Skippaa se kotisohva

[Avoin peli, tervetuloa.]

Rosings Park näytti valtavalta, kun Jesse hyppeli pihan asfaltilla kohti tallipihaa.
”Odota vähän”, äiti kuului huutavan ja poika jäi pyörimään malttamatonta ympyrää. Hän halusi jo nähdä kilpahevosia! Oikeita kilpahevosia, joilla hypittiin yli hänen korkuisiaan esteitä tai tanssittiin kouluratoja, joita hän ei vielä osannut ulkoa. Poika oli maanitellut äitinsä viikonloppuna mukaan käytyään ensin ratsastamassa Mikan Greenridgessä. Onneksi myös Jenna piti hevosista ja niiden katselusta, joten tuo ei pistänyt lainkaan pahakseen poikansa innokasta ideaa. Mitä sitten, jos koko päivä menisikin talleilla? Olihan heillä aikaa maata kotonakin ja kiitos äidin kokemuksen, hän oli varannut heille eväsleivät mukaan.

”Vau”, pääsi Jessen suusta, kun hän astui sisään tallin pääovista ja valtavan upeat ja siistit käytävät avautuivat joka suuntaan. Karsinat olivat harmittavan tyhjiä, mutta pesukarsinassa oli kiinni hevonen jos toinenkin, kun hän asteli peremmälle käytävällä äidin toppuutellessa. Mutta kun hän halusi nähdä hevosia! Saisikohan niitä silittää? Poika jäi norkoilemaan käytävän reunalle katsellen valtavia hevosia ihailua katseessaan. Joku päivä hänellä vielä olisi sellainen kilpahevonen.

[Hei taas :D]

Pidettyään kaksi ainakin kutakuikin onnistunutta valmennusta ja ratsastettuaan Veritaksen omistajien vaativien silmien alla, oli Caitlin varsin kiitollinen hetken tauostaan Remonan kanssa. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kultainen Alyssa olisi pessyt, varustanut ja vaikka lämmitellytkin ruunikon tamman hänelle jos kömpelö punapää vain olisi pyytänyt, mutta Caitlin kaipasi hetken rauhaa kaksin tamman kanssa. Ei tarvinnut ohjeistaa ratsastajia, joista ensimmäisessä valmennuksessa ennätykselliset kolme olivat väittäneet hänelle vastaan, eikä tarvinnut yrittää ratsastaa rennoksi hevosta, joka säpsyi kentän toisessa päässä kolisevia puomeja tietäen, että lasin takana istuivat ennestäänkin hankala ranskalaispariskunta vaatimassa selitystä sille, miksei heidän pieni kullannuppunsa ollut jo huipulla. Remonan hoitaminen oli ihanaa hermolepoa pitkän työpäivän keskelle.

Herttainen tamma lepuutti toista takastaan nuokkuessaan pesupaikalla, kun hän huuhtoi selkää haalealla vedellä. Remona näytti niin tyytyväiseltä, että Caitlininkin oli helppo unohtaa marisevat valmennettavat ja hienovaraisesti hänen kykyjään epäilevät omistajat. Ainakin tämä tamma oli onnellinen hänen huomissaan.
"Kas hei", punapää tervehti hyväntuulisesti vahva irkkuaksentti puheeseen hiipien, kun huomasi käytävälle saapuneen pojan. Hän pyyhkäisi hiussuortuvia sivuun kasvoiltaan ja hymyili leveästi lapselle. Tuo näytti kovin nuorelta kilpatallin valmennuksissa käyvien sekaan, mutta kukapa hän oli moisia arvioita tekemään. Omistihan se Steichenin pikkunulikkakin komean puoliverisen.
"Etsitkö jotakin?" Hän päätti kysäistä siirtyessään Remonan toiselle puolelle. Tallilla pyöri viikonloppuisin niin paljon väkeä, ettei ollut toivoakaan pysyä perässä siitä, ketkä olivat täällä mitäkin varten.

[Jei!]

Jesse hieraisi hiuksiaan ja nosti tuikkivan katseen naiseen, joka puhui hänelle. Tuo puhui oudosti, mutta vaikutti todella ystävälliseltä ja mukavalta. Hevonenkin oli upea.
”Moi”, poika tervehti ja astui reippaasti lähemmäs. Ehkä hän saisi silittää sitä isoa hevosta, jota nainen parhaillaan huuhtoi. Olikohan se jo maailmanmestari esteillä? Varmasti, kun asui niin upealla tallilla.
”Mä tulin katsomaan kilpahevosia. Onko tää sellanen?” Jesse ilmoitti kirkkaalla äänellä ja katseli kiehtovaa ruunikkoa. Sen karva oli niin sileä ja kiiltävä, ja se oli paljon suurempi kuin hänelle ihan tarpeeksi iso Mika. Ehkä sitten kun hän kasvaisi, hänkin saisi sellaisen ratsun.
Jenna hymyili ystävälliselle naiselle ja laski kätensä poikansa olalle, ettei tuo innoissaan menisi hevosen luo luvatta.
”Hei, olen Jenna ja tässä on poikani Jesse. Toivottavasti emme häiritse.”

Caitlin hymyili lämpimästi pojalle, joka kertoi innokkaasti suunnitelmistaan. Vai että kilpahevosia katsomaan. Se ei ollut lainkaan huonompi tapa viettää päivää.
"On, tämäkin on kilpahevonen", Caitlin naurahti ja kurkotti sammuttamaan hanan, ettei kastelisi itseään aivan täysin letkun kanssa heiluessaan. Joskus hän vielä oppisi tekemään montaa asiaa yhtä aikaa myös silloin, kun ei istunut hevosen selässä, mutta tänään hän ei koettelisi onneaan asian kanssa.
"Caitlin, mukava tutustua. Ette häiritse lainkaan", nainen vakuutti. Kyllähän tallille sai tulla ihailemaan hevosia. Sillä tavalla hänkin oli kutsumuksensa löytänyt, joten hän olisi viimeinen joka kehottaisi lapsia poistumaan tallirakennuksesta.
"Tämä on Remona. Kilpailen sen kanssa kouluratsastuksessa. Ratsastatko sinä?" Nainen esitteli hevosen ennenkö uteli enemmän tietoa innokkaasta pojasta, joka oli löytänyt tiensä tallille äitinsä kanssa. Hän kääri letkun paikoilleen pesupaikan takaseinää vasten ja kiersi Remonan takaa toiselle puolen märkää karvaa lempeästi taputellen. Tamma hörisi kun hän pääsi kuivana pysyneen pään luokse ja raotti suuria silmiään sen verran, että saattoi katsella poikaa uteliaana.
"Remona on oikein kiltti, jos haluat silittää sitä", hän lisäsi hymyillen. Olisipa Rosings Parkin asiakaskunnassa enemmän kiiltäväsilmäisiä lapsia, jotka ihastelivat kaikkea.

Jessen katse oli ihaileva, kun hän kuuli hevosen olevan kilpahevonen. Vau, ihan oikea kilpahevonen. Olihan hänenkin Mikansa kilpaillut, mutta taatusti aivan eri sarjassa kuin se kaunis, iso ruunikko, joka näyttikin ihan kilpahevoselta. Äidin höpinät eivät kiinnostaneet vaan Jesse läpsi naisen kättä olaltaan. Tuo nolaisi hänet täysin.
”Vau, Remona on varmaan ihan huippuhyvä”, poika nyökytteli ja katsoi sitten taas Caitliniin, kun kuuli ja ehti reagoida kysymykseen.
”Joo, mulla on oma poni Mika ja meen sen kanssa esteitä”, Jesse kertoi lyhyesti ja vilkaisi sitten äitiään, kun sai luvan silittää Remonaa. Jenna nyökkäsi hymyillen ja Jesse astui hitaasti lähemmäs. Eihän hän halunnut pelottaa hienoa kilpahevosta.
”Mitä kaikkea se osaa?” Jesse kysyi kun ojensi pientä kättään ruunikon turpaa kohti. Pian hän uskaltautui jo silittämään sitä. Joku oli joskus sanonut, että kilpahevoset olivat vihaisia ja pelottavia. Remona ei ainakaan ollut.
”Hypätäänkö sillä?”

Caitlin nyökkäsi vahvistaakseen pojan olettamuksen.
"Remona on yksi parhaista", hän vakuutti ääni täynnä lämpöä, jota herttainen tamma hänestä aina houkutteli esiin. Nainen nyökkäili kohteliaasti pojan kertomukselle tuon omasta ponista. Oli mukava kuulla, että kirkassilmäisellä pojalla oli oma ratsu, jonka kanssa harrastaa.
"Olette varmasti taitavia Mikan kanssa", punapää vastasi. Kaikki saattoivat aina oppia enemmän, mutta se ei tarkoittanut, etteikö lapsille olisi voinut silloin tällöin antaa kehuja ihan tyhjästäkin, tietämättä ratsastajasta tai ponista sen enempää.
"Remona kilpailee kouluratsastuksen huipulla, Grand Prix luokissa, joten parhaana päivänä se osaa ihan kaiken", Caitlin selitti taputtaen ylpeänä tamman kaulaa. Remona oli upea tamma, eikä hän koskaan väsyisi kertomaan sitä muillekin.
"Yleensä jos se ei osaa jotakin, syy on minun", hän lisäsi naurahtaen. He olivat jo kulkeneet pitkän tien yhdessä, mutta aina ei vain kemiat kohdanneet täysin, ja silloin lopputulos oli hänen silmäänsä epätasapainoinen ja huono.
"Aina välillä, mutta enemmän työskennellään puomeilla ja kavaleteilla. Teettekö te paljon puomiharjoituksia Mikan kanssa?"

Jesse silitti hevosen poskea hurmioituneena, sillä hän ei varmaan ikinä ollut nähnyt niin läheltä niin täydellistä hevosta. Oli ollut paras idea koskaan tulla Rosings Parkiin ja onneksi se oli sopinut äidille. Miksi äiti ei ollut yhtä innoissaan Remonasta? Tulisi taputtamaan!
”Me ollaan hypätty 80-senttisiä kisoissa”, Jesse kertoi ylpeänä ja jatkoi kärsivällisen tamman silittämistä. Se oli niin upea, että hän oli ihan häkeltynyt saadessaan koskea sitä. Oli, kuin olisi tavannut oman idolinsa.
”Välillä, mutta mun mielestä esteet on kivempia”, poika kertoi ja mietti, ettei opettajien hokema puomiharjoittelu voinut kai olla ihan huono juttu, jos sen tason hevonenkin meni niitä. Voisivatko aikuiset muka olla oikeassa sen suhteen?
”Haluutko nähä Mikan kuvan, mulla on puhelimessa”, Jesse innostui ja kaivoi takkinsa sisätaskusta vanhemman älypuhelimen, joka kuului halvempaan sarjaan. Hän selasi kuvakansiosta parhaan kuvan ja esitteli kuvaa hänestä kirjavan poninsa selässä kentällä.

"Vau, tehän hyppäätte ihan kunnon esteitä", Caitlin ihasteli sävyyn, jonka toivoi olevan kannustava antamatta pojalle liikaa ideoita. Toiset lapset tiesivät omasta mielestään jo niin paljon, ettei kannustuksesta ollut muuta kuin haittaa. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän rohkaisisi lasta tekemään jotakin, mitä tuon äiti oli kieltänyt.
"Esteissä ei ole yhtään mitään vikaa", nainen nyökkäsi hymy huulillaan. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että lapset innostuivat esteistä enemmän kuin kouluratsastuksesta. Olihan hänkin nuorempana seilannut ties minkä painotuksen väliä etsiessään omaa vahvuuttaan.
"Totta kai, näytä ihmeessä", hän hymyili vihreät silmät tuikkien. Lapsissa oli tietynlaista taikaa, se hänen oli myönnettävä, sillä pienempien tahraamaton into tuntui olevan tarttuvaa laatua. Punapää väitti aina nuortuvansa nähdessään siskonpoikansa, vaikka sisko väittikin päinvastaista.
"Sinulla on todella hieno poni, Jesse", Caitlin ilmoitti iloisesti katseltuaan hetken näytettyä kuvaa. Hän oli suorastaan ylpeä siitä, että muisti edelleen pienen keskustelukumppaninsa nimen.
"Onko Mika ollut sinulla pitkään?" Hän kysyi kääntyessään takaisin puoliverisen puoleen hikiviila kädessään. Ehkä olisi parempi saada tamma kuivattelemaan solariumin alle, vaikka eipä tallissakaan kylmä ollut.

Jesse myhäili tyytyväisenä kun sai kehuja Caitlinilta.
”Ollaan hypätty metriäkin joskus kotona”, hän kertoi ettei jäisi ihan kakkoseksi täydellisen hevosen rinnalla. Hän työnsi puhelimen taskuunsa takaisin saatuaan kehuja Mikasta.
”Mika on paras. Sain sen viime vuonna”, poika vastasi ja vilkaisi äitiään, sillä ei ollut ihan varma, oliko vastannut oikein. Jenna nyökkäsi ja yritti miettiä, olivatko he mahdollisesti ystävällisen Caitlinin tiellä.
”Omistatko Remonan?” Jesse kysyi katsellen ihailevasti vanhempaa naista. Miksi äitillä ei ollut sellaista hevosta?
”Joko olet ratsastanut sen tänään? Onko sinulla muita hevosia?”

"Oho, tehän hyppäätte isompia kotona kuin me Remonan kanssa", Caitlin hymyili leveästi innokkaalle pojalle. Olisivatpa kilparatsastajat samanmoisella asenteella liikkeellä kuin Jesse. Joskus hänestä tuntui, että ammattilaiset tai sellaisiksi pyrkivät hukkasivat rakkautensa hevosiin tavoitellessaan aina parempaa suoritusta. Tai ehkä se oli vain aikuistumisen yhteydessä tapahtuva välttämätön paha. Niin tai näin, olisi ollut ihana nähdä hevoset jälleen lapsen ihailevin silmin.
"En, Remona on minulla vain lainassa", nainen vastasi hyväntuulisesti päättäen säästää pojan ylläpidon yksityiskohdilta. Eiköhän siinä ollut tarpeeksi tarkka tieto pojalle.
"En ole ratsastanut sitä vielä tänään, enkä ehkä ratsastakaan", nainen selitti hymyillen vedellessään vesiä tamman selästä.
"Olemme tehneet sen verran paljon hommia tällä viikolla että vapaapäivä tässä kohtaa voisi tehdä Remonalle hyvää", hän selitti iloisesti kiertäessään estotta tamman takaa toiselle puolen. Ehkä olisi pitänyt vaivautua kiertämään etukautta nyt kun paikalla oli lapsi, mutta sellaisten miettiminen oli jo liian myöhäistä.
"Ratsastan myös toista kouluratsua. Sen kanssa tein jo töitä tänään, mutta sekään ei ole omani", Caitlin jatkoi. "Olet onnekas, kun Mika on ihan ikiomasi."

Jesse tunsi pulppuavaa ylpeyttä kun kuuli, että hän oli hypännyt isompia kuin Caitlin Remonalla. Hänen poninsa olikin ihan paras! Tuskin sitä oli tarpeen mainita, että hän oli hypännyt vain kahdesti metrisen pystyn tunnilla ja pudonnut toisella kertaa, mutta äiti muisti sen kyllä hykerrellessään vieressä. Poika mulkaisi vanhempaansa ikävään sävyyn, sillä ei halunnut näyttää ihan toopelta hienon Caitlinin silmissä.
”Vapaapäivät on ihan tylsiä”, Jesse vastusteli mutta tajusi ehkä samalla sen, että myöskään kilpahevosia ei ratsastettu päivittäin, eikä niillä varsinkaan hypätty isoja esteitä päivittäin. Äitikin varmasti toivoi, että hän oppisi asian viimeistään nyt. Jesse vilkaisi Jennaan kiitollisena, kun kuuli miten onnekas oli että Mika oli hänen. Niin hän ilmeisesti oli. Ehkä vielä joskus hänellä voisi olla lisää kilpahevosia, oikeita kilpahevosia, sellaisia kuin Remona.
”Millainen se toinen hevonen on?” Jesse kysyi silmät loistaen. Rosings Park oli hänen unelmansa, täynnä taitavia huippuhevosia. Voisikohan Mika muuttaa tänne? Ehkä hän voisi ehdottaa äidille.

Caitlin nauroi pehmeästi pojan nurinalle. Niinpä ne kai olivat. Hän ei koskaan keksinyt itselleen ohjelmaa, jos järjesti useamman vapaapäivän peräkkäin, joten oli lopettanut moisten pitämisen kokonaan. Kunhan nyt jätti sen verran vapaata aikaa viikossa, että ehti käydä ruokakaupassa sekä siivota asunnon, pärjäsi vallan mainiosti.
"Mutta ne tekevät hevosille hyvää. Huomenna Remona tekee töitä kaksinkertaisella innolla kun on saanut tänään olla vapaalla", nainen hymyili hevosen takaa. Tai sitten tamma ei malttaisi keskittyä kunnolla työntekoon. Onneksi Remona ei ollut yksi niistä hevosista, jotka kiipeilivät seinille vapaapäivän jälkeen.
"Sekin on tamma, nimeltään Veritas", Caitlin kertoi toisesta kilparatsustaan. "Se on vähän säpsy, mutta ehkä siitä vielä tulee rohkeampi. Onko Mika rohkea poni?" Hän kysyi ja kurkisti Remonan kaulan ali toiselle puolelle poikaa kohti. Veritasta hän ei esittelisi lapselle, ei tänään kun tamman hienostopiirien kasvattiomistajat olivat paikalla kyttäämässä hevosiaan läpi karva karvalta.

Jesse kuunteli kiinnostuneena, miten Caitlin valisti häntä vapaapäivien tärkeydestä. Ehkä nainen oli oikeassa, ratsastihan tuo hienoja kilpahevosia Rosings Parkissa. Hän tuskin muistaisi neuvoa enää seuraavan kerran kun Mikan vapaapäivä koittaisi silloin, kun hänellä olisi aikaa käydä tallilla. No, olihan varusteetkin hyvä joskus puhdistaa ja puuhailla muuten ponin kanssa.
”On, Mika ei pelkää mitään”, Jesse nyökytteli ja ojensi kättään silittääkseen ruunikon kaulaa. Remona oli niin hieno!
”Ehkä voidaan joskus ratsastaa yhdessä niin siitä sunkin hevosesta tulee rohkeampi”, poika ehdotti ja hymyili iloisena Caitlinille. Nainen ei varmaan pudonnut koskaan hevosen selästä ja oli todella taitava. Jonain päivänä hän olisi yhtä taitava.
”Joku päivä mulla on täällä vielä monta hevosta ja kilpailen niillä tosi korkeilla esteillä”, Jesse vannoi Caitlinille ja äidilleen varmana asiasta. Hänestä tulisi koko maailman paras esteratsastaja!

"Se on tosi hienoa. Rohkeudesta on aina hyötyä, varsinkin esteillä. Taidatte olla todella rohkeita kumpikin", nainen vastasi lämpimästi hymyillen. Hän ei ollut enää vuosiin pyörinyt ratsastuskouluilla, mutta saattoi vain kuvitella, miten monta Jessen kaltaista lasta niillä kävi viikottain silmät hehkuen ihastelemassa tuntiponeja.
"Ehkä Veritaksesta tulisi rohkeampi kaikessa, jos sillä olisi Mikan kaltainen rohkea poni seurana", Caitlin nyökytteli pojan pohdinnan mukana. "Remonakin oppisi varmasti hyppäämään rohkeammin, jos Mika näyttäisi sille esimerkkiä. Remona on vähän varovainen esteillä, vaikka se muuten onkin todella rohkea tyttö." Herttainen tamma oli upea kilparatsu, jos häneltä kysyttiin, eikä tamman työmoraalissa ollut mitään valittamista enää tässä kohden.
"Varmasti, kunhan vain muistat harjoitella paljon Mikan kanssa, etkä unohda kouluratsastuksen tärkeyttä", nainen kannusti voimatta olla virnistämättä lopuksi. "Monet esteratsastajat pudottavat puomeja kilparadoilla siksi, etteivät treenanneet tarpeeksi koulua ennen kisoja", hän paljasti matalammalla äänellä kuin kyseessä olisi suurikin salaisuus.

Jesse oli rohkea! Hänelle se oli unelmien täyttymys, keskustella hienon kilparatsastajan kanssa ja nähdä tuon upea hevonen. Olisi tietenkin ollut jännempää jos Caitlin olisi hypännyt, mutta tämäkin oli jännittävää. Hän kuunteli ratsastajan salaisuudet ottaen ne ehkä vähän turhankin tosissaan ja alkoi hymyillä kuin olisi juuri kuullut mitä sateenkaaren päästä löytyi. Kouluratsastus oli tylsää ja vaikeaa monesti, mutta ehkä hän todella sen kautta kehittyisi hyväksi esteratsastajaksi, vaikka se kuulostikin niin nurinkuriselta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa kovin lujasti vastaan idolilleen.
”Voitko näyttää muita hevosia?” Poika kysyi silmät loistaen ja rapsutti kiltin Remonan pehmoista turpaa.
”Jos vain millään ehdit”, Jenna ehti korjaamaan ennen kuin hänen lapsosensa ärsyttäisi Rosings Parkin ammattilaisratsastajaa liian kanssa. Jesse osasi olla raivostuttavan utelias ja energinen, eivätkä aikuiset aina pysyneet ihan pojan perässä.

"Ei minulla ole juuri nyt kiirettä mihinkään", nainen vakuutti hymyillen vuoroin pojalle ja tuon äidille. "Joten totta kai voin, kunhan vain saan Remonan solariumin alle." Punapää taputti lempeästi tamman kaulaa, joka oli ollut esimerkillinen seuralainen tähän asti. Ei hän muuta herttaiselta tammalta odottanutkaan, jos totta puhuttiin. Remona ei turhista kiukutellut. Caitlin kiinnitti narun vaaleanvihreään riimuun ennen kuin irrotti pesupaikan kiinnitysketjut ja lähti kiltin tamman kanssa solariumin suuntaan.
"Mitäs jos etsitään seuraavaksi hevonen, joka osaa myös hypätä?" Nainen ehdotti pilkettä silmäkulmassa. Eiköhän Jesse ollut jo saanut tarpeekseen kouluratsuista, ja äkkiäkös näin suuresta tallista löytyisi esteratsu, jota poika voisi ihailla ainakin karsinan ovelta käsin. Hän talutti solariumkarsinoihin tottuneen tamman paikoilleen yhteen vapaista väliköistä, ja kiinnitti hevosen molemmilta puolilta. Muutamalla näpäytyksellä lämpölaite heräsi henkiin. Hän rapsutti tamman otsaa hellästi, ennenkö kääntyi takaisin ovelle. Remona nuokkuisi tyytyväisenä solariumin lämmön alla ilman seuraakin. Estehevosen metsästykseen, siis.
"Katsotaanko ensiksi, keitä löydetään sisältä?" Nainen ehdotti hymyillen ottaessaan suunnan orikäytävälle.

Jesse oli innoissaan, sillä hän pääsisi näkemään hevosia! Oikeita kilpahevosia, enemmänkin kuin vain Remonan, vaikka sekin oli upea. Hän ei ollut pysyä paikallaan mutta malttoi juuri sen ajan, kun Caitlinilla meni viedä tamma .. mihin? Solariumiin? Poika kulki perässä arkailematta ja katseli jännittävää laitetta.
”Meillä ei ole tällaista tallilla”, hän huomioi ja vilkaisi äitiinsä ollakseen varma.
”Mitä se tekee?” Solariumkarsina oli erikoinen, eikä Jesselle ihan selvinnyt, miksi Remona sinne laitettiin. Tuskin hevonen sentään sellaisten lamppujen kanssa asui. Hänen silmänsä kirkastuivat entisestään lupauksista nähdä estehevosia, eikä hän aikaillut kun Caitlin oli sitten valmis niitä esittelemään.
”Joo, katotaan”, hän intoili ja asteli jopa naisen edeltä reippaasti käytävälle. Hänen katseensa juoksi pitkin upeita karsinan ovia, nimikylttejä ja puhtauttaan kiiltäviä kaltereita etsien upeita estehevosia. Kyllä kai hän tunnistaisi estehevosen kun näkisi sellaisen.
”Onko täällä paljon hevosia?”

Caitlin hymyili lapsen uteliaisuudelle.
"Se on lämpölamppu", nainen selitti hymy huulillaan päättäen pitää tarinointinsa mahdollisimman yksinkertaisena. "Se tekee hyvää lihaksille ja Remona kuivuu nopeammin sen alla." Hän seurasi pojan perässä käytävälle vilkuillen sisällä olevia hevosia. Osa oli edelleen ulkona, mutta heti käytävän alkupäässä näkyi tuttu kimo pää, kun Ivory katseli käytävälle korvat hörössä.
"Tosi paljon", punapää naurahti. "Yli sata", hän tarkensi vilkuillen ympärilleen. Tallityöntekijöitä ei näkynyt, mutta jos Ivory oli sisällä, kukaan tuskin panisi pahakseen, jos hän esittelisi kömpelön ruunan pojalle. Olihan hevonen kilpaillut kansainvälisissä kisoissa, joten kyllä se kilparatsusta menisi.
"Moikataanko Ivorya?" Hän ehdotti ja osoitti leppoista kimoa. "Se kilpaili sekä esteillä että kentässä, ennenkö jäi eläkkeelle", hän kertoi hymyillen. Siihen hänen tietonsa kimon kilpaurasta jäivätkin, ellei sitten laskettu sitä, että hän tiesi ruunan kompuroivan omiin jalkoihinsa vähintään yhtä tehokkaasti kuin hän itse. Caitlin vilkaisi viimeisen kerran olkansa yli pitkin käytävää, mutta kun hevosen omistajaa ei näkynyt, päätyi hän liu'uttamaan oven auki. Ivory hörisi kurkottaessaan käytävän puolelle, ja nainen nappasi pehmeästi kiinni harjasta, ettei ruuna lähtisi sen kauemmas. Tuskinpa se mihinkään oli menossa, mitä nyt uteliaana kurkotteli kohti ihmisiä herkkujen toivossa.

Jesse ehti unohtaa hienon lämpölampun (jollaista Mikan pitäisi muuten päästä heti kokeilemaan!) kun he siirtyivät katselemaan hevosia. Hän yritti parhaansa hillitä intoaan juosta karsinalta toiselle metsästämään parhaita hevosia ja hän malttoi jopa kuunnella oppaansa sanat.
”Yli sata hevosta? Vau”, Jessen naama venähti ja ennestään jo pitkältä tuntunut karsinarivistö tuntui kasvavan silmissä. Hän nyökkäsi ehdotukselle hevosesta ja kurkki karsinan kalterien taakse kaunista kimoa, joka vaikutti kiltiltä. Hänen silmänsä laajenivat, kun nainen oikein avasi oven ja hänelle tarjoutui mahdollisuus silittää sitä. Poika tarjosi oikein nätisti kättään ruunalle ja uskaltautui varovasti rapsuttamaan sen turpaa.
”Ivory on paljon isompi kuin Mika”, Jesse pystyi sanomaan ihailunsa lomasta.
”Kuinka vanha se on? Äiti, eihän Mika jää koskaan eläkkeelle?” Poika uteli melkein hätääntyneenä ja hänen äitinsä päätti ohittaa kysymyksen päätään pudistamalla. Ei ainakaan moneen vuoteen ja siihen mennessä, jos Jessellä vielä riittäisi into ratsastaa, tuolla olisi jo iso hevonen ratsunaan.

Sata hevosta oli kieltämättä paljon verrattuna kaikkiin niihinkin talleihin, joilla hän oli vuosien saatossa kiertänyt. Hän tosin olikin aina asunut jonkun kilparatsastajan omalla tallilla eikä niinkään valmennuskeskuksessa tai kilpailujärjestäjien hoivissa. Caitlin irvisti pahoittelevasti Jennalle tajuttuaan, ettei eläkkeestä puhuminen ehkä ollut ollut kovinkaan hyvä veto lapsen kuullen. Oli helppo unohtaa, että lapsille kaikki oli aina ikuista, eikä mikään koskaan voisi päättyä tai muuttua.
"Ivory on 16-vuotias", punapää vastasi luntattuaan ruunan syntymävuoden taulusta karsinan ovessa. "Se olisi jaksanut vielä kilpailla, mutta sen uusi omistaja ei ollut niin innostunut kisoista. Kyllä he ahkerasti valmennuksissa silti käyvät", hän lisäsi hyväntuulisesti. Caitlin ei ollut lainkaan niin varma, kuinka oikeita oletuksia oli Ivoryn tarinan suhteen tehnyt, mutta olkoot. Tuskinpa Jesse muistaisi enää ylihuomena mitä hän oli hevosesta sanonut. Lapsi keskittyisi varmasti vain siihen, miten oli päässyt näkemään oikeita kilpahevosia. Ruuna hamuili pehmein huulin pojan ojennettua kättä. Se Caitlinin oli Ivoryn puolustukseksi todettava, että ruuna oli todellinen ihmisenmieli. Sopi hyvin omistajalleen, se oli käynyt selväksi. Hän taputti kiltin ruunan kaulaa.
"Etsitäänkö seuraava kilparatsu?" Hän ehdotti ennenkö työnsi ruunan pään takaisin karsinan puolelle ja liu'utti oven kiinni. Koko käytävä oli täynnä karsinoita, joissa asusti kaikentasoisia hevosia, mutta suurin osa oli ulkona. Sääli. Tarhoille olisi matkaa. Valmentajan huomio kiinnittyi kavioniskuihin, kun säikky puoliverinen saapui narun päässä pöhisten pesupaikoille. Ruunikko läsipää pyöritteli silmänvalkuaisiaan ja kiskoi vasten kettinkejä, joihin Nathan Hookin kiinnitti hetkeäkään epäröimättä. Tallityöntekijä heilautti kättään tervehdykseksi ennenkö lähti varustehuoneen suuntaan.
"Tuo on Hook", hän kertoi pojalle hymyillen. "Se kisaa ihan huipulla esteratsastuksessa. Olet ehkä kuullut siitä? Meykenhoek Z", hän jutusteli tuttavalliseen tapaansa lähtien hevosen luokse. Hook pyöritteli edelleen silmiään. Mikäköhän sen oli taas noin matkalla talliin säikäyttänyt.
"Se on todella säikky. Mika voisi opettaa sille paljon rohkeudesta."

Jessen ilme venähti kun hän kuuli Ivoryn iän.
”Mikakin on jo 14-vuotias”, hän sanoi kauhuissaan siitä, että se jäisi pian eläkkeelle. Miksi hän ei tiennyt sellaisesta mitään? No, jos Ivorykin oli vielä voimissaan käydäkseen valmennuksissa, ehkä hänenkin ponistaan riittäisi vielä pitkäksi aikaa iloa. Niin hän toivoi? Jesse ehti kuitenkin unohtaa ajatuksensa kun sai rapsuttaa oikeaa kilpahevosta ja vielä äärimmäisen kilttiä sellaista. Hän päästi vastahakoisesti irti kimosta kun Caitlin lähti näyttämään hänelle muita hevosia ja viimeistään siinä vaiheessa, kun näki narussa kiskovan ja jo pelottavan näköisen ruunikon, hän unohti Mikan eläkoitymisen ja Ivoryn.
”Olen varmaan kuullut siitä”, poika sanoi mietteliäänä ja nosti käden hieromaan leukaansa kuten oli nähnyt aikuisten tekevän, kun he pohtivat asioita. Hän katseli mielellään villiä hevosta kauempaa.
”Miten se pärjää niin hyvin vaikka on noin säikky?” Jesse kysyi vilkaisten punapäätä. Hänen mielestään estehevosen piti olla rohkea. Ihan niinkuin Mika oli!
”Sen ratsastaja on varmaan todella rohkea. En tiedä uskaltaisinko ratsastaa noin säikyllä hevosella.”

"Mika on siis ponin parhaassa iässä", Caitlin koetti rauhoitella lasta. Tämän takia sisko ei tainnut jättää häntä yksinään lastensa kanssa. Hän vain päätyi ojasta allikkoon yrittäessään korjata tilannetta. Onneksi siskonpojat olivat reipasta sakkia eivätkä turhista hermostuneet, vaikka täti törmäilikin seiniin ja kompuroi kynnyksiin minne tahansa kulkiessaan.
"Se on rauhallisempi kun saa ratsastajan selkäänsä", nainen vastasi muistellen valmennuksia, joissa läsipää oli käynyt. Olisikin ollut niin, vaan ei. Hook säikkyi kaikkea ja kaikkia, eikä varmasti olisi pärjännyt kilparadoilla, ellei olisi saanut selkäänsä kerrasta toiseen teräksisen tahdon omaavia ratsastajia, jotka vakuuttivat hevosenkin siitä, ettei mikään ollut syömässä sitä keskellä esterataa.
"Minäkään en mielelläni ratsasta noin säikyillä hevosilla", Caitlin myötäili Jessen pohdintoja. "Mutta Hook on ihan mukava hevonen, kunhan saa rauhoittua rauhassa. Se vain pelkää kovia ja yllättäviä ääniä. Ehkä joku sulki autonsa oven juuri kun sitä vietiin ohitse ja siksi se kuvittelee edelleen, että joku monsteri on hyökkäämässä jostakin." Nainen vilkaisi pääkäytävän puolelle. Sääli kun Fairchildien hienot esteratsut olivat Ellisin mukana ulkomailla. Niissä olisi ollut upeita kilparatsuja pojalle esiteltäväksi. Ehkä tammakäytävältä lykästäisi.
"Mennään katsomaan, mitä toisella puolen tallia on", hän ehdotti ja viittasi kädellään pääkäytävän toiseen päätyyn. Jos ei muuta, niin sieltä he pääsisivät aivankin suurimpien tarhojen luokse vilkuilemaan ulkoilevia ratsuja.

Jenna arveli että saisi vakuutella kotona Mikan todella olevan vielä huippukunnossa. Ei poni jäisi eläkkeelle varmaan vielä puoleen vuosikymmeneen ja siitä riittäisi iloa Jesselle sen aikaa, että tuo vaihtaisi hevosiin. Vaikka Caitlin ystävällisesti yritti selittää asiaa pojalle, hän arveli viimeistään automatkalla kuulevansa ensimmäisen epäröivän kysymyksen. Ymmärsihän hän, poni oli tärkeä pojalle.
”Hook näyttää aika hurjalta”, Jesse sanoi vaikuttuneena hevosesta. Se oli hieno vaikka villi, ja hän halusi uskoa joskus ratsastavansa niin hyvin, että hallitsisi sellaisenkin säikyn hevosen. Ehkä joku päivä. Poika lähti mielissään Caitlinin mukaan toiselle käytävälle.
”Miten kukaan muistaa missä karsinassa mikäkin hevonen on?” Jesse kysyi vaikka oli painanut mieleensä tarkkaan jokaisen karsinan ovessa lukeneen nimen. Hänellä oli uskomaton muisti sellaisiin asioihin, jos vain kiinnosti.

Caitlin vilkaisi läsipäätä uudestaan. Kai se lapsen silmiin saattoi näyttää hurjalta. Hänestä se näytti lähinnä säikyltä, hermostuneelta hevosparalta, joka kaipasi omaa ihmistään näyttämään, ettei ympäristössä ollut mitään pelättävää. Tallityöntekijä palasi pian harjapakin kera hoitamaan hevosta, joten heidän siirtymisensä tammakäytävän puolelle oli oikein sopivasti ajoitettu. Häntä ei haitannut esitellä hevosia lapselle, mutta tallityöntekijöiden työt olivat varsin tiukkaan ajoitettuja.
"Minä joudun monesti tarkistamaan ovista", nainen naurahti. "Mutta tallivuoroja päivittäin tekevät työntekijät muistavat ainakin suurimman osan karsinat ilman suurempia ongelmia. Minä tarvitsen sitä varten listan", Caitlin tunnusti matalasti viimeisen lauseensa kuiskaten. Hän ei tosiaankaan tuntenut tallin hevosia kuten päivittäin niitä käsittelevät tallityöntekijät, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Riitti kun hän tiesi, mistä löysi omien kilpailtaviensa varusteet, tarhat ja karsinat.
"Kappas, Papillon on sisällä", nainen hymähti huomatessaan kiiluvasilmäisen tamman karsinassaan. "Se on kilpaillut menestyksellä suurimmissa kenttäkisoissa ja esteilläkin. Se on vähän pieni hevoseksi, mutta sitäkin taitavampi", nainen kertoi mutta toisin kuin Ivoryn kohdalla, ei tehnyt elettäkään aukaistakseen oven. Papillon oli yksi piru parhaimpanakin hetkenään, eikä korvat luimussa kaltereiden takana uhitteleva tamma näyttänyt olevan hyvällä tuulella.
"Se on vähän kiukkuinen tapaus aina välillä", Caitlin pudisteli päätään.

Jesse nauroi kun Caitlin sanoi tarvitsevansa listan. Hyvin ymmärrettävää sen kokoisessa tallissa. Ehkä hän voisi joskus tulla sinne uudelleen ja yrittää muistaa tauluista lukemansa nimet. Saattoi olla että poika unohtaisi edellisen käytävän jo ennen tämän loppuun saamista. Hän kuikuili Papillonin suuntaan mutta huomasi heti, ettei se ollut ollenkaan niin leppoisa kuin aiemmin tavattu Ivory tai Remona.
”Se näyttää vihaiselta. Ovatko kaikki kilpahevoset tällaisia?” Jesse kysyi viitaten levottomasti liikehtineeseen Hookiin ja nyt katseltavaan. Ivory kun oli jo eläkkeellä ja Remona taas kouluratsu. Ei Mika ollut ollenkaan kiukkuinen tai hankala vaikka se esteponi olikin. Hänen täytyisi harkita uudelleen haavetta omasta estehevosesta, jos ne kaikki olivat niin hankalia.