[P] Uudet ponit, uudet kujeet

Lauantai 02.07.2016

Raiden touhusi tallissa, katsellen kelloa aina välillä ja sen jälkeen pihaan johtavaa tietä. Evelyn oli luvannut tulla katsomaan hänen uusimpia ostoksiaan. Ne olivat kuukauden koeajalla ja jos nainen löytäisi jotakin outoa, Raiden käyttäisi ne tutkimuksessa. Toistaiseksi kaikki oli mennyt hyvin keskiviikkona saapuneiden hevosten kanssa, jotka asustelivat omassa pihatossaan. Mies oli tullut hankkineeksi kaksi tammaa ja yhden keväällä syntyneen varsan. Bonnie ja sen orivarsa Ceci makoilivat pihaton suojissa. Lassy oli tunkenut päänsä aitojen välistä ja napsi ruohoa. Raiden katseli tyytyväistä kolmikkoa, jotka saisivat laajennuksen omalle laidunpätkälleen, kunhan Evelyn tulisi tarkistamaan ne.

Evelyn ajeli kiireettä maaseudun halki, sillä oli lähtenyt hyvissä ajoin kotoa, eikä Rayn aikataulut varmasti olleet minuuteista kiinni. Hän oli saanut lykättyä energisen koirakaksikon Klausin riesaksi tallille ja näin ollen käyttänyt aamupäivästään suuren siivun kodin siivoamiseen, kun jaloissa ei jatkuvasti pyörinyt joku. Se oli auttanut tukahduttamaan huolen omista hevosista, joista se kiukkuisempi oli löytänyt aivan uuden vaihteen kiukuttelulleen. Aamupäivän siivouksen jälkeen oli piristävää lähteä ajamaan kesän rauhoittamaan liikenteeseen kohti ystävän tallia uusien ponien tarkistamisen varjolla. Ray oli nähtävästi löytänyt jotakin lupaavaa, kun oli päätynyt lisäämään hevosmääräänsä. Ajomatka Rayn tilalle tuntui taittuvan nopeasti, kun hän hyräili radion tahtiin.
"Hei!" Hän huikkasi kuuluvasti kolauttaessaan kuskin oven kiinni perässään. Hän nappasi takapenkiltä tutun salkkunsa ja asteli tallia kohden. "Mitäs kuuluu?"

Miehen aikataulu ei tosiaan ollut kiinni minuuteista. Oli ihanan rauhallista. Hän kuuli auton äänen ja asteli tallin läpi pihan puolelle, hymyillen naiselle.
"Moi! Ei mitään ihmeellistä. Olen aika innoissani Lassysta, Bonniesta ja Cecistä. Ceci on mahtava pikkuori."

Evelyn naurahti pirteästi. Niinpä tietysti. Kukapa toisaalta ei olisi innoissaan ostaessaan uusia hevosia.
"Esittele nyt siis ihmeessä nämä sankarit minullekin", hän virnisti. Varsan näkeminen innosti erityisesti, sillä terveet varsat olivat ehkä parasta, mitä hän työnsä puitteissa pääsi näkemään. Ne olivat aina niin suloisia ja hellyyttäviä.

Raiden johdatti Evelynin pihatolle, osoittain ylpeänä lapsukaisiaan. Eli siis raskaita, työhevosmallisia isoja poneja.
"Tadaa! Ylämaanponeja!"

Nainen ei voinut kuin nauraa raikuvasti miehen ylpeälle esittelylle. Ponit itsessään eivät näyttäneet kummoisilta jaloihin täysiverisiin ja urheilullisiin puoliverisiin tottuneelle naiselle, mutta olivathan ne nyt sentään poneiksi tunnistettavissa.
"Ne ovat… Ylämaanponeja", Evelyn ähkäisi epäuskoisena tuijottaessaan tynnyrimallisia poneja. "Ei kai pitäisi olla yllättynyt kun katsoo tätä muuta hevoskatrastasi."

Raiden kohotti kulmaansa Evelynille. Että mitähän tuo äänensävy tarkoitti?
"Niin ovat. Minkä haluat katsoa ensin?"

Sitäpä juuri. Kylmäverisiä poneja.
"Eipä sillä kai väliä. Otetaan vaikka tuo joka on jo valmiiksi puoliksi ulkona tarhasta", Evelyn virnisti ja osoitti tarhan ulkopuolelta ruokailevaa Lassya.

Raiden livahti aidanraosta ja otti tammaa riimusta kiinni. Se seurasi kiltisti ja verkkaisin askelein portista ulos ja tallin käytävälle.
"Lassy on yhdeksän, varsonut kerran. Siinä ei pitäisi olla vikoja mutta... Olen vainoharhainen."

Evelyn katseli ponitamman verkkaista liikkumista, mutta mikään siinä ei herättänyt huomiota. Hän suuntasi tallikäytävälle miehen ja ponitamman edellä naurahtaen Rayn sanoille.
"Hevoskaupoissa vainoharhaisuutta kutsutaan terveeksi järjeksi", nainen valisti huvittuneena. "Katsotaanpa sitten, oliko sinulla minkäänlaista järkeä päässäsi kun ostit nämä." Ystävälle heitetty virne oli täynnä ilkikurisuutta. Hän peruutti muutaman askeleen ja kiersi tamman ympäri hitaasti, keskittyen katsomaan ponia joka kulmasta. Se näytti hänenkin silmäänsä hyvärakenteiselta, ja tuskinpa Ray olisi mitään selkäpuolta ostanutkaan.
"Mistä löysit tämän porukan?" Hän kysäisi kumartuessaan tunnustelemaan etujalkaa.

Raiden katseli parin metrin päässä eläinlääkärin tekemisiä, peläten että jotakin löytyisi. Hän oli ihastunut tammoihin eikä halunnut luopua niistä.
"Eräs vanha rouva on kasvattanut niitä pienimuotoisesti. Hän oli muuttamassa ja luopui hevosistaan halvalla, oli kiire jo saada kolmikko jaloista pois."

”Näppärää", nainen totesi siirtyen seuraavan jalan pariin. "Tiedätkö mitään Lassyn aiemmasta varsasta? Se jos mikä on hyvä mittari tammankin yleiskuntoon", hän kysyi tunnustellessaan toisenkin takajalan. Hän palasi takaisin etujalkojen luokse ja kävi läpi vielä viimeisenkin jalan.
"Ei näissä ainakaan mitään tunnu", hän ilmoitti suoristautuessaan ponin jalkojen parista. Hän nouti salkustaan stetoskoopin kuunnellakseen niin hengitys- kuin sydänäänet. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän hymyili miehelle ja kiepautti stetoskoopin kaulaansa.
"Vaelluksilleko meinasit näitä ottaa mukaan?" Hän kysyi siirtyessään tutkimaan tamman silmiä.

Mies nyökkäsi. Ei hän paljon tiennyt, mutta vähän. Lassy ei itse ollut kovin hieno, mutta se oli varsonut yhden hienon varsan.
"Kantakirjattu ori, toisella palkinnolla muistaakseni. Ja vaelluksille sekä maastoille. Niille pitää ensin opettaa asioita, ennen kuin sopivat tunneillekin."

Evelyn nyökkäsi. Se kuulosti ihan hyvältä.
"No, ei tässä ainakaan näy mitään, mistä sopisi huolestua. Sydän ja keuhkot kuulostivat hyviltä, jaloissa ei tuntunut poikkeamia ja silmissäkään ei näy arpikudosta", nainen summasi. "Osaako Lassy juosta narun päässä? Näkisin mielelläni sen liikkeessä ja voisin varmistaa taivutuskokeilla, ettei nivelissä olisi vaivaa."

'Raiden nyökkäsi, ottaen narun. Hän irrotti tamman käytävältä. Hän talutti hevosen pihaan, pidellen kouluraippaa toisessa kädessään. Hiirakko nosti hyvin ravin, liikkuen pehmeällä askeleella eteenpäin parin ison ympyrän verran.

Evelyn seurasi Rayn rinnalle ja katsoi ympyrällä ravaavaa hevosta. Puhtaasti ponitamma liikkui, mikä oli hyvä.
"Jos vielä näen laukan molempiin suuntiin", hän totesi painaessaan huomioita mieleensä. Ne tosin olivat varsin positiivisia - tamma liikkui hyvin ja halukkaasti, ei ravannut töksähtelevästi tai selkeästi kaatunut ympyrällä sisään tai ulos. Hyvän ponin Raiden oli itselleen löytänyt.
"Jospa seuraavalla kerralla ostoksesi olisi minua korkeampi", nainen virnisti ja tönäisi ystävän kylkeä leikillään.

Mies sai juosta kunnolla laukan nostaneen ponin vieressä, mutta ei se haitannut. Oli sitä isompiakin hevosia juoksutettu lääkärin edessä eestaas. Lopulta hän siirsi Lassyn käyntiin ja mulkaisi eläinlääkäriä pahasti.
"Hmmph. Pidän pienistä ja pullukoista."

”No sitä nämä kyllä ovat", nainen nauroi ja harppoi ponin luokse taivuttaakseen sekä etu- että takajalat, mihin poni ei reagoinut sen ihmeemmin. Se oli hyvä merkki. "Koitapa uusiksi, vieläkö se liikkuu yhtä puhtaasti." Hän todella toivoi sitä, kun Ray näytti tykästyneen poniostoksiinsa. Ystävä oli kyllä ihan mahdoton hevosten suhteen. Seuraavalla kerralla hän lähtisi jo koekäynnille mukaan.

Mies naksautti kieltään ja veti hiirakon tamman liikkeeseen. Se kulki pää alhaalla ja rentona, pärskähtäen ravatessaan pariin otteeseen. Niin ihanan tyytyväinen hevonen

"Joo, eiköhän tämä riitä", Evelyn naurahti. Mitäpä sitä tammaa ja Rayta enempää juoksuttamaan, kun hevosessa ei näkynyt mitään vikaa. "Tämän perusteella antaisin sille täysin terveen paperit. Tokikaan varma ei voi olla ilman röntgenkuvia, mutta en rehellisesti sanottuna näe niille mitään syytä. Se pärjää varmasti vaelluskäytössä."

Mies nyökkäsi. Ei hän halunnut huvikseen lähteä hevosia kuvauttamaan.
"Huh. Helpottaa. Otan Bonnien Cecin kanssa." Hän katosi talliin ja palasi pian pari vajaa pari kuukautta sitten varsoneen tamman kanssa.
"Ceci on nyt seitsemän viikkoinen. Varsominen oli helppo kuten Bonnien ensimmäinenkin, kuulemma." Utelias orivarsa nyppi naisen takinhelmaa.

"No terve, pikkupoika", Evelyn leperteli uteliaalle varsalle. "Maltatko seistä sen hetken aloillasi, että sörkin jalkojasi?" Nainen myhäili varsalle. Olihan se suloinen, se hänen oli myönnettävä. Kyllä ponivarsoissa vain oli sitä jotakin.
"Meinasitko aikanaan ruunauttaa sen, vai aiotko alkaa kasvattaa ylämaanponeja?" Evelyn kysyi huultaan purren pidätelläkseen leveää virnettään kun kumartui touhukkaan varsan jalkojen puoleen.

Raiden halusi potkaista naista takalistolle.
"Ajattelin ruunauttaa sen, jos siitä ei kummoista kasva. Katsotaan." Hän piti Cecin vauvariimusta kiinni, varsan seistessä, noh, miltein aloillaan. Se steppasi joka jalan välissä ja nyki jalkojaan Evelynin otteesta.

Evelyn virnisti miehelle. Järkevä suunnitelma. Hän ruunauttaisi varsan jos se hänen olisi, ellei siitä kasvaisi todella valioyksilöä. Nainen naureskeli varsan touhuille tutkiessaan jalkoja.
"No en nyt voi mennä ihan varmasti sanomaan, kun pikkupojallasi on hieman virtaa, mutta ei niissä mitään tällä kokeilulla tuntunut", hän naurahti ennenkö painoi stetoskoopin varsan rintakehää vasten. Kuten oletettua, utelias ponivarsa olisi mieluusti syönyt stetoskoopin, mutta sentään se ei karannut omituista härpäkettä kuten Lionheart oli pitkään tehnyt.
"Sehän on innokas pikkuvarsa", nainen leperteli pehmeästi kurkkiessaan vielä ponivarsan silmät. Hän taputti orivarsan kaulaa ja siirtyi toistamaan samat tutkimukset rauhalliselle emälle. "Odota vain kun siitä kasvaa ylivilkas jääräpää."

"Sitä vähän odotankin. Se voi olla että sitten ruunautan sen vaikka se olisi maailman hienoin ylämäänponi." Raiden naurahti ja antoi varsan mennä menojaan kun emää tutkittiin. Bonnie luimisti kun sen jalkoja käsiteltiin, ei muuta. Tamma ei vain pitänyt jalkoihin koskemisesta ollenkaan.

"Sanot noin nyt", nainen virnisti siirtyessään tamman takajalkojen pariin. Ponit olivat kaikki varsin kiltisti, eikä Bonniekaan tehnyt muuta kuin heilautti häntänsä kerran hänen kasvoilleen. Loppututkimus kului varsin rutiininomaisesti, eikä nainen voinut kuin hymyillä Raylle.
"Terveitä poneja löysit. Katsotaanpa vielä, miten nämä kaksi liikkuvat."

Raiden naksautti kieltään ja tämä tamma lähtikin reippaammin liikkeelle. Se liikkui energisemmin ja pää ylempänä, Ceci nyt otti millaisia spurtteja sattui, välittämättä ensin edes emästään. Lopulta emän kutsu meni perille ja varsa koikkelehti takaisin.

"Varsassa ei ainakaan ole mitään vikaa", Evelyn nauroi seuratessaan orin menoa. Ponivarsalla oli tasapaino kohdillaan. "Eikä emäkään näytä huonolta. Saat niistä kelpo vaellusratsut. Taivutellaanpa vielä Bonnien jalat niin kaikki pitäisi olla sen jälkeen tutkittuina. Vainoharhaisuutesi oli varsin hyvä, mutta alkaa vaikuttaa siltä, ettei sille ollut mitään perusteita."

Miehellä ei vain ollut varaa kalliisiin eläinlääkäreihin, joten hänen piti olla varma ettei ostaisi lähtökohtaisesti sairaita hevosia itsellensä. Niin ei ollut tainnut onneksi käydä. Hän antoi Evelynin taivutella tamman jalat ja juoksutti sitten vielä molempiin suuntiin. Puhdas askel, hienoa.
"Kiitos, pelastit mielenrauhani."

Evelyn nauroi miehen helpotukselle, vaikka sen saattoikin ymmärtää täysin. Hänkin olisi stressannut hevosta ostaessa, mikä kaikki ratsulla voisi olla pielessä. Onneksi näillä ei tuntunut olevan yhtään mitään vikaa, ainakaan sellaista joka rajoittaisi suunniteltua vaelluskäyttöä.
"Ole hyvä. Lähetän laskuni perästä", nainen virnisti. Ei tosiaankaan lähettäisi. Tämä oli ollut loistavaa täytettä vapaapäivälle. "Vaadin myös, että saan tulla katsomaan Ceciä aina kun kaipaan piristystä."

"Oot aina tervetullut katsomaan sitä. Miten sulla menee?" Raiden pystyi nyt keskittymään ystäväänsä, hymyillen pehmeästi.

"Loistavaa", Evelyn naurahti. Niin hän oli epäillytkin. Ei kai Ray voisi kieltää häntä saapumasta tilalleen? Tai no, voisihan mies sen tehdä. Hän ei vain tottelisi. "Hyvin, hyvin", hän vakuutti nyökäten.
"Mites sinä ja Benjamin?"

Ei mies voisi tehdä niin. Evelyniä oli mukava nähdä.
"Hyvin mekin. Ben rakastaa päiväkotia kun siellä on kavereita ja Bob on edelleen maailman paras poni."

"Ihana kuulla", nainen vakuutti onnellisena. Mukavaa, että Benjamin oli viihtynyt päiväkodissa eikä ponissakaan ollut valittamista. "Ja kaikki muutkin hevosesi ovat pysyneet terveinä?" Evelyn kysyi vilkaisten ratsujen tarhojen suuntaan. Kaipa hän olisi kuullut, jos hevosilla olisi jotakin ollut.

Raiden nielaisi. Olaf, niin, Olaf. Hän oli soittanut ihan päivystävälle viikko sitten, ruunan laiskuuden saavutettua aivan uusi haluttomuuden taso.
"Olaf on vähän... En tiedä."

"Olaf on vähän mitä?" Nainen painosti huoli silmissä välähtäen. "Älä nyt sano, että silläkin on jotain." Hänelle riittäisi yksi murehdittava hevonen täksi hetkeksi, kiitoksia vain kovasti. Defyn käytös oli mennyt asteittain pahemmaksi, ja nyt hän oli vakuuttanut itsensä siitä, että tammassa oli jotain pahasti vialla. Vielä kun hevosen saisi mahdutettua klinikan täpötäyteen aikatauluun, niin hän saisi mielenrauhan - tai ainakin vastauksia.

Raiden kohautti olkiaan.
"Sen jaloissa on jotain. Mulle soitetaan tiistaina tuloksista, nyt se sai viimeksi eilen piikkinä jalkoihin kipulääkkeitä." Hän vain yritti ajtella pienen norjalaisensa parantuvan, mutta hän joutuisi miettimään asiaa uudelleen, jos Olaf joutuisi jatkossa aina olemaan lääkittynä tai vain seurahevosena. Nytkin se oli tallissa kun muut laidunsivat, kun se ei saanut rasittaa jalkojaan.

"Voi ei", Evelyn huokaisi myötätuntoisena. "Toivottavasti se tulee kuntoon, eikä jaloista löydy mitään sen vakavampaa. Defykin on ollut outo. Epäilen kaviokuumetta, mutta kuulemma vedän liian hätäisiä johtopäätöksiä kun ainoa oire tähän mennessä on satunnainen ontuminen sekä se, että tamma on tavallistakin arvaamattomampi." Minkä hän sille voi, että oli vainoharhainen hevosistaan ja erityisesti tammasta, joka oli kokenut jo aivan liikaa maailman julmuutta.
"Voisivatko hevoset edes joskus pysyä terveinä? Olisi mahtavaa elää huoletonta elämää edes kuukausi."

Mies kohautti olkiansa. Olaf oli ollut terve kohta neljätoista vuotta että noh... Niin.
"Olaf on ollu ennen tätä aina terve..."

"Haluatko kertoa salaisuutesi?" Evelyn kysyi pieni hymy huulillaan. Hänellekin kelpaisi neljätoista vuotta hevosia, jotka eivät sairastelleet mitään. Hyvä ku hän sai kaksi kuukautta ilman ontumista jomman kumman sählän osalta. Onneksi joskus syyt olivat hevosesta riippumattomia, eivätkä suoraan kertoneet siitä, miten tehokas eläin oli rikkomaan itsensä. "Lionheartkin on onnistunut polkemaan kolme kenkää irti kahdessa viikossa. Alan kallistua vahvasti sille kannalle, että koitan kengättömyyttä syksyn mittaan."

"Kolme? Kokeile ihmeessä. Ja salaisuuteni on kylmäverihevoset. Bow on terve vain koska sillä ei tehdä mitään järkevää, kunhan pyörittelen sitä pyöröaitauksessa." Tamma sentään edistyi hieman. Joskus se pystyi jopa rentoutumaan!

"Kolme", nainen vahvisti silmiään pyöräyttäen. "Se kengitettiin toisen kengän irtoamisen jälkeen kokonaan uusiksi, ja silti se meni hukkaamaan kolmannenkin. Olen maksanut sen kengittämisestä pelkästään tässä kuussa saman verran kuin koko alkuvuonna yhteensä." Kengittäjän numero oli nykyään hänen pikavalinnoissaan. Evelyn siristi silmiään.
"Haluan uuden salaisuuden hevosten terveyteen. En halua omistaa kylmäveristä", nainen naurahti.

Raiden kohautti olkiaan. Ei hän tiennyt muuta, kylmäveristen jalat harvemmin hajosivat samaan tapaan kuin kevyempien ratsuhevosten. Hän oli viemässä Bonnieta takaisin pihattoon, kun aidan yli kurkotteli heitä kohti Arizona,hörähtäen pehmeästi. Se sai miehen hymyilemään. Ihana Ari.

Evelyn naurahti seuraten touhukkaan orivarsan rinnalla tarhalle. Arizonan utelias kurkottelu sai naisen tarjoamaan kättään kirjavalle hevoselle.
"Mites Alex?" Hän kysäisi pieni virne huulillaan silitellessään puheenaiheeksi nostetun miehen hevosta.

Raiden palasi naisen luo, katsellen itsekin, hmm, ystävänsä ruunaa hymyillen. Ei heille ollut vielä muuta sanaa kuin ystävä.
"Hyvin. Ei mitään ihmeellistä. Arizona muutti tänne, saan käyttää sitä tunneilla. Eihän tilat ole yhtä hienot mutta vuokra on vain nimellinen korvaus ja sitä ei tarvinnut antaa ylläpitoon kellekään."

"Sehän on mukava kuulla", Evelyn nyökkäsi hymyillen ja rapsutti kirjavan ruunan korvantaustaa. "Se viihtyy täällä varmasti aivan yhtä hyvin kuin Rosingsissa, ellei paremminkin kun saa olla rauhassa." Suurella tallilla hiljaisia hetkiä ei montaa ollut, vaikka onneksi hevoset välttyivät suurimmalta kuohunnalta tarhatessaan ruhtinaalisesti koko päivän ulkona.
"Onpas meistä tullut aikuisia. Paitsi no, sinä ostit poneja, mutta noin muuten", Evelyn virnisti.

Raiden antoi ruunallu makupalan taskustaan, rapsutellen myös itse sitä hetken. Arizona oli todella ihana hevonen, hän nautti siitä kun sai ratsastaa ruunaa myös itse, jos se ei saanut tarpeeksi liikuntaa.
"Aikuisia? Miten ponien ostaminen liityyii aikuisuuteen?" Lyhyenläntä mies ei kokenut olevansa aikuinen. Ei, hän oli kaikkea muuta kuin aikuinen.

”Siten että aikuiset eivät osta poneja paitsi lahjaksi lapsilleen", Evelyn naurahti. Ray totta kai teki poikkeuksen tähän sääntöön, kuten oli jo todistettu. "Mutta muutoin elämme varsin aikuismaisesti. Yllättävää." Hän ei olisi tosiaankaan nähnyt itseään tässä elämäntilanteessa kolmea vuotta aiemmin.

"En nyt sanoisi. Joo, huolehdin lapsesta ja yrityksestä, mutta oletko laittanut merkille miltä mä näytän?" Raiden naurahti hiljaa. Hän kulki enemmän tai vähemmän rock-henkisissä vaatteissa, värjäsi edelleen hiuksiaan... Moni piti sitä lapsellisena.

"Ei ole koiraa karvoihin katsominen", Evelyn veisteli hymyillen. Hän muisti valitettavan hyvin oman teinikapinansa, sillä veljet eivät koskaan antaneet sen painua unholaan. Tasaisin väliajoin puhelin täyttyi kuvista, joita veljet napsivat perhealbumeista.
"Mutta olemme varsin kypsästi asettuneet aloillemme ja suunnitelleet tulevaisuuttamme. Ei sen aikuisemmaksi rohkenisikaan tässä kohtaa elämää vielä ryhtyä", nainen virnisti.

Mies naurahti hiljaa. Niin, olihan se toki niinkin.
"Niin no voishan sitä olla naimisissa ja vaikka hankkinut pari lasta enemmän." Jos hän olisi jäänyt entisen naisystävänsä kanssa, niin elämä olisi mennyt. Nyt oli vain se edelleen kytevä epävarmuus hänestä ja Alexista.

"Ei", Evelyn pudisti päätään. Ehei, ei naimisia, ei lapsia, ei vielä. Hyvä kun hän oli selvinnyt yhteenmuuttamisen etukäteisestä stressaamisesta hengissä. Klausin kanssa asuminen oli ollut lähestulkoon vaivatonta eikä hän katunut päätöstä sitten lainkaan. Sen enempään hän ei kuitenkaan ollut valmis. Ei vaikka koko muu maailma sitä odottaisi henkeään pidätellen. Siinähän tukehtuisivat.
"Näin on oikein hyvä. Täytyyhän sitä jättää jotain odottamisen arvoista tulevillekin vuosille."

"No mun elämä olis sellasta. Kai. Voisin olla jockey edelleen. Tai sit valmentaisin jos olisin hajonnu." Mies johdatteli Evelynin sisälle, keittäen heille teetä.
"Mut mä oon outo."

"Niin olet", Evelyn nauroi lämpimästi istahtaessaan alas. "Sinulla on poneja tarhojen täydeltä. Se jos mikä riittää täyttämään outouden kriteerit." Hän ei hetkessä luopuisi poneille naureskelusta. Ei, kun se tarjosi niin loistavan mahdollisuuden kiusata ystävää ilman että tarvitsisi varoa sanojaan. Hän ei malttaisi odottaa talvea, kun ylämaanponit kasvattaisivat massiivisen talvikarvan. Siitä vasta riittäisikin hupia pimeiden kuukausien taittamista varten.

"Nonoh. Mulla on hienot ponit." Raiden tuhahti. Hänen poneillaan sentään saattoi ratsastaa aikuinenkin, kun ne olivat vahvoja kylmäverisiä.

"En minä sitä sanonut. Sanoin vain että ne ovat poneja", nainen virnisti. Ei poneissa ollut mitään vikaa terveytensä tai käyttönsä puolesta. Ne nyt vain sattuivat olemaan pieniä, töppöjalkaisia ja pullukoita urheilullisiin puoliverisiin verrattuna. Tai edes Defyyn, joka tuskin teki näinä päivinä muuta kuin laidunsi.

"Hmmmh. Mokoma. Kiitos vielä kun tulit katsomaan ne. Uskallan avata niille laitumen. Sen ja pihattotarhan välissä on ollut nyt langat, voin päästää ne syömään vihreää." Raiden laski teekupit pöytään, kuten myös aamulla pikaohjeella leivotut keksit.
"Ei saisi nauttia, mutta ihanaa kun lapsi voi olla viikonloppuisin kaverinsa luona leikkimässä. Tosin tuntuu että kaverin äiti yrittää saada mua leikkimään itsensä kanssa."

"Totta kai tulin. Tulen aina jos tarvitset", nainen vakuutti päättäväisesti nyökäten. Hän ei koskaan jättäisi tulematta kutsun saadessaan, ellei olisi aivan pakko - eli hän olisi töissä ja kykenemätön lähtemään. Hän otti teekupin vastaan kiittäen ja hymyili miehen leipomuksille. Jollakulla oli tosiaankin liikaa aikaa. Kotirouva Raiden.
"Miksei siitä saisi nauttia? Kyllähän vapaa-aika kuuluu vanhemmillekin", hän hymähti huvittuneena. "Voi kaverin äitiä. Ehkä sillä on cowboyfantasioita", nainen kiusasi leveästi virnistäen.

Mies pyöräytti silmiään.
" toivottavasti ei. Ei ihan minun mieleeni jos ajatellaan naisia." Hän otti itse keksin lautaselta ja puraisi siitä palan.
"Niin kuuluu, mutta minä teen töitä silloin. Rauhassa."

Evelyn naurahti. Hän ei voinut syyttää miestä. Tuskinpa kukaan lännenratsastajista lämpeni western-elokuvista poimituille fantasioille.
"Mutta jos pitää töistään niin mikäs siinä", Evelyn hymähti. Hän ei pannut pahakseen välillä pitkiksikin venyviä työpäiviään tai vapaitaan, jotka käytti tehden palveluksia ystävilleen.
"Joko tuntitoimintasi pyörii?" Nainen uteli teekupin yli ja nappasi keksin käteensä. Ray oli osoittanut ennenkin tuntevansa keittiönsä, joten ei ollut mitään syytä vältellä leipomuksia.

"Pyörii, hyvinkin itseasiassa. Ihmiset haluaa tulla kokeilemaan outoa rotua ja outoa ratsastustyyliä. Viikonloput ovat aivan täynnä. Yritän jättää aina yhden viikonlopun kuusta vapaaksi, kuten nyt. Käytän tämän Benjaminin ja hevosten kanssa." Raiden oli onnellinen täällä ja piti elämästään näin. Oli palkitsevaa työskennellä hevosten kanssa ja nähdä ihmisten oppivan sekä nauttivat hevosten seurasta.

"Sehän on mahtavaa", Evelyn vastasi ilahtuneena. Hyvä, että mies oli saanut tuntitoiminnan pyörimään pienellä tallillaan. Äkkiäkös se ottaisi tuulta alleen ja alkaisi tuottaa riittämiin kannatellakseen itseään. "Minun pitää tulla joskus katsomaan, mikä täällä on oikein meininki tuntien aikaan", nainen naurahti. "Ehkä tulen oppilaaksesi. Omalla hevosellani tosin. Kukapa ei rakastaisi pientä sirkusesitystä tunnin lomaan."

"Voi ei. Mitä mä voisin muka sulle opettaa?" Ei Raiden uskonut voivansa opettaa mitään naiselle joka oli kasvanut lännenratsastuksen parissa.
"Haaveilen että ottasin pari lammasta tai jotain tonne kauemmas metsän reunaan. Haluun pitää hevoset tässä pihan lähellä ja nähdä ikkunoista laitumille. Sit vois harjotella ihan oikeaa työntekia hevosen kanssa."

"En tiedä", Evelyn virnisti, "sitä tulisin tietenkin testaamaan." Se olisikin näky. Hän voisi ilmestyä paikalle muiden uteliaiden kanssa ja leikkiä osaamatonta ensimmäisen puolituntisen, ennenkö päättäisi testata ratsunsa taidot kokonaan läpi. Se voisi oikeastaan olla todella hauskaa.
"Vai lampaita", hän pudisteli päätään huvittuneena. "Sinulla on kohta eläintarha täällä."

"Usko tai älä, pieni halu kilpailla nostaa päätään. Saisin käyttää Aria." Mutta ei hän voisi, ainakaan tosissaan kun Benjamin oli pieni ja... Niin.
"Mutta ehkä vain keskityn tähän."

Evelyn naurahti epäuskoisena.
"Kilpaillaanko täällä muka?" Hän ei voinut uskoa sitä. Englantilaiset olivat niin, noh, englantilaisia. Oli mahdoton kuvitella moisia rautakangen serkkuja kilpailemaan lännenlajeissa. Hyvä kun ymmärsivät, että hevosia saattoi ratsastaa muutoinkin kuin laukkaradoilla tai englantilaiseen tyyliin.
"Ehkä. Onhan sinulla aikaa. Voit rauhassa keskittyä ensin tekemään tallistasi juuri sellaisen kuin tahdot."

"Voin viihdyttää itseäni töillä." Hän naurahti pehmeästi. Ja onneksi ainakin vielä Benjamin oli innoissaan menossa kilpailuihin.
"Benjamin haluaisi jo kilpailla. Esteillä tai siis... Puomiluokassa."

Töillä oli hyvä pitää itsensä kiireisenä ja hyväntuulisena. Tai ainakin kiireisenä.
"Voi Benjamin", hän naurahti. "Hänestäkin on tullut jo niin iso poika. Varo vain, kohta sinulla on seitsemällä hevosella kilpaileva teini käsissäsi", nainen virnisti. Ei nyt sentään, ainakaan toivottavasti. Tai ehkä olisikin. Mistäs sitä ikinä tiesi, mistä Benjamin innostuisi kasvaessaan isommaksi. Juuri nyt puomiluokissa oli varmasti riittämiin hohtoa lapselle.

"Lupasin että ehkä syksyllä, taluttajan kanssa." Eihän nelivuotias vielä pysynyt ihan kunnolla hevosen selässä ja tarvitsi vähän apua. Parin vuoden päästä tuo voisi jo kilpailla kunnolla ristikkoluokissa. Hyi, ajatus ahdisti.
"Olen niin vanha... Benjamin aloittaa koulun syksyllä."

"Aww", nainen äännähti myötätuntoisena. "Lapsiparka kun joutuu odottamaan. Etkö ole koskaan kuullut, että odottavan aika on pitkä?" Evelyn virnisti. Oli ymmärrettävää, ettei pieni poika päässyt vielä yksinään kilpailemaan edes puomiluokassa. Moni asia voisi mennä pieleen kun käytiin vieraalla tallilla pyörimässä, joten parempi tarjota lapselle onnistumisen elämyksiä taluttajan kera.
"Voi ei", hän huokaisi. "Miten Benjaminista on tullut jo niin iso. Mihin kaikki vuodet oikein katoavat?"

"En tosiaan tiedä. Ja täyttääkin viisi kohta. Olen niin vanha." Raiden nauroi toisen sanoille pehmeästi. Se oli kamalaa. Onneksi poika ei toivonut mahdottomia lahjaksi.

"Niin minäkin. Meistä tulee pian eläkeläisiä", Evelyn virnisti. Aika juoksi tavattoman nopeasti, jos häneltä kysyttiin. Elämä tuntui soljuvan eteenpäin pysäyttämättömänä virtana, joka ei hidastanut tahtiaan hetkeksikään. Kohtahan oltiin taas syksyssä, vaikka juurihan kesä vasta alkoi.
"Joko Benjamin on ilmaissut lahjatoiveita syntymäpäivilleen? Onhan viidennen vuoden täyttäminen iso juttu", hän virnisti. Hän ainakin hemmottelisi pojan pilalle, jos Ray ei olisi vahtimassa.

Mies nosti katseensa naiseen ja kohotti toista huolella piirretyistä kulmistaan.
"Ei. Itseasiassa ei juuri mitään. Iron Man on iso juttu ja samoin jotku.. Hot Rod Wheelsit... Jotain autoja ne oli oli? Pelkään että joskus hän vielä värjää Bobin vesiväreillä punakeltaiseksi..."

”Voi Benjamin", hän nauroi. "Se olisikin näkemisen arvoista. Varsinkin kun se poni ei varmasti antaisi sinun pestä itseään." Hän painoi ehdotukset mieleensä. Täytyisi selvitellä, mitä kaupoista löytyisi - ja jos ei löytyisi, niin tilata vaikkapa massatuotettujen lelujen luvatusta maasta Atlantin toiselta puolen.

"Nii-in. Soitan sut pesemään sen pikkuperkeleen." Raiden hymähti. Bob oli edelleen mahtava lapselle, mutta hän ei osannut vieläkään käsitellä sitä pientä paholaista.
"Se potkaisi kengittäjän naamalleen kahdesti ja luovutin. Olkoot ilman."

”Miksi luulet, että se pitäisi minusta yhtään sinua enempää?" Evelyn virnisti. Vaikea kuvitella, että Benjaminin poni suhtautuisi häneen sen myötämielisemmin kuin pienen omistajansa isään. "Voi Bob", hän nauroi lämpimästi. Poninlurjus. "Kunhan vain saat kengittäjän paikalle muita varten, ei mitään pysyvää vahinkoa tapahtunut. Ellei kengittäjä sitten ehtinyt jo lisätä sinua mustalle listalle."

"Ei pidäkään, mutta kerran kehtaat nauraa, saat tulla hoitamaan sen pesun.katsotaam paljonko sitten naurattaa." Raiden virnisti sanojensa päätteeksi, kuin todistaakseen olevansa tosissaan. Hah.

Evelyn nauroi raikuvasti kääntäen kasvonsa kattoa kohden. Niinpä tietysti.
"Tai sitten vain lahjon Benjaminin pesemään poninsa aivan itse. Luulisi muutaman värikkään auton riittävän", hän virnisti.

"Ei lasta tarvi lahjoa kaikkeen." Raiden nauroi. Evelyn oli mahdoton sen kanssa miten hemmotteli poikaa tai miten ainakin olisi halunnut hemmotella. Toisaalta mies ei välittänyt siitä. Eläinlääkäri oli aikuinen ihminen, tuo tiesi mihin halusi varojaan käyttää. Ehkä.

"Ei tietenkään", nainen virnisti nöyrästi. Ei varsinkaan niin hyvätapaista lasta kuin Benjamin. "Mutta minä tahdon." Mikään ei ollut hauskempaa kuin tuoda tullessaan lelu ja nähdä, kuinka pojan silmät syttyivät.
"Täytyyhän minun jollain säilyttää suosikkiasemani", nainen virnisti. Jos häneltä kysyttiin, Benjamin oli paras mahdollinen sijoituskohde rahoille, jotka muutoin lojuivat korkoa kasvamassa tilillä.

"No se. Kerran aloitit niin leikki pitää viedä loppuun. Benjamin tosin odottaa sua muistakin syistä. Se haluaa näyttää sulle piirrustuksia ja miten se hyppää isoja hyppyjä."

"Voi Benjamin", hän henkäisi ihastuneena. "Tulen käymään heti kun vaan teille molemmille sopii. Täytyyhän minun nähdä piirrustukset ja estetaidot", nainen vakuutteli innokkaasti nyökytellen. Aivan ehdottomasti. Mikään ei pitäisi häntä poissa pojan luota.

"Ilmoita vaan koska sulle käy." Oli ihanaa että Alex ja Evelyn olivat iloisia saadessaan olla pojan elämässä. Se teki hyvää pojalle.
"Oon niin ilonen että sä haluat ja jaksat olla Benjin elämässä"

"Ei se ole jaksamista nähnytkään. Olen onnellinen, että saan olla Benjin elämässä. Se on etuoikeus", nainen vastasi lämpimästi. Hänen elämänsä olisi ollut niin paljon yksipuolisempaa ja synkempää ilman pientä poikaa.
"Otan hänet mielelläni taas kylään kesän mittaan jos sinulla on muita suunnitelmia - tai vaikkei olisikaan. Benjamin on paras yökyläkaverini koskaan", Evelyn vannoi naurua äänessään.

"Oon onnellinen että susta tuntuu tuolta." Benjamin kun ei ollut saanut tutustua kummeihinsa jotka tuolla oli, eikä sen pahemmin serkkuihinsa äidin puolelta. Oli ihanaa että pojalla oli joku muu kuin isä, josta tuo piti.
"Olisin hukassa muuten."

Evelyn hymyili pirteästi ja kurkotti taputtamaan ystävän käsivartta pöydän yli. Mies murehti ihan turhasta. Hän rakasti pientä poikaa eikä koskaan kieltäytyisi viettämästä aikaa lapsen kanssa.
"Etkä olisi. Pärjäisit Benjin kanssa vaikka koko maailma olisi teitä vastaan, olet osoittanut sen jo. Mutta olen iloinen, että voin olla avuksi", nainen pudisteli päätään huvittuneena. Ray oli uskomaton isä pienelle pojalleen.

"No mut sun kaltanenn ihminen helpottaa ihan mielettömän paljon." Raiden laski samalla tyhjän mukin pöydälle, katsellen Evelyniä hetken.
"noh, kerroppa. Miltä tuntuu asua yhdessä?"

Evelyn hymyili toispuoleisesti, muttei väittänyt vastaan. Olkoot siis niin. Hän tulisi taatusti hakemaan Benjin joku päivä kylään luokseen - tai ehkä hän tulisi itse käymään ja veisi poniaan palvovan pikkupojan kiertämään läheisiä peltoja narun päässä.
"Upealta", hän naurahti. "On ihana palata kotiin tietäen että siellä odotetaan, eikä tarvitse miettiä mitä kautta käydä kiertämässä ensin. Ehkä oli kuitenkin hyvä, ettemme kiirehtineet", nainen hymähti. He olivat enemmänkin jahkanneet kuukaudesta toiseen asuessaan kahden asunnon välillä, mutta se tuntui kantaneen hedelmää. Hän ainakin oli onnellinen omassa yhteisessä kodissaan.

"Hyvä että se täytti tehtävänsä." Joskus yhteenmuutto taas pilasi hyvän suhteen... Mitä milloinkin kävi. Hänen olisi tehnyt mieli udella enemmän, mutta jätti asian sikseen kuitenkin.

"Niinpä", nainen nyökkäsi lämpöä täynnä. Hän oli niin onnellinen elämästään Klausin kanssa. Oli monta hyvää syytä juhlaan, ja ainakin tusinan verran muita joista olla kiitollinen.
"Koiratkin ovat niin tyytyväisiä, kun saavat mennä kaikkialle kahdestaan. Ne tuntuvat jo kasvaneen kyljistään toisiinsa kiinni", Evelyn naurahti.

"Oivoi. Voi niitä. Pitäisi ottaa itse joku paremmin vartijaksi sopiva koira joka viihtyisi pihalla mutta en malttaisi." Raiden vähän pelkäsi että miten Alice suhtautuisi tunkeilijaan omalla reviirilään.

"Mielesi muuttuu jos käyt pyörähtämässä eläinsuojalla", nainen vannoi pieni hymy huulillaan. Ei kai kukaan voinut käydä eläinsuojalla ja todeta että ei tahtonut ottaa sieltä koiraa mukaansa? Hän ei ainakaan voinut. "Oli todella lähellä, etten tuonut kokonaista laumaa mukanani viime kerralla kun työt veivät sinne."

"Miksi luulet etten ole käynyt?" vino hymy käväisi miehen huulilla. Siihen todellakin oli syynsä.

Evelyn nauroi lämpimästi. Niinpä niin.
"Siellä oli ehkä maailman suloisin staffi viime kerralla. Eiköhän se ole jo saanut kodin kun oli niin herttainen kaveri, mutta oli niin lähellä, etten ottanut sitä mukaani. Ilmeisesti tapanani on keräillä luupäisiä terrierejä", nainen virnisti. Fuego oli sentään onneksi piilottanut terrierimäisyytensä niin tarkoin, että välillä hän unohti omistavansa pelätyn pitbull-rotutyypin edustajan.

"Mmm, selvästi. Tarvitsisin jonkun vähän pihaan vahdiksi, Alice kun ei viihdy pihall paitsi hyvin harvoilla keleillä." Muutoin whippt aina hytisi tai inisi märkää.

"Suojalta kyllä varmasti löytyisi joku kiva kaveri", Evelyn virnisti pirullisesti. Seuraavan kerran kun hän kävisi suojalla rokottamassa koiria, hän piinaisi Rayta kuvilla suloisuuksista, joita näki. "Otat jonkun oikein äänekkään huskyn. Se voisi keskustella kaikki päivät hevostesi kanssa."

"Oi, ihanaa. Tai sitten ei." Mies pärskähti ajatukselle siitä konsertosta pihallaan. Sitä ei kestäisi kukaan.
"Pitää ehkä mennä käymään."

”Mene ihmeessä", nainen kannusti. Hän kannustaisi aina ja ikuisesti jokaista hakemaan lemmikkinsä eläinsuojalta, mutta se taisi juontaa juurensa kaukaisen kotimaan toimintatapoihin. Täällä sentään koiria kunnioitettiin enemmän kuin Atlantin toisella puolen, eikä niitä hylätty jatkuvasti mitä surkeimpiin oloihin.
"Kun siellä käy tarpeeksi usein, joku kerta siellä sattuu varmasti olemaan koira, joka vastaa tarpeitasi." Se oli ainakin hänen perustelunsa sille, miksi hän otti vastaan jokaisen keikan eläinsuojalle. Klaus ei ehkä arvostaisi jos hän raahaisi mitään kyselemättä koiria kotiin ovista ja ikkunoista, mikä olikin varmasti suurin syy sille, miksi heillä oli edelleen vain kaksi koiraa. Täytyisi houkutella mies joskus mukaan eläinsuojalle. Se tosin voisi päättyä siihen, että heillä olisi se lauma kotonaan, kun molemmat lepertelisivät hylätyille eläimille sydämensä täydeltä.

"Katsotaan. Pitää paikata aita ensin." Hän ei halunnut koiran karkaavan saman tien, vaikka aluksi hän ei pitäisikään koiraa irti tontilla.

Evelyn virnisti. Hänen työnsä täällä oli tehty, vai miten sitä ikinä sanottiinkaan. Joku onnekas koira saisi kodin Rayn luota ennemmin tai myöhemmin, ja Alice saisi nelijalkaisen kaverin itselleen.
"Mitäs muuta voin houkutella sinut vielä hankkimaan kuin koiran ja kasan leluja Benjaminille?" Evelyn nauroi.

"Hmmm... En joudu hankkimaan kuin koiran, sillä sinä hankit ne lelut." Se oli totta ja Evelyn tiesi sen. Raiden naurahti ja kaatoi toisen kupin teetä itsellensä.

"Totta", Evelyn nauroi edes yrittämättä väittää vastaan. Hän ostaisi Benjaminille kasan leluja joka tapauksessa, joten mitäpä Ray niitä hommaamaan. "Mutta voitko syyttää minua? Lasten tavarat ovat niin suloisia eikä täällä nyt ole muitakaan, joita voisin lelliä piloille."

"En voi syyttää. Ja minä voin laittaa ne rahat jotka menisi leluihin, pojan poniin ja sen varusteisiin." Eli kaikki voittaisivat. Krhm.

"Hyvä suunnitelma", Evelyn nyökkäsi naurua äänessään. Hetkeä myöhemmin hän irvisti syyllisenä muistaessaan reilun viikon takaisen nettiseikkailunsa, joka oli alkanut tarpeesta ostaa uudet suojat Lionheartille. "Ponin varusteista puheenollen… Saatoin ehkä tilata jotain pientä Bobille."

Pientä? Raiden kohotti kulmiaan kysyvästi, nojautuen pöydän yli lähemmäs ystäväänsä.
"Mitähän se on?"

Evelyn virnisti syyllisenä.
"Superman-varustesetti", hän tunnusti naurua äänessään. Se oli ollut niin suloinen myyntikuvissa! "Tosin pyysin että logon S vaihdetaan B:ksi. Mutta siinä on satulahuopa ja korvahuppu ja kaksi pinteliä, vaikka kukapa niitä jaksaa jalkoihin kääriä. Sen pitäisi tulla postissa suoraan tänne parin päivän päästä."

Raiden alkoi hytkyä naurusta. Ei hemmetti, Benjamin sekoaisi onnesta.
"Ei luoja. Kuolen. En kestä sitä, siitä tulee Benjaminin lempivarusteet... Ja mä en voi katsoa sitä ponia enää."

"Tiedän", Evelyn nauroi helpottuneena siitä, ettei ystävän reaktio ollut heittää häntä teekupilla. "Näin ne kuvat ja en voinut olla ostamatta kun kuvittelin Benjaminin ratsastamaan ylpeänä pientä Bobiaan ne päällä."


"Mä en kestä. Sä adoptoit pojan kun tukehdun naurun pidättelemiseen." Raiden vastasi ponnekkaasti. Bob tulisi olemaan niin tappavan suloinen!

"Lupaan ja vannon tekeväni sen", nainen nauroi lämpimästi. "Vaadin heti valokuvan, kun saatte paketin ja olette päässeet testaamaan, miltä superponi Bob näyttää ne päällä."

”Saat kuvan jos pystyn sellaisen ottamaan." Raiden virnisti leveästiä. Se tulisi olemaan niin koominen näky.

"Se riittää", nainen naurahti. Häneltä pitäisi tosiaankin kieltää nettishoppailut, vaikka joskus ne päättyisivätkin näin hilpeisiin tunnelmiin. "Ja kaikki alkoi siitä, että tarvitsin uudet suojat Lionheartille. Enkä muuten lopultakaan löytänyt etsimiäni suojia."

”Evelyn..." Raiden mutisi hiljaa. Miksi tuo oli noin... Mahdoton? Hän huokaisi raskaasti, hymy edelleen kasvoillaan.

"Ray", hän virnisti vastaukseksi suostumatta tuntemaan häpeää puuhailuistaan. Elämä oli liian lyhyt moista varten. "Ymmärrät kun näet ne varusteet."

"Mutta et ostanut Lionheartille suojia." Raiden puuskahti. Siis miten Evelyn saattoi olla noin hölmö?

"En löytänyt niitä mitkä tahdoin!" Nainen puolustautui kiivaasti, joskin raikuvasti nauraen. "Mitään järkeä ostaa toisiksi parhaita kun tiedän jo, mitkä ovat parhaat."

"Niin niin... Totta tuokin tietysti." Raiden pudisteli päätään naiselle. Tuo oli kyllä mahdoton. Ei löytänyt suojia hevoselleen niin osti setin hänen poikansa ponille.

"Täysin ymmärrettävää", nainen vakuutteli hyväntuulisesti. "Mutta jätin sentään ostamatta Frozen-teemaisen setin Olafille", hän ei voinut jättää kiusoittelematta ystävää. "Vaikka Olaf olisikin ollut todella kaunis jääprinsessa."

"... Olisin heittäny sut pihalle siitä hyvästä." Hän ei todellakaan olisi kestänyt sellaista. Se olisi ollut viimeinen niitti.

"Niin epäilinkin", Evelyn virnisti pirullisesti. "Ensi kerralla sitten."

"Ei." Raiden totesi tiukkaan sävyyn.
"Olis joskus hauska järjestää ratsastusesityksiä tai jotain tapahtumaa, mutta Rosings Parkin ja ratsastuskoulun keskellä mun tallin pikkutapahtumat olis naurettavia."

Evelyn nauroi. Todellakin ensi kerralla. Hän ostaisi Olafille lumihiutalekoristeisen tiaran, jos ei mitään muuta.
"Enpä tiedä. Luulisi tännekin riittävän tulijoita, varsinkin jos esitykset ovat lännenratsastusta. Sitä ei pahemmin muilla talleilla ole nähty", nainen pohti päätään kallistaen. Rosingsissa hän ainakin käänsi katseita Lionheartin kanssa maastoillessaan, kun ori kulki pitkällä kaulalla lännensatulan alla.

"No sitä, mitäpä muutakaan? Tosin saisin puhuttua lisäkseni sinut ja Alexin mukaan. Katrilli olisi hauska, mutya kolmelle ei saa katrillia." Mies virnisti miettiessään vuonohevoskatrillia.

"Mutta kolmella saa jo hienon ja monipuolisen esityksen", nainen naurahti. "Olettaen tietenkin, että saisit puhuttua meidät mukaan." Ihan kuin se paljoa vaatisi, jos nyt rehellisiä oltiin.

"Alexilla ei ole vaihtoehtoa ja ihan kuin sä voisit sanoa ei, jos saat kaahottaa Lionheartilla lännenvarusteissa." Raidenin äänensävy oli pehmeä. Ei hän tosin loukkaantuisi, vaikka ystävänsä eivät suostuisi

"Hyvä myyntipuhe", Evelyn nauroi raikuvasti. "Totta kai tulen osaksi esitystä, jos tahdot sellaisen järjestää."

”Eikös?" Ainahan Raiden osasi mainostaa. Hänhän oli suorastaan markkinoinnin ammattilainen.
"Oon aina osannut myydä asioita puhumalla. Tai sit en."

"Minut on aina ollut helppo ympäripuhua ostamaan ties mitä", nainen virnisti, "joten miksi tämä olisi sen erikoisempaa?" Sille oli syynsä, että hän aina ensitöikseen hankki puhelinliittymäänsä suoramarkkinointieston. Samasta syystä posti kantaisi Benjaminille pojan nimikirjaimen mukaisesti tuunatut Superman-varusteet ponia varten.

Evelyn virnisti. Niin kai, mutta minkä hän sille mahtoi? Oli mukavampi sanoa kyllä kuin ei.
"Mutta vedän rajan siihen, jos yrität istuttaa minut jonkin ponipallerosi selkään", nainen uhosi. Niin varmaan. Hienostihan se oli viimeksikin mennyt.

"No vuonokatrilli olisi ollut hieno, voisihan sen tehdä kahdestaankin." Mies mutisi hiljaa, virnuillen sen teekuppinsa takana.

"Saat varmasti jonkun paikkaamaan minua", nainen virnisti. Pitihän hänen nyt maineestaan kiinni pitää. Olisihan se ollut suorastaan järkyttävää jos hän olisi myöntänyt, ettei pulleroissa karvakasoissa ollut mitään vikaa.

"Kaatsotaan..." äänestä jo kuuli että mies ei aikonut edes yrittää. Hän oli niin tyytyväinen ratkaisuunsa palata tänne. Hän vilkaisi kelloa ja huokaisi.
"Pitää mennä kylmäämään Olafin jalkoja.."

"Voi Olaf", Evelyn huokaisi nousten pöydän äärestä. Ehkä hänen olisi parempi lähteä kotiin, niin mies saisi jatkaa päiväänsä omaan tahtiinsa.
"Tahdotko että vilkaisen sitä, vai odotatko vaan kärsivällisesti tuloksia?" Nainen kuitenkin kysäisi. Tuskinpa hän sen enempää osaisi sanoa kuin aiemminkaan käynyt eläinlääkäri.

"Voithan sä kattoa mut... Ei ole pakko." Raiden oli niin surkeana heti kun ajatteli ruunaansa. Hän vilkaisi ikkunasta ulos ja veti kevyen takin yllensä, astellen ulos ja talliin. Siellä hän avasi ruunan karsinan, kumartuen kokeilemaan jalkoja.
"Voi poika, minkä teit." Molemmat etujalat kuumottivat ja toista koskiessa ruuna jopa peruutti askeleen, korskahtaen. Sillä oli taas kipuja, pitäisi kai soittaa päivystävälle ja pyytää tuo pistämään kipulääkettä polviin. Hän suoristautua hevosen jaloista, rapsutellen sen päätä vaitonaisena. Ei Olaf vielä saisi mennä.

"Minä kurkistan", nainen vakuutti suunnistaen miehen perässä ulko-ovelle ja aina talliin asti. Ruunaparkaa kävi sääliksi, kun vuonohevonen oikein karkasi omistajansa kosketusta.
"Voi Olaf", Evelyn päivitteli kumartuessaan itse ruunan etujalkojen viereen. Hän juoksutti hellästi kättään kuumottavilla jaloilla matalasti hevoselle hyräillen. Raukkaparka. Olisipa hän ottanut mukaan piikin tai pari, niin voisi heti helpottaa pienen hevosen oloa.
"Toivottavasti koetulokset valaisevat, mikä sen jaloissa on", nainen huokaisi suoristautuessaan, sillä kuten oli epäillytkin, ei hän kokenut mitään suurta älynväläystä vuonon jalkoja kokeillessaan.
"Voimia. Kyllä se saadaan vielä kuntoon." Vielä kun hän osaisi suhtautua samalla positiivisuudella Defyyn ja tamman mystisiin ontumisiin.

Raiden oli miltei toivonut että Evelyn olisi tiennyt jotakin tai nähnyt aiemmin tällaista Hän vain puraisi huultaan ja nyökkäsi.
"Sillä on epäilty nivelrikkoa, bakteerien aiheuttamaa niveltulehdusta tai sädeluuontumaa mikä säteilee sen polviin. Kahden muun kanssa se voi elää mut ontumaa ei voi parantaa."

"Noista vaihtoehdoista kallistuisin nivelrikon puoleen", Evelyn vastasi vilkuillen ruunan jalkoja. "Sädeluuontumaa en lähtisi diagnosoimaan ilman kunnon todisteita. Olafin kavioista on aina pidetty hyvää huolta, joten vaikea kuvitella sen kehittäneen moista vaivaa, varsinkin kun et ole rasittanut sitä mitenkään liikaa." Hän kumartui uudestaan ruunan jalan puoleen ja tunnusteli etujalkaa, vaikka hevonen ei siitä niin välittänytkään.
"Minut leimattiin jo vainoharhaiseksi kun ehdotin sitä Defyn omituisen ontumisen syyksi, ja se on sentään tehnyt pitkän uran estehevosena. Kuulemma oli kymmeniä todennäköisempiä syitä, joiden ennuste on huomattavan paljon parempi."

Raiden nyökkäsi. Kai sille silti joku perusteltu oletus oli, kun sitä oli edes vilautettu hänelle.
"Sillä oli nuorena vähän häikkää niissä kun huono kengittäjä veti ne omituisen mallisiksi, mutta se saatiin korjattua sillon nopeasti. Se oli vaan hetken erikoiskengillä ja sitten vähän aikaa ilman. Sen jälkeen siinä ei oo ollut mitään vikaa." Hän osasi laskea päässään että Olafin ikäisenä nivelrikkoon sairastunut hevonen ei pahimmassa tapauksessa eläisi kovin vanhaksi. Mies kun oli vielä toivonut että saisi pitää lihapallonsa mahdollisimman kauan.
"Nyt se ei ole edes niin tankkeri, kun se on liikkunut viimeisen vuoden hyvin. Eikä se missään vaiheessa ollut niin ylipainoinen että se vaikuttaisi jalkoihin, etenkin kun se ei ole koskaan oppinut etupainoiseksi." Hän halusi vain syyn sille, miksi juuri hänen ruunansa, jonka kanssa oli pyritty tekemään kaikkensa, ettei tällaista tulisi. Hän antoi Olafin kävellä perässään letkun luo, laittaen letkuun kiinni viilennysletkut. Hän oli ostanut ne saatuaan ohjeeksi viilentää Olafin jalkoja päivittäin useamman kerran.

"En usko sen vaikuttavan", nainen vastasi harteitaan kohauttaen. Nopeasti korjattu kengitysvirhe ei aiheuttanut vuosien päästä oireilevia kavioita, ei ainakaan kovin todennäköisesti. Hän tahtoi uskoa siihen, että Olaf tervehtyisi nopeasti ja voisi elää vielä pitkään. Jos nyt sitten hieman kevyemmällä käytöllä niin mitäpä sitä, kunhan suloinen vuonohevonen voisi elää hevosen arvoista elämää.
"Olaf on ollut hyvissä käsissä. Valitettavasti näitä sattuu siitä huolimatta aina silloin tällöin. Keskity vain siihen, että saat ruunasi kuntoon", nainen yritti lohduttaa ja taputti vuonohevosen kaulaa kun Ray viritteli letkut kohdilleen. Tämän jälkeen hän aivan varmasti pyörähtäisi tallin kautta tarkistamassa, miltä Defy vaikutti tänään - ja kovistelisi huomisen työpäivänsä aikana Johnia uudestaan sädeluuontuman mahdollisuudesta. Ihan sama, vaikka hän saisi miten vainoharhaisen leiman otsaansa. Hänenkään tammansa ei ollut kunnossa, vaikka vielä hevonen ei näin pahasti jalkojaan arkonutkaan.

Kylmäys auttoi Olafin jalkojen kipuun hetkeksi, mutta ei se antanut kuin muutaman tunnin helpotuksen, kunnes ne taas kuumenivat ja alkoivat kipuilla samaan tapaan. Raiden istui jakkaralle ruunan pään viereen, silitellen sen turpaa. Olaf seisoi kiltisti aloillaan vaikka se ei ollut edes kiinni.
"Haluaisin, samalla mietin pahinta. Jos joudun jo päättämään jotain minkä kuvittelin päättäväni vasta kymmenen vuoden päästä."

”Et joudu", Evelyn vastasi päättäväisesti. Se ei ollut vaihtoehto. Olaf täytyisi saada kuntoon. Ruuna ansaitsi vielä ainakin vuosikymmenen aikaa omistajansa hellässä huomassa. "Olaf tulee kuntoon. Meidän on pakko uskoa siihen." Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ruuna täytyisi saada jaloilleen ja takaisin vaeltamaan. Olaf ei ansainnut tätä. Ruunaparka.

"Niin. Niin kai." Hän yritti uskoa siihen, mutta vilkaisukin jaloistaan kipeään ruunaan sai sisuskalut muljahtamaan. Ei tämän pitänyt mennä näin...

"Hei, nyt ajattelet pirteämpiä asioita", nainen kannusti ja astahti lähemmäs puristaakseen miehen olkavartta rohkaisevasti. "Olaf on parhaissa mahdollisissa käsissä."

"No... Niin." Ei mies oikein osannut sanoa siihenkään mitään. Kai ruuna oli? Ei hän tiennyt oliko hän paras mahdollinen. Ei enää.

Ei siinä ollut mitään mietittävää. Olaf saisi parhaan mahdollisuuden kuntoutumiseen Rayn kanssa. Evelyn vilkaisi kelloaan hiljaa huokaisten. Kai hänen olisi lähdettävä, jos hän kerran koukkaisi Rosings Parkin kautta.
"Minun täytyy mennä, tai en ikinä ehdi kotiin", nainen huokaisi ja levitti käsiään rutistaakseen ystäväänsä tiukasti. "Soitellaan. Ja laita viestiä heti kun saat tietää enemmän Olafista."

Mies nousi halaamaan ystäväänsä kunnolla, astuen ruunansa vierelle.
"Soitellaan ja ilmoitan. Aivan varmasti ilmoitan."

"Hyvä", Evelyn nyökkäsi ja tarjosi lämmintä hymyä miehelle ennenkö kääntyi ja lähti ulkoilmaan. Hän istui ratin taakse suoden vielä viimeisen vilkaisun Rayn kodikkaalle pienelle tilalle toivoen, että Olaf saisi nauttia elämästään täällä vielä pitkään, ja käänsi nokan tulosuuntaan palatakseen kotiin Rosingsin kautta.

Maanantai 20. helmikuuta 2017 - keskipäivä

Evelyn hidasti autonsa vauhtia reilusti ennen tuttua risteystä ja vilkutti hätävilkkujaan muutaman kerran varoituksena perässä seuraavalle kuljetusfirman hevosautolle. Kahta Yhdysvalloista viikonlopun aikana Englantiin lentänyttä hevosta kuljettava hevosauto hidasti pehmeästi ja suoriutui tiukasta käännöksestä mallikkaasti pienemmän henkilöauton esimerkkiä seuraten. Nainen oli käynyt tarkistamassa sunnuntaina saapuneet hevoset Lontoossa, mutta pitkän lentomatkan tehneet eläimet olivat saaneet viettää yhden yön paikallisessa tallissa ennen ajomatkaa pohjoiseen. Nyt he olivat kuitenkin perillä, sillä vihdoin niin henkilöauto kuin hevosauto kaarsivat Skeldale Housen pihaan. Nainen sammutti autonsa moottorin ja loikkasi hetkessä ulos, vaikka kuljetusfirma ei hänen apuaan kaipaisikaan. Tämän takia hän palkkasi ammattilaiset hoitamaan kuljetukset, kun matka oli tuntia pidempi. Ainakin hän voisi moikata Rayta kuljetusfirman kääntäessä autoa ja valmistellessa hevosia purkuun.
”Moikka!” Nainen tervehti pirteästi ja heilautti kättään saadakseen ystävänsä huomion. ”Mites aamu on sujunut?” Evelyn haroi kevyessä tuulessa tanssivia hiuksiaan nopeasti ponnarille antaessaan katseensa kiertää pienellä tilalla, josta oli tullut varsin tuttu Raidenin muutettua tänne.
”Mitäs suosikkishettikselleni kuuluu?” Nainen virnisti vinosti. Benin kiero poninpallura oli voittanut hänet puolelleen vain ja ainoastaan sen tähden, miten kovin pieni poika ponistaan piti.

Raiden oli ollutntodella hämillään Evelynin ilmoituksesta, mutta ei ollut takertunut siihen sen enempää. Kai naisella oli syynsä haluta hevoset muualle kuin Rosings Parkiin, vaikka Evelynillä olisikin ollut varaa pitää kaikki neljä siellä. Hän oli tallissa kun kuuli auton ajavan pihaan, sulkien valmistellun karsinan oven tyynesti. Nyt kaikki oli valmista ystävän hevosille.
"Moi!" Raiden pyyhki käsiä fleecetakkinsa helmaan ja hymyili.
"Loistavaa. Hyppää Benjin kanssa jo ristikoita. Varokaa vaan, syksyllä ristikkoluokissa on pieni estepeto. Yhtä lihava ja hankala poni se on edelleen. Mitä sinulle kuuluu?"

”Mahtavaa!” Nainen riemuitsi ystävän kertomukselle. ”En malta odottaa, että pääsen katsomaan kuinka Benji kerää koko seinän täydeltä ruusukkeita.” Hänhän aikoi tosiaankin olla paikalla niin usein kuin vain pääsisi. Täytyisihän jonkun olla lellimässä poikaa piloille, kun Raiden joutuisi hoitamaan vastuuntuntoisen isän virkaa.
”Pelkkää hyvää, mitä nyt tullut vietettyä muutama tunti autossa viikonlopun mittaan”, Evelyn naurahti. ”Kävin tarkastamassa matkalaiset Lontoossa lentonsa päätteeksi, ja no, ehtihän siinä samalla hieman ihailla pääkaupunkiakin”, hän virnisti. Hänellä saattoi ehkä olla muutama tuliainen autonsa takapenkillä, mutta niitä ehtisi esitellä myöhemminkin.

Raiden ei voinut olla naurahtamatta. Varmasti Evelyn olisi paikalle, ei hän sitä epäillyt.
"muutama vain, vuoden alkarviointi. Oletan että matkalaisesi voivat hyvin?"

”Loistavasti”, nainen vahvisti nyökäten ja kääntyi vilkaisemaan kuljetusauton suuntaan, jonka ympärillä firman kaksi työntekijää pyörivät. ”Ne lensivät kuuleman mukaan kuin ammattilaiset, eikä kumpikaan ollut stressannut turhia. Eivätköhän ne ole aivan täydessä terässä, tosin varmasti valmiita pääsemään ulos autosta. Joko olet laittanut tallin valmiiksi?” Hän vilkaisi kuljetusautoa, jonka ramppia työntekijä parhaillaan laski alas toisen kiivetessä sivuovesta hevosten luokse.
”Onpa hauskaa saada pari kunnon lännenratsua tännekin. Lionheart ei aivan kelpaa karjaratsusta”, hän virnisti täynnä vain vaivoin pidäteltyä intoa. Voisiko hän vain kertoa jo Raylle, miten hevoset olivat oikeastaan miehen, jos tuo vain huolisi ne? Pakko kai odottaa, että työntekijät saisivat purettua kaksikon auton kyydistä ensin. Kärsivällisyys ei tosin ollut hänen vahvuuksiaan, ainakaan tänään.

Raiden tulisi saamaan sydärin kun nainen joskus pudottaisi sen pommin.
"Varmasti. Tulee kotoisa olo sinullekin. Ja tietty tallit ovat valmiina. Ensimmäiset karsinat oikealla on näiden. Olisin laittanut nimikyltit jo, jos joku olisi suostunut antamaan nimet."

”Kieltämättä”, nainen naurahti. Kotoisan olon tosin saisi vähemmälläkin, mutta milloinpa hän olisi mitään tehnyt helpoimman kautta. Hän nauroi lämpimästi ystävälleen ja tönäisi kevyesti miehen käsivartta. ”En tahtonut, että päädyt googlailemaan uusimpia asukkaitasi etukäteen”, Evelyn perusteli virneen kera. Hän hymyili nähdessään tummaan loimeen puetun quarterhevosen peruuttavan ensimmäisenä alas kuljetusauton ramppia, ja hetkeäkään epäröimättä harppoi ottamaan riimunnarun työntekijältä, jotta toinenkin ratsu saataisiin ulos autosta.
”Tadaa, todellinen quarterhevonen”, Evelyn virnisti vinosti tuodessaan hevosen takaisin Raidenin luokse. ”Ja nimikin on sen mukainen, nimittäin tämä kaveri on Lucky I Ain’t Glue”, nainen ilmoitti voimatta mitään naurun pyrskähdykselle, jonka nimi aiheutti kerrasta toiseen.

Raiden katseli kaunista quarteria, havainnoiden sen nopeasti tammaksi. Ainakin Evelynillä oli hyvä maku hevosten suhteen.
"Oikeasti? Voi luoja." Raiden tuhahti, ottaen vastaan harmahtavan tamman perässä tuodun punaruunikon. Loimi kätki ruunan hauskan värityksen alleen. Freckles pärskähti kovaa ja steppasi muutaman askeleen.
"Kuka tämä sankari on? Ja mene vain edeltä talliin"

”Oikeasti”, nainen vahvisti nyökkäyksen kera. ”Sen siitä saa, kun rekisteriin ei hyväksytä kahta samannimistä hevosta.” Hän naksautti kieltään quartertammalle saadakseen hevosen liikkumaan sen verran, ettei perästä seuraava kaveri joutuisi ahtaalle.
”Se on Colonel Freckles”, Evelyn huikkasi olkansa yli ja lähti johdattamaan tammaa talliin. ”Ja ruunapoika on muuten colorado ranger, joten nimelle on syynsä”, nainen lisäsi huvittuneena. Hän sujautti taluttamansa tamman nopeasti karsinaan voidakseen astua takaisin ulos siksi hetkeksi, että saattoi viittoa työntekijöitä tuomaan hevosten mukana tulleet varusteet sisälle - eli lähinnä mittatilaustyönä tutulla yhdysvaltalaisella satulasepällä teetetyt lännensatulat ja uudenkarheat suitset. Eihän lännenratsuja nyt ilman kunnollisia varusteita voinut tänne tuoda. Hän palasi nopeasti riisumaan tammaa kuljetusvarusteista.
”Toivottavasti ne ovat yhtä hyvätapaisia kuin mitä niistä on sanottu, en tahtoisi enempää sinua kolhivia hevosia talliisi”, nainen hymähti kiskoessaan tumman loimen alas tamman selästä.

"En kestä." Raiden hymähti, vilkaisten ruunaa. Sen nimi sai hänet nauramaan.
"Oikeasti? Ei voi oll totta." Tallissa Ray talutti ruunan toiseen laitettuun karsinaan, vetäen loimen pois. Se paljasti hauskan karvan.
"Vau. Tosiaan on colorado ranger. Ainakin hienoja ne ovat. Satulat voi laittaa satulahuoneeseen. Siellä on kaksi puista satulatelinettä niiden lännenvarusteille."

”Ne ovat varsin hienoja, vaikka itse sanonkin”, Evelyn virnisti taputtaen tamman kaulaa, kun poistui loimi sylissään karsinasta. Varusteita kantavat työntekijät suunnistivat satulahuoneeseen kantamuksineen, ja Evelyn puolestaan hylkäsi loimen tallikäytävälle saadakseen kätensä vapaaksi. Hän riisui nopeasti paksut kuljetussuojat ratsun jaloista, ennenkö alkoi käydä tamman jalkoja läpi yksi kerrallaan. Ihan kuin hevonen olisi itsensä kuljetusauton kyydissä rikkonut, kun oli suoriutunut lentomatkasta ongelmitta.
”Kiitos”, hän huikkasi kuljetusfirman työntekijöille, kun hevoset hienosti perille tuoneet ammattilaiset poistuivat satulahuoneesta ja suunnistivat takaisin pihalle valmistellakseen tyhjän hevosauton paluumatkaa varten.
”En ole vielä ennättänyt hankkimaan niille sen enempää varusteita”, nainen pahoitteli tultuaan siihen tulokseen, ettei quarterin jaloissa ollut mitään vikaa. Äkkiäkös hevosille saisi hankittua muutamat ylimääräiset loimet ja liiankin täydet harjapakit, kun otti huomioon hänen taipumuksensa ostella milloin mitäkin.

Raiden naurahti toisen pahoitteluille.
"Eiköhän täältä löydy jotain lainattavia. Ja sitä paitsi, ostatpahan kerrankin omille hevosillesi, etkä täytä poikani ponille toista varustekaapillista tavaraa. Tarkistatko tämänkin? Diagnoosisi lienee luotettavampi kuin minun kopelointini." Sanoi entinen jockey, joka oli lääppinyt läpi elämässään useammat sadat laukkurin kaviot.

”Siitä puheenollen, minulla saattaa olla joitakin tuliaisia Lontoosta autoni takapenkillä”, Evelyn virnisti siirtyessään tutkimaan pilkullisen ruunan halkoja, vaikka luottikin ehdoitta Raidenin mielipiteeseen. Kyllä mies olisi huomannut, jos hevosella olisi ollut turvotusta tai lämpöä jaloissaan.
”Mutta älä huoli, ne eivät täytä ponin varustekaappia. Benjin huoneesta en voi mennä vannomaan”, nainen naurahti. Hän taputti pilkullista takaosaa suoristautuessaan Frecklesin jalkojen parista. ”Terve kuin pukki, tämäkin.”

Mies tuijotti ystäväänsä hetken. Ei. Ei luoja. Ei taas jotain. Kun tuo sitten kertoi sen täyttävän poikansa huonetta, Ray huokaisi syvään.
"... Voi apua. Sinulta pitäisi viedä varat tai asettaa käyttöraja korttiisi. Mennäänkö sisälle? Nämä varmaan pärjäävät heinän ja veden kanssa."

”Kortissani oli muinaisessa menneisyydessä käyttöraja. Ei auttanut, päädyin vain hommaamaan uuden kortin”, Evelyn nauroi lämpimästi. Hän taputti ruunan kaulaa vielä kertaalleen, ennenkö poistui karsinasta voidakseen seurata ystäväänsä sisälle. Hevoset tosiaankin pärjäisivät veden ja heinän parissa totutellessaan uuteen ympäristöönsä.
”Ostin Fuegolle uuden heijastinliivin, jotta se tulisi huomatuksi paremmin maastolenkeillä. Arvaa vain suostuuko toheloni pitämään sitä päällään?” Evelyn kertoi huvittuneena pysähtyessään autonsa viereen siksi hetkeksi, että saattoi napata olkalaukkunsa ja yhteen paperikassiin pakatut Lontoon tuliaisensa kantoonsa.

"Niinpä tietenkin." Raiden huokaisi hiljaa. Nainen oli aivan mahdoton. Hän odotteli tuon noukkivan tavarat autosta, hymyillen.
"Tietenkään ei. Onni on omistaa whippwt joka käyttää mukisematta mitä tahansa vaatteita." Hän johdatti Evelynin sisälle, suunnistaen suoraan keittiöön.
"Teetä tai kahvia?" Samalla Raiden nosti kaapista juustokakkua pöytään.

”Sinun koirallasi onkin aivot. Olen aivan varma, ettei Fuegon päässä liiku muu kuin silmät, eivätkä nekään jatkuvasti.” Nainen istahti alas keittiön pöydän ääreen laskien ostoskassin lattialle ja olkalaukkunsa roikkumaan tuolin selkänojasta.
”Kahvia, kiitos”, hän vastasi ja pudisteli päätään miehen tarjoiluille. ”Missä välissä oikein leivot, kun sinulla on tallin täydeltä eläimiäkin hoidettavana? Nukutko koskaan?”

Raiden virnisti leveästi. Ei hän menisi vannomaan mitään Alicen aivoista, mutta jätti sen sanomatta. Raiden latasi kahvinkeittimen ja otti kaapista lautaset, kupit ja lusikat.
"Pakko tunnustaa että nukun aivan liian vähän. Mutta ei leipomiseen suinkaan mene niin paljon aikaa että se olisi yöunistani pois."

”Sitä varten on kahvia”, Evelyn totesi pienen naurahduksen kera. Hänen yöunensa olivat jääneet varsin vähäisiksi viikonlopun myötä, kun oli tullut sinkoiltua sinne ja tänne, ja välissä ajeltua satoja kilometrejä.
”Kunhan et nyt aivan itseäsi polta loppuun. Mitäs Olafille ja kumppaneille kuuluu?”

"Niin on. Ja mies jonka voin käskeä kanssani talliin." Alex häntä yleensä valvottikin, joten tuo sai myös auttaa myös sen tuskaisan aamun kanssa.
"Muut voivat oikein hyvin. Olaf.. Kohtalaisesti. Eivät jalat usein vaivaa."

”Siitä on varmasti apua”, Evelyn naurahti. Ainakin Ray saattoi jakaa tallityön taakkaa Alexin kanssa jos niikseen tuli. ”Hyvä. Kyllä se siitä”, hän nyökkäsi. Hän oli epäillyt, että olisi kyllä saanut kuulla jos Olafin tilanteeseen olisi tullut suurta muutosta, mutta olihan se silti mukava kuulla, että vuonohevonen pärjäsi kohtalaisesti.
”Joko Bow on yhtään helpompi käsiteltävä, vai vieläkö sinua tönitään päin seiniä?”

Ray kääntyi katsomaan Evelyniä, kaataen heille samalla kahvia.
"Näytän myöhemmin. Sanotaan että se alkaa olla edes hevonen." Se oli jo paljon. Enää Bow ei ainakaan paiskonut ihmisiä seinille. Onneksi.

”En malta odottaa”, nainen nyökkäsi kiittäen kahvista. Olisi jännittävää nähdä, kuinka paljon Raiden oli onnistunut auttamaan vauhkoa tammaa. Epäilemättä töitä olisi vielä jäljellä, mutta pienikin edistys oli aina juhlimisen arvoista. Sen jos minkä hän oli oppinut Defyn kanssa - joskin nopeasti nainen pakotti ajatuksensa pois tammasta, jonka oli joutunut lopettamaan kesän päätteeksi.
”Haluatko ensin nähdä, mitä toin Benjille Lontoosta vai mitä toin sinulle?” Nainen puri alahuultaan tukahduttaakseen virneen, joka pyrki kasvoille.

"Älä nyt suuria odota." Raidenille tällaiset hevoset olivat miltein harrastus. Oli hankala olla ilman hermoheikkoa nurkissa, joten nyt oli kotoisa olo Bowin kanssa täällä.
"Näytä Benjin ensin."

”Odotan aina suuria, kun kyseessä olet sinä”, nainen naurahti ennenkö kurkotti nostamaan paperikassin syliinsä ja kaivamaan esille ostoksensa Benjille. Hyvä on, hän oli ehkä saattanut innostua hieman liikaa, mutta punainen ratsastuskilpatakki olisi varmasti tarpeellinen pojan innostuessa kisaamisesta.
”Ja kun kerran nykypäivänä kaikki pitää saada nauhalle”, nainen naurahti ja nosti GoPro-actionkameran kassistaan. ”Eikä Lontoossa voi käydä tuomatta Karhuherra Paddingtonia mukanaan”, Evelyn lisäsi ja nosti tunnetun pehmolelunallen pöydälle pienen naurahduksen kera.

Se sai Raidenin nolostumaan hieman. Hän ei ollut ihmeellinen, keskinkertainen korkeintaan. GoPro? Mies tuijotti kahvimuki käsissään, suu auki niitä Evelynim tuliaisia.
"Et... et oo tosissasi." Ja pahin oli vasta tulossa.
"Siis... En mä voi tota kameraa ottaa."

”Olen ja todellakin voit”, Evelyn nyökkäsi taitellen tyhjän paperikassin siististi pieneen tilaan. Hän vilkaisi pöydälle nostamiaan tavaroita varsin tyytyväisenä itseensä. Hän oli keksinyt hienot tuliaiset niinkin lyhyessä ajassa, kuin mitä oli Lontoossa ehtinyt viettämään.
”Täytyyhän minun voida nähdä Benjin kisasuoritukset jälkikäteen, jos olen töissä kisojen aikaan. Minulle vakuutettiin että tämä kamera on niin helppokäyttöinen, että Benji pärjää sen kanssa itsekseenkin, kunhan vain kiinnität jalustan siististi kypärään”, nainen hymyili kohottaen kahvikuppia huulilleen.

"Voi jestas." Raiden pudisteli päätään. Ei hänen auttaisi väittää naiselle vastaankaan.
"Ota edes kakkua siitä. Kun en voi mitenkään korvata näitä sinulle."

"Otit jo kaksi hevosta talliisi kun pyysin, se on ihan riittävä korvaus", nainen naurahti, mutta leikkasi kuitenkin itselleen palan herkullista juustokakkua.
"Hevosista puheenollen", hän totesi pienen naurahduksen kera ja kurkotti laukkuunsa. "Minulla ei ole niille mitään varsinaista käyttöä, joten toivottavasti saat hyödynnettyä niitä toiminnassasi. Niiden tulisi olla oikein taitavia ja täyspäisiä ratsuja", hän kertoi kaivaen nivaskan papereita esille olkalaukustaan. Hymy leveni ihan tahtomattakin, mutta ainakin hän sai estettyä itseään nauramasta.
"Joten kiitoksena ehtymättömästä työstäsi opettaa englantilaisille todellista ratsastamista, tässä on hevosten paperit sekä allekirjoittamani omistajan vaihdospaperi. Kun tahdot hevoset virallisesti omiin nimiisi, vedät vain nimesi paperiin ja postitat rekisteriin."

Mies ei odottanut mitään ihmeellistä. Evelynin sanojen sisäistämisessä meni hetki - kuin nainen olisi pudottanut pommin niskaan.
"Ne ovat sinun, en mä..." Sanat katkesivat naisen puheeseen omistajanvaihdoksesta.
"Mit... en mä... Ei. Siis mitä? Toit ne itsellesi. Miksi ottaisin ne? Mitä helv... Evelyn!"

Nainen nauroi lämpimästi miehen hämmennykselle, joka tuntui vievän kaiken puhekyvynkin usein niin sanavalmiista Raidenista. Hän hörppäsi kahviaan kaikessa rauhassa miehen kasatessa itseään sen verran, että sai kokonaisia lauseita - tai kysymyksiä - ilmoille.
”Itse asiassa toin ne Skeldale Houselle, jotta voit laajentaa toimintaasi vaikka Olaf onkin sivussa”, nainen korjasi pienen hymyn kera. ”Lasken toki sen varaan, että tarpeen niin vaatiessa voin lainata toista, mutta ne ovat ihan oikeasti sinun, luki papereissa kenen nimi tahansa. Minä vastaan toki eläinlääkärikuluista, jos niille jotakin tulee. Sitä paitsi lupasin aikaa sitten, että pääset vielä oikean quarterin selkään. Täytyihän minun pitää lupaukseni.”

Raiden vain tuijotti ystäväänsä. Siis tuo toi kaksi loistavassa kunnossa olevaa hevosta hänelle, yllätyksenä? Hänelle joka oli kadonnut hyvästejä jättämättä aiemmin? Siinä ei ollut järkeä. Raiden pysytteli edelleen hiljaa, kunnes ei voinut olla itkemättä. Hän nousi ylös ja halasi Evelyniä tiukasti.
"Voi saatana sun kanssas..."

Evelyn rutisti miestä tiukasti ja joutui räpyttämään silmiään muutaman kerran tiheämmin, ettei itsekin tirauttaisi kyyneltä tai paria. Ilmeisesti yllätys oli ollut mieluinen, vaikka hän olikin moneen kertaan kyseenalaistanut päätöksensä järkevyyden. Hevoset olivat suorastaan huutaneet Raidenin nimeä siitä hetkestä kun hän oli kaksikon Yhdysvalloissa tavannut, joten hän ei ollut voinut tehdä muuta kuin lennättää ratsut Englantiin heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.
”Ole hyvä”, hän vastasi leveän hymyn kera. ”Toivottavasti niistä on sinulle iloa pitkäksi aikaa. Kenties Benjillekin, kunhan hän hieman kasvaa.”

Lyhyt mies vain rutisti ystäväänsä. Hän ei ollut koskaan ollut saanut ratsastaa oikeaa quarteria tai edes lännenratsua.
"On. Aivan varmasti on. Ei helvetti..." Mies joutui päästämään irti, pyyhkiäkseen kyyneliä kasvoiltaan.
"Tajuatko yhtään miten... Voi luoja."

Evelyn vain hymyili lämpimästi ystävälleen, jonka liikutus vakuutti hänet siitä, että hän oli toiminut oikein. Raiden pitäisi hyvää huolta hevosista ja nauttisi varmasti uusista asukkaista maastopoluilla ja kentällä pyörien. Hevoset saisivat arvoisensa kodin ja Ray kaksi uutta lisäystä tuntiratsujensa joukkoon.
”En olisi voinut löytää niille parempaa kotia”, nainen totesi tyytyväisenä.

Mies pudisteli päätään. Ei siksi että olisi ollut eri mieltä, vaan siksi ettei osannut sanoa muutakaan.
"siis tajuatko miten iso apu ne on... Voi luoja..." Ei hän ollut valittanut, mutta Olafin jäätyä sivuun, hänellä oli ollut yhden hevosen vaje kokoajan.

”Toivoin, että niille olisi käyttöä”, nainen myönsi, mutta ei hän varmasti ollut tiennyt, kuinka paljon Olafin jalkavaivat kuormittivat muita hevosia ja vaikeuttivat tallin toimintaa. Hän ei ollut joutunut koskaan pyörittämään tallia eikä siis murehtimaan moisista. ”Viekää ne huomenna Alexin kanssa maastoon ja testatkaa, mitä kaikkea ne osaavat. Minä olin oikein tyytyväinen omiin kokemuksiini niiden selässä, mutta en voi mennä vannomaan, mitä veljeni ehtivät niille opettaa sinä lyhyenä aikana, kun ne asuivat vanhempieni tilalla odottamassa sopivaa lentoa tänne.”

Raiden istui takaisin alas. Ei hän vielä huomenna. Hän antaisi niiden kotiutua hetken, käsittelisi maasta niitä... Tutustuisi hevosiin.
"Siis... Nehän on upeita, täydessä kunnossa... Mistä edes löysit ne?"

”Tuttavilta”, Evelyn naurahti. ”Freckles kävi kotitilallani jouluna, kun naapurit toivat jouluterveisensä ratsain, ja kuulumisia vaihtaessa kävi ilmi, että se oli myynnissä. Kävin seuraavana päivänä vilkaisemassa sitä, ennenkö löimme kaupat lukkoon. Glue tai Annie, miten kiltti sitä ikinä tammalle tahtookaan olla, oli itse asiassa veljeni ostoslistalla ja minä vain lähdin mukaan seuraksi ajomatkalle. Hän päätyikin ottamaan toisen ratsun samalta tilalta, joten minä sieppasin sitten tamman mukaani, koska se oli aivan liian kaunis jäädäkseen ostamatta. Isäni ilme oli näkemisen arvoinen, kun palasimme kahden quarterin kera kun olimme lähteneet vain katsastamaan, miltä tarjonta näytti”, nainen muisteli naurun kera.

"Te olette mahdottomia veljesi kanssa." Glue tai Annie.... Ehkä hän kutsuisi tammaa Annieksi. Ruuna saisi olla Freckles.
"Ne ovat upeita. Haluan että lähdet mukaan maastoon joskus niillä. Halkean. En kestä. Et oikeasti voinut tuoda niitä tänne minulle. Pilailet"

”Sitä isänikin sanoi”, Evelyn naurahti. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat rahdanneet eläimia karjatilalle lupia kyselemättä - mutta ainakin tällä kertaa hän oli myös varmistanut, että hänen tuomansa hevoset jatkoivat matkaansa oikeaan kotiinsa.
”Lähden oikein mielelläni”, nainen vakuutti hymyn kera. ”Usko pois, ne ovat sinun.”

Raiden otti kahvin käteensä.
"En usko. Näen unta aivan varmasti."

”Voin nipistää sinua jos se auttaa uskomaan tämän todeksi”, Evelyn naurahti. Hän huuhteli juustokakun alas kahvilla hymyn kera. Tämä oli ehdottomasti ollut paras mahdollinen tapa aloittaa uusi viikko. Raidenin into hevosista oli paitsi tarttuvaa, myös ehdottoman piristävää.
”Mutta siellä ne odottavat aamulla heiniään, joten unta tämä ei ole. Teetätin niille muuten kunnon satulat, jotta et joudu heti ensitöiksesi etsimään istuvia satuloita. Ne tosin ovat vielä uutuuttaan hieman kankeat, mutta äkkiäkös te saatte ne ratsastettua sisään Alexin kanssa.”

Raiden oli haljeta innosta. Mies miltein tärisi.
"Aivan varmasti. En tiedä miten ikinä voin korvata tämän. Tai ylipäätään mitään."

”Pidät hevosista hyvää huolta, niin olet jo korvannut kaiken. Ne molemmat kaipasivat hyvää kotia, joten löysin niille parhaan mahdollisen”, nainen huomautti hymyillen. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivätkö ratsut kotiutuisi sateiseen Englantiin hetkessä, kun saisivat mielekästä tekemistä Raidenin hellässä huomassa.

"... Siis pidät minua aivan liian hyvänä hevosenomistajana." Hän syytti edelleen itseään Olafin jaloista. Välillä hän jopa harkitsi ruunan myyntiä, jotta saisi sille ihmisen joka voisi tehdä kaikkensa vain sen eteen. Sitten taas, Raiden oli luvannut sille maailmaan auttamalleen varsalle että hän olisi ensimmäinen ja viimeinen omistaja norjalaisen pienhevosen elämässä.

”En”, Evelyn väitti vastaan hymyn kera. ”Pidän sinua juuri niin hyvänä hevosenomistajana kuin oletkin. Olet oikea ihminen näille kahdelle, siitä olen aivan varma, ja Skeldale House on juuri oikea koti niille.”

"Olet hullu. Olet aiv--" Ulko-oven avautuminen keskeytti miehen sanat. Benjamin tömisteli kotiin, ilmeisesti koulutaksi oli huomaamatta jättänyt pojan pihaan.
"Evelyn!" Poika kiljahti jo eteisestä. Ulkovaatteet lensivät lattialle ja pian poika juoksi halaamaan naista, puhua pajattaen jo ponistaan.

”Hei Benji!” Nainen kääntyi nopeasti eteisen suuntaan ja kaappasi pojan halaukseen tuon rynnättyä vastaan. Hän ei suotta edes yrittänyt saada puheenvuoroa ponitarinoiden yli, sillä oli jo oppinut parhaaksi antaa Benjin kertoa kaiken tarpeellisen. Hän tyytyi nyökkäilemään ja reagoimaan sopivin sanoin pojan puheisiin leveän hymyn kera.
”Toin sinulle tuliaisia, kun kävin Lontoossa”, Evelyn kertoi sopivan tauon tarjouduttua pojan puheissa ja viittasi pöydälle nostettuja tavaroita kohden. Ei siitä kauaa ollut, kun Raiden oli protestoinut kameraa - ja saanut sen jälkeen kaksi hevosta. Ajatuskin nauratti. Ystäväparka ei ollut tiennytkään, mihin oli mennyt suostumaan.

Poikaa oli mahdoton saada hiljaiseksi. Tuo selitti Evelynille aina kaiken ja vähän enemmänkin. Nyt piti pajattaa kaikesta mahdollisesta mikä liittyi esteisiin. Naisen mainittua tuliaisista, poika katsoi niitä heti. Nyt poika rutisti isänsä tavoin naista tiukasti. Se takki oli upea, pehmo ihana ja se kamera... No siitä viisi vuotias ei ihan tajunnut mutta sen oli pakko olla jotain todella siistiä koska Evelyn oli ostanut sen!
"Kiitoskiitos!" Benjamin alkoi heti innosta tohisten kokeilla takkia. Raiden pyöritteli silmiään, nousten tekemään pojalleen välipalaa. Edelleen kyllä mielessä pyöri, ettei hän ollut ansainnut sellaista ystävää.

”Ole hyvä”, nainen nauroi lämpimästi tullessaan rutistetuksi ja pörrötti innokkaan pikkupojan hiuksia. Hän hymyili leveästi miehelle kun poika alkoi kiskoa kilpatakkia päälleen ja tarjoutui auttamaan reipasta lasta tarpeen vaatiessa. Benji oli kerrassaan ihana poika. Miten onnekas hän olikaan, kun saattoi tulla tervehtimään innokasta lasta aina kaivatessaan uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen.
”Nyt sinun pitää vain olla tosi kiltisti ja auttaa isääsi kaikessa missä voit, niin pääset esittelemään uutta takkiasi kilpailuissa”, Evelyn kannusti hymyillen.

Benjamin oli niin tohkeissaan, että tarvitsikin vähän apua. Saatuaan takin päälleen poika pinkaisi katsomaan itseään peilistä. Raiden tiesi ettei kestäisi pikkuvanhaa poikaa shettiksensä kanssa täydessä kisavarustuksessa.
"Joo! Isiiiii missä voin auttaa?" Poika vannoi Evelynille hyvin kuuliaiseen sävyyn.
"Voit auttaa syömällä välipalasi ja tekemällä läksyt. Sitten voidaan mennä talliin. Benjamin, älä silti hotki."

Evelyn ei voinut olla nappaamatta kuvaa innokkaasta pikkupojasta punaisessa kisatakissaan puhelimellaan, kun Benjamin hyöri ja pyöri ympäriinsä. Kunpa lapsi ei koskaan menettäisi intoaan ja jaksaisi aina riemuita pienistäkin asioista, kuten uudesta kisatakista tai pehmolelusta - tai ihan vain siitä, että hän tuli käymään.
”Talli taitaa olla melkoinen taikasana täällä”, nainen virnisti hörpäten kahvikuppinsa tyhjäksi. Eipä hän lasta voinut moisesta syyttää. Kaikkihan sitä tahtoivat päästä oman poninsa pariin niin nopeasti kuin mahdollista.

Raiden naurahti pehmeästi. Hän sai muistuttaa poikaa tiskien laitosta koneeseen, jonka jälkeen Benji livahti olohuoneeseen tekemään läksyjä.
"Et tiedäkään millainen taikasana. En tahdo saada poikaa enää sisälle kun sinne päästään."

”Niin siinä voi joskus käydä”, Evelyn naurahti päätään pudistellen. Hän oli ollut yhtä innokas säntäämään karjahevosten jalkoihin lapsena kuin mitä Benjamin oli omasta ponistaan. Olisipa hänelläkin ollut Bobin kaltainen ponikaveri lapsuudessa. Mihin kaikkiin hankaluuksiin hän olisikaan voinut päätyä!
”Ainakin läksyt tulee tehtyä kun muuten ei pääse talliin. Se, kuinka huolellisesti ne on tehty onkin sitten toinen tarina”, nainen virnisti.

"Meillä ei mennä talliin jos läksyt on hutiloitu." Raiden oli melko pian joutunut tämän säännön asettamaan kun koulu oli alkanut.
"Mitä sinulle kuuluu?"

”Varmasti tarpeellinen täsmennys”, Evelyn naurahti ajatellen pojan intoa päästä katsomaan poniaan. Hänen keskittymisensä ei ainakaan olisi riittänyt huolelliseen läksyjen tekoon, ellei sitä olisi ehdottomasti vaadittu.
”Hyvää, pelkkää hyvää”, nainen vakuutti hymyn kera. ”Lionheart voi hyvin, Fuego ja Roo ovat onnellisia urpoja yhdessä ja elämä on varsin mallillaan.”

Raiden hymyili. Sentään naisella oli elämässä kaikki hyvin. Se tuntui luksukselta, että molemmilla oli melko mukavaa elämässään. Hän vilkaisi Evelynin tyhjää kahvikuppia.
"Benji, me mennään jo talliin Evelynin kanssa. Kun läksyt on tehty, tule perästä. Jos et osaa jotain kohtaa, katsotaan niitä illalla yhdessä." Mies veti pojalle puhuessaan fleecetakkia päällensä. Pihalla hän haki Olafin talliin. Sen jalkoja oli taas pitänyt hoitaa enemmän, mutta se pärjäsi.
"En mielelläni tee tätä pojan nähden."

Se oli kieltämättä harvinaista herkkua, joten hän aikoi nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestäisi. Elämällä oli taipumusta heitellä kapuloita rattaisiin, mutta siitä oli turha murehtia etukäteen. Nainen nousi pöydän äärestä ja heitettyään takin niskaansa, seurasi miehen perässä talliin. Hän jäi rapsuttelemaan Olafin otsapyörrettä seuratessaan, miten mies hoiti rakkaan hevosensa jalkoja.
”Ihan ymmärrettävää. Ei Benjin tarvitse vielä ymmärtää hevosenomistajuuden tätä puolta”, nainen nyökkäsi. Voi Olaf. Onneksi iloinen pieni vuonohevonen näytti edelleen olevan oma itsensä.

Raiden oli vetänyt kumihanskat käteensä. Yrttilinimentti oli hankala pestä omista käsistä pois ja tuntui inhottavalta joutuessaan kosketuksiin kuuman kanssa.
"Ei todellakaan. Riittää että poika tietää Olafin olevan kipeä. Ei hänen tarvitse tietää miten pahasti." Nykyään pitkäharjainen vuonohevonen rapsutti naista lantion kohdalta takaisin, nauttien huomiosta.
"Taas takajalka jäykkänä. Helvetti. En tiedä paljonko haluan jo lievässä vaiheessa syöttää kipulääkkeitä."

Evelyn nyökkäsi. Se oli varmasti hyvä periaate pojan kanssa toimimiseen. Ei lasten kuulunut murehtia hevosista. Raiden pitäisi Olafista hyvää huolta, ja loppu olisi jonkin korkeamman voiman käsissä. Ei siihen tarvittu vielä lastakin huolehtimaan.
”Voi Olaf”, nainen huokaisi. ”Tiedätkö, yksi asiakkaista ylisti juuri kovasti jonkin firman vuohisnauhoja. En ehtinyt vielä perehtyä niihin sen kummemmin, muuta kuulemma ne ovat nousemassa kovaan huutoon Yhdysvalloissa. Auttavat mukamas tasapainottamaan kehon mineraaleja sun muita ja siten ehkäisemään ja vähentämään jalkojen oirehtimista, oli kyse sitten mistä tahansa aina niveltulehduksesta nesteen kertymiseen”, nainen pohti ääneen. ”Voisin perehtyä asiaan hieman enemmän ja lähettää muutaman artikkelin sinulle. Ties vaikka niistä voisi olla apua kivunlievitykseen Olafillekin, niin vielä ei tarvitsisi turvautua niin paljoa kipulääkkeisiin.”

Raiden vilkaisi ystäväänsä ja sitten hevostaan.
"Niitä voisi kokeilla. Laita vaan. Kun en haluaisi nyt jo käyttää lääkkeitä paljon."

”Minun on pakko myöntää, etten ole kovinkaan vakuuttunut niiden todellisesta tehosta, mutta eipä niistä harmiakaan voi olla. Onhan mikä tahansa apu parempi kuin ei mitään”, nainen totesi rapsutellen hevosen otsaa. Hänen uskonsa kaikenmoisiin uusiin luonnollisiin hoitomuotoihin oli usein vähäistä, ennenkö niistä saatiin kattavaa, puolueetonta tutkimustietoa.
”Mitäs kaikkia kommelluksia suosikkiorivauvani on ehtinyt aiheuttaa?” Ehkä Cecistä puhuminen olisi sopivaa vastapainoa Olafin jalkaongelmien murehtimiseen.

"En minäkään, mutta kummasti sitä haluaisi nyt uskoa." Raiden vilkaisi tarhoja kohti, hieroessaan vuonohevosen takapolvea.
"Voi kuule. Vaikka ja mitä. Nyt se on vieroitettu ja se saa keväällä mennä orilaitumelle koko kesäksi."

”Sillä on hilpeä kesä siis tiedossa”, Evelyn naurahti. Vuotiaat orivarsat päätyisivät varmasti puuhastelemaan yhtä ja toista kesän mittaan. Täytyisi yrittää käydä tervehtimässä Ceciä jossakin välissä - olihan riekkuvien oripoikien katseleminen aina yhtä innostavaa.
”Willow tahtoisi kisata Lionheartilla pikkuisissa maastoestekisoissa lähiympäristössä, joten kaipa siitä saa oripojan kesään täytettä”, nainen pohti ääneen päätään pienesti pudistellen. Ainakin Lionheart saisi mieluista puuhaa kesäksi vuokraajansa kanssa, vaikka hän ei ehtisikään orin kanssa puuhastella loputtomiin.

"On todellakin." Raiden todellakin halusi saada Cecin laitumelle. Pieni orivarsa ajoi tarhakaverinsa hulluksi.
"No siinä on Lionheartille tekemistä."

”Toivottavasti. Liika vapaa-aika ei tee hyvää Lionheartille, keksii vielä typeryyksiä mokoma”, nainen puhahti huvittuneena. Osa hevosen viimeaikaisista kommelluksista oli varmasti vuokraajan syytä siinä missä ylimääräisten vapaapäivienkin, mutta eipä hän tosissaan jaksanut asiasta meteliä nostaa. Lionheart ei ollut vaaraksi kenellekään innostuessaan esittelemään sirkustemppuja tarhassa, joten mitäpä moisesta.

"Se on vain hyvä piirre hevosessa." Kun Olafin jalat oli hoidettu parhaan kyvyn mukaan, Ray talutti ruunan karsinaan. Se saisi odotella siellä hetken ennen kuin pääsisi takaisin ulos. Mies johdatti Evelynin ulos ja tarhalle, jossa oli Raidenin vuononhevosori, Benjaminin Bob, Ceci ja nykyisin myös Alexin Arizona.

Evelyn oli samaa mieltä, mutta epäili Rosings Parkin työntekijöiden mielipiteen olevan vastakkainen. Ori oli aiheuttanut harmaita hiuksia hoitajalleen niin usein, että nainen alkoi jo pohtia, tulisiko hänen hankkia jonkinsortin lahja Oliverille kiitollisuutta osoittamaan.
”Voi kun Cecistä on kasvanut komea poika”, nainen ihasteli seuratessaan tarhalauman nuorinta jäsentä huvittuneena. ”Kai Bob pitää sen kurissa ja nuhteessa?” Hän virnisti vilkaisten pientä poninpirulaista.

"Ei. Viking pitää. Pojilla oli vähän kinaa kun Arizonan lisäsi tänne. Se ei saanut osaansa mutta omat pojat kinasi keskenään." Ray naurahti ja väisti aidan viereltä kun kirjavaa lihapullaa muistuttava shetlanninponi ravasi aidan vierelle.
"Hei Saatana."

'”Hyvä Viking”, Evelyn kannusti nauraen. Niin sitä piti. Varsoista kasvoi aina täysipäisempiä tapauksia, kun muut hevoset opettivat niitä tavoille.
”Älä nyt, ei Bob niin kamala ole”, nainen virnisti vaikka pitikin sormensa tiukasti aidan tällä puolen ja peruutti askeleen kauemmas, sillä piruileva shettis osasi olla varsin nopea liikkeissään, jos päättäisi kuitenkin napata aidan lomasta hampaillaan. ”Sehän on oikea kultamussukka.”

Raiden vilkaisi naista vähintään kyseenalaistavasti. Jep, ei se nyt niin paha ollut.
"On se juuri niin paha. En tosiaan pitäisi sitä jos se ei olisi lapsille enkeli."

”Onneksi se siis on”, nainen naurahti. ”Tarvitsethan sinä yhden paholaisponin tilallesi. Mikä talli se sellainen olisi, jolla ei yhtä kieroa poninpahusta löytyisi?”

"Minulla on sekopää kiero täysiverinen. Riittääkö?" Raiden asteli ruunatafhan ohi hieman peremmälle. Musta täysiveritamma tarhasi edelleen yksin, mutta oli vähemmän viulunkielen oloinen kuin ennen. Nyt se oli jopa rauhallinen, ollakseen oma itsensä.
"Musta paholaiseni. Miltein rentona."

”Ei, se ei ole poni”, nainen naurahti seuraten kaikessa rauhassa miehen perässä kohti tamman tarhaa. Evelyn hymyili seuratessaan mustan täysiverisen tarhausta. Se näytti ehdottomasti paremmalta kuin millaisena hän tamman muisti.
”Olet selkeästi tehnyt upeaa työtä sen kanssa. Bowstahan tulee tällä menolla vielä kunnon vaellusratsu”, nainen hymyili pehmeästi. Siihen olisi matkaa, mutta kaikki olisi mahdollista, kun hevosta käsitteli Raiden - ja Alex, tietenkin.

Raiden naurahti hiljaa.
"Riittää kun se kelpaa minulle vetohevoseksi. Silloin muilla hevosilla on helpompaa." Bow ei koskaan voisi tehdä kunnolla töitä muille sopivana ratsuna, mutta entinen jockey ei uskonut sekuntiakaan etteikö se olisi hänelle joskus oikein sopiva.
"Saan jo hyvänä päivänä sitoa sen aitaan hetkeksi. Eli repäisen vetosolmun auki heti kun saan sen tehtyä. Portit ovat edelleen ongelma mutta ei niin iso." Täysiverinen kohotti päätää ja tuijotti talli kohti. Jaha, Benjamin kaipasi isäänsä. Ray virnisti Evelynille.
"En pyydä sinua tänään maastoon meidän kanssa kun musta demoni tulee mukaan, mutta tule joskus. Bob on vielä söpömpi maastossa kuin kentällä." Ehkä olisi aika päästää Evelyn omiin puuhiinsa ja pois Slaleysta.

Evelyn hymyili nyökkäyksen kera. Bowsta tulisi varmasti vielä kelpo vetoratsu Raidenille - ja näyttäisihän musta täysiveritamma oikein uljaalta johtaessaan vuonohevosten ja ylämaanponien joukkoa.
”Se on jo hienoa edistystä. Epäilemättä ensi vuonna tähän aikaan sitä ei ole tunnistaa enää samaksi hevoseksi”, nainen totesi. Hänen luottonsa Raidenin kykyihin oli vankkumaton, erityisesti nyt kun miehellä oli Alex, jolta kysyä toista mielipidettä jos epävarmuus yllättäen iski. Ray pärjäisi upeasti projektinsa kanssa.
”Tulen aivan varmasti. Yritän päästä käymään ensi viikolla, loppuviikko kun menee nyt töissä. Täytyyhän minun tulla tarkistamaan, miten uudet asukkaat voivat”, hän virnisti.

"Sekin vielä. Voi olla kyllä että saat päivittäisiä kuvaraportteja." Raiden tuskin voisi olla lähettämättä sellaisia. Tallin läpi pääsi takaisin pihaan jossa naisen autokin oli parkissa, joten Raiden lähti kohti tallia. Siellä Benjamin tuijotti uusia hevosia ihaillen.
"Isi isi! Mistä nuo tuli?"
"Amerikasta. Puhutaan siitä lisää lenkillä? Hae Bob sisälle."

”En tyytyisi vähempään”, Evelyn nauroi lämpimästi. Hän ihailisi mielellään mitä tahansa kuvia, joita Raiden kokisi tarpeelliseksi lähettää. Hän hymyili uusia hevosia ihailevalle pojalle ja kaappasi lapsen syleilyynsä hetkeksi.
”Nähdään taas pian, Benji”, hän toivotti hymyillen ja antoi lapsen jatkaa matkaansa hakemaan ponia. Evelyn vilkaisi talliin asettuneita matkalaisia ja astahti Raidenin luokse halatakseen vielä ystäväänsäkin.
”Pidä huolta itsestäsi”, hän hymyili pehmeästi.

Benjamin mutristi huultaan kun Evelyn oli lähdössä niin nopeasti, mutta isän kehotus sai mutrun muuttumaan hymyksi. Pojan mentyä tuon isä hymyili ystävälleen leveästi.
"Pidän. Pidä sinäkin itsestäsi. Ja kiitos."