I'm a poor lonesome cowgirl

Alex kurkkasi kassiin ja hymyili suloiselle Bebbielle, joka natusti heinänkortta kaikessa rauhassa. Hänestä siinä oli jotain sellaista, että hänen isällinen puolensa heräili. Sellaista tapahtui aniharvoin ihmisten kanssa, mutta eläinlapset olivat hänen suosikkejaan.
”Isäsi on siinä oikeassa. Onhan laukka aika heiluttava askellaji”, Alex nyökkäili ja johdatti heidät pellolta pienelle hiekkatielle, jonka päässä tie erkanisi kahteen: toinen veisi Rosings Parkiin, toinen Greenridgeen.
”Jos todella innostut lännenratsastuksesta, voit ehdottaa kotitallillesi, että järjestäisivät kurssin. Englannissa on paljon hyviä opettajia, vaikka minä en ehtisikään”, hän ehdotti Tibbylle ja lepuutti käsiä reisillään, sillä ei nähnyt syytä roikkua kaulanarussa.

Tibby hymyili, sillä miehessä ilmeni jotain samaa kuin miltä isä näytti yhdessä vanhassa kuvassa. Tyttö alkoi naurattaa. "Sulla ihan sama ilme kun yhessä kuvassa missä isä on mun kanssa ku olin vauva", tyttö sanoi naurunsa seasta ja sitten hän lisäsi: "Isä on aina oikeessa. Tai no melkein." Tibby sanoi virnuillen, eikä pitänyt ohjaksista kiinni, rapsutti kilipukin sarventyngän juuresta, hän ohjasi hieman Piccoloa lähemmäs. "Haluutsä silittää sitä? Se tykkää äidinkaipuussaan joskus imeä sormia", tyttö kertoi.

Tibbyn yllättävä nauru sai Alexin hymyilemään epävarmana. Millehän tyttö nauroi, oliko hän tehnyt huomaamattaan jotain hauskaa? Kun hän sitten kuuli selityksen, mies unohtui vain hymyilemään, sillä mitä olisikaan sanonut siihen. Oli kummallista kuulla muistuttavansa häntä puolet nuoremman tytön isää. Tytön ratsastaessa lähemmäs ja tarjotessa mahdollisuutta silittää Bebbietä, Alex antoi hevosensa siirtyä pari sivuaskelta lähemmäs vierasta hevosta, mutta tarkkaili niiden välisiä kemioita koko ajan valppaana, jotta mitään ei sattuisi. Hän kurottautui lähemmäs ja ojensi kätensä Tibbyn laukussa olevan kilin niskalle ja rapsutti sitä.
"Onpa se karhea", hän huomasi hämmentyneenä hymyillen.

Tibby hymyili leveästi ja kun mies silitti hänen kiliään, alkoi pikkukili määkiä. "Se tykkää susta", Tibby tulkkasi hymyillen ja katsoi hevosia, kun Piccolo koitti nuuhkia hieman Arizonaa ja tuhahti hieman hieman. Tibby silitteli Bebbien kuononvartta ja sanoi: "Tää pitäis harjata, niin ois pehmeä. Mä harjaan aina kun käyn tallilla, se kuitenkin hankkiutuu solmuun ku kisailee ja kierii Piccolon kanssa laitumella."

Bebbien ääntely sai Alexin hymähtämään, mutta hetken rapsuttelun päästä hän veti kätensä pois ja siirsi hevosensa turvallisuuden nimissä kauemmas Piccolosta.
”Ehkä ehdit harjata sen kun palaatte tallille”, hän ehdotti ja rapsutti huomiosta mustasukkaisen amerikantuliaisensa kaulaa. Risteys, jossa heidän pitäisi erota, lähestyi vääjäämättä.
”Osaatko kotiin tien päästä?” hän kysyi ja osoitti edessä olevaa kohtaa, jossa tie jakaantui kahdeksi.

Tibby nyökkäsi ja katsoi lähestyvää haaraa. Ja sanoi: "Niin ehdin."
Kun mies kysyi osaisiko hän kotiin tien päästä, tyttö vastasi: "Osaan, mutta kerrostalossa ei saa pitää hevosia. Mutta osaan mä tallillekin." Ilkikurinen virne oli tytön kasvoilla ja silmissä ilkikuria. "Oli kiva tavata. Nähdään joskus", hän huikkasi ja ohjasi hevosensa oikeasta haarasta kohti Greenridgeä. Mutta huonon onnen varjo, oli selvästi iskenyt viimekerralla Tibbyn ylle, eikä peura vaara selvästikään hellittänyt. Jostain syystä joku peura, taisi kokea itsensä uhatuksi ja törmäsi sarvineen Piccolon kylkeen. Hevonen päästi hätääntyneen hirnahduksen ja nousi takajaloilleen kivusta. "Mene pois tyhmä sarvijaakko", Tibby kivahti peuralle. "Apua!" tyttö huudahti, kun Piccolo kaatui ja tyttö ehti hypätä viime hetkellä hevosen selästä. Piccolon kylki oli ihan vereslihalla raukan jalka repsotti. "Apua", tyttö parahti itkuun "Piccolo!" tyttö huusi tuskaisena ja kumartui hevosensa pään luo ja silitteli sitä rauhoittavasti. Hän näki että peurassa oli jotain vikaa, kun se pyöri ja törttöili, mutta Piccoloon sattui, eikä Tibby voinut jättää sitä, hän oli ihan shokissa.
//Sori oli pakko draamaa heittää.... XD//

Alex ja Arizona olivat jo ehtineet kääntyä omalle tielleen, kun mies kuuli hevosen korvia hyytävän avunhuudon takaa. Hän käänsi hätäisestä äänestä valpastuneen ratsunsa vauhdilla ympäri ja ehti nähdä, kuinka Piccolo keuli ratsastaja selässään ja kaatui sitten maahan. Hän huomasi peuran loikkivan pakoon, juuri kun he olivatkin keskustelleet niistä! Alex kannusti hevosensa raviin ja saavutti heistä jo kauemmas erkaantuneen hevosen ja ratsastajan. Hän jalkautui hevosensa selästä ja kumartui tytön ja tuon ratsun luo.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi Tibbyltä yrittäen pitää itsensä rauhallisena. Piccolo ei näyttänyt hyvältä ja hän tiesi, että mikäli jalka olisi poikki, se olisi hevosen menoa. Hän saattoi vain toivoa, ettei ollut.
”Saisimmekohan sen pystyyn?” Alex mietti katsellen kärsivää hevosta. Jos sen saisi ylös, voisi joku hakea sen trailerilla ja viedä klinikalle. Hän etsi puhelinta taskuistaan jo ennakkoon.

Tibby oli pahasi järkyttynyt. Hän vain silitti hevosensa turpaa rauhallisesti ja nieleskeli itkua. "Minä vihaan peuroja, minä ammun ne kaikki", tyttö vastasi, hänen mielensä oli järkkynyt pahasti. Kun Alex kysyi saisivatko he sen pystyyn, tyttö pudisti päätään ja osoitti jalkaa joka repsotti ja josta luu törrötti nahan läpi. "Piccolo joudutaan lopettamaan", tyttö sanoi ja parahti lohduttomaan itkuun. Tuska oman rakkaan ystävän puolesta koski todella syvälle.

Tibbyn sanat olivat valitettavan realistisia, ja Alex ei voinut kuin laske kätensä tytön harteille ja lohduttaa. Hän katsoi kärsivää Piccoloa ja valitsi puhelimestaan päivystävän eläinlääkärin numeron.
”Soitan eläinlääkärin paikalle. Mitä pikimmiten Piccolo pääsee tuskistaan, sitä parempi”, hän sanoi toivoen, ettei sanoillaan järkyttäisi nuorta tyttöä enempää. Hän ei ollut vieläkään täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta ilmeisesti peura oli yllättänyt hevosen ja aiheuttanut kaiken sen kauheuden.

Alex nosti puhelimen korvalleen ja vain lyhyen hetken tuuttauksia kuunneltuaan hän sai esitellä asiansa, kertoa koordinaattinsa ja toivoa sormet ristissä, että eläinlääkäri pääsisi paikalle mahdollisimman pian.
”Eläinlääkärillä menee puolisen tuntia”, hän kertoi puhelun jälkeen ja silitti hiljaa Tibbyn selkää.
”Hän lupasi myös lähettää paikallisen metsästäjän, jos hän kerkeäisi nopeammin”, Alex lisäsi ja toivoi, ettei Tibbyn tarvitsisi nähdä hevosystävänsä kuolemaa.
”Onko Bebbie kunnossa?” hän yllättäen muisti ja katseli laukkua.

Tibby katsoi surullisena hevosystäväänsä ja katsoi vaiennutta Bebbietä ja kilipukki puolestaan hieroi päätän tytön kättä vasten ja se vaistosi tilanteen. Tyttö nosti kilipukin Piccolon pään vierelle ja kilipukki hieroi päätään hevosen päätä vasten, rauhoittaen näin Piccolon. Tibby iski kätensä silmillen ja itki lohduttomasti. Hän ei pitänyt tästä retken vaiheesta enää yhtään. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja tuska oli valtava. Hän kuuli kauempaa auton ääntä, eikä mennyt kauaa kun paikalle tuli maasturi.

Alex seurasi murheellisena Bebbien ja Piccolon viimeisiä jäähyväisiä. Hän tunsi sydämensä murtuvan kun näki Tibbyn itkevän niin vuolaasti, mutta toisaalta hän tiesi sen auttavan. Mies puristi tytön olkaa ja nousi varovasti ylös ottaakseen vastaan maasturia kuljettavan ihmisen. Auto pysähtyi hyvän matkan päähän ja Alex tervehti kuskin ovesta nousevaa miestä.

”Jason on se metsästäjä, joka tuli lopettamaan Piccolon”, Alex esitteli hiljaisella äänellä Tibbylle saapuessaan miehen kanssa.
”Arizona on vietävä pois, se ei saa nähdä tapahtumaa”, hän puheli mietteliäänä ja vilkaisi tyttöön. Pärjäisikö tuo yksin, jos hän lähtisi hevosen kanssa ja metsästäjä veisi Tibbyn ja Bebbien takaisin Greenridgeen? Joku voisi tulla traktorin kanssa hakemaan hevosen ruhon, mitä pikimmiten, sen parempi.

”Tibby, pärjäätkö, jos vien Arizonan kotiin?” hän kysyi varovasti.

Tibby tuijotti vain järkyttyneenä, kun auto tuli, hän tiesi että viimeiset hetket olivat käsillä. Hän katsoi surullisena Alexia ja metsästäjää joka tuli paikalle. Tyttö nosti katseensa Alexiin ja nyökkäsi vain vaisusti, eikä ollut lainkaan varma pärjäisikö. Tibby painoi Piccolon turvalle suukon ja otti kilipukin syliinsä ja käveli sen kanssa kauemmas, ettei katsoisi rakkaan hevosensa loppua. "Se sai vasta uudet kengätkin", tyttö mutisi Bebbien mäkättävää naamaa vasten.

Alex talutti lajitoverin kohtalosta hieman sekavana olevan Arizonan mukanaan Tibbyn perässä ja laski kätensä tytön olalle.
”Ota Ari, ratsasta Greenridgeen ja kerro, mitä tapahtui. Tulen perästä”, hän lupasi ja tarjosi suitsetonta hevostaan tytölle. Hän huolehtisi kyllä kaikesta, ei Tibbyn tarvitsisi nähdä kuinka rakas ystävä vetäisi viimeisen henkäyksensä.
”Se tottelee kaulanarulla ohjausta, voit käyttää sitä kuin ohjaa”, hän opasti ja auttaisi tytön mielellään hevosensa selkään. Mitä vain, ettei Tibby kärsisi yhtään enempää.

Tibby katsoi miestä ja nyökkäsi ja astui lähemmäs lännenratsua, jonka selkään nousussa hän tarvitsi apua. "Kiitos", hän sanoi surullisella äänellä ja kun oli päässyt hevosen selkään, hän lähti kohti Greenridgeä, pitäen määkivät kilipukin sylissään ja rauhoitteli tuota, vaikka itsekin oli hyvin järkyttynyt.
Ratsastaminen Arizonalla onnistui tosi hyvin ja hän nopeutti vauhtia hieman, kun kuuli laukauksen. Se sai sydänalassa tuntumaan raskaalta.
Greenridgen näkyessä tyttö lisäsi vauhtia ja pihalla sattui olemaan Ava, joka säikähti kun Tibbyllä oli eri hevonen ja nainen huomasikin tytön hätäisen katseen ja olemuksen ja riensi vastaan. Ava auttoi tytön alas ja itkuinen tyttö painautui kilipukki sylissään Avan syliä vasten ja kertoi kaiken mitä oli tapahtunut. Ava vei Arizonan yhteen vapaaseen karsinaan ja pyysi erästä tallirenkiä hoitamaan sen, sitten hän vei tytön toimistoon ja soitti sieltä Tibbyn kotiin ja isä lähti hakemaan tyttöä. Isän poissaollessa, Tibby kertoi yksityiskohtaisesti mitä oli laukkakisan jälkeen tapahtunut ja Alexista, jonka ruunalla hän tuli tallille.

Alex auttoi Tibbyn Arizonan selkään ja toivoi, että hyvätapainen hevonen kantaisi tytön ja kilin turvallisesti kotitallille. Hän kääntyi ja käveli takaisin kärsivän hevosen ja metsästäjän luo, joka vain odotti lupaa lopettaa eläin. Se oli tuttua miehelle ja tuo tiesi mitä teki, joten laukaus osui kerralla oikein ja Piccolo nukahti lopulliseen uneen. Alex oli nähnyt useamman hevosen lopetuksen, mutta ei silti koskaan tottuisi siihen. Hän kumartui kirjavan tamman luo, riisui sen suitset ja satulan ja kantoi ne maasturiin, jolla metsästäjä oli luvannut kuljettaa hänet Greenridgeen. Hän toivoi, että tallilta saataisiin joku noutamaan hevosen ruho mahdollisimman pian, jottei yksikään ratsukko siihen törmäisi. Saavuttuaan tallin pihaan hän nosti varusteet syliinsä, kiitti metsästäjää ja asteli talliin luovuttaakseen tavarat Tibbylle. Arizona näytti ainakin olevan paikalla, joten todennäköisesti tyttö oli selvinnyt perille ehjin nahoin.

Tibby tuijotti vain kilipukki sylissään, eteen kun hänen isänsä tuli toimistolle. Ava kertoi sen mitä Tibby oli hänelle kertonut. Isä oli yhtä järkyttynyt, kuin Tibbykin ja halasi lempeästi tytärtään ja lähti taluttamaan tuota kohti tallia, jossa oli Piccolon karsina. Hän aikoi jättä Bebbien karsinaan. "Ei isi, Ei Bebbie pärjää siellä yksin", tyttö alkoi itkuisesti protestoida vastaan. "Kyllä pärjää, siellä on heiniä ja vettä. Huomiseksi sille varmasti saadaan mummin eteiseen paikka", mies sanoi lempeästi. Mutta tyttö ei suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa. Bebbie oli määkinyt siitä asti kun sen ystävä jäi metsään. "Mutta se itkee ja pelkää", Tibby sanoi ja itki isänsä syliä vasten. Mies halasi tytärtään siinä karsinoiden välisellä käytävällä ja näki miehen, kantavan varusteita. Tibby huomasi myös Alexin ja sanoi: "Tuo auttoi minua." Tibbyn isä asteli miehen luo ja kiitti tuota avusta, hänellä oli paras puku päällään, mutta hän avasi Piccolon karsinan. "Laita ne tuonne. Ne haetaan, sieltä sitten, kun Tibby on saanut levättyä", Tibbyn isä sanoi ja katsoi tytärtään. Joka ei suostunut jättämään kilipukkiaan karsinaan. "Se pelkää", itkuinen ääni sanoi.

Alex katsoi murheellisena sekavaa Tibbya ja nyökkäsi tytön isälle. Mies vei varusteet osoitettuun paikkaan ja jäi sitten seisomaan käytävälle tietämättä, kuinka tehdä. Hän kävi tallin toimistolla Avan puheilla ja näytti kartalta, mistä Piccolon voisi hakea ja kertoi myös oman näkemyksensä tapahtumista. Mies palasi vaiteliaana alas ja katsoi itku kurkussa nuoren tytön tuskaa.
”Bebbie pärjää kyllä, tiedät itse, että se on hieno kili”, Alex yritti lohduttaa, vaikka ei mitään vuohista tiennytkään. Hän oli ymmärtänyt, että se oli todella läheinen Piccolon kanssa, mutta eläimillä oli tapana aistia, kun ystävät lähtivät lopullisesti. Kilikin varmasti tajuaisi ajan kanssa, ettei sen hevosystävä enää palaisi siltä maastoretkeltä.

Ava kertoi, että miehen hevonen odotti eräässä karsinassa isäntäänsä ja lupasi, että hän hakee jonkun kanssa hevosen vielä saman illan aikana. Tibby ei meinannut suostua jättämään kiliä, mutta meni sitten varustehuoneeseen ja otti Piccolon loimen päältä lampaantaljan johon hän kääri pikkuystävänsä ja vei sen sitten karsinaan Piccolon satulan viereen. Kun hänen isänsä sulki karsinan portin ja lähti taluttamaan Tibbyä tallilta, Tibbystä tuntui kuin Bebbie olisi määkynyt vain kovempaa. "Sitä pelottaa", tyttö sanoi itkuisesti ja hänen isänsä pysähtyi ja kumartui itseään lyhyemmän tyttären tasolle ja sanoi: "Siltä tuntuu vain oudolta, kun Piccolo ole sen kanssa. Se ymmärtää omalla tavallaan, ettei Piccolo tule takaisin. Se ei pelkää, koska tämä on tuttu ympäristö ja tuttu pieni karsina. Se on käärittynä omaan turvalliseen taljaan ja se on Piccolon satulan vieressä. Se tuntee Piccolon tuoksun satulasta ja Piccolon tarvikkeista. Ei se pelkää. Se vain totuttelee." Tibby rauhoittui isänsä puheista ja painautui itkemään tuon syliä vasten. Hänen isänsä halasi lempeästi tytärtään ja silitti tuon hiuksia ja selkää. "Mennään kotiin, tarvitset lepoa", hänen isänsä sanoi ja talutti tyttärensä autoon nyökättyään ja hyvästellessään Alexin. "Kiitos vielä avustasi", hän sanoi ja auttoi tyttärensä maasturiin ja laittoi tuon turvavyön kiinni.

Alex vilkaisi Bebbieen vielä, kun Tibby oli lähtenyt. Se tottuisi kyllä, hän halusi uskoa niin. Mies nappasi oman hevosensa karsinasta tietäen, että matka Rosings Parkiin sujuisi hiljaisissa merkeissä. Hän talutti hevosen tallipihalle ja nousi sen selkään antaen varsin ilottomana sille avut lähteä kohti omaa tallia. Hän ei hetkeen unohtaisi sitä päivää, ja ottaisi taatusti selvää, miten Tibby voi. Ehkä hän voisi kutsua tuon joskus kokeilemaan hevosiaan, ihan vain piristääkseen. Sitten, kun aikaa olisi kulunut tarpeeksi, ja Piccolon pois meno tuntuisi vain haikealta, eikä niin sydäntä murskaavalta kuin nyt.

Kun isän maasturi lähti pihalta tyttö katsoi sitä polkua, jonka varrelle oli Piccolo jäänyt. Kotona äiti oli laittanut tytölle lämpöisen kylvyn ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, äiti pesi tyttärensä hellästi ja auttoi tuon vuoteeseen. Hän hyräili tuutulaulua tyttärelleen, jolla oli saanut tuon vuosia sitten tuon vilkkaan lapsen nukahtamaan ja keinutti lempeästi Tibbyä sylissään, kesti pitkälle yli puolen yön, ennen kuin Tibby nukahti levottomaan uneen.