Woke up from grave?

Miehen hiljeneminen kertoi enemmän kuin varmaan oli tarkoitus, mutta Evelyn puri kieltään. Hän ei muotoilisi sanoina ääneen yhtäkään niistä mielessä risteilevistä ajatuksista, sillä ne kysymykset vastauksineen eivät kuuluneet hänelle. Ehkä joskus toiste, mutta ei tänään, ei nyt.
"Missä tarkalleen ottaen pieni tilasi sijaitsee? Ehkä tulen joku päivä Lionheartin kanssa kylään", nainen vaihtoi puheenaihetta helppo hymy huulillaan. Orille tekisi hyvää päästä maastoon eikä hänkään laittaisi sitä pahakseen. Hänen täytyisi viettää enemmän aikaa orinsa kanssa ja maastolenkit olivat aina olleet yksi hänen suosikkitavoistaan nauttia yhdessäolosta Lionheartin kanssa. Lännenvarusteet olivat keränneet pölyä riittämiin hyllyillä, kun Willow ei niitä käyttänyt.

Ehkäpä Raiden olisi jopa kaivannut jonkun kenelle vain itkeä omaa typeryyttään. Hän tiesi toimineensa väärin ja ymmärsi Alexia mutta se tuntui silti äärettömän pahalta. Epätietoisuus kuristi keuhkoja ja myllersi vatsassa. Se ei tuntunut todellakaan hyvältä vaan pikemminkin pelotti aivan mielettömästi.
"Tästä viitisen mailia vastakkaiseen suuntaan kuin Rosingsiin mentäessä. En tiedä muistakko paikkaa, Skeldale House. Se on hiukan ennen tien umpikujaa. Rosingsista on maastoja pitkin hiukan lyhyempi matka."

"Oikein sopiva maastolenkki yliaktiiviselle täysiveriselleni, siis", nainen naurahti painaen nimen mieleensä. Skeldale House. Kyllä hän sinne löytäisi, tavalla tai toisella. Onneksi puhelimessa oli nykyään niin näppärästi kaikki saatavilla, joten reittiohjeetkin saisi, jos muutoin menisi hankalaksi. Olihan näitä peltoja ja metsätilkkuja tullut koluttua koirien kanssa viime vuodet, joten eksyminen olisi varsin epätodennäköistä, ellei Lionheart sitten veisi häntä jonnekin aivan uuteen ympäristöön.
"Yritän olla eksymättä, ettet joudu lähtemään Olafin kanssa pelastuspuuhiin."

Raiden hymähti. Niin, Lionheart oli energinen ja hevosen saisi helposti karsinaan hänen luonaan vierailun ajaksi. Eli ei olisi sitäkään ongelmaa. Nyt kun ajatukset olivat palanneet Alexiin, hän tunsi kuristavan tunteen sisällään. Helvetti.
"Mieluusti kyllä. Minä en muista vielä näitä kaikkia reittejä, vaikka olen tietysti nyt niitä aktiivisesti tutkaillut, kun olen selvittänyt maanomistajilta luvat ratsastaa heidän maillaan ja niin edespäin. Erän antoi jopa luvan käyttää laavuaan. Sinne pääsee paistamaan makkaraa ja muuta mukavaa."

Siinä oli varmasti riittänyt puuhaa. Raiden oli selkeästi tehnyt töitä saadakseen tallinsa pyörimään parhaimmalla mahdollisella tavalla eikä nainen voinut muuta kuin ihailla miehen aloitekykyä. Hänelle ei olisi tullut mieleenkään, että maanomistajilta joutui käydä pyytämässä lupia maastolenkkejä varten. Onneksi Rosings Park oli hoitanut moiset asiat hänen puolestaan.
"Kuulostaa upealta", Evelyn hymyili vastaukseksi. "Ennen kuin huomaatkaan, pyörität kokonaista elämyskeskusta", hän lisäsi virnistäen. Ehkä ei. Hän ei voinut olla naurahtamatta ajatukselle Raidenista pukeutumassa kaupallistettuun näkemykseen karjapaimenesta ja hankkimalla pienelle tilalleen niin lehmiä kuin karjakoiria ihan vain jotta kaupunkilaiset voisivat leikkiä olevansa karjapaimenia yhden viikonlopun ajan.
"Jos koskaan kaipaat ylimääräistä silmäparia antamaan näkemyksen hevosen kunnosta, olen vain puhelinsoiton päässä", nainen lupasi.

Raiden huokaisi hiljaa ja vilkaisi kelloa. Heidän pitäisi kohta mennä.
"No en sentään. Haluan pitää sen pienenä ja intiiminä, se tarjoaa paremman kokemuksen. Vaikka tiedän että vitsailit, silti. Rosingsin jälkeen suuret paikat lähinnä ahdistaa."
Kokemus Zoesta, Janicesta ja kaikista muista... Ei, hän ei enää osannut olla sellaista. Hän tarvitsi rauhaa ja omat aikataulunsa. Ilman että kukaan vahti häntä tai paheksui hänen tekemisiään.
"Kiitos, arvostan sitä. Benjamin, meidän pitäs mennä kotiin tekemään ruokaa."
Ray huikkasi leikkivälle pojallensa, huutaen myös Alicen kiinni. Saatuan koiransa kiinni, hän kääntyi hymyillen Evelynin puoleen. Kysymättä hän harppasi tuon luokse ja pikaisesti jalasi naista.
"Ihana nähä että sä voit hyvin. Nähdään."
Benjaminkin hyvästeli Evelynin halaamalla ja pyytämällä naisen vielä katsomaan poniaan joskus, ylpeyttä äänessään. Ray naurahti, johdattaen poikansa ja koiransa autolle.

Pieni westerntalli kuulosti hyvältä suunnitelmalta, se Evelynin oli myönnettävä. Ei liikaa töitä, ei liikaa paineita. Ehkä. Mitäpä hän tallin pyörittämisestä tiesi. Ehkä pieni talli työllistäisi siinä missä suurempikin, tai sitten ei. Hän kääntyi katsomaan poikaa, kun Ray huhuili tuota luokseen. Sääli, että koti kutsui jo, mutta no, mikään ei estäisi häntä tulemasta kylään uudemman kerran. Pitäisihän hänen nähdä tila, jonne Raiden oli kotiutunut.
"Samoin", nainen vastasi kietoessaan lämpimästi kätensä miehen ympärille vailla aiempaa epävarmuuttaan. Hän hymyili irrottautuessaan halauksesta ja kumartuessaan sieppaamaan pojan halaukseensa.
"Ehdottomasti. Haluan nähdä ponisi, se kuulostaa upealta", hän kertoi pojalle intoa äänessään, ennenkö suoristautui ja vilkutti hyvästiksi Fuego reidessä kiinni seisten. Kas, koirahan oli muistanut taas käytöstapansa hiukan viiveellä. Silmiään pyöräyttäen ja ajatukset vaeltaen Evelyn suuntasi omalle autolleen lähteäkseen Newcastleen. Ei hän ollut ajatellut näin paljoa tapahtuvan, kun oli pysähtynyt hetkeksi nostalgian valtaamana pieneen kyläpahaiseen matkallaan tallilta kotiin.