Pieni ihme

"Ei varmasti yllätä", Caitlin naurahti vilkaisten vielä viimeisen kerran tyytyväisesti tuhisevaa varsaa. Miten jokin niin pieni saattoikin olla niin suloinen? Olisi ihana seurata varsan kasvua pitkin kesää ja syksyä, sillä se tarjoaisi varmasti mukavaa vaihtelua valmennuksiin ja kilpailuihin. Arkeen. Ajatus sai naisen vilkaisemaan rannekelloaan ja huokaisemaan hiljaa. Työt eivät odottaneet ikuisuuksiin, valitettavasti.
"Kai tässä pitäisi käydä vaihtamassa ratsastustamineisiin, jos olisi tarkoituksena hoitaa yksi ratsu alta pois ennen valmennuksia", nainen totesi vaihtaen painoa jalalta toiselle. "Mukavaa päivää sinulle ja onnittelut terveestä, suloisesta varsasta", Caitlin lisäsi hymyillen. Hän lähti yläkertaa kohti voidakseen käydä kaapilla vaihtamassa ratsastusvaatteisiin. Ohikulkeissa oli hyvä vilkaista kohti Remonan karsinaa, jossa kaunis ruunikko jo odotteli. Hänen teki mieli pysähtyä rapsuttamaan tammaa, mutta sen aika koittaisi pian. Ensin vaatteet, sitten hevonen. Muuten tulisi kiire, kun hän unohtuisi hellimään herttaista tammaa.

"En pidättele sinua", Josephine vastasi. "Kiitos, samoin." Hänenkin pitäisi suunnata ajatuksensa niitä ratsujaan kohti, vaikka niiden ratsastaminen tuntuikin nyt aivan toissijaiselta.
Sitten Jo käänsi katseensa tutusti rapisevan tassutuksen suuntaan ja laskeutui hitaasti kyykkyyn tervehtimään hänen vierelle juossutta Chéri-koiraa. "Hei ihana", hän sanoi pahoittelevaan sävyyn ja silitti hieman loukkaantunutta koiraansa nopeasti, Josephine kun oli sen keskellä yötä niin törkeästi jättänyt yksin.
Michel seurasi hetken päästä perästä, rempseästi tallin käytävää pitkin kävellen kaksi kassia olallaan. "Mitä meidän vauvallemme kuuluu?" hän kysyi iloisesti hymyillen ranskaksi ja kääntyi kurkistamaan karsinaan päästessään Josephinen ja Chérin vierelle. Koira jätti kohteliaasti pienen tammavarsan ja emän rauhaan mutta katseli ja haisteli niitä paikaltaan kiinnostuneena. "Meidän vauvamme?" Jo kysyi kuin loukkaantuneena - hänen vauvansahan pahnoissa nukkui - ja nosti olalleen Michelin toisen laukun, joka sisälsi hänen ratsastusvaatteensa. Oli jo aikakin päästä eroon tästä oloasusta, saada hiukset harjattua napakalle nutturalle ja näyttää taas järkevältä omalta itseltään.
"Laita se Apache äläkä töllistele siinä", hän sanoi hieman hymyillen hevostenhoitajalleen ja lähti vaihtamaan vaatteitaan Chéri perässään jolkottaen.

Caitlin oli jäänyt vaihtamaan sanan jos toisenkin Edgerlyn hevosten mustahiuksisen hoitajan kanssa, joten ei ollut ehtinyt pitkällekään vaatteiden vaihdossaan. Farkut olivat vaihtuneet tummiin ratsastushousuihin ja kangastakki tallipaitaan, mutta muutoin ratsastusvarusteet olivat levällään hänen vierellään. Hän kiskoi parhaillaan mustia saappaita jalkoihinsa kun tunnisti saapuvan hevosenomistajan. Pieni, herttainen koira kiinnitti naisen huomion nopeasti.
"Olenkin ihmetellyt, kenen koira tämä on", Caitlin naurahti. "Mukava saada vihdoin selvyys." Terrieri oli hyvine tallitapoineen painunut mieleen suurempien (ja riehakkaampien) nelijalkaisten karvakavereiden keskellä. Nainen veti saappaan kunnolla jalkaansa ja ojensi kättään koiraa kohden siltä varalta että terrieri tahtoisi tulla tervehtimään.
"Mikäs sen nimi on?" Hän kysäisi. Johan hän oli tutustunut tallin uuteen varsaankin, joten miksei seuraavaksi saman omistajan koiraan. Jos hyvä tuuri kävisi, voisi hän muistaa nimet vielä viikon päästä tähän aikaankin. Todennäköisemmin ei, mutta ei sitä tarvitsisi muille kertoa.

"Minunhan se", Josephine hymähti ja vastasi. Chéri tepsutti automaattisesti ojennetun käden luo häntä heiluen ja haisteli Caitlinia kohteliaasti mutta rapsutusten perässä. Se todellakin osasi käyttäytyä toisin kuin osa koirista täällä, ja Josephine oli koirastaan siksi oikein ylpeä. Oli sekin nuorena ollut energinen mutta nykyään se lähinnä hengaili tallilla, maaten missä parhaimmaksi näki ja katsellessa muun maailman kiirettä.
Josephine laski tavaransa penkille ja avasi mustavalkoisen jumppakassin vetoketjun. Jos Michel oli nyt unohtanut jotain, hän räjähtäisi. Niin paljon kuin hän halusi omistaa aikaa, ei hän omistanut. Ei ollut varaa lähteä hakemaan Newcastlesta lisää tavaroita.
"Chéri", hän vastasi Caitlinille ja katsahti koiraansa kun laski tavaroitaan ulos kassista. Koira kääntyi katsomaan omistajaansa kuullessaan nimensä muttei lähtenyt Caitlinin viereltä.

Caitlin hymyili uteliaalle, kiltille koiralle tervehtien sitä kaikessa rauhassa. Oli aina hauska nähdä koiria tallilla, vaikka omaa koiraa hän ei koskaan osaisi ajatellakaan. Hänen pitkät työpäivänsä ja jatkuva muuttamisensa maasta toiseen tuskin antaisi koiralle sitä, mitä eläin kaipaisi elääkseen hyvän ja onnellisen elämän. Parempi siis keskittyä rapsuttelemaan Chérin kaltaisia kullannuppuja tallilla.
"Kaunis nimi", nainen nyökkäsi hymyillen. Chéri kuulosti ranskalta, mikä ei yllättäisi lainkaan Josephinen taustan tuntien. Hellittelynimeltä, jopa, jos hän ei täysin erehtynyt. Ainakin se muistutti kovasti espanjan queridoa, mikä ei sinällään yllättänyt kun otti huomioon kielten läheisen sukulaisuuden. Hän ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että olisi ääneen sanonut mitään pohdinnoistaan. Hullun maineen sai vähemmälläkin.
"Chéri on taitanut tottua tallielämään varsin hyvin", nainen myhäili, "ainakaan en ole koskaan nähnyt sen tekevän mitään kyseenalaista. Samaa ei voi sanoa kaikista täällä pyörivistä koirista."

"Vain parasta upeimmalle koiralle", Josephine vastasi ääni täynnä ylpeyttä. Oli hän kuinka kylmänkopea halutessaan, hän rakasti koiraansa ja hevosiaan. Kuka hän oli sitä kiistämään. Chéri oli ollut upea heräteostos ja mahtava kumppani elämän pyörteissä kaikki nämä vuodet. Hiljainen asunto ei tuntunut niin luotaantyöntävältä, kun koira oli tepsuttamassa ja tuhisemassa siellä hänen seuranaan.
"Se on asunut aina tallilla", hän vastasi. Ei se tiennyt muuta elämää kuin ei tuntenut hänkään. "Jotkut koirat täällä ovat kyllä häpeäksi", Jo pyöräytti silmiään. Varsinkin se tumma pieni karvakasa kavereineen. Sellaiset pitäisi pitää hihnassa tai jättää suosiolla kotiin. Oli harmi, etteivät heidän omistajansa tienneet paremmin. Hänen Chérinsä näytti kuitenkin erinomaista esimerkkiä, otti siitä sitten kukaan mallia tai ei.

Caitlin hymyili naiselle ja rapsutti vielä hetken suloista terrieriä korvan takaa, ennenkö suoristautui ja kiskoi toisenkin saappaan jalkaansa. Chéri oli kieltämättä hauska koira. Pienen terrierin kaltaiset nelijalkaiset saivat hänetkin aina aika ajoin selailemaan eläinsuojien tarjontaa, mutta moiset ajatukset tukahtuivat nopeasti. Hänestä ei ollut koiranomistajaksi yhtään sen enempää kuin hänestä oli asumaan yhdessä maassa lopun elämäänsä. Nyt hän tosin, kenties ensimmäistä kertaa elämässään, oli valmis edes harkitsemaan moista.
"Toisilla on kieltämättä käytöstavat vähän kateissa, niin kuin koiratkin tuntuvat omistajiltaan olevan", Caitlin naurahti. Hän oli useamman kerran törmännyt koiranomistajiin, jotka haahuilivat pitkin tallikäytäviä ja pihapiiriä etsiessään kullannuppuaan, joka ei koskaan lähtenyt omille teilleen - paitsi juuri nyt, ja eilen, ja oikeastaan koko viikon aina tallille päästyään.

Josephine vaihtoi vaatteensa nopein ottein kun tajusi unohtuneensa juttelemaan ja katselemaan koiraansa. Hitto hän tarvitsi vähätkin yöunensa, ei hän osannut toimia muutamalla tunnilla. Apachen paranisi pistää parastaan tänään tai hän menettäisi hermonsa oriin lopullisesti.
"Valitettavasti", Jo tuhahti Caitlinille ja katseli Chériä, joka lähti nenä puhisten haistelemaan lattiaa heidän ympärillään, kun ei enää saanut rapsutuksia niin Caitlinilta kuin häneltäkään. Jo istuutui ja otti omatkin saappaansa esiin. Ne olivat varsin kärsineet mutta laadukkaan nahan ja hyvin tehtyjen ompeleiden ansiosta niillä olisi vielä käyttövuosia. Saappaiden osalta Jo laittoi mukavuuden kosmeettisten jälkien edelle - ne istuivat hänen pitkiin jalkoihinsa täydellisesti eikä hän jaksanut kotona välittää niiden kuluneisuudesta. Hän laittaisi paremmat saappaat sitten parempiin tilaisuuksiin.
"Luulisi, että ihmiset tietäisivät koiransa ja niiden käytöstavat tai niiden puutteet eivätkä koittaisi onneaan", hän jatkoi. Hän ainakin tiesi Chérin täydellisesti. Jos se ei olisi ollut niin luotettava, hän ei olisi harkinnutkaan sen vapaanapitämistä, sillä ei halunnut harmia itselleen, koiralle tai muille. Kukapa otti muiden aivoituksista selvää.

Caitlin nousi kaivamaan kaapistaan hopeiset kannukset, jotka oli unohtanut ensimmäisellä kerralla, ja sulloi siinä samalla vaihtovaatteensa kaappiin. Hän vilkaisi ovessa roikkuvaa kypärää, veti syvään henkeä ja nappasi sen kainaloonsa. Esimerkin tähden hän oli valmis tekemään paljonkin. Ehkä hänen aikansa satulassa ilman kypärää oli jäänyt kokonaan taakse. Hän istahti takaisin penkille ja nyökkäsi Josephinelle.
"Niinhän sitä luulisi, mutta monet tuntuvat silti yllättyvän viikosta toiseen. Sama tosin taitaa olla hevostenkin kohdalla, että ehkä he ovat vain ihmistyyppiä, joka ei voi ymmärtää eläimiä", nainen myhäili huvittuneena kumartuessaan kiinnittämään kannuksia saappaisiinsa. Pienet nahkahihnat olivat edelleen, vuosikymmenten jälkeen, hänen pahimmat vihollisensa, sillä notkeus ja ketteryys eivät olleet sanoja, joita häneen yleensä yhdistettiin. Hetken tappelun jälkeen hän sai soljen kiinni ja kannuksen siististi paikalleen, joten toivoa taisi vielä olla.
"Mitä aiot tehdä ensimmäisen ratsusi kanssa?" Irlantilaisnainen kysäisi kumartuessaan seuraavan saappaan pariin. Ehkä pitäisi harkita kannusten jättämistä saappaisiin kiinni, mutta se tuntui huijaukselta. Hän jäisi kaipaamaan tätäkin rutiinia, jos menisi muuttamaan valmistautumistaan ratsastusrupeamiin.

Jo istahti penkille ja sujautti toisen saappaan jalkaansa.
"Hyvin mahdollista", hän hymähti Caitlinille. Joidenkin ihmisten logiikasta ei ottanut selvää. Jotkut eivät viihtyneet lasten parissa, jotkut eivät tajunneet eläimistä mitään. "Siinä tilanteessa parempi olisi pitäytyä asioissa, jotka ymmärtää." Ei hänkään yrittänyt ymmärtää lakipykäliä, vaan pysyi suosiolla hevosten parissa.
"Oh, en mitään erikoista. Sen hevosen keskittyminen ei riitä läheskään tarpeeksi pitkälle sileällä", Jo päivitteli ja nykäisi toisen saappaan jalkaansa ja otti käteensä kannuksensa.
"Maapuomeja ja laukkatyötä", hän lisäsi tuhahtaen. "Ikuinen tehtäväni on saada Apache keskittymään ja kokoamaan, katsotaan kuinka pitkälle tänään pääsen." Josephinen innokkuus tulevaa hikitreeniä kohtaan oli läpikuultavaa. Minkä hän sille saattoi, että innokkuus orin kanssa hinkkaamiseen laantui välillä, kun se monta viikkoa putkeen vain vänkäsi vastaan ja kaahotti radalla.
"Entä sinä?"

"Siitä voimme olla täysin samaa mieltä", Caitlin nyökkäsi. Hän olisi mielellään lähettänyt muutamankin tallin asiakkaista takaisin ratsastustunneille. Oli ratsastajia, joita ei pitäisi koskaan päästää hevosen selkään ilman valvontaa. Satunnaiset valmennukset eivät riittäisi korjaamaan vuosien väärää ratsastustyyliä, jos välissä tuli aina ratsastettua itsenäisesti ihan miten sattui.
"Sitä tuntuu olevan liikkeellä", nainen naurahti. Keskittymiskyvyttömiä esteratsuja oli hänenkin valmennuksissaan lukemattomia, puhumattakaan niistä sankareista, joiden selässä hän kävi aina silloin tällöin. Onneksi myös vastakohtia oli olemassa. Niitä esteratsuja, jotka tekivät kuuliaisesti töitä silloinkin, kun edessä ei ollut esterataa.
"Toivottavasti tarpeeksi pitkälle", hän toivotti vilpittömästi. Oli aina surkeaa tulla alas hevosen selästä tietäen, ettei ollut saanut treenistä irti edes matalimpien tavoitteidensa vertaa. Veritaksen kanssa pettymyksiä oli tullut vastaan usein, mutta pikkuhiljaa kehitystäkin oli tapahtunut. Ehkä hän voisi talvella ottaa punarautiasta tammaa mukaansa, kun matkustaisi Remonan kanssa.
"Lähinnä verryttelyä ja yksittäisten osien hiomista kouluradasta. Haluan Remonan olevan parhaassa mahdollisessa terässä sunnuntaina", punapää vastasi hyväntuulisesti. Hän luotti ruunikkoon koulutammaan ehdoitta. Remona tanssisi sunnuntaina, jos hän vain malttaisi keskittyä ratsastamaan eikä unelmoimaan lomastaan Lontoossa Davidin luona.

Josephine nyökkäsi. Hän oli tavannut itsekin useamman toivottoman tapauksen. Maailma oli pullollaan ihmisiä, jotka kokivat olevansa niin etuoikeutettuja, että saattoivat mukamas tehdä mitä vain. Hevosten kanssa sellainen pelleily kuumotti tunteita ei pelkästään sen takia, että ne olivat niin lähellä hänen sydäntään, vaan myös siksi, että hevonen oli elävä tunteva eläin. Ei eläinten kanssa kuulunut pelleillä. Niistä oltiin vastuussa.
"No todellakin", Josephine vastasi ja pujotti saappaiden päälle kannukset ja napsautti näppärästi kiinni kuluneet nahkaremmit. "Toivon samoin. Haluaisin lähteä Avalonin selkään hyvillä mielin sen jälkeen. Se on Apachen vastakohta, kovin herttainen hevonen."
Caitlinin kuvailulle hän nyökkäili ja laittoi samalla toiseenkin saappaaseen kannukset. Ne eivät olleet erityisen terävät tai pitkät mutta ilmankaan hän ei olisi raisun orin selkään noussut.
"Kuulostaa hyvältä", hän vastasi ja koetti hymyillä hieman. Yksityiskohtiin keskittyminen oli hänenkin lempipuuhaansa. Ehkä hän saattaisi tehdä sitä Avalonin ja Rousseaun kanssa, ehkä Theankin.
"Toivottavasti pärjäätte hyvin kisoissa", hän toivotti. "Olen nähnyt miten Remona liikkuu, se ansaitsee tunnustusta." Oli Caitlinkin Josephinesta erinomainen ratsastaja, mutta hevosten satunnainen kehuminen tuli kummasti helpommin häneltä.

"Toivotaan parasta", nainen nyökkäsi. Olisi ikävää, jos ensimmäinen ratsu pilaisi mielialan seuraavaa hevosta varten. Hän yritti aina parhaansa mukaan aloittaa puhtaalta pöydältä jokaisen hevosen kohdalla, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Oli vaikea keskittyä täysin Remonaan, jos oli vain varttia aiemmin kierinyt hiekassa Veritaksen säpsyilyn jälkeen.
"En olisi voinut sanoa sitä itse paremmin", Caitlin naurahti lämpimästi. Remona oli uskomaton hevonen, joka ei koskaan lakkaisi yllättämästä häntä. "Remona ansaitsee ehdottomasti mahdollisuuden näyttää jokaiselle, mihin se pystyy. Missäs sen parempi tilaisuus kuin kotikentällä." Hänen täytyisi vain itse keskittyä ja olla taitavan kouluratsun veroinen ratsastaja. Se ei aina ollut niin helppoa kuin millaiselta Remona sai sen näyttämään. Epäilemättä tanssiva koulutamma olisi pärjännyt radalla ilman häntäkin, jos hän vain olisi opettanut radan hevoselle ulkoa.
"Mutta saa nyt nähdä. Onneksi kisoja tulee ja menee, eikä yksi suoritus vielä määritä koko loppukautta", nainen huokaisi. "Ja onneksi David, Remonan omistaja, ei vaadi ihmeitä. Valitettavasti samaa ei voi sanoa toisen kilparatsuni omistajista." Hän ei enää edes jaksanut leikkiä, että kutsuisi Davidia herra Kingiksi. Hän ei ollut osannut viitata mieheen edes mielessään moisella turhalla muodollisuudella varmaan enää ensimmäisen kahden tapaamisen jälkeen.
"Sinä taidat olla onnekas tässä suhteessa", Caitlin naurahti. Hevosten omistaminen itse helpotti aina elämää, kuten sekin jos omistaja oli ystävä - tai David.

"Mhhm", Josephine vastasi nyökäten kevyesti. Oli kadehdittava taito pysyä positiivisena ja osata nollata tunteet päivien tai päivän ratsastusten välillä. Häneltä se ei tullut luonnostaan, eikä hän aina varsin positiivinen persoona ollutkaan.
Ajatellessan Remonaa Jo hymähti. "Niimpä", hän vastasi. Kotikentällä ratsastamisessa oli aina etunsa, vaikka hän itse nauttikin matkailusta ja ulkomaiden isommista kentistä ja stadioneista. Vaikka hän oli kasvanut Englannissa, oli harva paikka täällä hänelle niin kodikas, että hän olisi voinut sanoa viihtyvänsä Englannissa.
"Aivan", Jo jatkoi ja heitti ohuen sinisen takin päälleen. Sitten hän laittoi ratsastushanskansa sen oikeaan taskuun. "Kyllä ja en", hän kertoi. "Francis on halutessaan oikea vitsaus. Mutta kyllä, pitkä ystävyys helpottaa työtäni kummasti. Valitettavasti kaikki kisahevoseni eivät ole hänen..." Vaikkei Gérouxien Apachestakaan saattanut valittaa. Se oli vaativampi hevonen ja ikäisistään jäljessä, mutta tuntui hyvältä kun saattoi tietää, että entiset työnantajat luottivat häneen vielä kaikenkin jälkeen.

Caitlin nyökkäsi hymyn kera. Kukapa ei osannut heittäytyä hankalaksi sille päälle sattuessaan, varsinkin kun kyse oli mittaamattoman arvokkaista kilparatsuista. Hänen uralleen oli mahtunut jos jonkinlaista omistajaa ja sponsoria, mutta juuri tällä hetkellä hänellä ei ollut paljoa valitettavaa. Ranskalaispariskunnan odotukset punaraudikosta olivat naurettavat, mutta edes he eivät olleet mahdottomia. Hän pärjäisi kyllä.
"Onnea päivän treeneihin. Toivottavasti ne vastaavat odotuksiasi", Caitlin lausahti hymyn kera tarkistaessaan ties kuinka monennen kerran, että oli kerännyt kaikki tarvittavat varusteet mukaansa. Oli aina yhtä ikävää ravata edestakaisin kapeassa portaikossa vain koska hän oli unohtanut hanskat, kannukset, pitkän kouluraipan, kypärän tai oikeastaan minkä tahansa yläkertaan.
"Ja onnea vielä kertaalleen suloisesta, terveestä varsasta", nainen lisäsi lämpimästi naurahtaen ja sulki kaappinsa. Eiköhän hän ollut valmis nousemaan koulutammansa selkään ja katsomaan, mihin hevosesta tänään olisi. Tai hevosista, niin matalalle kuin hän Veritaksen kohdalla tavoitteet tahtoikin asettaa.

[Kiitoksia pelistä!]

"Kiitos, samoin", Josephine nyökkäsi hymyillen pienesti ja laski katseensa omiin tavaroihinsa, jotka olivat enemmän tai vähemmän hajallaan hänen vierellään penkillä ja kaapissa. Hän oli kaikessa uneliaisuudessaan Caitlinia hitaampi mutta tuskimpa Michelkään alakerrassa oli otteissaan kovin reipas, joten pieni hidastelu tuskin haittaisi. Valvominen ja stressaaminen kulutti parhaitakin.
"Kiitos", hän sanoi pehmeämmin hymyillen vielä Caitlinille. Häntä kutkutti mennä takaisin karsinalle ja vain viettää aikaa Maryn ja tammavarsan kanssa, miten hänen elämänsä olikin nyt näin kiireistä. Jon harmiksi hän ei paljoa saanut vapaa-aikaa vapaapäivistä puhumattakaan. Hänen täytyisi väännellä ja käännellä tulevien kuukausien aikataulujaan saadakseen mahdollisimman paljon aikaa varsansa kanssa.
Kerättyään ajatuksensa ja itsensä kasaan hetken päästä Josephinekin käveli alakertaan ja lähti puurtamaan ensimmäisen ratsunsa kanssa.

[Kiitoss B)]