Kun varjojaan syksy kutoo

"No hieman ehkä", Jimena naurahti huojentuneena siitä, että Kiwi vihdoin rauhoittui sen verran, että käynnin tahti alkoi jo muistuttaa käyntiä eikä steppausta.
Ja niin on sen omistajakin, Jimena mietti ja soimasi heti itseään siitä. Ei turhautumisen purkaminen hevosen hankalaan omistajaan auttaisi ketään.
"Ei täällä yleensä autoja ajele, en tiedä mihin tuo ajatteli olevansa menossa. Mutta Aleksei sentään näyttää olevan kohtuullisen maastovarma", Jimena kehui. "Eikö kiinnostaisi käydä sen kanssa useamminkin maastossa?"

Katerina katseli epäillen Kiwiä, vaikka se olikin jo rauhoittunut. Hänen ratsunsa oli onneksi säyseämpi, mutta olisi se silti saanut miettiä kahdesti ennen kuin ryntäilisi tuohon tapaan autojen alle. Nainen taputti urhean Aleksein kaulaa kiitollisena, ettei ollut pudonnut, ja nosti sitten katseen Jimenaan.
”Se on vähän arvaamaton”, Kat korjasi, sillä näki hevosensa säikkyvän kaikkea postilaatikoista ohi ajaviin autoihin ja oraviin. Ehkä asia ei enää ollut niin, jos se joskus Englantiin saapumisen jälkeen olikin.
”Ehkä pitäisi käydä useammin. En ole oikein koskaan viihtynyt luonnossa.” Se oli valhe, vaikka pitkin paikkansa jo useamman vuoden ajalta. Nuorempana Kat oli ollut innoissaan maastoista, mutta aikuistuessaan hän oli saanut käsiinsä vähän vireämpiä kilpahevosia ja alkanut kuin vahingossa karttaa niiden ratsastamista maastossa. Varsinkin, kun hän sai usein mennä yksin, sillä kuka nyt energisen ja säpäkän hevosen seuraksi haluaisi lähteä itseään telomaan.
”Sitä paitsi liikenne on niin vaarallista hevosten kanssa.”

Vaikka Jimena ei mielipidettään räikeästi ilmaissutkaan, katseesta jonka hän loi Aleksein suuntaan olisi saattanut huomata, ettei tämä ollut aivan samaa mieltä kimon arvaamattomuudesta, ainakaan omien havaintojensa perusteella.
"Niin, onhan maastoilu kivempaa silloin kun autoja ei kaahaa ohi jatkuvasti. Aika nopeasti hevoset kyllä tottuvat niihinkin. Suurin osa autoilijoista osaa onneksi täällä päin hillitä kaasujalkaansa hevosen nähdessään, mutta sitten on niitä urpoja."
Kun he olivat kävelleet tovin, siirtyneet jälleen hieman kapeammalle suojaisalle hiekkatielle ja Kiwikin oli rauhoittunut omaksi hypertarkkaavaiseksi itsekseen eikä enää hyppinyt suuntaan jos toiseen, Jimena jatkoi jutusteluaan:
"Pitäisikö ravata vielä pieni pätkä? Tällä kinttupolulla ei luulisi edes olevan kovin mukava ajaa autolla, joten uskon, että saamme olla rauhassa. Sitten alkaisimme pian olemaan Rosings Parkin kulmalla, jos lenkki on ollut teille riittävä."

Katerina kieltäytyi uskomasta, että Aleksei olisi muka täydellinen maastoratsu, vaikka saattoi huomata Jimenan arvelevan niin. Aleksei oli säikky, niin se oli vain aina ollut, eikä auttanut yhtään, että nainen itse oli vieraantunut niin luonnosta.
”Joo, ravataan vaan. Tämä riittää meille hyvin”, Katerina nyökkäsi ja tarjosi hevoselleen merkkiä ravata, kun oli kerännyt ohjiaan ja hengittänyt hetken. Hän nousi keventämään kimonsa leppoisassa ravissa ja taputti orin kaulaa, kun se tuntui kulkevan kauniisti. Aleksei tarjosi helposti näyttäviä askellajeja, mutta nyt Kat ei sitä siltä edes vaatinut. Maastossa hänelle riitti, että hevonen pysyi käsissä eikä käyttäytynyt epäilyttävästi, jolloin hänestä tulisi epävarma. Nyt hän tunsi olonsa varmaksi hevosen selässä ja se oli hetkeen paras tunne hevosen selässä. Onneksi yhtäkään autoa ei näkynyt.
”Onko sinulla koskaan ollut omaa hevosta?” Katerina kysyi Jimenalta rentouduttuaan.

Jimena hipaisi pohkeillaan Kiwin kylkiä saaden ruunan taas hypähtämään vauhdikkaaseen raviin. Nainen yritti rauhoittaa tahtia tiivistämällä istuntaansa ja hidastamalla kevennystä. Varsinainen aikapommi.
"Ei minulla ole ollut", nainen kertoi ja katseli Kiwin tiuhaan tahtiin kääntyileviä korvia. "Toisaalta olen ihan tyytyväinen siihen että saan hoitaa muiden hevosia joutumatta maksamaan oman hevosen ylläpidosta", hän pohti hymyillen ja silitti ratsunsa kaulaa.
Tottahan se oli, hän ei havitellut kilparatsastajan uraa, sai nyt ratsastaa mielin määrin ja sai siitä vielä rahaakin, joten mistä hän olisi voinut valittaa?
"Kauanko Aleksei on sinulla ollut?" Jimena jutusteli heidän ravatessa pehmeää, kahden hevosen vieretysten kuljettavaa polkua pitkin kohti tallia.

”No, onhan tuo ihan totta”, Katerina vastasi. Hänestä ei ikimaailmassa olisi vain hoitamaan muiden hevosia, hän oli tehnyt sitä ihan tarpeeksi ja tiesi, että se ei ollut mitään ruusuilla tanssimista vaikka olisikin sattunut saamaan mukavat hevoset. Hevosenomistajat sen sijaan olivat asia erikseen. Kat arveli että oli itse ihan siedettävä asiakas, vaikka hänellä olikin tapana vaihtaa mieltään useammin kuin sukkiaan ja hän oli usein jopa periaatteesta eri mieltä kuin hoitajat. No, työtäänhän nuo tekivät.
”Kohta kolme vuotta”, Katerina sanoi hetken mietittyään ja vilkaisi hevosensa harjaa. He olivat edistyneet todella kehnosti käytettyyn aikaan nähden, eikä hän yhtään ihmetellyt isän harmia kun hän ei vielä ollutkaan valloittanut GP-ratoja. Ehkä oli ollut virhe muuttaa uuteen maahan, ehkä hän olisi isän valvovan silmän alla oikeasti käynyt valmennuksissa ja kilpaillut tosissaan. Nyt häntä melkein pelotti osallistua kilpailuihin ja oma epävarmuus oli sellaista luokkaa, ettei onnistumisia tullut haluttuun tahtiin. Helpompi siis vain humputella maastossa tai ympäri maneesia kunnon treenin sijaan.
”Ennen sitä omistin kyllä muita hevosia”, hän päätyi lisäämään, jotta Jimena ei pitäisi häntä ihan aloittelijana. Eihän hän ollutkaan. Hän oli Gina Nordqvist, GP-luokkien sijoituksia Philadelphiallaan kahminut kouluratsastaja. Tai se, mitä siitä enää huippuratsun ja useamman vuoden laiskottelun jälkeen oli jäljellä.
”Ehkä pitäisi käydä maastossa useammin. Tämä on ihan mukavaa kun ei tule autoja vastaan”, Kat hymyili ja taputti vaivihkaa hevosensa kaulaa. Aleksei oli oikea mussukka, vaikka osasikin säikkyä milloin mitäkin ja keksiä omaa tekemistä hänen jäädessä koulutreeneissä ajatuksiinsa. Ehkä hän voisi kokeilla sillä hyppäämistäkin, puitteet ainakin olivat kunnossa.

"Niin, sinähän olet aika paljon kilpaillutkin, eikö vain?" Jimena arveli ääneen ja toivoi, ettei ollut aivan hakoteillä.
Ajoittain nainen harmitteli sitä, ettei ollut elämänsä aikana päässyt kilpailemaan satunnaisia seurakisoja lukuun ottamatta. Hänen kokemuksensa suurista ratsastuskilpailuista oli kokonaan hoitajan näkökulmasta kerättyä, mutta joskus olisi ollut hienoa päästä itse loistamaan juoksupoikana toimimisen sijaan. Toisaalta Jimena epäili, että hänen kilpailuhenkisyytensä oli laiskiaisen luokkaa, eikä kilpaura kovin pitkälle kantaisi. No, kai siitä sai silti haaveilla.
"Eikö olekin", nainen myötäili hymyillen, kun Katerina yllättäen kehuikin maastoilua mukavaksi. "Kiva kun tulitte seuraksi. Kiwikin käyttäytyy hieman normaalimmin, kun ei joudu olemaan yksin.

”Niin olen, kouluratsastuksessa aiemmalla hevosellani GP-tasolla. Aleksei ei ihan vielä ole siellä”, Katerina vastasi virnistäen viimeiset sanansa. Aleksei tuskin koskaan olisi siellä, valitettavasti. Hän jäi miettimään hetkeksi onnistumisiaan Philadelphialla ja sen hetken hän tunsi motivoituvansa aivan uudelleen lipizzansa kanssa. Kunpa se tunne pysyisi.
”Tehän meidät löysitte. Ihan mukava kun on välillä seuraa”, Kat kiitteli myös omalla tavallaan. Hän harvemmin ratsasti maastossa ja se oli selvästi hauskempaa jonkun kanssa. Yksinään hän vain eksyi tai vähintään putosi kun Aleksei säikkyi jotain.
”Alekseikin tuntuu olevan parempi porukassa”, hän huomautti ääneen ja taputti kimonsa kaulaa. Se oli kultaa, mutta taidoiltaan vain keskiluokkaa ja siksi usein Katerinalle pettymys.
”Tiedätkö, ovatko tallin kouluvalmentajat paikalla tänään? Voisin kysellä valmennuksista.”

"Alekseilla varmasti on paljon potentiaalia jos sen vain saa motivoitua työskentelemään", Jimena kehaisi, ja kun he lopulta pääsivät viimeiselle tienpätkälle ennen tallialueelle saapumista, pyysi hän harmitonta intoa puhisevan Kiwin käyntiin.
Kun Katerina kysyi kouluvalmentajista, Jimena vilkaisi ranteessaan olevaa kelloa.
"Ovat varmasti, tänään on valmennuksia. Ainakin Troyn näin ainakin ennen tänne maastoon lähtöäni, mutta Caitlin luultavasti tulee myös pian", hän vastasi. "Kenen valmennuksissa yleensä käyt?"

Katerina pidätti Aleksein myös käyntiin ja tarjosi sille löysempää ohjaa rentouduttuaan nyt itse. Hevonen veisi hänet varmasti turvallisesti kotitallille, eihän sinne ollut enää edes pitkä matka. Hän alkoi hymyillä kuullessaan tutun valmentajan nimen.
”No Troyn tietenkin”, hän naurahti heleästi, ”hän on ihana.” Moni muu valitsisi valmentajan osaamisen ja sujuvan yhteistyön vuoksi, mutta Kat olikin vähän erilainen. Hän oli liehitellyt Troyta siitä saakka kun kävi tuon ensimmäisessä valmennuksessa.
”Näin meidän kesken, luulen, että hän on vähän ihastunut minuun”, Katerina paljasti vaikka ei voinut olla täysin varma. Ehkä hän oli vain omassa ihastuksessaan mennyt keksimään omiaan - mutta sitä hän ei myöntänyt edes itselleen. Kuka nyt ei olisi kiinnostunut hänenlaisestaan kauniista, nuoresta naisesta.

Jimena antoi ratsunsa kävellä hieman vapaammin ja venyttää kaulaansa, mutta ei päästänyt ohjia kokonaan löysäksi, jotta hän ehtisi reagoida jos jokin taas järkyttäisi ruunaa. Nainen hymyili Katerinan puhuessa Troysta, eikä voinut täysin estää huvittuneen ilkikurista pilkahdusta tummissa silmissään. Hän oli huomannut, että jotain Troyn ja Katerinan välillä oli! Jos ei mitään järkevää niin ainakin flirttailua. Tosin nuo molemmat taisivat olla vähän jokaisen hyvännäköisen vastakkaisen sukupuolen edustajan perään. Kai.
"Ihanko totta? No en minä sitä kyllä ihmettelisi vaikka olisikin", Jimena sanoi, yrittäen välttää intoilemasta liikaa. Hänestä oli aina ihanaa huomata ihmisten pitävän toisistaan.
"Oletteko Troyn kanssa paljonkin tekemisissä?" nainen uteli, melkein unohtaen hetkeksi olevansa työntekijä asiakkaan seurassa.

Katerina naurahti, kun Jimena tuntui lujittavan hänen uskoaan siitä, että australialaisvalmentaja oli ihastunut häneen. Totta kai oli! Hurmaava Troy sopisi poikaystäväkandidaatiksi hyvin, sillä sellaisen miehen käsipuolessa kehtaisi kävellä kaupungillakin - ja tallilla! Herranen aika hän olisi onnessaan jos voisi esitellä Troyn poikaystävänään tallilla. Kaikki olisivat varmasti niin kateellisia.
”No, varmasti enemmän kuin muut hänen valmennuksessaan käyvät”, Kat myhäili mielissään. Hän oli oikein otettu, että oli saanut viettää vapaa-aikaansakin Troyn seurassa.
”Ei mitään vakavaa, tietenkään. Hän on vain niin hurmaava.”

"Ihanaa", Jimena ihasteli hymyillen.
Hän oli kaveripiirissään tunnettu hassujen tempausten ja sokkotreffien järjestäjänä, mutta kauankohan menisi siihen, että hän saisi valituksen käyttäessään työaikaansa ihmisten parittamiseen?
"Miksei mitään vakavaa?" nainen kysyi.
Kiwin kaviot kopisivat epätasaisen pohkeenväistön rytmiin tien pintaa vasten, kun he lähestyivät Rosings Parkin hurjia ja jännittäviä ratsastuskenttiä ja tarhoja, joissa pyöri muita hevosia. Jonkun kävijän koira nuohosi vähän matkan päässä pitkin pientareita, ja sekin tuntui ruunasta olevan uutta ja huomion arvoista. Jimena ohjasi ruunaa kärsivällisesti eteenpäin antamatta sille loppumetreilläkään mahdollisuutta pysähtyä, peruuttaa tai jäädä keskelle tietä pyörimään mielivaltaisesti.

Katerina innostui jopa hieman, kun Jimena antoi vihreää valoa ihastukselle. Niin, miksi ei mitään vakavaa?
”Hyvä kysymys. Olen ollut sinkkuna niin kauan että parisuhde on kuulostanut liian vakavalta”, hän kohautti olkiaan vaikka ei antanut idean hiipua. Ehkä hän voisi alkaa lämmitellä Troyta ihan todenteolla. Olisi tallilla toki varmasti muitakin ihania sinkkumiehiä, mutta tuttu valmentaja olisi helpommin lähestyttävä.
”Luuletko, että meillä voisi olla jotain vakavampaa?” Hän kysyi vaikka Jimena tiesi tuskin mitään heidän suhteestaan. Ainahan sitä sai toivoa, eikö? Nainen ratsasti Aleksein tallin kivetylle pihalle, jossa he voisivat laskeutua ratsailta.

"Aivan. Onhan sinkkuna olemisessa omat hyvät puolensa", Jimena myönsi voimatta olla enempää sitä mieltä.
Hän oli sellainen, joka ihastui joka toiseen vastaantulijaan, mutta tiesi että liian hätäisten ratkaisujen jälkeen hän päätyisi lopulta seurustelemaan väärän henkilön kanssa ja menettäisi mielenkiintonsa alle puolessa vuodessa. Niin oli käynyt liian monta kertaa, joten oli parasta olla varovainen.
"No miksi ei! Eihän asia minulle kuulu, mutta olette jotenkin samanhenkisiä", nainen kannusti leveä hymy kasvoillaan ja pysäytti lopulta tanssahtelevan Kiwin tallipihalle. Hän pudotti jalustimet jaloistaan ja tiputtautui hevosen selästä maahan parahiksi estääkseen sitä marssimasta matkoihinsa.
"Mutta kiitos vielä seurasta", Jimena kiitti valmistellessaan tottunein ottein Kiwiä talutettavaksi talliin.

Katerina hymyili innostuneena Jimenan sanoista laskeutuessaan Aleksein satulasta. Hän jätti jalustimet alas loimen vuoksi ja heitti itsellään päällä olleen vielä Aleksein selkään. Nainen lähti taluttamaan hevostaan talliin nyökäten tallityöntekijän puoleen.
”Kiitos itsellesi”, hän virkkoi ennen kuin katosi orikäytävälle hevosensa kanssa.

(Kiitos pelistä :))

[Kiitos!]