Kuuntele kutsu ja tule

[Avoin peli, olisi tarjolla seuraa työntekijöille kartanolla (miksei muillekin vierailijoille).]

Maanantai 4. huhtikuuta

Rosings Parkin puutarha oli nähnyt parhaat päivänsä, eikä se sitä harmaana maanantainakaan ollut sen edustavampi. Vaaleanpurppuraan kauluspaitaan, tummanharmaaseen nahkarusettiin ja saman sävyiseen bleiseriin pukeutunut Alfie oli muuttanut kartanoon edeltävänä iltana ja aloittanut heti maanantaiaamuna pestinsä paikan puutarhurina. Hän näki laiskasti pidetyssä puutarhassa haasteita, mutta hän rakasti niitä ja tiesi että se kukoistaisi jo sen kesän alussa hänen laittamaan.

Mies hieraisi pisamaista nenäänsä ja käveli syvemmälle kevätkunnossaan olevalle takapihalle tehden merkintöjä muistikirjaansa. Kunhan se saisi uuden nurmikon, uudet istutukset kivipolkuineen ja sen pihapensaat reilun leikkauksen, sitä kehtaisi jo esitellä. Hän tekisi jo heti ensimmäisellä viikolla, jos ei jo heti ensimmäisenä päivänään, kattavan suunnitelman piirustuksineen ja talouslaskelmineen puutarhan kuntoon laitosta ja esittelisi sen herrasväelle kun heillä vain olisi aikaa. Ennen suuria muutoksia hän ehtisi siistiä sen pudonneista lehdistä ja muista roskista, jotka eivät suinkaan parantaneet näkymää.

Kylmä viima tuntui ikävältä paljaassa päässä ja sai hänet hakeutumaan hetken pohtimisen jälkeen kartanon sisätiloihin takaovesta. Ehkä tarjolla olisi lounasta, sillä hän oli skipannut aamiaisen uutta työtään hiljaa huoneessaan suunnitellen. Hän tiesi kartanolla asustavan muitakin työntekijöitä mutta ei ollut törmännyt kuin ohimennen taloudenhoitajaan, joka oli esitellyt hänelle hänen makuuhuoneensa. Alfie suuntasi kartanon hiljaista eleganssia ihaillen kohti olettamaansa keittiötä.

[Didi tulee 8)]

Kevät oli saapunut Rosingsiin ja sen tuomat valmistelut ja muu puuha olivat saaneet Didin pirteämmäksi. Erityisen onnessaan hän oli, kun oli saanut kuulla Fairchildien palkanneen vihdoinkin puutarhurin ja olikin mielellään toivottanut tervetulleeksi elämää uinuvaan kartanoon kuin myös näkisi puutarhan vihdoin kukoistamassa. Omaksi harmikseen hän kun ei itse ollut osannut tehdä sille tarpeeksi viime keväänä ja kesänä - hänen vahvuutensa olivat kaikkialla muualla kuin viherpeukaloinnissa.

Maanantai oli kuitenkin alkanut aivan muissa puuhissa kuin uuden puutarhurin kanssa seurustelussa, kun Didi jatkanut kevätsiivousta ikkunoiden pesemisen parissa. Ikkunoita oli paljon mutta olihan hän siitä selvinnyt aikaisemminkin. Ja kukapa muukaan sen olisi tehnyt, jos ei hän. Ulkona vallitseva harmaus ei ollut estänyt Didiä vaihtamasta talven aikana turhankin tutuiksi tulleita farkkuja erilaisiin hameisiinsa ja etsimästä kaapin pohjalta iloisemman värisiä, kirkkaita paitoja, toppeja ja mekkoja. Tuskin kukaan uskaltaisi kutsua säätä shortsikeliksi tai kesäksi, mutta Didi oli varma, että kesä alkaisi pian ja hääräsikin sen ajatuksen innolla nyt keittiössä itselleen ja toivon mukaan puutarhurille lounasta. Didiä oli harmittanut, kun hän ei ollut tullut aamiaiselle mutta oletti, ettei kukaan järkevä ihminen pärjännyt töissä ilman lounasta.

Kiharat kuritettuna poninhännälle ja vaaleansiniseen kukkahameeseen ja vaaleanharmaaseen pitkähihaiseen raitapaitaan pukeutunut taloudenhoitaja oli oppinut hallitsemaan keittiötä hyvin vuoden aikana ja teki nyt tottunein ottein, joskin lainkaan kiirehtimättä, lounasta, joka koostui keittyvästä riisistä, kanakastikkeesta ja salaatista, jota Didi oli ruvennut tekemään hetken mielijohteesta. Kai riisiä ja kanaakin olisi kehdannut syödä pelkästään kahdestaan mutta Didi kaipasi siihen jotain vihreää mukaan eikä varmaan haittaisi, jos uuden työntekijäkin, jos oli tulossa ja löytäisi paikalle, vakuuttaisi hänen ruoanlaittotaidoistaan. Kun Didi kuuli tulevia askelia, hän hymyili hieman ja siirtyi hämmentämään riisikattilaa.

Ruuan tuoksu erottui vahvasti matkalla keittiöön ja Alfie tiesi suuntaavansa oikeaan. Hän asteli hiljaa portaat keittiöön kuunnellen vihaisena murisevaa vatsaansa nälkäisenä. Onneksi ruokaa mitä ilmeisimmin oli saatavilla, sillä hän ei olisi tiennyt, mitä olisi tehnyt muuten. Kai hän olisi sitten ensimmäisenä päivänä ottanut lainaansa auton ja ajanut lähimpään ruokakauppaan hakemaan jotakin evästä. Hän huomasi tummatukkaisen taloudenhoitajan ja upotti toisen kätensä ujosti vaaleiden farkkujensa taskuun painaen toisella muistikirjansa vasten rintaansa.
”Hei”, hän tervehti ystävällisesti ja käveli peremmälle.
”Tuoksuupa täällä hyvältä. Riittääkö siitä minullekin?” Alfie kysyi katsellen kukkahameeseen pukeutunutta naista. Didikö se oli? Hän muisti hämärästi esittäytyneensä, mutta saapuminen aivan uusiin kuvioihin ja suorastaan uuden elämän aloittaminen oli jännittänyt niin paljon, että suurin osa oli mennyt ohitse.

Didi kuuli askeleet portaissa ja kääntyi lieden ääreltä katsomaan alas astelevaa puutarhuria.
"Hei", hän tervehti hymyillen ja muisteli tämän nimeä. "Alfie, eikö niin?" Eilen illalla he eivät olleet kerenneet tutustua liioin mutta hän kuvitteli kyllä muistavansa tämän nimen oikein.
Didi kääntyi siistimään tilaa keittiösaarekkeelta pannuille ja siirsi pienen salaattikulhon pannunalusten vierelle. "Kyllä vain", hän sanoi hymyillen ja siirsi kastikepannun alustalle. "Jos haluat voit tulla aina syömään kanssani", Didi lisäsi. Hän ei halunnut kuulostaa epätoivoiselta, mutta seura tietysti kelpasi. "Teen ruokaa joka päivä kun olen täällä, eli melkein aina. Ja kun Fairchildit haluavat tietysti heille myös. Jos haluat, voin tehdä ruokaa tarpeeksi sinullekin", hän höpötteli kun nosti riisikattilan ja valutti vedet siitä. Nostettuaan senkin kattilan pöydälle hän otti kaapista kaksi lautasta, aterimet ja lasit. Siinä ei mennyt kauaa, kun hän tunsi keittiön kuin omat taskunsa.
"Oletko ehtinyt asettua tänne vielä ollenkaan?", hän uteli laskiessaan lasit lautasten vierelle.

”Alfie, kyllä”, mies toisti oman nimensä taloudenhoitajan sitä varmistaessa ja päätti luottaa siihen, että muisti toisen oikein. Hän ei kehdannut kysyä ja ainahan sitä voisi varmistella sitten jolta kulta muulta. Oli ihanaa Didiltä tarjoutua kokkaamaan hänellekin päivittäin, sillä ruuanlaitto ei kuulunut Alfien suosikkipuuhiin vaikka hän ihan hyvää ruokaa laittoikin silloin harvoin kun laittoi.
”Jos siitä ei ole vaivaa”, hän sanoi ujolla hymyillä ja puristi käsissään nahkakantista muistiotaan. Ainakin näin tuoksun perusteella saattoi olettaa, jos ei pelkästään sillä että Fairchildit olivat Didin palkanneet, että taloudenhoitaja taisi ruuanlaiton häntä paremmin. Hän olisi tarjoutunut auttamaan astioiden laitossa, mutta ei tuntenut keittiötä ja jäi sivummalle tarkkailemaan. Ehkä hänestä joku päivä olisi apua pöydän kattamisessa.
”Hädin tuskin. Kävin pyörähtämässä puutarhassa, mutta muuten olen tuijotellut vain huoneeni seiniä. Saatan tarvita apuasi talon sokkeloissa, en muista eilisestä mitään jos taloa esittelitkin. Uusi paikka on aina vähän jännittävä”, Alfie myönsi nolona ja näpersi hihansuutaan.
”Oletko ollut täällä kauan töissä?”

"Ei ole, lainkaan", hän vakuutteli ja laski kätensä saarekkeelle. "Olen tottunut tekemään vähän sitä ja tätä, joten minulta saa muutenkin pyytää apua", hän lisäsi. Hän muisti kuinka outoa täällä oli ollut aluksi ja kaikkea sisäistettävää oli ollut hirmuisasti. Jos hän saattoi auttaa Alfieta, hän myös auttaisi.
"Ymmärrän", hän naurahti. "Jo pelkästään tähän taloon tottumisessa menee hetki, tiedän kokemuksesta. Onneksi kaikki on hyvin loogista, kun tähän kaikkeen on vain tottunut", ja katseli isoa kellarikeittiötä. Kartano oli kaikkea muuta kuin selkeä ja minimalistinen, mutta sitä saattoi kutsua kodiksi ja hän toivoi, että Alfie viihtyisi siellä.

"No, en sanoisi, että kauaa. Aloitin täällä joulukuussa 2014", hän kertoi ja ojensi sitten vaaleaa lautasta Alfielle. "Ota ihmeessä", hän tarjosi ja jatkoi jutustelua. "Mutta paljon on ehtinyt tapahtua ja varmasti sinäkin pääset Rosings Parkin arkeen mukaan, jos vain haluat. Tallin puolella tapahtuu paljon ja täällä kartanon puolella on asunut kilparatsastajia ja leiriläisiä ja vaikka ketä", hän kertoili ja antoi toisen ottaa ruokaa ennen itseään.

Alfie uskoi kyllä, että taloudenhoitajan arkeen kuului niin paljon tehtäviä että yksi ylimääräinen annos ruokaa tuskin tuntuisi missään. Hän ei kuitenkaan mieluusti kuormittanut muita ihmisiä omilla jutuillaan, mutta antoi mennä tämän kerran, kun se ei kerran ollut ongelma. Hänelle olisi paljon helpompaa jos ruoka olisi valmiina aina kun sitä halusi, vaikka tuskin hänellä ajanpuutteen vuoksi jäisi ruoka itsekään tekemättä. Kartanolla hommia nimittäin riitti!
”No, löydän oman huoneeni, nyt myös keittiön ja puutarhan. Niillä pääsen jo pitkälle”, hän hymähti ja tarttui ojennettuun lautaseen laskien muistionsa pöydälle. Hän olisi tarjonnut kohteliaasti naiselle mahdollisuutta ottaa ensin ruokaa, mutta ei vastustellut kun mahdollisuutta tarjottiin hänelle. Hän kauhoi riisiä, kastiketta ja salaattia tasapuolisesti lautaselleen ja tarttui haarukkaan.
”Rosings Park kuulostaa ihanalta paikalta. Toivottavasti täytän odotukset, joita Fairchildeilla on. Onhan minulla kokemusta vastaavista hommista, mutta tämä on niin itsenäistä että on siinä työsarkaa ja paljon opeteltavaa varmasti”, Alfie kertoi pysähtyen välissä syömään, niin nälkä hänen oli.
”Tämä on herkullista”, hän muisti kehua jossakin välissä kun pyyhki suutaan lautasliinaan.
”Ratsastatko sinä?” Mies kysyi miettien, miten paljon Didi itse vietti aikaa talleilla. Hänellä oli aikomus käydä lähipäivinä edes katsomassa, mitä sen kokoinen talli piti sisällään.

"Se on hyvä alku", hän nyökytteli ja otti ruokaa Alfien jälkeen. Hän toivoi, että hänen kokkauksensa kelpaisivat, vaikka hän olikin maistanut kastiketta ja todennut sen oikein hyväksi. Ehkä hieman mausteisempaa kuin mihin keskiverto brittiläinen oli tottunut mutta hän ei osannut sanoa ihmisten ruokailutottumuksista tai lempiruoista elleivät he jotain asiaan itse sanoneet. Hän ei aikaillut ottaa riisiä ja kanaa, vaikka se olikin vielä melko kuumaa, sillä hänelläkin oli tullut nälkä isojen ikkunoiden kanssa puuhastellessa.
"Varmasti täytät!" hän sanoi kannustavasti ja haarukoi salaattia. "Työ on varmasti itsenäistä, mutta puutarha on sen verran avuttomassa tilassa että pieninkin parannus on jo edistystä. Viime vuonna siistin ja ylläpidin sitä kyllä mutta minua ei voi unissaankaan verrata puutarhuriin", hän naurahti. "Olin tyytyväinen kun kuulin, että Fairchildit olivat vihdoin löytäneet etsimänsä puutarhurin."

"Kiitos", hän sanoi pehmeästi hymyillen. Hän ei koskaan kyllästyisi saamiinsa kehuihin.
"Kyllä. Olen ratsastanut pienestä pitäen mutta kun tulin Newcastleen opiskelemaan harrastus jäi. Kun muutin Rosingsiin työskentelemään päädyin takaisin hevosten pariin ja nyt minulla on oma poni", Didi selitti syötyään suunsa tyhjäksi. Oli outoa sanoa, että omisti hevosen, vieläkin. Hänen ja Sunnyn yhteiselonsa oli ollut ehdottomasti virheiden tekemistä ja niistä oppimista mutta se oli silti sen arvoista. "Entä sinä?" hän uteli. Se kuulosti epätodennäköiseltä, mutta koskaan ei voinut sanoa varmaksi.

Alfie söi pieniä haarukallisia jotta ei polttaisi suutaan. Hän ei ollut tajunnutkaan olevansa niin nälkäinen ja yritti nyt muistutella hyvistä pöytätavoista itseään. Ei olisi kovin kohteliasta ahmia toisen tarjoamaa ruokaa.
”Onhan siinä työtä. Noin suuren puutarhan kanssa ei noin vain pärjää, jos ei tiedä mitä tekee”, hän hymähti myötätuntoisesti kun Didi kertoi hoitaneensa sitä edellisvuonna. Kyllähän sen pystyssä piti, mutta siinä se.
”Ajattelin aloittaa ihan sen siistimisellä, haravoinnilla ja sellaisella, mutta enköhän ehdota muutamaa kasvilajin vaihtoa, jotta se alkaa kukkia jo aikaisin keväällä ja kukkii pitkälle syksyyn eikä talvellakaan näytä ikivihreän vuoksi ihan kuolleelta”, Alfie esitti varovasti suunnitelmiaan. Hän ei ollut vielä päässyt pitkälle suunnitelmissa, sillä hänen täytyisi vielä selvittää valon määrä jokaiseen puutarhan osaan sekä maaperän kunto, mutta huononkin maan voisi vaihtaa ja Englannissa auringonvaloa ei ollut liiaksi missään.

”Voi, oma poni”, mies vastasi varsin lapsekkaasti lässyttäen. Se kuulosti niin suloiselta. Olisipa hänelläkin joskus oma poni, vaikka siro, kaunis kärryponi jonka kanssa puuhastella. Ei hän niin ratsaille kaivannut, mutta hevoset kuten muutkin eläimet olivat lähellä hänen sydäntään.
”Olen ratsastanut nuorempana, mutta en enää muutamaan vuoteen. En koskaan kilpaillut, mutta käynyt viikottain tunneilla.” Hänen ratsastustaustansa oli varmasti ihan säälittävä, jos sitä vertasi Didin tai tallin asiakkaiden kokemukseen. Eipä häntä sinne kuitenkaan ratsastamaan oltu palkattu.
”Kilpailetko sinä?”

Hän olikin vain poistanut hieman rikkaruohoja ja siivonnut ja haravoinut paikkoja - se oli varmasti naurettavan vähäistä työtä puutarhurin mielestä.
"Kuulostaa hienolta", hän kehui ja syötyään salaattinsa siirtyi haarukoimaan kanaa ja riisiä. "Oletko tehnyt puutarhurin töitä kauankin sitten? Kuulostat oikein taitavalta." Alfiesta oli vaikea ottaa selkoa, minkä ikäinen hän oli.

"Sen nimi on Sunny", hän lisäsi ja nauroi miehen lässytykselle. Siltä hänkin varmaan kuulosti puhuessaan omalle karvakasalleen, kun olihan se niin pirun söpö vaikka yksi tuholainen muuten. "Pieni karvainen, likainen exmoorinponitamma."
"Oi, no mutta se on jo tarpeeksi syytä aloittamaan uusiksi eikö niin?" hän ehdotti innoissaan. "Talli on täynnä hevosia, sieltä löytyy aivan varmasti sinulle ratsu. Niin minäkin aloitin aikoinani uudestaan,ratsastin Fairchildien tyttären ponilla", hän kertoili.
"Mukamas", hän naurahti. "Ollaan me Sunnyn kanssa käyty muutamissa koulu ja esteluokissa, mutta helpoissa ja ilman sen suurempaa menestystä. Kisasin ennen Sunnya myös pari kertaa Fairchildien hevosilla ja lapsena yhdellä ponilla." Hän ei nähnyt itseään kilparatsastajana lainkaan, varsinkaan juuri nyt. Sunny oli kaikkea muuta kuin kilpaponi ja hän oli ostanut sen sen tietäen.

”Melkein jo kymmenen vuotta, mutta tietysti opiskelin siinä välissä. Minulla on ollut hyviä työpaikkoja, joista olen oppinut paljon”, Alfie kertoi kokemuksestaan ja toivoi, ettei Didi nyt odottaisi häneltä ihan liikoja. Ei hän tietenkään vastannut työnjäljestä taloudenhoitajalle, mutta olihan se aina mukavaa kuulla positiivista palautetta - kunpa sitä saisi myös tehtyään oikeasti jotakin. Hän kuunteli Didin sanoja ja nyökytteli. Sunny kuulosti upealta ja hän aikoi ehdottomasti käydä katsomassa, mitä poni näytti.
”Noo, enpä tiedä”, Alfie vastasi epäröiden kun Didi usutti häntä tallille etsimään ratsua. Kilparatsut eivät olleet häntä varten, hän tyytyisi vain katsomaan.
”Sunny kuulostaa hauskalta. Ehkä tulen joskus katsomaan kun ratsastat sillä”, hän hymähti ja jatkoi ruokaansa ettei se täysin jäähtyisi. Olipa hauskaa, että kartanolta oli saanut sekä lounasta, että lounasseuraa.
”Oliko niin, että kartanolla asuu myös tallityöntekijöitä?”

"Wau, olet oikein konkari", hän naurahti. "Minun työkokemukseni eivät ole aivan noin vakuuttavia", Didi totesi eikä lähtenyt yksityiskohtiin aivan tarkoituksella ja tyytyi vain syömään. Hänen työpaikoissaan ennen Rosingsia ei ollut paljoa kehumista eivätkä hänen vanhempansa olleet oikein tätäkään hyväksyneet, kun hän oli tänne hakenut ja päässyt.
Kun Alfie epäröi, hän ei ruvennut usuttamaan tuntemiaan hevosia hänelle. Hänkin oli aluksi epäröinyt mutta Prada oli vienyt mennessään. Ehkäpä Alfielle kävisi samalla tavoin ajallaan, niin Didi ainakin toivoi.

"Se on hauska ilmestys. Tule ihmeessä", Didi sanoi huvittuneena. "Ja hyvin sottainen kun vertaa kimmeltäviin olympiaratsuihin joita sen naapurissa asuu. Mutta en enää jaksa välittää, en voi sille mitään että se ryömii ympäri laidunta päivästä toiseen ja on karvainen."
"Kyllä, mutta ei täällä päärakennuksessa", hän kertoi hymyillen. "He asuvat vanhoissa palvelijoiden tiloissa kartanon vasemmalla puolella. Siellä on sellaisia mukavia mökkejä."

Alfie punastui konkariksi sanomisesta, sillä ei kokenut ihan ansaitsevansa sellaista titteliä. Vaikka oli kulunut kymmenen vuotta ensimmäisestä työpaikasta viheralalla, hän oli edelleen ihan kakara ja oppi joka päivä uutta.
”Tuskinpa ne olympiaratsutkaan kaikki ihan siistejä ovat”, Alfie hymähti ja mietti, miten hauskalta pieni exmoor näyttäisi suurten kilpahevosten keskellä. Hänen kokemuksensa hevosista ja talleista oli vain ratsastuskouluilta, joten Rosings Parkin täytyi olla jotakin ihan uskomattoman hienoa niiden rinnalla.
”Aivan, aivan”, hän nyökkäsi selitykselle tallityöntekijöiden asunnoista. Eiköhän hän törmäisi tiluksilla välttämättä myös muihin. Didi oli toki mukavaa seuraa, eikä hän oikeastaan viihtynyt vieraiden kanssa, joten hän tyytyisi mielellään vähiin ystäviin ja puuhailemaan työnsä parissa. Hän keskittyi taas ruokaansa hetkeksi ja mietiskeli hiljaa kaikkea 24 tunnin sisällä kokemaansa. Se oli oikea elämänmuutos hänelle, vaikka perhe asui edelleen lähellä Hexhamissa ja käytännössä ympäristöt olivat tuttuja.
”Hei, jos tarvitset apua kartanon töissä, voit aina pyytää minua. Täällä riittää varmasti puuhaa enemmän kuin yksi ihminen ehtii tehdä.” Kyllä häneltä aina liikenisi ulkotöistä vapaata aikaa.

"Paitsi että niille on palkattu hoitajat, jotka puunaavat ne putipuhtaaksi joka aamu toisin kuin minun ponini jonka ratsastuskuntoon saamisessakin menee yli tunti", Didi sanoi huvittuneena siitä, kuinka totta hänen sanansa todellisuudessa olivat. Olkoon millaisia sottapyttyjä, kisahevoset tuntuivat olevan aina priimakunnossa, eikä Didi tiennyt miten ihmeessä se oli mahdollista. Tosin, hän ei vuorannut Sunnya suojiin ja lukemattomiin loimiin tai sitä suuremmin pitänyt sen karvaakaan liian lyhyenä. Minkäs hän sille teki, että piti ponista juuri sellaisena kuin se oli.
"Tietysti suurin osa tallityöntekijöistä on suurimman osan ajastaan tallilla, luonnollisesti. Mutta saa niitä mennä sinne ahdistelemaan", hän naurahti.
"Kiitos, pidän mielessä", hän sanoi hymyillen. "Kyllähän näin isossa talossa on puuhaa. Ja varmasti puutarhassa, joten samat sanat sinulle. Olkoon sitten ettet löydä yöllä makuuhuoneestasi vessaan tai tarvitset kantoapua puutarhassa, olen valmis auttamaan." Hän saattaisi tuomita, jos häntä heräteltäisiin yöllä mutta hän jotenkin epäili, että Alfie rupeaisi häiriköimään.

Aivan, niillä hienoilla hevosilla oli niitä alati puunaavat hoitajat. Alfie ei ollut tullut ajatelleeksi. No, ainakin Didillä oli sitten tekemistä ja nainen sai puuhailla poninsa kanssa paljon.
”Ihan kuin uskaltaisin häiritä heitä työssään”, hän vastusteli kun taloudenhoitaja yllytti häntä siihen. Olisi ihan ennennäkemätöntä, että hän menisi häiriköimään tuntemattomia noiden työajalla. Ehtisi kai sitä tutustua vähän hitaammallakin aikataululla. Ehkä he voisivat pitää myöhemmin keväällä vaikka teekutsut puutarhassa, kun se olisi paremmassa kunnossa.
”Huikkaan jos kaipaan sinua. Varmasti kysyn ainakin mielepidettäsi monta kertaa asioista, jotka eivät sinua kiinnosta tai annan vaihtoehdot joissa ei ole mielestäsi eroa. Olen kuullut aiemmin, että minulla on tapana tehdä niin”, Alfie kertoi rennommin ja naurahti. Niin, hän saattoi olla joskus turhan tarkka työstään mutta ainakaan kukaan ei pääsisi sanomaan, ettei hän välittänyt siitä mitä teki.

"Näh, en usko että heitä haittaa", hän rohkaisi. "Ellei nyt ole jotain todella kiireellistä kesken. Monilla vaativammilla omistajilla on vaikka millaisia pyyntöjä ja vaatimuksia ja ne pitävät kenet tahansa kiireisenä." Hän oli varmasti helppo omistaja, kun Sunnya ei tarvinnut muuta kuin ruokkia ja tarhata hänen puolestaan ja jos hän olisi vain ehtinyt hän olisi varmasti tehnyt senkin muiden puolesta.
"En valita", Didi naurahti Alfien sanoille. "On vain mukavaa, kun minulla on seuraa ja parempihan se on muutenkin kysyä kuin jäädä vatvomaan asioita yksinään", hän tokaisi.
"Haluatko muutes jotakin juotavaa?" hän uteli kun tajusi lasien odottavan tyhjillään. "Vettä, maitoa? Mehua, coca colaa? Voin myös keittää teetä tai kahvia", hän ehdotteli kun nousi nojaamasta pöytätasoon.

”Kuulostaa siltä että voi olla parempi että pysyttelen kartanolla”, Alfie hymähti miettien, monenko tallityöntekijän tai ainakin ratsastajan tielle hän sattuisikaan vahingossa ja aiheuttaisi vain mielipahaa. Hänen pitäisi mennä sellaiseen aikaan, että talli olisi hiljainen. Ehkä sellaisen saisi urkittua tietoonsa jotenkin.
”No vettä ja teetä voisin ottaa”, mies vastasi vilkaistuaan tyhjiä laseja. Kuinkas siinä niin oli käynyt? Hän ei ollut edes huomannut kaikessa ahneudessaan juotavan puutetta. Laskettuaan haarukan hetkeksi alas hän saattoi seurailla Didin puuhailua keittiössä. Se oli jollakin lailla kodikasta.
”Näytät siltä, että viihdyt täällä”, hän sanoi positiivisena asiana ja toivoi että joku päivä itsekin kotiutuisi kunnolla. Ehkä sitä oli mahdotonta odottaa ensimmäiseltä päivältä tai edes viikolta tai kuukaudelta. Mutta joku päivä.

"No siellähän se talli on ja pysyy, sinne voi mennä aukioloaikoina urkkimaan jos haluaa", Didi sanoi olkiaan kohauttaen. "Sunnyn takia minä olen tottunut käymään siellä joka päivä."
Didi nyökkäsi ja nosti juomalasit tasolta ja käveli hanan luo. Hän valutti kumpaankin viileää vettä ja kaatoi vedenkeittimeenkin vettä. Napsautettuaan sen päälle hän toi toisen vesilasin Alfielle ja hörppäsi omastaan. "Viihdyn kyllä", hän totesi. Se oli mukava todeta ääneen. "Täällä on niin upeaa, että olisi typerääkin olla viihtymättä. Ja ihania ihmisiä, ja tietysti hevosia. Elämäni on muuttunut paljon vuodessa mutta mielestäni parempaan suuntaan."

Alfie menisi kyllä joku päivä tallille, kunhan tottuisi ensin kartanoon ympäristönä. Hän halusi oppia lisää Rosings Parkista, tiedä mitä salaisuuksia tallilla kuulisi. Hän otti vesilasin kiittäen vastaan ja hymyili Didin kertoessa elämästään. Rosings Park oli taatusti hieno ympäristö asua ja työskennellä, eikä Alfie malttanut odottaa, että tuntisi sen kodikseen.
”Oletko kotoisin tästä läheltä?” Hänen oli kysyttävä, sillä tietenkin naisen etninen ulkonäkö kiinnosti. Hän kun oli perinyt äidiltään punapäägeenin, onneksi ei sentään ihan räiskyvää sävyä, ja näytti perienglantilaiselta ainakin omasta mielestään. Siistit, varsin kovin sanoin arvostellut vaatteet olivat hänen keinonsa erottua massasta.

"En aivan", hän kertoi hymyillen ja laski puoliksi juodun vesilasin lautasen vierelle. "Synnyin ja vartuin Skotlannissa ennenkuin muutin tänne. Isäni ei pidä siitä kuinka aksenttini on pehmentynyt vietettyäni täällä niin paljon aikaa." Ihmisiä kuitenkin usein kiinnosti, mistä hänen ulkonäkönsä oli peräisin, ja Didi tiesi että Skotlanti oli tuskin mitä Alfie oli odottanut hänen sanovan.

"Mutta äitini on intialainen", hän siis jatkoi ja siirtyi valmiin vedenkeittimen viereen. "Hän muutti vanhempiensa ja nuorimman veljensä kanssa Intiasta Skotlantiin nuorena." Tarina, jota Didi oli kuunnellut ja kuunteli yhäkin mielellään.
"Mitä teetä haluat?" hän kysyi sitten ja avasi kaapin. "Meillä on... varmastikin mitä vain ikinä haluat", hän sanoi ja naurahti, kurotellessaan teepussilaatikoita. Niitä oli kertynyt, hän myönsi, mutta Didistä teetä ei voinut olla liikaa ja Fairchilditkin joivat sitä mielellään kunhan olivat paikalla.

Skotlanti yllätti Alfien. Hän ruoski itseään sisäisesti ettei ollut huomannut lainkaan aksenttia, mikä tosin jo Didin omasta puheesta päätellen oli laimentunut. Ehkä häntä oli vain hermostuttanut niin - nyt kun hän kuunteli, ja tiesi mitä etsiä, löytyi aksentti helposti. Olisi pitänyt tajuta.
”Oletko koskaan käynyt Intiassa?” Mies kysyi kohteliaasti ja toivoi ettei sörkkinyt asioita jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän kurottautui vilkaisemaan teekaappia kohti vaikka ei niin kaukaa tietenkään mitään nähnyt.
”Mitä suosittelet? En ole teeni kanssa kovin tarkka.” Hän oli tottunut juomaan niin intialaista mustaa teetä kuin vihreää ja arveli, että Didi osaisi varmasti valita häntä paremmin. Alfie joi kyllä paljon teetä mutta jos hän itse valitsi kaupassa jotakin, se oli satunnainen hyvältä näyttävä paketti, eikä hän ollut kuin muutaman kerran joutunut juomaan valitsemansa teen irvistellen.

Didi oli huomannut, että hänen aksenttinsa palasi helposti, kun hän kävi vanhemmillaan tai ystäviensä luona Skotlannissa, mutta Englannin puolella sen pehmeys ei enää häirinnyt häntä vaan se oli ennemminkin mukavaa. Isä varmasti selviäisi, vaikkei hän puhunutkaan enää yhtä epäselvästi kuin hän.
"Olen, moneen kertaan", hän kertoi. "Seuraavan kerran tänä kesänä. Minulla on siellä paljon sukulaisia, joita näemme jos ei kerran vuodessa niin ainakin joka toinen vuosi."

"Hmm... haluatko maistaa skotlantilaista teetä? Se on hyvää, no ainakin minusta", hän ehdotti ja esitteli pahvilaatikkoa. Hän nyt ei mikään tee-ekspertti ollut mutta kaikki Skotlannista tuleva oli hänen silmissään aina hyvää. Otettuaan itselleen, ainakin, yhden teepussin laatikosta, hän laski sen paikalleen ja katseli loppuja teitä. "Meillä on muitakin tavallisempia jos haluat - Earl Greytä, Yorkshireä... ja kaikenlaisia vihreitä teitä myös." Ja pari heräteostosta, jotka olivat jääneet käyttämättä ja kaapin taaimmaiseksi.

”Sehän kuulostaa hauskalta”, Alfie nyökytteli kuunnellessaan Didin sanoja. Hänellä ei ollut kokemusta matkustamisesta ulkomaille, vain Iso-Britannian sisällä erityisesti opiskeluaikojen vierailuilla eri puutarhoissa. Hän oli ahminut tietonsa muusta maailmasta erityisesti internetistä, tv-sarjoista ja kirjoista joten hänen käsityksensä oli erittäin epätodellinen ja romantiikalla kuorrutettu.
”Skotlantilainen kuulostaa jännittävältä, otan sitä”, Alfie vastasi viitsimättä kuormittaa Didiä liiaksi. Hänelle kun teen laadulla ei ollut niin väliä - hän nyt oli muutenkin kaikkiruokainen. Hän katseli kuinka Didi asetteli teen valmiiksi ja viimeisteli annostaan samalla.
”Saanko kysyä, kuinka päädyit Fairchildien taloudenhoitajaksi?” Hän oli nähnyt kartanon kuvia katseltuaan taloudenhoitajana vuosikymmeniä jo työskennelleen herttaisen vanhan naisen, joka ei suostuisi jäämään eläkkeelle mistään hinnasta mutta kaipaisi apua yhdessä jos toisessa askareessa, jos kehtaisi vain kysyä. Didi oli täysin tämän romaaneista ja elokuvista poimitun kuvitelman vastakohta.

"Intiassa on mahtavaa ja niin erilaista. Sen takia siellä varmaan onkin niin mukavaa aina käydä", Didi kertoi. Intiasta puhuminen sai hänet odottamaan innolla kesän kahden viikon lomamatkaa ja kaikkea, mitä he pääsisivät taas tekemään silloin.
"Hyvä valinta", hän naurahti ja tiputti samanlaisen teepussin toiseenkin mukiin. Suljettuaan kaapinoven hän kaatoi molempiin kuumuudesta höyryävää vettä. "Miten juot teesi?" hän kysyi lähtiessään jääkaapille, josta nappasi itselleen maitoa. Hän kokeili mielellään kaikenlaista mutta päätyi jostain syystä aina juomaan samoja teitä samalla tavalla ja nytkin hän kaatoi tottuneesti tilkan maitoa omaan mukiinsa.
"Saat tietysti", hän sanoi huvittuneena. "Olin ennen töissä baarissa Newcastlessa. Asuin silloin Hexhamissa ja yhtenä vapaailtapäivänäni lähdin ajelulle ja kaverin kannustamana tulin Rosings Parkiin katsomaan hevosia. Ihan vain tutustumaan paikkaan huvikseni ja haikailemaan hevosten perään. Myöhemmin näin työtarjouksen taloudenhoitajaksi ja hain. Mikä tahansa tuntui siinä vaiheessa paremmalta kuin työ baarimikkona siellä kammottavassa baarissa ja ajatus tallin vieressä työskentelemisestä kuulosti muutenkin liian ihanalta jättää välistä."

”Maidolla”, Alfie vastasi, vaikka se ei täysin pitänyt paikkansa. Hän joi sen monesti sellaisenaan, kun ei ollut kiire, mutta lounas antoi syyn kirittää vauhtia. Hän otti kuppinsa vastaan ja hörppäsi lämmintä, maidon samentamaa ja viilentämää juomaa. Hän nyökkäsi hymyillen merkiksi siitä, että tee maistui, ja kuunteli sitten Didin tarinaa. Hän rakasti oppia uutta ihmisistä, ja kyselikin paljon, mutta harmittavan usein ihmisillä oli kaapeissaan luurankoja joihin hän yritti liiaksi kiinni ja sai selkäänsä sen jälkeen. Eikä Alfie osannut silloin puolustautua vain karkasi kuin koira häntä koipien välissä tilanteesta. Onneksi Didi tuntui avautuvan elämästään hyvillä mielin, joten hänkin sai rauhan siltä osin.
”Ihana tarina, tämä on varmasti mukavampi ympäristö kuin baaritiski”, hän hymähti ja pyyhki lautasensa tyhjäksi.
”En voisi koskaan kuvitella itseäni baarissa töissä”, Alfie kertoi ja mietti, ettei selviäisi sellaisessa ympäristössä. Kyllä hän asiakkaana saattoi käydä, mutta siinä se. Hänestä ei olisi niin sosiaaliseen työhön.