[Y] Pieniä suuria unelmia

Maaliskuu 2015 - Rosings Park

Puupuomit painoivat paljon. Yllättävänkin paljon. Siihen tulokseen Kit oli päätynyt kiskottuaan monen metrin pituisia puupuomeja aikansa pitkin suuren kentän hiekkaa. Kentän toisessa päässä pyöri pari ratsukkoa koululiikkeineen, mutta kahdeksanvuotiasta poikaa eivät moiset jaksaneet kiinnostaa. Hän halusi hypätä. Tänään äiti ei ollut jäänyt vahtimaan, joten hän voisi ihan hyvin hypätä vähän, niin olisi täydessä terässä kevään kilpailuja varten. Puomiluokkaan ja ristikkoluokkaan osallistuminen oli suuri asia pienelle pojalle, joka haaveissaan hyppäsi kymmenen vuoden päästä 160 sentin ratoja olympialaisissa.
Kit huokaisi saatuaan viidennen puomin kentälle. Tässä kestäisi koko päivän, eikä hänellä ollut niin paljoa aikaa. Poika lähti takaisin talliin toivoen kovin, että löytäisi jonkun kivan aikuisen, joka suostuisi auttamaan häntä. Lapsi kiersi juron Pauluksen kaukaa, nappasi Acen riimunnarun kouraansa ja kipitti kohti tarhaa, jossa poni oli. Hän nappasi mustanpäistärikön ponin mukaansa, tuli jälleen siihen tulokseen että oli edelleen Acea pienempi ja kiisi uljaan ratsunsa kanssa takaisin talliin. Hän huomasi ohikulkiessaan Oliverin, joka näytti olevan kerrankin aikataulussa ja pysähtyi.
"Voisitko mitenkään auttaa rakentamaan pieniä esteitä kentälle?" Lapsi kysyi sinisten silmien katse niin vetoavana kuin vain osasi. Pitkä mies vaihtoi painoa jalalta toiselle ja huomasi suuntaavansa pääkenttää kohti pieni hymy huulillaan. Kit löi nyrkkinsä ilmaan innostuneena ja talutti ponin karsinaan, jotta voisi varustaa sen nopeasti.

Hän palasi kentälle kymmentä minuuttia myöhemmin Ace perässään. Poni hörähti innoissaan nähdessään puomit, joita Oliver oli tuonut kentälle. Harteikas mies oli oppinut rakentamaan esteratoja ja laskemaan puomien etäisyyksiä kaikkien valmennusten jäljiltä, joten kolme pientä ristikkoa ja kaksi puomitehtävää näyttivät upeilta Kitin mielestä.
"Kiitos", poika hihkaisi ja suuntasi halaamaan Oliveria. Hän ei olisi ikipäivänä saanut kannettua tolppia keskelle suurta kenttää. Oliver naurahti ja lähti takaisin talliin. Kit heilautti itsensä Acen selkään innostunut, joskin aavistuksen jännittynyt hymy huulillaan. Tästä tulisi ihan mahtavaa!
"Tänään me hypätään, Ace. Me lennetään", hän jutteli iloisesti ponilleen, joka käveli ohjat pitkinä rennosti jossakin uran tietämillä.

Poika ei ollut aivan väärässä. Ponin käveltyä hetken, alkoi poika lämmitellä ravissa soikeilla volteilla ja epämääräisillä kaarroksilla, jotka veivät hänet useammankin kerran kouluratsujen eteen. Aikuiset väistelivät pientä ponia ja innokasta poikaa taitavasti, mutta alati synkentyvistä ilmeistä päätellen niin ei jatkuisi loputtomiin. Kit oli autuaan tietämätön latauksesta, jota aiheutti suurelle kentälle häseltäessään poninsa kanssa. Kouluratsastajat saivat huokaista helpotuksesta, kun Kit keskittyi ohjaamaan poniaan puomien yli, sillä ne vaativat pienen ratsukon pysymistä kaukaisimmassa päädyssä, poissa muiden tieltä.
"Olet maailman paras poni", Kit julisti vankkumattomasti Acen ylitettyä puomitehtävät pariin kertaan ilman suurempia ongelmia. Nerokas poni nosteli itse jalkojaan ja mukautti askeltensa pituutta tehtävästä riippuen, sillä selässä keikkuva poika ei tehnyt oikeastaan muuta kuin heilui sinne tänne ja piteli tiukasti kiinni mustasta harjasta. Ohjat roikkuivat turhan löysällä, mutta pieni poni ei laittanut pahakseen seuratessaan johtavia ohjasapuja pitkin kentän päätyä.
Kahdeksan vuotias ponipoika nosti laukan kulman avustamana ja haki hetken oikeaoppista istuntaa Acen selässä. Hänellä oli estekirja kotona. Hän tiesi, miten esteillä kuului istua, mutta jalustimien varassa tasapainoilu ei ollut hänen vahvuuksiaan. Poni laukkasi tasaisesti korvat hörössä kohti ristikkoa, jonka Oliver oli kasannut kentälle. Pieni este ylittyi kevyellä loikalla ponilta, joka pärskähti innokkaana ja sai omistajansa hehkumaan ylpeydestä. Hänellä oli maailman paras esteponi!

Kit rakasti tunnetta, jonka esteratsastus aiheutti. Se oli kuin lentämistä, mutta eri tavalla kuin reippaampi laukka maastossa. Pojan innostus sai ponin kiihdyttämään vauhtiaan esteiden lomassa, kunnes ketterä poni näytti kiitävän esteiden välillä hallitsemattomassa tahdissa lyhyillä laukka-askelillaan. Kit nauroi hypätessään saman pienen ristikon ties kuinka monennen kerran. Hän lensi. He lensivät. Mikään maailmassa ei voisi olla tätä parempaa. Hän olisi mielellään hyppinyt vaikka koko loppuillan, mutta vilkaisi kolhiintuneeseen muovikelloon paljasti ettei hänellä olisi kauaa aikaa ennenkö äiti palaisi auton kera hakemaan häntä. Jos äiti näkisi hänet hyppimässä esteitä, hän saisi kuulla kunniansa. Vastentahtoisesti poika päätteli omin luvin järjestetyn esteharjoituksensa ja hyppäsi alas Acen selästä heti kun poni oli saanut kävellä hetken pitkin ohjin.
"Saat paljon herkkuja tallissa", poika lupasi lähtiessään kentältä. Kit ei suonut ajatustakaan esteille, jotka jäivät pojan jäljiltä koristamaan kenttää keskittyessään hellimään pientä poniaan, joka oli jälleen kerran osoittanut olevansa enemmän kuin painonsa verran kultaa.

Perjantai 31. heinäkuuta 2015, iltapäivä - Greenridge

Kit oli saanut luvan lähteä tallille, se oli totta. Hän oli jopa saanut kyydin isältään, kun oli tarpeeksi pitkään mankunut ja valittanut ja kerjännyt ja häirinnyt isän puuhia pienoismallien parissa. Mihin hän ei ollut saanut lupaa, oli maastoretki pienellä welshponillaan, joka ravasi huolettomasti pellon halki tälläkin hetkellä. Kit hymyili satulassa ja nauroi kirkkaasti aina silloin tällöin, mutta tänään poika myös keskittyi itse ratsastamiseen. Reilun viikon takainen ratsastusleiri, jolla hän oli päässyt tekemään vaikka mitä ja välillä jopa muillakin poneilla, oli saanut pojan jälleen uhraamaan enemmän ajatuksiaan siihen, mitä hän uljaan ratsunsa selässä teki. Ace ravasi kiireettömästi pellon laitaa ja Kit kevensi tahdikkaasti, keskittyen huolella pitämään pohkeensa aloillaan ja kätensä paikoillaan. Hän ei halunnut nykiä poninsa suuta eikä potkia sen kylkiä, joten nyt oli keskityttävä. Ava oli onnistunut takomaan opin jos toisenkin pojan päähän viikon mittaan, mikä oli ollut melkoinen saavutus. Kit jopa muisti opit vielä nyt, mikä oli toinen mahtavan luokan saavutus.
Ace pärskähti kun pelto alkoi lähestyä loppuaan ja hidasti itse käyntiin, kun poika ei heti reagoinut tekemällä pidätteitä. Poniruuna ylitti peltoa reunustavan ojan rauhallisesti astelemalla, eikä ottanut suuria loikkia mihinkään suuntaan. Kit takertui paksuun, tuuheaan harjaan, joka ponille ominaisesti hapsotti vähän jokaiseen suuntaan ja ponnisti jalustimille, kun Ace kiipesi jyrkkää piennarta ylös hiekkatielle. Kit pysäytti ponin tasajaloin hiekkatielle, jolla ei näkynyt autoja vaikka se ilmiselvästi niitä varten olikin tehty ja katseli hetken ympärilleen. Missäköhän he olivat? Hän laski ohjaa pidemmäksi ja pohdiskeli ääneen satulassa kieppuen.
”Jos lähdemme tuonne, tulemme varmaan kotiin”, hän totesi ja kannusti poninsa liikkeelle kohti metsäkaistaletta, joka näytti etäisesti tutulta. Tosin kaikki metsätilkut peltojen lomassa näyttivät ainakin vähän toisiltaan, hänen silmissään. Ace ei kuitenkaan vastustellut, joten eivät he kovin kaukana kotoa voineet olla. Ponilla oli uskomaton suuntavaisto, mikä olikin ainoa syy sille, miksei Kit pelännyt eksymistä. Ace löytäisi aina kotiin.

He sukelsivat metsään kun sopivan leveä polku tarjoutui ja ainakin pieni ratsastajapoika tutki innoissaan ympäristöään. Tämä näytti samalta polulta, jota he olivat ratsastaneet Bexin johdolla keskellä yötä. Nyt kun hän pysähtyi asiaa ajattelemaan, oli tämä aivan varmasti sama polku. Sehän tarkoittaisi, että tämä veisi lähes suoraan takaisin tallille! Poika virnuili tyytyväisenä papattaessaan ponilleen mitä sattuu. Hän piteli ohjia puolihuolimattomasti käsissään kun Ace asteli tasaista polkua pitkin rauhallisessa käynnissä. Ei heillä ollut mitään hätää. Reitti kotiin oli löytynyt.
Tallirakennukset eivät näkyneet sankan lehtiverhon lomasta, mutta Kit tunnisti maastoesteradan, jolla he olivat usein hypelleet Acen kanssa. Leirillä hän oli päässyt kokeilemaan Happya, joka oli ollut ihan super. Hän oli voittanut kaikki, kun vauhdikas poniori oli loikkinut esteitä kuin niiden korkeudelle nauraen, eikä Happy ollut kertaakaan epäröinyt hypyissään. Ha! Siitäs saivat. Hän oli ehkä ollut nuorin osallistuja, mutta hän oli ollut paras maastoesteillä, vaikka suurin kunnia kuuluikin kärsivälliselle, taidokkaalle hevoselle. Sitä hän ei kuitenkaan itselleenkään sanonut, vaan piti kiinni siitä, että voitto oli yksin hänen ansiotaan.

”Hypätäänkö vähän?” Poika kysäisi poniltaan ja vilkaisi aavistuksen syyllisenä tallia kohden. Hän ei saisi, ei varsinkaan yksinään, mutta mitä muka voisi tapahtua, kun Ace oli maailman paras poni? Ei yhtään mitään. Äiti ja isä vain hössöttivät turhaan, kun eivät itse ratsastaneet ja siten ymmärtäneet, miten vaaratonta esteiden hyppääminen oli. Vanhemmat olivat aivan liian varovaisia ja se oli Olivian syytä. Olivia oli typerä kun rikkoi kaikkia sääntöjä ja teki aina väärin. Nyt vanhemmat katsoivat hänenkin puuhiaan tarkkaavaisemmin ja huolehtivat turhasta. Mitä sitten, jos hän lähti silloin tällöin itsekseen maastoon? Hän oli tehnyt sitä koko pienen ikänsä Acen kanssa, eikä heille ollut koskaan käynyt mitään. Ei ollut mitään syytä aloittaa huolehtimista nyt. He olivat pärjänneet mahtavasti tähänkin asti.
Ace höristi korviaan tutuille maastoesteille, minkä Kit oletti tarkoittavan myöntävää vastausta. Hän keräsi ohjat paremmin tuntumalle, siirsi jalustimen lähemmäs jalkapöytäänsä ja nosti sitten laukan antamalla selkeät avut. Hän oli jopa muistanut tehdä pienen pidätteen etukäteen! Ava olisi niin ylpeä hänestä jos olisi nähnyt. Ei tosin täällä, koska täällä hän ei olisi saanut olla, mutta kentällä. Kit ohjasi poninsa matalalle tukille, jonka yli poni ponnisti innokkaasti ja korvat hörössä. Märkä maa oli pehmeää ja sai ponin lennättämään maapaakkuja kauas taakseen, vaikka vauhti pysyikin rauhallisena, kun Kit kerrankin muisti säilyttää ohjasotteen alusta loppuun.

He hyppivät esteitä tyytyväisinä, eikä Kit olisi voinut olla ylpeämpi ponistaan. Ace ei enää jäänyt edes tuijottelemaan alashypyissä, vaan laskeutui rauhallisesti astuen alemmas esteeltä. Hänen poninsa oli maailman paras, ja siitä he olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli kuullut Avan puhumassa vanhemmilleen Acesta. Avakin oli sitä mieltä, että Ace oli hieno poni hänelle. Mitä hän ei ollut kuullut, oli ollut vanhemman naisen varoittelu siitä, ettei hän aina ottanut huomioon poniaan tai suhteuttanut tehtäviä omaan taitotasoonsa. Ava oli yrittänyt varoittaa vanhempia juuri sellaisesta lapsellisesta vastuuttomuudesta kuin mitä hän juuri nyt harrasti.
Ace epäröi kun he lähestyivät hautaa, joka vaati leveämpää loikkaa eikä lainkaan korkeutta. Kit kannusti ponia puristamalla pohkeillaan ja antoi ohjan valua turhankin pitkäksi, mutta poni ei siitä huolimatta lähtenyt kiertämään estettä vaan ponnisti kunnolla. Poika hymyili onnellisena mukaillessaan hyppyä parhaansa mukaan, mutta tuskin hän ehti edes reagoida, kun alkoi tapahtua. Haudan takainen maa oli liukas eikä poniruuna saanut pitoa jaloilleen sateen pehmentämästä maasta, joka vain liukui paakkuina pois alta. Ace kaatui kyljelleen mutaan pudottaen ratsastajansa rinnalleen. Poni etsi jalkoja alleen kaatumisesta hämmentyneenä ja ravisteli kun vihdoin pääsi jaloilleen. Kit raotti silmiään retkottaessaan märässä, mutaisessa maassa ja tuntiessaan vasenta käsivartta pitkin säteilevän kivun, alkoi itkeä. Ace korskahti ja peruutti kauemmas lapsesta, joka parkui lohduttomasti ja käpertyi pieneksi keräksi yltä päältä mudan peitossa. Kun poniruuna toi päänsä lähemmäs haistellakseen omistajaansa huolissaan siitä, mikä lasta vaivasi, huitaisi Kit oikealla kädellään lujaa kohti ponin päätä. Kova läimähdys ja kämmenselkää pitkin värähtävä kipu kertoi pojalle, että tuo oli osunut poninsa otsaan - ja vielä aivan liian lujaa. Ace peruutti loikalla kauemmas ja lähti ravissa kohti tallia.

Bex oli ensimmäinen, joka huomasi ilman ratsastajaa saapuvan, varustellun ja yltä päältä mutaisen ponin, joka ravasi kohti omaa karsinaansa. Nainen juoksi Acen perään, tarttui ohjiin ja pysäytti poniruunan niille jalansijoilleen. Hän vilkaisi mudan kirjomaa ratsua ja lykkäsi sen karsinaan huutaen äidilleen, että soittaisi Davisien vanhemmille. Hän lähti juoksemaan kohti maastoesterataa toivoen arvauksensa osuvan oikeaan. Hän ei keksinyt, mihin muuallekaan pieni poika olisi poninsa vienyt, jos poni oli aivan mutainen ja palasi talliin ohjat yhä kaulallaan. Bex kuuli lohduttoman itkun kauan ennenkö näki maassa kerällä makaavan pojan. Hän kiihdytti askeleitaan toivoessaan, ettei pojalla olisi suurta hätää, vaan itku olisi enemmän pelkoa, jota kaatuminen ja putoaminen oli saanut aikaan.
”Kit, mihin sinua sattuu?” Nainen kysyi pehmeästi polvistuessaan maahan pojan rinnalle ja kurkottaessaan kädellään kohti pojan hartiaa. Kit yritti kovasti puhua itkunsa seasta, mutta koko pientä kehoa ravistelevat nyyhkäykset saivat puheen sekoittumaan niin, ettei Bex saanut siitä mitään selvää. Hento nainen ujutti kätensä pojan ympärille kannustaen tuota nousemaan jaloilleen, mutta Kit pääsi tuskin istumaan, kun kiljui jälleen. Hän näki vääntyneen ranteen ja yritti peittää irvistystään. Poika ei kaivannut enää enempää huolehdittavaa.
”Lähdetään käymään lääkärissä, ei mitään hätää, tulet kyllä kuntoon. Acekin tuli jo talliin, se on myös kunnossa”, hän jutusteli ujuttaessaan käsiään pienen pojan ympärille. Hän nosti lapsen syliinsä kiitollisena siitä, että oli tottunut kantamaan painavia heinäpaaleja, sillä kahdeksanvuotias ei enää ollut aivan kevyt ja vaivaton kannettava. Matkakaan ei onneksi ollut pitkä, hän lohdutti itseään kantaessaan rintaansa vasten käpertyvää poikaa kohti talleja, joilla Ava odotti kalpeana.

”Ranne näyttää murtuneen”, Bex sanoi hiljaa istahdettuaan alas tallin edessä olevalle puupenkille Kit yhä sylissään. Poika oli takertunut terveellä kädellä hänen hartiaansa ja nyyhkytti lohduttomana haluavansa äitinsä tänne. Bex vilkaisi avuttomana Avaa. Mitä nyt kuului tehdä? Vanhempi nainen istahti rinnalle ja varovasti ujutti pojan omaan syliinsä jutellen matalalla äänellä säikähtäneelle pojalle. Bex suuntasi avutonta tunnetta vihaten talliin hoitamaan Acea. Hyvä, että Olivia oli laitumella tarkistamassa hevosia ja hakemassa Riddleriä sisään. Yksi säikähtänyt Davisien lapsi oli riittämiin. Hän pesi ponin huolella sisällä pesukarsinassa ja tarkisti jalat haavojen varalta. Ruhjeita ei näkynyt, mitä nyt muutama pienen pieni pintahaava, mutta ne paranisivat kyllä ihan ilman hoitoakin. Hän päätti siitä huolimatta puhdistaa ne, kun ei kerran ollut suurempaa kiirettä mihinkään.
Ava saapui talliin kun hän oli lähtemässä Acen kanssa kävelemään. Poniruuna olisi paras saada liikkeelle, niin se ei olisi aivan jumissa seuraavina päivinä. Bex vilkaisi äitinsä kasvoja, joilla näkyi hetken jokainen vuosien aikana koettu huoli ja murhe selkeinä ryppyinä ja nyökkäsi ponin suuntaan.
”Ace on aivan kunnossa”, hän sanoi ja vilkaisi naista, joka nyökkäsi. ”Mites Kit?”
”Lähti vanhempiensa kanssa lääkärille. Ranne on huonona, mutta katsotaan nyt, mitä sieltä sanotaan. Davisit lupasivat soittaa heti, kun tietävät enemmän”, Ava selitti. ”Missä Olivia on?”
”Laitumella, palaa varmaan pian. Voin heittää hänet sairaalaan, jos hän haluaa lähteä veljensä luokse”, Bex lupasi samaan syssyyn. Ava pudisteli päätään.
”Parempi että hän on täällä, kunnes muut ovat palanneet kotiin. Voi olla, että heillä menee myöhäiseen iltaan asti.” Bex nyökkäsi ymmärtäneensä. Selvä, hän järjestäisi tytölle ohjelmaa siihen asti, jotta Olivia ei joutuisi palaamaan tyhjään kotiin.

Kun ilta laskeutui unisen Slaleyn kylän ylle, kaarsi muutaman kolhun vuosien varrella ottanut perheauto omakotitalon pihaan. Kit nousi auton kyydistä vasen käsi kirkkaanpunaisessa kipsissä ja raahusti raskain askelin kotiovelle. Pientä poikaa väsytti, sillä putoamisen aiheuttama säikähdys, Acen kaatuminen, ranteen murtumisen tuoma kipu ja vanhempien huolen ja suuttumuksen nostattama pelko oli ajanut yleensä niin loputtoman energisen pojan aivan loppuun. Hän raahusti nukkumaan tietäen, että saisi huomenna huudot siitä, miten oli karannut maastoon ja hypännyt maastoesteitä ilman lupaa. Äiti oli jo nyt lääkärillä puhunut hänelle pehmein mutta vahvoin sanoin siitä, miten hän ei saanut tehdä mitään tällaista juuri tämän takia. Kit oli niiskuttanut ymmärtävänsä ja luvannut, ettei enää koskaan tekisi mitään typerää.
Poika oli ollut huolissaan Acesta sen jälkeen, kun oli saanut kipulääkettä ja ranne ei enää vienyt kaikkea rajallisesta keskittymiskyvystä. Jatkuvan kyselyn jälkeen äiti oli soittanut tallille ja saanut selville, ettei ponilla ollut mitään hätää. Ava kertoi Bexin vieneen ponin laitumelle yöksi ja luvanneen käydä tarkistamassa sen vielä huomenna, mutta vanhempi nainen oli vakuuttanut puhelinlinjoilla, ettei Acelle ollut käynyt kuinkaan. Hän oli toivottanut pikaista paranemista lapselle ja luvannut vielä kertaalleen, että he pitäisivät Acesta hyvää huolta siihen asti, että Kit olisi valmis palaamaan satulaan.

Poika makoili pienenä keränä peittonsa alla jo puoliksi unessa siinä vaiheessa, kun ovi aukesi hitaasti ja äiti kurkisti huoneeseen. Naisen kasvoilla näkyi huolta, jota Kit tuskin olisi osannut yhdistää vanhempiinsa, sillä hän oli niin tottunut siihen, miten Olivia häsläsi ja vanhemmat huusivat. Hän ei ollut vielä saanut huutoja osakseen, mutta oli varma, että sekin aika koittaisi. Ehkä jo huomenna, kunhan hän heräisi. Kova kipsi ei ollut estänyt nukahtamista, eikä poika edes havahtunut siihen, kun Grace kumartui suukottamaan otsaa ja suoristamaan peittoa, jonka Kit oli kiskonut ylleen miten sattuu. Nainen huokaisi hiljaa poistuessaan huoneesta. Tällaisina hetkinä hän toivoi, etteivät he olisi koskaan ostaneet Olivialle ensimmäistä ponia tai sallineet tytön edes aloittaa ratsastusta. Oli vaikeaa katsoa, miten lapset puuhasivat suurten eläinten kanssa, jotka saattoivat koska tahansa aiheuttaa vaaratilanteita.