostain syystä mies tuntui lukevan häntä tai sitten tämä oli vain ainoa tarpeeksi suorasanainen laukoakseen huomionsa ääneen. Oli miten oli, Effie hallitsi stressinsä.
"Onko jotain muuta, mistä haluaisit keskustella?" hän kysyi parhaalla asiakaspalvelijan äänellään.

Ja näin hän oli saanut apuaan tarjonneen esimiehensäkin takaisin kuoreensa. Mies olisi ansainnut aplodit tästä hyvästä, hän suorastaan loisti.
"Ei, ellei sinulla ole." Hän veti itse sitä välinpitämättömyyden verhoa kiireellä eteensä. Artemis oli päästänyt Effien liian lähelle ja nyt nainen juoksi karkuun. Oliko se yllätyskään? Ei hän voisi naista syyttää. Sen muutoksen olemuksessa huomasi, pelkästään ilma valmentajan ympärillä tuntui putoavan useilla asteilla.

Muuttuiko miehen olemus? Miksi? Ajatukset raksuttivat. Ehkä Artemis ei kaivannut asiakaspalvelijaa. Vaan mitä? Ihmistä? Eksynyttä, ahdistunutta ihmisrauniota, joka menettäisi kaiken, jos myöntäisi, että jäi keskinkertaisen tasolle?
"Millainen illanvietto tai vastaava tapaaminen ylemmän henkilökunnan kesken olisi sinulle mieluinen?" hän kysyi suostumatta jättämään keskustelua.

Se kylmä verho oli vedetty jälleen takaisin. Valmentaja veti hiuksia korvansa taakse.
"En ole hyvä sellaisissa enkä viihdy sosiaalisissa tilanteissa usean ihmisen kanssa. Koen ne kiusallisina." Eikä suinkaan vähiten sen suhteen, että aina joku toi jotakin syötävää, jota piti kohteliaisuudesta ottaa. Se ei sopinut hänelle.

"Onneksesi meitä ei ole kovin montaa", Effie vastasi takaisin. Hän oli varma, ettei vain kuvitellut aikaisempaa.
"Millainen kokoontuminen olisi sinulle mieluisin?"

Mies alkoi menettää hermonsa siihen jankkaamiseen. Se toi mieleen jopa Williamin, mikä oli ja ei ollut hyvä asia.
"Minä en koe oloani hyväksi tilanteissa, joissa en pääse ihmisiä karkuun. Se aiheuttaa ahdistusta, erityisesti jos kyseessä ei ole pikainen keskustelu neukkarissa. Ei siitä sen enempää."

Effie ei aikonut luovuttaa. Tämä illanvietto tulisi tapahtumaan sitä varten, että Cavanaugh voisi tutustua kollegoihinsa hyvässä hengessä ja kokea, että oli arvostettu eikä inhottu. Se oli vaikuttanut olevan miestä häiritsevä ajatus, ja nyt kun nainen aikoi puuttua siihen, ei hän aikonut päästää miestä luikertelemaan takaisin koloonsa.
"Oleskelutilamme on valtavan suuri ja avoin. Siellä on usea eri uloskäynti. Mitä muuta?"

Nyt alkoi riittää. Hän sieti sellaista käytöstä läheisiltään, mutta ei vieraalta ihmiseltä.
"Neiti Hepburn. Ette tiedä minkä kanssa olette tekemisissä, joten antaisitte olla. Arvostaisin sitä todella." Leukaperät kiristyivät ja Artemis ei vilkaissutkaan naista päin.

Effie katsahti miestä synkeään sävyyn. Hän ei voisi varsinaisesti sanoa, että tämä on sinua varten, sinä hankala, ristiriitainen, kiittämätön miehenräähkä, voisiko?
"Sovimme tästä äsken sen perusteella, mitä kerroit minulle tilanteestasi. Se tulee olemaan edullista sekä sinulle että työyhteisöllemme. Se tapahtuu. Ymmärrän, että sosiaaliset tilanteet voivat olla ahdistavia. Siksi tarjoan mahdollisuutta tehdä tästä mahdollisimman helppo ja mukava", nainen totesi varsin teräksiseen sävyyn.

Artemiksen kädet alkoivat täristä. Oliko se raivoa vai ahdistusta, hän ei tiennyt. Kuitenkin irlantilaisvalmentaja lasku termosmukin kädestään pöydälle.
"Ja kadun että sanoin siitä mitään. Voisitko ymmärtää antaa asian olla, kun sitä sinulta pyydetää? Sille on syynsä, miksi en halua osallistua sellaisiin."

"Hetki sitten annoit ymmärtää, että tämä olisi kaivattua. Minun on vaikea ymmärtää nykyistä logiikkaasi. Kenties haluat valaista, miksi tunnet nyt näin?"

Reilusti vanhempi mies otti pari askelta lähemmäs.
"Mitä jos unohdat koko keskustelun?" Hän ei osannut päättää halusiko itkeä vai huutaa. Valitettavasti halu itkeä paljastui punertavista silmistä.
"Ei sinun tarvitse olla tukipylvääni. Olet lähin esimieheni."

Effie nousi seisomaan, sillä hurjan pitkän miehen lähestyminen tuntui melkein uhkaavalta, kun karvan verran yli 160-senttinen nainen istui sohvalla. Hänen päälakensa jäi silti hyvän matkaa miehen kasvojen alapuolelle ja pakotti Effien tuijottamaan ylöspäin, mutta se ei himmentänyt naisen päättäväistä, närkästynyttä tarmoa.
"Uskon, että tämä on keino auttaa sinua olemaan onnellisempi. Hetki sitten vilpittömyytesi sai minut puolellesi, ja uskon, että olisit mieluummin arvostettu osa työyhteisöä kuin sanoisit olevasi inhottu. Minun ei tarvitse olla tukipylvääsi, mutta minä voin olla. Uskon, että tulet tarvitsemaan sellaista ennemmin tai myöhemmin. Lakkaa siis haraamasta vastaan, ja anna minun auttaa sinua tutustumaan kollegoihisi."

Vaikka Artemis ei ollut lihaksilla pilattu, pituutta tosiaan oli. Nykyisellään hän ei ollut niin ahdistavan näköinen, kuin oli mustahiuksisena ollut.
"Haraan vastaan koska olen sairas. Käsitätkö, ettet voi lyödä minua ihmisten kanssa minne tahansa ja olettaa että pärjään? En kestä sitä. Koska et tiedä mitä olet tekemässä, ole kiltti ja älä tee. Et laittaisi Calounia pukemaan shortseja, älä pakota minua tilanteeseen jossa on käytännössä pakollista syödä, jos joku tarjoaa jotakin. Minä pärjään. Mutta en pärjää jos pakotat minut siihe? Onko selvä?"

"Minä en syö, kun tarjotaan. Kukaan ei ole kauhistunut sitä vielä. Voimme myös pitää tapaamisen, johon ei sisälly ruokailua", Effie vastasi hetken harkittuaan ja tarkkaillen miehen kasvoja. "Mikä sinua ahdistaa ajatuksessa, että kieltäytyisit tarjotusta ruoasta?"

"Pelkkä se tilanne. Minulla on anoreksia. Riittääkö?" Artemiksen äänensävy oli äärimmilleen venytetty. Se selitti sairaalajakson, vaihtelevan painon, kalpeuden ja laihan olemuksen.
"Pelkästään ajatus ahdistaa. Sait sen tietoosi, voitko antaa olla?"

"Oletko sitä mieltä, että haluat pysyä erilläsi kollegoistasi ja työyhteisöstäsi, vaikka kokea olevasi inhottu, mieluummin kuin tulla paikalle räätälöityyn tilaisuuteen, johon ei edes sisälly ruokaa?" Effie kysyi jälleen hetken harkittuaan. Syömishäiriö ei ollut yllätys aikaisemman keskustelun jälkeen.

Artemis sai todella hillitä itseään. Kyse ei ollut enää vain siitä, vaan mistä Effie muistutti. William oli samalla tavalla haastanut häntä, työntänyt mukavuusalueen ulkopuolelle.
"Lopeta. Pyydän, lopeta. Enkä aio enää tämän jälkeen pyytää kauniisti."

Effie huokasi. Helvetin miehet heittäytyivät aina hankaliksi.
"Vastaa kysymykseen."

Artemis tyytyi suoristamaan ryhtinsä ja kohauttamaan olkiaan välinpitämättömästi. Hän tulisi käskettäessä paikalle, mutta tuskin viihtyisi kauan ja ottaisi kuuntelijan roolin. Mies katseli lasin läpi ratsukoita maneesissa, keskittymättä huoneessa olevaan naiseen ollenkaan. Se olkoon vastaus Effien kysymykseen.

Nainen veti syvään henkeä nenän kautta.
"Oletko harkinnut kertovasi syömishäiriöstä näille muutamille kollegoillesi? Että se voisi viedä pois tilanteen ahdistavuuden, koska he ymmärtäisivät sinua eivätkä vetäisi sinua tilanteisiin, jotka koet vaikeiksi?"

Uusi olankohautus. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syypää miehen luonteelle, vaikka pitkälti siihen vaikuttikin. Ennemmin olisi kannattanut kertoa kiusaamisesta ja itsemurhayritykseeb johon mokoma oli johtanut. Se selitti Artemiksesta paljon enemmän. Mikään näistä ei vain ollut asia, jota hän halusi lähteä avaamaan kollegoillensa.

Oliko mies taantunut kolmevuotiaaksi? Effie laski mielessään kymmeneen, ennen kuin jatkoi.
"Mitä olet mieltä, herra Cavanaugh?"

Artemis puri huultaan, mikä kieli omalla tavallaan siitä, millaista kamppailua hän sisällään sillä hetkellä kävi. Effie oli avannut aivan väärän oven miehen mielestä ja nyt hän ei tiennyt kauanko sen sulkemiseen menisi. Sormet puristuivat oman olkavarren ympärille, tehden jo kipeää, otteen ollessa niin tiukka.

Effie katseli miestä aikansa yrittäen hillitä oman halunsa ravistella jonkinlainen vastaus, myöntyminen hänen loistavaan suunnitelmaansa, ja järjesteli ajatuksiaan. Selvästikään mies ei ollut kunnossa. Miksi tämän täytyi olla näin itsepäinen? Muut valmentajat olivat mitä upeimpia, lämpimiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka voisivat varmasti luoda tarpeellisen tukiverkon Artemikselle.
"Mitä mieltä olet, herra Cavanaugh?" Effie toisti kahden minuutin kuluttua, ellei mies ollut avannut keskustelua oma-alotteisesti.

Artemis ei halunnut ihmisiä lähelleen. Se sattui, aina. Nyt hän sentään tarjosi syyn ihmisille olla pitämättä hänestä. Mies van pudisteli päätään, sanomatta sanaakaan. Jos hän nyt avaisi suunsa, kaikki tulisi ryöppynä ulos.

"Et ole harkinnut?" Effie ehdotti maanitellen miestä puhumaan. Hyvänen aika, uhmaikäiset pitivät mykkäkoulua.

Mies ei halunnut sotkea työtä ja ystäviään. Jo se että Effie tiesi näin paljon, otti mielen päälle. Hän halusi olla järkähtämätön ja kunnioitettava muiden silmissä, ei säälittävä reppana. Edes työpaikallaan.
"En aiokaan harkita. Oliko vielä siitä viikonlopusta puhuttavaa?" Se oli selvä vihje, että tämä oli käsitelty.
"Danza Kuduro odottaa ratsastusta, kuten myös Besserwisser." Osuva nimi hänen hevoselleen. Aivan liian osuva.

Nainen hengitti syvään. Mikä surreaali tilanne. Hän oli varma, ettei ollut kuvitellut miehen avautumista ja siihen sisältyvää avunpyyntöä. Nyt Artemis yritti päästä eroon hänen ratkaisustaan, mutta Effiestä tuntui, että miehen olemus henki edelleen aikaisempien sanojen surua. Valmentajahan tasapainoili uuden romahduksen partaalla, ja sellaisen välttääkseen tarvitsi ihmisiä.
"Oli, mutta ensin olisi suotavaa suunnitella valmentajien tapaamisen raamit", Effie ilmaisi vienosti hymyillen, mutta aivan yhtä lopullisella päättäväisyydellä.

Otsasuoni alkoi jälleen pullistua ja miehen leukaperät kiristyä.
"Suunnitellaan se nyt ensin. Minulla ei ole tänään loputtomasti aikaa ennen kuin menen itse valmennukseen ja jatkan valmentamista." Artemis istui alas ja vilkaisi naista terävästi. Vaikka olemus oli erilainen ulospäin, kun hiukset eivät olleet mustat tai iho peitetty vaaleall meikillä, katse oli edelleen yhtä tiukka.
"Mietit sen valmentajien tapaamisen varmasti itseksesi aivan sopivaksi." Ja hän olisi niin kisareissulla tai todella kiireinen silloin.

"Kai tiedostat, että olet juuri ilmaissut lukemattomia ahdistuksen syitä työhösi ja tähän, sitä helpottavaan tapaamiseen liittyen, mutta kieltäytynyt keskustelemasta mahdollisuuksista helpottaa ahdistusta ja edesauttaa henkistä tasapainoa ja onnellisuutta?" Effie kysyi kohottaen hienoisesti toista kulmaansa.

"Vaikka tallilla puhutaan mitä puhutaan, en halua sekoittaa työtä ja vapaa-aikaa niin selvästi toisiinsa." Hän tekisi työnsä ja se siitä. Mies nosti toisen jalkansa lepäämään toisen polvensa päälle, olettaen että tämä olisi nyt tässä.
"Joten, se viikonloppu. Osaatko sanoa mitä viikonloppu maksaisi tallin osalta? Eli ruoat, majoitus, hevosten majoitus."

"Kerroit juuri, ettei sinulla ole ketään ja olet sairas. Lisäksi ilmaisit, ettet koe olevasi tervetullut työyhteisössä, ja se vaikutti olevan kipeä aihe. Hyvä on, haluat pitää työn ja vapaa-ajan erillään. Mitä teet vapaa-ajallasi?" Effie kysyi jättäen viikonlopun suunnittelemisen myöhempään. Hänhän ei helvetti luovuttaisi, koska mieheltä meni pupu pöksyyn.

"Olin sairas. Vai näytänkö luurangolta?" Niin, Artemis ei näyttäisi tältä jos olisi ollut taas syömishäiriön kiroissa. Hän huokaisi raskaasti ja kohotti kulmiaan.
"Vapaa-ajalla? Suunnittelen kisakalenterit itselleni ja neiti Rowelle, luen, konsultoin." Eli hän teki käytännössä aina töitä.

"Se ei ole vapaa-aikaa, mikäli kieltäydyt rakentamasta ihmissuhteita kollegoihin ja muihin työyhteisön jäseniin", Effie vastasi jyrkästi. Hän jätti sanomalta, että mies ei näyttänyt eikä varsinkaan kuulostanut terveeltä hänen korviinsa.

Eihän Artemis ollutkaan mutta hän ei nähnyt sairauttaan. Hän kielsi sen silloinkin kun oli viimeksi maannut letkuissa sairaalassa, pyörryttyään ruokakaupassa. Ironista.
"Se on minulle vapaa-aikaa, en ole tallilla."

"Ja millaisia ihmissuhteita sinulla on tallin ulkopuolella?" Effie haastoi.

"Muutama ystäsä Saksassa. Täällä pari tuttua." Niin, Saksassa. Ja nekin ystävät olivat tasoa Hans Niedermann, jonka hevosta hän ratsasti ja ratsutti. Eli työn kautta.
"Sikäili mikäili se liittyy mitenkään työnkuvaani."

"Kykysi tehdä työtä on suora johdannainen henkisestä hyvinvoinnistasi", Effie napautti, "ja miten nämä toisessa maassa asuvat ystävät ja pari tuttuasi tukevat sinua, kun tarvitset apua?"

"Voin puhua heille. Emme elä kirjekyyhkyjen aikakautta." Artemis näpäyttä. Ei hän todellakaan puhuisi, mutta aina voisi väittää niin.
"Ja olen täysin kykenevä hoitamaan työni. Eiköhän siitä kerro jo neiti Rowen kisamenestys."

"Hetki sitten sanoit, ettei sinulla ole ystäviä - ja suostuit avautumaan minulle, työyhteisösi jäsenelle, vaikka vedät niin tiukkaa linjaa työn ja vapaa-ajan erossapidosta. Loogisesti päätellen, tarvitset ihmisiä elämääsi, jotka voivat tukea sinua tarvittaessa. Se on universaali tarve. Ja samoin olit täysin kykenevä hoitamaan työsi edellisellä kerralla, kunnes yhtäkkiä et ollutkaan. Tällä kertaa voimme ennaltaehkäistä sairasloman tarpeen."

"Olet esimieheni, eri asia." No oli ja ei ollut, mutta Artemiksen silmissä se vähä mitä hän oli tilivelvollinen Effielle asioistaan, hän taas ei ollut sitäkään vähää tilivelvollinen valmentajakollegoillensa.
"Ja sitä ei voinut ennakoida, en voinut tietää isäni kuolevan."

Effie pudisti päätään ja hieraisi ohimoaan.
"Sinä pyysit minulta apua, ja minä päätin auttaa sinua. Miksi kieltäydyt nyt mahdollisuudesta voida paremmin?"

"Minulla on terapeuttini, en tarvitse enempää ihmisiä silittelemään päätäni." Eipä sillä että kukaan muu kuin Bogaert olisi hänen päätään yltänyt silittelemään, jos valmentajia katsottiin.

"Se ei vastaa kysymykseen."

"Kieltäydyn, koska en yleisesti ottaen pidä ihmisistä. Puhtaasti siksi. Ja se ei ole mitään henkilökohtaista, vaan aivan tasapuolista kaikille." Valmentaja joka ei pitänyt ihmisistä. Ei ihme että hänen työnsä oli raskasta miehelle.

"En usko sinua."

"Voi helvetti, Hepburn. Mitä haluat minun sanovan? En halua päästää ihmisiä elämääni, piste. En koe sitä mukavana ja en pidä ihmisistä. Kysy terapeutiltani syitä, jos kiinnostaa." Hermo alkoi olla äärimmilleen kiristetty.

"Miksi siis avauduit minulle?" Effie kysyi takaisin tuima katse pöllönsilmissään.

"Olet esimieheni, kysyit, et ärsyttänyt. Nyt ärsytät." Niin kauan kuin hän oli hyvättä tuulella, miehestä sai suhteellisen helposti puhetta. Kun hän meni tähän lukkoon, se meni mahdottomaksi.

"Hyvä luoja, aikuinen mies. Olet 36-vuotias. Sinun on otettava vastuu omasta onnellisuudestasi", Effie ärähti takaisin, "kysyit apuani ja minä päätin auttaa. Minä en luovuta. Minä en epäonnistu. Jos sinä et voi edes keskustella asiasta saati vaivautua yrittämään, kai minun on kohdeltava sinua kuin pikkulasta."

"Ja sinä olet, mitä, 25-vuotias? Mitä sinä tiedät onnellisuudesta?" Artemis kysyi sen hämmentävän vilpittömään äänensävyyn. Tuo katsoi naista päästä varpaisiin (joku olisi voinut kokea sen jopa ahdistavaksi erilailla, mutta Artemis ei ollut niin suora sellaisen kanssa) ja hymähti.
"Älä saarnaa minulle onnellisuudesta. Olen ollut tyytyväinen näin miltein kaksikymmentä vuotta. Anna olla."

"24", Effie korjasi aavistuksen vaivaantuneena.
"Minun ei tarvitse olla onnellisuuden ammattilainen nähdäkseni, että sinä et voi hyvin etkä tule pärjäämään ilman edes yhtä vahvaa, tukevaa ihmissuhdetta. Mitä menetät, jos yrität tutustua kollegoihisi vähän paremmin?"

Artemis nojautui lähemmäs Effietä, miltein ahdistavan lähelle ja katsoi naista suoraan silmiin.
"Kontrollin." Yksi sana ja silti niin paljon menetettävää.

Effie tuijotti hetken takaisin, mutta laski katseensa peläten, että mies näkisi saman pelon hänen silmissään. Ystävät ja työkaverit nimittivät häntä vitsaillen kontrollifriikiksi, mutta eivät voineet aavistaa, miten syvälle naisen tarve olla hallinnassa ulottui.
"Mikä on pahin asia, mikä voi tapahtua, jos vietät muutaman tunnin muiden valmentajien seurassa jutellen hyvässä hengessä?" hän kysyi katsoen Artemiksen nenää kokiessaan sen turvallisemmaksi kohteeksi kuin vihreät silmät.

Se oli heissä kahdessa vähintään yhtä syvällä. Artemis tosin minimoi riskin menettää kontrollinsa minimoimalla ihmisten määrän elämässään. Ihmiset olivat alun perin vieneet häneltä kontrollin, joten siksi tämä ratkaisu.
"Menetän kontrollin elämästäni. Liikaa muuttujia. Ei käy."

"Juttelemalla muutaman tunnin toisten valmentajien kanssa?" Effie kysyi sarkastisesti.

"Siitä se alkaa. Ei, ei käy. Se että puhuin sinulle pintaraapaisun verran itsestäni ei tarkoita sitä että tunnet minut. Jos haluat tonkia paskaa, annan kyllä terapeutilleni luvan luovuttaa tietoni." Alkoi taas riittää.

"Osoittaisit vähän selkärankaa", Effie huokasi, "et voi tosissasi väittää pelkääväsi kollegoitasi niin paljon, ettet suostu tapaamaan heitä."

Artemis ponkaisi ylös. Yleensä mies liikkui rauhallisin ja harkituin elein, mutta nyt hän oli menettänyt malttinsa.
"En voi sietää ihmisiä, koska ihmiset kiusaavat toisiaan, puukottavat selkään, tunkevat kaappiin, vievät laukkusi ja hakkaavat. Vain koska olet erilainen, tajuatko? Aikuiset eivät ole teinejä parempia. Joten anna minun olla, jos sinulla ei oikeasti ole enää asiaa viikonloppuun liittyen."

Effie katsoi miestä sohvalta ja näytti ymmärtävän jotain merkittävää.
"Kollegasi eivät ole koulukiusaajia. He ovat lämpimiä, upeita, suurisydämisiä ihmisiä ja lahjakkaita ammattilaisia, kuten sinä", hän totesi pehmeämmin.

"Mistä sinä tiedät. Kiusaajatkin ovat joillekin mukavia, ainakin toisilleen." Hän murahti ja asteli kohti ovia. Hänelle riitti. Hän peruisi oman valmennuksensa O'Connorin kanssa ja siirtäisi Andrean ja Duranin huomiselle.

"Koska he ovat aikuisia ammattilaisia", Effie vastasi seuraten miestä katseellaan, "eikä tämä työpaikka suvaitse epäasiallista käytöstä työntekijöiltään."

Katse ei riittänyt pysäyttämään miestä, kun hän käveli neukkarista ulos. Effie oli onnistunut kaivamaan aivan liikaa ja häntä ärsytti. Missähän se toinen irlantilainen oli taas. Etsittyään valmentajan ja kerrottuaan kengän irronneen hevoseltaan Artemis asteli takaisin neukkariin. Ehkä Effie olisi jo häipynyt ja hän saisi autonsa avaimet sieltä, jotta voisi lähteä kotiin.

Effie jäi istumaan sohvalle ja antoi pään vajota käsiinsä, kun uupumus pyyhkäisi yli. Hyvä luoja. Miksi miehet olivat niin kyvyttömiä keskustelemaan asioista? Tämä sankari karkasi, ja Paulus kävi väkivaltaiseksi. Totta, Effie ei koskaan keskustellut omista tunteistaan, mutta ne eivät vaikuttaneet mitenkään hänen työhönsä. Kai hänen olisi ahdistettava Cavanaugh uudelleen nurkkaan, kun olisi mahdollisuus ja vaadittava miestä leikkimään kiltisti muiden lasten kanssa.

Mies tuli hakemaan jakkutakkinsa tuolin selkänojalta, katsomatta edes Effietä päin. Mies veti sen yllensä ja tarkisti kahdesti molemmat taskut. Kaikki oli. Vielä salkku jossa oli paperit ja kannettava, sitten hän voisi lähteä kotiin.

"Et sopinut viikonloppuasi loppuun", Effie huomautti.

"Sen voi tehdä sähköpostitse." Artemis totesi hyvin viileään sävyyn, vilkaisten maneesiin. Harmi ettei hänellä ollut radiopuhelinta, jolla huutaa Andrealle tuon käsistä.
"Kyynerpäät kuin lentoon lähdössä..." Mies nutisi itsekseen kun pysähtyi katsomaan nuorta esteratsastajaa orinsa selässä.

"Pelkäätkö minua?"

Mies kääntyi katsomaan naista, jopa hieman halveksuen, vihreät silmät sirrillään.
"Välttelen."

"Sama asia", Effie kohautti huvittuneena olkiaan kohdaten katseen tyynenä.

"Ei." Mies murahti ja kääntyi katsomaan nuoren naisen ratsastusta. Ennen kuin hän edes tajusi, hän uppoutunut tuijottamaan sitä, sihahtaen epäilemättä iiriläisen kirosanan kun nainen putosi hiekkaan.
"Mitä olen sanonut tuosta..."

Paikalle jääminen oli selkeä viesti siitä, ettei mies ollut valmis jättämään keskustelua. Effie vajosi sohvaan, kun lihaksisto ei jaksanut enää ylläpitää jännitynyttä ryhtiä.
"Olen tässä, kun haluat puhua."

"Mistä? En puhu muutakuin siitä viikonlopusta kanssasi." Hän murahti ja pyöritteli silmiään.

Effie hillitsi hymynsä. Niinköhän? Mies oli juuri jyrkästi ilmoittanut, että voisi hoitaa järjestelyt sähköpostitse. Nainen tyytyi odottamaan hiljaa. Cavanaughilla oli taatusti jotain sanottavaa. Ehkä se tulisi esiin, jos hän antaisi hiljaisuudelle tilaa.

Kun se hiljaisuus jatkui, mies otti jo muutaman askeleen kohti ovea. Hän tosin unohtui taas tuijottamaan naisen ratsastusta maneesissa. Mies mutisi ohjeita hiljaa, aivan kuin nainen olisi kuullut ne.

Effie odotti hilliten halunsa katsoa kelloa tai katsoa sähköposteja suljetulta, sylissä lepäävältä iPadilta. Mielessään hän saattoi organisoida jo illan ja seuraavan päivän työtehtäviä, sillä näki taulukkonsa ja listansa selvänä ajatuksissaan.

Lopulta mies kaivoi salkustaan mapillisen papereita, iskien sen naisen viereen sohvalle.
"Aikataulut." Kunnon kontrollifriikki.

Effie piti katseensa miehessä ja pysyi päättäväisesti hiljaa. Sentään Cavanaughilla oli terapeutti, mikä oli selvästi tarpeen, mutta suhde olisi tuskin lämmin tai saisi miestä tuntemaan itseään vähemmän yksinäiseksi.

"Älä yritä. Tuijottaminen ei auta." Artemis totesi tiukkaan sävyyn. Hän ei ollut nyt antamassa periksi naisen tahdolle.

Effie jatkoi häivähdys hymyä silmissään.

"Tarkoitin sitä. Lue se aikataulu ja kerro mielipiteesi, pitääkö minun mahduttaa se tiukempaan pakettiin." Artemiksen tuntien sitä pitäisi ennemmin löysätä.

"Teen sen myöhemmin", nainen vastasi tyynesti.

"Hyvä. Laita palaute sähköpostiin." Artemis huokaisi syvään ja sulki salkkunsa. Hänellä oli oma kopionsa tuosta, paperilla ja koneellaan.
"Ja lopeta tuo tuijotus."

Effie hymyili huvittuneena pitäen katseensa miehessä.

"Olet kaunis nainen, mutta mitä luulet saavuttavasi tuolla? Jos olisit kuunnellut juorusi, kuvittelisit ettei minuun auta sinun silmäsi." Vau, kehu. Eikä edes mitenkään erikoiseen sävyyn lausuttuna.

Effie oletti miehen sanat ennemmin loukkaukseksi, ja vaikka halusi närkästyä vihjauksesta epäsopivaan käytökseen, ei lopettanut Artemiksen katsomista. Se selvästi toimi - ja jos mies olisi halunnut lähteä, tämä olisi osannut tehdä niin uudelleenkin.

Harmi vain kun se tuijotus toimi omalla tavallaan, mutta irlantilainen ei ollut valmis myöntämään sitä kenellekään.
"Ja en yrittänyt loukata. Joten voit lopettaa. Olin kerran elämässäni vilpitön sanoissani."

Effie ei lopettanut - eikä epäonnistunut hankkeissaan. Se oli äidiltä jyrkimmin tullut elämänohje. Tyyni, hiljainen katse selvästi sai miehen puhumaan ja pysymään paikalla.

"Nyt sinä alat pelottaa minua." Artemis puuskahti hiljaa. Mikä tuota naista oikein vaivasi? Miksi tuo halusi vääntää asioista.

Effie hymyili silmät siristyen.

Artemis huokaisi raskaasti ja istui alas.
"Puhu edes jotain. Ajat hulluksi tuolla tuijottamisella, tiedätkö? Niskasi nyrjähtää kohta, suunpielistäsi puhumattakaan."

Effie hillitsi halunsa tuulettaa. Tämähän toimi! Hän ei kuitenkaan avannut suutaan. Ehkä mies täyttäisi hiljaisuuden itse.

"Euphemia." Artemis sanoi painokkaasti. Jos hän saisi oikeaa nimeä käyttämällä naisen avaamaan suunsa.

Naisen nenä nyrpistyi vaistomaisesti isoisoäidin perintönimestä, mutta Effien maanisen tarmokasta jääräpäisyyttä sekään ei kyennyt kumoamaan.

"Euphemia Hepburn. Voisitko nyt kertoa miksi tuijotat minua kuin vajaaälyinen?" Artemis ei ollut parhaimmillaan tällaisessa tilanteessa, todellakaan. Kohta hänen olisi mentävä katsomaan peiliin, oliko jokin kasvoissa hullusti.

Effien älyn loukkaaminen oli alhainen veto, mutta nainen ei antanut itsensä reagoida.

"Hyvä on, annan olla." Artemis nousi ylös, kulkeutuen kahvinkeittimen luo. Hän kaatoi kahvia termosmukiinsa, painoi kannen kiinni ja asteli kohti ovea. Ei hän jäisi tänne naisen tuijotettavaksi.

Nainen seurasi miestä katseellaan. Ehkä se toimisi seuraavalla kerralla? Ainakin mies oli reagoinut.

Perjantai 18. maaliskuuta 2016, iltapäivä

Artemis oli lähtenyt selvittämään Besserwisserin vakuutuksia Rioa varten. Hän halusi kaiken olevan täydellistä sitä varten, hän ei todellakaan jättäisi mitään sattuman varaan. Kyseessä olivat olympialaiset ja hän halusi olla varma että jos kenenkään muun vakuutus ei korvaisi, niin hänen vakuutuksensa korvaisi. Mies oli pukeutunut siististi suoriin housuihin, mustaan kauluspaitaan ja mustaan jakkutakkiin. Hän asteli pieni mappi kainalossaan hissille. Hän yleensä käytti portaita, mutta nyt oli kiire. Ennemmin hän menisi hissillä suoraan parkkihalliin kuin seikkailisi sokkeloisissa portaissa. Irlantilaisvalmentaja astui hissiin sen saavuttua, sen enempää vilkaisematta siellä jo olevia ihmisiä. Artemis peitti sormensa jakkutakin hihalla kun painoi oikean kerroksen nappia. Tässä menisi ikuisuus. Kuka ääliö oli keksinyt laittaa toimistot ja neuvottelutilat kerrokseen jonka luku oli kaksinumeroinen? Typerää.

Musta, korollinen ja tahrattoman puhdas avokas potkaisi tarmokkaasti sulkeutuvat hissinovet muuttamaan mielensä, ja mustavalkoiseen kotelomekkoon pukeutunut Effie harppasi hissiin maaninen hehku suurissa pöllönsilmissään. Adrenaliini sai pisamaiset posket hohkamaan punaisina. Vakuutusyhtiö oli yrittänyt saada tahtonsa läpi ilmoittamalla päätöksestä perjantai-iltapäivänä. Niinpä Effie oli tullut paikan päälle ja väitellyt virkailijoiden kanssa lakipykälät, logiikka ja vakuutusyhtiön omat säädökset puolellaan niin kauan, että oli saanut typerän päätöksen kumottua ja jumalanpelon istutettua häntä uhmanneisiin virkailijoihin. Hän oli melkein unohtanut, miten paljon nautti kunnon väittelystä, oikeassa olemisen liekistä. Se oli ainoita asioita, joita hän oli jäänyt kaipaamaan lakimaailmasta. Nainen ei voisi kuitenkaan mainitakaan sensaatiosta Harrylle, sillä mies käyttäisi sitä vain arsenaalina saada hänet vaihtamaan työpaikkaa. Hän kohensi iPadia säilyttävää käsilaukkua olkapäällään hissin ovien sulkeutuessa ja tajusi vasta silloin, miksi kolkonoloinen mies oli tuttu.
"Herra Cavanaugh, päivää, miten voitte?" hän tiedusteli kohteliaasti.

Artemis katseli jonnekin hissin katon ja seinän välimaastoon hyvin poissaolevana. Asiat alkoivat olla valmiina, nyt pitäisi vielä keksiä ja hoitaa tallilta joku ratsastamaan Weltuntergangia kun hän olisi poissa. Hän ei voisi muiluttaa kaikkea sen liikutusta neiti Rowen niskaan. Sukunimen kuuleminen sai irlantilaisen havahtumaan ajatuksistaan.
"Hmm? Päivää. Hyvin, kiitos kysymästä." Juuri kun hän sai sanansa sanotuksi, luisevan mies kolahti tasapainon menetettyään hissin seinään. Mitä helvettiä? Se ei tosissaan jäänyt jumiin, eihän?
"Voi hel... Ei ole totta."

Sydän tuntui jättävän lyönnin välistä, kun hissi nytkähti pysähdyksiin, mutta ovet pysyivät kiinni. Effie ei todellakaan pitänyt ahtaista, suljetuista tiloista, joista ei voinut poistua halutessaan. Hän veti syvään henkeä nenän kautta ja tasasi ankarasti ajatustensa myllerryksen.
"Kokeile painaa kerroksen numeroa uudelleen tai avata ovet?" hän ehdotti.

Artemis painoi nappeja, ei. Avata ovet? Jaa millähän lihaksilla? He olivat kerrosten välissä, ovet eivät aukeaisi mitenkään. Ainakaan hänen lihaksillaan.
"Ei niitä saa auki." Siinä missä Effiekään ei pitänyt tästä, irlantilainen tuntui käyvän levottomaksi. Takin taskussa oli astmakiekko, mutta hän ei käyttäisi sitä ennen kuin olisi pakko. Olisi kamalaa joutua vetämään lääkkeitä työnantajansa nähden. Hän painoi hälytysnappia, näyttäen ulospäin yllättävän tyyneltä.

Effie oli olettanut hississä olevan nappi ovien avaamista ja sulkemista varten, mutta se ei tainnut tuottaa sen enempää tulosta kuin mikään muukaan painike. Kuuluiko hälytysnapista kuulua ääntä? Tai hissistä jonkinlaista hurinaa? Effie painoi selkänsä vasten hissin takaseinää ja sulki hetkeksi silmänsä. Seinät eivät kaatuneet päälle. Sen ajatteleminenkin oli typerä klisee. Hän poimi puhelimen laukustaan, mutta signaali hautautui kai jonnekin rakennuksen uumeniin. Varmasti hissi liikkuisi kohta itsekseen.
"Millainen viikkosi on ollut?" hän tiedusteli pakotetun hyväntuuliseen, kepeään sävyyn.

Oikeasti? Kaikista asioista nainen halusi mennä tähän juuri nyt?
"Hyvin. Sain hevoset ehjinä Rosings Parkiin." Se oli hänelle todellakin lottovoitto, hän olisi nimittäin joutunut murhasta vankilaan jos hevoset eivät olisi olleet ehjinä paikalla.
"Sinun?"

"Aikataulun mukaan", Effie totesi epä-Effiemäisen leppoisasti. Hän hengitti metodisen syvään ja piti katseensa ovien välissä. Seinät eivät yksinkertaisesti vain kaatuneet hisseissä.
"Valmennusviikonloppusi täyttyy hyvää tahtia, huomaan, olet varmastikin tyytyväinen?"

Artemis seisoi edelleen, koukistellen sormiaan. Se oli ainoa ele joka kieli miehen epämukavuudesta. Itsehillintä hänellä oli ainakin jälleen rautaa.
"Niinhän se tekee. Olen tyytyväinen siihen."

"Ovatko ratsukot tuttuja?" Effie jatkoi muistaen miehen turhaumuksen muuan ratsukkoa kohtaan ja vaatimuksen ottaa mukaan vain tutuksi tulleita ratsastajia, jotka eivät "pilaisi muiden viikonloppua" ja "tuhlaisi miehen aikaa".

"Pitkälti kyllä ja olen pyytänyt tulemaan ennen viikonloppua yhteen valmennukseen, jos eivät ole entuudestaan tuttuja." Artemis ei katsonutkaan naiseen, vaan tuijotti seinää. Hän ei antaisi itsensä tuoda taas ihan liikaa ilmi itsestään.

Effie puristi sormillaan takaseinän kaidetta ja pakotti hengityksensä pysymään rytmikkäänä. Hermostuminen ei olisi mahdollisuus, ei, vaikka pää tuntui keveältä ja seinä ainoalta asialta, joka varmisti, että hän pysyi pystyssä.
"Miten valmennuksesi ovat sujuneet edellisen tapaamisemme jälkeen?"

Artemis vilkaisi naista. Hienoa, tuo selvästi otti asian pahemmin kuin hän tai ainakaan ei kyennyt peittämään sitä täysin. Irlantilainen kääntyi naisen puoleen ja kyykistyi tuon eteen, pienen välimatkan päähän.
"Hyvin. Oletko varma että työasiat ovat asia jota haluat käydä läpi nyt?"

Effie nojasi yläselkäänsä seinään ja vaihtoi painoa jalalta toiselle painautuen aavistuksen tiiviimmin seinää vasten, kun Artemis tuli lähemmäs.
"Oliko sinulla mielessäsi jotain muuta?" hän kysyi kulmaansa kohottaen ja pitäen katseensa itsevarmasti miehen silmissä, vaikka olikin varsin kalpea.

"Mitä tahansa muuta, vaikka säästä? Onko tämä oikeasti hetki puhua työasioista? Olet pahempi kuin minä." Ja se ei ollut enää kehu, millään tasolla.

"Haluatko puhua säästä?" Effie kohotti skeptisesti kulmaansa korkeammalle.

"En. Se oli esimerkki ja tiedät sen varsin hyvin." Mies hymähti vaisusti ja luovutti. Hän kaivoi taskustaan esiin sen piipun, nousi jälleen seisomaan täyteen mittaansa. Kolme syvää hengenvetoa kiekosta ja ilma kiertäisi taas.

"Mistä haluat puhua?" nainen kysyi sivuuttaen Artemiksen tylyyden.

Mies vei piipun takaisin taskuunsa.
"En mistään jos aloitat taas tämän."

"Minkä?"

"Ihanan ja hurmaavan jankkaamisesi, jonka takia sain ottaa viimeksi kotona tabletin Valiumia." Artemis puuskahti. Ei nyt ihan Valiumia, mutta vahvoja lääkkeitä kuitenkin.

"Yleensä aikuiset ihmiset voivat keskustella asioista", Effie huomautti. Hän avasi smalltalkin kysymällä miehen töistä - mistä muustakaan? - ja tämä oli miehen reaktio? Se oli erikoinen johtopäätös.

"Ehkä en sitten ole aikuinen." Artemis totesi häiritsevän tyynesti.

"Ehkä", Effie hymyili ja kosketti mekkonsa korkeaa kaula-aukkoa, kun se tuntui kuristavan häntä.
"Mistä sinä haluat puhua?"

"Hyvä isä... Mistä olet ostanut kenkäsi?" Se oli taas yksi tapa osoittaa tiettyä välinpitämättömyyttä.

"En muista", nainen totesi tyynesti. Hyvänen aika miehen täytyi joko inhota häntä tai olla Pauluksen tasolla sosiaalisissa taidoissaan.
"Mistä sinä?"

Ei siinä ollut mitään henkilökohtaista. Artemis vihasi kaikkia, siis aivan kaikkia. Ei nyt enää vihannut, mutta pelkäsi. Pohjimmiltaan hän oli kuitenkin ujo.
"Teetän."

"Miksi niin?"

"Kaupasta ei saa sopivia." Olisi saanut, mutta Artemis oli Artemis. Hän halusi tietynlaiset kengät, joten hitto vieköön, hän myös sai ne.
"Kerro jotain minkä ajattelu ei ahdista."

"Kerro jotain, minkä ajattelu ei ahdista sinua", Effie vastasi pitäen äänensä tyynenä. Hänen olisi tehnyt mieli istua, sillä olo tuntui huteralta, mutta lattia oli taatusti kaikkea paitsi hygieeninen. Häntä inhotti koskea edes seiniin.

Artemis huokaisi syvään.
"Hevoseni vakuutukset ovat kunnossa." Hän huokaisi syvään ja pyöritteli silmiään hieman.

"Sehän on hienoa", Effie vastasi hakien ääneensä lämpöä samalla, kun vaihteli sormiensa asentoa kaiteella. Ei kai hissistä voinut loppua happi?

Voisi, mutta siinä kestäisi kahden ihmisen kohdalla pidempään kuin viisi minuuttia.
"Sinun vuorosi."

"Rosingsin vakuutukset ovat jälleen virheettömiä", Effie vastasi.
"Kerro toinen asia, jonka ajattelu ei ahdista sinua."

Toisen asian keksiminen tekisi jo tiukkaa. Mitä ihmettä hän voisi sanoa? Kaikki tuntui ahdistavan aina enemmän ja enemmän.
"Ei ole."

"Asia, joka ahdistaa vähiten."

"Minulla on vakituinen työ." Edes jokin pitämään hänet järjissään. Toisaalta, työkin ahdisti, koska hän oli ottanut yhteen esimiehensä kanssa.

"Entä toisiksi vähiten?"

"Sait jo kaksi." Hän hymähti itsekseen. Ehkä hieman kylmästi ja kolkosti, mutta tarkoittamatta sitä todella. Hän ei vain kokenut mukavaksi kertoa lisää.

"Hyvä on. Mistä haluat puhua?"

"Voi luoja. Olet mahdoton." Hän yleensä kuuli sen kohdistettuna itseensä. Kerrankin hän sai sanoa niin jollekin muulle.

"Miksi?"

"Oletat että haluan jutella sinulle asioistani, vaikka en edes halua istua kollegoideni kanssa saman pöydän ääreen." Miten ihmeessä hän kykenisi puhumaan Effielle?

Effie hymyili. Miehen sosiaaliset taidot olivat kyllä aivan omaa luokkaansa. Edes Paulus ei ollut tarkoituksellisesti tyly muille kuin Zoelle.
"Hyvä on", hän totesi olkiaan kohauttaen ja tyytyi katselemaan miestä pitääkseen ajatuksensa poissa ympäröivästä, pikkuriikkiseltä tuntuvasta vankilasta.

Se tuijotus ei auttanut ollenkaan. Artemis alkoi keinua hermostuneesti, kasvoille nousta pisamia korostava puna ja päässä pyöriä. Ahdistus puristi rintaa.
"Voitko lopettaa?"

"Minkä?"

"Tuijottamisen. Teet sitä taas." Artemis valui lopulta lattialle istumaan, sen kansionsa päälle. Hän hieroi kasvojaan hermostuneena. Helvetin helvetti.

"Sitä tuskin lasketaan tuijottamiseksi, että satun katsomaan sinua."

"Oli mitä oli, en pidä siitä. Kuten en myöskään katsekontaktista, kosketuksesta, utelusta, painostuksesta tai siitä että joku neuvoo." Hermostuneisuus pukkasi pintaan. Joskus vielä Effie kaivaisi hänest' esiin täyden romahduksen.

"Vai niin", nainen totesi tarkkaillen miehen vointia, mikä ei näyttänyt olevan paljoa parempi kuin hänen.

Artemiksen reaktio johtui lähinnä sen kaiken yhdistelmästä. Hän sai taas hengittää siitä piipustaan. Helvetti.
"Myöhästyn kohta jos tämä paska ei ala liikkua..."

Effie tyytyi nojaamaan hiljaa seinään ja vaihtelemaan välillä painoa korolta toiselle. Artemis oli tehnyt selväksi, ettei halunnut keskustella hänen kanssaan, joten hän ei pakottaisi miestä - ehkä tämä huomaisi juttelevansa hänelle oma-alotteisesti kaikesta uhoamisestaan huolimatta.

Artemis vilkaisi kelloaan. Hän myöhästyisi tapaamisesta ravitsemusterapeutin kanssa. Hän yritti olla sekoamatta, puhisten itsekseen. Pian mies alkoi raapia rannettaan sen räätälöidyn kauluspaitansa hihan alla.

Nainen katseli miestä ääneti. Artemiksen hermostus näytti kasvavan. Oliko hän kuvitellut myötätunnon ansainneen, yksinäisen raukan, joka sai antamaan anteeksi ylimielisen tylyyden? Effie tutkaili seuralaisensa kasvoja hakien säröjä käytökseltään vastenmielisessä ulkokuoressa.

Pian ei ollutkaan muuta kuin säröjä. Hän ei ollut kontrollissa, hän tulisi olemaan myöhässä ja päässä pyöri epämiellyttävät asiat. Hänet oli elämässään lukittu niin monesti lokerikkokaappiinsa, ettei lukkojen taakse jääminen pidemmäksi aikaa tuntunut hyvältä millään tasolla. Kengänkärki nakutti neuroottisena hissin lattiaa ja hän jatkoi sen ranteensa raapimista. Jatkaisi kunnes se olisi verillä, hän oli tehnyt niin ennenkin.
"Saatko kenttää puhelimeesi?" Hänen pitäisi soittaa, mutta pikainen vilkaisu osoitti ettei omassa ollut kenttää ollenkaan.

Effie katsahti uudelleen puhelintaan, mutta signaali oli eloton.
"En saa", hän vastasi, muttei jatkanut. Artemis saisi osoittaa itse itselleen, että kaipasi seuraa.

Vanhempi mies nyökkäsi ja vilkaisi kattoa. Liikkuisi jo. Hän halusi ulos sieltä!
"En kestä tätä. Tulen hulluksi täällä."

"Voisit vain keskittyä hengittämään", Effie ehdotti. Hengityksen kontrollointi esti häntä hyperventiloimasta ja tuupertumasta.

Mies ponkaisi ylös ja potkaisi hissin seinää. Hänellä oli selvästi kuuma, jos yleensä perin kalpeista kasvoista saattoi päätellä mitään. Hengittäminen oli auttanut tähän asti, mutta ajan vain kuluessa, se ei enää auttanut. Hän olisi tarvinnut rauhoittavaa, joka oli autossa. Eikä hän voisi ajaa otettuaan sellaisen eli joka tapauksessa oli selvittävä kotiin asti.
"Liikaa muistoja."

"Mistä?" Effie kysyi hiljaa.

"Koulusta." Artemis ei nyt ollut sillä tuulella että haraisi Effielle vastaan. Tunteiden patoaminen tekisi tilanteesta vain pahemman.

Effie odotti, jos mies jatkaisi.

"Käytännössä mistä tahansa minne voi lukita pienen nörtin, joka ei osaa puolustautua." Hän valahti takaisin istumaan, riisuen takkinsa ja kääri hihoja ylös. Kädet olivat kalpeat ja hyvin, hyvin laihat. Siltikään ne eivät olleet pahimmillaan, mutta mieheksi... Hän ei ollut normaali. Molemmissa ranteissa näkyi umpeen liimatut arvet, jotka kipusivat ylös kohti kyynärtaipeita.
"Tarvin lääkkeeni, nyt. Helvetti."

"Millainen lääkitys sinulla on?"

"Sellainen joka pitää minut hengissä." Eli siis lisäsi ruokahalua ja nykyään hän söi myös masennuslääkkeensä. Ne aiheuttivat erinäisiä vaivoja, mutta hän oli sinkku. Sillä ei ollut väliä.

Effie odotti jälleen, että mies avaisi sanallisen arkkunsa.

"Puhu jotain. Et halua että saan kohtauksen." Kyselisi sitten vaikka, aivan sama, mutta veisi hänen ajatuksensa jonnekin muualle.

"Kerro minulle kymmenen asiaa itsestäsi."

"Minulla on anoreksia, olen minimalisti, pihi, perfektionisti." Hän joutui pitämään tauon, pysyäkseen puheessaan tahdissa. Keuhkoista uhkasi loppua ilma. Neljä vasta.
"Haluan pitää ihmiset loitolla jotta he eivät voi satuttaa, käyn terapiassa, en malta odottaa olympialaisia. En voi sietää ihmisiä joilla ei ole tapoja, ja en keksi enempää."

Effie hallitsi kasvonsa. Artemiksen vaatimus käytöstavoista ei tainnut ulottua mieheen itseensä, mutta ehkä tämä ei nähnyt sitä itse tai mainittu pelko pitää ihmiset loitolla meni yli kohteliaisuudesta.
"Millainen perheesi on?"

Oli miltein mahdotonta pitää ihmiset loitolla, jos ei ollut todella tyly.
"Sisko on ärsyttävän kaikkitietävä, mutta huolehtii. Tyypillinen isosisko. Äitini ei ole vuosiin uskaltanut ottaa yhteyttä kuin onnitellakseen kisamenestyksestä ja pikkuveljeäni en edes tunne."

"Haluaisitko tuntea?"

"Parempi kun hän ei tunne minua." Artemis sulki hetkeksi silmänsä. Pyörrytti.
"Alexander muistaa minut vain sairaana ja vihaisena, parempi ettei tunne paremmin."

"Miksi?"

"Tiedät kyllä. Näit sinäkin. Suutun kun ihmiset eivät tee kuten haluan ja olen ilkeä sekä epäkohtelias. Ei hän tarvitse sellaista isoveljeä." Alex oli häntä paljon nuorempi, Effietäkin nuorempi, itseasiassa.

"Oletko antanut hänelle mahdollisuuden päättää itse?"

"En. Riittää kun muu perhe on hajalla, hänen ei tarvitse liittyä tähän paskaan." Mies veti syvän henkeä. Rauha. Rauha.
"Kuten ei kenenkään muunkaan. Jos kuolen, ei jää juuri ketään suremaan. Ja minä en joudu pelkäämään hylätyksi tulemista."

"Eikö olisi hyvien tapojen mukaista kunnioittaa toisten ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä? Esimerkiksi olla olettamatta, että tiedät mitä he ajattelevat tai päättää heidän puolestaan?"

"Olisi kai, mutta olen vain tottunut siihen. Eikä vielä kukaan ole todistanut teoriaani vääräksi." Hänellä ei ollut pitkäaikaisia ystäviä, ei yli puolen vuoden kunnollisia suhteita, ei mitään.

"Kokeile huviksesi ja saatat yllätyä."

"Miksi? Yksikin hyvä syy miksi kukaan lähtisi esimerkiksi seurakseni pubiin. Ei niin kukaan." Mikä johtui enemmän ehkä siitä että kuka olisi edes ajatellut Artemiksen käyvän baarissa (vaikka hän oli irlantilainen, häntä harvemmin yhdistettiin stereotypiaan maastaan) ja siitä ettei hän ollut ikinä kysynyt ketään.

"Montaako ihmistä olet kysynyt pubiin?"

"Elämäni aikana ehkä viittä." Sen hän joutui myöntämään. Ja jos laski kauanko hän oli ollut täysi-ikäinen, keskiarvo oli kerran kolmessa vuodessa.

"Ja mitä kullakin kerralla tapahtui?"

"Kukaan ei lähtenyt." Mahtoi tosin johtua siitä että mies oli ollut silloin paljon nykyistä kamalampi. Vanhuus pehmensi.

"Miten tilanteet menivät?"

"En muista enää. Suljen sellaiset pois muististani, kuulemma." Artemis raapi jälleen rannettaan hissi nytkähti alaspäin, saaden tuon ilmeen kirkastumaa. Paitsi että.
"... Onko sinulla kova kiire?" Hän tarvitsisi kyydin kotiin tai ainakin taksin. Ja Cavanaugh vältteli takseja.

"Ei. Voin tehdä etätöitä", Effie vastasi.
"Viisi ihmistä elämäsi aikana on aika vähän. Tilastollisella todennäköisyydellä he eivät tulleet mukaasi, koska heillä oli ennalta sovittuja menoja, ongelmia terveyden tai kodin kanssa, liian lyhyt varoitusaika tai muuten sopimaton ajankohta. Vai keksitkö syytä, mikä käytöksessäsi olisi saanut heidät vastaamaan kieltävästi?"

Se avun pyytäminen oli hankalaa. Hän sekoaisi rattiin jos ei nyt saisi tablettia, mutta Effieltä kyydin pyytäminen... Se tuntui liian paljolta.
"Kuten sanoin, en muista. Viimeisimmästäkin on vuosia. Jos otan lääkkeen ja jätän auton tänne, pystyisitkö heittämään minut kotiin? En saa ajaa niitä otettuani."

"Pystyn, tietenkin", Effie vakuutti pakottaen ääneenstä tyyntä lämpöä, vaikka tunsi klaustrofobian kuristavan. Hänellä oli tunne, että oli kriittistä vakuuttaa mies siitä, ettei avun tarjoaminen ollut vastahakoista.
"Haluaisitko mennä pubiin jonkun kanssa?"

"Ei kyse ole vain siitä." Kun ovet lopulta aukesivat parkkihallissa, Artemis otti tukea seinästä, kun pääsi hissistä. Niin. Se auto, missähän se edes oli? Päässä pyöri niin paljon ettei hän muistanut.

"Mistä sitten?" Effie kysyi vetäen henkeä, kun ovet aukenivat yllättäen. Luojan kiitos. Hän irrotti jäykistyneet sormensa takaseinän kaiteesta ja astui hillitysti ulos hissistä.
"Minun autoni on täällä", hän totesi viitaten oikealle, missä Fairchildien punainen henkilöauto pisti silmään melkein typötyhjäksi käyneessä parkkihallissa.

"Se oli vain esimerkki." Ei kukaan lähtisi hänen kanssaan yhtään mihinkään, ei ilman asetta ohimolla. Paikannettuaan oman autonsa, Artemis kävi ottamassa sieltä kaiken tärkeän ja heitti pillerin suuhunsa, nielaisten sen ilman vettä. Siitä hän käveli autolle jolla Effie oli täällä, varmistaen kolmesti että oma autonsa lukittui, ennen kuin uskalsi istua kyytiin.

"Minne haluat, että ajan?" Effie pujottautui ratin taakse ja tarkasti neuroottisella rutiinilla peilien asennot, penkin paikan sekä turvavyön, ennen kuin peruutti huolellisesti ruudusta ja antoi auton hyrrätä pehmeästi ulos parkkihallista.
"Haluatko mennä pubiin jonkun kanssa?"

Valmentaja antoi toiselle Hexhamissa sijaitsevan osoitteensa. Kunhan lääke alkaisi toimia, Artemis olisi valmis kaatumaan unille.
"Ylipäätään voida olla normaalisti ihmisten kanssa."

Effie visualisoi alueen kartan mielessään, paikallisti osoitteen ja sukelsi huolellisesti liikenteeseen.
"Oletan, että vastauksesi on myöntävä. Looginen ratkaisu on siis pyytää jotakuta pubiin."

Matkan taittuessa valmentaja nojasi päätään ikkunaan. Hyvä kun silmät eivät lupsuneet. Tämän takia hän ei ajanut näiden lääkkeiden jälkeen.
"Mmmhm."

"Valitse siis ihminen, jonka kanssa siedät keskustella, ja pyydä häntä kanssasi pubiin", Effie ehdotti päättäväisesti. Artemis näytti melkein nukahtaneen, joten nainen salli kovia kokeneelle miehelle lohdullisen hiljaisuuden ajaessaan valmentajan kotiin.

Maanantai 25.07.2016 - Iltapäivä

Töissä oli samaan aikaan rentouttavaa ja samalla taas mies alkoi kaivata sairaslomalle takaisin. Jopa työnarkomaani, mikä todisti maailman nyrjähtäneen sijoiltaan, pahasti. Hän asteli pitkin maneesia, laskien esteiden välejä, ajatuksiinsa vaipuneena. Valmennus ei alkaisi vielä hyvään toviin, mutta hän halusi esteet paikoilleen ennen kuin menisi kahville. Ruokatauko olisi pitänyt pitää kaksi tuntia sitten, mutta työt olivat imaisseet hänet syövereihinsä. Mies huokaisi hiljaa kun tolpat olivat paikallaan. Työntekijä saisi kantaa puomit paikoilleen kun hän kävisi kahvilla.
Irlantilaisvalmentaja miltein hölkkäsi portaat ylös. Ensin vessaan vaihtamaan nikotiinilaastari (kaikki kolme) ja sitten kahviautomaatille. Hän otti itselleen ison kupillisen mustaa kahvia, istuen alas. Tämän tarpeessa hän oli. Hetki olisi ollut täydellinen, jos hän olisi saanut polttaa sähkötupakkaansa. Rauhaa, kahvia ja nikotiinia. Ah.

Effie astui toimistostaan, muutti mielensä ja palasi sisään 25 sekunniksi pyörähtäen niin kiireellä ympäri, että oli törmätä ovenpieleensä ja harppasi sitten jälleen oleskelutilan ja yläkatsomon puolelle asiallisessa kynähameessa ja avokkaissa. Nainen hapuili jääkaapista vesipullonsa, tyhjensi sen ajatuksissaan tiskialtaaseen ja nojasi päänsä huokaisten tiskikaapin valkopuiseen oveen. Selvästi itsensä rippeet kasaten Effie täytti pullon uudelleen, poimi helistimeltä kuulostavalta särkylääkepullosta pillerin ja nielaistuaan sen, kippasi kämmenelleen muutaman lisää nakaten nekin suuhunsa. Hänen oli nyt vaikeaa pitää palikkansa kasassa. Pahoinvointi velloi vatsassa ja vihloi niin, että silmissä oli pimetä. Eikä hänen edes pitänyt olla enää erityisen stressaantunut, kun heinäkuun isot kisaviikonloput olivat ohi ja saaneet kehuja erinomaisen sujuvista järjestelyistään. Nainen pureskeli alahuultaan ja vilkaisi oleskelutilaa helpottuneena siitä, että se oli harvinaisen tyhjä. Kas, Artemis. Ehkä hän voisi harhauttaa itsensä antautumalla keskustelemaan.
"Hei, mitä kuuluu?" hän kysyi taistellen kasvoilleen hymynhäiveen ja nojasi keittiönurkkauksen saarekkeeseen.

Artemis ei kiinnittänyt tulijaan huomiota, selatessaan tabletillaan kisoja joiden ilmoittautumiset olivat auki. Hänen pitäisi keskustella Rosierin kanssa ja miettiä Weltuntergangin uraa uudestaan. Besserwisserin kanssa hän alkoi luovuttaa. Maailmassa ei tuntunut olevan hyvää esteratsastajaa, jolle hevonen olisi sopinut. Andrea Rowea ori vihasi koko sydämestään, se oli nähty. Mies havahtui ajatuksistaan vasta kun kuuli jonkun puhuvan. Irlantilainen vilkaisi ympärilleen, ei ketään missään. Sitten hän kohotti katseen naiseen, joka oli epäilemättä puhunut hänelle.
"Neiti Hepburn. Hyvää. Entäs sinulle?" Rautakankikaan ei ollut yhtä jäykkä kuin Artemis.

Effie ei ollut edes yrittänyt valvoa noudattiko Artemis lääkärinsä määräyksiä. Mies ei ollut kaivannut hänen apuaan tai neuvojaan aikaisemminkaan, ja nainen tunsi välillä tasapainoilevansa hermoromahduksen partaalla jo varsinaisten töidensä kanssa. Ainakin mies oli vielä hengissä.
"Herra Cavanaugh. Mukava kuulla, ja hyvää vain, kiitos kysymästä", Effie vastasi pakottaen hymynhäiveen pysymään kasvoillaan, vaikka tunsi kylmän hien nousevan otsalleen. Mikä häntä vaivasi?
"Miten töihin palaaminen on sujunut?"

Artemis noudatti yleensä lääkärinsä määräyksiä, joten hän salli itselleen yhden lipsahduksen silloin tällöin. Tänään olkoot se päivä kun hän lipesi suunnitelmista. Mies tutkaili naisen olemusta, pistäen tuon oudon kunnon merkille. Nainen ei voinut tosiaan hyvin. Mies ei sanonut asiasta mitään, vielä.
"Niin hyvin kuin se voi sujua."

"Sehän on hienoa", Effie vakuutti. Artemis tuntui harvemmin sanovan mitään minkä voisi edes parhaalla tahdollaan tulkita positiiviseksi. Hän oli kuitenkin kuullut, että O'Connor oli ottanut asiakseen yrittää ystävystyä onnettoman valmentajan kanssa, joten asiat eivät voineet olla kamalan huonosti.
"Oletko ollut tyytyväinen valmennuksiisi?" hän kysyi nyhtäen informaatiota miehestä vaikka sanan kerrallaan. Se ainakin harhautti hänen huomionsa pois vatsaa viiltävästä kivusta, sillä miehen kanssa keskustelun aloittaminen oli melkein yhtä tuskaisaa.

Artemiksen kanssa minkäänlainen sosiaalinen kanssakäyminen ei tosiaan ollut ilo. Mies vilkaisi naista tablettinsa takaa, laskien sitten katseensa takaisin tablettiinsa.
"Niin tyytyväinen kuin kasaan idiootteja voi olla." Eilinen valmennus oli ollut fiasko, sen oli kuullut koko talli kun sadatteleva irlantilainen oli poistunut maneesista.

Effie huokasi osin miehen vastauksen tylyyden tähden ja osin kurkkuun takertuvan hengityksen.
"On aina mukavaa nähdä, miten ihmiset valitsevat oikean alan", hän vastasi ja kohotti hienovaraisesti tutisevan vesipullon huulilleen.

"Eikö?" Artemis vilkaisi naisen käsien tärinää, huokaisten syvään. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi olettanut naisen olevan kuoleman krapulassa, mutta hallintovastaava ei varsinaisesti vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä.
"Oletko varma että sinun ei pitäisi olla kotona tai sairaalassa potemassa oloasi?"

"Aivan varma", Effie vastasi ja laski pullon käsiensä viereen pöydälle. Särkylääkkeet vaikuttaisivat kohta ja mitä lie tämä hulluus olikaan, se menisi pois.
"Oletko koskaan harkinnut erilaista työnkuvaa, jos ihmisten kanssa työskentely on noin vastenmielistä?"

"Minä en olisi niinkään varma. Joko sinulla on ollut eilen liian hauskaa, mitä epäilen suuresti, tai sitten tarvitsisit hoitoa." Päähän vai ruumiilliseen tilaansa, siihen irlantilaisvalmentaja päätti olla ottamatta kantaa. Effie jaksoi väittää vielä vastaan ja piikitellä, nainen ei ollut kuolemassa.
"Ei ole oikein vaihtoehtoja."

Effie ei tarvinnut hoitoa. Effie ei sairastellut. Hän ei antanut itsensä sairastua. Nainen hymyili pöllönsilmät siristyen.
"Siinä tapauksessa ehkä sinun kannattaisi harkita mihin sävyyn puhut ihmisistä, jotka maksavat palkkasi."

"Meinaat että pidän kahta hevosta Rosings Parkissa valmentajan palkalla?" Ehei. Ja aina oli joku talli, joka ottaisi lahjakkaan irlantilaisratsastajan rääkkäämään omia ratsastajiaan valmentajien muodossa.
"Jos ohjeitani ei kuunnella valmennuksen aikana, en aio olla näyttämättä sitä. Annan ohjeet ratsukoiden turvallisuuden vuoksi, en ilkeyttäni, kuten monet tuntuvat ajattelevan. En halua ottaa vastuulleni loukkaantunutta ratsastajaa, saatika kilpahevosta. Eilinen kipaisi lähellä katastrofia."

Ehkä mikään tuska ei ollut tämän arvoista. Nainen nojasi päänsä hetkeksi käsiinsä, veti syvään henkeä ja kohtasi jälleen miehen katseen.
"Viittasin tapaasi kutsua asiakkaitasi idiooteiksi."

Artemis naksautti kielellä kitalakeaan terävästi, vilkaisten ympärilleen.
"Kukaan ei kuule. Paitsi sinä. Ellet sinä juokse kielimässä heille, he eivät kuule. Ja luuletko etteivät hekin kuulleet sitä jo?" Irlantilainen ei tosiaan ollut helpolla tuulella tänään(kään).

Effie tuijotti miestä väsyneesti. Artemiksella oli ongelmia enemmän kuin yhden ihmisen tarpeeseen, se oli tullut päivänselväksi, mutta sekään ei hänen kirjoissaan oikeuttanut käytöstavattomuuteen.
"Ei kelpaa", hän huokasi hymyillen ja nojasi kyynärpäänsä paremmin saarekkeen tasoon, kun näkökentän reunoilla väreili pimeys. Ei, hän ei sairastanut. Ei. Mene pois.

"Muistan ensi kerralla hymyillä kun ratsukko vaarantaa itsensä ja muut, taputtaa päälaelle ja kieltää pehmeästi." Irlantilainen nousi seisomaan, astellen naisen viereen.
"Ylös siitä."

"En edelleenkään puhunut valmennuksesta, vaan tavastasi puhua muista ihmisistä", Effie napautti takaisin ja tuijotti miestä epäuskoisena, kun tämä kehtasi käskyttää häntä.
"Anteeksi kuinka?"

Artemis kehtasi vaikka ja mitä. Hän ei osannut osoittaa huolenpitoaan hellästi, joten hän teki sen... Epäkohteliaaksi luokiteltavilla tavoilla.
"Se on minun ongelmani. Ja kuulit kyllä, nuori nainen, sinulla ei ole kuulossa vikaa. Ylös siitä." Mies otti laukkunsa viereiseltä tuolilta, ojentaen kättään Effietä kohti.
"En sano kolmatta kertaa."

Effie siristi silmiään uhkaavaan sävyyn.
"Olen täysin kunnossa", hän vakuutti hampaidensa välistä ja viuhtoi miestä istumaan takaisin alas. Vatsaa vihlova kramppi esti häntä suoristautumasta.
"Tämän tallin työntekijät ovat minun ongelmiani, ja saisin sinusta varmasti vähemmän valituksia, jos harkitsisi ottavasi neuvon vastaan edes kerran vuodessa."

"Otan neuvon vastaan heti kun sinä, neiti Euphemia Hepburn, nouset siitä tuolista ylös ja annat minun taluttaa sinut alas." Artemis totesi tyynesti, joskin kyllästyneesti. Miehellä oli aikaa pari tuntia toisen kanssa tappelemiseen, joten nainen ei pääsisi hänestä heti eroon.
"En ole lihaksikas, mutta epäilen ettet ole kovin raskas kantaakaan. Saat valita."

"Alas?" Effie toisti tuskastuneena. Ei, tätä ei tapahtuisi. Ei.
"Ei. Minulla on työpäivä kesken. Arvostan huolenpitoasi, mutta ei."

"Änkytinkö?" Artemis totesi tiukasti, heittäen laukkunsa olallensa. Naisella olisi vielä aikaa korjata mielipidettään.

Effie tuijotti tiukasti takaisin.
"Ei. Minä olen kunnossa. Minä en sairasta. Varsinkaan työajalla. Älä järjestä kohtausta, vaan istu alas ja juo kahvisi loppuun."

Artemis huokaisi raskaasti, ottaen naista kädestä kiinni. Hän veti tuon ylös, katsoen naista silmiin.
"Käveletkö itse? Ja en minä järjestä kohtausta. Puhun vain kanssasi matkalla autollesi, kun olet lähdössä kauppaan hakemaan lounasta itsellesi."

Effie jähmettyi järkytyksestä ja oli vajota kaksinkerroin, kun päässä heitti. Ei, hän ei sairastaisi. Oikealle alavatsaan pesiytynyt tuska katoaisi särkylääkkeillä.
"Mistä lähtien olet halunnut puuttua muiden asioihin?" nainen valitti suoristaen itsensä haparoiden, väri kasvoilta valahtaen.

Artemis katsoi naisen kalpeita kasvoja. Hän lähti verkkaisin askelin kohti portaita, naisen käsipuolessaan.
"Et tiedäkään mihin kaikkeen puutun. Missä autosi avaimet on vai ajanko omallani?"

Effie käveli mukana korkokengät huojahdellen ja kamppaili pahoinvoinnin kanssa.
"En tiedäkään, kun juttelet niin mielelläsi", hän mumisi yhteenpuristettujen hampaiden välistä.
"Laukussa, ja autolle ei ole tarvetta. Ei minkäänlaista. Kiitos vain."

"Ja laukkusi on toimistossasi? Ja puhunhan nytkin, koko ajan. Lörpöttelen suorastaan." Artemis ei nyt ollut antamassa periksi. Hän auttoi naisen alas portaita, hymyillen eräälle vastaantulijalle. Onneksi kyseinen ihminen ei tuntenut häntä, siitä viimeistään oivaltaisi ettei kaikki ollut hyvin, kun irlantilaisvalmentaja hymyili.

Effie harasi veltosti vastaan kasvavan kauhun vallassa. Hän joutuisi häpeämään silmät päästään.
"Hilpeää, juu. Minä en voi olla poissa töistä, etkö ymmärrä? En ole sairas. En ole sairas", nainen murisi hampaidensa lomasta ja yritti pysyä jaloillaan, vaikka jokin jaksoi puukottaa häntä.

Irlantilainen asteli tyynesti naisen toimistolle, nappasi tuon laukun, lähtien sitten kohti parkkipaikkaa.
"Älä viitsi. Hikoilet kuin rotta villasukassa, et pysty kävelemään kunnolla, suorassa seisomisesta puhumattakaan. Joten, nyt sinä olet poissa töistä. Pahoittelen. Äläkä ärsytä, en ole hyvällä tuulella."

"Ehkä sinun ei pitäisi ärsyttää minua", Effie vastasi kiertäen käsivarren ympärilleen, kun pahoinvointi uhkasi nousta ylöspäin.
"Tai oksennan kengillesi."

Artemis pyöräytti silmiään.
"Lähetän laskun niistä sinulle sitten." Ei hän aikonut yhtä oksennusta säikähtää. Naisen auton luona hän avasi oven tuolle, auttaen Effien istumaan pelkääjän paikalle.
"Hexham vai Newcastle? Vai yksityinen sairaala?"

"Voi hyvä luoja", autoon tuupattu nainen protestoi, vaikka vajosikin varsin kiitollisena alueen ehdottomasti siisteimmän auton penkkiä vasten. Valkoinen Toyota Yaris oli tahraton myös ulkopuolelta.
"Älä hössötä. Se ei sovi sinulle", Effie vastasi pohtien, mikä vimma oli saanut Artemiksen käyttäytymään näin. Eikö hän ollutkaan yksi miehen vihaamista idiooteista?

Artemis oli saanut aivoinfarktin ja hänet oli pelastanut vakavammilta vaurioilta vain ja ainoastaan Caitlinin nopea reaktio ja hoitoon pääsy heti. Eikä hän ollyt sydämetön ihminen, vaikka niin usein kuviteltiin.
"En vielä edes hössötä. Voin aloittaa kyllä, jos haluat." Mies iski oven kiinni, siirtyen kuskin paikalle. Pitkä mies ei varsinaisesti sopinut pieneen Yarikseen, mutta käynnisti auton, kääntäen kohti Newcastlea. Jos Effie ei aikoisi vastata, hän veisi tuon siihen jossa itse oli ollut ja todennut... Ei nyt hyväksi mutta siedettäväksi.

Effie puristi silmät kiinni ja takertui tietoisuutensa tahdonvoimallaan. Avuttomuuden kammottava nöyryytys poltteli hänen sisällään ja sai naisen puremaan alahuultaan.
"Sinun ei tarvinnut tehdä tätä."

Mies naksautti kieltään uudelleen, kun kääntyi isommalle tielle.
"Ei niin. Puhu jotain. Kerro työpäivästäsi." Artemis oli kerran tai kaksi odottanut ambulanssia päänsä kolauttaneen ratsastajan kanssa. Ei, Effie ei todellakaan simahtaisi siihen penkille. Mies painoi reilummin kaasua. Sakot sinne tai tänne.

Effie vilkaisi miestä skeptisesti silmäkulmastaan, ennen kuin auton liike pakotti hänet jälleen sulkemaan silmänsä. Hän oli varma, ettei Artemiksella ollut niin mitään mielenkiintoa hänen työpäiviään kohtaan. Jos olisi, ehkä mies ei hankkisi niin montaa valitusta hänen käsiteltäväkseen.
"Mitäpä jos kerrot sinun työpäivästäsi", nainen ehdotti puristaen oven kahvaa pysäyttääkseen maailman kieppumisen.

"Sinut yritetään pitää hereillä, ei minua. Nukahdat jos kerron työpäivästäni." Artemis tuhahti, katse tiukasti tiessä.
"Tai kerro mistä haluat. Miesystävästäsi, viimeisimmästä ratsastuksestasi, mistä vain. Kuvittele että teen sillä tiedolla jotakin."

Effie vilkaisi miestä terävästi silmäkulmastaan ja puri hampaitaan yhteen.
"Minä olen täysin hereillä. Anna mennä. Montaako idioottia jouduit kestämään tänään?" nainen yllytti.

Artemis huokaisi hiljaa.
"Sinut mukaan lukien noin seitsemää, joista yksi on flirttaileva, hormoneilla käyvä hevosenhoitajani, jonka aivot ovat aivan väärässä paikassa."

Se olisi käynyt loukkauksesta, ellei Effie olisi tiennyt itsekin olevansa hölmö. Hän muisti ulkoa lukemansa lääketieteen kirjat ja tiesi täsmälleen, mistä hänen oireensa viestivät, muttei halunnut hyväksyä sitä.
"Puhutko nyt Rosierista vai Rowesta?"

"Rosier. Rowella ei ole tekemistä omien hevosteni kanssa. Vain Niedermannin hevosten kanssa. Ja Prescottin sekä sen jenkin." Eikä Rowe ollut hoitaja, vaan ratsastaja, saatika sitten Artemiksen palkkaama. Ei todellakaan.

Effie yritti kietoa sumuiset ajatuksensa informaation ympärille. Hän ei olisi yllättynyt, vaikka Artemisi puhuisi koko maailmasta palvelijoinaan.
"Rosier flirttailee sinulle?" hän kysyi jokseenkin hämmentyneeseen sävyyn.

Mies painoi miltei jarrupolkimen pohjaan vauhdista, mutta hillitsi itsensä.
"Ei minulle. Tai flirttailisi varmasti, jos olisin toista sukupuolta." Irlantilainen näytti loukkaantuneelta, se myös kuului äänestä. Oliko Caitlin sanonut jotain Effien kuullen? Ei helvetti, jos koko Rosings pian tietäisi että hän oli myös miehiin päin.

Effie oli kuullut sen verran monia juoruja Artemiksen henkilökohtaisesta elämästä, ihan tahtomattaan, ettei olisi yllättynyt. Ajatus ilmeisen suositusta nuoresta miehestä liehittelemässä kiukkuista, kuihtunutta Artemista oli vain ollut hämmentävä yhtälö. Ellei Rosier sitten yrittänyt parantaa asemaansa.
"Miksi se sitten häiritsee sinua?" nainen kysyi yrittäen hengittää vatsakivun läpi.

"Palkkasinko hänet tallille katselemaan tyttöjä?" Artemis tokaisi tyynesti. Ei hän maksanut flirttailusta, vaan hevostensa hoitamisesta ja ratsastamisesta. Irlantilaisen leukaperät olivat kiristyneet ja kaasujalka muuttunut raskaammaksi. Effie oli sohaissut vaarallista paikkaa hänen mielessään.

"Tekeekö hän työnsä huonosti?" Effie kysyi vilkaisten miestä jälleen silmäkulmastaan ja nielaisi sinnikkäästi nousevan pahoinvoinnin. Ei. Tämä oli tarpeeksi paha näin.

"Virheitä liian usein." Ei, hän ei puhuisi tästä enempää. Hän hidasti kun lähestyi matalampia nopeusrajoituksia Newcastlen laitamilla, kiristellen hampaitaan.
"Sellaista minusta puhutaan?"

"Sinä puhut ihan itse", Effie korjasi taistellen pitääkseen ajatuksensa toimintakykyisinä.

"Ei, en puhu." Artemis vältteli sellaista hyvinkin pitkälti. Kiitos vain, hän ei välittänyt antaa kanssaeläjilleen enempää aiheita syrjiä häntä. Caitlin olisi niin kuollut, jahka hän saisi kouluvalmentajan käsiinsä.

Nainen hieraisi värittömiä, kylmiä kasvojaan.
"Sinä sanoit, että sinulla on flirttaileva hevosenhoitaja. Se laukaisi tämän keskustelun."

"Kuvittelisi sinun tuossakin tilassa ymmärtävän etten todellakaan tarkoittanut sitä niin." Artemis sihisi hampaidensa välistä. Okei, enää vain kaupungin toiselle laidalle. Tämän takia hän ei auttanut ihmisiä.

"Se oli loogisin syy olettaa, että mainitsisit asian", Effie protestoi valuen voimattomana alemmas penkillään.
"Miksi se hermostuttaa sinua noin?"

"Hän ei olisi minulla enää töissä, jos olisi sellainen. Siksi." Hän aikoi ottaa sen homofobisen kusipään roolin tilanteessa.
"Se ei ole oikein."

Effie ei käsittänyt lainkaan, mitä roolia Artemis haki - tai miksi Artemis ylipäätään oli päättänyt lähteä ajamaan hänet sairaalaan.
"Työnantajalle flirttailuko?"

"Sekin." Mies totesi kylmästi. Hän ei ollut niin kusipää, että jättäisi selvästi sairaan ihmisen oman onnensa nojaan (eli antaisi Effien kuolla toimistoonsa), mutta naisella oli kamala tapa kaivaa hänestä esiin huonot puolensa.

Miestä riivasi jokin, mutta Effie ei jaksanut yrittää järkeillä mikä.
"Mikä sinua tällä kertaa ahdistaa?"

Artemis nielaisi laiskasti, katsomatta naista päinkään.
"Sinä." Se oli ihan rehellinen vastaus, onneksi. Artemis nakutteli liikennevaloissa sormillaan rattia. Luoja että hän halusi Effiestä eroon.

"Olisit siis jättänyt minut rauhaan", Effie näpäytti takaisin hampaidensa välistä.
"Kukaan ei pakottanut sinua raahaamaan minua tänne."

"Oletko joskus harkinnut pitäväsi pääsi kiinni ja alistuvasi sille, että olet vain ihminen, et kone?" Artemiksen sietokyky alkoi olla tapissaan.

"Se liittyy argumenttiini miten? Ja sinä kysyt tuota minulta?" Effie kysyi yrittäen kiivaasti pysyä tolkuissaan.

"Vastaa äläkä mussuta vastaan kuin pahainen teinityttö." Artemis ärähti, kääntyen sairaalan pihaan. Hän jätti auton pikapysäköintipaikalle, nousi ja avasi Effielle oven. Hän ojensi kättään. Enää auttaisi naisen sisälle ja parkkeeraisi auton kunnolla, sitten hän voisi lähteä.

Effie vilkaisi miestä peittäen tunteen silmistään. Hän ei tiennyt, miksi Artemis oli halunnut raahata hänet sairaalaan tai miksi mies oli kesken matkan käynyt hänen kimppuunsa ja nyt tuntui vihaavan häntä, jälleen. Ei, hän ei halunnut näyttää, että oli ollut ilmaisemassa kiitollisuutta miehen tavanomaiselle käytökselle epätavallisesta huolenpidosta ja tunsi nyt lähinnä kipeää hämmennystä.
"En tiedä, mitä haluat minun vastaavan", hän tyytyi vastaamaan silmät suljettuina ja oven auetessa tarttui auton ovenpieleen pakottaen itsensä jaloilleen ilman miehen tukea.
"Kiitos kyydistä."

Nainen oli vain sohaissut kipeään paikkaan. Muistoon Williamista ja suhteesta, jonka hän oli itse rikkonut, puhumattakaan sitten miehen pelosta pitää oma maineensa edes jotenkin järkevänä.
"Älä jaksa leikkiä sankaria, Hepburn. Tiedämme molemmat ettet pääse tuonne itseksesi, joten tee minulle mieliksi ja lopeta tuo sankarin leikkiminen, ennen kuin saan uuden infarktin takiasi. "

Effie veti syvään henkeä ja puhalsi kivun läpi.
"Kiitos avustasi", nainen vastasi, keskitti tahdonvoimansa sairaalan oviin, painoi toisen käden kipeälle vatsalle ja lähti askel kerrallaan kohti määränpäätään. Hän olisi kutsunut itse apua työpäivän päätteeksi. Hän olisi ehkä pyytänyt Paulusta ajamaan hänet lääkäriin. Mikä lie Artemiksen olikaan pehmittänyt auttamaan häntä oli selvästikin hiipumassa.

Artemis auttoi itsepintaisesti naisen sisälle asti, taluttaen pyörätuolin luo. Effien olisi parempi istua sellaiseen ilman mukinoita. Naisen laukusta hän kaiveli tuon lompakon ja henkilöllisyyspaperit, matkalla tiskille. Hän tosiaan vahtisi että tuo otettaisiin sisään. Sitten hän häipyisi.
"Ei kestä kiittää."

Effie vajosi istumaan sulkien sisäisen tunnemyrskynsä tiukasti sisäänsä. Hän vihasi avuttomuuden tunnetta. Ja hän vihasi sitä, että joutui turvautumaan johonkuhun, joka ilmaisi käytöksellään hänen olevan taakka - juuri sitä, mitä Effie oli päättänyt olla olematta sen jälkeen, kun hänen äitinsä oli ilmaissut hänen olevan sellainen ensimmäistä kertaa hänen ollessaan 5-vuotias. Hän ei antaisi sairaalan soittaa Harrylle, vaikka mies oli mennyt kirjaamaan itsensä hänen kontaktikseen, eikä äidilleen. Charlotten tärkeään aikatauluun ei sopinut tyttären turhanpäiväinen sairastelu. Kipu viilteli naisen vatsaa ja sai silmät sumentumaan. Effie puristi silmänsä kiinni, kyyristyi kasaan pyörätuolissa ja toivoi ahdistavan painajaisen olevan ohi. Hän oli kiittänyt vastahakoista pelastajaansa kahdesti ja tuskin näkisi tätä uudelleen, ennen kuin joku onneton päivä töissä.

Artemis hoiti naisen sisään, luvaten itse ilmoittaa tuon työnantajalle. Hoitaja otti Effien huostaan ja irlantilainen saattoi soittaa taksin. Sitten hän nakutti sähköpostin Corinnelle, tietäen tuon ilmoittavan jollekin, jos niikseen oli. Ei ollut hänen asiansa. Irlantilaisen mielessä kiehui. Hän halusi nylkeä jonkun.

Keskiviikko 3. elokuuta 2016, aamupäivä

Mikään voima maailmassa ei pitänyt Effietä poissa töistä. Ehkä akuutti, puhjennut umpisuoli oli kieltämättä saanut hänet tekemään etätöitä jokusen päivän, mutta heti kun nainen saattoi jälleen liikkua pelkäämättä verenvuotoa tai pyörtymistä, hän saattoi ajaa itsensä töihinkin. Effie asettui toimistoonsa tarkastaen kriittisesti sen siisteystason ja kamppaili hetken kivun ja siivousvimman välillä, ennen kuin kävi kostuttamassa liinan ja saattoi istahtaa takaisin punaiseen työtuoliinsa kihnuttamaan valkopuista työpöytää, sen hyllyköitä ja valkoista Macbookia tahrattoman puhtaiksi. Hän ei ollut jättänyt töitään eikä tekisi niin jatkossakaan. Effie luki sähköpostien tulvaa samalla, kun desinfioi tietokoneen näppäimen kerrallaan. Hän oli ikävöinyt toimistoaan.

Irlantilainen valmentaja oli saanut pyynnön (hän odotti saavansa potkut) saapua Effien kansliaan. Tismalleen sillä kellonlyömällä, kun hänen oli tarkoitus olla paikalla, mies koputti oveen. Hänellä oli suuri termosmuki kädessään, täynnä kahvia tietenkin. Hihan alle oli piilotettu nikotiinilaastarit. Luvan saatuaan hän astui sisään, kylmän ilmeettömänä kuten aina. Hän näytti sillä hetkellä enemmän koneelta kuin ihmiseltä.
"Neiti Hepburn." Mies nyökkäsi kohteliaasti, istumatta alas.
"Teillä oli asiaa?"

Kalpea päivänvalo säteili sisään sinisävyiseen toimistoon ja teki sen tunnelmasta harmonisen rauhallisen. Effie kohotti katseensa Artemiksen jalkoihin miehen astuessa sisään, mutta painoi sen takaisin tahrattomaan, valkoiseen tietokoneeseen. Nainen viittasi hienovaraisella eleellä miestä sulkemaan toimiston oven eikä hetkeen sanonut mitään, puhdisti vain metodisesti näppäimen kerrallaan.
"Totesin sopivaksi kiittää, sillä saatoit pelastaa henkeni. Kiitos", Effie ilmoitti asialliseen sävyyn ja jatkoi seuraavaan näppäimeen.

Artemis sulki oven, istumatta todellakaan alas. Hän odotti edelleen vähintään potkuja, oltuaan törkeä Effielle. Eikä mies nytkään säteillyt lämpöä, varsinaisesti.
"Velvollisuuksia. Oliko muuta?" Mies oli suorastaan monotoninen, kylmä ja uhkui sanatonta raivoa ympärillensä.

Effie nostanut katsettaan, mutta tunsi Artemiksesta väreilevän energian. Se ei häntä yllättänyt, sillä mies harvemmin suhtautui häneen missään määrin lämpimästi. Ei olisi varmastikaan pitänyt koskaan yrittää puuttua miehen elämään.
"Ei", nainen vastasi pyöräyttäen liinaa symmetrisellä liikkeellä näppäimistöllä kerta toisensa jälkeen.
"Olet vapaa poistumaan."

Artemis ei koskaan suhtaununut ihmisiin turhan lämpimästi, mutta Effie oli onnistunut pääsemään sille huonommalle puolelle. Irlantilainen nielaisi, haluten purkaa ärtymystään naiseen, joka sen oli aiheuttanut.
"Ehkä opit siitä jotain."

"Mitä minun piti oppia?" Effie kysyi samalla, asiallisella sävyllä ja keskittyi desinfioimaan Y-kirjaimen erityisen huolellisesti.

"Älä viitsi. Sanoin sinulle siitä. En pidä siitä kun viisaat ihmiset leikkivät tyhmää." Se olisi voinut olla kehu, ellei se olisi kuulostanut sanalliselta sylkäisyltä kasvoja vasten.

"En valitettavasti muista paljoa siitä päivästä. Ehkä voit virkistää muistiani."

"Taisin sano että olet ihminen etkä kone ja voisit käyttäytyä sen mukaan." Pata kattilaa ja sitä rataa. Mies nielaisi, tutkaillen naista. Hän oli valmis lyömään vetoa, ettei tuo ollut työpöytänsä takana lääkärin luvalla.
"Silloin ei tarvitsisi pelastaa henkeäsi."

"Olisin arvellut, että inhimillisyys ärsyttäisi sinua enemmän", Effie vastasi kieltäytyen rikkomasta etäistä, hillittyä sävyään tai rikkomasta kätensä pikkutarkkaa työtä.

"Nyt helvetti lopetat sen tietokoneen näppäimistön rassaamisen tai heitän sen rätin seinään." Artemis oli kusipää, kyllä. Empatiakyvytön yleensä, kyllä. Mutta pahansuopa tai ihminen joka jättäisi jonkun kuolemaan, ei. Sitä irlantilainen ei ollut.

Effie kohotti katseensa kulmansa alta mieheen, muttei vaivautunut noudattamaan epämääräisen kiihkeää käskyä.
"Miksi työni häiritsee sinua?" hän kysyi laskien katseensa takaisin tietokoneeseen.

Irlantilainen otti askeleen lähemmäs, kohottaen molempia kulmiaan.
"Ensinnäkin, on kohteliasta katsoa ihmistä jolle puhuu. Toisekseen, sellaisena pidät minua? Muistan ensi kerralla jättää sinut kuolemaan ja hukkumaan paskaasi, kuten kunnon kusipään kuuluu. Voin olla kamala, ilkeä, rehellisesti sanottuna täysi mulkkku, mutta en ole sellainen, joka jättää toisen kärsimään kivuissaan. On kuitenkin mukava saada selville millaisena ihmisenä pidätte minua, neiti Euphemia Hepburn. Saatan olla monella tapaa epäinhimillinen, mutta en halua olla edes välillisesti murhaaja. Sinä tosin kohta teet minusta sellaisen, jos et nyt jumalauta lopeta sen näppäimistön puhdistamista."

Effie nojautui taakse tuolissaan ja kohotti tyynen, hillityn katseen mieheen ristien kädet kevyesti vatsalleen. Hän tarkkaili miestä yrittäen ymmärtää, mikä aggression oli tällä kertaa laukaissut.
"Millaisena koet minun pitävän sinua?"

"Kuulit kyllä. Typeryys ei pue sinua." Cavanaugh otti hörpyn kahvistaan, katsoen esimiestään silmät leimuten. Hän halusi heittää tuota sillä mukilla.

"Itseilmaisusi ei ole minulle selvä. Millaisena koet minun pitävän sinua?"

"Ihmisenä jolle inhimillisyys on ongelma." Artemis murahti, nakutellen sormillaan termosmukin kylkeä.

"Olenko väärässä?" Effie kysyi kohottaen punertavaa, siistiä kulmaansa ja nojautui poimimaan puhdistusliinan takaisin käsiinsä viikaten sitä täsmälliseksi neliöksi.

"Sellainen oletus on lähinnä loukkaava." Ei hän ollut sanonut mitään siitä oliko nainen väärässä vai ei.

Artemista ei yleensä tuntunut hetkauttavan loukkasiko mies muita vai ei.
"Oletin, että kokisit muiden ihmisten tunteenpurkaukset vaivaanuttavina inhimillisyyden osoituksina", Effie vastasi tarkkaillen miehen olemusta. Hän kieltäytyi rikkomasta hillittyä kuortaan, vaikka tiedosti että epävakaa, aggressiivisen oloinen mies seisoi hänen ja toimiston oven välissä.

Ei mies hullu ollut, saatika kävisi päälle. Ainakaan työpaikallaan. Kolkko naurahdus karkasi irlantilaisvalmentajan huulilta.
"Se en ole minä, jolla on ongelma sinun tunteidesi ja heikkouksiesi kanssa, Euphemia."

"Niinkö?" Effie kysyi kevyesti ja nojautui puhdistamaan tietokoneen jo valmiiksi hohtavaa hiirilevyä.

"Jos sinulla on ongelma omien tunteidesi kanssa, älä sysää syytä minulle. Vaikka olen varmasti oiva syntipukki moneen. Ja lopeta nyt helvetti se hinkkaaminen."

"Miten olen syyttänyt sinua mistään?" Effie kysyi katsahtaen miestä tyynesti tietokoneen yli. Artemis vaikutti tavallistakin harhaisemmalta tänään.
"Kutsuin sinut tänne kiittääkseni sinua."

"Anna olla." Effie ei tuntunut kuuntelevan, joten hän kääntyi lähteäkseen. Edelleen mies oli raivoissaan, mutta nyt aivan uudella tavalla. Kuin haavoitettu susi, surkealla tavalla vihainen.

"Mistä olen syyttänyt sinua, Artemis?" Effie toisti. Hän oli tehnyt oletuksen, että hänen tunteenpurkauksensa vaivaannuttaisivat miestä ja kiittänyt tätä henkensä pelastamisesta, mutta siinä kaikki. Mies kuitenkin tuntui loukkaantuneen jostain eikä nainen ymmärtänyt, mitä Artemis oli kokenut hänen sanovan.

"Anna olla." Ovi auki ja toimistosta ulos. Hän oli yrittänyt olla paluunsa jälkeen siedettävämpi, käynyt jopa treffeillä. Olkoonkin että hän oli tehnyt sen vastahakoisesti. Silti sellainen sai miehen tolaltaan. Miten paljon helpompaa oli olla sellainen joka ei välittänyt, kuin sellainen joka välitti. Mies hakeutui tammansa karsinalle, rapsutellen Pollyn turpaa. Ainakin hevoset olivat eleissään rehellisiä.

Effie jäi katsomaan miehen perään hyvin hämmentyneenä. Mitä hän oli sanonut?

Ehkä hän voisi ratsastaa, hiukan vain kentällä. Artemis kävi viemässä mukinsa, mulkaisten matkalla toimiston ovea Lääkäri ei ollut antanut lupaa ratsastaa, mutta mies kaipasi nyt nollausta, joten hän lähti hakemaan Pollyn varusteita.

Torstai 11. elokuuta 2016, aamupäivä

Ei, asiaa ei olisi valitettavasti kätevämpää hoitaa sähköpostilla. Tapaamiset Artemis Cavanaugh'n kanssa valitettavasti tuntuivat päättyvän katastrofiin teki tai sanoi Effie mitä tahansa, mukaan lukien heidän viimeisin tapaamisensa. Nainen oli harkinnut paranoidisen skitsofreenikon diagnoosia sen perusteella, ettei pystynyt päättelemään mikä milloinkin sai miehen raivostumaan, vaikka hänen mielensä ei ollut koskaan pettänyt häntä aikaisemmin. Mutta sen perusteella mitä hän onnettomasta valmentajasta tiesi ja oli kuullut, ehkä todennäköisempi diagnoosi olisi vain hyvin herkkä, luonnostaan puolustuskannalla oleva mies. Mikäli se piti paikkaansa, ehkä Artemiksen ei tarvitsisi tietää moniko mielensäpahoittaja oli valittanut miehestä tällä viikolla.
Effie raotti toimiston ikkunaa ja päästi melkein kesäisen tuulenvireen myös sinisävyiseen, normaalisti rauhalliseen huoneeseen. Nainen suoristi valkopuisella pöydällä lepäävää, hohtavan valkoista tietokonetta ja vajosi takaisin tuoliinsa odottaen sovitusta tapaamisesta huikaisevan kiusallista. Hän oli kuitenkin päättänyt hoitaa työasiat normaalisti myös Cavanaugh'n kanssa siitä huolimatta, että ammattimaisen suhteen ylläpitäminen tuntui olevan sula mahdottomuus.

Artemis oli ollut tavallista rauhallisempi viimeisen viikon. Suorastaan kuolleista nousseen rauhallinen. Täysin ilmeettömänä ja omaksi itsekseen flegmaattisin liikkein hän asteli kohti Effien toimistoa, avaten oven varovasti. Hän näytti nykyisin kokoajan väsyneeltä, silmäpussit olivat saaneet aivan uuden mittakaavan.
"Sinulla oli asiaa?"

Effie asetteli kasvoilleen asiallisen hymynhäiveen ja risti kädet syliinsä viitattuaan miestä sulkemaan oven ja istumaan alas. Jostain syystä hänen rakkautensa siivoamiseen tuntui olevan miehelle punainen vaate.
"Huomenta, herra Cavanaugh. Mitä kuuluu?" hän tiedusteli hyväksytyn sosiaalisen konvention mukaan.

Artemis ei istunut alas, vaan seisoi siinä, huulet mutrulla. Hän oli vain äärettömän tunteeton, tyhjä kuori. Lääkitys teki hänestä kävelevän vihanneksen.
"Neiti Hepburn. Hyvää. Mitä asiaa?"

Vai niin. Effie kohotti kulmiaan todetessaan, että hän oli ollut oikeassa tapaamisen kiusallisuudesta.
"Tarvitsen viikonlopun valmennusaikataulusi ja suunnitelmasi loppukesän kurssitarjonnasta."

Hyvin laiskoin liikkein mies kaivoi salkustaan tablettinsa. Sieltä hän sai kaiken auki, ojentaen laitteenn Effielle.
"Sen saa yhdistettyä tulostimeen, jos haluat ne paperille." Äänessä ei ollut painoja,aksenttia, ei mitään. Vain monotonista muminaa.

Nainen otti tabletin vastaan katsellen miestä skeptisesti. Hän kelasi mielessään lukemiaan lääketieteen artikkeleita ja kirjoja.
"Herra Cavanaugh, oletko kunnossa?"

Irlantilaismies yritti hymyillä, mutta se näytti vain pieneltä ja vaivaantuneelta irvistykseltä.
"Olen. Mitä niistä aikatauluista?"

"Toivottavasti et pahastu, mutta näytät olevan huumeiden vaikutuksen alaisena", Effie huomautti.

No, teknisesti ottaen hän olikin. Tosin hänellä oli näyttää resepti, että mies saikin olla huuruissa.
"Nukuin huonosti. Luulin toimittaneeni nuo jo?"

"Halusin keskustella niistä kasvotusten", Effie vastasi tarkkaillen miestä edelleen skeptisenä.
"Ole kiltti äläkä vaadi minua pyytämään huumetestiä."

"Ei minulla ole mitään salattavaa." Jos Effie sellaisen pyytäisi, hän ei narahtaisi mistään mitä ei olisi saanut ottaa.
"Miksi?"

"Voisitko siis antaa selityksen hyvin epätavalliselle olemuksellesi?" nainen kysyi koskettaen nenänvarttaan. Hän ei todellakaan halunnut olla missään tekemisissä kenenkään virtsanäytteen kanssa.

"Nukuin huonosti." Hän ei hernostunut nyt todellakaan niin nopeasti kuin yleensä. Irlantilainen oli omaksi itsekseen suorastaan lauhkea kuin lehmä.
"Mitä niistä aikatauluista."

Effie nojasi pään käsiinsä. Yhtäkkiä täysin monotoninen ja katatonisen rauhallinen käytös yhdistettynä tyhjään tuijotukseen ei ollut oire vain huonosti nukutusta yöstä. Miksi mies halusi olla piikki hänen lihassaan?
"Hyvä on. Ehkä voit sitten käydä terveyskeskuksessa ennen valmennuksia todistamassa, että valmentajani ei tule töihin päissään laittomista huumeista", nainen huokasi.

"Minä käyn." Se että hän suostui siihen eikä räjäjtäny Effie epäilyjen takia, oli se suurin ongema ja outous hänen käytöksessään.
"Mitä niistä aikatauluista?"

Miehen täysin muuttunut käytös ei varsinaisesti lievittänyt naisen hämmennystä. Mies kuitenkin lupautui huumetestiin, jota Effie ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa pyytämään, joten ehkä aiheesta oli turha jatkaa.
"Voisit kertoa minulle suunnitelmistasi."

Artemis ei ollut tosiaam se jolta kuvitteli joutuvansa pyytämään huumetestin. Ei ikinä.
"Mitä niistä?"

Effie viittasi painokkaasti kohti toista, punaista nojatuolia pöydän toisella puolella.
"Millaista ohjelmaa olet suunnitellut loppukesäksi?"

Cavanaugh jopa luovutti, istuutuen alas.
"Kuten muutenkin kesällä, valmennuksia enemmän alkuviikkoon, ei viikonlopulle. Syksyllä haluaisin pitää viikonloppukurssin, syyskuussa käyn Lontoossa vierailevana valmentajana. Ei mitään ihmeellistä toistaiseksi, kaikki kiertävät nyt kisoja."

"Millaisen viikonloppukurssin?" Effie kysyi. Hän oli päättänyt selviytyä tapaamisesta asiallisena ammattilaisena, vaikka olikin joutunut vaatimaan työntekijältä huumetestiä.

"Samanlaisen kuin keväällä pidin. Tällä kertaa keskittyen vain yhdestä kahteen tähden ratsukoihin." Myöhemmin hallikauden alkaessa hän voisi pitää alemman tason ratsukoille samanlaisen, mutta mies ei yhdistäisi mokomia enää.

"Vai niin. Millanen kokemus sinulle jäi edellisestä viikonloppukurssista?"

Mies ei edes pyöräyttänyt silmiään tai huokaissut. Aivan kuin jokin olisi vienyt miehen oikean luonnon pois, jättänyt tilalle vain puhuvan kuoren.
"Suurimmilta osin hyvä. Miten niin?"

"Emme koskaan ehtineet keskustella edellisen viikonlopun sujumisesta", Effie vastasi. Toki sen asiakkaat olivat antaneet oman palautteensa.
"Mihin olit tyytyväinen?"

"Paikalla oli muutama lupaava ratsukko" joille Artemis oli jopa ilmaissut tämän "ja tallin puolesta järjestelyt olivat hyvät."

"Mitä parantaisit seuraavassa viikonlopussa?"

"Omaa suunnittelua, teoriatuntien sisältöä. Käyttäisin enemmän aikaa videoiden läpikäyntiin. Pienemmät ryhmät valmennuksissa." Hän ei olisi jaksanut vastata Effien kysymyksiin, mutta vastaili kuitenkin kiltisti, luovuttaneen oloisena ja hyvin yksitoikkoisella äänellä.

Effie nielaisi halunsa kommentoida miehen innostusta. Ehkä Artemis todella oli niin syvästi aineissa, ettei kyennyt ilmaisemaan tunteen tunnetta. Tai miehelle oli tehty lobotomia. Silloin olisi epäreilua ärtyä siitä, miten vastentahtoinen työntekijä vaikutti olevan työstään keskusteluun.
"Kuinka ajattelit täyttää uuden valmennusviikonlopun ryhmät niin, että viikonloppu on taloudellisesti kannattava?"

"Katson typistänkö sen vain lauantaista sunnuntaihin, jolloin saapuminen perjantaina, viimeksihän se oli torstaina. vai aloitetaanko vasta perjantaina iltapäivällä, jolloin saapua voi perjantai-aamuna. Otan vain pari ratsastajaa vähemmän, mutta jaan valmennusryhmät pienemmiksi, jolloin viikonlopusta voi pyytää enemmän, kun valmennus on käytännössä kahden tai kolmen hengen ryhmissä tapahtuvaa yksityisvalmennusta."

"Tavoittelit kuitenkin todella edistyneitä, menestyneitä ratsastajia", Effie muistutti.
"Millä vetoat heitä ostamaan valmennuksen?"

Artemis olisi normaalisti kallistanut päätään, hymyillyt sarkastisesti ja sanonut jotain omasta maineestaan valmentajana. Nyt mies vain katseli jonnekin lattian rajamaille.
"Kehittelen sisällöt yhdessä saksalaisen kilparatsastajan kanssa, eiköhän se ole yksi vetävä tekijä. En ole vielä suunnitellut sitä pidemmälle." Artemis ei ollut suunnitellut jotakin. Maailman kahdeksas ihme.

Oli hyvä, ettei Artemis mennyt vetoamaan maineeseensa, sillä Effien olisi täytynyt varmistaa mistä maineesta mies puhui.
"Onko? Osallistujilta on veloitettava arvokas summa, jotta viikonlopun kulut katetaan ja se tuottaa myös voittoa", nainen muistutti. Mies ei tuntunut erityisen valmistautuneelta, mikä ei herättänyt Effiessä, organisoinnin keisarinnassa, suurta luottamusta.

Artemis olisi halunnut nukkumaan tai olla vaivaamatta mössöksi muuttuneita aivojaan.
"Yksi. En sanonut ainoa. En ole lyönyt mitään suunnitelmia lukkoon, en edes päättänyt päiviä tai muuta. Katson ensin miten Lontoossa sujuu. Jos minut pyydetään sinne uudelleen, ei ole aikaa järjestää tällaisille ratsukoille valmennusviikonloppua. Joudun puhumaan myöskin Kashnikovin kanssa ensin, joudunko kiertämään hänen mukanaan kilpailuissa. Tämä on täysin toissijainen, mahdollisesti toteutuva suunnitelma, jolle en ole sen epävarmuuden vuoksi uhrannut muutenkin vähissä olevaa aikaani aivan tolkuttomia määriä. En ole tehnyt mitään laskelmia vielä."

Oli mukava kuulla, miten paljon mies omisti aikaa ja vaivaa Rosings Parkiin.
"Vai niin", Effie kommentoi.

Jos Artemis olisi omistanut edes puolet Rosings Parkille omistetusta ajasta omalle elämälleen, hän ei olisi ollut nyt tässä pisteessä. Aivot tuntuivat sulaneen, tulleen kiedotuksi solmuun ja rytätyksi mytyksi. Mikään ei kulkenut loogista ajatusrataa, vaan hän teki aivan typeriä asioita tunnista ja päivästä toiseen.
"Olen suunnitellut ja aikatauluttanut kuitenkin enemmän kuin vaaditun määrän valmennuksia, jotka pystyn pitämään joka tapauksessa. Tilaa on pienille ryhmävalmennuksille ja myös yksityisvalmennuksille."

"Hyvä niin", Effie vastasi ja selasi läpi tabletilla näkyvän informaation.
"Valmennuksissa ei ole sattunut välikohtauksia?"

"Ei sen jälkeen kun viimeksi asiasta on keskusteltu." Silloinkin valmennuksessa oli toimittu vastoin miehen ohjeita.

Ainakaan Artemis ei puhunut idiooteista. Joko mies oli liian pahasti huumattu tai jopa ottanut palautetta vastaan.
"Sekin on hyvä."

"Oliko muuta?" Vai lähtisikö hän nyt sinne terveyskeskukseen ottamaan sen testin, jotta voisi palata töihin aikataulunsa mukaan?

"Oletko kykenevä pitämään valmennuksesi?" Effie kysyi. Jos Artemiksen täysin epänormaali, häiritsevä olotila oli univajeen seurausta, se vaikuttaisi varmasti myös miehen ajattelu- ja arvostelukykyyn.

"Olisin sairaslomalla jos en olisi." Mies totesi tyynesti, riehaantumatta edes kyseenalaistuksesta.

Effie ei ollut siitä lainkaan varma.
"Et vaikuta… Omalta itseltäsi."

"Unettomuutta. Ei muuta." Hän vakuutteli sen edelleen olevan vain unenpuutetta. Artemis ei voisi myöntää olevansa täynnä lääkkeitä masennukseen ja ahdistukseen.

"Ja tämä unettomuus ei vaikuta mitenkään arviointikykyysi tai ajattelusi nopeuteen tai tehokkuuteen?"

"Olen täysin kykenevä töihin." Hän ei voisi myöntää ettei ollut, koska silloin viimeinenkin tarkoitus elämältä lipuisi pois. Hän joutuisi myöntämään tappionsa.

"Ymmärrätkö, minkä takia joudun kysymään tätä?"

"Ymmärrän." Kai, ehkä. Jos hänen aivonsa käsittivät enää mitään.

Effie siristi silmiään.
"Miksi?"

Artemis halusi valua lätäköksi lattialle. Mitä jos hän vain irtisanoutuisi? Se kipaisi jo mielessä. Jos hän irtisanoutuisi, hän jäisi vain kotiin makaamaan.
"Koska en herätä sinussa luottamusta, käyttäydyin miten tahansa?"

Effie hymyili ja peitti hetkeksi suunsa kämmenenselän taakse. Osuva vastaus.
"Kykysi valmentaa ja vastata ratsukkojen turvallisuudesta on ollut minulle selvää ennen." Miehen sosiaalinen tai älyllinen pätevyys oli osa-alue, jonka nainen kyseenalaisti silloin tällöin.
"Miksi se ei ole tänään?"

"Se kyky on tallella, kuten aina ennenkin." Hän yritti vakuuttaa naista. Artemis vilkaisi kelloa. Kohta oli aika ottaa päivälääke, eikä hän todellakaan tekisi sitä Effien edessä.

"Oletko aivan varma?"

"Olen aivan varma." Mies hieroi ohimoa sormellaan, yrittäen keskittyä siihen keskusteluun.

Effie siristi jälleen epäluuloisena silmiään. Hän oli määrännyt naurettavan huumetestin ja tivannut miehen vointia luultavasti tusinan kertaa. Mitä muuta hän voisi tehdä?
"Hyvä on sitten."

"Oliko vielä muuta?" Artemis ei ollut nyt osoittanut sitäkään vähää inhimillisiä tunteita kuin normaalisti. Hän todellakin vaikutti enemmän koneelta.

Jollei mies olisi ennen räjähtänyt päin kasvoja naisen yrittäessä ystävällisyyttä, Effien olisi tehnyt mieli yrittää houkutella valmentajaa avautumaan edes unettomuuden syystä. Kokemus oli kuitenkin osoittanut, että oli parempi pysyä tiukasti asiassa ja olla osoittamatta muuta kuin ammatillista mielenkiintoa miehen asioihin.
"Ei. Voit mennä", Effie vastasi toivoen hartaasti, että teki oikean päätöksen.

Artemis nousi ylös, nyökäten poistuessaan. Ei hän kauan ollut poissa, kun palasi terveyskeskuksesta testipaperin kanssa. Testi oli negatiivinen, yllätys, mutta siinä näkyi myös maininta reseptilääkkeiden käytöstä. Mies koputti oveen, haluten nukahtaa siihen paikkaan. Koska nämä oireet loppuisivat? Miltein kaksi viikkoa tätä alkoi olla liikaa.

Effie lopetti puhelun koputuksen kuullessaan ja kutsui Artemiksen sisään. Mies ei varsinaisesti vaikuttanut voivan paremmin. Nainen ojensi kätensä paperia varten.

Artemis ojensi paperin tyynesti Effielle. Hän mietti edelleen irtisanoutumista. Se ei kuitenkaan ollut ratkaisu, se antaisi liikaa mahdolisuuksia passivoitua.

Effie tutki tuloksia ääneti. Hän ei ollut uskonut, että Artemiksen kaltainen mies pumppaisi itsensä käyntiin heroiinilla tai LSD:llä.
"Olotilasi ja käytöksesi on siis vain unettomuuden syytä?"

Ihanaa. Nainen oli jättänyt kääntöpuolen lukematta, hän ei joutuisi selventämään mitä reseptilääkkeitä käytti.
"Vain unettomuutta."

"Eikä syynä suinkaan voisi olla vaikka lääkityksen sivuvaikutus?"

"Mahdollisesti." Hän ei voisi valehdella niin räikeästi. Tottahan se oli ettei hän nukkunut ja unilääkkeitä Artemis ei voinut syödä. Ne eivät sopineet hänelle.

Effie huokasi painaen pään käsiinsä.
"Eikö sinulle tullut mieleen, että lääkärin määräämän lääkityksen sivuvaikutus on järkevä selitys? Olisit säästänyt meidän molempien sekä terveyskeskuksen henkilökunnan aikaa vain sanomalla niin heti kysyessäni", nainen totesi hieroen kasvojaan väsyneenä.
"Mitä minun pitää tehdä ansaitakseni sinulta sen verran luottamusta, että voisit olla rehellinen?"

Normaalisti hän olisi vain räjähtänyt, rähissyt siitä miten se oli hänen asiansa ja Effie voisi pitää nenänsä pois hänen asioistaan. Ei nyt, vaikka naisen sanat ehkä tuntuivat jossakin määrin inhottavilta.
"En halua levitellä asiaa."

Nainen katsahti Artemista terävästi.
"Ja milloin minä olen levitellyt sinun tai kenenkään muun työntekijän henkilökohtaisia asioita?"

"En sanonut niin." Mies ei vain halunnut levitellä asioitaan, vaan oli neuroottisen tarkka yksityisyydestään.
"Jotkut asiat pitää mielellään yksityisinä."

Effie kosketti nenänvarttaan tuntiessaan päänsäryn hiipivän lähemmäs.
"Tiedän. Asiasi olisi huomattavasti yksityisempi, jos olisit vain kertonut minulle sen sijaan, että asia on nyt terveyskeskuksen henkilökunnan tiedossa ja tallin arkistoissa", nainen huomautti.
"Ei minun tarvitse tietää millä lääkityksellä olet ja miksi. Mutta työnantajanasi minulla on oikeus tietää, että syy siihen, että työntekijäni näyttää yhtäkkiä lobotomiassa käyneeltä, on lääkärin määräämän lääkityksen sivuvaikutus. Ymmärrätkö, mitä ajan takaa?"

"En ajatellut sinun määräävän minua testeihin. Ja olisitko uskonut?" Onneksi nainen ei ollut utelemassa asiaa. Mies nyökkäsi, miettien hetken. Kiusaus alkoi kasvaa liian suureksi.
"Mitä jos vain irtisanoutuisin?" Hän ei tulisi pääsemään sängystä ylös tässä olotilassa ilman töitä mutta se ei tuntunut nyt olevan mielessä päällimmäisenä.

"Olisit voinut kertoa, kun määräsin sinut testeihin. Ja kyllä, Artemis, olisin uskonut sinua", Effie vastasi vain aavistuksen lannistuneena siitä, miten kehnon kuvan oli selvästi antanut itsestään miehelle.
"En voi estää sinua irtisanoutumasta, mutta kannustan harkitsemaan vakavasti niin suurta päätöstä. Miksi haluaisit irtisanoutua?"

Ei häntä kukaan uskonut, joten miksi vaivautua? Kiitos lääkityksen hän ei ehkä vellonut masennuksessa ja vihassaan, mutta silti hän mietti asioita.
"Rosings Parkissa on tarpeeksi valmentajia ilman minua ja monen tahon osalta huomattavasti pidetympiä." Hän vilkaisi Effietä melko merkitsevästi. Vaikka hän oli siinä kunnossa, hän tiedosti olevansa riesa naiselle.
"Joten voisin helpottaa kaikkien elämää sanomalla itseni irti."

"Istu alas", Effie käski keräten itsensä.
"Rosings Parkissa on joka viikko asiakkaita myös sinulle, mikä osoittaa, että myös sinulle on paikka. Täytät valmennuksesi tehokkaasti ja suuremmissa määrin kuin työ vaatisi. Se osoittaa loogisesti pääteltynä, että joko sinusta pidetään enemmän kuin luulet tai olet niin taitava työssäsi, ettei sillä ole merkitystä, mitä sinusta ajatellaan. Sinun irtisanoutumisesi aiheuttaa minulle massiivisen paperityön ja uuden valmentajan etsimisen, palkkaamisen ja kouluttamisen vaivan, muille valmentajille ylitöitä, tallille kyvyttömyyden valmentaa kaikkia halukkaita asiakkaita ja asiakkaillesi katastrofaalista haittaa, mikäli heidän valmentajansa katoaa kesken kiireisimmän kisakauden. Kenen elämää ajattelit irtisanoutumisen helpottavan?"

Artemis istui alas, kuunnellen kiltisti naisen koko litanian. Katse kohosi Effieen, heijastamatta minkäänlaista tunnetta.
"Sinun."

"Uuden valmentajan etsiminen, palkkaaminen ja kouluttaminen yhdistettynä kaikkeen siihen paperityöhön on huomattavasti suurempi haitta kuin käsitellä muutamat valitukset", Effie vastasi kohdaten miehen tunteettoman katsen rautaisella päättäväisyydellä. Hän ei voinut ymmärtää miestä. Suurimman osan ajasta Artemis tuntui vihaavan häntä, suorastaan verisesti, ja sitten, aivan yhtäkkiä, mies näytti vain siltä onnettomalta rauniolta, jonka hän oli tavannut kauan sitten, ja tuntui olettavan olevansa hänen vihansa kohteena.

Hän oli sen kaiken vihan alla se onneton raunio, edelleen. Se oli helpointa piilottaa kaiken vihan alle.
"Ei se siltä aina kuulosta. Ja voi olla että joudut tekemään niin joka tapauksessa."

Hyvän tähden. Miten hän voisi ilmaista asian selkeämmin?
"Artemis, luuletko, että minä en pidä sinusta?"

"En luule." Hän kuvitteli tietävänsä. Miksi pitäisikään? Hän oli huutanut naiselle useammin kuin oli sopivaa ja osoitti selvää halveksuntaa enemmän kuin oli hyväksyttävää esimiehelleen osoittaa.

"Mitä ajattelet minun ajattelevan sinusta?" Effie kysyi, kun ei aivan luottanut miehen vastauksen tarkoittavan sitä, mitä sen piti.

"Olen hankala, ylimielinen, suorastaan elitistinen mulkku, jolla ei ole mielenkiintoa välittää muista tai muiden asioista, saatika sitten halua kunnioittaa esimiestään." Se vastaus tuli tyynesti, ilmeen värähtämättä.

Effie peitti hymyn pöydälle nojattujen käsien taakse. Se oli kieltämättä aika osuva kuvaus.
"Ei. Haluaisitko kuulla, mitä oikeasti ajattelen?"

"En välttämättä." Artemis oli kuullut aika usein rivien välistä sen naisen melko täydellisen turhautumisen hänen kanssaan.

"Se on sääli, sillä kuulet kuitenkin. En pidä siitä, että oletat tietäväsi mitä ajattelen tai tunnen", Effie vastasi.
"Minä ajattelen, että taidat olla hyvin onneton. Ja minä en tiedä, miten keskustella kanssasi, sillä mitä tahansa sanon tai teen tuntuu saavan sinut vihaiseksi ja turhautuneeksi. Minä kuitenkin haluaisin voida keskustella kanssasi."

"Ne ovat yksityisasioita eivätkä kuulu työpaikalle." Ei vieläkään räjähdystä ja mies myönsi tavallaan sivulauseessa jopa olevansa onneton. Ei kai hän muuten olisi näitä lääkkeitä syönyt.

"En pyydä jakamaan yksityisasioitasi", Effie vastasi.
"Oletko huomannut, että melkein jokainen keskustelumme päättyy siihen, että suutut ja poistut kiivaasti paikalta? Enkä minä tiedä, mikä reaktion on aiheuttanut."

"Olen ja... Olen pahoillani siitä. Huono tapa reagoida asioihin." Hän ei ollut ikinä pahoitellut käytöstään, saatika myöntänyt sen olevan huonoa. Saattoiko kaikkea laittaa edes sivuvaikutuksien piikkiin?

"Ehkä jatkossa voisit vain sanoa, ettet halua keskustella asiasta tai vielä parempaa, kertoa mikä sai sinut menettämään malttisi tai mikäli loukkasin sinua", Effie ehdotti toivoen, että Artemis oli jo luopunut typerästä suunnitelmasta irtisanoa itsensä hetkellisessä itsesäälin puuskassa.

"Hmm. Katsotaan." Mies ei katsonut naista päin enää, vaan katseli jonnekin muualle. Hän selvästi vältteli, eikä se ollut hänen tapaistaan.
"En silti aio muuttaa mieltäni."

"Mieltäsi mistä?"

"Irtisanoutumisestani. Epäilin jo palaamisen kanssa, eikä se ollut hyvä idea. Joten, korjaan virheen nyt." Ei hänellä ollut mitään muutakaan tekemistä elämässään kuin työnsä, mutta työkään ei riittänyt nyt häiritsemään ajatuksia tarpeeksi.

"Miksi haluat irtisanoutua?" Effie kysyi hilliten halunsa hieroa ohimoitaan.

"En koe että minulla on mitään annettavaa työpaikalleni tai että minusta olisi valmennettavilleni hyötyä." Se kuulosti miehen suusta aivan täydeltä paskapuheelta. Ei Artemis olisi koskaan ajatellut niin.

"Muutama minuutti sitten annoin lukemattomia syitä, jotka todistivat päinvastoin. Kuuntelitko minua?"

"Kuuntelin. Se on silti minun mielipiteeni. Olen eläkkeellä oleva kehäraakki, joten annan tilaa paremmille." Hänen olisi pitänyt edes pitää nämä puheensa uskottavina. Luoja.

"Jos irtisanoudut, olet minulle velkaa paremman syyn. Hetkellinen itsesäälin puuskasi ei ole hyvä syy, sillä olen kumonnut jokaisen argumenttisi."

"Usko pois, kyse ei ole hetken mielijohteesta. Haluan vain säästää sinut isommalta työltä." Mies nojautui taaksepäin tuolissa.
"Jos sovimme että esitän pohtivani asiaa ja sinä hyväksyt eroanomukseni kun lähetän sen?"

"Isommalta työltä?" Effie kysyi vain aavistuksen terävä sävy äänessään.
"Mikä on isompi työ kuin yrittää löytää hetken varoitusajalla talliin uusi valmentaja, joka voi astua vaivattomasti rutiineihin ja asiakaskuntaan?"

"Hoitaa vielä isommat paperityöt." Artemis vastasi tyynesti. Hän paransi asentoaan hieman. Hän näytti sitä zombimaisuuttaan lukuunottamatta terveemmältä kuin aikoihin, jo samalta kuin maaliskuussa töihin palatessaan.

"Ja mikä aiheuttaa isommat paperityöt?"

Artemis ei vastannut mitään, vaikka selvästi kuuli kysymyksen. Hän nousi seisomaan, katsoen Effietä hetken. Hän yritti jopa hymyillä toistamiseen, mutta se jäi lähinnä kiusalliseksi suunpielen nytkähdykseksi.
"Palataan asiaan kuun lopussa."

"Istu alas", nainen jyrähti pöllönsilmät kipinöiden.

Mies pysähtyi, mutta ei istunut alas. Hän kallisti hieman päätään, hämmentyneenä.
"Oliko muuta?"

"Vastaa kysymykseeni. Mikä aiheuttaa isommat paperityöt kuin sinun irtisanoutumisesi?"

"Sinä tiedät." Vastaus oli ihanan epämääräinen. Harvemmin hänestä sai selvää, mutta tämä oli yksi epämääräisimpiä vastauksia ikinä.

"Jos tietäisin, en kysyisi. Mikä aiheuttaa isommat paperityöt kuin sinun irtisanoutumisesi?"

"Effie, en aio vastata tuohon. Ja sinä tiedät sen. Kuten myös tiedät mitä tarkoitan."

"Lopeta, Artemis. Jos minä tietäisin, mitä sinä tarkoitat, en kysyisi. Kuten sanoin, en pidä oletuksista. Mikä aiheuttaa isommat paperityöt kuin sinun irtisanoutumisesi?"

"Sellaisen henkilön papereiden käsittely, jota et voi enää tavoittaa." Se oli yksinkertainen vastaus, mutta ei kertonut paljon enempää. Miten muka ihmistä ei voisi tavoittaa nykymaailmassa?

Effie tuijotti miestä kasvava ahdistus sisällään. Hän ei olettaisi. Miehen pitäisi sanoa ajatuksensa ääneen.
"Miksi en voi tavoittaa sinua?"

"Kaikki eivät ole aina tavoitettavissa. Joten, kuun lopussa?" Artemis otti askeleen ovea kohti. Vieläkään puheessa ei heijastunut juurikaan tunteita, sama monotoninen mumina vain jatkui. Sanoista sai sentään selvää.

"Emme ole lopettaneet. Miksi en voisi tavoittaa sinua ja miksi se aiheuttaisi minulle paperitöitä? Vastaa kysymykseen, Artemis. En jaksa enää leikkiä."

"Jos en ole täällä enää. Jos olen muualla." Sen tarkemmin hän ei ollut vastaamassa esimiehensä esittämään kysymykseen, vaikka nainen kysyisi.

"Missä olisit?"

"... Muualla." Artemis vastasi, ottaen toisen askeleen ovea kohti.
"Valmennus alkaa vartin kuluttua, Effie."

"Me emme ole lopettaneet. Valmennuksesi myöhästyy, ellet vastaa minulle."

"Vastasin. Jos olen muualla. Se missä aion olla, on minun oma asiani. En haluaisi odotuttaa ratsukoita."

"Se ei kelpaa vastaukseksi. Artemis, kryptinen välttelysi ja itsesäälisi saavat sinut kuulostamaan siltä, että olet tekemässä itsemurhan. Suunnitteletko sinä itsemurhaa?"

"En tietenkään. Miksi tekisin?" Hänellähän meni elämässä niin loistavasti. Saatuaan jälleen huippuhevosen hänen uransa katkesi, hän asui eri maassa perheensä kanssa (eikä ollut väleissä perheensä kanssa), ilman ystäviä.
"Eihän se ole ratkaisu mihinkään."

"Varoitan sinua. Jos teet jotain niin uskomattoman typerää, minä vannon, että vietän ikuisuuden piikkinä lihassasi. Onko se selvä?" Effie uhkasi silmät uhkaavasti siristyen. Miehen käytös sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Hänen pelkonsa oli parasta olla osumatta oikeaan.

"Muistan tuon." Hän ei reagoinut Effien mielialan muutokseen mitenkään tai tuon terävään katseeseen.

"Hyvä. Siinä kaikki. Valmennuksesi odottaa", Effie totesi seuraten miestä katseellaan. Oliko hänellä oikeutta tai velvollisuutta ilmoittaa miehestä jollekulle? Kuten tämän veljelle?

Ennen lähtöään Artemis ojensi bleiserinsä taskusta siistin kuoren, laskien sen Effien pöydälle. Sitten hän poistui, ensimmäistä kertaa niin, ettei ollut vihainen tai juuri haukkunut esimiestään helvettiin.

Effie odotti miehen poistumista, ennen kuin puhalsi hitaasti ilman ulos ja avasi kuoren.

Perjantai 02.09.2016 - iltapäivä

Aamu oli mennyt sumussa. Aivot olivat jumissa, tuntui kuin hän olisi palannut ajassa taaksepäin. Tilanne oli pikkupojan silmin ollut jo kauhea, mutta entäs nyt kun hän huomasi ymmärtävänsä syyt veljen tuskan takana? Aiden ei pitänyt verrattain tyynestä reaktiostaan, se kertoi vain siitä että hän oli osannut odottaa tämän tapahtuvan. Tietämättä mitään veljensä irtisanoutumisesta, hän oli saapunut tavalliseen tapaan tallille, tosin tavallisa aiemmin. Hän oli käynyt rapsuttelemassa ruunaansa tarhoilla ja viettänyt hetken Colmin kanssa rauhoittuen. Nyt irlantilaismiehen askeleet veivät kohti veljen esimiehen (siis naisen) toimistoa. Varovasti hän koputti oveen, etsien päässään vain hyvää tapaa ilmoittaa. Kun ei tiennyt Artemiksen jättämästä irtisanoutumisesta viikkoja aiemmin, eli hän kuvitelmassa että Rosings Park kaipaisi tietoa veljen kykenemättömyydestä valmentaa.

Sillä hetkellä vain miehistä eroon kaipaava Effie harkitsi espressoa, ja avasi toimiston oven kesken koputuksen. Yläkerrassa meneillään olevat, viivästyneet rakennustyöt hankaloittivat harhailevaa keskittymistä, ja nainen syytti mieluummin niitä kuin henkilökohtaisia ongelmia. Hän harppasi taaksepäin melkein törmättyään koputtaneeseen mieheen, harkitsi hetken ja viittasi sitten Aiden Cavanaugh'ta astumaan peremmälle. Effie tuuppasi oven kiinni miehen perässä ballerinallaan ja palasi toimiston pöydän taakse vajoten melkein masentuneena takaisin punaiseen tuoliin.
"Herra Cavanaugh. Kuinka voin auttaa?" hän kysyi loihtien pisamaisille kasvoilleen asiakaspalvelijan aurinkoisuutta.

Aiden ei Effien onneksi ollut täällä valittamasta kenestäkään tai osoittamadsa tyytymättömyyttään asiakkaana. Päinvastoin, mies oli todella, todella tyytyväinen siihen miten Colm voi Rosings Parkissa.
"En ole varsinaisesti avun tarpeessa. Asia on enemmän jotain henkilökohtaisen ja sinun työasiasi väliltä." Miten helvetissä? Caitlin oli valahtanut istualleen itkusta. Olkoonkin ettei Effie kuulunut, kai, tähän harvinaiseen joukkoon "Artemiksen ystävät", mutta nuo kuitenkin tunsivat toisensa.

"Vai niin", Effie vastasi ja vajosi tuolinsa selkänojaa vasten. Älä sano, että Artemis oli tehnyt jotain typerää. Mistä muusta veli olisi täällä puhumassa, jos kyse oli henkilökohtaisesta asiasta? Hän oli tuskin vaihtanut kahta sanaa Aiden Cavanaugh'n kanssa tätä ennen.
"Mistä on kysymys?"

Aiden ei osannut istua alas, irlantilaisen olemus oli vähintään levoton.
"Artemis ei ole... Hetkeen työkykyinen. Millään tasolla." Jestas! Miksei hänkin asunut edelleen Irlannissa ja voinut pestä käsiään tällaisista käytännön asioista? Perkele.

Artemis siis oli tehnyt jotakin tyhmää. Toivottavasti ei kovin tyhmää. Effie tunsi vatsaansa vihlovan ikävästi, ja nainen kovetti itsehillintänsä pettämättömän kuoren. Hänen ei tarvitsisi rikkoa ammattimaisuuttaan vain, koska se onneton ihmisraato oli hankkiutunut ongelmiin.
"Miksi?"

Aiden kiemurteli hieman. Hienoa, Effie ei ainakaan antanut ilmeenkään värähtää. Ehkä nainen ei siis reagoisi turhan kiusallisella tavalla.
"Hän on sairaalassa."

Effie hillitsi halunsa huoahtaa. Pitikö hänen kiskoa jokainen sana yksi kerrallaan? Epämukava, nouseva ahdistus sai hänet levottomaksi.
"Miksi?" hän toisti.

"Hän ajoi ulos moottoritieltä viimeyönä, tahallaan." Aiden istui lopulta alas, kun tuntui ettei pysyisi enää jaloillaan kun joutui hokemaan tätä uudelleen ja uudelleen.

Artemis ei olisi voinut keksiä mitään typerämpää. Tieto tuntui lyövän ilmat ulos. Effie kamppaili estääkseen lapsuutensa kauhukuvia palaamasta mieleensä: hyytävää pelkoa siitä, että äiti halusi jättää hänet yksin ja haparoivaa soittoa hätänumeroon. Effie jännitti leukaperänsä hillitäkseen itsensä, järjesti pöydällä olevat kynät uudelleen millitarkasti suoriin riveihin ja vilkaisi Aidenia sitten palavin silmin.
"Hän on elossa?" Effie kysyi, aavistuksen uhkaava, hurjistunut sävy olemukseen hiipien.

Aiden ei osannut lukea Effietä ja oletti naisen ottaneen tiedon juuri niin tyynesti kuin näytti ulospäin.
"On ja suorastaan ihmeen kaupalla hyvässä kunnossa. Airbag."

Effie puri hampaitaan yhteen hetken ja suoristi modernin Macbookin samaan linjaan kynien kanssa.
"Kerroin sinulle, että epäilin jotain tällaista tapahtuvan. Varoitin sinua. Mitä sinä teit?" nainen kysyi katsahtaen Aidenia kulmiensa alta.

"Mitä voin tehdä? Aikuinen mies, joka osaa valehdella terapeutille. Jos hän vaikuttaa hoitohenkilökunnan silmiim terveeltä, ei häntä saa pakkohoitoonkaan. Lisäksi hänen ei olisi edes pitänyt ajaa autoa." Mutta koska Artemis oli kielloista välittänyt? Lääkärin suosituksista sitten puhumattakaan.
"Hän aloitti lääkityksen vapaaehtoisesti. Jo se on enemmän kuin kymmeneen vuoteen. Miksi epäilisin sellaista kun hän tekee jotain hoitaakseen itseään?" Tätä hän kaipasikin. Aidenin syytä kaikki, jep,hienoa!

"Olet hänen veljensä. Miten sinä et epäillyt jotain, minkä minäkin näin? Miksi et epäillyt, kun pyysin sinua tekemään jotain?" Effie kysyi hilliten tiukasti äänensävynsä.

"Koska hän ei näytä samaa minulle tai ylipäätään perheelleen?" He elivät täysin pimennossa, varassa mitä keskimmäinen itse kertoi heille.
"Koska pian sen jälkeen hän sai annostukset kohdilleen! Masennuslääkitys voi aiheuttaa itsetuhoituutta kun sen aloittaa. Kyllä, seurailin ja ilmoitin terapeutille. Hän normalisoitui omaksi itsekseen, kun on lääkityksellä."

Effie tuijotti miestä meripihkaiset silmät kipinöiden. Miten Artemis saattoi olla niin typerä? Miten miehen perhe saattoi vain kohotella olkiaan ja kysyä, mitä asialle olisi voinut tehdä?
"Minä tiesin, että jotain tällaista tapahtuisi. Luulin, että voisin luottaa siihen, että edes yrittäisit auttaa veljeäsi", hän totesi hillitysti ja järjesti kynänsä uudelleen. Ehkä ei ollut reilua syyttää Aidenia, mutta Artemis ei ollut paikalla.

"Syytät minua? Aivan kuin minulla olisi enemmän valtaa häneen kuin sinulla! Ikävä kertoa, ei ole. Hän ei kuuntele minua sitäkään vähää mitä kuuntelisi mahdollisesti jotakuta perheen ulkopuolista." Aiden ei tosiaan nyt ollut siinä mielentilassa että kuuntelisi tätä kovin pitkään.
"Se on hyvä jos sinä tiesit. Sinä voit sitten ottaa yhteyttä hoitohenkilöihin seuraavalla kerralla kun olet huolissasi, etkä kerro minulle koska minun pitäisi maagisesti saada veljeni hoitoon väkisin."

"En usko, että kukaan olisi voinut pysäyttää häntä. Ajattelin vain, että ehkä olisit yrittänyt kovemmin. Onhan hän veljesi", Effie vastasi katsellen virheetöntä pöytäänsä. Hänen oli pakko olla vihainen jollekulle, jotta ei sortuisi itse syyllisyyden alle. Hän oli tiennyt. Olisiko hänen pitänyt tehdä enemmän kuin ilmoittaa pelostaan miehen perheelle?

"Paljon kovemmin ei voi yrittää. Hän on aikuinen eikä ole holhouksen alainen, joten... Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, kunnes hän on vaarallinen itselleen tai muille." Aiden vihasi itsekin sitä ettei Artemista vain voinut lukita laitokseen kunnes tuo olisi kunnossa. Se olisi auttanut moneen ja pudottanut kiven rinnan päältä.
"Ilmoitin sinut sairaalaan vierailulistalle. Saat käydä vierailuaikojen ulkopuolellakin. En tiedä kenet olisin ilmoittanut, koska hän ei kerro onko hänellä ystäviä tai kumppania tai edes kollegan siskoa jonka kanssa tulisi toimeen."

Ehkä hänen täytyi uskoa miestä. Effie yritti niellä turhaumuksensa. Miten Artemis saattoi olla niin typerä?! Hän katsahti Aidenia kuin yrittäen päätellä pilailiko mies, kun tämä ilmoitti lisänneensä hänet vierailijalistalle.
"Minä olen luultavasti viimeinen ihminen, jonka veljesi haluaisi nähdä", Effie vastasi, "mutta kiitos ajatuksesta." Hän voisi toki viedä irtosanoutumispaperit miehelle, joka sai kuin saikin tahtonsa läpi.

"Et ole. Minä olen. Kävin jo aamulla nostamassa hänen verenpainettaan ja sain hänet huutamaan. Joten et voi pistäö paremmaksi." Aiden oli saanut veljestään heti irti raivarin, kahdella lauseella.

"Hän on siinä kunnossa, että pystyy raivoamaan?"

"Kipulääkkeissä ja niskatuen kanssa, mutta ei se häntä hidasta." Artemis sai vaipua koomaan ennen kuin olisi hiljaa ja raivoamatta kenellekään.

Se oli kai helpottavaa.
"Onko hän velvoitettu hoitoon nyt?"

"On. Luultavasti sama kaava kuin aina ennenkin. Kun hän pääsee sairaalasta, hän on hetken osastolla. Sitten hoitohenkilökunta kypsyy häneen ja siirtää avohoitoon, jossa hän nytkin oli."

"Olen pahoillani perheesi puolesta", Effie saattoi sanoa vihdoin, kun sai itsensä hillittyä. Hänen ei olisi pitänyt syyttää Aidenia. Hänen ei olisi pitänyt reagoida uutiseen asiallista osaanottoa suuremmin. Hän ei tiennyt, miksi reaktio oli ollut niin vahva. Hän ja Artemis eivät varsinaisesti olleet ylimpiä ystäviä - mieshän tuntui vihaavan häntä.

"Ei tarvitse. Sanoit jo tarpeeksi. Voit mennä käymään milloin tahansa. Kerrot infoon nimesi ja kerrot ketä etsit, he antavat huonenumeron ja osaston." Hän huokaisi hiljaa ja nousi seisomaan.
"Jos haluat ehkäistä seuraavaa kertaa, käy vierailemassa. Mitä vähemmän ihmisiä, sitä enemmän hän saa vettä myllyynsä."

Effie epäili hänen vierailunsa varsinaisesti piristävän Artemista, mutta nyökkäsi. Ehkä hän oli sen velkaa päädyttyään höykyttämään miehen syytöntä veljeä.
"Hyvä on. Teen niin."

"En pakota. Hän ei ole helppo ihminen, joten jos et halua mennä, älä mene. Minun pitää kuitenkin mennä nyt. Niin, Newcastlen yliopistollinen sairaala." Auttaisi kun tiesi mistä sairaalasta etsi. Hän nousi ylös ja livahti nopeasti pois toimistosta. Jos mieli oli aiemmin ollut mustana, nyt se oli sitä kaksin verroin.

Lauantai 03.09.2016

Artemis oli ehtinyt nukkua Caitlinin lähdön jälkeen hetken. Kipulääkkeet väsyttivät, aivan helvetisti, jos asian muotoili suoraan. Nyt hän tosin oli hereillä, pakotettuaan sairaalan päivällisen alas. Hän selasi tabletilla sähköpostiaan. Luojan kiitos Caitlin oli tuonut sen.

Kukkakimpun sijasta Effie oli sitonut rubiininpunaisella satiinirusetilla nipun rakastettuja klassikkoromaaneja. Se olisi lahja, jota hän arvostaisi, jos joutuisi lojumaan sairaalassa. Hän ei voisi myöskään hakata sillä itsensä telonutta idioottia toisin kuin ruusukimpulla. Kirjojen lisäksi Effie oli ottanut mukaansa allekirjoitetut irtisanoutumispaperit siistissä kirjekuoressa. Jos Artemis halusi luovuttaa ja jättää työnsä, kuka hän oli sanomaan vastaan. Ainakin mies menisi hoitoon, edes hetkeksi. Mustaan poolopaitaan, samansävyisiin, suoriin housuihin ja ballerinoihin pukeutunut nainen harjoitti itsehillintäänsä tuijottaessaan himmeää kuvajaistaan hississä; hän saattoi sitten koputtaa Artemiksen huoneen ovenpieleen tuntien olevansa pätevä kohtaamaan tilanteen hallitusti.

Artemis ei ainakaan ärähtänyt kieltoa, joten huoneeseen oli sopivaa astua. Kun irlantilaisvalmentaja näki Effien astuvan ovesta hän painoi kulmiaan kurttuun, sen minkä jaksoi. Hän ei kovin kääntänyt päätään sen niskatuen vuoksi.
"Aiden juorusi sinullekin."

"Idiootti", Effie tervehti ja laski viehättävän kirjapinon pöytätasolle sängyn viereen.

"Päivää sinullekin." Artemis mutisi, pyöräyttäen silmiään. Miksi ihmeessä Effie oli edes raahautunut tänne? Ja eikös vierailuaikakin mennyt jo? Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

"Mitä ajattelit?" Effie kysyi vetäen itselleen tuolin sängyn vierelle.

"Milloin? Viimeisin ajatukseni oli että sairaalaruoka on karmeaa." Ei, hän ei ollut aikeissa olla yhtään helpompi vain koska oli hyvissä kipulääkepöllyissä ja niskatuessa.

"Kun yritit tappaa itsesi."

"Miksi kysyt?" Miksi Effien piti tulla aina kysymään ne kysymykset, joita hän ei halunnut kenenkään kysyvän? Eikä ainakaan vastata. Se ei auttaisi mihinkään tai muuttaisi mitään, vaikka Effie saisikin vastauksen.
"Enkä tiedä haluanko vastata."

"Koska haluan ymmärtää, miksi teit niin."

"Miten se on sinun asiasi? Euphemia, älä kiusaa sairasta miestä." Artemis huokaisi raskaasti. Hän ei nyt ollut tällä tuulella. Caitlin oli sentään ollut kiltisti, kyselemättä enempiä.

Effie nousi lätkäisemään miestä ärhäkästi päähän tuomallaan kirjekuorella.
"Idiootti."

Kipulääkkeitä tai ei, mies irvisti pienesti sen läpsäisyn takia.
"Kiitos, kuulin kyllä ensimmäisellä kerralla." Hän ei kaivannut Effietä toitottamaan sitä korvaansa.
"Miten pääsit tänne vierailuaikojen ulkopuolella?"

"Veljesi pyysi minua tulemaan", Effie vastasi ja istui takaisin tuoliinsa. Hänen olisi tehnyt mieli lätkäistä miestä useammankin kerran, mutta yhden täytyi riittää.

"Olisi se pitänyt arvata. Saatanan kakara." Aiden ei ollut vanhemman kirjoissa nyt kovassa huudossa. Päin vastoin, hän ei arvostanut tuota juuri nyt yhtään.
"Tulit siis lyömään lyötyä? Oliko muuta? Ja tarkista sähköpostisi hevosiani koskien."

"Älä kiukuttele kuin pikkulapsi, kun ihmiset välittävät sinusta", Effie napautti takaisin.
"Tulin, koska haluan ymmärtää sinua."

"En kiukuttele. Haluan vain että katsot sähköpostisi. Maksoin tästä kuusta jo haluamieni muutosten mukaan." Artemis  veti syvään henkeä, valuen syvemmälle sinne sänkyyn. Hän vihasi sairaaloita.
"Et tullut käymään viimeksi kun olin sairaalassa, joten miksi haluat nyt ymmärtää minua?"

"En ajatellut olevani tervetullut. Ja jos viittaat infarktiisi, et sijoittanut itse itseäsi sairaalaan."

"En tarkoita sitä. 2015, kevät. Jäin sairaslomalle oltuani sairaalassa." Silloin se oli ollut puoliksi tahallista. Kyllä hän oli tiennyt joutuvansa tippaan ennemmin tai myöhemmin.
"Nyt tulit koska veljeni käski?"

"En ajatellut olevani tervetullut. En kuvittele niin edelleenkään, mutta veljesi pyysi, joten tulin", Effie vastasi. Kukaan ei käskenyt häntä.

"Aiden ei pyydä." Se tuntui olevan heidän sukuvikansa. Ainakin Artemikselle tuo oli aina kovin ehdoton ja hankala. Ainakin Effie oli unohtanut kyselynsä, joten sen saattoi laskea voitoksi.
"Ovathan hevoset kunnossa?"

"Minä en noudata käskyjä", Effie huomautti takaisin.
"Kiinnostaako sinua todella?" nainen kohotti kulmaansa. Eikö miehen suunnitelma ollut ollut jättää hevoset kaiken muun ohessa?

Jos Artemiksen oli oltava elossa, hevoset olivat hänen elämänsä. Ne kolme eläintä olivat kuitenkin miehelle myös rakkaita, vaikka hän kohtelikin muiden silmiin jopa omia hevosiaan hyvin ammattimaisesti.
"Kiinnostaa. Työni ja elämäni, miksi ei kiinnostaisi? Kun kerran olen täällä, haluan tietää niiden kuulumiset."

"Kerro, miksi olet siinä, ja minä kerron, mitä hevosillesi kuuluu."

"Olen tässä, koska ajoin autoni sardiinipurkiksi, siksi koska halusin tehdä niin. Noin, nyt kerrot." Hän ei halunnut avata tekonsa taustoja mielellään. Se vaatisi oman yksinäisyyden, tyytymättömyyden ja masennuksen tunnustamista tuolle. Myös se riittämättömyyden tunne oisi ihan hyvää poissa Effien tiedosta.

Effie kohotti kulmaansa. Noinko Artemis halusi pelata?
"Hevosillesi kuuluu hyvää."

"Tuo ei kerro mitään." Artemis nurisi, laskien tabletin vasta nyt kunnolla käsistään. Effie tiesi ettei hän tyytyisi tuohon.
"Tarvitsen hiukan enemmän."

"Niin minäkin", nainen vastasi ja viittasi Artemista jatkamaan. Mies tiesi vallan hyvin, ettei hänkään tyytyisi alkuperäiseen vastaukseen.

"... En ollut tyytyväinen elämääni. En siihen mitä se oli, on tai tulisi olemaan. Joten halusin lopettaa sen." Jos nainen nyt antaisi paremman vastauksen? Hän ei pyytänyt paljon!

Se kelpasi. Effie oli puristanut kirjekuorta käsissään toivoen kykyä piestä moista idioottia sillä sekä fyysisesti että metaforallisesti, mutta nainen tunsi vimmansa sulavan pois. Artemis sai hänet vain surulliseksi. Myötätunto vihloi häntä.
"Tiedät, että talli käy kuin kello. Hevosesi voivat hyvin. Ne ovat Montesin hellässä huomassa, ja hän on yksi tallin arvostetuimmista työntekijöistä, joten hevosesi tuskin voisivat olla paremmissa käsissä. Palkkaamasi hoitaja näyttää myös hoitavan työnsä tunnollisesti."

"Rosier ratsastaa nykyään, joten Montesille jää hieman enemmän tekemistä. Haluan Rosierin keskittyvän nuorten ratsastamiseen enkä satulan hinkkaamiseen. Senkin laitoin siihen sähköpostiin." Artemiksella oli kyllä haussa uusi hoitaja myös kotitallille, mutta vielä sopivaa ei ollut löytynyt ja nyt miehellä oli hieman muuta käsissään kuin hevosenhoitajan etsimistä.

"Täysihoito sisältää jo valmiiksi varusteiden huollon", Effie vastasi ja vaihtoi edes aavistuksen mukavampaan asentoon. Jos Artemis halusi keskustella sähköpostinsa sisällöstä, mies voisi keskustella asiasta. Hän ei aikonut avata työsähköpostiaan nyt.

"Tiedän. Sinä tiedät paljonko tavaraa hevosilla voi olla." Siksi hän ei edes olettanut tallin palkkaaman työntekijän putsaavan varusteita hänelle kelpaaviksi, eikä ainakaann kaikkien omiensa ja hänen vastuullaan olevien hevosten varusteita. Niitä riitti. Haussa oli uusi hoitaja (kaksikin) kyllä, mutta sopivaa ei ollut tullut vastaan. Rosier saisi toistaiseksi käydä kisoissa edelleen hoitajana Brianin mukana, jos muuta hoitajaa ei löytyisi.
"Haluan vain että hevoset pysyvät siinä kunnossa johon ne jätin." Nyt kun hän ei voisi itse vahtia niitä.

Effie hillitsi vaistomaiset vastauksensa.
"Voit luottaa siihen, että tallin puolesta hevosesi hoidetaan aina korkean standardin mukaan."

"Se ei ole loukkaus tallia kohtaan että epäilen kaikkia tässä asiassa." Hän ei perfektionistina osannut luovuttaa ohjia muille ja vielä vähemmän kun kontrollinhalu miehen päässä oli hyvin hallitseva ominaisuus. Etenkin kun Vichy oli hänen omansa. Artemis elätteli toivoa että näkisi hevosen ensi vuonna huipulla Brianin kanssa eikä siihen kuvitelmaan sopinut vastoinkäymiset.

Miehen sijassa Effie olisi epäillyt enemmän yksityisesti palkattuja työntekijöitä. Hän saattoi olla varma siitä, että hevoset ruokittiin, tarhattiin ja tarkastettiin päivittäin täsmällisesti, sillä hän piti huolta siitä, että talli pyöri kuin hyvin öljytty koneisto. Artemiksen poissaollessa yksityisesti palkattua hoitajaa tai ratsastajaa ei valvonut kukaan.
"Kuinka pahasti olet loukkaantunut?" hän päätti vaihtaa puheenaihetta.

Ilmeisesti hän ei saisi puhua työasioista enempää nyt. Hän huokaisi hiljaa, käyden läpi päässään lääkärien kommentteja.
"En pahasti. Kuulemma olin poikkeuksellisen onnekas. Ihme suorastaan." Miehen äänestä suorastaan tihkui katkera sarkasmi.

"Se on hyvä uutinen", Effie huomautti.

"Kenelle on, kenelle ei." Artemis ei halunnut elää ja hän selvisi naurettavan lievin vammoin. Sitten taas ne jotka olisivat halunneet elää ja joutuivat kolariin, saivat todella taistella hengestään. Elämällä oli huono huumorintaju.

Nainen huokasi ja laski kirjekuoren miehen reisille.
"Irtisanoutumispaperisi, allekirjoitettuna ja hyväksyttynä. Kuten halusit."

Mies kohotti kulmiaan. Hän otti paperit käteensä. Nyt hän oli myös työtön. Artemis tunsi miten elämänhallinta ja kontrolli lipsuivat käsistä. Nyt olisi turha kyllä perääntyä niistä. Voisihan hän valmentaa freelancena, vailla velvoitteita pitää tiettyä määrää valmennuksia. Kuka haluaisi hänet freelancena valmentamaan... Se olisi toinen tarina.
"Kiitos."

Effie tarkkaili miehen reaktiota.
"Kun voit paremmin, voit tulla takaisin."

"Eiköhän kahdesti palkkaamiseni riitä paperiruljanssiksi." Se olisi noloa hakea taas takaisin ja hän vältteli itsensä nolaamista viimeiseen asti. Mies halusi nyt pitää edes pienen palan arvokkuudestaan. Mitä siitä mahdollisesti enää olikaan jäljellä.

"Artemis. Olen sanonut sinulle tämän ennenkin. Olet hyvä valmentaja. Sinulla on vankka asiakaskunta tallilla. He odottavat sinua takaisin."

"Katsotaan sitä kun edes saan kääntää päätäni." Mies mutisi hiljaa. Nyt hän ei saanut edes kääntää päätään kunnolla, mieluiten ei ollenkaan. Se oli mielenkiintoista, kun se yhdistettiin vasemman silmän miltein kadonneeseen syvyysnäköön, soppa oli valmis.

"Tule takaisin, kun voit paremmin", Effie toisti.

"Kenen mittapuulla paremmin?" Artemis kun saattoi voida hyvin omalla mittapuullaan tai muiden mittapuulla. Yleensä ne erosivat toisistaan aika rajusti.

"Omallasi", Effie vastasi. Hän toivoi Artemiksen palaavan, kun mies olisi fyysisesti työkunnossa ja henkisesti tilassa, jossa olisi löytänyt elämänhalunsa ja edes jotain tasapainoa muistuttavaa.

Elämänhalua oli hankala valaa ihmiseen joka oli menettänyt sen kutsumuksensa ja kilpailemisen ilon, joka oli ollut miehen elämä. Hän oli elänyt esteratsastukselle eikä voisi enää itse kilpailla. Hänellä oli mielessään suunnitelma, jolla hän voisi saada jotakin tekemistä itselleen kun hevoset olivat kisoissa, mutta se vaati hiomista.

Effie katseli miestä tutkivasti. Hän oli luvannut tulla käymään, ja aikoi pitää sanansa: viettää aikaa miehen kanssa sen sijaan, että vain pyörähtäisi tuomassa tuliaisensa. Jos se tarkoitti hiljaa istumista, hän hyväksyisi sen.

Hän vilkaisi naista sivusilmällä, huomaten sen katseen.
"Sano vain jos mielesi tekee." Jos Effiellä oli jotain sanottavaa, sanoisi sen edes suoraan.

Effie pudisti päätään.
"Ei ole mitään sanottavaa. Onko sinulla?"

"Näytit siltä. O'Connor näytti samalta." Kyllä, Caitlin oli istunut täällä pitkän aikaa. Siihen asti että nainen oli näyttänyt pyörtyvänsä siihen tuoliin.

"Mitä hänellä oli sanottavanaan?"

"No hän ei haukkunut minua idiootiksi tai läpsinyt. Olisi ehkä halunnut." Artemis hymähti vaisusti. Oli harvinaista miehen edes tavallaan hymyilevän, kasvot eivät olleet tuttuun tapaan aivan tiukan ilmeettömät. Kipulääkkeiden hyvät vaikutukset.
"Kuvittelin sinun kalauttavan minua noilla kirjoilla."

Effien suupieli nousi silmät pehmentävään hymynhäiveeseen.
"Harkitsin sitä."

"Niskani tuskin olisi arvostanut sitä." Niskatuesta päätellen hänen niskansa ei juuri nyt arvoistaisi edes elämää ilman tukea. Mies huokaisi syvään, miettien oliko hänellä ollut muuta asiaa.
"Mikä tallipaikkojen tilanne on marras- tai joulukuussa?"

"Jonotuslista on onnellisen pitkä erityisesti talvikaudella. Mutta tallin valmentajilla on tiettyjä etuoikeuksia", Effie vastasi. Artemis työskentelisi itsensä kanssa ja palaisi toivottavasti pian tallin valmentajalistoille - mitä mies sitten suunnittelikaan tallipaikoille, saataisiin varmastikin järjestymään.

"Yksi ylimääräinen karsina tulisi ehkä tarpeeseen. Ensi talvena toinen, jos Party Politics varsoo kesällä." Mies ei ollut vetämässä hevosiaan pois Rosingsista, todellakaan. Hän halusi pitää nuo pohjoisen ainoassa jollakin tapaa hyväksyttävässä kisakeskuksessa, mikäili se oli mahdollista.

"Joten liity jonotuslistalle tai hanki itsesi jälleen työkykyiseksi", Effie vastasi.

"Työkyky koittaa ensin." Hän olisi näillä keskusteluilla työkykyinen ehkä lokakuussa, ainakin osapäiväisesti. Hän oli saanut puhuttua osastojakson pois, suostuttuaan tehostettuun avohoitoon. Nyt kun paino oli hyvällä mallilla, häntä ei syömisen vuoksi pitänyt tarkkailla. Ja henkilökohtainen avustaja auttoi myös vakuuttamaan nuo siitä että hän pärjäisi avohoidossa edes kohtalaisesti.

"Toivotaan parasta. Kuten sanoin, asiakkaasi ikävöivät sinua."

"Hulluja on moneen junaan." Artemis totesi, naurahtaen kuivasti. Kyllä hän tiesi olevansa tappavan tiukka valmentaja, toisaalta mies oli myös nähnyt tuloksia. Jopa kouluhevosissa, esimerkiksi Remona, jonka piaffea Caitlin kehui aivan uudella tavalla.

Effie hymyili puolittain ja risti jalkansa. Ehkä miehellä oli jotain mielessään, ja Artemis nostaisi asian esille, jos hän tarjoaisi tilaa hiljaisuuden muodossa.

"Caitlin saa jopa harkitsemaan että pitäisin kouluhevosille suunnattuja treenejä." Se taisi olla ensimmäinen kerta kun Artemis puhuin kenestäkään edes etunimellä, hän usein käytti ihmisistä sukunimeä ja hevosista virallista nimeä.
"Hän yrittää väittää että annoin hyviä neuvoja."

"En epäile sitä hetkeäkään", Effie vakuutti antaen äänensä kuultaa läpi lämpöä. Ehkä Artemis ei kaivannut konemaisen tehokasta ammattilaista, vaan ihmisen seuraa.
"Se kuulostaa erinomaiselta idealta. Ehkä voit lisätä sen valmennustarjontaasi, kun palaat töihin?"

"Ehkä." Oli hän asiaa ajatellut. Se pitäisi tosin suunnitella toisen irlantilaisvalmentajan kanssa yhteistyössä. Artemis kun ei tiennyt yhtä paljon kouluratsastuksesta.
"Pitää kysyä auttaako Caitlin räätälöimään harjoituksia kouluratsuille. En ymmärrä kouluhevosista niin paljon kuin ehkä haluaisin."

"Asia järjestyy varmasti", Effie kommentoi. Hän helpottui siitä, miten aktiivisesti mies tuntui suunnittelevan tulevaisuuttaan ja haluavan asioita, kuten uuden oppimista. Se ei kuulostanut kuolemaa janoavalta, itsetuhoiselta idiootilta.

Jos Artemis halusi halusi päästä ilman osastojaksoa, hän ei voinut tuoda ilmi halua kuolla. Ja jos toinenkaan kerta ei onnistunut, kai hän voisi luovuttaa ja jatkaa kanssaeläjien kiduttamista olemassaolollaan. Se oli eri asia, olisiko hän mukava tai siedettävä kenellekään.

Effie katseli potilasta kiireettömällä tutkivuudella. Hän sysäsi kellon mielestään, sillä ei halunnut miehen tuntevan, että hänellä oli kiire. Harry ehkä odottelisi häntä, mutta sillä hetkellä hän valitsi mieluummin Artemiksen sairaalahuoneen.
"Oletko väsynyt?" hän kysyi hetken kuluttua.

"Ei oikeastaan. Nukuin juuri ennen kuin ruoka tuli." Oli oudon rauhoittavaa saada seuraa sinne, kun sairaalassa yleensä ainoa seura oli höösäävät hoitajat ja milloin mistäkin valittava lääkäri. Lätkisivät nuokin kansioillaan kuten Effie, eivätkä nalkuttaisi kokoajan. Kotona yksinäisyys oli valittua, täällä se oli olosuhteen pakko ja siksi epämiellyttävää.

Nainen nyökkäsi. Ehkä Artemis ei siis toivonut hänen lähtöään. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö mies sanoisi sitä suoraan.
"Haluaisitko puhua jostain?"

"Mikä tahansa vaihtelu kelpaa jos se ei koske syömistäni tai pääni terveydentilaa." Artemis oli väsynyt vääntämään ja toistamaan samoja asioita lääkärilleen uudelleen ja uudelleen. Se oli todella puuduttavaa.

Effien suupieli nykäisi. Selvä.
"Onko joku hevosistasi suosikkisi?"

Oikeasti, tämän Effie halusi kysyä? Se sai miehen jopa hymyilemään oikeasti. Hymy ei ollut leveä ja se oli hyvin ujo, pieni hymy, heijastellen miehen sisällä asuvaa ujoa miestä, joka oli peitetty sillä kaikella minkä muut näkivät.
"Weltuntergang. Besserwisser on hieno hevonen, mutta Weltuntergang on suosikkini." Orin luonne oli muuttunut lähes täydelliseksi sen kypsyessä kasvun myötä, sen isä oli hänen edellinen loistava kilparatsunsa... Se oli ehdoton suosikki.

Effie kohotti punertavaa kulmaansa. Hän olisi odottanut miehen valitsevan menestyneimmän, vanhimman hevosen.
"Mistä pidät Weltuntergangissa?"

"Sen luonteesta. Se on rauhoittunut iän myötä, sillä on ikäisekseen hyvin moitteeton sekä kuuliainen käytös. Se haluaa miellyttää ihmistä, sen potentiaali on enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Ja se on isänsä viimeinen varsa, joten senkin takia. Sen isä oli upea hevonen." Artemis ei koskaan puhunut ihmisistä lämpimästi, mutta kun hän muisteli Zugzwangia, aivan outo lämpö hiipi irlantilaisen kolkkoon ääneen.

Effie hymyili kämmenselkäänsä. Hän ei yllättynyt siitä, että Artemis piti kuuliaisuudesta hevosissa, mutta oli mukavaa kuulla miehen äänessä vilpitöntä lämpöä. Mies siis osasi myös kehua ja arvostaa.
"Millaisia muut hevosesi ovat?"

"Besserwisser on upea, mutta todella herkkä. Se ei kunnioita käsittelijäänsä jos ei koe tulleensa kohdelluksi oikein. Se ei draamaa turhasta, mutta ottaessaan herneen nenäänsä, se voi tehdä rumaa jälkeä." Hän ei vitsaillut kun sanoi orin voivan pistää karsinan uuteen uskoon, jos hevonen hermostui todella. Vichy oli tehnyt sen kerran.
"Polly on upea tamma, samasta isästä kuin Weltuntergang. Odotan siltä paljon ja upeaa varsaa. En pidä tammoista, mutta se on enemmän ikäisensä ori kuin tamma."

Pätiköhän sukupuolijako myös ihmisiin? Effie kuunteli nyökkäillen.
"Oletko jo astuttanut tammasi?"

"Olen. Se saa varsoa nyt kerran ja siirtyy tammalomalta sitten treeniin ja kisakentille. Jos se menestyy, astutan sen vanhempana uudelleen." Hän ei tiennyt mitään naisen ajatuksista siitä että hän olisi arvostanut tai pitänyt miehistä enemmän. Lähtökohtaisesti irlantilaisvalmentaja vihasi kaikkia ihmisiä, mutta molemmissa sukupuolissa oli poikkeuksia.

"Onko Besserwisser varsan isä?" Effie tiedusteli todettuaan, että Artemis näytti viihtyvän keskustellessaan hevosistaan.

"On. Odotan siltä varsalta todella, todella paljon. Jos se perii molempien sukujen hyvät puolet, en vitsaile kun sanon voivani odottaa vähintään huippuhevosta." Molemmissa suvuissa oli huippuhevosia, Artemis ei tuhlannut aikaansa huonoihin hevosiin.

"Toivotaan siis parasta", hän vastasi. Ehkä Artemiksen elämässä oli ollut tarpeeksi vastoinkäymisiä. Miehen tähden nainen toivoi, että varsa olisi miehen toiveiden mukainen.

Kasvatus oli suurimmassa roolissa heti hyvän perimän jälkeen, joten Artemis uskalsi uskoa että ajatuksensa osuisivat kohdilleen.
"Onko jotain muuta mitä haluat kysyä?"

Paljonkin. Mutta suurin osa taisi osua kiellettyyn kategoriaan.
"Onko jotain, mistä haluaisit kertoa?"

"Jos haluat, saat kysyä jotain minkä kielsin. Olen kyllästynyt vain jankkaamaan lääkärille." Ehkä Effielle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta kaikkea mahdollista. Niin hän ainakin halusi uskoa.

"Hyvä on", Effie vastasi ja harkitsi hetken.
"Mitä ajattelet siitä, että olet edelleen täällä?"

Hän oletti naisen tarkoittavan sitä, että hän oli edelleen elossa.
"Että maailmalla on huono huumorintaju. Minä halusin päästä hengestäni ja hyvä kun sain mitään vammoja. Kun taas ne jotka haluaisivat elää ja joilla on elämä edessä, kuolevat vastaavissa kolareissa ehtimättä edes sairaalaan."

"Tulkitsenko oikein, että tunnet siitä syyllisyyttä?"

"Tavallaan. Minä olen halunnut kuolla kahdesti, mutta ne jotka eivät halunneet kuolla alkuunkaan, eivät selviä. Se ei ole reilua." Hän olisi halunnut lahjoittaa ne jo lainaksi saamansa parikymmentä vuotta jollekin, joka todella olisi halunnut elää. Tai vaikka lapselle, jota vanhemmat ja perhe olivat jääneet suremaan.

"Tunnetko syyllisyyttä siitä, että olet halunnut kuolla?" Effie kysyi kiitollisena mahdollisuudesta saada ymmärtää Artemista paremmin.

Artemis mietti hetken. Tunsiko hän? Ei. Vain selviämisestään ja siitä että kulutti hengitysilmaa.
"En. Enkä pyytele sitä anteeksi sen takia. En ole pahoillani siitä."

"Olet kuitenkin edelleen täällä. Luuletko, että osa sinusta on halunnut toisin?"

"Jos niin olisi, olisin jarruttanut." Artemis muisti sen häiritsevän selvästi ja jalka ei ollut edes hipaissut jarrua.

"Haluatko edelleen kuolla?"

"Jos sanon että haluan, en pääse ikinä pois osastolta. Joten on yritettävä vakuuttaa itseni siitä, että en halua." Kaksikymmentä vuotta ei ollut riittänyt siihen, riittäisikö mikään enää. Hän vain selviytyi kaiken kanssa.

"Miksi arvelet, että tunnet niin?" Effie kysyi. Mies sai hänet tuntemaan lohdutonta myötätuntoa.

"Elämäni on yksitoikkoista ja nyt se missä olen hyvä, alani parhaita, ei ole enää vaihtoehto." Ratsastus oli ollut Artemiksen elämä, hänen intohimonsa ja ammattinsa, Nyt hän saattoi vain valmentaa, koska esteratsastaja jolla oli vajavainen syvyysnäkö, oli enemmän kuin vaarallinen.

"Olet parempi kuin hyvä valmentajana", Effie kommentoi.
"Millaiset asiat tekevät sinut onnelliseksi?"

Artemis mietti vastaustaan pitkään. Hän ei tiennyt vastaisiko niin mitä häneltä odotettiin vai sittenkin ehkä rehellisesti.
"Hevosten kanssa työskentely, ratsastus. Rauhalliset illat kotona vanhoja elokuvia katsoen, jonkun kanssa. Hevoset ylipäätään. Kun näen entisen valmennettavani menestyvän." Se oli tavallaan hyvin suora viittaus entisen miesystävän lapseen, mutta jos ei tiennyt hänen seurustelleen tuon isän kanssa, oli sitä hankala yhdistää.

"Voitko yrittää sisällyttää elämääsi asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi? Ehkä et silloin kokisi sitä yksitoikkoiseksi."

"Olen sairas mies, joka on eläkkeellä kilpailuista. Sen lisäksi äkäinen, en kovin pidetty ihminen. Joten, elämäni koostuisi töistä, kuten ennen tätä." Hyvä on, nykyään hänellä oli yksi ystävä, mutta Caitlinilla oli muutakin elämää. Ja Brian oli nyt Newcastlessa, mutta miehen kanssa ystävyys oli ammattimaista.

"Mitä jos kokeilet uusia asioita?"

"En ole hyvä siinä. Usko huviksesi, en osaa olla repäisevä tai tulla mukavuusalueeni ulkopuolelle. Caitlin pakotti ja siitä tuli fiasko." Hän oli onnistunut aivan varmasti loukkaamaan Winteriä suostuttuaan niille treffeille. Se oli ollut kamalaa.

Se heillä oli yhteistä. Mutta Effie saattoi silti kannustaa Artemista kokeilemaan!
"Mihin Caitlin pakotti sinut?"

"Nyt saat luvata ettet naura." Artemis ei nyt jaksaisi nauraa itselleen ja häntä edelleen hävetti. Se oli ollut sanoinkuvaamattoman noloa.
"Sokkotreffeille. Ja se oli fiasko niin monella tapaa."

Effie hymyili lämmöllä. Se oli rohkeaa ja ihailtavan arvoista, ei naurettavaa.
"Minusta se kuulostaa vain hienolta. Ikävää, ettei se kerta ollut onnistunut. Mitä tapahtui?"

"Se ei ollut hienoa. Hän oli tietämättään järjestänyt treffit tutun kanssa, joka on reilusti minua nuorempi. Elämäni karmein hetki istua ravintolassa nuoren ja nätin naisen kanssa, kun kuulee muiden tuomitsevan sinut vähintään sugardaddyksi."

"On hienoa, että lähtee sokkotreffeille. Se on rohkeaa", Effie korjasi. Se kertoi miehestä, joka halusi muuttaa elämäänsä parempaan suuntaan.
"Häiritseekö sinua, mitä muut ajattelevat sinusta?" Hän ei ymmärtänyt, mikä isommassa ikäerossa oli ongelamana - mutta toisaalta hänen miesystävänsä oli reilut 20 vuotta häntä vanhempi.

"Rehellisesti? Häiritsee. En halua tulla leimatuksi vanhaksi likaiseksi mieheksi joka iskee rahalla nuoremman naisen sängynlämmittimeksi. En todellakaan. En tulla rinnastetuksi Burkeen." Artemis sanoi sen aivan suoraan. Kyllä hän oli kuullut (ja nähnytkin niitä katseita) valmentajasta kertovat juorut.

Effie toivoi, että Burkesta liikkui vain juoruja samoin kuin muistakin tallin isommista nimistä.
"Sanoit aikaisemmin, että oli karmeaa istua nuoren ja nätin naisen kanssa. Luuletko, että raha olisi ainoa syy, mikä sinussa viehättäisi?"

"En voi vastata että ulkonäköni viehättäisi tai vedota mahtavaan persoonallisuuteen, joten kyllä, väittäisin. Kuolisinkin vaimoa ennen, joten naiselle jäisi hyvät rahat." Ikävän kyyninen katsantokanta.

"En usko, että annat itsellesi tarpeeksi arvoa. Sinulla on paljon enemmän annettavaa kuin raha."

"Kamalat geenit." Koska hän oli mieleltään sairas ja myös kropaltaan nyt, Artemis ei halunnut ikinä saada omia lapsia. Tai niin hän uskotteli itselleen, vaikka huomasi välillä miettivänsä miten ihanaa olisi saada oma lapsi.

Effie naurahti ja peitti suunsa.
"Olen tosissani."

"Niin minäkin." Ei Artemis kokisi että olisi sopiva mies, johan se viimeisin suhteensa olisi sen todistanut. Juuri kun hän oli alkanut asettua ja saada asiat uomiinsa Williamin kanssa, Artemis oli karannut Saksaan. Mikä ihana mies hän oli.

"Ehkä voisit yrittää olla vähemmän kriittinen itseäsi kohtaan. Sinulla todella on paljon annettavaa."

"Viimeksi kun seurustelin, ilmoitin karkaavani Saksaan valmentajanpestin perässä. En ole miesystävämateriaalia. Sen hyväksyy jossakin vaiheessa." Artemis vain ei ollut päässyt siihen vaiheeseen. Hän huomasi nyt kilpauran jäätyä kaipaavansa niitä tavallisia asioita.

"Miksi teit niin?"

"Niedermann tarvitsi valmentajaa ja halusi minut. Kaduin jälkikäteen mutta se ei enää auta."

Kaikki tekivät typeriä päätöksiä. Effie harkitsi kertovansa miehelle, että hän oli tehnyt pahempaa, mutta päätti toisin.
"Pyysitkö kumppaniasi tulemaan mukaasi?"

"En. Jos hän olisi halunnut, olisi hän olisi tullut väkisin." Henkilö johon Artemis viittasi miehenä, ei tosiaan olisi pahemmin kysellyt, halusiko hän tuon mukaansa. William olisi tullut väkisin.

"Mutta pyysitkö häntä mukaasi? Kerroitko, että olisit halunnut hänet mukaasi?"

"En ollut silloin mies joka olisi sanonut sellaista ääneen." Jos hän olisi sanonut, asiat voisivat olla erilailla nyt. Hän tuskin olisi tässä yksin.

"Kadutko sitä?"

"Lähde aina siitä oletuksesta, että kadun miltein kaikkia päätöksiä henkilökohtaisessa elämässäni." Urallaan Artylla ei juuri ollut kaduttavaa, onneksi. Siitä hän oli suoriutunut hyvin.

"Onko katumuksen tunne saanut sinut toimimaan erilailla seuraavissa tilanteissa?"

"On. En ole aloittanutkaan suhdetta kenenkään kanssa tai treffaillut. Sitä yhtä katastrofia lukuunottamatta." Sitä voisi sanoa muutokseksi aiempiin tapohin.

"Oletko harkinnut, että sen sijaan voisit vain toimia toisin kuin tilanteessa, jota olet katunut?" Luulisi, että mies kokisi elämänsä vähemmän yksitoikkoiseksi ja arvottomaksi, jos siinä olisi tärkeitä ihmisiä.

"Olen. Siksi menin sinne treffeille. Ja paikalla saan huomata olevani Zoe Winterin kanssa hienossa ravintolassa, pyytäväni häntä kiusallisesti jäämään edes syömään." Oli naisesta nähnyt että tuo oli halunnut juosta karkuun.

Effie kätki tehokkaasti yllätyksen kasvoiltaan. No siinä oli sokkotreffit. Eihän Winter käynyt koskaan treffeillä. Nainen oli kylmempi ja hillitympi kuin hän.
"En usko, että siinä tapauksessa sinä olit minkäänlainen ongelma. Ehkä sinun pitäisi kokeilla uudelleen."

"Winterin kanssa vai ylipäätään? Ja jos se on ehtinyt muiden korviin että Caitlin koettaa saada minua treffeille, kukaan ei suostu hänen sokkotreffiparituksiinsa." Nainen oli luvannut olla tekemättä sitä, mutta... Hän ei luottanut irlantilaisnaisen tekemisiin.

"Jonkun muun kanssa", Effie vastasi. Hän ei tiennyt, mitä Winter teki vapaa-ajallaan, mutta töissä nainen oli niin pettämättömän ammattimainen, ettei nainen ihmettelisi yhtään, jos ratsuttaja ei osannut irtaantua siitä kohdatessaan treffeillä tallin valmentajan.

"Koska vapaaehtoisiahan riittää. On ihanaa miten sinä ja Caitlin yritätte piristää, mutta arvostaisin jos ette yrittäisi valehdella." Artemis ei jaksanut uskoa että naiset puhuivat totta. Jos hän kyselisi, kummankaan mies ei varmasti muistuttaisi häntä.

"Älä viitsi", Effie napautti.
"Luulisi sinun tietävän tähän mennessä, etten valehtele, saati imartele turhaan. Sinulla on paljon annettavaa ja olen varma, että voit saada paljon parempia kokemuksia tapailusta."

"Teillä molemmilla on miesystävät. Eikö olekin?" Hän vain onnekkaasti arvasi että Effiellä olisi suhde.
"Miehesi tuskin on sarkastinen, kyyninen, sairaalloisen perfektionistinen, anorektikko tai masentunut?"

Effie hymyili kireästi.
"Ihmiset ovat erilaisia. Mitä jos listaat hyvät puolesi?"

Hyvät puolet? Tässä menisi helvetin kauan. Hän ei tiennyt oliko hänessä hyviä puolia.

"Osaan pitää paikat siistinä, en valita jos toinen viihtyy töissä, en ryyppää."

"Se on hyvä alku. Mitä muuta?"

"... Siinä ne oli. Effie, ei niitä ole tuon enempää. No en tupakoi? Ainakaan en polta enää oikeaa tupakkaa." Sähkösavukkeesta sentän tuli mieto ja hyvä tuoksu, eikä se jättänyt kamalaa hajua vaatteisiin tai tervannut keuhkoja umpeen.

"Minä tiedän monta lisää. Jatka vain."

"... Aivoissani on lievää turvotusta. Haluatko tosiaan että rasitan niitä?" Infarktin jälkeen tämä oli monella tapaa niin epäreilu argumentti. Niin epäreilu.

"Haluan", Effie vastasi. Tarkoitus oli hyvä. Jos se auttaisi Artemista löytämään enemmän hyvää itsestään, vaivannäkö olisi sen arvoista.

"Muistan tämän kun saan uuden infarktin. Olen sentään sairaalassa valmiiksi." Hei, vitsi! Artemis ei usein vitsaillut, edes puoliksi.
"En minä tiedä. Ei minussa ole hyviä puolia."

"Olet älykäs, sivistynyt, mielenkiintoinen mies, joka ei pelkää ilmaista tai puolustaa mielipiteitään. Se on hyvä ominaisuus." Jos sitä ei laskettu, että Artemis oli ajanut tahallaan ulos moottoritieltä.

"Olen elitistinen kusipää, jolla on todistetusti korkea älykkyysosamäärä ja käytän mielipiteen ilmaisua tekosyynä sille että olen mulkku."

"Asioilla on monta eri puolta."

"Hyvä ja huono. Ja lisäksi minulla on hurmaava tapa suhtautua muihin alentavasti." Koska hän oli elitistinen paskiainen.
"Sain miltein henkilökohtaisen avustajani itkemään. Ensimmäisenä työpäivänä."

"Haluatko muiden kokevan sinut niin?"

"Joidenkin. En voi vieläkään sietää tyhmiä tai avuttomia ihmisiä. En halua sellaisia elämääni." Ne jotka mies koki mukaviksi, saivat hieman erilaisen kohtelun. Caitlin oli saanut plastronneulan lahjaksi. Nainen saisi tietenkin pitää sen, vaikka hän olikin elossa.

Effie saattoi samaistua.
"Mitä muita hyviä puolia sinussa on?"

"Effie, en keksi enempää. Minulla on huono mielikuvitus." Se häneltä todellakin puuttui. Hän oli raivostuttavan realistinen.

"Entä se, miten paljon välität hevosistasi? Ja miten kokenut ja taitava olet hevosmaailmassa?"

"Se ei varsinaisesti ole parisuhteen valttikortti. En tunne monia jotka saavat siitä suuriakin kiihkon tai ihastumisen tunteita. Tai sitte he eivät ehkä koe niitä oikeista syistä."

"Millaisista asioista arvelet ihmisten saavan kuvailemiasi tunteita?"

"Hyvä huumorintaju, mukava, kiltti, antelias, komea, hyvätapainen... Mitä näitä nyt onkaan. Sano sinä. Sinulla meistä on parisuhde."

Effie liikahti epämukavana ja laski hetkeksi katseensa sylissään lepääviin käsiin.
"Etkö muka mielestäsi osu yhteenkään mainituista?"

"No olen antelias, kun haluan." Monet pitivät miestä pihinä, mutta hän ei ostanut ikinä halpoja, huonoja tai kamalia lahjoja ja auttoi mielellään ihmisiä. Lahjoitti suuria summia hyväntekeväisyyteen, usein.

Effie kohotti merkitsevästi kättään.
"Minä pidän huumorintajustasi. Osaat myös olla mukava niin halutessasi."

"Olet kuullut minun sanovan yhden vitsin ja sekin tänään." Hän huokaisi hiljaa, raapien rannettaan. Saatanan side joka piteli tippaa paikallaan.

"Olet siis hauskempi kuin luulet."

"Kuin sinä luulet. Minä tiedän olevani hauska jos annan itseni olla. Muut vain ajattelevat samalla tavalla. Cavanaugh on kuiva vanha niuho, joka on kuolleempi kuin kryptanvartijat." Hän raapi rannetta uudestaan ja naksautti kielellään kitalakea.
"Annatko tuon lipaston päältä nikotiinilaastarin? Kaksi liuskaa ja jos viitsit avata ne tarrat. En... sormeni ei taivu avaamaan niitä nyt."

Effie nousi hakemaan miehen pyytämät laastarit. Hän seisahtui sängyn vierelle irrottamaan laastarit tarroistaan ja ojensi niitä kysyvästi miehelle; taipuisivatko sormet liimaamaan ne paikalleen?
"Kuten huomaat, keräsimme hetkessä pitkän listan hyviä ominaisuuksia."

Artemis sai ne kyllä paikoilleen, kun lätkäisi ne olkavarteensa kämmenellä. Mies irvisti tuskastuneena. Ai saatana.
"Sinä keräsit. Siis keksit."

"Et siis huomannut, kuinka monta osasit nimetä itse", Effie huomautti siirtyessään takaisin tuoliinsa.

"Nimesin muistaakseni neljä." Artemis näytti rentoutuvan huomattavasti kun sai nikotiinia itseensä.
"En saa sauhutella täällä ja tulen hulluksi näiden laastarien kanssa. Kuin olisin koko ajan töissä."

"Kuusi", Effie korjasi.
"Oletko harkinnut tupakasta luopumista?"

"En tupakoi. Poltan sähkötupakkaa, mutta en saa höyrytellä sitäkään." Hän ei tosiaan haluaisi muiden näkevän häntä nikotiinin puutteessa.
"Ja muu maailma ei halua kestää minua niksoissani. Jos olen muuten sietämätön, silloin herätän murhanhimoa."

"Tarkoitin, että sinun ei tarvitsisi tulla hulluksi, mikäli et tarvitsisi laastareita", Effie vastasi.
"Oletko harkinnut puhuvasi itsestäsi vähemmän negatiiviseen sävyyn? Se voisi tehdä sinut onnellisemmaksi."

"Yritän jo saada päätäni kasaan, toipua syömishäiriöstä ja olla tappamatta itseäni. Saanko odottaa nikotiinista vierottautumisen kanssa muutaman vuoden?"

Effie kohautti olkiaan. Jos nikotiinin kanssa kamppailu kävi miehen hermoille, siitä luopuminen oli looginen ratkaisu.

"Ongelma on vain töissä. Järkyttävä määrä laastareita joka viikko. Tarvitsisin oman kaapin niille." Se oli taas vitsi. Jestas, hänet pitäisi pumpata täyteen kipulääkkeitä useammin.

Mikäli Artemis toivoi lupaa sauhutella tallilla, sellaista ei irtoaisi.
"Ehkä oma laastarikaappi järjestyy, jos pyydät kauniisti", Effie vastasi.

"Lääkekaappi ja avain minulle? Se ei herättäisi huomiota. Ja se olisi valmiiksi vessassakin, en joutuisi kuljettamaan pakettia ympäriinsä." Hän jo sivulauseessa myönsi voivansa palata töihin. Hän vilkaisi kelloa, sitten sivusilmällä Effietä.
"Hei, kello on noin paljon. Jos et nyt mene kotiin, joudun kieltämään vierailusi. Tulit kuitenkin suoraan töistä."

Effie hymyili vienosti silmät siristyen.
"Haluaisitko minun lähtevän?"

"Euphemia, ei ole normaalia miten kauan olet istunut siinä. Sinulle käy kohta kuin Caitlinille ja olet pyörtyä siihen. Mene kotiin, syö, nuku. Lepää ennen töitä. Ja pidä Caitlinkin töissä. Hän muuten juurtuu siihen tuoliin. Minä mihinkään karkaa tippatelineeni kanssa."

"Kuten sanoin, osaat olla mukava halutessasi", Effie vastasi nousten tuolistaan, "toivottavasti toivut pian". Hän ei uskonut miehen olevan kiinnostunut hyvinvoinnistaan, mutta tapa ilmoittaa vierailu päättyneeksi oli huomaavainen.
"Olen kiitollinen siitä, että olet vielä täällä", hän lisäsi seisahtuen ovenkarmin vierelle, ennen kuin jätti huoneen. Ei kai ollut reilua antaa Harryn odottaa kauempaa.

"Ja olen täällä vielä huomennakin." Artemis huokaisi hiljaa ja tipattomalla kädellä viittoi naista jatkamaan matkaansa ovesta ulos. Jos nainen ei nyt vaikka ajaisi itseään hulluksi.

Maanantai 7. marraskuuta 2016 - Lontoo

Artemis oli kironnut siskonsa helvettiin tuhansia kertoja viimeisien tuntien aikana. Hän oli saanut siskoltaan valmiin teatterimatkan Lontooseen, hotellihuoneet, varattu pöytä hyvästä ravintolasta ja liput vapaavalintaiseen näytökseen. Oli ollut vaikeaa keksiä ketään (Deen kanssa Artemis ei halunnut lähteä), pyytämisen vaikeudesta puhumattakaan. Lopulta hän oli saanut aikaiseksi pyytää Effietä. Nainen oli paras vaihtoehto heti Caitlinin jälkeen ja siinä hänen ystävänsä sitten olivatkin.
Mies oli ollut oudon hyväntuulinen koko matkan Lontooseen ja sama linja jatkui nyt, kun hän istui hotellin ravintolassa närppimässä lounassalaattiaan pomonsa edessä.
"Olihan huoneesi hyvä ja siisti?"

Effie oli asettunut miestä vastapäätä, selkä suorana ja katse hotellin ravintolaa haravoiden. Lontoon pulssi tuntui tutulta, mutta nainen ei osannut päättää nauttiko hän hektisestä adrenaliinista vai saiko se hänet kaipaamaan pohjoista. Hän toivoi jälkimmäistä, sillä Harryn painostusta muuttaa etelään ja hankkia potentiaalia paremmin täyttävä työ oli vaikea vastustaa ilman sitäkin, että hän alkaisi kaivata Lontooseen itse. Hän pohti mikä oli saanut Artemiksen epätavallisen hyvälle tuulelle - kyse tuskin oli vain rakkaudesta pääkaupunkiin ja West End -musikaaleihin. Effie ei kuitenkaan raaskinut kysyä, sillä hän arveli, ettei mies huomannut itse hyvää tuultaan; sen huomioiminen luultavasti palauttaisi happaman ja pahantuulisen irlantilaisen.
"Aivan tarpeeksi, kiitos", hän vastasi, sillä Effiellä oli aivan oma standardinsa siisteydelle, jota oli turha odottaa muilta. Nainen keihästi kirsikkatomaatin salaatistaan.
"Oletko nähnyt Les Misérablesin aikaisemmin?" nainen tiedusteli arvellen, että miehen kutsu tuli ottaa imartelevana, vaikka syy sille olisi se, ettei Artemiksella ollut ketään muutakaan, jota pyytää mukaansa.

Se tosiaankin räjäyttäisi sen pommin miehen sisällä. Oli tosiaan viisaampaa jättää se hyväntuulisuus sikseen.
Heillä molemmilla oli standardinsa (ne sairaalloisen korkeat) siisteyden suhteen, siksi Artemis kai edes osasi kysyä.
"No hyvä. Kiitos kun lähdit seuraksi. Deirdre uhkasi lähteä jos en olisi saanut ketään mukaani."

Se tosiaankin räjäyttäisi sen pommin miehen sisällä. Oli tosiaan viisaampaa jättää se hyväntuulisuus sikseen.
Heillä molemmilla oli standardinsa (ne sairaalloisen korkeat) siisteyden suhteen, siksi Artemis kai edes osasi kysyä.
"No hyvä. Kiitos kun lähdit seuraksi. Deirdre uhkasi lähteä jos en olisi saanut ketään mukaani." Irlantilainen vihasi julkisesti syömistä edelleen yhtä intohimoisesti kuin aina ennenkin, vaikka olikin nyt, noh, hieman terveemmissä mitoissa. Se ei tosin auttanut asiaa, ettei hän ollut koskaan kuin korkeintaan juonut kahvia Effien seurassa.
"Kerran, siitä on aikaa. Vähän liian kauan, pidin siitä silloin paljon."

"Kiitos, kun kutsuit", Effie vastasi suoden miehelle hymyn, veikaten ettei se ollut ollut Artemikselle miellyttävä hetki. Hän arveli, ettei tämäkään ollut ja katseli sen tähden ympäristöä ennemmin kuin miehen ruokailua.
"Kuinka usein käyt West Endillä?" hän kysyi. Les Misérables vaikutti juuri Artemikselle sopivalta musikaalilta: kurjista kertova tarina istui miehen pessimismiin.

Se tavallaan helpotti kun nainen ymmärsi sanomatta katsella muualle, olla keskittymättä liiaksi vastapäätä istuvaan mieheen, joka yritti taistella sen jokirapuscesarin alan nielustaan.
"En kovin usein. Pitäisi käydä useammin. Ennen este oli työt, nyt en vain saa aikaiseksi."

Nainen nyökkäsi. Hänkin toivoi voivansa käydä useammin - viikottain, mutta töistä irrottautuminen oli vaikeaa. Etelään tulemisella oli myös oma painolastinsa, kuten se, että hänen pitäisi käyttää siroa kihlasormusta Harrya tavatessaan. Nyt se oli työnnettynä lompakon taskuun, pois mielestä.
"West Endin täytyy olla suosikkipaikkojani maailmassa."

"Se on jo aika paljon ihmiseltä, joka asuu työpaikallaan." Artemis hymähti. Moni varmasti kuvitteli että heidän kaltaiset ihiset viihtyivät töissä ja rakastivat työpaikkaansa enemmän kuin mitään. Oli se sitäkin, mutta myös vain halua täyttää tyhjää elämää jollakin muulla.
"En ole käynyt West Endillä sitten... Ennen kuin lähdin Saksaan valmentajanpestin perässä."

"Miten olet selvinnyt niin pitkään poissa täältä?" Effie pyöristi silmiään teatraalisella hämmästyksellä ja nosti vesilasin huulilleen.

"En ikinä ehdi. Ensin oli kilpailuja ja töitä, nyt paikkailen poissaoloni aiheuttamaa takapakkia hevosissani ja yritän löytää sävelen uuden hevoseni kanssa." Valtava oldenburg oli tullut suoraan Saksasta. Rock Me Amadeus oli hyväsukuinen kouluratsu, joka oli tullut lähinnä eläköityneen esteratsastajan harrastushevoseksi.
"Ja en olisi tullut nytkään, ellei minua olisi kiristetty."

Effie kätki huvituksensa lasin taakse. Se ei ollut yllättävää.
"Mukava kuulla, miten innoissasi olet tästä matkasta."

"Ajattele positiivisesti, se ei johdu sinusta etten ole kovin innoissani." Artemis olisi ollut enemmän innoissaan, jos olisi tehnyt valinnan itse tai edes Effie kaivannut seuraa. Ei, sisko oli kiristänyt.

Punertava kulma kohosi asteen, mutta Effie koki paremmaksi jättää aiheen sikseen.
"Miten viime viikkosi meni?" hän tiedusteli.

"Vietin sen yrittämällä olla vähemmän perunasäkki hevosen selässä. Pitkä tauko, hyvä kun hevonen edes pysähtyy ja ravi nousee. Hirveää." Artemis hymähti, saaden vihdoinkin sen lautasensa tyhjäksi.
"Entä miten sinun meni? Ja mitä haluaisit tehdä ennen West Endille siirtymistä?"

Nainen vastasi hymyllä. Hänen rinnallaan Artemis olisi samanlainen olympiaratsastaja kuin ennenkin, mutta Effie saattoi samaistua mahdottoman korkeisiin standardeihin paremmin kuin hyvin.
"Aikataulun mukaan. Rosings pyörii niin sujuvasti kuin voi olettaa", hän huokasi viitaten lokakuun lopun myrkytysskandaaliin. Oli hän toki mennyt myös kihloihin, taas, mutta se ei tuntunut mainitsemisen arvoiselta.
"Onko sisaresi suunnitellut ohjelmaa läpi vuorokauden vai viihdytämmekö itse itseämme?" Effie kysyi.

Mies irvisti hieman. Hän oli ollut sen episodin aikana sydän syrjällään ja pelännyt hevostensa puolesta. Artemis olisi suorittanut onnistuneen itsemurhan, jos ne mielettömän arvokkaat ratsut olisivat mahdollisesti kuolleet myrkytyksiin. Etenkin kun kaksi niistä on oli ostanut omalla rahallaan, ollen taloudellisen tappion maalitauluna.
"Voin kuvitella millaista sinulla on ollut viimeiset viikot. Ja ei, hän suunnitteli vain teatterin ja sen jälkeisen illallisen. Muuten olemme vapaita kuin taivaan linnut."

Viime viikot olivat olleet painajaista. Pahempaa kuin maastoratsastajia vainonnut mielipuoli, sillä tämänkertaiset tekijät veivät hevosenomistajien luottamuksen tallin turvallisuuteen - mutta kuinka kummassa kenenkään oli tarkoitus varautua siihen, että joku päätti nakella myrkkyä hevosille? Rehuhuone oli jo lukittuna, tallissa ja tarha-alueella oli valvontakamerat eikä talli ollut koskaan tyhjillään.
"Mitä sinä haluaisit tehdä?" Effie päätti kysyä, sillä Artemis oli huomattavasti nirsompi kuin hän.

Artemis mietti hetken. Hänellä oli muutamia asioita, jotka hän halusi Lontoossa aina tehdä.
"Hmm.. Haluaisin käydä parissa liikkeessä täydentämässä vaatevarastoani. Pari jakkua alkaa nukkaantua." Koska nukkaantuminen esti vaatteen käytön ja teki todella kalliista puvusta käyttökelvottoman miehen silmissä.
"Jos sinua ei haittaa."

Effie pudisti päätään.
"Käyhän se", hän lupasi, sillä saattoi käydä Lontoossa aina halutessaan ja ilta olisi mukavampi, jos miehen suhteellinen hyvä tuuli säilyisi. Naisella oli myös tunne, että hänen suosikkipaikkojensa loisto saattaisi himmentyä, jos hänen olisi raahattava melkein nelikymppistä miestä vanavedessään kuin murjottavaa 5-vuotiasta.
"Mitä muuta yleensä teet käydessäsi Lontoossa?"

Artemis mietti hetken. Mitä hän yleensä teki? Äkkiseltään hän muisti aina vain istuvansa lentokentällä.
"Käyn kahviloissa, kuljekselen ulkona. Istun lentokentällä ja teen töitä hotellihuoneessa. Älä tuomitse, se on säälittävää, tiedän."

"Onko?" Effie kohotti kulmaansa merkitsevästi.
"Kuulostaa paljolti siltä, mitä minä teen", hän vastasi. Joskaan hän ei koskaan kuljeksinut päämäärättä tai käyskennellyt kiireettä.

"...Oi ei. Tavallaan ehkä toivoin että sinä tekisin jotain hohdokkaampaa. Ja moni muu tuomitsisi." Artemis oli vain tottunut siihen, että tekemiset tuomittiin useimmiten rankasti.

Naisen suupieli nykäisi. Hän oli työnarkomaani, joka työskenteli lentokentillä, junissa, kahviloissa ja harppoessaan lontoolaisessa rytmissä pisteestä toiseen.
"Mikä tarkalleen olisi hohdokkaampaa?"

"Mieti nyt millaista olisi olla normaali. Shoppailla vain koska haluaa, ei siksi että tarvitsee jotakin. Ehkä nähdä ystäviä kahvilla tai lounaalla? Sellainen mitä nyt yleensä pidetään hyvänä ja normaalina elämänä."

Effie nauroi pöllönsilmät siristyen.
"Mitä hohdokasta normaalissa on?"

"Kukaan ei arvostele sinua? Se siinä minua viehättää. Minua on arvosteltu niin kauan, että olisi mukava saada elää välillä rauhassa." Se johtui tosin ehkä enemmän vähintään vahingollisesta tavasta elää, eikä suinkaan muiden halusta arvostella. Artemis joi vesilasinsa tyhjäksi, pyytäen sitten itselleen kahvia ja molempien laskun. Ei Effien tarvitsisi tätä maksaa, hänhän naisen oli tänne anellut ylipäätään.

Effiellä oli tapana maksaa omat laskunsa, aina. Artemiksen kanssa tosin tuntui olevan parempi valita taistelunsa.
"Koetko tulevasi arvostelluksi?" hän kysyi nostaen siistin, mustan käsilaukun olalleen.

Oli helpompaa antaa irlantilaisen maksaa. Hän saattoi olla huonotapainen, röyhkeä ja törkeä kanssaeläjiään kohtaan, mutta hänelläkin oli käytössääntönsä. Tämä oli yksi niistä.
"Nauhoitan sinulle joskus puhelun Deirdren tai Aidenin kanssa. Etkö sinä muka koskaan koe että muun kritisoivat aiheetta valintojasi?"

Nainen laski katseensa hetkeksi. Hän ei mielellään keskustellut henkilökohtaisesta elämästään, mutta hän vaati Artemista avautumaan säännöllisesti omastaan, ja yleensä vältti vastakysymykset; ehkä mies ansaitsi kerrankin oikean vastauksen.
"En tiedä aiheettomasta, mutta kyllä, valintojani kritisoidaan rankasti ja säännöllisesti."

Irlantilainen selvästi yllättyi saamastaan vastauksesta. Hän antoi sen hämmennyksen olla, päättäen olla takertumatta siihen.
"Oli aihetta tai ei, se ei ole oikein. usein läheiset katsovat sen oikeudekseen. Se tuntuu pahalta, välilä tulee tunne ettei kelpaa. En tiedä tuleeko sinulle."

Effien suupieli nytkähti. Hänen äitinsä oli julistanut hänen olemassaolonsa virheeksi ja hänet pettymykseksi siitä saakka, kun hän muisti - kelpaaminen oli menetetty toivo.
"Ehkä se on universaali tunne. Mutta elämäänsä tuskin voi elää vain muita miellyttääkseen."

"Saarnaat muiden halveksumisen mestarille. Olen menetetty tapaus." Artemis asteli ulos hotellista, siihen Lontoon ei-niin-hurmaavan säähän. Mies nosti hieman villakkankaisen takkinsa kauluksia, värähtäen kylmästä. Langanlaiha valmentaja paleli enemmän kuin herkästi.
"Olen tuntenut niin yli puolet elämästäni. Joskus harvoin tunnen olevani kutakuinkin hyväksytty, parin ihmisen seurassa. Valitettavasti perheeni ei kuulu siihen joukkoon. Ehkä se on syy miksi asun töissä, ainoat ystäväni ovat työpaikallani."

"Työpaikka on hyvä valinta kodiksi", nainen vastasi. Hän aikoi pitää kiinni päätöksestään asua toimistossaan, tai ainakin sähköpostissaan, vaikka hänen aikansa vähyys aiheuttikin kitkaa.

"Olisi ehkä jos ei vaihtaisi sitä vuoden välein." Artemis oli viimevuosina muuttanut usein ja vaihtanut tallia jossa valmensi. Nyt hän tosin oli jäämässä Rosings Parkiin, useammastakin syystä. Siellä hän viihtyi, niin hyvin kuin nirso irlantilainen viihtyä saattoi.

"Ehkä", Effie totesi ja seurasi katujen liikettä. Lapsuuskaupungin kartta oli piirtynyt selvänä hänen mieleensä, ja hän tunsi olevansa kotona, vaikkei tähän kotiin yhdistynytkään samaa lämpöä kuin pohjoiseen.
"Missä päin mainitsemasi vaateliikkeet ovat?"

Artemis ei ollut koskaan asunut Lontoossa lyhyitä pätkiä enempää, jote hänen tietämyksensä kaupungista oli suhteellisen rahallinen.
"Tässä lähellä, kävelymatkan päässä. Haluatko käydä jossain? Sano vain. Minäkin raahaan sinut katsomaan miesten pukuja." Hän oli tosiaan aivan liian hyvällä tuulella.

"Olen kasvanut täällä, ja käyn kaupungissa yleensä useamman kerran kuussa - älä huoli", Effie vakuutti.
"West End -musikaali on tarpeeksi minulle", hän lisäsi, hienoinen innon vingahdus äänessään.

Artemis hymyili naisen innolle. Miehen kasvoilla oli harvinaisen vilpitön hymy.
"Noh, älä ole vaatimaton."

"West Endissä tuskin on mitään vaatimatonta", Effie vastasi, välittämättä siitä, että mies saattoi olla sarkastinen.
"Mitä musikaaleja muuten olet nähnyt?"

"Tarkoitin muita paikkoja." Artemis mietti hetken. Mitä hän oli nähnyt.
"Umm... Les Misérablesin, Catsin, Oopperan kummituksen, Jesus Christ Superstarin ja Mamma Mian. Yleensä käyn baleteissa tai oopperoissa." Joukossa oli ehkä pari vähintään outoa vaihtoehtoa.

"Mitä pidit Oopperan kummituksesta?" Effie kysyi tarttuen yhteen ehdottomista suosikeistaan.

"Pidin siitä. Olen nähnyt sen sekä West Endillä että Berliinissä. Pidin molemmista. Uutta versiota en ole täällä nähnyt, viimekerrasta on aikaa. Kauan."

"Olet varmaan tietoinen, että O'Connorin kihlattu on Kummituksen pääroolissa", nainen mainitsi tietäen, että Artemis oli löytänyt Caitlinista ystävän.

"Olen. Ja siksi kai olen jollakin kierolla tavalla vältellyt sitä. En ole tavannut Kingiä, joten en halua nähdä häntä lavalla tai jotain sellaista." Kai hän sitten menisi katsomaan sen kun Caitlin esittelisi hänet Davidille. Mies ei tosin olettanut sen tapahtuvan ihan heti.

"Mikset?" Effie kysyi ymmärtämättä miehen syytä musikaalin välttelylle. Yhdistyisikö näyttelijä kihlatun sijasta naamioituun psykopaattiin?

Artemis kohautti hieman olkiaan. Mies veti taskustaan sähkötupakkansa, vetäen höyryä henkeensä. Siitä vapautuva pilvi tuoksui vain vienosti vaniljalle, ei muuta.
"Kai haluan tavata hänet ensin Caitlinin kihlattuna tai miehenä, en esiintyjänä."

Perustelussa oli järkeä. Effie oli tavannut miehen useamman kerran nimenomaan West Endin tähtenä: Kingin ja O'Connorin suhde oli yllätys. Mutta pari oli tavattoman onnellisen oloinen.
"Ymmärrän."

"Joten haluan pitää itseni kerrankin ennakkoluulottomana." Caitlin löisi häntä jos miehellä olisi ennakkoluuloja tuon rakkaasta. Lopulta he saapuivat perille ja Artemis nykäisi siistin miestenvaateliikkeen oven auki. Liikkeessä oli esillä lähinnä siistejä, klassisia pukuja sekä kenkiä. Eli juuri sellaisia vanhusvaatteita joilla mies vanhensi itseään vielä parikymmentä vuotta.

Effien silmissä ne näyttivät vain asialliselta vaatekaapilta - pukeutuihan Harry hyvin samalla tavalla. Nainen itsekään ei loistanut tyylinsä nuorekkuudella: Lontoon matkaa varten hän oli varustautunut tavanomaisella, norsunluun värisellä, poolokauluksisella kasmirneuleella, tummalla jakulla ja suorilla housuilla.
"Mitä kaipaat?" hän kysyi haravoiden tarjontaa katseellaan.

"Paria siistiä peruspukua. Todella tumman sinisiä, mustia. Toki jos löydät mustan juhlapuvun, voisin ostaa sellaisen samalla." Niitä Caitlinin häitä varten. Niin pitkään hän oli vältellyt juhlia, että vanha juhlapuku oli lahkeista ja käsivarsista lyhyt.

"Huh. Miksiköhän kuvittelin sinut häikäisevässä mintunvihreässä", Effie pohti puolittain hymyillen, kun lähti tutkimaan pukujen rivistöjä.

"Äläs nyt, minulla on yksi tummanvihreä puku." Se oli villeintä mihin Artemis kykeni. Hän katseli ympärilleen, tietäen tarkalleen mitkä mallit pituuden puolesta riittäisivät hänelle, ilman suuria kavennuksia. Aina vaatteita piti muokata häntä varten, mutta joitakin hieman vähemmän.

"Milloin käytät sitä?" Effie kysyi mittaillen laadukkaita puvuntakkeja.

"Harvoin. Hyvin harvoin. Yleensä kun käyn ulkona jonkun kanssa." Se todellakin oli harvoin. Aivan liian harvoin, jos ajateltiin normaalin ihmisen sosiaalisuuden tarvetta. Hän vilkaisi Effietä sivusilmällä.
"Epäilen että sinäkään et omista mitään riemunkirjavaa."

Effien teki mieli kysyä edellisestä kerrasta, kun mies oli käynyt ulkona, mutta aiheesta keskusteleminen tuntui saavan miehen harvinaisen arvaamattomaksi ja pahantuuliseksi.
"Lasketaanko punainen riemunkirjavaksi?" hän sanoi, sillä se dominoi värinä hänen vaatekaappiaan, mustavalkoisen skaalan, vaaleiden sävyjen ja beigen meressä.

"Riippuu punaisesta. Sellainen kirkas punainen lasketaan." Artemis painoi yhden puvun mieleensä, hän ottaisi sen ainakin kokeiltavaksi. Hän kokeilisi niitä vaatteita hotellihuoneessa, omassa rauhassa, ei missään pukukopissa.

"Sitten omistan paljon riemunkirjavaa", Effie totesi huvittuneena ja tunnusteli laadukasta, tummaa kangasta. Leikkaus saisi luultavasti minkä tahansa miehen näyttämään komealta ja siten maksamaan hintalapun häikäisevän summan silmäänsä räpäyttämättä.

"Olet vain sävyttänyt vaatekaappisi työpaikkasi värien kanssa." Artemis hymähti pehmeästi. Hän yritti nyt katsella häihin sopivaa pukua. Voi luoja.
"Saankohan jättää häät väliin jos väliin jos minulla ei ole vaatteita sinne?"

"Varmasti. Miesten pukuja on niin mahdottoman vaikea löytää, ettei edes tiedä mistä etsisi", nainen vastasi ja nosti näytille kauniisti leikatun, mustan puvun.

Mies katseli pukua hetken ja vertasi hihan pituutta omaan hihaansa, katsoen sitten kokolappua.
"Liian lyhyt malli. Sopivan mittainen malli olisi kutakuinkin kolmen minun kokoinen muuten." Sellaiset edes puoliksi sopivat ja muokattavissa olevat olivat vain kahden Artemiksen mentäviä.

"Oletko harkinnut räätäliä?" Effie kohotti kulmaansa ja ripusti puvun siististi takaisin paikalleen.

"Olen, en vain mielelläni teetä vaatteita nyt." Jos hän nyt hoitojakson alussa teetättäisi hyvin istuvia vaatteita, ne eivät istuisi enää kun hän olisi hieman lähempänä normaalia painoa.
"En minä itse vaatteita pienennä kuitenkaan. Ehkä pitää nöyrtyä teetättämään se puku. Ehkä tämä riittää, löysin nyt ainakin yhden siedettävän sen nukkaisen tilalle."

"Kas niin, kaikki hyvin siis", nainen vastasi nauttien optimismin voittamista taisteluista.
"Mitä muuta tarvitset?"

"Kengät. Tummanruskeat ja mustat." Niiden löytäminen oli onneksi helpompaa.
"Oletko nyt ihan varma ettet halua käydä missään?" Mies kysäisi ohimennen, kokeillessaan kenkiä jalkaansa.

"Minulle riittää musikaali, mutta mikäli luppoaikaa on, voimme aina pohtia jotain tehtävää", Effie vastasi poimien kengän käteensä ja haistaen vaivihkaa laadukasta nahkaa.
"Mitä sinä suostut tekemään?"

Mies nousi seisomaan ja otti muutaman askeleen, tunnustellen kenkää jalassaan. Mikään ei ollut kamalampaa kuin huonosti istuva kenkä.
"Ehdota nyt vain jotain. Minä raahasin sinut katsomaan vaatteita."

"Sohossa on jokunen hyvä kirjakauppa", Effie vastasi, "mutta sellaisen voi tarkastaa, kun musikaali on alkamassa." Varsinkin yksi hänen suosikkikaupoistaan oli vain kivenheiton päässä teatterista.

"Voidaan käydä niissä." Kirjakauppa, miksi Artemis ei suostuisi? Vaikka hän lukikin vähintään antiikkista kirjallisuutta, kyllä hänelle silti kelpaisi kirjakauppa.
"Onko muuta? En halua että käymme vain minun keksimissä tylsissä paikoissa."

Effie pyöräytti silmiään.
"Voisit olla onnellisempi, ellet lyttäisi itseäsi jatkuvasti."

"En lyttää, mutta en usko että moni nainen saa mitään irti miestenvaateliikkeessä käymisestä. Tai sitten olet suuri poikkeus." Artemis vilkaisi Effietä sovittaessaan niitä toisia kenkiä, hymyillen jopa vähän. Hän ei ollut pitkään aikaan ollut niin hyvällä tuulella.

"Minulla ei ole ongelmaa vaateliikkeessä käymisen kanssa", Effie muistutti. Hän pääsisi upeaan musikaaliin illaksi ja sitä ennen nautti Lontoon elämästä; hän oli käynyt museioissa niin usein, että niiden loisto hiipui eikä hän kokenut tarvetta käyskennellä puistoissa päämäärättä.
"Onko sinulla muita asioita hoidettavana?"

"Ei oikeastaan. Minulla ei ehdi asiat nyt kertyä kun on avustaja ja minulla ei ole muuta kuin aikaa hoitaa omia asioitani."

"Miten avustajasi kanssa sujuu? Vaikutit joskus… Tyytymättömältä."

"Vähän paremmin, mutta se ei tee hänestä kuin vähän vähemmän rasittavan tai typerän."

Effie nauroi ja pyyhkäisi lyhyttä, moiteettomasti aseteltua tukkaansa.
"Ehdin jo pohtia mitä ihastuttavan positiiviselle elämänasenteellesi on tapahtunut."

"Ei, kyse ei ole minun positiivisuudestani. Voin vannoa että se tyttö jonka siskoni palkkasi on typerä muidenkin kuin vain minun kriteeristölläni. En voi olla ainoa."

"Kauanko sinun on pidettävä avustajaa?" nainen kysyi.

"Ainakin niin kauan että saan ajaa itse. Nyt en saa ajaa autoa, tosin kuljen kaikkialle taksilla ja tallille Caitlinin kyydillä." Artemis jätti sanomatta sen, ettei halajannut uuteen onnettomuuteen.
"Ja että kaikki on kohdillaan."

Effie nyökkäsi ja laski toisen katsomansa kengän täsmällisesti takaisin paikalleen.
"Ehkä selviydyt. Eikö avustajasi voisi toimia kuljettajana?"

"Voisi. En anna hänen toimia." Artemis päätyi ottamaan ne sovittamansa kengät ja sen yhden puvun. Myyjän pakatessa ostoksia hän laittoi vanhat kengät jalkaansa.
"Sanotaan niin että en halua hänen aiheuttamaansa kolariin. Eikä uusi Cadillacini ole mikään vähä-älyisen tytön harjoitteluauto."

"Oletko nähnyt avustajasi ajavan?"

"En halua nähdä. Hän ei osannut keittää kahvia ensimmäisenä työpäivänään." Artemis tuhahti, maksaen ostoksensa. Hän otti kaksi muovikassia vastaan, kiittäen myyjää hymyillen.

"Vai niin", Effie myöntyi päättäen antaa aiheen olla, vaikka arvelikin kyseessä olevan ennemmin miehen ennakkoluulo kuin todellinen arvio taidosta. Jos hän olisi tavannut miehen assistentin, hän olisi saattanut muuttaa mielensä.
"Kaipaatko kahvia?" hän tiedusteli vilkaisten kelloaan nähdäkseen kauanko musikaalin alkuun oli.

Jos Effie olisi tavannut sen hupakon, Artemis tiesi että nainen olisi muuttanut mielensä. Hän vilkaisi rannekelloaan, nyökäten tuon tiedustelulle.
"Olen selvästi liikaa töissä, sinä osaat arvata milloin valmennuksissani on yleensä tauko ja olen kahvilla."

"Lähistöllä on varmaankin jokin tasokas kahvila", Effie vastasi astuen ulos ja kiertäen käsivarret ympärilleen.

"Onko ideoita? Minun lempikahvilani lopetti jokin aika sitten."

"Eiköhän matkalle osu useampi vaihtoehto", nainen sanoi, orientoi itsensä ja otti suunnan Sohon teatterikorttelia kohti. He voisivat varmasti jo suunnata teatteria kohti.

"Toivotaan." Artemis kaivoi jälleen sähkösavukkeensa esiin, vetäen sen höyryä keuhkoihinsa. Hän mietti hetken, vilkaisten sitten naista.
"Kerro itsestäsi jotain. Tajusin että pyysin sinut tänne ja en tiedä sinusta mitään."

Effie kohotti kulmaansa yllättyneenä. Hän ei ollut lahjakas jakamaan henkilökohtaista tietoa itsestään, ja hänen uransa oli Artemikselle tuttu. Tapasihan hän miestä useammin ja tuttavallisemmin kuin muita valmentajia.
"Kuten mitä?"

"Mitä tahansa. Sinä tiedät minusta enemmän kuin äitini tietää. Ainakin nykyisestä elämästäni. En vaadi suuria salaisuuksia. Mistä olet kotoisin?" Ei mies ollut koskaan osoittanut mielenkiintoa tutusta kehenkään. Hän vain oli viikonlopun jäljiltä loistavalla tuulella.

"Lontoosta", Effie vastasi ja pohti jälleen, mikä oli saanut Artemiksen niin… Inhimilliseksi.
"Äitini on osakas yhdessä Cityn suurimmista lakifirmoista, joten kasvatin itseni täällä."

Hyvä lääkitys toki auttoi asiaa, mutta viikonloppu myös. Se oli ehkä suurin apu.
"Oh. En varmaan saisi sanoa tätä, mutta se ehkä selittää sinusta jotakin. Enkä tarkoita pahalla."

Effie katsahti miestä huvittunut hymynhäivähdys suupielessään, vaikkei observaation todellisuus oikeasti hauska ollutkaan. Harry sanoi samaa.
"Mitä jos sinä kerrot minulle jotain itsestäsi. Esimerkiksi mikä on saanut näin hyvälle tuulelle - muu kuin lähestyvä, upea musikaali, tietenkin."

Artemis toki piti arvossa naisen itsenäisyyttä ja voimakastahtoisuutta, silloin kun se ei kääntynyt häntä vastaan.
"Oli mukava viikonloppu." Artemis ei ikinä käyttänyt sanaa mukava.
"Miten keksit hakeutua töihin Rosings Parkiin?"

Effie kohotti kulmaansa.
"Opiskelin lakia Cambridgessä, mutta… Kaipasin vaihtelua, ja muistin sattumalta professorin tarinat vaimonsa kilpatallista pohjoisessa. Se ei ollut erityisen, hmm, harkittu päätös. Mikä teki viikonlopustasi mukavan?"

"Hyvä seura." Ei ollut hänen tapaistaan kehuskella sellaisella, joten hän vältteli suoraa vastausta viimeiseen asti.
"Jäikö joku kaipaamaan sinua takaisin?"

Effie halusi vastata kysymykseen vielä vähemmän kuin Artemis omaansa. Hän ei ollut ylpeä toiminnastaan, ja vaikka Artemis saattoi olla ainoita ihmisiä maailmassa, joka saattaisi jopa ymmärtää häntä, ei hän halunnut palata menneisyyteensä. Niinpä hän kohautti välttäen olkiaan.
"Hyvä seura? Kenen seurassa vietit viikonloppusi?"

"Hyvä on, annan olla. Ei ole pakko vastata." Artemis veti leukaperiä hipovia hiuksiaan korvansa taakse.
"Erään uuden tutun, osan viikonlopusta."

"Millaisen uuden tutun?" Effie kannusti harppoessaan päättäväisin, pitkin askelin pitkin jalkakäytävää kohti Sohoa. Ehkä pieni osa hänestä kaipasi Lontoota, West Endiä, sivilisaatiota ja kaupungin tuomaa adrenaliinia.

"Sellaisen mukavan. Effie, vaikka kuinka kaivat, en aio kertoa yksityiskohtia."

"Jos olet varma", nainen vastasi arvellen, että joku päivä Artemis muuttaisi vielä mielensä ja kaipaisi jotakuta, kenelle jakaa se, mikä oli saanut miehen niin hyvälle tuulelle.

Artemis mietti hetken. Jos hän vain kertoisi sen verran että Effie ymmärtäisi ja vaikenisi asiasta?
"... Ei sellaisesta ole herrasmiesmäistä huudella ympäriinsä jälkikäteen."

"Oh." Sellainen kai sai miehet harvinaisen hyvälle tuulelle, varsinkin miehet, jotka olivat vaipuneet masennuksen syövereihin väittäen, etteivät löytäisi koskaan ketään.
"Olen onnellinen, että vaikutat onnellisemmalta."

"Älä totu siihen, se menee ohi. Kuvittele hetken olevani siedettävä ja kun tajuan sen olleen universumin vahinko, alan taas huutaa sinulle."

Effie pyöräytti silmiään. Miehet, ja miesten hauras ego.
"Ja minä kutsun sinua jälleen idiootiksi. Kuulostaako hyvältä?"

"Kuulostaa normaalilta." Artemis naurahti hiljaa, yllättävän pehmeästi.
"Ja älä pyörittele minulle silmiäsi yhtään. Näin tuon."

"Ehkä ansaitsit sen", nainen näpäytti huvittunut pilkahdus silmäkulmassaan.

"Miksi muka? Minähän olen käyttäytynyt esimerkillisesti." Artemis huomasi edes kohtalaisen siedettävän kahvilan.
"Miten olisi tuo?"

Effie vastasi vain vienolla hymyllä. Hänen analyysinsä siitä, miten miesten ei pitäisi ripustaa itseisarvoaan siihen, suostuiko joku sänkyyn heidän kanssaan, tuskin nostaisi päivän tunnelmaa.
"Se näyttää sopivalta", nainen myönsi ja päätyi tilaamaan itselleen mangosmoothien. Hänen tarmonsa oli kuulemma melkein maanista ilman kofeiiniakin.

Artemiksen saavutuksen juju piili jo siinä, että hän oli onnistunut antamaan itsestään hyvän kuvan ihmiselle ja saanut jonkun pitämään itsestään edes pienen hetken. Kahvilassa Artemis tilasi itselleen cappucinon, tuplana. Kahvi olisi siis hyvä alusta lyödä lusikka pystyyn, jos espresso olisi kunnollista. Pöytään selviydyttyää hän katseli ulos.
"Joskus mietin Lontooseen muuttoa, mutta tallit täällä ovat surkeita. Ja hyvät talot liian kaukana kaupungista."

Effie katseli kadulla harppovaa virtaa ihmisiä, ja hitaammin, päämäärättömämmin haahuavia turisteja, jotka pysähtyivät konsultoimaan AZ:tä ja ottamaan valokuvia.
"Niin minäkin", hän huomasi sanovansa pyöritellessään pilliä lasissaan, "en siksi, että kaipaisin suuremman statuksen uraa - mitä minun kuulemma pitäisi tavoitella - mutta pidän Lontoosta."

"En tiedä pidänkö Lontoosta vai vihaanko sitä. Se on suuri kaupunki ja siellä sulautuisi ihmisten sekaan hyvin, mutta voi olla että yksinäisyys tappaisi." Artemis kuitenkin pelkäsi yksinäisyyttä.
"Ja eikö Rosings Parkin pyörittäminen ole kunnianhimoista? Hyvä on, ei ehkä tarvitse Cambridgen tutkintoa mutta tuskin siitä haittaakaan on."

"Ei kuulemma tarpeeksi", Effie soi miehelle kuivan hymyn.
"Mikä sinut tekisi yksinäiseksi Lontoossa? Ovatko kaikki tuttusi pohjoisessa?"

"Noh, he eivät tiedä mistä puhuvat. Sellaista kokonaisuutta ei typerys voi hoitaa." Hei, kehu! Naisen olisi ollut ehkä hyvä pyytää se kirjallisena.
"Tavallaan, tunnen vain pari ihmistä Lontoosta ja toinen heistäkin on vain täällä luottoeläinlääkärini. Joten olisin äkkiä yksinäinen."

"Sitten voi olla hyvä pysyä pohjoisessa. Valmentaa Rosings Parkissa", Effie vastasi hymyllä. Hän ei halunnut masentaa mukavaa tunnelmaa tarinalla Harryltä ja äidiltään tulevasta painostuksesta täyttää koko potentiaalinsa, päästä osakkaaksi tai politiikkaan tai akateemisen maailman huipulle. Hänen virallinen perheensä ei nähnyt loistoa massiivisen kilpakeskuksen pyörittämisessä.

"Sinunkin kannattaa pysyä siellä tai sitä ei enää ole. Corinnella ei voi käydä hyvä tuuri kahdesti." Artemis jäi katselemaan mietteliäänä ikkunasta ulos. Niin, valmentaminen. Mitähän hän tekisi sen suhteen?
"Muista nyt että minulla ei ole työsopimusta tällä hetkellä."

Rosingsia ei ehkä olisi samanlaisena kuin nyt, eikä sitä ehkä voisi hallita samoilla resursseilla kuin nyt, mutta talli ei kaatuisi, jos hän lähtisi joskus toisenlaiselle uralle. Effie ei halunnut huijata itseään kuvittelemaan korvaamattomuutta.
"Muistanhan minä."

Miehelle joka rakasti tallia sen täsmällisyyden vuoksi, se lakkaisi olemasta silloin. Kuten ne muutkin tallit,joiden olemassa oloa hän ei muistanut.
"Vaikka eipä minulla muuta olenkuin palata töihin. Vaikka se uusi hevoseni on kyllä aika projekti, mutta onneksi siitä ei täydellistä tavoitellakaan."

"Voit sopia tapaamisen, kun palaamme takaisin tallille", Effie lupasi ja nosti pillin huulilleen nauttien juoman raikkaasta, trooppisesta mausta.

"En saa työskennellä vielä. Lääkärit pilaavat senkin ilon pitkittämällä sitä. Voisin kuulemma palaa loppuun ja masentua." Artemis vitsaili asialla. Hän tiesi todelliset riskit sille ja oli tavallaan iloinen pakkolomastaan.
"Toisaalta, työstä käy korjailla Darcyn ja Rosierin jälkiä hevosissani "

"Nauti siis vapaasta", nainen sanoi ja hillitsi halunsa tarkastaa työsähköposti, jonka hän tiesi patoutuvan assistentista huolimatta.

"Nautin ja nautin. Besserwisser ei enää osaa käyttää takapäätään sileällä, Weltuntergang pelleilee ja Party Politics käy hormonihöyryillä. Tamma pitää jo kohta asettaa varsalomalle kun sen hormonit tekevät siitä mahdottoman."

"Pysyt siis hyvin kiireisenä", Effie totesi.

"Etenkin kun ostin norsun kokoisen kohnon kahdeksan vuotiaan orin omaksi ilokseni." Vapaa-ajan ongelmia ei tosiaan olisi tiedossa.

"Onneksi olkoon?" nainen tarjosi huvittuneena.

"Tarvitsin jotain tekemistä, joten ratkaisu oli höpsähtänyt kouluhevonen." Ei hän vakavissaan lajin vaihtamista suunnitellut, vaikka se kieltämättä tavallaan houkutteli. Mutta ei hänestä saisi huippuratsastajaa kouluun..

"Kuulostaa sinulle sopivalta ratkaisulta", Effie vastasi ja siemaisi auringonkeltaista smoothieta.
"Miten yhteinen taival on alkanut?"

"En ole ehtinyt käydä selässä kuin pari kertaa. Asiallinen hevonen, ymmärrän kyllä miksei siihen jaksettu enää asettaa toiveita. Minulle se kuitenkin on tasoltaan hyvä, en ole mikään kouluratsastaja." Artemis otti pienen hörpyn siitä kahvistaan.
"Ratsastatko sinä ikinä?"

Effie pudisti päätään.
"En enää. Ei kai ole aikaa", hän vastasi olkiaan kohauttaen. Funksin kuolema oli vienyt häneltä halun nousta satulaan, mutta nainen ei tiennyt, mistä olisi kaivanut aikaakaan ratsastaa enää.

"Sääli. Se voisi rentouttaa." Jos nyt Effie osaisi ikinä rentoutua. Satulassa istuminen oli terapeuttista, jopa miehelle joka oli tehnyt siitä työnsä.
"Ja näytät välillä siltä että sinun pitäisi rentoutua."

"Kiitos?" nainen sanoi kulmaansa kohottaen.
"Olet hyvin herttainen."

"Enkä tarkoittanut sitä pahalla. Voisit ehkä muuten lainata Party Politicsia kevyelle maastolle, jos se ei olisi hirviö. En halua ottaa riskiä siitä että se palauttaa sinut tulitikkurasiassa." Tamman oli ainakin pakko olla tiine. Onneksi, sillä Artemis ei varsinaisesti haluaisi odottaa kahta vuotta, saadakseen sen varsan.

"Kiitos tarjouksestasi", Effie vastasi. Artemis oli todellisuudessa varsin herttainen.
"Jos haluaisin, voisin varmasti lainata Fairchildien eläkeläisiä."

"Lainaisit. Minäkin ratsastan ja minulla on sentään toisen silmän syvyysnäkö pilalla. Enkä ole vielä löytänyt itseäni maneesin seinästä."

"Olet ratsastaja. Kuulut hevosen selkään", Effie huomautti puolittain hymyillen.

"Olen ollut ammattiratsastaja. Nyt olen vain harrastelija." Jolla oli ehkä astetta kyvykkäämmät harrastehevoset, mutta ei se niin tarkkaa ollut.

"Se ei kumoa argumenttiani."

"Sinä olet yhtä lailla ollut ratsastaja, joten minunkin argumenttini on täysin pätevä. Sinun logiikkasi mukaan." Artemis naurahti pehmeästi.

"Hyvä on, harkitsen hevosen lainaamista silloin tällöin", Effie vastasi haluamatta lytätä Artemiksen pehmeää kannustusta. Ei hänellä ollut todellisuussa pienintäkään kaipausta tai aikomusta sisällyttää ratsastusta enää aikatauluunsa.
"Oletko--" hän aloitti ja tuli puhelimensa keskeyttämäksi. Nainen katsoi näyttöä hetken empien, sulkien tunteensa tulkitsemattomuuden alle ja painoi sitten peukalollaan punaista luuria.
"Oletko ollut tyytyväinen ratsastajiisi?" hän jatkoi kohdistaen huomionsa takaisin Artemikseen.

Mies joka itse piilotteli usein tuntemuksiaan ja vältteli sukulaistensa puheluita, vilkaisi naisen puhelinta ja sitten ilmettä.
"Olen ja en ole ollut. Epämiellyttävä puhelu?"

"Ei. Keskityn vain mieluummin sinuun", Effie vastasi hillityllä hymyllä.
"Millaiset ratsastajajärjestelyt sinulla on nyt?"

"Voisin olla imarreltu, ellen olisi niin utelias. Ketä sinä välttelet?" Artemis oli utelias ihminen ja Effie tiesi hänestä paljon. Hän ei tiennyt naisesta juuri mitään, työn ulkopuolella.
"Darcy ratsastaa Besserwisseriä, Rosier kahta nuorta."

Effie tuijotti Artemista hetken kuin shakkisiirtoa harkiten. Kertominen voisi rohkaista miestä avautumaan hänelle jatkossa, mutta miten vastata?
"En välttele ketään, ja se oli… Vanha ystävä", hän päätyi toteamaan. 'Kihlattu' sai hänet pahoinvoivaksi eikä 'miesystävä' kuulostanut sen paremmalta, mutta pelkkä nimi kutsui lisäkysymyksiä.
"Ja nyt sinulla on neljäs ratsu omassa käytössäsi?"

"Vanha ystävä jolle et vastaa puhelimeen?" Artemis ymmärsi kyseenalaistaa aukon naisen logiikassa.
"On. Rock Me Amadeus on nyt minun kouluratsuni, jolla köröttelen huvikseni."

"Keskustelen toisen ystävän kanssa", Effie huomautti.
"Huviksesi? Mukava kuulla, että olet löytänyt keinon pitää hauskaa ja rentoutua."

"Tulen hulluksi jos en voi ratsastaa ja en voi sotkea kilpailevan tai ratsutettavien hevosten treeniaikatauluja hupiratsastuksillani. Caitlin auttoi löytämään sopivan kouluratsun." Amadeus nyt ei ehkä tullut harrastehevosesta mieleen, mutta Artemis ei harrastanut mitään tavanomaista.
"Ei se minua häiritse jos vastaat."

"En ole nyt vastaamassa", nainen totesi kärsimättömästi, pyyhkäisten ahdistuneena kasvojaan.
"Oma kouluratsu kuulostaa minusta hienolta ajatukselta. Onko sinun tapasi harrastella maastoilla, mennä ilman satulaa ja syötellä hevoselle porkkanoita vai valmentautua tavoitteellisesti uudessa lajissa?"

"Ystävien puheluista harvemmin stressaantuu." Mies katseli ikkunasta ulos, kuunnellen Effien kysymyksen.
"Ratsastan tavoitteellisesti itsekseni. En ole kouluratsastaja eikä hevoseni ole tuleva huippu, joten valmentautuminen olisi valmentajan ajan tuhlausta."

Se sopi Effien mielikuvaan siitä, mitä Artemis harrasti.
"Toivottavasti se siis sujuu toiveidesi mukaan", hän tarjosi nostaen puolittaisen hymyn huulilleen.

"Toivon samaa. Jos kaikki ei mene hyvin, voin aina tarjota sitä nuorelle ratsastajalle kisauran aloittamiseen." Se oli varasuunnitelma, aina piti olla sellainen. Artemiksella oli usein varasuunnitelman varasuunnitelma.

"Kuulostaa käytännölliseltä", nainen totesi arvostaen miehen tapaa suunnitella asiansa etukäteen.

"Tosin tuskinpa haluan antaa sitä kenellekään ratsastettavaksi. Ainakin vielä pidän siitä, vaikka se onkin hyvin energinen ja hankala."

Se kuulosti projektilta, ja antaisi miehelle luultavasti juuri sopivasti jotain mistä valittaa.
"Pitäisikö meidän lähteä teatterille?" hän kysyi katsahdettuaan rannekelloaan.

"Pitäisi varmaan." Artemis ei ollut edes tajunnut että kello oli jo muka niin paljon. Hän nousi ylös, ottaen ne kaksi kassia mukaansa. Ulkona oli jo niin kylmä, että sinne astuminen tuntui epämiellyttävältä vain ajatuksena.

Effie lähti tarmokkain harppauksin kohti teatteria välittämättä syyspäivän koleudesta.
"Odotatko jo joulua?" hän kysyi nauttiessaan talvea enteilevästä tuoksusta ilmassa.

Artemis tyrskähti, peittäen suun kädellään.
"Ei, en todellakaan. Korkeintaan kauhulla. Odotatko sinä?"

Effie katsahti miestä yllättyneenä reaktiosta.
"Totta kai. En varsinaisesti vietä perhejouluja, mutta rakastan joulun tunnelmaa. Valoja, lumisadetta, joululauluja. Etkö sinä?"

Mies pudisteli päätään. Joulu toi mukanaan epämiellyttäviä velvollisuuksia, jotka oli suoritettava, kuten nyt vaikka se perheen tapaaminen.
"En oikeastaan. En pidä väreistä tai värikkäistä valoista, liiasta koristelusta, kylmästä tai perhejouluista. Ja kuuntelen vain instrumentaalista musiikkia."

Effie katseli Artemista silmät siristyen ja hymyili huvittuneena kuin jotain hilpeää oivaltaen. Miehessä oli tiettyä samankaltaisuutta muuan satuhahmon kanssa.
"Vai niin."

Irlantilainen huomasi sen ilmeen, kohottaen kulmiaan. Mikähän tuon huvituksen naisen kasvoille toi?
"... Kerro toki."

"Pohdin vain, onko kukaan sanonut sinun muistuttavan muuan jouluun liitettävää hahmoa?"

"Ei, enkä itsekään heti keksi mitä hahmoa tarkoitat. Vai viittaatko Ebenezer Scroogeen?" Se oli ainoa joka Artemikselle tuli mieleen.

Effie pudisti päätään puolittain hymyillen.
"Ajattelin toista hahmoa, mutta ei sillä väliä", hän vastasi. Artemis ei ehkä ilahtuisi vertauksesta.

"Kerro toki. Jaa viihdyttävä ajatuksesi, kerran se sai sinut hymyilemään." Ei hän jaksaisi loukkaantua. Minkä sille mahtoi ettei voinut sietää joulua.

Effie kohotti kulmaansa. Hyvä on sitten.
"Kenties Dr. Seussin Grinch on sinulle tuttu?"

Irlantilainen sai miettiä hetken. Pitäisi ehkä joskus katsoa värillisiä elokuvia tai lukea vähemmän filosofisia kirjoja.
"... Se vihreä vuorella asuva?"

Effie nyökkäsi.
"Juuri se. Joka varasti joulun", hän lisäsi muistellen luisevaa, pahansuopaa hahmoa nukkaisen, vihreän karvapeitteen alla - yllättäen tämäkin hapannaama oli vain väärinymmärretty ja yksinäinen.

"Ei tarvitse pelätä, en juokse varastamassa joulua. Lukittaudun kotiin ja tulen ulos vain jos on pakko." Eikä Artemis kiusallaankaan syönyt jouluruokaa.

Artemis ei tainnut huomata, miten joulun saattoi varastaa vain pessimismilläkin. Mutta Effie antoi aiheen olla. Hänen täytyisi viettää joulunsa Harryn kanssa, ellei hän voisi sitoutua töihin. Ehkä hänen pitäisi käydä tarkastamassa myös Artemiksen olotila.
"Sehän kuulostaa hilpeältä. Teatteri on tuolla", hän osoitti korttelia edemmäs, missä ihmisiä parveili valaistun, viehättävän teatterin edustalla, "onko sinulla liput?"

Kun ei ollut ystäviä tai lapsia, se että vihasi joulua, ei ollut niin paha ollut. Hän kävisi siskonsa luona jouluna, mutta ei tekisi muuta jouluista. Olisi tallilla. Mies kaivoi lompakon taskustaan ja otti sieltä liput esiin.
"On, tässä."

Effie hillitsi halunsa siepata ne; joku syytti häntä välillä kontrollifriikiksi, ja nainen yritti hillitä titteliä.
"Oletko jo innoissasi?" nainen kysyi asettuen ovelle muodostuneeseen jonoon odottamaan sisään pääsyä.

"En nyt innoissani, mutta mukava päästä näkemään hyvä musikaali pitkästä aikaa. En tosin aion myöntää sitä siskolleni."

"Mikset?" nainen kysyi kohottaen kulmaansa. Hän ei ollut tainnut koskaan nähdä miestä näkyvästi innoissaan, mikä ei ollut enää yllättävää.

"Hän alkaisi inttää olleensa aina oikeassa ja tietävänsä mikä on minun parhaakseni." Hän ei jaksanut sitä, kun asia ei ollut niin.

"Vaikka esimerkiksi tämä todella on jotain, mistä nautit ja mikä on sinulle hyväksi."

"Niin on. Siskoni vain nyt on ärsyttävä pätijä, jolta en saa ikinä rauhaa." Artemis ei liiemmin välittänyt Deirdrestä. Ei enää.

"Niinkö? Mikä muu on hänen mukaan parhaaksesi?"

"... Muotoilen asian toisin. En halua myöntää sitä hänelle, koska hän ei ole ansainnut sitä. Siskoni on tekopyhä ihminen, jolle tämäkin on vain tapa paikata omaa välinpitämättömyyttä aiemmin."

"Mikä saa sinut sanomaan niin?" Effie kysyi pohtien syytä niin tylylle kuvaukselle.

"Kun olisin tarvinnut hänen tukeaan, hän sulki silmänsä kaikelta ja alkoi isosiskoksi vasta kun kaikki tuli ilmi. En kaipaa häneltä enää mitään."

"Millaista tukea kaipasit?" Effie pohti millaisesta menneisyyden traumasta oli kyse, ja oliko kyse sisaren välinpitämättömyydestä vai Artemiksen tavasta pitää etäisyyttä.

"Pitämään puoliani. Hän vain katsoi asioita sormiensa läpi, näkemättä mitä tapahtui."

"Mitä tapahtui?"

"Hän antoi muiden tehdä elämästäni helvettiä, puuttumatta siihen ikinä tai auttamatta. Nyt hän sitten ei muuta teekään kuin koettaa pakottaa ties mihin, korvatakseen sen."

"Kuka teki elämästäsi helvettiä ja miten? Mitä toivot, että sisaresi olisi tehnyt?"

"Kaikki. Minua kiusattiin koulussa monta vuotta. Mitä tahansa. Jos ei puolustanut tai estänyt muita heittämästä laukkuani suihkulähteeseen, niin olisi edes auttamut keräämään sisällön sieltä. Mutta ei häntä kiinnostanut. Voidaanko puhua jostain muusta?" Ei hän halunnut tätä puida nyt.

Effie katsahti miestä, joka oli nostanut aiheen itse esille ja nyökkäsi, koska ei halunnut pilata iltaa.
"Mistä haluat puhua?"

Olisi ehkä pitänyt tajuta että Effie takertuisi aiheeseen. Ei hän ihan näin syvällisesti halunnut asiaa puida.
"Oletko koskaan nähnyt tätä musikaalia?"

Effie katsahti miestä uudelleen merkitsevästi.
"Kyllä", hän vastasi - kyse oli Les Misérablesista, yhdestä maailman pitkäikäisimmistä ja kuuluisimmista musikaaleista. Totta kai hän oli nähnyt sen aikaisemmin, useammankin kerran.
"Oliko mielessäsi jotain muuta?"

"Ei, yritin vain vaihtaa puheenaihetta jotenkin. Keksi sinä jotain. Vaikka ehkä olen nyt hyvällä tuulella, olen edelleen sosiaalinen idiootti." Artemis osasi jopa vitsailla! Joskus. Ehkä. Melkein.

"Mitä haluaisit joululahjaksi?" Effie kysyi puolittain hymyillen.

Artemis ei voinut olla nauramatta Effien kysymykselle.
"Hyvä yritys. En mitään. Tosissani, en yhtään mitään. En edes viskipulloa."

"Voi voi. Kun saat jotain joka tapauksessa, mistä valitat vähiten?" nainen muotoili kysymyksen uudelleen, kun he pääsivät sisään teatteriin. Hän ahmi sen loistoa kirkastuvalla katseellaan ja liikahteli malttamattomalla innolla, odottaen teatterisalia, sen pehmeitä, samettisia penkkejä ja tarinan tuoksua.

"Jos sinun on ihan pakko saada ostaa jotakin, osta vaikka satulasaippua. Sitä kuluu, paljon. Tai kunnon nahkarasva varusteille ja saappailleni."

"Oletpa käytännöllinen", Effie vastasi ja asettui penkilleen selkä suorana, lavaa tähyillen ja innostunut puna pisamaisilla poskillaan.
"Ajattelin ehdottaa avainhenkilökunnalle Secret Santaa."

Artemis istui naisen vieressä olevalle penkille, kääntyen katsomaan tuota pitkään.
"... Eli palaan töihin aikaisintaan tammikuussa, kiitos varoituksesta."

Effie vastasi katseeseen kuivasti.
"Sinä todella olet Grinch."

"Sinä et halua että ostan kenellekään joululahjaksi. Tai pakottaa ketään ostamaan minulle." Artemis naurahti hiljaa.

"Miksen?" nainen kysyi antaen katseensa vaeltaa teatterissa ja täyttyvässä asiakaskunnassa, jotka tuntuivat jakavan hänen innostuksensa.

"Et vain halua. Todellakaan." Se ei vain olisi sopivaa. Ihmisten saapumiseen meni aikaa, mutta kun kaikki olivat saapuneet, istuneet alas ja kutakuinkin vaienneet, yleisö sai vihdoinkin uppoutua esitykseen.

Effie olisi väittänyt vastaan, elleivät pimentyvä teatteri ja tiivistyvä jännitys olisi kaapanneet naisen kokonaisvaltaista huomiota seuraavaksi kolmeksi tunniksi. Hän vajosi penkkiinsä silmät lavan valoissa hehkuen ja säteilisi onnea pitkälle iltaan, sillä valojen syttyminen ja yleisön siirtyminen ulos eivät rikkoneet esityksen tuomaa taikaa.

Artemis oikeasti rentoutui esityksen aikana. Ennen töitä pitäisi harrastaa musikaaleja useammin. Kunhan hän vain saisi aikaiseksi. Se olisi vaativinta, tulla Lontooseen.

Alkutalven kirpeys löi vasten kasvoja, kun hän astui ulos teatterista ja Effie kiersi käsivarret ympärilleen kohottaen kasvonsa hetkeksi kohti pimeää taivasta kaukana kaupungin valojen yllä. Hänen olisi tehnyt mieli katsoa, olisiko mahdollista tavata huikean suorituksen tehneitä näyttelijöitä, mutta se tuskin kiinnostaisi Artemista. Niinpä nainen otti suunnan hotellia kohti.
"Kiitos, se oli todella ihana ilta."

Vanhempi veti henkeä astuessaan takaisin kylmään. Se oli kamalaa. Nyt hän mies veti jo nahkahanskoja käsiinsä.
"Oli mukavaakun oli seuraa."

"Onko sisaresi aikatauluttanut iltaan vielä muuta?" Effie kysyi asetellen sanansa huolella. Hän arveli, ettei Artemis tunnustaisi haluavansa tehdä muuta kuin murjottaa hotellihuoneessaan, jos miehen toiveita erehtyisi kyselemään.

"Ei. Ajattelin tosin että voisin ottaa yhden rentouttavan, vaikka hotellin baarissa. Käykö sinulle?"

"Käy", nainen vastasi kätkien yllätyksensä ja pohti jälleen kerran, oliko viikonlopun seura todella vaikuttanut mieheen niin dramaattisesti. Effie ei koskaan käynyt baareissa yksillä, saati kaksilla, mutta kertahan se olisi ensimmäinenkin.
"Mitä pidit musikaalista?"

Artemis sai kaivettua sähkösavukkeensa juuri esille kun Effie esitti kysymyksensä.
"Älä nyt pyörry." Hän veti höyryä henkeensä, astellen samalla eteenpäin.
"En joutunut pettymään tähän versioon."

Effie pyöräytti silmiään, ja kieltäytyi luopumaan omasta onnestaan.
"Mikä kehu."

"Älä nyt. Se on paljon etten pety ja koen että en tuhlannut kolmea tuntia elämästäni turhuuteen. Nautittava esitys."

"Hämmästytät minua kerta kerran jälkeen aurinkoisella elämänasenteellasi."

"Mitä asenteestani?" Artemishan oli nyt loistavalla tuulella. Hän oli hetken saanut seuraa ja nyt hänellä oli ollut mukava päivä, ilman vastoinkäymisiä.

Nainen pudisti päätään. Mies tuskin ymmärtäisi kuinka negatiiviselta kuulosti eikä Effie halunnut irrottautua hehkustaan saarnatakseen asiasta. Sen sijaan hän taittoi matkaa öisen kaupungin läpi määrätietoisella tarmolla, vaikka nauttikin illasta ja elämästä ympärillään.

Mies nosti takkinsa kaulukset jälleen kunnolla ylös, hengitellen koneesta tulevaa höyryä kävellessään. Oli ihanaa kun saattoi höyrytellä milloin halusi. Töissä se ei käynyt.

Effie astui hotellin valoisaan lämpöön ja muisti hätkähtäen sammuttaneensa puhelimensa teatterin ajaksi. Hän käynnisti sen kiivetessään portaita kohti viihtyisää baaria, jätti huomiotta kaksi Harryltä tullutta puhelua ja vaati itseään tarttumaan sähköposteihin vasta huomenna. Tai ehkä ollessaan yksin huoneessaan. Nainen kohotti kulmiaan kysyvästi miehelle, joka oli halunnut rentoutua yksillä. Artemiksella oli asiasta enemmän kokemusta kuin hänellä.

Irlantilainen löysi aina baarin puhtaalla intuitiolla. Se tuntui olevan kansallispiirre, ainakin Artemiksen tutkimuksen mukaan. Hän löysi itsekin vaivatta hotellin aulasta hieman erotettuna sijaitsevan, siistin ja tunnelmallisen baarin. Artemis otti itselleen viskin, maksaen myös sen Effien juoman, mitä nainen sitten ottikaan. Hänhän oli halunnut jäädä tähän hetkeksi.

Vesi tai edes virvoitusjuoma olisi tuntunut omalta vaihtoehdolta, mutta Artemis oli halunnut tulla yksille ja tuntui tylyltä torjua ele. Laukussa poltteleva sormus ja puhelimessa odottavat puhelut tekivät drinkistä houkuttelevan vaihtoehdon. Niinpä Effie pyysi tiskin takana olevaa ammattilaista yllättämään itsensä, ja sai käteensä limellä ja omenalla maustetun lasin.
"Kiitos, mutta ei sinun tarvitse kaikkea tarjota", hän huomautti miehen heittäytyessä ritarilliseksi ja siemaisi kokeillen mustasta pillistä.

"Minä tähän halusin jäädä, joten se on reilua. Ja en ikinä käy ulkona muiden kanssa, joten en mene vararikkoon lounaasta ja juomasta." Aivan kuin mies muutenkaan olisi mennyt. Hän oli ostanut St. PG tasolle koulutetun ratsun harrastushevosekseen. Artemis hakeutui pois siitä tiskiltä, istumaan ikkunan eteen niille pehmeille nojatuoleille.

Effie seurasi ja asettui vastapäiselle tuolille yrittäen näyttää luontevalta, vaikka ympäristö oli vieras. Alkoholi maistui vain miedosti hedelmäisessä juomassa, mikä oli helpotus.
"Viikonloppuasi ei lasketa?"

"Se ei ollut tarkoituksellista ja joudun myöntämään, etten ollut silloin herrasmies ja tarjonnut." Miten se olikin mennyt niin? Niin, no, he olivat kadonneet pubista melko nopeasti.

"Vai niin", nainen vastasi puolittaisella hymyllä ja antoi katseensa kiertää baarin seniltaista asiakaskuntaa. Arki-illat eivät tainneet olla kiireisimpiä, mistä Effie oli kiitollinen, sillä hän arvosti rauhaa ja sivistynyttä ilmapiiriä. Hän palautti huomionsa seuralaiseensa ja kannusti tätä jatkamaan tarinaa.

Artemis ei ollut jatkamassa sitä tarinaa. Se oli hyvin tavallinen, ei sitä tarvinnut kuulla jotta tietäisi mitä tapahtui.
"Milloin olet ajatellut tallin kaipaavan valmentajaa töihin?"

"Muistaakseni lupasin uusia sopimuksesi, kun olet valmis palaamaan", Effie huokasi. Artemis oli ensimmäinen työntekijä, joka päätyi katkaisemaan työsuhteensa epäonnistuneella itsemurhayrityksellä. Sitä varten ei ollut selvää protokollaa.

"Eli luultavasti tammikuussa. En osallistu mihinkään joulupukkijuttuihin. Ja saan luultavasti ensi kuussa luvan taas työskennellä. Ainakin kevyesti."

Joku viisaampi olisi luultavasti välttänyt työntekijää, joka oli muutaman kuukauden töissä, ennen kuin oli jälleen saman verran sairaslomalla ja olisi sitä myös tulevaisuudessa, mutta Effiellä ei ollut sydäntä tehdä niin.
"Mukava kuulla", hän totesi ja toivoi, että hänen intonsa joulun juhlistamiseen saisi positiivisemman vastaanoton muilta.

"Voin myös tehdä valmennuksia freelancena. Minua ei ole pakko ottaa varsinaisella sopimuksella töihin. TIedän että olen vähintään taloudellinen riski." Vaikka eihän Artemis sanut nyt sairaslomalta palkkaa. Hän oli irtisanoutunut ennen.

Effie huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Onko meidän pakko sopia työasioita tähän aikaan illasta?"

"Ei. Se oli vain ehdotus, tiedät sen olevan olemassa." Eihän Artemis nytkään noudattanut täysin työkieltoaan. Parin päivän päähän oli sovittu valmennus, Kashnikovin itsepintaisin sähköpostispämmin seurauksena.

Effie kohotti kulmaansa ja katsoi miestä merkitsevästi. Hän tunnusti olevansa työnarkomaani, muttei halunnut päättää ihanaa iltaa vääntämällä kättä miehen olemattoman itsetunnon kanssa.
"Oletko tehnyt mielenkiintoisia suunnitelmia seuraaville viikoille?"

"En. Mitä nyt tällä viikolla on yksi valmennus. Kashnikov täytti yksinään sähköpostini, joten hellyin pitämään hänelle ja Meykenhoekille treenin kun palaan täältä."

"Toivottavasti se on mielenkiintoinen", nainen sanoi ja maisteli juomaansa. Se poltteli vatsassa ja sai Effien pohtimaan halusiko hän jättää sen sikseen, ennen kuin huomaisi huolestuttavia puutteita harkinnassaan vai pysyä baarissa, kunnes kokisi jonkinlaisen pehmeän, piittaamattoman autuuden, jonka ihmiset yleensä yhdistivät alkoholiin.

Ei yhdestä juomasta vielä vaipuisi siihen autaaseen olotilaan, ainakaan Artemiksen mielestä. Tosin, hän ei tiennyt että Effie ei juonut.
"Luulen että taannun takaisin omaksi hurmaavaksi itsekseni tai sitten itken nurkassa." Artemiksen entinen kilparatsu kun oli mitä oli.

"Siinä on siis jotain mitä odottaa."

"Ja sitäkin kauhulla." Artemis naurahti, siemaisten lasistaan viskiä. Hän odotti monia asioita kauhulla.
"Jos aiot ostaa minulle joululahjan, niin mitä sinä sitten haluaisit?"

Effie pohti ääneti katsellen miestä tutkivasti.
"Viisi 'kyllää'. Kun pyydän jotain, sanot kyllä ilman vastaväitteitä."

"... Saanko viisi veto-oikeutta tuohon? Mieluummin ostaisin jotain, vaikka vihaan kulutushysteriaa."

"Kolme", Effie tarjosi takaisin. Se jättäisi hänelle viisi kyllää, mutta miehelle mahdollisuuden harata vastaan kolmesti.
"En tarvitse mitään kulutushysteriaan kuuluvaa."

Artemis puuskahti hiljaa, pudistellen kevyesti päätään.
"Miksi? Avaa vähän toivettasi."

"Etkö luota minuun?" Effie kohotti huvittuneena kulmaansa.

"En luota kehenkään tässä asiassa."

"Kieltäisitkö minulta hartaan joululahjan?" nainen vetosi.

"Jos sinulla ei ole hyvää syytä toivoa sitä, olisin juuri niin julma. Olen pihi mies."

"Hyvä syy on auttaa sinua olemaan onnellisempi."

"Miksi? Mikä on taka-ajatuksesi siihen että en voi väittää vastaan?"

"Koska väität vastaan periaatteesta ja vastustat kaikkea uutta, mikä voisi viedä sinut millimetrinkin mukavuusalueesi ulkopuolelle."

"Mitä haluaisit saada minut tekemään? Se riippuu siitä, suostunko tuohon pyyntöösi."

"Esimerkiksi tulemaan Lontooseen katsomaan musikaalia."

"Hyvä on. Voin suostua, mutta vaadin kolme veto-oikeutta. Jos keksit jotain yhtä älytöntä kuin Caitlin."

"Mikä on älytöntä?"

"Sokkotreffit. Esimerkiksi. Sellaiseen hulluuteen en enää suostu."

Effie kohotti kuivasti kulmaansa.
"Ja arvelet minun järjestävän sinulle sokkotreffejä?"

"Ei ihmisistä tiedä. En olettanut Caitlininkaan tekevän sitä, joten aion varautua kaikenlaiseen älyttömyyteen."

"Ja siinä on syy toiveelleni."

"Se että varaudun ja haluan suojata itseni lisäpettymyksiltä?"

"Uuvuttava pessimismisi ja negatiivisuutesi", Effie korjasi.

"Noh! En ole ollut juuri kumpaakaan noista koko päivänä. Se on jo eräänlainen ennätys."

Effie soi miehelle vain merkitsevän katseen. Artemis ei selvästi hahmottanut omaa käytöstään.
"Onko joululahjani sovittu?" hän kysyi ja tarjosi miehelle kättään virallisena eleenä.

Artemis vilkaisi Effien kättä. Nainen ei jättäisi häntä ikinä rauhaan, jos hän ei suostuisi. Hän tarttui Effien käteen, katsoen tuota silmiin.
"Olkoon. Sovitaan niin."

"Hyvä", nainen vastasi vienosti hymyillen, nauttien vaivihkaa voitostaan ja nojautui takaisin nojatuoliinsa.

"Nauti vallastasi, niin kauan kuin se sinulla on." Viisi asiaa olisi nopeasti pyydetty, joten hän saisi vajota omaan rauhaansa.

Effiellä ei ollut mitään kiireettä tai kiinnostusta käyttää valtaansa turhanpäiten.
"Niin nautinkin."

"Älä totu siihen." Mies muistutti vielä, juoden sen viskilasinsa tyhjäksi. Effiellä oli juomaa jäljlellä reilusti, joten hän tilasi itselleen toisen. Ettei tulisi tylsää.

"Ole rauhassa. En ole suunnittelemassa pääsi menoksi mitään epämukavaa", Effie vastasi pyöritellen pilliä hajamielisesti jääpalojen ja hedelmäsiivujen seassa.

"Minun mielipiteeni ovat omalaatuisia, muista se."

"Olen huomannut sen, Artemis", nainen huomautti huvittuneena.

"Mmm. Näin ajatteli. Kunhan muistutin siitäkin." Mies katseli hetken ikkunasta ulos, Lontoon pimeään iltaan ja kaduilla vielä kulkeviin ihmisiin. Hexham oli kyllä hänelle parempi asuinpaikka.

"Vierailet ilmeisesti perheesi luona jouluna? Millaista se on?"

"Pakosta yleensä parin päivän reissun. Nyt tänän vuonna selviän vain muutaman tunnin päivällisellä veljeni tai siskoni asunnolla Newcastlessa." Artemis joutui oikeasti miettimään.
"Se on raskasta. Ei sitä voi muuten luonnehtia. Missä sinä vietät joulusi?"

"Biologiset perheet taitavat olla universaalisti sellaisia, tai olemme vain epäonnekkaita sillä saralla", Effie vastasi myötätuntoisesti. Artemiksen nuorempi veli tosin vaikutti varsin asialliselta.
"En varmaankaan voi vedota töihin jouluna, kun talli on käytännössä suljettu, joten voi olla, että vanha ystäväni haluaa tehdä jotain yhdessä. Yleensä vietän joulua Pauluksen ja Lucyn kanssa, entisten asuinkaverieni. Äitini ei harrasta juhlapyhiä, niinpä säästyn perhetapaamisilta", hän vastasi. Pauluksesta ja Lucysta oli tosin tullut hänen oikea perheensä. Colin oli ollut hänen paras ystävänsä ja hänen perheensä siihen onnettomaan iltaan saakka, joka sai miehen katkaisemaan heidän välinsä.

Artemis kuunteli naisen kertomuksen joulustaan. Hänellä oli omat epäilyksensä vanhan ystävän oikeasta olemuksesta, mutta piti sen itsellään.
"Taidamme olla vain epäonnisia. Kuulemma perhejoulut ovat yleensä mukavia."

"Sellaisia satuja kuulee aina välillä", nainen vastasi.

"Sisaruksenikin väittävät niin." Artemikselle lähinnä se syöminen oli tuskallisinta. Monia, monia vuosia häntä oli aina painostettu syömään ties mitä ja vain se ahdisti joulussa todella paljon.

"Mikset suunnittele omaa joulunviettoasi? Sen sijaan, että menisit perheesi luo, voisit kutsua heidät itse ja hallita siten tilannetta."

"Ei se mene niin. He odottavat tietynlaista joulua ja minun jouluni ei olisi sellainen."

Effie huokasi ja sukaisi lyhyttä, moitteettoman siistiä tukkaansa. Pessimisti nosti selvästi jälleen päätään eikä nainen jaksanut kamppailla sen kanssa. Välillä hänestä tuntui kuin Artemis olisi päättänyt olla onneton ja kieltäytyisi harkitsemastakaan mahdollisuuksia olla onnellisempi.
"Vai niin."

"He odottavat paljon ruokaa. Ja siitä päätellen että osasit katsella lounaalla seiniä, tiedät mitä seurassa syöminen on minulle. Joulu on käytännössä minun painostamistani syömään ties mitä ja mahdollisimman paljon. Enkä ole parhaimmillani sillälailla nurkkaan ahdistettuna."

"Miksi arvelit minun ehdottaneen, että järjestäisit oman joulusi?"

"He olettaisivat että tekisin ruokaa ja jos en tekisi, he toisivat itse tekemäänsä. Se on hankalaa." Miehen suhtautuminen ruokaan oli niin kieroutunut.

Effie huokasi kärsimättömästi.
"Voisitko kerrankin yrittää miettiä ratkaisua, joka toimisi sen sijaan, että lyöt alas jokaisen ajatuksen ja ehdotuksen? Oman joulun järjestämisen ideahan on, että se on sinulle sopiva. Ehkä se ei sisällä ruokailua. Ehkä voit järjestää perheellesi ruokaile pimeässä -elämyksen, jossa kukaan ei edes tiedä, mitä tarkalleen söit. Ehkä lähdetkin matkalle jouluksi ja tapaat perheesi toisena ajankohtana."

"Olen käyttänyt matkailukortin ja siitä syntyi vuosisadan sota. Silloin kun kilpailin, usein ilmoittauduin tarkoituksella kisoihin joiden vuoksi en olisi lähelläkään Irlantia jouluna. Usko huviksesi, perheeni ei oikein kunnioita sitä mitä minä haluan, koska olen sairas. Ja heistä kaikista paras tapa on tuputtaa siihen asti että hermostun. Tai valittaa siihen asti että hermostun."

Nainen hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä tavoittaakseen kärsivällisyytensä. Artemiksen negatiivisuus oli uuvuttavaa. Effie yritti tarmokkaasti, mutta sen sijaan, että mies olisi tarttunut hänen toiveeseensa proaktiivisesta, ratkaisukeskeisestä ajatusmallista, mies tyytyi vain sanomaan jälleen ei. Ja mies ihmetteli hänen joululahjatoivettaan.
"Antaa olla", nainen huokasi vajoten nojatuoliinsa.

Artemis puraisi kieltään, ettei olisi sanonut enempää. Hän katseli Effietä hetken, hulautti sen viskilasin tyhjäksi ja nousi seisomaan.
"Taidan mennä jo nukkumaan. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", Effie vastasi hämmentyneenä, pohtien, mikä sai tällä kertaa miehen karkaamaan yhtäkkiä paikalta. Hän jättäisi juomansa yhteen. Ei ollut syytä leikitellä mahdollisuudella ansaita hyinen päänsärky seuraavaksi päiväksi.

Artermis yritti ihan puhtaasti olla aiheuttamatta sitä päänsärkyä Effielle. Ei hän halunnut riidellä, joten katosi mieluusti nukkumaan. Hotelihuoneessa hän valahti iltatoimien jälkeen sängylle. Että sosiaalisuus oli raskasta.

Torstai 23. helmikuuta 2017, iltapäivä - Kahville, kuin ne normaalit ihmiset

Dortmundin kisojen jälkeen oli hyvä palata arkeen. Paluu kilparatsastuksen pariin ratsastajana ei ollut tuntunut niin hyvältä mitä mies oli kuvitellut. Suurimman varjon aiemman matkan ylle heitti entisen kollegan tapaaminen. Artemis oli edelleen vihainen Caitlinille ja sen voima saikin hänet kotona keräämään itsensä. Hän oli tähän asti aavistuksen laistanut sen listansa säännöistä: esimerkiksi laskenut Veronican ystäväksi. Nyt hän oli joutunut myöntämään itselleen että nainen ei ollut vain ystävä, sillä hän ei nähnyt ystäviään ilman vaatteita. Newcastlessa asuvan brittinaisen kanssa sitä sattui hyvin usein.

Joten, jos hän nyt halusi tehdä tämän oikein ja terapeuttinsa latelemien sääntöjen mukaan, pitäisi pyytää ystävä ulos kerran viikossa. Koska mahdollisuuksia oli hieman rajallisesti, vielä ratsastusvaatteissaan oleva mies kulki kohti tuttua huonetta. Oli suorastaan hassua tulla Effien työhuoneen ovelle ilman että tiesi saavansa nuhteita tai vailla aikomusta puhua valmentamiseen liittyvistä asioista. Irlantilainen koputti terävästi oveen, pudistellen päätään. Viime viikolla hän oli mennyt Brianin kanssa pubiin katsomaan jalkapalloa, joten tämä oli seuraava oljenkorsi.

Effie avasi oven vimmalla, joka sai ilmavirran tarttumaan valkoisen, modernin jakkutakin liepeisiin. Meripihkaisissa silmissä oli hyytävän tuima katse, kunnes nainen tunnisti tulijan ja hänen taisteluun valmistautunut, hurjistunut olemuksensa pehmeni kuin tuulen menettänyt purje.
"Oh. Artemis", Effie räpäytti silmiään ja selasi muistiaan miettien, oliko voinut unohtaa sovitun tapaamisen. Tuskin. Hän ei unohtanut asioita.
Nainen väisti ovelta ja viittasi miestä astumaan sisään tuupaten oven jalallaan kiinni, kun kiersi pöytänsä taakse.
"Miten voin olla avuksi?"

Irlantilaismies hätkähti näkyä joka odotti oven avautuessa. Mikähän naisen sai noin suunniltaan? Suu aukesi jo, mutta Artemis sentään nielaisi kysymykset. He riitelivät jos hän alkoi kysellä.
"Tulinko huonoon aikaan? Näytät siltä."

"Ei, oikein hyvään", Effie vastasi päättäväisesti, istahti suoraselkäisesti tuoliinsa ja suoristi geometrisesti virheettömän, valkeapuisen pöydän esineistöä.
"Mitä kuuluu?"

Mies vilkaisi neuroottisesti järjesteltyä pöytää. Hän ei vain voinut sille mitään, että tulkitai Effien neuroottisuuden yhtälailla avunhuudoksi kuin omansa.
"Ei mitään ihmeellistä. Ja et näytä siltä että hetki olisi ollut hyvä."

Naisen silmät välkähtivät protestina, ja hän vilkaisi miestä haastavasti punertavan kulman alta.
"No, se on. Oikein hyvä. Joten, miten voin auttaa?" Effie toisti painokkaasti ja kohotti kulmiaan.

Mies kohotti käsiään hieman kuin antautuakseen. Selvä, selvä. Jestas Effie osasi olla vihainen.
"... Olisiko sinulla aikaa lähteä vaikka kahville joku päivä?" Se oli outo pyyntö, jota hän voisi kyllä avata jos väärinkäsityksien uhka olisi olemassa.

Effie esti kulmiaan nousemasta korkeammalle hämmästyksestä. No tämä oli odottamatonta. Hän pyyhkäisi hienovaraisen hämmentyneenä nenänpieltään ja soi sitten miehelle epätietoisen hymyn.
"Toki. Oliko sinulla ajankohtaa mielessäsi?"

Se oli vaikeaa. Vaikeampaa kuin Artemis oli kuvitellut.
"Ei. Minulla ei ole mikään kiire, kuten sinulla näyttää olevan."

"En ole sen kiireisempi kuin muulloinkaan", Effie huomautti. Varsinkaan, kun hänen oli jaettava työtään assistentille.
"Onko mielessäsi jotain, mistä haluat keskustella?" hän tiedusteli varovasti pohtien, mikä kutsun oli aiheuttanut.

Tavallaan se kysymys avasi Artemikselle itselleen syytä siihen, miksi hänen tuli olla sosiaalisempi. Ihmiset olettivat että hän otti kontaktia vasta kun halusi (yleensä valittaa) keskustella jostakin.
"... Ei."

"Haluat siis muuten vain kahville?" Effien oli varmistettava eikä nainen voinut olla kuulostamatta skeptiseltä.

Mies hieraisi kevyesti ohimoaan. Ehkä olisi pitänyt sallia se että viettäisi aikaa Brianin kanssa. Tosin siitäkin oli ristiriitaiset tuntemukset sen Limerickin vierailun jälkeen.
"Ihan vain kahville. Ja mieluiten muualla kuin työpaikallasi."

"Hyvä on", Effie vastasi ja tutkaili miestä hetken.
"Millainen päiväsi on ollut?"

Piti oikein miettiä hetki. Millainen päivä?
"Normaali... Ehkä jopa hyvä." Mieheksi jolla ei koskaan ollut hyviä päiviä, vastaus oli outo.
"Entä sinun?"

Effie katsahti miestä kiinnostuneena. Hyvä päivä? Artemiksella?
"Se on mennyt suunnitelman mukaan", hän vastasi valehtelematta, sillä ammatillisesti päivä oli mennyt juuri niin kuin piti.
"Mikä teki päivästäsi hyvän?"

Hetkinen, oliko hän tullut terapiaan? Syvä hengenveto. Effie kyseli uteliaisuuttaan, ei ilkeyttään.
"Hyvin mennyt ratsastus ja orinikin menivät hyvin kun seurasin valmennuksia. Party Politicsin tiineys etenee normaalisti. Mikä sinun päivästäsi teki suunnitellun?"

Nainen kohotti kulmaansa ja soi miehelle puolittaisen hymyn.
"Se meni, niin kuin suunnittelin. Työntekijät tekivät osansa ja aikataulu piti melkein minuutilleen", hän vastasi ja suoristi rannekelloaan. Sen tuskin kuultava tikitys lohdutti hänen myllertävää mieltään, melkein samoin kuin toteutuva minuuttiaikataulu. Hänen puhelimensa välkytti äänettömästä viestistä, ja Effie vilkaisi näyttöä levottomana.
"Mitä jos lähtisimme kahville nyt heti? Onko sinulla aikaa?"

Artemis vilkaisi ratsastushousujaan.
"On." Kyllä hän nopeasti voisi vaihtaa siviilivaatteisiin, jos Effie haluaisi kadota tallin kahvilaa pidemmälle.

"Hienoa", Effie vastasi suoristaen lumivalkoista tietokonettaan ja suoden miehelle aavistuksen maanisen hymyn.
"Voimme ottaa minun autoni."

"Käyn vaihtamassa normaalit vaatteet." Onneksi he voisivat ottaa Effien auton, sillä Artemis kulki edelleen taksilla. Kallis Cadillac seisoi edelleen tallissa.
"Nähdään parkkipaikalla." Sen sanottuaan hän liukeni vaihtamaan vaatteensa. Ohimennen mies sukaisi hiuksiaan pois kypärämallista, saapuen sitten parkkipaikalle. Se oli niin outoa.

Effie heilautti Artemikselle kättään ja lähti harppomaan miehen rinnalla kohti hohtavan valkoista, puhtaana kiiltelevää Toytota Yarista. Nainen näki silmäkulmastaan toisesta autosta nousevan, hyvinistuvaan puvuntakkiin pukeutuneen miehen ja nopeutti askeliaan ojentaen kaukosäätimen avaamaan autonsa ovet.
"Minne menisimme?" hän kysyi Artemikselta ja nosti kätensä torjuvaan, hiljentävään eleeseen heitä kohti lähteneelle, pitkänhuiskealle, ohimoiltaan harmaantuneelle miehelle.
"Effie", Harry vetosi epäuskoisena, tummat kulmat älykkäiden silmien ylle painuen ja yritti saada kaksikkoa turhaan kiinni.
"Nouse kyytiin", Effie kehoitti seuralaistaan vauhkosti hymyillen, tempaisi kuljettajan oven auki ja sukelsi sisään.

Artemis kiristi askeliaan naisen tahtiin. Oliko tuo paikalle tullut Effien isä vai mies? Sitä oli hankala arvioida. Vaivalloisesti pitkä mies sai mahdutettua itsensä autoon, vilkaisten naista.
"... Onko niin että sinulla on ongelmia enemmänkin henkilökohtaisessa elämässäsi?"

Effie paiskasi ovensa kiinni, peruutti auton vauhdilla taakse silmät hurjistuneena salamoiden ja kaasutti sitten renkaat vinkaisten pois parkkipaikalta, ohi käsiään epäuskoisena levittävän miehen ja alas tallitietä.
"En sanoisi ongelmia", nainen vastasi ja veti vienosti tärisevän henkäyksen, ennen kuin hellitti otettaan ratista ja pehmensi auton vauhdin säädylliseksi.
"Tunnetko hyviä kahviloita?"

Artemis ähkäisi epäuskoisesti.
"Minä sanoisin. Miksi pakenet, jos ei kerran ole ongelmia?" Mies mietti hetken.
"Hexhamissa on yksi hyvä. Ihan keskustassa."

"Pakenet?" Effie protestoi turhautuneena, vaikka tiesi itsekin, ettei hänen argumenttinsa näyttänyt kovin vahvalta tilanteessa, jossa hän oli menettänyt itsehillintänsä niin selvästi.
"Hienoa! Voimme siis mennä sinne."

"... Mitä sanaa tästä haluatkin käyttää, väittäisin sen olevan kaunisteltu defenssi. Jos kerrot minulle tästä? Olen sentään ihmisten välttelyn ammattilainen." Artemis hymähti vaisusti. Mitähän se mies oli tehnyt tai jättänyt tekemättä?

Effie vilkaisi Artemista ensin epäuskoisesti ja sitten huvittuneena hymyillen. Se oli totta. Kuka tiesi, vaikka miehellä olisi antaa arvokkaita ohjeita jaettavaksi.
"Miten välttelet ihmistä, jonka kanssa asut puolet viikosta?"

"En ole asunut kenenkään kanssa sen jälkeen kun muutin pois vanhempieni luota. Miksi haluaisit vältellä ihmistä, jonka kanssa olet itse muuttanut yhteen?" Oli ehkä turvallisempaa olettaa miehen olleen Effien avomies.

"En ole muuttanut yhteen kenenkään kanssa", Effie protestoi ja vilkaisi ahdistuneena vasemman nimettömän hopeista timanttisormusta. Se oli vain ajan kysymys, jos Harryllä oli sananvaltaa.
"Mutta olet oikeassa. Se oli typerä kysymys."

"Se oli oletus. Onko hän tehnyt jotain miksi pitäisi vältellä vai onko teillä erimielisyyksiä suhteen laadusta? Tai siitä mitä seuraavaksi?" Niissä Artemis oli parin hassun parisuhteen kokemuksella mestari.

Effie vilkaisi miestä yrittäen päättää oliko kivuttomampaa avautua hänen elämänsä katastrofista vai pysytellä tutulla ja turvallisella linjalla, jossa hän piti asiansa tiukasti yksityisenä. Saattoiko hän vaatia Artemista avautumaan, ellei hän suostunut tekemään samoin? Nainen kohautti ahdistuneena hartioitaan.
"Kaikkea sekaisin. Lähinnä…", Effie pudisti päätään ja jätti lauseen kesken.
"En halua kaataa ongelmiani niskaasi", hän soi miehelle puolittaisen hymyn ja käänsi katseensa takaisin tiehen.

Artemis vilkaisi Effietä. Huulille nousi hieman... Ehkä osaaottava hymy.
"Voi kuule. Ehdin kahvittelun aikana aivan varmasti kaatamaan vähintään yhtä paljon sinun niskaasi. Kyselet paljon."

Effie hieraisi kasvojaan, soi miehelle hallitun hymyn ja ohjasi autoa pehmeästi kaartuvalla maantiellä kohti Hexhamia.
"Hyvä. Odotan sitä innolla."

"Epäilen ettei tämä kestä muita kuulijoita, joten aloita sinä." Hänen asiansa eivät olleet niin henkilökohtaisia.

Nainen kohautti vaikeana harteitaan kuin sysätäkseen niiltä jotain pois. Hän ei halunnut avata suutaan, sillä pelkäsi mitä tulisi ulos. Hän ei halunnut kuulla mielessään myllertäviä ajatuksia, eikä varsinkaan halunnut muiden kuulevan niitä. Hän oli sydämetön, viallinen ihmisraunio.
"Millaiset ongelmat kestävät muita kuulijoita?"

"Sellaiset jotka eivät liity suhteisiini. Effie... Olen maailman viimeinen ihminen joka voi tuomita sinua mistään." Se oli totta. Artemis oli itsekin tunnevammainen vaikka tiesi miten olisi pitänyt elää. Silti hän ei ollut ennen tehnyt niin ja nytkin epätoivoisesti yritti.

"Kiitos, Artemis", Effie vastasi yllättyneenä siitä, millaisia puolia miehestä löytyi. Hän huomasi usein pitävänsä pinnan alta silloin tällöin näkyvästä, aidosta miehestä. Kuka olisi arvannut.
"Parisuhteeni on paikoin hieman haastava, mutta se ei ole keskustelun arvoinen aihe."

"Effie. Oikeasti. Oli se miten haastava tahansa tai olitte miten kamalia toisillenne, en voi tuomita sinua. Miestäsi voin, ihan vähän vain." Hän yritti hieman keventää tunnelmaa vitsailemalla.

Effie naurahti ontosti ja silitti sormenpäillään ahdistuneesti tummaa rattia.
"Älä. Harry ei ansaitse sitä. Enkä minä häntä", nainen huokasi ja hieraisi toisella kädellä kasvojaan epätoivoisessa eleessä.

"Alat kuulostaa joltakulta jonka tunnen. Mikä saa sinut ajattelemaan ettet ansaitse häntä, kun hän mitä ilmeisimmin ajattelee toisin?" Artemis kääntyi paikallaan niin että saattoi katsella ajavaa naista. Niin tutun kuuloista.

Effie vilkaisi miestä tummennein, toivottomin silmin, mutta riuhtaisi katseensa takaisin tiehen säilyttääkseen edes ripauksen itsehillintää.
"Jätin hänet. Jätin hänet paperilapulla ja lähdin. Ja silti hän haluaa minut. Mutta en voi hengittää. En voi hengittää, ja haluan vain kadota. Haluan kadota pahemmin kuin koskaan. Hävitä jäljettömiin, mutta en voi, koska kaikki, mistä olen koskaan välittänyt on täällä, enkä pääse irti."

Artemis pärskähti. Paperilapulla?
"Teit silti paremmin kuin minä. Mutta miksi haluat hänestä eroon?"

"Ei minulla ole mitään syytä haluta hänestä eroon", Effie vastasi ontosti, pakottaen itsensä etäämmäksi tilanteestaan ja sisäisestä tunnemyllerryksestään. Se oli varmastikin absurdia, ainakin miehen huvituksen perusteella.

"En sano että tunteissasi olisi jotain väärää. Mutta jos sinulla ei ole syytä haluta hänestä eroon, miksi tukehdut?" Artemis ei ollut huvittunut naisen ongelmista vaan siitä, miten Effie oli onnistunut olemaan kusipää miehelleen ja silti parempi kuin Artemis oli ollut. Jestas, hän oli kamala.

"Olen varmaan viallinen kappale", Effie vastasi sukaisten levottomana lyhyttä, punavaaleaa tukkaansa ja luovi autoa Hexhamin kaupunkialueella.
"Harry on kaikkea, mitä kukaan voisi toivoa."

"Voi kuule. Kyse ei ole viallisuudestasi vaan siitä millaiset lähtökohdat olet saanut lapsena suhteille." Artemiksella oli onnellinen perhe, muta hän oli muuta kautta muuttunut tällaiseksi.
"Onko hän sitä mitä sinä voisit toivoa, jos sinua ei ahdistaisi?"

Syvällinen, empaattinen vastaus sai Effien katsahtamaan Artemista yllättyneenä ja välttämään sitten kysymystä tutulla olankohautuksella. Harry oli täydellinen. Mies rakasti häntä, todella rakasti häntä - kuka voisi toivoa enempää? Effie ei voinut sanoa, että tunsi olevansa ansassa ja että mies oli ollut hänelle kuin isä, ennen kuin halusi heidän suhteeltaan enemmän; Paulus oli ottanut tiedon vastaan niin sulavasti, että uhkasi edelleen hakata miehen. Hän aloitti vastausta pariin kertaan, mutta ei tiennyt mitä vastaisi, joten sulki suunsa.
"Siinä oli yllin kyllin minun ongelmistani. Sinun vuorosi", hän tarjosi miehelle hillityn hymyn, kun pujotti auton parkkiin Hexhamin keskustassa.

Artemis kohotti kulmiaan. Effie jätti jotakin kertomatta.
"Kerrot sitten kun haluat." Ehkei hän painostaisi enempää.
"Minun? En tiedä. Sain kuulla kamalia asioita ihmisestä joka on läheinen."

"Millaisia asioita?" Effie kysyi nousten autosta ja lukiten ovet. Hän ei ollut arvannut, että Artemis osasi olla kärsivällinen ja suorastaan lämmin kuuntelija. Oli sääli, ettei miehellä ollut enempää ystäviä. Nainen viittasi miestä näyttämään tien haluamaansa kahvilaan.

Artemis nousi autosta ja veti ulkotakkinsa kauluksia ylemmäs. Saatana kun paleli jo Englannissa.
"Että hän on pahoinpidellyt ja kontrolloinut vaimoaan kun he olivat naimisissa. Eikä lähestymiskiellon vuoksi voi tavata lapsiaan. En tiedä miten suhtautuisin."

Effie räpäytti järkyttyneenä silmiään.
"Onko tämä joku ystävistäsi?" hän kysyi yrittäen olla laskematta, kenestä mies voisi puhua.

"En välittäisi kertoa tarkemmin." Hän avasi kahvilan oven, päästäen naisen edeltä sisälle.
"Hän on mukava ihminen ja taitava työssään, mutta tämä kalvaa. Etenkin kun olen toisen lapsen kummisetä." Artemis muisteli ettei ollut koskaan kertonut sitä Effielle.

"Mukava ihminen, joka pahoinpiteli vaimoaan niin, että sai lähestymiskiellon?" Effie kysyi yrittäen yhdistää kaksi osaa yhteen. Kuinka mies, joka hakkasi toista ihmistä niin pahasti - vielä rakastamaansa ihmistä - saattoi olla mukava?

"Ajattele minua käänteisenä. Eivät kaikki näytä kaikille samoja puolia itsestään." Vaikka Artemis oli yleensä hirveä ja hankala, hän osasi olla mukavakin ihminen, jos vain halusi ja uskalsi. Hän tilasi itselleen cappuccinon kauramaidolla, ollen selvästi aikeissa maksaa myös Effien kahvin.

Effie katsahti miestä terävästi. Rinnastiko mies piinaavan hankaluuden naisen hakkaamiseen? Vai oliko Artemis itse harrastanut samaa? Mutta hän ei halunnut kääntää kahvihetkeä riidaksi, joten jätti asiasta väittelyn sikseen. Nainen viittasi tottuneesti miehen anteliaisuuden syrjään, ja maksoi itselleen pienen kupin vahvaa espressoa. Hän viittasi kysyvästi valoisaa ikkunapöytää kohti.

No ei hän ollut naista hakannut, mutta Williamin kanssa oli ollut vähän... Noh, valtataistelua. Ei väkivaltaa, mutta esimerkiksi satunnaista tönimistä. Hän seurasi naista pöytään ja istui alas.
"Nyt en oikein tiedä mitä tekisin. Olen töiden kautta tekemisissä hänen kanssaan."

"Mitä jos puhut hänen kanssaan?" Effie ehdotti ja lämmitti kylmiä, hoikkia sormia kuumaa, pientä kuppia vasten. Ehkä kyse voisi olla väärinkäsityksestä tai edes hetkellisesti mielipuolisuudesta, eikä miehestä, joka koki oikeudekseen hakata vaimoaan.

"Hän ei tiedä, että tiedän. Ex-vaimonsa kertoi." Artemis pyöritteli kahvikuppia lautasella. Ei hän uskaltaisi ottaa sellaista Brianin kanssa puheeksi.
"Uskoisin ettei hän tehnyt sitä siksi koska voi tehdä niin, vaan enemmänkin ehkä hänkään ei ole tunnemaailmaltaan tasapainoinen. Mutta en silti haluaisi ottaa asiaa puheeksi. Mutta millaisen kuvan annan itsestäni ollessani tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa?"

"Ystävyyttäsi voitaisiin tuomita, jos tukisit häntä, kun hän toimisi edelleen samalla tavalla. Kohtelisi vaimoaan tai ketä tahansa ihmistä niin. Ei kai hän tee niin?" Effie pohti varmistaen.

"Ei. Ei hän ole ollut suhteessa sen jälkeen. Tämä selittää miksi ei ja miksi omistautuva isä yllättäen lopetti lapsistaan puhumisen. Hankala puhua jos ei voi nähdä tai puhua lapsilleen." Artemis vilkaisi ikkunasta ulos, riisuen takkinsa.
"... Mitä teen? Sponsorit maksoivat aikanaan kaiken median hiljaiseksi, joten ihmiset tietävät kyllä. Minulla on maineeni, mutta se on ammatillisesti... Hyvä. Ainakin puoliksi."

"Puhu hänelle. Kuule hänen näkökantansa - ja toivottavasti lieventävät asianhaarat - tilanteeseen", Effie kannusti.

Artemis puraisi huultaan.
"... Hän kilpailee nimissäni olevalla hevosella." Se oli suurin ongelma. Vain heille kahdelle näkyvä ystävyys ei olisi ollut ongelma, mutta Brian edusti Artemiksen omistamalla hevosella Irlantia. Se söi miestä.

Effie kätki järkytyksen kasvoiltaan. Darcy? Mies jota hänkin oli pitänyt karismaattisena?
"Sinun kannattaisi puhua asiasta sitä suuremmalla syyllä."

Artemis hymähti hermostuneesti Effien sanoille. Hän tiesi monien pitävän Brianista, mutta sitä epävarmuutta ei ollut helppo perustella.
"Tiedän. Enkö vain voisi irtisanoa sopimusta ja hankkia yhtä vihamiestä lisää? Se olisi helpompaa."

"Voit. Hauatko tehdä niin?" Effie kysyi ja siemaisi espressoa kokeillen.

"Hän oli yksi niistä neljästä ei-sukulaisesta jotka vierailivat luonani sairaalassa. Olemme tunteneet toisemme ainakin viisitoista vuotta. En... En tiedä." Artemis harvoin vastasi ettei tiennyt. Jos niin oli, hän ei ainakaan myöntänyt asiaa.

"Ehkä sinun pitäisi puhua hänelle ensin", nainen ehdotti pehmeämmin. Artemis tuskin katkoi harvoja ystävyyksiään kevyesti.

"Ehkä pitää.Että siitä tulee hilpeä keskustelu. Hei Brian, vierailin ex-vaimosi luona ja hän kertoi että hakkasit häntä. Miten on, miksi?" Miehen äänessä loisti sarkasmi sekä valmis itseinho.
"Ironista on että tunnen syyllisyyttä tästä. Tiedän hänen lapsistaan enemmän kuin hän. Hän ei edes tiedä miltä lapsensa näyttävät nykyään."

Effie arveli parhaaksi olla huomauttamatta, että tilanne oli Brianin omaa syytä.
"Ehkä se on vain välttämätön keskustelu. Kertoiko hänen ex-vaimonsa enempää?"

"Jonkun verran. Hän oli sen tavallaan velkaa, sillä minäkään en ole nähnyt kummityttöäni muutamaan vuoteen, mutta koskaan ei kerrottu syytä." Artemis laski kahvikupin sormistaan ja katseli ulos.
"Tiedän että Brian ei ole yrittänyt ottaa yhteyttä tai muuten rikkoa lähestymiskieltoa millään tapaa. Hän maksaa järjettömät summat rahaa lapsien säästötileille ja Joslynille kuukausittain."

Effie nyökkäili mietteliäänä ja yritti olla paljastamatta, miten herttaista oli, että miehellä oli pieni kummityttö.
"Tiedätkö tarkemmin siitä, mikä johti lähestymiskieltoon?"

"Liittyy siihen sopimukseen jonka sponsorit tekivät. Kaikki maksettiin hiljaisiksi. En sen enempää." Artemis hieraisi kasvojaan. Jestas.

"Sinun kannattaa siis varmaan puhua Darcylle siitä, miksi hän hakkasi vaimonsa niin, että sai lähestymiskiellon. En usko, että mikään muu voi ratkaista dilemmaasi", nainen ehdotti.

"Vau. Saat sen kuulostamaan niin pahalta kun kuulen sen oman pääni ulkopuolella." Kaikissa heissä oli toki vikansa.
"No, ei kukaan voi olla täydellinen."

Effie kohotti hienovaraisesti kulmaansa. Tilanne oli juuri niin paha.
"Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä."

"Tunnen silti. Tavallaan se on jopa hyvä, en tiennyt että pystyn siihen enää." Mies puraisi huultaan, huokaisten hiljaa.
"Siitä ei ole kahta kuukauttakaan kun viimeksi loukkasin ihmistä pahasti. Jopa minun mittarillani, joten voit kuvitella."

"Miksi loukkasit jotakuta pahasti?" Effie tiedusteli.

"Haluatko tosissasi venyttää mielikuvitustasi?" Artemis virnisti hieman. Ehkä se antaisi Effielle perpektiiviä omaan ilkeyteensä.

"Enkö aina?" Effie vastasi puolittaisella, huvittuneella hymyllä. Ei ollut vaikeaa kuvitella Artemista loukkaamassa ystäviään tai suuttumassa itse, mutta olisi mielenkiintoista tietää millaisesta tilanteesta oli ollut kysymys.

"Jätin seuralaiseni Caitlinin häiden jälkeen hotellihuoneessa." Siinä oli ainakin kaksi outoa asiaa - hänellä oli ollut seuralainen ja se että hän oli osallistunut häihin.

Nainen kohotti kulmiaan. Jopas. Hän harkitsi useaa mahdollista kysymystä, mutta päätti tyytyä yksinkertaisimpaan.
"Miksi?"

Artemis kohautti olkiaan.
"Olin pahalla tuulella, halusin viettää taas elämäni yksin. Olin vihainen Caitlinille tavasta jolla hän kertoi muuttavansa. En tiedä. Olin vain ärtynyt ja ottanut viskiä."

Olipa miehen seuralainen onnekas.
"Ymmärrän. Haluatko edelleen viettää elämäsi yksin?"

"Hän tuli bumerangina takaisin tunnin sisällä, pakottaen minut myöntämään että olin väärässä." Veronica oli mahdoton nainen, eikä Artemis oikein vieläkään pitänyt siitä että viihtyi naisen kanssa.
"Olen tehnyt pahempaakin. Kun lähdin Saksaan, ilmoitin silloiselle... Kumppanilleni että en tulekaan takaisin kisareissulta. Tekstiviestillä."

"Me teemme kaikki virhearviointeja", Effie vastasi epämukavana, häveten paljastustaan omasta historiastaan. Tapaansa jättää hyvä mies lyhyellä kirjeellä, jättää sormus pöydälle ja kadota jäljettömiin, kun mies oli töissä.
"Oletko ollut tekemisissä silloisen kumppanisi kanssa sen jälkeen?"

Artemis pudisteli päätään.
"En todellakaan. Seuraan hänen tyttärensä kisamenestystä mutta siihen se jää. Kadun sitä, mutta en niin paljon että olisin koskaan ottanut yhteyttä."

"Seurusteletko häissä olleen seuralaisesi kanssa?" Effie kysyi päättäen vaihtaa puheenaihetta.

"En kutsuisi sitä seurusteluksi." Siitä he ainakin olivat tarkkoja, ettei kukaan vain väittäisi heidän seurustelevan keskenään.
"En harrasta sellaista enää, totesin olevani sopimaton siihen."

Effie pysäytti itsensä, ennen kuin ehti kysyä mitä mies sitten harrasti. Ehkä hän ei halunnut tietää.
"Päätitkö, mitä aiot tehdä Darcyn suhteen?"

Mies naurahti naisen aiheenvaihdolle. Sentään, tuo ei olisi halunnut kaivaa sitä sen enempää.
"En. En vain osaa päättää sitä. Ehkä mietin asiaa matkani ajan ja hoidan sen vasta sieltä tultuani."

"Minne olet menossa?" nainen tiedusteli. Ehkä kyse oli kisamatkasta. Artemis ei tainnut pahemmin lomailla.

"Japaniin. Olen kolme viikkoa Japanissa, matkustan etelästä pohjoiseen." Vastoin naisen odotuksia se oli aivan täysin lomamatka.

"Japaniin? Siitä tulee varmaan todella mielenkiintoista. Olen aina haaveillut käyväni", Effie vastasi.
"Mikä sai sinut lähtemään sinne?"

"... Jouduin tekemään eräänlaisen listan tälle vuodelle. Sain valita siihen itse asioita ja nyt minun pitää sitten elää sen mukaisesti tämä vuosi ja mieluusti yrittää jatkaa ensivuoteen." Ehkä Effie oli odottanut jotain kauniimpaa vastausta, mutta se oli se oikea syy.

"Oh. Miksi siis Japaniin?" nainen kysyi. Artemis oli täynnä yllätyksiä. Ehkä mies olikin fanaattinen mangan ystävä.

"Se oli paikka johon sormeni kartalla ensimmäisenä osui. Osa sitä listaa." Artemis joi kahvinsa loppuun, hieraisten niskaansa. Hyvä on, tämä ei ollut ihan niin kamalaa.

Effie tukahdutti epäuskoisen naurun kädellään.
"Ihailen spontaaniuttasi ja rohkeuttasi - ja tuuriasi. Mitä jos sormesi olisi osunut Uzbekistaniin?"

"... Olisin ehkä huijannut ja arponut uudelleen." Mies myönsi hieman irvistäen.
"Tämä on pelottavaa. Teen asioita joita en ikinä olisi tehnyt."

"Se on todella hienoa, Artemis. Toivoisin pystyväni samaan", nainen vastasi vilpittömästi.

"Älä." mies naurahti vaisusti. Kamalinta oli joutua myöntämään se että hän huomasi muuttuneensa.
"Kohta minusta tulee pehmo jos jatkan tätä."

"Olisiko se paha asia?" Effie kohotti kulmaansa.

"Ei kai. Se vain tuo mukanaan monia rasitteita. Ja sitä paitsi, se ei tekisi pahaa sinullekaan. Eikä pieni itsekkyyskään sen puoleen."

"Pehmoksi muuttuminen?" Effie naurahti epäuskoisena.

"Olet joskus pelottava. Vannon että korvasi takana on virtanappi, josta sinut voi vain kytkeä pois päältä. Muistutat välillä konetta. ja tiedän, tiedän, olen paraskin puhuja."

Effie naurahti uudelleen tietämättä miten tulkita miehen sanoja. Pelottava voisi olla kohteliaisuus, mutta koneeksi rinnastaminen ehkei.
"Kiitos?" hän hymyili puolittain.

"Ole hyvä." Miten nainen nyt halusikaan sen ottaa. Mieluummin oki kohteliaisuutena kuin loukkauksena. Hänen ja Effien riidat tuskin sopisivat julkiselle paikalle.

"Ole hyvä." Miten nainen nyt halusikaan sen ottaa. Mieluummin oki kohteliaisuutena kuin loukkauksena. Hänen ja Effien riidat tuskin sopisivat julkiselle paikalle.
"Joko haluat palata töihin vai pakoiletko vielä?"

Effie hieraisi kasvojaan syyllisenä.
"Onko sinulla kiire takaisin?" hän kysyi ja vilkaisi rannekelloaan.

"Ei. Sain kaiken tehtyä, kävelen tästä kotiin." Tästä ei kävellyt kauan Artemiksen luokse, joten hän saattoi hyvin kulkea jalan kotiin.
"Ennen kuin kysyt, en vieläkään saa ajaa autoa."

"Oh. Eikö sinulla ole henkilökohtainen assisentti, joka voi toimia kuljettajana?" Effie kysyi tyhjentäen unohtamansa espresson ja nyrpistäen pisamaista nenäänsä viilennelle kahville.

"On. Ja huomaa ettet ole koskaan tavannut häntä. Hyödyttömin tapaus maan päällä."

Nainen naurahti epäuskoisena.
"Mikset vaihda pätevämpään?"

"Jos irtisanon hänet, siskoni tulee asumaan luokseni siksi aikaa että palkkaan uuden. Ja en halua isosiskoa nurkkiini motkottamaan." Artemis ei äänensävystä päätellen arvostanut sukulaistaan kovinkaan paljon.

"Se kuulostaa kieltämättä kurjalta kohtalolta. Lähdetkö Japanin matkallesi yksin?" Effie kysyi.

"Lähden. En kaipaa sinne seuraa. Ainakaan koko ajaksi." Olisi hän voinut ehkä viihtyä viikon verran Veronican kanssa, mutta hän oli venyttänyt rajojaan tarpeeksi jo tässä kuussa Espanjassa.

"Kiitos kahvikutsusta. Tämä oli mukavaa", Effe totesi. Odottamatonta ja hieman outoa, mutta ehdottomasti mukavaa, vaikka ajankohta olikin ollut epäonninen.

"Yllättävän. Etkä edes halua tappaa minua vielä." Artemis naurahti pehmeästi. Se oli jo ennätys. Näin kauan Effien kanssa samassa tilassa, ilman murhaa.

"Kuvitella", Effie vastasi puolittaisella hymyllä, astui ulos ja lähti harppomaan autolleen vastaamattomia puheluja kerännyt laite jo korvallaan.

Artemis ei lähtenyt vielä. Hän jäi juomaan vielä toisen kupillisen ja tekemään vähän töitä tabletilla. Mikään ei odottanut häntä kotona, joten hän voisi olla siellä vielä hetken.

Torstai 16.03.2017 - alkuilta

Artemis oli pyytänyt Effien käymään. Hän halusi jonkun vahtivan sankarimaisia esteratsastajanplattuja kun oli itse matkoilla. Pikkuveli ei tullut kysymykseenkään, isosiskosta puhumattakaan (kaksoset eivät juuri olleet puheväleissä) joten Effie oli seuraava vaihtoehto. Hän oli juuri selostanut naiselle pikaisesti sen mitä tuon piti vahtia, laskien kahvikupin tuon eteen, keittiön ruokapöydän täydellisen valkealle ja virheettömälle pinnalle.
"Ei kai siinä muuta... Sergei!" Mies kielsi napakasti snautseria joka hiipi keittiöön. Se olisi muuten saanut tulla, mutta luultavasti koira lähinnä murisisi Effielle, joten se sai nyt pysyä muualla.
"Mitään uutta tiedossa kun palaan?"

Effie sulki tabletin kannen, jonne oli ystävänpalveluksena kirjannut asiat, joita Artemis toivoi pidettävän silmällä. Nainen risti hoikat kätensä pöydän laidalle silmäillen sen puhtautta hyväksyvästi ja mittaili miestä pöllönkatseella pohtiessaan, mikä muuttuisi Japanin matkan aikana. Artemis näytti paremmalta.
"O'Connor - siis King - on lähtenyt, ja saamme tilalle kaksi uutta kouluvalmentajaa", hän vastasi hetken mietittyään.
"Broadbent aloittikin jo. Oletko tavannut hänet?"

Mies näytti nyt yllättävän hyvältä, vaikka olikin vihainen siskolleen tuon tekemistä ääliömäisistä valinnoista. Ja sisko hänelle siitä että Artemis kertoi mielipiteensä kovin selvästi.
"Ai, toisenkin? Olen, sen verran ettei hän tarjoa sitä mitä haluan valmentajalta. Kerro toisesta valmentajasta?"

Effie huokasi. Tietenkään ei tarjonnut.
"Mitä sinä haluat valmentajalta?" nainen kysyi punertavaa kulmaansa merkitsevästi kohottaen.

"Mieti hetki millainen olen itse. Haluan samanlaisen." Artemis hymähti. Caitlin oli poikkeus, mutta irlantilaismies suosi armottomia, suorasukaisia valmentajia, jos vain saattoi.

Nainen naurahti epäuskoisena. Totta kai. Täytyi olla maailman kahdeksas ihme, ettei mies tainnut olla enää sinkku - mutta ehkä Artemis halusi suhteelta jotain muuta kuin oman peilikuvansa.
"Vai niin. Toinen valmentaja aloittaa loppukevään aikana. Ehkä olet kuullutkin Julian van der Veenistä?" Effie kysyi hienovaraisen tyytyväisenä - van der Veen oli saalis kenen tahansa mittapuulla. Kolme kertaa olympiaedustajana ollut, lukemattomia WEG-, World Cup- ja Euroopan mestaruusmitaleita napsinut kouluratsastaja oli kunnostautunut myös valmentajana, ja nyt mies tulisi opettamaan Rosings Parkiin.

Irlantilaismiehen kasvoille levisi mitäänsanomaton kylmyys. Se yleensä kieli tulevasta raivokohtauksesta. Se mies tulisi Rosings Parkiin?
"... Feis ort." Mies murahti iiriksi. Yleensä hän ei sortunut Effien kuullen kotikieliseen kiroamiseen, mutta nyt se oli se aidoin reaktio.

"Anteeksi?" Effie kysyi kulmiaan kurtistaen. Ikävä tunne pesiytyi hänen vatsaansa. Artemis ei vaikuttanut tyytyväiseltä - tietenkään. Oli ollut absurdia toivoa, että mies olisi voinut ilahtua uutisesta tai hänen onnistumisestaan.

Artemis olisi voinut ilahtua, jos kyseinen mies ei olisi ollut juuri se kaksosten verisen riidan aihe tällä hetkellä.
"Gobshyte! Et oikeasti palkannut sitä. Kaikista kouluvalmentajista sinun piti ottaa juuri hänet? Helvetti!"

Hetken Effie näytti järkyttyneeltä, mutta nainen puri hampaansa yhteen ja tuttu, raivokas itsepäisyys korvasi loukkaantumisen.
"Ja sano toki, mikä vika van der Veenissä on valmentajana?"

"En tiedä valmentajasta, mutta ihmisenä hän on saatananmoinen piikki lihassa!" Ja tämän sanoi epävirallisesti maailman hankalimman miehen tittelin voittanut irlantilainen. Artemis ravasi keittiössään ympyrää, puhisten itsekseen.
"Ciach ort, Effie, oikeasti? Suosittele jo nyt asianajajaa, tulen tekemään murhan."

Effie risti käsivarret rinnalleen.
"Onko maailmassa yhtään ihmistä, joka ei ole piikki lihassasi?"

"On. Usko tai älä, löysit niistä juuri suurimman. Hän on aivan sietämätön." Artemis hieroi kasvojaan hermostuneena. Helvetin helvetin helvetti.
"Ihan henkilökohtaisella kokemuksella sanon. Se hollantilainen on niin ylimielinen paskiainen."

"Hienoa. Saat siis juuri sellaisen valmentajan kuin toivot", Effie vastasi.

"... En mene sen kusipään valmennuksiin. Riittää kun hän tunkeutuu jo muuhun elämääni, kiitos idiootin isosiskoni." Artemis sihahti, istuen alas. Hän tuijotti kauramaidolla ryyditettyä kahviaan, koettaen rauhoittua.

"Kukaan tuskin pakottaa. Hän tuo Rosingsille merkittävästi lisää asiakaskuntaa ja nimeä omallaan", Effie vastasi tuohtuneena ja syytti itseään siitä, että oli sortunut toivomaan voivansa ilahduttaa miestä.
"Sinä voit hyödyntää muiden valmentajiemme tarjontaa."

"Muutan Saksaan kohta itsekin." Mies puhahti. Jestas, Caitlinin olisi parempi palata sieltä bratwurstien ja Oktoberfestin ihmemaasta Englantiin, kuten oli luvannut.
"Ihan vain jotta en istu telkien takana murhasta."

"Voi luoja, Artemis", Effie vastasi heilauttaen kättään turhautuneena.
"Onko sinun pakko olla noin negatiivinen? Olet kuin musta aukko. Tuhoat kaiken ympäriltäsi."

Vihreät silmät nousivat katsomaan Effietä.
"... Todellakin. Sinähän tiedätkin mitä tässä on taustalla." Artemis muisti ne siskonsa vuodatukset vaihtonsa päättymisestä. Hän oli aina saanut sen käsityksen, että Julianiksi ristitty sankari oli tehnyt jotakin, mikä oli ollut julma temppu hänen siskolleen.

"Jos kyse olisi tästä yhdestä hetkestä, sillä olisi ehkä merkitystä", Effie vastasi.

"... Perheasioita." Artemis oli jo avannut suunsa kertoakseen, mutta vaikeni. Hän harvoin puhui edes tämän vertaa perheestään.

"Hienoa", nainen tuijotti miestä ristien käsivarret rinnalleen. Hän ei aikoisi anella mieheltä tietoa. Kipeät sanat patoutuivat hänen kurkkuunsa, ja Effie yritti painaa ne takaisin alas. Artemis ei vain ajatellut. Olisi turha riidellä. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.

"Sano toki. Kerro mitä nieleskelet." Artemis ei voinut sietää sitä, jos huomasi jonkun selvästi pidättelevän. Sanoisi nyt vain suoraan, niin ei tarvitsisi myöhemmin vetää asiaa esiin tai puhua selän takana.

Effie tuijotti miestä silmät siristyen.
"Toivoin, että olisit oppinut edes hippusen huomaavaisuutta."

"Huomaavaisuutta?" Artemis pyöräytti silmiään. Ehkä sitä oli hetkittäin hänenkin käytöksessään, mutta Julian oli kaikessa raivostuttavuudessaan lähinnä... Ei. Artemis ei vain kyennyt ajattelemaan miestä ilman että verisuoni oli haljeta päästään.

"Huomaavaisuutta, Artemis. Kykyä tiedostaa muidenkin ihmisten olemassaolo ja nähdä oman tuskasi ulkopuolelle. Et ole ainoa ihminen maailmassa, joka kärsii", Effie pyöräytti silmiään vastauksena.
"Voisit joskus harkita miten vaikutat muiden elämään, ennen kuin potkit rikki kaiken eteesi tulevan."

"Harkita? Anteeksi. Se mies on palauttanut siskoni Hollannista vaihtovuodelta sydän rikki ja nyt pyörittää häntä taas. Anteeksi etten tosiaan osaa riemuita siitä, että hän on tulossa jäädäkseen!" Se ei ollut tavallaan miehen omaa itsekkyyttä. Deirdre oli pyytänyt veljeään antamaan kihlatulleen mahdollisuuden, mutta irlantilaismies ei ollut tunnettu tavastaan antaa toisia mahdollisuuksia.

"Hienoa", Effie kommentoi. Hän yritti välittää yhtä hetkeä laajempaa viestiä, muttei yllättynyt siitä, ettei se mennyt perille.
"Älä siis käy hänen valmennuksissaan."

Mies vain pyöräytti silmiään. Tai mitä jos hän jäisi sinne Japaniin? Sekin oli vaihtoehto ja alkoi kuulostaa jopa hyvältä.
"Sano vaan."

"Olen väsynyt puhumaan seinälle", Effie huokasi ja hieraisi pisamaisia kasvojaan.

"Kukaan ei pakota pitämään seiniä elämässään." Artemis nousi kaatamaan sen kahvinsa viemäriin. Se oli ehkä turhan arvokasta kaadettavaksi viemäriin, mutta kuka nyt kylmää joisi. Irlantilainen nojautui tiskipöydän reunaa vasten, pitäen silmiään kiinni. Luoja.

"Kasvaisit jo aikuiseksi!" Effie räjähti nousten seisomaan kädet pöytää vasten.
"Olet melkein neljäkymmentä! Minä tiedän, että olet Artemis Cavanaugh ja sinulla on ollut kurja elämä, ja sen takia et voi nähdä oman kärsimyksesi ulkopuolelle. Ja koska sinulla on ollut kurja elämä, sinulla on lupa poimia vain ne asiat, jotka haluat kuulla - ja sinulla on lupa tehdä ja sanoa aivan mitä tahansa ja odottaa ihmisten antavan sinulle anteeksi. Ja sitten kun asiat eivät menekään niin kuin haluat, sinä vain lyöt hanskat tiskiin kuin kolmevuotias ja luovutat, jolloin ihmisten on pakko antaa sinun käyttäytyä juuri niin kuin haluat, koska muuten menet ja tapat itsesi. No arvaa mitä? Se ei toimi minun kanssani."

Artemis tuijotti kahvipisaroita altaassa. Effie puhui totta ja hän tiesi sen. Aina välillä hän jaksoi jopa yrittää, mutta nyt hän oli jo riidellyt Deirdren kanssa, eikä jaksanut yrittää.
"... En koskaan oleta saavani anteeksi." Sen verran hänen oli korjattava naisen lausuntoa. Yleensä hän odotti vain ihmisten kävelevän pois elämästään, inhoten häntä.
"Huomaan sen. Oliko vielä jotakin?"

Effie kyti tulista raivoa ja vastusti halua ravistella mieheen järkeä. Hän murtaisi vielä laihan miesraasun luut. Nainen siirtyi pois pöydän takaa ja astui muutaman askelee lähemmäs.
"Kasva aikuiseksi", hän toisti, "minä en anna sinun luovuttaa. Sinä et ole marttyyri, jonka ihmiset hylkäävät. Olet aikuinen mies."

Niin siinä olisi hyvin voinutkin käydä. Oli jonkinlainen lääketieteellinen ihme (ja hyvien lisäravinteiden tuoma siunaus) ettei Artemis ollut aika kymmenessä osassa kun putosi hevosen selästä.
"En ole yrittänyt olla marttyyri. Vielä? Anna tulla vain." Hän osaisi kyllä tarpeen tullen provosoida Effien sanomaan loputkin mielipiteestään.

"Olet vain tavattoman lahjakas siinä. Ota vastuu käytöksestäsi! Kasvata pari ja ota vastuu omasta käytöksestäsi", Effie vaati heilauttaen vimmaisasti kättään.
"Jostain käsittämättömästä syystä välitän sinusta enkä anna sinun heittää hanskoja tiskiin aina, kun on vaikeaa. Minun on siedettävä sinua etkä voi käyttäytyä kuin kusipää."

Artemis jaksoi nyt jopa kohdata tuohtuneen naisen katseen. Hän ei heijastanut ulospäin oikein mitään tunnetta.
"Olet väärässä. Sinun ei ole pakko sietää minua."

Effie hyökkäsi lähemmäs ja yritti tarttua Artemista kauluksista tukistaakseen hieman järkeä miehen päähän.
"Lopeta!"

Reilusti pidempi mies hätkähti sitä naisen käytöstä. Sen verran herrasmiestä tuosta löytyi, etteivät kädet kohonneet tehdäkseen mitään vastaavaa naiselle. Artemis näytti jopa säikähtäneeltä - siitä oli aikaa kun kukaan oli edes ottanut kauluksista kiinni.

Effie tuijotti miestä pöllönsilmät leiskuen.
"Lopeta. Se on marttyyrin vastaus. Minä en hyväksy sitä. Oikea vastaus ei ole kehoittaa ihmisiä jättämään sinut, koska olet muka niin kamala - se on helppo vastaus. Oikea vastaus on hyväksyä se, että ehkä käytöksesi on loukannut muita, ja jos välität ihmisistä, joita käytöksesi satuttaa, voit pyytää anteeksi ja yrittää olla huomaavaisempi jatkossa."

"Se ei ollut kehotus, se oli muistutus." Mies tarttui Effietä ranteista, laskien tuon kädet kauluksiltaan.
"Voin yrittää, mutta en lupaa mitään."

Effie tuijotti miestä edelleen ja tiedosti kuinka lähelle oli tullut, kun Artemis tarttui hänen ranteisiinsa. Hyvänen aika, miten hän oli menettänyt itsehillintänsä.
"En anna sinun luovuttaa enää."

Ihmiseksi joka vieroksui kontaktia muihin, Artemis otti sen hyvin tyynesti, että punatukkainen nainen oli aivan liian iholla.
"Kukaan ei sanonut että olen luovuttamassa." Ainakin hän oletti naisen tarkoittavan jotakin sen edellisen tempauksensa kaltaista. Mitään sellaista mies ei ollut toistamassa.

"Parempi olla niin", Effie vastasi ja perääntyi muutaman askeleen. Hän aikoisi kieltää mieheltä myös sosiaalisiin suhteisiin ja elämän hankaluuksiin liittyvän luovuttamisen, mutta hän voisi paukuttaa pelisääntöjä Artemiksen päähän toisellakin kertaa. Mies oli saanut tarpeeksi höykytystä yhdeksi illaksi. Effie kääntyi selin hieraisten kasvojaan - hyvä luoja, mitä hänelle oli tapahtumassa? - ja kiersi käsivarret sitten kahleiksi ympärilleen palaten pöydälle unohtuneen tabletin luo.

"Voin pyytää anteeksi sitä että purin kiukkuni sinuun, mutta en muuta." Hänei vain kyennyt siihen. Niin paljon hyvää tahtoa Artemiksesta ei löytynyt, että hän olisi osannut aidosti iloita der Veenistä.

Effie aikoi vastata, ettei hän kaivannut miehen anteeksipyyntöä, mutta muutti mielensä. Ehkä se oli merkittävä askel oikeaan suuntaan - hän ei ollut varma, oliko Artemis pyytänyt anteeksi ilman sarkasmia tai marttyyrin viittaa.
"Kiitos", nainen vastasi ja poimi laitteen kainaloonsa. Ehkä hänen pitäisi lähteä, ennen kuin hän tekisi tai sanoisi jotain vielä harkitsemattomampaa.

Se kannatti ottaa nyt, Artemis tuskin olisi pyytämässä heti anteeksi mitään mitä tulisi seuraavaksi tekemään. Siihen saattaisi mennä viisi sekuntia tai viisi viikkoa, mutta se ei nyt ollut idea tässä.
"Olisin kiitollinen jos et tekisi Veenin hevosista omieni naapureita "

Effie loi mieheen mustan, varoittavan katseen ja suoristi kaulustaan.
"Kiitos kahvista. Minä… Minun ei ollut tarkoitus menettää malttiani. Pahoitteluni", hän totesi asialliseen sävyyn, olemukseltaan vaivaantuneena.
"Toivottavasti matkasi on mukava."

Artemis jätti sen katseen huomiotta. Kunhan nyt oli maininnut, sillä hän ei uskonut hollantilaispirun saapuvan ilman hevosia.
"Kiitos. Toivottavasti hevoseni tai niiden ratsastajat eivät työllistä sinua sen aikana."

Toivottavasti. Effie nyökkäsi miehelle luottamatta täysin itseensä, keräsi tavaransa ja harppasi illan pimentämään iltaan. Parin kilometrin kävely voisi tuoda lohdullista selvyyttä; Harry oli luvannut hakea hänet keskustasta.

Maanantai 01.05.2017 - iltapäivä

Artemis oli jo puoliksi menossa. Hän ei sanonut mitään, vaan livahti ovenraosta ulos Sergein kanssa. Kalmankalpeat kädet täristen hän kaivoi puhelimensa esiin. Aiden, Brian, Caitlin, Deirdre, Effie, Joslyn ja Kylan. Siinä olivat kaikki numerot jotka löytyivät älypuhelimen muistista. Lopulta hän valitsi Effien numeron ja soitti.

Julian paiskasi oven kiinni miehen perästä niin, että ikkunalasit helisivät, ja harppoi sitten talon läpi takapuutarhaan, missä saattoi hengittää ja yrittää rauhoittua. Deirdre ei ansainnut hänen raivoaan.
Effie vastasi kolmannella soitolla.
"Hepburn, Rosings Park. Kuinka voin auttaa?"

Artemis nielaisi.
"... Ai sinäkin vastaat minulle näin? En ole voinut ehtiä loukkaamaan sinua vielä, olen ollut maassa alle kaksi tuntia."

Linjan päässä oli hetken hiljaista.
"Anteeksi? Artemis?" Effie vilkaisi puhelintaan nähdäkseen kuka soitti.
"Artemis. Mitä kuuluu?"

"Artemis." Mies vahvisti hiljaa.
"Missä olet? Tarvitsen seuraa, etten kokeile uudelleen auton kestävyyttä ulosajossa."

Effiellä kesti hetki sisäistää mitä mies sanoi. Hän painoi käden toiselle korvalleen tallin ravintolan hälyssä ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä? Missä olet?"

"Mmmm... Siskoni talon edessä. Newcastlessa. Oletko töissä?" Vasta silloin Artemis tajusi mitä kello oli, tai pikemminkin, miten vähän se oli.
"Unohda koko juttu. Menen kotiin Sergein kanssa ja menen nukkumaan."

"Unohda? Oletko sekaisin?" Effie napsahti. Artemis oli siis hänenkin kotinsa edessä. Mikä häiritsevä ajatus.
"Tulenko sinne vai kotiosoitteeseesi?"

Artemis ei tiennyt olevansa Effien asunnon edessä. Onneksi, hän olisi saattanut ottaa osaa kamalista naapureista.
"Menen kotiin joka tapauksessa." Ei hän siinäkään halunnut seisoa koko päivää.

Nainen painoi puhelimen hetkeksi rintaansa vasten pahoitellessaan seurueelle hätätapauksen vaatimaa poistumista ja pyysi varaamaan toisen ajan assistentiltaan, ennen kuin ravasi portaita alakertaan ja kohti parkkipaikkaa.
"Näemme sitten siellä."

"Effie." Artemis vetosi yllättävän pehmeästi.
"Jos olet töissä, unohda. Ylireagoin."

"Lopeta", Effie käski. Jos mies puhui tekevänsä itsemurhan, hänellä oli oikeus reagoida asiaan.
"Sinun on parasta olla yhtenä kappaleena, kun pääsen sinne."

"Olen olen." Artemis sulki puhelimen ja hoiti itsensä Hexhamiin taksilla. Hän ei ehtinyt postilaatikkoa pidemmälle, kun näki tutun auton saapuvan. Hän oli huolestuttanut tuon. Helvetti.

Hohtavan puhdas, valkoinen Toyota Yaris sujahti pehmeästi taskuparkkiin kadun varteen ja harmaisiin, suoriin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut nainen nousi ulos silmät leimuten. Effie harppoi Artemiksen luo, mittaili miestä katseellaan ja viittasi tätä sitten avaamaan oven.
"Mistä on kysymys?"

Mies avasi oven, pitäen samalla Sergein lyhyemmässä hihnassa. Sisällä hän päästi snautserin irti.
"Siskoni mies käski minun tappaa itseni."

"Van der Veen?" Effie toisti epäuskoisena ja kaipasi mahdollisuutta vajota istumaan.
"Mikä hitto teillä kahdella on? Olette aikuisia miehiä."

"Ei minulla valitettavasti ole muita siskoja tai hänellä muita miehiä." Artemis totesi vaisusti. Mikä heitä vaivasi? Se oli hyvä kysymys.
"Emme vain pidä toisistamme."

Effie loi mieheen painokkaan katseen.
"Niinkö? En olisi mitenkään arvannut", hän huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Oli kammottavaa sanoa sinulle niin. Välitätkö hänen mielipiteestään?"

"En itsekään ollut enkeli." Artemis saattoi myöntää sen. Hän istui alas, hieroen kasvojaan.
"Haluaisin olla välittämättä kun joku toivoo että kolmannella kerralla onnistuisin."

Effie saattoi kuvitella sen. Nainen askelsi hetken edestakaisin, ja istuutui sitten miehen viereen.
"Olen varma, ettei hänkään tarkoita sitä. Ystäväsi eivät ainakaan."

"Voi kuule. Hän tarkoittaa." Artemis ei ollut koskaan saanut syytä uskoa, etteikö Julian tarkoittaisi sanomaansa.
"Ja hän on oikeassa. Olen tilan, ilman ja resurssien tuhlausta."

Effie yritti läpsäistä miestä takaraivoon.
"Lopeta."

Irlantilainen huitaisi käden pois.
"Voitko väittää vastaan? Perheeni olisi onnellisempi, en häiritsisi niitä raukkoja joiden numerot olen tallentanut puhelimeeni..."

"Lopeta nyt jo", nainen napsahti.
"Itsesääli ei tee sinusta onnellisempaa."

"Mitä? Effie, vaatteistasi näkee että olit töissä. Ja koska vastasit niin virallisesti, et ollut yksin. Joten tulit tapaamisestasi tänne, vain koska minä en vetänyt henkeä ja annoin sellaisen osua arkaan kohtaan."

"Ystävät tekevät niin", Effie vastasi.
"Joten lakkaa surkuttelemasta ja syyllistämästä itseäsi. Miten olosi tulee paremmaksi?"

"Minulla ei ole ikinä oikein ollut ystäviä." Mies muistutti hiljaa. Sergei oli istunut koukussa olevien jalkojen väliin, katsellen miestä pistävästi.
"En surkuttele. Vastoin yleistä luuloa, en ole ollut yli puolta elämästäni psykoosissa ja tiedostamatta käytöstäni."

Effie odotti kärsivällisesti.
"Miten olosi tulee paremmaksi?"

"Juomalla? Tupakoimalla?" Artemis ehdotti.

Effie kohotti kulmaansa.
"Mitään muuta?"

"En tiedä. Tuossa ovat omani ja epäterveet selviytymiskeinoni."

"Ehkä nyt on siis hyvä hetki kehittää kolmas vaihtoehto. Minkä tekemisestä pidät?" nainen kysyi.

"Tässä mielentilassa en mistään." Artemis hieroi ohimoitaan, näyttien siltä että kärsisi kohta migreenistä.

"Hyvä on. Juo jotain, ja mieti sitten uudelleen."

"En saa juoda. Edes kahvia tarpeeksi." Hän oli juonut matkallaan alkoholia hieman liikaa suosituksiinsa nähden, nyt pitäisi ryhdistäytyä.

"Sitten asiat ovat varmaankin huonosti", Effie huokasi ja nyppi koirankarvan housunlahkeestaan.
"Voisi kuvitella, että pidät jostain muustakin kuin päihteistä."

"Elämäni ei ole tarjonnut oikein aihetta muuhun." Irlantilaismies vääntäytyi ylös lattialta, tarjoten apua Effielle.
"Teetä? Sitä saan juoda."

Effie nousi jaloilleen itse vanhasta tottumuksesta ja pudisti päätään.
"Kiitos, ota sinä vain." Hän hillitsi halunsa potkaista miehen takamusta ja muistutti itseään kärsivällisyyden tärkeydestä.

Artemis asteli keittiöön ja tuon koira seurasi uskollisesti perässä.
"Ah. Minulla oli sinull jotakin." Laskettuaan vesipannun puhtautta loistavalle induktioliedelle, mies kävi hakenassa valkoiseen lahjapussiin pakatun tuliaisen. Kaksi hyvin filosofisesti värittynyttä kirjaa shintolaisesta rentoutumisesta.
"Näin englanninkieliset käännökset ja totesin että nämä tulevat sinulle tarpeeseen."

Naisen suupieli nyki, kun hän näki mitä tuliaiset olivat.
"Kiitos. Olet hyvin huomaavainen", hän totesi huvittuneella ironialla ja laski kirjat pöydänkulmalle tutkailtuaan niitä hetken käsissään.
"Menikö matkasi hyvin?"

"Tarkoitin sitä mitä sanoin. Lue ne, sovella niitä." Mies pyysi yllättävän pehmeästi.
"Meni. Viihdyin hyvin yksin, vaikka joudunkin tunnustamaan että olisin puolenvälin paikkeilla palannut mielelläni ikävissäni Englantiin."

Ehkä hän vaikutti hieman jännittyneeltä, säpsyltä ja kyvyttömältä rentoutumaan, Effie myönsi itselleen ja katsahti kirjaa tietämättä ollako nolostunut, että se näkyi vai heltynyt siitä, että Artemis ajatteli häntä.
"Koti-ikävästä? Minun on vaikeaa kuvitella, että voisit tylsistyä matkallasi."

"Tavallaan koti-ikävästä. Kaipasin vain tietyn ihmisen seuraa." Irlantilaismies jopa hymyili hieman. Neljä viikkoa melkoisen aikaeron päässä oli herättänyt hänet inhottavalla tavalla siihen, miten tottunut hän oli Veronica Coxin läsnäoloon.

"Oh", Effie vastasi ymmärtäessään miehen puhuvan jonkinlaisesta parisuhteestaan. Hän tunsi olevansa epäpätevä kommentoimaan.
"Toivottavasti matkasi oli muuten onnistunut."

"Oli. Ajattelin tehdä sen ensivuonna uudelleen, hieman myöhemmin. Mukavan rauhoittavaa." Artemis kaatoi kuuman veden keraamiseen pannuun, lisäten perään teenlehtiä. Sama kuin kahvin kanssa, mies ei joisi mitä tahansa.
"Loukkaannutko jos kysyn jotakin henkilökohtaista?"

"Minäkin olen haaveillut matkasta Japaniin", Effie vastasi. Hänkin haaveili yksin tehtävästä matkasta, muttei voinut sanoa sitä miehelle, joka halusi vetää hänet syliinsä tietokoneen ääreen suunnittelemaan yhteistä elämystä.
"Kysy pois", hän sanoi hetken varautuneen hiljaisuuden jälkeen.

"Suosittelen." Artemis kääntyi, nojautuen kevyesti työtason reunaa vasten.
"Tiedän että sinulla on... Miten sen sanoisi? Et ole ehkä sitoutuvinta tyyppiä tai sitten et vain halua sitoutua mieheesi. Mitä toivoisit miehesi tekevän toisin?"

Effie tuijotti miestä kysymyksen tyrmäämänä.
"Minä… En mitään. Hän on uskomaton ihminen, ja antanut minulle jo liikaa. Minä vain… Minua ei ole luotu tällaiseen", nainen sanoi asketaen levottomasti edestakaisin käsiään väännellen, kun ahdistus patoutui hänen kurkkuunsa.
"Harry on… Harry on liian hyvä minulle, ja minä - minä olen viallinen kappale."

Artemis kohotti kevyesti kulmiaan.
"Et ole. Sinä et ole viallinen. Kaipasin vain neuvoa. Jos voisit muuttaa hänessä jotakin, mitä? Yritän keksiä mitä minun pitäisi tehdä toisin."

Effie nyki paitansa kaulusta ja kohdisti eskaloituvat ajatuksensa mieheen, jonka naisystävä oli ilmeisesti samankaltainen kuin hän. Artemis-parka. Mitä hän muuttaisi Harryssa? Hänen pitäisi muuttaa itsensä. Ja unohtaa lopullisesti se, mitä hänen ja Colinin välillä olisi saattanut olla.
"Mitä naisystäväsi sanoo? Onko hän… Sitoutumiskammoinen?" Effie kysyi kääntäen helpottuneena keskustelun takaisin Artemikseen.

Mies naurahti, pyöräyttäen silmiään.
"Olet aina ollut hyvä kaunistelemaan." Artemis olisi sanonut jotain paljon rumempaa.
"Jotakin sellaista kuitenkin. En itsekään varsinaisesti huuda rakkauttani pitkin katuja, mutta alan olla hieman väsynyt."

Effie kohotti kulmiaan. Rakkauttaan? Ilmeisesti suhde oli paljon enemmän kuin satunnainen kontakti.
"Mitä hän tekee?"

"Se on vain hänen sanavalintansa ja suhtautumisensa. Ostin hänelle rannekorun ja nyt en tiedä mitä voisin tehdä. Uskallanko edes antaa sitä hänelle. Jos se on liikaa?"

Effien oli vaikeaa saada käsitystä siitä, millainen miehen suhde oli.
"Mitä arvelet tapahtuvan, jos annat hänelle korun?"

"Hmm... En tiedä. Joko hän antaa sen heti takaisin tai yllättää minut, mutta en juurikaan luota siiten että hän tässä tapauksessa yllättäisi."

"Voitko kuitenkin toivoa parasta?" Effie pohti leikitellen puseronsa kauluksella.
"Olisiko se paha, vaikka hän antaisi lahjan takaisin?"

"Se tuntuisi märältä rätiltä kasvoilla." Artemis puuskahti hiljaa, kaataen hautunutta teetä kuppiin.
"Veronica on poikkeuksellinen. Hän pitää minusta silloinkin kun muut eivät pitäisi."

"Ehkä hän ei koe ansaitsevansa lahjaa. Tai ei halua jäädä kiitollisuudenvelkaan", Effie ehdotti.
"Ehkä hän pelkää elämänsä muuttamista. Jos hän päästää sinut sisään, voit satuttaa häntä ja voit mullistaa hänen elämänsä niin, ettei hän ole enää tasapainossa ilman sinua."

"Effie. Kuka tahansa on paremmassa tasapainossa ilman minua. Ja kuka jäisi lahjoista kiitollisuudenvelkaan?" Saattoiko joku oikeasti ajatella niin? Se tuntui kierolta.
"Tiedän että olen paraskin puhumaan, mutta onko liikaa pyydetty että joku tässä maailmassa olisi normaali?"

"Minä en pidä lahjoista", Effie vastasi olkiaan kohauttaen.

"Saat silti pitää ne kirjat." Artemis naurahti hiljaa.

"Kiitos", hän vastasi ironisesti hymyillen.
"Mitä, hmm, Veronica antaa syiksi etäisyydelle?"

"Entisen avioliittonsa." Artemis olisi mielellään pyyhkinyt sen naisen muistista.

"Huonosti päättynyt suhde, varsinkin avioliitto, voi hyvin saada ihmisen pyrkimään oman elämänsä muista riippumattomaan hallintaan", Effie totesi.
"Tai pelkoon luottaa kenenkään muun huolenpitoon", hän lisäsi harkiten omaa tilannettaan.

"En ole naimassa häntä huomenna. Haluaisin vain... ehkä pienen myönnytyksen. Lupa viitata häneen naisystävänä riittäisi."

Naimisiin? Suhteen täytyi todella olla vakava.
"Ehkä voit osoittaa olevasi hänen luottamuksensa arvoinen, keskustella asiasta ja odottaa, kunnes hän on valmis? Jos siitä on kyse."

"... Tai ikinä, voin elää ilman avioliittoa." Artemis oli huomannut Effien ilmeen kyllä.
"Mitä yritän? Silti se ei onnistu."

"Tarkoitan yleisesti sitoutumista. Se ei ole… Se ei ole kaikille helppoa", nainen vastasi liikahtaen levottomana.
"Kauanko olette olleet, tuota, pari?"

Artemis joutui oikeasti miettimään.
"Siitä tässä onkin kyse. Emme ole oikea pari. Otamme toisemme aveciksi ystävien juhliin, jopa joululounaalle - elämäni kiusallisin hetki tajuta olevani joulupäivän aterialla Morlandin luona - ja vietämme aikaa monesti toisen asunnolla. Soittelemme, jaamme arjen puhelimitse jos ei muuten. Ja ei, emme ole pari joa häneltä kysytään."

"Oletko kysynyt häneltä, miksi ette ole pari?" Effie kysyi kurtistaen kulmiaan.

"Olen. Hän vastaa että haluaa vain nauttia hetkestä. Hetkestä, joka on kestänyt kohta puolivuotta."

Se kuulosti tekosyyltä jopa hänen, tekosyiden mestarin, korviin.
"Oletko yrittänyt jatkaa keskustelua ja päästä syvemmälle?" Effie jatkoi.

"En. Veronican kanssa ei jankata." Artemis hymähti hiljaa.

"Miksi?" nainen kysyi ja harkitsi istuvansa alas, mutta aihe piti hänet jaloillaan.

"Jos hän ei halua, hän ei puhu. Tiedän, vakka on löytänyt kantensa."

Effie nauroi.
"Ehkä te todella olette luodut toisillenne. Kai sinä löydät keinot murtautua hänen kuorensa alle?"

"Joskus. Viimeksi kun löysin, jätin hänet. Täydessä juhlatällingissä. Myöhemmin hän tuli ovelleni huutamaan asiasta." Artemis hymähti muistolle. Veronica oli outo ja omalaatuinen nainen.

Ehkei ollut suuri mysteeri, miksi naisen olisi vaikeaa päästää Artemista elämäänsä ja luottaa mieheen - jos siitä oli kyse.
"Se kuulostaa rakentavalta."

"Eikö? Hän ei suostunut tulemaan jätetyksi laittauduttuaan aamupäivän. Ja ylipäätään haluaisi olla se joka jättää. Tervettä, eikö?"

"Ja miksi sinä jätit hänet?"

"Olin vihainen Caitlinille. Älä kysy, en aio tarkentaa. Siinä oli olevinaan logiikkaa.'

Effie loi mieheen merkitsevän katseen. Se ei kuulostanut yhtään sen paremmalta kuin Veronicaksi nimetyn naisen toiminta.

"Älä katso noin. Tiedän. Myönnän ettei siinä ollut järkeä, mutta jos muistat, samoihin aikoihin halusin sinusta eroon."

"Etkö edelleen?" Effie kohotti kulmaansa kuivasti huvittuneena.

"En niin intohimoisesti. Effie, en olisi soittanut sinulle jos inhoaisin sinua. Olit tavallaan ainoa vaihtoehtoni. Ja paras."

Effie ei tiennyt ollako imarreltu.
"Arvelen, että sinun kannattaa yrittää keskustella Veronican kanssa. Luotan siihen, että sinä löydät keinot käsitellä häntä." Jos nainen oli yhtä vaikea kuin Artemis, mies oli asiantuntija tilanteessa.

"Ehkä. Pitää yrittää." Mies ei todellakaan tiennyt mitä tekisi naisen kanssa.
"Hän on mahdoton. Ja en pääse edes tallilla karkuun."

"Etkö kaivannut häntä elämääsi?" nainen varmisti.

"Kaipasin. Hänellä vain on hurmaava tapa asettaa minut itselleni outoon tilanteeseen."

"Ehkä se tekee sinulle hyvää", Effie vastasi, kiitollisena siitä, että saattoi itse pysytellä mukavuusalueellaan. Niin kauan kuin saisi häähumun pidettyä poissa elämästään.

"Oletko varma?" Artemis virnisti hieman. Ehkä hän ei olisi niin turha ihminen tai sitten oli.

Miehen virne sai Effienkin hymyilemään.
"Ehkä. Millaiselle epämukavuusaluelle olet päätynyt? Olisihan se kieltämättä kurjaa, ellen enää tunnistaisi sinua."

"En ole parhaimmillani kun minulle flirttaillaan." Artemis myönsi melko auliisti.

Effie naurahti. Luoja tiesi, että he jakoivat sen.
"Pidätkö siitä?"

"Tunnen itseni idiootiksi ja en pidä siitä tunteesta." Artemis myönsi todella.

Senkin he jakoivat.
"Mitä muuta Veronica on tuonut elämääsi?"

"Sosiaalisuutta? Lisää kiusallisia tilanteita?" Mukavia kiireettömiä aamuja, toisen ihmisen tukea ja jonkun joka ymmärsi. Niistä oli vaikeampi puhua.

"Kuulostaa hurmaavalta. Mitä sinä olet tuonut hänen elämäänsä?" Effie kysyi.

"Murjottavan ja hankalan miehen?" Artemis tarjosi virnistäen.
"Hyvä on, hyvä on. On hän tuonut hyvääkin."

Sitä tuskin kävi kiistäminen.
"Kuulostat siltä, että haluat hänen olevan merkittävä osa elämääsi. Oletko sanonut hänelle niin?"

"En. En osaa sanoa." Artemis huokaisi syvään. Ei hän osannut sanoa mitään sellaista.

Effie siristi mietteliäänä silmiään.
"Mistä hän tietää sinun haluavan sitä?"

"Yritän käyttäyttä ja tehdä hänet onnelliseksi?"

"Et voi olettaa hänen ymmärtävän, että haluat hänen olevan osa elämääsi, naisystäväsi ja jopa enemmän, ellet kerro sitä hänelle. Sanoin", Effie huomautti. Ei kai mies tosissaan voinut sanoa, että Veronica oli mahdoton ja sitoutumiskammoinen, ellei itse ollut koskaan kertonut toiveistaan?

"Jos kerron sen ja hän juoksee karkuun? Hän on antanut ymmärtää että haluaa vain pitää hauskaa tai jotain sellaista. Ei mitään vakavaa."

"Voi luoja, sinä aasi!" Effie älähti epäuskoisena.
"Ja mitä jos hän sanoo niin, koska arvelee sinun haluavan sitä eikä halua säikyttää sinua pois? Sinäkö olet tosissasi syyttänyt häntä sitoutumiskammosta ja hankaluudesta, kun hän ei edes tiedä, mitä sinä haluat?"

"Miksi pitää sanoa niin, jos ei tarkoita sitä? Minä en ole sanonut sanaakaan siihen suuntaan. En Caitlinin häiden jälkeen."

"Jolloin jätit hänet syyttä suotta, koska mökötit ystävällesi." Effien katseeseen hiipi uhkaavan kuiva, päättäväinen sävy, joka uhkasi tukkapöllyä.

Pitkänhuiskea mies painui hieman kasaan sen äänensävyn kuullessaan.
"Ja pyysin sitä anteeksi. Tarjosin jopa selityksen."

"Artemis. Sanon tämän hyvin selvästi", Effie totesi painokkaasti.
"En ole ehkä paras ihminen antamaan parisuhdeneuvoja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa naisystäväsi olevan vaikea ja sitoutumiskammoinen, kun hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä haluat ja toivot."

Seuraavat sanat olivat osoitus siitä, miten tunneköyhää elämää Artemis oli elänyt suuren osan elämästään.
"Miten sellaista sanotaan? Kuulostamatta ääliöltä?"

Effiellä ei ollut aavistustakaan. Hän ei ollut koskaan osannut vastata Harrylle - tosin hän ei osannut nimetä tunnetta, joka uhkasi tukehduttaa hänet ja kannusti häntä pakkaamaan laukkunsa yön selässä ja katoamaan.
"Tuota. Ole vain rehellinen? Kerro hänelle mitä haluat. Kutsua häntä naisystäväksesi. Viettää enemmän aikaa yhdessä."

"Veronica lyö minua laukulla." Hän oli aina ymmärtänyt, että nainen piti hänestä osittain juuri siksi että hän ei halunnut mitään perinteistä. Mitä jos hän halusi?

"Olet iso mies. Ehkä selviät", nainen totesi.

"Taidan luhistua kasaan jos hän tekee niin." Artemis hymähti laiskasti. Edelleen se tunne koputteli takaraivossa - hän oli turha, tilanhukkaa.

"Sinä et ole luhistumassa minnekään. Olet löytänyt jonkun, josta välität. Väitätkö, ettet ole enää itsepäisin aasi mitä maa päällään kantaa ja vain luovuttaisit, jos hän huitaisisi sinua käsilaukulla?" Effie kohotti kulmaansa.

"Saattaisin luovuttaakin." Artemis myönsi hiljaa. Hän kuitenkin oli heikossa kunnossa, vaikka ei sitä halunnut myöntää.

Effie harkitsi huitaisevansa miestä jollakin.
"Lopeta. Sinä et ole luovuttaja. Älä teeskentele sellaista."

"Enkö? Mistä tiedät? Ehkä vain olen antanut kuvan etten luovuta "

"Koska olet edelleen täällä ja tunnustit rakastavasi melkein-naisystävääsi", Effie vastasi.
"Luovuttajat eivät tunne tai halua mitään."

"Olen siis luovuttanut vuosia." Irlantilaismies muisutti. Hän ei ollut aiemmin edes ajatellut välittävänsä.

Effie pyöräytti silmiään.
"Lopeta. Jos olisit luovuttanut, et olisi enää täällä. Tiedät, että olen oikeassa ja tuhlaat vain aikaasi väittelemällä kanssani."

"Tuhlaan aikaani joka päivä, ihan vain nousemalla sängystä." Artemis huokaisi syvään.
"Olen oikeasti eläkkeellä. Minulla on aivan liikaa aikaa."

"Lopeta nyt jo. Sinulla ei ole mitään syytä puhua moista roskaa."

"Miksi luulet että vietin neljä viikkoa poissa? Täyttääkseni päivät jotenkin tai ollakseni edes poissa kotoa, jotta en muistaisi olevani samassa tilanteessa kuin moni 80-vuotias. Ja olen alle 40."

"Hyvänen aika. Tee jotain elämälläsi! Mene töihin", Effie ähkäisi epäuskoisena.

"Mihin?" Artemis kohotti kulmiaan.
"Tutkinnostani saamat tiedot ovat vanhentuneita ja osaan sen lisäksi vain valmentaa. Näetkö lähellä montakin paikkaa joihin suostuisin menemään töihin ja jotka myös palkkaisivat minut?"

"Sinulla on vaihtoehtoja ja vapaus käyttää niitä. Jos olet tylsistynyt lojumaan kotona, tee asialle jotakin."

"Voisin muuttaa. En jaksaisi ja en saa matkustaa klinikoiden ja valmennusleirien perässä. Enkä viihdy manner-Euroopassa." Artemis nosti hihaansa ja veti nikotiinilaastarin iholtaan.

"Lakkaa kitisemästä. Olet aikuinen, varakas mies. Tutkintosi on vanhentunut? Opiskele jotain uutta. Et jaksa valmentaa? Tee jotain muuta", Effie napsahti.

Mies kääntyi naisen puoleen.
"En jaksa muuttaa. En sanonut mitään siitä etten jaksaisi valmentaa. Ironista tässä on se ettei minun tarvitsisi tehdä töitä ja tulen hulluksi ilman."

Effie veti syvään henkeä ollakseen heittämättä miestä saamillaan kirjoilla.
"Joten, mitä haluat tehdä?"

"Mitä normaali ihminen tekisi?" Artemis olisi halunnut juoda tai tupakoida itselleen vain uuden infarktin. Se kuitenkaan tuskin kävisi päinsä.

"Minua ei kiinnosta mitä normaalit ihmiset tekevät. Kysyin, mitä sinä haluat tehdä."

"En tiedä. Normaalisti muuttaisin vaikka Saksaan, Hansilta saisin aina töitä. Nyt en halua tai jaksa. Olen mieluummin täällä, vain yhden ihmisen takia. Se on naurettavaa."

Effie huokasi ristien käsivarret rinnalleen.
"Vai niin. Oletko huomannut, että usein mieluummin valitat kuin teet asialle jotakin?"

"Valitan sentään omasta elämästäni, en muiden tavasta elää. Eikös se ole jo kehitystä?"

"Ei tässä tilanteessa. Sinulla on varaa ja vapautta tehdä mitä tahansa haluat. Joten mieti mitä haluat. En halua kuulla enää yhtään vastausta, missä sanot mitä et halua, jaksa, vaivaudu tai voi tehdä - kehitä ratkaisu ongelmaasi. Ensi maanantaiaamuna voisit olla tekemässä jotain, mistä nautit ja mikä antaa elämällesi sisältöä. Mietiskele mitä se on ja miten saavutat sen."

Mies kohautti kevyesti olkiaan ja kaatoi toisen kupin teetä.
"haluatko palata töihin?"

Effie tuijotti Artemista leiskuvat pöllönsilmät siristyneinä.
"En. Haluan ravistella sinuun järkeä ja eloa. En ole lähdössä minnekään, ennen kuin tiedän, ettet ole tekemässä jotain typerää."

"Lupaukseni ei taida riittää?" Mies yritti, vaikka tiesi mitä nainen sanoisi siihen. Ei tosiaan riittäisi.

Effie loi mieheen kuivan katseen.
"Ei."

"Arvelinkin ettet hyväksyisi sitä vakuudeksi. Etenkin jos Aiden on kertonut sinulle mitään enempää. Juorujello." Mies tuhahti, pyöräyttäen hieman silmiään.

"Hän on vain huolissaan sinusta", Effie valehteli, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Artemis puhui.

"Auttaako sen kertominen ketään, että olen antanut syyllisyydestä lahjan? Ei ainakaan Caitlinia auttanut." Nainen vain syyllisti itseään siitä, ettei ollut tajunnut.

"Antanut syyllisyydestä lahjan?" Effie toisti käsittämättä, mistä mies puhui.

"Annoin teininä Aidenille pehmohevosen. Hän oli vasta pikkupoika silloin. Pari päivää myöhemmin olin sairaalassa." Hän laski teekupin työtasolle, tuijottaen lattiaa. Mies pureskeli huultaan. Hänelle oli vaikeampaa puhua ystävästään kuin perheestään ja sen näki.
"Caitlin sai plastronin. Sen jota pidin kun voitin ensimmäisen World Cupini."

Nyt Effie todella harkitsi heittävänsä miestä saamillaan kirjoilla - hän kun oli ajatellut niitä huomaavaisiksi tuliaisiksi.
"Senkin aasi."

Artemis vilkaisi kirjoja, hymyillen vaisusti.
"Nuo ovat oikeasti vain tuliainen. Kuten myös Deirdren saama koru, Aidenin rannekello ja kummilapseni tuliaiset. Et heitä minua noilla. Annoin ne, jotta pääsisit sellaisista haluista."

Nainen naurahti.
"Kai tajuat, etten voi jättää sinua yöksi yksin?"

"... Et ole tosissasi." Artemis tuijotti naista pitkään.
"Kenen sinä luulet tulevan vahtimaan?"

"Joko vietät yön naisystäväsi kanssa, kutsut perheenjäsenesi tänne tai tulet minun luokseni", Effie totesi tyynesti.

Mies kävi vaihtoehtojaan läpi. Veronicalla oli menoa, siksi he tapaisivat vasta huomenna. Aiden oli Irlannissa ja Julian saattaisi tappaa hänet jos hän ottaisi yhteyttä siskoonsa.
"Voin soittaa siskolleni, mutta epäilen hänen miehensä tappavan minut itse jos soitan. Joten ehkä jään kotiin ja lupaan kertoa sinulle aamulla olevani hengissä?"

"Ei. Joko tulet siis minun luokseni - tai soitan äidillesi", Effie vastasi.

"Äitini asuu Irlannissa." Nainen tuskin ehtisi tänne vahtimaan poikaansa yöksi.

"Tiedän", nainen sanoi, "mutta se ei estä minua soittamasta hänelle etkä halua hänen murehtivan ja pelkäävän puolestasi. Joten se jättää sinulle selvästikin yhden vaihtoehdon."

Mies pyöräytti silmiään. Helvetti.
"Et halua minua luoksesi."

"Olet kyllä aikamoinen päivänsäde, mutta tulet joka tapauksessa. Voit tuoda koirasikin", Effie sanoi tyynellä asiallisuudella kuin bisnesneuvottelua päättäen.
"Se saa seuraa Jinnistä."

"Kuka?" Artemis vilkaisi Sergeitä. Hän tiesi että muita koiria kohtaan se oli hankala, mutta ei kuvitellu Effiellä olevan koiaa.

"Jinni. Loganin borzoi", Effie selitti viitaten Rosings Parkin tallimestarin viehkeään, kullanväriseen venäjänvinttikoiraan, "se vierailee usein luonani."

"... Sergei ei oikein... Välitä muista koirista. Ja sanakin isännän ja koiran samankaltaisuudesta." Artemis halusi kuulla Effieltä jotakin omaperäisempää.
"Ehkä se osaisi käyttäytyä. Ehkä."

"Se voi olla makuuhuoneessani", nainen vastasi, vaikkei mielellään päästänytkään edes Harrya makuuhuoneeseensa.
"Mitä tarvitset mukaasi?"

Artemis suoristautui ja kävi hakemassa makuuhuoneesta hyvin pienen, vedettävän laukun.
"Täällä on kaikki."

"Sinähän olet hyvin valmistautunut", Effie sanoi hyväksyvällä vaikuttuneisuudella ja keräsi kirjat syliinsä.
"Haluaisitko tehdä jotain illalla?"

"Pitää olla. Ja ei minua tarvitse huomioida. Menen johonkin nurkkaan tabletin kanssa niin olen tyytyväinen." Kun tuli mainittua se sana, mies asteli keittiön kaapille ja otti sieltä lääkedosettinsa, työntäen sen vielä siihen laukkuun.

Effie loi mieheen tuiman katseen.
"Et muuten mene. Sinä olet vieraani, enkä minä ole lapsenvahtisi. Voimme tehdä jotain yhdessä. Saat valita mitä. Voimme vaikka laittaa ruokaa ja katsoa elokuvan tai pelata jotakin tai mennä tanssimaan - ehdotuksia?" nainen totesi ja siirtyi ulko-ovea kohti.

"Et halua kokata kanssani." Artemis veti takin ylleen ja nosti villakangastakin kaulukset pystyyn.
"Ja pidän monien mielestä huonoista elokuvista. Eikö tanssiminen ole vähän liikaa?"

"Joten mitä sinä haluat tehdä?" Effie kysyi huoahtaen miehen taipumukselle vain tyrmätä ideat ja tarttua syihin olla tekemättä jotain sen sijaan, että keksisi ratkaisuja. Nainen astui ulos ja välkäytti hohtavan puhtaan autonsa ovet auki.

Effie ei selvästi suostuisi helppoon ratkaisuun, joten jotakin pitäisi tehdä. Jotakin pitäisi kuitenkin syödä, joten...
"Noutoruokaa ja elokuva?"

"Se käy hyvin", nainen vastasi ja soi miehelle kannustavan hymyn, kun pujottautui Toyotan ratin taakse ja odotti, kunnes Artemis ja koira olivat turvallisesti kyydissä ja turvavöissä, ennen kuin lähti kohti Newcastlea.
"Millaisista elokuvista pidät?"

Artemis otti Sergein jalkoihinsa etupenkille.
"Historiallisista ja usein tositapahtumiin pohjautuvista. Tai kantaaottavista. Ei varsinaisesti kevyttä tai viihdyttävää katsottavaa."

Se ei ollut yllättävää, Effie ajatteli huvittunut hymy suupieliä nykien.
"Vai niin. Millaista noutoruokaa haluaisit?" hän kysyi vilkaisten miestä. Pizza tai hampurilaiset tuskin olisivat Artemiksen listalla.

"Newcastlessa on eräs ravintola, josta saa hyvä ruokaa mukaan. Mitä sitten haluaakaan." Artemis tiesi ettei voisi ottaa vain salaattia, syötyään sellaisen jo tallilla. Kassissa oli pari apteekista ostettua pussia jauhetta jota Artemis kutsui kaloripirtelöksi. Hänen piti juoda niitä neljä päivittäin muun syömisen ohessa.

"Todella? Poiketkaamme siis siellä. Mitä sinun tekee mieli?" nainen kysyi luovien autoa turvallisesti liikenteessä ja tarkasti, että oli muistanut ottaa puhelimensa mukaan.

Artemis katseli ikkunasta ulos, huokaisten hiljaa.
"Ehkä lohta tai äyriäispastaa."

Effie antoi miehen uppoutua ajatuksiinsa tehden itse samoin, mutta tiedusteli ravintolan osoitteen, ennen kuin saattoi heidät aterioineen kotiin, van der Veenien naapuriin. Julianin kohtaaminen yllättäen kotiovella oli ollut hyytävä kokemus, sillä Effie ei halunnut yhdistää työtä ja yksityiselämäänsä, varsinkaan kesken parisuhderiidan. Nainen parkkeerasi auton kadunvarteen ja harppoi päättäväisen askelin kotiovelleen. Hän asui vuokralla rivitalon yläkerrassa, jonka ikkunassa vilahti kullanvaalea koira. Hienoa, Jinni varmaan maalasi lasit nenällään täyteen juovia.
Vähäeleisesti sisustettu, vaaleasävyinen makuuhuoneesta, pienestä keittiöstä ja olohuoneesta koostuva asunto oli elävöitetty hyvällä maulla sijoitetuin, punaisin ja oranssein tehostevärein ja niin siisti, että lattialta olisi voinut syödä. Effien avatessa oven naista melkein vyötärölle ulottuva, kullanhohtoinen, liehuvaturkkinen borzoi tanssi heitä vastaan pitkä, suippo kuono hymyillen ja häntä villisti heiluen.
"Jinni - Jinni ei", Effie varoitti sitä ja tuuppasi hyppäävän koiran alas polvellaan, "ei. Istu." Jyrkkä äänensävy sai koiran takapuolen painumaan lattiaan, vaikka häntä ei lakannutkaan hulmuamasta.

Artemis kohotti kulmiaan kun he olivat perillä. Ei helvetti, nainen ei voinut olla tosissaan.
"... Ei ole todellista." Mies mutisi hiljaa, perään lisäksi liudan iirinkielisiä sanoja, epäilemättö rumia sellaisia. Sisällä hän kiristi otettaan Sergein hihnasta. Koiran häntä oli pystyssä ja se tuijotti vierasta koiraa tiukasti, samaan tapaan arvostellen kuin omistajansakin katsoi muita ihmisiä.

"Mikä?" Effie kysyi, napsautti vaativasti sormiaan ja maailmaa rakastava borzoi tanssi hänen rinnallaan pieneen, päivänvalosta rikkaaseen keittiöön.
"Mitä haluaisit juoda?"

"Naapurisi. Olin jo hetken varma että haluat minut hengiltä ja viet takaisin siskoni luo. Vettä. Ja onko sinulla maitoa tai jotakin vastaavaa? Kauramaitoa esimerkiksi?" Artemis kaivoi laukun taskusta sen jauhepussin, tullen se toisesa kädessä ja Sergei edelleen hihnassa keittiöön. Snautseri ei osoittanut suurempaa murhanhalua, joten hän päästi sen irti. Ehkä uros osaisi olla repimättö borzoita palasiksi.

"En valinnut heitä", Effie vastasi ja vilkaisi miestä. Kauramaitoa?
"Ei taida olla valitettavasti. Harry näköjään jätti tavallista. Kelpaako se?" hän kysyi kurkistaen vähäisessä käytössä olevaan jääkaappiin ja tuuppasi Jinnin pitkulaisen kuonon pois oven välistä.

"Se käy." Artemis suosi kasvisversioita monesta asiasta. Se oli vanha tapa. Jaihe piti sekoittaa maitoon tai vastaavaan, joten siihen mies sitä kaipasi. Hän katseli tarkkaavaisena Sergein perään, yllättyen siitä miten harmaa koira vetäytyi borzoin luota, tekemättä tuttavuutta.
"Olen yllättynyt. Sergei ei vielä repinyt Jinniä palasiksi."

"Ulottuuko se edes Jinnin vatsaan?" Effie kysyi huvittuneena ja viittasi miestä toimimaan keittiössä kuin kotonaan.
"Onko sinulla mielessäsi elokuvaa, jonka haluaisit katsoa?"

"Älä aliarvioi huonoa kasvatusta." Artemis puhahti hiljaa. Sergein kanssa niin moni asia oli aiemmin tehty väärin.
"Mitä haluaisit itse katsoa?" Hujoppi otti itselleen lasin ja lusikan, sekoittaen sen suklaanmakuisen pirtelönsä. Esanssinen haju sai tuon nyrpistämään. Toiseen lasiin Artemis otti vettä, istuen alas. Jokirapu-sinisimpukkapasta limellä oli tänään kuulostanut syömäkelpoiselta.

"Jinnikään ei ole mallioppilas", Effie totesi ja loi koiraan tuiman katseen. Se oli niin korkea, että saattoi lepuuttaa päätään vaivatta keittiötasoilla. Nainen tuuppasi sen polvellaan kauemmas ja paheksui hyväntuulista eläintä katseellaan.
"Miten olisi Henkien kätkemää? Se on visuaalinen mestariteos", hän sanoi, kippasi pienen vihersalaattinsa lautaselle, laski lasiin vettä ja siirtyi olohuoneen puolelle. Beige, upottava kulmasohva dominoi tilaa, joka oli sisustettu muuten kahdella vaalealla kirjahyllyllä, pienellä televisiotasolla, pehmeällä villamatolla ja antiikkisella sohvapöydällä.

"Eiköhän se käy." Aina voisi kaivaa tabletin esiin jos meinaisi nukahtaa tylsyyttään. Artemis sai kaiken olohuoneeseen kaatamatta mitään, onneksi. Syötyään hän otti kulauksen siitä pirtelöstä, irvistäen.
"Alan harkita roskaruoan syöntiä jotta voin jättää nämä pian pois. Hyi helvetti."

Effie istahti sohvalle ristien jalat eteensä, käynnisti laitteiston ja metsästi sieltä haluamansa elokuvan. Jinni loikkasi hänen toiselle puolelleen pitkällä kulmasohvalla ja yritti kirputtaa rakastavasti väliaikaisen emäntänsä korvanlehteä. Effie huokasi, työnsi salaatinlehden suuhunsa ja laittoi rakastamansa elokuvan pyörimään.
"Et ole ilmeisesti nähnyt tätä?"

"En ole." Sergei ei tullut sohvalle, vaan se kävi nurkkaan nukkumaan. Kulmiensa alta se mulkoili borzoita edelleen, mutta ei osoittanut suurempia aggression merkkejä.
"Olen hieman rajoittunut."

"Sinäkö?" nainen kohotti kulmiaan vienosti hymyillen ja upotti sormensa rapsuttamaan elegantin koiran korvantaustaa. Se kallisti päänsä naisen kättä vasten ja hymisi kumeasti.
"Tämä on yksi ehdottomista suosikeistani."

"Aistin sarkasmia." Mies tuhahti, koettaen irvistellen saada sitä esanssista suklaajuomaa alas nielustaan. Sama taistelu aina neljästi päivässä tuntui kidutukselta. Se kyllä tosin näkyi, hän alkoi näyttää oikeasti terveeltä. Kasvonpiirteet olivat terävät, mutta luurankomaisuus oli alkanut hitaasti kadota.

"Pois se minusta", Effie hymyili ja asettui mukavammin sohvatyynyjä vasten, vaikkei naisen olemus koskaan täysin rento ollutkaan. Hän toi hyvin harvoin vieraita kotiinsa eikä ollut arvannut kutsuvansa Artemista luokseen, mutta miehen läsnäolo ei vaivaannuttanutkaan häntä samoin kuin hän oli arvellut. Seura oli suorastaan miellytävää.

"Pfth. Valehtelu on rumaa." Hyvin lääkitty, lomallaan rentoutunut Artemis oli itsekin yllättynyt siitä, miten hyvin hän viihtyi Effien, tai ylipäätään toisen ihmisen, seurassa. Elokuva ei varsinaisesti tehnyt realismiin mieltyneeseen mieheen vaikutusta kuin laadukkaan animaation osalta, mutta mielikuvituksesta oli annettava kyllä pisteitä.

"Totta. Onko aikaisempi mielentilasi helpottanut lainkaan?" nainen kysyi ja laski salaattinsa sohvapöydälle. Hän katsahti Artemista tutkivasti ja antoi Jinnin möngertää syliinsä, vaikkei henki tuntunutkaan aivan kulkevan valtavan koiran painon alla.

"Hieman. Ainakaan en ajattele asiaa." Se oli jo paljon. Hän vilkaisi mukamas pientä koiraa naisen sylissä, hymähtäen hiljaa.
"Joskus harmittaa ettei Sergei ole oikein läheisyydenkaipuinen."

"Ehkä sinun pitää harkita sille ystävää", Effie ähkäisi ja esti kiemurtelevaa koiraa lätkäisemästä häntä kasvoihin pitkällä jalalla.
"Tai lainata Jinniä aina silloin tällöin."

"Se on aina tuollainen. Joskus harvoin se voi tulla sohvan eteen nukkumaan jos istun sohvalla, mutta ei muuten."

"Ystävää sinua varten", Effie korjasi henkeään haukkoen.
"Tällaista pientä, läheisyydenkipeää eläintä."

Artemis vilkaisi vinttikoiraa, hymyillen hieman.
"En halua toista koiraa. Etenkään kun en tiedä olisiko minulla toista koiraa kauan. Jinni on ensimmäinen jota Sergei ei halua tappaa."

"Se kuulostaa viehättävältä lemmikiltä", nainen naurahti ja tuuppi borzoin pois rintansa päältä. Se kuulosti yhtä piikikkäältä kuin omistajansa.

"Sergei on vähän hankala. Se on elänyt aika kuritta ja purkissa pidettynä aiemmin. Se myös suojelee perhettään, joten... Se on ihana koira, mutta helpommalla olisi ehkä päässyt pennun kanssa."

"Ehkä", Effie myönsi punoen sormiaan hajamielisesti koiran kullanhohtoiseen, liehuvaan turkkiin. Hän harjasi sen joka päivä, kun koira oli hänen hoidossaan, sillä ei kestänyt silkkistä karvaa täynnä risuja, takiaisia ja takkuja.
"Mikä sai sinut ottamaan sen?" Oliko mies nähnyt itsensä koirassa?

Mies vilkaisi snautseria. Miksi hän oli ottanut juuri sen?
"Sergei olisi muuten lopetettu. Eikä käytös ole sen syytä."

Kuka olisi arvannut, että Artemis oli niin pehmeä kuorensa alla.
"Se on siis onnekas, että löysi sinut."

"Mmm... Ehkä. Se on kuitenkin terve koira ja elämää edessä. Se on edellisen omistajan syytä, mitäs ei pitänyt parempaa kuria ja päästi koiran niskanpäälle. Sergei siis puri sen tytön poikaystävää ja koira sai lähteä."

"Te ilmeisesti viihdytte hyvin toistenne kanssa?" Effie totesi. Ainakin koira ja omistaja näyttivät toisiltaan.

"Nyt ihan hyvin." Artemis vilkaisi koiraa, hymähtäen hiljaa.
"Aluksi Sergei vierasti, yritti purra ja sitten se ei meinannut päästää ketään asuntooni. Brian menetti yhdet housut, kiitos Sergein hampaiden."

Effie nauroi.
"Brian-parka." Sen perusteella miten tallin naiset miehestä supisivat, housutonta lähtöä oli varmaan seurannut useampikin naapuri.

"Hän sai poistua vasen lahje riekaleina. Onneksi hän osasi ottaa sen huumorilla." Artemista se ei naurattanut, mutta sillä ei ollut niinkään väliä.

"Onneksi", nainen myönsi ja hillitsi Jinnin halua kiemurrella hänen ylitseen tervehtimään myös Artemista. Mies tuskin arvostaisi borzoin ylitsevuotavia hellyydenosoituksia. Tuskin Sergeikään.

Irlantilainen ojensi kättään borzoita kohti. Sergei ei tullut paikalle muristen, onneksi.
"Päästä irti vain"

"Kuten haluat", Effie naurahti ja vapautti ponin kokoisen pallon rakkautta, jonka puikulainen kuono avautui hymyyn. Jinni pieksi naista hännällään yrittäessään tervehtiä Artemista kiipeämällä miehen syliin ja kirputtamalla miehen korvaa.

Artemis laski kädet koira kaulalle, antaen kapeiden sormien sotkeutua turkkiin kunnolla. Hän ei kieltänyt Jinniltä sen iloa pursuavaa tervehdystä.

Effie seurasi kohtaamista hymyillen ja esti borzoita läpsimästä naamaansa. Ehkä miehen pitäisi harkita hellyydenkipeämpääkin koiraa.
"Sinä taidat olla aikamoinen koirakuiskaaja", hän naurahti katsellen miestä rakastavasti kohtelevaa koiraa.

"Pidän eläimistä." Artemis vastasi yksinkertaisesti.
"Olen aina pitänyt."

Se oli aina positiivinen ominaisuus ihmisissä. Effie palautti katseensa elokuvaan, ja Jinni yritti asettua miehen syliin ja haudata puikulaisen päänsä miehen kainaloon.
"Toivoin aina lapsuudessani, että meillä olisi ollut lemmikkejä tai edes yksi." Se olisi tehnyt hämärästä, kylmästä talosta vähemmän tyhjän ja yksinäisen.

Artemis antoi Jinnin jäädä siihen, rapsutellen koiraa rauhassa. Ihme puikkonokka.
"Meillä oli koira. Winston piti lopettaa kun olin 14-vuotias. Se oli irlanninsusikoira, aivan valtava. Lempeä kylläkin ja vanhemmiten melkoinen kainaloinen."

"Se kuulostaa Angukselta", nainen totesi viitaten Fairchildien edesmenneeseen irlanninsusikoiraan. Lempeä, ujo jättiläinen oli ollut ensimmäinen koira, johon hän oli saanut tutustua paremmin.
"Herttainen rotu."

"Ne ovat. En viitsinyt pieneen taloon ottaa vasika kokoista koiraa. Ehkä joskus."

"Ehkä", Effie sanoi ja setvi omaan syliinsä jääneen, pitkäkarvaisen hännän silkinhienoja hapsuja. Hän rakasti kurittoman borzoin seuraa, muttei uskaltanut ottaa omaa lemmikkiä. Hänen työpäivillään, matkustusrunsaudellaan ja elämän suunnan epävakaudella se vaikutti vastuuttomalta, siitäkin huolimatta, että koira voisi viettää päivät tallilla. Paulus ja Lucy tuntuivat pitävän sivutoimista koirahoitolaa.
"Joten. Menisitkö naimisiin Veronican kanssa, jos hän suostuisi?"

Artemis havahtui naisen kysymykseen, yskien hiljaa. Miten tämä liittyisi koiriin?
"Menisin." Vaikka vastaus tuli yskimisen jälkeen, se oli hyvin vilpitön vastaus.

Effie suli lämpimään hymyyn. Kuka olisi arvannut? Maailmassa oli siis joku kaikille. Tai no, melkein kaikille.
"Olen onnellinen puolestasi."

"Hän ei suostu joten älä ole." Artemis naurahti, pudistellen kevyesti päätään.

Effie pyöräytti silmiään.
"Olen onnellinen siitä, että olet löytänyt jonka, jostakusta tuntea noin. Olen onnellinen siitä, että voit myöntää sen itsellesi ja minulle, ja voit antaa itsesi tuntea noin."

"Ei Veronica ole ensimmäinen. Ennen en vain... Ajatellut asiaa." Olisi hän aikanaan saattanut Williaminkin naida. Tosin, silloin hän olisi muodon vuoksi nurissut perinteistä ja inissyt vastaan. Veronican kanssa hän olisi mielellään käynyt lounastauolla maistraatissa hoitamassa asian ja jatkanut eloa normaalisti. Sitten joskus, ei vielä.

"Vai niin", nainen vastasi ja vaihtoi asentoa sohvalla hakien astetta rennompaa olotilaa, vaikkei siihen kyennytkään. Hän olisi joka tapauksessa onnellinen miehen kehityksen puolesta, vaikkei Artemis osaisi ottaa toivotusta vastaan.

"Sinä et siis halua naimisiin? Ainakaan nykyisesi kanssa?" Artemis aikoi kysellä myös, mikäili Effie oli aikeissa tehdä samoin.

Effie pyöräytti hartiaansa epämukavana.
"En. Se ei ole minua varten. Mikään siitä ei ole", hän vastasi etäisellä äänensävyllä ja soi miehelle sitten anteeksipyytävän hymyn.
"Joten, mitä olet pitänyt elokuvasta tähän mennessä?"

Ja sitten Effie piti häntä vaikeana? Artemis olisi halunnut mainita asiasta, mutta vaikeni siitä.
"Annan sille pisteet hyvästä animaatiojäljestä."

"Oletpa armelias", nainen naurahti ja taputti Jinnin takamusta, kun koira ähersi itsensä paremmin Artemiksen syliin. Se sopi sille paremmin kokonsa puolesta kuin pieni, luiseva Effie.

Artemis hymähti koiran asennonvaihdolle. Oli siinäkin yksi. Hän jutteli selvästi koiralle muutaman lauseen verran iiriksi, rapsuttaen korvantaustaa.

"Haluaisitko lapsia?" Effie kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen pohtien millaista tulevaisuudenkuvaa mies maalasi itselleen Veronican kanssa. Sisältyikö siihen omakotitalo kaupungin laidalla, muutama koira, hevosia ja kaksi lasta?

Kysymys sai Artemiksen irvistämään hieman.
"Lapsi ansaitsee kaksi täysipäistä vanhempaa. Olisi lapsen henkinen pahoinpitely jos minusta tulisi isä."

"Olet liian ankara itsellesi. Jos ajatellaan, että muutaman vuoden kuluttua olisit… Onnellisempi. Haluaisitko lapsia? Jos et ajattele sitä, oletko mielestäsi sopiva vanhempi, vaan haluaisitko olla."

Se ei ollut helppoa. Artemis oli hyvän tovin hiljaa, miettien vastaustaan.
"Ehkä? En ole ajatellut perhettä kuin vasta vanhempana. Nuorena se tuntui turhalta."

"Mitä muuta haluat tulevaisuudelta?" Effie kysyi.

"En rehellisesti tiedä kovin paljoa. Olen sellaisessa tilanteessa jossa en koskaan kuvitellut olevani hieman alle nelikymppisenä."

"Missä kuvittelit olevasi?" nainen sanoi ja mittaili miestä katseellaan kuin etsien merkkejä, joista huolestua.

"Kuvittelin olevani edelleen esteratsastuksen huipulla. Vielä vuosia. Ja terveempi mitä nyt olen."

Effie kääntyi paremmin mieheen päin ja nojasi päänsä sohvan selkänojalla lepäävään käsivarteen.
"Oletko onneton?"

"Hukassa." Se oli parempi ilmaisu.
"Enkä pidä siitä että olen hukassa."

"Omistat hyviä hevosia ja seuraat niiden kilpailua. Yksi saa pian varsan. Sinulla on Veronica ja haaveissa yhteinen tulevaisuus. Sinulla on Sergei. Olet toipunut tarpeeksi ratsastaaksesi itse ja palataksesi töihin, kun haluat. Onko se todella hukassa?" Effie pohti.

"Olen hukassa aina jos asiat eivät mene kuten haluan." Artemis myönsi sen vian itsessään.

"Mitä siis haluat?" nainen sanoi. Ellei mies tiennyt, ainakin sen etsiminen antaisi elämälle suuntaa.

"Halusin sitä mitä sanoin kuvitelleeni olevani nyt. Nyt... Olen hieman pihalla."

"Siksi kysyin, mitä haluat nyt. En mitä halusit ennen", Effie huomautti.

"En tiedä. Töitä? Parisuhteen? Mitä ihmisen yleensä kuuluu haluta?" Artemis kohautti olkiaan.

"Mitä merkitystä sillä on, mitä ihmisen kuuluu haluta?" Effie kysyi retorisesti.
"Sinähän olet siis varsin onnellisessa asemassa, kun sinulla on mahdollisuus parisuhteeseen ja varaa miettiä, mitä haluat tehdä työksesi ja missä."

"En tiedä. En osaa päättää." Artemis huokaisi syvään. Oli hankala tietää mitä halusi.

"Siksi on onnekasta, että sinulla on varaa miettiä", Effie muistutti.

"Niin kai." Artemis ei ajatellut olevansa kovin onnellisessa asemassa.

Effie nyökkäsi ja antoi katseensa harhailla takaisin rakastamaansa elokuvaan sormet heidän väliinsä heittäytyvän borzoin kultaiseen, liehuvaan turkkiin upotettuna ja sen hapsuja hajamielisesti setvien. Hän toivoi, ettei mies tekisi yön aikana mitään typerää jäädessään yksin olohuoneen sohvalle, ja toivotti vieraalleen aavistuksen varautuneesti hyvää yötä, ennen kuin kutsui nelijalkaisen vieraansa mukaansa omaan makuuhuoneeseensa.

Perjantai 19.05. - 00.32

Irlantilaismies oli valvonut nyt kaksi yötä, aina siitä asti kun oli saapunut Caitlinin luota Saksasta. Visiitti oli jäänyt aiottua pikaisemmaksi, sillä hän oli saanut viestin jossa Brian oli kertonut Pollyn osoittavan merkkejä varsomisen lähestymisestä. Nyt Artemis oli siis valvonut useamman yön Rosings Parkissa. Mies oli kääriytynyt käytävällä makuupussiin, kuunnellen muutaman karsinan päässä pyörivää tammaa. Party Politics oli selvästi levottomampi kuin edellisyönä - tai sitten hevonenkin alkoi kyllästyä omistajansa läsnäoloon. Tabletin kalpea valo korosti irlantilaismiehen tummia silmänalusia. Artemis oli sortunut pelaamaan Candy Crush Sagaa tylsyyteensä. Seura olisi ollut tervetullutta, mutta hän ei ollut keksinyt ketään joka olisi halunnut valvoa hänen kanssaan. Deirdre oli edelleen vihainen, Aiden kävi töissä, Alanille olisi pitänyt maksaa palkkaa.

Effie oli pysähtynyt käytävän hämärään ja katseli miestä laihat käsivarret kevyessä puuskassa, valkoinen kauluspaita moitteettomasti silitettynä.
”Tiedätkö, kaikille ei tarjottaisi tällaisia erityisoikeuksia”, nainen huomautti kuivasti huvittuneena.

Artemis vannoi sydämensä jättävän kaksi lyöntiä väliin. Hän kuvitteli olevansa yksin. Katse nousi tabletista, kohdaten tutun naisen siellä hämärässä.
"Tiedät että olisin sietämätön jos et soisi."

”Miksi luulet, että myönnyin?” Effie kysyi ja siirtyi tabletin valoon äänettömin askelin. Hevoskeskus oli normaalisti suljettu öisin ja asiakkaan jättäminen valvomatta ei ollut tavanomaista. Hän pysytteli poissa tamman karsinan läheisyydestä antaakseen sen olla rauhassa.
”Millä tasolla olet menossa?”

"Koska jos jotakin kävisi, sinä menettäisit työpaikkasi raivokohtaukseni seurauksena?" Artemis hymyili viattomana.
"587. Myönnän että olen pelannut tätä vastaavissa tilanteissa muulloinkin."

Effie soi mieheen viileän silmäyksen. Artemikselta oli turha odottaa kiitollisuutta miestä varten tehdyistä erityisjärjestelyistä. Potkuilla uhkailua olisi pitänyt odottaa.
”Toivottavasti tammasi varsoo tänä yönä.”

Hän ei ollut ehkä sen kanssa aivan vakavissaan, mutta seurauksia siitä olisi todellakin tullut.
"Toivon samaa. Olen aina ollut sitä mieltä että uni on yliarvostettua, mutta kaipaan jo omaa sänkyäni."

”Niin minäkin”, nainen totesi ja hieraisi kasvojaan. Asiakasta ei voinut jättää valvomatta hevoskeskukseen yöksi ilman henkilökuntaa.

"Et tosissasi ole ollut toimistossasi piilossa kahta yötä?" Ei hän ainakaan ollut nähnyt naista, joten jossakin tuo oli piileskellyt.

”En kutsuisi sitä piileskelyksi. Olen huolehtinut vastuustani tallin johtajana ja käyttänyt ajan ylitöihin”, Effie totesi. Hän oli valvonut tallin tilannetta tallin valvontakameroista, kuten satunnaisten varsomisten aikaan tehtiin.

"Olet hullu." Artemiksella ei ehkä ollut varaa sanoa niin, mutta mies sanoi silti. Hän huokaisi hiljaa, vilkaisten karsinaa. Voisiko tamma vain nyt luovuttaa ja varsoa?

”Ehkä”, nainen kohautti olkiaan ja seurasi miehen katsetta. Fairchildit tuskin luopuisivat hänestä yhden asiakkaan meuhkaamisen tähden, mutta jos jotain sattuisi, kun hän olisi jättänyt asiakkaan talliin yöksi vastoin sääntöjä, hän voisi menettää työnsä. Yötyöt tarjosivat myös tilaisuuden välttää kireitä keskusteluita tulevaisuudesta, urasta ja hääpäivästä.
”Miltä hevosen tilanne näyttää?”

"Puoli tuntia sitten samalta kuin aiemminkin. Mitä nyt jonkun verran levottomampi." Artemis vilkaisi karsinan suuntaan. Muut hevoset eivät onneksi välittäneet.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?"

”Miltä se näyttää varsomisen suhteen? Osoittaako se merkkejä siitä, että se tapahtuisi pian?” nainen täsmensi kysymystään ja sukaisi lyhyttä, siististi leikattua tukkaansa.
”Ei ihmeitä. Neuvottelen yhdestä melko merkittävästä yritysyhteistyösopimuksesta”, hän lisäsi, vaikka vähättelikin sopimuksen painoarvoa radikaalisti.
”Mitä sinulle kuuluu?”

"Näyttää. Ehkä muutaman tunnin sisällä, toivottavasti." Artemis todellakin halusi varsan maailmaan tänä yönä.
"Ei mitään ihmeellistä. Olin Saksassa käymässä."

”Työn vai vapaa-ajan merkeissä?” Effie kysyi ja nojasi selkänsä valkolakattuun karsinanseinään.

"Vapaa-aika. Kävin kommentoimassa Remonan piaffea." Koska ei ollut muutakaan tekemistä.

Effie kohotti kulmiaan.
”Luulin, että olit esteratsastuksen asiantuntija.”

"Olenkin, mutta näen kun joku laiminlyö kouluratsun esteharjoituksia. Takapään liike on lässähtänyt sen jälkeen kun he muuttivat ja en ole ollut antamassa uusia tehtäviä."

”Kingit varmaan arvostavat apuasi.”

"Ja vein myös häälahjan." Hän oli ollut paikalla häissä, mutta ei silloin ollut osannut antaa muuta kuin shekin. Ystävälle kuitenkin halusi antaa jotakin muuta, ajatuksella.

”Niinkö? Se oli huomaavaista sinulta”, nainen vastasi vain aavistuksen yllättyneenä.

"Annoin häissä shekin, mutta halusin muistaa jollakin henkilökohtaisemmalla."

”Kaunis ajatus”, Effie sanoi.

”Omatunnon lepyttelyä." Artemis myönsi kiltisti. Silmät tuskin pysyisivät enää yhtään yötä auki

”Miksi omatuntosi soimaa?”

"Olin vihainen Caitlinille häissä."

”Toivottavasti hän ei huomannut sitä”, Effie sanoi. Häät olivat yleensä ihmisille merkittävä päivä, ja olisi kamalaa, jos ystävä pilaisi sen kiukuttelemalla tai passiivisaggressiivisella negatiivisuudella.

"Hän tiesi sen, mutta ei antanut sen häiritä." Artemis oli osannut olla hiljaa, mutta kadonnut paikalta heti tilaisuuden tullen.

”Ja miksi tarkalleen menit ystäväsi häihin vihaisena?”

"Meillä oli erimielisyyksiä, jotka ilmaantuivat vain pari päivää ennen häitä." Silloin peruminenkin olisi tuntunut väärältä.
"Jotain iloisempaa puheenaihetta?"

Effie kohotti merkitsevästi kulmiaan, mutta nosti käsiään myöntymisen merkiksi.
”Mistä haluat puhua?”

"En tiedä. Jostakin vähän iloisemmasta?" Mies ei itsekään ihan tiennyt mikä olisi iloisempaa, vaikka sinänsä se ei vaatisi paljoakaan vaivaa.

”En voi sanoa olevani iloisten aiheiden asiantuntija”, nainen vastasi.
”Miksi aiot nimetä varsasi?”

"Tamman Polyphémeksi, orista tulee Rigoletto." Artemis oli käyttänyt aikaa hyvän nimen etsimiseen. Enemmän kuin ehkä oli sopivaa myöntää.

”Kumpaa toivot?”

"Pidän oreista enemmän, mutta en tiedä pidänkö varsaa, on se kumpi tahansa." Se selviäisi vasta kun mies saisi tutustua huterajalkaiseen hevoslapseen kunnolla.

”Ahaa”, Effie totesi ja vilkaisi kelloaan. Hevosetkin voisivat oppia täsmällisyyttä.
”Toivottavasti se on mieleesi.”

Mies vilkaisi kelloa naisen olan yli.
"Tulen hulluksi kohta." Hän ei olisi jaksanut odottaa enää sekuntiakaan.
"Oletko tavannut siskoani? Pistin merkille että asut hänen naapurissaan."

”Aina silloin tällöin”, Effie vastasi.
”Vietän melko paljon aikaa Julianin kanssa ja tapaan sisartasi samalla. He ovat hyvin miellyttävä pariskunta.”

"Jos sanot niin." Julianin vetäminen keskusteluun oli tehokas tapa vaimentaa mies hetkeksi. Hän mietti miten voisi pyytää palvelusta nyt, kun he olivat tilanteessa, joka oli jo palvelus.
"Pystyisitkö kesäkuussa huolehtimaan Sergeistä hetken? Minun pitää käydä Irlannissa ja se inhoaa matkustamista edes autolla pidemmälle, en edes kokeile lentokonetta."

Effie hillitsi halunsa pyöräyttää silmiään - aikuiset miehet käyttäytyivät lapsellisesti vihanpidossaan. Nainen epäili suuresti, että sille oli edes mitään todellista syytä.
”Totta kai”, hän vastasi automaattisesti.
”Menetkö tapaamaan perhettäsi vai muuten vain?”

Artemis nyökkäsi.
"Menen. Käyn Limerickissä ja Dublinissa. Enkä viitsi jättää sitä avustajanikaan hoidettavaksi."

”Sinulla on edelleen henkilökohtainen avustaja?” Effie varmisti muistellen nuorta naista, joka oli huolehtinut miehestä infarktin jälkeen.
”Mitä hän tekee nykyään?”

"Palkkasin uuden. Alan on enemmänkin autonkuljettajani ja fysioterapeuttini."

”Oh. Millainen hän on?” nainen kysyi. Ehkä mies ei tarvinnut kuljettajaa infarktin takia, vaan aivan toisenlaisten ongelmien.

Jep, sen vuoksi ettei Artemiksella ollut ajokorttia nyt eikö tietoa milloin saisi sen takaisin.
"Hyödyllisempi kuin edellinen. Ihan... Siedettävä. Hieman nenäkäs."

”Miten tulette toimeen?” Effie kysyi kulmaansa kohottaen.

"Käsken hänen usein pistää nokkansa suppuun. Muuten ihan hyvin." Yllättävän hyvin jopa. Alan osasi tunnistaa hetket jolloin sopi avata suunsa.

”Mukava kuulla, että yhteistyönne toimii”, nainen sanoi.

"Jotenkuten. Onko sinulla vielä... Ongelmia?" Artemis viittasi Harryyn, joka oli erään kerran tullut tallille kun he olivat lähdössä kahville.

”Ongelmia minkä kanssa?” Effie kysyi kurtistaen kulmiaan ja liikahtaen epämukavana.

"Miehesi." Ei Artemis tiennyt miksi kyseistä herrasmiestä olisi pitänyt kutsua.

Nainen otti askeleen kauemmas ja sukaisi hiuksiaan.
”Selviän kyllä”, hän totesi ja naurahti ontolla epäuskoisuudella.
”Ehkä käymme pitkiä keskusteluja erilaisista toiveistamme, kuten missä asumme tai menemmekö naimisiin.”

Artemis hymähti vaisusti. Vai sellaisia.
"Sinun ja Veronican pitäisi tutustua paremmin."

”Onko meillä paljonkin yhteistä?” Effie kysyi skeptisesti ja hieraisi kasvojaan.

"Aiheutettuani Veronicalle miltein sydänkohtauksen kun halusin kutsua häntä naisystäväkseni, sanoisin että on."

Effie ei tiennyt nauraako vai ei.
”Minä en vain ole naimisiin menevää tyyppiä.” Ehkei hän ollut myöskään kihloissa olevaa tai yhdessä asuvaa tai edes seurustelevaa tyyppiä, mutta hänen oli taklattava yksi ongelma kerrallaan.

"Kuten sanoin, teidän pitäisi tutustua." Artemis hymyili hieman. Hän olisi mieluusti nukkunut nämäkin yöt Newcastlessa tummatukkaisen naisen asunnolla, mutta ei. Hän oli valvomassa täällä.

”Miten teillä menee?” nainen kysyi kääntäen mielellään keskustelun pois ongelmistaan.

"Ihan hyvin." Artemis jätti mainitsematta sen miten oli viettänyt matkansa jälkeen ehkä hieman liikaa aikaa Newcastlessa oman asuntonsa sijasta tai sitten Veronica oli ollut hänen luonaan.

”Mukava kuulla”, nainen sanoi. Ehkä jokaiselle oli joku, tai ainakin melkein jokaiselle.
”Saatko jo kutsua häntä naisystäväksesi?”

"Saan, mutta en kuulemma saa ostaa sormusta." Artemis virnisti hieman,

”Onneksi olkoon”, Effie onnitteli yrittäen kuulostaa innokkaalta, vaikka ajatus häistä saikin hänen henkensä takertumaan kurkkuun.

Ei sillä että mies olisi sormusta (ainakaan vielä) ostamassa. Hän kyllä tiesi jo miten sen hoitaisi, jos joskus saisi päähänsä ottaa riskin siitä että Veronica jättäisi hänet. Pollyn karsinalta kuuluvat äänet saivat uuden sävyn. Hujoppi vääntäytyi ylös.
"Jos nyt tapahtuisi jotakin."

Sitä voisi toivoa. Effie ei kuitenkaan lähestynyt karsinaa, ettei hevonen hermostuisi hänen läsnäolostaan.
”Miltä siellä näyttää?”

Artemis avasi karsinan oven. Hän puhui hiljaa, epäilemättä leperrellen iiriksi. Kotikieli ainakin suojasi häntä siltä, ettei sanojen sisältöä tiennyt, vaikka äänensävystä saattoikin päätellä.
"Siltä että kohta tapahtuu." Artemis tuli karsinasta pois, jättäen Pollyn rauhaan.
"Maksimissaan kolme tuntia, väittäisin."

”Kolme tuntia?” Effie huokasi ja vajosi istumaan vastapäisen karsinarivistön seinää pitkin.

"Maksimi. Kunhan nyt vain kävisi makuulle niin ehkä se alkaisi." Artemis heitti naiselle makuupussinsa, kääriytyen itse vain vilttiinsä.
"Se on lämmin. Hukut kyllä siihen, mutta ehkä se ei haittaa."

Nainen aikoi protestoida pärjäävänsä ilmankin, mutta veti makuupussin lopulta hartioilleen.
”Kiitos. Eikö hevoselle voi huomauttaa täsmällisyydestä?”

"Voin yrittää pitää puhuttelun varsalle. Tämähän ei ole edes tamman syytä." Artemis hymyili hieman, kaivain laukustaan termospullon.
"Kahvia?"

”Ei kiitos. Käyn kuulemma tarpeeksi kierroksilla ilman kofeiinia”, nainen vastasi.
”Koskaan ei ole liian aikaista opettaa hyviä tapoja.”

"Lupaan yrittää pitää sen puhuttelun. Enkä minäkään saisi juoda kahvia, mutta tuskin tämä valvominenkaan on ihan mitä lääkärillä oli mielessä infarktin jälkeen, joten.. "

”Tuskin”, Effie myönsi.
”Mutta en kantele.”

"Hyvä. Minäkään en kantele kenellekään että valvot yöt läpeensä." Artemis kaatoi pahvimukiin kahvia, juoden sen miltein samantien. Musta kahvi oli parasta.

”Vain silloin tällöin”, nainen korjasi.
”Ja sinä teet täsmälleen samoin.”

"Teen niin koska oma tammani on varsomassa seuraavan esteratsastuksen huippuratsun." Artemis vastasi hieman sarkastinen hymy huulillaan. '

”Ja miksi arvelet minun tekevän niin?” Effie kohotti merkitsevästi kulmiaan. Ehkä hän valvoi usein kotonaankin, mutta se oli yhdentekevää.

"Koska olet tunnollinen ja et voi tehdä vastoin työnantajasi ohjeita, joten olet täällä vahtimassa." Artemis hymähti. Hän kuuli Pollyn käyvän makuulle, eikä tamma ainakaan kuulostanut könyävän enää ylös.
"Jos nyt...?" Mies oli kuin lapsi joka odotti joulupukkia, hän ei uskaltanut edes puhua normaalisti, vaan kuiskasi nyt.

”Ohjeet ovat minun käsialaani”, Effie korjasi. Fairchildeilla oli muuta mietittävää kuin tallinsa pyöriminen, kuten omat uransa ja vireillä oleva avioero.
”Mutta olen täällä vahtimassa sinua”, hän lisäsi puolittain hymyillen ja hiljeni odottavasti, jos varsa päättäisi saapua. Toivottavasti se olisi miehelle mieluinen.

Artemis istui vielä hetken paikallaan, kuunnellen. Lopulta hän nousi ylös, hiipien karsinalle katsomaan. Polly ei hänestä välittänyt, mutta ylimääräinen yleisö olisi voinut olla tammalle liikaa

Effie nojasi päänsä karsinanseinään ja kuunteli tallin öistä pimeyttä. Levolliset hevoset liikahtelivat yössä vaihtaessaan asentoa, ja joku kuulosti kuorsaavan vaimeasti. Väsymys painoi hänen raajojaan raskaana, mutta uni vältteli häntä. Ehkä tamma varsoisi pian ja yövuorot loppuisivat.

Irlantilaismies ei edes tajunnut tuijottavansa. Aina siihen hetkeen asti, kun pieni murheenkryyni, jota todella oli odotettu, oli onnistuneesti syntynyt. Kivi vierähti sydämeltä, kun hän uskalsi astua karsinaan tarkistamaan jälkeisten tulleen. Hän oli pyörtyä onnesta - kaikki oli hyvin. Varsa näytti normaalilta, kaikki oli mennyt hyvin, emä voi hyvin. Pikaisen tarkastuksen jälkeen hän astui karsinan ulkopuolelle.
"Haluatko tulla katsomaan?" Hän ei edes tajunnut unohtaneensa naisen pitkäksi toviksi.

Effie avasi silmänsä ajatuksistaan havahtuen ja hetken harkittuaan nousi jaloilleen viikaten makuupussin moitteettomasti. Hän siirtyi ääneti karsinan ovelle ja katsahti ovenpielestä tulokasta.
”Kumpi se on?” hän kysyi hiljaa.

Tuskin kukaan oli nähnyt irlantilaisen hapannaaman kasvoilla niin onnellista hymyä. Hyvä on, Veronica olisi voinut nähdä, jos olisi joskus nähnyt miehen katseen kun hän sattui valvomaan ja nainen nukkui.
"Ori. Näyttää terveeltä."

”Onneksi olkoon”, nainen onnitteli vilpittömästi ja hieraisi kasvojaan.
”Haluatko eläinlääkärin tarkastamaan sen?”

"Katson että se pääsee ylös ja annan sitten olla aamuun. Pyydän lääkärin aamulla, jos pieni osaa nousta seisomaan ja löytää ruokaa." Punarautias tamma ainakin tiesi mitä piti tehdä, hoitaen pientään kuin kokenutkin emä.
"Pelkäsin että Party Politicsilla ei ole äidinvaistoja. Onneksi olin väärässä."

”Haluat jäädä talliin loppuyöksi?” Effie varmisti.

"Valitan." Ei hän kyytiä kotiinkaan saisi tähän aikaan yöstä, kaunis Escalade kun oli nyt Alanin pihassa. Avustaja tulisi hakemaan hänet sitten aamulla.
"Ja vaikka en haluaisi, en pääsisi kotiin. Autoni on avustajallani ja en saa ajaa."

”Minä veisin sinut”, Effie vastasi.
”Mutta ymmärrän kyllä.” Hän loi pieneen tulokkaaseen vielä viimeisen katseen, ennen kuin perääntyi karsinalta ja vajosi takaisin karsinan seinustalle nojaten takaraivonsa sileään, valkolakattuun puuhun. Mies saisi hetken yksityisyyttä uuden tulokkaan kanssa.

Ei Artemis kaivannut enempää kuin hetken. Hän ehtisi nauttia varsan seurasta kyllä. Kunhan se sai ruokaa, mies siirtyi pois karsinalta.
"Jotakin positiivista, ei tarvitse enää päivystää tässä."

”Eikö varsa ole positiivista itsessään?” nainen kysyi ja peitti haukotuksen.

"On. Siitä on kauan kun olen viimeksi nähnyt aivan vastasyntyneen."

”Millionaire on ensimmäinen varsa, jonka näin”, Effie sanoi nojaten päänsä polvien päälle ristittyihin käsivarsiin.
”Toivottavasti se viihtyy uudessa kodissaan.”

"Viihtyy varmasti." Mies vakuutti pehmeästi, keräten tavaroitaan.
"Voisin ainakin mennä oleskelutilan sohvalle. Jäätkö siihen?"

”Miksemme vain lähtisi suoraan kotiin?” nainen kysyi hieraisten pisamaisia kasvojaan.

"Haluan tarkistaa vielä parin tunnin päästä kaiken olevan oikeasti hyvin."

”Hyvä on”, Effie myöntyi haukotellen. Olihan se ymmärrettävää. Tämä oli varmastikin lähimpänä isyyttä mitä Artemis oli ollut, ja se puki miestä. Nainen nousi jaloilleen, venytteli käsivarsiaan ja loi viimeisen silmäyksen hevoslapseen, ennen kuin lähti toiseen kerrokseen. Kieltämättä ajatus upottavista, punaisista sohvista oli houkutteleva.
”Onneksi olkoon varsasta.”

Se oli myös luultavasti lähimpänä isyyttä kuin mies koskaan pääsisi. Artemis seurasi Effietä ylös, antaen itsensä hukuttautua istumalla yhteen niistä.
"En muista koska sohva olisi tuntunut näin hyvältä."

Effie poimi pari luonnonvaaleaa villahuopaa sohvansa käsinojalta ja nakkasi toisen Artemikselle. Hän potkaisi ballerinat jalastaan ja käpertyi toiselle sohvalle viltti ympärillään eikä voinut muuta kuin olla samaa mieltä miehen kanssa.
”Olet oikeassa. Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua hetki. Aamutalliin ei ole montaa tuntia.”

Artemis ei uskaltanut käydä nukkumaan kunnolla ja pisti vielä herätyskellonkin päälle, jotta olisi ylhäällä hieman ennen aamutallilaisia. Hän antoi itsensä torkkua sen muutaman hetken istualtaan, havahtuen puhelimensa herätykseen. Ei olisi pitänyt nukkua, hän tunsi olevansa ruumis.

Huovan alle palloksi kääriytynyt Effie oli torkahdellut pitkin aamuyötä, mutta luovuttanut sitten ja käynyt vastaamaan työsähköposteihin puhelimeltaan. Miehen puhelimen herätys havahdutti hänetkin istumaan ja kasvojaan hieraisten nainen ponnisti jaloilleen, viikkasi sulavalla liikkeellä huovan takaisin sohvan käsinojalle ja pöyhäisi sohvatyynyt aikaisempaan muotoonsa.
”Huomenta. Haluatko kyydin kotiin sen jälkeen, kun olet tarkastanut varsasi kunnon vai aiotko jäädä tallille?”

"Jos olet lähdössä kotiin niin kyyti olisi mukava." Ehkä hän ottaisi hetken unia kotona ja soittaisi sitten lääkärin paikalle.

”Lähdetään, kun olet valmis”, Effie sanoi ja vilkaisi kelloaan suoristaen tyytymättömänä yöstä kärsinyttä kauluspaitaansa. Hän oli luvannut mennä päiväksi Cambridgeen, mutta hänen täytyisi käydä ensin kotona siistiytymässä. Nainen nappasi olkalaukkunsa toimistosta ja lähti sitten takaisin tallikerrokseen, missä ensimmäiset aamutallilaiset olivat käymässä toimeen.

Artemis kävi kurkistamassa vielä kerran uutta tulokasta, etsiytyen sitten Effien luo.
"Olen valmis."

”Miltä varsa näytti? Onko kaikki kunnossa?” Effie kysyi mieheltä vapauttaen Pauluksen puhuttelusta - ei, et voi haukkua asiakkaita vieläkään - ja lähti kohti henkilökunnan parkkipaikkaa, missä hohtavan valkoinen Toyota Yaris odotti.

"Kaikki on kunnossa, ainakin minun silmiini." Mies seurasi naista autolle, muistaen miksi vältteli Effien autoa.

Keskiviikko 31. toukokuuta - Aamupäivä

Artemis oli tullut aikaisin tallille ratsastaakseen kaikki hevosensa tänään läpi, mutta suunnitelma oli kaatunut jo Amadeuksen pudonneeseen kenkään ja Zejan etupään jäykkyyteen. Se toimettomuuden tunne sai hänet lopulta irtoamaan Pollyn karsinalta ja kävelemään kohti aivan liian tuttua toimistoa. Visiitti Saksaan oli auttanut ja avannut hieman silmiä. Hän ei voisi jatkaa näin. Irlantilaismies koputti oveen ja astui Effien toimistoon saatuaan luvan.
"Hei. Enkai häiritse?"

Effie viittasi assistenttiaan lähtemään kahvitauolle ja suoristi pinon virallisen kuivia sopimuksia moitteettomaan pinoon valkeapuisella työpöydällään. Hän soi miehelle hienoisen hymyn ja viittasi Artemista istumaan toiseen työpöydän edessä olevista, punaisista nojatuoleista.
”Hei. Mitä kuuluu?” hän vastasi ja hiljensi soimaan yrittävän puhelimen.

Mies istui hallitusti alas. Jos vertasi viimeiseen vuoteen, hän näytti nyt suorastaan terveeltä ollakseen oma itsensä. Jos oikein käytti mielikuvitustaan, saattoi jopa nähdä pientä verenkierron tuomaa punaa irlantilaisen poskilla.
"Hevosenomistajan arkea. Tilasin juuri kengittäjän ja hierojan sen sijaan että olisin ratsastamassa."

Effie nojasi taakse tuolissaan yrittäen näyttää rennolta, vaikkei siinä varsinaisesti onnistunutkaan.
”Ahaa. Onko jotain missä voin olla avuksi?” hän kysyi pohtien oliko miehellä jotain mielessään vai oliko tämä tullut muuten vain tervehtimään.

"Tajusin että tylsistyn kuoliaaksi jos jatkan näen ja ennenaikainen hauta odottaa." Artemis vastasi laiska hymy huulillaan.
"Joten ajattelin kysyä, olisiko sinussa vielä hulluutta palkkaamaan minut? Erilaisella sopimuksella kuin aiemmin."

Nainen naurahti määritelmälle ja painoi sormenpäänsä yhteen miestä mietteliäästi mittaillen.
”Millaisella sopimuksella?” hän kysyi huvittuneena.

"En valmentaisi kuin kolmena tai neljänä päivänä viikossa. Silloin en ehkä saa uutta infarktia." Artemis nojautui paremmin selkänojaa vasten, vetäen syvään henkeä.
"Palkkaus valmennusten täyttöasteen mukaan, ei valmennusten määrälle kiintiötä ja sen mukaista palkkaa. Eli jos pyöritän puolityhjiä ryhmävalmennuksia, saan vain puolet palkasta."

”Minä ehdottaisin freelance-henkistä provisiopalkkausta”, Effie vastasi tyynesti.
”Saat sovitun provisioprosentin vetämistäsi valmennuksista”, hän lisäsi. Se vapauttaisi hänet tappelemasta miehen kanssa ja antaisi oikukkaan irlantilaisen valmentaa silloin kun halusi.

"Sekin käy." Jos Artemis olisi tehnyt tätä rahan takia, hän olisi muuttanut.
"Ei sillä ole väliä, kunhan saan jotakin tekemistä."

”Hyvä on”, nainen totesi, liukui sujuvasti tuolillaan toiselle kaapille ja tuuppasi itsensä jalalla takaisin pöytänsä ääreen kansio sylissään. Hän poimi valmiiksi printatun työsopimuksen miehen nimellä ja täydensi siistillä käsialalla palkkauksen muodon ja kohtuulliseksi katsomansa provisioprosentin - tarjosivathan he miehelle valmiin asiakaskunnan, varausjärjestelmän ja huipputason puitteet - ja ojensi sitten kappaleet Artemiksen eteen allekirjoitettavaksi.

Irlanrtilaisen punertavat kulmat kohosivat Effien kaivaessa valmiin sopimuksen.
"En ehkä halua tietää, mutta kauanko se on ollut siellä?" Lähinnä muodon vuoksi hän luki paperin, allekirjoittaen sen omalla, suorastaan neuroottisen siistillä (naisellisella) käsialallaan.

”Siitä saakka, kun edellisen kerran jätit työsi”, Effie vastasi tyynesti, tarkasti paperit nopealla katseella, huiskaisi oman allekirjoituksensa niihin ja pakkasi ne samaan mappiin. Hän liukui takaisin kaapille asettaen mapin siistiin riviin muiden kanssa.
”Tiesin sinun tulevan takaisin.”

"Mistä sen tiesit? Olisi voinut olla etten olisi tässä ollenkaan." Olemuksesta näki miten hän valmistautui väistämään huitaisua.

Effie kohotti terävästi kulmaansa, mutta säästi miehen paperirullan lätkäisyltä.
”Olen tuntenut sinut melko pitkään.”

"Silti. Olen ennenkin tehnyt yllättäviä asioita." Artemis totesi tyynesti. Hän oli utelias.

”Aina silloin tällöin”, Effie myhäili ja naputti täsmällisin, nopein sormin muuttuneen tilanteen tallin järjestelmään.

"En tiedä pitäisikö loukkaantua." Artemis otti oman kappaleensa sopimuksesta käteensä ja vilkaisi sitten naista.
"Osaisitko auttaa yhdessä asiassa?"

”Missä asiassa?” nainen kysyi ja nosti katseensa tietokoneen näytöstä takaisin mieheen.

Mies kaivoi taskustaan uudenkarhean älypuhelimen, ojentaen sitä naiselle.
"En keksi miten saan nuo ilmoitukset pois." Ruudussa näkyi valehtelematta yli kaksikymmentä Facebookin hevosryhmien ilmoitusta.
"Olisi pitänyt pysyä vanhanmallisessa puhelimessa."

Effie tuijotti miestä hetken hämmentyneenä, ennen kuin otti puhelimen vastaan ja hakeutui asetuksiin.
”Mitä vanhallesi tapahtui?”

"Näyttö pimeni. Ja minut ylipuhuttiin liittymään tuonne idioottien mekkaan."

”Ahaa”, nainen vastasi hämillään ja ojensi puhelimen takaisin miehelle.
”Asetuksista löytyy paljon mielenkiintoisia asioita.”

"Yritin etsiä ohjeiden avulla." Artemis otti puhelimen takaisin ja työnsi taskuunsa.
"Kiitos."

”Ole hyvä”, Effie vastasi ja tutkaili miestä aavistuksen epäluuloisena. Oliko Artemiksella mielessään jotain, mitä oli vaikeaa sanoa vai oliko mies vain oikeasti ollut pulassa uuden puhelimen kanssa?
”Oliko sinulla mielessäsi jotain muutakin?”

Mies pudisteli kevyesti päätään, punaiset kiharat liikkeen mukana heiluen. Vaikka hän oli insinööri, uudet älylaitteet olivat lievä kirosana, erityisesti puhelimen osalta.
"Ei."

Effie näytti edelleen hämmentyneeltä.
”Hyvä on. Tervetuloa takaisin töihin siis”, hän totesi, nousi seisomaan ja ojensi miehelle kätensä.

Mies kätteli naista naurahtaen hiljaa.
"Taas vaihteeksi."

Toivottavasti tällä kertaa pysyvästi.
”Saat avaimet ja tunnukset assistentiltani. Mukavia valmennuksia”, Effie toivotti.

Artemis toivoi samaa. Hän ei haluaisi jatkaa vuosia kestänyttä sairaslomakierrettään enää kertaakaan. Etenkään nyt, kun moni asia kaipasi huomiota.
"Yritän." Artemis vastasi laiskan, hieman leikkisän hymyn kera.

”Hienoa”, nainen totesi ja kohotti miehelle kysyvästi kulmiaan, kun puhelin värisi pöydällä jälleen: oliko Artemiksella vielä jotain mielessään?

Mies nyökkäsi nopeasti ja livahti ovesta ulos. Effie saisi puhua puhelunsa ja hän menisi ottamaan vastaan sekä kengittäjän ja hierojan, jotka hän oli pienellä lisämaksulla saanut lahjottua paikalle kiireisellä aikataululla.

Lauantai 11. marraskuuta 2017

Artemis oli pitänyt viikon vapaata ja valmemtanut vain pakolliset valmennukset (helvetin Kasnikov), viettäen muuten aikansa omien hevostensa selässä tai kotona. Suurin muuttalaatikkohelvetti oli yläkerrassa, vaalean ja harmaan sävyin laitettu alakerta oli jo inhimillinen. Hän otti kaapista mozzarellapiirakan, laskien sen hellan päälle. Mikä hitto häntä oli alkanut vaivata? Kohta hän muuttuisi kotivaimoksi.
"Sergei! Pois. Istu siihen, paikka. Raisa, ist.. Äh. Tule tänne." Pitäisi keskustella englantilaisnaisen kanssa koirien käytössäännöistä. Irlantilaismies otti whippetin syliinsä ja avasi Effielle oven, hymyillen.
"Hei, tule peremmälle."

”Hei”, poolokaulukselliseen, valkoiseen neuleeseen ja kalpeanbeigeen jakkutakkiin pukeutunut Effie vastasi, hälyttyneenä Artemiksen hymystä ja ystävällisestä kutsusta. Mutta sitä kai se teetti - kun oli rakastunut ja onnellinen. Nainen astui sisään ja jätti nilkkurinsa siististi eteiseen, pyyhkäisten poissaolevana tummia farkkujaan.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi katsellen vaivihkaa ympärilleen.

Miehen olemuksessa oli valtava ero siihen viikkoon, jonka hän oli käyttänyt Veronican kanssa riitelyyn. Jopa työpaikallaan. Hups.
"Muuttohelvettiä. Veronica pakenee töihin ja minä laitan paikkoja siistiksi." Mies laski Raisan alas, jolloin whippet sinkaisi Effien jalkoihin pyörimään.
"Ja hän hemmottelee koirani käytöstavattomiksi." Irlantilainen painoi kahdella sormella nenänvarttaan, pudistellen samalla päätään.
"Sergei, vapaa. Mitä sinulle kuuluu?" Hän viittoi naista keittiöön, jonka vieressä oli avoin ruokailutila. Sieltä oli kulku takapihalle, jota ei selvästi oltu vielä laitettu.

Effie kumartui tervehtimään pientä, hoikkaa koiraa, joka kieppui hänen jaloissaan huomattavasti helpommin hallittavana kuin Jinni, joka nykyään melkein asui hänen asunnollaan.
”Niinkö? Olen onnellinen puolestanne, luulen”, hän sanoi punertavia kulmiaan epätietoisena kurtistaen ja sipaisi lyhyttä, punavaaleaa tukkaansa, joka oli leikattu hiljattain jälleen moitteettoman siistiin malliin.
”Hyvää, kiitos”, nainen vastasi automaattisesti. Hän ei usein rikkonut rutiiniaan eikä jättänyt elämäänsä aikaa muulle kuin töille, kuten hääsuunnittelulle tai tulevaisuuden haaveille.
”Kauanko olet ehtinyt asua täällä?”

"Meidän pitää ehkä vähän keskustella siitä miten koiria komennetaan." Artemis myönsi hymyillen. Ei hän ollut vihainen, naisen vihdoin myönnettyä pitävän hänen koiristaan.
"Muutaman päivän. Siksi otin vapaata." Mies selitti ja vilkaisi olkansa yli englantilaisnaista.
"Teetä vai kahvia?"

”Kiitos, mutta en tarvitse mitään”, Effie vastasi kohteliaasti ja kiersi hoikat käsivarret kevyesti ympärilleen. Hän muistutti itseään olemuksestaan yleensä välittyvästä levottomuudesta ja yritti rauhoittaa läsnäolonsa vähemmän ahdistuneen oloiseksi.
”Hienoa, että olette saaneet asianne sovittua.”

Artemis kääntyi ympäri, katsoen naista vihreät silmät sirillään. Oli miltein hämmentävää, miten kohta nelikymppisen miehen silmäkulmat eivät viuhkoittuneet vieläkään rypyille.
"Mm. King ei sitten tiedä minun muuttaneen." Hän jatkoi naisen katsomista siristetyin silmin.
"Mikä on hätänä?"

”Ei mikään”, Effie vastasi eikä yrittänyt turhaan hymyillä, sillä se ei ollut ele, joka oli osa Artemiksen normaalia repertuaaria.
”Puhutko entisestä O’Connorista? Mikset ole kertonut hänelle?”

Artemis siristi silmiään uudelleen, laskien teepannun hellalle.
"Kai tiedät etten usko sinua? Ja puhun. Hän nylkisi minut elävältä."

”Mikään elämässäni ei ole muuttunut”, Effie vastasi luisevia olkiaan terävästi kohauttaen. Sama umpikuja. Sama painostus. Sama tunne häkistä.
”Miksi hän nylkisi sinut? Eikö hän olisi onnellinen puolestasi?”

"Istu alas. Ja sanon tämän rakkaudella, näytät siltä ettet voi hyvin." Ja jos Artemis sanoi sen, ihminen todellakin näyttää siltä.
"Varmasti. Kunhan olisi hutkinut minut ensin."

Naisen suuret, meripihkaiset pöllönsilmät siristyivät ärtyneenä käskystä, ja hetken Effie tuijotti miestä itsepäisesti, ennen kuin luovutti ja istahti tuolin laidalle selkä suorana ja kädet sylissään.
”Kiitos”, hän vastasi kuivasti ja hieraisi erikoisia, pisamaisia kasvojaan.
”Ja miksi hän hutkisi sinut?”

"Euphemia, se ei ollut kohteliaisuus." Artemis vastasi painokkaasti, kaataen lämmennyttä vettä itsepintaisesti kahteen mukiin. Ehkä oli ollut virhe kuvitella että nainen olisi samalla tavalla hänelle ystävä tai tuttu kuin Caitlin tai Brian.
"Ostin talon naisen kanssa, jonka takia vietin kaksi päivää hänen sohvallaan Lontoossa." Mies laski mukin naisen eteen ja omansa siihen viereen.

Effie huokasi. Ei, se ei varsinaisesti ollut kuulostanut kohteliaisuudelta. Nainen hankasi uudelleen väsyneitä kasvojaan ja tummia silmänalusiaan.
”Tämä sama nainen, jonka kanssa esiinnyitte tallilla? Mutta eikö Caitlin olisi onnellinen siitä, että sinä olet nyt onnellinen?” hän kysyi. Onnellinen oli ehkä vahva sana Artemiksen kohdalla, mutta mies vaikutti onnelliselta.

Mies oli onnellinen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mutta ei ensimmäistä kertaa elämässään. Siitä oli vain kauan. Pian hän palasi kahden lautasen, haarukan ja sen piiraan kanssa, laskien vuoan aluselle pöydälle.
"En kutsuisi sitä esiintymiseksi, kiitos muistutuksesta. Ja kyllä, Veronica ja neiti Cox ovat sama asia." Effie ei luojan kiitos ollut tietoinen mistä riita oli saanut alkunsa.
"Kuten sanoin, on varmasti. Hänellä voi silti olla mielipide." Kuten siskollakin oli ollut.

Artemis isännöi tunnollisesti, eikä Effie hennonut sanoa, ettei ollut nälkäinen. Hän harvoin oli. Korkea stressitaso varmisti sen.
”Pelkäätkö, mitä hän sanoisi?” nainen kysyi.

"Hän ei voi sanoa mitään, mitä ei olisi sanonut. Mutta ei myöskään mitään mikä muuttaisi mieleni." Mies totesi, istuen alas. Hän kaatoi jopa tavallista maitoa teehensä (Veronica oli kerran kaatanut vahingossa kauramaitoa kahviinsa ja sen jälkeen nainen oli jättänyt taktisesti ostamatta niitä jos kävi yksin kaupassa).
"Effie. Sinä olet hermoromahduksen partaalla."

”Miksi siis epäröit hänelle kertomista?” Effie kysyi kulmaansa kohottaen ja käänsi katseensa sivuun, kun Artemis huomautti hermoromahduksesta. Nainen hankasi kasvojaan, painoi katseensa ja kohautti olkiaan. Ehkä hän tunsi tasapainoilevansa alati kasvavan taakan alla, kuin joku pinoaisi betonilohkareita hänen hartioilleen yhä korkeammaksi torniksi, mutta eivätkö kaikki?

Eivät kaikki tosiaan tehneen niin. Artemis huokaisi, laskien varoen luisevan kätensä Effien luisevalle olkapäälle.
"Effie."

Luiseva olkapää oli kireä ja jännittynyt luisevan käden alla, sillä Effie ei tuntenut toisenlaisia olotiloja. Hän tuijotti hetken sylissään lepääviä käsiä, inhoten vasenta nimetöntään kahlitsevaa kihlasormusta. Artemis kutsui ja Effie nosti pöllönsilmiensä vainotun, onnettoman katseen miehen kasvoihin. Oliko maailma kääntynyt päälaelleen, kun Artemis vaikutti heistä kahdesta tasapainoisemmalta ja järkevämmältä?
”Kyllä se tästä”, hän vastasi vailla suurta itseluottamusta.

Artemis ei tosiaan olisi kuvitellut elävänsä nähdäkseen tämän päivän.
"Mikä?"

”Kaikki”, Effie vastasi kääntäen katseensa pois miehen kasvoista, ”elämä”. Hän nyppi kihlasormustaan ja antoi katseensa haravoida huonetta.
”Tämä on viehättävä talo.”

Artemis kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Effie, hieman tarkemmin." Hän vilkaisi ympärilleen. Niin se oli. Yläkerrassa yksi huone oli vaiheessa, edellisten asukkaisen lasten huone remontoitiin koirille. Pois muistuttamasta siitä ettei taloon tulisi muita kuin nelijalkaisia lapsia.
"Kiitos. Joten, kerro nyt."

Effie hinkkasi jälleen kasvojaan.
”Artemis, sinä olet tavattoman kultainen”, hän vetosi vilpittömästi, alahuultaan puraisten.
”Mutta sinulla on ollut enemmän omia ongelmia kuin kenelläkään pitäisi, ja nyt tunnut saaneen elämäsi hallintaan. Näytät onnelliselta. En minä halua sysätä omia ongelmani sinulle. Ansaitset olla onnellinen.”

Artemis pärskähti hiljaa. Effien logiikka ontui ja pahasti.
"Effie, minä olen soittanut kesken työpäiväsi, koska emmin hetken että minun pitäisi olla kuollut. Et sinä sysää ongelmiasi minulle vaan jaat ne. Kerro minulle. Olen tässä ja kuuntelen."

Effie puristi kädet silmilleen ja pyyhkäisi niillä sitten lyhyttä, punavaaleaa tukkaansa. Hänen ongelmansa kuulostivat naurettavilta hänen omassa päässäänkin, ja silti ne olivat ajaa hänet pisteeseen, jossa hän ajaisi lentokentälle, arpoisi lennon ja katoaisi.
”Olen vain… Perheeni vain… Olen väsynyt. Mikään mitä teen, ei riitä. Minun pitäisi tehdä jotain uskomatonta. Jättää jälkeni maailmaan tällä ’ainutlaatuisella lahjalla’. Kirjoittaa historiaa. Lähteä politiikkaan tai lainsäädäntöön tai akatemiaan tai vaikka rahoitusalalle. Ilmeisesti mitä tahansa muuta kuin olla täällä ja yrittää olla onnellinen. Minun pitäisi olla uskomaton. Mutta en tunne olevani. Minun pitäisi mennä naimisiin ja muuttaa Harryn luo, mutta en halua. Voi hyvä luoja. En voi hengittää. En halua edes, että Harry koskee minuun.”
Effien onneton purkaus hiipui palavasta turhaumuksesta väsymykseen, ja hän nojasi kasvot pöytään tuettuihin käsiinsä.

Artemis katsoi naista pitkään, oikea huoli katseessaan. Effien ongelma ei ollut naurettava, ei millään mittapuulla.
"Olisiko sinun helpompaa ilman heitä? Tiedän, se kuulostaa ratkaisuna karulta. Mutta kukaan ei ole sen arvoinen, että polttaisit itsesi loppuun heidän takiaan ja olisit onneton miellyttääksesi muita." Hän puristi naisen olkapäätä kevyesti luisevilla sormillaan.
"Effie." Irlantilaismiehen ääni vetosi pehmeästi.
"Olit todella määrätietoinen nuori nainen kun tapasin sinut ensimmäisen kerran. Nyt olet kuihtunut ja romahdat milloin hyvänsä. Ole kiltti, itsesi takia. Ole kerrankim armollinen itsellesi."

Effie hengitti syvään kooten itseään ja kosketti varovasti olkapäätään puristavia sormia, koska ei ollut varma kuinka ilmaista muuten arvostuksensa Artemiksen ymmärrystä kohtaan. Kuihtunut. Romahdat milloin hyvänsä. Poltat itsesi loppuun. Lääkäri oli tainnut sanoa samaa.
”On vaikeaa olla armollinen, kun tulee kutsutuksi pettymykseksi kerta kerran jälkeen”, hän hymyili itseironisesti ja suoristautui penkillään, ”mutta kiitos. Olet kultainen.”

Artemis puraisi huultaan. Hän ei ollut koskaan katunut niin että oli huutanut naiselle useammin kuin kerran. Hyvin rumasti.
"Effie. Teet vaativaa työtä, todella hyvin. Sinä et ole pettymys. Jos he eivät pidä siitä mitä teet, jätä heidät omaan arvoonsa."

Pettymys. Keskinkertainen. Laiska. Itsekäs. Ne olivat hänen äitinsä lempinimiä tyttärelleen, ja usein Harry tuntui sanovan samaa, joskin sanansa hienovaraisemmin asettaen. Laiskuutta olla tavoittelematta suuruutta. Itsekkyyttä olla antamatta älyään maailman käyttöön. Ehkä hän olikin vain keskinkertainen, äiti arveli puheluiden päätteeksi, kun ei saanut häntä toimimaan tahtonsa mukaan.
”Kiitos, Artemis. Olet harvinaisen kiltti ihminen. Olen onnellinen, että olet löytänyt keinon olla onnellinen.”

Artemis huokaisi pehmeästi. Arvosti Effie tai ei, mies vei kätensä olan yli ja nojautui kevyesti halaamaan tuota.
"Emme nyt puhuneet minusta. Ja en ole kiltti kuin halutessani. Effie. Olen huolissani ja minä en huolestu helposti."

Hetkeksi Effien terävät pöllönsilmät suurenivat järkytyksestä. Artemis Cavanaugh halasi häntä, kai täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ele oli melkein sietämättömän lohdullinen ja sai lämmön läikähtämään hänen sisällään. Silmänräpäyksen ajan Effie epäröi, ennen kuin laski kätensä ympärilleen kiertyneelle käsivarrelle kuin kiitoksena.
”Sinulla tuntuu menevän nykyään paremmin. Näytät onnelliselta. Oletko?” hän kysyi.

Artemis oli kyllä täysissä voimissaan. Paremmissa kuin yli kahteenkymmeneen vuoteen oli ollut. Hän oli ollut kiltti, nerokas ja herkkä lapsi. Elämä oli muuttanut miestä, mutta se sama kiltteys ja herkkyys oli ollut aina läsnä kuoren alla.
"Olen. Minulla on kaikki hyvin." Hän nojautui kauemmas, puristaen vielä kevyesti Effien olkaa.
"Ei juuri mitään valittamista."

Effie kiersi käsivarret ympärilleen ja tutki miestä katseellaan.
”Et ole enää saanut samanlaisia ajatuksia kuin aikaisemmin?” hän varmisti. Ainakaan Artemis ei ollut enää tukeutunut häneen ylitsepääsemättömän synkkyyden hetkinä, mikä oli ehdottomasti hyvä asia, vaikka Effie joskus huomasikin kaipaavansa aktiivisempaa yhteydenpitoa erikoisen miehen kanssa.

Artemis pudisteli päätään.
"En. Olen oikeasti hoitanut itseäni oikeasti. En vain leikisti." Mies naurahti pehmeästi.
"Enkä vain sano hoitavani."

Artemis oli ollut onnettomin ihminen, jonka hän tunsi - ellei hänen äitiään laskettu. Mutta siinä mies istui ja vaikutti oikeasti onnelliselta. Koko elämä näytti loksahtaneen tasapainoon, ja se antoi hänellekin toivoa. Ehkä hänkin voisi olla onnellinen ja tasapainoinen. Hämmästyttää ihmisiä halauksin.
”Olen todella onnellinen puolestasi”, Effie vetosi vilpittömästi.

Elämä ei ollut ehkä aivan täydellisen tasapainossa, mutta suurin osa oli loksahtanut paikoilleen ja hyvät asiat painoivat vaakakupissa huonoja enemmän.
"Kiitos. Vielä kun sinä saisit asiasi kuntoon."

”Älä huolehdi minusta”, Effie pyysi.
”Kyllä minä järjestän asiani. Ehkä pidän kesä- myöhästyneen kesäloman nyt, kun assistenttini on työnsä tasalla.” Rosings Park pyörisi melkein automatisoituna viikon tai pari. Ehkä kolmekin. Ehkä hänellä olisi varaa pitää lomaa. Vaikkei loman välistä jättäminen liittynytkään työhön, vaan sen tarjoamaan tekosyyhyn välttää lomaseuraa.

"Huolehdin minä." Artemis huomautti. Nyt kun oli energiaa huolehtia muistakin. Eikä itsestä.
"Effie, jopa minä olin kesällä lomalla." Mies huomautti pehmeästi nauraen.

Effie vastasi puolittaisella hymyllä, joka sulatti silmien meripihkan.
”Se on vaikuttavaa. Missä sinä lomailit?” hän kysyi.

"Ihan vain kotona. En lähtenyt mihinkään. Ja olen käynyt Irlannissa miltein kerran kuukaudessa." Ja hän joutuisi käymään vielä tässäkin kuussa. Tosin, sen jälkeen hän kävisi enää vain Limerickissa.

Effie räpäytti silmiään kulmat hämmentyneenä painuen. Kotona?
”Kauanko sinä viihdyit kotona?” hän kysyi epäröiden. Hän tulisi luultavasti hulluksi tekemisen puutteessa. Hänen asuntonsa oli niin siisti, ettei olisi siivottavaa ja kirjat ja elokuvat jaksoivat viihdyttää vain aikansa, ennen kuin mieli alkoi juosta kehää epätoivoisessa janossa haastaa itseään.

"No en nyt vain kotona, mutta olin ihan vain viisi päivää perätysten vapaalla. Ajattele. Hyvä on, ratsastin omat hevoset, mutta silti. Pakko opetella rentoutumaan." Artemis naurahti.
"Tai saan kuulemma vielä toisen infarktin."

”Siinä tapauksessa tuen pyrkimystäsi täysin”, Effie vakuutti leikitellen kihlasormuksellaan.
”Kuinka hyvin rentoutuminen on onnistunut? Oletko löytänyt toimivia kikkoja?”

"Tee. Kävelyt koirien kanssa. Leipominen. Kyllä, minä leivon. Ruoanlaitto." Artemis huokaisi. Mitäs muuta?
"Lukeminen. Tallilla käyminen."

Effien pisamaiset kasvot sulivat hymyyn.
”Mitä sinä leivot?” hän tiedusteli ja listasi miehen mainitsemat rentoutumisen keinot mieleensä varmuuden vuoksi. Ehkä hänellekin tekisi hyvää opetella rentoutumaan. Kuulemma hän ei ollut tehnyt sitä vuosiin, mutta ehkei hän ollut koskaan ollut erityisen rento Harryn kanssa.

"Esimerkiksi tuon." Mies nyökkäisi pöydällä olevaa piirakkaa kohden.
"Milloin mitäkin. Usein jotain uutta, harvoin samaa kahta kertaa. Paitsi porkkanakakkua." Se oli aina yhtä hyvää, vaikka Artemis saattoikin syödä sitä vain pienen palasen.

”Todellako?” Effie kysyi kohottaen punertavia kulmiaan uteliaana.
”Sinä todella olet täynnä yllätyksiä.”

"Minulla on elämässä liikaa aikaa aina välillä ja olen ollut aina kiinnostunut ruoanlaitosta. En vain sen syömisestä." Nykyään se alkoi onneksi korjaantua, hieman edes.

Effie vastasi puolittaisella hymyllä ja antoi katseensa vaeltaa ympäri siistiä keittiötä.
”Veronica varmastikin arvostaa harrastustasi”, hän arveli.

Keittiön siisteys oli yksin Artemiksen ansiota. Hän siivosi kiltisti Veronicankin jäljet, sillä hän oli luvannut siivota oman siisteystasonsa mukaan nalkuttamatta.
"Välillä. Välillä hän valittaa lihoavansa."

Ehkä hänen olisi pitänyt tarjoutua maistamaan miehen itsensä leipomaa piirakkaa, sillä se näytti varsin herkulliselta, mutta Effie tunsi olonsa vain pahoinvoivaksi ajatellessaan syömistä. Stressi oli hallinnut hänen kehoaan niin pitkään, että se oli nakertanut ruokahalun mukanaan.
”Milloin hän on tulossa kotiin? Ehkä minun tulisi lähteä kotiin sitä ennen.”

"En tiedä, hän voi viihtyä Morlandeilla kauankin. Millon Theodore pääsee töistä ja on kotona? Silloin Veronica lähtee." Mies naurahti. Hän vilkaisi kelloa.
"Voi kyllä olla että se hetki koettaa pian."

Effiekin vilkaisi kelloaan ja tunsi kylmän muljahduksen vatsassaan. Jo noin paljon. Harry olisi odottamassa hetkenä minä hyvänsä, koska vaatimalla vaati saada hakea hänet.
”Siinä tapauksessa kiitän sinua kutsusta, tarjoiluista ja tuestasi ja toivotan oikein mukavaa iltaa”, nainen sanoi hymyillen hillitysti ja nousi ylös.

Artemis vilkaisi naista huoli vihreissä silmissä.
"Mm. Effie. Selvitä asiat itsesi vuoksi ja itsesi eduksi."

”Kiitos, Artemis”, Effie sanoi olkansa yli, aidompi, lämmin katse silmissään, kun lähti ovelle, missä poimi mukaan takkinsa ja kenkänsä ja katosi ulos. Harry oli odottamassa täsmälliseen tapaansa kadun päässä ja luopui matkalla keskustelun yrittämisestä huomatessaan Effien uppoutuneen syvälle ajatuksiinsa. Loma ei olisi hullumpi ajatus.