Kun varjojaan syksy kutoo

// Avoin peli, tervetuloa Katerinan seuraan maastoilemaan. //

Kat kääri fleeceloimea paremmin ympärilleen. Syksyinen iltapäivä oli poutainen ja tuuli varsin vieno, mutta vuodenaika toi mukanaan varsin hyytävän lämpötilan jota nainen ei ollut ajatellut lähdettyään maastoon puoliksi pakotettuna. Hän oli pukenut kimonsa mustien nahkavarusteiden lisäksi vaaleanpunaiseen loimeen ja suojiin, jotka eivät varsinaisesti korostaneet orin upeaa ulkomuotoa. Hän kirosi sen hetken kun oli törmännyt tallimestariin, joka oli suostutellut (pakottanut) Katerinan valitsemaan tavallisen, turvallisen koulutreenin sijaan maastoilun - kaipasihan hänen hevosensa vaihtelua päiviinsä. Vaikka hänellä ei ollut mitään velvollisuutta totella tallimestarin ehdotusta, oli se tuntunut niin painostavalta, että Kat oli mieluummin suostunut kuin kestänyt syyttäviä katseita. Nyt hän siis uhmasi monen mielestä varsin lempeää englantilaissäätä kauhusta kankeana. Nainen ei maastoillut usein jos koskaan, eikä varsinkaan yksin. Hän kammosi olla kouluratsunsa kanssa kaukana tallilta, sillä oli tottunut olemaan turvallisesti aitojen tai seinien sisällä. Nyt hän oli varsinkin alkumatkan puristanut ohjia liian paljon ja oli edelleen valmis tarttumaan Aleksein harjaan hetkenä minä hyvänsä hevosen kävellessä kaikessa rauhassa hiljaista hiekkatietä, jota heinikkoiset ojat reunustivat. Hän oli ollut liikkeellä tuskin puolta tuntia ja harkitsi jo takaisin kääntymistä. Navigointi ei ollut Katerinan vahvuuksia ja hän olikin siksi pysytellyt vain selkeillä, isoilla teillä ja poluilla. Kunpa kukaan tuttu ei tulisi vastaan, sillä hän ei halunnut näyttää miten raukkamainen saattoi olla.

// Jimena tulee heilumaan! //

Katerinaa positiivisemmalla asenteella sateettomassa säässä maastoiluun suhtautuva Jimena oli vain helpottunut saatuaan Papillonin liikutuksen hoidettua ja vaihdettua sen tilalle Henrietta Thorpen puoliveriruunan. Kiwi oli nuoren espanjalaisen mielestä kovin sympaattinen (samaa ei hyvällä tahdollakaan voinut sanoa sen omistajasta), vaikka osasikin ilmaista mielipiteitään ja suhtautui heikkohermoisesti maastolenkkeihin. Jimena oli ilokseen saanut Kiwin rentoutumaan alkulenkin hysteerisestä vieterijäniksestä kelpo ratsuksi, ja nyt ratsukko eteni yllättävän tasapainoisessa ravissa rauhallista hiekkatietä pitkin.
Risteystä lähestyessä jokin sai ruunan keskittymisen herpaantumaan. Risteävällä tiellä askeltavan ratsukon ilmestyessä näköpiiriin Jimena pidätti Kiwin käyntiin ja puheli ruunalle rauhoittavalla äänenpainolla sen pälyillessä vaaleanpunaisin varustein puettua kimoa, jonka Jimena tunnisti Alekseiksi. Hän tunnisti myös lipizzan omistajan, joka jostain syystä näytti olevan kauhusta kankeana.
"Päivää", hän tervehti asiakaspalvelijan ystävällisyydellä Katerinaa urhean Kiwin selästä, joka otti nyt risteyksen kohdalla hermostuneita sivuaskelia tuijotellen yhä vaaleanpunaista ilmestystä. Tämähän se oli hienoa, tulla maastoon säikkymään toisia hevosia. Nainen pysyi silminnähden positiivisena hötkyilystä huolimatta ja yritti huomaamattomasti suoristaa ruunan ennen kuin se sukeltaisi ojaan. Henrietta repisi hänet riekaleiksi, jos jotain sattuisi.
"Mille reitille olette menossa?" Jimena kysyi tietämättä haluaisiko blondi seuraa vai painella mahdollisimman kauas heistä, mutta kysymys soveltui kaiketi kumpaankin tarkoitukseen.

[Apua, en ollut huomannut sun vastausta. Kiva kun liityit seuraan!]

Aleksei havaitsi lähestyvän ratsukon ennen ratsastajaansa ja kohotti päätään uteliaana äänien suuntaan. Kat sai syyn kiskaista hevosta ohjasta, sillä tietenkin kuvitteli sen karauttavan neliä maailman ääriin ja eksyttävän hänet. Hän hellitti ohjasta kun näki toisen ratsukon ja ehkä liioitellusti kun tajusi Kamirin kätyrin. Sillä hetkellä kaiken katkeruutensa tallimestarin suuntaan antaen hän piti myös kaikkia tallityöntekijöitä tuon vakoojina. Nainen paransi ryhtiään ja hymyili Jimenalle.
”Hei”, hän tervehti ja osoitti sitten eteenpäin epämääräisesti toisen kysyessä reittiä. ”Tuonne päin.” Kat piti tauon ja huokaisi.
”Oikeasti, en tunne maastoja kovin hyvin”, hän tunnusti ja hymyili vähän nolona. Nainen silitti nätisti käyttäytyneen orinsa kaulaa ja rentoutui huomaamattaan toisen ratsukon seurasta.
”Ehkä sulla olis ehdotus leppoisalle kävelylenkille?” hän kysyi aavistuksen ylpeänä, sillä niinhän se taisi olla toisen tehtävä opastaa hevosen omistaja heidän ongelmissaan.

Kun ruunikko laski päätään ja tarjosi järkevää kuolaintuntumaa ojaan pulahtamisen sijaan Jimena kiitti ruunaa rentouttamalla kätensä ja pehmentämällä ohjaavia apuja. Kiwi ei enää uhannut paeta hänen altaan, mutta se tarkkaili toista ratsukkoa varautuneena, valmiina reagoimaan jos jotain yllättävää tapahtuisi. Jimena tiesi Kiwin mielellään harrastavan tällaista sirkusnäytelmää, mutta siitä huolimatta se ei sopinut nyt tilanteeseen.
Leppoisalle kävelylenkille, nainen toisti mielessään ja työtään helpottaakseen näki parhaaksi olla kysymättä tarkempia toiveita. Jimena nyökkäsi.
"Liityttekö Aleksein kanssa seuraan?" hän ehdotti ja joutui pidättämään raviin pyrkivää Kiwiä ohjatessaan sitä siihen suuntaan johon he olivat alunperin olleet menossa.

Jimenan ratsu sai Katerinan varuilleen, sillä hän oli varma, että se ottaisi jalat alleen kun näkisi postilaatikon. Ja tietenkin, koska hänestä oli kiva maalailla kauhukuvia mielessään, Aleksei lähtisi sekoilemaan myös ja hän putoaisi kovaan maahan ja satuttaisi itsensä. Kimo lompsotti menemään varsin rauhallisena, mitä nyt oli hivenen kiinnostunut toisesta hevosesta. Se tuskin ymmärsi miten hassulta näytti varusteissaan, vaan nautti siitä, ettei ratsastaja ainakaan sillä hetkellä kiskonut ohjista tai potkinut kylkiä.

Katerina ei jaksanut edes hävetä Aleksein fleeceloimea, johon oli kääriytynyt. Hänellä oli kylmä senkin alla, sillä hän ei ollut lainkaan sopeutunut vielä siihen, että talvi oli tulossa. Olisi pitänyt muuttaa Slaleyn sijaan vaikka Miamiin.
”Miksi ei”, hän hyväksyi pyynnön liittyä seuraan arvellen, että ainakaan ei eksyisi. Toisaalta hän myös pelkäsi että Aleksei alkaisi kenkkuilemaan ja hän nolaisi itsensä jos ei saisi pideltyä hevostaan.

”Onko ollut kiirettä töissä?” Katerina kysyi ystävälliseen sävyyn, sillä juttuseura ei ollut pahitteeksi. Hän olikin jo vähän kyllästynyt pelkkään hevosseuraan, sillä vaikka se kuunteli häntä, oli joskus mukava saada kysymyksiinsä vastauksiakin.

"Hienoa. Kiva saada seuraa", Jimena vastasi leveästi hymyillen.
Hän yritti olla välittämättä ratsunsa kiireestä, jotta sekin alkaisi taas keskittyä nykyhetkeen eikä poukkoilisi minne sattuu. Hän hillitsi sen vauhtia pehmeillä, mutta täsmällisillä pidätteillä jotka eivät sallineet yhtäkään raviaskelta ilman lupaa, mutta pysyi mahdollisimman ystävällisenä hevoselle kun se käveli hetken asiallisesti.

"No, kyllä välillä on kiireistä, mutta ei se haittaa", Jimena totesi neutraalin hyväntuulisena.
Kyllä häntä joskus harmitti kahlata mutalammikoissa ja juosta hevosenomistajien pyynnöstä sinne tänne kun muutenkin oli tekemistä, mutta ei hän halunnut valittaa mahdollisuudesta työskennellä Rosings Parkista.
"Mitäs sinulle kuuluu?" hän kysyi saadakseen kenties jonkin puheenaiheen johon tarttua, kun ei tuntenut Katerinaa kovin hyvin.

Katerina nyökkäsi hyväksyvästi vastaukselle, sillä totta kai kilpatallilla kiirettä riitti, mutta tallityöntekijöiden hommahan se oli. Hyvä vain, ettei tätäkään naista haitannut raataa hänen hyväkseen.
”Ei mitään ihmeellistä”, Kat vastasi heilauttaen kypärän litistämiä hiuksiaan.
”Harmittaa kun on näin kylmä”, hän jatkoi vilkaisten taivaalle. Onneksi ei sentään satanut. Silloin häntä ei olisi edes tallimestarin sanat kiinnostaneet. Hän vilkaisi toisen levotonta ratsua ja piteli varmasti kiinni omansa ohjista. Jos se nyt säikkyisi tuota hölmöä vieressä, saisi Jimena kuulla kunniansa.
”Ja vakkarikampaajani jäi äityislomalle. En tiedä mitä keksin seuraavan kerran, hiukseni kaipaisivat jo kipeästi väriä”, nainen jatkoi negatiivisella soinnilla ja vilkaisi vaaleiden hiuksiensa latvoja. Hän sävytti niitä vain kevyesti kirkkaammiksi, mutta jo nyt tuntui että oma hailakka sävy puski esiin tyvestä, vaikka ne oli värjätty kaksi viikkoa aiemmin. Hänen täytyisi toden totta alkaa syynätä paikallisia kampaamoita, jotta löytäisi hyvän sijaisen.

"Niin, alkaa olla jo aika viileä", Jimena vastasi kylmyyden valitteluun myötätuntoinen sävy äänessään ja jätti mainitsematta sen tosiasian, ettei häntäkään palellut riittävän lämpimän pukeutumisen ansiosta.
Englannin sää oli Espanjan jälkeen vaatinut totuttelua, mutta hän viihtyi. Nainen piti kotimaansa ilmastosta, mutta olo oli virkeämpi, kun ei ollut läkähtyä helteeseen.
"Voi ei. Oletko yrittänyt etsiä toista kampaajaa siksi aikaa?" hän kysyi ystävällisesti.
Se oli kyllä kenen tahansa huomattavissa, jos kampaaja ei osannut hommiaan lainkaan, mutta taitavien kampaajien töiden laatua Jimena ei juuri kyennyt erottamaan toisistaan, joten ongelma ei ollut hänelle tuttu.

”Tästä lähin taidan valita maneesin”, Katerina sanoi ponnekkaasti, sillä olihan tallityöntekijäkin myöntänyt, että oli liian kylmä ratsastaa ulkona. Sitä tuo oli tarkoittanut, eikö niin.
”En ole vielä ehtinyt”, nainen valehteli, sillä aikaa oli ollut mutta kiinnostus siihen oli nollassa. Hän oli ollut niin tyytyväinen nykyiseen. Oikeastaan hän halusi vain nykyisen takaisin, eikä ollenkaan vaihtaa. Se vain oli mahdotonta.
”Kyllä kai mä jotain keksin”, hän arveli olkiaan kohauttaen ja repi valahtanutta loimea päälleen. Aleksei laski päänsä haistellakseen kylmää maata, mutta se ilo ei kestänyt pitkään, sillä ratsastaja repi sen pään takaisin ylös. Hänhän saattaisi kellahtaa kaulan ylitse, jos kimo tekisi jotakin sellaista.
”Mutta mitä sinulle kuuluu? Kenties jotain mukavampaa?” Katerina uteli toivoen että saisi kuulla vaikka mehukkaita juoruja.

Jimena hymyili seesteisesti Katerinan toteamukselle maneesista. Hänkin tiesi, ettei hevosen treenaaminen ollut riittävän monipuolista jos aina jurnutti menemään maneesissa, mutta nainen näki parhaaksi olla valistamatta toista tämän keskustelun perusteella. Olihan Katerina nyt sentään päätynyt maastoon Aleksein kanssa eikä Jimena halunnut pilata noiden lenkkiä. Aleksei vaikutti täyspäiseltä ajoittain hermostuneen oloisesta ratsastajasta huolimatta, joten sillähän luulisi olevan hauska käydä maastossa.
"Minulle kuuluu hyvää. Olin äsken Papillonin kanssa maastossa niin tämä säheltävä Kiwi tuntuu leppoisalta siihen verrattuna", Jimena naurahti ja silitti puoliverisen tuulessa heilahtelevaa mustaa harjaa. Vihdoin hevonen malttoi kävellä suoraan eteenpäin tarjoamatta sivuaskelia.
"Kuinka Aleksein kanssa on sujunut?" nainen uteli katsellen hetken rauhallista kimoa, jonka läsnäolo taisi loppujen lopuksi helpottaa Kiwinkin elämänahdistusta.

Papillon oli ilmeisesti aika hirviö. Katerina taputti ohjien repimistä katuen ratsunsa kaulaa ja upotti kätensä sen ylikasvaneen harjan lomaan kuvitellen että se lämmittäisi. Ainakin hevosesta hohkasi lämpöä.
”Ihan hyvin. Se on nykyään yllättävän rauhallinen maastossa”, Kat sanoi lempeällä hymyllä hevosensa korvia tuijottaen. Aleksei oli oppinut paljon sinä aikana kun oli asunut Rosings Parkissa, kiitos sitä ahkerasti maastossa käyttäneiden tallityöntekijöiden. Kimo oli harvemmin hermostunut ja silloin yleensä imi sen omistajastaan, mutta nyt se oli erittäin rento. Katerinalla oli jopa turvallinen olo ajoittain sen kyydissä, vaikka hän ei mikään maastoilija itse ollutkaan.
”Kunpa se vielä kehittyisi nopeammin kouluradoille”, Kat huokaisi mutta antoi sillä hetkellä anteeksi. Tiesihän hän, että oli laiminlyönyt itse tallilla käymisen ja jättänyt omat kouluvalmennuksensa ottamatta.
”Saatko ratsastaa niitä koskaan muuta kuin maastossa?” Nainen kysyi huolissaan Jimenan kehittymisestä koulu- tai esteratsastajana. Eihän maastoillessa oppinut mitään.

"Se näyttää kyllä tosi rauhalliselta nyt", Jimena vahvisti rohkaisevasti.
Aleksei oli hänestä näyttänyt taitavalta ainakin ratsuttajien käsittelyssä, joten hän ei epäillyt sen kehittymismahdollisuuksia kouluradoille.
"Käyttekö vielä valmennuksissa sen kanssa?" tummatukkainen nainen kysyi kuin olisi lukenut Katerinan ajatukset.
Jimena kertasi mielessään läpi viikottaisen ratsastusohjelmansa. Viikot olivat täynnä Papillonin kanssa maastoilua, ja muutenkin lähinnä vain maastoilua.
"No tällä hetkellä on aika paljon vain maastossa liikuttamista ja joskus koulua, mutta välillä omistajat vaihtavat toiveitaan ja haluavat maaston sijaan muuta liikutusta", hän selitti.
Jimena ei ihme kyllä ollut tullut edes kipeäksi vaikka kastui sateessa lähes joka päivä monta kertaa. Kiwi yritti taas herätellä seuruetta pomppaamalla jostain syystä sivulle, mutta ei onnistunut yllättämään ratsastajaansa, joka sai sen nopeasti takaisin ruotuun.

Katerina vakavoitui vain hieman, kun Jimena uteli valmennuksista. Pitikin joutua sellaiseen tenttiin. Maastoseura ei ollut yhtään niin mukavaa enää.
”No, turhan vähän lähiaikoina”, hän kohautti olkiaan hymyn kera. Ainakin hän myönsi sen ääneen. Pitäisi käydä useammin, mutta kun jonkun kriittisen silmän alle oli niin hankala saada mentyä. Oli kivempi humputella kotona yksinään. Aleksei nosti päätään vain hieman, kun Kiwi vieressä alkoi elämöidä, mutta se pysytteli muuten rentona. Kat tarttui silti aavistuksen paremmin jouhiin. Miksi hän oli niin säikky orin selässä?
”Pidätkö siitä, vai haluaisitko ennemmin vaikka hypätä?” Kat kysyi vaikka arveli ettei se ollut mahdollista ilman omaa hevosta. Sillä tallilla omistajat olivat syystäkin tarkkoja hevostensa liikutuksista.

Jimena nyökkäsi.
"No, ei sitä ihan aina välttämättä ehdi niin usein", hän totesi, oli syy valmentautumisen puutteeseen mikä hyvänsä.
Aleksei ei onneksi saanut hepuleita Kiwin poukkoilusta, ja ruunakin onneksi tyyntyi aina säpsähdystensä välissä eikä ryntäillyt taukoamatta joka suuntaan.
"Kyllä minä pidän maastoilusta, mutta hyppääminenkin olisi kivaa. Onneksi tavalliseen aikatauluun tulee tosiaan aina välillä muutoksia niin pääsee tekemään vähän kaikkea", Jimena selosti hyväntuulisena.
Kiwi vaikutti levottomalta ja nyhti ohjaa huolellisista avuista huolimatta. Nainen huokaisi hiljaa.
"Olisitko halunnut ravata jonkin pätkän?" hän ehdotti Katerinalle.

Katerina nyökytteli Jimenan sanoille. Oli varmasti tylsää aina vain maastoilla toisten hevosilla, kun tiesi, että niistä olisi niin paljon enempään. Hän antaisi taitavalle naiselle Alekseinsa kouluharjoittelun, mutta ei jaksaisi nähdä sitä vaivaa, että kysyisi vaihtomahdollisuutta tallilta. Sama se hänelle oli, kuka hevosta liikutti, kunhan osaisi asiansa.
”Ravataan vaan”, nainen vastasi, keräsi ohjat järkevästi käteensä ja kannusti hevosen raviin. Sama kai se oli ravata saman tien. Onneksi hän oli kieputtanut ylimääräisen loimen ympärilleen hyvin, jolloin oli mahdollista keventää hevosen selässä. Kovin vauhdikasta lenkkiä hän ei niin puetulla hevosella voinut lähteä tekemään, mutta eipä se ollut mielessä sillä hetkellä.
”Toivottavasti löydät meidät takaisin tallille, sillä minä eksyin jo”, Kat naurahti tallityöntekijän suuntaan olematta ehkä ihan täysin tosissaan.

Jimena varmisteli, että Kiwi oli kuulolla ennen kuin pyysi sen raviin. Ruunan valtavissa askelissa ei ollut erityisen helppo istua, ja rauhallinen keventäminenkin vaati työtä. Nainen oli tosin jo tottunut hevosen tyyliin, ja onneksi se ei ollutkaan pelkäksi kouluratsuksi tarkoitettu.
Hän nauroi pehmeästi Katerinan toivomukselle.
"Ei huolta, kyllä täältä pois löytää", hän vakuutti.
Kiwi eteni hieman turhan etupainoisesti ja vauhdikkaasti ja vaikka Jimenalla oli riittävästi tekemistä saada se kantamaan itsensä, ehti hän keskittyä myös maastoseuraansa.
"Kuka työntekijä Alekseita muuten nyt liikuttikaan? Cainko?" hän testasi muistiaan ajan kuluksi.

Katerina uskoi siihen, että maastoja työkseen koluava Jimena löytäisi heidät tallille. Hänen onnekseen ravaaminen sai omankin verenkierron paremmaksi eikä enää ollut niin kylmä, vaikka viima kirvelikin poskia.
”Pääasiassa Cain”, hän nyökkäsi toivoen, että muisti todella ratsuttajan nimen oikein.
”Välillä kun en ehdi käydä, joku tallityöntekijä käyttää sitä maastossa”, hän jatkoi vielä ja kosketti hellästi orinsa pehmoista kaulaa. Hänen pitäisi itse jaksaa käydä useammin. Vaikka Rosings Park tarjosi upeat mahdollisuudet hevosen liikutukseen myös silloin kun ei itse päässyt, ei siihen saisi turvautua niin usein kuin hän oli viimeaikoina tehnyt.
”Montako hevosta sinulla on vastuullasi?” Kat kysyi autuaan tietämättömänä tallityöntekijöiden päivärutiineista, työn vaativuustasosta tai hevosmääristä. Toivottavasti vastaus ei olisi liikaa, sillä totta kai jokainen hevonen ansaitsi yksilöllisen hoidon.

Jimena kuunteli Katerinan sanoja, eikä sillä hetkellä täysin ymmärtänyt miksi joillain Rosings Parkin henkilökunnan jäsenillä tuntui olevan niin pahoja ennakkoluuloja tuon blondin suhteen. Olihan tuo hieman epävarma hevosensa kanssa, eikä ehkä kaikista määrätietoisin, mutta no... Jimena ei mielellään tuominnut ketään sen perusteella.
"Minulla on nyt viisi hevosta vastuullani", hän kertoi juurikaan joutumatta miettimään. Välillä tuntui, että hänen vastuuhevosensa olivat turhankin mielenkiintoisia, mutta eiköhän muillakin työntekijöillä ollut omat haasteensa.
"Oletko ollut tyytyväinen Rosings Parkiin?" Jimena kyseli ja käänsi Kiwin vasemmalle kääntyvälle hieman leveämmälle hiekkatielle, jota pitkin he pääsisivät tekemään näppärän pikkulenkin nummimaiseman halki.

Viisi? Katerina ei ikinä olisi selviytynyt viidestä hevosesta, mutta toisaalta Jimena teki sitä työkseen kaiken päivää joten ehkä kuudes tai seitsemäskin olisi mahtunut. Hän oli kuitenkin tyytyväinen, mikäli kaikki muut työntekijät jakoivat saman määrän vastuuhevosia, sillä se tarkoitti tietenkin yksilöllistä hoitoa hänen Alekseilleen.
”Joo, olen kyllä”, Katerina nyökytteli ja seurasi toista ratsukkoa - tai pikemminkin matkusti kyydissä kun Aleksei seurasi.
”Aleksei on hoidettu oikein hyvin ja tykkään siitä että on monta maneesia, niin mahtuu vaikka olisi enemmänkin porukkaa paikalla”, nainen naurahti ja repi vauhdissa valuvaa huopaa paremmin päälleen. Hän näytti varmaan jonkinlaisela viittasankarilta, mutta ei jaksanut välittää.
”Kauanko olet ollut töissä täällä?” Hän esitti vastakysymyksenä kykenemättä muistamaan, oliko törmännyt Jimenaan jo ensimmäisinä kuukausinaan Rosings Parkissa. Aika tuntui menevän niin nopeasti, että sekin aika oli mennyt kuin siivillä. Ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt jo loistaa kansainvälisillä kouluradoilla. Ehkä isä oli siinä asiassa oikeassa, vaikka Katerina marmatti vastaan minkä kerkesi. Eihän hänessä ollut mitään vikaa.

"Kiva kuulla. Maneeseista ei kyllä ole tosiaan pulaa tällä hetkellä", Jimena naurahti mukaillen Katerinan kertomisia. Harvoin kenelläkään oli oikeasti järkevää valitettavaa Rosings Parkin palvelusta.
"Noin puolitoista vuotta sitten vaihdoin tänne töihin yhdeltä toiselta tallilta", hän kertoi ja valpastui, kun takaa alkoi kuulua auton moottorin hurinaa ja renkaiden kovaäänistä rahinaa sorapintaa vasten.
Jimena vilkaisi taakse ja pyysi ratsunsa käyntiin havaittuaan jonkin matkan päässä punaisen suurehkon maasturin köröttelevän heitä kohti muutenkin kapeaa hiekkatietä pitkin. Tietenkin. Hänen kokemuksensa mukaan Kiwi vihasi vähänkin erikoisempia tai suurempia autoja, ja ylipäätään vähän kaikkea (päivästä ja tilanteesta riippuen), mutta nainen ei sanonut sitä ääneen.
"Menetkö edelle vai menenkö minä, että tuo mahtuu ohi?" hän kysyi Katerinalta ja ohjasi taas hysteerisemmäksi muuttunutta Kiwiä tien reunaan. Ruuna polki takajalkoja hermostuneena alleen ja korskahdellen eteni tienvartta ravin ja käynnin sekaisessa pohkeenväistössä.

Katerina hidasti Aleksein käyntiin Jimenan merkistä. Hän huomasi auton ja tunsi jotain typerää pakokauhua kun mietti, että heidän pitäisi ohittaa se kapealla tiellä. Hän huitoi toista ratsukkoa edelleen ja puristautui ohjiin, kun kimo tuntui jännittyneen aavistuksen. Se varmasti hyppäisi pystyyn ja nelistäisi jonnekin kauas hänen jäädessä tienposkeen jalka murtuneena. Niin varmasti kävisi.
”Mene vain edeltä”, Kat sai juuri sanottua. Hänen teki melkein mieli laittaa silmät kiinni. Juuri tämän takia hän ei maastoillut!

Jimena ohjasi hypähtelevän ja sivuttain steppaavan ratsunsa Aleksein ja Katerinan edelle, vaikka oli varma että Aleksei olisi ollut turvallisempi vaihtoehto ensimmäiseksi. Tosin sen ratsastaja näytti olevan kauhusta kankeana, joten sama kai se oli miten päin he tässä sähelsivät.
Auto lähestyi heitä melko rauhalliseen, mutta ei lainkaan hidastuvaan tahtiin ja Jimenan teki jo mieli näyttää kuskille keskisormea. Eikö tuo yhtään osannut katsoa miten hevoset siihen suhtautuivat? Jimena ohjasi ruunaa päättäväisesti ojan sijasta eteenpäin ja yritti viittoa autoilijaa hidastamaan, jotta hevosilla olisi mahdollisuus rauhassa katsoa mikä heitä lähestyi. Ratin takana taisi olla täysi idiootti tai joku sokea, koska minkäänlaista reaktiota ei tapahtunut. Läheltä ohi posottava auto ei tuntunut Jimenastakaan mukavalta, joten hän saattoi vain kuvitella miltä se hevosista vaikutti.
Kiwin tepastelu muuttui yhä vain hätäisemmäksi, vaikka ratsastaja pysyi sen selässä rauhallisena ja hellän vaativasti pyysi sitä jatkamaan eteenpäin. Kun auto viimein ohitti heidät, puoliverinen kiskaisi päänsä ylös ja otti pari hätäistä laukka-askelta. Se reagoi pidätteisiin pyörähtämällä ympäri, hyppimällä kömpelösti takajaloilleen ja tähtäsi hätäisiä potkuja autoa kohti, onneksi osumatta mihinkään. Jimenalla oli täysi työ pitää hevonen tien laidassa, mutta putoamatta ojaan. Voi jestas, Henrietta repisi hänet jos jotain kävisi.

Katerina ohjasi hevosensa mahdollisimman sivuun, eikä voinut kuin hiljaa mielessään kauhistella sitä, kuinka kovaa auto jatkoi matkaansa heitä kohti. Hän rutisti ohjia ja kun auto lopulta ohitti heidät ja se sai Kiwin loikkimaan, Aleksei repäisi ohjia blondin käsistä ja tepsutti muutaman hätäisen sivuttaisaskeleen. Kimo väisti vain vaivoin toisen hevosen ja loikkasi keskelle tietä, kun Kiwi loikki pystyyn. Onneksi autoja ei juuri sillä hetkellä tullut joten Kat ehti kerätä itsensä ja pakokauhuisena ajamaan ratsunsa tien sivuun, missä se oli luisua ojaan ja sai polkaista vauhdikkaasti alaspäin viettävää rinnettä että pääsi tasaiselle maalle. Nainen oli kauhusta kankeana ja ehti tuskin keskittymään riehuvaan Kiwiin kun roikkui orinsa harjassa. Aleksei ei onneksi ollut sellainen, että olisi varsinaisesti alkanut loikkia mihinkään, mutta toisen hevosen esimerkistä sekin saattaisi keksiä jotain.
”Ootko kuunnossa?” Kat kysyi tietämättä oliko toisella vieläkään ratsu hallinnassa. Hänen puolestaan pureskeli kuolaimia ohjan toisessa päässä ja steppaili edes takas, mutta ei ainakaan yrittänyt karata käsistä enää.

Kun auto oli mennyt jo menojaan, Kiwi vielä peruutteli keskellä tietä, korskahteli ja nakkeli niskojaan silmät muljahdellen. Olipahan pelottava auto.
"Mikä ääliö autoilija", Jimena manasi ja myötäsi ohjilla ja yritti painoavuilla lopettaa peruutusaikeet.
Kun ruuna lopulta pysähtyi kuopimaan tuohtuneena maata ja puhisemaan kuin maratonin juossut, nainen rapsutti sen kaulaa lohduttavasti. Raukkaparka.
"Olen, oletko sinä?" hän esitti vastakysymyksen Katerinan suuntaan.
Jimena sai Kiwin siirrettyä takaisin käyntiin ja ruuna eteni pingottunein, vauhdikkain askelin ja katseli yhä auton perään kuin olettaen sen kohta kaahaavan takaisin. Aleksei oli onneksi pysynyt kohtuullisen rauhallisena, vaikka tietenkin toisen hevosen riekkuminen ja panikointi tarttui lähes hevoseen kuin hevoseen. Onneksi kumpikaan ei ollut päätynyt ojaan.

”Ihan hullu”, Kat nyökytteli Jimenan sanoille autoilijasta ja siirsi Aleksein käyntiin samaan suuntaan toisen ratsukon kanssa. Hän ei voinut käsittää, miten oli suostunut lähtemään maastoon. Nummella oli vielä mukavaa, kun ei ollut autoja missään.
”Olen, olen”, nainen vastasi vaikka oli vielä sekaisin henkisesti. Miksi hän pelkäsi maastoilua niin paljon? Eihän Aleksei ollut riehunut kauheasti edes, vaikka se selästä käsin oli siltä tuntunutkin. Kat repi huopaa paremmin päälleen ja oikoi kimonsa loimea siltä osin kun uskalsi ohjasta irti päästää.
”Ratsusi on kyllä vähän sekopää”, hän sanoi mielipiteensä ääneen ja naurahti hermostuneena. Jos se ei olisi mennyt sekaisin, Alekseikin olisi saattanut jopa pysyä rauhallisena.