I'm a poor lonesome cowgirl

[Avoin peli, maastoilemaan vaan porukkaa]
19.1.2016 Tiistai
Tibby oli muutamaa päivää aiemmin pudonnut lampeen ja oli oikeastaan ihme ettei Tibbyyn ollut iskenyt flunssa, tosin osasyy lieni siinä, että isoäiti oli koko viikonlopun juottanut kuumaa mustaherukkamehua ja niinhän sitä sanotaan, että pahanmakuiset nieltävät ovat terveellisiä.

Oli miten oli, nyt Tibby oli jälleen lähtenyt maastoon, kun Piccolo oli saanut rauhassa olla viikonlopun, oli sekin valmis uuteen retkeen. Tibby oli viikonlopun aikana käynyt isoäidin kanssa ostamassa uuden tilavan laukun, jonne pikku Bebbie voisi maastoratsastuksen ajaksi laittaa ja pitää sitten sylissä mukana, ilman että tuo joutuisi jäämään talliin tai juosta perässä ja eksyä.
Puiden lehdissä oli sateen jäljiltä kosteutta, mutta se ei haitannut ratsastajaa, eikä ratsua. Kumpikin nautti matkasta, eikä Bebbie laukussakaan äännellyt vaan nukkui rauhassa.
Ilma tuoksui raikkaalta ja lehvistöissä rapisi. Tibby ja Piccolo olivat unohtaneet peura episodin.
Alkumatkasta oli luonnollisesti menty käyntijalkaa ja sopivan alueen tullessa, Tibby kannusti hevostaan raviin. "Hyvä tyttö", hän kehui hymyillen.
Taivas oli selkeä, joskin ilma ei ollut ihan kirkas. Tibby veti syvään henkeä ja antoi itsensä nauttia täysin tästä hetkestä.

Kun sade oli lakannut ensimmäistä kertaa moneen päivään, Alex oli päättänyt suunnata hevosineen maastoon. Hän oli ottanut alleen varmajalkaisen luottohevosensa Arizonan, jonka oli varustanut tutulla lännensatulalla ja pelkällä kaulanarulla, vain vaihteen vuoksi. Hän oli jo tarpeeksi kauan harjoitellut joko naruriimulla tai kankisuitsilla, jotka sopivat erityisesti tarkkaan lännenratsastusharjoitteluun kentällä. Nyt oli kuitenkin aika nauttia nummisista maisemista ja satumaisista metsäpoluisa, joten kaulanaru vältti upeasti. Alex oli jättänyt epähuomiossa kypärän tallille, mutta toisaalta parempi niin, sillä saattoi suojata päänsä kevyellä pipolla tuulelta ja viimalta, mitä erityisesti avoimessa maastossa kohtasi lähes päivittäin.

Tallin jäätyä kauas taakse Alex pyysi kirjavaa hevostaan rauhalliseen, lännenhevoselle tyypillisen matalaan raviin ja saattoi vain ihailla maisemia. Arizona osasi katsoa jalkoihinsa, eikä se kompuroinut, joskaan askel ei ollut niin tasainen kuin kenttätyöskentelyssä olisi odotettu. Onneksi se tiesi, että nyt sai vain mennä. Tuuli ujelsi viereisessä metsässä ja hyytävä viima pyyhkäisi yli ratsukon. Alex veti takkinsa vetoketjua kiinni suojatakseen kaulansa ja jatkoi matkaa kiireettä. Pian hän kannusti hevosen laukkaan, joka jatkui yhtä rauhallisena kuin aiempi ravi. Se oli Arizonalle mukavampi askellaji pidemmän päälle.

Piccolo ravasi metsässä ja kun tuli sopiva alue, kannusti Tibby hevosensa laukkaan ja se olikin molemmista mukavaa. Eikä laukussa nukkuva Bebbie välittänyt tuon taivaallista, niin kauan kuin tunsi olevansa mukana.
Tibby vältteli niitä paikkoja, missä muisti olevan lampia, hän opettelisi kesällä sitten uimaan, nyt ei innostanut. "Hienoa Piccolo", hän sanoi ja tuli aava aukeama, jonne tyttö ohjasi hevosen. Piccolo tarkkaili samalla jalkojaan, eikä ollut mitään esteitä, joihin olisi saattanut kompuroida. Hevonen hirnahti iloisena kun laukkasi sydämensä riemusta.

Tibby kiljahti innoissaan kuin intiaani ja hevonen hirnahti tyytyväisenä ja lisäsi vauhtia. Bebbie määkäisi kerran, mutta jatkoi muuten nukkumista. Tibby antoi Piccolon mennä sitä vauhtia, mikä siitä tuntui hyvältä. "Jee!" hän hihkaisi antaen vauhdin tuivertaa kypärän alla olevaa pitkää tukkaa. "Hyvä hyvä", hän hihkui Piccololle, joka hieman rauhoitti menoaan. Piccolo meni silti laukkaa vaikka hieman rauhoittikin menoa. Pian se vaistosi jotain, lajitoverin ja hirnahti kovaa hidastaen vauhtinsa raviin. "Mitä siellä on? Ei kai vain taas peuroja? Pyydän ei lampien lähelle", Tibby sanoi rauhoitellen ja silitti tammansa kaulaa lempeästi.

Alex havahtui siihen, kun Arizona vaikutti kuulevan jotakin. Hänkin kuulosteli ja oli varma, että oli kuullut jotakin ihmisääntä, vaikka ei ollutkaan saanut sanoista selvää. Hänen kuuliainen ruunansa jatkoi pehmeässä työskentelylaukassa käännellen korviaan äänen suuntaan. Pian Alex huomasikin mahdollisen äänen lähteen, kun näki vieraan ratsukon ja hidasti hevosensa käyntiin. Hän nosti kätensä merkiksi, että oli huomannut toiset. Hevonen ei näyttänyt tutulta, mutta Alex ei uskaltanut vannoa, etteikö ratsukko olisi Rosings Parkista. Hän oli kuitenkin liikkunut niin pitkälle, että todennäköisempää oli, että nuo olivat jostakin toiselta lähialueen tallilta.

Tibby ei ehtinyt oikein muuta kuin kysyä kysymyksen, kun hän näki toisen hevosen ja ratsastajan. Myös hän hieman toppuutteli hevostaan ja nosti myös kättään, lähestyen rauhallisesti. Hän ei tuntenut toista, ehkä oli saattanut nähdä, etäisesti jotain tuttua, mutta muuten ei tuntenut tuota. Greenridgestä tuo ei ainakaan ollut. "Heyy", Tibby sanoi leveästi hymyillen, lähestyessään hevosensa kanssa miestä ja hevosta. "Sä oot varmaan Rosings Parkista, kun mä en muista nähneeni sua Greenridgessä", tyttö sanoi hymyillen ja katsoi silmät tuikkien miestä. "Onneksi et ole peura, niistä ei ole viimeajoilta mitään hyvää kokemusta", Tibby sanoi ja hymyili huvittuneena, asia jo huvitti häntä, vaikka uimataidottomuutensa vuoksi olisi saattanut hukkua, ellei Piccolo olisi lähtenyt hakemaan sitä kengittäjää avuksi.

Alex pysäytti Arizonan kun toinen ratsukko tuli tarpeeksi lähelle. Kirjava hevonen kurotteli päätään uteliaana toista ratsukkoa kohti, mutta mies piti sen paikallaan istunnallaan eikä sallinut sen mennä lähemmäs. Eihän sitä tiennyt, vaikka toisen hevonen ei pitäisi lajitovereistaan.
”Hei, olet oikeassa”, hän nyökkäsi arveluille heidän kotitallistaan.
”Sitä ei ehkä uskoisi, kun katsoo sirkushevostani”, Alex naurahti ja taputti pikkuruunansa kaulaa. Se oli kummajainen kilpatallilla, mutta hänen onnekseen hänellä oli sentään hyvä työpaikka siellä hevostenkouluttajana niin ongelmahevosten kuin elokuvahevosten kanssa. Kukaan ei ainakaan pääsisi sanomaan, että hän vain seisotti hölmöä lännenhevostaan liian hienossa paikassa.
”Olen Alex ja tämä on Arizona”, mies esitteli itsensä ja hevosensa.
”Peuroja? Niitä täällä lähimetsissä kyllä riittää.”

Myös Tibby pysäytti hevosensa, sillä hän ajatteli samoin, että voisi tulla kemiallisia ongelmia hevosten välillä. "Minä olen ehkä nähnyt sut siellä vilaukselta, jotain tuttua. Minä olen pari kertaa käynyt Piccolon kanssa siellä hyppimässä esteitä", Tibby kertoi ja katsoi kiinnsotuneena outoa ratsastusvarustusta. "Aika vänkä kampetus Arizonalla", tyttö hihkaisi ja sanoi: "Minä olen Tibby ja tämä on Piccolo." Sen sanottuaan tyttö taputti hellästi hevosensa kaulaa ja sitten nosti laukkunsa läppää ja näytti tyytyväisesti nukkuvaa kilipukkia. "Tämä on Bebbie, Piccolon paras ystävä ja karsinakamu", hän sanoi hymyillen.
Peuroihin tyttö sanoi hieman nolona: "Joo, tutustuimme viikonloppuna ihan pikaisesti kahteen yksilöön. Piccolo säikähti ja heitti minut selästään, ja minä kierähdin sitten johonkin syvään lampeen, ihme että pääsin pinnalle, kun minä en osaa uidakaan. Olimme juuri lähtemässä sen kengittäjän luota, kun Piccololta lähti kenkä ja samalla kaikki kengät uusittiin. Onneksi Piccolo juoksi sinne takaisin ja se kengittäjä tuli ja veti minut sieltä jäätävästä lammikosta ylös, ei oikein tee mieli uusia sitä tapausta." Hän kuitenkin naurahti, sillä osasi ajatella sitä jo hyvänä puolena, ettei hukkunut.

Alex meinasi jo sanoa, että ei valitettavasti muistanut parivaljakkoa, sillä Rosings Parkissa vieraili niin moni eikä hän seurannut esteratsukoita. Se olisi kuitenkin ollut suhteellisen typerää ja loukkaavaa, joten hän päätti hymyillä ja esittää, että muisti ehkä itsekin toisen hevosineen.
”Hauska tavata”, mies sanoi ja kiinnitti sitten huomiota laukkuun, jonka läpän alta paljastui pieni kili. Kuinka suloista!
”Voi ei, kuinka suloinen parivaljakko!” hän kehui ääneen miettien, miten Piccolo ja Bebbie taatusti valloittivat kaikkien Greenridgen kävijöiden sydämet söpöydellään.
”Se on hyvätapainen, kun viihtyy noin mukanasi.” Alex haroi sormillaan Arizonan pitkäksi venähtänyttä ja hieman takkuista harjaa ja antoi hevosen painaa turpansa maahan. Se etsi ehkä syötävää, mutta talvinen maa ei sitä suonut.
”Onneksi selvisitte kunnossa”, hän kauhisteli tapahtunutta ja kiitti onneaan, että ainakaan Arizonan ei odotettu pelästyvän peuroja. Ehkä sitten, jos ne yllättäisivät kiitolaukassa pusikon takaa.
”Mihin olet matkalla? Ehkä voimme ratsastaa hetken yhdessä”, Alex ehdotti ja odotti Tibbyn näyttävän suunnan. Hänellä ei ollut kiire takaisin tallille.

Tibby nyökkäsi, eikä edes kuvitellut, että toinen tuntisi hänet, sehän olisi ollut ihme. "Kiva tavata sutkin", Tibby sanoi ja silitteli lempeästi kilipukin sarventynkää ja sai sen haukottelemaan ja mäkättämään. "Sain sen mummilta joskus puolivuotta sitten. Sen emä oli mummin viimeinen vuohi ja mä rupesin hoitamaan tätä ja tutustin Piccoloon. Niistä tuli niin hyvät kaverit, että jos ne joutuis olemaan erossa, niin tää hätääntyy", tyttö kertoi ja lisäsi: "Aina kun ratsastan kentällä esteitä, niin Bebbie on talutushihnassa ja se ei vaikene millään, kun haluis olla mukana. Kyllä tää kaksikko on monia hellyyttänyt ja näistä on otettu joskus kuviakin."
Tibbyn mainitessa peurakokemuksensa, hän sanoi: "Ei Piccolo yleensä säiky peuroja, mutta jostain syystä se silloin säikkyi ja olen minäkin helpottunut, että olen vielä tässä ehjänä." Tibby naurahti kommentilleen. "En mä oikeastaan minnekään, kunhan ollaan vaan nauttimassa luonnosta. Ja toki me voidaan yhdessä ratsastaa, minusta on nastaa kun on kaveri jonka kanssa ratsastaa." Sen sanottuaan Tibby maiskautti suutaan ja Piccolo lähti liikkeelle.

Alex tarkkaili toisen hevosta ja laukkua, jossa puolivuotias kili oleili kaikessa rauhassa. Oli ihanaa nähdä joku sellainen, joka todella välitti eläimistään. Varmasti kaksikko kiinnosti ihmisiä.
”Eikö Bebbie koskaan halua pois laukusta?” Alex kysyi kiinnostuneena. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Mies siirsi lantiotaan aavistuksen eteenpäin ja käänsi hevosensa Tibbyn valitsemaan suuntaan. Arizona kulki kaula matalana, kuten kunnon lännenhevosen kuului, ja sen liikkeistä näkyi sille ominainen rentous.
”Käytkö usein maastossa vai hyppäätkö enemmän?” Mies jatkoi keskustelua ja rapsutteli kevyen talvikarvan kasvattaneen pilkkuhevosensa kaulaa.

"Toki se halulaa poiskin, mutta se tietää, että se pysyy varmemmin mukana, jos se on täällä. Yleensä sitten kun rauhoitan Piccolon takaisin lämmittelyvaiheeseen, niin silloin päästän Bebbien, koska silloin vauhti on sopiva, eikä se jää jälkeen", Tibby sanoi hymyilen. Piccolo katsoi seuraa tehneeseen kaksikkoon ja vastasi: "No mä en vielä koskaan kilpaillu, mutta mä tähtään estekilpailuihin. Mutta kyl me pari kertaa viikossa käydään maastossa, koska täällä voi ajatukset vaeltaa vapaammin ja me tykätään luonnosta." Tibby liikkui Piccolon selässä, myötäen hevosensa liikkeitä, joka oli rento. Piccolo nautti myös näistä maastohetkistä kovasti.

”Ymmärrän”, Alex hymähti ja katseli ympäröivää maisemaa. Mieli lepäsi, kun sai olla luonnossa, ja hän ymmärsi hyvin, mitä Tibby tarkoitti. Hänenkin hevosensa viihtyivät parhaiten nummilla, Gabino, hänen musta arabialaisorinsa, erityisesti nopeilla kiitolaukkapätkillä. Arizona oli enemmän rauhallinen nautiskelija ja vaikka työskenteli mielellään kentällä, se rakasti maastolenkkien vapautta. Alex ohjasi hevosensa pellon reunalta polulle, joka johti harvaan metsään. Metsässä polut risteilivät niin, että jokainen löysi sopivan itselleen.
”Minä olen kilpaillut lähinnä lännenratsastuksessa”, Alex kertoi ja vilkaisi vierellä ratsastavaa tyttöä.
”Enkä siinäkään enää aikoihin. Rosings Parkissa minulla riittää niin paljon töitä hevosenkouluttajana, että omat hevoseni ovat jääneet vähän sivummalle”, mies katui mutta yritti pitää keskustelun keveänä. Kanssaratsastaja oli ulkonäkönsä puolesta vasta teini-ikäinen, eikä hänen ollut syytä tylsistyttää tuota aikuisten jutuilla.

Tibby hymyili leveästi ja kuunteli luonnonääniä, keskustellen samalla miehen kanssa. "Lännenratsastusta? Siksi sulla noin vänkät varusteet", Tibby hihkaisi. "Ooksä päässy kuinka palkinnoille?" tyttö kysyi kiinnostuneena. Häntä kiehtoi kuulla lisää lännenratsastuksesta. "Monta hevosta sinulla sitten on?" hän jatkoi utelua, eikä Tibby vieläkään saanut tarpeekseen utelusta: "Millaista on koulutaa hevosia varsinkin muiden hevosia? Eikös niiden omistajatkin tarttis yhtälailla koulutusta? Koulutatko sä ollenkaan minkänlaista ratsastusta? Niinku sitä lännenratsastusta tai esteitä?" Tibby nautti kyselemisestä, koska häntä oikeasti kiinnosti kuulla vastauksia.
Tyttö katsoi miestä ja sanoi: "Sori ku mä utelen sulta, mutta mua kiinnostaa oppia kaikkee hevosista. Mun vanhemmat siinä suhteessa tylsiä. Isä tietää hevosista jonku verran, ku sekin on ratsastanut nuorena. Mutta äiti ei oikein hevosista niin tykkää. Isä käy joskus tallilla kattomassa ku mä ratsastan, äiti harvemmin. Nykysin isää kiinnostaa enemmän autojen hevosvoimat, mutta kyllä se hevosistaki tykkää." Tibby puhua pälpätti hymyillen Alexille ja lisäsi: "Äiti välittää taloja ja asuntoja ja se samalla järjestää niihin tarvittaessa remontit joko myyjän tai ostajan kontolle, riippuen tahtooko myyjä myydä rempattuna. Ja iskä myy uusia autoja." Tibby kuitenkin antoi myös toisella mahdollisuuden puhua ja vastata kysymyksiin, mutta hiljaiseksi ei paljon päässyt tulemaan.

Alex vastasi hymyllä, kun Tibby yhdisti hänen hevosensa varusteet ääneenlausuttuun lajiin. Oli totta, että hän nautti maastoistakin enemmän lännensatulassa, vaikka oli hevosenkouluttajana toimiessaan opetellut ratsastamaan myös englantilaisessa satulassa.
”Olen osallistunut Arizonalla reiningin mestaruuskisoihin, joissa sijoituimme kolmansiksi. Se on ehkä suurin saavutukseni. Toisella hevosellani Gabinolla olen kilpaillut tynnyripujottelussa ja muissa nopeutta ja ketteryyttä vaativissa luokissa, sillä se on kuin luotu sellaiseen. Sinun pitäisi nähdä se, erityisen hienoa on nähdä mustan arabialaisen neli”, hän kehui oriaan ja mietti, kuinka paljon Tibby tarkalleen ottaen tahtoi tietää lännenratsastuksen eri luokista tai muusta asiaan liittyvästä. Hän päätti kuitenkin olla hölöttämättä suu päänä koko ajan, sillä mitä ilmeisemmin teinityttökin tykkäsi olla äänessä.
”Minulla on tällä hetkellä kolme hevosta, mutta yksi niistä on myynnissä”, hän vastasi todenmukaisesti ja nielaisi, sillä tunsi palan kurkussaan aina kun edes ajatteli Poppysta luopumista.

”Olen kasvanut hevosten kanssa ja käyttänyt koko elämäni niiden mielenliikkeiden opetteluun. Hevostenkouluttaminen on erilaista joka päivä, sillä hevoset vaihtuvat ja joskus niiden tekee mieli kuunnella minua, yleensä ei”, Alex vastasi naurahtaen ja tyytyi vain virnistämään huvittuneena ajatukselle hevosten omistajien kouluttamisesta. Oli totta, että usein erityisesti ongelmahevosten kanssa hän huomasi suuremman ongelman käsittelytavassa, eli ihmisessä, mutta ohjeisti omistajia pehmeästi eikä useinkaan onnistunut loukkaamaan. Hänen tarkoituksensahan oli saada hevosen ja sen omistajan yhteistyö toimimaan, joten monesti omistajat ottivat neuvot mieluusti vastaan, vaikka uskoivatkin ongelman hevoslähtöiseksi.
”Olen ratsuttanut nuoria hevosia eri lajeihin, mutta pääasiassa viime aikoina keskittynyt ongelmahevosiin ja näytöshevosiin”, hän lisäsi vielä ja miettiessään uraansa siihen asti, saattoi olla ylpeä saavutuksistaan. Kukapa ei olisi haaveillut olevansa hevostenkouluttajana ison budjetin elokuvassa?

Tibbyn selostus perheensä taustoista sai Alexin välillä nyökkäilemään ymmärryksen merkiksi, mutta hän ei keskeyttänyt mitään. Oli kiinnostavaa oppia lisää uusista ihmisistä.
”Vaikka vanhempasi eivät käy tallilla niin usein, he kuitenkin ovat ostaneet sinulle hevosen ja selvästi uskovat sinuun”, Alex huomautti hymyillen. Hänen vanhempansa olivat siinä suhteessa samanlaisia, sillä vaikka he olivat tukeneet lastaan hulluissa suunnitelmissa elättää itsensä hevosalalla, oli hän ostanut ensimmäisen oman hevosensa itse tienaamillaan rahoilla, ja käyttänyt vapaa-aikansa hevosharrastukseensa vasta töiden, kotiaskareiden ja koulunkäynnin jälkeen.
”Mitä sinä haluaisit tulevaisuudessa tehdä, oletko kiinnostunut alasta hevosten parissa?”

"Tynnyripujottelu?" Tibby sanoi ihmeissään, hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta lajista. "Milloin sitä saa tulla katsomaan?" tyttö kysyi hymyillen ja katsoi miestä udellen lisää: "Miksi sinä myyt Poppyn? Onko se jo vanha. Minä voisin puhua isälle, jos isäkin alkaisi taas ratsastamaan." "Mitä kaikkea lännenratsastukseen kuuluu?" Tibby jatkoi uteluaan ja piti katseen miehessä ja kuunteli tuon työstä. "Millä tavalla ratsutetaan lajeihin? Opetatko niinkun jonkun oppimaan esteille, jonkun siihen länkkäriin?" Tibby kysyi koska hän oli utelias kuulemaan ja samaan vastauksia uusiin asioihin.
Tibby kuunteli miehen ajatuksen siitä, että vanhemmat uskoivat häneen, Tibbyn hymy leveni. "Vau, nekö uskoo minuun? No niinkai ne uskoo", tyttö hihkaisi ja katsoi miestä silmiin innoissaan.
"Minusta tulee tallirenki", tyttö sanoi päättäväisesti ja lisäsi: "Tai no maailmankuuluisin ja paras esteratsastaja." Kunnianhimo oli hyvästä, mutta ehkä sitä saattoi jo olla liikaakin.

Alex naurahti tytön innokkuudelle.
”En ole oikein ehtinyt harjoitella Gabilla tynnyreitä aikoihin”, hän yritti muistaen vain sen, että voisi ehkä joskus taas kokeilla ja pitää hauskaa. Ehkä hän saisi aikataulustaan raivattua johonkin koloon myös vanhan harjoittelua, sillä tällä hetkellä hänellä oli työn allaan se suuri elokuva, ja sitä varten hänen piti kouluttaa useampi vieras hevonen ja hänen onnekseen myös hänen hieno musta Gabinonsa pääsisi valkokankaalle.
”Ostin Poppyn kouluttaakseni sen ratsuksi ja oli alun perinkin tarkoitus myydä se. Nyt se on jo hieno, aikuinen hevonen ja valmis uuteen kotiin”, hän kertoi ja mietti sen aamuista puhelua, jonka pohjalta yksi ostajaehdokas oli jo tulossa katsomaan suurta rautiasta. Ajatus hevosesta luopumisesta oli kamala, mutta kyllä se siitä, ajan kanssa.

”Lännenratsastuksessa on useita lajeja, jotka pohjaavat kaikki jollakin tavalla karjapaimenten työskentelytapoihin. Tehtäviä on eri askellajeissa, mukana on erilaisia pysähdyksiä ja piruetin tapaisia, mutta myös porttien avaamista, sulkemista ja muita esteitä, joita ei kuitenkaan hypätä kuten esteradalla. Ehkä voit joskus tulla katsomaan, kun pidän kurssia Rosings Parkissa”, hän ehdotti, sillä ei osaisi selittää lyhyesti rakasta lajiaan ihmiselle, joka ei sitä tuntenut ollenkaan. Näkemällä sen parhaiten tajuaisi. Hänestä oli hauska nähdä, miten tytön silmät kirkastuivat, kun hän mainitsi vanhempien uskovan tyttöön.
”No siinä sinulla on kaksi hyvää vaihtoehtoa”, Alex naurahti aliarvioimatta. Vaikka hän itse oli jättänyt omaan arvoonsa aikuisten toiveet löytää järkevä ammatti, kun oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan hevosten kanssa, hän huomasi nyt harkitsevansa pienen saarnan pitämistä siitä, kuinka tärkeää kouluttautuminen oli ja miten kannattaisi miettiä jotakin muutakin ammattia. Alex piti silti suunsa kiinni, eihän hän edes tuntenut Tibbya.

”Olisitko halunnut laukata kilpaa, kun metsäpolku päättyy ja edessä aukeaa laaja peltoaukea?” hän ehdotti innostamatta liikaa. Eihän sitä tiennyt, jos tytön hevonen ei vaikka pysähtyisikään löytäessään kilpailuvaihteen.

Tibby katsoi miestä ja kuunteli kun tuo kertoi hevosistaan lännenratsastuksesta. "Tuntuu hassulta ajatella, että hevoset tekis piruettei, eiks se kuulu hanhilampeen tai mikä sorsalampi olisikaan", tyttö sanoi ja koitti pohtia mikä balettitanssi olikaan. "Joo, mä tuun kattomaan, mutta kerros yksi asia vielä", Tibby pyysi ja sanoi sitten: "Mitä jos mä innostunkin siitä lajista enemmän kuin esteistä, soveltuuko esteratsu länkkäriin?" Lännenratsastus nimittäin kuulosti hyvin kiehtovalta.
Tibby ei oikeastaan ollut ajatellut muita ammatteja, kuin hevosiin liittyvää. "Millon sä alotit kouluttamaan hevosia?" Tibby kysyi mieheltä.

Kun metsäpolku oli loppusuoralla ja Alex ehdotti laukka kilpaa, tytön silmiin tuli ilkikurinen katse ja leveä virne. "Joo, kuulostaa hauskalta, mutta älä itke jos häviät, mäkään en itke", Tibby hihkaisi ja katsoi miestä silmiin.

Alex nauroi hyväntahtoisen huvittuneena, kun Tibby haki oikeaa nimeä baletille.
”Joutsenlampi?” hän ehdotti hymyssä suin, mutta antoi asian olla. Ei hän ollutkaan mikään korkeakulttuurin ystävä.
”Soveltuu”, Alex vastasi varmalla äänellä katsellen tytön hevosta. ”Piccolo olisi varmasti hyvä lännenratsu. Tärkeintä on, että hevonen vastaa herkästi apuihin ja kuuntelee ratsastajan pienintäkin toivetta nopeasti.” Mitä pidemmälle lajissa pääsi, saattoi alkaa arvostaa tiettyjen rotujen parempaa sopivuutta lajiin, mutta Alex oli sitä mieltä, että harrastusmielessä mikä vain hevonen soveltui lännenratsastukseen.
”Tärkeää on, että hevonen oppi kantamaan itsensä matalana, kuten Arizona tässä”, hän kertoi ja viittasi hevoseensa, jonka pää roikkui verrattain matalalla pitäen painopisteen oikeana. Hänellä oli vuosien kokemus lännenratsujen kouluttamisesta ja hän jos joku tiesi, että myös englantilaiseen tapaan koulutettu hevonen oli mahdollista uudelleenkouluttaa, joskaan se ei ollut niin helppoa kuin nuoren hevosen.

”Aloitin jo ihan nuorena poikana naapurin hevosten kanssa, mutta ammattimaisemmin kun olin kahdenkymmenen tai vähän vanhempi”, mies muisteli. Hän oli toki työskennellyt ansaintamielessä pitkään toisissa hommissa, mutta pikkuhiljaa edennyt kokonaan hevosten pariin.
”Arizona on nopeampi, miltä näyttää”, Alex yllytti kilpaan ja kun metsäaukea avautui, hän vilkaisi pilke silmäkulmassa Tibbya ja Piccoloa.
”Oletteko valmiit?” hän kysyi haastavasti.

"No se tais olla se joutsenlampi vaikka hanhilampi rimmais paremmin", Tibby sanoi huvittuneella äänellä. "No jos mä innostun siitä lajista, rupeetko sä opettamaan mua ja Piccoloa siihen? Se ainakin kuulostaa tosi tosi tosi tosi hauskalta. Iskä ja äiti maksais varmasti mitä pyydät ja varmaan mummikin vois maksaa", tyttö sanoi innostuneena.
Hän piti jo nyt Alexista, tuon kanssa oli hurjan hauska jutella, kun oppi uusia asioita.

Kun Alex puhui haastavasti ja yllytti kisaan ja sanoi tuolle: "Sehän nähdään." Tyttö katsoi haastavasti ja otti paremman otteen ohjaksista. "Piccolo ja minä ollaan täysin valmiita", Tibby katsoi miestä silmät tuikkien intoa. "Missä on maali?" tyttö kysyi hymyillen.

Alex nauroi, kun Tibby sitten jo innoissaan kyseli häntä opettajakseen.
”Valitettavasti mulla on tällä hetkellä kädet täynnä töitä muissa projekteissa”, hän pahoitteli mutta pisti tytön ehdotuksen korvan taakse.
”Pidän kuitenkin harvakseltaan lännenratsastuskoulutuksia, jonne mahtuu muutama ratsukko ja sen lisäksi yleisöä ilman hevosia. Voin vinkata Greenridgelle, niin he voivat välittää tiedon sitten asiakkailleen.”

Amerikkalainen lännenratsu pärskähti ja tuntui aistivan kilvan jo etukäteen. Se terästäytyi selvästi ollen valmis räjähtävään lähtöön koska vain ratsastaja sitä pyytäisi.
”Pellon toisella laidalla on oja, jonka voi ylittää siltaa, kapean kohdan yli astuen tai hyppäämällä. Kumpi ensin toisen pellon puolella, voittaa?” Alex ehdotti ja etsi sormensa hevosensa harjaan, jotta ei putoaisi täysin, kun äkkilähtöihin erikoistunut Arizona saisi jalat alleen.

"Joo, vinkkaa niille ni mä tiedän tulla paikalle", Tibby oli innoissaan.
Kun oli sovittu maali, Piccolokin oli jo valmis ja turskahti lännenratsun tavoin. Laukusta alkoi kuulua mäkätystä, sillä sielläkin aistittiin jännää. "Ei hätää Bebbie", tyttö rauhoitteli kilipukkia ja katsoi tuimasti Alexia. Ja heti kun mies antoi lähtömerkin tyttö kannusti Piccolon ravin laukkaan ja tuntui kuin he olisivat lentäneet pellon poikki. Tibbyllä oli hurjan hauskaa ja hän myötäili liikkeitään niin, että Piccololla olisi mahdollisimman hyvä laukata. "Wuhuuu!!" Tibby kiljaisi innoissaan ja Piccolo lisäsi vauhtia. Oli tosi tasapuolista. Johto paikka vaihteli vuoroin puolin ja toisin.

Alex nyökkäsi lähdön merkiksi ja Arizona hyökkäsi eteenpäin kuuliaisesti. Miehen kasvot hukkuivat hetkeksi valtavaan harjaan, kun hän nojautui kaulan ylle ja pysytteli kyydissä hevosen ampaistessa matkaan. Hän antoi ruunansa askeleen venyä ja vilkaisi vierelleen, missä tasaisesti mukana pysyvä painthevostamma nelisti ratsastajansa kera. Alex painautui lähemmäs hevostaan ja kannusti sitä vieläkin nopeammaksi. Hän ei enää katsellut kilpakumppania vaan siirsi katseen maalilinjalle, ojalle, ja otti suunnan lähimpään ylityspaikkaan. Arizona ei ollut estehevonen, mutta oja oli kapea ja sen ylitse olisi helppo ponkaista yhdellä laukka-askeleella. Hän tunsi harjan piiskaavan kasvojaan ja sulki ajoittain silmänsä, jottei saisi iskuja jouhista. Neli tuntui kiihtyvän mutta hän ei voinut olla varma, oliko se todellinen tunne vai voitontahtoinen illuusio. Kaviot kopisivat osittain kohmeiseen maahan ja ojan osuessa kohdalle, piskuinen hevonen hyppäsi yli kuin vanha tekijä ja hidasti välittömästi Alexin istuessa kunnolla satulaan. Mies kääntyi katsomaan toista ratsukkoa eikä voinut olla varma, kumpi oli voittanut. Hän oli niin keskittynyt vain omaan suoritukseensa.

Kun Arizona seisoi toisella puolen jokea, Alex katseli nauravin silmin Tibbyyn.
”En yhtään nähnyt, kumpi voitti”, hän paljasti huvittuneena ja ehkä tiesikin antaneensa täten tytön valita voittajan. Tibby voisi aina valehdella, vaikka olisikin ylittänyt ojan hevosellaan vasta hänen jälkeensä.

Tibby antoi täyden ilon tunteen tulvia ja adrenaalia pursui hänessä ja varmaan Piccolossakin. Vauhti Piccolo melkein lensi ja Tibby siinä samassa ja tuntui kun hän itsekin olisi juossut, vaikka ratsastikin. Mitä nopeampaa kaksikko meni, sitä varmemmalta ja mahtavammalta Tibbystä tuntui. Maa oli kohmeinen, mutta kopsetta kuului kavioiden osuessa vuoroin maahan. Piccolo hyppäsi ketterästi ojan yli leveämmästä kohtaa, kuin Arizona, mutta yli mentiin roimasti. Kun Tibby vaihtoi asentoa, Piccolo rauhottui.
Piccolo pudisteli seistessään päätä ja Tibby hymyili leveästi. Kun Alex sanoi ettei huomannut, kumpi voitti, Tibby olisi voinut valehdella, mutta hänen silmissään tuikki ilkikurinen ilme. Kyllä hän oli huomannut, että he olivat hivenen jäljessä. Hän oli pitkän aikaa hiljaa ja hänen mielessään kamppaili valehtelisiko vai ei, mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen hän lopulta myönsi: "Te voititte."

Alex nosti kätensä ilman voiton merkiksi ja hymyili leveästi.
”Sanoinhan, että se on nopea”, hän muistutti taputtaessaan ruunansa kaulaa. Hän siirsi Arizonan käyntiin ja viittasi Tibbyn mukaansa.
”Ette te sen huonompia olleet”, hän lohdutti nuorempaansa ja vilkaisi laukkua, jossa kili oli.
”Kuinka Bebbie viihtyi vauhdissa?”

Tibby hymyili myös leveästi, kun sai kehuja myös. "Ei Bebbie paljon perusta, kunhan se ei jää yksin", tyttö sanoi, kun hän oli taas Piccolon kanssa liikkeessä ja hän näyttikin kiliä kassissa, jonka suussa oli heinänkorsi ja se söi sitä. "Bebbie tahtoo vain olla lähellä, sillä on isän mukaan rautanen vatsa kun kestää laukkaamista ja vauhtia", tyttö sanoi leveästi hymyillen.