When they act tough you call their bluff

Keskiviikko 11. helmikuuta

Annalynn oli tullut tallille. Häm ratsasti nyt itse poikansa hevosia ja oli juuri Quirin karsinan luona, laittamassa tammalle estevarusteita. Hauska tobianonkirjava oli yksi hänenkin lempihevosiaan. Hän ei ollut ratkaissut, mitä Quirille tehtäisiin. Miyato ei halunnut ratsastaa enää. Poika ei ollut oma itsensä. Ollenkaan.

Teddy oli rapsutellut Dimeä jo lähemmäs tunnin lykätessään sitä hetkeä, kun joutuisi hakemaan Minxin tarhasta ja toteamaan, että tamma vihasi häntä edelleen. Nähdessään ohitse hortoilevan Oliverin, mies lähetti tallityöntekijän asialle - raukkamaista, mutta toisaalta, hän maksoi siitä. Nuorempi mies lähti hakemaan kiukkuista tammaa ja Teddy saattoi rapsutella Dimen kaulaa vielä hetken. Minx odotti häntä kuitenkin käytävällä aivan liian pian. Oliver oli ollut turhan tehokas. Teddy huokaisi ja ryhtyi varustamaan ratsuaan, joka ei muuta tehnytkään kuin tuttuun tapaan kiukutellut. Punaruunikko nosteli jalkojaan ja kuopi käytävää kärsimättömänä. Korvat luimussa tamma näykki ilmaa ja hirnui väliin raivokkaana, ennen kuin heilautti jälleen takajalkaansa uhkaavasti. Mies huokaisi. Voisipa hän vain jättää Minxin muiden ongelmaksi. Tänään hän ei olisi millään jaksanut tamman kanssa tappelua. Äiti oli vaatimalla vaatinut, että he hyppäisivät tänään. Vastentahtoisesti Teddy haki mustan estesatulan ja suitset. Hän ei tosiaankaan halunnut hypätä, mutta minkäs hän sille mahtoi, että äidin tahtoa oli kuunneltava. Kumarrellessaan mustien suojien kanssa tamman jaloissa, Teddy ehti moneen kertaan miettiä, mitä äiti sanoisi, jos Minx talloisi hänen päältään. Tammansa kanssa tappeleva mies ei ensin edes tajunnut Quirin karsinalla puuhastelevaa naista, mutta huomatessaan, ettei ollut yksin tammakäytävällä, ei mies voinut olla vilkuilematta Quirin suuntaan joka välissä.

Annalynn painoi kypärän päähänsä, taputtaen tobianon puoliverisen kaulaa. Naisen puheessa oli vahva ja leveä jenkkiläinen aksentti, tummat hiukset oli vedetty ponnarille, joka liehui vapaana naisen niskassa.

Teddy iski nopeasti varusteet Minxin päälle, tajuten vasta kiristäessään suitsien hihnoja, että oli unohtanut martingaalin. No, eivät he kuitenkaan hyppäisi, jos hän saisi valita, joten mitä sitä turhia. Hän voisi sanoa äidilleen istuneensa estesatulassa samaan aikaan kun kentällä oli esteitä. Se saisi olla tarpeeksi.
"Anteeksi, rouva Caloun?" Mies lausahti kysyvä sävy äänessään. Hän oli kuullut tuon äänen puhelimessa, aivan varmasti oli, muttei ollut koskaan tavannut naista kasvotusten. Teddy poimi kypärän käsivarrelleen roikkumaan ja irroitti Minxin käytävältä. Tamma steppasi hänen rinnallaan korvat luimussa ja näytti valmiilta juoksemaan hänen ylitseen.

Annalynn havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan, kuka häntä oli puhutellut. Tuttu ääni ja tuon ikäinen mie-- Theodore Morland.
"Hei, Theodore Morland, oletan? Sano vain Lynnie." Nainen oli Miyaton mittainen, perin peruskaunis nainen, jolla oli aavistuksen vino hymy kasvoillaan.
"Ei tarvitse rouvitella." Hän naurahti vielä vaisusti, selvästo väsyneenä.

"Teddy, pyydän", mies vastasi nopeasti. Hän nyökkäsi ymmärtäneensä naisen pyynnön. Selvä, ei rouvittelua. Hän vilkaisi hevosta rinnallaan, joka näytti miettivän, mihin kohtaan miehen kroppaa olisi paras upottaa hampaat.
"Miyato ei edelleenkään halua tavata minua?" Teddy kysyi nielaisten. Tuntui turhalta kysyä, mikä nuoremman vointi oli. Hyvä se ei tällaisen jälkeen voisi olla, joten mieluummin hän utelisi, pääsisikö piankin näkemään nuoremman kasvotusten. Hän halusi puhua Miyaton kanssa. Minx steppasi sivuttain ja onnistui astumaan mustan ratsastussaappaan päälle. Teddy vinkaisi ja tönäisi tammaa kyynärpäällään. Hevonen korskahti ja viskoi päätään, mutta nosti jalkaansa eikä murskannut miehen varpaita alleen.

Nainen meni vakavammaksi. Hän katseli kiukkuista tammaa miehen vierellä ja sulki Quirin karsinan oven. Sekin kun oli vähän hapan tamma.
"... Hän ei halua tavata ketään. Miyato ei ole... Ollenkaan oma itsensä. En ole koskaan nähnyt häntä noin ahdistuneena ja vihaisena. Hän on kuin... Kuin ei olisi enää se minun lapseni."

Teddy huokaisi raskaasti. Niin hän oli epäillytkin. Miyato reagoi traumaansa vihalla, joka kumpusi pelosta ja ahdistuksesta. Hän halusi auttaa nuorempaa, muttei voisi tehdä sitä, jos Miyato ei päästäisi häntä lähelleen.
"Niin pelkäsinkin", mies huokaisi. "Onneksi hänellä on sinut, ettei hän ole aivan yksi. Kerro hänelle… Kerro hänelle, että mekin olemme täällä, emmekä ole menossa minnekään. Kun hän on valmis, me olemme täällä."

Annalynn hymyili miehelle ja nyökkäsi.
"Hän ei haluaisi palata kouluunkaan. En tiedä mitä teen, kun... Hänet täytyisi saada ulos. Eikä hän aio jatkaa hevosten kanssa. Vain yhden hevosen osalta hänellä oli ajatus. Huzzle menee myyntiin ja Quiri saattaa lähteä kanssasi takaisin Amerikkaan jos... Miyato ei muuta mieltään. Mutta.. Coran hän haluaa pitää. " nainen katsoi miestä kyynelet silmissä, kun vilkaisi sisällä olevaa ruunikonkimoa hevosta.
"... Hän käski pyytämään, jos sinä kilpailisit sillä. Kukaan muu ei saa kuulemma kilpailla tammalla. Vain sinä olisit riittävän hyvä hänestä."

Teddy kuunteli Annalynnin kertomusta. Hän ymmärsi, mitä toinen tarkoitti. Miyato pitäisi saada ulos talosta. Mies nyökkäili kertomuksille hevosista, mutta kurtisti kulmiaan ihmeissään, kun kuuli, että Miyato aikoi pitää Coran. Hän oli jo kysymässä, mitä Miyato oikein aikoi tammallaan, kun Annalynn selitti nuoremman suunnitelmat. Hetken Teddy seisoi jähmettyneenä paikoilleen. Hän havahtui vasta, kun Minx puri käsivartta voimalla. Mies älähti ja huitaisi tamman päätä kohden, jotta se päästäisi irti. Teddy hieroi käsivarttaan ja pudisteli päätään nopeasti puolelta toiselle, pystymättä lopettamaan.
"En minä voi", mies vastusti. "En minä… Minä en enää kilpaile", hän sai sanottua raskaasti. "Cora on Miyaton hevonen. En minä saisi siitä mitään irti." Eihän hän saanut omastakaan tammastaan fiksua ratsua, minkä vuoksi sai nytkin hieroa käsivarttaan.
"Olen pahoillani, rou- Lynnie, mutta en voi millään suostua pyyntöön."

Annalynn huokaisi hiljaa. Hän oli pelännyt tätä.
"... Sen saat sanoa hänelle aivan itse. Vain sen hän on hevosista puhunut. Muutenkin hän vain... On hiljaa ja istuu pyörätuolissa. Hän ilmeisesti uskoo että saisit Corasta irti paljonkin."

"Kerron mielelläni, kunhan hän vain suostuu puhumaan kanssani", Teddy vastasi raskaalla äänellä. Minx repi ohjia ja alkoi muuttua entistä kamalammaksi kärsimättömyyttään. Mies vilkaisi ratsuaan.
"Minun lienee parasta lähteä tämän kanssa liikkeelle, ennen kuin se syö minut", mies mutisi ja otti suunnan maneesia kohti. Tallityöntekijät olivat koonneet sinne kahdeksan esteen radan, vaikka hän ei aikonut hypätä yhtäkään, jos vain muita mahdollisuuksia olisi.

Annalynn nyökkäsi. Hän olisi itse palannut kenttäkilpailuihin tamman kanssa, jos olisi voinut, mutta oma talli Phoenixissa tarvitsi häntä. Hän meni miehen perässä maneesiin ja nousi puoliverisen selkään, taputtaen tamman kaulaa hellästi. Hän voisi käyttää esteitä, kun hypätä oli aikonut.
".. Mielestäni voisit vain tulla käymään. Asun hänen luonaan nyt ja joka tapauksessa avaan oven ja kun olet jo siellä, hän tuskin heittäisi sinua ulos."

Teddy joutui hetken pomppimaan pyörivän puoliverisen rinnalla toinen jalka jalustimessa, ennen kuin sai ponnistettua kiukkuisen tamman selkään. Hevosen hampaat kävivät pelottavan lähellä hänen reittään, mutta tällä kertaa Minx jätti purematta.
"Siinä tapauksessa tulen joku päivä", mies lupasi miettien, koska olisi sopivin hetki. Minx pyöri ja kiukutteli, mutta hän ei jaksanut edes välittää. Teddy komensi tamman käynnissä kiertämään maneesia, mutta Minxin päättäessä, ettei sitä huvittanut, mies huokaisi ja raippaa näyttämällä sai tamman ravaamaan. Hevonen kiukutteli kuten niin monesti ennenkin, mutta alkoi hitaasti laskea päätään ja pyöristää kaulaansa, kun hän vaati hevoselta hyvää, huolellista työskentelyä.

Quiri kulki naisen alla kauniisti ja hyvässä tahdissa, korvat tirheästi pystyssä. Se tiesi pääsevänsä hyppäämään. Tobiano pärskähti naisen kootessa askelta. Jos katsoi, saattoi huomata äidin ja pojan ratsastustyylien samankaltaisuuden. Pehmeä, silti päättäväinen ja hyvin hevosta tukeva. Puoliverinen askelsi kootussa ravissa kauniisti, saaden naisen hymyilemään. Hön haluaisi varsan vielä Quirista. Ehkä sen voisi astuttaa.

Teddy toivoi, että saisi Minxin edes jotenkuten edustuskelpoiseksi, mutta se taisi olla turha luulo. Mies työskenteli hetken ravivolteilla ja väistöjen kanssa, ennen kuin nosti laukan. Tamma tuntui pehmeämmältä kädelle kuin aluksi, mutta ei se vieläkään mukava ratsastettava ollut. Silloin tällöin hevonen pukitti tai potkaisi maneesin seinää kohden. Teddy teki siirtymisiä jatkuvasti ja vain lyhyin väliajoin, kunnes Minxin korvat kuuntelivat edes hetken häntä eikä tamma näyttänyt enää ihan niin kiukkuiselta. He työstivät avotaivutusta ravissa. Ehkä hän uskaltaisi hypätä esteen. Tuon matalimman pystyn. Tai sitten ei.

Annalynn vahti sivusilmällä toista maneesissa olevaa ratsukkoa.
"Helvetinmoinen luonne tammalla."
Hän naurahti hyväntahtoisesti. Hän alkoi ymmärtää miksi Morland ei kilpailisi enää tähtitammansa loukkaannuttua. Ei hänkään hinkuisi tuollaisen kanssa mihinkään. Silti hän oli pakottanut Miyaton ratsastamaa Huzzlea. Tai no, olisi Miyato saanut sanoa ei, mutta poika ihannoi suuren orin kapasiteettia ja elämänvoimaa. Kädet alkoivat täristä. Hän nosti nopean verryttelyn jälkeen hyvin sopsointuisen, kootun laukan, jotta saisi muuta ajateltavaa. Olisi aika pitkästä aikaa kokeilla mihin kirjavasta tammasta oli.

Teddy soi aavistuksen jähmeän hymyn toiselle.
"Luonnetta sillä tosiaan on", mies vastasi tietämättä ollakko huvittunut vai epätoivoinen. Ehkä vähän molempia. Minx heitteli päätään kulmassa ja yritti oikoa kuin kulmassa olisi jokin pieni hevosia syövä vihreä mies. He jäivät hetkeksi voltille kulmaan. Teddy huokaisi hidastaessaan käyntiin. Tulisikohan tästä yhtään mitään? Hän tarvitsi edes muutaman onnistuneen hypyn tammallaan, mutta jos se aikoi käyttäytyä näin, ei hyppäämisestä tulisi yhtään mitään. Hän päätti jäädä ratsastamaan kahdeksikkoa laukassa. Minx vaihtoi laukkaa sulavasti kahdeksikon keskellä. Hän alkoi koota tamman pitkää askellusta ja vilkuili silloin tällöin kirjavaa tammaa ratsastajineen. Ei hän halunnut olla tiellä punaisen paholaisensa kanssa. Hän suoristi tamman ja pysäytti hevosen vain muutaman raviaskeleen jälkeen. Tamma pärskähti peruuttaessaan suoraan taakse. Ainakin punaruunikko oli kuulolla.
"Voisimme kokeilla tuota pystyä", Teddy huikkasi toiselle ratsukolle. "Kannattaa pysytellä kauempana. Tämä tykkää potkia puomeja ilmaan", hän varoitti synkempänä. Voi Minx. Käyttäytyisipä tähtipäinen tamma kerrankin edustavasti.

Annalynn työsti Quiria hetken ympyrällä ja laukanvaihdoilla. Kirjava tamma oli ihanasti kuulolla ja toimi upeasti, hevosen pärskiessä rentona. Ennen Minxiä nainen otti pari matalampaa hyppyä, jo eläköityneen tamman loikatessa esteet kevyesti ja suurella innolla. Nainen väisti toista ratsukkoa kun Teddy sanoi haluavansa hypätä.
"Asia selvä" Nainen naurahti toiselle.

Hyppäisipä Minx yhtä suurella innolla kuin Quiri, Teddy toivoi katsellessaan silmäkulmastaan toista ratsukkoa. Vaan ei, hänen tammansa tuntui vihaavan esteitä yhtä suurella intohimolla kuin Dime oli rakastanut niitä.
"Ole kiltisti", mies mutisi tammalleen kääntäessään laukkaavan ratsun pystyä kohden. Tottuneesti mies laski askelia, painoi pohkeet kiinni hevosen kylkiin askelta ennen hyppyä (Minx oli surullisen kuuluisa siitä, miten tykkäsi kieltää ilman mitään syytä) ja nousi myötäämään hypyssä tamman ponnistaessa. Kuten hän oli arvannutkin, tamma potkaisi takajaloillaan kipakasti taakse. Painava puupuomi putosi monen askeleen päähän esteestä. Tedddy huokaisi pysäyttäessään päätään viskovan tamman. Hän hyppäsi alas selästä ja suuntasi korjaamaan estettä kevyt puna poskillaan. Minx tanssahteli hänen rinnallaan suorastaan ylpeänä siitä, mitä oli saanut aikaan.

Annalynn ei jaksanut sanoa mitään, mutta ei hänen takiaan olisi tarvinnut hävetä ollenkaan. Ei hän ollut itsekään enää niin loistava ratsastaja, ainakaan omast mielestään, kun ei valmentautunut aktiivisesti ja hakenut kilpasuorituksia hevostensa kanssa. Hän ohjasi kirjavan okserille ja Quiri ponkaisi kevyesti yli. Harmi että Miyaton ja Quirin kilpaura oli jäänyt lyhyeksi, tosin nuorukaisen itsensä toiveesta.

Teddy häpesi jo itsensä puolesta. Hän tiesi pystyvänsä parempaan samoin kuin tiesi, ettei Minxkään aina ollut tällainen. Hän nousi tammansa selkään korjattuaan pystyn ja ratsasti hetken avo- ja sulkutaivutuksia, kunnes Minx taipui kauniisti miehen jalan ympärille. Estejalustimilla oli vaikea saada hevosta kulkemaan hyvin, mutta hän teki parhaansa. Sen jälkeen uusi yritys pystylle. Tällä kertaa Minx ylitti esteen puhtaasti. Mies taputti hevosen kaulaa. Niin sitä piti. Tähän olisi hyvä jättää hyppääminen. Nyt vain koulutreeniä, niin heille molemmille jäisi hyvä mieli.

Annalynn hyppäsi muutaman kerrn vielä ja jopa melko nopeatempoisen radan, hienosti. Hän antoi tamman sitten kävellä rennosti kaikessa rauhassa. Hevonen pärski tyytyväisenä kun se sai siirtyä käyntiin, veulaten kuolainta suussaan. Puhelin soi, nainen vastasi siihen.
"He Miya.. Mitä? Tallilla. Minä tuon. Haluatko muuta?" Nainen puhui hetken poikansa kanssa ja sulki puhelimen. Hän huokaisi syvään ja taputteli tamman kaulaa.

Teddy jatkoi Minxin kanssa kouluvääntöä. Hän päästi jalustimet jalastaan ja yritti hakea estesatulassa samaa tuntumaa, jonka koulusatulassa löysi niin helposti. Mies teki paljon siirtymisiä, kunnes lopulta päästi hienosti sileällä työskennelleen Minxin venyttämään kaulaansa ravissa. Tamma höristeli korviaan toiselle ratsukolle. Ihmeellistä. Hevonen ei enää ollut yhtä raivoissaan kuin aluksi. Teddy taputti hevosen kaulaa, hiljentyen kuuntelemaan puhelua äidin ja pojan välillä. Hetken hän pohti, pitäisikö vain olla hiljaa, mutta Annalynnin lopetettua puhelun, mies aukaisi kuitenkin suunsa.
"Sano Miyatolle terveisiä", hän pyysi. Hän halusi sanoa niin paljon muutakin, mutta nieli sanat.

"... Minä sanon. Ainakin yritän. On... On kamalaa katsoa miten hän käännyttää Simoninkin pois." Nainen puraisi huultaan. Hän koki syyllisyyttä siitä mitä Miyatolle tapahtui, hevonen oli kuitenkin hänen kasvattinsa ja hän oli pyytänyt poikaansa ottamaan sen ratsukseen. Mitä hän olisi antanut siitä, että ei olisi tehnyt niin.
"Haluaisin että hän syyttäisi edes minua tästä, mutta Miyato vain.. Syyttää itseään. kaikesta. Vaikka olen sanonut ettei hän olisi voinut tehdä mitään."

"Hän tarvitsee aikaa, mutta myös läheistensä tukea", Teddy huokaisi raskaasti. Miten hän toivoikaan, että voisi viedä Miyaton tuskan pois. Hän ei halunnut, että ystävä oli surullinen, muttei tiennyt, mitä voisi tehdä. Nuorempi tarvitsi aikaa ja tukea löytääkseen elämänilonsa uudemman kerran.
"Tämä ei ole kenenkään syytä", mies muistutti Annalynniä pehmeästi mutta varmasti. Sen hän edes tiesi todeksi. "Tämä oli vain huonoa tuuria. Sinä et olisi voinut tehdä mitään toisin, eikä olisi voinut Miyatokaan."

"Hän ei vain halua tukea." Annalynn huokaisi syvään.
".. On se. Tavallaan. Pyysin häntä ratsastamaan Huzzleq ja en ruunannut sitä Vaikka se oli mahdoton."

"Hän ei ehkä halua sitä, mutta hän tarvitsee läheisiään enemmän kuin koskaan", mies vastasi. Hän ei ollut yllättynyt siitä, että nuorempi sulkeutui itseensä ja työnsi muita ulos elämästään. Ihmiset reagoivat joskus niin trauman yllättäessä.
"Kukaan ei voinut tietää, mitä tapahtuisi. Minäkin ratsastin Huzzlea. Se olisi voinut heittää minut päin estettä ja talloa päältä, mutta sen sijaan se hyppäsi yli tasaisesti. Hevosista ei ikinä tiedä. Voi olla, että huomenna Minx pudottaa minut kivien keskelle maastossa. Yhtä hyvin voin ajaa kolarin matkalla tänne tai liukastua kävelytiellä pahasti. Elämä on epävarmaa, eikä tällaisia asioita voi tietää ennalta."

"Se oli tietoinen riski." Annalynn huokaisi masentuneesti. Oli kamalaa kantaa syyllisyyttä ainoan poikansa loukkaantumisesta.
"toivoin aina että hän säilyisi ehjänä."

Mies ei tiennyt, mitä sanoa siihen. Tuntui typerältä väittää, että Miyato oli varmasti nauttinut Huzzlen kanssa harjoittelusta, kun tiesi nuoremman mieluummin olevan kunnossa kuin ratsastaneen Huzzlea orina.
"Hän ei ole rikki", Teddy päätyi sanomaan. "Hänen täytyy vain löytää uudestaan se, minkä uskoi kadottaneensa. Hän löytää vielä hymynsä."

"... Ole kiltti, tule mahdollisimmam pian käymään. Alan olla umpikujassa." Hän pyysi Teddyltä hiljaa. Miyato tarvitsi jotankin, jonkun.

"Minä tulen", mies lupasi nyökäten. Hän ei voinut edes ymmärtää, miten kamalalta Annalynnistä täytyi tuntua, mutta hän halusi auttaa sekä naista että tuon poikaa. "Tulen heti kun vain voin", hän vakuutti. Eli heti, kun koto- siis Gabriellen luona kaikki olisi sen verran järjestyksessä, ettei hän murehtisi naista suunnatessaan auttamaan ystäväänsä. Miyaton ei tarvinnut tietää mitään heidän riidoistaan. Miyaton täytyi keskittyä omaan tulevaisuuteensa, ei selvittämään hänen sotkujaan.

Annalynnillä oli kamala olo, kun ei osannut olla ajattelematta Miyatoa. Poika oli niin outo. Hän taputteli tamman kaulaa, pysäyttäen sen. Eiköhän tämä ollut tässä. Nyt pitäisi keksiä Coralle jotakin. Pian.

Teddy huokaisi hidastaessaan Minxin käyntiin ja antaessaan tammalle pitkät ohjat. Hevonen hörisi tyytyväisenä. Mies kietoi sormensa mustaan harjaan miettien, mitä hänen pitäisi vielä sanoa Annalynnille, vai pitäisikö sanoa yhtään mitään. Ehkä hiljaisuus oli paras vaihtoehto tässä kohtaa.
"Olen pahoillani", Teddy päätyi lopulta sanomaan. Hän ei tiennyt, mistä oli pahoillaan: siitä, mitä Miyatolle oli käynyt, vai siitä, että nainen joutui kestämään tällaista, vai ehkä siitä, ettei osannut auttaa enempää. Hän tiesi vain sen, että oli pahoillaan.

"Ei se... Ei se nyt ole asia josta tulee olla pahoillaan." Nainen jalkautui tamman selästä ja talutti sen taĺliin. Hän oli liikkeellä Miyaton autolla. Sekin pitäisi laittaa sellaiseksi että poika voisi ajaa proteesin kanssa...

Teddy odotti hetken, ennen kuin seurasi itse tallin puolelle. Hän vei Minxin pesukarsinaan, vaikka tamma ei hikinen helpon treenin jälkeen ollutkaan. Hevonen käyttäytyi yllättävän hyvin ollakseen oma itsensä: tamma ei yrittänyt purra hänen kättään tai kävellä yli, kun hän talutti hevosta. Se ei myöskään potkinut tai kiukutellut joutuessaan seisomaan pesukarsinassa. Teddy oli aikonut pyytää tallityöntekijää hoitamaan tamman puolestaan, mutta nyt päätti sitä vastaan. Kun Minx kerrankin käyttäytyi, hän halusi ottaa siitä ilon irti. Mies jäi kylmäämään hevosen jalkoja letkulla samalla kun rapsutteli tamman kaulaa. Hevonen roikotti päätään silmät puoliummessa. Kai senkin oli joskus oltava tyytyväinen, kun niin usein näytti kiukuttelevan kaikesta.

Annalynn sai hoidettua Quirin ja päätti sitten lähteä kotiin. Matkalla hän hymyili uinuvalle Minxille.
"Nähdään. Ilmoitay vain kun tulet niin olen avaamassa oven."

"Totta kai", mies lupasi. "Nähdään." Hän jäi hoitamaan Minxiä ilman kiirettä mihinkään. Dime ei metelöinyt karsinassaan, joten hän saattoi jäädä lahjomaan tammaa huomiolla, rapsutuksilla ja kuivilla leivänkannikoilla. Teddy hymyili taluttaessaan hevosen ulos laitumelle. Tamma vaikutti aivan eri hevoselta kuin se kiukkupussi, jonka hän oli hakenut tarhasta aiemmin.

Perjantai 13. helmikuuta

Teddy oli viivytellyt pari päivää. Hän oli perustellut sitä milloin milläkin, mutta nyt, istuessaan autossaan Miyaton talolla, hän toivoi, että olisi keksinyt tänäänkin jonkin syyn, miksi jättää tulematta tänne. Hän ei tiennyt, mitä sanoisi nuoremmalleen. Mikään hänen monivuotisessa koulutuksessaan ei ollut valmistellut häntä tätä varten. Mitä tehdä, kun ystävä voi huonosti? Mies huokaisi, suoristi olemattomia ryppyjä takistaan ja nousi autosta. Hän lukitsi auton ovet ja lähetti Annalynnin numeroon yksinkertaisen viestin, jossa ilmoitti seisovansa oven takana. Ajatukset säntäilivät sinne tänne. Miksi hän oli edes tullut? Hän vain päätyisi satuttamaan Miyatoa pahemmin, aivan varmasti.

Nainen sai viestin, avaten summerilla Teddylle alarapun oven. Hän avasi oven toiselle valmiiksi ja meni keittiöön. Hänellä oli siellä voileipäkeksejä,juustoa ja kuivakakkua. Hän oli yrittänyt pitää kaikkea sellaista tarjolla, että saisi poikansa syömään jotakin. Miyato söi huonosti.

Teddy asteli sisään rappuun ja yritti karistaa taakan harteiltaan. Hän ei voisi mennä Miyaton luokse jos näyttäisi itsekin uitetulta koiralta. Mies suuntasi ovelle, joka oli jo valmiina auki, ja asteli sisään aavistuksen epävarmana. Mitäköhän nyt? Hän sulki oven perässään ja jätti kengät eteiseen takin kera. Mies mietti, pitäisikö huudella huhuuta tai jotakin, ennen kuin huomasi keittiön puolella tutun naisen.
"Onko hän…?" Mies kysäisi tietämättä oikein, minnepäin viittoa asunnossa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Hän tunsi olonsa typeräksi ja epävarmaksi. Ei yksi kyläily näin paljoa voinut jännittää.

Annalynn hymyili miehelle. Vain yksi ovi asunnossa oli vessan lisäksi kiinni.
"Haluatko kahvia vai teetä?" Hän kysyi toiselta, viitaten Miyaton huoneen ovea kohti.

"Teetä", Teddy vastasi. Hän ei kaivannut enempää hermostunutta energiaa kehoonsa, mitä kofeiini varmasti toisi mukanaan. Mies suuntasi suljettua ovea kohden, veti syvään henkeä ja koputti napakasti.
"Miyato", hän kutsui pehmeästi. Käytöstavoista oli vaikea päästä eroon. "Saanko tulla sisään?"

Annalynn jäi keittiöön. Miyato luki huoneessaan, sanomatta mitään. Äitinsä vain viittasi menemään sisään, poika olisi sanonut jotakin jos ei tosiaan haluaisi ketään huoneeseensa. Kai. Ehkä.

Teddy huokaisi hiljaa, ennen kuin aukaisi oven. Hän sulki sen perässään ja soi pienen hymyn nuoremmalleen. Mies piti tarkoin katseensa toisen kasvoissa, sen sijaan että olisi ihmetellyt puuttuvaa jalkaa.
"Mitä luet?" Hän päätti kysäistä miettiessään, mihin istahtaisi alas. Tai ehkä pitäisi seistä. Hän ei tiennyt. Tämä oli Miyaton koti, eikä hän ollut lainkaan varma siitä, oliko hänellä edes oikeutta olla täällä.

Miyato ei katsonut toista päin ja olisi kuin Teddyä ei ollut. Pienessä ajassa pyörätuolissa istuminen oli vienyt lihaksia, hän näytti tavallista pienemmältä. Tuolla oli käsissään jokin satunnainen romaani ja päässä silmälasit. Toinen silmä kaipasi nykyään vahvuuksia.

"Se taitaa olla todella mielenkiintoinen kirja", mies jatkoi hämääntymättä hiljaisuudesta, joka tuntui olevan ainoa tapa, jolla Miyato kommunikoi. Hän istahti alas nuoremman sängyn laidalle ja yritti olla vertaamatta tuntemaansa miestä siihen, joka nyt istui hänen edessään.
"Mistä se kertoo?"

Miyato ei vieläkään nostanut katsettaan. Hän ei kaivannut tänne ihmisiä. Huone oli kauniisti sisustettu,kuten koko asunto. Seinällä oli ruusukkeita, kuvia Miyatosta j Quirista kunniakierroksella ja parista muusta hevosesta.
"En ole lapsi. Mitä asiaa?"
Hän totesi nyrtyneenä toiselle

Teddy nieli ensimmäisenä mieleen juolahtaneet vastaukset. Niistä ei olisi mihinkään. Sen sijaan mies soi pienen hymyn toiselle.
"Oli ikävä", hän vastasi rehellisesti. "Eikä minulla ole liikaa ystäviä, joten aion pitää kiinni jokaisesta."

"Miksi äiti päästi sinut tänne? Hän tietää että haluan olla yksin." Miyato murahti ärtyneenä toiselle, sulkien kirjansa. Hänestä huokui tietynlainen turhautuminen ja viha.

"Minä osaan olla vakuuttava tahtoessani jotakin", mies vastasi harteitaan kohauttaen. Enemmän häntä oli pitänyt suostutella, jotta hän tulisi paikalle, mutta sitä Miyaton ei tarvinnut tietää. "Minä en halua olla yksin, joten tulin tänne."

"Mene Gabriellen luo." Hän ärähti ja rullasi itsensä kauemmas toisesta, selkä päin. Hän vain... Halusi olla rauhassa. Yksin. Ilman ihmisiä.

"Usko huviksesi, hän haluaa nähdä minut ovensa takana vielä vähemmän kuin sinä", mies hymähti. Olihan se tottakin, toisina päiviä. Toisina taas… No, silloin hänet otettaisiin lämpimästi vastaan. Sitäkään Miyaton ei tarvinnut tietää. Nuoremman pitäisi keskittyä itseensä, ei häneen.
"Mitä olet puuhannut?"

Miyato ei sanonut mitään. Yleensä niin empaattiselta nuorukaiselta ei nyt riittänyt empatiaa toiselle. Ollenkaan. Tai ainakaan sanoin ilmaistuksi asti.
"Miltä näyttää?" Hän kysyi ääni väristen, turhaumuksesta ja surusta.

"Siltä, että luet paljon", mies totesi koettaen jättää äänensävyn huomiotta. Ei hän ärsyttänyt Miyatoa tahallaan, mutta… oli nuoremmasta jotain saatava irti. "Jos luet jonkin klassikon ja käytät sitä esimerkkinä siitä, miten ympäristö vaikuttaa ihmisen ajatusmaailmaan, lisään sinut verkkokurssilleni."

"En palaa kouluun." Miyato totesi perin yksioikoiseen ja ärtyneeseen sävyyn. Hän ei halunnut ihmisten tuijotettavaksi.
"Ei huvita."

"Ei sinun tarvitse. Se on verkkokurssi. Lupasin tehdä tentinkin sellaiseksi, että sen voi tehdä kotisohvalta käsin, kirja avonaisena sylissä ja netti käytettävissä", mies vastasi pieni hymy huulillaan. Hän oli suostunut koko verkkokurssisähellykseen vain siksi, että yliopiston mielestä myös psykologian pitäisi alkaa tarjota nykyaikaisempaa opetusta aiemman luentopainotuksen lisäksi. Joten… verkkokurssi.

"Lopetan sen. Etkö tajua?" Hän ärähti toiselle, vieläkään kääntämättä itseään kasvot kohti miestä. Hän halusi vain... Vaikka kuolla. Olisi ihan sama oliko hän kuollut vai istuiko siinä helvetin pyörätuolissa ja myöhemmin linkuttaisi proteesin kanssa.

"Ei kannata", mies vastasi säikähtämättä ärähdystä sen enempää. Niin kauan kuin Miyato puhuisi hänelle, voisi toinen vaikka huutaa äänensä käheäksi. Hän ei halunnut olla kuin ilmaa, joten nuorempi voisi äristä sydämensä kyllyydestä, eikä hän lähtisi mihinkään.
"Et voisi kutsua minua enää professoriksi", Teddy muistutti hyväntuulisesti.

"Aivan sama. Olisi ihan helvetin sama olenko kuollut vai istunko tässä tuolissa jumissa!" Hän murisi toiselle, korottaen jo ääntään. Hän oli niin vihainen, niin vihainen. Täynnä pelkoa, ahdistusta ja turhautumista, kun elämä ei tuntunut enää omalta ja kaikki halu elää sitä oli valunut Valencian esteradan hiekkaan.

Teddy katsoi toista kulmakarvaansa kohottaen. Miyato ei voinut olla tosissaan. Nuorempi saattoi kuvitella, että oli tosissaan, mutta ei oikeasti ollut.
"Et ole jumissa siinä tuolissa ikuisesti", Teddy totesi ääni täynnä varmuutta. Jomman kumman heistä pitäisi olla varma ja rauhallinen, eikä Miyato vaikuttanut siltä, joten siinä tapauksessa hän lunastaisi sen aseman. "Etkä ole jumissa nytkään. Tarvitset ehkä apua päästäksesi liikkumaan ilman tuolia, mutta et sinä ole jumissa."

"Mitä minä voin tehdä ilman apua? Voitko väittää, että olen nyt itsenäinen ihminen, joka ei ole riippuvainen toisen ihmisen avusta, aivan kuin pikkukakara!" Hän alkoi hiljalleen tosissaan hermostua kaikesta tästä. Hän tärisi turhautumisestaan.
"Se vaan nyt on ihan vitun se ja sama. En voi tehdä enää asioita joista nautin. En voi olla normaalisti, en pääse edes suihkuun ilman apua. Ei tämä ole elämää, tämä on ... Kuoleman välttämistä."

"Sinä voit tehdä mitä haluat. Sinä voit lukea täällä yksinäsi tai voit soittaa ystävillesi ja Simonille, ja elää elämääsi", mies vastasi rauhallisella äänellä. Hän ei aikonut ärtyä, vaikka nuoremman sanat olivatkin suorastaan loukkaavia. Hän ymmärsi, mikä sai Miyaton ajattelemaan niin, mutta silti… Ei tuntunut mukavalta kuulla, miten mies olisi mieluummin kuollut kuin eläisi näin.
"Mikään ei estä sinua tekemästä, mitä teit aiemminkin. Muu kuin oma asenteesi. Elämä on asennekysymys. Jos asennoidut oikein, keksit kyllä keinon toteuttaa kaikki toiveesi."

Miyato naurahti terävän sarkastisesti toiselle. Ai voisi vai? Hän ei voisi kilpailla, hän ei koskaan pääsisi kamppailemaan maailmanmestaruudesta, olympiamitalista... Mistään.
"Niinkö luulet? Tällä kunnollako menen ratsastamaan!?"

"Mikä estää?" mies vastasi harteitaan kohauttaen. Ei Miyato voisi nyt heti hevosen selkään nousta, mutta kunhan toinen antaisi itselleen hetken aikaa, ei mikään estäisi Miyatoa ratsastamasta. Nykyään oli niin hienoja proteesejakin, että kaikki oli mahdollista. Toista se oli silloin, kun vaihtoehdot olivat keppien kanssa koikkelehtiminen tai merirosvotarinoista tuttu puujalka.

"... Millä jalalla? Minulla menee loistava tamma hukkaan, koska en voi käyttää sen koko potentiaalia! Ei Cora ole mikään vammaisten kuntoutusratsu! Se on helvetti vieköön kilpahevonen, jonka täytyy päästä näyttämään taitonsa, ei se.." Miyato alkoi oikeasti itkeä. Hän oli rikki. Niin rikki.
"Se ei ole mikään... Vammaisen talutusponi."

"Se pääsee kyllä näyttämään taitonsa", Teddy vastasi, "sinun kanssasi. Kyllä sinä pystyt ratsastamaan ja kilpailemaan, kunhan vain harjoittelette molemmat. Cora on fiksu hevonen, se oppii alta aika yksikön. Tarvitsette vain hieman aikaa ja osaavan valmentajan. Ennen kuin huomaatkaan, nautit jälleen kilpakenttien sähköisestä ilmapiiristä." Mies ei tosiaankaan tiennyt, kuka enää nauttisi kilpailemisesta tämmöisen jälkeen, mutta Miyato itse oli nostanut asian esille. Ehkä nuorempi oli vahvempi siinä missä hänen polvensa löivät loukkua pelkästä ajatuksesta.

Miyato huokaisi.
"Ei rammasta ole kenttäkilpailuihin! Vaikka saisin ties millaisen proteesin, ei proteesilla ratsasteta sellaista rataa, missä jo normaalillakin tekee tiukkaa! Helvettiäkö sinä lohdutat, kun tiedät ettei se mene niin!"

"Onko kaiken oltava kiinni siitä, voitatko kilpailuissa vai et?" Teddy kysyi päätään kallistaen. Ei koko elämää voinut rakentaa voittamisen varaan. Toki siitä sai unelmoida, pitikin, jos huipulle halusi, mutta yhtä paljon piti myös nauttia kilpailemisesta. Siitä, kun sai ylittää itsensä ja hevosensa radalla. Joutui todella koettelemaan taitojaan ja sai heti palautetta siitä, mitä teki oikein tai väärin.
"Älä anna periksi ennen kuin olet kokeillut kaikkea. Aivan kaikkea."

"Ei se oli voittamisesta kiinni, vaan siitä että en pysy edes selässä koto rataa!" Jos Miyato olisi voinut, hän olisi ponkaissut ylös siitä penkistä ja lähtenyt tilanteesta. Mutta hän oli jumissa siinä, voimatta nousta. Helvetti! Hän ei osannut sanoin kuvailla sitä raivoa mikä sisällä kiersi. Annalynn astui huoneeseen, sanomatta mitään, laski vain teepannun ja tarjottimellisen ties sun mitä syötävää pöydälle. Hän vilkaisi Teddyä anelevaan sävyyn lähtiessään.

"Mistä sinä sen tiedät? En ole nähnyt sinua tallilla", mies muistutti pehmeästi. Ei Miyato ollut ratsastanut loukkaantumisensa jälkeen. Mistä toinen tiesi, mihin pystyi ja mihin ei? Hän hymyili surumielisesti Annalynnille ja tarjoili teetä Miyatolle sekä itselleen.
"Vasta kun olet vuoden yrittänyt Coran kanssa, saat sanoa, ettet pysy selässä."

Miyato puri huultaan. Hän ei aikonut ratsastaa enää. Hän pelkäsi kuollakseen ajatusta hevosen selkään noususta.
"... En aio ratsastaa enää. Quiri astutaan täällä tai Amerikassa, Huzzle ruunataan ja myydään, jos joku hullu sen ostaa. Muuten sekin lähtee Amerikkaan. Jos Coralle ei löydy ratsastajaa minun omistuksessani, myyn senkin."

Sen tunteen Teddy ymmärsi. Hän oli ajatellut aivan samaa Lontoon jälkeen - tosin hänen kohdallaan se oli rajoittunut hyppäämiseen. Hän oli ajatellut, ettei hyppäisi enää koskaan, vaan tässä hän taas oli.
"Sitten et ratsasta enää. Se on sinun päätöksesi", mies vain totesi. Hän ei uskonut, että toinen myisi Coraa. Huzzlen ehkä, sillä ori oli liian raisu käsiteltäväksi yhdellä jalalla, mutta Cora oli mukava. Coran kanssa pärjäisi varmasti. "Mutta älä vetoa siinä kohtaa siihen, ettei sinulla ole toista jalkaa. Ei ratsastusproteesia ole huvin vuoksi kehitetty."

Miyato olisi halunnut kuulla muuta, mutta tiesi ettei Teddy sanoisi sellaista. Ei kukaan silittelisi hänen päätään ja sanoisi lohduttavia sanoja. Kaikki vain patistivat elämään, kun hän kerrankin kaipasi vain... Suoraan sanottua sääliä. Hän ei sanonut enää mitään toiselle, oli vain hiljaa, selkä päin ja nieleskeli itkuaan, joka yritti taas tulla läpi. Voisiko toinen mennä pois? Kun saattoi kävellä.

Teddy huokaisi hiljaa katsellessaan Miyaton selkää. Hän halusi auttaa toista, muttei tiennyt, mitä voisi vielä tehdä. Sääli sai ihmiset vain kiukkuisiksi, eikä hän halunnut ärsyttää nuorempaa tarkoituksella. Hän halusi, että Miyato ymmärtäisi elämänsä olevan vielä edessä.
"Miyato, tiedän ettei se merkitse paljoa, mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle kävi", mies lopulta sanoi hiljaa.

Miyato pureskeli vain huultaan, haluten pyytää toista painumaan vaikka esimerkiksi helvettiin.
"Paskaako sillä on väliä." Hän oli harmissaan ja epätoivoinen, itkuinen ja ahdistunut. Ei hän halunnut tavata ketään.
"Miksi edes olet täällä, en halua nähdä ketään."

Teddy nyökkäsi. Niinpä. Hänen pahoittelunsa eivät auttaisi toista lainkaan. Hän ei voinut tehdä mitään muuttaakseen sen, mitä nuoremmalle oli tapahtunut.
"Olen täällä, koska minä haluan nähdä sinut enkä usko, että oikeasti haluaisit olla aivan yksin."

"Mistä sinä sen tiedät, mitä minä haluan? Kaikki tuntuvat tietävän nyt sen paremmin kuin minä, lääkäreistä alkaen!" Hän karjaisi turhautuneena ja vaistomaisesti refleksistä nousi ylös pyörätuolista. Virhe. Hän vihasi tällaisia refleksejä yhtä paljon kuin haamukipua ja kutinaa. Totta kai nuorempi rymähti maahan kuin korttitalo, ei hän pysynyt pystyssä.

Teddy nousi nopeasti, muttei ehtinyt tarttua toiseen. Hän ei voinut kuin avuttomana katsoa, miten Miyato kaatui. Mies kumartui toisen rinnalle tarttuakseen toista kainaloista ja auttaakseen takaisin tuoliin.
"Minä en tiedä, mitä edes minä haluan, Miyato, mutta en halua uskoa, että tahdot työntää minut, Simonin ja monet muut pois elämästäsi."

Miyato olisi halunnut huitaista toisen pois, mutta ei millään päälisi ylös. Hän nousi toisen avustamana takaisin pyörätuoliin.
"Haluanpas."

"Jos haluaisit, et olisi pyytänyt, että ratsastaisin Coraa", mies muistutti pehmeästi. Hän uskoi Miyaton tahdon olla itsekseen kumpuavan jostakin aivan muusta kuin siitä, että nuorempi haluaisi oikeasti olla yksinään.

Miyato koki olonsa aivan hirveän rumaksi ja muotopuoleksi. Kuin olisi menettänyt suuren osan itseään, kun ei voinut kävellä ja toimia itse.
"... Ja sinä et ota sitä. Joten voin hyvällä omatunnolla erakoitua."

"En niin", Teddy vastasi. "Cora on sinun hevosesi. Se odottaa sinua. Ei minusta ole kilpailemaan. Se on jo taaksejäänyttä elämää minun kohdallani", mies jatkoi yrittäen peittää ahdistuksen äänestään. Miyatolla oli oikeus olla ahdistunut, peloissaan ja vihainen, ei hänellä.

Miyato vilkaisi jäähtynyttä teetä mukissa ja laski katseensa syliinsä. Cora saisi odottaa maailman tappiin asti. Ehkä tammakin pitäisi myydä.
"... kai myyn senkin pois."

"Etkä myy", Teddy vastusti. "Cora tarvitsee sinua", ja sinä tarvitset Coraa, hän olisi halunnut jatkaa, mutta puri kieltään. Ei hänellä ollut sananvaltaa tähän, kun ei kerran suostunut ratsastamaan tammaa. Tai kyllähän hän voisi sen kanssa kentällä työskennellä ja käydä maastoilemassa, mutta ei se olisi kilpahevosen elämää.

"Myynpäs. En halua  seisottaa upeaa tammaa tallissa työntekijöiden ratsastettavana." Hän mutisi ja lähti liikkeelle. Hän avasi oven jo yllättävän näppärästi pyörätuolinsa kanssa.
"... Et millään viitsisi?"

"Coran ratsastaminen voisi olla jonkun työntekijän unelma. Tai sitten voisit vuokrata sitä jollekulle, joka aloittelee kilpataivaltaan. Cora olisi loistava ratsu juniorille", mies heitteli ehdotuksia ilmoille. Hän katsoi avointa ovea ja sen jälkeen Miyatoa.
"En", mies vastasi. Hän ei lähtisi yhtään mihinkään. "Miyato, puhu kanssani. Älä sulje minua ulos."

Miyato katsoi toista silmät kyynelistä kosteina.
"... En halua. Haluan olla yksin. Pyydän yhtä asiaa ja kukaan ei kunnioita sitä."

"Ei, Miyato. Sinä pyydät meitä hylkäämään sinut. Miten ajattelet, että eläisin itseni kanssa, jos kävelisin nyt ulos tuosta ovesta?" Mies vetosi toiseen ahdistuneena. Kylmä ääni kuiskutti korvaan, miten hänellä ei ollut ollut pienintäkään ongelmaa kävellä ulos Gabriellen ulko-ovesta riidan päätteeksi.

Miyato puraisi huultaan. Miksi kaikki hokivat hänen olevan korvaamaton? Hän ei ollut.
"... Helposti. Samoin kuin ennenkin." Mihin kukaan tarvitsi ahdistunutta ja elämänilotonta ihmistä?

Teddy huokaisi.
"Ei. Ennen tiesin, että näen sinut uudestaan huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Tai voin soittaa, ja vastaat minulle. Nyt en tiedä, koska näen sinut, jos lähden. Se tuntuu hyvästeiltä, enkä minä pidä niistä", mies sanoi raskaalla äänellä. Ääni värähti paljastavasti, vaikka Teddy miten yritti pidätellä kyyneliään ja vaikuttaa siltä, että oli tunteidensa herra.

Miyato huokaisi syvään ja samalla se myötätuntoinen nuorukainen hänen sisällään nosti päätään. Hetikö Teddy sotki asiat, kun tuon jätti vahtimatta, aikuinen mies? Miyato sulki oven, tosin ei tehnyt sitä niin sulavasti pyörätuolinsa kanssa kuin avasi sen.
"... Kenet sinä olet hyvästellyt?" Äänensävy oli edelleen tiukka ja terävä, mutta silti erilainen kuin hetki sitten.

Teddy sotki asiansa vaikka miestä olisi vahtinut kellon ympäri. Hän huokaisi Miyaton sulkiessa oven. Nyt siitä ulos käveleminen tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
"En ketään", mies vastasi totuudenmukaisesti. Vielä, hänen teki mieli lisätä, mutta puri sen sijaan alahuultaan. Hänen ja Gabriellen riidat eivät olleet Miyaton murheita. Hän ei halunnut lisätä moista taakkaa nuoremman harteille kannettavaksi.
"Enkä myöskään halua hyvästellä ketään." Se oli jo helpommin sanottu, sillä se oli totta, vaikka lausetta kääntelisi miten päin tahansa. Hän ei halunnut hyvästellä Miyatoa tai Gabriellea, tai hevosiaan tai elämäänsä Newcastlessa.

Miyato alkoi todella hämmentyä. Mitä täällä tapahtui?
"Olet riidoissa Gabriellen kanssa. Etkö oleki?" Hän vilkaisi teepannua ja siirtyi lähelle pöytää, kaataen itselleen kupillisen. Äitinsä oli tainnut arvata että ensimmäinen jäähtyisi, kerran oli laittanut kahdelle ihmiselle kolme kuppia.

Teddy puri alahuultaan ja katseli ohi Miyatosta.
"En nyt ihan niinkään", mies mutisi vastaukseksi. Hän huokaisi. Se selitys taisi herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
"Me riitelemme. Emme ole riidoissa, sovimme aina, mutta... Riitelemme", hän lopulta selitti käsiään vaivaantuneesti pyöritellen.

Miyato kohotti kulmaansa. Tuo laski mukin pöydälle.
"Tules tänne." Kasvot olivat perin ilmeettömät. oli pakko pyytää Teddy luokse kun hän ei istualtaan yltäisi hellästi lätkäisemään toisen takaraivoa.
"Olet idiootti. Et vakavissasi pilaa suhdettasi häneen."

Mies siirtyi vastahakoisesti Miyaton luokse. Hän säpsähti saadessaan yllättävän mutta varsin ansaitun muistutuksen takaraivolleen.
"Ei ollut tarkoitus", mies mumisi ja kohotti kätensä hieromaan läpsäistyä kohtaa. "Mutta voi olla että hän joutuu seuraamaan työtään Lontooseen", hän jatkoi selvää katkeruutta äänessään. Hän oli ehkä vakuuttanut naiselle kaiken tulevan kuntoon, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa, kun Gabrielle itki hänen olkaansa vasten? Ei mitään. Totuus kuitenkin oli, ettei hän ollut lainkaan niin varma heidän kohtalostaan.

Nuorempi kohotti jälleen kulmaansa. Lontooseen?
"... Ja sinä helvetin vajaaälyinen vielä käytät aikasi nyt hänen kanssaan tappeluun? Oletko sinä aivan idiootti vaiko vain..... Idiootti?" Miyato ei ymmärtänyt. Ei hän kellekään kertoisi, mutta isä olisi halunnut hänet Amerikkaan kuntoutukseen. Hän halusi jäädä tänne. Simonin takia. Vaikka ei taas edes suostunut tapaamaan pörröpäätä.

"En minä sitä niin suunnittele! Suunnittelen kynttiläillallisia, vaan ennen kuin huomaankaan, tappelemme taas jostain täysin turhasta", mies huokaisi epätoivoisena. Ei hän halunnut tapella, muttei tiennyt, miten estääkään sitä. He tuntuivat ajautuvan riitoihin liian helposti. Hän vain kaipasi sitä aikaa, kun kaikki oli ollut vaivatonta Gabriellen kanssa.

"... Miksi? En usko että kumpikaan teistä hakee riitaa, mutta miksi tappelette täysin turhasta? Ennen pitkää huomaat kuinka hän lähti Lontooseen, ilman sinua, löytäen jonkun muun." ... Ja sitä ei kukaan enää kestäisi, jos niin kävisi. Sen Miyato tiesi sanoa jo nyt.

"En tiedä", mies huokaisi. "Kaikki on niin sekavaa. Haluan vain, että hän on onnellinen, mutta ilmeisesti en osaa tehdä sitäkään oikein. Sanoin kamalia asioita hänelle riidan aikana. Enkä pysty ottamaan niitä takaisin", mies jatkoi vaikeasti nielaisten. Elämä tuntui niin kovin sekavalta eikö missään ollut mitään järkeä.
"En tiedä, Miyato. Ehkä on parempi, jos hän lähtee Lontooseen. Enpähän satuta häntä enää enempää."

".... Theodore, kukaan ei kestä sinua jos hän lähtee. Ja en usko etteikö hän sano sinulle pahasti. Et voi riidellä yksin." Miyato huokaisi syvään. Samaan aikaan hän pelkäsi että Simon löytäisi jonkun normaalin ja vähemmän hankalan, tai että tuo jättäisi hänet muuten vain.
"Tuo on täyttä paskaa. Et halua että hän lähtee? Näytä se. Ole se mies jollaisena hänet sait."

"En voikaan", mies myönsi, vaan ei siltikään tuntenut oloaan kovin helpottuneeksi. Hän oli loukannut Gabriellea paljon pahemmin kuin nainen häntä. Miyaton kehotus sai epäuskoisen naurahduksen karkaamaan huulilta. Ole se mies? Hän ei ollut ollut mikään mies silloin. Hän oli pettänyt naisystäväänsä, elänyt muiden käskytettävänä ja kaiken kaikkiaan ollut säälittävä.
"Mutta ei sinun tarvitse minua murehtia. Keksin kyllä jotain."

No jotakin toisessa oli ollut, eivät naiset nyt turhaan miehiin mieltyneet.
"Äläkä naura, tiedän mitä mietit. Oletko miettinyt, että hän sai sinut jättämään entisesi ja muutoinkin muuttamaan elämääsi monella tapaa? Et ole niin lapatossu mitä annat ymmärtää. Ainakaan ihan aina."
Miyato mutisi toiselle ja pärskähti laiskasti, juoden sitten teetä.
"Paitsi sitten kun tulet tänne kertomaan että erositte, sitten tämä todellakin on murheeni."

Hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Ehkä he tappelivat sen takia niin paljon, ettei hän enää ollut se mies, johon Gabrielle oli rakastunut. Ehkä nainen rakasti ajatusta siitä, millainen hän oli, eikä todellisuutta. Mies sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Nyt pitäisi keskittyä eikä keksiä mitä kamalampia mahdollisuuksia.
"Toivotaan, ettei minun tarvitse", Teddy lausui surua äänessään. Hän ei tosiaankaan haluaisi tuoda sellaisia uutisia, vaikka olikin iloinen siitä, että Miyato oli lähes kutsunut hänet uudestaan kylään. Niin hän ainakin tulkitsi toisen sanat. Hänellä oli lupa tulla kylään toisenkin kerran.

No kerran tuo oli tullut ensimmäisenkin kerran, ei hän saisi kiellettyä toistakaan kertaa. Miyato ei jaksanut uskoa, että kyse olisi sellaisesta. Kaksi muuta tuntuivat välittävän toisistaan. Ei hän uskonut siihen.

Ei, ei saisi, siinä Miyato oli oikeassa. Hän tulisi uudestaan ja uudestaan, kunnes Miyato suostuisi lähtemään hänen kanssaan johonkin tai teettämään hänelle avaimen.
"No, ehkä se riittää minun naisongelmistani", mies hymähti huvittuneisuutta ääneensä etsien. Hän ei halunnut ajatella ongelmiaan Gabriellen kanssa nyt, tai mielellään koskaan. Ehkä ongelmat katoaisivat, jos hän ajattelisi oikein kovasti jotain muuta?

"... teddy, sinun ongelmasi on edelleen minunkin ongelmani kun olet  onneton ja surkea." Hän mutisi, katsellen jonnekin jalkoihinsa. Tai jalkaansa, pikemminkin.
"Ehkä teidän pitäisi vain istua alas ja puhua? Aivan kaikki. Pari lasia viiniä ja ette edes yritä muuta. Ehkä helpottaisi kumpaakin, kun tietäisitte mitä toinen tahtoo ja pelkää."

Mies hymyili pienesti toiselle. Niin kai sitten.
"Mutta silloin sinun ongelmasi ovat minunkin ongelmiani", mies muistutti Miyatoa. Ei se toiminut vain yhteen suuntaan. Hän huokaisi. Niin, nuoremman sanoissa oli paljon järkeä.
"Tuntuu, että meidän keskustelumme päättyvät joko riitaan tai…", ja oikeastaan siihen kohtaan oli hyvä jättää lause. "En tiedä, osaisimmeko edes istua alas ja pohtia, mitä haluamme toisiltamme."

"Pakottakaa itsenne." Miyato näytti hetken siltä ettei halua kuulla enempää. Hän ähkäisi hiljaa ja puraisi huultaan. Ei hän halunnut tietää saatika ehtiä kuvittelemaan enempää!
"Jot haluat lopettaa riitelyn."

"Haluan", mies vastasi varmasti. Se oli yksi niistä ainoista asioista, joista hän oli varma. Hän ei halunnut tapella Gabriellen kanssa. Hän halusi rakastaa naista nyt ja aina.
"On tämäkin. Sinä, joka et edes halua tavata Simonia, annat minulle parisuhdeneuvoja. Ja vielä varsin hyviä sellaisia", Teddy naurahti päätään pudistellen. Maailma oli sekaisin.

Miyato naurahti hyvin kolkosti. Niin. Kai. Ei hän tiennyt mitä halusi.
"... En halua hänen näkevän minua nyt. En ole oma itseni."
Nuorukainen nielaisi ja vilkaisi lipastolle kehystettyä valokuvaa nuoremmastaan. Hän oli selvästi räpännyt sen salaa, Simon nauroi niin antaumuksella Mardanin selässä kun oli pudottanut jalustimet hypyn jälkeen ja roikkui kaulalla. Se oli ollut hauska päivä.
"Tavallaan toivon että hän vain... Menisi eteenpäin."

"Miten voisit olla oma itsesi, jos suljet ihmisiä elämäsi ulkopuolelle?" Teddy kysyi retorisesti. Hän pudisteli päätään nuoremman pohdinnalle. Vai että toinen toivoi Simonin jatkavan eteenpäin? Ehei.
"Ja tavallaan toivot, että hän pysyisi luonasi", mies jatkoi Miyaton lauseen loppuun. "Sinä välität hänestä. Et halua, että hän lähtee, mutta et myöskään halua hänen jäävän silkasta syyllisyydentunnosta."

Miyato kohautti olkiaan. Niin se oli. Ei hän halunnut Simonin jäävän siihen koska tuo koki että oli pakko. Hän halusi toisen jäävän omasta tahdostaan.
".... Niin. Myönnän. En halua päästää irti. Nyt kun kerrankin.. itse jäin. Mutta en voi pakottaa ketään olemaan tällaisen kanssa."

Mies jäi hetkeksi miettimään omia sanojaan. Ne sopivat niin moneen tilanteeseen myös hänen elämässään. Yrittikö hän ajaa Gabriellea pois riitelemällä, koska koki,  että oli painostanut naista jäämään hänen kanssaan? Miyaton puhe sai ajatusketjun onneksi katkeamaan, ennen kuin hän vakuuttaisi itsensä siitä, että oikeasti Gabrielle vihasi häntä.
"Et sinä pakota häntä mihinkään, paitsi jos kieltäydyt näkemästä häntä. Silloin ajat itse hänet pois ja jätät Simonin miettimään, mitä hän teki väärin."

Miyato huokaisi. Ei hän osaisi enää soittaa toiselle, että tulisi käymään, ainakaan niin kuin oli ennen tehnyt. Se vaati oikeasti jo ponnistuksia, edes ajatella sellaista.
"... Ehkä teen asialle jotakin. Kunhan sinäkin teet omallesi."

"Minä teen", Teddy lupasi. "Ja sinä soitat Simonille. Tulen sitten kertomaan sinulle, miten kävi, ja sinä kerrot puolestasi minulle", mies jatkoi. Hän voisi vain kuvitella, miten hilpeä keskustelu sekin olisi. Joko hän kertoisi, miten kaikki oli mennyt mönkään tai sitten sensuroisi reippaalla kädellä tarinaansa. Tai ehkä tekisi joka tapauksessa molemmat.

Miyato huokaisi raskaasti.
"Teen teen." Hän ei ollut kovin vakuuttava, mutta ainakin hän puhui ihmisille huutamatta tai ärisemättä. Se oli jo jotakin.

"Niin teetkin, tai en kerro sinulle", mies vastasi kulmaansa kohottaen. Hän ei hyväksyisi mitään puolikasta mutinaa, vaan halusi ihan kunnon vastauksen. "Hän sentään vastaa sinulle, jos soitat."

"Niin. Kai. Ehkä. Ellei tämä ole loukannut häntä verisesti." Miyato myönsi toiselle. Mitähän Teddy tuossa vielä istui?
"... Menes nyt selvittämään asiat naisesi kanssa."

"Hän antaa anteeksi nopeammin kuin uskotkaan", Teddy vakuutti. Ei Simon jäisi Miyatoa tämmöisen takia vihaamaan. Pörröpää ymmärtäisi kyllä, tai ainakin niin Teddy toivoi. Miyato tarvitsi läheisiään.
"Menen menen", mies naurahti ja kurkotti pörröttämään nuoremman hiuksia. "Paras soittaa Simonille. Jos kuulen, ettet ole ottanut häneen yhteyttä, en kerro sinulle enää yhtäkään juorua", hän hymähti ennen kuin nousi kunnolla jaloilleen. "Nähdään pian uudestaan."

Miyato heilautti kättään, saadakseen miehen käden hiuksistaan. Kiusahenki. kamala kiusahenki.
"... Ei saa kiusata." Hän totesi kevyesti huuli mutrulla. Hän huomasi nielaisevansa hieman katkerana kun Teddy nousi vaivattomasti ylös. Hänkin halusi kävellä, mennä miten tahtoi. Helvetti.
"Soitan, soitan. Nähdään."

"Minä saan. Olen niin vanha, ettet voi viedä viimeistäkin iloa minulta", mies vastasi toisen mutinoihin. Hän asteli ovelle, mutta pysähtyi käsi ovenkahvalla ja kääntyi katsomaan nuorempaa.
"Minulla oli oikeasti ikävä", hän myönsi pienen hymyn kera. Miyaton näkeminen oli poistanut edes pienen osan siitä taakasta, jota hän oli kantanut harteillaan Espanjan kisamatkasta lähtien. Teddy aukaisi oven ja astahti ulos nuoremman huoneesta. Hän suuntasi eteistä kohden, miettien kiivaasti seuraavaa siirtoaan.

",... Se ei tasan ole viimeinen ilosi." Miyato sanoi merkitsevään äänensävyyn, huokaisten syvään toiselle. Oli tuokin yksi. Hän huomasi hymyilevänsä hieman itkuisesti kuullessaan että toinen oli oikeasti kaivannut. Ehkä hänellä oikeasti oli ystäviä. Tai ainakin yksi. Ehkä. Saattaa olla.