Pieni ihme

Tiistaiaamu 12.7.2016 // Vapaa peli, tulkaa ihmettelemään ja ihastelemaan uutta tulokasta :)!

Lähtö Newcastlesta oli ollut nopea, kun Josephine oli herännyt neljältä aamuyöstä herännyt puheluun. "Maryn synnytys on alkanut", Michel oli sanonut kiihtyneenä ja sanat olivat uponneet kilparatsastajan mieleen vasta muutaman sekunnin päästä. Chéri oli jäänyt nukkumaan sängylle, kun Josephine oli äkkiä pakannut laukkunsa ja napannut ruokapöydältä autonavaimensa. Hän ei ollut varmastikaan koskaan ajanut autoa niin kovaa pitkin Newcastlen pikkuteitä ja maaseudun maanteitä kuin sinä aamuyönä. Oli onni, ettei paikalla ollut juurikaan todistajia puhumattakaan poliiseista. Tamman varsominen ei olisi varmaankaan kuulostanut ulkopuolisen korvissa soveliaalta syyltä kaahailla.

Harmaa auto kaarsi pääparkkipaikalle ja Jo kiirehti sieltä talliin. Michel oli auliisti valvonut tammaa jo jonkin aikaa ja huomannut varsomisen merkitkin ennen Josephinea. Sitä hän ei tosin myöntänyt kellekään. Kun Jo pääsi talliin, ei varsa ollut vielä syntynyt mutta kahden tunnin päästä karsinan pahnoissa makasi mitä kaunein ruskea tammavarsa. Josephine oli haltioitunut. Varsominen oli tapahtunut ilman suurempia ongelmia mutta hän oli tuntenut itsensä hermostuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin - se oli ollut tunteiden vuoristorataa eikä hän vieläkään osannut rauhoittua. Oli hän todistanut kaksi varsomista ja tehnyt useaan otteeseen töitä varsojen kanssa, kun äidillä oli ollut vuosia sitten siitotammoja. Oman hevosen kohdalla kaikki oli kuitenkin ollut niin erilaista, kun hän oli saanut olla jokaisessa vaiheessa henkilökohtaisesti mukana. Ja nyt tämä matka oli samaan aikaan lopussa ja vasta alussa.

Pieni varsa oli emäänsä tummempi ja hirmuisan pieni. Josephine seurasi sen ensimmäistä huteraa ylösnousua puoli kahdeksalta aamulla nojatessaan karsinanoveen. Mary oli ollut niin reipas ja näytti yhtä rakastuneelta varsaansa kuin hänkin. Sen iso tähti oli suloinen ja takajalkojen pitkät sukat vielä ihastuttavammat. Se näytti ensimmäistä kertaa jaloillaan niin epävarmalta ja hauraalta, että Jon teki mieli mennä pitelemään sitä itse mutta väsymys painoi hänet oven karmia vasten. Pitkien kapeiden jalkojen hahmottaminen tuntui olevan hurjan vaikeaa. Mary piti kuitenkin pienokaisestaan huolen maailman parhaan äidin tavoin ja lopulta pikkutamma pysyi pystyssä ja otti ensimmäiset huojuvat askeleensa.

Josephine oli poikki mutta onnellinen. Hän ei ikinä ilmestynyt tallille näin sottaisena ja epävirallisesti pukeutuneena: päällääm harmaat istuvat verkkarit, musta toppi ja takki. Ne olivat sotkeutuneet aamun tiimellyksessä ja mustat paksut hiuksetkin olivat sekaisella poninhännällä. Hän ei voinut kuitenkaan vähempääkään välittää, sillä hän katseli harvinainen aito hymy kasvoillaan Maryn varsaa, jota oli odottanut niin kauan ja niin innolla.
Michel oli ollut suuri apu ja oli nytkin tekemässä työtä käskettyä. Kiirelähdön ansiosta Josephine oli periaatteessa unohtanut kaiken tarpeellisen kotiinsa loppupäivää varten Chérin mukaanlukien. Michel sai toimia hevostenhoitajan sijasta tänä aamuna hakupoikana ja koiranhoitajana kerätessään Jon ohjeiden mukaan asunnosta tavaraa ja ratsastusvarusteita, ruokkia Chérin ja tuoda koiran ja kaiken muun hänelle.

Ei kestänyt kauaa kun tammavarsa oli jo takaisin makuullaan. Jo kyyristyi karsinan vierelle ja otti Michelin repusta termostaattipullosta vanhaa mutta vielä kuumaa kahvia muovikuppiin. Miten hän saattaisi tehdä tänään töitä, kun hän voisi tuijottaa pientä varsaa koko päivän?

[Minä tulen, minä tulen!]

Oma asunto Hexhamissa oli tuntunut aamulla kaikelta paitsi omalta, kun hän oli törmäillyt huonekaluihin utuisissa aamutunnelmissa. Caitlin ei osannut välittää moisesta, sillä vaikka varpaita kivisti potkuista karmeihin, kynnyksiin ja tuolin jalkoihin, huulet kääntyivät väistämättä hymyyn, kun hän muisteli edeltäviä päiviä. Oli vaikea uskoa, että David oli ollut hänen asunnollaan yötä viikon vaihteessa. Vielä vaikeampaa oli ajatella, ettei hän näkisi miestä ennen kuin sunnuntaina. Miten viisi päivää saattoivatkin tuntua niin tuskaisen pitkiltä? No, neljä enää, kunhan tästä päivästä selvittäisiin. Hän oli täyttänyt suuren termosmukinsa vahvalla kahvilla lähtiessään kotoaan, mutta onnistunut hörppimään sen tyhjäksi jo ennenkö pysähtyi pienen leipomon luona työmatkallaan. Leipuria moinen ei yllättänyt, sillä hymyillen pirteä nuori nainen täytti hänen termosmukinsa ja ojensi valmiiksi pakatun, lämpimän bagelin kouluratsastajalle, jonka jääkaapissa ei tuntunut olevan muuta kuin valo, joka sekin reistaili.
Caitlin söi bagelin näppärästi ajomatkan aikana, vaikka olikin suunnitellut antavansa sen odottaa tallille saakka. Nälkä pääsi yllättämään, ja niin lämmin kanatäytteinen bageli katosi parempiin suihin ennen tummansinisen BMW:n pysähdystä henkilökunnan parkkipaikalle. Caitlin nappasi termosmukin kantoonsa, lukitsi ovet huolettomalla heilautuksella ja suunnisti talliin, joka heräili varhaiseen tiistaiaamuun. Viimeisiä hevosia tuotiin juuri ulos aamutallin päätteeksi, mikä epäilemättä tarkoittaisi, että käytävillä oltaisiin jo aloittelemassa siivousta. No, hän kompuroisi työntekijöiden ohi, kuten niin monena aamuna ennenkin.

Caitlin joutui räpyttelemään hetken vihreitä silmiään siirtyessään kirkkaasta luonnonvalosta lämpimästi valaistuun talliin, sipaisi punaisia hiuskiekuroita korviensa taakse ja oli kaatua rähmälleen, kun väisti turhankin vauhdikkaasti karsinasta poistuvaa hevosta hoitajineen. Valmentaja heilautti kättään vähättelevästi monisanaisille pahoitteluille ja salli vauhdikkaan hevosen taluttajineen mennä edeltä, ennenkö jatkoi pitkin tallikäytävää. Hän tervehti iloisesti tuttuja työntekijöitä ja rapsutti paria hyväntuulista hevosta, jotka vielä odottelivat tarhausvuoroaan.
"Hyvää huomenta", punapää toivotti pirteästi tammansa luona notkuvalle esteratsastajalle. Hetkinen, eikös Derbyshirellä ollut viimeisillään kantavana oleva tamma? Uteliaana Caitlin korjasi kurssiaan sen verran, että saattoi ajautua lähemmäs karsinaa ja pysähtyi naisen luokse, jonka huolitellusta yleisilmeestä ei tällä kertaa ollut tietoakaan. Nainen ei myöskään näyttänyt repineen hiuksia tuppoina irti päästään, joten tuskinpa yksikään hevosista oli sairastunut. Ainoa selitys tuntui olevan kantavana ollut tamma. Liekö hevonen varsonut yön aikana? Yksi vilkaisu tammaan riitti vahvistamaan epäilyn.
"Mitäs tammallesi kuuluu?" Hän kysäisi nyökäten päällään Marya kohden. Se kuulosti kohteliaammalta kysymykseltä kuin varsasta utelu, ja no, ainakaan hän ei nolaisi itseään täysin, vaikka olisikin vetänyt väärät johtopäätökset näkemästään.

[Jee 8)!]

"Huomenta", Josephine tervehti irkkuvalmentajaa ja hörppäsi kahvia. Se lämmitti ja herätti, vaikka Jo seisoikin karsinan vierellä vieläkin aivan kuin unessa. Hän oli niin onnellinen, että varsa oli nyt täällä ja niin emä kuin nuorempikin tamma olivat aivan kunnossa. Kummankin pieni väsymys lähtisi pois ajallaan. Jos ei lähtenyt, ei Jo tietäisi miten selviäisi Riossa ja poissa kaksikon luota.

Häntä ei haitannut tällä kertaa, että Caitlin jäi paikalle. Hän ei ollut ensimmäinen, joka oli jäänyt ihastelemaan eikä olisi viimeinenkään. Oli vain upeaa, että muutkin pääsivät todistamaan nimettömän varsan ensi tunnit. Marya eivät tallikäytävän kiireet haitanneet, vaikka se pitikin tarkkaa huolta varsasta, joka nyt makasi pahnoissa. Kauaa se ei ollut pystyssä pysynyt, mutta Jo ei huolestunut.
"Hienoa, kiitos", hän vastasi kahvikuppi kädessään Caitlinille ja siirsi vastahakoisesti katseensa varsasta valmentajaan. Aivan kuin varsa olisi tarvinnut hänen vahtimistaan Maryn tarkan huolenpidon lisäksi. "Varsominen sujui ongelmitta, vaikka se olikin Maryn ensimmäinen kerta."

Caitlin hymyili ottaen vastauksen lupana astua rauhallisesti lähemmäs karsinaa. Hän piti tammaa silmällä peruuttaakseen heti, mikäli Mary reagoisi lähestyvään ihmiseen hermoilemalla, ja kurkisti karsinaan varpaillaan tasapainotellen. Voi miten suloinen varsa! Lämmin hymy levisi huulille kun hän astahti kauemmas ja kääntyi syystäkin ylpeän omistajan puoleen.
"Ihana kuulla. Varsa näyttää kerrassaan ihastuttavalta", hän huokaisi lämpimästi. Varsat olivat aina yhtä suloisia, kun koikkelehtivat pitkillä jaloillaan ja tutkivat ympäröivää, suurta maailmaa silmät täynnä uteliaisuutta.
"Onko se tamma vai ori?" Hän uteli hyväntuulisesti ja vastusti halua kurkistella karsinaan uudestaan. Parempi antaa tamman ja varsan olla rauhassa, vaikka ne suloisilta näyttäisivätkin. Parin päivän päästä ehtisi ihmetellä ja ihastella sielunsa kyllyydestä. Voi, miten varsat valaisivatkin aina kesää kuin kesää. Oli hassua ajatella, että voisi olla kesä ilman varsoja. Hevosvauvat kuuluivat aurinkoiseen vuodenaikaan erottamattomasti. Onneksi Marylla oli suloinen, terve pieni vauva hoivattavanaan.

Mary ei hermoillut, se oli ihailtavan rento ja selvästi ylpeä pikku varsastaan. Niin pitkä kuin tämä aamu jo oli ollut, jaksoi Josephine hymyillä hämmentävänkin helposti.
"Se on aivan täydellinen", hän ihasteli ja vei sormiaan lämpimän kupin päällä. Tätä varsaa hän oli odottanut niin paljon suuremmalla innolla kuin vanhempiensa kasvatteja. Tämä tamma oli aivan hänen omansa. Ja se oli Maryn, hänen upean Marynsa. Se oli syntynyt täydelliseksi äidiksi. Tuntui typerältä, että Jo oli vielä hetki sitten stressanut sitä, että Mary rupeaisi hylkimään varsaansa sen synnyttyä. Turhaksi olivat nekin huolet osoittautuneet.
"Tamma", hän hymyili Caitlinille. "Pieni ja pitkäjalkainen ja aivan emänsä näköinen", hän huokaisi harvinaisen tyytyväisenä ja katseli kuinka tammavarsa yritti jälleen pystyyn. Siinä oli sisua, vaikka voimat eivät vielä aivan tahtoneetkaan riittää.

Caitlin hymyili lämpimästi. Eivätkö kaikki varsat olleet omistajiensa mielestä? Oli vaikea kuvitella, että kukaan voisi katsoa vastasyntynyttä hevosta ja sanoa sen olevan mitään muuta kuin täydellinen.
"Täydellinen pikkuneiti siis", nainen vastasi aurinkoisesti. Hän kääntyi katsomaan karsinaan, kun varsa pyrki jaloilleen. Päättäväisyyttä sillä ainakin oli, se oli selvää. Siitä tulisi vielä hieno hevonen. Tammakin taisi olla luonteeltaan varsin mukava, joten eiköhän tamma saisi siirrettyä käytöstapoja varsaansakin.
"Kyllä se osaa olla suloinen", hän ihasteli varsaa katsellessaan. "Oletko jo miettinyt sille nimeä?" Toisillahan oli nimet valmiina jo kuukausia ennen varsan syntymää, toiset taas odottivat kuukausia löytäessään sopivan, hevosta kuvaavan nimen. Hän oli ehdottomasti luottanut intuitioon, joka oli nostanut päätään varsan ensimmäisinä päivinä. Sopiva nimi löytyi aina.

"Kyllä", Josephine nyökkäsi ja hörppäsi kahvia. Ei se kovin hyvää ollut, Michel oli mahtanut keittää sen kiireessä, mutta sitä joi. Hän tarvitsi energiaa. Niin tukalalta kuin ajatus tuntuikin, olisi hänellä aivan normaali työpäivä ja tusina hevosia ratsastettavanaan ja yksi ulkopuolinen valmennuskin. Oli sietänytkin varsa syntyä näin kiireisenä päivänä, ettei hän voinut viettää jokaisen hetkensä se ja emänsä karsinalla.
"Olen miettinyt nimeksi jotakin yhdistelmää emän ja isän nimistä", Josephine kertoi ja katseli tarkasti, kuinka varsa nousi neljälle huojuvalle jalalleen ja astui haparoivan lyhyen askeleen eteenpäin emäänsä kohti. Tasapaino tahtoi pettää samantien, mutta se pysyi pystyssä ja tuntui pohtivan tarkasti jokaista lihaksen liikettä ja katsoi isoilla silmillään emäänsä, joka tuli tämäkin tukemaan varovaista pikkuvarsaansa. Jalkojen suoristaminen ja laittaminen oikeaan asentoon oli lähes huvittavan vaikeaa, mutta Jo seurasi sen liikkeitä herkeämättä. Varsan ensimmäiset tunnit olivat joka kerralla yhtä sympaattinen kokemus.
"Emä Merrylegs, isä Rockefeller. Vielä en ole oikeaa yhdistelmää löytänyt mutta kiirettäkin on pitänyt."

Josephinen kahvi muistutti häntä omasta termosmukista, jota Caitlin kantoi mukanaan. Hän hörppäsi kuumaa, tuoretta kahvia, joka ei vastannut vahvuudeltaan hänen keittämäänsä, mutta sellaista se oli, kun joi oman kahvinsa jo ennen kuin Hexham jäi taakse. Hän hymyili Josephinen nimipohdinnalle. Se kuulosti hyvältä ratkaisulta. Yhdistelmänimet helpottivat sukutauluissa perillä pysymistä ja olivat kerrassaan kaunis nyökkäys emän ja isän suuntaan.
"Eihän sillä kiire ole. Löydät varmasti mukavan nimen, joka sopii juuri tälle varsalle täydellisesti. Parempi miettiä rauhassa kuin kiirehtiä", hän totesi hymyillen. Nimen ehtisi kyllä päättää myöhemminkin. Siihen asti varsaan voisi viitata pikkuneitinä, tammana tai vauvana - tai kuka tiesi, ehkä vahingossa tulisi keksittyä täydellinen kutsumanimi.
"Varsat ovat kesän paras asia", hän huokaisi lämpimästi katsellen karsinassa tasapainoilevaa pitkäkoipista hevosenalkua. "Mikään ei lämmitä sydäntä kuin pieni, viaton hevosvarsa, joka yrittää saada jalat alleen tai muutamaa viikkoa myöhemmin riehuu ympäri tarhaa kuin omistaisi jo koko maailman."

Yhdistelmänimi oli Josta upea tapa pitää Maryn muisto yllä sitten kun tämä oli poissa. Se oli kamala ajatus, jonka Jo puski samantien pois mielestään, mutta ainakin hänellä oli nyt tämä ihana varsa. Siitä tulisi juuri niin upea kuin emästään, eikä Jo malttanut nähdä millainen siitä tulisi tulevien vuosien aikana. Kuka tahansa joka näki Rockefellerin tiesi, että sen jälkeläiset tulivat tähän maailmaan saavuttamaan upeita asioita. Tammavauva ei vielä muutaman tunnin ikäisenä osannutkaan tietää miten paljon sen omistaja siltä jo odotti ja oli odottanut jo astutuksesta lähtien.

"Ei niin", Jo vastasi. Hän tekisi aikaa varsalle ja tulisi miettimään kuumeisesti niin nimeä kuin uuden arjen rakentamistakin. Pieni tammavauva tulisi todellakin muovaamaan hänen ja Michelin päiväjärjestystä. Rauhaa ja kiireettömyyttä ei todellakaan olisi mutta siitä voisi haaveilla ja nyt kun varsa olisi täällä, Jo ei jättäisi sitä huomiotta, vaikka voisikin varastaa sen kanssa seurustelulle vain muutaman nopean hetken päivässä.
"Niin ovat", hän nyökkäsi. Kun hän vielä asui kotona, varsoja oli syntynyt muutama joka kesä. Niiden loppumaton into ja uteliaisuus ja kasvamisen seuraaminen olivat olleet mahtava kokemus vuodesta toiseen. Caitlinin kuvailulle hän vain hymyili lämpimästi ja piti katseensa varsassa, jonka tummaa kylkeä Mary nuoli lempeästi.
"Se ei tiedäkään millainen iso ja upea tulevaisuus sitä odottaa." Vuosien varrella mitä vain saattoi tietenkin tapahtua, mutta Josephine keskittyi siihen mitä he voisivat saavuttaa sen sijaan, että huolehtisi epäonnesta.

Caitlin seurasi sivusilmällä varsan puuhia karsinassa ja hörppi silloin tällöin kahviaan. Täytyisi ehkä opetella aloittamaan aamu hieman vähemmällä kahvilla, mutta ei vielä tänään. Ehkä huomenna. Kahvi vain maistui niin hyvältä, ettei siitä tahtonut luopua tällaisinakaan aamuina, kun oli herännyt pirteänä jo aamuvarhaisella.
"Se on hyvä niin. Antaa sen kasvaa ilman turhia murheita. Vaikka eivätpä ne taida koskaan murehtia seuraavista kisoistaan. Jättävät moisen meille", Caitlin naurahti pehmeästi. Hän ei suostunut vielä stressaamaan viikonlopun kisoja, mutta varmasti jännitys nostaisi päätään jossakin kohtaa. Ehkä kisa-aamuna, ehkä vasta luokan jälkeen. Ehkä jo iltapäivällä, kun hän valmentaisi ratsukoita, jotka kilpailisivat luokissaan viikonloppuna. Osa olisi varmasti jännityksestä terävänä selässä. Hän voisi vain toivoa, että moinen kuluisi pois valmennuksen aikana ja kisapäivänä ratsukot olisivat parhaimmillaan.
"Mutta sillä on kyllä kaikki eväät upeaan, loisteliaaseen tulevaisuuteen."

"Niimpä", Jo tuhahti huvittuneena. Josephine stressasi aina mutta useimmiten vain vähän ja se purkautui hyvänä suorituksena. Hän työskenteli parhaiten paineen alla ja joko hän tai joku muu kehitti aina jotakin mitä hieman stressata oli se sitten hevosen käytös tai kinkkinen rata. Useimmiten syy oli hevosessa, hänen tämänhetkisistä hevosistaan Avalon oli ainoa melko ongelmaton kisahevonen. Se kuumui mutta oli tasainen suorittaja ja hyvän mielen ratsu. Apachesta ja muista ei voinut sanoa, vaikka ne olivat kaikki hänelle kovin rakkaita.
"Niin on", hän nyökkäsi juotuaan kahvinsa loput. Se oli lämmittänyt ja herättänyt mutta Jon teki mieli ottaa vielä toinen kuppi jos termoksesta sitä vielä löytyi niin paljoa. "Sinulla edessä normaali työpäivä?" hän kysäisi sitten valmentajalta, joka oli löytänyt tiensä tallille sopivan varhain aamusta.

Hän oli todennut jo varhain, ettei jännittäminen ja stressaaminen auttanut häntä kilpailuihin valmistautumisessa. Toisille pieni terävyys sopi, sillä se sai yrittämään enemmän. Hänen kohdallaan se vain sotki kaikki suunnitelmat ja sai tekemään typeriä virheitä.
"Sepä se", nainen naurahti. "Muutama valmennus viime hetken hätäilijöille, mutta lähinnä treenaan kisoja varten Remonan ja Veritaksen kanssa." Päivä menisi nopeasti, siitä hän oli varma, kun hän saisi viettää sen kahden mukavan tamman kanssa. Veritas säilyttäisi toivon mukaan rentoutensa eilisestä tänäänkin, eikä säheltäisi turhia. Ei hän sijoittumista tamman kanssa odottanut, vaikka omistajilla moinen harhainen käsitys olikin, mutta jos Veritas esiintyisi rentona ja halukkaana viikonloppuna, olisi hän enemmän kuin tyytyväinen raudikkoon.
"Sinullakin taitaa riittää hommia ihan ilman varsaakin?"

Josephine kyyristyi hetken mielijohteesta kaatamaan viimeiset kahvit kuppiinsa ja nousemaan takaisin Caitlinin vierelle. Tammavauva oli kävellyt hetken haparoiden emänsä vierellä ja laskeutunut nyt makuulle, varmaankin ottamaan nokoset korvatakseen rankkoja ensimmäisiä elintuntejaan.
"Selvä", hän vastasi ja nyökkäsi. Hän oli nähnyt melkein naapurissa asuvan Remonan liikkeessä muutaman kerran ja Caitlinin tamma oli kyllä varsin viehättävä. Tai sitten Jolla oli vain herkkä kohta sydämessään ruunikoille trakehnertammoille. "Minne lähdette kisoihin?"
"Kyllä vain", hän vastasi pyöräyttäen silmiään. "Rio on kohta kulman takana, valmennuksia, valmennettavia, kokouksia, kisoja... mutta kiire on parempi kuin ei tekemistä laisinkaan." Hän oli kiireinen kilparatsastaja, koska ei voinut kuvitella tekevänsä mitään muuta. Nämä hevoset olivat upeita ja hän pyhitti elämänsä niille enemmän kuin mielellään.

Suloinen varsa ansaitsi omaa rauhaa niin paljon kuin kiireisellä kilpatallilla vain saattoi saada, mutta onneksi tallin aamuinen hälinä ei tuntunut häiritsevän emää tai vastasyntynyttä. Caitlin hymyili kääntäessään katseensa makuulteen käyneestä varsasta jälleen Josephineen.
"Ihan kotikisat viikonloppuna", hän vastasi hymyillen. Ei Veritasta sen kauemmas kannattaisi viedäkään, mutta sen hän jätti sanomatta. Omistajien käsitys tamman taidoista oli valitettavan yläkanttiin asetettu. Raudikko jännitti aivan liikaa pärjätäkseen radoilla. Ennenkö se rentoutuisi, olisi turha lähteä kilpailemaan, kun olisi selvää ettei sijoitus koskaan olisi viimeisiä parempi.
"Rosings täyttynee viikon mittaan hevosista ja ratsastajista. Varsa saa melkoisen alun elämälleen", hän naurahti. Onneksi pieni hevosenalku ei osaisi stressata moisista, ja tuskinpa emäkään hätäilisi kiireistä arkea. Kilpahevoset tuntuivat tottuneen kiireeseen ympärillään, ainakin Veritaksen kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta.
"Kiire on tiettyyn pisteeseen saakka hyväksi, mutta välillä täytyy muistaa pysähtyä ja hengittää", Caitlin nyökkäsi hyväntuulisena. Hänkin nautti siitä, kun päivät olivat täynnä ohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan käynyt kieltäminen, etteikö hän odottanut seuraavaa viikkoa innolla, kun odotettu kesäloma alkaisi - ja vielä Lontoossa Davidin luona. Siinä oli satoja syitä olla onnellinen.

Jo nyökkäsi. "Kyllä vain. Tällaisella tallilla se saa todellakin tottua hälinään nopeasti." Ehkä tammavauva ei ottaisi nokkiinsa. Mary ainakin tuntui olevan aivan oma itsensä, varsa voisi ammentaa siitä rauhallista oloa, jos sitä rupeaisi hermostuttamaan. Jo ei kuitenkaan vielä hermoillut sellaisesta itse. Viime kuukausien aikana Josephine oli alkanut luottamaan Rosingsin henkilökuntaan enemmän ja saattoi jopa uskoa, että hänen hevosensa olivat hyvissä käsissä Rosingsissa. Onneksi päävastuu oli Michelillä ja kaiken heidän kokemansa jälkeenkin Jo luotti häneen, lähes sokeasti. Hän ei ikinä tehnyt virheitä hevosten kanssa.

"Se on neuvo, jonka unohdan varsin helposti", hän myönsi Caitlinille ja katseli kuinka varsa laski päänsä hitaasti pahnalle ja sulki isot mantelin muotoiset silmänsä. Mary katseli ja nuoli sitä hetken ja antoi varsan vaipua sitten sikeään uneen. Jos hän olisi aivan unohtanut ylpeytensä, Josephine olisi varmaankin käpertynyt pehmeän ja lämpimän varsan viereen nukkumaan. Lyhyeksi jääneet yöunet vaativat korvaamista, mutta hän saisi odottaa unia vasta ensi yöhön. Mitä tuli Micheliin, häntä ei enää tarvitsisi odotella kauaa, sillä tämä lähetti viestiä olevansa puolimatkassa kummastunut koira ja kaikki tavarat takapenkillä.

"Se on vain hyväkin, jos tulevaisuutta ajattelee. Ei liene sopivaa, että hevonen säpsyy kisapaikoilla jokaista kolahdusta ja vauhdikkaampaa liikahdusta", Caitlin hymähti hyväntuulisena. Eihän se ollut pelkästä tottumisesta kiinni, mutta kunnollinen, monipuolinen totuttelu erilaisiin asioihin auttaisi jo varsasta lähtien. Olisipa Veritaskin oppinut kohtaamaan pelottavat, hermostusta herättävät asiat varsan uteliaisuudella. Se olisi ehdottomasti helpottanut hänen töitään.
"Eikö meistä jokainen?" Nainen naurahti pirteästi. Hän ainakin unohti sen jatkuvasti hukuttautuessaan töihinsä, mutta hitaasti lieni sopivaa oppia pysähtymisen ja hengittämisen tärkeyttä. Hyvä alku olisi pariviikkoinen loma Davidin luona. Lontoossa olisi varmasti luvattoman helppoa unohtaa kaikki kiireet ja murheet, jotka yhdistyivät Hexhamiin ja työympäristöön.
"Minä ainakin pysyisin liikkeessä varmaan öidenkin yli, ellei uni olisi välttämätöntä", hän lisäsi huvittuneena. Itselleen nauraminen oli tärkeä taito, mutta luojan kiitos hän oli oppinut sen jo varhain kompurointinsa rohkaisemana.

"Niimpä", Josephine nyökkäsi. He tulisivat todellakin totuttamaan varsan kaikenlaiseen, jotta siitä tulisi niin erinomainen kisahevonen kuin erinomainen käsiteltävä. Napakka ja johdonmukainen hevostenkäsittely oli peruja vanhemmilta, mutta ei Jo olisi halunnut tehdä asioita muulla tavalla kuitenkaan.
Hän naurahti Caitlinille ja mietti milloin viimeksi oli oikeasti ollut lomalla. Siitä oli aikaa. Rion reissua ei voinut vitsilläkään kutsua lomaksi mutta Michelille ja hänelle tekisi varmasti hyvää vaihtelua huolehtia vain yhdestä hevosesta ja nähdä hieman lämpimämpiä maisemia.
"Minulle yöt ovat se ainoa hetki kun saatan hetkeksi levähtää paikalleni ja vaalin niitä", hän vastasi, vaikkeivät hänen yöunensa pituudellaan ketään häikäisseetkään, ja hörppäsi lisää kahviaan. Se oli varsin karmean makuista näin jäähtyneenä ja Jo päätti ettei joisi kuppia loppuun.

"Se on hyvä. On tärkeää muistaa nukkua", Caitlin nyökkäsi. Hänen täytyi muistuttaa itseään siitä usein, mutta sellaista se elämä välillä oli. Kaikkea ei voinut saada. Hän ei ollut vielä pudonnut hevosen selästä silkasta uupumuksesta, joten jotakin hän teki elämässään oikein. Moni muu asia olikin sitten aivan retuperällä.
"Onko päiväsi täynnä ratsastuksia ja tiukkaa treeniä?" Hän kysäisi pyöritellen termosmukia kädessään. Täytyisi täyttää se ennen ensimmäistä valmennusta, mutta onneksi tässä ei ollut mikään kiire. Hän saapui mieluusti heräilevään talliin katsomaan, miten päivä lähti käyntiin. Oli helpompi saada asioita aikaan päivän mittaan, kun nousi heti aamuvarhaisella eikä lykännyt päivän aloittamista turhan tähden.
"Vaikka varmaankin olisi vain mukavampi viettää aikaa varsan kanssa. Onhan uusissa tulokkaissa aina niin paljon viehätystä, kun niitä on saanut odottaa vuoden päivät."

"Niin on." Tänä yönä sellaiset neuvot olivat unohtuneet, kun hän oli unisena kaahottanut Newcastlesta tallille. Eivätpä ne yöunet tainneet olla normaalinakaan yönä hänellä yli seitsemää tuntia. Vähempäänkin oli tottunut vuosien varrella, eikä hän enää olisi pitkään osannutkaan nukkua, vaikka olisikin löytänyt itsensä jostakin oudosta rinnakkaismaailmasta, missä hänen ei tarvinnut herätä aikaisin tallille.
"Kyllä vain", hän nyökkäsi. "Viisi hevosta ja vaikka mitä muuta." Päivää kuluisi kevyesti auton ratissakin, kun yksi hevosista asui pohjoisemassa ja valmennuksenkin perässä sai matkustaa sen puoli tuntia. Kohta kello olisi varmasti jo iltayhdeksän ja hän ajelisi kohti kotia nukkuva Chéri auton penkillä.
"Olisi, voisin helposti olla tässä koko päivän", Jo sanoi. Hänellä olisi armonaikaa sen verran, että Michel saapuisi, toisi hänen tavaransa ja laittaisi Apachen kuntoon. Kohta ranskalaismies olisi jo täällä, Jo ei pitänyt siitä miten aamu hupeni, vaikka nytkin hän katseli vain sitä kun varsa uinui pahnoissaan emänsä vierellä.

Caitlin nyökkäsi ymmärtävänsä. Viisi hevosta pitäisivät kiireisenä kenet tahansa. Hänellä oli kädet täynnä töitä kahden hevosen ja valmennusten kanssa, ja hänellä oli sentään se etu puolellaan, että hän saattoi koska tahansa vähentää valmennusten määrää viikottain. Kun ratsasti viittä hevosta, ei voinut valita, ettei yllättäen saapuisikaan tallille kuin ratsastamaan kaksi.
"Siinä riittää töitä. Koeta jaksaa tänään, vaikka unet ovatkin tainneet jäädä vähiin tämän pienen tähden", Caitlin hymyili. Varsat taisivat aina syntyä aamuyöstä, jotta ihmiset saattoivat henkeään pidätellen valvoa koko yön odottaessaan pientä ihmettä saapuvaksi. Kai oikea syy liittyi enemmän hevosten vaistoihin ja vuosituhansien evoluutioon, mutta hän piti omastakin teoriastaan.
"Et varmasti ole ainoa. Hevosesi karsinasta taitaa tulla koko tallin suosituin paikka, jonka edessä norkoilla." Tallityöntekijätkin tuntuivat vilkuilevan ohikulkiessaan uteliaana karsinan suuntaan, vaikka vielä kukaan ei ollutkaan pysähtynyt ihmettelemään avoimesti. Hän epäili sen johtuvan lähinnä hevosenomistajan läsnäolosta.

"Niin riittää, mutta ratsastan raivostuttavimman tapauksen nyt heti aamusta, jotta se on alta pois", Josephine naurahti kuivasti. Apache saattoi olla viiden vuoden päästä nimi kaikkien ammattilaisten kielillä mutta vielä sitä ei voinut kuvailla edes ruusukehaiksi. Ori oli urpo, mutta rakas sellainen. Ei hän turhaan oria jaksanut, vaikka Jo epäilikin, että tänään ori ottaisi hänestä yliotteen hänen harhailevien ajatustensa takia. Pitäisi kunnostautua ennen selkään istumista ja kunnolla.
Josta oli hämmentävää, että hän viihtyi Caitlinin seurassa ja että valmentaja oli niin mukava ja jaksoi välittää. Ehkä Jo saattoi tänään syyttää myös yleisesti hänen hyvää mieltään - ehkä hän sietäisi jopa Micheliä.
"Kunhan antavat varsaparan olla edes joskus rauhassa", hän tuhahti ja katseli tarkasti työntekijöitä, jotka puuhasivat nyt omiaan mutta tulisivat varmasti kurkkimaan kaltereiden yli kun hän kääntäisi selkänsä. Kai se oli vain positiivista. Rosings ei vaikuttanut tallilta, jossa oli usein varsoja muutenkaan.

"Voi ei", Caitlin naurahti. Ikävää, että päivään mahtui sellainenkin luupää. Toisaalta siitä ei pääsisi enää kuin ylöspäin, joten kaikki ei ollut menetetty. Hän joutaisi varmaankin Paddyn selkään tänään, mutta entinen kenttäratsu oli kaikkea paitsi raivostuttava. Valmentajan oli helppo ymmärtää, miksi ruunan pitkäaikainen hoitaja palvoi maata ratsun kavioiden alla, niin huvittavaa kuin se osasikin olla.
"Onneksi se ei ole kuin yksi ratsastuskerta. Toivottavasti loput neljä ovat paremmin kuulolla", hän toivotti vilpittömästi sitä toivoen. Hän ei koskaan toivonut kenellekään harmia hevostensa kanssa - paitsi kenties pikkuherra Steichenille, mutta se olikin aivan eri tarina. Toisaalta, laskettiinko sitä hevosten kanssa ongelmien toivomiseksi, jos hän unelmoi mahdollisuudesta kaataa kahvit ylimielisen pojan niskaan?
"En huolisi työntekijöistä. He ovat alan rautaisia ammattilaisia, joten ymmärtävät varmasti oman ajan ja rauhan tärkeyden, niin suloinen kuin varsa osaakin olla. Samaa ei valitettavasti voi sanoa kaikista asiakkaista. Onneksi näin arkisin on hiljaisempaa."

"Uskoisin", hän vastasi. Hänen hevosistaan Apache oli ainoa, joka aiheutti oikeaa päinvaivaa. Thealla ja Rousseaulla oli joskus huonoja päiviä, mutta hän oli ratsastanut kumpaakin niin pitkään että harvoin enää hermostui niiden huonosta käytöksestä. Varsinkin Rousseaulle oli enemmänkin oletusarvo, että se oli nyrpeällä ja onneaan koettelevalla tuulella. Macho ori kun oli.
"Sovitaan niin", Jo sanoi ja katsoi kahvinsa kylmenneitä loppuja. Caitlinin sana hänen omiaan vastaan. Muutama, tai aika moni, hänen tapaamistaan tai näkemistään työntekijöistä ei aivan istunut tähän 'alan rautainen ammattilainen'-luokkaan, mutta hän ei lähtenyt väittämään vastaan. Ehkä hän oli vain surkeasti osunut niiden mätien omenien seuraan.
"Näyttää se omistavan varsin hyvät unenlahjat, kun näin aamutallinkin hälinässä sai unta", hän totesi sitten. Vaikka oliko se ihmekään, että varsa oli kumoutunut nukkumaan niinkin rankan kokemuksen kuin syntymisen jälkeen. Se näytti ihastuttavan rauhaisalta. Sen emä näytti yhtä uniselta eikä liikkunut itsekään sen enempää kuin siirtääkseen painoa toiselta takajalalta toiselle.

Caitlin ei ymmärtänyt niin monen nurjaa suhtautumista tallityöntekijöihin. Hän ei ollut kohdannut vielä yhtäkään, jonka käsiin ei luottaisi hevosta hetkeksi. Ehkä toisia hän katsoisi hieman pidempään eikä pyytäisi tekemään mitään haastavaa, mutta luotti kyllä siihen, että työntekijät saisivat hoidettua Remonan tarhaan ja takaisin sisään aina oikeina aikoina. Remona oli toisaalta myös parhaissa mahdollisissa käsissä, kun kokenut, ihastuttava Alyssa hoiti hevosta päivän mittaan.
"Hyvä niin, sillä tästä se vasta vilkastuu viikonloppua kohden. Kilpailut herättävät tämän tallin taas henkiin ihan eri tavalla", Caitlin naurahti pehmeästi. Johan se oli nähty kenttäkilpailujen merkeissä; talli lähiympäristöineen täyttyi hevosista, ratsastajista ja huoltojoukoista, eikä mikään mahti maailmassa rauhoittaisi menoa ennen kisojen päättymistä. Nyt vuorossa olisi este- ja kouluratsastajat omine joukkoineen, mutta samasta asiasta loppupelissä oli kyse kuin kentän kohdalla. Nyt luokkia vain oli enemmän kuin aiempana viikonloppuna.

Josephine oli varsin tarkka siitä, kenen käsiteltäväksi hevosensa iski ja kuka niistä piti huolen. Se oli vain välittämistä ja huolehtimista hänen silmissään, eikä suinkaan nirppanokkaisuutta, josta hän oli suoraan ja epäsuorasti tullut syytetyksi muutamaan otteeseen vuosien varrella. Omatpahan olivat heidän ongelmansa, jos eivät voineet hänen tarkkuuttaan sietää.
"Niimpä", hän vastasi ja naurahti. "Se oppii ymmärtämään kisapäivien kiirettä jo nuorena. Ei yllätä sitten vanhempana." Hän starttaisi viikonloppuna oriensa kanssa myös. Saisi nähdä mitä siitäkin tulisi. Jo oli voitontahtoinen kisaaja, mutta Apachen käytös viime kuukausina ja Avalonin tasapaksuus saivat hänet uskomaan lähinnä Rousseaun menestymismahdollisuuksiin. Siinä missä Apache oli toivoton, oli Avalon toki hyvä suorittaja, mutta siitä puuttui se kipinä. Ei sen rauhallisella vaikkakin yleensä sopivan tarkalla menolla voitettu isoja luokkia. Onneksi Francis oli kärsivällinen nuoren orinsa kanssa, eikä ottanut nokkiinsa, vaikka hevosen kisakausi olikin lähtenyt varsin vaatimattomasti liikkeelle.