Jos metsään haluat mennä nyt

Oli asia hieman arka Mirandalle muttei hän myöntäisi sitä. Oli hänellä ollut aiemminkin vaikeaa, joten hetkittäisistä yksinäisistä hetkistäkin selvittiin ihan hyvin. Hänellä oli kuitenkin upeita ystäviä. Mirandaa hymyilytti, kun mies tunnusti kokevansa itsensäkin yksinäiseksi. "Niin, onhan se", Miranda myönsi.

"Se on alkanut löytää itseluottamustaan ja luulee, että voi pomottaa minua kuin mikäkin prinsessa", Miranda nauroi ja mulkaisi leikkisästi hevostaan. Pahimman tasoinen pikkusisko siinä hänelläkin. Välillä todella tuntui, että tamma pelleili hänen kanssaan ihan täysin, eikä ottanut komentoja yhtään ymmärrykseensä. Yleensä se oli onneksi motivoitunut ja suloinen ja oikeastaan pelleillessäänkin ihana.
"Ja ei minuun sattunut, ei", Miranda sanoi hymyillen toiselle. Kuulostipa ihanalta, kun joku välitti. Tästä päivästä oli muotoutumassa naisen mielestä oikein mukava - hymykuopille oli löytynyt ahkeraa käyttöä.

Uskaltaisikohan Miranda kysyä miehen tatuoinnista? Hänen omiaan mies ei huomaisi, sillä takin vetoketju oli viileän ilman ansiosta visusti kiinni. "Tatuointisi on muuten kaunis", Miranda totesi hetken päästä ja katseli perhosta.

"Minä odotan sitä vaihetta, kun Mia tajuaa, että isille voi pistää vastaan. Kyllä hän osaa jo sanoa ei hyvinkin pontevasti, mutta toistaiseksi sentään pienen hangoittelun jälkeen tottelee mitä sanotaan. Olen kuitenkin varma, että Cindy oppii kyllä kunnioittamaan sinua", Joses naurahti. Hän tosiaan oli jo ihmetellyt missä se Mian pahin uhmaikä viipyi. Kyllä tyttö joskus väitteli ja kiukutteli, mutta tuo oli yllättävän kiltti lapsi.
"Hyvä, ettei sattunut. Hevoset eivät yleensä tajua omia voimiaan kovin hyvin", mies hymyili Mirandalle

Joses vilkaisi jälleen missä Moss mahtoi mennä ja käänsi katseensa takaisin Mirandaan tuon kehuessa hänen tatuointiaan.
"Kiitos, mukavaa, että joku muukin pitää siitä. Minun tatuointieni aiheet ovat hieman... epämiehekkäitä, mutta pidän niistä kyllä kovasti itse", mies sanoi tyytyväinen hymy huulillaan. Hänen tatuoinneissaan kun esiintyi paljon kukkia ja perhosia ja muuta, mitä tyypillisesti pidettiin tyttöjen juttuina. Joses epäröi hetken, mutta loi sitten katseensa Mirandan hiuksiin, joiden latvat näkyivät pipon alta.
"Pidän hiustesi väristä. Vaihtelua yleiseen blondiin tai brunetteen", hän totesi sitten niellen pienoisen ujoutensa.

"Eiköhän se", Miranda sanoi nauraen ja uskoi siihen kyllä. Tamma tarvitsi vain aikaa, kärsivällisyyttä ja johdonmukaista koulutusta. Pian se olisi kisakunnossa ja he voisivat alkaa harjotella kisaamista - Miranda ei malttanut odottaa.
Kenelläkään hänen tutullaan ei tainnut olla vielä lapsia, joten oli outoa naisesta jutella lapsista. Hän ei antanut asian kuitenkaan häiritä, vaan pyrki pysymään asian suhteen järkevänä ja neutraalina.

"No se on tärkeintä. Sinulla on muitakin tatuointeja?" nainen kysyi kiinnostuneena.
Hän piti tatuoinneista kovasti ja tahtoisi joku päivä ottaa itselleenkin lisää. "Minullakin on tatuointeja", hän lisäsi, avasi takkinsa vetoketjua ja näytti solisluidensa päällä lepääviä siroja siipiä. Hän oli ottanut ne monta vuotta sitten. "Sen lisäksi minulla on risti ja sydän tässä käsivarressa", Miranda kertoi koskien oikeaan käteensä. Ristitatuoinninkin ottamisesta oli jo kauan. Hän ei ollut koskaan katunut tatuointien ottamista, vaikka ne olivatkin näkyvällä paikalla. Ne olivat kauniit ja merkitykselliset ja se oli hänelle tärkeintä.

"Kiitos", Miranda sanoi hymyillen hieman kohteliaisuudesta. Vaikka hän työskenteli kampaamossa - jossa hiuksille tehtiin mitä ihmeellisimpiä asioita - monet hänen asiakkaansa eivät olleet aivan samaa mieltä hänen hiuksistaan. "Minun hiukseni eivät ole olleet blondit moneen vuoteen." Aito väri, vehnänvaalea, oli tullut peitettyä usea vuosi takaperin. Ensimmäisen latvojensa värjäämisen jälkeen Miranda oli innostunut värjäämisestä ja hiusten väri muuntautui tasaisin väliajoin miksi milloinkin. Tälläkin hetkellä Miranda suunnitteli jo seuraavaa väriään, mahdollisesti kokonaan vaaleanpunaista.

”Minulla on itseasiassa koko vasen käsi tatuoitu täyteen”, Joses vastasi ja teki samalla toisella kädellään liikkeen olkapäästään aina ranteeseen asti. Siihen oli tullut otettua muutamakin kuva ja koukero tässä vuosien varralle tähän mennessä. Värejä pitäisi saada lisää, tällä hetkellä tatuointi oli enimmäkseen mustavalkoinen. Mirandan avatessa takkiaan Joses katsoi tuon tatuointia.
”Ne ovat kauniit”, hän kehui hymyillen ja tarkoitti todella sanojaan. Sitten hän naurahti kevyesti.
”Ja itseasiassa minullakin on tatuointi melkein samassa kohtaa. Rintakehän kohdalla kaksi kyyhkystä”, mies kertoi. Siinähän ne hänen tatuointinsa sitten olivat, tosin eikö niitä tässäkin ollut jo ihan tarpeeksi?

”Minusta on hienoa, että joku uskaltaa laittaa hiuksiinsa muutakin väriä”, Joses sanoi. Hänellä itsellään oli aina ollut vaaleat hiukset, Iriksellä oli kyllä ollut joskus hiuksissa sinisiä ja ties minkän muun värisiä raitoja. Mirandan hiukset olivat todella kivan väriset, tavallisia blondeja ja brunettaja hiuksia näkyi kaikkialla.
”Taidat muutenkin pitää noista pastellinsävyistä?”, Joses huomautti sitten hieman kiusoitteleva hymy huulillaan, vilkaisten merkitsevästi Cindyn varustusta.

"Oi wau", Miranda henkäisi ja oli kateellinen. Hän ei ollut koskaan uskaltanut tai ehtinyt jatkaa käsivarren ristin ympärille uusia tatuointeja, vaikka oli halunnut. Avattuaan vetoketjuaan hieman nainen päätti vetäistä sen kokonaan alas ja avata takin. Ei ulkona turhan kylmä enää ollutkaan.

"Kiitos", Miranda kiitti. Häntä ei ollut huolettanut ottaa tatuointeja näkyville paikoille, vaan oli tarkoituksella halunnut ne juuri siihen missä olivat. Ne näkyivät lähes aina, sillä Miranda viihtyi avonaisissa paidoissa - kuten nytkin. Siivet olivat niin kauniit, että hän piti ne mieluusti esillä. "Ai, mikä sattuma", hän nauroi ja kuvitteli kauniit kyyhkyset Josesin rintakehälle.
Nainen laittoi paljaat kätensä takin taskuihin rapsutettuaan ensin Cindyä kaulalta. Se käyttäytyi niin nätisti, rakas tammanketale. Kyllä valppaat nuoren neidin silmät yhä tarkkailivat koiraa ja ympäristöä, välillä miestäkin, mutta se ei ollut tehnyt pakoyrityksiä pitkään hetkeen. Koiran harhailu edessäpäin auttoi asiaa varmasti, kun se ei ollut vieressä tai näkösällä Cindyn ei tarvinnut olla niin varuillaan. Rapsutus sai tamman pöristelemään ja huokaisemaan syvään. Tamman rentoutuminen sai Mirandan hymyn syventymään. Missä hän olisikaan ilman tätä hönttiä mustaa neitiä.

"Niin, en osaisi enää ollakaan ilman tällaista sateenkaarta päässäni", nainen totesi napatessaan pari latvaa käteensä ja katsoessaan niiden kuntoa. Hän värjäsi omat hiuksensa jääräpäisen tarkasti mutta vielä hän ei ollut keksinyt hoitomuotoja, joilla pitää kirkkaat värit haalistumatta pidempään. Nytkin pinkit, pipon alta näkyvät raidat olivat paljon haaleammat kuin monta viikkoa takaperin ne jälleen värjättyään.
"Taidan tosiaan", Miranda sanoi nauraen. "Minkäs teet, väri sopii sille liian hyvin", hän lisäsi.
"Eikä tämä ole vielä mitään, minulla on sille vaaleanpunainen satulakin."

Joses oli hankkinut tatuointeja käteensä melko tiuhaan tahtiin. Tiedä sitten mikä entisesta elämästä irtautumisriitti se oli, mutta eipä hän hihaansa katunut. Se oli osa häntä ja hän piti siitä, aikoen myöksin yhä kehittää ja värittää tatuointiaan, kunhan se olisi mahdollista.

Mirandan avattua takkinsa Joses ei malttanut olla vilkaisematta tuon tatuointeja uudestaan. Ne olivat nätit siivet. Miehellä itsellään oli takin olla t-paita, joka peitti kyyhkyset rintakehällä, mutta kesäisin hänkin viihtyi usein paidoissa, jotka ainakin joissain kulmissa paljastivat tatuoinnit. Hihaa oli tietysti vaikeaa peittää, mutta onneksi hevoset eivät mokomasta välittäneet.
Mirandan rapsutellessa hevostaan Joses tarkisti missä Moss meni. Koira näytti siltä, että oli vainunnut jotakin ja kulki hajujäljen perässä eteenpäin. Mitähän se kuvitteli saalistavansa? Kenties hiiriä... Joseksen oli vaikeaa kuvitella Mossia metsästämään yhtään mitään, mutta kyllä sillä jokin vainu ainakin oli, tuosta nuuskuttamisesta päätellen siis.

”Minä en kai osaisi olla, jos hiukseni olisivat kovinkin kirjavat. Olen ollut vaalea liian pitkään”, Joses naurahti ja sipaisi kädellään lyhyttä, vaaleaksi värjättyä tukkaansa. Hänen olisi ollut vaikeaa kuvitella itselleen mitään shokkiväriä päähän, hän olisi näyttänyt vain naurettavalta.
”Et voi olla tosissasi, vaaleanpunainen SATULA?”, Joses ei voinut olla nauramatta Mirandan kertoessa hevosensa varusteista lisää. Sitten hän tajusi nähneensä kyseisen varusteen. Hän oli kuvitellut, että se oli jonkun pikkutytön. Hupsista, ehkä hän ei sanoisi sitä Mirandalle.
”Et ole vaaleanpunaisia suitsia löytänyt?”, Joses kysyi pidätellen nauruaan melko huonolla menestyksellä. Jollain tavalla vaaleanpunaiseksi värjätyt varusteet vain kuulostivat huvittavilta.

"Tuo tyyli sopii sinulle ihan hyvin", Miranda kehui ja hymyili. Joillekin ihmisille, kuten näköjään hänellekin, sopi lähes mikä tahansa väri maailmassa kun taas Mirandan mielestä joillekin jokin tietty väri oli vain niin ominainen, ettei sitä tarvitsisi muuttaa. Kampaajan työssä hän pääsi alituiseen kommentoimaan asiakkaiden mielettömimpiä muutostoivomuksia. Monesti mielipide saattoi tulla kärkkäästi mutta yhtä usein hän myös sai asiakkaan taivuteltua johonkin hieman hillitympään vaihtoehtoon. Naisen sanomatta jäänyt mielipide Josesin hiuksista oli se, ettei miehen ehkä kannattaisi lähteä muuttamaan väriä paljoa - vaalea sopi hänelle. Työn puolesta oli ihanaa huomata, että miehellä oli huoliteltu hiustyyli eikä kuusi vuotta sitten viimeksi leikattu pehko ja sottainen risuparta.

Josesin nauru tarttui myös Mirandaan. "Kyllä kyllä", hän vakuutteli ja nauroi. Satula oli ollut aivan mahdottoman hauska heräteostos ja sopi tamman selkään aivan liian hyvin. Eri asia näyttivätkö he järkeviltä sen kanssa, söpöiltä ainakin. "Löysin kyllä mutta niitä ei ollut tarpeeksi isoja", Miranda kertoi yhä nauraen ja sipaisi kasvoille karanneen hiussuortuvan pois. Sitten hän huokaisi syvään ja hymyili leveästi. Nauraminen oli ihanaa. Nainen mietti liian hyvin unohtuneita kisasäännöksiä ja pohti voisiko kisata vaaleanpunaisissa nahkavarusteissa ilman paheksuntaa. Kisatallilla hänen ei ehkä kannattaisi lähteä soveltamaan säännöksiä liikaa.
"Käännytäänkö tänne?", Miranda ehdotti vasemmalle kääntyvää tietä, sillä tiesi reitin kautta pääsevän kaartamaan takaisin tallia päin. Hän oletti, että siihen suuntaan Joseskin olisi Mossin kanssa lopulta menemässä.

"Kiitos", Joses hymyili Mirandalle. Hänkin kyllä piti vaaleasta tukastaan, se sopi hänelle parhaiten. Oma väri oli ruman ruskeanharmaa ja sitä hän ei todellakaan kasvattaisi takaisin. Tummaa mies oli joskus kokeillut, mutta sekään ei tuntunut omalta. Vaalea sopi hänen sinisiin silmiinsä ja muutenkin näytti hänen päässään hyvältä. Ulkonäöstään Joses oli muutenkin melko tarkka, joten hänellä ei tosiaan ihan heti näkyisi leikkaamattomia hiuksia tai risupartaa.

Joses ei voinut olla nauramatta lisää, kun Miranda kertoi, että tuo olisi ostanut myös vaaleanpunaiset suitset, jos olisi ollut sopivaa kokoa. Ei voinut olla todellista... Nainen todellakin tuntui pitävän vaaleanpunaisesta kovasti.
"Voin vain kuvitella hevosesi niissä varusteissa", Joses virnisti ajatukselle. Noh, ainakin ratsukko olisi erottunut hyvin muista varusteissaan.
"Käännytään vain", mies nyökkäsi ja vihelsi Mossille, joka oli harhautunut hieman kauemmas. Koira muutti kiltisti suuntaan, löytäen heti uudet jäljet, joita seurata.

"Mia varmaan rakastaisi värimaailmaasi, hän valitsee nykyään kaupasta vain pinkkiä ja turkoosia. En ymmärrä mikä väriyhdistelmä sekin on...", Joses kertoi hieman huvittuneena. Eräänä aamuna Mia oli ehdottomasti halunnut laittaa päälleen turkoosit sukkahousut ja pinkin mekon. Ei kai yhdistelmässä muuten mitään, mutta itse tummia värejä suosivan Joseksen silmään se oli ollut turhan värikästä. Mutta lapsi päättäköön värinsä itse, kun kerran siihen jo kykeni.

Miranda piti satenkaaren jokaisesta väristä, vaikka käyttikin vähemmän tiettyjä värejä, kuten vaikkapa keltaista. Pukeutumistyyliltään nainen oli varsin monipuolinen mutta vaatevarasto on rockahtava ja hillityn värikäs. Huolimatta rakkaudestaan vaaleanpunaiseen ja violettiin vaatteita hänellä taisi olla enemmän punaisen, vihreän, mustan ja valkoisen sävyissä. Pastellivärit olivat naisesta mukavia ja se näkyi Cindyn varusteissa varsin hyvin.

"Ei sen tarvitsisi jäädä kuvittelun tasolle", nainen vihjasi varovaisesti hymyillen ohjatessaan Cindyn vasemmalle. Täytyihän sitä jossain vaiheessa kokeilla kepillä jäätä. Miranda katseli kuinka Moss juoksi uutta tietä pitkin jälleen pidemmälle eteenpäin ja kuinka ison puun lehdettömät oksat laskeutuivat hiekkatien ylle.
Kun Joses siirsi keskustelun Miaan Miranda tunsi olevansa kala kuivalla maalla - lapsista keskusteleminen oli vaikeaa. Onneksi keskustelu eteni kuitenkin väreihin ja vaatteisiin, kyllä tyttöjutuista osaisi aina jutella. "Hieno väriyhdistelmähän se on!" hän kommentoi, "Värimaailmamme ovat selvästi samanlaiset. Ja eiköhän tytön värivalinnat vaatteissa tasaannu ajan myötä", nainen ehdotti. Hänellä niin oli käynyt, tiettyyn pisteeseen asti. Nykyäänhän hän oli tosiaan taantunut varsin värikkääseen elämään.

Josesin mielestä keltainen ei sopinut minkään elävän olennon päälle. Kanarialintu saattoi olla poikkeus... Mies itse oli tylsä värien suhteen, huimin saavutus taisi olla punainen tai vihreä paita. Muuten tyyli ei ollut kovinkaan yksinkertainen, vain ihan näyttäväkin. Ei Joses tosin tiennyt ketä tai mitä varten pukeutui ja laittautui, mutta silti.

Mirandan vihjaus sai Joseksen ensin hieman hämmentymään ja mies joutui hetken jopa pohtimaan, mitä nainen sillä ajoi takaa. Sitten hän katsoi tuota tutkivasti.
"Niinkö? Olisiko minulla siis mahdollisuus nähdä se joskus?", hän kysyi kiinnostuneena. Tarkoittiko se mahdollisesti, että Miranda olisi kiinnostunut tapaamaan hänet toistekin? Aivan tarkoituksella siis?
Naisen kehuessa Mian väriyhdistelmää Joses pudisti naurahtaen päätään.
"Hän todellakin rakastaisi värejäsi ja olet oikeassa, kai se tasaantuu iän myötä. Tai sitten se muuttuu radikaalimmaksi ja hänellä on 15 vuotiaana sateenkaaren kirjava irokeesi tai jotain muuta yhtä hurmaavaa", mies sanoi. Toivottavasti ei sentään... Vaikka tuskin Joses olisi sitäkään päätöstä voinut tyttäreltään kieltää, vaikka kovasti yrittikin pitää rajoja Mialle. Se oli joskus kamalan vaikeaa.

"Tottakai", Miranda vakuutti iloisesti hymyillen miehen kiinnostumisen ansiosta. Juuri sitä hän hakikin takaa, toista tapaamista. Joses vaikutti liian mukavalta jaksaessaan jutella hänen kanssaan näin ahkerana eikä Miranda uskaltanut päästää pienintäkään mahdollisuutta enää käsistään. Derekin kanssa ei ehkä ollut onnistunut (toistamiseenkaan, huoh) mutta se ei tarkoittaisi etteikö hän jaksaisi vielä yrittää. Mies oli nyt virallisesti mennyttä, kai. Ainakin niin he olivat yrittäneet päättää. Onneksi toinen asui Skotlannin puolella.

"Tai sitten niin", Mirandakin nauroi. "Jos hän tulee tuollaisiin aatelmiin voit vinkata, että tulee minulle värjättäväksi ettei vain tuhoa hiuksiaan kotona värjätessä. Vaikka siihen onkin varmasti vielä aikaa", hän lisäsi. Kunnon kampaaja kun oli, Miranda ei voinut sietää marketeissa myytäviä värejä. Osa niistä oli välttäviä mutta ne ennen kaikkea tuhosivat vain hiukset ja harva onnistui kotivärjäyksissä niin, että tulos olisi hyvä. Hiusten jälkihoitokin jäi niin olemattomaksi, että Mirandan teki mieli aloittaa jokin kurssi hiustenhoidosta, jotta voisi valaista hoitoaineiden ja suihkeiden merkitystä itse kullekin.
Cindy hänen vierellään koitti napata nahistunutta puunlehvää mukaansa ja Miranda nykäisi sen napakasti ruotuun. Tamma kulki hetken pää korkealla ja katseli sitten tarkkana edessä mutkittelevaa hiekkatietä. Sitten se rentoutui ja rupesi nypläämään naisen takin hihaa jättäen siihen likaisenkuolaisen nimikirjoituksensa. Osaisipa se rentoutua helpommin, ei elämä ollut yhtä jännitysdokkaria.

"Se olisi hienoa. Mukavaa saada aikuista seuraa", Joses hymyili Mirandalle iloisesti. Ja kaunista seuraa... Tämän ajatuksen mies tosin piti omanaan. Hänkin olisi valmis katsastamaan viihtyisivätkö he yhdessä mahdollisesti uudemmankin kerran yhtä hyvin, kuin tuntuivat viihtyvän tällä hetkellä. Iriksen kuoleman jälkeen Joses oli keskittynyt niin kovasti Miaan, että oli kokonaan jättänyt kuvioista mahdollisuudetkin seurustella tai edes tavata ketään naista. Ehkä nyt olisi korkea aika kokeilla.

Joses naurahti.
"Toivon, että siihen on aikaa, kun hän on vasta viiden. Vaikka nykyään lapsetkin tuntuvat muokkaavan ulkonäköään ihan aikuisten tavoin niin ehkä hän pyytää parin vuoden päästä lupaa siihen irokeesiin", hän sanoi huvittuneena. Ajatus kyllä karmi, mutta nykyään lapsetkin tuntuivat käyttäytyvän, kuin pienet aikuiset. Pukeutumine ja laittautuminen oli etenkin tyttöjen parissa jo pienestä asti välillä hyvin yliampuvaa. Tai ehkä Joses vain oli vanhanaikainen.
Joses katseli Cindyä. Tamma taisi olla hieman säikky. Vilkaistessaan ympärilleen mies havaitsi Mossin rymistelevän kauempana lehdettömän pusikon läpi.
"Mitähän se tuokin luulee nähneensä... Minä olin kerran lähellä saada halvauksen, kun Moss ryntäsi rauhallisella kävelyllä jäniksen perään. Et usko, miten nopeasti noinkin raskatekoinen koira voi juosta nähdessään jotain mielenkiintoista"

(Herranjestas, en tiedä miten tässä meni näin kauan vastata... pahoitteluni :/)

"Niin", Miranda hymyili, "välillä ystävieni seurastakaan ei meinaa löytyä aikuista seuraa." Ihmiset, joita Miranda kutsui ylpeydellä parhaiksi ystävikseen olivat mukavia ihmisiä mutta muutamat varsin...no, vastuuttomia ja lapsellisiakin. Oli itse kunkin oma päätös, miten elää elämänsä mutta useimmiten hän osoittautui niinsanotusti järkevimmäksi ystäväpiiristään muutamaa poikkeutta tietenkin lukuunottamatta. "Mikä on joskus tietenkin ihan okei mutta toivottavasti he aikuistuvat ennen kolmekymppisiään kuitenkin."

"Älä hätäile, ei minun kampaajanpenkkiini ainakaan ole alle 10-vuotiasta istunut pyytämään irokeesia josko vanhempaakaan. Kerran yhdelle teinitytölle kyllä värjäsin turkoosit hiukset", hän nauroi sitten. Kaduilla käveli kuitenkin yhä useammin vastaan aikuisen kengissä käveleviä lapsia, jotka kyllä mietityttivät Mirandaakin. Ei hänellä ollut ollut lapsuudessaan minkäänlaista tarvetta pukeutua tosissaan kuin aikuiset ennen murrosikää. Saatuaan ensimmäisen työpaikkansa, ja ensimmäistä kertaa kunnolla omaa rahaa, pukeutuminen olikin hieman riistäytynyt käsistä, kun hän oli päässyt ostamaan itselleen salaa uusia vaatteita.

"Wau, kyllä se varmasti pääsee kovaa", Miranda ihmetteli ja katseli koiraa. "Onko se kertaakaan saanut jänistä kiinni?" Hänen ainoa kokemuksensa koirista oli Alexin perheen laiska spanieli, jota hän oli rapsutellut käydessään heillä. Oma koira olisi siitä huolimatta varmasti mukava, Miranda tosin epäili josko ehtisi sellaisesta tällä hetkellä huolehtia. Pikku-Cindyssä oli tarpeeksi huolehdittavaa, eritoten vielä nyt alkutaipaleella. Tamma kulki pitkin käyntiaskelein hänen vierellään, rentoutuen jälleen. Miranda silitti sen paljaan kaulan sysimustaa pehmeää karvaa. Kyllä tuolla nahkan alla joitakin lihaksia oli, hän tunsi ne.