En ole enää teini, mutta silti

[ Angst. Nerokkaasti nimetty peli Colinia ahdistaa. Haluaisiko joku tulla piristämään tai ahdistumaan seuraksi? ]

Pikkuperjantai oli kerännyt kyläpubin täyteen väkeä. Pian oli työssäkäyvien aika valua takaisin perheidensä pariin jatkaakseen työviikkoa seuraavana aamuna, mutta vielä ehti vetäistä huiviin viimeiset paintit, heittää pari tikkaa ja väitellä suosikkujoukkueen parhaista pelaajista. Osa oli tullut pubiin pitämään pienen tauon keskellä viikkoa yksikseen, ilman sosiaalista rasitusta. Näihin lukeutui myös Colin, joka oli löytänyt itsensä pubista useampana perättäisenä iltana jo pitkän aikaa. Hän istui pienen, sivussa olevan pöydän ääressä eikä kellään ollut halua lähestyä pitkää hahmoa, joka tuntui imevän kaiken valon ympäriltään mustilla vaatteillaan ja synkeällä ilmeellään. Hän oli luotaantyöntävä näky eikä kyllä kieltämättä kaivannut seuraa.

Sekä Colinin vapaa- että työaika olivat viime kuukausina olleet pelkkää piinaa. Hän oli lopullisesti katkaissut välinsä vanhaan ystäväänsä, joka oli hänen yrityksistään huolimatta ratkennut uudelleen huumeisiin. Pahinta oli, että hänen teki mieli tehdä sama perässä, sillä mitä järkeä oli vältellä väistämätöntä. Hän ei ollut rohjennut mennä enää Newcastlen keskustaan peläten etsiytyvänsä vanhoille pahoille tavoilleen. Niinpä Colin oli jumissa pienessä kylässä eikä voinut mennä kotiinkaan kohtaamaan setänsä loppumatonta kyselyä. Hän olisi voinut jäädä Rosings Parkiin viettämään aikaa ystäviensä kanssa, mutta jo päivät tallilla olivat tuskaa: hän ei kestänyt olla Effien lähellä. Aluksi hän oli voinut helposti olla kuin mikään ei olisi muuttunut heidän välillään, mutta väsyi ajan myötä valehtelemaan itselleen. Käytännössä hän oli mennyt tunnustamaan pitävänsä vähän toisella tavalla yhdestä parhaimmista ystävistään, joka hänen tietämättään oli seurustellut jo pitkään yliopistoprofessorin kanssa. Jep. Kiva. Hienoa. Mahtavaa.

Mies siemaisi toista tuopillistaan, joka oli puolessa välissä. Vai oliko se kolmas? Hän ei jaksanut ajatella. Hänellä oli aivan liian paljon aikaa ajatuksilleen.

[Bex ei valitettavasti ole kovin piristävää seuraa, mutta ehkä ne voi jakaa surkeutensa.]

Hänellä oli ollut suuret suunnitelmat illaksi, eikä niihin suinkaan sisältynyt polkupyörän kyytiin kapuaminen ja pimeitä polkuja pitkin Slaleyhyn pyöräileminen, mutta moiselta matkalta punapäinen nainen itsensä löysi. Silmät punoittivat Slaleyn katuvalojen kelmeässä loisteessa, mutta hän oli valmis syyttämään kylmää viimaa, joka oli iskenyt vasten kasvoja lähes koko matkan. Hän ei ollut itkenyt Ryanin takia. Miehet eivät olleet kyynelten arvoisia. Eivät edes silloin, kun he huusivat raivoissaan toisilleen videopuhelun välityksellä.
Nainen hylkäsi pyöränromunsa koruttomasti pubin seinää vasten ja marssi sisään paukauttaen oven turhankin kovaa perässään kiinni. Onneksi tilassa oli sen verran ääntä ihan omastakin takaa, että oven kolahdus peittyi ihmisten hälinään ja televisioruudulta näkyvän jonkinlaisen urheilutapahtuman juontoon. Bex marssi tiskille kasvonpiirteet kiukusta terävinä ja tilasi oluttuopin hetkeäkään epäröimättä. Hän latoi tasarahan tiskille odottaessaan, että tiskin takana hyörivä mies saisi tuopin täytettyä hanasta ja antoi katseensa kiertää tutussa kyläpubissa. Siitä oli hetki, kun hän oli viimeksi löytänyt itsensä täältä, mutta silloin kun täytyi päästä karkaamaan kotoa eikä auton vieminen tullut kysymykseenkään, oli Slaley ainoa paikka, joka oli riittävän lähellä polkupyörällä tavoitettavaksi. Sitä paitsi täällä hänen parhaat päivänsä jo aikaa sitten nähneet farkkunsa ja musta ratsastustakkinsa ei herättänyt lainkaan huomiota.

Nainen siemaisi tuopistaan reippaan kulauksen välittämättä valkeasta vaahdosta, joka ei ollut järin makuaisteja hivelevää. Hän pyyhkäisi suupielensä surutta kämmenselkäänsä etsiessään mahdollisimman syrjäistä paikkaa, johon voisi paeta murjottamaan itsekseen. Nainen kurtisti kulmiaan pitkälle synkeälle hahmolle, jonka hän oli valmis sijoittamaan Rosings Parkiin, vaikka ei suoraan osannutkaan sanoa miksi tai kuka toinen oli. Ehkä se oli vain sitä, että toisessa oli jotakin samaa kuin siinä synkeässä ihmishahmossa, joka mulkoili häntä murhaa katseessaan, kun hän kävi kyselemässä Jamieta Rosingsista. No, se oli riittävän hyvin hänelle. Bex suuntasi sivulla olevan pöydän luokse ja nyökkäsi vapaata tuolia kohti.
"Sopiiko tähän istua?" Hän kysäisi päätään kallistaen ja hörppäsi uudemman kerran tuopistaan. Kylmä olut ei ollut aivan se ratkaisu, mitä hän ongelmiinsa toivoi, mutta sai kelvata täksi illaksi. Puhelin oli äänettömällä takin taskussa, mutta värisi ponnekkaasti tekstiviestien sadellessa luuriin. Hän ei aikonut vilkaistakaan niitä. Ryan pitäkööt pahoittelunsa hyvänään. Häntä ei enää kiinnostanut miehen kaukaa lausutut sanat. Tulkoot Englantiin pahoittelemaan, jos todella halusi pyytää anteeksi.

Colin vajosi niin tarmolla synkkyyteen, ettei ollut huomata pöytänsä viereen ilmestynyttä naista, etenkään kun tämä oli niin pienikokoinen. Naisesta hyökyi kuitenkin sellainen luontainen energia, että se riitti havahduttamaan miehen tämän läsnäoloon. Colin katsoi naista ja saattoi muistaa nähneensä tämän räväkän ulkomuodon joskus aikaisemminkin, muttei ollut täysin varma asiasta. Rosingsin asiakkaalta tämä ei vaikuttanut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, josko nainen olisi tarkoittanut jotakin muuta tai jos tarjolla olisi ollut tyhjä pöytä. Täydeltä näytti eikä muita mahdollisia seuralaisia ollut.

Mies olisi halunnut istua iltaa yksin, muttei osannut sanoa ei eikä varmaan olisi uskaltanutkaan. Niinpä hän nyökkäsi antaen toiselle luvan istua ja painoi katseensa takaisin tuoppiinsa.

Bex istahti alas saatuaan miehestä irti nyökkäyksen verran suostumusta ja ravisteli takin olaltaan tuolin selkänojalle. Hän hörppäsi anteliaasti tuopistaan ja mietti, miten tähän tilanteeseen olisi sopinut paremmin pullo tequilaa ja pauhaava musiikki, eikä kylmä, laiha olut ja pubin lämminhenkinen keskustelu. Miksei Slaleyssa ollut menevämpää juottopaikkaa? Hän epäili saavansa kieroja katseita baaritiskin takana häärivältä, jos menisi pyytämään useamman shotin ja raikuvaa musiikkia. Huokaisten hän vajosi tuoliinsa ryhdittömänä ja katseli tuoppinsa lasireunan yli synkkää miestä. Eipä tainnut tuollakaan kovin hyvin mennä.
"Näytät etäisesti tutulta", hän kommentoi hiljaisuuden venyessä liian pitkäksi hänen sietokyvylleen. "Ootko kenties Rosingsista?" Kai se oli ihan riittävän kohtelias tapa udella, mistä Colin oli tänne löytänyt. Tai sitten ei. Mitäpä hän miehistä tiesi, kun ei ottanut selvää siitä ainoasta, jonka rinnalla oli kulkenut nelisen vuotta.

Colin keskittyi tuijottamaan omaa tuoppiaan, jonka pohja lähestyi, jottei näyttäisi siltä kuin olisi kaivannut juttuseuraa. Välillä hän tosin vilkaisi seuraansa ängennyttä naista ajatusten harhaillessa siihen, että muisti hämärästi nähneensä tämän jossain. Tallilla vai Slaleyssa? Ajatukset palasivat tallista takaisin synkkyyteen. Hän voisi vain jättää menemättä töihin seuraavana päivänä, hän tuumasi tietäen, että menisi kuitenkin tunnollisesti rasvaamaan natisevia saranoita heti aamusta. Hän antoi kapinallisen ajatuksen elää hetken nopeasti hiipuvaa elämäänsä mielessään. Olihan tarjolla tietty aina muitakin töitä. Töitä, johon kukaan ei huolisi miestä, joka näytti kravatissakin rikolliselta. Colin nipisti nenänvarttaan puidessaan väsyneesti läpi vaihtoehtojaan, jotka oli laskettavissa yhden käden sormilla. Naisääni havahdutti hänet ajatuksistaan. Colin katsoi toista hetken hölmönä ennen kuin tajusi vastata.
"Joo. Olen siellä yleismiehenä", hän vastasi. Hän ei tiennyt, oliko ilahtunut saadessaan jotain osviittaa naisen taustoista vai ei. Oikeastaan ei. Rosingslaisia hän juuri vähiten kaipasi. "Pitäisi varmaan osata sijoittaa sinut johonkin, muttet kyllä sovi Rosingsin asiakaskuntaan." Mies tuumasi silmäillen punapäätä hieman tarkemmin. "Ei siis pahalla." Hän tajusi lisätä.

Bex nyökkäsi. Aivan, niin tietenkin. Hän oli aivan varmasti nähnyt Colinin pyörimässä tallirakennuksessa ja sen lähiympäristössä korjaamassa milloin mitäkin pikkuvikaa, jollaisia heidän kotitallinsa oli täynnä ilman että kukaan teki niille mitään. Hän naurahti vailla tavanomaista energiaansa, mutta hymyili Colinille vakuutuksena siitä, ettei ollut loukkaantunut miehen sanoista.
"En ole asiakas, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä", punapää myönsi ja juoksutti kätensä sivusiilin yli. Se alkoi taas kasvaa liian pitkäksi. Hän kulautti useamman suullisen tuopistaan välittämättä tahdista, jolla juomaa kului. Se olisi huomisen ongelma.
"Kävin siellä silloin tällöin valmennuksissa ponini kanssa sekä lainaamassa maastoesterataa ja maneesia", hän vastasi harteitaan kohauttaen. Olihan siinäkin ollut tapa päästä elämään hetkeksi hienon kilpatallin arkea. "Lähinnä käyn maastossa Jamien kanssa. Olen ratsastuskoululta muutaman kilometrin päästä", hän jatkoi hymähtäen. Olut katosi vauhdilla, kun tuoppia nosti huulille melkein jokaisen lauseen päätteeksi.

[ Minä reikäpää unohdin foorumin pelit ihan tyystin ystävänpäivän hämmennyksessä. D: Anteeksi kamalasti! ]

Colin nyökytteli hitaasti ymmärryksen merkiksi ja yritti muistella, mitä muita talleja alueella oli. Hänen tietämyksensä niiden suhteen ei ollut kovin kummoista eikä mitään sen selkeämpää nimeä pulpahtanut mieleen. Selvästi meininki oli kuitenkin kyseisellä tallilla paljon Rosingsia rennompaa. Nainen ei olisikaan sopinut kilpatallille tyypillisten kävijöiden joukkoon ja Colinin mielessä käväisi, mitenköhän hyvin tämä mahtoi sietää muita nirppanok- siis asiakkaita. Maastoretket Jamien kanssa kävivät järkeen, sillä siinä oli tyyppi, joka varmasti viihtyi räväkän näköisen naisen seurassa. Räväkkyydestä puheen ollen...
”Mikäs toi sinut tähän? Siis tänne”, mies kysyi tajuten laajentaa kysymystään, jottei kuulostaisi liian tylyltä, mutta viittoi silti epämääräisesti pöytäänsä. Hän ei tuntenut naista, mutta tämä vaikutti päällisin puolin sellaiselta, että olisi voinut hyvin kuulua johonkin äänekkäistä pöytäseurueista.

Bex vilkaisi ympärilleen pienessä, kotoisassa kyläpubissa. Kai siinä oli jotain hyvääkin, ettei hän tunnistanut enää jokaista kasvoa, jotka paikalle olivat eksyneet. Muutamat vuosikymmeniä kylässä asuneet vanhemmat herrasmiehet olivat painuneet verkkokalvoille lähtemättömästi, mutta loput näyttivät yhtä tuntemattomilta kuin missä tahansa muussa kapakassa ympäri Englantia.
"Ainoa paikka mihin pääsee keskeltä korpea ilman autoa", hän kohautti harteitaan, päättäen vastata ensin laajempaan kysymykseen. "Tämä pöytä näytti sopivan hiljaiselta, ja sinä etäisesti tutulta", hän tarkensi kulauttaen tuopistaan.
"Oon Bex", hän tajusi esittäytyä. Se riittäkööt esittäytymisistä, mitäpä kukaan sen tarkemmilla tiedoilla tekisi. "Mikäs sinut tuo tänne? Luulisi että tallilla on puuhaa aamuvarhaisesta", hän pohdiskeli. Kai moinen kysymys oli sallittu, kun mieskin sellaisen oli hänelle esittänyt.

Naisen vastaus oli ymmärrettävä ja Colinin pöytä hiljainen syystä. Hän oli kaikkea muuta paitsi juhlatuulella eikä kyläläisillä ollut hinkua istua seuraan piristämään häntä. Lähes kaikki vakiasukkaat tunsivat hänet vähintäänkin huhuista, jotka eivät olleet mairittelevia. Hänen naamakertoimensa perusteella tehtiin nopeita johtopäätöksiä, joita ei sen jälkeen suostuttu enää muuttamaan teki hän mitä vain. Käyttäytyi hän miten hyvin tahansa, ennakkoasenteet eivät muuttuneet. Kuitenkin se, että nainen oli istuutunut pöytään huolimatta siitä, että oli tunnistanut sen ääressä istuvan rujon hyypiön, lämmitti Colinin mieltä. Sentään hänet oli opittu tunnistamaan jostain muustakin kontekstista.
”Colin”, mies esittäytyi vuorostaan. Bex ei jahkaillut vaan kävi suoraan asiaan. Colin haki apua uhkaavan tyhjästä tuopistaan saamatta sitä, joten hän kohautti olkiaan. ”Joskus tarvitsee vähän nollausta, että jaksaa viikon loppuun asti. Taidat olla samalla asialla, vai alkavatko tallityöt teillä tavallista myöhemmin?” Hän hymähti.

Bex ei uskonut ennakkoluuloihin ja vielä vähemmän kuulopuheisiin. Hän ei halunnut tietää, mitä hänestä puhuttiin Hexhamissa tai entisten koulukavereiden keskuudessa. Niissä puheissa tuskin oli mitään perää, joten mitäpä sitä uskomaan mihinkään muuhunkaan, josta pienessä kylässä juorutaan.
"Silläpä juuri", nainen nyökkäsi. Nollaus tosin ei onnistuisi tänään ainakaan täysin, sillä aamutalli muistutteli olemassaolostaan. Äiti ei arvostaisi, jos hevoset jäisivät ilman heiniään kun hän nukkuisi herätyksen ohi - tai kaatuisi portaissa yrittäessään könytä jakamaan heiniä humalassa.
"Ei, valitettavasti. Tallissa parikin hevosta jotka tietävät kellon turhankin tarkkaan", Bex vastasi huokaisten ja kohotti tuopin huulilleen. Muutama reilumpi kulaus auttoi huuhtomaan katkeraa makua huulilta. Hemmetin miehet. Elämä olisi niin paljon helpompaa ilman kaksilahkeisia, vaikka kaipa siihenkin sakkiin mahtui muutama kunnollinen yksilö.