Skippaa se kotisohva

"Eivät ne kaikki ole", Caitlin vakuutti ajatellen itsekin omaa leppoisaa Remonaansa. Tai siis, Davidin Remonaa. Oli helppo erehtyä ajattelemaan herttaista ruunikkoa omana, kun hän oli lähestulkoon ainoa, joka hevosen aikatauluista mitään päätti. Davidille kävi aina kaikki, oli hän sitten viemässä tammaa ulkomaille kilpailemaan tai antamassa sille muutaman viikon laidunlomaa.
"Papillon on erityistapaus. Varmasti Mikankin tallilla on joku hevonen, joka on vähän kiukkuisempi kuin muut", hän vilkaisi uudestaan tammaa. Tai täysin riivattu. Hänen kävi suorastaan sääliksi sitä, joka joutuisi tänään kiipeämään pienen ruutitynnyrin selkään. Kunhan kukaan ei loukkaantuisi, kaikki olisi hyvin.
"Käydäänkö katsomassa, keitä löydämme ulkoa? Suurin osa hevosista on tarhoissa nauttimassa vapaasta hetkestään, ennenkö ratsastajat saapuvat", nainen pohdiskeli ääneen.

Jesse nyökytteli muistellessaan Greenridgen tuittuilevia hevosia, joita alkoi palailla mieleen kun oikeasti mietti. Niin, eivät kaikki olleet yhtä ihania kuin Mika, joka korkeintaan joskus oli kaatanut hänet rynnättyään ruohotupsun perässä kauemmas. Onneksi Caitlin muistutti että kaikki eivät olleet sellaisia, jotta Jesse pystyi kaikessa rauhassa haaveilemaan omasta ihanasta estehevosesta sitten joskus, kun hän olisi tarpeeksi iso. Hän ihaili vielä hetken Papillonia ja oli vähällä ettei hän uteliaisuuttaan työntänyt sormiaan kaltereiden välistä. Onneksi hän muisti, ettei se ollut sopivaa yhdenkään vieraan hevosen kohdalla eikä ainakaan tämän, joka luimi jo valmiiksi.
”Mennään!” Hän vastasi kun nainen ehdotti tarhoille siirtymistä. Siellä olisi varmasti sitten reilusti hevosia.
”Onko kaikki hevoset täällä kilpahevosia?” Hän kysyi miettien, kuinka hurjan taitavia ratsastajia siellä varmasti kävi.

Caitlin pohti, kuinka monta hevosta hän edes tunnistaisi ulkoa ilman listojen tukia. No, pitäisi vain toivoa, että hän löytäisi edes yhden estehevosen pojalle, joka oli niin hurmaava intoilunsa kanssa. Kunpa Jesse ei koskaan luopuisi valloittavasta energiastaan, vaan suhtautuisi hevosiin ja ratsastamiseen samalla innolla vielä vuosienkin päästä, jos kilpailemaan todella ryhtyisi.
"Eivät ne kaikki ole", nainen vakuutti. "Täällä on paljon ihan vain harrastekäytössäkin olevia hevosia. Lisäksi on muutamia niin nuoria, ettei niistä ole vielä kilparadoille, sekä tietenkin vanhemmat ratsut, jotka ovat jättäneet kilpailemisen jo nuoremmilleen", Catilin pohdiskeli astellessaan kohti tarhoja. Hän etsi katseellaan laiduntavista hevosista tuttuja ratsuja, joista osaisi kertoa edes jotakin. Katse osui Tangoon, jonka hän muisti valmennuksistaan. Leppoisa vanhaherra oli kai edes jonkinsortin kisaratsu, tai ainakin siltä näytti jos ei muuta, eikä täysiverinen Londonkaan pahalta näyttänyt vieressä.
"Tuo tummanruunikko, jolla on pieni piirto turvan päällä on Tango. Tango on kilpaillut kansainvälisesti, kuten on sen lähettyvillä oleva ruunikkokin, jolla on sukka toisessa takajalassa. Se on London, joka kilpailee kenttäkilpailuissa", hän kertoi antaen pojalle aikaa katsella neljän ruunan tarhaporukkaa. Kiwistä hänellä ei ollut paljoa kerrottavaa eikä tuntenut Batmaniakaan sen paremmin, joten ne jääkööt esittelemättä sen tarkemmin.

”Ehkä Mika voisi muuttaa tänne”, Jesse pohti ja vilkaisi äitiään. Jenna yritti piilottaa kasvoiltaan järkytyksen ajatuksesta, että poika haluaisi poninsa muuttavan Rosings Parkiin. Oli hyvä, että yksinhuoltajalla oli varaa edes tallipaikkaan Greenridgessä, saati sitten tämän tasoisessa kisakeskuksessa. Hänen täytyisi kitkeä moiset haaveet viimeistään kotimatkalla - he olivat vain käymässä, eivät jäämässä. Onneksi poika sai ihmeteltäväkseen uusia hevosia, joiden luo tuo olisi varmasti juossut sähköaitojenkin läpi jos ei olisi ymmärtänyt jo vuosia sitten ettei vieraiden hevosiin koskettu.
”Tango. London”, Jesse painoi mieleensä hiljaa mutisten ja katseli tarhassa kaikessa rauhassa käyskenteleviä hevosia. Olisipa hän nähnyt ne kilparadalla, tai edes harjoituksissa!
”Täällä on paljon hienoja hevosia”, hän huokaisi ihastustaan ja katse vilisti jo lukemattomiin muihin nelijalkaisiin, joita tuntui riittävän silmänkantamattomiin jatkuvissa tarhoissa. Rosings Park oli valtava!
”Oletko aina ollut kouluratsastaja?” Jesse kysyi yllättäen ja nosti katseensa Caitliniin. Miksi joku halusi olla kouluratsastaja, kun esteet olivat niin hauskoja.

Caitlin muisteli hetken läheisissä tarhoissa laiduntavien hevosten nimiä, mutta niistä yksikään ei palannut hetkessä mieleen, eikä ratsuissa nyt paljoa sen kummoisempaa nähtävää ollut. Ehkä hän voisi antaa pojan katsella Londonia kumppaneineen hetken, ja lähteä sen jälkeen kurkistamaan tallista, olisiko missään päin estevalmennusta käynnissä. Hän oli aivan varmasti nähnyt estevalmentajia tänään jo tallilla, joten kai nyt jonkun täytyi tehdä hevosten kanssa jotakin, mistä poika voisi kiinnostua.
"Niinhän täällä on", nainen myötäili pojan ihailua. Hyvinhoidetut, kiiltäväkarvaiset kilparatsut erottuivat kieltämättä edukseen näillä tiluksilla. Caitlin naurahti pojan kysymykselle.
"En", hän myönsi hyväntuulisesti. "Aluksi kilpailin sekaisin esteitä ja koulua, lähinnä tosin esteitä", hän naurahti, ja pohti hetken, kuinka paljon muista kokeiluistaan voisi kertoa, ennenkö pojan äiti peittäisi lapsosensa korvat kauhuissaan.
"Testasin vähän kaikkea etsiessäni omaa juttuani. Pelasin hetken hevospooloakin", nainen virnisti. "Lopulta kouluratsastus voitti, kun löysin koulupainotteisen hevosen itselleni." Hän vilkaisi rannekelloaan kiireettä.
"Lähdetäänkö katsomaan, löytyisikö jostakin valmennus? Luulisin, että ainakin yhdessä maneesissa hypätään näihin aikoihin."

Jesse kuunteli Caitlinin ratsastushistoriaa tapittaen naista tiiviisti. Hevospoolo kuulosti niin hauskalta. että poika päätti joskus kokeilla sitä kotitallilla. Ei kai se voisi vaikeaa olla? Hänestä oli hauska kuulla että Caitlin oli alkuun kilpaillut esteillä, vaikka hän ei voinut ymmärtää miksi kukaan haluaisi vaihtaa kouluun. Esteet ja vauhti olivat hänen juttunsa enemmän.
”Sä oot kyllä tehnyt kaikkea. Minkä ikänen oikein oot?” Jesse kysyi ilman mitään suodattimia. Hänen suunsa loksahti auki seuraavien sanojen kohdalla. Valmennuksen katsominen olisi ihan huippua!
”Onko täällä monta maneesia?” Hän henkäisi ihmetystään ja taputti käsiä reisiinsä. Mennään heti!

Caitlin nauroi lämpimästi pojan esteettömyydelle. Hän muisti hyvin tuon vaiheen, kun kaikki kysymykset olivat olleet sopivia esitettäviä, eikä siskonpojatkaan olleet vielä täysin siitä eroon oppineet. Hän ei moisista pahastunut, hymyili vain pienelle pojalle, jolle kaikki tällä tallilla tuntui olevan hienoa ja ihmeellistä.
"Tosi vanha jo. Melkein neljäkymmentä", hän kertoi naurua äänessään. Pojan innokas reaktio löi suunnitelman lukkoon. Ei kun vaan valmennusta etsimään. Turvallinen valinta olisi maneesit, mutta mikä niistä? Päämaneesi oli niin valtava, että sinne kyllä mahtuisi toiseen päähän esterata ja toiseen vapaampaa menoa, mutta hän olisi voinut vannoa kuulleensa ohikulkiessaan työntekijöiden marisevan pohjoismaneesista ja esteistä. Ehkä he voisivat aloittaa sieltä.
"Kolme", hän vastasi ja lähti kiertämään tarhojen laitoja pitkin päämaneesin ympäri vailla kiirettä. "Tämä tallin yhteydessä oleva on suurin, mutta kyllä näihin kahteen muuhunkin mahtuu tekemään vaikka mitä", hän kertoi. C-kentällä oli pari työntekijää työskentelemässä jumppasarjoilla, mutta molempien hevoset kävelivät juuri pitkin ohjin välikäyntejä työntekijöiden jutellessa keskenään, joten kentän laidalle jääminen tuntui turhalta. Hän kuitenkin vilkuili pientä seuralaistaan siltä varalta, että pienten esteiden tiukka sarja kiinnostaisi Jesseä enemmän kuin hän oli olettanut.

”Oot vanhempi kun äiti”, Jesse heitti näkemättä mitään ongelmaa siinä ja katseli nyt arvostelevasti vanhemman naisen kasvoja. Eihän sillä ollut edes ryppyjä! Jenna nauroi hiljaa kämmenselkäänsä ja toivoi, ettei Caitlin pahastuisi hänen poikansa suorapuheisuutta.
”Et näytä yhtään niin vanhalta”, Jesse vielä lisäsi ennen kuin lähti seuraamaan punapäätä tarhojen laitoja. Hän katseli hevosia, jotka käyskentelivät tarhoissa ja jotkut niistä innostuivat jopa ottamaan pari raviaskelta. Hänen katseensa etsi alati jotakin kiinnostavaa ja kentällä kulkevat hevoset olivat seuraavina.
”Nämä ovat kaikki ihan valtavia”, hän ihaili isoja maneeseja ulkoapäin ja potkaisi mutapaakun polulta kun he astelivat kentän ohitse. Rosings Parkissa piti siis todella olla paljon hevosia, koska ratsastustilaa oli niin paljon.
”Olispa meilläkin maneesi”, poika toivoi ääneen ja mietti niitä kertoja, kun oli kastunut sadevaatteista huolimatta läpimäräksi sateessa. Hän katseli kentällä käveleviä hevosia ja esteitä ja toivoi että ratsukot innostuisivat esittelemään taitojaan. Hän viipyili askelissaan kun odotti edes toisen lähtevään suureen laukkaan kohti jumppasarjaa, mutta lopulta poika joutui toteamaan, että nuo vaan kävelivät ja olivat tylsiä. Hmph.
”Mihin ollaan menossa?” Jesse kysyi kun Caitlin vain jatkoi matkaa eikä hän nähnyt mitään valmennuksia missään. Poika pyöri ympäri aina välillä oppiakseen ympäristönsä ulkoa mutta maneeseja, kenttiä ja tarhoja tuntui riittävän. Hän huomasi kauempana lisää tarhoja ja melkein lähti vetämään sinne päin mutta muisti sitten, että olisi parempi seurata Caitlinia.

Caitlin nauroi pojan kommenteille. Aivan varmasti oli, hänhän oli jo ikäloppu, ainakin jos vertasi tallilla käyviin nuoriin mutta sitäkin kunnianhimoisempiin kilparatsastajiin.
"Kiitos kaunis", hän kiitti lämmintä naurua äänessään pojan tarkentaessa, ettei hän kuitenkaan näyttänyt niin vanhalta. Se lieni hyväkin asia. Ei hän vielä eläkkeelle kaivannut, ei sitten lainkaan. Hän ratsastaisi oikein mielellään siihen asti kilpaa, kunnes jalka ei enää nousisi jalustimeen selkäännousua varten, ja senkin jälkeen ratsastaisi harrastelun merkeissä.
"Tekee hyvää tottua ratsastamaan ilman maneesin suojaa", nainen muistutti hyväntuulisesti. Täällä näki aivan liikaa sitä, että hevosten kastumista suorastaan pelättiin. Mitäpä siitä, jos sadeloimi oli hieman päästänyt läpi koko päivän maata rummuttanutta sadetta, kun hevonen ei kuitenkaan palellut. Samoin pienikin tihku ajoi ratsastajat heti sisätiloihin. Ei sellainen ollut käynyt päiksikään silloin kun hän oli ollut nuori… Ja nyt hän todella kuulosti niin vanhalta kuin olikin.
"Käydään kurkistamassa, olisiko pohjoismaneesissa esteitä", nainen kertoi osoittaen sormellaan oikeaa rakennusta. "Olin kuulevinani, että sinne oltiin lähdössä rakentamaan rataa." Helpommalla olisi päässyt, kun olisi käynyt kurkistamasta tallista, mitä missäkin tapahtui, mutta se olisi ollut aivan liian helppoa. Punapää vihelsi lähestyessään ovea, joka johti suoraan katsomoon, ennenkö aukaisi oven kurkistaen sisälle. Pikainen vilkaisu todisti esteradan olevan pystyssä, joten hän saattoi viitata seuralaisiaan astumaan peremmälle kunnolla valaistuun maneesiin.

Jesse ei edes tajunnut, että oli saattanut möläyttää ikäpuheet vähän turhan suorasti. Hän hymyili kiitokselle eikä välittänyt, vaikka Caitlin nauroi. Sehän oli vain kiva kun tuo oli hyvällä tuulella. Onneksi Rosings Parkissa oli niin mahtavia ihmisiä! Hän ei tosin ollut ehkä sitä mieltä, että maneesittomuus oli jokin etu, mutta oli niin tottunut jo englantilaiseen säähän että ei jaksanut edes valittaa jos joutuikin kentälle kaatosateeseen. Ratsastaminenhan oli vain hauskaa, säästä viis.
”Joo se kuulostaa kivalta”, hän innostui esteistä ja nopeutti kuin huomaamattaan askeltaan. Äiti hiihti aivan liian hitaasti perässä, ja mitä tuo edes heitä seurasi kun ei ollut selvästi yhtään niin innoissaan. Kyllä hän selviäisi yksinkin, olihan Caitlin siinä. Äiti nyt vain tuppasi olemaan vähän sellainen. Jesse seurasi perästä kuinka opas vihelsi (ja sai Jessen viheltämään perässä) ja astui sisään valtavaan maneesiin täynnä hiljasta jännitystä. Hänen katseensa haravoi upeita, suuria esteitä pitkin maneesin hiekkaa ja heti kun hän pääsi niiden ihailusta hetkeksi pois hän huomasi hienot hevoset jotka pyörivät esteiden lomassa. Upeaa! Vielä joku päivä hän olisi siellä.
”Vau. Äiti mäkin haluan tänne hyppäämään”, poika pyysi hiljaa nojautuen kaiteeseen. Voi kun hän joskus pääsi sinne Mikan kanssa, ponikin tykkäisi!
”Onko nää kilparatsastajia?” Hän kysyi Caitliniin vilkaisten selvästi haltioissaan.

Pojan hiljeneminen esteiden ja hevosten keskellä oli suorastaan suloista, kun lapsi jäi vain katsomaan ratsastajia. Caitlin haravoi maneesia tottuneesti etsiessään kentällä talsivaa valmentajaa, ennenkö näki jalkaparin aloillaan seisovan hevosen toisella puolen. Ah, olisihan se pitänyt arvata. Jos valmennuksessa oli Eastcoast, oli valmentajalla varmasti puhuttavaa kaksin ratsastajan kanssa. Hänen kävi lähestulkoon sääliksi työkaveriaan, joka lähetti ratsukon tiukoin sanoin takaisin muiden joukkoon. Punapää heilautti tuttavallisesti kättään tervehdykseksi valmentajalle, ennenkö suuntasi huomionsa pieneen seuralaiseensa.
"Suurin osa on", hän vastasi pohtien kaikessa hiljaisuudessa, mitä ihmettä Eastcoast teki näiden seassa. Varmaan tunkenut pakosta mukaan, vaikka miten oli yritetty selittää, ettei ryhmä ollut ratsukon tasoinen. Punaruunikko Minx potkaisi maneesin seinää, ja kumea kolahdus sai kaksi ympyröillä työskentelevää ratsua loikkimaan sivusuuntaan kuuluvasti pärskyen. Valmentaja lähetti siitä huolimatta punaruunikon tamman esteille, vaikka ratsastaja näyttikin nyrpeältä. Mikäs tuon saksalaisen ihmeen nimi olikaan. Koffern? Kafstein? Kaufman!
"Tuo tamma on Minx ja sitä ratsastaa herra Kaufman. Hän kilpailee myös Hookilla, sillä säikyllä hevosella joka nähtiin tallissa", Caitlin kertoi hiljentyen sitten, kun tamma kääntyi hyppäämään lyhyttä rataa, joka esteistä oli kasattu. Ainakin puomit pysyivät kannattimillaan, vaikka hevonen järsikin kuolaintaan ja lähestyi esteitä turhan vauhdikkaasti. Seuraavana liikkeelle lähti mustankimo ratsu, jota Caitlin ei parhaalla tahdollakaan tunnistanut. No, ainakin puoliverinen näytti tietävän mitä teki liidellessään helposti esteiden yli.

Jessen katse siirtyi ratsukosta toiseen ja hän ihaili toinen toistaan upeampia estehevosia. Kilparatsuja, kuten Caitlin lopulta varmisti edes osan olevan. Ne näyttivät kaikki upeilta ja erityisen kiinnostavilta kun pärskyivät villisti ja ottivat sivuloikkia. Kuumia, taitavia esteratsuja kokonainen maneesi täynnä. Siellä Jesse tiesi haluavansa vielä joskus olla.
”Minx näyttää aika villiltä”, poika kommentoi seuratessaan punaruunikon hyppäämistä. Se oli valtava ja esteetkin olivat paljon isompia, mitä hän pääsi hyppäämään. Epäreilua!
”Pääsisinpä joskus ratsastamaan näin hienoja hevosia”, hän toivoi ääneen ja rutisti rystyset valkoisena katsomon laitaa. Esteratsastus oli parasta ja jos ei päässyt itse ratsastamaan, toisiksi parasta oli katsella kun muut ratsastivat. Varsinkin kun kyseessä oli oikeat kilparatsukot, eikä vain ratsastuskoulun alkeisestetunti.
”Äiti sanoi, että saan osallistua täällä pidettäviin estekilpailuihin!” Jesse ilmoitti innokkaasti ja toivoi, että se olisi yhtä hauskaa, miltä valmennus näytti. Hän pääsisi hienolle tallille hyppäämään Mikalla, ja se kuulosti upealta. Hän oli jo melkein unohtanut, että osallistuisi myös kouluradalle, jota ei ollut vielä opetellut lainkaan. Ehtihän sitä.

"Minx on vähän höpsö välillä", Caitlin naurahti lämpimästi. "Se tykkää hypätä maastoesteitä, muttei aina jaksaisi välittää esteradoista. Kai sen mielestä olisi kivempi mennä lujaa." No, ainakaan punaruunikko ei potkinut puomeja perässään alas tai muutoin näyttänyt huonompaa puoltaan esteiden seassa.
"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan", punapää hymähti seuraten sivusilmällä maneesin ratsukoita. Osa näytti tutuilta, osa ei niinkään, mutta ainakin esteiden puomit pysyivät kannattimillaan muutamista hurjista loikista huolimatta eivätkä ratsastajatkaan tehneet tuttavuutta hiekkapohjan kanssa. Kaipa tämä oli ihan sopivaa katseltavaa pienelle, innokkaalle esteratsastajapojalle.
"Vau, sehän on mahtavaa!" Caitlin hymyili leveästi lapselle. "Toivottavasti teillä menee tosi hyvin. Olette varmasti ehtineet harjoitella paljon Mikan kanssa." Hän epäili omalta kohdaltaan, etteivät edes kaikki vuorokauden tunnit riittäisi takaamaan tarpeeksi harjoitusta hänelle ja Veritakselle, jotta kouluradasta tulisi yhtään mitään, mutta minkäs sitä saattoi kun omistajat vaativat hevosta kilpailuihin eikä järkipuhe auttanut. Ehkä yksi huonosti sujunut rata riittäisi vakuuttamaan ranskalaispariskunnan siitä, ettei tamma ollut vielä valmis kilpailuihin, vaan vaati aikaa ja kärsivällisyyttä.

”Ollaan me”, Jesse nyökytteli Caitlinin sanoille paljosta harjoittelusta. Hän ja Mika olivat parhaita! Hän aikoisi ottaa vielä niin monta estetuntia ponillaan kuin ehtisi ennen kilpailuja. Sitten he olisivat voittamattomia.
”Mika on parempi kun nää hevoset vaikka se onkin poni”, poika päätti katse pudottamatta ratsastavissa ratsukoissa. Ei Mika ehkä niin korkeita esteitä hypännyt, mutta ei hänkään vielä olisi uskaltanut. Hänelle poni oli kuitenkin täydellinen, vaikka se olikin vähän vielä iso hänelle ja vei häntä joskus vähän turhan vauhdikkaasti. Huimapäälle pikkupojalle vauhtikin tosin oli vain positiivista eikä se yhtään haitannut.
”Onko täällä poneja?” Jesse kysyi menetettyään mielenkiintonsa maneesin tapahtumiin. Olihan se hienoa katsottavaa, mutta kun oli nähnyt jo kaikkien hyppäävän jotain, alkoi se olla tylsää. Hän halusi nähdä poneja! Nälkäkin alkoi jo olla, mutta äiti oli puhunut jotain eväistä ja ehkä he voisivat syödä sitten ponien jälkeen.

Caitlin naurahti lämpimästi pojan horjumattomalle uskolle omasta ponistaan. Se tuntui olevan tyypillistä lasten ja noiden ratsujen kanssa, oli kyseessä sitten ratsastuskoululta eläkkeelle ostettu pörröinen shetlanninponi tai komea kilpakuntoinen puoliverinen.
"Mika on siis tosi hyvä poni", nainen vastasi hyväntuulisesti. Olisi hauska nähdä pojan poni kisoissa, mutta hän epäili, ettei kisakiireen keskellä edes tunnistaisi Jesseä ja tuon huippuponia. Sitä ei tietenkään tarvinnut lapselle mainostaa.
"On täällä muutamia", nainen vastasi hetken pohdittuaan. Taloudenhoitajan pörröinen exmoorinponi tuli heti ensimmäisenä mieleen, mutta se nyt erottuikin ponimaisuudellaan muiden tallin asukkaiden joukosta samaan tapaan kuin ne muutamat tupsujalkaiset kylmäveriset, joita tallille oli eksynyt.
"Yksi poni kisaa kenttää ratsastajansa kanssa", hän muisteli yrittäessään palauttaa mieleensä enemmän tietoa tiikerinkirjavasta poniruunasta. Hänen pitäisi alkaa kantaa mukanaan listoja, jos jatkossa päätyisi tallin ratsuja kenellekään esittelemään.

”Vau, mäkin oon joskus hypännyt maastoesteitä”, Jesse muisti mainostaa kuullessaan kenttäratsastuksessa kilpailevasta ponista. Se olisi varmasti hieno ja ehkä hän näkisi sen jos katselisi vielä tarkemmin ympärilleen. Hänen täytyisi myös ehdottomasti käyttää äidin kanssa sovittu, rajoitettu tietokoneaika ratsastusvideoiden katsomiseen - jos hän olisi onnekas, hän voisi löytää täällä lähitallilla asuvia hevosia niistä!
”Ehkä sitten, kun ollaan ihan huippuja Mikan kanssa, sekin voi muuttaa tänne asumaan”, poika mietiskeli ääneen ja seurasi taas hetken ratsukoita.

”Anteeksi, osaatko kertoa onko täällä jossakin paikkaa syödä eväitä?”, Jenna keskeytti ja vilkaisi poikaansa selvittääkseen, oliko tuo edes nälkäinen. Ainakaan he eivät olleet syöneet tunteihin, ja olisi aika alkaa tuhota eväitä, jotta niiden syöminen ei venyisi ihan todella pitkälle iltapäivään.
”Ai niin joo, äiti teki eväitä. Ehkä niistä riittää sullekin”, Jesse arveli Caitlinille hymyillen.

"Vau. Olet siis tehnyt enemmän kuin minä", Caitlin naurahti. Ei pieni valkoinen valhe ketään haittaisi, kaiketi. Sitä paitsi, hän ei ollut hypännyt maastoesteitä pieneen ikuisuuteen, joten eivät sanat niin kaukana totuudesta olleet. Hän hymyili pojan pohdinnoille. Ehkäpä, tai sitten ei. Varmasti Mikalla oli oikein hyvät oltavat nykyisellä tallillaankin, eikä ponin pitäminen Rosings Parkissa tosiaankaan olisi halpaa. Vaikka eipä hevosten omistaminen koskaan sitä ollutkaan. Kai hänen pitäisi olla onnellinen, kun ainoa hänen nimissään oleva hevonen asui kaukana täältä tuttavan tilalla laiduntamassa päivät pitkät. Entinen kouluratsu oli jo varmaan lähempänä nummien villiponeja käytökseltään kuin GP-tason kisaratsua.
"Totta kai. Tallissa on oleskelutila ylemmässä kerroksessa, siellä on sohvia missä istuskella ja keittiönurkkauskin, jos haluatte lämmittää jotakin mikrossa tai vaikka juoda kupposen kuumaa", hän vastasi hymyillen. "Tai ainahan eväät voi viedä vaikka lasitetun katsomon puolelle, niin näette samalla päämaneesin tapahtumia", hän naurahti. Ehkä poika oli saanut tarpeekseen ratsukoista, tai sitten tuo unohtaisi kokonaan syömisen, kun keskittyisi seuraamaan hevosia. Mistäs sitä ikinä tiesi.
"Voin näyttää tietä. Ja kiitoksia kovasti tarjouksesta, mutta olen jo syönyt", nainen huomioi pojan sanat lämpimällä hymyllä, ennenkö asteli katsomosta ovelle pitääkseen sitä auki molemmille seuralaisilleen. Ehkä hänen alkaisi olla aika palata töihin, kunhan innokas lapsi saisi evästä eteensä.

Jenna nyökkäsi kiitollisena Caitlinin avulle. Jesse pitäisi varmasti siitä katsomosta, jos poika vain malttaisi syödä hevosia katsellessaan. Hän oli hyvin iloinen kun he saivat selaisen opastuksen ja vielä paluun tallin puolelle eväitään syömään.
”Joo, mä haluan nähdä maneesin tapahtumia”, Jesse innostui ja tunsi kuinka äidin rauhoitteleva käsi laskeutui olalle. Kun äiti lupasi, että he voisivat vielä nähdä ratsukoita sielläkin, hän rauhoittui ja he saattoivat siirtyä ulkoilmaan.
”Olet todella ystävällinen, kun jaksat esitellä tallia. Jesse on vähän innokas välillä”, Jenna hymyili poikaansa vilkaisten. Kymmenvuotias kipitteli onnellisena vähän edellä kovin tietäväisenä siitä, mikä oli oikea suunta. Kun poika kuvitteli ettei kukaan nähnyt, hän vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen oikean reitin. Selvä, tallia kohti jatkettiin!
”Tämä vierailu tulee olemaan puheenaihe kotona seuraavat kaksi viikkoa.”

Punapää naurahti pehmeästi lapsen innolle. Niinpä tietenkin. Kukapa ei haluaisi nähdä ratsukoita, jos vierailut suurille kilpatalleille eivät olleet arkipäivää.
"Ei siitä ole harmia", Caitlin vakuutti hymyillen. "On ihana nähdä täälläkin välillä ihmisiä, jotka jaksavat intoilla pienestäkin. Se on varsin piristävää vaihtelua tähtiä keinolla millä hyvänsä tavoittelevien nuorten valmentamiseen", nainen hymähti. Eivät kaikki olleet niin pahoja, mutta joskus oli helppo unohtaa kokonaiskuva, kun ympärillä oli parikin joukosta erottuvaa tapausta.
"Kaipa sitä huonompiakin puheenaiheita löytyisi. Ehkä teidän täytyy tulla käymään useammin, niin tallista ei tarvitse puhua viikkotolkulla", punapää vastasi vaivaton hymy huulillaan. Lapsista tosin ei koskaan tiennyt. Ehkä Jesse jaksaisi intoilla Rosings Parkista vaikka pääsisi käymään siellä viikottain.
"Toivottavasti hän jaksaa puuhailla poninsa kanssa vielä pitkään eikä into ratsastukseen kuihdu vuosien varrellakaan."

Jenna hymyili Caitlinin ystävällisyydelle.
”Kunpa poika saisi läksyt tehtyä samalla innolla”, hän toivoi olematta lainkaan sitä vastaan, että ruokapöytäkeskustelut kävisivät tiheään Rosings Parkin vierailussa. Hänestä oli vain ihanaa, että pojalla, jonka hän oli kasvattanut varsin erikoisissa olosuhteissa ilman isää ja sillä rahalla mitä oli, oli kiinnostuksen kohteita. Hevoset olivat oivallinen harrastus ja siihen hän mielellään sitten kaikki rahansa laittoikin. Jesse ansaitsi parasta.
”Toivotaan”, Jenna hymähti ja kiirehti nappaamaan kiinni tallin ovesta, jonka Jesse oli mennessään heittänyt auki ja jättänyt sulkeutumaan itsekseen.
”Jesse, odota”, nainen hihkaisi perään ja salli Caitlinin mennä edeltään. Poika jäi seisomaan käytävälle ja ihastelemaan jälleen upeaa tallia hevosineen.
”Missä se katsomo on?” Poika kysyi uteliaana punatukkaiselta naiselta ja vilkuili ympärilleen. Äkkiäkös hän sen löytäisi, mutta hän halusi nähdä hevosia. Eväät olivat jälleen unohtuneet.

Caitlin naurahti. Se oli varmasti toive, joka jokaisella vanhemmalla oli. Mitä hän palapelimäisestä opintaipaleestaan muisti, eivät läksyt olleet koskaan olleet hänenkään vahvin puolensa. Maailmassa oli niin paljon kaikkea muutakin kiinnostavaa kuin läksyjen tekeminen.
"Se voi ehkä olla hieman liikaa toivottu", nainen virnisti. Eihän läksyjä voinut edes verrata hevosten kanssa toimimiseen, kun kaksi toimintaa painivat täysin eri kategorioissa. Punapää seurasi vauhdikkaasti matkaa taittavaa poikaa tallikäytävän puolelle päätään pienesti pudistellen. Saisikohan hän istutettua moisen hevosrakkauden siskonpoikiinsa? Sisko ripustaisi hänet korvista seinille jos niin kävisi, mutta siinä kohtaa olisi jo myöhäistä yrittää hillitä lasten hevosrakkautta.
"Yläkerrassa", Caitlin vastasi pojan uteluun ja osoitti kädellään kohti portaikkoa maneesin oven lähellä. "Sieltä on paras näkyvyys maneesiin, jos minulta kysytään", nainen jatkoi virnistäen. Hän olisi mielellään valmentanut tiettyjä ratsastajia lasin takaa, jossa olisi vain voinut sammuttaa mikin siksi hetkeksi kun kirosanat karkasivat huulilta. Kun seisoi ratsastajien keskellä kentällä, oli pakko niellä terävimmät kommentit.
"Tästä vain ylös ja et voi eksyä", hän naurahti viitaten portaikkoa. Ehkä hän voisi hakea kupillisen kahvia ennenkö jatkaisi töidensä parissa. Tai tulla kahvin kanssa tallin puolelle - koska sehän ei koskaan päättynyt katastrofiin hänen tasapainonsa huomioon ottaen.

Jesse vilkaisi Caitlinin osoittamaa portaikkoa ja virnisti innoissaan. Hän ei malttanut odottaa äitiään tai opasta vaan syöksyi portaat ylös yrittäen muistaa käyttäytyä rauhallisesti tallilla ja sai äitinsä vain pudistelemaan päätään huvittuneena. No, tuskin poika pitkälle pääsisi.
”Kiitos kierroksesta, toivottavasti emme vieneet aikaasi liiaksi”, Jenna hymähti Caitlinille lähtiessään kiipeämään portaita Jessen jo kadottua katsomon puolelle. Hän ihaili lapsensa intoa joka asiaa kohtaan ja toivoi välillä, että voisi saada edes osan siitä itselleen - aikuistuessa innostus oli muuttunut niin paljon laimeammaksi, vaikka miten yritti.

”Teillä on täällä kyllä upeat tilat, ei ihme, että tämä on alueen johtavia kisakeskuksia”, Jenna kehui nähdessään kotoisan ja hyvin varustellun oleskelutilan keittonurkkauksineen. Hän vilkaisi yläkatsomoon johtavasta ovesta ja huomasi Jessen jo nenä lähes lasissa kiinni. Tietenkin. Jenna alkoi kaivaa laukustaan eväitä laittaakseen ne valmiiksi, jotta ne olisi helppo syödä katsomossa. Ehkä hän voisi viedä kupin kahvia kenenkään huomaamatta.

"Ette toki", Caitlin vakuutti hyväntuulisesti tarttuen varmuuden vuoksi kaiteeseen, ennenkö lähti yrittämään portaiden nousua. Oli kumma, miten näinkin hyvin rakennetuissa portaissa saattoi kompuroida jos hetkeksikin unohti keskittyä nostamaan jalkaa korkeammalle. Punapää hymyili oleskelutilasta poistuvalle työntekijälle ja nyökkäsi Jennalle.
"Tämä on mukava ympäristö viettää työpäivänsä", nainen vastasi myötäillen. Hän nautti olostaan niin tallin puolella kuin taukotiloissakin, sillä molemmat olivat aina yhtä moitteettomassa kunnossa. Hän suuntasi täyttämään termosmukinsa vahvalla kahvilla, sillä ilman sitä työpäivät tuntuivat kovin pitkiltä.
"Nauttikaa eväistänne ja päivästänne", irlantilaisnainen toivotti pirteästi vaivaton hymy huulillaan. Pojan innon huomioonottaen lapsi tuskin voisi olla nauttimatta päivästään kisakeskuksessa, eikä Jennakaan tainnut laittaa ohjelmanumeroa pahakseen.
"Oli mukava tavata", Caitlin lisäsi ennenkö otti suunnan takaisin portaikkoon. Paras lähteä katsomaan, miltä hevosten luona näytti. Hän oli törmätä portaita kiipeävään asiakkaaseen, ennenkö viime hetkillä ehti siirtyä sivuun. Ainakin termosmukin kansi oli tiiviisti kiinni, eikä kuumaa kahvia läikkynyt kenenkään päälle. Elämän pienet voitot.

[Kiitokset pelistä!]

”Kuin myös. Mukavaa päivää sinulle”, Jenna toivotti ennen kuin lähti valmistelemaan eväitä. Hän kaivoi tarkkaan pakatut eväsleivät kassistaan ja kantoi ne muutaman paperin palan tasolta napattuaan katsomoon.
”Istuhan alas”, hän kehotti poikaansa ja tarjosi leipää, johon Jesse tuskin koski kurkotellessaan alas maneesiin. Siellä ei ollut kuin yksi este jota suurikokoinen hevonen harjoitteli ratsastajansa kanssa, mutta myös kouluratsut olivat kiinnostavia. Jenna haki vielä kahvia ja he unohtuivat pitkäksi toviksi viettämään evästaukoaan katsomoon.

[Kiitos!]