When horses became the reality

Tulevaisuudessa kootut Sarpan & Kirken puuhailut

Didin ensimmäinen työpäivä

Didi oli ensimmäistä päivää töissä ja muuttanut Fairchildien kartanoon. Kartano oli sisustettu komeasti ja Didiä jännitti. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä vaan päätti tehdä parhaansa. Nuori Lily pentu oli päässyt mukaan ja juoksi makaavan Higgingsin ympärillä väsymättömästi. Se oli tietysti samantien sopeutunut uuteen kotiinsa. Didi oli keittiössä ja siivosi työtasoa kokkailuidensa jäljiltä. Keittiössä tuoksui mausteet kun liedellä keittyi pastaa ja paistinpannulla paistuivat jauhelihapihvit.

Kolmehenkinen ja perinpohjaisen englantilaisesta peittelystä huolimatta väleiltään vain aavistuksen kireä perhe oli toivottanut uuden taloudenhoitajansa tervetulleeksi avosylin. Hamish Fairchild oli kätellyt Didiä lämpimästi ja pyytänyt vilpittömästi olemaan aivan kotonaan ja valitsemaan haluamansalaisen huoneen tai pari jokseenkin ruhtinaallisesta määrästä vapaata tilaa. Corinne oli ollut tervehtiessään suorastaan ystävällinen, ennen kuin oli vetäytynyt syrjemmälle konsultointipuhelun varjolla; tavallista vaivalloisempi ja jäykempi tapa liikkua raskaasti kävelykeppiin nojaten kieli, että tuska oli tänään tavallista pahempaa. Pariskunnan 17-vuotias tytär, joka oli perinyt valtoimenaan liehuvan, hohtavan kuparinpunaiset hiukset isältään, näytti olevan ujon ulkokuorensa alla suunnattoman helpottunut siitä, ettei olisi aina ypöyksin valtavassa talossa. Koirat eivät vaivautuneet peittelemään ihastustaan, Didiin tai pieneen koiranpentuun.
"Miten sujuu?" Hamish kysyi kellarikerrokseen alkuperäisestä kunnostetun keittiön ovenpielestä.
"Ehkä voisit kattaa lounaan ensimmäisen kerroksen ruokasaliin - ja liittyä seuraan."

Hamish Fairchild ilmesty keittiönovelle ja Didi katsahti tähän valppaana toteuttamaan jokaisen annetun toiveen oli se sitten millainen. Didi tiesi, että ensivaikutelma annettiin vain kerran. "Hyvin sujuu, pasta kiehuu vielä muutaman minuutin kuin myös pihvit. Salaattiin laitan vielä muutamat ainekset ja sitten on valmista!" hän hymyili pienesti miehelle. Kun tämä lisäsi ohjeistuksen kattamiseen nainen nyökkäsi. "Selvä herra Fairchild."

Hamish oli kaartamassa ovelta, mutta pysähtyi suupieli nytkähtäen ja silmäkulmat naururypyille viuhkottuen. Hän kohotti kättään kuin toppuutellakseen lempeästi.
"Hamish vain, ole kiltti. Äläkä huoli: olemme paikalla kaikki kolme ehkä kerran kuukaudessa. Emme vaadi sinua laittamaan päivällistä usein." Miehen hymy sai vain aavistuksen surumielisen, jopa synkän sävyn, joka kuitenkin katosi pian.
"Tarvitsetko apua jossakin?"

"Selvä, Hamish" Didi hymähti ja hymyili miehelle. "Pidän ruoanlaitosta, tämä ei ole vaiva eikä mikään" tuo vielä lisäsi. Se oli totta. Ei hän aina kovinkaan suurelle joukolle ollut kokannut mutta itselleen ainakin - ja perheelleen joskus. Ihan kuin Hamish ei olisi ollut tyytyväinen perheensa tilanteeseen, huomio harmitti Didiä. Hänen perheensä oli aina ollut todella tiivis. Kun mies tarjosi apuaan Didi pohti hetken ja vastasi sitten, "No jos viitsisit, voisit huuhdella pastan vedet pois ja kantaa ne pöytään." Didi ei uskaltanut pyytää tekemään enempää, hän selviäisi kyllä lopusta itsekin. Pasta oli nyt valmista, check, myös jauhelihapihvit, check. Nainen siirsi pihvipannun pois levyltä. Sitten hän leikkasi nopeasti tomaatit salaattiin ja siten salaattikin oli valmis.

Hamish vain hymyili ja työnsi tummanpunaisen, laadukkaan villaneuleen hihat ylös ryhtyessään kaatamaan vesiä pois pastasta. Hän ei tiennyt tarkkasilmäisen taloudenhoitajan jo saaneen aavistusta siitä, millainen saippuadraama vanhan kartanon seinien sisällä odotti. Mies otti pastan sekä salaattikulhon ja lähti kiipeämään portaita ensimmäiseen kerrokseen, joka menneen ajan loistossaan oli hyvin erilainen maailma kuin alunperin palvelusväelle ollut kellarikerros. Hamish työnsi oven olkapäällään auki ja piteli sitä Didille.
"Aloittakaa te jo vain, käyn hakemassa Corinnen", hän kehotti anteeksipyytävän hymyn kera, laski tuomisensa pitkälle, puiselle pöydälle ja katosi samasta ovesta. Noreen pujottautui ääneti koristeelliselle tuolille ja tarjosi Didille hämillisen, epävarman hymyn.

Didi nappasi loput ruoat ja seurasi Hamishia seuraavaan kerrokseen ja ruokapöydän äärelle. Fairchildien tytär Noreen löysi tiensä pöytään ja Didi tarjosi takaisin reipasta hymyä. "Hei Noreen" hän sanoi ystävällisesti. "Käyn hakemassa loput astiat ja palaan sitten nopeasti." Palatessaan takaisin ruokasaliin hän kattoi aterimet, lasit ja lautaset nätisti ja oikeaoppisesti kullekin. Pöydällä olevan vesikannun Didi käänsi kauniimpaan kulmaan ja siirteli myös ruoka-pannuja ja - astioita parempaan asentoon. Kun kaikki oli valmista hän huokaisi pienesti. Hyvinhän tämä sujuu, hän ajatteli ja katsahti Noreeniin ja hänen upeisiin hiuksiinsa.

Noreen näytti usein piiloutuvan vyötärömittaisten hiusten taakse, samoin tyttö teki nyt, punoen lettiä kuin tiedostamatta.
"Me voimme hyvin aloittaa, ettei ruokasi mene kylmäksi", hän ilmaisi ja vilkaisi sivusilmällä kattoa kohti, "äiti tuskin on tulossa."

Didi oli hetken hiljaa ja tokaisi sitten, "Selvä, ole hyvä vain." Ja tarjosi kädellään salaattikulhoa. Sitten hän istuutui alas Noreenin viereen odottaen, että saisi itse myös salaattia.

Lähinnä linnunannoksia näykkivä tyttö vilkuili seuralaistaan ripsiensä alta kuin keräten rohkeutta aloittaa keskustelu ja ojensi vikkelästi vain osin koiransyömät salaattiottimet Didille.
"Oletko kotoisin Northumberlandista?" Noreen tiedusteli kohteliaasti pohtien taloudenhoitajan eksoottisempaa ulkomuotoa.

Hieman pureksitut salaattiottimet huvittivat Didiä ja hän tajusi miettiä mihin pieni ja rakas pentu oli jäänyt. Hän oli kuitenkin katsellut sitä muuttaessaan vähiä kamppeitaan ja pentu oli pärjännyt hienosti hieman itsenäisemäpänäkin. Kun koirat päästettäisiin pihalle hänen täytyisi kuitenkin pitää Lilyä sisällä - se ei osannut olla hevosten seurassa vielä. Jäisi vielä jonkun ison tallomaksi. "Olen, ihan Skotlannin rajalta."

Jostain ylemmästä kerroksesta kuului vaimeaa, mutta sävyltään tulikivenkatkuista riidanalkua. Noreen vilkaisi sitä alistunein, kellanvihrein silmin ja siemaisi vettä kuin ostaakseen aikaa soveliaan smalltalkin keksimiseen.
"Kuinka päädyit tänne?" hän kysyi toivoen, ettei ollut tunkeileva.

Haarukka iski raikkaaseen salaattiin, jota Didi oli ottanut jonkun verran ja syönyt puolet keskustelun lomassa. Hän ei pahemmin kuulostellut puheensorinaa yläkerrasta. Didi toivoi Hamishin ja Corinnen tulevan syömään, hän halusi tietää, että he pitäisivät ruoasta. Katse kävi vielä höyryävissä astioissa. "Olin täällä muutama viikko takaperin katselemassa, sillä olin kuullut paikasta. Harrastin nuorena hevosia ja kisasinkin minä jonkun verran. Haluaisin aloittaa uudelleen." Didi aloitti ja tajusi sitten, ettei siinä ollut koko totuus, "minä myös työskentelin aika inhottavassa työssä baarissa ja halusin sieltä pois."

Noreen nyökkäsi ja toivoi mielessään, ettei Didi ajattelisi samoin heistä hetken kuluttua.
"Oletko ratsastanut täällä?" hän kysyi poimien harkiten salaatinpaloja.

Didi katsahti hetkeksi Noreenin suuntaan. "En ole, vielä" Didi hymyili. Vielä kuulosti ihanalta. "En ole ratsastanut viiteen vuoteen." Se ei kuulostanutkaan enää niin mukavalta. Viidessä vuodessa ehtii unohtamaan liikaa. "Ratsastatko sinä?" hän esitti vastakysymyksen kohteliaasti ja jälleen vienosti hymyillen. Noreen vaikutti hiljaiselta mutta Didi oli tyytyväinen, etteivät he kuitenkaan istuneet tappisuina kahdestaan pöydässä.

"Täällä siihen on varmasti mahdollisuuksia. Kysyt vain isältä", Noreen tarjosi vilpittömästi ja painoi sitten vaivautuneena katseensa. Hevoset olivat arka aihe tytölle, joka pelkäsi hevosia eikä pystynyt täyttämään edes legendaksi kasvaneen äitinsä alhasimpia odotuksia.
"Joskus", hän vastasi värittömästi, "Prada ja Chove ovat minun nimissäni." Hän jätti mainitsematta, että pelkkä Choven ajatteleminen sai hänen kämmenensä hikoamaan hermostuksesta.
"Millaisista hevosista sinä pidät?"

Didi kuunteli Noreenia hänen hevosistaan ja muisteli oliko nähnyt tuon nimisiä hevosia. Ennenkuin hän vastasi tytön kysymykseen hän päätti tarjota pastaa ja pihvejä, "otatko?"

Tyttö poimi kohteliaasti pihvin tarjotulta astialta.
"Tuoksuvatpa ne hyvältä."

"No kiitos!" Didi oli silkkaa hymyä. Oli ihanaa saada kehuja. "Toivottavasti myös maistuvat." Noreenin jälkeen myös Didi otti. Hän ei ollut syönyt lihaa pitkään aikaan, vanhat opit olivat tiukassa. "Minä olen ehkä vähän tylsä mutta pidän poneista. Olen sen verran lyhyt että olen lähes aina ratsastanut vain poneilla. Isommatkin hevoset ovat kyllä komeita ja enköhän minä niitäkin mielelläni ratsastaisi."

"Olet tervetullut lainaamaan Pradaa milloin tahansa", Noreen tarjosi huono omatunto soimaten: hän kävi katsomassa Pradaa aivan liian harvoin. Toisaalta, Lucy oli valovuosia edellä hänestä ratsastajana.
"Se on vanha ponini, 18-vuotias, mutta henkisesti ja fyysisesti edelleen hyvin vireä."

Noreen tarjosi Pradaa ratsastettavaksi. Didi oli häkeltynyt siitä kuinka helposti se tapahtui. Hetken tekaistun mietinnän jälkeen hän vastasi: "Mielelläni!" Tietenkin hän suostuisi, kerta toinen niin tarjosi. Didi hörppäsi hieman vettä yhden haarukallisen jälkeen ja oli tyytyväinen tekemäänsä päivälliseen. Pastakin oli juuri sopivaa. "Millainen se toinen hevosesi on? Chove?" hän kysyi mielenkiinnosta.

Noreen puraisi huultaan nähdessään Didin innostuneen vastauksen. Ehkä hänen olisi pitänyt varoittaa Pradan olevan pahimpien stereotyyppien poni: kyltymätön, ruoalle ahne, röyhkeä, ovela, itsepäinen kuin muuli. Ehkä mummoponi päättäisi käyttäytyä. Hän voisi aina toivoa.
Kun puhe kääntyi Choveen, tyttö kalpeni ja puristi haarukkaa levottomana.
"Se on… Upea", hän sanoi äänensä kadottaneena, "juuri sellainen hevonen, jollaisia äiti rakastaa." Hyvin kaukana sellaisesta kiltistä, turvallisesta ja luotettavasta hevosesta, jollaista Noreen oli toivonut - jos joutui hevosten kanssa tekemään.
"Joku tallilla varmasti esittelee sen sinulle, jos kysyt." Chove tosin jäi harvalta huomaamatta. Sulokas täysiverinen oli tallin itseoikeutettu, kyseenalaistamaton kuningatar.

Didiä hämmensi se, että Noreen sanoi Chovea upeaksi mutta oli selvästi vaivaantunut siitä puhumisesta. Didi ei kuitenkaan tiennyt millaisista hevosista Corinne piti, hänellä oli kuitenkin kuvitelmansa. Naisesta saatu vaikutelma oli tietävä ja varmasti paljon nähnyt. Perushevoset tuskin kiinnostaisivat sellaista henkilöä. "Okei" Didi vastasi mietteliäänä. Päivällinen taittui mukavasti ja Didi joi taas hieman vettä. Häntä harmitti ettei hän ollut järjestänyt jotakin mukavaa jälkiruokaa. Koiranaskeleet kuuluivat hetken päästä portaista ja läkähtyneen näköinen koiranpentu asteli ruokapöydän eteen. "Lily!" Didi sanoi yllättyneenä ja iloisena. Olet hengissä, hän lisäsi mielessään ja meni hakemaan väsähtäneen pennun syliinsä. "Olet tainnut juosta koko päivän pieni" tuo leperteli pörrökasalle.

Hamish ilmestyi ovelle hetkeä myöhemmin, häivähdys kireitä juonteita suupielissään ja perheen neljä koiraa vanavedessään. Pöydänkokoinen irlanninsusikoira hiihti miehen perässä, kuono isäntänsä kädessä, kun mustanpuhuva Nemo ja mustavalkoinen bordercollie Foxi liehuivat sisään kaoottisena pyörremyrskynä.
"Olen pahoillani, etten liittynyt seuraanne aikaisemmin. Valitettavasti vaimoni ei voi osallistua lounaalle tänään." Mies istui alas tytärtään vastapäätä ja annosteli lautaselleen.
"Kaikki näyttää erinomaiselta. Nämä pihvit tuoksuvat taivaalliselta."

Kun Hamish tuli yksin ruokapöydän äären Didi oli harmistunut muttei pelkästään sen takia, ettei Corinne pääsisi maistamaan hänen ruokiaan vaan myös sen takia, että hän ei tiennyt mitä talossa oli meneillä. Hän kuitenkin tiesi olla kyselemättä, sehän siitä puuttuisikin. Didi oli kohtelias ihminen. Lily-pentu nukahti hänen syliinsä eikä Didi kehdannut istuutua pöytään koiran kanssa - niimpä hän jäi seisomaan. "Kiitos" hän kiitti kehuista.

"Isä, ehdotin hänen ratsastavan Pradaa milloin haluaa", Noreen ilmaisi kohteliaalla sävyllä ja katsahti leveäharteista miestä merkitsevästi. Kaksikko näytti käyvän lyhyen keskustelun toistensa silmiä tutkimalla, ja Hamish katsahti Didiä anteeksipyytävästi hymyillen.
"Totta kai, olet tervetullut menemään talleille, jos kaipaat hevosen selkään. Olen varma, että sinulle löydetään hevonen alle."

Lily tuhisi pehmoisena ja oli niin kovin pieni Didin sylissä. Ja lämmin. Hän ei olisi viitsinyt häiritä pennun unta mutta tarvitsi käsiään ja laski pennun maahan. Pentu löysi Fairchildien koirien luo ja käpertyi heidän viereensä. Noreenin kommentti hymyilytti Didiä mutta Hamishin reaktio kieli muuta. "Ratsastaminen olisi tosiaan mukavaa pitkästä aikaa" hän hymyili miehelle. "Mutta nyt käyn viemässä meidän astiamme takaisin keittiöön, oletko syönyt Noreen?" hän katsoi tätä kysyvästi.

"Kyllä, kiitos", tyttö vastasi melkein hätkähtäen. Heidän edellinen taloudenhoitajansa oli ollut lähempänä eläkeikää ja hyvin kaukana tuttavallisesta tai kutsuvasta - ja se taloudenhoitaja, joka oli ollut lähellä Noreenin ikäluokkaa, oli viihtynyt tuskin kuukautta. Oli vaikeaa sisäistää, että Didi olisi heillä töissä eikä tytön ehkä kuulunut potea tunnontuskia antaessaan vieraan siivota astiansa.
"Effie varmasti esittelee sinulle sekä tallin ja hevoset, jos olet kiinnostunut. Hän on hallintovastaavamme", mies lisäsi hymyillen kuin salatulle vitsille.

Didi nappasi käteensä astiat ja lasit. Hän asetteli ne jokseenkin tasaisesti käteensä. Tässä hän oli hyvä, tarjoilussa ja astioiden huollossa. Mitä tuli muuhun osaan työnkuvasta hän toivoi pärjäävänsä yhtä hyvin. Hän piti koirista ja järjestyksestä joten oletti selviävänsä ison kartanon hoidosta. "Selvä" Didi hymähti Hamishille ja päätti etsiä tämän Effien vielä joskus käsiinsä. Hän asteli portaat alas keittiöön ja laski astiat tiskialtaan viereen.

Seuraava iltapäivä

Didi käveli Fairchildien kartanolta tallia kohden Noreen vierellään. Hänellä oli päällään vaaleanvioletti istuva huppari, jonka alla valkoinen t-paita. Jalassaan hänellä oli mustat kulahtaneet farkut ja tummanpunaiset kumisaappaat, jotka ylettyivät lyhyttä naista lähes polviin. Hiukset olivat huolettomasti korvien takana. Hän katseli hieman pilvistä taivasta ja ympäristöä. Edessä oli tallirakennus ja tarhoja ja kentät. Tarhoissa oli hevosia. Hän oikeasti eli nykyään hevosten ympäröimänä. Kartanossa oli paljolti hevostarvikkeita ja tavaraa. Kaikenkaikkiaan Didi tunsi elävänsä unelmaansa. Ei enää hikisiä baari-iltoja vaan raikas talli-ilma, johon oli sekoittunut hevosten tuoksuja. Tätä hän oli kaivannut niin pitkään ja nyt hänellä oli sitä loputtomiin. Noreen tuli hänen kanssaan tallille, hän saisi tutustua hevosiin paremmin. "Miten pitkään hevoset ovat täällä ulkona päivisin?" nainen kysyi vieressään kävelevältä teiniltä katsellen tarhaavia hevosia.

Noreenin askel hidastui tuskin huomattavasti sitä mukaa, kun vanha, kivinen tallirakennus ja silminkantamattomiin levittäytyvät tarhat lähestyivät. Hänen ja hevosten välissä oli toki korkeat, tukevat valkolakatut puuaidat, joiden väleissä kulki vielä sähköpaimenta, mutta se ei estänyt kämmeniä hikoamasta ja vatsaa vääntämästä.
"Noin puoli kahdeksasta aamulla iltakahdeksaan", Noreen vastasi pelosta tummuneiden, vihreiden silmien katse liikkuen edessäpäin olevien oritarhojen asukkaissa. Jättiläismäinen, lumivalkea Slippers harjoitteli akrobatiaa ja talvisen kosteasta maasta räjähti roiskeita korkeuksiin, kun lapiomaiset, vahvat kaviot paiskautuivat siihen.
"O-oletko ratsastanut kauan?"

Didi nyökkäsi Noreenille, "okei", ja katseli sinne, minne tyttökin - tarhoille. Orit villitsivät kukin toisiaan ja Didi katseli myhäillen. Sellaisia ne orit olivat, hurjapäitä. Toisin kuin Didi, Noreen vaikutti lähinnä säikyltä ja epävarmalta, ja nainen ihmetteli syytä. Seuraavassa kysymyksessäkin tytön äänessä oli epäröintiä. "Ratsastin kymmenen vuoden ajan...lähinnä vain yhdellä ponilla. Olimme yhdessä hyvä pari mutta en tiedä miten minun olisi käynyt jos olisin ratsastanut yht'äkkiä jollakin toisella hevosella." Hän ei myöskään tiennyt mitä kävisi kun hän päätyisi jälleen hevosen selkään. Hän olisi varmasti aivan hukassa.

"Oliko se mukava?" Noreen kysyi suu kuivana ja viittoi tietä ohi oritarhojen ja kohti U-kirjaimen muotoisen tallin itäsiiven päätyä, jossa harmaakivisessä, suurelta osin kesäisin hohtavan vihreän muratin ja villiviinin peittämän seinässä oli massiiviset, tummapuiset pariovet. Toinen oli avoinna, ja Noreen astui epäröiden sisään. Käytävät olivat yleensä tähän aikaan suhteellisen tyhjät, mitä nyt ehkä joku varusti hevosta karsinassa tai ylellisillä pesupaikoilla.


"Kyllä oli", Didi vastasi haikeana. "Sen nimi oli Ricardi, semmoinen mahtava poniruuna. Teimme ihan kaikkea mahdollista yhdessä." Tallirakennus oli kaunis kaikessa vanhuudessaan, Didi piti sen idyllisyydestä. Hän astui talliin sisälle tytön jäljessä ja katseli ympärilleen uteliaana. Hän oli käynyt kerran aiemmin tallissa Troyn, tallin yhden valmentajan, opastamana. Häneltähän idea tänne töihin tulemisesta oli saatu, vaikka siinä olikin Didillä kestänyt aikansa. Hän oli halunnut harkita niin suurta elämänmuutosta pitkään mutta onneksi paikkaa ei ollut ottanut kukaan muu. Miksiköhän?

Kivettyä, monta metriä leveää tallikäytävää reunusti molemmin puolin loputtoman näköinen rivistö valkopuisia karsinanovia ja mustia metallikaltereita. Kiitos neuroottisen hallintovastaavan, puun tekstuurin läpikuultava valkoinen oli aina tunnistettavasti valkoinen. Korkealla yläpuolella puisessa katossa näkyi pitkät rivit valoja, joita ei ollut sytytetty vielä kolmen maissa, kun talli oli pääasiassa tyhjillään; karsinoiden suurista, suojatuista ikkunoista tulvi sisään yllinkyllin päivänvaloa. Noreen kurkisti käytävän päässä olevaan pesukarsinaan, mutta se oli tyhjä: vain himmeässä valossa välkähtelevä, sininen mosaiikkiseinä ja mustalle kumimatolle rajatut, ruhtinaallisen tilavat pesukarsinat.
"Kuulostaa mukavalta", tyttö näytti pohtivan mitä oli unohtanut punaisten, hentojen kulmien kurtusta päätellen ja hyppäsi säikähdyksestä, kun hiljaisuutta halkoi yhtäkkiä raudoitettujen kavioiden kumina. Maastosta tulijat palasivat päivätallia varten. Tyttö otti empiviä askeleita ensin suuntaan ja sitten toiseen, kunnes pakeni takaisin tulosuuntaan, kun elegantti, yönmusta täysiverinen saapui edestä päin ja kaarsi pesukarsinaan. Vatsaa ja jalkoja kirjova kura kertoi vauhdikkaasta retkestä.

Talli oli kaunis myös sisältä. Didin katse kierteli ympäri tyhjää käytävää. Kaikkialla oli puhdasta ja siistiä, mistä Didi piti mutta tuoksu oli samanlainen kuin missä tahansa tallissa. Karsinoiden ovissa oli nimilappuja, jotka eivät sanoneet naiselle mitään mutta hän oppisi osan hevosista varmasti ajan kanssa. Muutoinkin talli oli liian iso opittavaksi ulkoa, joten ehkä hänen ei kuuluisi edes yrittää. Noreen säikähti kavioiden ääntä edestäpäin ja perääntyi ja vaikka hevosen saapuminen yllätti Didinkin hän ei juurikaan pelästynyt. Musta hevonen saapui pesukarsinaan likaisena ja Didi katseli kiinnostuneena mutta myös huolissaan Noreenista. Hän oli vaikuttanut oudolta tallille saapumisesta lähtien. "Oletko kunnossa?" nainen kysyi nopeasti perääntyneeltä tytöltä.

"Tietenkin", tyttö raakkui huiskauttaen kättään, ilmeisen selvästi häveten reaktiotaan. Hän otti konemaisia askelia kohti hevosta, jonka toisella puolella ratsastaja avasi satulavyötä.
"Hei Paulus", Noreen tervehti ja kurotti kätensä silittämään hevosen silkkistä, kevyesti hionnutta karvaa, "hei Miu. Didi, tässä on äidin ori, Miu Miu." Arvokas herrasmies, jonka iäksi ei ensisilmäyksellä olisi arvannut lähemmäs 20 vuotta, katseli vieraita tyynesti ja tyytyi vain polkaisemaan takajalallaan, kun satulavyötä avattiin. 172-senttisen hevosen takaa katsoi pitkänhuiskea ja jäntevä mies, jonka kirveellä vuollut kasvot harvoin sulivat erityisen lämpimään hymyyn. Julmannäköisten, tummien kulmien varjossa olevat silmät tuijottivat Didiä hetken intensiivisesti: toinen oli lähes musta ja toinen kalpea vaaleansininen kuin huskylla. Sitten mies hieraisi kyömyyn hakattua nenäänsä ja suli torjuvalta olemukseltaan.
"Noreen. Mikä voima sinut tallille toi?" Paulus hymyili vain aavistuksen toispuoleisesti. Noreen nyökkäsi Didiä kohti.
"Paulus, tässä on uusi taloudenhoitajamme. Adams, tässä on Paulus, yksi tallityöntekijöistämme."

Didi katseli mietteliäänä reaktiotaan vähätelleen tytön perään ja käveli tämän jäljessä pesukarsinalle. Noreen tunsi ratsastajan ja hevosen, mikä ei toisaalta ihmetyttänyt Didiä, hän oli kuitenkin omistajien tytär ja varmasti perillä tallin asioista. Nainen pitäytyi hieman syrjempänä mutta katseli isoa hienoa hevosta. Kun Noreen kertoi tarkemmin Didi hymyili arasti. Ratsastaja, mies, oli ensivaikutelmaltaan pelottava ja varsinkin tämän silmät hieman karmivat Didiä. Didi kuitenkin suoristi hieman ryhtiään ja koetti olla näyttämättä lapselta näiden isojen hevosten ja ihmisten vierellä. "Hei, Didi Adams", nainen ojentautui kättelemään pienen hymyn kera.

Paulus pyyhkäisi kuraista ja hevosenkarvaista hanskaa karskisti housunsivuun ja tarttui epäröiden ojennettuun käteen kuin peläten murskaavansa sen.
"Didi?" mies toisti kuin jotain omituista maistaen ja murahti sulokkaaseen tapaansa, "hauska tavata."
Noreen, sydän hakaten korvissa, kun ohi meni valtava, dominanttivalkoinen ruuna ja yhtä iso ruunikko irlannintyöhevonen, tarttui helpottuneena oljenkorteensa.
"Paulus voi esitellä sinulle hevoset ja mitä haluatkin nähdä, vai mitä? Adams voi varmasti ratsastaa hevosiamme, kun mielii", tyttö sanoi melkein sekoittaen normaalisti niin huolitellut sanansa yhteen ja otti ensin yhden ja sitten toisen innokkaan askeleen taaksepäin. Paulus näytti eksyneeltä.

"No, minun oikea nimeni on Dhriti mutta Didi osataan yleensä sanoa helpommin." Hän itse sanoi nimensä kuin kuka tahansa intialainen, kuten hänen äitinsä sen sanoi. Didi oli iskostunut häneen itseensäkin niin hyvin, ettei oikeaa nimeä tullut sanottua juuri koskaan. Noreen puhui hätäillen mutta oli selvästikin lähdössä pois jättäen Didin kahden hieman hermostuttavan Pauluksen kanssa. "Selvä..." hän sanoi sanoi Noreenille ja katsoi tuon lähtöä.

"Hienoa", Paulus mutisi, kun Noreen liiteli kuparinpunainen tukka perässä liehuen kohti pitkän käytävän päässä pilkottavaa ovea ja sen tuomaa turvallista vapautta. Mies hieraisi niskaansa levittäen sinne ja tummanruskeaan ponihäntäänsä vihertävää hevosenkuolaa.
"Tuotaa… Mitä haluat nähdä?" hän kysyi nostaen laadukkaan, konjakinruskean estesatulan turkoosilla huovalla vieressä olevalle välisermille ja avaten oranssin letkun, jolla ryhtyi huuhtomaan tyynesti paikallaan seisovan hevosen jalkoja.

Kun Noreen katosi ovesta pois Didi huokaisi pitkään tietämättä mitä tehdä. Pauluskin vaikutti hieman hämmentyneeltä. Nainen hieraisi kämmeniään yhteen hoidellen pois sulavasti myös sotkut joita Pauluksen hanskasta oli tullut. "Olen kerran itseasiassa ollut pienellä kierroksella talliympäristössä, lähinnä minua kiinnostaisi hevoset eivätkä niinkään tilat sen enempiä." Didi seisoi käytävän keskellä pitäen etäisyyttä hevoseen, jota huollettiin hänen edessään.

"Jaha", mies murahti, vaikkei hänet tunteville sävy ollut varsinaisesti epäystävällinen. Hän oli nykäissyt hanskansa pois hampaillaan ja nakannut viereisen pesutilan lattialle, kun kuurasi tottuneesti paljaalla kädellä hevosen jalkoja ja vatsaa.
"Ja sinut pitäisi laittaa hevosenkin selkään? Osaatko ratsastaa?" Paulus vilkaisi ylös silmäkulmastaan kuin haluten suojella hevosiaan.

Paulus ei vaikuttanut kovinkaan mukavalta tai tuttavalliselta jakaen nopeita ja hieman happamia kommenttejaan. Didi ei tiennyt miten päin pitäisi olla ja pitäisikö hänen hakea Noreen takaisin. Pauluksen kysymykset saivat Didin naurahtamaan hiljaa, ei hän tiennyt osasiko hän ratsastaa. Hän oli ainakin osannut. "Niimpä kai... olen ratsastanut kymmenen vuotta mutta minulla on ollut viiden vuoden tauko." Hän halusi olettaa osaavansa ja muistavansa muttei voinut vakuuttaa ketään ennenkuin olisi ollut selässä kerran tauon jälkeen.

Mies katsahti naista kulmansa alta, kun suoristautui sullomaan kosteat hanskat taskuihinsa. Orin valkeat takasukat olivat tahrattomat ja kaviot huuhdottu samalla kuin loput hevosesta. Paulus veti muutamalla tottuneella hikiviilan vedolla vedet sen klipatusta, ohuesta karvasta, nosti satulan toisella käsivarrelleen ja otti ohjista toisella.
"No, tule sitten. Haetaan sinulle ratsu", Paulus myhäili vain aavistuksen pahaenteiseen sävyyn, kun kävelytti Miun ensin karsinaan vetäen siltä suitset samalla matkalla päästä ja jatkoi sitten varusteiden kanssa armeijallisen siistiin varustehuoneeseen, missä irrotti vyön ja huovan satulasta pesua varten, pesi kuolaimet ja pyyhkäisi nahkavarusteet sienellä. Hän jätti loput odottamaan paluutaan (toivoen, ettei Effie eksyisi tarkastukselle) ja viittasi Didin mukaansa kohti itäistä sivuovea. Mies nappasi päätykäytävän varrella olevan karsinan ovesta tummansinisen riimunnarun mukaansa.

Didi seurasi Miuta ja Paulusta ja säikähti hieman miehen kommenttia ratsun hakemisesta. Ei hän ollut valmistautunut ratsastamaan jo tänään, hänen vanhat ratsastusvarusteensa olivat kartanolla. Hän katseli jalkoihinsa ja punaisiin kumppareihin kävellessään. Paulus vei hevosen karsinaansa ja oli ihmeen järjestelmällinen ottaessaan varusteet pois ja viedessään ne pois. Didi muisti säheltäneensä nuorempana Ricardin varusteiden kanssa pitkin maalaistallia. Vaikka hänkin piti järjestyksestä monet asiat jäivät aina jälkeen ja hän joutui palata hakemaan niitä. Hän kuitenkin seurasi Paulusta, jonka käteen päätyi riimunnaru, hiljaa ja katsoi mitä tulisi tapahtumaan.

Pauluksella oli ollut kertakaikkisen kurja päivä. Hevosten runtelema mies ei kuitenkaan valittanut turpoavasta polvesta tai mustista varpaista, sillä jonnekin muualle sattui enemmän. Hänellä ei tainnut olla enää tyttöystävää, ja niin paljon kuin hän olisikin halunnut syyttää Jamieta ja ehkä ihan vähän Beaakin, vika oli varmaan hänessä. Kun hänen ajatuksensa myllersivät näin rajusti jo valmiiksi, hän ei kaivannut enempää tolkuttoman sieviä tyttöjä ympärilleen. Hänen ajatuksensa muuttuivat puuroksi, ja hän onnistui olemaan tavallistakin koruttomampi. Niinpä mies koki paremmaksi puhua niin vähän kuin mahdollista. Hän sulloi kädet syvälle taskuihin, veti olkapäät korviin ja harppoi oritarhojen välissä kulkevaa kujaa kohti edessä siintävää pyöröaitausta ja ikivanhaa heinälatoa. Niiden takaa he löytäisivät eläkeläisten laitumen, joka oli kumpuilevassa maastossaan pienen valtion kokoinen.
"Osaatko hakea hevosen laitumelta?" mies kysyi karusti, kun he lähestyivät porttia, jonka edustalta maata oli poljettu.

Didi lompsi saappaissaan ja piti käsiään hupparin taskuissa. Hän pyrki pysymään Pauluksen tahdissa mutta se oli vaikeaa. Juuri nyt häntä ei huvittanut olla lyhyt. Poneja ratsastaessa se oli mukavaa mutta muutoin ei oikeastaan. He eivät puhuneet mutta se ei haitannut Didiä, ei hän olisi osannut sanoa mitään. Edessä siinsi laidun ja Pauluksen kysymys herätti naisen. "Osaan kyllä" hän vakuutti. Vaikkei ollut tehnyt sitäkään viiteen vuoteen.

Mies vilkaisi naista silmäkulmastaan häivähdys hymyä huskynsinisessä silmässä.
"Hyvä on. Voit hakea Noreenin ponin. Se on se punarautias, jolla on läsi ja sukat." Ja helvetinmoinen asenneongelma. Mies pujottautui aidan raosta ja rapisteli taskussaan vanhaa kuittipaperia. Omenanpalat hän antaisi Nimbukselleen, ja ehkä palan Hemingwaylle, jos vanha ruuna lompsisi paikalle tarpeeksi nopeasti. Kaksikon lisäksi laitumella oli viimekesäinen, tuittupäinen varsa, Lucyn serkun kirjava tinkerruuna - ja Prada. Mutta se ovela kettu ei taatusti tulisi lähellekään, vaan juoksuttaisi ihmisiä mielensä mukaan.

Noreenin poni. Didi muisteli mitä Noreen oli kertonut hänelle ponistaan Pradasta eilen päivällispöydässä mutta muisti vain, että poni taisi olla hieman vanhempi. Nainen etsiskeli laitumelta katsellaan punarautiasta ponia ja näkiki sen lopulta aivan toisesta päästä. "Selvä", hän vastasi Paulukselle mennessään myös aidan välistä toiselle puolelle. Hän katsahti mieheen ja lähti sitten kävelemään hitaasti lähemmäs hevosia, jotka eivät vielä olleet päättäneet tulla lähemmäs.

Paulus käveli hitaammin Didin perässä tähyten laidunta eteenpäin. Kumpuileva maasto oli metsäisten saarekkeiden täplittämää. Mies rapisutteli paperia uudelleen ja kutsui tummasilmäistä, kärpäskimoa tammaa uudelleen. Se nyökytti päätään korvat hörössä ja ravasi kaksikkoa kohti liitävin askelin, hetken kuluttua pitkäjalkainen, närkästynyt kuusikuukautinen varsa perässään. Tummanrautias, 181-säkäinen Hemingwaykin lähti lönkyttämään kohti mahdollisia herkkuja tupsujalkainen tinker vanavedessään. Vain Prada, 146-senttinen ponitamma jäi paikalleen, tarkastellen tulijoita tyynesti viekas katse tummissa silmissään ja tulipunainen karva piehtaroinnin kuorruttamana.
"Hei sinä ihana", mies mumisi rakastavasti kimolle tammalle silittäessään sen jaloa päätä ja syöttäen sille omenalohkoja kämmeneltään.

Didi huokaisi kun muut hevoset lähtivät köpöttelemään kohti Paulusta, joka rapisteli taskujaan. Prada ei mennyt vaan jäi paikalleen. Didillä oli aavistus, että tämä oli hänen tulikokeensa. Mies testasi häntä ja antoi hänelle vaikeimman hevosen. Tosin, kyllähän hän tiesi, että ponit osasivat olla tällaisia. Nainen katsoi taakseen, kun hevoset ympäröivät Pauluksen ja jatkoi matkaansa nummea pitkin ponin luo. Saavuttaessaan ponitamman se lähti villiin pukkilaukkaan toiseen suuntaan leikitellen. "Jaahas..." Didi mutisi katsellen mutrusuisena Pradaa, joka ravasi korvat hörössä kymmenen metrin päässä.

Paulus seurasi tulikoettaan Nimbusta rapsutellen ja tamman jalkoja varmuuden vuoksi tarkastaen. Samettinen ravi oli kieltämättä ollut puhdasta, mutta etenkin saatuaan 33 prosenttia rakastamastaan hevosesta syntymäpäivälahjaksi, hän pelkäsi jatkuvasti, ettei pitäisi siitä tarpeeksi hyvää huolta. Hän komensi rajojaan testavaa, omapäistä varsaa, taputti Hemingwayn jättiläismäistä päätä ja tähysi hevosten lomasta parempaa näkökulmaa poniin. Ehkä hänen pitäisi auttaa. Hän harvoin osasi ilmaista myötätuntoa tai muutakaan positiivista tunnetta erityisen sulokkaasti. Mutta ei hän halunnut nöyryyttää Didiä. Ei edes, vaikka toivoi voivansa vihata koko sukupuolta.

Didi mietti hetken, mikä olisi paras taktiikka saada poni kiinni. Ricardilla oli ollut aina ässiä hihassa mutta laitumella se oli tullut ensimmäisestä päivästä lähtien vastaan. Kokemuksestaan huolimatta hän ei ollut joutunut jahtaamaan juurikaan ketään laitumia pitkin. Olisipa hänelläkin herkkuja, ponit ovat aina persoja ruualle, hän ajatteli. Kädet puuskassa Didi lähestyi jälleen Pradaa, joka katseli viekkaana hieman kauempaa ja tällä kertaa nainen päätti repäistä maasta hieman ruohoa ja houkutella sen avulla. Käsi hieman ojossa hän käveli hiljaa tamman vierelle mutta juuri kun hän luuli saaneensa tamman kiinni se riuhtaisi itsensä kauemmas ja Didin ote riimusta irtosi ja hän kaatui polvilleen nurmelle.

Paulus taputti Nimbusta vielä kerran ja pujotteli hevosten lomasta. Hänellä ja Pradalla oli vakaa yhteisymmärrys siitä, ettei kumpikaan erityisemmin pitänyt toisesta: ehkä hänen läsnäolonsa tekisi Didistä houkuttelevamman vaihtoehdon. Kun mies lähestyi, poni vetikin korvansa luimuun ja karkasi kauemmas päätään viskellen.
"Älä välitä, vaikka se näyttäisi pahaa naamaa", mies sanoi hämillisenä hyvästä tahdostaan. Miten Didi ei ollut leimautunut kermaperseeksi? Ehkä sellainen ei ottaisi paikkaa taloudenhoitajana.

Nainen nousi hämillään ylös eikä jaksanut välittää hieman märistä polvistaan. Paulus lähestyi ja häntä nolotti, ettei ollut saanut ponia kiinni. Mies saisi sen varmasti ensimmäisellä sekunnilla kätöseensä ja hän vaikuttaisi toivottomalta. Jo nyt hän tunsi itsensä alkeiskurssilaiseksi, joka ei tiennyt hevosista mitään kunhan oli tullut vain ihastelemaan söpöjä poneja. "En välitä", hän sanoi Paulukselle. Ei hän nössö kuitenkaan ollut. Ei hän aikonut karata itkien pois paikalta, jos kaikki ei tapahtunutkaan niinkuin pitäisi. Hän lähti taas kävelemään lähemmäs ponia.

Paulus liikkui samaan suuntaan piirittäen ponia toiselta puolelta. Se pälyili molempia punaiset korvat tuuhean harjan sekaan painuen ja pää keinahdellen kuin puremaan valmistautuen. Röyhkeä poni pakeni jälleen ulottuvilta takajalkaa ärhäkästi heittäen. Mies seurasi sitä alistuneella kärsivällisyydellä pienen välimatkan päästä.

Kun Prada karkasi jälleen heidän ohitseen Didi seurasi perässä. Poni leikitteli heidän kanssaan, sillä oli etunaan nopeus ja viekkaus. "Ehdotuksia?" Didi kysyi irvistäen huvittuneena. Paulus tiesi varmasti paremmin miten menetellä.

Mies kohautti olkiaan, huokasi ja seuraavan kerran, kun poni meni ohi, teki melkein itsetuhoisen syöksyn. Hän tarttui tuhtiin harjaan ja siihen tukeutuen tummansiniseen riimuun. Prada protestoi riuhtomalla itseään karkuun, melkein takajaloilleen nousten yrittäessään vetää itseään irti Pauluksen otteesta, mutta mies harasi vastaan märässä nurmikossa liukastellen. Hän läimäisi toisella kädellä tammaa lavalle ja nykäisi sitä napakasti riimusta.
"Käyttäydy, luupää", hän ärähti ja piteli sitten korvat mielenosoituksellisessa luimussa seisovaa ponia Didiä varten. Hänenkin polvissaan oli nyt kuraa ja nurmitahroja.

Kun Paulus riuhtaisi kiinni Pradaan Didi hämmästyi ja katsoi vierestä purren huuleensa. Jos tuo poni nyt karkaisi vielä... Paulus piti kuitenkin otteensa ja Didi hymähti. Kaipa sen näinkin sai tehtyä, hän ajatteli astellessaan miehen ja selvästi ärtyneen ponin luo. "Ompahan tamma" hän tokaisi ottaessaan kiinni sinisestä riimusta tiukasti.

Paulus hieroi turvonnutta sorminiveltä ja mulkaisi takaisin hapanta ponia.
"Olet uusi, joten se testaa, kuinka nopeasti luovutat ja annat sen syödä. Ja minusta se ei pidä."

"No toivottavasti se ei saanut minusta kauhean toivotonta kuvaa", Didi sanoi katsoen ponia ja sitten Paulusta. "Ei kai sinuun sattunut?" nainen kysyi tapansa mukaan hieman huolissaan.

Paulus pudisti päätään ärtyneesti, kuten aina kun koki olevansa holhottavana. Hänellä oli harvaa työpäivää, kun jokin osa hänestä ei ollut paketoituna tai tikattuna. Joku väitti, ettei hänellä ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa. Kun näki hänen syöksyvän vailla epäilystä vauhkona lankoihin sotkeutuneen hevosen jalkoihin tai sukeltavan voimakkaaseen jokeen auttamaan panikoitunutta hevosta, ehkä väitteelle saattoi olla pohjaakin.
"Yritä vain saada se talliin", hän sanoi ja tarkoitti ponin tapaa jumittua syömään tai ruoan puutteessa paikalleen. Hän jätti lisäämättä, että jossain vaiheessa Prada oli suopeampi. Se testasi edelleen Effietäkin, kun sille päälle sattui.

Didi katsoi vaitonaisena Paulusta kun tämä pudisti päätään. Sitten hän lähti taluttamaan Pradaa sanoen hymyillen, "yritetään." Kävellessään poni vierellään Didi mietti mihin oli joutunut. Toisaalta tätä hän oli pyytänyt. Hän oli tainnut unohtaa, että hevosten parissa ratsastus oli puolet asiasta ja tämä muu se toinen. Ponitamma käveli hetken rauhallisena mutta viskoi sitten hieman päätään. Didi pisti sen kuitenkin kävelemään reippaasti laitumen ovelle. Hän ei jaksaisi yhtään enempää niskuroimista.

Paulus hätisti muut hevoset syrjään portilta, avasi sen kaksikolle ja sulki ponin perästä. Se luultavasti tempoisi Didin matkalla vielä pensaikkoon, mutta ainakin se oli vihdoin kiinni ja alle puolen tunnin taistelun jälkeen. Se oli hyvin ensimmäiseltä kerralta. Vain Funks taisi olla pahempi. Mies hymyili puolittain pohtiessaan, että jostain kohtalonoikusta kaksi hankalinta hippailijaa olivat päätyneet Effielle, tallin kontrollifriikille.

He kävelivät portista ja tietä pitkin. Prada luimisteli ja heilui mutta Didi pysyi kylmänä. Katse kävi vaaleanharmaaksi kuluneiden farkkujen polvissa , jotka olivat nyt tummanvihreät ja joista riippui muutama ruohonkorsi.

Paulus pysähtyi odottamaan, kun poni pisti jarrut päälle silmät välkähdellen ja jumittui jalat maahan kaivettuna paikalleen. Miehen silmät siristyivät ärtymyksestä. Miten rasittava eläin. Prada oli halutessaan täysin kuuro raipalle, avuille, kannustukselle ja kehuillekin.

Kun Prada pysähtyi Didi henkäisi syvään ja katsoi tammaan päin. "Oikeasti?" hän tokaisi. Didi vetäisi riimusta ja poni vetäisi vastaan. Didi kannusti mutta poni piti liinat kiinni. Sitten nainen otti kiinni tamman harjasta toisella kädellä ja tönäisi tammaan liikettä. Poni otti yhden vastaanhangoittelevan askeleen, jota nainen käytti hyväkseen ja vetäisi heihin lisää vauhtia. Hän vaikka raahaisi tämän muulin talliin jos tarve vaatisi.

Miehen suupieli nykäisi. Tälle kaksikolle voisi koittaa vielä tahtojen taistelu. Hän oli joskus raahannut Pradan talliin. Pihaan jäi urat ponin jaloista.
"Haluatko ratsastaa sillä?" Paulus kysyi ja piti etäisyyttä tammaan.

Poni tapsutteli jo paremmin muttei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. "Onko se ratsailla samanlainen?" Didi nauroi. Tietenkin hän halusi ratsastaa mutta tämmöisen tamman kanssa siitä ei varmasti tulisi helppoa. "Kyllä minä mielelläni kokeilisin ainakin, en pelkää haasteita", Didi vastasi. Kun poni osoitti hidastelun merkkejä hän nykäisi tiukasti sitä riimusta eteenpäin.

"Pahempi", Paulus vastasi ja soi naiselle vinon hymynsä. Poni korskahti, nakkeli niskojaan ja jarrutteli itsepäisesti.
"Maastossa sen ratsastaja joutuu usein laskeutumaan alas selästä saadakseen sen eteenpäin."

"Oivoi... no, täytyy varmaankin kokeilla ennenkuin voi lopullisesti tuomita", Didi tokaisi ja kohautti olkapäitään. Hän ei halunnut tuomita, vaikka hänellä olikin epäilyksensä. "Ratsastusvarusteeni ovat tosin kartanolla, ja varmasti kamalassa kunnossa. Ne ovat olleet jossain nurkassa pölyttymässä." Prada heitti jälleen päätään ja Didi puristi riimua tyynnytellen tammaa. Sitten tamma yrittikin päästä pakosalle menemällä eteenpäin. Didi otti molemmin käsin riimusta ja vetäisi vastaan. Poni kääntyi naisen ympäri muttei päässytkään pidemmälle.

"On tallilla ratsastuskypäriä", Paulus vastasi kulmat kurtussa ymmärtämättä mitä muuta voisi tarvita. Hän oli ratsastanut alkuaikansa reikäisissä farkuissa.
"Var--", hän ehti sanoa, kun suuttunut poni painoi päänsä alas ja rynni ruohopenkalle. Aikuinen mieskään ei aina voinut pidellä poninryökälettä.

Didi repi Pradan takaisin tielle viimeisillä voimillaan ja manasi sen keljuilevaa asennetta. Kun Paulus mainitsi ratsastuskypäristä Didi katsoi hetken häneen ja ymmärsi sitten, että hän voisi tosiaan ratsastaa näissäkin vaatteissa. "Niin juu, toki", hän sanoi ja koetti jatkaa taas kävelyä Pradan kanssa. He lähestyivät tallia, ehkä pahin oli ohi tai ehkä ei. Kun hän oli ratsastanut Ricardia hänellä oli ollut aina kaikki mahdollinen varustus ja väriltään yhteensopivat vaatteet ja huovat. Ehkä hän oli ollut teennäinen ja pikkutarkka, mutta he olivat näyttäneet hyvältä. Kumisaappaissa nainen tunsi itsensä lähinnä todella epäsiistiltä, vaikka ne olivatkin mukavat jalassa.

Suurin osa tallin asiakkaista esiintyikin aina kuin hevosvarusteiden katalogissa, mutta Paulus oli aivan eri kansaa. Miehen lyhyessä ponihännässä törrötti oksanpätkä ja kuluneissa, harmaissa ratsastushousuissa oli märkiä länttejä aikaisemmalta pesulta, töhkää hanskoista ja tyköistuva, viininpunainen tallitakkikin oli tullut jonkun kuolasuun hamuilemaksi. Mies astui edellä talliin ja osoitti oikean karsinan päätykäytävän rivistöstä, jossa Fairchildien hevoset asuivat. Ovessa oli metallinen kyltti, johon oli kaiverrettu Nada To Prada.
"Löydät varmaan sen varusteet", mies totesi ja toivoi, ettei Didi hajottaisi itseään. Prada ei taatusti lakkaisi tappelemasta - ensimmäinen kerta sen kanssa ei koskaan ollut helppo tai edes siedettävä, vaan armotonta kamppailua alusta loppuun. Poni jumittui paikalleen yhä uudelleen ja uudelleen.

He tulivat talliin ja ponitamma kiemurteli, minkä jaksoi. Didi mietti millainen Prada oli Noreenin kanssa. Ainakin Didin kuvitelmissa he olivat varmasti erottamaton pari ja että Noreen oli ainoa jonka seurassa Prada käyttäytyi kuin mallioppilas. Didi vei tamman karsinaansa, sulki oven ja nyökkäsi Paulukselle. "Kyllä löydän, mutta tuleeko sille mitään erityisvarusteita?" Didi halusi olla varma. Hänen ei tehnyt mieli tehdä mitään väärin.

Paulus pudisti päätään.
"Sillä on yleissatula ja turpahihnattomat suitset nivelkuolaimella. Suojat lähinnä varmuuden vuoksi, jos hyppää esteitä tai aikoo mennä epätasaiseen maastoon." Miehen puolesta poni ei niitäkään tarvitsisi, vaikka hän haaveili joskus käärivänsä Nimbuksen kuplamuoviin, ettei tamma loukkaisi itseään.

"Seelvä", Didi sanoi hiljaa astellessaan siistiin varustehuoneeseen. Hetken etsinnän jälkeen hän löysi varusteet ja kantoi ne karsinan eteen. Hän löysi myös ponin hoitotarvikkeet ja sopivan kypärän. Didi sitoi ponin kiinni karsinan seinään ja alkoi harjaamaan. Poni oli yllättävän puhdas mutta sitä sai silti harjata kunnolla. Itseasiassa Prada oli aika kaunis poni, silloin kun se käyttäytyi ja sitä jaksoi katsoa tarkemmin. Nätit sukat ja iso läsi. Ponien kauneus ja söpöys oli useimmiten kuitenkin petollista. Harjattuaan Pradan Didi laski harjat ja nosti satulan. Tähän asti poni oli ollut aikaa nätisti paikallaan mutta satulan nähdessään se nyrpisti nenäänsä kuin mikäkin hienohelma. Se taisi tajuta nyt vasta, että joutuisi työskentelemään. Didi laski satulan varovasti ponin selkään ja asetteli tummansinisen huovan hyvin. Kiristäessään vyötä Prada esitti kovaa ja luimisteli naista päin mutta hän ei jaksanut välittää. "Katsos vain, selvisit siitä!" hän jutteli tammalle ja taputti sitä kaulalle. Harjattuaan pään hän ujutti kuolaimet suuhun ja laittoi suitset kiinni. Hetken taivuttelun jälkeen sekin oli onnistunut. Kavioita ottaessa tamma tepasteli joka suuntaan ja vetäisi kavion muutaman kerran pois naisen kädestä mutta lopulta sekin saatiin tehtyä.

"Ei kannata lannistua, vaikka se ei ottaisi montaa askelta, kun nouset selkään. Se kieltäytyy vain liikkumasta eikä siinä auta väistöt tai peruutukset", Paulus selosti niskaansa hieroen ja katseli varmaa varustamista ovelta.
"Se testaa jokaisen uuden ratsastajan."

Didi ei oikein osannut suhtautua tähän kauniiseen poniin, sillä Pauluksen kertoilut sen kiukkuisesta vastaanhangoittelevasta käytöksestä toivat mieleen lähinnä sellaisen mielikuvan, jossa Didi yritti potkia sitä kaarrosta edes käyntiin ja jossa mikään ei onnistuisi. Aikoinaan Didi oli kuvitellut sitä päivää, kun palaisi satulaan, loiston päivänä. Hän laittaisi puhdistetut hienot saappaansa ja kypäränsä päähän ja istuisi komean ponin selkään ja kaikki sujuisi hienosti ja sulavasti kuten ennenkin. Mutta Pradalla oli varmasti aiivan eri mielipide asiaan. "Minä aion testata sitä takaisin", Didi sanoi varmemmalla äänensävyllä kuin oikeasti oli ja änkäisi lainakypäränsä päähän. Se oli hieman pölyinen mutta parempi päässä kuin Didi olisi kuvitellut. "Mennäänkö?" hän kysyi mieheltä hymyillen. Sitten hän talutti Pradan karsinasta ulos ja lähti kävelemään käytävää pitkin.

Paulus kohautti ääneti olkiaan, työnsi kädet taskuun ja seurasi perässä lähinnä uteliaisuudesta ja varmistaakseen, ettei ponimummoa kohtaisi onnettomuus.
"Kai sinulla on raippa?" mies kysyi katsoessaan pyöreää takamusta. Muutama, hyvinvalittu napautus sai yleensä alkutestauksen jälkeen ponin paremmin kuulolle.

"Aa totta, en kyllä ottanut mukaani", tuo sanoi nopeasti tajuttuaan että sille olisi varmasti tarvetta. "Olisiko niitä ollut myös satulahuoneessa?" hän kysyi pysäyttäen vastustelevan Pradan käytävälle ja katsoen Paulusta. Ehkä hän kävisi noukkimassa sellaisen hänelle, sillä hänellä oli poni toisessa kädessä. Didiä nolotti hieman, sillä hän tunsi olevansa todella hukassa. Olikohan satulakaan oikein päin selässä? Ainakaan mies ei ollut sanonut mitään.

Mies lompsi ääneti takaisin varustehuonetta kohti kädet edelleen syvällä tallitakin taskuissa ja palasi hetken kuluttua tavanomaisen äreän näköisenä raippa mukanaan. Ei Paulus varsinaisesti kokenut Didin juoksuttavan häntä - itsehän hän oli alunperinkin lähtenyt apuun - mutta hän tunsi olonsa oudoksi, jos näytti jotain muuta kuin hapanta naamaa uusille tuttavuuksille. Paulus nyökkäsi leuallaan länsipäädyn ovea kohti ja harppoi edelle avaamaan oven. Navakka, viileä tuuli tuskin haittaisi. Prada ei tarvinnut maneesia. He voisivat kiertää pohjoiskentälle, sillä vaatimattomalla, 75x120-metrisellä pääkentällä oli usein muitakin ratsukkoja.

Hän otti raipan Paulukselta käteensä ja lähti sitten kävelemään ponin kanssa kohti ovea. Didi ei osannut olla yhtä happaman näköinen kuin Paulus ja päättikin koettaa muutta tuota yrmyä ilmettä. "Olisikohan sinun kannattanut tuoda juoksutusraippa?" ja nauroi hieman. Ulkona tuuli kirpeästi ja Didi toivoi sen virkistävän ponia. Hän pystyisi työskentelemään paremmin virkeän kuin kiukuttelevan ja jäkittävän hevosen kanssa.

"Osuisitko sillä poniin?" Paulus mutisi ja nosti takin kauluksia pystyyn. Hän viittasi kädellään oikeallle: he voisivat kiertää tarhojen lomasta pohjoiseen. Miehen rystyset olivat enemmän ja vähemmän vanhojen ruhjeiden ja arpien kirjomat, etusormen nivel turvonnut ja ranteen ja kämmenselän yli levisi purppurankirjava mustelma. Hän lompsi hiekkaista polkua ja tarkasti samalla, että pitkäjalkaiset, lähes poikkeuksetta loimiteut puoliveriset ja täysiveriset valvontakamerallakin tarkkailluissa tarhoissa olivat niin kuin pitikin. Tallin ja maneesin liitoskohtaa ei olisi heti huomannut, sillä harmaa ja kasvillisuuden kirjoma maneesi oli pyritty sulauttamaan osaksi rakennusta. Se ei ollut massiivinen vain pinta-alaltaan vaan myös korkeudeltaan ja jätti kulkijat varjoonsa.
"Esittelikö Noreen muut heidän hevosensa?" mies kysyi rapsutellen taas niskaansa kuin ei tietäisi mitä muutakaan tehdä käsillään.

"En varmaankaan", hän myhähti. Didi seurasi sinne, minne mies osoitti ja pysyi nyt hiljaa. Hän vilkaisi sivusilmällä Pauluksen käsiä ja kauhisteli ruhjoutumia. Didi ei uskaltanut esittää enempää huolestuneisuutta, vaikka olikin. Sivuuttaen mustelmaisen käden hän nosti housujaan toisella kädellä vyölenkeistä. Olikohan ne päällä hyvä ratsastaa? Ainakin ne olivat taipuisat. "Ei hän, juttelimme vain eilen hänen hevosistaan, Pradasta ja Chovesta", Didi tokaisi.

Paulus ei näyttänyt siltä, että oli kuullut, kunnes viittasi hetken kuluttua vasemmalle.
"Chove tarhaa tuolla jonkin matkan päässä. Socks tässä lähempänä. Muut ovat toisella puolella tallia", mies mutisi tarkoittaen oritarhoja ja laidunta, josta paholaisponi oli haettu. Hän vilkaisi vieressä olevan, valkolakatun aidan yli kookkaaseen tarhaan, jonka toisella laidalla kolme hevosta laidunsi kuin pienet leluhevoset.
"Tuo papurikko, jolla on valkoiset jouhet ja harmaa loimi, on Paddy Blue", Paulus esitteli äänensävyllä kuin ei olisi osannut päättää tekikö sen vapaaehtoisesti vai niskuroiden. Hän oletti Didin kuulleen olympialaisissa yksilökultaa Lontoossa pari vuotta sitten voittaneen hevosen nimen ennenkin eikä jatkanut siitä.
"Tuo ruunikko vihreässä loimessa on Flaithrí", mies jatkoi ääntäen irlantilaisen nimen skotlantilaisella aksentillaan, "ja tuo kullanrautias ruskeassa on Socks." Niin ihana kuin ori olikin käsitellä ja niin menestynyt kuin se olikin kisakentillä, Paulus halusi pitää siihen etäisyyttä. Socks oli aina ollut Jamien hevonen - eikä mies halunnut jakaa mitään vihaamansa kultapojan kanssa. Ei enää ikinä.
"Tuolla on pohjoiskenttä", hän murahti ajatustensa äreyttämänä ja huitaisi eteenpäin, missä jättiläismaneesin takana oli 50x75-metrinen kenttä, joka oli tällä hetkellä tyhjänä.

Didi kuunteli tarkkaan mitä Paulus selitti hevosista ja katseli niitä. Chove, Socks, Paddy Blue... Viimeinen nimi herätti mielenkiintoa Didissä sillä hän oli kuullut sen jossakin. Ainakin tämä hevonen oli todella kaunis. Sitten hän muisti nähneensä hevosen televisiossa ja hymähti. Vai oli täällä kuuluisia hevosia. Monta kaunista hevosta tuli esiteltyä ja Didi nyökkäili Pauluksen puheille osaamatta sanoa muuta. Hän yrittäisi muistaa nimet muttei voinut luvata osaavansa tunnistaa hevosia muussa tilanteessa. He saapuivat pohjoiskentälle, joka oli Didin onneksi tyhjänä. Nainen punki poninsa kentän portista sisälle.

Paulus sulki valkolakatun puuportin kaksikon perässä ja jäi nojaamaan aitaan.
"Se ei pukittele tai säiky eikä ryöstä, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä", mies kertoi ymmärtämättä, miksi tarjosi edes apuaan. Niin kuin Didi olisi tehnyt jotain sen ansaitakseen.
"Se jumittuu paikalleen ja saattaa kiepahtaa haluamaansa suuntaan pää alhaalla."

"Okei", Didi vastasi. Oli mukava tietää ratsusta edes jotakin ennenkuin nousi selkään. Laskiessaan jalustimia Didin valtasi syvä onnellisuus, sillä hän ymmärsi vihdoin pääsevänsä jälleen ratsastamaan. Ei häntä haitannut ponin uppiniskaisuus. Hän oli viiden pitkän vuoden jälkeen löytänyt tiensä takaisin omiensa pariin. Vaikka osa tallin ihmisistä olikin hieman erikoisia. Sitten hän asetti kumpparinsa jalustimeen ja nousi selkään. Tuttu satulan tuntu tuntui naisen alla ja paino laskeutui jaloille. Fiilis oli niin korkealla. Pieni hymy viipyi naisen suulla, eikä laskeutunut pois. Punaruskea poni hänen allaan pälyili ympärilleen ja pohti varmasti jo pakokeinoja. Didi kokeili antaa pohkeita, jotta he lähtisivät liikkeelle mutta poni vain nytkähti ja luimisti korviaan. Sitten Didi antoi raipalla kovemman kehotuksen ja Prada lähti kävelemään oikeaan kierrokseen pohjoisen kenttän uraa pitkin.

Paulus nojasi aitaan kyynärpäihinsä tukeutuen ja katseli ratsukkoa. Prada kieltäytyisi vielä liikkumasta ja muuttuisi immuuniksi raipallekin, kun kokisi liikkuneensa tarpeeksi. Ehkä hänen pitäisi tarjota Nimbusta kokeiltavaksi. Ei sillä, että häntä olisi vähempää kiinnostanut, jos Didi masentuisi tai lannistuisi. Mutta ihan vain muuten vain.

Alkukäyntien aikana Didi yritti muistaa mahdollisimman paljon oppimaansa vuosien takaa ja koetti elää luottavaisin mielin. Kyllä tämä tästä, eiköhän se ala sujumaan. Sitten Didi otti ohjat käteen ja Pradan käynti lähes pysähtyi. Hän huokaisi pienesti ja antoi terävät pohkeet, jotka onnekseen herättivät ponia hieman. Hän näyttäisi Pradalle kuka täällä pomotti. Didi pyrki etsimään kadotetut lihakset pitämään kädet kannettuina ja jalan ponin ympärillä. Hän aloitti suoristamalla vinkuraa ponia ja tamma hangoitteli vastaan. Samaan aikaan hänen täytyi muistaa ratsastaa sitä eteenpäin, huh, hänen pitikin muistaa hirveästi asioita samaan aikaan. Vähitellen nainen alkoi kuitenkin tottumaan ja löysi käynnistä pienen rytminkin. Välillä poni turtui pohkeelle ja raippa napautti muistutuksen. Muutamat kerrat tamma heilautti päätään ja häntäänsä mielenosoitukseksi mutta Didi ei välittänyt. Kun Didi pyysi napakalla pohkeella Pradaa raviin tuo vain mulkaisi ja pysähtyi. Ärähtäen ponille nainen antoi raippaa ja pienen mielenosoituspukin kautta he lähtivät raviin. Ensimmäiset ravit Didillä meni totutellessa mutta osasi hän kuitenkin vielä keventää ja muisti vaihtaa kevennyksenkin. Pradan ponimainen ravi oli pidempi kuin Ricardilla ja siinä oli ihana olla. Ravi ei kuitenkaan edennyt tarpeeksi ja Didi pyrki kierros kierrokselta pidentää ravia kärsivällisesti. Siinä samassa hän ymmärsi taivutella hevosta hieman molempiin suuntiin ja työstää muutakin kuin vain tempoa.

Ehkä Didi ei tarvinnut sitä, kun sai maailman itsepäisimmän ponin heti liikkeelle, Paulus pohti. Se taisi olla historiallista. Selvästi nainen pärjäsi ilman apua, joten mies lompsi kädet taskuissa takaisin tallia kohti. Effie ei arvostaisi odottamaan jätettyjä varusteita, ja Miu pitäisi vielä harjata perusteellisesti.

Didi huomasi Pauluksen lähtevän ja mutristi suutaan keventäessään ympyrällä. Prada heilautti päätään, sillä ei tahtonut työskennellä. Tosin, ehkäpä heidän menossaan ei ollut pahemmin katsomista, eihän Prada edes mennyt kovin hyvin. Se ravasi niin hitaasti. Hetken ravailun jälkeen ponissa ei tapahtunut juurikaan muutosta ja nainen käytti sitä pääty- ja keskiympyröillä. Vaikka hän tiesi, että ne hidastivat yleensä mitä tahansa hevosta hän halusi kokeilla ponia kaikin mahdollisin tavoin. Yllättävää, että poni olikin näin lauhkea ratsailla, Didi oli odottanut paljon pahempaa. Kääntäessään keskiympyrältä uralle vasemmassa kierroksessa nainen istui alas ponin raviin ja se selvästi huomasi mahdollisuutensa. Läsipäinen ponin pää riuhtaisi vierustan pitkään nurmikkoon ja Didi kaatui lyhyen kaulan yli maahan kyljelleen. "Auh", tuo voihkaisi ja nousi istualleen. Prada söi onnellisena ruohoa välittämättä minkäänlaisista omantunnontuskista. Tosin Didiä ei ollut sattunut.

"Oho, ei kai sattunut?" värikäs, vain aavistuksen käheä ääni nauroi hyväntahtoisesti aidalta eikä näyttänyt ensisilmäyksellä aivan kuuluvan yhteen pienen, hentorakenteisen ja hyvin pisamaisen tytön kanssa, joka oli kentän viereen pysähtynyt. Mayben lähes valkea, pitkä tukka oli solmittu huolimattomalle letille, josta hapsotti kurittomia suortuvia kuin untuvia ja paksu, hennot kulmakarvat peittävä otsatukka oli osittain ratsastuskypärän lyttäämä, vaikka navakka tuuli sitä nyt pörröttikin. Tytön vieressä seisoi kärsimätön, tummanruunikko täysiverinen kinuskinruskeassa loimessa; tuuli tempoi tamman siistiksi nypittyä harjaa, mutta älykäs, leimuava katse sen silmissä kumpusi selvästi sisältä päin. Tamma otti vaivattomasti tanssivia sivuaskelia häntä hulmuten ja jalopiirteistä päätään nakellen.
"Maltas nyt", Maybe sanoi nauraa kehräten olkansa yli hevoselle, joka tanssahteli puolilöysän riimunnarun päässä, ja käänsi huomionsa takaisin Pradan ratsastajaan.
"Pääsetkö takaisin selkään?"

Uusi ääni, naisen ääni, naureskeli Didin selän takaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki nätin tytön hevosen kanssa. "Ei, ei sattunut", hän vastasi hieman pöllämystyneenä ja tummat farkut hiekassa. Didi nousi seisomaan ja nappasi maassa lepäävistä ohjista kiinni juuri kun Prada meinasi karata. "Pääsen juu", olihan hän alunperinkin päässyt selkään itsekseen. Hän siirsi Pradan seisomaan suorassa poispäin reunaman nurmikosta ja änkesi selkään. Selässä istuessaan hän puhdisti hiekat housultaan ja osa niistä rapisi saappaaseen. Sotkuisuus oli selvästi päivän sana. Sitten hän keräsi ohjat ja lähti etenemään siitä mihin he jäivät, tosin käynnissä. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä mutta antoi portilla tilaa tulijoille.

"Se on aikamoinen ryökäle", Maybe kommentoi lämpimällä myötätunnolla ja heilautti kättään, kun Didi tarjosi tilaa. Hän oli viemässä Chovea ulos iltapäivän maastolenkin jäljiltä.
"Nähdään taas", 18-vuotias tyttö huikkasi ja jatkoi eteenpäin hevosen kanssa. Se otti kärsimättömiä, sivuttaisia laukka-askelia taluttajan vierellä.
"Niinhän se on", Didi tokaisi takaisin ja irvisti vähän. Kun tyttö jatkoikin muihin maisemiin levottoman hevosensa kanssa Didi käski vastahakoisen Pradan raviin ja kun ravi ei meinannut nousta hän käski jälleen napakalla raipan näpäytyksellä ja Prada lähti raviin pienen ärsyyntyneen pongahduksen kautta. Didi jatkoi harjoitusravissa ja vaihtoi suuntaa kokorataleikkaalla. Hän kokeili lisäystä mutta Pradaa ei kiinnostanut. Ravi ei muuttunut, tai ehkä tikitti hieman enemmän. Toisessa päädyssä Didi polki Pradan lyhyeeseen ja laiskaan laukkaan. Ponia ei huvittanut mutta nainen aikoi taistella. Samaan aikaan kun kovat ja kärsivälliset pohkeet yrittivät saada luimivaan poniin vauhtia käsi ohjasi tamman jälleen keskiympyrälle. He etenivät vastustellen ja pää koreasti korkealla. Kun Didi läpsäytti raippaa hevosen takapäähän se nousi mukavasti pukittelemaan ja laukka oli enemmän pomppimista kuin etenemistä. Sitten Didi tajusi komentaa enemmän pohkeen taakse. He jatkoivat ympyrällä niin kauan, että kaikki neljä jalkaa menivät samaa tahtia ja sitten Didiä huvitti jatkaa taivuttelun merkeissä.

Paulus oli sillä välin vienyt satulahuovan tallin toisessa kerroksessa oleviin pesutiloihin ja pannut koneellisen satulahuopia ja fleeceloimia pyörimään. Hän oli harjannut satulavyön puhtaaksi ja asettanut sen paikoilleen, tarkastanut Miun varusteiden kunnon ja lähtenyt sitten laittamaan hevostensa päiväruokia. Hänen päivätallin rutiininsakin oli myöhässä kiitos Didin. Ärtymys leimahti. Miksi nättien tyttöjen piti tulla aina sotkemaan kaikki. Mies manasi sukupuolta sulloessaan heinää verkkoihin ja siirtyessään sitten rehuhuoneen puolelle mittaamaan Miun, Nimbuksen, Millionairen, Hemingwayn ja Funksin päiväruoat, iltaruoat ja seuraavan aamun ruoat. Luojan kiitos hänen hevosenomistajansa olivat järkeviä ihmisiä, jotka eivät nostaneet meteliä hetken myöhästymisestä. Paulus jupisi vieläkin, kun lähti narunipun kanssa hakemaan hevosiaan. Nimbus käveli hänen oikealla puolellaan kuin lentoon lähdössä, Hemingway lönkytti jossain sen takana kiireettä ja Millionaire tempoili miehen oikealla puolella, sorjat valkoiset sukat maanpinnan ahkerasti jättäen. Mies vilkaisi kuin automaattisesti pohjoiseen, vaikkei mitenkään voinutkaan pohjoiskenttää nähdä.

Kauankohan Didi oli ratsastanut Pradaa? Hänellä oli todella huono ajantaju. Hänet oli jätetty yksin ponin kanssa pohjoiskentälle toisena työpäivänään eikä kukaan ollut ohjeistanut häntä sen suuremmin. Hän osasi olla kuitenkin hevosten kanssa ja tiesi, ettei ratsastaisi ponia aivan loppuun asti. Pradalla vaikutti myös olevan aika hyvä kunto, kun joka kaarteessa se jaksoi aina kiukutella ja heitellä päätään ja jalkojaan. Didi päätti että alkava kierros olisi heidän viimeinen laukkakierroksensa. Hetken mielijohteesta nainen ohjasi vertyneen ponin lävistäjälle ja koetti vaihtaa laukkaa. Hänellä ei ollut mitään tietoa ponin osaamistaidosta mutta se vaikutti taitavalta. Hetken hapuilun jälkeen poni vaihtoi laukan näyttävästi ja Didi koetti pysyä mukana kehuen kädellä ja äänellä. Suu oli palannut taas hymyyn, aiemmin se oli vaikeuksien takia ollut tiukassa viivassa. Vaihdettuaan suuntaa Didi laski pärskivän ponin raviin ja kevensi antaen hieman ohjaa. Didi tiesi, että tällaisten kovapäisten hevosten kanssa kehut olivat hyvä keino lisätä halukkuutta ja niimpä Pradan laskiessa päätään Didi kumartui taputtamaan tammaa molemmin puolin.

Paulus kiirehti askelissaan ja vilkuili kelloaan. Tämän siitä sai, kun yritti auttaa. Hän sujautti hakemansa kolmikon karsinoihinsa ja hölkkäsi hakemaan niiden ruoat. Kun niiden rouskutus soi käytävällä, mies sukelsi karsinoihin riisumaan loimia, sitten kiiruhti hakemaan harjapakkeja ja pyöritteli sukaa epämiellyttävä jyske päässään. Kehtasikin tulla rikkomaan hänen aikataulunsa. Hän veisi seuraavaksi Funksin ruoan ulos. Effie saisi tulla metsästämään orin itse. Pauluksesta tuntui, että hän unohti kaiken lisäksi jotain. Hänen olisi laitettava kaikki huomiselle valmiiksi, tarkastettava hevosten terveydentila, harjattava ne perusteellisesti, loimitettava ne uudelleen ruoan jälkeen ja sitten vietävä ne takaisin ulos. Hän ei yleensä ollut aikataulustaan myöhässä.

Laskeuduttuaan Pradan selästä hän oli aivan uuvuksissa. Ratsastus oli rankempaa kuin hän oli muistanut. Miksiköhän Prada oli niin vaikea käsitellä mutta näin hassu ratsastaa? Didi ei tiennyt, että Pradalla sattui vain olemaan hyvä päivä. Kun hän oli nostanut jalustimet hän koetti lähteä taluttamaan ponia pois kentältä mutta tamma ei tahtonutkaan enää liikkua yhtään mihinkään. Se oli tehnyt mielestään aivan tarpeeksi töitä. "Älä nyt viitsi, meillähän oli äsken mukavaa!" Didi marisi ponille. Hän työnsi, puski ja repi ponia eteenpäin mutta tamma vain jumitti keskellä kenttää. Kun lopulta poni lähti kävelemään se päättikin hölkätä Didin ohi ja hän joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen saadakseen sen kiinni ja takaisin käynnille. Pää korkealla ja tuulen mukana menevä harja pörheänä he kävelivät vierekkäin tallia päin. Prada käveli hetken mukavasti ohjat löysällä mutta sitten se veti molemmat nurmikolle. Tämän jälkeen Didi piti lähes kuolaimista kiinni, ettei poni pääsisi pelleilemään. Kun he saapuivat tallille Didi muisteli karsinaa, missä tamma asui ja vei sen sinne.

Pauluksen jupina kuului viereisestä karsinasta, missä mies suki rivakasti kärpäskimoa tammaa, jonka vaaleansininen loimi riippui viikattuna karsinanoven mustalla metallitangolla. Kaikki hevoset olivat saaneet ruokansa, kaikkien ruoat olivat myös valmiina odottamassa rehuhuoneessa ja osa oli harjattu. Mies kuuli Pradan askeleet, mutta ei vaivautunut tervehtimään. Mokomakin, kun tuli sotkemaan aikatauluja ja ajatuksia.

Prada oli syöksynyt suoraan ruokakupilleen ja Didi oli roikkunut mukana siihen suuntaan. Hän avasi nopein ottein hihnoja ja koetti vetää ponin päätä kupista pois tuloksetta. Prada antoi suitset kuitenkin hyvin pois, sillä tahtoi syömään. Vietyään vaahdosta ja ruokamössöstä sotkeentuneet suitset pidikkeelleen nainen meni irroittamaan satulavyön. Sitten hän nosti mukavan satulan ja kauniin satulahuovan pois ja vei nekin paikalleen. Vasta nyt hän huomasi Pauluksen viereisessä karsinassa keskittyneesti hoitamassa valkoista tammaa. Didi katsoi häntä hetken muttei osannut sanoa mitään varsinkin kun mies näytti siltä, ettei häntä kannattaisi keskeyttää. Didi päätti viedä suitset ja satulan paikalleen ennenkuin harjaisi tammaa, sillä se söi niin ahnaasti. Hän käveli mahdollisimman kovaäänisesti Pauluksen ohi varusteet sylissään muttei uskaltanut katsoa karsinaan sisälle.

Mies oli kumartunut harjaamaan tamman jalkoja ja hillitsi halunsa lykätä jonkun hevosistaan Didin harjattavaksi - tai Funksin haettavaksi sisään. Hänellä ei ollut oikeutta sysätä omia töitään muille. Paulus tunnusteli huolellisesti tamman jalat, katsoi sen kaviot ja kengät ja rapsutti sitten hetken hevosen säkää. Nimbus sulki silmänsä, venytti ylähuultaan ja kurotteli kohti karsinan kaltereita. Seuraavaksi vuorossa oli Millionaire, tallin helkkarinmoinen riiviö. Miu oli harjattu jo, mutta Hemingway ja Funks olivat jäljellä. Totta kai hän selviäisi, nyt oli perjantai-iltapäivä eikä hänellä ollut koskaan muuta tekemistä. Hän vilkaisi vaivihkaa käytävän suuntaan. Olikohan Didi lähtenyt? Mitenköhän Pradan kanssa oli mennyt? Erinomaisen hyvin alusta päätellen - täytyisi kertoa Noreenille, että Didi osasi ratsastaa. Lucylle hän ei sanoisi sanaakaan, ettei tyttöraasu masentuisi entisestään.

Didi jätti siististi varusteet paikoilleen ja jätti myös raippansa ja lainakypäränsä varustehuoneeseen. Hän yritti sukia kypäräkampaustaan parempaan ojennukseen mutta siitä ei olisi apua. Vaikka hänellä oli vahvat ja pöyheät hiukset ne eivät totelleet käskyjä vaan olivat miten sattuivat laskeutumaan ja tällä hetkellä ne olivat littanat. Hän käveli Pradan karsinalle ja luki hoito-ohjeet karsinan ovesta. Hänen ei siis tarvitsisi tehdä muuta kuin harjata tamma ja hän olisi valmis. Mitäköhän hän sitten tekisi, täytyisi varmastikin käydä ulkoiluttamassa Lily. Koiraparka oli taas varmasti ollut koko päivän Fairchildien nuoremman sakemannin juoksutettavana. Onneksi se osasi karata heidän omaan huoneeseensa sängyn viimeiseen kulmaan piiloon. Ensimmäisellä kerralla kun koiranpentu oli karannut sinne Didi oli säikähtänyt ja luullut sen karanneen talleille. Onneksi koira tuli esiin kutsuttaessa. Prada oli syönyt osan ruoastaan mutta Didi ei jaksanut odottaa. Hän alkoi hieroa sitä kumisualla. Kumisuan jälkeen hän ottaisi harjalla koko kropan ja olisi valmis kavioiden oton jälkeen.

Paulus vilkaisi karsinaan lähtiessään Nimbuksen luota. Mies epäröi.
"Oletko vailla muita hevosia?" hän töksäytti, mutta tylystä sävystä huolimatta eriparisten silmien katse oli hämillinen, melkein anteeksipyytävä.

Paulus ilmestyi karsinan ovelle ja Didi katsahti häneen. "Pradassa taisi olla tarpeeksi hevosta täksi päiväksi. Minusta tuntuu, että minun pitää käydä hoitamassa oma koiranpentuni ja Fairchildien koirat..." tuo sanoi varovaisesti hymyillen. Tietenkin hän olisi voinut hoitaa ja ratsastaa ja talutella vaikka mitä hevosia elämänsä loppuun asti. Hän oli kuitenkin töissä, kuten Pauluskin. Vasen käsi suki Pradan punaruskeaa lautasta.

"Jaa." Mies kohautti olkiaan, sulkeutui takaisin juron ilmeensä taakse ja harppoi kohti satulahuonetta Nimbuksen harjapakki kainalossaan. Pitäköön tunkkinsa. Ei hän olisi edes kaivannut seuraa.

Paulus lähti niin happamena pois paikalta että Didi meni katsomaan hänen peräänsä. "Entä jos tulisin vähän myöhemmin takaisin auttamaan?" hän huudahti hiljaa. "Ei minun tarvitse kuin antaa niille ruokaa ja päästää pihalle, siinä ei mene kauaa", hän vakuutti.

Mies pysähtyi ja vilkaisi olkansa yli silmät tummien kulmien varjossa.
"En pyytänyt apua", hän ilmoitti kovaan sävyyn ja käänsi selkänsä. Askel kuitenkin hidastui, ja Paulus kääntyi sivuttain vilkaisten naisen suuntaan.
"Mutta kai voit tulla vielä. Jos haluat", hän mutisi selvästi kiusaantuneena, kehtaamatta katsoa Didiin ja harppoi sitten sisään varustehuoneeseen. Helkkarin naiset.

Didi ei tiennyt oliko ollut järkevä vai ei mutta kaipa hän tulisi myöhemmin vielä tallille. Ei hän olisi yksin halunnut kartanossakaan aikaa viettää perjantaina, hänen niinsanottu työvuoronsa oli päättynyt ja hän oli kuurannut pölyisiä nurkkia ja huonekaluja ihan tarpeeksi. Harjattuaan ponin Didi taputti sitä lavalle ja lähti karsinasta. Tuittupäinen poni jäi omiin oloihinsa mieluusti. Didi halusi äkkiä pois tallista, takaisin Lilyn ja muiden koirien luo karsinaan. Niiden kanssa ei tarvinnut puhua eikä niille olisi pystynyt sanomaankaan mitään väärää. Ainakin Lily rakasti häntä todella paljon, hänkin rakasti sitä suunnattomasti. Hän harppoi tiukasti kohti kartanoa ja avatessaan oven vihelsi koiralaumaa. Kun koirat saapuivat pienesti haukkuen ja hännät heiluen Didin tiukka ilme suli ja hän antautui koirien tervehdykseen. Ensimmäisenä syliin nousi omistavaisena Lily, jonka pehmoinen karva nojautui Didin syliin.

Saman päivän ilta
Paulus vietti iltapäivän tallilla varmistaen, että oli tehnyt kaikki velvollisuutensa kaoottisen päivätallin aikana. Jokainen hänen ja perjantaina vapaapäivää viettävän Lucyn vastuuhevonen oli ruokittu ja käytetty sisällä harjattavana ja tarkistettavana; jokaisen hevosen ruoat olivat valmiina iltaa ja huomista varten, ja säätiedotus oli tarkastettu ja hevosille varattu oikea loimi sekä tarvittaessa suojat karsinanoveen. Hän oli harjannut vastuuhevosensa perinpohjin ja palauttanut ne sitten ulos, vaikka jätti Funksin Effien riemuksi, ja käynyt sitten hakemassa myös Lucyn hevoset hoidettavaksi. Didi oli harjannut Pradan, joten mies huolehti herkkähermoisen Hookin, Pacon, Ivoryn sekä Rainin sisälle huollettaviksi. Hän oli palauttanut neljä ensimmäistä jo ulos, mutta Rainin naurettavat vuohistupsut veivät ikuisuuden. Mies ehdotti usein Lucylle, että ajelisi ne pois. Hän voisi kai lähteä sisälle ja jatkaa vaikka remonttia kartanon kolmannessa kerroksessa, mutta mies ei ollut varma, oliko Didi tulossa vielä takaisin vai aikoiko vain pistää miehen odottelemaan turhanpanttina. Ei olisi pitänyt edes kysyä.

Sekoitellessaan koirien ruokia kartanossa Didi oli pohtinut Paulusta ja sitä miksi hän oli niin yrmeä. Oliko hänelle käynyt tänään jotain vai oliko hän aina samanlainen? Koirien syödessä myös Didi söi, lämmitti ostamaansa kasviswokkia. Lily ahmi ruokansa ja vaati sen jälkeen huomiota. Didi oli ottanut sen paijattavaksi syliinsä. Fairchildien koirat olivat mukavia ja söivät onnellisena ruokiaan. Kun ne olivat syöneet päästi Didi kävi vaihtamassa paitansa ja päästi ne sitten pihalle. Aivan ajatuksissaan hän vain avasi oven ja onnelliset koirat syöksyivät temmeltämään pihalle. Sitten hän huomasi Lilyn menneen perässä. Pieni pakokauhu heräsi Didissä kun pieni pallero tepsutteli nuoremman sakemannin perässä onnellisena. Lilyhän talloutuu hevosten sekaan, se jää alle ja menee vääriin paikkoihin ja katoaa ja karkaa! "Lily!!" Didi huusi. Lily ei tullut takaisin. Nainen kaappasi talutushihnan, sulki kartanon oven ja juoksi pennun ja Nemon perään. Hän ei nähnyt mihin koirat olivat menneet, muut fiksummat ja vanhemmat koirat olivat jääneet haistelemaan kartanon edustalle. "Lily!" Didi huudahti jälleen. Kutsu kaikui tallialueella. Hän käveli ja hölkkäsi pitkin tallitietä ja näki parivaljakon haistelemassa tallirakennuksen tammasiiven kulmaa. "Lily! Nyt tänne", Didi sanoi tiukasti. "Nemo!" hän vihelsi myös toista koiraa. Koirat jäivät nurkalle ja tyytyväinen Lily antoi ottaa kiinni. Didi kaappasi pienen koiran syliinsä eikä päästänyt irti. Sitten hän ymmärsi, että oli lupautunut palaamaan tallille Pauluksen seuraksi.

Avautuvalta tallinovelta kuului ärähdys, kun Paulus taklasi polvellaan tervehtimään sukeltavan Nemon ja talutti siistityn tinkerin ulos. Mies vilkaisi naista kulmansa alta kivikasvoisena.
"Tulit sitten takaisin", hän murahti, rapsutti koiran korvantaustaa ja lähti taluttamaan Rainia takaisin laitumelle.

Paulus tuli tallinovesta ja yllätti Didin, jonka kulmakarvat olivat kurtulla huolesta, joka oli syntynyt Lilyn karkaamisesta. Se ei saisi tehdä näin, hänen pitäisi pitää se aina näkyvillä ja hihnassa. "Tulin", Didi tokaisi ja meni pieni koira sylissään tupsujalkaisen hevosen ja Pauluksen perään. "Minulla kesti, sillä koirani karkasi Fairchildien koirien perässä pihalle. Se on vielä niin nuori ja kokematon, että sille kävisi vapaana ollessaan huonosti."

"Tuoko on koira?" mies kysyi kulmat kurtussa ja vilkaisi olkansa yli rotankokoista pölyhuiskua naisen sylissä. Hän komensi lujasti Nemon kauemmas ja maiskautti Rainiin vauhtia. Leppoisa ruuna oli tullut irrallaan liikkuvan, mielenvikaisen koiran runtelemaksi eikä mies halunnut sen elävän uudelleen muistoja. Hän avasi laitumen portin sinne päästyään, kävelytti Rainin sisään ja päästettyään ruunan vapauteen, pujottautui takaisin portin toiselle puolelle. Hän pyyhki käsiä housuihinsa ja tuijotti Didiä.
"Mitä haluat tehdä sitten?"

"On se", Didi nauroi. "Se kasvaa tästä vielä kyllä..." nainen sanoi hiljaa ja koitti vakuuttaa itselleen, että vanhempana Lily ei jäisi hevosten jalkoihin vaan oppisi tavoille. He tulivat laitumen portille, hevonen meni sisään ja he jäivät toiselle puolelle. "Tarvitseeko sinun tehdä vielä jotakin?" Didi vastasi kysymykseen kysymyksellä. Ei hän ollut ajatellut mitä haluaisi tehdä. Toinen käsi piti koiranpentua sylissä ja toinen silitti sen untuvakarvaa. Pentu taisi torkkua.

Paulus pudisti päätään tunkien kädet takintaskuihin eikä näyttänyt olevan erityisen heltynyt mytystä Didin sylissä. Häneltä oli mennyt vuosia suostua ilmaisemaan minkäänlaista hellyyttä edes yksin ollessaan. Ja sitä paitsi, koirien piti olla koiran kokoisia.
"Miksi ryhdyit taloudenhoitajaksi?" hän töksäytti hetken hiljaisuuden kuluttua ja katsoi Didiä kuin yrittäen päätellä, yrittikö nainen kavaltaa Fairchildeilta.

"Olin töissä baarissa eikä se ollut kovin mukavaa", Didi vastasi kysymykseen. "Kävin täällä noin kuukausi sitten katselemassa paikkoja ja valmentajanne Troy Chambers kertoi minulle, että täällä oli taloudenhoitajan paikka avoinna." Sitten Didi kohautti olkiaan ja lisäsi, "eipä sen kummempaa. Halusin pois baarista." Tarina ei ollut kovin mielenkiintoinen tai jännittävä.

Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Joten ihan vain tulit tänne siivoamaan. Ilman mitään taka-ajatusta tai agendaa."

Paulus näytti pahemman kerran epäilevän hänen kertomustaan. "No ajattelin minä myös, että pääsisin siten lähemmäksi hevosia. Kun on ollut niin pitkä tauko ja ilman hevosia eläminen on ollut tylsää. Mutta ei se ole mikään taka-ajatus vaan bonus. Aion tehdä työni hyvin."

Katseesta päätellen Paulus pitäisi huolta siitä. Mies harppasi naisen ohi ja jatkoi tallia kohti.
"Haluatko ratsastaa vielä?" hän kysyi ja yritti olla muotoilematta kysymystä kuin syytöstä.

Didi seurasi Pauluksen perässä ja otti hänet kiinni. "No... tietenkin", Didi sanoi epäröiden. "Mutta mitä teen Lilylle?" hän kysyi hieman hämmentyneenä. Takaisin kartanolle oli kuitenkin jonkun verran matkaa.

Koiran nakkaaminen puskaan ei tainnut olla hyväksyttävä vaihtoehto.
"En minä tiedä", mies murahti olkiaan kohauttaen, "mitä sille pitää tehdä?"

"No helpointa olisi viedä se kartanolle takaisin mutta sinne pitää kävellä jonkun verran", Didi sanoi miettien parempia vaihtoehtoja. "Täällä on tuskin ketään joka jaksaisi ottaa sitä vahdittavaksi siksi aikaa... se lähtee kyllä kenen tahansa matkaan mutta sitä ei voi pitää täällä vapaana" Didi pohti.

"Onpa kätevä lemmikki", Paulus huokasi vain aavistuksen terävään sävyyn ja vislasi terävästi, kun näki muutaman, pienen hahmon joen toisella puolella. Ne ampaisivat liikkeelle, ja Higgins, Foxy ja Angus liittyisivät seuraan, kun ehtisivät sillalle ja sen yli.

"No en minä ajatellut muuttavani tallille ostaessani sitä..." Didi sanoi hieman apeana ja käveli sen jälkeen hiljaa. Jottei hiljaisuus olisi pitkittynyt noloksi Didi päätti kysyä Paulukselta vastakysymyksen. "Miten sinä päädyit Rosingsiin sitten?"

"Tulin vain", mies murahti haluttomana kuvailemaan pohjatonta umpikujaa, johon oli itsensä pudottanut. Hänelle ei ollut löytynyt töitä eikä hän pystynyt pitämään työpaikkojaan, joten viimeisenä oljenkortena hänet passitettiin tallille - ja tänne hän jäi. Paulus aikoi myös pysyä täällä.
"Huutaako tuo rotta kuin hyeena vai voiko sen sulkea jonnekin?"

"Hmm...jaa", Didi vastasi. Paulus ei selvästi halunnut puhua asiasta. Ei hän pakottaisi. Hän oli tottunut jutustelemaan mutta nyt hänen oli näköjään parempi pitää suu supussa. "Älä kutsu sitä rotaksi", Didi vastasi naurahtaen. Hän ei halunnut loukkaantua mutta taisi silti vähän ottaa itseensä. "Mutta kyllä sen voi sulkea jonnekin, se osaa olla ja varmaankin nukkuu vain."

"No sulje se tyhjään karsinaan tai pukuhuoneeseen", Paulus sanoi ja vilkaisi koiraa selvästi ajatellen mielessään kiellettyä nimitystä. Silmäkulmassa välähti huvitusta.

"Hmm, no tehdään niin" Didi sanoi ja katsoi Lilyä kun se haukoitteli ja vinkaisi. Ääni sai naisen hymyilemään kuin omalle vauvalleen. "Mieluummin pukuhuoneeseen", hän lisäsi, sillä karsina kuulosti liialta riskiltä. Lily ei ymmärtänyt tavaroiden repimisen päälle joten pukuhuoneessa sillä olisi mukavampaa.

Mies pyöräytti silmiään. Didi oli varmaan rotalleen samanlainen kuin Cici, lihavan friisiläisen järisyttävä omistaja, pullottavasilmäiselle mopsilleen.
"No vie sinne. Jos pystyt jättämään sen pariksi tunniksi. Ja vielä ilman silkkityynyjä", Paulus jupisi.

"Minä vien sen sinne vain siksi ettei se söisi lantaa!" Didi henkäisi. Ei hän kohdellut Lilyä hemmotellen, paitsi vain hieman. Jos hemmottelua oli suuri määrä huomiota ja helppo elämäntyyli nukkuen omistajan kanssa sängyssä. "Lily ei ole hienohelma, se rakastaa tallielämää", nainen sanoi katsoen paheksuvasti Paulusta pieni hymynkare huulillaan. He saapuivat tallille ja Didi käveli pukuhuoneeseen. Se oli tyhjänä ja missään ei ollut mitään turhaa tai rikkoutuvaa tai muutakaan sotkettavaa. Didi laski pennun lattialle ja silitti sen pientä kehoa kerran. "Pärjäiles nyt sitten", hän kuiskasi koiralle ja sulki oven perässään. Sitten hän käveli portaat alas talliin.

Pauluksen suupieli nyki ja silmät siristyivät hetkeksi kulmista naururypyille.
"Kuinka huonosti oikein luulet meidän siivoavan karsinat?"

"No voi sinne aina jäädä jotain", Didi selitti. "Uskon kyllä, että osaatte hommanne." Hän huomasi, että Pauluksen olemus muuttui hetkeksi ja hän oli yht'äkkiä tyytyväinen. Aivan kuin hän olisi suorittanut tehtävän, minkä hän tavallaan asetti itselleen aikaisemmin päivällä. "Mitäs nyt tehdään, kun minun rottani on poissa kuvioista?"

"Et selvästi ole tavannut hallintovastaavaamme", Paulus vastasi pyöräyttäen silmiään. Effien standardeilla karsinoihin ei todellakaan jätetty kakkakikkareita pyörimään.
"Eikä lanta ole koirille myrkyllistä", hän huomautti. Kun Didi kutsui itse koiraa rotaksi, Paulus naurahti.
"Voisimme mennä käymään maastossa."

"En ole", Didi vastasi. Selvästi tämä hallintovastaava oli tarkka ihminen. Toisaalta olihan se hyvä, että näin laadukaalla tallilla pidettiin asioista huolta. "Vaikkei se olisikaan myrkyllistä niin ei se varmasti hyvääkään tee", hän vakuutti vielä. Ainakaan noin pienen koiran elimistölle. Maastossa käyminen kuulosti ihanalta, rennolta ja juuri sellaiselta mitä hevosten kanssa kuuluikin tehdä. "Kuulostaa hyvältä." Didi hymyili Paulukselle. "Keiden kanssa menemme?" Toivottavasti Paulus ei heittäisi häntä aivan kenen tahansa selkään...

"Voit ottaa Hemingwayn. Maggie ei tullut tänään, joten se pitäisi viedä lenkille", Paulus sanoi sukaisten paksua, tummanruskeaa tukkaansa paremmin matalalle ponihännälle, joka mahtuisi ratsastuskypärän alle. Kaikki työhön kuuluvat maastot merkittiin talvella ratsastettavaksi ennen kello kolmea ja pimeää, mutta tämä ei ollut työhön kuuluvaa ratsastusta, joten ei sen väliä.
"Käydään hakemassa hevoset", hän kehotti vähemmän tylysti kuin aikaisemmin ja lähti harppomaan kohti samaa laidunta, josta Prada oli haettu aikaisemmin.

"Selvä", Didi tokaisi. Ja millainen Hemingway oli se jäisi nähtäväksi. Hän jäi taas jälkeen Pauluksesta, joka lähti samantien laidunta kohden, mutta otti tämän parilla juoksuaskeleella kiinni. "Kenellä sinä ratsastat?" hän kysyi.

"Nimbuksella", Paulus vastasi eikä voinut peittää onnellista ylpeyttä äänestään, kun lisäsi, "se on Fairchildien irlantilaistamma ja kantaemä. Omistan siitä kolmasosan." Mies pujottautui laitumelle portista otettuaan kaksi riimunnarua portinpielessä olevasta, kannellisesta saavista ja tähyili hevosia hämärässä. Hän rapisti jälleen kuittia taskussaan, ja maan töminä kertoi hevosten lähestyvän. Prada jäi uppiniskaisesti jonnekin valtavan laitumen kätköihin, kai peläten joutuvansa uudelleen töihin, mutta kärpäskimo Nimbus ja sen ruoalle persot ritarit ilmestyivät: lehmänkirjava Rain ja tummanrautias Hemingway. Mies naksautti kinuskinruskean riimunnarun kiinni samanväriseen riimuun ja ojensi turkoosin narun naiselle. Hän osoitti vaatimattoman kokoista, 181-senttistä ruunaa, jonka lämmin, suklaanruskea tummanrautias väri näytti mustalta hämärässä. Jalkojen tasaiset, valkoiset puolisukat ja pään kapea läsi erottuivat kuitenkin selvästi.
"Tuo on Hemingway. Se on hyvin rauhallinen", mies infosi häivähdys hymyä äänessään.

He tulivat laitumelle ja Didi kuunteli, kun Paulus kertoi ylpeänä osittain omistamastaan hevosesta. Kun hevoset tulivat luokse nainen oli onnellinen ettei joutuisi jahtaamaan ketään uudelleen. "Hän on kaunis hevonen", Didi sanoi Nimbuksesta. Mutta varmasti vaikea pitää puhtaana. Sitten Paulus näytti hänelle Hemingwayn ja Didi pysähtyi. Hän laittoi riimunnarun kiinni ison hevosen riimuun ja takertui epätoivoisena turkoosiin naruun. "Mutta sehän on aivan valtava" hän voihkaisi. Hyvin rauhallinen luonnekuvaus rauhoitti naisen mieltä mutta hän tunsi itsensä karmaisevan avuttomaksi 181cm korkean järkäleen vieressä.
Paulus nauraa hykersi matalasti ilmeisesti nauttien Didin ja hevosen kokoerosta. Hän rapsutti Nimbuksen otsapyörrettä ja talutti tamman perässään portille hätistäen Rainin kauemmas.
"Etköhän sinä sen kyydissä pysy. Luulisin", mies pohti vakavana leukaansa hieraisten. Hemingway oli tallin turvallisin hevonen, lempeä, unelias jättiläinen, joka oikutteli vain joutuessaan vastatuksin veden kanssa. Paulus ei laittaisi Didiä minkään muun hevosen selkään ensimmäiselle, pimeällä tapahtuvalle maastoretkelle. Mies myhäili taluttaessaan Nimbusta tallia kohti. Tamma käänteli korviaan ja otti säpsyt sivusuuntaan pari kertaa matkan aikana, mutta Hemingwayn teräksistä mielenrauhaa se ei liikauttanut, kun ruuna lompsi lapiomaisin kavioin omaan tahtiinsa.

"Luulisit...lohduttavaa", totuus oli kuitenkin, että Didi luotti Pauluksen arviointikykyyn. Löntystelevä Hemingway vaikutti mukavalta herralta ja heillä olisi varmasti mukavaa maastossa. Eri asia oli miten Didi ikinä pääsisi tämän ison hevosen selkään. Hänen päänsä ylettyi hevosen ryntäisiin. Didi katseli kun Nimbus ja Paulus kävelivät heidän vierellään, mihin suuntaan tepastellen milloinkin. Hämärä alkoi laskeutua ja tuulikin oli loppunut - jäljellä oli vain seesteinen ja hiljainen perjantai-ilta.

Paulus talutti Nimbuksen talliin ja vedettyään loimen yhdellä rivakalla liikkeellä tamman selästä ja viikattuaan sen karsinanoveen, hän katosi kohti varustehuonetta. Mies palasi sieltä tamman harjapakki kainalossa, tummanruskeat suitset kädessä ja laadukas, tummanruskea estesatula kinuskinruskealla huovalla toisella käsivarrellaan. Hän tuli kurkistamaan oliko Didi löytänyt oikean karsinan pesutilojen naapurista - sen, jonka oven metallilaatassa luki Waterford Hemingway - ja pärjäsikö tämä jättiläisen kanssa.

Didi meni Pauluksen jälkeen talliin ja katseli hämmentyneenä käytävää ja etsi oikean karsinan taluttaen jättiläishevosen sisään. Sitten hän seurasi miehen jalanjäljissä topakkana varustehuoneeseen ja etsi oikeat varusteet. Hän kantoi ne paikalleen karsinan oveen, kuten Pradankin kanssa ja katsoi sitten mitä muuta hän tarvitsisi. Hän oli ottanut kainaloonsa myös aiemmin käytetyn kypärän ja raipan, ehkäpä sitä tarvitsisi tai ei mutta nyt se oli hänellä ainakin mukana. Hän avasi harjapakin ja rupesi harjaamaan suurta ruunaa. Mitenköhän hän ylettäisi laittamaan satulan?

"Tarvitsetko jakkaran?" Paulus kysyi vain aavistuksen huvittuneena ovenpielestä katsellessaan, kuinka pieni nainen harjasi valtavaa hevosta. Voisi olla vaikeuksia ylettyä harjaamaan selkää, kaulaa tai päätä.

Paulus vitsaili ovelta ja Didi katsahti häneen hetkeksi ja tuhahti vain. Mutta kun hän meni varpailleen ja koetti harjata Hemingwayn korkealle ylettyvää selkää hän laskeutui lannistuneena. "Menetänkö kaiken uskottavuuteni jos harjaan sen jakkaralta?"

Mies hymyili puolittain, poikkeuksetta vinosti ja kohautti olkiaan.
"Ainakin silloin olet harjannut hevosen tunnollisesti", hän vastasi ja lähti Nimbuksen karsinaa kohti huikaten vielä olkansa yli, "satulahuoneessa on jakkaroita".

Didistä oli mukavaa nähdä Paulus hymyilemässä välillä. Hän arvosti positiivisuutta eikä jaksanut ikinä murjottaa kauaa. "Niimpä kai", hän tokaisi ja lähti vinkin jälkeen hakemaan jakkaraa. Palattuaan hän harjasi ruunan loppuun jakkaraltaan ja siisti isot jalat suojia varten. Suojat olivat kauniin turkoosit, kuten koko ruunan varustekokoelma. Hän liu'utti joka jalkaan nätit jännesuojat ja nappasi sitten yleissatulan kädelleen. Satula oli onneksi kohtuullisen kevyt. Hän nousi huokaisten jakkaralle ja nosti satulan selkään. Hemingway torkkui riimunaru seinässä kiinni.

Paulus oli sillä välin harjannut perusteellisesti kärpäskimon irlantilaistammansa, satuloinut ja suitsinut sen sekä kiinnittänyt kinuskinruskeat jännesuojat jalkoihin ja vielä tummanuskeat neopreeniputsit etujalkoihin, ihan vain varmuuden vuoksi. Tammalla oli taipumusta säpsyilyyn eikä Paulus halunnut riskeerata sen jalkoja. Nimbuksen arvo sen siitosuran päätyttyä ja varsan ollessa valmis vieroitettavaksi ei kai teknisesti ollut suuri, mutta tunnearvoltaan se oli korvaamaton sekä Paulukselle että Fairchildeille. Paulus lisäsi varustukseen vielä heijastimet jokaiseen jalkaan, jalustimiin ja turpahihnaan sekä veti heijastinliivin tallitakkinsa päälle. Hän tuli tuomaan samat lisävarusteet myös Didille.
"Oletko valmis?"

Kun Didi huomasi Pauluksen olevan paljon nopeampi hän nopeasti työnsi kypäränsä päähän ja suitset Hemingwayn riippuvaan päähän. Ihanaa, että niin iso hevonen ei viitsinyt taistella suitsien kanssa tai nostaa päätään korkeuksiin. Ruuna olisi varmasti kyennyt nostamaan hänet mukanaan. "Nyt olen", hän sanoi kiinnitettyään turpahihnan. Hän otti vastaan heijastinvarusteet ja laittoi ne, lopuksi hän pujotti heijastinliivin tummanpurppuran värisen fleecensä päälle, jonka hän oli vaihtanut kartanolla.

"Kannattaa ottaa raippa", Paulus totesi olkansa yli taluttaessaan Nimbusta pääkäytävän ovelle. Hemingway oli yleensä maastossa reippaampi kuin kentällä, mutta se oli nukahtanut karsinassa umpiuneen eikä välttämättä pysyisi kaverin perässä ilman pientä patistelua. Mies talutti tamman ulos mukulakivetylle tallipihalle ja kääntyi katsomaan Didiä.
"Punttaanko sinut selkään?"

"No tällä kertaa otin sen mukaan, koska arvelin tarvitsevani sitä." Didi hymyili ja kannusti Hemingwayn hereille ja ulos karsinasta. He tulivat tallipihalle ja Didi pysäytti jättimäisen hevosystävänsä osittain Nimbuksen viereen. "Punttaa vain." Didi kurotti laskemaan jalustimet valmiiksi.

Paulus pujotti Nimbuksen ohjat käsivarteensa ja tarjosi kätensä valmiiksi Didille. Kun nainen laski jalkansa niille, mies heitti tämän satulaan kuin nostettava ei olisi painanut kissanpentua enemmän.
"Pärjäätkö?" hän varmisti, kun kääntyi mustaksi pimenneen illan varjoja korvat kääntyillen tuijottavan tamman puoleen.

Paulus nosti hänet todella vaivattomasti selkään ja yht'äkkiä hän oli korkeuksissa. Hän ujutti jalat, joissa oli yhä pitkävartiset kumpparit, valmiiksi mitoitettuihin jalustimiin. Hän oli huomannut Hemingwaysta nopeasti, että sen kanssa ei tarvitsisi pelätä mutta häntä jännitti silti. "Enköhän..." Didi tokaisi mukamas huolettomasti. Hän otti varmuudeksi ohjia enemmän käsiinsä ja tukeutui hevosen vahvoihin kylkiin.

Miehen suupieli nytkähti ja tarkastettuaan tamman satulavyön, hän heilautti itsensä parikymmentä senttiä ruunaa matalamman irlantilaisen satulaan ohjat tukevasti kädessään.
"Mennäänpäs sitten", hän kehotti lempeästi ja kosketti pohkeillaan hellästi tamman kylkiä. Se korskahti varjojen möröille ja sipsutti eteenpäin kohti heinälatoa ja joen yli vievää, vanhaa kivisiltaa.

Nimbus tanssahteli heidän edessään ja Didi napautti pienet pohkeet Hemingwayn kyljille. Hyvä kun jalat ylettyivät kyljille, häntä nolotti olla niin pieni. Kuten monesti tuli mainittua, hän viihtyi lähinnä ponien selässä ja sille oli syynsä. Hemingwayn hidas askel oli varmasti kolme kertaa pidempi mihin nainen oli tottunut ja häntä jännitti. Ja hän näytti varmasti typerältä. "Korkein hevonen, jolla olen ratsastanut oli juuri ja juuri 155cm korkea..." hän totesi. Hän muisteli tuttunsa hevosta Daisya, joka oli mukava hieman vanhempi rouva. Hemingwayn isot kaviot kumisivat sillalla. "Mutta toisaalta, kerrankin voin katsella muita ylhäältä" nainen nauroi onnellisena. Oli tässä puolensakin.

"Mene vain edeltä", Paulus vastasi, kun Nimbus jäi sillan toiselle puolelle. Mustana pyörteilevä vesi, kaislojen suhina ja oksien rapina pimeissä metsiköissä saivat sillan selvästi näyttämään kovin epäluotettavalta. Tamma otti levottomia askelia ensin oikealle ja sitten vasemmalle, kunnes ponkaisi varmaankin silmät ummessa eteenpäin ja muutamalla samanlaisella loikalla sillan yli. Se hidasti pöhisten ja korskuen nurmikkoisella rinteellä sillan toisella puolella, ja mies taputteli sen kaulaa hellästi tammalle puhuen.
"Hemingway on mukava ratsu. Kunhan vastaan ei tule autoja tai postilaatikkoja. Tai jäniksiä."

Hän pyysi Hemingwayta etenemään ja he menivät helposti sillan yli. Nimbukselle se ei näköjään ollutkaan niin helppoa, Paulus hoiti homman kuitenkin hyvin ja he pääsivät ehjinä yli. "Ai hänellä on sellaisia oikkuja" ja nauroi rapsuttaessaan ruunan rötkälettä säästä. "Nimbus taitaa jännittää vähän useampaa asiaa?" Ulkona oli pimeää. Ilmassa oli pientä aavemaisuutta, minkä nainen yritti sivuuttaa. Häntä ei haluttanut ruveta säikyksi vaikka ratsu säilyttäisikin täydellisen harmonian.

Paulus oli poiminut Hemingwayn oikut päästään: ruuna oli ehdottoman luotettava liikenteessä, jopa sen jälkeen, kun se oli jäänyt auton alle eikä sitä hetkauttanut pressut, traktorit, peurat tai edes naamaan läpsähtävät muovipussit. Vain vesi sai ruunan protestoimaan: se ei halunnut mennä veteen eikä se halunnut hypätä, joten purot ja joet koettelivat ratsastajaa. Ruuna ei halunnut laskea kavioitaan myöskään lätäköihin, mutta ne pääsi onneksi usein kiertämään.
"Nimbusta vain vaanii useampi mörkö täällä tallin ulkopuolella ja etenkin pimeässä", Paulus vastasi silitellen tamman kaulaa, kun se otti muutamia raviaskelia ylös kartanolle johtavaa rinnettä. Ellei Didi ollut jättänyt valoja päälle, valtava, historiallinen rakennus seisoi pimeänä illassa. Tallin omistava perhe oli muilla mailla: Corinne pitämässä klinikkaa Alankomaissa, Hamish luennoimassa Oxfordissa ja Noreen koulukaverinsa luona viikonlopun työstämässä projektia.

Edessä siinsi jylheä kartano. Se näytti hylätyltä ja karmivalta pimeässä. Sisältä se oli oikeastaan ihan mukava, ei aivan Didin sisustustyyliä vastaava mutta kaikki oli todella kaunista ja vanhanaikaista. Ja pölyistä... He kävelivät hetken aivan hiljaa ja Didi mietti miten paikata hiljaisuutta. Hän katseli alas Hemingwayn niskaan ja sen lupsahteleviin korviin. Ruuna oli kyllä komea mutta jos hänen pitäisi ratsastaa sillä tosissaan hän tuskin osaisi. Välillä hän katsahti Nimbukseen, joka ei ottanut rauhoittuakseen.

Paulus antoi Nimbuksen kävellä reippain, vain aavistuksen levottomin askelin massiivisen rakennuksen ohi. Kartanon itäsiipi oli matalampi ja vähemmän karmiva, varsinkin kun mökkimäisiin siipirakennuksiin kunnostettujen asuntojen ikkunoista välkähteli välillä häivähdys lämmintä valoa. Pauluksen kotimökkiä, Lodgea, ei kuitenkaan näkynyt, kun hevoset kulkivat peräkanaa mökkien ohi kohti puistomaista, varjoisaa etupihaa ja pitkää soratietä, joka johti majesteettisten lehtipuiden reunustamana kohti maantietä.

Didi tunsi kuinka Hemingwayn pää makasi hänen käsillään ja paino ei tuntunut mukavalta. Hän koputteli pohkeilla hevosta enemmän hereille. Nauttikohan se matkasta vai uinuikohan se omissa maailmoissaan? Ainakin Didistä oli mielenkiintoista olla tähän aikaan maastoilemassa. Poniaikoinaan hän oli maastoillut toki keskiyölläkin mutta siitä oli pitkä aika. Kartanon vieressä olivat työntekijöiden asuintilat, jotka olivat naiselle pieni mysteeri. Hän tiesi vain, että siellä asui osa työntekijöistä. "Asutko sinä myös tuossa kartanon vieressä?" hän kysyikin.

"Joo", Paulus vastata töksäytti. Mies tajusi lisätä vastaukseensa, hämillisemmin, hetken hämillisen hiljaisuuden jälkeen.
"Lodgessa. Se on tuolla noiden muiden suojassa, suoraan yhteydessä kartanoon… Oletko sinä, ehm, viihtynyt siellä?"

Nainen nyökkäsi myhäillen. Hän tiesi, että mukavan näköisillä mökeillä oli nimet mutta hän ei tiennyt mikä niistä oli Lodge. Hänen varmaankin pitäisi tietää. "Olen viihtynyt, sisustus on ihan omaa luokkansa mutta pidän työstäni", Didi sanoi lämpimästi hymyillen. Hän piti katseensa tiukasti eteenpäin mutta vilkaisi nopeasti Paulukseen ja hänen kaksivärisiin silmiinsä. "Siellä on kylläkin paljon siivottavaa" hän lisäsi naurahtaen. Paikka oli suoraansanottuna pölykerroksen peittämänä. Didi aikoisi kuitenkin muuttaa tämän.

"Et ole menneiden aikojen ja antiikin ystävä?" Paulus kysyi ja silitteli tamman kaulaa, kun se loikkasi silmät pyörähtäen sivusuuntaan jonkin liikahtaessa viereisen, nyt kaljun lehtipuun oksistossa.

"Pidän kyllä nostalgiasta mutta rajansa kaikella, tyylini on vähän modernimpi kuin suoraan 1800-luvun sisustuslehdestä poimitut dramaattiset huoneet..." Kun Nimbus säikkyi vieressä Hemingway ei pahemmin viitsinyt edes tarkistamaan rapinan ääntä.

Paulus pysäytti tamman kartanon portille. Vanhat kivimuurit olivat kesäisin täysin kasvillisuuden hautaamat ja vanhaa, aina avointa takorautaporttia tuskin huomasi. Sammal oli pehmustanut koristeelliset kuviot ja villi kasvillisuus upottanut avoimet portinpuolikkaat maahan. Mies kuunteli hetken, kuuluiko autoja, vaikka pienillä, hiljaisilla maalaisteillä harvemmin vilkasta liikennettä oli. Hän oli kuitenkin jäänyt auton alle Hemingwayn kanssa eikä aikonut ottaa riskejä Nimbuksensa kanssa. Kun hiiskumaton hiljaisuus jatkui, hän kannusti tamman vasemmalle ja kengitettyjen kavioiden paikottainen kopina tienpientareella rytmitti syvenevää pimeyttä.

Kartanon portti oli juuri sillä tavalla "nostalginen", mistä Didi piti. Aikaa nähnyt kasvuston peittämä portti ja muurit olivat kauniit valoisana aikana mutta hieman karmivat yö aikaan. He menivät portista ja ympäristöstä ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kaviot. "Tällainen rauhallinen ratsastaminen on oikeastaan aika mukavaa", Didi tokaisi mukaillessaan Hemingwayn isoa käyntiaskelta. "Olin nuorena niin suorituskeskeinen, maastossakin piti aina ratsastaa hevonen peräänantoon." Hänen nuoruutensa Ricardin kanssa oli ollut lähes pelkkää treeniä ja kehittymistä päivä toisensa jälkeen. Se oli ollut silloin mukavaa mutta myös tällainen köpöttely oli ihanaa.

Paulus hymähti.
"Olet vapaa yrittämään peräänantoa sillä", hän nyökkäsi unissakävelevää tai laahustavaa hevosta kohti.

"Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty", hän naureskeli. "Tällaiset isot hevoset eivät oikein ole minun juttuni", nainen lisäsi. Hän taitaisi tyytyä siihen, että hevonen pysyi hereillä ja liikkui siihen suuntaan mihin hän pyysi.

"Miksi? Koska et yletä itse satulaan vai jostain muusta syystä?" mies kysyi katse Nimbuksen kääntyilevissä korvissa. Tamma pörähteli laajenneista sieraimistaan ja otti muutamia sivuaskelia, kun mies ohjasi sitä pian oikealle, paljon kapeammalle ja vielä hiljaisemmalle maalaistielle, jonka ainoa asutus olisi jonkin matkan päässä olevat pari maataloa.

"No senkin takia", Didi sanoi ja piti hetken taukoa, "mutta ratsastettuaan vuosikaudet ponilla jotenkin tuntui oudolta vaihtaa isompaan. Olen varmaankin liiaksi kaavoihini kangistunut." Nimbus ja Hemingway olivat kuin yö ja päivä. Didille tämä maasto oli ihanan levollinen mutta Paulus joutui oikeasti pitelemään hevostaan. "Tämä on aika mukava tapa viettää perjantai-iltaa" Didi hymyili tyytyväisenä. Hän oli elellyt leppoisammalla vaihteella jo jonkin aikaa muutenkin.

"Vaihtelu virkistää", Paulus sanoi ja suki tamman siistiksi nypittyä, valkeaa harjaa ojennukseen.
"Voidaan ravata", mies lisäsi hetken kuluttua ja nosti ravin hipaisemalla pohkeillaan herkän irlantilaisen kylkiä. Se pyrähti liitävään raviin, jota sivuaskeleen ja ballerinamaiset hypähdykset värittivät aina silloin tällöin. He seuraisivat samaa tietä suoraan kilometrin.

"Niinhän se virkistää", hänkin sanoi. Hänen täytyisi varmaankin totuttaa itsensä erilaisiin hevosiin, tai ainakin erikokoisiin. Hemingway ja Prada olivat toki täydellisiä vastakohtia mutta väliltä löytyi paljon muuta. Paulus nosti ravin ja Nimbus lähti sipsuttamaan. Hetken hereille pönkittämisen jälkeen Hemingwaykin lähti ravaamaan ja otti valkoisen tamman kiinni. Vauhti ei ollut hirmuinen mutta askellus tuntui Didistä aivan järjettömältä. Hän kevensi kuin missäkin hidastetussa elokuvassa.

Tie pehmeni entisestään ja sen vasemmalle puolelle nousi vanha, korkea havumetsä. Paulus vinkkasi hyvästä pätkästä laukata, ja istui alas satulaan. Hän teki puolipidätteen, antoi tuskin tuntuvat avut ja entinen, maineikas esteratsu lennähti laukkaan. Tie kääntyi risteyksestä jyrkästi vasemmalle jonkin matkan päässä, mutta Hemingway ei taatusti lähtisi käsistä, hyvä jos jaksaisi nostaa laukan ja ylläpitää sitä, joten valittu pätkä ei olisi vaarallinen.

Didi istui varovasti alas Hemingwayn pitkään raviin. Se oli tasainen mutta silti kovin vaikea istua. Laukannosto oli vaivalloinen mutta ravi sentään vaihtui laukalle. Ruunaa ja naista kannusti laukkaamaan paremmin se, etteivät he halunneet jäädä jälkeen. Toisaalta, oliko se tällaisella askelluksella mahdollista. He etenivät hitaasti mutta varmasti hieman Nimbuksen ja Paluksen jäljessä ja tuuli viuhtoi Didin aukinaisia kutreja. Tämä oli oikeastaan aika mahtavaa. Tällaisen voimakkaan eläimen kanssa yöllä maastossa. Hän tunti olonsa vihdoin turvalliseksi. Didi joutui kannustamaan Hemingwayta kaikin voiminsa mutta he jatkoivat laukkaamista. Hiekka rapisi hevosten kavioiden alla ja ympärillä kohosivat komeat isot puut. Hän tiesi, että iso ruuna pitäisi hänet turvassa ja suostui katsahtamaan välillä taivaalle. Tummalla taivaalla oli hieman pilviä mutta tähdet tuikkivat kauniisti. Didi hymyili onnellisena.

Nimbus kurvasi jyrkästä risteyksestä tottuneesti vasemmalle ja jatkoi hiljaista soratietä eteenpäin. Paulus pidätti sen raviin seuraavan loivan mutkan jälkeen ja kevensi tamman keveän askelluksen tahdissa ohjat jatkuvasti pehmeällä tuntumalla. Hänestä oli mukavaa matkustaa pitkin ohjin, mutta herkkäsieluinen tamma oli taipuvainen näkemään mörköjä juuri silloin, kun sitä vähiten odotti.
"Käydään ostoksilla Slaleyn kyläkaupassa", mies valaisi olkansa yli.

Saapuva risteys oli jyrkkä ja Hemingwayn iso vartalo vaati kaiken työntövoimansa kääntyäkseen. Didi kannusti ruunaa kuitenkin jatkamaan vauhdin hurmassa. Paulus otti kuitenkin Nimbuksen raville seuraavassa mutkassa ja niin teki Didikin. Siirtyminen oli harvinaisen töksähtävä mutta he eivät olleet koulukisoissa, Didi ei toisinsanoen jaksanut välittää. Keventäminen nyt letkeämmän ravin tahdissa oli vieläkin vaikeaa. Kun Paulus sanoi, että he menisivät Slaleyn kyläkaupalle Didi ei oikein osannut kuin nyökätä. Hän ei tainnut edes tietää missä he olivat. Varmaankin lähestyivät Slaleytä, ihanaa pientä kylää.

Mies käänsi yllättäen puskista hypännyttä, unohtunutta tiekylttiä säikkyvän tamman seuraavasta risteyksestä vasemmalle ja hiljensi käyntiin. Paulus vilkaisi olkansa yli, että Didi oli edelleen satulassa. Hemingwayltä putoaminen olisi tosin saavutus - Colin oli pystynyt siihen.
"Haluaisitko suklaata tai jäätelöä tai jotain?"

Didi hiljensi Hemingwaynkin käyntiin katseltuaan edessä heiluvan tamman säpsyilyä. He näyttivät saapuneen hieman asutummille seuduille. Vaikka laukkaaminen oli ollut mahtavaa myös hiljaa köpsyttely käynnissä tuntui mukavalta, varsinkin tähän aikaan. Didiä huvitti se, että Pauluksella oli tullut ensimmäisenä mieleen suklaa ja jäätelö. Nainen pohti hetken ja sanoi sitten, "suklaa kuulostaisi hyvältä. Minä syön ihan mitä tarjoat." Se oli totta, sillä mitä tuli suklaaseen Didille kelpasi mikä laatu tahansa.

Asutumpi seutu oli tosin vielä pidemmän matkaa vain satunnainen, unelias maatalo tai vanha lato puolen kilometrin välein, sillä maaseudun peltojen, niittyjen ja metsien keskellä risteilevät pikkutiet ja loputtomat, asumattomat nummet jo valmiiksi harvaanasutulla seudulla olivat syy siihen, miksi Rosings Park oli noussut nykyiseen sijaintiinsa. Vanhat maalaistiet olivat kesäisin houkuttelevimpia, kun vehreä kasvillisuus ja villikukat olivat tulvia kapeille teille saakka ja luonto siritti ja humisi kultaisessa auringonpaisteessa. Nyt pimeys kätki armollisesti keltaisena lyttyyn painuneen heinän, kaljut puut ja takkuiset pensaat kurasta puhumattakaan. Lenkki tallilta Slaleeyn ei kuitenkaan ollut paljoa muutamaa kilometriä pidempi, joten ei mennyt kauaa, kun Paulus pysähtyi kaksikaistaisen, asfaltoidun maantien laitaan ja ylitti sen sivilisaation pariin. Idyllinen, pikkuriikkinen kylä torkkui perjantai-illassa, sillä kotoisista omakotitaloista koottu pikkukylä ei houkutellut reivaavaa nuorisoa, vaan lähinnä eläkeläisiä ja lapsiperheitä. Kaksikerroksisten omakotitalojen valot heittivät keiloja trimmattuihin puutarhoihin, ja katuvalot saivat kostean asfaltin kiiltämään. Nimbus tuijotti aikansa varjoja sieraimet suurina, ennen kuin sipsutteli eteenpäin kengitetyt kaviot kovalla pohjalla soiden. Pieni kyläkauppa oli yhdessä pubin kanssa kylätien keskivaiheilla, ja mies pudottautui pian satulasta. Hän oli ojentamassa Nimbuksen ohjia Didille, mutta muutti mielensä ja kaivoikin taskustaan muutaman ryttyisen setelin.

He kävelivät hiljaisia polkuja pitkin. Kaikkialla oli kaunista öiseenkin aikaan. Vähitellen Slaleyn vähäiset valot näkyivät ja he tulivat maantien reunalle. Autoja ei näkynyt mailla halmeilla ja he pystyivät ylittämään tien onnellisesti. Didi tuudittautui Hemingwayn rauhalliseen olemukseen ja kuunteli pimeyden ääniä jännittämättä. Välillä tuuli suhahti puissa, toisaalla jokin elin rahisteli puskassa. He saapuivat kaupalle ja Didi päätti tiputtautua korkeuksista maan tasalle. Laskeutuminen ei ollut järin siisti vaan nainen horjahti laskeutuessaan lähes kahdesta metristä. "Hups", hän sanoi samalla tahattomasti.

"Haetko minulle pullon cocacolaa ja pari purkkia jotain Ben&Jerry's jäätelöä? Ota itsellesi mitä haluat", mies pyysi harvinaisen kauniisti ja tarttui Hemingwayn ohjiin, vaikka ruuna riiputti jo päätään kuin umpiunessa. Hän ei halunnut jättää vastuullaan olevia hevosia yksin Didin käsiin, sillä vaikka pieni nainen selvästi osasi toimia hevosten kanssa, jos jotain sattuisi, vastuu oli hänellä eikä yhtäkään hevosta ollut helppoa pidellä, jos se päätti karata paikalta.

Didi luovutti lempeän jättiläisen Paulukselle, joka saisi pideltyä kahta kunnon kokoista hevosta varmasti paremmin kuin hän. Hän otti Paulukselta tilauksen ja rahat nyökäten. Hän käveli valkoisen rakennuksen ovelle ja avasi oven, jonka kello kilahti heleästi. Didi naksautti kypäränsä lukon auki, otti kypärän pois päästä ja suki hiuksiaan. Hän tervehti hymyillen tylsistyneen näköistä kauppiasta, vanhaa miestä ja etsi Pauluksen pyytämiä syötäviä ja juotavia. Hän löysi kylmäkaapista normaalin Cokiksen ja otti sen ja itselleen Spriten. Jäätelölaarin valikoima ei ollut mikään mainio mutta Ben&Jerry'sejä sieltä löytyi kuten varmasti mistä tahansa ruokakaupasta tätä nykyä. Hän valitsi hetken pohtimisen jälkeen miehelle Cookie Dough ja Chunky Monkey makuiset jäätelöt. Toivottavasti tämä pitäisi niistä, ainakin hän piti. Itselleen hän etsi Spriten lisäksi minttusuklaalevyn. Maksettuaan yrmeälle kauppiaalle  Didi änki kypärän kainaloonsa ja ostokset pieneen muovipussiin.

Joanna: Paulus kiitti vähäsanaisesti tuomisista ja sulloi ne selkäreppuunsa. Cola oli hänelle, jäätelöt tytöille. Mies ei ollut avautunut Lucylle ja Effielle ilmeisen lopullisesta välirikostaan Bean kanssa, vaikka siitä oli jo aikaa - mutta riitojen volyymin perusteella nämä tiesivät jo. Naisilla oli mystinen aisti, joka luki miesten ajatuksia. Hän ojensi Didille ruunan ohjat ja oli aikeissa nousta selkään, kun tajusi, että Didi saattaisi tarvita jälleen punttaajaa.
"Pääsetkö selkään vai punttaanko?"

"Ole hyvä", Didi sanoi ja otti vastaan ohjat. Kun Paulus kysyi punttaamisesta Didi katsoi Hemingwayn vatsaa pitkin ylöspäin ja sanoi naurahtaen, "punttaaminen taitaa olla helpompi vaihtoehto."

Mies piteli toisella kädellä Nimbuksen ohjia ja ojensi toisen Didin polven alle. Kun nainen olisi valmis, Paulus lykkäisi tämän kevyesti ylös.

Didi napsautti kypäränsä päähän ja laski säärensä Pauluksen kädelle. Jälleen, höyhenenkevyesti, hän nousi Hemingwayn selkään ja laittoi jalustimet jalkaan.

Paulus keinautti itsensä Nimbuksen satulaan ja taputti tamman kaulaa, kun se tähysi kaula pitkällä varjoista pensasaitaa.
"Rakas. Olet käynyt täällä vain pari sataa kertaa. Kertaakaan sinua ei ole syöty", mies mumisi pehmeästi hevoselle ja kannusti sen takaisin kylätielle. He voisivat palata samaa reittiä takaisin, sillä autotiet - vaikka näinkin kuolleet - eivät olleet hänen suosikkejaan, varsinkaan pimeällä. Teknisesti koko reitti oli autotietä, mutta kapeat sora- ja hiekkatiet olivat käytännössä autioita.

Didi kuunteli salaa hymyillen miehen ja hevosen keskinäisiä höpötyksiä. Hän kannusti uinuvan Hemingwayn käyntiin Nimbuksen vierellä ja kaviot kopisivat jälleen autiolla tiellä. "Täällä ei taideta hirveästi aktivoitua edes perjantai-iltaisin?" nainen kysyi huvittuneena. Hän oli asunut aiemmin Hexhamissa ja siellä vilinää oli ollut paljolti enemmän.

"Ei", Paulus vastasi selvästi tyytyväisenä. Hän vältteli kotinsa jättämistä, sillä tuntui imevän vaikeuksia puoleensa vähänkin suuremmassa kaupungissa.
"Suurin osa asukkaista on nukkumassa viimeistään iltakymmeneltä, ja jälleen kyttäämässä naapureita aamuseitsemältä", mies murahti ja ratsasti Nimbuksella isomman tien yli samalle, kapealle pikkutielle, jota he olivat tulleet.

Didin teki mieli kahvia, sillä puhe nukkumisesta sai hänet tuntemaan olonsa yhtä uneliaaksi kuin ratsunsa. Hän haukotteli pienesti ja laittoi kätensä suunsa eteen. "Ehkä pitäisi itsekin kokeilla", hän tokaisi ja kannusti ruunan tien yli niin reippahasti kun oli mahdollista.

"Naapurien kyttäämistä?" Paulus kysyi ja suoristi sivuttain balettiaskelia ottavan irlantilaistamman.

"No vaikka sitäkin", Didi sanoi huvittuneena ja pohti näkikö kartanon ikkunoista työntekijöiden asuntoloihin.

Mies vilkaisi naista olkansa yli toinen tumma koholla ja oli suistua satulasta, kun Nimbus loikkasi sivusuuntaan ja kiepahti ympäri säikähtäneenä pöristen.
"Noh, rauha maassa", Paulus mumisi ja tyynnytti pyörivää hevosta.

Didi säikähti, kun Nimbus heittäytyi roisisti sivulle. Hemingway taisi hieman lupsauttaa korviaan toiseen suuntaan. "Onko Nimbus aina tuollainen?" Didi kysyi vaihtaakseen aihetta. Hevosista oli aina turvallista puhua.

Paulus vastasi vasta, kun tamma käveli jälleen eteenpäin. Miehen sävy oli selvästi puolustuskannalla: hänen hevosessaan ei ollut mitään vikaa!
"Pimeä vain hermostuttaa sitä välillä."

"Mm...ymmärrän. Niin minuakin", Didi sanoi hiljaa, empatisoiden. Hän ei yleensä sanonut sitä kenellekkään mutta pimeä ahdisti häntä välillä. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin turvallinen olo ja vasen käsi rapsutteli jälleen ruunan säkää ja pörrötti harjaa. Tien molemmin puolin oli sankkaa kasvillisuutta ja puut nousivat korkealle heidän ympärillään.

Mies kääntyi tottuneesti tutuista risteyksistä lyhyellä lenkillä ja katseli pimeää iltaa tamman pään yli. Oli suorastaan hämmästyttävää, että hän pysyi nykyään suurimman osan ajasta selässä. Aloitellessaan hän makasi jorpakossa tämän tästä. Nimbuskin oli pud-- Tien oikealta puolelta kuului yhtäkkiä ryskettä ja kalju pensaikko heilui rajusti. Vaimea, vienosti sammaltava kirosana seurasi ojasta kantautunutta molskausta. Nimbukselle lampaiden laitumelle harhautunut, pari tuoppia liikaa ottanut maanviljelijä oli vähintään suden vaatteissa oleva demoni, joten tamma loikkasi sivusuuntaan kaikki neljä jalkaa ilmassa, laskeutui pehmeälle ojanpenkalle ja suistui vasemmanpuoleiseen ojaan. Paulus törmäsi vastaan tulevaan risukkoon, ja kun polviaan myöten ojaan uppoava Nimbus vinkaisi ja riuhtaisi itsensä irti, mies katosi valkean takapuolen yli kuperkaikalla jonnekin tamman jalkojen sekaan. Tamma otti muutaman kauhunsekaisen loikan ojassa, sai itsensä tielle ja nelisti häntä putkella karkuun risukosta kömpivää, hyvin vaarattoman näköistä miestä, joka nosti kömpelösti hattua ja onnahteli kurainen saapas loiskuen takaisin Slaleyä kohti.

Seuraava välikohtaus sai Hemingwaynkin jo katselemaan tarkemmin. Didi sen sijaan koki hieman voimakkaamman tunnereaktion säikähtäessään pahemman kerran jotakin juoppoa, joka kaatui viereiseen ojaan. Seuraavaksi hän näki vauhkoontuneen Nimbuksen ja Pauluksen vajoamassa toiselle puolelle ojaa ja kirkaisi. Hän heilautti itsensä äkkiä alas ison ruunan selästä tömähtäen ikävästi kovalle hiekkatielle. Sitten hän väisti poispäin nelistävää tammaa, jonka perään hän koetti huutaa. Raahaten ruunaa perässäään Didi juoksi ojanpenkalle hätääntyneenä ja huudahti miehelle huolissaan, "Oletko hengissä?"

Paulus mönki tamman polkeman kuravellin seasta kypärä silmillä ja toinen poski kuin tiikerinraitaiseksi läpsittynä. Hän riuhtoi itsensä pystyyn ja tähysi hevosensa perään.
"Minne päin se meni? Ontuiko se? Näitkö verta?" hän kysyi kiiveten ojasta vettä valuen ja lähti linkkaamaan vauhdilla tietä eteenpäin.

Paulus näytti pahasti ruhjotulta mutta näytti pelkäävän vain hevosensa puolesta. Didi koetti parhaansa paikata miehen huolta harppoen tämän perään hiekkatiellä. "Se laukkasi samaa reittiä kotiin päin. Näytti laukkaavan ihan puhtaasti kun ei pysähtynytkään..." Didi sanoi hengittäen vielä hieman hätääntyneenä. "En ehtinyt nähdä haavoja", hän lisäsi surkeana. Paulus välitti Nimbuksesta todella.

Mies vilkaisi naisen taluttamaa ruunaa, kiersi sen vasemmalle puolelle ja veti itsensä satulaan luolamiesmäisellä sinnikyydellä, koska ei saanut jalkaansa Didin lyhyeen jalustimeen. Hän ojensi kätensä naiselle.

Paulus puski itsensä Hemingwayn selkään ennenkuin Didi sitä tajusikaan ja sitäkin nopeammin hän oli tarttunut ojennettuun käteen.

Mies kiskoi Didin taakseen kookkaan, raskaan puoliverisen leveähköön selkään ja hoputti sen laukkaan päättäväisen pohkein.
"Sano jos näet Nimbusta", Paulus murahti kireästi. Täällä oli olemattomasti liikennettä, varsinkin tähän aikaan illasta, he olivat melkein uuvuttavan tutulla reitillä ja tamma oli ennenkin mennyt turvallisesti kotiin, jos oli säikähtänyt ja päässyt karkuun. Se ei kuitenkaan estänyt miestä murehtimasta.

Päästyään selkään he lähtivät jo laukkaan ja Didi takertui mieheen sekunnin murto-osan arastelun jälkeen. "Sanon", hän sanoi lyhyesti ja oli myös huolissaan. Hän toivoi koko sydämestään, että tamma oli löytänyt kotiin ja oli ehjä. Hän katseli pimeää ympäristöä etsien valkoista täplää muttei nähnyt mitään.

Kun Hemingway oli kaartanut jäykästi tiukasta kurvista oikealta metsän reunustamalle maalaistielle, Paulus kannusti sen neliin. Ruuna pidensi valtavaa askeltaan, puhisi närkästyneenä ja heilautti jopa toista takajalkaansa surkuhupaisalla liikkeellä, jonka voisi tulkita protestipukiksi. Mies pidätti hevosen raviin vasta heidän lähestyessään kartanon portin lähellä olevaa risteystä ja käveli sillä pienen pätkän asfalttitietä. Hän huokasi helpotuksesta, kun jokseenkin nolon näköinen, haamulta pimeydessä näyttävä tamma käveli kartanon etupuistossa itseään välillä säikäyttäen.

He laukkasivat tällä kertaa oikeasti kovaa ja Didin laineikkaat hiukset väpättivät ilmavirran mukana. Jos hän tuntisi Hemingwayta paremmin hän tietäisi, että ruunaa tuskin sai tätä askellusta kovempaan vauhtiin ja se oli saavutus. Heidän saapuessaan kartanon maille Nimbus oli heitä odottamassa ja Pauluksen huokaistessa myös Didi hymähti tyytyväisenä. Onneksi heidän ei tarvinnut lähteä etsimään pidemmältä, siitä olisi tullut vaikeaa. Heidän kävellessään lähemmäs nainen tasasi hengityksensä, joka oli käynyt harvinaisen korkealla hänen katsoessaan vieressä ojanpenkkaan kaatuvaa ratsukkoa kuin myös laukkapätkän jäljiltä. Didin kädet olivat Pauluksen ympärillä.

Paulus tiedosti otteen ympärillään vasta harkitessaan satulasta pudottautumista. Hän hermostui itseensä omituisesta tunnereaktiosta ja veti kulmansa uhkaavaan kurttuun: mitä ihmeen väliä sillä oli, jos takana roikkuva ratsastaja joutui roikkumaan hänen vyötäröstään pysyäkseen kyydissä. Beaakaan ei vähempää kiinnostaisi. Hyvä luoja, kun piti yksinkertaisten asioiden muuttua monimutkaisiksi. Mies pudisti päätään, hengitti syvään ja ratsasti Hemingwayllä tamman perään. Sille pehmeästi puhellen hän kumartui ottamaan kiinni kaulalle jääneistä ohjista, nosti ne pään yli ja talutti tammaa ruunan vierellä kohti tallia. Se ei onneksi puhaltanut pahasti ja liikkui puhtaasti, mikä sai Pauluksen sydämen laulamaan. Hän taputteli tamman kaulaa ja puheli sille hiljaa, kun he ohittivat työntekijöiden siiven.

He saavuttivat Nimbuksen, joka vaikutti selvinneen suuremmitta vammoitta. Paulus sai sen kiinni helposti ja niin he pääsivät lähemmäksi turvasatamaa, tallia. He ohittivat työntekijöiden mökit ja kartanon. Vasta nyt, kun Nimbus oli turvassa ja porukka kasassa Didi jäi miettimään paljonko Paulusta oli sattunut. Hän varmasti vähättelisi vammojaan kuten aiemminkin. Hemingway keinutteli Didiä puolelta toiselle ja hän rauhoittui.  "Onneksi Nimbus löytyi", Didi sanoi helpottuneena nojaten kevyesti Pauluksen reppuun. ja katsellen tamman kävelyä heidän vierellään.

"Niin", mies vastasi värittömästi, sillä oli edelleen tunne-elämältänsä hallinnalta lapsen tasolla eikä kokenut vähääkään pehmeämpien tunteiden ilmaisua lainkaan mukavaksi. Miehen vaistomainen reaktio kaikenlaiseen hempeilyyn oli syyttää kaveria hintiksi ja marssia tiehensä. Hän ei siis aikonut välittää sisäistä liikutustaan rakkaan hevosen löytymisestä, yskäisi vain miehekkäästi ja nojasi kevyesti taakse Hemingwayn lompsiessa alas loivaa, nurmista rinnettä kohti ikivanhaa kivisiltaa.

Lyhyt vastaus ei hetkauttanut Didiä. Kyllä hän tiesi, että Paulus oli myös helpottunut. Olisi pahemman kerran ihmetellyt, jos ei ollut. Tutut maisemat ja silta näkyivät edessä päin. Didi mietti, mitä kello olisi. Hän ei muistanut oliko nähnyt kellonaikaa kaupassa tai oliko tarkistanut sitä lähtiessään. Myös pieni koiranpentu palasi nyt hänen mieleensä, toivottavasti Lilyllä oli kaikki hyvin. Se oli kyllä joutunut aikamoiseen tulikokeeseen. Pieni osa Didin sisällä panikoi pennun puolesta mutta toinen puoli tahtoi luottaa sen kasvavaan itsenäisyyteen.

Paulus seisautti molemmat hevoset mukulakivetylle tallipihalle, ja mikäli Didi irrotti otteensa, valui alas valtavan ruunan selästä. Hän piteli varmuuden vuoksi sen ohjia sillä aikaa, kun nainen laskeutuisi satulasta ja lähti sitten hiljaisena viemään Nimbusta kiinnitykseen pesukarsinaan. Rapakerros oli komea ojassa teutaroinnin jälkeen.

He pysähtyivät tallin eteen ja Didi irroitti otteensa Pauluksesta. Samantien selässä alkoi tuntumaan huteralta. Hän laskeutui selästä, tömähti jälleen maahan ja haki tasapainoaan. Sitten hän käveli ottamaan Hemingwaysta kiinni ja talutti likaisen miehen ja tamman perässä talliin. Hän katsahti Hemingwayta, joka oli hieman rankemman paluumatkan jäljiltä hienoisessa hiessä. Didi talutti Hemingwayn karsinaansa pesukarsinan viereen.

Paulus naksautti Nimbuksen kiinni yhteen länsipuolen pesukarsinan kolmesta paikasta, rapsutti sen otsapyörrettä ja kävi hakemassa tamman riimun. Mies nosti varusteet odottamaan välikaiteelle ja tutki hevosen sentti sentiltä: pari milliskooppista naarmua rytäkästä, mutta Paulusta ahdisti silti. Jos hän olisi parempi ratsastaja, hän ei olisi pudonnut ja olisi voinut hallita hevosen, ennen kuin se suistui ojaan. Syvään alakuloisesti huokaillen hän huuhtoi tamman puhtaaksi, kuivasi sen hikiviilalla ja kääri ihanaan, vaaleaan, pilkkukuvioiseen fleeceloimeen, ennen kuin syötti hevoselle porkkanan ja vei sen karsinaansa aloittelemaan iltaheiniä. Hän ei halunnut antaa tammalle väkirehua heti lenkin jälkeen, vaikka tamma olikin jäähtynyt loppumatkalla. Sen nyhtäessä heinää verkosta, mies lakaisi vähänkin hiekan ja kuran ylelliseltä pesupaikalta ja meni varustehuoneeseen siistimään jokseenkin törkyisiä varusteita. Hän istahti kulmat kurtussa yhdelle huoneen keskellä kulkevista, sopivan korkuisista tummapuisista hyllyköistä, joissa harjapakkeja säilytettiin, ja irrotti kuraista satulahuopaa ja -vyötä huolella hoidetusta estesatulasta.

Didi hoiti Hemingwayta hiljaisena ja mietteliäänä. Mielessä pyörivät päivän tapahtumat, hienoinen jälkijärkytys ja kuumeinen pohdinta Nimbuksen voinnista. Didi vetäisi satulan isosta selästä, ilman jakkaraa, ja suitset pois päästä. Tuokin meni syömään iltaheiniään. Laskettuaan varusteet pois nainen puhdisti suojat ja niiden suojaamat sukkajalat. Hoidettuaan hevosen ja varusteet loppuun nopeasti tämä heitti hevosen selkään talliloimen ja taputti sen lapaa väsyneesti. Huokaisten Didi nosti syliinsä varusteet ja kantoi kaikki muutkin tykötarpeet jollain ilveellä varustehuoneeseen. Varustehuoneessa oli Paulus ja nainen ohitti tuon hiljaa vieden Hemingwayn suitset ja satulan paikoilleen.

Mies ripusti hiljaisena tamman varusteet paikoilleen, sukaisi takkuista ponihäntäänsä ja tuijotti kaukaisuuteen mitään näkemättä.
"Kiitos seurasta", Paulus tajusi sanoa, ennen kuin lähti hakemaan hevosten iltarehuja, "oli kiva, kun lähdit kaveriksi." Hän oli unohtanut tytöille ostamansa jäätelöt, mutta kai ne samalta maistuisivat vähän pehmeämpinäkin.

Didi laski Hemingwayn harjapakin hyllylle. Kun Paulus kiitti seurasta Didi hymyili leveästi. "Ole hyvä", hän vastasi. Hetken tauon jälkeen hän jatkoi huolestuneella sävyllä, "Onko Nimbus kunnossa? Entä sinä?" Hän ei osannut lopettaa huolehtimista, se oli hänen elämäntapansa. Hän välitti jokaisesta elämäänsä tupsahtavasta ihmisestä kuin he olisivat perhettä.

Paulus ei pahastunut hevosesta huolehtimista - hänhän teki sitä itse - mutta pyöräytti eriparisia silmiään turhalle kotkotukselle, kun kyse oli hänen voinnistaan. Kieltämättä kylkeä vähän kirveli ja jomotti tamman tahattomasta potkusta tai päälle astumisesta, mutta se oli pientä.
"Se on kunnossa. Se sai vain pari pientä naarmua, ja ne paranevat itsestään. Näyttikö Hemingway olevan hyvissä voimissa?"

Didi oli aavistellut huolehdinnan olevan turhaa mutta minkäs teit. "Hyvä", Didi tokaisi sille, että Nimbus näytti ainakin olevan kunnossa. "Näytti", hän vastasi lyhyesti. Hemingway oli ollut ehkä hieman loukkaantunut jouduttuaan uhmaamaan nopeusrajoituksiaan muttei sen suurempaa. "Ainiin Lily!" Didi sanoi laittaen kätensä suun eteen pienestä unohduksen tuomasta järkytyksestä. Hän oli täysin unohtanut pienen ja pörröisen ystävänsä yläkertaan, pukuhuoneeseen. Nainen kipitti portaat ylös pukuhuoneeseen ja avasi oven varoen. Pieni väsynyt mytty tuli vastaan ovelle häntä heiluen ja vinkaisi joko väsymyksestä tai tyytymättömyydestä. Nainen kaappasi pennun syliin ja kantoi sen varustehuoneeseen.

Mies huokasi järkytykselle harvinaisen lempeästi ja lähti ruokkimaan maastossa olleet hevoset. Muut olivat jo sisätiloissa ja iltaruokansa saaneet, ja talli oli autio yhtä aikataulunsa sotkenutta ja nyt rästitöitä tekevää työntekijää lukuun ottamatta. Paulus rakasti autioita hetkiä tallilla: vain lämmintä, kutsuvaa rauhaa, jota hevosten rytmikäs rouskutus tahditti. Ihmisistä hän ei välittänyt. Hän kippasi kaksikolle rehut, tarkasti ne vielä kerran ja kiersi sitten katsastamassa, että kaikki hänen suosikkihevosensa voivat hyvin. Hänen oli aina vaikea lähteä tallilta, ja kotiin mennessään hän usein siirtyi suoraan kartanon puolelle jatkamaan kolmannen kerroksen remonttia. Hän toivoi saavansa kylpyhuoneet ja makuuhuoneet tarpeeksi hyvään kuntoon kesään mennessä, jotta kartano voitaisiin avata majoitustilana valmennuskursseille ja kesävalmennuksille, joita tallimestari, Kamir, oli alkanut ideoida edellisenä kesänä. Paulus kurkisti vielä varustehuoneeseen Didin varalta, sillä rästityöläinen karkasi helpottuneena illanviettoon ja Pauluksen työ oli kytkeä hälytys päälle.

Didi oli juuri avaamassa varustehuoneen ovea, kun Paulus avasi sen hänen edestään. Hän oli unohtunut leikkimään hupaisan koiranpennun kanssa kun toinen oli vääntelehtinyt sylistä pois. Yksinolo oli saanut sen entistä sosiaalisemmaksi.

Paulus vilkaisi sitä merkitsevästi ja nyökkäsi kärsineellä päällään kohti päätykäytävää.
"Mennään. Hevoset tarvitsevat yörauhan", hän ilmoitti kiertelemättömällä tyylillään, napsautti varustehuoneen valot pois ja valmistautui lukitsemaan oven, kunhan Didi astuisi ulos.
"Odota siinä", hän käski ja harppoi pääkäytävää maneesin suuntaan lukitsemaan sekä maneesin, rehuhuoneen ja rehuvaraston ovet, ennen kuin loikki portaita kaksi kerrallaan oleskeluhuoneeseen. Se oli valitettavasti oveton, mutta toimiston ja pukuhuoneen sai lukkoon. Palattuaan takaisin tallitasoon, mies viittoi Didin mukaansa pitkin itäistä orikäytävää. Päätyseinässä oli monimutkainen tekninen vempele, joka varmisti, ettei kukaan voisi tulla talliin kartanon asukkaiden tietämättä; ovia ei haluttu lukita yöksi tulipalon tai muun onnettomuuden varalta.

Pentu kiehnäsi Didin sylissä kun hän odotti Paulusta. Hän kutitti vielä paljasta pennun vatsaa etusormellaan ja pentu hymyili. Nainen tirskahti koiran huvittavalle ilmeelle. Hän nojasi varustehuoneen oven viereiseen seinään ja katseli nuokkuvia hevosia. Onneksi pentu pysyi hiljaa. Kun Paulus palasi Didi nousi seinältä ja seurasi hiljaa askeleen takana miehestä.

Valot sammuivat, ja hevoset jäivät tyytyväisenä pimeyteen. Hopeanhohtoisen laitteiston valo muuttui punaiseksi, joten mies harppasi ulos ovesta, sulki sen huolellisesti perässään ja hoputti Didin mukaansa pois välittömästä pihapiiristä, ennen kuin heidän läsnäolonsa laukaisisi liiketunnistimet. Kun tallipihankin valot sammuivat, he jäivät keskellä läpitunkematonta pimeyttä. Tuulinen ja illasta sateeton päivä ja oli jättänyt taivaalle näkyviin kirkkaita kaistaleita hohtavan samettista sinistä, jolle ripotellut tähdet välkkyivät kalpeina.  Paulus nautti pimeydestä ja hiljaisuudesta eikä epäröinyt lähtiessään harppomaan tuttua, ruohikkoista polkua kohti kivisiltaa ja kartanoa.

Didi kipitti pois tallipihasta haluamatta nostaa enempää haloota. Hän kantoi koiraa, sillä pystyi kävelemään ripeämmin sillä tavalla. Koiran sipsutus oli mukavaa rauhaisilla lenkeillä mutta juuri nyt häntä ei huvittanut jumittaa jossakin puskassa haistelemassa. Pimeässä oli yllättävän kaunista ja mystistä, hän ei ollut aiemmin ajatellutkaan asiaa. Silmät olivat tottuneet illan aikana pimeään. Muutaman kerran kävelymatkan aikana jokin rapsahti ja Didi säpsähti ääniä tahtomattaan.

Paulusta huvitti suuresti seuralaisen säpsähdykset. Ensimmäisellä kerralla hän oli aikeissa vaistomaisesti tyynnytellä Didiä kuin säpsyvää hevostaan, mutta tajusi erehdyksen viime hetkellä. Hän sulloi kädet taskuihin ja harppoi yli kivisen sillan kohti loivaa, nurmista rinnettä, joka nousi ylös jylhälle kartanolle.
"No. Öitä sitten kai", hän mutisi vaivaantuneena.

"Öitä, nuku hyvin", Didi sanoi hymyillen hieman.

Torstai 8. tammikuuta 2015

Maaseudun yöt olivat äänettömiä. Yleensä. Tammikuisena torstaina yötä halkoi kolkko jyskytys, joka kantautui aavemaisina kaikuina läpi pimeän, historiallisen kartanon. Koirat havahtuivat ääneen pyrähtäen jaloilleen, kuulostellen pää kallellaan ja muristen matalasti. Higgins tähysi kohti yläkerroksia.

Didi hätkähti lukemasta ostamaansa lehteä, kun samaisessa olohuoneessa rentoutuvat koirat reagoivat yläkerran jyskytykseen. Kello oli jo mukavan verran mutta häntä ei huvittanut mennä nukkumaan, tai sen suuremmin nousta sohvalta, kun mustaruskea pörrökarvainen pentu venytteli raukeana osittain hänen päällään. Koirat eivät kuitenkaan ottaneet rauhoittuakseen hänen hyssyttelyistään, joten hän joutui työntämään pennun lempeästi päältään, nousemaan sohvalta ja kannustamaan epäileväiset koirat mukaansa yläkertaan. Kaikenkarvainen koiralauma mukanaan Didi nousi portaat kolmanteen kerrokseen.

Higgins johti koiraseuruetta pää matalalla ja lihakset valmiustilassa. Koirien kynnet rapisivat käytävien puulattioilla ja hävisivät hiljaisuuteen leveää portaikkoa peittävällä matolla. Kolmas kerros oli autio, sillä käytäviä reunusti loputon rivi asumattomia makuuhuoneita. Yhden ovi oli raollaan, ja kolkot jyskäykset tuntuivat kantautuvan sieltä. Koirat sysäsivät sen auki ja ampaisivat sisään paljastaen voimakkaan valokeilan.
"Helvetti", mies kirosi hätkähtäen, kun Nemo ja Foxy hyökkäsivät yhtäkkiä jalkoihin. Paulus laski lekan maahan remontoimassaan, ylellisessä kylpyhuoneessa ja kumartui tervehtimään koiria työntäen paksua, tummanruskeaa tukkaa pois otsaltaan.
"Hei piskit."

Liian isoon tummanvihreään t-paitaan ja farkkuihin sonnustautunut Didi seurasi koiria, jotka tiesivät paremmin mistä ääni kuului. Tie vei kylpyhuoneen ovelle, johon nainen jäi huomattuaan koirien saartaman Pauluksen huoneessa. Hän nauroi pienesti ovenkarmiin nojaten nuorempien koirien innokasta tervehdystä mutta pysyi muuten hiljaa.

Paulus hätkähti uudelleen huomatessaan koirien seuralaisen. Hän oli unohtanut, että Didi asuisi koirien kanssa kartanon puolella. Mies pyyhkäisi pölyisiä käsiä työstä kostuneeseen paitaan ja mittaili naista epäluuloisesti katseellaan.
"Herätinkö?" hän kysyä töksäytti.

"Lähinnä ehkä kohmeesta", Didi hymähti. Ei hän ollut vielä lähelläkään päästäkseen nukkumaan, olo oli typerän virkeä. "En tiennyt, että remontoit kartanoa", hän tokaisi ja katseli kylpyhuonetta. Siitä tulisi hieno. Angus tuli Didin viereen kiehnäämään ja töksäytteli vapaata käyttä kunnes se löysi karkean selän, jota nainen alkoi silittämään. Koiran iso koko takasi sen, ettei Didin tarvinnut kumartua juurikaan rapsuttaakseen koiraa.

"Kun ehdin", Paulus vastasi edelleen epäluuloisena kuin olettaen Didin etsivän syytä kannella hänestä. Hän tuijotti naista tummat kulmat kurtussa aikansa, ennen kuin kumartui sekoittamaan viimeisen seinän laastia.
"Haluatko jotain?"

"Okei", tuo vastasi yksikantaan. Tämä kerros kaipasikin kohennusta. Didi tunsi yrmyn miehen katseen muttei halunnut sen antaa häiritä häntä, ei hänellä ollut taka-ajatuksia. Hän katseli toisen toimia hetken, ennenkuin vastasi. "No...en... mutta mietin haluaisitko apua? Tai jotakin." Hän tahtoi auttaa vaikkei olisikaan ihanteellisin työtoveri remonttihommissa eikä hömelön naistenlehden selaaminenkaan enää tuntunut järkevältä, kuten ei nukkumaan meneminenkään. Paulus kolistelisi täällä kuitenkin.

Mies oli torjumassa tarjouksen tylysti, mutta huolestuttavasti Effieltä kuulostava ääni hänen päässään huomautti, että se olisi epäkohteliasta. Oliko Didillä muuta seuraa kuin koirat?
"Ööh", Paulus artikuloi elegantisti ja hieroi niskaansa, "osaatko laittaa laastia?"

Didillä ei todella ollut muuta seuraa kuin koirat. Yksinolo oli mukavaa joskus mutta kerta kartanon toisesta kerroksesta löytyi ihmissielu, olisi Didi tämän kanssa mieluummin vaikka kyseessä olisikin ihminen, jonka mielipiteestä häneen nainen ei ollut aivan varma. "En ole varmaan aiemmin laittanut, mutta eikai se vaikeaa ole?" hän vastasi mietittyään hetken josko valehtelisi, jotta voisi olla varmemmin hyödyksi. Ei siitä olisi kuitenkaan ollut apua, hän olisi vain joutunut noloon tilanteeseen seistessään lasta kädessä avuttomana.

Paulus näytti etsivän sopivaa vastalausetta, mutta ojensi sitten lannistuneena harmaata töhkää tippuvan lastan Didille ja näytti omalla vempeleellään mihin suuntaan vetää tavaraa seinään.
"Ja katso, etteivät koirat tunge sinne", hän murahti ja tuuppasi Nemoa kauemmas. Hänen oli pitänyt kerran leikata Foxyn turkki, kun koira oli kierähtänyt tapettiliisterissä. Corinne ja Maggie olivat hiiltyneet.

Didi asteli sisemmäs kylpyhuoneeseen ja katseli ympärilleen. Ottaen auliisti vastaan lastan hän katsoi tarkkaan, miten mies levitti laastin ja nyökkäsi. Kyllä hän osaisi. Kun Paulus huomautti koirista nainen vilkaisi niihin automaattisesti ja varmisti, etteivät ne änkisi laastin sekaan. "Levitänkö nyt tähän?" hän viittasi seinään, jossa ei ollut vielä laattoja vaan vain tyhjä kolkko seinä.

Mies nyökkäsi jurosti, hieraisi harmaata pölyä kyömyn kotkanenänsä varteen ja remontoi seinää tottunein, karkein käsin. Hän säilytti keskittyneen ilmeensä, vaikka Nemo ja Foxy kävivät vuorotellen nuolemassa hänen kasvojaan. Ehkä hänen pitäisi jutella jotain. Hän ei halunnut ajaa toistakin taloudenhoitajaa pois.
"Mitä olet tehnyt tänään?" hän töksäytti kaikessa ystävällisyydessä, vaikka sävy kuulosti enemmän ristikuulustelulta.

Didi kurtisti tummia kulmiaan, kun laastin levittäminen pystyyn seinään ei ollutkaan niin helppoa. Laasti tahtoi valua painovoiman mukana mieluummin kuin totella tarkkoja, vaikkakin epävarmoja lastan vetoja. Ehkä se kelpaisi Paulukselle siitä huolimatta. Miehen odottamaton kysymys sai kuitenkin positiivisen hymyn naisen kasvoille. "Pesin aulan lattiat ja siivosin siellä täällä. Hoidin koiria ja kävin niiden kanssa kävelemässä tallilla", Didi kertoi. Fairchildien koirat rakastivat talleilla oleilua, niinkuin kyllä hänkin. "Illalla kävin juoksemassa", hän lisäsi vielä. Lenkeillä käyminen oli niin rentouttavaa. "Entä sinä?"

Paulus mulkaisi Didiä sivusilmällä kokien olonsa epämukavaksi, kuten aina vieraan ihmisen kanssa, etenkin vieraan, viehättävän naisen. Hänen vähäkin sosiaalinen sulavuutensa kuoli, mikä oli erityisen surkeaa, sillä Didille hän olisi voinut yrittää olla mukava.
"Aha", hän töksäytti jälleen ja kohautti epätietoisena olkiaan vastakysymykselle, "olin tallilla. Tein töitä… Oletko, tuota, käynyt ratsastamassa?"

Didin ei tehnyt mieli lannistua Pauluksen lyhyistä vastauksista ja etäisestä olemuksesta. "Niimpä tietysti", hän vastasi miehelle ystävällisesti - tietty hän oli ollut talleilla päivän, töitä tekemässä. "En ole käynyt, valitettavasti", hän harmitteli katsahtaen toiseen. Oli ihmeellistä, kuinka ihmisellä pystyi olemaan tuon väriset silmät. "Hups", häneltä pääsi, kun laastia tipahti lattialle. Hän laskeutui kyykkyyn nostamaan lastalla sen takaisin seinälle.

"Onko pitänyt kiirettä?" Paulus kysyi epäröiden ja työnsi varsin ketterästi toisella jalallaan mustanruskean Nemon kauemmas, ennen kuin se työnsi tassunsa laastisankoon.

"No, tavallaan", Didi totesi empien, "eikä me olla Noreenin kanssa sovittu vielä tarkemmin siitä, josko ratsastaisin Pradaa." Eikä Didi oikein osannut lähestyä häntä asiassa muutoinkaan, häntä jännitti liikaa se, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Ponitamma oli vaikuttanut hauskalta vaikkakin todella vaikealta ja hän oli niin ruosteessa. Myös Lily oli saapunut tutkailemaan kylpyhuonetta ja Didi käski sen pois. Ihme ja kumma, pentu totteli häntä ja meni järkevämpien koirien riesaksi käytävälle.

"Eikö se sanonut, että voit ratsastaa, kun haluat?" mies kysyi kulmat keskittyneessä kurtussa, "Noreen ei käy tallilla."

"No kaipa hän tosiaan tarkoitti sitä", Didi sanoi. Ehkä hän siis menisi ratsastamaan Pradaa. Poni oli kuitenkin tytön, eikä Didi haluaisi tehdä mitään väärin. Huolimatta siitä, että laastin laittaminen oli seinän suuntaan katsomatta vaikeaa miehen seuraava kommentti sai katseen kääntymään. "Ai? Miten niin?" hän ihmetteli. Sille taisi todella olla jokin syy, miksi tyttö oli käyttäytynyt tallissa aiemmin niin oudosti.

Paulus pyöräytti huomaavaisesti silmiään, puhalsi tukkaa otsaltaan ja vilkaisi laatikossa odottavia laattoja.
"Miksi luulet?" mies kysyi.

"Onko hänelle käynyt joku onnettomuus?" Didi kysyi ääneen ensimmäistä keksimäänsä vaihtoehtoa. Ei hänellä ollut aavistustakaan. Hän oli kuvitellut Noreenin olevan tavallinen tavoitteellinen ratsastajanuori, jolla sattui olemaan useampi hevonen omistuksessaan ja suuri komea vanhempien omistama talli naapurissa.

Paulus vilkuili naista pohtien, oliko oikein puhua isäntäperheestä vieraalle. Kai Fairchildit olivat nyt myös Didin isäntäperhe, mutta…
"Ei mitään tavallista suurempaa", mies vastasi olkiaan kohauttaen ja sulki sanallisen arkkunsa. Puhuisi Noreenille itselleen, vaikkei ujo tyttö asioistaa avautunutkaan. Vaikka hän oli aiheen esille nostanut.

"No... mutta...", Didi oli aloittamassa vastalauseen Pauluksen lyhyelle ja salailevalle vastaukselle. Miksi hän oli ottanut asian esille, nyt naista kiinnosti tietää. Toki juoruaminen oli kamala asia mutta silti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Didi kysäisi, "et aio kertoa?" Ei hän osaisi kysyä asiasta Noreeniltakaan.

Paulus kohautti olkiaan. Ei ollut mitään kerrottavaa. Ei hän ollut perillä tyttöjen mielenliikkeistä. Mies jatkoi työskentelyä vaivaantuneessa hiljaisuudessa, sillä ei ollut small talkin mestari.

"Selvä", hän sanoi jaksamatta jatkaa asiasta enempää. Hiljaisuus vaivasi naista mutta hän ei oikein osannut sanoa mitään. Hän muisteli heidän maastoaan ja Nimbusta. "Nimbus on varmaankin ihan kunnossa?" viitaten ikävään välikohtaukseen. Hevonen oli näyttänyt naisesta ihan kunnolliselta heidän saapuessa takaisin talliin mutta kaikenlaista saattoi ilmetä myöhemmin. Ja hevosista oli aina turvallista puhua.

Paulus nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja tuuppasi Foxyn kauemmas, kun koira tunki kielensä miehen korvaan.
"Minä… Tykkään juustosta ja hedelmistä, mutta en yhdessä."

Foxy oli hauska koira ja sen avoimet rakkaudenosoitukset saivat Didin nauramaan. "Koirat eivät jätä sinua millään rauhaan", hän sanoi hymyillen. "Mitä?" Didi sanoi nauraen lisää. Toteamus oli tullut niin yhtäkkiä mieheltä. "En minäkään söisi niitä yhdessä", nainen lisäsi vielä ja pidätteli nauruaan.

Paulus näytti samaan ärtyneeltä ja orvolta. Hänen viimeinenkin small talkin oljenkortensa oli käytetty ja sekin taisi olla jostakin televisiosarjasta.
"Ööö, hyvä?" hän ehdotti ja tuuppasi koiraa kauemmas kurtistaen sille lempeästi kulmiaan. Jostain syystä koirat ei tunnistaneet hänen auktoriteettiaan samoin kuin Corinne Fairchildin.

"Hyvä", Didi vahvisti Paulukselle kysyvän äänensävyn takia. Oli myös hyvä tietää, että Nimbuksella sujui. Olisi ollut harmi, jos sille olisi sattunut jotakin. Lilyn pienet pennunhermot olivat sietäneet kiehnätä Anguksen ja Higginsin seurassa tämän hetken, mutta nyt se oli taas kipittänyt sisään kylpyhuoneeseen haistelemaan työvälineitä. "Hei menes nyt Lily pois", Didi yritti komentaa toista osaamatta kuulostaa vakuuttavalta. Pentu tuli kuitenkin ja Didi huokaisi laskeutuen hätistämään käsillään sitä pois. Kädessä sattui kuitenkin olemaan myös laastilasta ja siitä tipahti koiran turkille harmaata töhnää. "Voi eikä", Didi harmitteli ja laski lastan kädestään yrittäen saada aineesta hämmentynyttä pentua puhdistukseen.

Mies vilkaisi touhua ja pyöräytti tuskastuneena silmiään - naiset ja rot… pikkukoirat.
"Anna sen kuivaa ja leikkaa turkki siitä lyhyeksi", hän ehdotti vailla suurta myötätuntoa.

Didi huokaisi syvään yrittäessään kahmia laastia pois huonolla menestyksellä. Pennun vasen lapa oli tahmainen ja koira säälittävän näköinen. "Niin kai", hän totesi, työnsi koiran ovesta ulos nyt tiukemmin ja nosti lastan takaisin käteensä. Kämmenselällään hän työnsi poninhännältä karkaavia hiuksia pois kasvoilta.

"Tai pese sitä", Paulus kohautti olkiaan ja pohti, mistä normaalit ihmiset keskustelivat.

"Täytyy kokeilla", hän sanoi nyt hieman pirteämmin. Ei häntä lannistaisi, vaikka koiran turkkiin ilmestyisikin karvaton läntti vaan lähinnä se, että se oli niin ...no, pentumainen aina. Suloinen ja oppivainen kyllä mutta niin tyhmänrohkea ja usein niin vietävissä, ettei kuunnellut käskyjä. "Se ei oikein ymmärrä vielä miten täällä kartanossa kuuluu käyttäytyä, tai ainakaan tallilla." Tallista ja hevosista puhuminen vei haaveet jälleen niiden pariin.

"Ei kai tuohon päähän mahdu mitään", Paulus mutisi ja rapsutti taakseen hiihtäneen, jättiläismäisen irlanninsusikoiran karheaa, harmaata poskea. Siinä oli kunnon koira.

Didi koitti leikkiä loukkaantunutta ja vastasi toiselle tyytymättömänä. "No mahtuupas! Demonstroinko?" Hän oli opettanut pennulle vaikka millaisia temppuja. Häntä kenties kadutti hieman ehdottaa niiden esittämistä, sillä pentu ei välttämättä osaisi keskittyä tähän aikaan. Mutta kyllä hän piskuista koiraansa puolustaisi silti.

Paulus kohotti haastavasti kulmaansa.
"Jotain tarpeellista?" hän ehdotti suupieli vinosti nytkähtäen.

"Kaikki koiran koulutus on tarpeellista", nainen yritti puolustella tiukasti. Osa tempuista oli toki vain huvin vuoksi opeteltuja. "Lily!" hän kutsui pentua. Koira saapui pörheän karvan ympäröimät korvat kiinnostuneena höröllä ja silmät tuikkien. Didi katsoi Paulukseen ja sitten Lilyyn, joka seisoi hänen jalkansa vieressä. Nainen päätti nopeasti, mitä vaikuttavimpia temppuja esittäisi ja päätti pitäytyä 'tarpeellisimmissa'. "Istu, maahan, kieri", Didi käski pentua siinä tahdissa kun se motivoituneena suoritti temppuja. Nämä kolme se hallitsi vaikka unissaan. Kierimisen jälkeen hän kehui pentua pirteällä äänensävyllä ja jatkoi, "sivu, väliin", ja Lily tuli ensin lähelle naisen jalkaa. Hetken pohdinnan jälkeen se siirtyi siitä peruuttaen naisen jalkojen väliin istumaan ja katsoi omistajaansa ollen itseensä tyytyväinen. Suoriuduttuaan näistä Didi katsoi Paulukseen virnuillen. "Se osaa kyllä."

Miehen toinen kulma oli edelleen koholla näennäisen vakuuttomattomana.
"Näen jo uutisotsikot. Koira pelasti omistajan kierimällä."

Didi asetti kätensä puuskaan. "Se on vasta pentu, ei sen tarvitse osata pelastaa minua pulasta." Kyseinen pentu oli lähdössä komennon loputtua taas kylpyhuoneen nurkkia tutkimaan mutta Didi työnsi sen pois käytävälle.

Paulus hymyili puolittain, tajusi virheensä ja veti naamansa tuttuun, torjuvaan myttyyn palaten seinän pariin. Kun kolmanteen kerrokseen saisi tarpeeksi monta kunnostettua makuuhuonetta ja remontoitua kylpyhuonetta, kartanon voisi avata valmennuskursseille.
"Miksi valitsit rot… Tuon etkä jotain kunnon koiraa?"

Kuten maastoyönä Didistä oli mukavaa nähdä Paulus vaihtelun vuoksi hymyilemässäkin. Tuo ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja nainen laski kätensä puuskasta palaten toisen mukana seinää laastaamaan. Didi ehti huomata rotta-nimityksen ja tuhahti sille huvittuneena. Olihan se toki aika raasu verraten näihin Fairchildien hienoihin koiriin. "Kai minä ajattelin, että pieni koira olisi helpompi ja suloisempi. Ja asuin ennen kartanoa aika pienessä asunnossa, ei siellä olisi isompi koira viihtynyt."

Paulus kohautti olkiaan, sillä miehen pienenpieni, sanallinen arkku oli köyhtynyt jälleen.
"Oletko… Ehm, viihtynyt täällä?"

"Olen kyllä, mukavaa maanläheistä vaihtelua yksitoikkoisiin baari-iltoihin", hän tokaisi vastaukseksi. Oli hän sen työn kanssa pärjännyt, kunhan väistellyt hikisiä juoppoja ja tarjonnut drinkkiä jos toista itse kullekin. Täällä oli kuitenkin paljon miellyttävämpää - koiria, hevosia, pehmeät sohvat. "Oletko sinä työskennellyt Rosingsissa jo kauan?" hän uteli toiselta.

"Reilu viisi vuotta", Paulus vastasi osaamatta päättää oliko epäluuloinen, yrmeä vai ylpeä. Hänestä oli tullut perheenjäsen. Ehkä enemmän samalla tavalla kuin talon koirista, mutta se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
"Ajattelitko pysyä täällä?" hän töksäytti.

"En tiedä, ehkä, varmaankin", hän vastasi osaamatta oikein olla mitään mieltä. Vaikka hän pitikin asioiden suunnittelusta ja organisoinnista oman elämän pitempijänteinen ajattelu jäi liiankin vähälle. Pitikö hän taloudenhoitajan työstä? Kyllä. Mutta oliko se hänen intohimonsa? Tuskin. Hän oli opiskellut psykologiaa muttei ollut varma löytäisikö siltäkään saralta työtä, jossa viihtyisi sen paremmin.

Paulus kyräili hetken tietämättä itsekään tarkalleen miksi. Varmuuden vuoksi?
"Aha. Onko jotain valittamista?"

"Ei tai siis, en minä tiedä vielä mitä haluan elämältäni", tai oikeastaan kyllä hän tiesi. Mitä hän ei tiennyt oli millä työllä elättäisi haluamansa elämän ja miten hän löytäisi asiaan vastauksen. "Fairchildit ovat mukavia ja kartano on upea ja tarjoaa kyllä paljon työtä. Mutta en minä osaa vielä sanoa missä olen viiden vuoden päästä." Tämän sanottuaan hän vetäisi lastalla paksua laastia pitkän vedon seinään ja taittoi kädellään hiussuortuvat korvan taa.

Mies kohautti olkiaan, sääti valoa ja keskittyi hetkeksi vain valmistamaan seinää.
"Pidätkö… Tuota…", Paulus jäi miettimään jotakin asiallista tai järkevää sanottavaa kulmat tuskaisassa kurtussa. Keskustelu oli kertakaikkisesti mahdotonta.
"Valaista?"

Didiä säälitti hieman miehen keskusteluyritykset muttei antanut sen näkyä. Ainakaan he eivät olleet vaivaantuneessa hiljaisuudessa. "No..." hän aloitti pohtien mielipidettään. "Ihan kauniitahan ne ovat." Hetken mustahiuksinen pysyi taas hiljaa mutta kohensi sitten t-paitaansa ja kysyi toiselta. "Aiotko tehdä kylppäriä koko yön?"

Paulus kohautti torjuvasti olkiaan ja puhalsi hiuksia otsaltaan.
"Ehkä. Häiritseekö se vai?"

"No en usko, ellet työskentele kovaäänisesti", hän tokaisi. Äänet varmasti kaikuisivat käytävillä mutta Didi nukkui kuitenkin eri kerroksessa ja nukkui usein syvästikin. "Mutta minä en ainakaan jaksa valvoa koko yötä", hän pahoitteli ja ilmaisi mahdollisesti selvänkin faktan. Varmasti hän jaksaisi auttaa vielä jonkun aikaa mutta huomenna aamulla täytyisi taas hoidella koiria ja muita asioita.

"En pyytänyt apua", Paulus murahti diplomaattisesti tarkoittaessaan, että Didi saisi mennä nukkumaan tai lakkaamaan kynsiään milloin halusi.

"No mutta halusin auttaa silti", Didi puolustautui. "Olisit vain sanonut, jos minusta ei ole hyötyä."

Mies kohautti vaivaantuneena olkiaan. Ei hän ollut sitä sanonut.
"Tee mitä haluat", hän mutisi ja mittasi vaaleita laattoja seinää varten.

Ei Didin ollut tarkoittanut karkottaa itse itseään sanoillaan mutta hänestä tuntui siltä, ettei Paulusta huvittanut olla hänen seurassaan. Vaikka Didi kävelikin nyt pois kylpyhuoneesta Lily ja Angus häntä seuraten hän päätti olla antamatta periksi. Didi laskeutui portaat alas, käveli keittiöön ja täytti vedellä kaksi lasia. Ne kädessään hän nousi portaat takaisin kolmanteen kerrokseen ja asteli jälleen kylpyhuoneen ovelle vaikkakin varovaisemmin. "Haluatko juotavaa?" hän kysyi epäröiden.

Paulus vikaisi naisen perään epätietoisena. Miten hän onnistuikin aina sanomaan väärän asian? Hän ei kuitenkaan heijastanut hetkellistä katumustaan vaan työskenteli keskittyneesti, kun Didi palasi. Hän pudisti ensin päätään tarjoukselle, mutta kun näki vesilasin naisen kädessä, kohautti olkiaan kärsimättömänä. Oliko nainen rahdannut sen kellarikerroksen keittiöstä saakka? Mies vääntäytyi jaloilleen, pyyhkäisi likaisia, mustia farkkujaan ja tyhjensi lasin parilla kulauksella.
"Ööh, kiitos?"

"Ole hyvä", Didi oli tyytyväinen siihen, että Paulus tyytyi ottamaan lasin vastaan. Hän joi vesilasillisensa hitaammin kuin mies ja rapsutteli jälleen ovensuussa kätensä alle vääntäytynyttä Angusta. Se oli kyllä hyvä koira, siitä nainen piti eniten kaikista koirista Lilyn lisäksi. Kai hänen pitäisi antaa Paulukselle työrauha muttei osannut lähteä vaan jäi hiljaa nojaamaan ovenkarmiin nyppien ja katsellen Anguksen harmaita karvoja.

Paulus asetteli laattoja laastiin aikansa hiljaisuuden vallitessa ja vilkuili naista kulmansa alta kuin odottaen tämän tekevän jotain vaarallista.
"Mitä aiot tehdä huomenna?" hän kysyi tyytyväisenä normaaliin kysymykseen.

Didi nosti kätensä Anguksen karvasta avatakseen sotkuisella ponnarilla olevat hiukset ja meinasi siivota ne paremmalle poninhännälle mutta jättikin ne auki. Mustat hieman kiharat hiukset laskeutuivat hänen hartioilleen. "No aamulla laitan varmaan jotain kivaa aamupalaa minulle ja Noreenille, hoidan työt ja illalla käyn vanhemmillani."

"Asuvatko he kaukanakin?" Paulus kysyi ja sai tahtomattaankin kysymyksen kuulostamaan siltä kuin toivoisi niin.

"Rothburyssa, se on Northumberlandin luonnonpuiston lähellä, tunnin ajomatkan päässä", Didi vastasi kohauttaen olkiaan. Ei se matka tuntunut missään kun oli hyvää musiikkia seuranaan ja matkan päässä odotti rakkaat vanhemmat. Hän ajoi aina välillä sinne, kun he kutsuivat hänet vierailulle.

"Oletko kertonut heille työpaikastasi?" mies tiedusteli melkein ystävällisesti ja kirosi matalasti perään, kun pudotti laatan suoraan laastisankoon. Hänelle salailu ja olematon yhteydenpito oli arkipäiväistä: hän ei ollut kuullut mitän perheestään teini-iän jälkeen, ja Effie oli viettänyt pari vuotta kertomatta äidilleen missä oli.

"En vielä", Didi irvisti hieman ja hymyili perään. "Kaippa he ottavat sen ihan hyvin vastaan, kun tietävät että pääsen ratsastamaan täällä myös." Didi kyllä piti yhteyttä perheeseensä mutta tätä asiaa hän ei ollut tajunnut vielä sanoa. Huomenna hän voisi, joten ei sillä niin merkitystä. "Onko sinulla jotain perjantai-illan suunnitelmia?" Didi kysyi huvittuneena - hänen omansa olivat varsin villit.

"Mitä vikaa taloudenhoitajana olossa on?" Paulus ärähti ja länttäsi laatan keskittyneesti seinään ja kohautti sitten torjuvasti olkiaan.
"Ei mitään." Hän ei saanut lähteä ulos viikonloppuisin. Effien mukaan hän imi vaikeuksia puoleensa, ja oli kaikille parempi, jos hän pysyi kotona.
"Käyn ratsastamassa Nimbuksella."

"No ei siinä minusta ole mitään vikaa mutta minä kun menin nuorena opiskelemaan sosiaalipsykologiaa yliopistoon ja vanhempani kuvittelivat minusta hirveän suuria. Kun en päätynytkään hienoihin töihin he vähän luovuttivat kai minun suhteeni. Nyt kun etsin uutta työtä he elättelivät uudelleen toivojaan", Didi selitti. "Ai, okei", hän vastasi vielä Paulukselle. Nimbuksella ratsastaminen kuulosti oikein hyvältä suunnitelmalta - ei lainkaan vähäpätöiseltä Didin silmissä.

"Mikä on hieno työ?" mies kysyi äreästi. Hän ei selvästi tulisi toimeen Didin perheen kanssa. Mitä snobeja. Miksi hänen kermapersetutkansa ei hälyttänyt Didistä? Paulus tutkaili naista synkkien kulmiensa alta kuin yrittäisi paljastaa valheen.

"No joku psykologianprofessori, kai ne olisivat myös halunneet että osallistuisin joihinkin ihmistutkimuksiin ja niittäisin kaiken maailman mainetta ja kunniaa maailmalla. Mutta ei sellainen kiinnostanut, niin typerältä kuin se varmaan kuulostaakin", sanoessaan tämän ääneen Didi jopa hieman ihmetteli miksi oli ikinä vaihtanut alaa. Hän ei kuitenkaan elänyt nytkään köyhän elämää ja oli todella tyytyväinen. Ei hän kokenut itseään kermaperseeksi lainkaan, ihan keskiverto hän oli jos sitäkään. Nainen ei ollut koskaan ollut erityisen itsevarmakaan.

Vastaus näytti tyydyttävän miestä, joka palasi työhön kyräilyn sijasta.
"Mitä vanhempasi sitten tekevät?"

"Iskä omistaa asianajotoimiston ja äiti työskentelee sairaanhoitajana." Hänen isällään oli vakuuttava ura takanaan ja Didiä harmitti juuri sen takia omien töidensä puolesta - olisihan hän mielellään vakuuttanut isänsä. Hän oli kuitenkin tiukasta työkuristaan huolimatta hyvä isä eikä ainakaan näyttänyt pettymystään ulospäin.

Sen perusteella, mitä Paulus oli kuullut Effien äidistä ja opinnoista, asianajajat olivat kamalia.
"Vietkö rottasi mukanasi?"

Didin teki mieli väittää vastaan rotta-nimitykselle muttei jaksanut. "Kyllä Lily tulee mukaan", Didi sanoi mieluummin painottaen koiran nimeä. "Se tykkää pikkuveljestäni - he peuhaavat aina niin, että nukahtavat aikaisin illalla." Kun kaksi nuorinta jäsentä olivat nukkumassa hän voisi oleskella vanhempiensa kesken ja vaikkapa juoda vähän viiniä niin, että veli ei tulisi nurisemaan väliin. Pojasta Didi oli vieläkin liian nuori siemailemaan alkoholia sivistyneesti.

"Sinulla on pikkuveli?" mies kysyi vain aavistuksen katkeraan sävyyn, kuten aina puhuessaan perheistä ja viimeisteli seinää vetämällä laastia laattojen yli ja pyyhkimällä ylimääräisen pois.

"Joo, 10-vuotias kakara", Didi naurahti. Hän katseli hieman uinuvana miehen tarkkaa työskentelyä ja mietti oliko osannut itse yhtään - ei ainakaan yhtä hyvin. Laatat olivat kuitenkin päätyneet suoraan riviin seinälle. "Onko sinulla sisaruksia?" hän kysyi kiinnostuneena.

Paulus torjui kysymyksen olemuksellaan ja tuuppasi lastan melkein rajusti sankoon.
"Oli."

Voi ei, Didi oli tainnut kysyä huonon kysymyksen. Hän vakavoitui kuullessaan miehen vastauksen ja katseli toisen käytöstä. "Anteeksi, että kysyin", hän pahoitteli ja antoi asian olla. Uteliaisuudestaan hän halusi toki tietää mitä oli tapahtunut Pauluksen menneisyydessä muttei hän voinut udella. Hän oli hetken vaivaantuneena hiljaa, sillä ei osannut jatkaa siitä enää. Ei hän uskaltanut puhua omastakaan perheestään kun se ei varmasti tuntunut Pauluksesta mukavalta. "Remontoitko koko kerroksen yksinäsi?" hän kysyi sitten.

"Joo", mies murahti happamana ja pyyhki seinää laastista, "mitä oletit? Kotitonttujen avustavan?"

"No, että joku muu tallityöntekijä vaikkapa auttaisi?" hän ehdotti. Ei kovin moni yksinään kokonaista kerrosta ottanut hoidettavakseen, vaikka aikataulu olisikin löyhä. "Mutta minä olen täällä melkein aina, että voit kyllä pyytää auttamaan, jos on jotain jossa voin olla avuksi." Kyllä hänellä oli aikaa auttaa ja varmasti Corinne ja Hamishkin arvostaisivat, jos kerros valmistuisi nopeammin.

"Ei tämä kuulu tallityöntekijöiden hommiin", Paulus vastasi ja hieraisi laastia otsaansa pyyhkäistessään sitä kämmenselällä. Hän ei reagoinut avuntarjoukseen, mikä luolamieskielellä tarkoitti sen hyväksymistä.
"Teen tätä, koska haluan."

"Ai, selvä", Didi vastasi. Kai hän änkisi auttamaan joskus taas. Hän katsoi hetken Pauluksen laastista sotkeentuneita kasvoja ja nauroi sitten hieman. "Naamasi on kohta harmaa, kun tuhrit sitä laastilla."

"Mitä sitten?" mies kysyi ja työnsi tummanruskeaa tukkaa pois otsaltaan välittämättä siitä, että sekin sai vaaleampia raitoja.

"No, ei mitään kai", Didi sanoi hymyillen ja änki vapaana heiluvat kiharat korviensa taa. Miksiköhän hän oli avannut ne poninhännältä alunperin kun ne olivat niin tiellä? "Minkä ikäinen muuten olet?" Didi kysyi sitten yhtäkkiä, sillä ei ensinnäkään halunnut taas hiljaisuutta heidän välilleen mutta oli ajatellut asiaa jo silloin, kun he puhuivat perheistä.

Paulus vilkaisi naista epäluuloisena. Miksi? Näyttikö hän teini-ikäiseltä tai ikivanhalta?
"25. Entä itse?" hän kysyi nostaen leukaansa haastavasti.

Didi oli kuvitellut Pauluksen olevan vähintäänkin muutaman vuoden häntä vanhempi, muttei näyttänyt mitenkään vanhalta. "24", hän vastasi ja tunsi jostain syystä itsensä pieneksi ja nuoreksi.

Mies kohotti kulmaansa sarkastisesti.
"Haluatko tietää lempivärinikin?"

"No olisi minulla hyllyssä vaaleanpunainen ystäväkirja, jos haluat täyttää", hän heitti vitsillä. Ei hän sellaista omistanut - enää. Pienenä kyllä. "Mutta kerro, jos huvittaa", Didi kehotti katsellen Paulusta.

Paulus tuhahti osaamatta vastata takaisin kimmonneeseen kommenttiin ja jupisi itsekseen viimeistellessään seinää.
"Mihin rottasi jätit?"

Didi hymähti toisen reaktiolle, ei hän ollut olettanut kuulevansakaan lempiväriä. Kysymys sai Didin katomaan käytävälle, jossa Higgins, Foxy ja Nemo uinuivat. Angus nojasi hänen reiteensä. Lily löytyi nukkumasta Higginsin jaloissa. Suloinen näkyi sai käytävälle katselevan naisen hymyilemään. "Rotta nukkuu Higginsin sylissä tuolla. Se on ystävystynyt näiden kanssa niin nätisti."

Kun Didikin adoptoi miehen valitseman nimityksen pikkukoiralle, Pauluksen ailahteleva olemus kirkastui muutaman asteen ja mies väläytti vinon hymyn.
"Oletko sinäkin?"

Didi hymyili Pauluksen hymylle. Lily ansaitsi sen nimityksen, sillä näytti niin säälittävältä tullessaan koirajenginsä perässä ulkoa ryömittyään ties missä ja muutoin niin pörheä karva likaisena ja lättänänä. "Olen minä, ne ovat mahtavia. Ja pitävät sinustakin."

Mies kohotti kulmaansa kuivasti. Ilmeisesti se oli uskomatonta.
"Niin. Jopa minusta", hän mutisi, "oletko tutustunut työntekijöihin?"

Ei se ollut Didistä uskomatonta, vaikka Paulus olikin normaalia jurompi persoona. Kunhan oli todennut. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan. "No... joihinkin." Eli ei melkein kehenkään. "Oliveriin, ja kun ensimmäisen kerran kävin täällä niin Troyn ja Caininkin tapasin", hän luetteli olettaen, että Paulus tunsi nämä ihmiset.

Paulus tiesi australialaisen, turhan hyväntuulisen valmentajan, hänen kanssaan juroudesta kilpailevan ratsuttajan sekä tallitöitä tekevän Oliverin lähinnä nimeltä ja satunnaisilta kohtaamisilta; Oliverista hän voisi jopa pitää. Miehen tapa huolehtia siskostaan puhutteli Pauluksen arvoja ja ansaitsi harvinaisen hyväksynnän.
"Pyydettiinkö sinua Valencian kisamatkalle?"

Pauluksen seuraava kysymys herätti Didissä hirmuisen innostuksen. "Joo", hän vastasi hymyillen leveästi. Hän pääsisi Espanjaan, isoihin hienoihin kisoihin ja hevosten pariin. Pois kylmästä Englannista. "Suostuin melkein samantein", hän lisäsi. Melkein, sillä hänen piti selvittää, josko Lilylle saataisiin joku hoitopaikka siksi aikaa.

Mies vilkaisi Didiä kuin järkensä menettänyttä - samoin hän teki kaikkia, jotka hehkuttivat kisoja, käytännössä siis koko hevoskansaa. Hän luovutti aina ilomielin paikkansa muille, joskin oli nyt onnellisessa asemassa, jossa kävi vain silloin tällöin Englannin sisäisissä kisoissa Maggien tai Effien kuskina. Hänelle oli riittänyt Floridan matka - vainoharhainen tarkastus Yhdysvalloissa oli vain kirsikka kamalan matkan huipulla.
"Onnea vaan matkaan", hän mutisi, vaikka hän olisikin varmaan viihtynyt Lucyn kanssa. Paulus ei kuitenkaan ollut asiakaspalvelija eikä stressaantuneiden, tärkeilevien hevosenomistajien hyysääminen totta totisesti käynyt häneltä luonnostaan.

"Sitä tarvitaan. En ole ollut kisamatkalla moneen vuoteen, enkä kyllä kertaakaan ulkomailla varsinkaan", Didi sanoi. Muutaman kerran pidemmällä aluekisojen perässä, muutoin lähitallien välisissä kisoissa ja mestaruuksissa - Ricardin kanssa tietty. "Saan kontolleni kai Miyato Calounin hevoset Coran ja Huzzlen", hän totesi, "enkä edes tiedä millaisia ne hevoset ovat." Matkasta puhuminen oli saanut hänet heräämään pienestä väsähdyksestä. Hän odotti sitä innolla, vaikka halusikin osata toimia oikein eikä ollut varma osasiko.

Ei Pauluskaan tiennyt mainittuja hevosia muuten kuin satunnaisen sivustaseuraajan silmin. Hän kurtisti kulmiaan miettiessään hetken.
"Cora on kai ihan täysipäinen eläin", hän kommentoi ja jätti harvinaisen hienotunteisesti mainitsematta, millainen maine läsipäisellä punarautiaalla oli. Didi näytti varsin hentoiselta.
"Hauskaa matkaa, kai", mies toivotti happamaan sävyyn, lähinnä siksi, ettei ollut tottunut toivottamaan ihmisiä muualle kuin hornantuuttiin.

"Okei, no enköhän minä siellä selviä", Didi yritti kuulostaa huolettomalta. Kyllä kai muut tiesivät, että hän tulisi varmaankin olemaan porukan kokemattomin eivätkä jakaisi hänelle jengin hulluimpia hevosia - toivottavasti. "Kiitos", Didi sanoi naurahtaen. "Mukavaa päästä ulkomaille, lämpimään."

Paulus kohautti olkiaan ja työnsi itsepäisesti leukaansa eteen kuin puolustaakseen olemuksellaan sateista ja tällä hetkellä kurjaa kotimaataan. Effie moitti usein, että hän oli kuin vanha, uomiinsa jumahtanut papparainen vastustaessaan kaikkea uutta.
"Tungosta ja turisteja ja hepatiittia", mies jupisi itsekseen, tuuppasi hiuksia pois otsaltaan ja pyyhkäisi valmistunutta seinää.
"Oletko matkustellut paljonkin?"

"Silkinpehmeää hiekkaa, lämmintä vettä ja mielenkiintoisia ulkomaalaisia ihmisiä", Didi luetteli vastaukseksi haaveillen. Kesävaatteille tulisi käyttöä, heidän määränpäässään olisi varmasti useampi kymmenen astetta lämpimämpi kuin täällä. "Olen minä jonkun verran, Intiassa sukuni luona ja Kreikassa ja Ranskassa nuorempana", hän kertoi. Intiassa oli samaan aikaan ihanaa ja vaikeaa. Hänestä tuntui, että hän oli tottunut Englannissa liian hyvään ja lellitty, sillä hänen sukunsa eli niin eri tavalla. Kuitenkin Intia tuntui kuin kodilta ja kulttuuri oli ollut hänelle lapsesta pitäen todella ihana monine jumalineen ja ruokineen.

Se sai Pauluksen huomion.
"Intiassa?" mies toisti huonosti peiteltyä kiinnostusta äänessään. Intia ei ollut normaali turistikohde.

"Joo", Didi sanoi ujosti. Hän ei kovinkaan monelle puhunut juuristaan, sitä ei vain koskaan tullut mainittua. "Äiti on intialainen, muutti Englantiin veljensä ja isovanhempieni kanssa kauan sitten."

Mies tuijotti naista hetken mittaillen tätä katseellaan. Kieltämättä Didissä oli jotain eksoottista. Paulus nykäisi katseensa yskäisten alas ja julmisteli hetken kulmat kurtussa ja siivoten jälkiään.
"Millaista siellä on?" hän kysyi äreään sävyyn, mutta selvästi kiinnostuneena.

Didi katseli hieman vaivaantuneena kahden erivärisen silmän katsetta pohtien, josko muiltakin jäi huomaamatta hänen jokseenkin intialainen ulkonäkönsä. Omasta mielestään se näkyi selvästikin. "Todella kaunista mutta erilaista. Liikenteessä on aivan karmivaa mutta pidän sukuni asuinalueista. Siellä ei ole kiire mihinkään", Didi kertoi hymyillen hieman kaikille muistoille.

Paulus nousi jaloilleen, pyyhkäisi mustien farkkujen rispaantuneita polvia ja noukki remonttitarvikkeet kasaan.
"Jaa", hän kommentoi uskaltamatta näyttää mielenkiintoaan enempää: vahinko oli jo tapahtunut. Hän ei halunnut lähteä Britanniasta, mutta koki kaukaiset, eri maailmasta olevat maat mielenkiintoisiksi. Ehkä hän joskus suostuisi lähtemään matkalle jonnekin - muualle kuin naurettaviin Yhdysvaltoihin, jotka pitivät häntä terroristina.
"Voit mennä nukkumaan nyt. Olen lopettanut."

Didi katseli nättiä laattaseinää. Pauluksen ollessa koko pituudessaan Didistä tuntui jälleen pieneltä, niinkuin joka päivä. Mitä nyt arkipäivään kuului työtasoille nouseminen, kun hyllyille ei ylettänyt. Tuolit ja jakkarat olivat aina käytössä...hmph. "Ai, okei", Didi tokaisi, "kai menen. Kunhan vien nämä lasit takaisin keittiöön", ja nappasi Pauluksenkin lasin käteensä, omaansa hän ei ollut laskenut lainkaan.

Mies kohautti vaivaantuneena olkiaan ja pujottautui ovesta valottomaan käytävään varoen tarkasti, ettei mennyt liian lähelle naista. Koirien kynsien rapina seurasi Paulusta pimeyteen. Hän ei tiennyt, mikä häneen oli mennyt - normaalisti hän piti uusille ihmisille torjuvaa mykkäkoulua vähintään pari kuukautta. Mitä nyt oli naljaillut Bealle tämän tultua kuin tokaluokkalainen, kuten Effie asian ilmaisi. Olisi varmasti parasta pitää etäisyyttä, ennen kuin hän aiheuttaisi lisää harmia.

Didi antoi ovella tilaa miehelle, joka poistui paikalta ja seurasi portaita alas, mennen lasit kädessä keittiöön. Sitten hän sulki tyhjän kartanon valot ja käveli tilavaan huoneeseensa. Muut koirat olivat menneet omia teitään mutta käytävällä unenpöpperöinen koira tuli vastaan, päätyi naisen syliin ja pääsi hänen viereensä nukkumaan pehmeään sänkyyn.

Maanantai 29. kesäkuuta, aamu

Kartanossa yöpyminen oli ollut siistimpää, kuin Bailey olisi voinut odottaa. Hän oli pitkään miettinyt, miltä arvokkaassa isossa talossa näyttäisi ja jylhät huoneet ja tyylikkäät kalusteet olivat ylittäneet hänen odotuksensa. Gracen kanssa oli ollut myös hauska nukkua samassa huoneessa, tyttöä vain harmitti miten niinkin isossa kartanossa ei saattanut olla kolmen hengen majoitushuoneita. Caitlyn oli kuitenkin sanonut, että pärjäisi ja niin hän varmaan pärjäsikin. Maanantai-aamuna Bailey heräsi pirteänä, valmiina mahtavan leirin ensimmäiseen päivään. Saatuaan Gracen hereille, harjattuaan takapuoltaan hipovat hiuksensa kuosiin ja puettuaan hän asteli ystäviensä kanssa käsi kynkässä hienon aamiaspöydän ääreen.
Didi oli herännyt aikaisin. Hän oli oppinut koululeiristä, että nuoret saattoivat olla aivan käsittämättömän nirsoja ja tarkkoja. Siitä syystä hän oli pitänyt huolen, että kenttäleirin ruoat olisivat toistaan maistuvampia ja leipä varmasti tuoretta. Aamiaispöytä oli ajallaan pystyssä ja täynnä mitä ihanimpia herkkuja. Didi nautti sen antimista keittiön puolella tervehdittyään kaikille uusille leiriläisille huomenet.
Bailey katseli leiritovereitaan mielenkiinnolla ja tunnisti joukosta jo nyt ihmisiä, joita varmastikin haluaisi vältellä jatkossa. Heistä oikein huokui snobimaisuus ja raha. Korjattuaan mustasankaisten lasiensa asentoa hän nappasi lautaselleen lisää tuoretta leipää.
"Sitten vain päivä käyntiin, teillä on ensimmäisenä edessä mielenkiintoista teoriaa", Didi toivotti nuorille hymysuin, vaikka saikin osittain väsynyttä nurinaa vastauksekseen. Korjattuaan pöydän ja käytyään petaamassa leiriläisten huoneet Didikin suuntasi kohti tallia ja Sunnyn karsinalle. Pörröinen poni hörisi hieman ujosti hänelle ja asteli muutaman askeleen oven eteen.

Koululeirin jälkeen koittanut kenttäleiri oli Paulukselle lupaavampi, sillä suurin osa leiriläisistä oli osa maajoukkueita ja osasi siis ratsastaa ja käsitellä hevosiaan; toisin kuin useampi kouluvalmennukseen osallistunut nuori. Miehen silmissä jokaikinen osallistuja oli tietenkin etuoikeutettu, mutta osa oli pahempia kuin toiset - sen hän oli huomannut jo teinien saapuessa edellisenä päivänä. Hän tiesi jo nyt, ettei tulisi toimeen yhden prinsessan kanssa, joka seurasi sysirautiaan puoliverisensä perässä katsellen arvioiden työntekijöiden toimia, mutta ei nostanut pikkusormeakaan osallistuakseen itse. Onneksi Pauluksen työ oli hevosten hoitamista - ja mahdollisuus viettää aikaa Lucyn kanssa ilman kiusaantuneisuutta. Hevoset olivat edellisellä valmennusleirillä olleet varsin pahatapaisia; eikä ihme, kun omistajat antoivat niiden kävellä ylitseen miten mielivät. Edellisen illan ja aamutallin perusteella Paulus saattoi päätellä näiden olevan eri sarjaa, mutta kilpahevosille kai sallittiin enemmän myönnytyksiä. Lihaksikas mustanruunikko oli osoittanut olevansa haastava lähes jokaisella saralla, nuori, tumma kimo hermoili, kiiltävä, musta täysiverinen käyttäytyi kuin kuningas; mies otti kuin vaivihkaa haastavimmat hevoset hoitaakseen, jotta Lucy ei tulisi tallotuksi tai purruksi.
"Huomenta", hän tervehti Didiä kädet taskuissa tullessaan ulkoa tammakäytävälle, missä naisen uusi poni majaili.
"Haluatko sen seuraavaksi yöksi jo laitumelle?" mies kysyi seisahtuen karsinan kohdalle.

Didi liu'utti karsinan oven auki ja taputti Sunnya kaulalle. Tamman kunto oli alkanut kohoamaan, hermot parantumaan ja päivärytmikin oli muuttunut hyvin Rosingsin tapaiseksi. Tamma tuntui viihtyvän komeissa tiloissa eikä kaivannut enää pihattoon rymyämään. Vaikka ulkonahan se sai paljon ollakin. "Huomenta", Didi vastasi Paulukselle, jonka puoleen kääntyi jatkaen kuitenkin tamman takkuisen ja paksun harjan setvimistä sormillaan. Se oli niin tuuhea, ettei sitä saanut oikein mitenkään asettumaan. "Se voisi olla ihan hyvä", Didi nyökkäsi katsahdettuaan poniinsa päin. "Ketä muita siellä on?" Sunny nauttisi varmasti kunnon laidunlomasta mutta Didi piti sitä mieluummin ratsutuksessa nyt, kun he olivat päässeet kunnonkohotuksessa alkuun. Viime viikkojen aikana tamma oli jopa tuntunut halukkaammalta etenemään.

"Millä laitumella?" mies kysyi ja katsahti ponia, joka erottui kiiltäväkarvaisista, pitkäjalkaisista puoliverisistä. Kaikki tallin hevoset olivat siirtyneet kesäksi joko tallialueen ympäristöön pystyteyille kesälaitumille tai hieman lähempänä tallia oleviin, pienempiin kesätarhoihin, joiden avulla nekin saivat vihreää ja ennen kaikkea, joiden avulla ympärivuotiset tarhat saivat levätä ja ne saatiin siivottua perusteellisesti. Kesäkuu olikin hujahtanut siinä hommassa: aitojen lakkaamisessa ja tarhasuojien huollossa.
"Se voisi viihtyä samalla, missä Nimbus ja Ivory ovat. Siellä on lähinnä Nimbuksen tarhakavereita ja muutama muu leppoisa elukka", mies sanoi, "se on tuolla itäpuolen metsikön takana."

Didi katsoi Paulusta hetken hiljaa ja tajusi, että suurinosa hevosistahan täällä oli laitumilla kesällä eli laitumia oli useampia. "Joo... kuulostaa ihan hyvältä", hän vastasi ja sukaisi hiuksiaan, joista suurinosa oli sidottuna matalalla, aamukiireiden ansiosta hieman sottaisella poninhännällä. "Sunny menee melkein millaisessa laumassa vain, se on tällainen sopeutuvainen", Didi naurahti ja nojautui pieneen karvakasaan, joka seisoi laiskasti paikallaan ja katseli avonaista oviaukkoa ja miestä kiinnostuneena. Poni oli päivä päivältä suloisempi, vähemmän ujo ja riehakkaampi ratsastaa. Didillä oli ollut sen kanssa niin hauskaa, että vaikeuksista huolimatta hän ei katunut ponin ostoa hetkeäkään.

"Eiköhän se sinne sovi. Voin näyttää sen jossain vaiheessa", Paulus lupasi ja vilkaisi kelloaan. Oli tulla kiire.
"Nähdään myöhemmin", hän huikkasi, ennen kuin lähti harppomaan käytävää eteenpäin. Ensimmäinen ryhmä oli tulossa pian valmennukseensa, joten oli ruvettava laittamaan hevosia. Onneksi useampi varusti hevosensa itse, mutta siihen ei voinut luottaa, joten he valmistelivat hevoset Lucyn kanssa: harjasivat ne ja varustivat ne tarvittavilla suojilla tai pinteleillä. Mies oli ottanut kolme hankalinta vastuulleen, joten varasi aikaa saada ne valmiiksi, ennen omistajien saapumista - hän ei suostunut purtavaksi ja potkittavaksi, mutta omistajat usein kauhistelivat minkäänlaista hevosen komentamista.

"Käy", Didi sanoi hymyillen. "Nähdään", onneksi Paulus oli kellonajasta selvillä, sillä Didilläkään ei ollut turhaa aikaa näin leiriviikkoina. Hän puski oven Sunnyn nenän edestä kiinni ja käveli hakemaan ponin punaista pakkia. Hän kerkeäisi harjailemaan tammaa nyt, auttelemaan valmennuksen alun kanssa ja lähtisi sitten tekemään lounasta kenttäleiriläisille. Tamma oli niin sottainen, että Didi ei tiennyt pitäisikö hänen itkeä vai nauraa. Poni puhdistui kuitenkin tarpeeksi nopeasti ja hän ehti kävellä ratsukoiden perässä kentälle. Joukossa oli monennäköisiä ratsuja ja ratsastajia, Didi meni roikkumaan tärkeilevän näköiselle tytölle ja käveli sitten kentän laidalle nojailemaan.

Paulus varmisti Lucyn kanssa kaikkien olevan selässä oikean mittaisilla jalustimilla, ennen kuin lähtivät töihinsä. Valmennusten välissä oleva aika meni tehokkaasti tallin töihin - heinäkuu oli varattu tallin ja maneesien sekä kenttien kunnostukseen. Effie halusi kaiken kuntoon, ennen kuun loppupuolella olevia, kansainvälisiä kisoja. Mies kävi silloin tällöin vilkaisemassa valmennusten kulkua, mutta oli todennut kouluvalmennusten olevan tylsää katsottavaa - ainakin tällä tasolla, kun kukaan ei lennellyt tai sählännyt samoin kuin edellisellä leirillä. Maajoukkueen kolme edustajaa huippuhevosineen, kunnianhimoinen harrastaja puoliverisellä ruunalla sekä maajoukkueeseen kuuluvien tyttöjen vanhempi, selvästi taitava ystävä nuoren kenttäratsun kanssa tarjosivat hyvin erilaisen näkymän kuin vaikka edellisen leirin Symphony, joka vain leperteli pullistelevalle orilleen, joka kiikutti teiniä miten sattui. Niinpä valmennusten väliin jäi hyvää aikaa hoitaa omat vastuuhevosensa ja tallin työt. Paulus ja Lucy olivat saaneet vastuulleen leirien hevoset ja valmennukset, koska suurin osa heidän vastuuhevosistaan oli yötä päivää ulkona ja joko täysin laitumella tai kevennetyssä liikutuksessa. Paulus halusi antaa Nimbuksen lomailla kesää, joten ei ratsastaisi laisinkaan kuukauteen tai pariin.

Katsottuaan hetken valmennuksen kulkua Didi oli vakuuttunut siitä, että ratsastajat pärjäisivät ja näyttivät aikaisempiaan järkevimmiltä. Ruoka ei kuitenkaan näillekään automaatista valmistunut, vaan nainen reippaili kartanon keittiöön ruoanlaittoon. Keittiö oli tullut tutuksi ja hän työskenteli siellä kuin kone. Ja tiuhalla työtahdilla se oli oikein hyödyllistäkin. Hyötyä oli myös siitä, että Didi oli jo viime viikolla tehnyt samat ruoat -  tänään oli keittopäivä. Aamulla pyöriteltyä leipää oli jäänyt mainiosti yli myös lounaalle, joten jäljelle jäi soppakattiloiden pyörittely ja lisukkeiden valmistaminen. Kattaessaan pöytää Didi toivoi, että kenttäläiset arvostaisivat hänen ruokiaan. Ei sillä, että hän heidän hyväksyntäänsä niin paljoa tarvitsisikaan mutta hän halusi antaa erinomaisen muiston Rosings Parkista. Eikä hän halunnut, että moitteet kiirisivät kenenkään korviin hänen tekosistaan. Siitä syystä Didi pitikin huolta leiriläisistä, ruoasta ja siisteydestä jopa oman jaksamisensa ylitse. Uusi viikko antoi hänelle kuitenkin uutta tarmoa ja hän oli saanut nukkua viikonloppunakin paremmin. Leiriläisten löytäessä tiensä nätisti katetun ison pöydän ääreen Didi asteli pöydän päähän ja kertoi nuorille päivän menuut ja hieman iltapäivän ohjelmaa. Keittiön puolella hän istuutui tuolille, risti jalkansa ja naposteli tekemäänsä katkarapusalaattia.

"Miten täällä sujuu?" ääneti kartanon keittiöön ilmestynyt Effie kysyi. Naisessa oli normaalistikin jokseenkin maaninen, pelottavan tarmokas väre, mutta nyt hän oli Pauluksen mukaan siirtynyt supermoodiin. Kieltämättä selvästi laihtunut ja stressaantuneen oloinen, neuroottista häkkilintua muistuttava nainen oli hurja näky ei niinkään ulkomuotonsa, vaan jo valmiiksi suurten, pöllömäisten silmien unettoman, maanisen kiilun. Sitä työnarkomaanin yli-inhimillinen työtaakka, perfektionismi ja ahdistava parisuhde teettivät, kai. Kynähameeseen ja hohtavan valkoiseen puseroon pukeutuneella naisella oli tabletti käsissään, jolle hän oli valmiina merkitsemään muistiinpanoja.

"Ai hei Effie", Didi moikkasi saatuaan alas juuri ottamansa haarukallisen. Hän oli varsin rentoutuneella tuulella, eritoten verrattuna juttelutoveriinsa. "Hyvin, tuolla ne lapset syövät, toivottavasti mielellään. Ei ole ainakaan kukaan tullut vielä marisemaan", Didi naurahti hieman ja heilautti kättään ruokasalia kohden. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen v-aukkoiseen t-paitaan ja kuluneisiin, vanhoihin farkkuihinsa, jotka olivat osoittautuneet varsin mukaviksi työhousuiksi.

"Tilat on siivottu ja loput päivän ruokailuista hoituvat aikataulun mukaan?" Effie varmisti vilkaisten aikatauluaan. "Millaisia huomioita olet tehnyt leirien rakenteesta ja toiminnasta? Onko jotain, mitä haluaisit kehittää seuraavaa leiriä varten?"

"Jep", Didi nyökkäsi reippaana. Kartano alkoi kaiken kaikkiaan jo vähitellen näyttämään edustuskuntoiselta ja Didi oli työstään ylpeä. Effien seuraava tarkka kysymys sai naisen miettimään hetken ja pudistamaan sitten kevyesti päätään. "Kaikki on mennyt todella hyvin minun näkökulmastani. Leiriläiset ovat viihtyneet verrattain ihan hyvin eikä mitään isoa ole sattunut. Sanoisin,että jos jatkamme tällä tyylillä niin kaikki sujuu loistavasti." Didi lisäsi puheidensa loppuun rohkaisevan hymyn stressaantuneen oloisen naisen suuntaan. "Milloin viimeksi olet istuutunut alas? Jos vaikka ottaisit vähän salaattia pikkupurtavaksi", Didi sanoi pirteään, kysyvään sävyyn ja ojentaen istualtaan naiselle puolitäyttä, värikästä salaattikulhoa.

"Ei kiitos", Effie kuittasi tarjouksen kohteliaalla hymyllä ja naputti Didin vastauksen tiedostoihinsa.
"16.-20. heinäkuuta sekä 23.-26. heinäkuuta järjestämme kansainväliset kisat, joten luultavasti kartano majoittaa VIP-vieraita. Lisäksi tarvitsemme monenlaista tarjoilua sekä kisaväelle että katsojille. Mikäli haluaisit jatkaa kartanovastaavana, huolehtia VIP:eiden täysihoidosta tai suunnitella kisojen tarjoilua tai ruokailumahdollisuuksia, ole yhteydessä minuun. Jos haluat palata takaisin taloudenhoitajan töihin, kerro minulle mahdollisimman pian, niin järjestän palvelut muualta."

Didi laski kulhon takaisin pöydälle ja kohautti olkiaan. Ei sitten. Hän ei kuitenkaan muuttanut mieltään, että naisen täytyisi rentoutua jossain välissä edes hieman. Hän laski sylistään lautasen kulhon viereen aterimineen ja käveli tarkistamaan keittiönsuulta leiriläisiä, jotka supisivat hiljaa keskenään satunnaisia asioita. Pientä ujostelua oli selvästi havaittavissa mutta Didi uskoi, että kaikki löytäisivät leiriltä uusia ystäviä viikon mittaan. "16-20 ja 23-26. heinäkuuta?", hän pohti ääneen kun palasi Effien luo. "Kuulostaa ihan järkevältä, luulisi onnistuvan muutaman apukäden kanssa. Voin mieluusti auttaa järjestelyissä ja kartanon pyörittämisessä", Didi hymyili. Ei sillä, että hän olisi edes kehdannut kieltäytyä. Kansainväliset kisat kuulostivat mielenkiintoiselta tapahtumalta ja toisivat varmasti aivan toisenlaista eloa Rosingsiin.

"Jo kilpailijoita tulee noiden päivien aikana olemaan useampia satoja - siihen lisätään vielä hevosenhoitajat, valmentajat, omaiset ja yleisö", Effie huokasi ja vajosi hetkeksi tuolille pöydän ääreen.
"Olemme niin syrjässä, että on sekä velvollisuus että mahdollisuus luoda tänne ravintola ja kahvila, josta he saavat ruokaa", nainen kuvaili, "voisimme palkata keittiöhenkilökunnan pyörittämään sitä viikonloppujen ajaksi. Lisäksi itse kisapaikka tarvitsee tarjoilua yleisöä varten."

"On siinä paljon väkeä kyllä", Didi päivitteli. "Voisi kuvitella, että tässä alueella on oikein hyviä catering-palveluita tai vaikkapa kahviloita, jotka pystyvät auttamaan. Sillä kukapa ei haluaisi näin isoa keikkaa itselleen, sehän on hirmu hyvä tilaisuus", hän pohdiskeli. Vaikka toki näin isoon tapahtumaan tarvittiin paljon henkilökuntaa, täytyisi varmasti ainakin Newcastlen suunnalla olla sopivia palveluita. "Mutta minua saa ehdottomasti pyytää apuun mihin vain, voin vaikka selvittää näitä palveluita tai kokata... tai tarjoilla?"

"Voisit ainakin valvoa, että kartanossa kaikki sujuu kuten pitääkin. Tunnet tämän paikan, joten voit auttaa vierasta henkilökuntaa ja kenties voisit olla vastuussa siitä, että VIP:t saavat kaiken tarvitsemansa?" Effie ehdotti ja juoksutti sormet läpi lyhyestä, punavaaleasta tukastaan.

"Joo, käy", Didi nyökkäsi. Hän istuutui takaisin alas ja noukki haarukalla katkarapuja ja salaatinlehtien palasia lautaseltaan. Kun muutama nuori asteli keittiöön tuomaan astioitaan ja kiittivät ruoasta Didi hymyili heille ja kiitti takaisin tyytyväisenä. Hän kääntyi Effien puoleen heidän lähdettyään ja virnisti. "Vielä on olemassa nuoria, joilla on käytöstapoja!"

"Ilmeisesti", Effie vilkaisi nuorten perään. Ainakin VIP-vieraita varten olisi oltava kunnon tarjoilu, jossa asiat kerättäisiin ihmisten edestä eikä näiden tarvitsisi laskeutua tuomaan niitä itse kellarikerroksen keittiöön. Hän oli jo nyt saanut tiedon useista maailman huipulla olevista valmentajista ja kilparatsastajista, jotka olivat tulossa rouva Fairchildin - tai Lady Northumberlandin, joskaan Corinne ei moista titteliä sietänyt - luo. Effie halusi tarjota sen kaliiperin vieraille viiden tähden majoituksen.
"Hyvä. Kiitos palautteestasi. Minun pitää palata tallin puolelle", hän sanoi katsahtaen levottomasti kelloaan.

Maanantai 25. tammikuuta 2016

Oli tavanomainen maanantai ja Bailey oli aikaisin liikenteessä tallilla, sillä hänen iltapäivänsä viimeinen oppitunti oli peruttu. Hyvä vain, hänellä oli paljon opiskeltavaa ja mitä nopeammin hän ratsastaisi hevoset sitä aikaisemmin hän pääsisi kotiin tekemään läksyjä ja esseitä. Välillä ainainen kiire uuvutti mutta koska Kara oli ollut hyvä viime viikolla hän jopa odotti sen ratsastamista. Tunne oli outo ja typerä koska se olisi varmasti kuitenkin taas ihan hirveä. Oli toiveajattelua, että se olisi parantanut tapansa lopullisesti.
Bailey asteli tallin käytävälle ja otti tuttuun tapaan Karan ensimmäisenä, sillä se potki seiniä ja näpersi epäilyttävän kovaäänisesti kaurakuppiaan. Oli parempi viedä se purkamaan energiaa kun Blake osasi odottaa aavistuksen paremmin. Se ei sentäs rikkonut mitään.
Tyttö kiersi paksut, pitkät hiuksensa matalalle poninhännälle ja laski pölyisän treenikypärän päähänsä. Hän talutti Karan tallin etukiveykselle ja nousi steppaavan hevosen selkään. No johan oli taas kertynyt vapaapäivän aikana energiaa, Bailey ajatteli ja antoi Karan lähteä kävelemään kun oli kiristänyt vyön. Alkukäynnit maastossa tuskin haittaisivat ketään - tottakai hän oli kuullut sekopäisestä miehestä kivääreineen ja ajatus tämän kohtaamisesta inhotti mutta miten he saattaisivat keskellä kirkasta päivää kohdata jos he kiertäisivät vain lyhyen alkukierroksen tallin vieressä. Mahdollisuudet olivat niin pienet, että Bailey otti riskin ja ohjasi reippaasti kävelevän orin maastotielle.

Kyseinen, epäimartelevasti sekopäiseksi mieheksi leimattu kulkija ei suinkaan rajoittanut harrastustaan vain yöaikaan. Mustanpuhuva, kasvonsa syvän hupun pimeyteen haudannut mies kulki äänettömin askelin metsässä, joka normaalisti oli päivänvalossa kutsuva ja täynnä elämää - mutta tästä kulkijasta välittyvä energia langetti ympärilleen luonnottoman, uhkaavan hiljaisuuden. Eläimet väistivät ja painuivat piiloon; linnut hiljenivät, ja metsän uusi kuningas paistatteli vaikutusvallassaan. Tallin liikennettä metodisesti tarkkaillut mies oli tullut tarjoamaan pieniä yllätyksiä arkeen. Mies astui näkymättömistä hiljaisille, ratsastajien suosimille teille ja poluille, kaivoi maahan kuoppia, jotka parhaassa tapauksessa rikkoivat hevosen jalan siihen askeleeseen, ja naamioi ne risuin ja kuollein lehdin. Välttääkseen yksitoikkoisuutta tämä kulkija sirotteli kulkiessaan rosoreunaisia lasinsirpaleita ratsastuspoluille, ja katosi jälleen jälkiä jättämättä uudelleen metsän varjoihin. Työ oli vasta alkanut.

Metsätiellä oli rauhoittavan hiljaista, Bailey ei ollut vielä tottunut yksin maastoiluun nyt kun Natasha oli lähtenyt mutta siinä rauhallisuudessa oli jotakin omaa viehätystään. Tyttö ei jaksanut ajatella typerää maskimiestä ja hänen inhottavia temppujaan vaan näpersi nopein ottein vietin ystävälleen ja leperteli korvat hörössä kulkevalle Karalle, kun otti sen kävelystä videota puhelimellaan. Metsässä oli miellyttävän hiljaista, eikä se häirinnyt Baileytä vaan hän oli lähinnä onnellinen, että pääsi tallille rauhoittumaan meluisan koulun sijaan. Bailey keräsi ohjia kun he olivat kääntyneet syrjäisemmälle polulle, josta pääsisi ympyrän kiertäen takaisin tallille. Lyhyt kierros teki hyvää Karalle ja se sai puuskuttaa menemään ilman että häiritsi ketään. Se steppaili välillä ja kun se laski pitkälle käynnilleen se nyki ohjia. Bailey siirsi sen raviin hetken päästä, sillä hän ei keksinyt muutakaan tapaa pitää vahvaa hevosta käsissään kun se halusi päästä liikkumaan.

Metsän kiistaton kuningas havahtui kuullessaan jostain kauempaa lähestyvän hevosen askeleet. Mies ripotteli loputkin lasinsiruista hiekan ja vanhojen lehtien sekaan, mittaili aikaansaannostaan hetken kuin taiteilija mestariteostaan ja potkaisi maakerrosta naamioimaan hänen lahjansa hevoskansalle, ennen kuin astui jälleen metsän suojiin. Mies asettui muutaman metrin päähän tiestä, sopivaan näkösuojaan vanhan kuusen varjoissa ja säi seuraamaan mielenkiinnolla, mitä tapahtuisi. Tule vain hevonen, tule vain.

Bailey ei huomannut etenevässä tiessä mitään ihmeellistä mutta yht'äkkinen muutos Karassa huoletti tyttöä. Sen koko keho oli jännittynyt ja se tuntui räjähdysherkältä. Pitkät korvat kuuntelivat tarkasti vähimpiäkin ääniä ympäristössä ja sen outo käyttäytyminen sai Baileynkin vilkaisemaan ympärilleen. Pelkkää metsää ja tie. Ei mitään erikoista, ei yhtään pelättävää, hän väitti itselleen vaikka puristikin ohjia pelko riipien rinnassa. Ei se mies voi olla täällä, ei se ole. Kara ravasi eteenpäin eivätkä he tulleet vastaan ketään pelottavaa miestä - turhaan hän pelkäsi. Tien pinta rasahti kuitenkin kun Kara astui seuraavan kerran alas ja hevonen sävähti kavioihin osuneiden sirpaleiden ansiosta. Ilkeä rasahdus sai Baileyn säikähtämään ja Karan säikähtämään omistajansa reaktiota. Ori tanssahteli vauhkoontuneena kivusta ja Bailey piti sitä kasassa minkä pystyi. Kun tien viereisestä hiirenhiljaisesta metsästä kuului ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä räsähdys oli ori kerännyt jo niin paljon jännitystä itseensä, että se hyppäsi pystyyn ja varautumaton Bailey kaatui alas sen selästä.

Äänetön tarkkailija seurasi tilannetta varjoista. Ainakin hevosella oli lahjoja draamaan, vaikka mies toivoikin vaivanpalkaksi jotain hieman… Palkitsevampaa. Mustanpuhuva kulkija vetäytyi äänettömin askelin syvemmälle ympäröivään metsään. Tässä hänen työnsä oli tehty.

Bailey mätkähti maahan selälteen ja samaiset lasinsirut rasahtivat hänen allaan ikävästi. Ennenkuin tyttö tajusikaan hän valui taaksepäin vasen jalka jalustimeen jumittuneena. Kara oli sekaisin, sitä sattui ja pelotti. Se peruutti lähestulkoon takajaloillaan ja vei tyttöä mukanaan ja kun hetken taistelun jälkeen Bailey sai vedettyä jalkansa jalustimesta ori otti jalat alleen ja laukkasi hänen näkökentästään ulos. Ei oli ainoa ajatus, joka toistui tytön päässä. Mitä tapahtui, miksi, miten? Hän yritti huutaa hädissään Karan perään mutta ei enää nähnyt sitä ja oli jäänyt yksin maahan makaamaan. Oliko tämä miehen tekeleitä, missä hän oli? Mitä jos se sekopää olikin täällä vielä. Bailey rykäisi itsensä istuaalleen vaikka häntä särki oikeaan olkapäähän, vihloi selkään ja jalkaa jomotti ikävästi. Hän katseli ympärilleen peloissaan. Mitä jos miehellä oli kivääri mukana, ehkä ilkivalta kohdistuisi ihmisiinkin ja tuo tulisi ja kidnappaisi hänet.
Kara nelisti silmät vauhkona vilkkuen takaisin tallille, josta he olivat vasta äsken lähteneet. Vihreät jalustimet läiskyivät sen kylkiin ja ohjat uhkasivat valua kavioiden sekaan. Ori ei rauhoittunut tallipihassakaan vaan laukkasi ympäri etupihaa.

Tallipihalla joukko Rosings Parkin viininpunaisiin takkeihin pukeutuneita työntekijöitä kokoontuivat neuvottelemaan ja pyydystämään saapunutta ratsua. Ilman ratsastajaa palaava hevonen oli aina huonoja uutisia - tässä tilassa oleva erittäin huonoja. Työntekijöiden tiedustellessa toisiltaan oliko hevosen omistaja kertonut, minne oli menossa, ja suunnittellessa reittejä, joita lähteä etsimään, toinen ratsukko oli jo matkalla yksin jääneen tytön suuntaan.
Viehättävästi kimoutuva irlantilaisori ei ollut miehen kaipaama palkinto mahdollisuudesta tulla tallille arkipäivänä, mutta Paddy oli sairaslomalla jonkinlaisen psykopaatin hyökkäyksen seurauksena. Charlesin oli edelleen vaikeaa uskoa ainutlaatuisen hevosensa loukkaantumisen syytä. Duffy oli pistänyt vastaan jo tallipihalla, sitten tallitiellä, jokaisessa matkalle osuneessa risteyksessä ja ilmeisesti aina, kun mieli teki. Ori venkoili ja väänsi kättä yrittäen kiepahtaa kotiinpäin pää taivaissa ja kuurona ratsastajan avuille, mutta Charles Edgerlyä ei tunnettu periksiantamisesta. Mies vaati kimoa päättäväisellä, teräksisellä tyyneydellä eteen, kunnes se laukkasi voimakkaalla, pyörivällä rytmillä paksu, vaalea häntä perässä liehuen ja suipot, edelleen tummahkot korvat hörössä. Seuraavassa hetkessä hevonen tietenkin iski jarrut pohjaan ja suisti miehen rajusti kaulalleen. Charles väänsi itsensä jokseenkin tyytymättömänä takaisin satulaan pidellen jo kotiin vänkäävän hevosen käsissä ja vaatien sitä uudelleen menosuuntaan. Duffy tanssi eteenpäin terävästi korskuen, pelhamia järsien ja korviaan käännellen. Sitten mieskin näki lehtien valtaamalla hiekkapolulla istuvan ratsastajan.
Charles keinautti itsensä alas levottoman hevosen selästä ja lähestyi tyttöä jalan.
"Oletko loukkaantunut?" hän tiedusteli mittaillen nuorta jäänharmaalla katseella, sillä ei teititellyt lapsia.

Kara liikkui varoen etujalkojaan, joiden kavioiden sisäpintaa lasinsirut olivat raapineet, mutta antoi kiinni vasta hetken päästä kun oli laukannut epäpuhtaalla askeleella pääkentän taakse.
Bailey halusi ylös mutta kipu selässä sai hänet sävähtämään ja säikähtämään. Ei kai hänestä nyt tullut invalidia?! Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt tuntoaan mistään ja pystyi pudistelemaan lasinsirut takkinsa selästä ja hihoista pois. Kipu tuli kai vain raapimajäljistä hän rauhoitteli itseään vaikka pelkäsi vieläkin miehen saapumista hiirenhiljaisessa metsässä. Hiljaisuus oli ollut vielä muutama minuutti sitten rentoutusta varten, nyt se kammotti häntä. Hän yritti pysyä rauhallisena, vaikkakin vaivoin, ja katseli pölyisiä saappaitaan ja vasempaa jalkaansa, jonka oli repäissyt väkipakolla "turva"jalustimesta irti. Siihen särki aivan jäätävästi nyt kun hän saattoi keskittyä johonkin muuhunkin kuin siihen, ettei jäänyt kiinni Karaan. Hän ei päässyt ylös, mahtavaa.
Kun hän kuuli kavioiden kopinaa hän säpsähti ja katsoi pelästyneenä ylös. "Älä tule lähemmäs! Täällä on lasinsiruja ja kaikkea kamalaa!" hän vastasi tuntemattomalle miehelle. "Ja joo...kai", hän sanoi. Tyttö älähti irvistäen varmistukseksi kun liikautti vasempaa jalkaansa.

"Siellä on mitä?" Charles tiedusteli epäuskoisena. Mitä tälle maailmalle oli tapahtumassa? Mies katseli maata edessään, piteli oria takanaan ja potki päälliskerrosta sivuun lähestyessään hitaasti edelleen maassa istuvan tytön selkää.
"Minne sattuu?" hän jatkoi yrittäen pehmentää äänensävyään, joka oli tottunut vaatimaan vailla vastalauseita, ei lohduttamaan.

"Lasinsiruja", hän sanoi uudestaan ja nosti käteensä maasta sirun näyttääkseen sitä. "Täällä on se joku psykopaatti, jäätiin sen ansaan. Luulin, että voisin tulla alkukäynneille eikä mitään kävisi...!" hän sopersi. Hän oli idiootti. Typerys. Hän ei enää ikinä lähtisi yksin maastoon tai edes ollenkaan. Ainakaan ennenkuin se hullu otettaisiin kiinni, ihme sadisti. "Vasempaan nilkkaan särkee eniten, se jäi Karan jalustimeen kiinni", hän kertoi. Ei olkapäällä tai selällä niin väliä, oli hän ennenkin tippunut. Asentoa oli turha yrittää muuttaa, ellei halunnut nilkan jomotuksen yltyvän, joten Bailey tyytyi istumaan epämukavasti keskellä hiekkatietä. Toivottavasti oriparka oli kunnossa. Jos se olisikin lähtenyt jonnekin metsään... Bailey ei halunnut edes kuvitella mitä kävisi, jos Kara jäisi miehen kynsiin. Hän ei kestäisi menettää ääliötä hevosta, sillä rakasti sitä kaikesta huolimatta.

Miten sairas ihmisen täytyi olla levittääkseen lasinsiruja ratsastuspolulle? Charles harkitsi hetken: huikean omaisuuden arvoisen hevosen riskeeraaminen vastaan tytön auttaminen, ja päätyi jatkamaan lähestymistä potkien ensin huolellisesti kengänsyrjällään maata edestään. Muutama sirpale lensi potkujen mukana pientareiden kasvillisuuteen. Duffy korskahteli edelleen ja nyki kuin kokeillen miehen otteen pitävyyttä. Charles kyykistyi toisen polven varaan tytön vierelle ja mittaili tämän kuntoa arvioivalla katseella.
"Sallitko?" hän kysyi ojentaen kätensä vasemman nilkan ylle. Kenkä kannattaisi varmastikin poistaa, kun se vielä lähtisi jalasta.

Bailey katsoi varuillaan kun mies ja hevonen lähestyivät ja katsottuaan hetken istualtaan järkälemäisen kimon lähestymistä hän tunnisti sen Rosings Parkin hevoseksi. Sehän oli se Paddy Karan ja Blaken naapurista. Olipa ihme, että joku Rosingsista oli uskaltautunut maastoon - kai hänenkin lähtemisensä oli yksi harvoista jos ei ainoista kerroista viime viikon torstain jälkeen. Hevonen näytti epävakaalta mutta mies käsitteli sitä rauhallisesti ja se sai Baileyn mielen rauhoittumaan myös. Tuntematon pöpipää oli varmasti jo muualla, muutenhan hän olisi iskenyt kiinni tähänkin ratsukkoon. "Mhm", hän myhähti epävarmasti Charlesille ja katseli jalkaansa, jonka eteen mies oli polvistunut.

Mies tunnusteli kevein sormin loukkaantuneeksi ilmoitettua jalkaa ja veti kengän pois, ennen kuin jalka turpoaisi niin, että jalkine olisi paloiteltava. Duffy askelsi kärsimättömänä Baileyn selän takana nakellen päätään, ja Charles vilkaisi sitä kylmästi vaalean kulman alta. Jos luupäinen hevonen astuisi tytön päälle tai yrittäisi riistäytyä vapauteen, hän olisi jälleen askeleen lähempänä sen myymistä. Tietenkin toisen tulevan mestarin löytäminen olisi jälleen kuin neulan etsiminen heinäsuovasta, etenkin, koska toista Paddy Blueta ei tainnut olla olemassakaan. Ruunan eläkkeelle siirto edellisen Burghleyn ja toisen perättäisen Classics-sarjan voiton jälkeen kadutti aina, kun mies tunsi kaipaavansa kisoja - oikeita neljän tähden kisoja, ei harjoittelua Duffyn kanssa - mutta hevosta ampunut mielipuoli oli varmistanut, ettei sitä edes ratsastettaisi lähitulevaisuudessa.
"Sattuuko muualle?" hän kysyi vetäessään puhelimen taskustaan ja valitessaan tallin numeroa. Tallin henkilökunta saisi huolehtia avun järjestämisen.

Bailey irvisti kun Charles tunnusteli jalkaa ja otti saappaan pois. Mikä tuuri, kunhan typerä nilkka ei nyt ollut rikki täysin. Hänellä oli kuorokarsinnat, koulutöitä, loppukokeet tulossa, treenejä ja valmennuksia Blaken ja Karan kanssa ja kevään ensimmäiset kisatkin pian. Hän ei voinut olla rampa nyt, ei ei ei. "Ei sen pahemmin, vähän särkee olkapäähän ja selkään", hän kohautti olkiaan. Selkäsärky saattoi kuulostaa pahemmalta kuin joku nilkka mutta hän pystyi liikkumaan. Eniten tyttöä nolotti juuri nyt se, kuinka helposti hän oli kaatunut alas selästä ja kuinka huonosti hän oli laskeutunut. Hänen olisi pitänyt osata ennakoida hevosen liikkeet, ainahan se pomppi ja säpsyi. Hän oli tippunut varmasti satoja kertoja ja hänet oli opetettu tulemaan hyvin alas eikä selkä edellä lasinsiruihin. Hän korjasi kypäränsä asentoa ja katseli kuinka Charles soitti tallille.

Charles painoi puhelimen olkapäänsä ja korvansa väliin siirtyen takaisin tulosuuntaansa, jotta voisi tarkastaa mainitun olkapään ja selän. Duffy tempoili ohjienpäässä ja koetteli miehen kärsivällisyyttä. Kunhan se muistaisi kunnioittaa ihmisen tilaa, Charles sallisi sen aktiviteetin. Mies tunnusteli Baileyn olkapäätä ja selkää etsien näkyviä tai tuntuvia vammoja samalla, kun ohjeisti haparoimattomalla, järkähtämättömällä lujuudella jotakuta langan toisessa päässä.

Bailey mietti mitä kaikkea oli onnistunut rikkomaan tiputtuaan niin typerästi maahan sirujen sekaan. Pää tuntui selvältä ja hän pystyi liikkumaan vaikka jokainen liikahdus aristi nilkassa. Olkapää olisi varmasti jumissa vielä huomenna tai myöhemminkin mutta hän ei jaksanut uskoa sen olevan rikki. Hän antoi Charlesin tunnustella hänen kätensä ja selkänsä ja irvisteli kun vihlaisi. Takin selkämys oli ottanut osumaa siruista ollen täynnä raapiumajälkiä ja selkä oli herkkänä, sillä sirut olivat raapineet myös ihoa takin ja paidan alla. Bailey kuunteli miehen antamia tarkkoja ohjeita ja oli todella kiitollinen, että joku oli löytänyt hänet sen sijaan, että hän oli joutunut pakoilemaan sadisteja metsässä jalka rikkonaisena.

Charles tarkasti olkapään liikeradan ja kumartui katsomaan osumaa ottanutta selkää nojaten tyttöä eteen niin, että päivänvalo osui paremmin selkään. Hän veti Baileyn takaisin pystyasentoon puhelin edelleen korvallaan.
"Mikä nimesi on?"

Bailey ei mukissut vaikka vihlaisikin. Hän ei itkenyt turhasta tai valittanut sen suuremmin. Ainakaan jollekin tuntemattomalle pelastajalleen. Parempi kai niellä ylpeys ja kärsiä oman taitamattomuutensa ansiot. "Bailey. Bushwell", hän vastasi napakkana. Bailey Bushwell, hölmö uhkarohkea tyttö, joka ei osannut ottaa ohjenuorasta "Ei kannata mennö maastoon nyt" oppia ja joka kuvitteli itsestään liikoja. Ja joka vaaransi nuoren ihanan hevosensa hengenkin siinä samassa...

Charles välitti nimen eteenpäin ja työnsi sitten modernin, tehokkaan älypuhelimen takaisin laivastonsinisen takin taskuun. Hän katsahti levotonta hevosta ja loukkaantunutta tyttöä. Kuinka pahasti tämä oli satuttanut itsensä? Pysyisikö Bushwell hänen hevosensa selässä? Jos Duffy heittäytyisi hankalaksi ja tyttö putoaisi toistamiseen, loukkaantumiset olisivat vielä hänen vastuullaan. Talli ei ollut mahdottoman matkan päässä, mutta autolla tällaiselle metsäpolulle ei kuitenkaan saavuttaisi. Hän tunnusteli uudelleen tytön selkää. Ehkä se kestäisi hieman painetta.
"Laita kätesi niskalleni", mies vaati pujottaen orin ohjat käteensä. Hän kantaisi tytön takaisin tallille.

Bailey mietti kuumeisesti Karaa. Mitä jos se oli rikkonut itsensä, satuttanut itsensä lasinsiruihin joihin he astelivat kuin urpot? Tai mitä jos se olikin nyt yksin metsässä, peloissaan? Se olisi voinut jäädä kiinni johonkin riippuvista ohjistaan tai muista varusteistaan ja satuttanut itsensä teräviin oksiin. "Oliko Kara tullut tallille, sanottiinko puhelimessa mitään takaisin tulleesta hevosesta??" hän kyseli hätäisenä kun samalla totteli Charlesia ja laski käden miehen niskalle ja nojautui häneen.

"Ei", mies vastasi, poimi jalasta vedetyn saappaan Baileyn käsiin ja nosti pikkuriikkisen tytön vaivatta syliinsä. Charles suoristautui, komensi vauhdilla lähtöön pyrkivää, sivuttain askeltavaa oria matalalla ärähdyksellä ollessaan ilman käsiä ja lähti kävelemään tallin suuntaan irlantilainen vieressä tanssahdellen. Hän katsahti kantamustaan.
"Sattuuko jonnekin liian pahasti?"

Bailey otti saappansa, joka oli säälittävän näköinen ja pölyinen. Charles nosti hänet naurettavan helposti ja tyttö yritti olla mahdollisimman normaalisti aikuisen miehen kannettavana. Viimeksi häntä oltiin kannettu sylissä lapsena. Rauhaton hevonen piti Baileyn sylissäkin varuillaan. "Ei liian pahasti", hän vastasi hiljaa. Jalkaa jomotti mutta hän eläisi. Ainakaan hän ei ollut tippunut puuta päin niinkuin kerran maastokisoissa. Silloin hän oli ollut vielä nuori ja kierähtänyt huonon hypyn jälkeen Blaken selästä vierähtäen päin puuta. Hän ei ollut tullut onnekseen kovalla vauhdilla. Useimmiten hän selvisi pelleilyistään ja vaaratilanteista säikähdyksellä, joten kipeä nilkka oli hauskaa vaihtelua.

Se oli hyvä. Mikäli alueella todella vaani pahasti mielisairas hevosvihaaja, ei Charles mielellään pitänyt Duffya syöttinä, ja liian kipeän tytön kanssa odottelu olisi tarkoittanut juuri sitä.
"Duffy", mies komensi ärähtäen, kun ori tuli liian lähelle miehen tilaa ja yritti sitten rykäistä eteenpäin ohjat miehen käsivartta tempaisten. Hevonen heilautti päätään terävästi pärskähtäen ja malttoi palata tanssia nykimään ihmisten vierelle.
"Mikä hevosesi nimi oli?" Charles kysyi ajatellen, että voisi ottaa sen olinpaikasta selvää, ellei hevonen olisi palannut tallille.

Bailey katseli kaunista hevosta, jonka kärsivällisyys ja hermot tuntuivat riittävän yhtä pitkälle kuin Karallakin. Hänen täytyi antaa krediittiä Charlesille, sillä hän hallitsi hevosen aika hyvin kun otti huomioon hänet hänen sylissään. "Karabiener", Bailey vastasi, "sellainen kärsimätön nuori palomino ori."

"Varmistan, että se löytyy", mies lupasi pitäen katseensa satuhevoseksi enemmän tai vähemmän tosissaan leimatussa hevosessaan, jonka papurikkokuvioisen, vatsasta vaalenevan karvan sävyä oli kuvailtu melkein lilaksi. Se nakkeli muutaman askeleen välein päätään paksu, valkea ratsuharja heilahdellen ja otti sivuaskelia, mitä Charles seurasi paheksuen, mutta kädettömänä korjaamaan käytöstä. Hän ei halunnut turruttaa jo valmiiksi paksukalloista hevosta äänikomentoihin.
"Toivottavasti hevosesi on parempitapainen kuin tämä", Charles lisäsi pitääkseen tytön keskustelemassa kipuun keskittymisen sijaan.

"Kiitos", Bailey sanoi ja hymyili mitä kykeni. Häntä tuskin päästettäisiin mahdollisiin etsintäpartioihin tässä kunnossa, vaikka hän kuinka väittäisi vastaan. Blake saattoi olla hänen unelmiensa poni mutta Kara oli silti upea ja hellyyttävä itsensä huolimatta sen sekoiluista. Missään ei ollut yhtä höperöä hevosta, joka olisi niin komea ja potentiaalinen. "Epäilen", hän huoahti. "Se turhautuu ja purkaa sen pukittelemalla ja hyppimällä pystyyn. Ja se vie minua, kun se on niin vahva..." Puhumattakaan tuhotöistä karsinassa ja siitä, kuinka se oli ottanut viime aikoina paljon puomeja mukaansa estetreeneissä. Ihan kuin se kiusaisi häntä oikeasti huvikseen.

Ehkä Duffy ei siis ollutkaan aivan toivoton, Charles pohti kuunnellessaan selostusta. Kimo irlantilainen tietenkin oli uskomaton mestari monen muun mittapuulla - voitettuaan nuorten mestaruudet joku vuosi takaperin - ja nykyisellä tasollaankin häikäisevä. Charles vain oli tottunut parhaaseen eikä tyytynyt vähempään. Paddy tulisi olemaan legenda kenttäratsastuksessa vielä pitkään, olihan ruuna vienyt sekä olympiakultaa kotikentällä että dominoinut lajin huippua vuosia, mutta vain luoja tiesi, yltäisikö Duffy koskaan lähellekään. Hän harkitsi mitä sanoa. Kuvatun hevosen toteaminen epäsopivaksi tuskin helpottaisi tytön olotilaa.
"Miksi olit yksin maastossa?"

Kara oli kaikkea muuta kuin helppo hevonen, mutta jostain syystä Bailey ei ollut vielä luovuttanut. Johtui varmasti siitä, että hän palasi huonoina hetkinä aina katsomaan sen koeratsastusvideota ja sitä, kuinka tahdikkaasti hevonen liikkui oikeinratsastettuna ja kuinka se hyppäsi kevyesti yli metrin esteitä nuoresta iästään ja haparoivasta tekniikastaan huolimatta. Tottakai he olivat kehittyneet yhteisten kuukausien aikana ja meno alkoi välillä näyttämään jo lähes järkevältä mutta Bailey näki heidät vielä pidemmällä. Blaken kanssa unelmana olivat olleet Euroopan kisat mutta Bailey halusi lähteä aikanaan Karan kanssa vielä pidemmälle. "Oltiin alkukäynneillä vain, ajattelin että sen olisi hyvä purkaa enimmät energiansa ilman häiriötekijöitä." Ja niitä olikin näköjään ollut maastoreitit täynnä.

"Yksin maastossa", Charles huomautti tyynesti, kun tyttö yritti välttää vastuun päätöksestä. Jos maastoissa kerran vaani mielisairas hevosvihaaja, ei kenenkään kai kannattanut enää olla yksin liikkeellä - varsinkaan lapsien ilmeisen hulluilla hevosilla.

Baileytä nolotti. Hän oli ollut uhkarohkea, niinkuin aina kai. Natasha olisi saanut olla täällä huomauttamassa niin hän ei olisi mennyt katkomaan jalkoja huvikseen. "Se oli huono päätös", hän myönsi ja vältteli Charlesin katsetta. Hän pystyi jo kuvittelemaan, millaisen läksytyksen saisi äidiltään kun tämä saisi kuulla. Varmaan keksisi siitäkin riidanaihetta jonkun tallityöntekijän kanssa. Se siitä puuttuisikin, että äiti päätyisi väittelemään hänet, Blaken ja Karan ulos Rosingsista jonkun hänen virheensä takia. Ei hän siltikään kaivannut paapomista.

Charles kohensi tyttöä sylissään, kun Duffy oli jälleen tempaista hänen käsivartensa pois asemastaan. Tallialue ei olisi enää kaukana, ja hän voisi aina pyytää Winteriä ratsastamaan orin kunnolla illalla tai viemään sen valmennukseen. Ori oli huomattavasti mukavampi raskaassa liikutuksessa, kun se ei ehtinyt kerätä turhaa pöllöenergiaa.
"Miltä nilkkasi tuntuu?"

Bailey sai oivan tilaisuuden kohentaa asentoaan, vaikka se saikin säryn palaamaan. Että viitsikin sattua, inhottavaa ja ärsyttävää. Tytön mieleen palautui taas sata syytä, miksi hänen ei kannattaisi tai pitäisi olla nyt rampana. "Siedettävältä", hän sanoi sitä suurentelematta. "Nyt kun en liiku niin ei se jomota paljoa."Mitäköhän kävisikään kun hän joutuisi laskeutumaan jaloilleen, ei kai Charles tai kukaan häntä ikuisuuksia kantelisi. Se kuulosti hänen osaltaan hirveän laiskalta. "Miksi olit itse maastossa?" Bailey kysyi hetken päästä. Olihan tuokin ollut itsekseen energisen hevosen kanssa. Ihan sama oliko ikää ja ratsastusvuosia sitten 20 vai 30 vuotta enemmän hekin olisivat voineet jäädä ansaan.

Miehen suupieliin hiipi hymynhäive, joka sulatti kalpeiden silmien jään, ja mies katsahti Baileytä alaviistoon. Hyvä kysymys, kieltämättä.
"Huono päätös", Charles totesi hetken kuluttua huvitusta äänessään, "en kai ole tottunut noudattamaan käskyjä." Hän oli se, joka antoi niitä.

Bailey virnisti miehen vastaukselle - niimpä. "Toivottavasti kukaan ei nyt oikeasti mene enää maastoon", hän sanoi sitten enemmän lannistuneena. "Olis kamalaa, jos jollekin sattuisi vielä jotain." Sekopäämies kun ei näköjään ollut valmis luovuttamaan helpolla. Olisipa hän nähnyt kuka se oli, niin hän olisi voinut antaa edes vähäisimpiä tuntomerkkejä. Ei hän ollut edes tajunnut astuvansa kyseisen henkilön asettamaan ansaan ennenkuin oli liian myöhäistä.

"Toivotaan, että poliisi tekee työnsä ja ottaa kiinni tekijän", Charles korjasi. Hän ei arvostanut lainkaan pelottua ja elämänsä rajoittamista sen takia, että joku sairas raukka halusi satuttaa hevosia. Tallialue pilkotti puiden välistä, ja mies joutui jälleen komentamaan hevosta, joka oli unohtaa käytöstapansa. Sentään se oli oppinut, että Charles tilaan ei saanut tulla ilman lupaa.

"Niin", Bailey vastasi. "Ei tämä niin iso paikka ole, kai ne pian sen löytää ja pistää vastuuseen." Mielellään hänkin saisi maastonsa takaisin, vaikkei ollutkaan enää Natashaa, jonka kanssa hullut reissut jakaa. Kyllä sitä kehtasi mennä Blaken ja Karankin kanssa yksinään kuten hän oli mennyt ennen Natashaan tutustumista - piti vain vaivautua. Bailey katseli tallia, joka saapui vähitellen heidän näkökenttiinsä. Oliko Kara täällä, Luoja anna Karan olla tallissa. Jos se oli tallissa, Bailey toivoi myös kovasti että se olisi ehjin nahoin tallissa.

Tallin itäovelle päästessään Charles laski Baileyn varovasti tytön terveen jalan varaan, sillä ympärillä oleville oreille pörhistelevä, näyttävästi askeltava Duffy ei olisi asiallisesti löysien ohjien päässä ihmisen perässä rauhassa askeltava ratsu. Mies avasi tallin oven, loi vaativan katseen viininpunatakkiseen työntekijään ja ojensi orin ohjat nuoren naisen käteen. Harva työntekijä oli tiedoton siitä, kuka Charles Edgerly oli ja kuinka ripeästi miehen pyyntöjä kannatti noudattaa. Sitten mies saattoi kopata Baileyn uudelleen syliinsä, jotta tytön ei tarvinnut hypellä loukkaantuneen jalan ja muiden vammojen kanssa, ja kantoi tytön sisään talliin. Ehkä lapsen vanhemmat olisi hälytetty hakemaan tytärtä.

Bailey oli otettu Charlesin huolenpidosta, sillä oli valmistunut linkuttamaan tiensä talliin. "Kiitos", hän sanoi hymyillen kun päätyi takaisin syliin ja sisään lämpimään talliin. Miltä tämäkin näytti ulkopuolisista, varmasti säälittävältä.
Baileyn vanhemmille oli todellakin soitettu, kun palomino ori oli kaahannut hajonneiden kavionpohjien kera tallille ilman Baileytä. Yleensä tytön kun oli tavannut selästä kaahaamasta mukana. Marilyn oli vastannut aviomiehensä sijasta puhelimeen ja ottanut hatkat töistä löydettyään ensin itselleen sijaisen vastaanotolleen muutamaksi viimeiseksi työtunnikseen. Nainen ajoi nyt kohti Slaleytä Newcastlesta ja toivoi ettei hänen hanipuppeleilleen ollut sattunut mitään pahempaa.

Baileyn kaipaama hevonen oli kiinnitetty itäpuolen sisemmälle pesupaikalle, Duffyn karsinan viereen. Palomino oli saanut ensiapua ja odotti nyt soitettua eläinlääkäriä.
"Selviätkö?" Charles kysyi laskien tytön jaloilleen tallikäytävälle ja astui tarkastamaan, että hänen orinsa purettiin varusteista hänen standardillaan, vaikka miehen huomio saikin purkajan kädet tärisemään.

Bailey katseli tavanomaista tallinkäytävää ja näki luimistelevan Karan pesukarsinassa. Tytön ilme kirkastui ja syyllisyyden taakka poistui hänen kapeilta hartioiltaan. Kun he tulivat Karan luo senkin ilme rauhoittui aavistuksen, vaikka se selvästi tunsi olonsa epämukavaksi ja varoi etujalkojaan, joita työntekijät hoitivat. Tietysti ne typerät lasinsirut olivat satuttaneet sitä, miten muutenkaan. "Joo pärjään", hän sanoi nopeasti. Kyllä hän kykeni seisomaan. Kun hän päätyi jaloilleen toinen jalka lähti alta mutta hän nousi nopeasti paremmalle jalalleen ottaen tukea pesukarsinan kulmasta. "Kara", hän tervehti oria pehmeästi ja kurottautui silittämään sen turpaa. "Osasit tulla kotiin,hyvä poika", hän sanoi helpottuneena ja rapsutteli sen piirtoa kun ori kääntyi päällään hänen puoleensa. Sen huono olo sai hänetkin tuntemaan olonsa kamalaksi.

Parin askeleen päässä seisova mies katseli sivusilmällä Bushwellin ja hevosen kohtaamista. Hänen olisi lähdettävä ajamaan pian takaisin Lontooseen eikä Charles ollut varma, oliko hoitanut velvollisuutensa tuomalla tytön takaisin tallille vai pitäisikö hänen varmistaa, että tämä todella sai myös apua. Duffy vietäisiin kohti ulos, ja Winter huolehtisi hevosesta illan.
"Ovatko vanhempasi tulossa hakemaan sinut?" hän kysyi tytöltä miettien jatkuisiko hänen vastuunsa nuoren terveyskeskukseen kuljettamiseen.

Bailey katseli työntekijöiden puuhaamista ja varmistui siitä, että he tekivät kaiken minkä kykenivät. Onnekseen eläinlääkäri oli tulossa katsomaan orin jalkoja myös. Bailey ei halunnut menettää toivoa, Kara oli vahva hieno hevonen, se ei menettäisi tänään jalkojaan. Vaikka liikkuminen sattui Bailey kääntyi Karan puolesta Charlesin suuntaan. "En tiedä", hän vastasi. Hän katsoi kysyvästi Karaa hoitavan tallityöntekijän suuntaan ja sai vastaukseksi tietää, että hänen äitinsä oli ajamassa tännepäin - tietysti. "Joo, äiti on tulossa", hän toisti. "Se on töissä Newcastlessa, kyllä mä pärjään siihen asti että se tulee." Ja hän halusi mieluusti myös kaikki ylimääräiset ihmiset, Charles mukaanlukien, pois hänen altaan, kun hän saapuisi.

"Hyvä on", Charles vastasi luopuen velvollisuudesta: hän ei hylkäisi itsensä satuttanutta lasta lähtemällä.
"Toivon parasta hevosellesi", mies lisäsi kohteliaasti ja nyökkäsi hillitysti palominoa kohti. Hän katsahti vielä loimitettavan hevosensa suuntaan ja lähti sitten kohti itäkäytävän päätyovia ja parkkipaikkaa. Hänen olisi aika palata töihin, ja ehkä tytölle suotu ystävällisyys tasapainottaisi tarvetta pehmentää alaisille suunnattua kommunikointia. Miehellä oli hyvin alhainen sietokyky typeryydelle.

"Kiitos", hän sanoi miehen perään ja toivoi, että hänen kiitollisuutensa määrä meni perille. Ilman Charlesia hän olisi ollut täysin psykopaatin armoilla mutta nyt hän oli päässyt turvallisesti takaisin tallille ja löytänyt Karankin. Se luimisteli työntekijöille mutta höristi hieman korviaan kun Bailey puhui sille. Tytön teki mieli mennä istumaan mutta muuten hän ei olisi päässyt ylös ja se olisi ollut typerää. Niimpä hän kärsi ja piti seuraa Karalle niin kauan, että hänen äitinsä paiskoi sisään talliin. "Muru, Bailey, oletko kunnossa?" hän sanoi hätäisenä ja halasi tyttöä tiukasti tämän irvistäen kosketuksesta. "Joo ihan okei, vasen nilkka ei vaan kestä painoa", hän vähätteli ja yritti hymyillä äidilleen urheasti.

Hevosen ja itsensä varmasti typeryyttään rikkoneen tytön lapsenvahdiksi nakitettu Paulus seurasi kohtausta sivusta ääneti. Sormet syyhysivät päästä jatkamaan töitä, sillä kipsattu Lucy-parka oli jo aivan mökkihöperö ja taipuvainen uhkarohkeisiin karkuretkiin, ja mies yritti päästä ajoissa pitämään seuraa kärsivälle tyttöystävälleen. Kultapoika oli töissä tänään, niskatuen kanssa raskaat hommat välttävä Maybe juoksutyttönään, ja Jamien hevosenhoitajat palaisivat illan tullen viiden viikonlopun Drachtenissa kisanneen esteratsun kanssa. Työtaakka kasvaisi jälleen huomattavasti huomiseen mennessä. Onneksi eläinlääkärikin saapui rouva Bushfiren tai Bushleyn jalanjäljissä.

"Bailey, miten tässä nyt näin kävi, rupeapa selittämään", Marilyn vaati tyttäreltään tuikeana. Bailey oli haluton kertomaan, tietysti oli. Hän ei ollut kertonut äidilleen maastoissa vaanivista vaaroista eikä hän keksinyt mitä tai ketä muutakaan kykenisi syyttämään lasinsiruista, jotka aiheuttivat edessä näkyvät vauriot. "Joku oli laittanut lasinsiruja maastopoluille ja Kara ja minä ratsastettiin siihen päälle, se säikähti ja minä tipuin", hän kertasi lyhyesti. Hänen olisi pitänyt tajuta ajoissa. "Herranjumala Bailey. Tehän olisitte voineet kuolla. Heittää henkenne siellä maastoissa", vaaleaan pukeutunut poniäiti kauhisteli. Tytär ei jaksanut enää jauhaa asiasta. "No ei kuoltu kuitenkaan, anna olla. Haluan vain, että Karan jalat hoidetaan", hän sanoi ja katsoi saapunutta eläinlääkäriä. "Kai täällä on tehty tälle ... miehelle jotakin", Marilyn sanoi ja kääntyi Pauluksen puoleen. "Eihän tällaista voi katsoa vierestä, viattomiin kohdistuvaa väkivaltaa!"

"Virkavallalta vaaditaan tuloksia", Paulus toisti Effien hänen päähänsä hakkaamaan vastauksen tällaisia tilanteita varten, joskin vahvalla skottiaksentillaan. Tilanne oli tarpeeksi tulenarka ilman aggressiivisen ja tylyn miehen sananvapautta. Mies ei kuitenkaan voinut jättää asiaa siihen.
"Talli on myös lisännyt tallialueen valvontaa, varoittanut kaikkia ratsastajia maastoiluun liittyvästä vaarasta ja pyytänyt välttämään yksin maastoilua", mies lisäsi.

Marilyn nyökytteli juron miehen sanoille kuin vimmattu. "Niin sitä pitää. Mutta miksi tytärtäni ei oltu varoitettu asiasta?" hän tivasi mieheltä. Hän ei ollut aivan vakuuttunut tallin (tai poliisin mutta ensisijaisesti) tallin varotoimista, olihan mies yhäkin vapaalla jalalla ja hänen tyttärensä hevosineen kuin kuoleman kielissä. Eläinlääkäri tutki parhaillaan orin jalkoja ja Kara koetti parhaansa miellyttää omistajaansa, eikä puraista lääkäriä, joka sörkki kipeitä kavioita. Bailey ei ollut kiinnittänyt huomiota äitinsä puheisiin, sillä keskittyi Karaan ja siihen, että pysyi pystyssä jalkansa kanssa. Kun hän yritti vaihtaa asentoa jalka lipsahti alta. "Bailey!", poniäiti sanoi tyrmistyneenä. "Sattuuko sinuun!?" hän tiukkasi ja katseli tytärtään, jonka kipuja ei ollut ammatistaan huolimatta huomannut. Tyhmä lapsi, jos jotain oli sattunut niin lähdettäisiin samantein vastaanotolle eikä pimitettäisi tietoa.

"Jokaista tallin ratsastajaa on varoitettu", Paulus toisti ja vilkaisi teinityttöä. Mies kieltäytyi kantamasta syytä siitä, että joku luupäinen teinityttö oli päättänyt lähteä varoituksista huolimatta yksin maastoon - eikä tuntisi huonoa omatuntoa, jos saattaisi Baileyn vaikeuksiin.

"Joo sori minun vikani", Bailey mutisi eikä halunnut äitinsä tukea. "Nilkka vaan", hän kertoi äidilleen ja piti kiinni Karan suitsista, kun se irvisti eläinlääkärin suuntaan. "En lähde minnekkään lääkärille ennenkuin Kara on kunnossa", hän sanoi tosissaan. Jos hänen elämänsä jostain riippui niin hänen hevosistaan ja hän halusi kuulla lopettelevan eläinlääkärin tuomion ja toivoi sen olevan mahdollisimman positiivinen. "Jahas", Marilyn tuhahti ja katsoi Karabieneriä. Huokaisten hän palasi seisomaan keskelle käytävää ja jätti tyttären pelleilyt omaan arvoonsa. Kohta hän saisi raahata Baileyn autoonsa. "Tuossa kunnossa ei tulla tallille, täällä varmasti hoidetaan Karalle ratsastaja ja hoito."

"Otatte vain yhteyttä hallintovastaavaan", mies lupasi seinustalta. Paulus olisi mielellään maksanut pottuja pottuina Effielle naisen aina rääkätessä häntä milloin milläkin, kuten uusavuttomilla harjoittelijoilla, mutta Effie tuntunut hätkävän vaikeitakaan asiakkaita eikä rouva Bush kai pahimmasta päästä ollut.

"Älä viitsi,äiti", Bailey parahti. Hän tulisi tallille vaikka väkipakolla. Marilyn oli kuitenkin tunnettu siitä, että toteutti sanomansa ja Bailey tiesi, ettei saisi kyytiä tallille tässä kunnossa vaan saisi keksiä muun tavan. Ja hän päätti myös keksivänsä sellaisen. "Hyvä tietää. Lähestyn häntä asiasta pikimmiten", Marilyn vastasi Paulukselle ja risti kätensä rinnuksilleen. Hän ei ollut varma mitä mieltä oli jurosta työntekijästä mutta hallintovastaava osaisi varmaankin hommansa. Eläinlääkäri näytti valmiilta tehtyään mitä nyt raisulle hevoselle oli tehnyt. Bailey katsoi tähän avuttomana ja rukoili mielessään ennenkuin lääkäri avasi suunsa. Karan tuomio oli, että se eläisi ja liikkuisi lyhyen sairasloman jälkeen varmasti normaaliin tapaan. Sirut olivat raapineet haavoja sen molempien etukavioiden ihoon ja täten ori tuskin laskisi mielellään painoa etujaloilleen mutta lääkkeillä ja tarkalla hoidolla jalat paranisivat varmasti. Baileyn teki mieli itkeä helpotuksesta. "Kiitos", hän sanoi hiljaa ja puri huultaan. "Sinä paranet kyllä, kuulitko", hän kuiskasi Karalle.

"Haluaisitteko, että laitan sen karsinaan puolestanne?" Paulus tiedusteli joutuen asettelemaan sanansa huolellisesti, sillä jossitteleva, jonninjoutavan kohtelias asiakaspalvelu ei ollut hänen alansa, ja mitä pikemmin nelijalkainen olisi karsinassa, sitä nopeammin hän saisi palata töihinsä.

"Joo, vie vain", Bailey sanoi Paulukselle ja kääntyi tämän suuntaan. Kai se kykeni kävelemään, hän ajatteli harmissaan. Kai hänkin kykeni? Kun hän saattoi rauhoittaa mieltään ainakin aavistuksen Karan suhteen huoli iskikin oman jalkansa puolesta. Nyt vasta äiti raivostuisikin, kun heidän pitäisi lähteä autolle, eikä hän saisi käveltyä ja selviäisi, että hän oli vähätellyt turvonneen jalan jomotusta. Bailey väisti aavistuksen sivummalle, jotta Kara voitaisiin viedä karsinaansa lepäämään ja rauhoittumaan, ja Marilyn tarkkaili sivuummalta tapahtumia.

Paulus irrotti palominon pesukarsinasta naru toisessa kädessä ja toinen käsi valmiina tarttumaan riimuun, jos hevonen päättäisi ruveta riehumaan. Itsesuojeluvaistoa vailla oleva mies ei ystäviensä suureksi kauhuksi säikkynyt hulluimpiakaan hevosia tai antanut niiden retuuttaa itseään, eikä Paulus ollut huolissaan kolmen karsinan matkasta.

Bailey näki Karasta, että se oli yhä hädissään tai ainakin kipeä ja hämmentynyt. Kun Paulus irrotti sen pesukarsinasta se halusi puskea käytävälle mutta kipeät kavionpohjat saivat sen lähinnä ponnahtamaan onnahtelevasti ulos pesupaikalta. Tyttö olisi toivonut, että se nyt rauhoittuisi, ettei satuttaisi itseään yhtään pahemmin mutta se oli kai turha toivo. Hän yritti nilkuttaa hevosensa perässä käytävää pitkin mutta se osoittautui vaikeaksi tehtäväksi, joten hän itsepintaisesti liikkui tukien itseään mahdollisimman huomaamattomasti pesukarsinan tolppiin ja sitten karsinan seinämiin.

Paulus ujutti kipeän hevosen karsinaansa, kosketti rauhoittavasti orin kaulaa ja sulki oven takanaan. Paksu purupohja huomattavan tilavassa karsinassa mahdollistaisi hevosten mukavan ja turvallisen makoilunkin sisätiloissa - huonomminkin olisi voinut olla, hevonen, mies mietti ripustaessaan sen riimun ja narun liukuoven mustaan metallikoukkuun. Hän katsahti Baileyn vaivalloisenoloista liikkumista leveän käytävän toisella puolella.

Bailey vältteli Pauluksen katsetta ja kirosi mielessään tuuriaan - typerät turvajalustimet, niissä ei ollut mitään turvaa. "Menen ajamaan auton tuohon eteen", Marilyn sanoi nopeasti kun katseli tyttärensä menoa huolestuneena ja käveli reippaasti ulos tallista. Hän todellakin veisi tytön vastaanotolleen ja ottaisi kaikki mahdolliset kuvat nilkasta, joka ei mukamas ollut yhtään paha. Bailey pääsi hitaasti ja varmasti Karan karsinalle ja katseli sitä karsinassa avuttomana. Onneksi sen jalat oli nyt puhdistettu ja hoidettu, pakko sen oli nyt parantua. "Se mies oli tosi lähellä tallia", hän sanoi Paulukselle siirtämättä katsettaan Karasta ja sen jaloista. "Se on voinut laittaa sinne poluille vaikka mitä..."

Pauluksen katse synkkeni uhkaavasti. Hän oli edellisellä kohtaamisella melkein onnistunut hakkaamaan takaa-ajajan naaman sisään. Sen paskan oli parempi toivoa, etteivät he kohtaisi toiste.
"Pidän huolen siitä, että ympäristö tutkitaan", mies vastasi. Hän ottaisi rautalapionsa mukaan kohtaamisen varalta.

"Kannattaako sinne mennä muka ollenkaan?" Bailey sanoi ja kääntyi katsomaan Paulusta. Mistä sitä tiesi, vaikka sekopää hyökkäisi pelkästään ihmisten kimppuun ja aseistettua ihmistä vastaan oli paha tapella. Mutta kai Paulus tiesi paremmin eikä Bailey halunnut vähätellä sitä, että hänestä olisi vastusta. "Olisimpa nähnyt hänet, niin olisin voinut olla avuksi mutta nyt onnistuin tekemään vain haittaa", hän valitti ja vei katseensa takaisin oriin.

"Kaikki vika on sen paskan", mies sanoi vähät välittämättä siitä, sopiko kyseinen termi nyt tarkalleen työntekijän suuhun vai ei - se se psykopaatti oli.
"Vaikka vain idiootti lähtee nyt yksin maastoon, kun tietää, mitä siellä voi tulla vastaan."

Paulus tiesi mistä puhui, Baileytä inhotti tuntematon Rosingsia terrorisoiva mies yhtälailla - ainakin nyt kun hän oli onnistunut tekemään tuhonsa hänenkin osaltaan. "Kiitti hei", vaikka mitäpä myötätuntoa hän olisikaan kaivannut. Ehkäpä Jonathan kuuntelisi hänen valitustaan mieluummin kuin juro työntekijä. Äiti ei kyllä varmaan päästäisi häntä ulos talosta ollenkaan, kun pääsisi tarkistamaan hänen vaurionsa.

Miehen suupielet nytkähtivät.
"Sinusta se oli edelleen loistava idea?" hän kysyi toista kulmaansa kohottaen.

"No en nyt ihan loistavaksi menisi kutsumaan mutta mieluummin minä annan Karan kaahata yksinään maastossa kuin kentällä missä se rynnii muiden päälle..." hän selitti ja yritti kai oikeuttaa tekoaan edes jotenkin. Ei se voinut olla hänen virheensä, että hän oli kuvitellut pystyvänsä välttämään hengenvaaroja muutaman minuutin alkukäynneillä aivan tallin vieressä?

Paulus vain katsoi tyttöä merkitsevästi tumma kulma edelleen koholla. Hän oli jo sanonut paska ja kutsunut asiakasta epäsuorasta idiootiksi, joten ehkä olisi hillittävä hieman sanavarastoaan. Ilmeitä Effiekään ei voinut häntä varsinaisesti kieltää käyttämästä.

Bailey huoahti ja katsoi saappaatonta jalkaansa, joka oli varmasti tulikuuma. Mustaharmaa saapassukka oli ainakin pölyinen ja sen pohjaan oli takertunut tallikäytävästä puruja ja likaa. Hän näytti varmaan aivan järkyttävältä. Onneksi talleilla ei ollut paljoa peilejä. "Pitää varmaan mennä", hän vastasi ilmeettömästi Paulukselle. Kai se äiti olisi ajanut pian autonsa tuohon viereen ja hän pääsisi vierailemaan äitinsä työpaikalla. "Pitäkää huolta Karasta", hän pyysi ja lähti varovaisesti nilkuttamaan ovelle.

Paulus, jolla ei ollut Charles Edgerlyn ritariromanttista herrasmiesetikettiä, ei kokenut tarvetta kaapata loukkaantunutta tyttöriepua käsivarsilleen. Sen sijaan mies tarkasti hevosen olevan kunnossa ja kiiruhti sitten pitkin harppauksin takaisin töihinsä. Lucy olisi vielä uudelleen pahanteossa, jos hän odotuttaisi naista liian kauan.

Bailey katsoi vielä Karan perään ja käveli hetken matkaa irvistellen ennenkuin Marilyn astui sisään talliin ja koppasi tytön kiinni. "Mitäköhän hyötyä oli valehdella siitä, ettei nilkkasi ole pahassa kunnossa?" hän sanoi syyllistävästi ja tuki Baileytä, kun tämä asteli autoon. Nainen kiiruhti sitten ajajan paikalle ja matka takaisin Newcastleen lastenlääkärin vastaanotolle taittui hiljaisissa tunnelmissa. Baileyn nilkka paljastui vielä samana iltana otetuissa kuvissa heidän onnekseen vain nyrjähtäneeksi mutta vasemman jalan nivelsiteet olivat ikävästi hieman revenneet ja äiti määräsi tyttärensä kolmen viikon urheilukieltoon.

Tiistai 2. elokuuta 2016 - Kohti Rioa

Josephine talutti Theaa siistin ja edustavan tallin pihatietä pitkin kohti traileria. Oli harmaa mutta kuiva päivä ja Thean hopeinen karva oli tummunut hiestä äskeisen tehokkaan mutta tuottoisan valmennuksen aikana. Viikonloppuna he lentäisivät jo Rioon ja Jo tunsi kasvavat paineet. Hän halusi todistaa pärjäävänsä yhtä fantastisesti kuin viime kerralla, vaikka alla olikin kokemattomampi ja hätäisempi hevonen. Mitään oikeaa syytä huoleen ei kuitenkaan ollut ja tänäänkin Thea oli ollut erinomainen ja esiintynyt edukseen heidän esteratsastustiiminsä yhteisvalmennuksessa.
"Miltä Socks vaikutti tänään?" Jo kysäisi Jamielta ja katsahti tämän suuntaan. Sosiaalisen miehen ja tämän kahta eloisamman kisaratsun seuraan alkoi vähitellen tottua. Paljoa välttelyä Jo ei saattanutkaan harrastaa, vaikka olisi halunnut - vielä vähemmän sitten kun he astuisivat Etelä-Amerikan maankamaralle. Omalla tavallaan Jamie oli kuitenkin parempaa seuraa kuin estetiimin seniorit Skelton ja Whitaker ja kätevä matkustuskumppani kun heidän hevosensa asuivat kummatkin Rosingsissa.

"Omalta, loistavalta itseltään", mies vastasi huvittuneena hymyillen ja tarjosi pää pystyssä tanssahtelevalle raudikolle porkkananpalan. Socks oli ollut tismalleen oma, hurmaava itsensä: yrittänyt parhaansa, antanut kaikkensa ja säteillyt elämäniloista karismaa. Jamie katsahti hevosta hiljaisella ylpeydellä, taputti sen kostunutta, kullanruskeaa kaulaa ja vilkaisi olkansa yli, että avustajaksi lähtenyt Inga toi viimeisetkin varusteet perästä kohti autoa. Hiljaisen ruotsalaisnaisen tehokkuutta ei tarvinnut epäillä. Olisipa hän voinut sanoa samaa Paisleystä. Luojan kiitos myös Maybe oli tulossa Rioon.
"Entäs Thea?" Jamie tiedusteli lämpimästi, kun kumartui tarkastamaan orin kuljetussuojin vuoratut jalat ja talutti orin sitten ongelmitta ylös ramppia.

Sujuvalta Socksin ja Jamien yhteistyö oli näyttänytkin. Eikä ihmekään, heillä oli pitkä historia yhdessä. Jos hän vain olisi voinut nousta Maryn kanssa näin korkealle. Sen tamman hän tunsi aivan läpikotaisin.
"Erittäin hyvä", hän hymähti ja katsoi omaa ratsuaan. Thea oli ollut yllättävän rento tänään ja viime viikkoina muutenkin. Hyvin intensiivinen treenaus ja pienimpienkin yksityiskohtien hiominen teki hyvää heille molemmille.
Jo pysäytti rauhoittavan rennosti vierellään kävelleen Thean trailerin eteen ja antoi Jamien hoitaa Socksin ensin sisälle. Sillä aikaa hänkin tarkisti tamman kuljetussuojat ja nykäisi hikiloimea suoremmaksi. Se sai Thean hieman närkästymään mutta väsyneen kiukku laantui nopeasti. Kun Socks oli sisällä Jo kävelytti Thean sisään. Se oli ollut aikoinaan vaativa lastata mutta nyt se käveli ripeästi sisään ja jäi sinne tyytyväisenä.
"Toivottavasti ei ala sataa", Jo totesi kun laittoi takapuomin kiinni ja laskeutui pois trailerista nostamaan omalta puoleltaan laskusiltaa ylös. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi Brasilian lämpöön.

"Mukava kuulla. Aika kutkuttava ajatella, että Britannian edustus lepää meidän varassamme", Jamie myhäili hilpeänä ja nosti lastaussillan omalta puoleltaan lukiten sen huolellisesti.
"Et kai sinä sadetta säiky?" mies virnisti avatessaan kuskin oven ja odottaessaan, että Ingakin ehti takapenkille pakattuaan viimeiset varusteet trailerin säilytystilaan. Jamie pujottautui maasturin ratin taakse, kiinnitti turvavyönsä ja kytki iPodinsa kiinni stereoihin voidakseen säestää kotimatkaa oikealla musiikilla.

Jo ei tiennyt paheksuako Jamien energisyyttä vai ei. Hän oli toki innoissaan olympialaisista ja kiitollinen siitä, että sai edustaa maataan mutta hän ei tehnyt siitä isoa asiaa. Erityisen mukavaa oli viedä Thea niin isoille radoille. Tamma ansaitsi kaiken saamansa huomion. "Onhan se. Parempi olla pettämättä kaikkien odotuksia", hän vastasi iskettyään sillan kiinni ja käveli omalle puolelleen pelkääjän paikalle.
"En", Jo mulkaisi Jamieta laiskasti ja laittoi turvavyönsä kiinni. Hän oli harvoin vitsailutuulella, toisin kuin Jamie. "Mutta empä siitä pahemmin pidäkään. Viihdyn lämpimässä ja kuivassa."

"Miten olisi Sahara?" mies ehdotti käynnistäessään auton, napsauttaessaan soimaan Dean Martinia ja liu'utti tehokkaan maasturin hellävaroen liikkeelle välttääkseen horjuttamasta hevosia. Jamie oli innoissaan olympialaisista eikä mies halunnut yrittää teeskennellä muuta. Maansa edustaminen oli kunnia miehelle, ja Jamie halusi näyttää, että oli ollut oikeassa julistaessaan Socksin harvinaisen lahjakkaaksi hevoseksi.

"Liian kuuma", hän tuomitsi Jamien ehdotuksen. Hän katsahti iPodia ja siirsi sitten katseensa talliin, jonka pihasta he lähtivät kotia kohti. Jälleen kerran hän joutui kuuntelemaan toisen autossa musiikkia, josta ei välittänyt - tästä oli todellakin tulossa tapa.

Jamie vastasi naurulla.
"Onpas sinua vaikea miellyttää", hän hymyili vinosti ja aloitti rauhallisen kotimatkan. Olympiaratsuja ei ollut varaa riskeerata huolimattomalla ajamisella. Mies saattoi nähdä taustapeilistä, että Inga oli ehtinyt melkein nukahtaa jo. Kokeneella hevosenhoitajalla oli maaginen kyky nukkua kaikki automatkat, joita ei viettänyt ratissa.

"Mieluummin hieman liian vaikea, kuin liian helppo", Jo hymähti. Hän olisi lähtenyt takaisin Etelä-Ranskaan, jos se olisi vain ollut mahdollisuus. Siellä hän viihtyisi, mutta vain jos hän palaisi Briveen ja niin kauan kuin Antoine olisi siellä hän ei voisi. Eli hän kituisi täällä ja valittaisi säästä. "Viihdytkö muka itse täällä sateisessa Englannissa?" Hän tiesi, että Jamiekin matkusti paljon. Pakkohan hänellä oli olla jokin muu maa, jossa viihtyä paremmin kuin täällä.

"Niinkö?" Jamie kohotti kulmiaan, mutta hillitsi itsensä. Josephinen huumorintaju vaikutti sen verran kuivalta, ettei nainen ehkä arvostaisi viatonta leikinlaskua, jota Kayla väitti flirttailuksi.
"En pitkiä aikoja kerrallaan, mutta onneksi olen täällä yleensä vain kolme päivää viikossa", mies vastasi, "missä sinä siis viihdyt?"

Jo oli harvoin oikeasti hyvällä tuulella ja harvoin jaksoi siksi vitsejäkään. Hän kuuli niitä aivan tarpeeksi Michelin suusta. "Ranskassa", hän vastasi. "Ja Espanjassa." Se oli helposti Ranskan jälkeen seuraavaksi miellyttävin maa Euroopassa. Onneksi Josephinekin oli tien päällä paljon ja pääsi näkemään muitakin maisemia kuin näitä harmaita Englannin maaseutuja. Lontoo ja hänen vanhempiensa talli olivat poikkeus, siellä Jo vietti aikaa mielellään myös.

Jamie kohotti uudelleen kulmaansa, joskin eri syystä.
"Miksi sitten valita sateinen Englanti?"

Jamie lähestyi vaarallisen nopeasti aihetta, joka ei ollut puheenaihemateriaalia oikeastaan kenenkään kanssa. "Koska Rosings Park oli meidän kriteereihimme sopivin talli", hän valehteli sujuvasti. Niin hän aina sanoi ja tavallaan se oli tottakin.

"Mikäs siinä sitten", mies myhäili. Valinnoissa harvoin oli vain hyviä puolia, mutta hyviin puoliin saattoi keskittyä huonojen sijasta. Se ei kuitenkaan tainnut kuulua Josephinen tapoihin.
"Miten olette muuten viihtyneet tallilla? Oletko löytänyt valmentajista suosikkia?"

Siinä vaiheessa kun Jo oli muuttanut hevosineen Englantiin, hän ei ollut osannut keskittyä juuri minkään asian hyviin puoliin. Vaikkei Jo ollut lämmennyt Englannille, hän viihtyi kyllä Rosingsissa. Se oli viihtyisä ja laadukas talli, juuri sopiva hänelle ja hänen hevosilleen. "Olemme viihtyneet hyvin. Käyn pääasiassa Niklaus Bogaertin valmennuksissa".

"Ahaa", Jamie nyökkäsi ja vilkaisi taustapeilistä perässä tasaisesti rullaavaa traileria sekä ääneti pää ikkunalasia vasten nukkuvaa hevosenhoitajaansa.
"Aiotko tehdä Riossa muuta kuin ratsastaa? Käydä rannalla tai kierrellä nähtävyyksiä?"

Jo ei ollut varma oliko hänen elämässään muuta kuin ratsastamista ja siksi ajatus kaupungissa kiertelystä oli lähinnä huvittava. Michel oli kuitenkin suunnitellut heille jo kauan aikaa sitten turistikiertueen, jolle Jo lähtisi mukaan aina vapaa-ajallaan. "Käyn Michelin kanssa kiertämässä kaupunkia", hän selitti. "Kaikki suurimmat nähtävyydet ja Michelin tuntien myös muutama outo ja hämärä paikka."

"Michel oli hevosenhoitajasi?" Jamie varmisti.

"Kyllä", Jo nyökkäsi. Ja alkoholin väärinkäyttäjä, surkeiden vitsien heittelijä ja jostakin syystä vieläkin hänen ystävänsä.

"Pärjäätkö yhdellä vai onko sinulla toinenkin?" Jamie kysyi. Hän ei koskaan selviäisi yhdellä, sillä Paisley oli käytännössä aina tien päällä kisoihin matkustavien hevosten kanssa ja Inga puolestaan vastasi kotona odottavien hevosten hoidosta ja treenauksesta hänen kilpaillessaan. Välillä kaksikaan ei ollut riittää.

"Olen pärjännyt Michelin kanssa tähän asti", hän selitti. Hänellä oli hyvä tukiverkosto ja apua löytyi, jos sitä tarvittiin. "Olen pohtinut toisen palkkaamista kyllä, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa ihmistä." Michel oli korvaamaton, eikä kukaan tarjolla oleva tuntunut sopivan heidän joukkoonsa. Jos hän olisi palkannut jonkun naisen, Michel olisi kuitenkin iskenyt tämän ja kaikki menisi sekunneissa pieleen.

"Miten selviät yhden kanssa? Onko Michel kisahoitajasi vai huolehtiiko hän kotiin jäävistä hevosista?" Jamie tiedusteli kiinnostuneena.

"Kisahoitajani", Jo selitti. "Jos kotiin jää hevosia, löydän niille väliaikaisen hoitajan helposti. Mutta minulla on Rosingsissa sinua vähemmän hevosia. Useimmiten kaikki neljä kisahevosta lähtevät mukaan ja sen takia olen kuvitellut pärjääväni ilman toista hoitajaa. Nyt kun minulla on Mary ja Rose, toisesta hoitajasta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa", hän pohti ääneen. Kaiken kiireen keskeellä uuden hoitajan palkkaaminen ei ollut ollut ensimmäisenä Jon työlistalla ja sen etsiminen unohtui helposti. Vakituinen hoitaja olisi kuitenkin helpompi kuin kokoajan vaihtuva, niin hänen kuin varsanja muiden hevosten puolesta.

"Aivan, niin tietenkin,", mies myöntyi naurahtaen. Kahdeksalla - talvikaudella yhdeksällä - hevosella klpaileminen aktiivisesti ei jättänyt hänelle vapaita viikonloppuja. Ja jos sattui niin hassusti, konsultoinnit, ratsutukset ja Kingsdownin ehdotukset nuoremmista, kokemattomista hevosista täyttivät kyllä ajan. Mutta Jamie ei valittanut. Hänen nousunsa takaisin huipulle oli tapahtunut hetkessä vuosien nöyrän uurastamisen jälkeen, ja mies tiesi, että sieltä putoaminen voisi olla aivan yhtä nopeaa. Huipulla ratsastaminen vaati huippuhevosia, ja hevosten kanssa saattoi käydä mitä tahansa.
"Se tallin varsa taitaa olla sinun, eikö?"

Hänen neljä kisahevostaan ja nykyään usein mukaan tuleva Blue-tamma olivat sopineet määrällisesti Jolle. Ranskassa ratsutettavia hevosia oli ollut kisahevosten päälle vielä muutama mutta Englantiin muuton jälkeen ne olivat jääneet Gerouxeille. Päiväjärjestykseen oli löytynyt englantilaisia ratsuja mainiosti sitten hänen muuttonsa. "Kyllä", Jo melkein hymyili. "Tammani ensimmäinen varsa." Ja aivan ihastuttava sellainen.

"Onneksi olkoon", Jamie hymyili huvittuneena ja vaihtoi iPodin levyn Dean Martinista Beatlesiin, "onko sinulla jo suuria suunnitelmia sille?"

"Kiitos." Beatlesit olivat jo lähempänä Jon sietämää musiikkia. "Ja kyllä on. Toivon mukaan se on perinyt vanhempiensa upeat hyppylahjat ja saatan kasvattaa sen itselleni kisakäyttöön. Sen isä Rockefeller on fantastisesti menestynyt estehevonen ja upea ori." Ehkä jopa upeampi kuin Rousseau ja se oli Josephinelle jo paljon.

"Toivotaan siis parasta. Minäkin haaveilen joskus kasvattani loistokkaan esteratsun yhdistämällä Socksin ja Qashqain, sen ruunivoikon, joka voitti World Cupin keväällä", Jamie pohdiskeli ääneen pilkettä silmäkulmassaan. Jos hän joskus hankkisi hevonen, se olisi omistamisen arvoinen varsa. Kaksi parasta, fantastisen hyvin menestynyttä hevosta, joilla mies oli kilpaillut.
"Ajattelitko kasvattaa enemmänkin varsoja?"

Jo nyökkäsi Jamien pohdiskeluille. Hän muisti kyllä millainen Qashqai oli radalla, se oli todella hyvä hevonen Socksin tavoin. Niiden varsa oli varmasti hieno omistaa. "Jätän siitostoiminnan vanhemmilleni", hän naurahti. Hän ei nähnyt itseään jatkamassa vanhempiensa jalanjäljissä, vaikka heidän tallinsa olisikin hänen perittävänsä jos (ja kun) se silloin vielä olisi heidän. "Mutta toinen varsa Marysta olisi tietysti mukava asia. Se vain on jo 18-vuotias."

"Perheesi kasvattaa hevosia?" Jamie kysyi kiinnostuneena. Josephinen vanhemmat paisuivat varmaan ylpeydestä tyttärensä menestykselle. Eivät viettäneet joulupäivällisiä kritisoiden alavalintaa.

"Kyllä, kaiken muun ohessa. He omistavat Itä-Lontoossa yksityistallin", hän selitti. He olivat kokeneita kilparatsastajia itsekin, mutta ylpeitä ainoasta tyttärestään kaikesta huolimatta. Olihan hän näin nuorena noussut jo vanhempiensa tasolle.

"Hevosperheessä kasvaminen on varmaan ollut hienoa perheen ymmärtäessä elämääsi. Kateeksi käy", mies naurahti.

"Kyllä, he ovat aina olleet täysin tukenani", Jo kertoi. Hän oli lähes syntynyt hevosen selässä ja kasvanut erilaisilla huipputalleilla. Ei hän muuta elämää tiennytkään. "Vanhempasi eivät kannusta uraasi?" hän kysyi yllättyneenä. Se tuntui oudolta ajatukselta ottaen huomioon miten pitkälle Jamie oli päässyt.

Jamie nauroi.
"Se on vähättelyä. Isäni on ollut ikäni diplomaatti ja työskennellyt Britannian suurlähettiläänä, ja äitini on tehnyt sosiaalisesta kiipimisestä ja lastensa arvostelusta elämäntehtävän", mies kommentoi vinosti hymyillen, vaikka silmien pilke koveni.
"Vasta valintani olympiajoukkueeseen sai heidät hyväksymään, etten ole vaihtamassa uraani."

"No jopas", Jo kommentoi. Eipä kai kaikilla voinut olla niin hyvä tuuri kuin hänellä. Hänelle oli ostettu uusi, hienompi poni aina kun edellinen oli jäänyt pieneksi. Useimmilla, jotka tiesivät hänen taustansa, oli tosin väärä oletus, että hän olisi noussut vanhempiensa menestyksen varjolla hevosmaailman eliittiin ja isoihin luokkiin. Ehkä hänellä oli ollut tukiverkko ja paljon kontakteja, mutta hänen menestyksensä kisoissa oli täysin hänen omaa ansiotaan. Vanhempien tuki oli ollut vain ponnistuslauta menneisyydessä.

Jamie kohautti olkiaan moittien itseään siitä, että oli vetänyt vanhempansa mukaan iltaan. Hänen pitäisi antaa Ellisien vain pysyä Singaporessa.
"Pitäisikö meidän juhlistaa jotenkin lähtöämme Rioon?" hän kysyi loihtien hurmaavimman hymynsä esiin.

"Riippuu mitä olet ehdottamassa", Jo vastasi. Hän ei juhlinut edes 27-vuotissyntymäpäiviään, vaikka Michel oli kovin taivutellut, joten Rioon lähtemisen juhliminen tuntui yhtä hölmöltä ajatukselta.

"Miten sinä haluaisit juhlistaa?" Jamie tarjosi.

"Jos totta puhutaan, en mitenkään", hän vastasi. Hän ei kaivannut alkoholia tai illanistujaisia tai muutakaan hienoa. Hän halusi vain jo lähteä ja päästä turvallisesti Brasiliaan.

"Sehän on sääli", mies kommentoi huvittuneena. Josephine ei tainnut suuremmin nauttia elämästä tai ainakaan paljastaa hyvää tuultaan muiden nähden. Mitenköhän kukaan miellytti naista?
"Olisin voinut viedä sinut vaikka karaokeen. Tai bingoon."

Se ei ollut Josephinesta sääli. Hän vain tiesi missä viihtyi ja missä ei - ja kenen kanssa. Hän katsoi epäuskoisena Jamieta kun tämä kertoi ehdotuksensa. Siinä oli kaksi paikkaa, jonne hän ei eksynyt vahingossakaan. "Taidan sanoa ei kiitos", hän vastasi ja siirsi katseensa tiehen.

Jamie nauroi hyväntuulisesti ja yllättymättä. Niin hän oli arvellutkin.
"Oletko kokeillut koskaan?"

"Olen", Jo tuhahti. Joskus teininä, ja vain karaokea. Ei hän mitään bingoa pelannut. Jamie taas oli varmaankin kokeillut kaikkea mahdollista.

"Ja se oli elämäsi parasta aikaa?"

"Karaokelaulaminen?" hän kysyi huvittuneena. "Hienompia muistoja minulla on hevosten kanssa."

"Vai niin", mies myhäili.
"Ehkä emme sitten juhli yhdessä", Jamie huokasi teatraalisen haikeaan sävyyn.

"Olenko muka noin haluttua seuraa?", hän naurahti. "Eikö sinulla ole tyttöystävä, jonka kanssa juhlia mieluummin?" hän muisteli. Hän pärjäisi Chérin ja hevosten kanssa aivan hyvin.

"Sinä olet tiimikaverini. Ja niin hilpeitä kuin loput tiimistämme ovat, he ovat eri vuosikymmeneltä kuin me", Jamie huomautti väläyttäen naiselle lämpimän hymyn.
"Kukaan muu ei aivan tavoita tätä tunnetta."

Niinhän hän toisaalta oli. "En siltikään lähde laulamaan karaokea", hän sanoi Jamielle. Jollekin rauhalliselle maastolenkille hän olisi ehkä suostunut lähtemään mutta jos ehdotus ei sisältänyt hevosia, Jo kieltäytyi nopeasti ja nyrpeästi.

"Mikä sääli", Jamie nauroi, vaikkei voinutkaan väittää olevansa yllättynyt.

"Todellakin", Jo pyöräytti silmiään. Jamie oli ihan hyvä tyyppi, ei Jo häntä vihannut, mutta Michel oli yksi harvoista ihmisistä Jon elämässä, joka oli koskaan saanut hänet kokeilemaan hölmöjä asioita. Ja harvoin hänkään siinä onnistui, mikä tarkoitti sitä ettei Jamiella ollut mahdollisuuttakaan.

Mies napautti iPodia trailerin kääntyessä pehmeästi kohti pohjoista ja täytti auton nyt Queenin klassikkohiteillä.
"Millaista musiikkia kuuntelet mieluiten?" Jamie kysyi tarjoten samalla naiselle mahdollisuutta valita soivan musiikin.

"Akustista", Jo vastasi. Hänen musiikkimakunsa oli yksinkertainen, eikä hän jaksanut suurinta osaa radioissa uudelleen ja uudelleen pyörivistä hiteistä. Hän kuunteli musiikkia rentoutuakseen, ei saadakseen päänsäryn.

Mies kohotti kulmiaan. Jopas.
"Onko sinulla suosikkiartistia?"

"Nautin Passengerin musiikista. Hän on taitava artisti", Jo sanoi mietittyään hetken. Passengerin musiikki oli vaivatonta ja hyvin kirjoitettua toisin kuin niin monen muun isomman artistin. Paljolti hän kuunteli kuitenkin soittolistoja, eikä todellakaan laskenut itseään kenenkään artistin faniksi. Siitä vaiheesta hän oli kasvanut ulos jo nuorena.

"Ahaa. Hänestä en ole kuullutkaan", Jamie vastasi. Hän harvemmin ehti kuuntelemaan edes suosikkimusiikkiaan saati sitten tutustumaan uusiin artisteihin, ellei vahingossa.

"Eipä hän mikään suuri nimi olekaan. Simppeli englantilainen mies", hän kohautti olkiaan. Ei hän edes muistanut artistin oikeaa nimeä tai tämän enempää hänestä.

Mies nyökkäsi katse tiessä ja vilkaisi jälleen taustapeilistä nukkuvaa hevosenhoitajaansa.
"Michel varmaan tulee hoitajaksesi Rioon? Tuleeko Thean omistaja tai valmentajasi mukaan?"

"Kyllä tulee", Jo nyökkäsi. "Francis Olivier, Thean omistaja, tulee Ranskasta mukaan Rioon." Tämä oli jo toinen kerta, kun Francis pääsi olympialaisiin mukaan - hän mahtoi olla ylpeä hevosistaan.

"Sehän on mukavaa", Jamie vastasi lämpimästi ja antoi sitten vieruskaverilleen mahdollisuuden hetken hiljaisuuteen. Josephine ei vaikuttanut erityisen innostuneelta juttelemaan, sen enempää kuin juhlistamaan Rioon pääsyäkään. Kukapa hän oli väittämään vastaan. Hän saisi ystäviltään läksiäisjuhlat ennen viikonloppua, ja Maybe tulisi viikoksi Rioon ystävän roolissa.

"Kyllä", Jo vastasi. Ja Olivier nautti olympiakisojen suuresta tunnelmasta ja sosialisoitumisesta muiden isojen nimien kanssa. Hän oli hyvä partneri illanvietoissa ja muutenkin Jon hyvä ystävä. Kun maasturi hiljeni, Jo otti tilaisuuden ja keskittyi katselemaan maisemia.

Se, ettei olympiatiimi ollut aivan niin täpinöissään ja halukas riemuitsemaan yhdessä, kuin Jamie oli haaveillut, ei latistanut miehen hyvää tuulta. Mitä sitten, että hän lähtisi Brasiliaan yhdessä kahden eläkeiän kynnyksellä keinuvan vanhan konkarin ja yhden happaman, jokseenkin epäsosiaalisen naisen kanssa? Rio de Janeiro tulvisi lahjakkaita urheilijoita eikä Jamiellä ollut ollut koskaan vaikeuksia löytää ystäviä. Hän ei olettanut saavansa mahdollisuutta edustaa maatansa toistamiseen, joten aikoi toden totta nauttia tästä kerrasta. Maasturi rullasi pehmeästi kohti Newcastlea ja Hexhamia, ja väkinäisen keskustelun rakentelusta luopunut mies rummutteli ääneti sormillaan rattia klassikkokappaleiden tahdissa.

Jamie pärjäisi Riossa erinomaisesti kisaratojen ulkopuolellakin. Josephine ei loistanut välttämättä sosiaalisuudellaan mutta hänkin viihtyi olympiakisoissa. Hän ei vain näyttänyt sitä ulospäin. Hän löytäisi varmasti Olivierin seurassa tekemistä ja juttuseuraa muiden maiden ratsastajien kanssa.
"Tästä on matkaa Rosingsiin, mitä, vajaa 20 minuuttia vielä?" Jo rikkoi hiljaisuuden myöhemmin tiedustellessaan matkan pituutta. Hän ei ollut osannut katsoa kestoa kyseiselle tallille menomatkalla mutta eivätkö he jo puolessa välissä olleet? Michel kyseli jo milloin he olisivat perillä. Kai tuo kuvitteli olevansa kerrankin valmis ajoissa ja auttamassa.

"Suunnilleen", ajatuksistaan havahtuva Jamie nyökkäsi vilkaisten rannekelloaan.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on illaksi?"

"Ok", hän vastasi Jamielle ja näpytteli käsissään olevaan älypuhelimeen viestin hevostenhoitajalleen. Eiköhän Michel juoksisi viime tingassa paikalle, vaikka kuvittelikin taas suuria. "Lähden treenaamaan nuorinta kisattavaani Apachea maastoon", hän kertoi. Se ei ollut mikään innostavin ajatus, mutta hänen täytyi ajatella orin parasta. Sen oli pakko kehittää tasapainoaan ja ruveta keskittymään olennaiseen. "Joskus siitä tulee erinomainen, mutta vielä sen käyttäytyminen on nelivuotiaan tasolla", hän huoahti. Jos joku hänen hevosistaan tällä hetkellä otti hermoille, se oli Apache.

"Haluatko vaihtaa?" mies kysyi suupieli nykien.
"Saisit Mokon vaihdossa. Se on se viehkeä tobiano." Raisu, oikukas, yhtäkkiä kieltävä ja pidätteistä kuurona läpi kaahottava, herkästi ryöstävä katastrofi, jonka kanssa menestyminen oli puhdasta tuuripeliä.

Jo katsahti Jamieta. "Viehkeä? Pitäydyn ehkä kuitenkin omassa urpossani", hän vastasi. Miten houkuttelevalta vaihtelu ratsutusaikatauluihin ja keskenkasvuiseen kakarahevoseen kuulostikaan, hän oli alkanut vähitellen päästä Apachen ihon alle. Se talttuisi vielä kuten Rousseaukin talttui hänen tahtoonsa vuosia sitten.

"Sääli. Et tiedä mitä menetät", Jamie väläytti naiselle poikamaisen hymyn. Hän menestyi juuri tarpeeksi hyvin hankalan orin kanssa, jotta Kingsdown halusi edelleen kilpailuttaa sitä, mutta jokainen kilpailu oli hermojaraastava koettelemus.

"Voi mikä harmi", hän sanoi hieman huvittuneena. Apache ei ollut vielä suurta menestystä itselleen hankkinut mutta sillä oli paljon vuosia vielä edessään ja Gérouxit olivat hämmentävän kärsivällisiä nuoren lupauksensa kanssa. Molemmat osapuolet uskoivat vaikeuksista huolimatta oriin ja tämän höyhenenkevyeen hyppytyyliin.

"Eikö?" mies kysyi, mutta kohautti hyväntuulisesti olkiaan ja rummutteli sormillaan ääneti rattia iPodin soittaman klassikkorokin tahdissa maasturin rullatessa pehmeästi kohti kotitallia.

"Ei, on parempi, että sähellämme omiemme kanssa", hän vastasi Jamielle. Apache ei pääsisi niin vähällä, että hän viskaisi sen jonkun muun harmiksi.

Jamie hymyili huvittuneena ja kaarsi maasturin pienemmälle maantielle, joka veisi heidät takaisin kotiin.
"Jos niin luulet."

Jo tiesi, että viihtyi paremmin omien hevostensa kanssa kaikesta huolimatta. "Hevostenhoitajasi on sikeäuninen", hän totesi kun tuli vilkaisseeksi peilin kautta takapenkillä nukkuvaa tyttöä, jonka nimeä ei jaksanut nyt muistaa. Unenlahjat olivat hyvä ominaisuus, joka ei uupunut Micheliltäkään, vaikka hän yleensä niin energinen olikin.

"Alan rautainen ammattilainen", Jamie virnisti takaisin.
"Inga oli ennen kisahoitaja ja oppi kai siellä nukkumaan juuri silloin, kun siihen oli tilaisuus."

Jo hymähti, selvästikin. "Michel on samanlainen. Ja hereillä ollessaan hän hölöttääkin sen nukkumisajankin edestä." Ranskalaisen suusta tuli harvoin mitään järkevää mutta niin kauan kuin hän samalla teki työnsä, Jo ei jaksanut valittaa.

Mies nauroi ja vilkaisi peilistä, että Inga oli edelleen sikeässä unessa.
"Inga esittelee puolestaan pohjoismaalaisten kansallisharrastusta, hiljaisuutta." Nainen saattoi viettää koko päivän ääneti ja suostui juttelemaankin vain huolellisesti lämmiteltynä.
"Toinen hoitajani, Paisley, onkin sitten samaa lajia Michelisi."

Jo hymyili pienesti ja nopeasti ja katsahti uudestaan Ingaa peilistä. Jamien hoitajat vaikuttivat järkeviltä ihmisiltä ja Jo tiesi Michelin viihtyvän heidän kanssaan. Kunhan hän ei viihtyisi liian hyvin. Oli hän kai ollut 'parisuhteessa' muutaman kuukauden alkukesästä mutta jos Jo yhtään pysyi miehen mietteissä perässä, tuo oli nyt täysin vapaalla jalalla. "Hyvä tietää, että hänellä on hyvää seuraa."

Jamie ei ollut varma yhdistäisikö järkevää ja Paisleytä yhteen - nainenhan oli pähkähullu eikä vain siksi, että halusi palavasti työskennellä hänelle siitä huolimatta, että tuppasi säikkymään hevosia ja teki välillä työtään itkua vääntäen ja kädet täristen. Mutta koska nainen vakuutti haluavansa jatkaa töissä ja teki työnsä tunnollisesti, Jamiellä ei ollut sydäntä irtisanoakaan hoitajaa. Mies vastasi hymyllä: Ingaa Michel varmasti enemmän näki, ja jäisen hillitty, pelottavan tehokas ruotsalainen oli nimenomaan järkevää seuraa.
"Totta. Paisley lähtee hoitajakseni Rioon" - hyvä luoja - "joten ehkä he pitävät toisilleen seuraa."

"Voin luvata jo nyt, että Michel kyllä löytää hänen seuraansa", Jo vastasi. Ja monen muun seuraan. Jo tiesi hoitajaystävänsä liian hyvin. Välillä hän mietti miksi he edes olivat ystäviä, he olivat kuin kuu ja aurinko.

Mies hymyili. Oli hyvä, jos usein kovin yksinäiseltä vaikuttava Paisley löytäisi ystäviä Riosta. Nainen vaikutti aavistuksen tärähtäneeltä jo valmiiksi - mitä lie mielenterveydelle tapahtuisi, jos hoitaja viettäisi viikot vain hevosen seurassa peläten jatkuvasti tekevänsä virheen tai hevosen vammautuvan juuri ennen kisoja.
"Kauanko Michel on ollut hoitajasi?"

"Liian kauan... vuodesta 2011", hän kaiveli mielestään Michelin palkkausvuoden. Oliko hän oikeasti sietänyt sitä positiivista pöllöä viisi vuotta?

"Voiko hyvää hoitajaa pitää liian kauaa?"

"Eipä kai", hän totesi Jamielle. Michel piti hänen hevosistaan, hevoset pitivät hänestä ja Jo luotti tähän niin tallissa kuin sen ulkopuolellakin. Pelkästä työnantaja-työntekijä-suhteesta oli kehittynyt vuosien aikana toimiva ystävyys ja pelkästään jo sen takia Michelin erottaminen oli aivan naurettava ajatus eikä tulisi vielä pitkään hetkeen ajankohtaiseksi ellei mies sotkisi asioitaan aivan totaalisesti.

"Kilpahevosiaan ei uskalla luottaa kenen tahansa käsiin. Uuden hoitajan palkkaaminen oli kauhistuttava prosessi", Jamie huokasi värähtäen. Saisipa Paisley itsensä kasaan, jotta Jamien ei tarvitsisi edes harkita käyvänsä prosessia läpi uudelleen. Ratsastaja ei ollut mitään ilman huippuhevosiaan, joten niiden hoitajaan piti pystyä luottamaan.

"Niimpä. Siksi olen hidastellut uuden hoitajan palkkaamisen kanssa", hän tokaisi. Hänellä oli oikeus olla hankala ja pikkutarkka valitessaan toista hoitajaa, sillä hänen upeat hevosensa ansaitsivat parasta. Ja mitä hän oli oppinut Micheliä edeltäneestä hoitajankuvatuksesta oli että hänen täytyi tulla hoitajan kanssa toimeen.

"Olet onnekkaassa asemassa, jos pärjäät yhdelläkin ja voit siis valita parhaan vaihtoehdon", Jamie totesi hymyillen. Oli ollut kamalaa joutua palkkaamaan kiireessä.

Jo nyökkäsi Jamielle. "Niin olen." Hän todellakin jättäisi uuden hoitajan palkkaamisen vasta talvelle, kun sille oli tilaa ja aikaa.

Auto kääntyi vihdoin tutulle maantielle ja hetkeä myöhemmin tallin omalle tielle. Kohta kotona. Jamie oli ratsastanut massiivisen hevosmääränsä ennen alkuiltaan sijoitettua valmennusta - luojan kiitos hoitajille - ja saattoi nyt harkita pääsevänsä jopa ajoissa nukkumaan. Ellei Kayla olisi hermostunut hänelle jälleen. Kaikki olisi hyvin, kunhan nainen ei halunnut viettää yötä keskustelemalla parisuhteesta. Mies pysäytti auton tallin valtavalle, kivetylle pihalle ja hyppäsi ulos. Inga säpsähti hereille kaksi sekuntia moottorin sammumisen jälkeen, hieraisi eleettömiä kasvojaan ja kiiruhti työnantajansa perään valmiina töihin.

Vihdoinkin he olivat takaisin tutuissa maisemissa ja Jo siirtyi katselemaan eteen aukeavaa Rosings Parkia. Kun auto sammui, Jo astui ulos maasturista ajajan tavoin ja katseli josko Michel olisi tullut ratsastusvalmiin Apachen kanssa kuten meni lupaamaan. Kuin ihmeen kaupasta, Josephine tavoitti tallitietä pitkin kävelemässä tummahipiäisen hevostenhoitajansa ja rautiaan orin. Se käveli korvat hörössä kohti traileria ja pää pilvissä. "Olet aikataulussa, miten hilpeää vaihtelua", Jo huudahti paikalle saapuvalle Michelille ranskaksi ja käveli heitä vastaan. "Etuajassa", tuo korjasi, "olen kävelyttänyt sitä viisi minuuttia."

Jamie vilkaisi huvittuneena kaksikon sananvaihtoa ja toivoi houkuttelevansa vielä joskus Ingastakin enemmän kuin muutaman, työasioihin keskittyvän sanan. Inga oli siirtynyt avaamaan lastaussiltaa yhdessä miehen kanssa, ja Socks tervehti ihmisiään kärsimättömästi sisältä. Hoitajaa avusta kiittävä mies kiipesi hakemaan raudikkonsa, peruutti sen siististi tallipihalle ja lähti samantien sisään. Oria olisi turha viedä enää ulos, sillä iltatalli alkaisi varmaan piakkoin. Inga jäi keräämään orin huolellisesti pakattuja varusteita trailerin säilytystilasta peittäen vaivihkaa haukotuksen olkapäähänsä.

Jo otti Micheliltä trailerista paljastuville hevosille innokkaasti hirnuvan Apachen ja pyöräytti olkapäitään samalla matkan jäljiltä. Michel käveli nopeasti apuun Ingan ja Jamien seuraksi hymyillen molemmille aurinkoisesti. Hän oli puheliain Jon ja muiden ranskanosaajien kanssa, sillä hänen englantinsa tuppasi takkuamaan vieläkin. Hevosen ja tavaroiden poislastaamiseen ei kuitenkaan tarvittu paljoa puhetta ja pian Theakin oli ulos trailerista ja kävelemässä reippaasti tuttua tallia kohti. Jo laski etupenkillä pitämän laukkunsa maahan ja nappasi sieltä kypärän ja hanskansa. Muita hän ei tarvinnutkaan ratsastamista varten, sillä ei ollut vaihtanut ratsastusvaatteitaan pois valmennuksen jälkeen. Hän laski nopeasti jalustimet, tarkisti vyön ja heilautti itsensä ympäriinsä pyörivän kärsimättömän hevosen satulaan.

Ingasta ei saanut puheliasta edes naisen äidinkielellä - ja jatkuva höpinä oli vain yksi syistä, jotka saivat naisen välttelemään epäpäteväksi katsomansa Paisleyn seuraa. Nainen kantoi orin varusteet satulahuoneeseen, asetteli ne säntillisesti paikoilleen ja tarkisti auton kahteen kertaan, ennen kuin ajoi trailerin sekä tallilta lainatun maasturin henkilökunnan parkkipaikalle. Jamie puolestaan keskusteli mielellään sekä englanniksi, ranskaksi että saksaksi eikä pahastunut myöskään espanjaa, afrikaansia tai thaita, vaikkei voinutkaan väittää puhuvansa jälkimmäisiä sujuvasti. Socksille mies puheli englanniksi purkaessaan hevoselta kuljetussuojat ja laivastonsinisen kuljetusloimen orin karsinassa. Hän tarkasti huolellisesti hevosen jalat, rapsutti sen valkeaa otsapyörrettä ja jätti seurankipeän irlantilaisen odottamaan iltaruokiaan. Enää muutama päivä aikaa Rioon lähtöön. Hyvin nukuttu yö olisi tervetullut, Jamie pohti valmistautuessaan lähtemään kotiin.

Michel pyörähti muutamaan otteeseen trailerilla vietyään Thean sisään, hakien sen tavarat sisälle. Apache pyöri Josephinen alla tallipihalla hetken ja nyki tyytymättömänä kun Jo kiristi sen vyötä muutamalla reiällä ennen lähtöä. Se osasi ottaa herneet nenään mistä vain ja odottelu oli yksi pahimmista aiheista. Kauaa nuori ori ei kuitenkaan joutunut paikoillaan olemaan kun Josephine jo salli sen lähteä reippain, pitkin askelin kohti maastoreittejä. Vielä se oli innokas, saisi nähdä miten mieliala muuttuisi kun Jo laittaisi sen oikeasti töihin ja veisi sen vaikeisiin maastoihin vain piruuttaan.

Jamie ei voinut sanoa olevansa yllättynyt siitä, ettei Josephine ollut vaivautunut hyvästelemään häntä - mutta mitäpä siitä. He näkisivät toisiaan runsaasti Riossa. Mies tarkasti vielä varmuuden vuoksi Socksin voinnin, vaikka hän ei toki ollut vainoharhainen, kiitti hoitajaansa päivän töistä ja lähti sitten vaihtoehtoja emmittyään ajamaan Kaylan luo. Sormet ristissä, että nainen olisi hyvällä tuulella.