Muutto, jossa kahvitkin levii autoon

(Avoin peli, kaikki vaan mukaan jee!)

Auton keskikonsolille tippui muutama kahvipisara, kun Cheryl raskaasti kiroten pani kahvikupin takaisin sille suunniteltuun koloon. Auto kääntyi hankalasti matalassakin nopeudessa trailerin takia, mutta lähinnä ongelma oli kaistapäinen vastaantuleva kuski. Kuka idiootti päätti ajaa keskellä tietä? Vaikka auto koukkasikin nopeasti omalle puolelle tietään, täytyi Cherylin koukata muutaman sentin verran pientareelle. Takaa kuului kova pamaus, joka tuntui autossa asti tärähtelynä ja Cheryl tuhahti Lucan protestoinnille. Ori oli loistava kuljettaa - nytkin se varmaan luuli olevansa matkalla kilpailuihin tai valmennukseen -, mutta ei sekään kestänyt kaikkia nopeita käännöksiä ja yhtäkkisiä kuoppia.

Cheryl pyyhkäisi yhtä pisaroista viininpunaisen kynnen koristamalla peukalolla ja nyrpisti nenäänsä, mutta ei tehnyt asialle mitään vaan kaivoi kahvin takaisin sormiinsa. Se oli jo kylmää, mutta nainen ei välittänyt. Sen sijaan hän koetti päättää, oliko hevosensa muutosta iloinen vai ei: oliko lähtö vanhalta tallilta surullista vai pitäisikö olla onnellinen. Hän ei kaivannut yli puolia tallin kävijöistä: he olivat kaikki yksiä ääliöitä, mutta toisaalta hänelle tulisi vähän ikävä muutamaa ystävää. Tai ehkä ikävä oli väärä sana. Cheryl tiesi kuitenkin, ettei tulisi pitämään yhteyttä, joten olisi turha surra. Ei hän koskaan pitänyt yhteyttä. Ehkä pitäisi siis olla onnellinen, kun pääsi eroon niistä kaikista itsestään liikoja luulevista blondeista, jotka hyörivät tallissa tekemättä mitään takapuolet luonnottomasti heiluen.

Harmi, etteivät iloinen ja onnellinen oikeastaan kuuluneet Cherylin tunneskaalaan.

Varsinkin kun Cheryl odotti uudelta paikalta vain enemmän samankaltaisia ihmisiä. Rosings Park oli niin suuri, että jonkun oli pakko järkevä ihminen, eikö? Mutta Cheryl ei nostanut toiveitaan liian korkealle - tietyn tasoisilla ja hintaisilla talleilla tuntui olevan yksi yhteinen tekijä: tyrkyt tallitytöt. Cherylin lempi-ihmislaji. Ja tiedättekö mikä oli pahinta? Mikäli talli tulvisi näitä, Cherylin täytyisi työskennellä niille.

Parasta olla helvetin hyviä hevosia, Cheryl ajatteli synkeästi kaartaessaan autolla suuren tallin pihaan. Hän hyppäsi autosta ympärilleen katsomatta - saatika kysymättä oliko se luvallinen paikka pysäyttää, vieressä oli tarhoja ja pyöröaitaus - ja lompsi trailerille. Hevosrekka olisi ollut paljon käytännöllisempi, mutta sitä hänellä ei ollut. Hän avasin trailerin luukun ja sieltä kurkkasi heti suuren puoliverisen utelias katse. Lucan sieraimet levisivät suuriksi, kun sen suusta kaikui kimakka huuto.

"Moi jätkä", Cheryl mumisi hevoselleen. "Pitääkö sun heti kertoa tytsyille et maan komein mies on nyt lähettyvillä?"

[Tullaan Kain kanssa :D]

Päivä oli vasta alussa, kun Kai lähti tallivaatteisiinsa sonnustautuneena kohti tarhoja hakeakseen yhden Artemis Cavanaughn hevosista sisälle. Hänellä ei ollut kiire, mutta tallissa olleet asiakkaat tai työntekijät eivät olleet antaneet hänelle tarpeeksi hupia jäädä viettämään aikaa sinne. Tummahipiäinen mies huomasi sivuovesta astuttuaan että joku sovitteli parhaillaan traileria pihaan. Uusia asiakkaita, työntekijöitä vai kenties vain valmennukseen tulossa? Huomatessaan kuskin paikalta hypähtäneen nuoren naisen hän päätti kokeilla onneaan ja suuntasi tarhojen sijaan vieraalta näyttävän naisen luo riimunarua käsissään pyöritellen.
”Hei”, Kai huikkasi lennokkaan tervehdyksen kättään heilauttaen ja lompsi rennosti lähemmäs traileria. Räikeänväriset hiukset eivät kuuluneet hänen naismakuunsa, mutta toisaalta hänelle riitti että toinen vain edusti vastakkaista sukupuolta.
”Oletko muuttamassa vai tulitko vain käymään?” Hän lohkaisi mielestään tarpeeksi kevyesti tutustuakseen ja tarkkaili mustaa hevosta. Se toi mieleen työnantajan Besserwisserin kokonsa, värinsä ja jopa merkkiensä puolesta. Hän ei osannut saman tien asettaa hevosta pelkän ulkonäön puolesta arvokisojen osallistujaksi, joten koki parhaakseen odottaa keskustelua selvittääkseen asian.

[Hehee tämäkin tulee piirittämään 8)]

Tummansinisiin farkkuihin ja työntekijän takkiin sonnustautunut ruotsalainen asteli käsipuolessaan korkea mutta nätisti kävelevä Tessa-tamma. Elis piti siitä, erityisesti sen takia, että oli saanut maastoilla sen kanssa muutaman kerran. Sen omistajasta Elis ei ajatellut aivan yhtä positiivisin mielin, sillä paikalle satunnaisesti ilmestyvä koppava miljonäärimies oli huono hevosenomistaja nuoren työntekijän mielestä. Harjoittelunsa aikana hän oli kuitenkin oppinut pitämään suunsa supussa ja sen sijaan juoruamaan sillä myöhemmin työpäivänsä loputtua tai vaihtoehtoisesti kahvitauolla. Iso tamma kulki sävyisästi pojan vierellä kahteen tummanruskeaan loimeen verhottuna ja Eliksen katse kiinnittyi traileriin, joka ajettiin pihaan heidän ohitseen.
Jaksamatta kiirehtiä ja silkasta uteliaisuudesta Elis liittyi hevonen toisessa kädessään paikalle iskeytyneen Kain seuraan. "Moi", hän tervehti miestä kevyesti nyökäten ja toisti saman trailerin tuoneelle naiselle piristäen kasvonsa kuukausien aikana opitulla asiakaspalveluhymyllä. Tessa seurasi nätisti perässä mutta pysähtyi kauemmas trailerista. Kimakka huuto sai omissa maailmoissaan olevan tamman heräämään ja katsomaan traileria tarkemmin sen suuremmin karkuun kuitenkaan lähtemättä.

Cheryl oli jo astumassa sisälle traileriin avatakseen hevostaan kiinnittävän riimunnarun solmun, vaikka ei edes tiennyt, mihin hevosen veisi. Cherylin maailmassa olikin tapana vain rynnätä talliin ja sitten rääkyä, että mihin tämän hevosen voi laittaa tallityöntekijöiden kasvojen levitessä hätääntyneisiin ilmeisiin. Liikkeet kuitenkin hetkeksi pysäytti vieras miehen ääni, joka tervehti varsin kohteliaasti. Cheryl ynähti, äänestä saattoi hahmottaa "moi":n jos oikein yritti. Tottunein liikkein hän lopulta hyppäsikin kyytiin katsomaan pörisevää mustaa hevostaan, jonka korvat heiluivat vikkelää tahtia. Korkea ponihäntä heilui naisen liikkeiden mukana, jotka olivat ripeitä pelkästä kokemuksesta. Luca venytteli kaulaansa kohti vierasta miestä, joka ei ollutkaan valmis.

"Muuttamassa", Cheryl sanoi lyhyesti ja heitti narun hevosen kaulalle. Nainen hyppäsi pois trailerin sisästä, vilkaisten nopeasti miestä, joka tönötti trailerin vieressä. Se näytti oleva suunnilleen jonkin teinilehden kannesta, joku poikabändin poptähti tai jotain. Joku, jonka vuoksi teinitytöt eivät olisi koskaan tyytyväisiä oman ikäluokkansa poikiin. Cheryl tuhahti itsekseen ja alkoi laskemaan lastaussiltaa trailerin perältä. Sekin keskeytettiin, kun jo toinen vieras ilmestyi paikalle. Sopii kuvioon, Cheryl ajatteli. Se jätkä näytti yhdelle niistä joihin tytöt eivät tyytyisi. Siis suunnilleen 14 -vuotiaalle. Toisaalta Cheryl ei jäänyt katsomaan pitkään, vaan irroitti puomin ja taputti hevosensa lautasia luvaksi lähteä peruttamaan. Ori olikin pihalla hetkessä ja Cheryl nappasi ketjuriimunnarusta matkalla. Oli hyvä, että se riimunnaru oli turvan yli, koska Cheryl oli missannut täysin 14-vuotiaan pitelemän tamman. Luca ei ollut ja sen kuuli orin äänestä, saatika sitten tanssahtelevista jaloista. Cheryl pyöräytti silmiään. Kevät.

Kai vilkaisi luo tullutta harjoittelijaa ja hymähti vinosti tervehdykseen. Hän mittaili katseellaan muuttoaikeissa olevaa naista. Kannattiko tuota edes yrittää, jos jäisi pidemmäksi aikaa - jos hän jotain ihmissuhteista tiesi niin sen, että naiset eivät katsoneet häntä hyvällä vietettyään yön tai korkeintaan kaksi hänen kanssaan saamatta peliin tunteita tai romantiikkaa toivomaansa määrää. Kai ei vain ollut sellainen, ei hän kaivannut palloa jalkaansa tai muuten mustasukkaista tyttöystävää valittamaan. Hän halusi olla vapaa ja deittailla ketä tahtoi, vaikka sekin tarkoitti flirttiä jokaisen hameväen edustajan kanssa harva se hetki.
”Komea ori. Sinunko?” Hän kysyi katsellessaan trailerista laskeutunutta kilpahevosta. Se vaikutti nopealla silmäyksellä kehittymättömältä ja keskeneräiseltä, mutta ehdottomasti urheiluhevoselta. Jos Kailla oli silmää muulle kuin kauniille naisille, se oli hevoset.
”Blomgren, hieno valinta tuoda se tamma tänne”, Kai nauroi melkein vain huvittuneena uskoen, että kumpikin taluttajista pitäisi hevosensa aisoissa ongelmitta. Hän oli täysin unohtanut tarhassaan odottavan hevosen ja hypisteli nyt riimunarua käsissään.
”Olisitko tarvinnut apua?” Hän tarjosi naiselle lähinnä tutustumisen toivossa.

Elis oli varattu mutta myös sen verran viaton, ettei lähtenyt samalla ajatuslinjalle kuin hurmaava espanjalainen, uusi työntekijä, jonka perään Eliksen silmissä kaikki naispuoliset tallillakävijät kuolasivat. Omalla tavallaan Elis ymmärsi miehen viehätyksen, mutta hän ei hurahtanut niin flirttaileviin ihmisiin. Hänen katseli lastaussiltaa astelevaa oria ja sen taluttajaa, varsin räväkkää naista. Tessa ei mennyt hevosesta suinkaan sekaisin, mutta Elis piti sitä silmällä antaen Kain hoitaa suurimmat puhumiset hänen puolestaan.
"Joo, en ehkä ajatellut ihan loppuun asti", hän myönsi ja hieraisi niskaansa. Tessa nyt tuskin tekisi mitään, mutta fiksumpaa ehkä olisi ollut viedä se pois. Mitä Hamptonkaan sanoisi, jos hänen kallisarvoisa hevosensa olisi saanut korskean orin takia slaagit. Parhaimmillaan hän ei tosin saisi tietää mitään, kun kävi niin ahkerasti tallilla. Huolimatta katkerista ajatuksistaan Elis ei viitsinyt ottaa riskiä.
Elis nyökytteli Kain sanojen tahdissa ja katseli komeaa oria. Hän huomasi myös sen innokkuuden ja tunsi itsensä pahasti ylimääräiseksi.
"Mistä päin tulette?" hän kysyi saadessaan puheenvuoron, haluamatta jäädä aivan tallotuksi kolmantena pyöränä. Jos ori ei rauhoittuisi hän veisi kylläkin tamman sisään, koska hän oli kaikesta huolimatta töissä ja vain harjoittelija, eikä rupeaisi pelleilemään harjoituspaikkansa kustannuksella vain koska halusi kokea itsensä hyödylliseksi.

Cheryl kohdisti vihdoin paremmin tumman meikin rajaamat silmänsä tulijoihin. Ei sillä, että olisi nähnyt mitään muuta. Justin Bieber ja 14-vuotias. Toisaalta Cheryl oli aika varma, etteivät 14 vuotiaat normaalisti olleet niin pitkiä - toisaalta jos pituudesta puhuttiin, ainoa 14-vuotiaalta näyttävä täällä oli Cheryl itse. Nainen saattoi näyttää vielä naurettavamalle lähes 25 senttiä korkeamman hevosensa vieressä, mutta toisaalta Cheryl eli kaavalla Go big or go home. Ehkä se oli Napoleonin syndrooma. Luca pöristeli yhä omistajansa vieressä, vaikka alkoikin huomata muutakin kuin sen yhden, tylsistyneenä kököttävän tamman.

"Mun", Cheryl sanoi rennosti ja haroi oriin korkealle kohotetun kaulan varrelta harjaa. Sen kirkuvanpunaisiin kuljetussuojiin verhotut jalat olivat vihdoin rauhoittuneet, vaikka sieraimet pöhisivät yhä. Se ei ollut edes hionnut, olihan matka ollut sille tavallista lyhyempi ja Luca oli tottunut matkustamiseen, vaikka olikin hermostunut tällä kertaa tavallista enemmän. Riimunnarusta vapaa käsi pyyhkäisi pitkillä sormillaan hiuksia pois otsalta, ne kun tuntuivat helposti villiintyvän ja karkaavan ponihännältä. "No mulla on kaksi satulaa, kahdet suitset, loimista puhumattakaan." Cheryl vastasi hymyillen kevyesti. Se ei oikeastaan ollut lämmin tai iloinen hymy, se oli vain punaiset kaartuvat huulet, joten siinä oli jonkinlaista ironiaa jota ei osannut edes kuvailla. "Tarviinkohan?"

Hymyttömän hymynsä kanssa Cheryl siirtyi toinen känsi lanteillaan katsomaan vaaleatukkaista miestä poikaa, joka kyseli typeriä kysymyksiään. Helvetistä, tahtoi Cheryl vastata, mutta tyytyi hymähtämään hiljaa. "Ihan tästä läheltä, mä asun Newcastlessä. Syntynyt, asunut ja jostain syystä sinne jäin." Pieni katkera äänensävy karkasi äänestä, vaikka Cheryl olikin tyytyväinen pieneen asuntoonsa baarin yläkerrassa. "Mutta nyt lähinnä haluisin tietää missä Lucan karsina on, sattuisko kumpikaan teistä mitenkään tietämään mihin mä tän lykkään? Kiitti hei, arvostan."

Cheryl kääntyi kannoillaan jo ennen kuin kuuli vastauksen ja lähti kohti tallirakennusta. Tai siis, jos se oli tallirakennus, mutta siltä se näytti.

Uuden tuttavuuden jäisyys sai melkein Kain luovuttamaan - vain melkein. Tuon huumorintaju oli viiltävää mutta ei pelästyttänyt nuorta miestä, joka pyyhkäisi tummia hiuksiaan heilauttaen ne vallattomasti sekaisin. Hän asteli kyselemättä noutamaan varusteita autosta ja kasasi vahvoille käsivarsilleen satulat ja suitset. Kai hän voisi edes yrittää olla avuksi - ei Cavanugh kaivannut hevostaan vielä hetkeen!
”Sä olet enemmän perillä tallin asioista”, Kai ulkoisi naisen kysymyksen Elisille leveällä hymyllä. Sai kai sitä ottaa kaiken ilon irti siitä, että oli yksityinen hevosenhoitaja eikä talliorja, kuten Ruotsista tullut harjoittelija. Ei sillä, pojalla oli kyllä asennetta hevoshommiin.
”En kuullut vielä nimeäsi”, Kai muistutti hymyillen naista ja patsasteli varusteiden kanssa tietäen tarkkaan, miten hyvältä näytti. Ei hän suotta viettänyt aikaansa salilla. Toisen lähtiessä taluttamaan hevosta talliin mies roikkui perässä jäämättä jälkeen reippaastakaan askeleesta. Hän voisi näyttää karsinan, mikäli Elisillä oli harmaintakaan aavistusta, mikä se oli.

Elis tyytyi kaikesta huolimatta kuuntelijan rooliin ja antoi Kain pelleillä varusteiden kanssa. Olisi huvittavaa nähdä hänet kompuroimassa niihin, mutta Elis epäili sen olevan mahdollista. Tessa tapitti oria lempeillä silmillään ja tuuppasi sitten taluttajaansa hieman. Elis työnsi pehmeästi sen turvan pois ja kääntyi sitten Kain puoleen - ai oli vai?
"Jaa..hmm", hän aloitti ja muisteli, mitä oli kuullut tänne tänään saapuvasta hevosesta ja omistajasta. Totta kai joku oli siitä hänelle sanonut, vaikkei hänen työlistallaan ensimmäisenä ollut ohjata uusia paikoilleen. "No meidän tallissa orikarsinat on tässä oikealla puolella tallia", hän kertoi ja näytti kädellään kävellen hyvän välimatkan päässä orista ja räväkästä naisesta. Sieltä oli ainakin hyvä aloittaa, vaikkei hän nyt aivan tavoittanutkaan karsinan numeroa.

"Ainiin, aivan tuossa vasemmanpuolisella käytävällä on keskivaiheilla tyhjä karsina. Se on oriasi varten", hän sanoi hetken päästä. Olihan hän siinä vierellä siivonnut Bushwellin hevosten karsinoita. "71", hän pinnisteli muistaakseen karsinan numeron. "Kai voi varmasti näyttää sen sinulle sillä aikaa kun vien Tessan toiselle puolelle tallia", hän palautti palveluksen espanjalaiselle.

Kuullessaan takanaan nuoren pojan epävarman hyminän Cheryl pyöräytti silmiä itsekseen. Tilanne ei vaikuttanut kovinkaan hyvältä. Kasvot synkeinä nainen käveli kohti tallia omalla, itsevarmalla tavallaan liikkua, Luca vieressään yhä pöristen. Takaansa hän kuuli poptähden puhuvan - kysyvän Cherylin nimeä. Nainen naurahti kevyesti ja vilkaisi miestä päästä varpaisiin olkansa yli.

"Eiköhän me molemmat tiedetä että naisen nimi on ihan viimeisin asia mikä sua kiinnostaa", Cheryl vastasi vinon, ivallisen hymynsä kääntäen takaisin eteenpäin. Cheryl ei tullut tallille tai töihin tehdäkseen ystäviä, saatika mitään enempää. Naiselle oli ihan okei, että miehet kantelivat hänen satuloitaan, koska hei, hän teki sitä muutenkin ihan tarpeeksi. Jos jokin oli kuitenkin varma, se oli fakta, että mikäli miestä ei kiinnostanut Cherylin nimi, kiinnosti miehen nimi Cheryliä vielä vähemmän - kenen tahansa miehen.

14-vuotias ohjasi yhä yhtä vakuuttavana saaden Cherylin tuhahtelemaan kohti oikeaa karsinaa. Cheryl muljautti silmiään vielä kerran ja kiittämättä lähti kohti oikeaa karsinaa. Luca otti raville joka toisen askeleen jälkeen ja samalla yritti nähdä tarkasti jokaisen karsinan sisälle, mikä oli hankalaa ja johti siihen, että musta ori oli lähes poikittain käytävällä koettaen päättää mikä suunta oli mielenkiintoisin. Korvat viuhuivat eri suuntiin kuin helikopterin propellit - sihahtaen hevostaan käyttäytymään tiukentui ote myös narusta, ehkä Cheryl pelkäsi hevosensa lähtevän lentoon.

Kai tiesi, että Elis keksisi ennen pitkään oikean karsinan.
”Totta kai näytän”, mies nyökkäsi ja virnisti Elisille naisen takana. Eiköhän se nyt ollut tullut jo selväksi, että hän viihtyi oikein hyvin tallin naispuolisten työntekijöiden ja asiakkaiden kanssa. Hän käveli itsevarman oloisena varusteet mukanaan orikäytävälle ja näyttäisi oikean karsinan kyllä naiselle. Siellä saattaisi lukea jopa nimi valmiina, tai sitten se olisi muuttovalmis ja tyhjä, joten sen kyllä tunnistaisi. Numero 71, sillä sen löytäisi. Kai väisti fiksusti kauemmas kun musta ori alkoi pelleillä omiaan. Hän kiirehti hevosen edelle ja pysähtyi oikean karsinan jälkeen nyökäten sitä kohti. Naisen sanat saivat hänet lähinnä nauramaan, tottahan tuo oli puhunut. Kyllä hän silti nimen haluaisi uudelle tulokkaalle.
”Hei, älä nyt noin suoria johtopäätöksiä vedä”, Kai nauroi naiselle ja jäi patsastelemaan varusteiden kanssa käytävälle.
”Totta kai haluan tietää nimesi. Niin kuin myös sen, mikä sai sinut muuttamaan tänne. Ratsastatko kilpaa?”

Elis kehtasi naurahtaa naikkosen heitolle Kaista ja katsoi espanjalaista hevostenhoitajaa huvittuneena. Hän tiesi kuitenkin, ettei mikään voisi mennä vikaan sillä aikaa kun hän veisi lauhkean tamman toiselle puolelle tallia, ja jätti teräväkielisen naisen oreineen Kain hoidettavaksi. Tessan pirteys oli jäänyt poikkeuksetta tarhaan ja se lähti taluttajansa perässä omaa karsinaa kohti ilman sen suurempia vastaväitteitä. Ori oli nähtävästi kiinnostanut sen lyhyen hetken, kun se oli astellut trailerista ulos. Tessan reaktio ei ollut yllättävä.
Otettuaan isolta tammalta sadeloimen selästä ja mustat suojat jaloista hän lähti takaisin oripäätyyn. Kai hän halusi varmistaa, ettei mikään ollut mennyt pieleen hänen jäljiltään ja uudet asukkaat olivat aina kiinnostavia.
"Selvisitte hengissä perille?" hän kysäisi tullessaan paikalle ja näki hevosen oikeassa karsinassa - selvästi kyllä siis. Hän nojautui vastapäisen tyhjän karsinan seinään ja teki itsensä hyödylliseksi siistimällä mukaansa ottaneita tarhasuojia. Blondi katseli oria ja kuulisi mielellään siitä lisää, vaikkei sitä ääneen sanonutkaan.

Cheryl johdatti hevosensa sisään karsinaan avaten riimunnarun lukon ja vetäen ketjun pois sen turvan päältä. Tavallinen riimunnaru oli jossain tavaroiden seassa, joten Cheryl ei vaivautunut sitä etsimään. Luca palkitsi Cherylin vapaudestaan kääntämättä näyttelytuomaristoa miellyttävän takalistonsa naista päin, alkaen haistella karsinansa nurkkia. Cheryl tuhahti sille alkaen avaamaan takajalkojen kuljetussuojia. Punainen, pitkä ponihäntä valahti selältä toppaliivin etumukselle, kun nainen kurkotti kohti tarroja. Tottunein liikkein kuljetussuojat makasivat pian karsinan ulkopuolella. Samalla hän vastasi miehen kysymykseen.

"Ratsastan kilpaa, teen töitä, koetan valmentautua", Cheryl venytteli sanojaan ja päätyi lopulta rapsuttamaan hevosensa pyörrettä keskellä otsaa pieni hymy kasvoillaan. Luca nautti siitä hetken, kunnes palasi tutkimaan uutta kotiaan. Huokaisten Cheryl kääntyi ympäri karsinan ovelle, jossa pikkupoika jo seisoskeli uudestaan. Tamman sen oli kadottanut jonnekin, todennäköisesti sen omaan karsinaan. Sanoille Cheryl vain hymähti, olihan hevonen nyt karsinassa. Miksei pikkupoika lopettanut tyhmiä kysymyksiään? Luca koetti tutustua uusiin ihmisiin kurkotellen Cherylin olkapään yli, se kun oli huomattavasti sosiaalisempi kuin omistajansa ja melkein talloi Cherylin kantapäälle. Cheryl pyysi sitä sähähtäen peruttamaan pois niskastaan, mutta Luca tunsi omistajansa hyvin ja pysyi pois hänen viereltään vain muutaman sekunin.

"Se on joskus vähän daiju lapsihevonen, onhan se vasta kuusi. Mutta hieno siitä tulee." Cherylin ääni oli ylpeä, sellaisella erilaisella tavalla kuin yleensä. Ylpeä kuin omasta lapsestaa olisi puhunut. "Ja Cheryl. Mun nimi siis."

Kai kuunteli naisen vastauksen nyökytellen. Kilparatsastaja, mutta ilmeisesti teki myös töitä. Ei hän halunnut olla ikärasisti, mutta sen tasoisella tallilla ei nähty sen ikäisiä valmentajia. Ehkä tuo siis ratsasti valmentautumisen ja kilpailun ohessa myös muita hevosia kuin Lucaksi kutsuttua mustaa.
”Mutta sehän kuulostaa hyvältä”, hän hymähti ja vilkaisi Elisiin. Uusi tyttö ei näyttänyt kaipaavan heidän seuraansa mutta harvoin hän niin ajoissa luovutti. Hän nyökytteli puheille nuoresta hevosesta ja heitti yläfemmat itselleen siitä, että oli arvellutkin sen vasta tulevaisuuden toivoksi. Ei siitä kehuja olisi ääneensanottuna saanut, mutta kai sitä sai itsestään olla ylpeä.
”Cheryl, kuinka ihastuttava nimi”, mies jatkoi melkein jo huvittavalla flirtillä. Hän halusi vain jutustella värikästukkaisen naisen kanssa, ei mitään sen kummempaa.
”Olen Kai”, hän jatkoi vaikka sitä ei ollutkaan kysytty, ”haluatko nähdä, mihin varusteet kuuluvat?” Hän voisi hyvin viedä nämä käsissään olevat varustehuoneeseen ja esitellä sen nopeasti ennen kuin täytyisi rientää oikeisiin töihin.

Elis kuunteli Kain ja Cheryliksi vihdoinkin esittäytyneen naisen keskustelua yrittämättä edes änkeä siihen. Hän ei enää ihmetellyt sitä kuinka paikalle saapui valmentajia, kilparatsastajia ja muita hienostolaisia yksi toisensa jälkeen. Rosings oli nopeasti osoittautunut aivan omantasoisekseen talliksi. Hänen kävi ehkä kateeksi Kain sulavia keskustelutaitoja mutta sen sijaan,että olisi hionut omiaan, hän ei tunkenut mukaan, vaan siivosi tarhasuojat ja kiinnitti ne sisäkkäin. Hänelläkään ei ollut kuitenkaan aikaa jakaa ruhtinaallisesti.
"Elis", hän kuitenkin esitteli itsensä Cherylille ja katsoi Kaita varusteineen. "Mietinkin kauan jaksat kannella noita", hän vitsaili hyväntahtoisesti ja nousi nojaamasta seinään. Hän veisi samalla tarhasuojat paikalleen ja jos häntä ei enää tarvittaisi hän voisi karata helposti muihin puuhiin.

Cheryl hymähti, eihän hän mikään tavallinen harrastelija ollut. Kyllähän sen nyt näki niin hevosesta kuin Cherylin omastakin tavasta käyttäytyä hevosten kanssa. Luca naisen olan takana hörisi hiljaa - ehkä se yhä haistoi tamman pikkupojan vaatteista - mutta Cheryl käski sen takaisin sisälle karsinaansa. Se näytti siltä, ettei sitä olisikaan kiinnostanutkaan tylsien ihmisten jutut ja alkoi haistella kaltereita. Viereisissä karsinoissa ei ollut hevosia, mikä oli tavallaan hyvä ja tavallaan huono. Cheryl olisi mielellään nähnyt minkälaisen reaktion ne saisivat hänen hevosestaan, mutta toisaalta Luca saisi nyt kotiutua rauhassa.

Miehen kehuessa hänen nimeään Cheryl naurahti kepeästi ja sulki viimein karsinan oven. "Ootko sä ees oikeesti olemassa?" nainen tyrskähti. Voiko niin kliseisiä juttuja edes sanoa ääneen. Kuinka ihastuttava nimi? Totta hitossa se oli, olihan se hänen nimensä. "Kiitti vaan, ei ollut mun keksintö."

Cheryl ei tavallisesti ajatellut vanhempiaan kovin lämpimässä mielessä, mutta ainakaan he eivät olleet tehneet hänestä Emmagammaa tai Augustaa. Hän ei kommentoinut kummankaan nimiin mitään, koska hänestä ne eivät olleet kovinkaan ihastuttavia ja kuka nyt haluisi kuulla nimensä olevan ihan sellainen tavallinen. Paitsi ehkä Elis, joka Cherylin korvaan kuulosti yhtä paljon pikkupojan nimeltä kuin miltä Elis näyttikin. Elisillä oli kuitenkin ihan hyvä huumorintaju, mitä tuli pojan seuraavaan kommenttiin. Cheryl virnisti kevyesti kerätessään kuljetussuojat lattialta.

"Juoskoot mun puolesta vaikka maratoonin", nainen venytteli sanojaan ja virnisti pikkupojalle - siis Elisille. "Mutta näytä nyt sitten kun kerrat innostuit. Ihan superihastuttavaa."

Cherylin ääni nauroi ivallisesti viimeisen sanan kohdalla, koska hän ei kyllä tavoittanut sitä ihastuttavaa kovin helposti. Ehkä hän löytäisi sen ihastuttavan jos kävelisi miehen takana. Cheryl puri korullista alahuultaan koettaen olematta virnuilematta omille ajatuksilleen.

Kai naurahti Elisin sanoille, olipa poika nyt vitsikäs. Hän ei ottanut edes pahalla, heitti satuloita vain aavistuksen ilmaa kuin esitelläkseen voimiaan. Kyllä hän niitä vielä kannattelisi, ei hän turhaan ollut vuosia käynyt salilla.
”Saat sinäkin nämä kantaa, jos tahdot”, hän virnisti tutulle kollegalle ja lähti sitten Cherylin sitä pyydettyä kohti varustehuonetta. Kai niillekin satuloille ja suitsille joku paikka keksittäisiin. Hän ei jaksanut loukkaantua naisen sanoista, jotka selvästi kumpusivat hänen aiemmasta ihailustaan vaan jatkoi käytävää pitkin odottaen toisen seuraavan. Hän potkaisi varustehuoneen oven auki ja johdatti naisen sisään.
”Tässä on varustehuoneemme”, hän sanoi melkein huvittuneena sellaisesta kierroksesta, ”suitsille löytyy varmasti paikka tästä.” Kai selasi nopeasti itäseinän suitsitelineet ja löysi paikan oikealla numerolla. Hän nosti suitset naulaan ja käveli sitten pohjoisseinällä olevien satulatelineiden luo. Hän heilautti molemmat satulat paikoilleen ja pudisteli sitten käsiään.
”Saat lokerokoodisi toimistosta, olettaisin”, mies viittasi varustehuoneen keskiosan numerokoodillisia lokerikkoja joita oli varattu jokaista hevosta ja karsinapaikkaa kohti.
”Jos on jotain kysyttävää, tule ihmeessä kysymään”, Kai virnisti tehden lähtöä omiin hommiinsa. Kuka hänen pitikään hakea? Zeja, niin sen täytyi olla.

Elis pyöräytti silmiään Kain pullistelulle, hyvä jos jaksoi. Olisi hänkin jaksanut, tietysti. "Pidä vain itselläsi", hän vastasi, "minulla on omat kantamukseni", ja nosti harjaa, pyyhettä ja suojia, jotka oli ottanut mukaansa ja puhdistanut.
Hän lähti kaksikon matkaan mukaan ja antoi Cherylin mennä Kain perässä varustehuoneeseen ennenkuin itse tuli perässä. Hän nyökytteli Kain sanoille. "Joo siellä on", hän sanoi ja heilautti kättään suitsitelineiden suuntaan kun itse käveli laskemaan suojat odottamaan myöhempää käyttöä. Hän epäili josko Liam Hampton oli koskaan edes koskenut hevosensa tarhasuojiin tai välittäisi niiden siistinäpidosta mutta hänen onnekseen Elis välitti Tessa-tammasta ja teki työnsä tunnollisesti ilmankin niskaan hengittävää omistajaa.
"Kaikki on täällä hyvin järjesteltyä ja selkeää, ei toivottavasti tule ongelmia", hän totesi käännellessään pesua kaipaavaa pyyhettä pienempään pakettiin. Hänenkin ajatuksensa ajautuivat jo seuraavin töihin, ruokien valmisteluihin ja ihaniin lakaisutöihin, jotka hän olisi mieluusti jättänyt välistä jos vain se olisikin ollut mahdollista.

Kuten Eliskin, pyöräytti Cheryl silmiään Kain machoilulle. Jos kerran niin paljon voimaa löytyi, sai mies hänen puolestaan kantaa vaikka kaikki tavarat. Cheryl ei ollut turhalla rahalla siunattu (vaikka huom. olisi voinut olla), mutta oli aina ollut valmis tekemään töitä saadakseen hevoselleen sen mitä tarvitsi. Ja tietenkin hänellä oli pieni sponsori, josta oli hieman hyötyä. Silti Cheryl tarvitsisi muutamassa vuodessa suuremman, jos tahtoi menestyä.

Cheryl seurasi Kaita varustehuoneeseen. Ainakaan mies ei ollut turhan herkkä ja kesti Cherylin ivailun. Nainen seurasi miten molemmat ohjasivat häntä tavaroidensa kanssa ja lopulta irvisti Elisin sanoille. Järjestys ja selkeys eivät olleet Cherylin parhaita ominaisuuksia. Enemmänkin hän oli sotkuinen ja epäselkeä jos jotain. Varustehuone tosiaan oli siisti - siellä ei varmasti ollut yksikään tavara sotkussa. Cheryl tulisi varmaan olemaan "se punapää, joka aina sotkee varustehuoneen". Ihan vain sen kunniaksi nainen tiputti kuljetussuojat lattialle. Hän veisi ne kuitenkin kotiinsa vielä tänään.

"Toimisto?" Cheryl hymähti kysyvään ääneensävyyn, toista kulmaansa kohottaen. Eihän hän tiennyt missä sellainen oli! "Ja hei pliis, sä oot uhonnut nyt niin paljon sun lihasten puolesta et kai sä nyt vähän enemmän mua autat. Sä kans."

Cheryl osoitti Elisiä sormellaan vaativasti. Nyt hän halusi päästä toimistoon - ja olihan hän tietoinen, että hänen hevosensa olisi jonkun tietyn työntekijän vastuulla palaten halusta tietää, kuka se oli.

Elisin sanat järjestyksestä saivat Kain tuntemaan jonkinlaista hyvää oloa. Hän rakasti järjestystä ja Rosings Park oli upea. Suurimman osan ajasta se miellytti hänen silmäänsä ja jos ei, kun muut eivät huomanneet, hän oikoi satuloita, suitsia ja sulki auki jääneitä kaappien ovia oman mielenrauhansa vuoksi. Hänen katseensa seurasi maahan pudonneita kuljetussuojia, mutta hän ei tehnyt asialle mitään. Cherylin sanat pysäyttivät miehen menon ja hän nojautui ovenkarmiin.
”Ehkä haluat, että kannan sinut toimistoon?” Kai vastasi vinosti hymyillen. Hän voisi hyvin vielä näyttää sen ja ehkä tarjoutua kahviseuraksi myöhemmin, mutta Artemis Cavanaugh tuskin katsoisi hyvällä, jos hän myöhästyisi hevosen kanssa siksi, että liehitteli tyttöjä.

Elis ei tiennyt pitääkö vai ei Cherylistä, jonka komennosta hän lopetti tekemästä lähtöä. Ainakin hänellä oli tajua huumorille, olkoon se omanlaistaan. Kaikesta huolimatta Elis kääntyi takaisin räväkän punapään puoleen.
"Aivan, toimisto", hän totesi ääneen ja tunki likaisen pyyhkeen takin taskuun. Pitihän sitä uutta asiakasta auttaa, vaikka Kai taisi pitää siitä huolen hänen puolestaankin. Naurahdettuaan Kain vitsille hän vakavoitui aavistuksen. "Toimisto on yläkerrassa, voin kyllä näyttää ellet halua tulla kannetuksi" ja katsoi Kaita merkitsevästi. Ei asiakkaiden kantelua ainakaan opistolla oltu opeteltu ja kerrottu järkeväksi kohtelutavaksi.

Cheryl tulisi olemaan varmasti Kaille päänvaiva, ihan ilman, että Cheryl edes tietäisi siitä. Vaikka nainen olikin tarkka ettei satulahuopa ollut rytyssä ja suitset roikkuivat naulassa nätisti niputettuina, ei hän ollut niin tarkka mihin jätti minkäkin tavaran - kaappiin sisälle vai sen ulkopuolelle. Sama päti kotona. Ei Cheryl täydellisen kaaoksen keskellä elänyt, mutta tavarat jäivät vähän mihin sattuivat ja valkoisessa keittiönpöydässä oli useampi kahviläikkä.

Kain sanat saivat Cherylin lähillä naurahtamaan ja kohottamaan kulmaansa. "Kanna mut myöhemmin vaikka kahville tai kotiis, mutta jos mä nyt kuitenkin vielä kävelen."

Elisin tarjoutuessa näyttämään Cherylille tietä Kain kantamisen sijasta, nyökkäsi nainen hänelle. Pikkupoika oli avulias ja ihan mukava, kai, joten miksei. Cheryl vilkaisi viimeisen kerran varusteitaan, myös lattialla lojuvia kuljetussuojia, ja kääntyi Elisiä kohti. Hän virnisti kevyesti ja veti muutaman hiussuortuvan viininpunaisilla kynsillä koristeluilla sormillaan pois kasvoilta. Hän lähti kävelemään kohti ovea, jonka karmeihin Kai nojaili - ja tietenkin se oli varmasti kaukaisin ovi portaikosta, jonka olemassaolosta Cheryl ei tiennyt juuri mitään.

"Ehkä sä tiedät myös mistä mä nään kuka on Lucasta vastuussa?" nainen kysyi lähes ystävällisellä äänellä, koska Elis tuntui ihmiseltä, jolle oli hankala olla ärtynyt. Toisaalta se oli vähän omituista, koska Cheryl ei pitänyt lapsista (yllättävää) ja pikkupoikamainen Pikkupoika olisi logiikan mukaan kuulunut ärsyttää Cheryliä. Silti Elisissä oli jotain, joka sai jopa Cherylin kaltaisen ihmishirviön tuntemaan huonoa omatuntoa äksyilystä.

Kai naurahti hiljaa Elisin katseelle, joka kieli siitä ettei ruotsalainen ihan ymmärtänyt hänen vitsiään. Sehän oli ollut vain hauskaa! Häntä ei yhtään haittaisi antaa pojan hoitaa loppuesittelyä, joten hän vain seurasi kuinka kaksikko siirtyi ovesta hänen ohitseen. Cherylin sanat toivat uudenlaisen tuikkeen katseeseen.
”Mä pidän ton mielessä”, mies virnisti ja lähti kaksikon perään suunnaten kuitenkin toiseen suuntaan. Hänellä olisi hevonen jos toinenkin puunattavanaan.
”Elis kertoo sulle varmasti kaiken tarvittavan”, Kai lupasi väläyttäen kollegalleen hymyn. Hän oli toki ollut talossa kauemmin, mutta Elisillä oli varmasti sopivasti luppoaikaa. Tuo toki vastasi Cavanaughn hevosista, tai lähinnä kai niiden tarhaamisesta ja karsinoista Kain ohella, mutta Kai oli kuitenkin se joka sai huudot, kun hevoset eivät olleet valmiina kun ratsastaja niitä tarvitsi.
”Eiköhän me vielä törmäillä”, hän heitti Cherylille kulmaansa kohottaen ennen kuin lähti vihellellen kohti Zejan tarhaa.

[Kiitos, eiköhän tämä ollut Kain osalta tässä.]

Elis antoi Kain puheiden olla ja naurahti kaksikon keskustelulle ääneti.
"Enköhän", ruotsalainen totesi melko varmana. Hän ei jaksanut huolehtia ajankäytöstään mutta toivoi olevansa sen verran hyödyllinen, että tajusi sanoa tarvittavat asiat. Eipä Rosings hänen mielestään nyt mahdoton sokkelo ollut, vaikka iso ja monipuolinen paikka olikin.
"Täältä pääsee nopeammin", hän sanoi ja osoitti portaikkoa läheisemmän oven suuntaan, kun lähti hyväksynnän saatuaan eri suuntaan kuin Cheryl. Hän asteli ovesta ja jäi pitämään sitä Cherylille auki ennenkuin karkaisi portaikkoon.

Cheryl kääntyi kantapäillään täyskäännöksen kun kuuli Elisin sanat. Hän irvisti Kaille nopeasti kun käveli toiselle puolella huonetta.

"Ehkä", Cheryl vastasi Kaille. Mikäli se Cherylistä olisi kiinni, hän ei tapaisi Justin Bieberiä - tai näin jälkeenpäin mietittynä ehkä enemmänkin Enrique Iglesiasta - enää ikinä. Siksi nainen ei antanut äänensävyllään turhaa toivoa vaan sana oli vähän tyly.

Cheryl asteli huoneesta ulos nähden heti portaikon. Nainen hyppi ne ylös varsin epächerylmäisellä tavalla, vilkaisten taakseen oliko Pikkupoika yhä mukana. Ylhäällä eteen avautui huone, joka oli selvästi jonkinlainen oleskelutila kahvikeittimineen ja sohvineen. Cheryl nyrpisti nenäänsä. Hän ei juurikaan välittänyt sosiaalisista kanssakäymisistä ja oli typerää, että portaikko nousi siihen huoneeseen. Ei hän halunnut törmätä kehenkään tallilla ollessaan.