False advertising

Ottilia tunsi itsensä jonkinasteiseksi voittajaksi astuessaan sisään valoisaan oleskelutilaan ja sulkiessaan oven perässään. Ensimmäinen vierailu tallin tiluksille oli mennyt ikään kuin penkin alle, eikä vähiten siksi että tyttö ei ollut osannut lainkaan arvioida sitä kuinka hienostunut paikka tosiasiassa olikaan ja pukeutunut kuin matkalla navettaan. Tämän hetkinen voitontunne johtuikin pääasiassa siitä, että tällä kertaa kukaan ei ollut katsonut häntä hämmentyneesti tai kummeksuen hänen tallustellessaan pihan poikki. Sehän tarkoitti että asuvalinta oli osunut nappiin ja soluttautuminen onnistautunut. Eihän Ottilia ratsastusvarusteita omistanut, mutta selvästi ihan vain arkinen siisti pukeutuminen kulahtaneiden lappuhaalareiden ja kumisaappaiden sijaan merkitsi suurta muutosta. Lyhyet luonnonpunaiset kiharat saivat edelleen hapsottaa valtoimenaan ja meikkaaminenkin oli rajoittunut ihan vain muutaman ohimolle kohonneen näppylän peittelyyn, mutta olo oli silti huomattavasti joukkoon sopivampi kuin edellisellä kerralla.

Tyttö myhäili edelleen tyytyväisesti hivuttautuessaan istumaan paikalle josta oli helppo katsella maneesin tapahtumia. Hevonen tai sen ratsastaja eivät näyttäneet tutuilta, eikä sen kummemmin esteitä rakentava valmentajakaan, mutta se ei ollut paljoa sanottu, olihan Ottilia vieraillut tallilla vain kerran aikaisemmin. Mielenkiinto verryttelevän ratsukon katseluun lopahti hetkellisesti kun puomit nostettiin hädintuskin valmentajan polven korkeuteen, ja mantelisilmien katse suuntasi muualle. Ei tuollaisesta oikein ollut herättämään mielenkiintoa ihmisessä joka oli katsellut esteratsastusta vain televisiosta, toisinsanoen Olympia-tasolla. Mistäpä viimeksi ala-asteikäisenä ratsastanut olisikaan voinut arvata miten vaikeaa pienienkin esteiden ylitse äheltäminen saattoi tietyissä tilanteissa - tai varsinkin tietyillä hevosilla - olla. Olihan hän itsekin esteitä hypännyt, pyh ja pah. Ravaten ja talutettuna, estekorkeus pikkuriikkinen ristikko ja tapahtumamiljöönä leirikisa, vaan oliko tuon nyt niin väliä. Katselemisen sijaan Ottilia keskittyikin kaivamaan laukustaan muutamia paranneltuja versioita laatimastaan ilmoituksesta, jossa hän avokätisesti tarjoutui jakamaan apuaan hevosenhoitajana tai minä tahansa muuna oleellisena apukätenä. Tällä kertaa ilmoitukseen oli lisätty myös listä meriittejä, ihan vain vakuuttavuuden lisäämiseksi. Josko tällä kertaa lykästäisi? Ottilia oli suunnannut oleskelutiloihin toivoen että sieltä löytyisi jonkinlainen ilmoitustaulu, ja sellaista tämä nyt etsiskelikin katseellaan.

Sophie kapusi portaat ylös oleskelutilaan pieni hymy huulillaan. Hänen päämääränään oli pukuhuone, jonne hän oli ratsastuksen ajaksi säilönyt tavaransa. Vaikka siellä oli kylmä ja satoi, hän oli tehnyt rauhallisen maastolenkin Flaithrín kanssa. Ainakin se oli ollut suurimmilta osin rauhallinen, jos ei laskettu niitä muutamaa kohtaa, joissa hänet oli vallannut vastustamaton halu laukata lätäköiden poikki. Niitä älynväläyksiä hän oli katunut vasta äsken, kun Flaithrín putsaaminen oli osoittautunut työläämmäksi hommaksi. Ratsastus oli ollut virkistävä ja hänen vaaleanvihreä ratsastustakkinsa oli vedenkestävä, joten suurta vahinkoa ei ollut tapahtunut, mitä nyt vaaleanruskeat ratsastushousut olivat reisistä melkein läpimärät. Onneksi hänellä ei ollut meikkiä, sillä se olisi valunut tähän mennessä pitkin kasvoja. Pää sentään oli pysynyt kuivana, sillä likaisen vaalea polkkatukka oli jäänyt kypärän alle piiloon.

Huomatessaan oleskeluhuoneessa olevan jo jonkun, hymy pyyhkiytyi Sophien kasvoilta hänen huomaamattaan. Hän nyökkäsi tuntemattomalle tytölle kohteliaasti ja käveli suoraan pukuhuoneeseen, jonka oven hän sulki perässään. Sophie kaivoi kaapin taskustaan avaimen ja sovitti sen lukkoon. Hänen oli pakko saada kuivaa päälle. Ja sitten hän voisi keittää itselleen kupin teetä ennen kuin soittaisi Jonesin hakemaan hänet kotiin.

Saatuaan kuivat, siistit housut päälleen, Sophie suunnisti vedenkeittimelle. Hän piti enemmän kunnon teestä, mutta teepussit kävivät myös, pääasia, että sai teetä.
”Haluatko sinäkin teetä?” hän kysyi kuin ohimennen toiselta tytöltä, jonka arvoi suunnilleen omanikäisekseen. Vanhempi tuo ei ainakaan ollut.

Ottilia oli ollut niin hautautunut ilmoituksensa tavaamiseen sana sanata että Sophien liikuskelu oli ollut jäänyt tältä täysin huomaamatta sitten pirteällä hymyllä ja kädenheilautuksella suoritetun vastatervehdyksen, ja niin tuo nytkähtikin aavistuksen toisen puhuessa. Poskia punoitti vähäsen, ei niinkään nolostuksesta kuin ihan yllätyksestä vain, kun tyttö kääntyi toisen suuntaan ja kysymyksen sisäistettyään nyökkäsi pontevasti.
"Kiitos mielellään", tämä vielä lisäsi tehdäkseen kantansa varmasti selväksi. Toisen hiukset olivat kosteat ja Ottilia olisi voinut vannoa että vielä äsken ohitse kulkiessa tuolla oli ollut päällä täydet ratsastustamineet. Ei siis epäilystäkään siitä että tuo olisi hänen kaltaisensa ulkopuolinen, ihan varmasti jonkin hevosen omistaja tai muu oleellinen tyyppi. Ei siis muuta kuin keskustelun poikasta vireille, aiheena tietysti se helpoin ilman turhia kiertelyitä tai kaarteluita.
"Onko sulla oma hevonen? Millainen?", tämä uteli päätään kallistaen. Kysymyksenä 'millainen' ei tässä tapauksessa tarkoittanut mitään sellaista kuten minkä luonteinen, millainen ratsastaa tai mistä sinä erityisen paljon pidät hevosessasi, onko sillä kauniit tuuheat ripset tai söötti ääni kun se hörisee tervehtiessään sinua. Ehei, sellaisilla ei nyt ollut väliä. Oliko se suuri ja komea, mielellään lihaksikas ja kiiltävän musta, valtava vaikuttava orhi jonka jokainen askel oli kuin tanssia ja kaviot löivät kipinöitä? Toisinsanoen, olisikohan siinä mahdollisesti ainesta hoitohevoseksi. Ottilia oli saanut erittäin vahvasti sellaisen käsityksen että paras tapa ujuttaa itsensä tallien maailmaan oli kysellä ihmisiltä suoraan, tarjota apuaan ja kysyä lupaa autella edes pienissä askareissa. Tekemällä itsestään luotettavan ja tehokkaan vakikasvon saattaisi tulevaisuudessa vain nautiskella kun hevosia satelisi syliin, toinen toistaan hienompia ja uljaampia. Sitten sopisi tälläisen aloittelijapulliaisenkin kavuta täydellisen hevosen selkään ja liihotella yli esteistä noin vain, olihan niitä luonnonlahjakkuuksia olemassa. Ei mitään takeita että Ottilia olisi yksi niistä, mutta saihan sitä aina toivoa.
"Onko sillä hoitajaa?" Ihan varmuuden vuoksi kysyn vain.

Sophie täytti vedenkeittimen vedellä ja napsautti sen sitten päälle. Vesi porisi iloisesti samalla, kun Sophie etsi itselleen Earl Grey -teepussin ja mukin. Hän nosti esille myös toisen mukin, mutta päätti, että toinen osaisi varmasti etsiä itselleen mieleistä teetä ilman hänen apuaan. Kukahan tuo toinen tyttö ylipäätään oli? Sophie yritti päätellä toisesta jotain tämän ulkonäöstä, mutta ei osannut tehdä mitään lopullisia johtopäätöksiä. Hän yritti salavihkaa kurkkia, mitä tyttö rustasi, mutta ei vaivautunut kysymään. Häntä itseään olisi inhottanut, jos joku olisi kysynyt mitä hän piirteli luonnoskirjaansa.

”Flaithrí on Irlanninpuoliverisruuna.”
”Millainen hevonen sinulla on?” Sophie kysyi. Hänellä ei käynyt edes mielessä, että tytöllä ei olisi hevosta. Tuo ei selvästikään ollut tallityöntekijä, joten vähintäänkin jollain tämän lähisukulaisella oli pakko olla hevonen. Hän tajusi vasta nyt, että takki olisi kannattanut riisua. Onneksi se hylki vettä, eikä siis valunut sitä joka paikkaan.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa takkia pois päältä ennen kuin vedenkeitin napsahti pois päältä. Sophie kaatoi mukinsa täyteen höyryävän kuumaa vettä ja riisui sitten takkinsa, jonka hän kipaisi viemässä kaappiin laukkunsa seuraksi. Teen juomiseen menisi kuitenkin hetki, eikä hän vielä jaksanut kaivaa kännykkäänsäkään esille. Sophie antoi teepussin levätä vedessä ja valmistautui nostamaan sen pois ennen kuin tee menisi liian tummaksi.

”Tietysti on” Sophie töksäytti hieman hämmästellen. Ota nyt tuostakin tytöstä selvää, ihan outo kysymys. Hän nosti teepussin varovasti pois mukista ja heitti sen roskiin pitäen toista kämmentään pussin alla, jotta se ei sotkisi joka paikkaa. Sitten hän otti mukillisensa ja siirtyi istumaan baarijakkaralle kaikkein lähimmäksi ikkunaa. Vesipisarat kimpoilivat tallin katosta ja tallipihan kiveyksestä. Sade oli oikeastaan rauhoittavaa, varsinkin, jos sattui sen aikana istumaan sisällä kuivassa.

Ottilia ei turhaan hämmentynyt siitä ettei Sophie jostain mystisestä syystä laittanut hänelle teetä valmiiksi ja kuljettanut sitä hänen pikku kätösiinsä, vaan hankkiutui epäröimättä itse jalkeille ja tutkimaan kaappia josta oli nähnyt toisenkin tytön taikovan itselleen teepussin. Olikohan itseasiassa sittenkään soveliasta tehdä näin, vai olivatko tälläiset hienoudet tarkoitettu vain tallin maksaville asiakkaille? Hetken epäröityään tyttö kuitenkin valikoi iloisen värisen teepussin tarkistamatta edes mitä makua se edusti, tehden mielensä perukoille muistion että pitäisi joku kerta tuoda uusi teepaketti tuliaisiksi anteeksipyyntönä siitä että oli tällä kertaa käynyt varkaisilla kaapeilla. Olihan ulkona kuitenkin kolea keli ja sormia palelsi edelleen hieman.
Toisen kysymys sai Ottilian häkeltymään hetkeksi, mutta kummastunut ilme ei pysynyt pisamaisilla kasvoilla kauaa ennenkuin niille ominainen hymy palasi paikoilleen.
"Ei mulla tällä hetkellä ole. Mä olen kyllä miettinyt hankkimista paljon, mutta sopivaa ei ole tullut vastaan vielä." Tottahan se oli, Ottilia mietti tätä nykyä erittäin usein ja vakavasti hevosen hankkimista. Ei sillä että hänellä olisi ollut rahaa saati kokemusta, puhumattakaan vanhempien suostumuksesta tai muista melko oleellisista pikku yksityiskohdista. Mutta varmasti muutkin ihmiset olivat hankkineet hevosia tietämättä kaikkea heti ensialkuun. Tekemällähän sitä oppi, eikö vain?
"Siksi mä siis vaan kysyin, kun olen miettinyt hoitajaksi tai vuokraajaksi tai sensellaiseksi ryhtymistä ainakin näin väliaikaisesti kunnes hankin oman", tämä vielä lisäsi selventääkseen aiempaa kysymystä, vaikka eihän tuo nyt ihan totta ollut tämäkään toteamus.
Käytetty teepussi sai luvan poistua, jättäen jälkeensä jokseenkin villin ällömakean marjateen. Mikäs siinä, maistui kyllä kun oli kuitenkin lämmintä.
"Haluaisin tietenkin hevosen tälle tallille kunhan löydän sen sopivan, siksi mä etsin lähtökohtaisesti täältä. Että paikka tulisi oikeasti tutuksi."

Hän oli siis ollut väärässä, tyttö ei ollutkaan toinen asiakas.


”Sitäkö varten nuo ovat?” Sophie arvasi ja viittasi muki kädessään tytön paperilappuja päin. Hän ei ollut aivan varma, miten osa tallin asiakkaista suhtautuisi asiaan, mutta halusi silti olla kohteliaasti avuksi. Hän oli tainnut hieman töksäyttää vastatessaan hoitajakysymykseen. Sophie pyyhkäisi asian mielestään olkiaan sirosti kohauttaen, ja jatkoi:
”Voithan aina kysyä tallihenkilökunnalta, jos he tietäisivät jonkun etsivän lisäapua hevosensa kanssa, mutta uskon, että aika monella on joku ratsastamassa hevosiaan tallin puolesta.”

”Niin ja se riippuu myös siitä, kuinka paljon osaat.” hän vielä lisäsi. Viattomalta kuulostavan toteamuksen saattoi tulkita miten vain. Se sisälsi myös kysymyksen, vaikka Sophie ei ollutkaan varma, odottiko saavansa vastausta.

Hän maistoi teetään varovasti, ettei olisi polttanut kieltään. Kuuma juoma oli kuitenkin juuri sopivan lämpöistä. Vasta nyt, kun hän alkoi lämmetä Sophie tajusi, kuinka viluinen hän oli vielä hetki sitten ollut. Jos hän ei pitäisi varaansa, hän vielä nukahtaisikin tänne oleskeluhuoneeseen. Pitkä ratsastuslenkki oli nimittäin myös väsyttänyt hänet, vaikka vielä hetki sitten olo oli ollut aivan toinen. Mikä siinä oli, että heti kun istui alas ratsastuksen jälkeen, kuoli väsymykseen?

Toisen halu tutustua talliin ennen hevosen hankintaa oli ihan järkevä, mutta siitä Sophie päätteli, ettei tyttö ollut asunut täällä kauaa. Rosingsilla oli hyvä maine – hän oletti kaikkien täkäläisten tietävän sen. Onneksi hevosista oli aina helppo puhua tuntemattomillekin. Sophie oli kuitenkin edelleen hieman varuillaan. Oli helpompi pitää seinät pystyssä nyt kuin rakentaa ne uudelleen myöhemmin, jos tyttö osoittautuisikin täydeksi sekopääksi.

”Millaista hevosta olet ajatellut? Aiotko kilpailla, vai vain harrastaa?” hän jatkoi keskustelua ja joi lisää teetä.

Ottilia pyöritteli sanoja päässään pitkään ja harkiten, naamioiden tämän harkintatauon maistelemalla teetään ja todeten sen todellakin hampaat sulattavan makeaksi. Eihän hän suoranaisesti valehdella tahtonut, muttei myöskään myöntää asioita aivan siten kuin niiden todellinen laita oli. Toisen ehdotukselle henkilökunnalta kysymisestä tämä kuitenkin nyökytti päätään siihen tapaan että oli ymmärtänyt ja kuunnellut, asettaen kuitenkin toisen neuvon mielessään heti Ö-mappiin. Fiksua ja järkevää, ehdottomasti, mutta tytön edellinen visiitti tallille oli antanut paikan henkilökunnasta vähintäänkin kyseenalaisen kuvan. Eipä sillä, tosiasiassa punapäinen nuori neitokainen oli ihan itse ja korkeimman omakätisesti ollut siinä yhtälössä se kyseenalainen tyyppi, mutta väliäkö tuolla. Lopulta koitti kuitenkin aika vastata myös siihen osaamiskysymykseen, ja Ottilia valikoikin sanansa erityisen tarkasti ettei tulisi puhuneeksi turhan paljon läpiä päähänsä.
"Kyllä mä varsinkin teoriassa osaan ja vähän kaikkea on tullut tehtyä, mutta nyt mulla on ollut välissä taukoa hevostelusta joten olo on vähän sellainen että pitää taas totutella uudestaan ja palautella asiat muistiin että käytännön puolikin rullaa taas", tämä lopulta totesi hempeästi hymyillen. Kyllähän sitä viikon mittaisen alkeisleirin aikana oltiin tehty vaikka mitä, agilityä shetlanninponien kanssa ja pesty ja letitetty oma leirihoitsu viimeisenä päivänä pidettyä leirikilpailua varten.
Ottilian olo oli huomattavan paljon lämpöisämpi ja kuivempi kuin toisella tytöllä, mutta lämmin muki sormia vasten tuntui silti varsin mukavalta. Pidettyään vielä toisen, joskin edellistä huomattavasti lyhyemmän mietiskelytauon tämä muotoili mielestään asiallisen vastauksen seuraavaankin kysymykseen.
"Alkuun tottakai ihan vaan treenaamaan sen verran että asiat luonnistuu taas ongelmitta, mutta kyllä mun mielestä olisi ainakin ajatuksena kiva päästä kilpailemaankin sitten kun itse olen varmasti taas sillä tasolla ja alla on hommaan sopiva hevonen." Ainakin hänen makuunsa tuo kuulosti varsin kelvolliselta selitykseltä, siitä ei ollut epäilystäkään.
"Kilpailetko sä jotain tiettyä lajia? Tai siis että onko sulla jotain yhtä suosikkia? Mä en oikein osaa päättää mikä olisi se mun juttu, kun niin moni eri laji kiinnostaa."

Sophie odotti kärsivällisesti toisen vastausta. Jos isosiskoa, sosiaalista mediaa ja Skypeä ei laskettu, hän ei ollut vähään aikaan jutellut kenenkään suunnilleen itsensä ikäisen kanssa. Kokemusta onneksi oli, vaikka uusiin ihmisiin tutustuminen ei aina ollut hänelle se helpoin osa-alue. Hän saattoi kyllä mielellään jutustella pintapuolisesti vähän niitä näitä, mutta siihen se yleensä jäi.

Tytön vastaus oli Sophiesta vähän epämääräinen ja sai Sophien rypistämään hienoisesti kulmiaan. Hän ei kuitenkaan aikonut udella, mistä syystä tauko johtui, sillä se olisi voinut olla jotain henkilökohtaista. Sophie ainakin oletti niin, sillä muutakaan järkevää syytä selvästi pitemmälle tauolle hän ei tähän hätään keksinyt. Hän yritti uudestaan arvioida tytön taitotasoa. Hoitohevosilmoituksista ei kuitenkaan voinut päätellä kuin sen, että tyttö oli ratsastanut ennen jollain ratsastuskoululla, eikä ollut vielä täysin perehtynyt Rosingsin tapoihin. Toisaalta Sophiella ei ollut aavistustakaan, miten hevosten vuokraaminen tällä tallilla tarkalleen tapahtui. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut ottaa asiasta selvää, joten se puoli oli jäänyt täysin vaille hänen huomiotaan.

Sophie nyökytti myöntyvästi.
”Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä suunnitelmalta.”
”En… En oikeastaan viitsisi kilpailla, jotenkin se ei tunnu ihan minun jutultani. Niin monella on kilpailemiseen sellainen tietty palo, eikö? En oikein koe olevani niin motivoitunut.”

Hän ajatteli siskoaan, joka oli joskus jankuttanut yötä päivää rupeavansa kilparatsastajaksi. Sellaista intoa hänellä ei todellakaan ollut. Tuo punapää vaikutti siltä, että oli jo ehtinyt kokeilla yhtä ja toista lajia. Ongelma ei tällä ollut motivaation puute, vaan valinnanvaran suuruus. Sophien tennisurakin oli jämähtänyt koulujen välisiin otteluihin, vaikka hän oli pärjännyt niissä yllättävän hyvin. Oikeastaan melkein paremmin kuin ratsastuksessa, mutta se nyt johtui siitä, että tennistä oli huomattavasti helpompi harjoitella missä vain. Hevosen kärrääminen joka paikkaan sen sijaan… Ei kaikista yksinkertaisin operaatio.

”Oikeanlaisella hevosella voi tietysti kisata monissa lajeissa”, Sophie ajatteli ääneen ja antoi katseensa harhailla pois keskustelukumppanin kasvoista. Sitten hänelle pälkähti mieleen kysyä:
”Kauanko olet muuten ratsastanut?”