Woke up from grave?

Raidenista tuntui että palaaminen oli ollut virhe. Kaikki oli tuntunut liian hyvältä ollakseen totta ja asiat järjestyneet liian helposti. Nyt hän oli palannut tutulle seudulle, tavannut Alexin, kollegan Rosingsista jonka kanssa erehtyi tapailemaan ja sotkenut sekä omansa että nuoremman miehen elämän. Enemmän kuin mitään hän olisi ollut ystävän tarpeessa, mutta pidettyään tarkoituksella matalaa profiilia paluustaan ei hänellä ollut ystävää jonka puoleen kääntyä. Joten hän yritti hukuttaa ajatuksensa kaikkeen muuhun tekemiseen, mikä kuuden hevosen tilalla onnistui kyllä hyvin. Kun hän haki Benjaminin tarhasta maanantaina, ei hän halunnut mennä kotiin. Tapaaminen Alexin kanssa kirveli mielessä, joten hän pysähtyisi mielellään jonnekin.
"Benji, miten on jos pysähdytään leikkipuistoon?"
"Joo!" Pojan innostunut vastaus sai Raidenin hymyilemään. Hän ohjasi auton tien varteen ja katseli hetken kuskin paikalta sitä tuttua leikkipuistoa. Siellä hän ol leikittänyt alle kaksi vuotiasta Benjaminia, jutellut Evelynin kanssa. Mitähän naiselle kuului? olikohan tuo vielä eläinlääkärinä Rosingsissa ja vieläkö tuo omisti sen hupaisan hevosensa? Nimeä Raiden ei nyt saanut päähänsä, mutta hän muisti kyllä hevosen ulkonäöltä täydellisesti.

Hän nousi autosta ja päästi Benjaminin takapenkiltä. Alice hyppäsi auton takaluukusta, pudistellen itseään. Whippet tuntui myös olevan hyvillään muutosta, edes hieman lämpimämpiin olosuhteisiin. Piti sillä silti olla takki sekä tossut näin Skotlannin alkavassa keväässä, mutta ei tämä sentään koskaan vetäisi vertoja Norjan paukkupakkasille talvella. Sekin ampaisi matkaan, Raiden lukitsi auton ja seurasi kaksikkoa sille aidatulle kentälle. Benjaminille hän antoi hetken vauhtia keinussa, vahtien sivusilmällä koiraansa. Kun touhukas whippet ei hetkeen tohissut näkösällä, Raiden kääntyi etsimään. Kauempana oli nainen koiransa kanssa ja sinne oli matkalla myös Alice.
"Alice! Ei! Tänne! Alice!"
Hän lähti hölkkäämään koiransa perään, ei se onneksi kauas juoksisi, jos ryntäisi koiran ja sen omistajan luokse.

Evelyn oli melko varma, että Klaus nauraisi hänelle, jos saisi kuulla tästä seikkailusta. Sen vuoksi nainen oli päättänyt, ettei miehelle kerrottaisi miten hän oli pysähtynyt kotimatkalla nostalgisesti keskelle Slaleyn kylää. Hän sammutti auton moottorin ja hetken rattia sormillaan rummuteltuaan, nousi kyydistä ja laski Fuegon takapenkiltä vapauteen. Pitbull haukkui innokkaasti ja pyöri hänen jaloissaan kuin kysyen, mitä he täällä tekivät. Molemmat koirat olivat kotiutuneet Newcastleen niin upeasti, ettei hän ollut uskoa heidän onneaan. Hänkin oli, vaikka siltä ei varmasti vaikuttanutkaan, kun nainen lukitsi auton ovet takanaan ja lähti kävelemään tuttua katua pitkin hymy huulillaan. Slaleyn pieni kylä oli ollut koti niin pitkään, että oliko se ihmekään, jos hän hetken kaipasi tänne takaisin ajaessaan kylän halki matkallaan tallilta kotiin.
"Voi Fuego, ollaanpa me höpsöjä", nainen naurahti ja kumartui rapsuttamaan ruosteenpunaisen pitbullin niskaa. Hän kietoi takkia paremmin ympärilleen päätään pienesti pudistellen. Askeleet eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaikka auto jäi kauas taakse. Ei hänellä ollut kiire kotiin. Hetken paluu muistoihin, joita kylä piti sisällään ei satuttaisi ketään. Klauskin oli vielä tallilla, joten kukaan ei odottanut häntä kotiin.

Evelyn ei kiinnittänyt suurta huomiota edessä siintävään leikkipaikkaan, ennenkö sieltä ilmestyi koira kiiruhtaen vauhdilla heitä kohden. Fuego oli sännätä vastaan, mutta nainen sai pitävän otteen nahkapannasta ennen sitä. Pitbull kiskoi vastaan kielloista huolimatta häntä vispaten. Nainen sai todella laittaa koko painollaan vastaan, ettei voimakas koira vetänyt häntä kumoon, mikä olikin ainoa syy, miksi tummahiuksinen amerikkalainen ei tunnistanut lähestyvää koiraa ja omistajaa ennen kuin vasta lähietäisyydeltä. Evelyn ei edes tajunnut päästäneensä Fuegon pannasta irti, ennenkö pitbull oli jo loikannut tervehtimään vinttikoiraa etupää maassa leikkiin haastaen. Tummatukka räpytteli silmiään tyypertyneenä uskomatta näkemäänsä. Hänen ystävänsä, tai ainakin entinen sellainen, oli jälleen Slaleyssa. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä tai miten olla. Hetken hän harkitsi kääntymistä ja autolle palaamista sanomatta mitään, mutta vedettyään syvään henkeä, nainen taikoi leveän hymyn huulilleen. Ei tämä ollut sen kummoisempaa kuin kameroille hymyileminen vaikka tahtoi vain juosta pois paikalta, ja sitä hän oli tehnyt nuoruutensa. Vaan mitä sanoa?
"Näytät voivan hyvin", nainen kommentoi kepeyttä ääneensä tavoitellen. Hän ei ollut tiennyt edes sen vertaa, kun Raiden oli päättänyt suorittaa katoamistemppunsa.

"Ali--"
Raidenin sanat jäivät täysin kesken, kun hän tunnisti koiran. Punertava pitbull Slaleyssa ei jättänyt hänelle kovinkaan paljon arvailtavan varaa, joten hän tiesi mitä tästä seuraisi. Jälleen vahoja ystäviä joista kukaan ei varsinaisesti ilahtuisi hänen näkemisestään. Mitä pidempään hän oli täällä, sitä suuremmalta virheeltä tämä koko päätös alkoi tuntua. Mies pysähtyi naisen eteen ja vilkaisi leikkipaikan suuntaan. Benjamin oli siirtynyt karuselliin. Huulilla viivähti nopea hymy kun hän katsoi hurjasti kasvanutta poikaansa.
"Voi kun voisinkin hyvin. Te sen sijaan näytätte voivan hyvin.

Entinen ratsuttaja ei jaksanut estää koiraansa leikkimästä, Alice ja Fuego tulivat niin hyvin toimeen keskenään. Koirat osasivat olla kuin eivät koskaan olisi erossa olleetkaan. Raiden huomasi olevansa jopa kateellinen siitä kyvystä, hänkin halusi vain voida palata siihen, mihin hän oli joutunut kaiken jättämään.
"Anteeksi etten ilmoittanut. Piti hävitä kun Janice yritti kerran hakea pojan tarhasta, aikomuksenaan ilmeisesti viedä Benjamin multa. Me... Mennään tästä. Säkään et vaikuta kovin ilahtuneelta mun seurasta joten..."
Raiden kuitenkin pysähtyi kesken sanojensa eikä komentanut Alicea lopettamaan leikkejään. Hän ei tulisi pärjäämään täällä, jos ei edes yrittäisi tulla toimeen vanhojen tuttujen kanssa.
"Arvostaisin jos saisin vielä olla sun ystäväs. Se olis mukavaa. Muistaakseni sulla oli kyky naurattaa mua vaikka olin maissa."

Evelyn seurasi miehen katsetta leikkipaikalle ja tunsi vihlauksen rinnassaan. Benjamin oli kasvanut niin paljon. Poika ei varmaan edes muistaisi enää häntä. Lapsi oli ollut niin pieni silloin, kun hän oli tuon perään katsonut. Siitä tuntui olevan eliniän verran aikaa. Hän olisi vain yksi muistoihin hukkunut kasvo lisää lapsen elämässä. Nainen palautti huomionsa mieheen ja pakotti harjoitellun, aidolta näyttävän hymyn pysymään kasvoillaan Raidenin sanoista huolimatta. Vai että nyt häntä jo teititeltiin. Ehkä olisi vain pitänyt kääntyä saman tien ympäri ja kävellä pois. Hän kuunteli miehen ontuvan selityksen, syytökset kielelle kohoten. Yhden tekstiviestin laittaminen vaikka paria viikkoa myöhemmin ei olisi vienyt paljoa aikaa tai vaatinut suuria uhrauksia, mutta se olisi antanut hänelle mielenrauhan. Hän puri kieltään eikä sanonut mitään. Joskus hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Hän vilkaisi Benjaminin suuntaan uudestaan, suru vihreissä silmissä vieraillen. Onneksi poika oli saanut jäädä isänsä luokse, vaikka se olikin tarkoittanut, että hän oli menettänyt ystävänsä.

Evelyn oli jo väittämässä vastaan kun Raiden katkaisi lauseensa, mutta puri jälleen kieltään. Raiden ansaitsi enemmän kuin valheet, jotka huulilta olivat olleet karkaamassa. Hän oli iloinen, että oli nähnyt miehen, siinä Raiden oli väärässä, mutta olisi turha väittää, etteikö hän ollut häkeltynyt. Miehen katoamisen herättämät tunteet palasivat yhtä vahvoina kuin silloin, kun nainen oli tajunnut ystävän lähteneen hyvästejä sanomatta. Hetken hän vain tuijotti Raidenia, kun mies jatkoi puhettaan. Hän oli ehkä onnistunut piristämään miestä aina aika ajoin, mutta tuon lähteminen oli jättänyt syvät jäljet. Osaisiko hän koskaan enää luottaa siihen, ettei Raiden pakkaisi uudestaan tavaroitaan ja katoaisi jälkeä jättämättä? Nainen nuolaisi huuliaan, pieni hymy yhä kasvoillaan, joka ei aivan yltänyt silmiin asti, vaikka hän miten yritti.
"Ei minulla liikaa ystäviä ole", Evelyn sanoi pehmeästi, mutta hymy hyytyi. Ei liikaa ystäviä, mutta riittämiin. Ehkä, kenties. Hän vilkaisi uudestaan leikkipaikalla viihtyvää lasta. Oli turha surra sitä, mitä ei koskaan tulisi olemaan. Mies oli tehnyt aikanaan valintansa, jonka oli uskonut olevan oikea itselleen ja pojalleen. Ei ollut hänen asiansa tuomita. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja veti syvään henkeä, ennenkö käänsi katseensa Raideniin.
"Mitä teet nykyään?" Hän kysyi yrittäen käsitellä mielessä vellovia ajatuksia ja tunteita. Kaikki oli muuttunut niin paljon, ja toisaalta kaikki oli juuri niin kuin ennenkin. He olivat vain hieman vanhempia, hieman rikkonaisempia, mutta tässä yhtä kaikki.

Raiden odotti ehkä Evelyniltä sitä mitä ei Alexilta ollut saanut. Huutoa, toruja, mitä tahansa, mikä ilmaisisi pettymystä ja kiukkua. Ei, hän ei saanut kumpaakaan. Se hiljaisuus kertoi senkin puolesta aivan tarpeeksi ja hän oli valmis lähtemään. Evelyn ei vaikuttanut haluavan seuraa tai ei ainakaan hänen. Silti hän ei osannut laittaa Alicea hihnaan ja lähteä tilanteesta. Mies vilkuili leikkikentän suuntaan hieman neuroottisena.
"Tuota en usko. Omistan tallin muutaman mailin päässä. Ihan pienen, mulla on kuusi hevosta siellä. Kunhan kaikki alkaa pyöriä niin alan tarjota vaelluksia, maastoja ja westerntunteja siellä, pienryhmissä. Asun siinä samassa. Ootko sä edelleen eläinlääkärinä Rosingsissa?"
Raiden selitti kiltisti nykyisen elämäntilanteensa auki. Hän vilkaisi jälleen kohti leikkikenttää.

"Haluatko tulla sanomaan Benjille hei? Oon puhunut pojalle susta, kertonut miten vahdit sitä. Ei se sua muista sinällään, mutta tietää kuka sä oot."
Evelyn oli kuitenkin ollut hänen ystävänsä ja useista kuvista, joita Benjamin oli nähnyt koneella tai kehyksissä, tuo oli Norjassa kysynyt "kuka tuo on". Hän oli vastannut rehellisesti, joten Benjamin tiesi kuka Evelyn oli.

Ei hänellä ollut montaa läheistä ystävää, uskoi Ray mitä tahansa. Hän oli pitänyt itsensä kiireisenä töiden, hevosten ja parisuhteensa kanssa, joten uusien ystävien etsiminen oli jäänyt. Nainen nyökkäili alahuultaan pureskellen miehen kertomukselle. Oma pieni talli, monta hevosta, vaelluksia. Kuulosti elämältä, joka sopi Raylle.
"Kuulostaa kivalta", hän lausui mietteliäänä. Raiden oli päässyt pitkälle tänä aikana. Hän ei ollut tehnyt mitään niin radikaalia muutosta elämänsä kanssa. Hänen ei ollut tarvinnut.
"Olen joo", nainen vahvisti hillityn nyökkäyksen kera. Hän ei aivan luottanut siihen, mitä tekisi tai sanoisi jos luopuisi maskista, jonka kohottaminen kasvoille oli tuntunut liiankin helpolta. Olisi ollut helppo unohtaa kaikki, mitä viime kohtaamisen jälkeen oli tapahtunut ja leikkiä, ettei Ray ollut ollut poissa kuin viikonlopun verran, mutta kauanko menisi, ennenkö se palaisi nakertamaan häntä? Parempi puhdistaa ilma kerralla. Kai.

Nainen vilkaisi leikkivää lasta. Halusiko hän? Tietenkin. Ei ollut Benjaminin syy, ettei hän ollut nähnyt poikaa aikoihin. Voisiko hän? Evelyn huokaisi. Tuskinpa lapsi muistaisi tätäkään kohtaamista, vaikka se jäisikin heidän viimeisekseen, joten ei hän suurta tuhoa voisi aiheuttaa sanomalla moi.
"Totta kai", hän myöntyi lämpöä äänessään, vaikka kasvoille asti tunnetila ei heijastunutkaan. Hänellä oli ollut ikävä pientä poikaa siinä missä hyvää ystävääkin. Evelyn asteli rauhallisesti kohti leikkipaikkaa, sivusilmällä peuhaavia koiria seuraten. Eivät ne mihinkään kauas lähtisi, mutta silti. Parempi tietää, missä Fuego meni, ennenkö koira olisi loikannut aidan yli vanhan kotitalon pihalle.
"Benjamin on kasvanut niin paljon", hän huokaisi hiljaa vilkaistessaan poikaa nyt lähempää. Lapsi oli kaukana siitä pienestä ihmistaimesta, jolle hän oli kantanut uusia leluja useampaankin kertaan.

Heidän lähestyessä leikkikenttää, Ray huikkasi poikaa tulemaan vastaan. Benjamin ei kävellyt enää huojuen, vaan juoksi varmoin askelin isäänsä ja naista vastaan, ujostelematta, kuten silloin pienempänä oli tehnyt.
"Niin on. Ihan liian paljon. Ratsastaa jo omalla ponilla ja kaikkea."
Raidenin äänessä kuului haikeutta, mutta toisaalta Benjaminin kasvaminen myös helpotti hänen elämäänsä. Hän koppasi pojasta kiinni ja halasi tuota. Vieläkään hän ei uskaltanut jättää poikaa pitkäksi aikaa yksin, vaikka tuon isoisä oli vahvistanut tiedon, että Janice asui Liverpoolissa ja oli kihloissa. Silti hän pelkäsi, että joku ilmestyisi viemään hänen rakkaimpansa, jota hän oli luvannut aina suojella ja rakastaan.
"Benji, tässä on Evelyn. Muistatko kun kerroin hänestä? Kun asuimme täällä, hän vahti sinua, kun olit pieni." Poika nyökkäsi ja hymyili tummahiuksiselle naiselle.

"Hei. Oletko sä isän ystävä?" Poika kysyi pikkulapsille tyypilliseen tapaan sen mitä ensimmäisenä mitä tuli mieleen.

Omalla ponilla? Kai se kävi järkeen, kun Raiden oli sanonut omistavansa useamman hevosen. Voi Benjamin. Hän saattoi vain kuvitella pienen pojan ponin selkään innokkaana. Eivätkö kaikki lapset aina rakastaneet poneja? Lämmin, aito hymy levisi huulille Benjaminin hymyillessä hänelle. Kai lapsi muisti vain sen, mitä isä oli kertonut, mutta hän muisti kaikki heidän leikkihetkensä ja iltasatujen lukemiset, ja ehkä se oli tarpeeksi molemmille.
"Hei", hän tervehti iloisesti takaisin ja heilautti kättään silmät tuikkien. Benjaminille oli helppo hymyillä, eikä hän joutunut arvuuttelemaan lainkaan, mitä tekisi tai miten olisi. Lapsen kanssa oli vaivatonta unohtaa menneisyys ja keskittyä siihen hetkeen. Kysymys sai huvittuneen naurahduksen karkaamaan huulilta. Hän oli jo unohtanut, miten lapset sinkosivat kysymyksiä kirkkain silmin ilmoille ymmärtämättä, mitä kannatti sanoa ja mitä ei.
"Olen", nainen vakuutti lapselle leveästi hymyillen, mutta vilkaisi silmäkulmastaan Raidenia. Ehkä mies ymmärsi, ettei lupaus lapselle ollut sama kuin kaiken unohtaminen, mutta olisi väärin kiskoa Benjamin keskelle sotkua, joka hänen täytyisi selvitellä itse pienessä mielessään. "Voinko siis olla sunkin ystäväsi? Olet kasvanut niin valtavasti siitä kun viimeksi nähtiin", hän lisäsi lämmöllä ja joutui halaamaan kylkiään tiukasti, ettei kurkottaisi pojan puoleen ja kiskoisi tuota halaukseen.

Mies katseli sivummalta Evelynin ja pojan tapaamista. Hän ei sotkenut itseään siihen sen enempää, hän halusi Benjaminin osaavan puhua aikuisille itse. Raiden inhosi ujoja pikkulapsia, jotka menivät aivan lukkoon ja vanhemmat puhuivat aina noiden puolesta. Hän ei halunnut pojastaan sellaista. Hän nyökkäsi naisen vilkaistessa häntä, ymmärtäen etteivät sanat tarkoittaneet kaiken olevan unohdettua. Asiasta puhuttaisiin vielä ja hän ymmärtäisi sen.

"Voit. Joo, oon jo näin vanha!"
Benjamin näytti reippaasti sormillaan viittiä, mikä sai Raidenin hymähtämään. Hän näytti kauempaa pojalle neljää sormea ja poika tajusi korjata virheensä, nolostumatta siitä. Pieni poika vesitti Evelynin ajatukset, tullen halaamaan tuota varovasti. Se oli heillä normaali tapa tervehtiä ja pienen lapsen mielessä ystävyys oli sama kuin halaus.
"Benji, meetkö leikkimään hetkeksi?"
Benjamin päästi kiltisti naisesta irti ja karkasi leikkimään pienellä kaivinkoneella hiekkalaatikolle. Joku oli kai unohtanut tai tarkoituksella jättänyt sen sinne. Mies kääntyi takaisin entisen ystävänsä puoleen.
"Ihana nähdä että olet kunnossa. Ainakin päällisin puolin. Mietin usein mitä sulle kuuluu."

Evelyn hymyili pojan innokkaasti esittelemille sormille.
"Oho, sähän olet jo iso poika", hän naurahti pehmeästi kiinnittämättä sen enempää huomiota lapsen korjaamaan määrään sormia. Mitäpä sitä takertumaan pieniin virheisiin, kävihän niitä parhaimmillekin. Nainen kietoi yllättyneenä käsivartensa pienen kehon ympärille, kun Benjamin halasi häntä. Mikä ihana pieni herrasmies. Raiden oli kasvattanut poikaansa hyvin, se kävi selväksi. Evelyn suoristautui lapsen irrottaessa ja pyyhkäisi liikuttuneen kyyneleen silmäkulmastaan kääntyessään takaisin miehen puoleen.
"Hyvää", hän vakuutti, "kaikki on oikein hyvin. Hevoset voivat hyvin, samoin Fuego. Töitä riittää." Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle sulloen kätensä takin taskuihin estääkseen itseään pyörittelemästä niitä hermostuneena. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, miten näissä tilanteissa tuli toimia. Hän oli yleensä se, joka suoritti katoamistempun yön pimeydessä eikä toisinpäin, eikä hän palannut takaisin selvittelemään välejään myöhemmin, jos vain saattoi sen kohtaamisen välttää.
"Muutin yhteen Klausin kanssa. Newcastleen", hän lisäsi pehmeästi kuin rauhantarjouksena. Kyllä hän sen verran saattoi elämästään jakaa vastineeksi, kun Ray oli kertonut uudesta elintavastaan ja esitellyt uudestaan poikansa, joka oli kasvanut niin paljon, ettei hän varmaan olisi lasta tunnistanut, jos olisi kadulla tuon ohikulkeissaan nähnyt.

Raiden toivoi, että hän voisi vielä joskus olla Evelynin kanssa, kuten ennenkin. Se olisi ollut mahtavaa, mutta kaikkea ei voinut aina saada ja siihen hän valmistautui nytkin. Kaikki olisi jo luultavasti menetetty, nainen ei osaisi luottaa häneen enää. Yllättäen hän muisti sen suudelman, josta Alex oli työntänyt heidät erilleen. Niin...

Hymy löysi tiensä miehen kasvoille. Tuo asui miesystävänsä kanssa?
"Upeeta. Onnea teille."
Mies oli aivan vilpittömästi onnellinen Evelynin onnesta. Nainen oli ansainnut kaiken sen ja ehkä enemmänkin.
"Turvallista olettaa että teillä siis menee hyvin?"

Evelyn hymyili pienesti mutta sitäkin aidommin miehelle. Oli upeaa, että he olivat ottaneet tämän harppauksen eteenpäin Klausin kanssa. Koskaan ei tiennyt, mitä elämä toisi tullessaan, mutta tähän asti yhdessäelo oli ehdottomasti tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta.
"Paremmin kuin koskaan", nainen nyökkäsi lämmin, tyytyväinen hymy yhä huulillaan. Hän oli onnellinen saadessaan jakaa elämänsä entistä selvemmin rakastamansa miehen kanssa, joten turha sitä onnea oli peitellä.
"Onhan tässä joutunut vähän totuttelemaan kaupunkielämään taas pitkästä aikaa, mutta toisaalta on näppärää kun lähellä on supermarketti ja ravintoloita", hän jatkoi kepeämmin. Ehkä, jos hän oikein yrittäisi, voisi hän keskustella täysin toissijaisista asioista Raidenin kanssa ilman kysymyksiä, jotka kohosivat terävinä kielelle.
"Miltä tallin pyörittäminen on tuntunut?" Se tuntui kysymyksenä paremmalta kuin syyttävän sävyn omaava utelu siitä, kauanko mies oli moista toimintaa harrastanut. Kauanko Ray oli asunut täällä, niin lähellä, ottamatta lainkaan yhteyttä.

Mukisematta mies olisi ottanut syytökset vastaan ja kuunnellut ne. Hän oli kuitenkin nyt vilpittömästi onnellinen Evelynin puolesta. Nainen oli onnensa ansainnut, siinä missä hän oli ansainnut Alexin epäluottamuksen ja epätietoisuuden tulevaisuudesta. Pelon siitä, että lähtönsä oli maksanut hänelle aivan liikaa, enemmän kuin hän oli valmis menettämään.
"Etköhän totu siihen nopeasti. Ja onnea vielä, olet onnesi ansainnut. Sinä jos joku."
Nainen oli yksi mukavimpia hänen tapaamiaan ihmisiä, eikä hän halunnut Evelynille muuta kuin hyvää. Naisen kysymys sai hänet nostamaan katseensa maasta, johon se oli painunut äskettäin.
"Haen vielä rutiineja ja annan hevosten kotiutua. Benjamin sai vasta tarhapaikan, joten olen vasta saanut... Aluille oikeaa yrityksen pyöritystä. Hyvältä se tuntuu. Ehkä hieman... Väärältä."

"Ehkä vähän liiankin nopeasti", nainen naurahti kepeästi. Oli helppoa nauttia siitä, että ympäristöstä löytyi kaikki mitä ikinä voisi tarvita. Työmatkakin oli lyhentynyt reippaasti, vaikka toisaalta se sama etäisyys oli siirtynyt tallimatkaan. Siitäkin oli selvitty ilman suurempia ongelmia, joten oli helppo uskoa muuton olleen oikea ratkaisu.
"Siinä on varmasti totuttelemista", Evelyn myönsi kuvitellessaan tallin pyörittämistä. Sen täytyi erota paljon pelkästä hevosten kanssa puuhailusta, joten oli ihan ymmärrettävää, että rutiinit olivat edelleen hakusessa. Sitä hän ei ymmärtänyt, miksi tallin pyörittäminen tuntuisi väärältä, jos työstä nautti, mutta päätti jättää kysymättä. Jos hän aikoi kerran pitää tietyt ajatukset tiukasti ominaan ja säilyttää etäisyytensä Raideniin, ei olisi oikein vaatia mieheltä sen enempää vastineeksi. Ei ennen kuin hän osaisi päättää, mitä ihmettä oikein tahtoi. Nytkin teki mieli vain antaa kaiken jännityksen sulaa pois ja sen sijaan syöksyä halaamaan miestä, joka oli vihdoin palannut takaisin Englannin maalaismaisemiin.
"Millaisia hevosia sinulla on? Ja millainen poni Benjaminilla on?" Jälkimmäinen oli luonnollisesti kysymyksistä tärkein. Pieni poika ansaitsi maailman hienoimman ponin.

Raiden olisi voinut kyllä kertoa, hän koki olevansa tilivelvollinen vanhalle ystävälle, siinä missä myös koki olevansa tilivelvollinen katoamisestaan Alexille. Pelkkä miehen ajattelu sai hänet värähtämään, sormet koskettivat nopeasti huulia joista alempi oli lävistetty. Se suudelma oli tuntunut niin oikealta ja hyvältä, mutta keskeytynyt aivan väärällä tavalla.
"Siinä on."
Raiden mietti hetken. Paljonkohan hän kehtaisi selittää hevosistaan? Evelyn oli toisaalta hevosihminen, tuo tuskin kyllästyisi heti.
"Toin Norjasta kolme vuonohevosta lisää. Olaf on tietysti seurannut mua kaikkialle, kuten ennenkin. Toin yhden orin, vanhemman tamman ja nuoremman tamman. Sitten mulla on sen kimon täysiverisen varsa. Tella oli Rosingsissa hetken, jos muistat. Bow joutui onnettomuuteen kolmivuotis kaudellaan ja nyt sillä on laitakammo sekö kasa rikkinäisiä hermoja, luottamuspulan toverina. Tiedät mun heikkouden tälläisiin täysiverisiin."
Miehen äänessä kipaisi haikeus kun hän ajatteli Moneypennyä. Mitähän tammalle kuului? Sen hevosen hän olisi halunnut itselleen.
"Ja Benjaminilla on oma shettis, Butterball Popcorn. Bob on aikusille yks piru, mutta pojalle se on itse enkeli. Ihan loistava ensiponi pojalle, tekee kaikkensa että pienen ihmisen olis helppo harrastaa. Mua se vie kuin pässiä narussa, mennen tullen. Mahtava tapaus. Ja Houdini, tulee mistä vaan läpi, ali tai yli."

Naisen katse kirkastui heti, kun puhe kääntyi hevosiin. Voi Olaf, hän muisti suloisen vuonohevosen niin hyvin. Ihanaa että hevonen oli edelleen Raidenin arjen piristyksenä muiden hevosten lisäksi. Nainen nyökkäili muista hevosista kerrottaessa ja hymyili miehen mainitessa Tellan.
"Totta kai muistan", hän vakuutti. Hän unohti kenties nimet, mutta oli vaikea unohtaa ystävien hevosia, jotka olivat olleet osa arkipäiväistä elämää. Evelyn hymyili pehmeästi ajatukselle Raysta hoitamassa jälleen yhtä toivottoman tapauksen leimaa saanutta hevosta takaisin hohtoonsa. Miehellä oli lempeä, suuri sydän kohdillaan, sen hän tiesi varmaksi.
"Kuulostaa siltä, että löysit täydellisen ponin Benjaminille", nainen myötäili lämpimästi. Bob kuulosti mahtavalta ponilta, eikä muissakaan Raidenin hevosissa ollut valittamista. "Ehkä saan joskus tulla tervehtimään Olafia ja tutustumaan Bobiin?" Se oli varovaisesti lausuttu kysymys, hiljainen toive jonka hän suuntasi Raylle. Ehkä kaikkia siltoja menneeseen ei ollut poltettu kerralla.

Raiden hymähti, se oli tainnut jäädä Rosingsissa kaikille mieleen. Häntä ja Alexia oli kai pidetty hulluina siellä, Alexia pidettiin kai edelleen. Nyt hän sai ainakin rauhassa pelleillä pyöröaitauksessa niin paljon kuin sielunsa sietäisi, ilman että kukaan tulisi paheksumaan tai häiritsemään.
"Bob on täydellinen."

Mies mietti hetken, olivatko Evelynin sanat niin vilpittömät kuin miltä se kuulostivat. Ohikiitävän hetken punnittuaan hän nyökkäsi, hymyillen.
"Vien sinut vuonomaastoon. Varo vaan. Pääset itsekin punkean norjalaisen selkään. Miten Defy ja Lionheart jaksaa? Defy on varmaan edistynyt kanssasi, toivon?"
Kyllä, hän muisti myös Evelynin luottamusongelmaisen tamman, josta oli pitänyt. Hevosessa oli ollut potentiaalia normaaliksi eläimeksi, hän ei nähnyt syytä sille, miksei tamma olisi edistynyt hänen poissaollessaan.

Evelyn nauroi yllättyneenä, mutta aitoa, lämmintä naurua uhkailuille vuonomaastosta. Siinä olisikin kokemus. Hän oli viimeaikoina ratsastanut niin vähän, ja nekin kerrat lähinnä Defyn kanssa, että pullea vuonohevonen tuntuisi jokaisella mahdollisella tavalla omituiselta. Erityisesti, jos ne olivat westerniin painotettuja, kuten mies oli aiemmin vihjannut.
"Onhan se", hän nyökkäsi pieni hymy huulillaan. Tamma oli edistynyt paljon. "Se on jo parhaimpina päivinään täysin toimiva ratsu. Pelkään vain, että teen sille enemmän hallaa kuin hyötyä pitämällä sitä Rosings Parkissa. Se on kuitenkin suuri talli joka sykkii elämää, ja vaikka henkilökunnan ammattimaisuus onkin ollut lyömätön etu Defyn kanssa, pelkään silti, että jonakin päivänä tallin ilmapiiri on sille liikaa ja se napsahtaa." Hän sulki suunsa terävästi. Ei hänen ollut ollut tarkoitus sanoa puoliakaan tuosta, mutta jotenkin sanat olivat karanneet huulilta. Raidenille oli aina ollut helppo puhua.
"Lionheart on oma vajaa itsensä. Lähinnä se viihdyttää vuokraajaansa hölmöilyillään, en ole itse ratsastanut sillä pitkään aikaan. Pitäisi varmaan, ennenkö se unohtaa kaikki työnteon alkeet." Aikaa ei vain tuntunut riittävän. Oli niin helppo jättää ori Willown haltuun, kun tiesi tytön pitävän täysiverisestä hyvää huolta silloin kun hän ei ehtinyt.

Mies kuunteli tarkkaavaisesti ja kasvoille levisi hymy naisen kertoessa Defyn kuulumiset. Se oli upeaa.
"Hienoa, todella mahtavaa. Ja Evelyn... Jos susta tuntuu siltä, yksi puhelu. Tai et tarvitse edes sitä. Tammallesi on koska tahansa tilaa mun tallissa. Vaikka ilmestyisit ilmoittamatta kopin kanssa pihaan."
Skeldale oli kuitenkin pieni ja rauhallinen paikka, jossa oli vain hän tekemisissä hevosten kanssa, ellei kyse ollut valmennuksesta tai tunnista, mutta kylmäveriset ponit hoitivat ne.
"Lionheart on ihana. Onneksi se on edelleen myös oma itsensä. Viihdyttävä hevonen, sellaisia on harvassa. Ja tiedäthän, että voit pistäytyä koska tahansa, jos haluat? En pane pahakseni aikuista juttuseuraa."

"Oi ei, en minä sitä!" Nainen vastusti hätäisesti silmät suurina. Ei hän ollut tarkoittanut, että Rayn täytyisi tehdä omaan elämäänsä tilaa hänen hevoselleen. Defyn oli tähänkin asti ollut hyvä olla Rosings Parkissa, joten tuskinpa se muuttuisi. Hän vain tuppasi murehtimaan turhistakin asioista etukäteen.
"Nauti vain omista hevosistasi kaikessa rauhassa. Defy pärjää kyllä", hän vakuutti pieni hymy huulillaan. Raidenilla oli varmasti kädet täynnä töitä tallin arkeen totuttelemisen kanssa, eikä hän halunnut lisätä miehen taakkaa lainkaan. Oli suuri muutos muuttaa uuteen paikkaan ja aloittaa alusta elinkeinonsa kanssa.
"Ehkä joku päivä", nainen nyökkäsi. Ehkä hän voisi joskus ottaa maastossa suunnan miehen tallille, käydä vilkaisemassa maisemia ja hevosia oman ratsunsa kanssa. Tai tallilta palatessa koukata autolla sitä kautta. Jonakin päivänä, kunhan Raiden ensin saisi aikaa totutella eloonsa ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä.
"Kai tässä on pakko myöntää että oon vihdoin aikuinen, kun on oma asuntokin", hän ei voinut olla virnistämättä. Juttujen tasosta sitä tuskin aina huomasi, kun nainen leperteli eläimille päivät pitkät.

"Tiedän ettet tarkoittanut sitä. Sanon sen silti. Defy ei olisi taakka minulle enkä ottaisi sitä niin. Mutta jos sinusta joskus tuntuu siltä että se ei kestä ison tallin vilinää, tiedät mistä saat sille paikan koska tahansa."
Hän vain halusi naisen tietävän että apu olisi lähellä, jos tuon tamma ei enää kestäisi. Hän nauttisi kyllä uusista hevosistaan ja eivät rutiinit niin hukassa olleet, nyt kun Benjamin ei joka päivä ollut hänen käsissään hevosten lisäksi. Se helpotti paljon hänen omia rutiinejaan ja niiden toteuttamista käytännössä.
"Tuntuu vähän samalta, että vihdoin olisi aikuinen. Vaikka on muutaman vuoden ikäinen lapsi, mutta nyt vasta tuntuu aikuiselta. Omalla tavallaan. Mutta sitten taas... Ei. Katselin vaatteita viikonlopuksi keikalle ja totesin etten todellakaan ole aikuinen. Pikemmin drag queen."

Hän hymyili miehelle nyökäten pienesti. Selvä. Jos hänestä alkaisi tuntua siltä, että tamma keräisi liikaa kierroksia tallin aktiivisesta ilmapiiristä, hän tietäisi kenen puoleen kääntyä. Onneksi kesä oli jo saapumassa. Laitumella oleilu tekisi varmasti hevosille pelkkää hyvää. Saisi nähdä, kuinka paljon Willow ehtisi ja haluaisi käydä kesällä Lionheartia katselemassa. Ehkä hänen pitäisi ryhdistäytyä ja kiivetä jälleen orinsa selkään ihan tositarkoituksella, eikä vain luottaa siihen, että teinityttö hoitaisi hevosen liikutuksen hänen puolestaan.
"Eihän se vielä aikuisuutta poissulje", nainen virnisti. "Olet ehdottomasti kaunein drag queen jonka tiedän", hän lisäsi virne toispuoleiseksi kääntyen. Hän oli kaivannut ystäväänsä, jota piikitellä kaikesta - ja joka ei pelännyt tökkiä takaisin samalla mitalla. Luoja tiesi, että hän ansaitsi kiusantekoa yhtä paljon kuin sitä jakeli eteenpäin, tai kenties enemmänkin.

Raiden kohotti kulmiaan Evelynin sanoille. Niin että mitä oli? Hän nauroi naiselle ja tökköisi tuota hellästi nyrkillä olkavarteen, virnuillen vinosti.
"Hah, kuules nyt. Kun menet naimisiin Klausin kanssa, tulen ilomielin mekossa polttareihisi. Voin laulaakin. Hit me baby one more time, eikös se olisi hyvä? Kukapa ei haluaisi nähdä minua korkkareissa ja mekossa."
Hän tosiaan iski takaisin, luultavasti aiheuttamalla Evelynille krampin poski- ja vatsalihaksiin mielikuvan huvittavuudella.

Mielikuva Raidenista keikkumasta korkeissa koroissa ja tiukassa mekossa mikrofoni kädessään riitti pitämään ajatukset poissa naimisiinmenosta, ja niin nainen ratkesi raikuvaan nauruun. Ei luoja. Hän saattoi vain kuvitella, millaisiksi ystävien ilmeet menisivät, jos polttareihin pamahtaisi paikalle moinen näky.
"Lupaan ottaa sen esityksen videolle, jotta voin myöhemmin antaa sen Benjaminille. Tarvitseehan poika hyvää kiristysmateriaalia sinusta", hän sanoi yhä nauraen. Voi apua. Nyt hän ei voisi enää koskaan ajatella polttareita ilman tätä mielikuvaa. Ehkä näin oli hyvä. Eipähän tulisi ahdistuttua pohdinnoista, jotka liittyivät sormuksiin ja aameniin.

Mies nauroi kyllä itsekin. Se näyttäisi kamalalta, hän oli enemmänkin meikkaava rokkari kuin drag queen. Evelynin onneksi.
"Ota vain. Alexkin pitää mekkojutuista joten annan sen hän--"
Raiden vaikeni. Hän muisti sen kuinka he olivat Alexin kanssa vääntäneet vitsiä Raidenistä häämekoissa ja nauraneet. Mies nielaisi loput sanoistaan ja katseli maahan, työntäen kädet taskuihinsa. Niin, voisi olla ettei sellaisia hetkiä tulisi enää.