Tähtiloistetta

[ Herra Graham Crane saapuu, ja kaikki ovat tervetulleita vastaanottoseurueeseen ;>

Yritän aktivoitua taas täälläkin. Pahoittelen, mikäli tekstini on tönkköä;; ]

Rosingsin arki sujui totuttujen rutiinien siivittämänä: hevosia ruokittiin, harjailtiin, päästettiin jaloittelemaan tai varustettiin tavalliseen tapaan. Jokin tässä torstaiaamupäivässä kuitenkin tuntui erilaiselta. Ilmassa oli jännitystä. Hevoset saattoivat aistia sen yleisestä ilmapiiristä tai hoitajistaan, joista osa kenties vilkuili turhankin usein käytävälle kuin odottaen jotain. Joku, joka ei yleensä harrastanut ehostusta, oli saattanut sipaista kevyesti puuteria ja rajauksia. Puskaradio oli käynyt viimepäivinä kuumana henkilökunnan keskuudessa huolimatta yrityksistä pitää asia salassa. Yksityiskohdat puuttuivat, kuten milloin ja miksi, mutta kuka niitä kaipasi kun sai kuulla jymyjutun:
Näyttelijä Graham Crane oli tulossa vierailulle.

Toinen syy vilkuilla olkansa yli oli muuan kimalteinen ja pinkki pallosalama, joka oli kipitellyt koko aamun pitkin tallin käytäviä korkokengissään, joiden näkeminen teki kipeää niin niiden korkeiden korkojen kuin värityksenkin takia. Cici oli uutisen kuullessaan ottanut vastuulleen sen, että kuuluisuus (jonka kuvia hän oli tapittanut pienen eliniän verran) otettaisiin kunnolla vastaan. Hän oli kiitänyt varmistamassa, että talli olisi edustuskelpoinen, mitä se tietenkin oli jo ennestäänkin. Hän vain halusi näyttää tärkeältä - ja sen hän tekikin hyvin. Mikäli Cici ei löytänyt tallin kunnosta mitään moitittavaa, löytäisi hän aina jotain sanottavaa tallityöntekijöiden kunnosta tai työmoraalista tai muusta mukavasta.

Nyt Cici vasta tunsikin olonsa tärkeäksi sipsuttaessaan vaaleisiin housuihin ja kevyeen neuleeseen pukeutuneen miehen käsipuolessa ja selittäessään juurta jaksaen tallista ja sen käytännöistä (sekä Romeosta) aivan kuin olisi omistanut koko paikan ja hoitanut sen pyörittämisen. Paikan oikea omistaja Corinne ja tallijohtaja Kamir olivat hekin olleet vastaanottamassa vierasta, mutta liuenneet Cicin tutkan ulkopuolelle ensimmäisten tuskallisten minuuttien jälkeen. Cicin ja hänen prinssinsä perässä hiihtivät hänen aviopuolisonsa ja pari vieraan mukana tullutta henkilöä, joista hän ei ollut niin kiinnostunut. Hän oli prinssinsä valovoiman sokaisema. Mies tosiaan näytti melkein hehkuvan ja tuovan mukanaan jotain omaa taianomaista vivahdettaan tallin tavanomaiseen valaistukseen.

Graham Crane oli itse tyyneyden perikuva kävellessään rauhallisin askelin Cicin rinnalla ja näytti kuuntelevan jokaisen vieressään porisevan papupadan lausuman sanan samalla kun silmäili tallin puitteita.
Vai pitäisikö sanoa puutteita? Elukoiden haju oli etova eikä ilmapiiri ollut lainkaan niin kutsuva kuin hänelle oli uskoteltu. Pyylevä nainen ei osannut vaieta ja mies pelkäsi näyttelijänlahjoilleen tulevan pian raja vastaan, mikä oli tosin mahdotonta (hänhän oli elävä legenda!). Cici ei tulisi kuuna päivänä tuntemaan sanojaan yhtä hyvin vastaanotetuiksi. Miten kauan eukko oikein jaksoi puhua? Graham tunsi sietorajansa jo tulevan vastaan. Lisäksi hän saattoi jo melkein tuntea syövän muodostuvan siihen, mistä nainen piti hänestä edelleen kiinni lukuisista huomaamattomista irrottautumisyrityksistä huolimatta. Voi tätä kärsimyksen määrää! Voi tätä vääryyttä ja tähteyden taakkaa! Missä oli hänen punainen mattonsa ja fanfaarinsa? Ja missä pirussa oli hänen avustajansa? Hänellä ei ollut ketään kenelle sysätä pinkkiä maanvaivaa. Miksi oli hänen näin kärsittävä?

Tumma auto kaartoi  Rosing parkiin ja takapenkiltä laskeutui punapäinen tyttö ja tummaturkkinen saluki. "Heippa Chip-setä", tyttö sanoi ja kun vastaus tuli etupenkiltä tyttö hyppeli koira kannoillaan, kohti tallia. Lievästä autismista kärsivä Bee, oli jo muutaman kerran käynyt greenridgen tallilla ja viihtyi siellä kovasti. Bee tutustuisi nyt Rosing Parkiin ja lähemmäs jotain hievosta, hän huomasi jonkun kaksikonkin paikalla, mutta hän ei ottanut noihin kontaktia. Been huulilla oli leveä hymy, kun yksi hevonen tuli lähemmäs ja tyttö laittoikin kätensä taskuun ja ojensi omenalohkoa. "Toin sinulle nameja", hän sanoi lempeästi ja syötti rauhallisesti yhden omenan lohkon hevoselle ja silitti tuon turpaa. Sitten tyttö halasi salukiaan. "Älä huoli Gobra, kyllä minä sinuakin halin", tyttö sanoi katsoi kaksikkoa. Hän oli kuullut kansainvälisestä starasta, mutta ei nähnyt sellaista, joten hän katseli sitten, näkisikö tuttuja.

(Heipähei, me tullaan moikkailemaan julkkista ;D)

Dakotan torstai oli alkanut tavalliseen tapaansa Blaken ratsutuksella. Poniruuna oli ollut positiivisesti yllättävä, sillä sitä oli kerrankin kiinnostanut työskennellä hänen kanssaan ja sen kanssa oli löytynyt aivan uudenlaisia tuulia sulkutaivutuksen ja laukkatyöskentelyn parissa. Poni ei tuntunut enää niin etäiseltä ja hänen apujaan välttelevältä ja se jos mikä sai ratsuttajan hyvälle tuulelle. Aamupäivälle oli kuitenkin tullut aivan uudenlaista tekemistä, sillä hän oli saanut kuulla myöhään eilen illalla erään julkimon saapumisesta tallille. Kuullessaan Graham Cranen nimen Dakotan täytyi myöntää, ettei ollut kuullut kyseisestä miehestä aiemmin mutta pienellä viihdeuutisten selailulla hän sai melko selkeän ensivaikutelman tästä tähdestä.

Hoidettuaan pilkullisen ponin loppuun Dakota kävi peilillä tarkistamassa, ettei hänellä ollut heinänkorsia tai muuta sontaa vaatteissaan ja pudisteli beigeä villapaitaansa, joka oli hänen viininpunaisen tikkiliivinsä alla. Hän laittoi kuluneet ratsastushanskat tummanruskeiden ratsastushousujensa etutaskuun ja katsoi vaatteitaan, jotka olivat vielä puhtaat ja hänen tyylilleen uskollisesti siistit. Hän oli saanut selvät ohjeet näyttää järkevältä ja edustavalta ja käyttäytyä siivosti ja lämpimästi. Toivottavasti hän meni asiansaosaavasta ammattilaisesta, sillä juuri nyt hän ei ollut varma. Rapatessahan roiskui, miten hän voisi olla putipuhdas ratsastaessaan hevosia tunnista toiseen. Varsinkaan näin rapaisella kelillä.

Hän pyyhkäisi nopeasti lyhyet hiuksensa niskaan poninhännälle ja asteli tallinkäytävää pitkin. Kuuluisiko kuuluisan ihmisen tapaamista jännittää? ratsuttaja ajatteli kävellessään reippain askelin äänien suuntaan eikä oikeastaan stressannut filmitähden tapaamista. Hänen täytyisi vain olla oma hurmaava itsensä, kuten Henry oli aamupalapöydässä häntä valistanut.

Huomatessaan käsikynkässä kulkevan kaksikon, jonka miehisemmän osapuolen oletti olevan herra Crane, Dakota suuntasi heidän luoksensa ja kokosi kaiken omistamansa itsetunnon. Hän saapui miehen ja varsin räikeän naisen luo lämpimästi hymyillen. "Hei, Dakota Irving, tallin yksi ratsuttajista", hän ojensi kättelemään miehelle katsahtaen nopeasti myös hänen seuransa suuntaan. "Tulin esittelemään teille Peevesin, hevosen jolla tulette ratsastamaan, ja tietysti vastaamaan mahdollisiin kysymyksiinne."

”Tästä pääsee upeaan maneesiimme, mutta käykäämme ensin välinevarastossa. Voi, tämän tallin hevoset kulkevat niin tyylikkäissä varusteissa. Etenkin minun rakas Romeoni”, Cynthia jatkoi taukoamatonta selitystään ja piti tauon vain hihittääkseen niin vietävän tyttömäisesti, että Grahamin ohimoon oli puhjeta reikä, ”Ihastutte taatusti. Tulin ihan tässä viime viikolla ostaneeksi--”
Naisen selitys haipui jonnekin kauas, missä Graham ei sitä kuullut. Hän esitti edelleen kuuntelevansa aivan kuin typerät kavioeläimet olisivat kiinnostavin asia koko maailmassa, samalla kun yritti kuunnella mahdollisimman vähän. Mikä ihme oli tämä Romeo ja miksi hänen olisi pitänyt kiinnostua siitä? Miksi, voi miksi oli hän niin hyväsydäminen ja jalo, että koki asiakseen tuoda edes jotain sisältöä tällaisten elämäänsä kyllästyneiden kotivaimojen elämiin? Onneksi hänen ei tarvinnut alentua keskustelemaan tämän... tämän ilmestyksen kanssa. Voi Luoja, hän voisi vaikka tappaa kuumasta kylvystä. Ei, kohta hän varmaan tappaisi oikeasti käsipuoleensa takertuneen Miss Piggyn. Graham olisi rukoillut taivaallista väliintuloa, mikäli olisi moiseen uskonut, mutta jonkinlainen ihme hänelle silti suotiin: naisen puhe taukosi.

Graham siirsi katseensa heitä lähestyvään naiseen, jota Cici katsoi hyvin terävästi huulikiilteen tahmaama suu maireaan hymyyn kaartuen. Hän silmäili naista arvioivasti sekunnin ajan, totesi tämän ulkoasun tyydyttävän siistiksi ja päätti hyväksyä tämän henkensä pelastajaksi.
”Ah! Miten mukava tavata oikea alan ammattilainen”, Graham naurahti lämpimästi sujauttaen kuin vahingossa piikin käsivarressaan roikkuvalle naiselle tehden samalla liioitellun eleen käsillään, jolla sai Cicin karistettua ihostaan. Hän pelkäsi, että nainen jäisi roikkumaan käsivarteen edelleen, mutta tämä oli kuin ällikällä lyöty (vaikkei tosin tajunut, mistä oikein oli saanut osuman). Mies kätteli Dakotaksi itsensä esitellyttä mitä ystävällisimmin, ”Minä olen Graham Crane – mutta senhän sinä toki jo tiesitkin.” Hänen naurunsa kupli kuin shampanja ja hän sukaisi kultaisina hohtavia hiuksiaan ja säkenöi – ainakin omissa silmissään.

Bee asteli ja koitti nähdä tuttuja, muttei tunnistanut vielä ketään. Hän huomasi vain sen, että mies ja nainen, olivat kuin eriparisukat. Nainen pälpätti ja mies ei tuntunut kuuntelevan lainkaan. Lopulta paikalle tulikin nainen, jonka hän oli nähnyt greenridgessä ohimennen parikin kertaa. Kun mies sitten lopulta esittäytyi naiselle. Nimi yhdistyi siihen "filmitähteen", josta oli kuullut mainittavan. "Mutta eihän se ole lainkaan filmitähden näköinen. Ei muistuta Jerry Lewistä, ei muistuta Johnny Deppiä, ei muista Tom Hanksia, ei muistuta Marlon Brandoa", Bee luetteli useita kuuluisia filmitähtiä hyvinkin kuuluvalla ja erittäin hämmästyneellä äänellä. Hän ei aivan täysin ymmärtänyt, että se oli hieman outoa tai epäkohteliasta, hän vain oli kiinnittänyt siihen asiaan huomiota. Bee oli kuitenkin kasvanut jenkeissä ja tiesi enemmän siellä mainetta niittäneitä tähtiä.

Dakotan kävi salaa sääliksi Graham Cranea Cynthian piirityksen takia - hän oli kuullut naisen toiselta puolen tallia ja pystyi vain kuvittelemaan kuinka kauan tv-tähti oli joutunut kuuntelemaan loputonta puhetta. Dakota oli jo työsopimusta allekirjoittaessa päättänyt, ettei tuomitsisi monenkirjavia hevosenomistajia, joita tulisi tapaamaan Rosings Parkin katon alla mutta se oli osoittautunut hyvin vaikeaksi. Hän oli ollut onnekas kun oli saanut työskennellä ratsastuskouluilla työteliäiden aikuisten ja vaatimattomien lasten seurassa - Rosings Park ja sen kauniisti sanottuna persoonalliset asiakkaat olivat aivan toiselta planeetalta. Toisaalta, Dakota oli sen osannut ennakoidakin ja tiesi hänen itsehillintänsä kestävän vähäisessä asiakaspalvelutyössä näiden henkilöiden olemassaolon.

Hän suuntasi hymyn pitkän julkimon suuntaan ja saattoi todeta, että tämä oli yhtä sulava kuin hän oli kuvitellutkin. "Kyllä tiesin, saapumisestanne on puhuttu innoissaan päiviä", Dakota vastasi naurahtaen käteltyään napakasti. Hänen huomionsa siirtyi kuitenkin nopeasti Cranesta nuoreen punahiuksiseen tyttöön heidän takanaan. Dakota ei tunnistanut tyttöä mutta hymyili pienesti hänen sanoilleen. Hän ei tiennyt miten olisi reagoinut epätavalliseen kommentointiin tähden ulkomuodosta. Olihan se totta, ettei mies paljoa kyseisiltä filmitähdiltä näyttänyt.

"Mennäänkö katsomaan Peevesiä?" hän ehdotti sitten, sillä hänellä oli suloisesta tytöstä huolimatta töitä tehtävänään, ja katsoi Cynthian suuntaan nopeasti mutta merkitsevästi. Toinen oli hoitanut hommansa ehkä liiankin hyvin ja nyt hän voisi astua puikkoihin ja antaa miehelle hieman tilaa hengittää. Toisin kuin monet naispuoliset henkilöt täällä tällä hetkellä, häntä ei juurikaan kiinnostanut muu kuin Peevesin ja tallin tapojen esittely. Hän kun oli sen verran tylsä, ettei julkisuuden henkilöiden elämiä seurannut tai ketään sen suuremmin fanittanut. Hänen idolinsa löytyivät hevosmaailmasta.

Jos katse olisi voinut tappaa, Dakotan hautajaisia olisi pian vietetty, sillä niin pistävän katseen Cici tähän loi paksujen ripsivärikerrostensa takaa. Sama kohtalo oli osua erään pikkuteinin kohdalle, kun tämä laukoi menemään keskellä käytävää. Grahamin hymy ei hyytynyt, mutta hänen silmissään käväisi vaarallinen välkähdys, vaikkakin vain mikrosekunnin verran. Millaisessa tynnyrissä pentu oli oikein kasvatettu? Mikseivät sosiaaliviranomaiset olleet puuttuneet tällaiseen sivistämisen puutteeseen?
”Miten totta! Olisikin tylsää, jos minut olisi valettu samasta muotista”, mies naurahti hyväntuulisesti eikä missään nimessä olisi laittanut itseään samaan kategoriaan vanhojen patujen kanssa. Hän ei ehkä ollut vielä tehnyt samanlaista läpimurtoa, mutta tulisi vielä loistamaan mainittuja legendoja kirkkaammin. Graham olisi voinut sivistää typerää lapsiparkaa, mutta näki silmäkulmassaan räikeänpinkkien geelikynsien lähestyvän hihaansa ja käännähti sulavasti ympäri tarttuen käteen ennen kuin se ehtisi takertua kohteeseensa. Hänen oli tehnyt mieli vain läpsäistä se sivuun, mutta hän hillitsi halunsa. Hänhän oli sivistynyt ja kärsivällinen mies.
”Suurkiitos sinulle avustasi”, mies hymyili lämmöllä, mikä oli saada Cicin pakkelikerroksineen sulamaan. Hän irrotti otteensa ennen kuin naisen kontaminoiva vaikutus ehtisi edetä pidemmälle ja kääntyi uuden oppaansa puoleen hymyillen. ”Sitähän varten tässä ollaan.” Valitettavasti. ”Näytä tietä.”

Bee ei täysin ymmärtänyt mitä mies tarkoitti katseellaan, se hämmensi hieman, sillä tyttö oli kasvanut muualla. Tyttö tarttui Gobran pantaan ja asteli käytävällä ja pysähtyi välillä paijaamaan hevosia. "Miksi täti roikkuu muotissa, kun muottisetä tahtoo kulkea ilman roikkua?" Bee kysyi omalaatuisesti, voimakkaalla Amerikan aksentilla. Hän oli autistinen lievästi, mutta kehonkieltä hän luki jossain määrin, ehkä tulkinta oli väärä, mutta mies näytti siltä, kuin naisen roikkuminen olisi ollut sama kuin olisi astunut hepanläjään. Bee pysyi kuitenkin matkan päässä, sillä ei luottanut näihin vieraisiin. Hobran vieressä olo oli turvallista ja hyvä.

Jättäen Cynthian omaan nojaansa ratsuttaja kääntyi takaisin Cranen puoleen. "Hienoa, tähän suuntaan", hän sanoi aavistuksen pirteämmin ja kääntyi kävelemään kohti ruunan karsinaa. Hän oli nähnyt matkallaan tänne Peevesin vilaukselta karsinassaan ja luojan kiitos valkoinen hevonen oli ollut putipuhdas ja niin järkevän näköinen kuin osasi olla. Dakota rukoili, että Crane pitäisi Peevesistä, olihan toinen kovin suloinen hevonen.

"Oletteko ratsastaneet koskaan aikaisemmin?" Dakota kääntyi miehen puoleen kävellessään ja aloitti keskustelun perusteista. Kai hän voisi toimittaa samaa kaavaa kuin ratsastuksen aloittavilla lapsilla, ja tietysti myös aikuisilla, ja kysellä kysymyksiä heidän lähtötasostaan.

Graham vilkaisi syrjäsilmällä outoa teinityttöä, joka luultavasti pysyisi hylkiönä pitkään, ellei liittyisi hänen fanikuntaansa. Hän jätti kummajaisen huomioimatta ja kiinnitti sen sijaan huomionsa Irvingiin.
”En koskaan”, mies vastasi naurahtaen hivenen vaivaantuneen kuuloisesti, mutta edelleen hyväntuulisesti. Hän ei olisi koskenut nytkään suuriin eläimiin edes leivän päällä tarjoiltuna, sillä vältti lihajalosteita melkein kuin ruttoa. Hän olisi mieluusti pysytellyt nytkin kaukana mokomista lantatehtaista, mutta näitä ikäviä inhonajatuksiaan hän ei lausunut (tällä kertaa) ääneen eikä antanut niiden näkyä ulkopuolellekaan. Ammattilaisnäyttelijän ulkokuori oli yhtä kaunis ja siloteltu kuin aina.
”En ole ehtinyt koko pienen ikäni aikana ottamaan juuri harrastuksia urani rinnalle. Sääli sinänsä, mutta mitäpä sitä ei olisi valmis uhraamaan elämäntyönsä eteen”, Graham huokaisi hivenen liioitellusti, ”Toivottavasti en tule olemaan aivan toivoton oppilas. Tämän täytyy olla sinulle jonkinlainen kutsumus, eikö?” Kuka tätä nyt huvikseen tekisi?

Bee asteli muiden perässä ja astui silittelemään hevosta. "Tämä on kaunis hevonen", Bee sanoi lempeästi ja katsoi ensimmäisen kerran näyttelijämiestä silmiin. "Et sinä ihan tavalliselta näytä, ehkä minä fanitan sinua. Mitä elokuvia?" tyttö uteli, sillä jos hän ei ensin näkisi tuon elokuvia, ei hän voisi fanittaa, tietämättä miten tuo näyttelisi. Mutta tyyppi vaikutti vähän ylimieliseltä.
Saluki tuli tytön ja miehen väliin ja istui siihen, varmistaen, että Bee pysyisi vähän kauempana tästä miehestä.

"Selvä, ei se haittaa yhtään", Dakota naurahti eikä kyseenalaistanut miehen kokemattomuutta. Hän oli tutustuttanut lukemattomia ihmisiä, nuoria ja vähän vanhempia, hevosten maailmaan ja tiesi Cranen pärjäävän, jos vain itse yritti. Hevoset olivat upeita, kilttejä ja jaloja eläimiä, jotka antoivat paljon, jos niiden maailmaan suostui astumaan. Se oli hänetkin vienyt mukanaan, hevosten upea liikehdintä ja ylväs olemus. Matkan varrella hän oli saanut huomata, etteivät kaikki hevoset olleet yhtä jaloja mutta vaikeammissakin yksilöissä oli paljon hyvää ja hän tahtoi aina löytää jokaisesta hevosesta sen parhaat puolet. "Peeves on hyvin kiltti hevonen ja kantaa aloittelijan kunnialla", Dakota kertoi. Peeves ei olisi tehnyt pahaa kärpäselle, saatikka tiputtanut tai vaarantanut tähteä millään tavalla. Se ei olisi kyennyt sellaiseen.

"Niimpä, mitäpä ei tekisi oman kutsumusammattinsa takia", Dakota yhtyi julkimon sanoihin. "Kuka tahansa voi oppia ratsastamaan, joten niin varmasti opit sinäkin", hän kannusti ja jatkoi. "Kyllä on. Tiesin jo nuorena, että kuulun hevosten pariin ja sille tielle jäin." Hän nautti työstään erityisen paljon, eikä vaihtaisi vuottakaan rankasta työarjesta miksikään muuksi, jos saisi valita. Varmasti Graham oli samaa mieltä omasta urastaan.

Kun he saapuivat valkoisen ruunan karsinalle Dakota avasi hiljaisen liukuoven ja väärinpäin karsinassa seisova ruuna kääntyi korvat hörössä katsomaan ja käveli tutun naisen luokse. "Tässä on Peeves", Dakota esitteli pieni hymy suullaan. Ruuna seisoi hänen vierellään rauhallisena ja katseli miestä korvat hörössä. "Peeves on 7-vuotias ruuna ja se on koulutettu toimimaan elokuvissa. Se ei pelkää mitään ja on rauhallinen ja kiltti." Ruuna koetti napostella hänen aukinaisen liivinsä vetoketjua mutta antoi olla kun Dakota siirsi rauhallisin ottein sen pään pois hänen vaatteistaan. "Äläkä huolehdi, se ei pure", hän sanoi hymyillen.
Äskeinen tyttö ilmestyi paikalle koiransa kera ja Dakota mietti kannatiko niin ison koiran olla sisällä tallissa. Hän tiesi, etteivät kaikki hevoset olleet ystäviä koirien tai kissojen kanssa. Peeves ei onneksi paljoa hätkähtänyt jos edes koiraa huomasi. Dakota ei sanonut tytölle mitään mutta olisi mieluummin ollut Cranen kanssa kaksin. Sen sijaan hän katsoi Peevesiä, joka oli ihastuttavan puhdas ja valkoinen keltaisen sijasta. Siitä oli huolehdittu tänään kahta paremmin. Sillä oli myös ratsuttajan onneksi puhdistetut varusteet karsinan edessä heitä odottamassa.

Graham seurasi naista tyynesti Peeves-eläimen karsinan luo osoittaen kuuntelevansa tämän puheita. Toisin kuin pinkin hirvityksen kanssa, tällä kertaa hän todellakin kuunteli, sillä osasi arvostaa edes jollain tasolla toisen ammattilaisen paloa alaansa, vaikkei tätä ihan ymmärtänyt. Graham jätti tällä kertaa huomauttamatta, ettei ollut ihan kuka tahansa, mutta viestitti saman asian sukaisemalla sulavasti hiuksiaan.

Karsinan luona Graham huomasi empivänsä. Hän ei olisi halunnut astua suoraan pedon luolaan, jossa saattoi lojua haiseva yllätys jos toinenkin. Graham Crane ei kuitenkaan ollut päässyt niin pitkälle pelkäämällä, joten hän astui karsinaan Irvingin perässä, valiten kuitenkin tarkkaan mihin astui.
Karsinassa maleksiva otus oli kieltämättä iloinen yllätys, sillä poikkesi vaaleutensa puolesta muista hevosista, joita Graham oli katsellut pitkin nenänvarttaan koko halvatun aamupäivän. Valitettavasti haju ei ollut yhtään sen parempi kuin muilla hevosilla ja vaalea kummajainen oli jossain määrin häiritsevä.
”Kuulostaa mainiolta – ja näyttääkin siltä, vaikkakin hieman erikoiselta”, Graham totesi ja pyyhkäisi ohimennen hiuksiaan kuvitellessaan itsensä hevosen selässä. Hän olisi saanut elukan kuin elukan näyttämään upealta, mutta sentään tämä tapaus oli vähän vähemmän vastenmielinen kuin muut. Hän hymyili elukalle, muttei mennyt syöntietäisyydelle.

Yhtäkkiä se omituinen tyttökin oli hevosen kimpussa. Graham ei pitänyt siitä, miten tyttö häntä katsoi, mutta kohtasi tämän katseen hallitulla tyyneydellä. Ammattilainen ei antanut ulkokuorensa murtua ihan niin herkästi, vaikka kuinka tapitettiin. Hänhän eli katseille.
”Taidan olla aika kaukana tavallisesta, tyttöhyvä”, Graham sanoi tehden äänestään lempeän samettisen, ”Voimme ehm...” hän vilkaisi eteensä, hänen ja tytön väliin, pyllähtänyttä koiraa ja astahti taaksepäin. Kamala kirppusäkki. Hän säilytti lempeän hymynsä. ”Voimme keskustella elokuvistani myöhemmin ja antaa sinulle nimikirjoituksenkin. Irving tässä yrittää  tutustuttaa minua tuohon hevoseen.” Että nykypäivän lapset osasivatkin olla tyhjäpäisiä – ja noin tuollaisen annettiin vain juoksennella vapaana lääppimässä toisten hevosia. Hän päätti keskittyä taas Dakotaan.

Bee ei ihan ymmärtänyt käytösten perään, hän ei ajatellut koskaan niin pitkälle, hän tarkkaili miestä ja nyökkäsi kun tuo lupasi myöhemmin keskustella. Tyttö perääntyi ja ymmärsi nyt vasta, että oli käyttäytynyt huonosti. "Antakaa anteeksi, minä ymmärrä kaikkea", tyttö sanoi ja niiasi, perääntyen koiransa kanssa kauemmas odottamaan, että "julkkiksella", olisi aikaa.

Dakota oli tyytyväinen kun Crane viitsiytyi astumaan lähemmäs kilttiä hevosta ja rapsutteli ruunaa hajamielisesti samalla kun antoi kaksikolle tilaa tutustua toisiinsa. Häntä ei haitannut ettei julkimo ollut heti halailemassa hevosta, olihan tallin ympäristö varmasti aivan erilainen kuin mitä punaiselta matolta tänne astellut mies oli tottunut kokemaan. Hän oli itse aivan liian tottunut tähän kaikkeen, heinän, pölyn, hevosten ja lannan hajuun. Hänestä tuoreen heinän tuoksu oli yksi maailman ihanimmista hajuista ja sama päti satulasaippuioihin ja tietysti itse hevosiin. Hän ei huomannut tallin hajuja edes kotonaan, jossa oli muuten hyvin siistiä. Hän ymmärsi siistiytyä ja vaihtaa kotivaatteisiin vasta sitten kun Kelly tai Henry rupesi valittamaan.

Ratsuttaja oli helpottunut kun Crane osasi sanoa nuorelle tytölle heidän häiritsemisestään ja perääntyi - vaikkei kaikonnutkaan kauas. Hänen onnekseen näyttelijä ei ollut myöskään ärsyyntynyt, ainakaan silminnähden, kyseisestä tytöstä. Kumpa hän voisi vakuuttaa miehelle, että tallilla oli harvoin tuntemattomia vierailijoita vaan vain lähinnä asiallisia hevosenomistajia ja työntekijöitä.
"Peeves on erikoisen värinen, kyllä. Valkoinen hevonen on näyttävä ja varmasti sopiva valkokankaalle", hän kommentoi tietämättä sen suuremmin asiasta. Hänestä kuka tahansa hevonen tässä tallissa olisi näyttävä mutta kukin oli asiasta omaa mieltään. Kun Peeves siirtyi hakemaan huomiota hänen luotaan vuorostaan Dakota hymyili sille lämpimästi. Nuori hevonen hamuili hänen sormiaan muttei kokeillut hampaillaan lainkaan, Dakota antoi sen pelleillä pelkäämättä sormiensa puolesta lainkaan. "Se on kovin kokeilunhaluinen ja seurallinen hevonen. Se rakastaa huomiota", hän totesi miehelle itsestäänselvyyden.

"Olin ajatellut, että voisin esittää sen maneesissa teille ratsain?" hän sanoi hieman kysyvästi. Tuskin Crane panisi vastaankaan. "Ja kun varustan sen voin kertoa teille sen varusteista ja niiden laitosta niin osaatte sitten aikanaan toimia jonkun verran itsekin", hän sanoi pienesti hymyillen ja katsoi näyttelijää. Ei kukaan yhdessä kerrassa varustusta oppinut mutta Dakota uskoi pienten selostusten olevan paikallaan. Hän ei aivan saanut selvää siitä, mitä mieltä hän oli ruunasta tai ratsastuksen opettelusta yleensäkään mutta toivottavasti tämä lämpenisi Peevesille ja sen sympaattisuudelle.

Graham pani merkille karsinasta poistuvan tytön niiauksen varsin mielissään: tiesipä viimein paikkansa, mokoma. Hän päätti sysätä äskeisen lupauksensa tulevaisuuden ongelmaksi ja keskittyä Irvingiin ja tähän... Peevesiin. Mies nyökkäili ymmärtäväisesti ja vahvisti samalla päätöksensä olla antamatta otuksen ikinä kuolata itseään. Hyi olkoon.

”Meillä on siis näköjään Peevesin kanssa paljon yhteistä. Miten ilahduttavaa”, mies hymähti. Niin, molemmat pitivät huomiosta ja sopivat valkokankaalle, mutta sentään hän ei sontinut lattialle tai alentunut kanniskelemaan ketään selässään. Niin, paitsi pariin otteeseen hänen esittämänsä hahmot ovat kantaneet neitoja reppuselässä, mutta se oli asia erikseen. Se oli ritarillista.

"Näen mielelläni hevosen liikkeessä, mutta lienee turhaa ajanhukkaa opettaa minua varustamaan hevosta. Teillähän on työntekijät sitä varten, eikö totta?” Graham kysyi pehmeästi. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta alkaa tuhlata aikaansa jonkin nelijalkaisen hoivaamiseen. Mitä nainen oikein kuvitteli?

Kieltämättä Beestä tuntui enemmän pahalta. Vaikka hän pyysikin anteeksi, ei hän silti ymmärtänyt, että oli ollut tiellä. Tyttö painoi kasvonsa koiransa turkkia vasten ja kyynelehti. Hän kaivoi taskustaan vanhanmallisen kännykän ja laittoi sedälleen viestin, että tahtoi pois ja pian auto kaarsi pihalle ja otti tytön ja koiran kyytiin. "Minä en tykkää tästä paikasta, se toinen talli on kivampi", tyttö sanoi hiljaa ja huusi vielä avonaisesta ovesta: "Eikä täällä ollut mitään vilmitähteä! Joku tonttutollo, jonka hienostonenä vuotaa, kun nenä pystyssä menee!" Sen kun oli Bee saanut huudettua, hän paukautti oven kiinni. Chip-setä kääntyi katsomaan tyttöä lempeästi ja sanoi: "Jokainen meistä on omanlainensa. Jätetään ne muut vain omaan arvoonsa." Sitten auto ajoi pois.

//Kiitos osaltani, Bee on tutustunut uuteen paikkaan ja ehkei palaa Rosing Parkiin xD//

Dakota nauroi miehen sanoille varovasti ja asteli käytävälle sortteeraamaan Peevesin varusteita. Häntä kävi sääliksi nuorta tyttöä mutta velvollisuus Cranen viihdyttämiseen saattoi mennä nyt eteenpäin. Äidinvaistoinen ratsuttaja katsoi kuinka tyttö ja koira lähtivät ja jättivät peräänsä topakat sanat, jotka saivat hänet katsomaan julkkiksen suuntaan hermostuneesti. Tytöltä ei ainakaan puuttunut sananvalmiutta, Dakota huokaisi mielessään. Hän saattoi vain toivoa, ettei Crane pilaisi Rosingsin mainetta yhden lyhyen sattumuksen takia. "Olen pahoillani hänen käytöksestään, voin vakuuttaa että vakituiset asiakkaamme ja henkilökuntamme pysyvät kyllä asiallisina", hän sanoi nopeasti ja häntä inhotti tuomita tyttöä, joka oli selvästi vain halunnut nähdä hevosia ja filmitähden. Hän kuitenkin tiesi, että Graham voisi esteettömästi ruveta boikotoimaan Rosingsia tällaisen välikohtauksen takia ja hän joutuisi syytteeseen. Sitä hän ei todellakaan halunnut.

"Aivan, kyllä, työntekijämme laittavat kyllä Peevesin ja muut hevoset kuntoon pyydettäessä", Dakota kommentoi sitten ja nosti satulan käsilleen. Äsh. Tietenkään Crane ei halunnut oikeasti oppia hevosista mitään, olisihan hänen pitänyt se ymmärtää. Julkimo tahtoi vain näyttää hyvältä valkokankaalla. Dakota toivoi kuitenkin, ratsastuskoulun opettajan mielelleen uskollisena, että mies viitsiytyisi edes seuraamaan hänen tekemisiään ja saattaisi tiukan paikan tullen erottamaan suitset satulasta.
Hän otti neuvon itseensä ja varusti Peevesin paljoa sanomatta ja nopeasti, tottunein ottein. Hän oli liian usein varustanut hevosia viidessäkin minuutissa, joten erittäin kiltille ruunalle niiden laittaminen ei todellakaan vienyt kauaa.

"Mennään vain", Dakota sanoi ollessaan valmis ja laittoi hanskat käteen. Miehekkääseen sinivaaleanpunaiseen satulahuopaan puettu Peeves käveli rennosti ja laiskasti naisen perässä turhian kiirehtimättä. Kun he menivät pilkullisen Blake-ruunan ohi Dakota nosti sen edestä hänen kypäränsä. Hän ei viitsinyt säästellä turvavarusteista esittäessään vastuullista ja asianosaavaa ammattilaista julkimon edessä. Välillä hän kyllä ratsasti missä varusteissa sattui mutta ei täällä, varsinkaan nyt. Kuten Peevesinkin nahkavarusteet, olivat myös Dakotan saappaat aavistuksen paremmassa siisteyskunnossa kuin normaalisti ja kiilsivät mustina tallin kirkkaissa valoissa.

[ Kiitos myös sinulle! Toivottavasti Bee kuitenkin palaisi edes joskus Rosingsiin, vaikka meikän leffatonttu olikin vähän mäntti. ]

Graham ei jaksanut antaa hitaanpuoleisen teinin kommenttien haitata itseään. Hänellä oli nyt suurempiakin huolenaiheita. Dakotan onneksi hän ei ollut aikeissa ruveta boikotoimaan tallia ihan vielä. Produktiovastaava oli nimittäin käynyt hänen kanssaan läpi useita talleja ja tämä oli ainoa, jolle hän oli tähän mennessä suostunut edes tulemaan. Tallin oli sanottu olevan huippuluokkaa, kuten myös hevosen, mutta Graham ei ollut tästä vielä aivan varma.
Mies oli silminnähden tyytyväinen naisen vastaukseen siitä, ettei hänen tosiaan tarvitsisi opetella hevosta laittamaan. Hän kuitenkin seurasi ammattilaisen puuhastelua tehden vaiti muistiinpanoja mieleensä siltä varalta, että hänen pitäisi osata laittaa hevosta kameran edessä. Eipä tuo kyllä vaikealta näyttänyt. Miten vaikeaa ratsastaminenkaan voisi olla? Graham silmäili arvioivasti valmiiksi laitettua hevosta ja kuvitteli itseään tämän selkään. Kyllä, kyllä tämä saattaisi toimia. Elokuvaa varten hevonen tietty puettaisiin toisella tavalla – toivottavasti sellaisella, mikä korostaisi hienosti hänen silmiään.
”Millaisen show’n ajattelit pitää?” mies uteli astellessaan hevosen ja naisen rinnalla muistaen turvavälin. Hän ei tiennyt, kauanko jaksaisi, minkä teki selväksi vilkaisulla, jonka loi mukanaan tulleisiin tuotantotiimiläisiin.

Dakota tunsi itsensä heti paljon kotoisammaksi kun hänen ja leffatähden välillä oli hevonen. Hän nosti kypärän päähänsä kävellessään kohti maneesia tallin käytäviä pitkin. "Tästä kuljetaan sisäkautta maneesiimme", hän selvensi olematta varma paljonko Cranelle oli jo selostettu. Varmasti paljon, jos tiloja oli esitellyt Cynthia.

Peeves oli ammattilaisen näkökulmasta kaukana uljaasta ja näyttävästä ratsusta eikä se välttämättä älylläkään paistanut mutta mitä Dakota oli saanut kuulla se oli pärjännyt upeasti elokuvahevosena. Se oli siis ehdottomasti tärkeintä tässä vaiheessa kuten myös se, että Dakota tiesi pystyvänsä esittämään valkoisen hevosen julkimolle aivan hyvin. Vaikkei ruuna ollut gp-tason kouluhevonen ei se tarkoittanut etteikö se ollut toimiva ratsu ja osannut kulkea rentona ja olla hyvinkin työskentelynhaluinen. "Maneesissa on pystyssä muutama erikorkuinen este. Lämmiteltyäni sen nopeasti ratsastan sen jokaisessa askellajissa ja hyppään esteet, jotta näätte miten se liikkuu ja toimii ja tottelee. Ei mitään sen kummempaa", ratsuttaja kohautti olkiaan ja mietti oliko mies olettanut jotain fantastista temppuesitystä. Hän tiesi elokuvamaailmassa hevoselta vaadittavista taitotasoista hyvin vähän ja oli siksi suunnitellut hyvin yksinkertaisen "show'n". Eikä hän myöskään tärkeässä tilaisuudessa halunnut ylikuormittaa nuorta hevosta vaikeammilla tehtävillä.

"Tuosta pääsette katsomoon, josta voitte katsoa Peevesin ja minun ratsastusta", Dakota ohjasi ja näytti käsillään pienen portaikon avokatsomoon.
Maneesin kentällä oli muutama muu ratsukko, jotka eivät tulisi heitä häiritsemään ja katsomon läheisellä sivulla pieni ristikko ja viiden askeleen päässä hieman korkeampi pystyeste. Yksinkertaista ja vaatimatonta mutta tarpeellista, Dakota ajatteli ja nousi ruunan selkään kepeästi sen pysähdyttyä uran sisäpuolelle kuuliaisesti. Ratsuttaja antoi ruunan kävellä uran sisäpuolta pitkin samalla kun lyhensi jalustimia.

Graham oli odottanut vähintäänkin fantastista temppuesitystä, kun hänen kerran odotettiin istuvan ja seuraavan sitä. ’Ei mikään sen kummempi’ ei oikein riittänyt vakuuttamaan elämänsä esiintymiselle omistanutta miestä. Ehkä hän selviäisi tästä tympeyden määrästä, mutta hänen ei tarvinnut esittää tyytyväistä.
”Tuskin tällaiselta paikalta olisi enempää odottanutkaan”, mies totesi tyynen hymyn kera kadoten sitten maneesin katsomoon päivittämään Twitter-tiliään. Toki hän seurasi, mitä maneesissa tapahtui, vaikkei ymmärtänyt mistä sen pitäisi hänet vakuuttaa.

Selvä, eli Dakotan vaatimattomuus ei todellakaan vakuuttanut suuruudenkiilto silmissä kulkevaa leffatähteä. Hän ei tiennyt olisiko hänen sitten pitänyt valehdella ja tehdä hevosen kanssa jotain, mihin se ei todellakaan ollut kykeneväinen tai toisinpäin, saada hänet itsensä näyttämään typerältä tehdessä leffatemppuja, joita kukaan ei ollut hänelle opettanut. Niiden oli tarkoitus tulla vasta myöhemmin ja aivan jonkun muun henkilön kanssa. Voi miksi hänet oli laitettu tähän tehtävään.

Heti lämmittelyn alusta lähtien Dakota pyysi Peevesin reippaaksi ja joustaville, pitkille askelille, jotka olivat selvästi sen vahvuus. Hän ei ollut ehtinyt kauaa ratsuttaa ruunaa mutta tiesi siitä jonkin verran ja tiesi siten, mitä pyytää. Nyt hänen täytyi vain tehdä parhaansa ja toivoa, että Peeves kykenisi myös parhaaseensa ja olisi suloinen mutta näyttävä oma itsensä.
Dakota salli ruunan mennä aavistuksen rennommin verryttelyn aikana ja hän kaarsi sitä muutamalla laajalla ympyrällä. Kun hän oli siirtynyt ravista nopeasti laukkaan ja saanut Peevesin kehon hereille hän pyysi sitä kokoamaan itseään enemmän. Ruuna, hänen onnekseen ja mahdollisesti viimeiseksi mahdollisuudekseen, kokosi komeasti ja otti takapäätään alle näyttäen ylväämmältä ja liikkuen koreammin kuin tavallisessa humppalaukassa. Ehkäpä tätä Crane tahtoi nähdä. Ylväitä hevosia fantasialeffaan ainakin tarvittiin, eikä pitkäkaulaisia laiskoja pötkylöitä.

Dakota hellitti kootusta laukasta ja antoi Peevesin sitten pidentää laukkaansa ja antaa hienon askeleen tehdä työnsä puolestaan. Ruuna laukkasi lisätysti ja Dakota vaihtoi hieman sottaisen laukanvaihdon kautta suuntaa. Peevesillä oli vielä kehitysvaraa mutta ehkäpä kouluratsastukseen tottumaton ihminen katsomossa ei välittäisi pienestä rytmivirheestä ja tasapainon puutteesta. Vaihdettuaan suunnan Dakota ohjasi Peevesin estesuoralle ja ruuna hyppäsi esteet kolauttamatta ja siististi. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Dakota sillä hyppäsi ja ruunan tyyli oli kovin suloinen ja pehmeä. Dakota päätyi uusimaan laukanvaihdon vaihtaessaan suuntaa, ihan vain siksi, että pystyisi parantamaan edellistä vaihtoa. Hän hyppäsi esteet näytiksi myös toisesta suunnasta ja laski orin sitten raviin.

Peeves laskeutui korkealentoisesta laukasta pitkään ja hyvään raviin. Se kulki kaula kaarella ja korvat kuuntelivat tarkkaan ratsuttajan apuja, vaikkei se ehkä kaikkea aina ymmärtänytkään. Toivottavasti Crane seurasi ja oli tyytyväinen edes valikoituneeseen hevoseen, vaikkei hän ehkä osannutkaan olla edukseen.

[ Köh pastesin vastauksen viimeyönä vahingossa väärään peliin. Ei pitäisi ropetella yömyöhään kännykällä ''8) ]

Suuruudenhullu leffatähti tuskin olisi vaikuttunut, vaikka ratsukko olisi heittänyt voltteja triplana takaperin kerien tulisten renkaiden läpi (olisi pitänyt mauttomana). Grahamin oli vaikea käsittää, mitä hohtoa oli ympyrän kiertämisessä kaurasyöpön nelijalkaisen selässä. Kyllä se formulat voitti, mutta voi hyvänen aika. Mitä hauskaa oli hevosten kaltaisissa typerissä eläimissä? Kieltämättä ne olivat evoluution huipulla kun olivat saaneet ihmiset kantamaan niille ruokaa ja lapioimaan niiden sontaa.

Graham seurasi lämmittelyä laiskasti, mutta kun Dakota alkoi koota ruunaa, hän seurasi ratsukkoa hivenen kiinnostuneemmin. Tämä Peeves oli kieltämättä näyttävä ilmestys, vaikkei ihan uljaimmasta päästä. Graham olisi mielellään nähnyt itsensä uljaan valkean oriin selässä, mutta toisaalta kummajaiskoni olisi oikein komea asuste. Hän olisi uljas molempien puolesta.
Dakotan viimeistellessä esitystä ei-niin-sykähdyttävin hypyistä menevään raviin, Graham heltyi osoittamaan elein jonkinlaista suosiota - tai ehkä enemmänkin lievää hyväksyntää.

[Ei se mitään xD]

Dakota lopetteli pienen esityksensä hyviin raviaskeliin, joita kehui lempeästi hiljaa ruunalle puhuen. Hän oli kauan aikaa sitten todennut ääneen annetut kehut tehokkaammiksi, kuin kosketuksen ja oli välttänyt häiritsemästä tuntumaa käsien turhilla liikehdinnillä siitä lähtien. Ehkäpä joku katsoisi vinoon hevoselle höpöttävää naista mutta puhe sai hevosen kuulolle ja ajallaan oppimaan pehmeän äänensävyn kiitokseksi ja jyrkemmän kielloksi. Maiskutukset olivat myös hyvä lisä niin ratsukoulutukseen kuin ratsastukseen yleensäkin.

Peeves laskeutui sulavasti käyntiin ja Dakota antoi hetken päästä ohjan lipua sormiensa läpi. Peeves laski päätään ja pärskähti. Valkoisen ruunan vilpitön yritteliäisyys sai sen hymyilemään. Hän ei ollut vielä kauaa sitä ratsuttanut mutta oli pitänyt ehdottomasti jokaisesta kerrasta, vaikka alussa olikin aina vaativampaa kuin myöhemmin. Peeves oli yksinkertainen hevonen ja sitä kuului ratsastaa yksinkertaisesti, Dakotalle se oli helpompaa kuin jonkunlaisen muun hevosen ratsastaminen.

Peevesin käveltyä kierroksen verran vapaata käyntiä Dakota laskeutui selästä, nosti jalustimet, löysäsi vyötä ja käveli katsomon eteen. "Onko Peeves odotustenne mukainen?" Dakota kysyi leffatähdeltä ja mietti, oliko ratsastus vakuuttanut tätä lainkaan. Hän ei osannut lukea miehen ilmettä tai ajatuksia lainkaan ja pohti, josko hän oli edes tehnyt mitä oli tarpeellista. Hieman ryhtiään parantaen ratsuttaja päätti kuitenkin, ettei voisi päänsä sisässä enää masentua julkimon sanoista. Hän oli omassa roolissaan tehnyt parhaansa ja oikein ja se saisi riittää. Jos se ei riittäisi vika ei ollut hänessä vaan tähdessä ja hänen vaatimuksissaan, jotka tuskin täyttyivät missään hevosessa.

Katsomossa Graham katseli ratsukon lopettelua laiskasti. Ratsastaminen oli todellisuudessa niin paljon ankeamman näköistä kuin valkokankaalla – tosin, niin oli kaikki. Kaikki paitsi hän, mies tuumasi sukaistessaan tyytyväisenä kultaisia laineitaan. Ratsukon palatessa katsomon luo näytti Graham unohtuneen tutkimaan kynsiään, jotka olivat luonnollisestikin moitteettomassa kunnossa (eivätkä kaivanneet tallin mujuja alleen). Hän kohotti kohotti katseensa naiseen kuullessaan tämän puhuttelevan vaihteeksi muitakin kuin hevosta,muttei mitenkään hoppuillut asian kanssa. Tähti sommitteli kasvoilleen hymyn varsin selvästi pelkästä kohteliaisuudesta.
"En suoraan sanottuna tiennyt, mitä odottaa", hän naurahti, sillä ei jaksanut nähdä vaivaa odotusten asettamiseen haisevien elukoiden ollessa kyseessä. Siinä suhteessa Peeves oli kutakuinkin hänen odotustensa mukainen.
"Eiköhän joku saa sen näyttämään hyvältä", Graham tuumasi huolettomaan sävyyn aivan kuin ei olisi tarkoittanut kyseenalaistaa Dakotan pätevyyttä ja kapusi katsomosta, "Oliko vielä jotain, mitä halusit esitellä?"