Ei itku auta markkinoilla

[Avoin peli, Zoen seuraksi saa tulla ostelemaan hevostarvikkeita. Ei se pure, ehkä.]

Niin kipeää kuin se lompakolle tekikin, Zoe oli vihdoin myöntänyt katsoessaan Mian kulunutta sadeloimea, että olisi aika ostaa uusi. Hän oli ajatellut, että tamma selviäisi tällä kevääseen, mutta nyt loimi oli hajonnut käytännössä kokonaan. Ei olisi järkeä kursia sitä enää kasaan, kun ei se pitäisi vettä lainkaan, ja valitettavasti vettä tuntui satavan turhankin usein. Tallityöntekijä oli ottanut heidän pienen kaupunkiautonsa lainaan, sillä ei olisi mukava matkustaa silloin tällöin kulkevilla busseilla syli täynnä hevosten tarvikkeita. Hän oli vakaasti vannonut, ettei ostaisi muuta kuin sen kaikista välttämättömimmän, mutta hän oli lykännyt monien tarpeellisten tavaroiden ostoa jo kuukausia, joten hän ostaisi kaiken nyt kerralla.
Equine & Countryn tuttu, maltillinen mainoskyltti kertoi, että hän oli löytänyt oikeaan paikkaan. Suuri hevostarvikeliike ylpeili paitsi nettikauppansa monipuolisella valikoimalla, myös sillä, miten hyviä varusteita heillä oli. Zoe tiesi kaupasta entuudestaan, sillä se kuului englantilaisten kilparatsastajien suosikkeihin kattavan merkkivarustevalikoimansa takia, ja hän oli useamman kerran tilannut netin kautta laadukkaita varusteita täältä hoitohevosilleen.

Tänään hän kuitenkin osti tuotteita omilla rahoillaan, joten hän suuntasi ensimmäisenä alennushyllyille suuren kaupan kauimmaiseen nurkkaan. Siellä oli muutamia loimia, suitsia, jopa yksi satula, sekä tietenkin ratsastajan vaatteita ja turvavarusteita. Hänen pitäisi harkita uutta kypärää. Hän oli pudonnut Daralta esteillä viime viikolla ja lyönyt päänsä puomeihin, ja sen jälkeen kypärässä oli ollut näkyvä lommo. Hän oli ratsastanut vanhalla varakypärällään tähän asti, mutta se oli epämukava, painava ja kaikin tavoin kammottava kapistus. Hän haluaisi uuden, hyvän kypärän, mutta nekin maksoivat niin tuhottomasti.
Zoe juoksutti kättään loimen kankaalla. Se tuntui ihan hyvältä, materiaali ainakin oli laadukas, mutta hän ei tiennyt, pitikö väristä. Toisaalta, jos hän saisi sen halvalla, hän ostaisi sen, vaikka se olisi neonpinkki ja riitelisi ikävästi punarautiaan tamman kauniin värisävyn kanssa. Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle ja sipaisi tummia hiuksiaan pois kasvoiltaan. Ne olivat kerrankin auki, mutta hän ei ollutkaan tallilla, vaan ostamassa hevostarvikkeita. Kalliita ja laadukkaita sellaisia, kuten hän totesi vilkaistessaan loimen hintalappua. Onneksi siitä saisi alennuksen.

[Täältä pesee.]

Katerina asteli sisälle hevostarvikeliikkeeseen kuin omistaisi koko paikan. Hän oli lähtenyt Hexhamiin shoppailemaan, ja kierrettyään ostoskeskuksen jokaisen vaate-, kenkä- ja kosmetiikkaliikkeen hän saapui viimeisenä valikoimaan itselleen ja Alekseille uusia varusteita tallille. Käsissä roikkui kassikaupalla aiemmista liikkeistä mukaan tarttuneita turhuuksia ja nainen alkoi jo väsyä niiden kantamiseen. Milloin ostoskeskuksissa asiakaspalvelu olisi sillä tasolla, että joku kantaisi ne roinat hänen puolestaan? Hän saattoi vain toivoa.

Vaaleaverikkö tervehti myyjää tekopirteällä hymyllä vain tavan vuoksi ja sukelsi sitten tavarapaljouteen. Aleksei tai hän ei tarvitsisi mitään uutta, mutta silti se kaikki puhdas, käyttämätön tavara houkutti häntä. Ostaminen sai aikaan hyvänolontunteen eikä rahan palaminen haitannut, sillä se oli isän. Katerina sormeili riimujen ja suitsien turpahihnoja, nuuhki ilmassa leijuvaa uuden nahan tuoksua ja kulki käytävää kiireettömästi kassit käsivarsia pakottaen. Hänen oli laskettava ne alas seuraavalla käytävällä, sillä upea, silmiäsärkevän pinkki satulahuopa kaipasi kosketusta. Ruskeat silmät suorastaan säihkyivät, ja vaikka Aleksei ei omistanut mitään samansävyistä, hän tiesi, että se oli saatava. Kauniit, kapeat sormet kulkivat pehmeällä huovalla. Jos pelkkä väri ei ollut tarpeeksi, siinä oli tekotimantein koristeltu valmistajan logo. Täydellistä, se hänen oli saatava - ja tietenkin siihen sopivat suojat, ratsastushanskat, riimu ja pari muuta oleellista tavaraa.

[Antaa tulla vaan. Olenkin jo kaivannut Katerinaa!]

Zoe vaihtoi painoa jalalta toiselle katse tiiviisti loimessa. Haluaisiko hän sen oikeasti tammalleen? Ehei. Se oli kerrassaan karmivan värinen. Vaikka alennus olisi puolet hinnasta, hän ei siltikään haluaisi tuota Mian päälle. Huokaisten nainen päätti jättää alennusnurkkauksen omaan arvoonsa. Olisihan se ollut liian helppoa, jos hän olisi löytänyt halvalla kaiken haluamansa. Ehkä hän eläisi seuraavan kuukauden nuudeleilla, niin hänen taloutensa ei kaatuisi Mian varusteisiin. Hänen olisi pitänyt sittenkin ostaa varusteita vähä kerrallaan. Nyt tuntui typerältä, että hän oli pitkittänyt sadeloimen ostamista koko syksyn, samoin kuin oli siirtänyt uusien suojien, satulahuovan ja talliloimen pakollista hankkimista. Zoe oli jo siirtymässä eteenpäin nähdessään kauppakassien tukkiman käytävän, mutta pysähtyi tunnistaessaan naisen, joka ihaili kerrassaan järkyttävää satulahuopaa.
"Päivää, neiti Nordqvist", Zoe päätti tervehtiä. Olisihan se tökeröä vain karata paikalta, jos Aleksein omistaja olisi jo vaikka sattunut huomaamaan hänet. "Päivittämässä Aleksein varusteita, oletan?" Nainen jatkoi estäen varsin suurella henkisellä ponnistuksella inhoa hiipimästä ääneensä. Kuka itseään (ja hevostaan) arvostava ratsastaja ostaisi tuollaisen satulahuovan? Hän ei ymmärtänyt, mutta hän ei aikonut antaa sen näkyä kasvoiltaan tai kuulua äänestään. Se nyt vielä puuttuisikin, että seuraavaksi Katerina valittaisi hänen työstään Kamirille tai Effielle. Ray oli jo valittanut viidenkin edestä.

Katerina ehti ihailla huopaa enää hetken, kun huomasi sivusilmällä jonkun astuneen käytävälle. Hän ei ollut reagoida vieraaseen, kunnes tuo tervehti häntä ja osoittautui Rosings Parkin työntekijäksi
”Zoe, hei!” Katerina tervehti huomatessaan tutun naisen ja siirsi katseensa hetkeksi pois huovasta. Hän heilautti hiuksiaan paremmin ja suoristautui. Kai hän yritti antaa itsestään paremman kuvan kuin olikaan, sillä oli pohjimmiltaan niin epävarma.
”Poikkesin ohimennen katsomaan”, hän vähätteli ja esitteli sitten huopaa.
”Eikö ole ihana? Minun täytyy löytää vielä muita varusteita tässä sävyssä. Tämä tulee näyttämään niin hyvältä Alekseilla.” Katerina näytti aivan oikeasti rakastuneen väriin. Sellaisissa tilanteissa hän vaikutti ikäistäänkin nuoremmalta, sillä onnistui löytämään ne kaikista teineimmät ja lapsellisimmat värit. Hänelle ei tullut edes mieleen, että Zoe ei ehkä ollut niin ihastunut räiskyvään pinkkiin.

”Oletko saanut lähiaikoina uusia hevosia ratsastettavaksesi?” Katerina uteli edelleen hieman katkerana siitä, että oli menettänyt niin hyvän ratsastajan. Aleksei oli ollut hetken aikaa Zoen liikutettavana hänen pyynnöstään, mutta sittemmin siirtynyt muille. Loppujen lopuksi naiselle oli se ja sama, kuka sillä ratsasti, kunhan oli osaava ja kohteli hänen kullanmuruaan hyvin.

Zoe hymyili kohteliaasti, kun Katerina tervehti oikein nimellä. No, ehkä se oli parempi kuin olla nimetön työntekijä, jota huudettiin paikalle vain silloin, kun kaivattiin jotakin.
"Onhan se. Varsin säväyttävä", nainen vastasi peittäen taidokkaasti negatiiviset tunteet äänestään. Kun työskenteli riittävän pitkään kilparatsastajien hevosten hoitajana, oppi peittämään omat mielipiteensä. Hevosenhoitajalla ei ollut sananvaltaa mihinkään, joten miksi suotta antaa omistajien tietää, mitä ajatteli? Turhaa se oli.
"Sopii varmasti Alekseille", hän vielä vakuutti, koska se kuulosti asialta, joka kuului sanoa tässä kohden. Nainen vilkaisi nahkaisia suitsia. Olisipa hänellä varaa tällaisiin, ne näyttäisivät upealta Mialla. Tamman punertava karva ja suitsien pehmeä, kermainen väri... Upea yhdistelmä. Vaan ei, hän ei voisi ostaa mitään ylimääräistä. Toisin kuin Katerinan, hänen pankkitilinsä ei ollut tyhjentymätön kaivo. Kaikki, mitä hän tänään käyttäisi täällä, tuntuisi seuraavan parin kuukauden aikana syömisessä, vaatteiden ostamisessa ja kaikessa muussa puuhassa.

"Enpä oikeastaan", nainen vastasi harteitaan kohauttaen. "Ratsastan edelleen Paddy Blueta sekä Daring Danceria. Harmi, että Aleksei siirrettiin toiselle. Orinne on todella lahjakas", Zoe jatkoi voimatta olla lisäämättä pientä kehua loppuun. Hevosten omistajat tuntuivat pitävän siitä, kun kullannuppuja kehuttiin. Oli sanoissa tottakin: Aleksei oli ollut mukava ratsastettava, eikä Zoe epäillyt hetkeäkään, etteikö hevosesta voisi tulla vielä kouluratojen ruusukehai. Enemmän hän epäili, olisiko Katerinasta viemään oria sinne.
"Olen toki myös ratsuttanut omaa hevostani. Tamma etenee hitaasti mutta varmasti koulutuksessaan", Zoe kertoi jättäen mainitsematta, miten turhauttavaa Mian hidas eteneminen olikaan. Hän oli jo autuaasti unohtanut, miten pitkäveteistä ratsuttaminen oli silloin, kun hevonen eteni hitaasti. Hän oli vain muistanut viimeisimmät remonttinsa, jotka olivat olleet kuukaudessa kunnollisia ratsuja. Mian kanssa hän oli työskennellyt kesän lopusta asti, eikä tamma vieläkään sopisi kuin kenties helpon C:n koululuokkiin. Turhauttavaa.

Zoen kehut siitä, että muiden silmiä kirvelevä värisävy sopi Alekseille, sai Katerinan myhäilemään tyytyväisenä. Hän tiesi tehneensä hyvän valinnan ja oli niin innoissaan, että olisi mieluusti vinguttanut yhä isän nimissä olevaa luottokorttia vaikka enemmänkin. Hän kuunteli tallityöntekijän sanoja tuon uudesta hevosesta ja nyökkäili kohteliaasti sopivissa kohdissa. Tamma oli näyttänyt hyvältä ne kerrat, kun hän oli ehtinyt tuon nähdä. Vaikka oli Aleksei tietysti paljon ihanampi.

”Sinun käsissäsi se on hetkessä täyttä kultaa”, hän hymähti. Katerina todella arvosti Zoen taitoja ratsastajana ja kouluttajana, vaikka häntä harmittikin, ettei nainen enää ratsastanut hänen hevostaan. Ehkä juuri se sai pienen mustasukkaisuuden kytemään hänen sisällään. Hänen täytyisi todella saada Alekseihin uutta potkua tai Zoe ja tuon projekti menisivät heidän ohitseen - sitä hän ei kestäisi. Olihan Rosings Parkin talli täynnä mitä upeimpia ja taitavimpia hevosia, ja Katerinan olisi saatava Aleksei samalle tasolle. Hän ei ollut vain saanut ryhdistäydyttyä valmennuksiin, vaikka siitä oli ollut useasti puhetta. Troyn valmennuksissa käymisestä kun ei voinut puhua olevan suurta apua ratsastustaidon hiomisessa. Hän ratsasti miehen valvovan silmän alla kyllä hyvin ja aina vain paremmin, mutta opit eivät jääneet päähän eikä hän osannut hyödyntää niitä itsenäisillä kerroilla. Australialainen taisi olla hänelle vain komeaa silmänruokaa ja seuraa, eikä hän jaksanut keskittyä täysillä ratsastamiseen.

”Millaisia tavoitteita sinulla on hevosesi suhteen?” Katerina kysyi ja sormeili satulahuovan sävyistä riimua vastapäisellä hyllyllä pohtien Alekseille sopivaa kokoa.

Zoe hymähti huvittuneena. Olisikin, ja hän olisi voinut myydä tammansa jo syksyn mittaan, mutta ei. Mia oli edelleen hiomaton, hitaasti etenevä tamma, joka pääsisi kyllä keväällä totuttelemaan pieniin kilpailuihin, mutta siihen se sitten jäisi. Ei hevosesta olisi vielä isoihin luokkiin yhtään minkään kanssa. Ehkä hänen olisi aloitettava esteharjoittelu ihan tosissaan, sillä esteiltä saisi helpommin hyviä kilpanäyttöjä kuin kouluradoilta. Koulu oli vuosien aikana hioutuvaa täydellisyyttä, siinä missä esteillä riitti se, että puomit jäivät ylös.
"Toivotaan, että olette oikeassa", hän päätyi vastaamaan nyökkäyksen kera. Hän toivoi sitä todella, sillä jos Mia ei pian alkaisi kehittyä hänen haluamallaan tahdilla, hän olisi pian ongelmissa taloutensa kanssa. Onneksi hän sai Mian tallipaikan henkilökunnan alennettuun hintaan. Muutoin hän ei olisi pystynyt tähän mitenkään.

"Alkuvuodesta käymme pienissä kisoissa katselemassa ja hakemassa kokemusta", Zoe kertoi. Hän ei odottanut kilpailuja innolla. Jos hevonen olisi ollut taitava, osaava ja kokenut ratsu, olisi hän voinutkin intoilla siitä, että pääsisi kilpailuihin, mutta nyt, kun lopputulos olisi suurella todennäköisyydellä kaoottinen epäonnistuminen, hän ei yllättäen ollut yhtään niin innoissaan kilpailemisesta. Itsensä nolaaminen hevosen selässä ei kuulunut hänen suosikkitapoihin viettää aikaa.
"Niiden sujumisesta riippuu sitten loppukevään tavoitteet", hän totesi harteitaan kohauttaen. Jos kilpailut menisivät hyvin, he jatkaisivat yhä vaativimpiin luokkiin seuratasolla, kunnes joku tekisi hyvän tarjouksen nuoresta tammasta, mutta jos Mia sekoaisi kokonaan nähdessään kymmenen ihmistä katsomossa, hän joutuisi varmaan palaamaan viisi askelta taaksepäin ja viettämään kevään tamman totuttamisessa ihmismassoihin.
"Mitä te olette suunnitelleet Aleksein varalle, neiti Nordqvist?" Täytyihän sitä toisen suunnitelmia udella, ettei varsin itsekkäältä vaikuttanut.

Zoen sanat saivat Katerinan nyökkäilemään. Ehkä hänenkin pitäisi ihan oikeasti ilmoittautua kilpailuihin. Viimeisen fiaskonsa jälkeen, joka oli tapahtunut muutama kuukausi aiemmin, hän ei ollut uskaltanut edes ajatella kilpailemista. Ei hän halunnut nolata itseään ennen kuin saattaisi täysin luottaa Alekseihin. Viimekertaisen kilpailun huono tulos selittyi vain sillä, ettei ratsukko ollut löytänyt vielä yhteistä säveltä, vaikka molemmilla taitoa riittikin.
”Sitä samaa”, hän valehteli kirkkain silmin ja hymyili varsin uskottavasti.
”Tänä keväänä panostan ehdottomasti kunnon valmennukseen ja kesällä osallistumme parempiin luokkiin”, hän painotti ja toivoi olevansa oikeassa. Vaativa A olisi taso, jolle hän toivoisi hevosensa kehittyvän - sillä itsessäänhän hän ei nähnyt vikoja, tai ainakaan uskaltanut myöntää niitä itselleen tai muille.
”Alekseilla on oikkunsa, mutta kyllä se oppii.” Katerina vieritti syyn epäonnistumisiin hevosensa niskoille, sillä pelkäsi hävitä. Se toisaalta antoi hänestä hänet ja hevosensa tuntevalle varmasti huonon kuvan.
”Mitä ajattelit ostaa täältä hevosellesi? Oletan, että sen vuoksi olet täällä.” Katerina oli toistaiseksi hylännyt sekä huovan, että riimun paikoilleen hyllyyn. Hän ehtisi napata ne mukaansa valittuaan loput ostoksensa liikkeestä.

Zoe nyökkäsi. Toivottavasti Katerinan suunnitelma pitäisi, eikä kaatuisi ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Ratsukko tuntui olevan varsin altis ottamaan epäonnistumisista itseensä, minkä hän kyllä ymmärsi. Hänkään ei innolla odottanut sitä, että pääsisi nolaamaan itsensä kaikkien edessä, kun Mia hermoilisi väkijoukkoa tai uutta ympäristöä tai kilpailujen äänimaailmaa. Mutta hänen hevosensa oli nuori ja kokematon, siinä missä Aleksei oli jo koulukilpailujen ammattilainen, ainakin aluetasolla.
"Aivan varmasti", nainen vakuutti vaikka olikin täysin toista mieltä. Hän oli sentään ratsastanut hevosta, joten tiesi kyllä, ettei kyse ollut Aleksein taidottomuudesta. Aleksei osasi, jos ratsastaja osasi. Eihän hevonen voinut itsekseen oppia kouluratojen tähdeksi, jos ratsastaja ei tehnyt mitään opettaakseen ratsuaan. Sitä hän ei tosin ääneen sanoisi, se jääkööt valmentajien sanomisten varaan.
"Mia tarvitsee ainakin sadeloimen, suojat ja satulahuovan", nainen myönsi huokauksen tukahduttaen. Hänen raha-ahdinkonsa ei kuulunut Katerinalle, joten turha huokailla merkitsevästi. "Ehkä myös talliloimen, mikäli löydän jonkin oikein kivan", hän lisäsi. Tosiasiassa hän ostaisi talliloimen vain, jos löytäisi jonkin kauniin, laadukkaan ja halvan. Se oli yhdistelmä, jonka täyttäviä loimia ei joka päivä kävellyt vastaan.
"Etsitkö jotakin tiettyä tavaraa Alekseille?" Zoe kysäisi vilkaisten aiemmin ihailtua (tai hänen tapauksessaan kauhisteltua) satulahuopaa. Ehkä hänen pitäisi, tallin muiden asiakkaiden silmien takia, keksiä Katerinalle jotakin muuta ostettavaa. Vaikka jotakin mustaa tuon silmiäsärkevän pinkin tilalle.

”Oh, kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Emmeköhän me löydä sinulle täydelliset varusteet”, Katerina myhäili ja oli selvästi päättänyt, että auttaisi Zoea löytämään tarvitsemansa. Hänen makunsa tuntien se merkitsisi vain katastrofia, mutta hän oli sentään tarjonnut pyyteetöntä apuaan - tai sellaiseksi hän sen mielsi.
”Minä tulin vain katselemaan. Mutta tämä satulahuopa on upea”, nainen sanoi ja taputti kädellään hyllylle laskemaansa hirvitystä. Kun isä piti rahahanoja auki, hän saattoi ostaa itselleen ja hevoselleen mitä vain. Sitä paitsi isä oli luvannut huolehtia Aleksein kuluista - eipä tuon tarvinnut tietää, että tytär tuhlasi rahoja turhuuksiin.
”Mutta mennään katsomaan sinulle niitä loimia! Minusta tuntuu, että siellä saattaisi olla jotakin Alekseillekin. Joku ihana viltti tai fleece tai jotakin. Nyt on niin kamalan kylmäkin.”

Siitä Zoe ei ollut lainkaan niin varma. Katerina valitsemassa varusteita Mialle? Se ei voisi päättyä hyvin. Joko hänen pankkitilinsä olisi aivan tyhjä tai Mia näyttäisi lasten animaatioelokuvasta poimitulta hahmolta - tai pahimmillaan molempia. No, eipä tässä kai muukaan auttanut kuin suostua avuliaaseen tarjoukseen. Ehkä hän keksisi kohteliaita syitä, millä jättää ostamatta kaikki se, mikä ei hänen silmäänsä miellyttäisi.
"Toivotaan niin. Tarvitsisin myös uuden kypärän, mutta se saanee odottaa", Zoe totesi ajatellen rikkoutunutta huippukypärää. Vastaavan ostaminen verottaisi helposti puolet kuukauden palkasta, eikä hänellä ollut varaa siihen nyt, kun piti ostaa loimia ja ties mitä muuta. Hänen olisi vain pärjättävä vanhalla varakypärällään, vaikka se olikin painava ja epämukava.
"Niin on. Loimittaminen on tärkeää näillä säillä, siksi Miakin tarvitsee uudet loimet", nainen nyökkäsi ottaen suunnan loimihyllyjä kohden. Täällä olisi liikaa valinnanvaraa, sen hän tiesi, mutta nyt ei ollut varaa valittaa. Ehkä jos hän onnistuisi löytämään jonkin loimen ennen Katerinaa... Tosin toisen innosta päätellen se olisi turha toivo. Hän vilkuili esille aseteltuja loimia telineessä. Ne olivat hyvää materiaalia, laadukkaan valmistajan teettämiä ja varmasti joka pennin arvoisia, mutta niitä pennejä oli liikaa. Hän halusi jonkin halvan ja hyvän, joka kestäisi tämän talven ja kevään yli. Muulla ei ollut väliä, koska sen jälkeen hän ei enää omistaisi Miaa.
"Verryttelyviltit ovat ihania", Zoe huomautti nyökäten vilttien suuntaan. Ne oli leikattu ratsastusta ajatellen lyhyemmiksi pohkeiden kohdalta, joten ne päällä kelpasi kyllä ratsastaa alkuverryttelyt säällä kuin säällä. Heillä oli toki lämmitetty maneesi, mutta kaikissa kisapaikoissa ei ollut yhtä hyvät mahdollisuudet ratsastaa lämpimässä verryttelyjä.

Katerina painoi mieleensä, että Zoe kaipasi uutta kypärää. Kyllä hän sellaisen tuolle löytäisi, juuri täydellisen, vaikka toinen vähättelikin tarvettaan. Kypärä oli paitsi turvallisuusasia, niin parhaimmillaan myös muotiasuste. Mikä vain halvin malli ei hänen silmäänsä miellyttänytkään. ¨
Loimihyllyn lähestyessä Katerina oli jo iskenyt silmänsä yhteen: kaikkia hänen värivalintojaan vastaan sotivan ruudullisen violetin, jonka vyöt olivat vaaleanpunaiset. Ehkä se sopisi kuitenkin paremmin Mialle?
”Hei, sinun täytyy ostaa tämä”, hän ehdotti ja poimi loimen hyllystä ajattelemattakaan sitä, että se olisi laitettava takaisin. Valtava ulkoloimi oli pudota raskauttaan hänen käsistään, joten hän päätyi pitelemään vain sen etusoljista kiinni.
”Mitäs sanot?” Katerina kysyi silmät säihkyen ja käänsi sitten katseensa Zoen pään nyökkäyksen suuntaan. Verryttelyvilttejä, ihanaa! Hän työnsi käsissään olevaa loimea merkitsevästi kohti toista naista ja oikeastaan välittämättä siitä ottiko tuo kiinni vai mätkähtikö loimi maahan, Kat suuntasi vilttien luo. Sellainen hänen piti saada, sillä olihan paljon ammattimaisemman näköistä ratsastaa sellaisen kanssa alkuverryttelyt. Hän tuntui taantuneen ainakin 10 vuotta siitä, kun oli aikanaan kilpaillut menestyksekkäästi aiemman kouluratsunsa kanssa. Philadelphia ja sen aikainen elämä olivat vain kipeä muisto, eikä Katerina halunnut ajatella, miten alas oli huipulta tullut - ehkä jollakin tasolla hän edelleen kuvitteli olevansa siellä.

Zoe otti epäröiden loimen vastaan. Se ei ollut pahimmasta päästä, ei missään nimessä. Väri oli jopa ihan siedettävä, joskin vaaleanpunaiset vyöt eivät kuuluneet hänen suosikkeihinsa, mutta Katerinan valitsemaksi loimi oli oikein kelvollinen. Varovainen vilkaisu hintalappuun sai naisen kuitenkin luopumaan loimesta. Ehei, aivan liian kallis hänen pankkitililleen. Jos hän ostaisi tuon, hän saisi odottaa uutta kypärää kesään asti, eikä se innostanut lainkaan. Hän tarvitsi loimen, joka kestäisi talven yli. Muulla ei ollut väliä, sillä ensi kesänä Mia asuisi jonkun toisen tallissa.
"Katselen vielä, mitä muuta täältä löytyy", Zoe vastasi vältellen. Heti, kun Katerina kääntyi vilttien suuntaan, hän tunki loimen takaisin hyllylle. Tuota hän ei ostaisi, ihan jo senkin takia, että hintaa oli aivan liikaa. Hän halusi halvan loimen, joka näytti siedettävältä. Vai selviäisiköhän Mia vielä vanhalla sadeloimellaan? Se oli niin tavattoman likaisen näköinen ja kulunut, eikä pitänyt vettä paikoin, mutta... ehkä se pitäisi tamman riittävän lämpimänä. Zoe vilkaisi sadeloimia. Ne olivat niin kovin kalliita kaikki. Hän päätti katsoa ensin talliloimien valikoimaa. Jos hän ostaisi uuden talliloimen, voisi vanhaa käyttää sadeloimen alla. Pahimmassa rankkasateessa loimet kyllä pettäisivät, mutta silloin hän voisi käydä hakemassa hevosensa sisään. Tummansininen talliloimi näytti mukavalta, mutta se oli villainen, joten hintaakin löytyi.
"Tuo verryttelyviltti kävisi hyvin yhteen sen satulahuovan kanssa, jota katselit aiemmin", Zoe totesi ja osoitti kohti kirkkaan pinkkiä verryttelyvilttiä. Hän ei ikinä ostaisi tuollaista, mutta ehkä viltin tutkiminen pitäisi Katerinan hetken verran kiireisenä, niin hän voisi vilkuilla tummansinistä talliloimea ja tehdä pikaisia laskelmia päässään.

Vaikka Zoe hylkäsi loimen, ei Katerina ottanut sitä mitenkään loukkauksena. Hänestä oli ihanaa hypistellä erilaisia tavaroita ja käydä läpi useampi, ennen kuin teki valintansa. Toisaalta taas vaatekaupassa se tuntui mahdottomalta, koska hän halusi kaiken, mihin iski silmänsä.
”Tämäkö?” Kat kysyi ja siirtyi tarkastelemaan villin väristä vilttiä. Olihan se aivan ihana ja huomiota herättävä. Hän muisti yllättäen hevosensa olevan hurja ori, jolle sen väriset varusteet olisivat ehkä liikaa. Toisaalta taas, hänestä se näytti upealta. Viltti tuntui pehmeältä hentoja sormia vasten ja nainen olisi melkein voinut itse kääriytyä siihen. Hänen täytyisi ostaa se, tai ainakin jokin yhtä pehmeä.

”Otatko sen?” Katerina uteli saavuttuaan Zoen luo maltillisen, tumman harmaan, vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyissä raidoitetun viltin kanssa. Hän oli varma valinnastaan ja siitä, että se kävisi hyvin kimolle Alekseille. Hempeän vaaleanpunainen oli juuri sopiva hänen miehekkäälle orilleen.
”Minä löysin tämän. Kokeile, miten pehmeältä se tuntuu!” Hän esitteli huopaa, jonka puhtaanapito ei onneksi tuntunut huolettavan tulevaa omistajaa. Hän muisteli nähneensä samansävyisen vaaleanpunaisen satulahuovan, ehkä kimallereunuksella, ja mietti vakavasti senkin hankkimista. Hän ei tainnut koskaan päästä tyhjin käsin ulos yhdestäkään kaupasta.
”Uusien varusteiden ostaminen on ihanaa”, hän huokaisi ja antoi materialismionnellisuutensa näkyä. Jos hän ei ratsastajana pärjäisi, ainakin hän voisi ostaa hevoselleen varusteita niin paljon kun tahtoi - tai ainakin niin kauan, kun isän nimissä oleva luottokortti ei sanoisi sopimustaan irti. Ehkä he voisivat siirtyä katsomaan vaikka suojia, niitä Zoe oli tainnut sanoa kaipaavansa hevoselleen.

"Juuri se", Zoe vahvisti tuskin vilkaistenkaan Katerinan suuntaan. Hän jäi tutkimaan talliloimea huuliaan mutristaen. Mitä hän ostaisi tammalle? Talliloimen, jotta vanhaa voisi pitää pahimmalla säällä sadeloimen alla, vai sadeloimen, joka oikeasti pitäisi vettä säässä kuin säässä? Sadeloimet vain olivat niin kovin kalliita, joten ehkä hän saisi vielä korjattua vanhaa sen verran, että se kestäisi myyntiin asti. Joo. Mia saisi nyt pärjätä sillä. Ehkä tulisi niin kylmää, että tamma voisi käyttää toppaloimeaan. Zoe mietti vain hetken upean talliloimen kanssa, jonka syvänsininen väri houkutteli häntä kovin. Äh, kyllä hän ottaisi sen. Villaloimet olivat hyviä ja kestäviä. Hän voisi säästää loimen seuraavalle projektilleen, tai myydä sen eteenpäin. Ehkä myydä jopa Mian mukana.

"Otan tämän", nainen totesi ja kohotti laivastonsinistä villaloimea näytille. Se oli varsin yksinkertainen, ilman mitään ylimääräisiä kuvioita tai koristeita, mutta materiaali oli laadukasta, pehmeää ja kestävää. Se sopisi Mialle varmasti.
"Se on pehmeä", hän myönsi kokeiltuaan toisen tarjoamaa verryttelyvilttiä. "Aleksei on onnekas hevonen", hän lisäsi. Kai sitä nyt vähän sai hevosenomistajaa kehua tyhjästä, jos se tarkoitti, että töiden tekeminen olisi helpompaa. Ehkä Katerina ei juoksuttaisi häntä niin kovin, kun pitäisi hänestä. Aina sai toivoa.
"Uudet varusteet ovat kieltämättä upeita", Zoe vastasi nyökäten. Hän oli monet kerrat ihaillut huopia, loimia ja nahkaisia suojia ostaessaan hoitohevostensa omistajien ohjeiden mukaan varusteita, mutta nyt, kun rahat katosivat omalta tililtä, hän oli huomattavan paljon tarkempi siitä, mitä osti. Hän halusi halpoja varusteita suostumatta tinkimään laadusta, johon oli tottunut työskennellessään kilpahevosten kanssa. Typerämpikin tajusi, ettei se ollut mahdollista, joten hän joutui kerrasta toiseen tekemään vaikeita päätöksiä kalliin mutta laadukkaan ja halvan mutta huonomman välillä.

”Upeaa!” Katerina innostui kun Zoe näytti tehneen ostopäätöksen. Hän taputti käsiään ja naurahti.
”Nyt niitä suojia katsomaan”, kuului kehotus ja Katerina yritti vaivoin saada sekä viltin että kauppaan raahaamansa aiemmat ostokset mukaansa. Hän vilkaisi toista apua pyytäen, kun kaksi muovipusseista putosi.
”Olisitko voinut ottaa nuo? Ei niitä tähänkään voi jättää.” Katerinan tapa pyytää apua ei ollut ehkä se ystävällisin tai anovin, mutta ainakin hän kysyi eikä käskenyt. Kai nainen näki Zoen potentiaalisena ystävänä tai edes ihmisenä, josta voisi joskus hyötyä pahan päivän tullen. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu tallityöntekijöistä, Kat olisi todennäköisesti pitänyt tuota henkilökohtaisena orjanaan myös vapaa-ajalla.

”Eivätkö nämä sopisi Mialle loistavasti?” hän innostui, laski kassit ja viltin maahan ja kiirehti lampaankarvasuojien luo. Ne olivat niin suloisen, pehmoisen ja lämpöisen näköisiä! Hänen täytyi ostaa pari Alekseille, joka muutenkin harvoin kolhi jalkojaan ja vaikka hän itse suosi pinteleitä - silloin kun niitä ei itse tarvinnut laittaa.
”Taidan ottaa Alekseillekin parin”, hän hymähti hintalappua katsomatta ja iski ne tavarakasansa päällimmäiseksi. Toista paria - sekä etu- että takasuojia - hän tuputti Zoelle.

Oli selkeästi ollut virhe kertoa Katerinalle, mitä aikoi ostaa, sillä toinen vaikutti nyt päättäneen, että he hankkisivat luetellut tavarat yhdessä. Zoe nyökkäsi väkinäisen hymyn kera. Voi luoja. Katerina löytäisi varmasti pinkit kimallesuojat, jotka ehdottomasti pitäisi saada Mialle, tai jotakin muuta yhtä kamalaa. Zoe vilkaisi nopeasti kasseja ja tarttui niihin vain lievästi epäröiden.
"Totta kai", hän vakuutti nyökäten. Nainen seurasi Katerinaa suojien luokse. Hän tunsi olonsa varsin typeräksi kantaessaan toisen kasseja. Hän oli tottunut moiseen ollessaan jonkun yksityisenä kisahoitajana, mutta ei hän muuten vain kannellut muiden ostoksia ympäri kauppoja. No, antoi nyt tämän yhden kerran mennä. Jatkossa hän pitäisi huolta, ettei päätyisi moisiin tilanteisiin Katerinan kanssa. Hoitakoot itse ostoksensa, kun niin paljon halusi tavaraa hamstrata.

"Mia ei pidä lampaankarvasta", Zoe sanoi ensimmäisen asian, mikä mieleen juolahti. Hän ei tosiaankaan ottaisi tuollaisia pestäväkseen. Niissä olisi aitoa lampaankarvaa, jos merkistä saattoi mitään päätellä, ja kuraisen lampaankarvan peseminen oli kerrassaan kamalaa. Hänellä oli siitä vuosien kokemus. Hän halusi muoviset suojat neopreenivuorauksella, jotta ne voisi upottaa tarpeen vaatiessa vesiämpäriin.
"Alekseille ne sopivat varmasti hyvin", nainen lisäsi. "Lampaankarva sopii hyvin herkille hevosille, kun on niin kovin pehmeää", hän kertoi hymyillen. Hän saattoi hyvällä omatunnolla suositella moisia Alekseille, sillä hän ei joutuisi niitä pesemään. Zoe kurkotti hyllyltä tummansiniset halvat perussuojat sekä etu- että takajalkoihin, tutki niitä hetken ja hyväksyi ne lopulta. Ne sopivat hyvin yhteen uuden talliloimen kanssa, vaan eipä Mia koskaan seisoisi missään talliloimessa ja jännesuojissa.
"Tarvitseeko Aleksei vielä jotakin?" Zoe kysäisi. Ehkä se auttaisi Katerinaa unohtamaan, mitä muuta hän oli maininnut, eikä hänen tarvitsisi keksiä muita typeriä tekosyitä sille, miksei ostanut hevoselleen parasta mahdollista.

”Ei pidä lampaankarvasta?!” Katerina kysyi melkein loukkaantuneena. Hän asetteli suojat hämmentyneenä takaisin hyllyyn ja vilkaisi Zoen valikoimia, varsin tylsiä suojia pettyneenä. Hän oli ollut niin varma, että juuri hänen valintansa olisi ollut täydellinen toisen hevoselle. Ehkä hän voisi keksiä jotakin vielä parempaa.
”Sen huovan”, hän muistutti ja pohti, minkä satulahuovan lopulta valitsisi. Ehkä hänellä olisi niitä jo tarpeeksi, mutta kuka niitä laskisi.
”Mutta entä Mia?” Hän uteli ja oli varma, että he olivat unohtaneet jotakin. Zoe tarvitsi taatusti hevoselleen jotakin, oli se sitten värikäs juoksutusliina tai kumisuka.
”Ja herran jumala täytyyhän meidän vilkaista vielä ratsastajien varusteet”, Katerina huomautti ja lähti viilettämään kohti kypäröitä ja saappaita puolet kasseistaan, viltti ja suojat mukanaan. Hänestä tuntui ihan työjuhdalta, mikä ei sopinut naisen tyyliin lainkaan. Hän iski tavaransa uuteen läjään toisella osastolla ja alkoi tutkia valikoimaa onnessaan. Shoppailu jos mikä sai hänet hyvälle tuulelle.
”Tarvitsetko uudet saappaat?” hän huikkasi Zoelle kun oli jo sovittamassa liikkeen kalleimpia nahkasaappaita jalkaansa.

"Ei pidä ei. Ehkä se kutittaa sitä", Zoe vastasi harteitaan kohauttaen. Hän oli aivan varma, että nuori tamma olisi pitänyt mistä tahansa, mitä hän hevosen jalkoihin laittaisi, mutta hän ei pitänyt lampaankarvasta. Sitä hän ei kuitenkaan alkaisi Katerinalle selittämään, sillä toinen oli tuskin koskaan pessyt hevosensa varusteita itse.
"Ei Mia kaipaa enempää mitään", nainen kiirehti sanomaan. Se nyt vielä olisikin, jos Katerina päättäisi ostattaa uuden toppaloimen tai tyrkyttäisi sadeloimea niin kovasti. Ei hänen taloutensa sellaista kestäisi.
"Totta kai", Zoe myöntyi hiljaa huokaisten, nappasi loput Katerinan ostoskasseista ja seurasi innokkaan naisen perässä vaatepuolelle. Ei hän tarvitsisi mitään itselleen, mutta kai Katerinaa oli tämän verran huvitettava.
"En, ostin juuri hetki sitten uudet", hän totesi ja vilkuili kiireesti ympärilleen. Hänen pitäisi äkkiä löytää jotakin tutkittavaa, tai Katerina kävisi luonnonilmiön voimalla hänen kimppuunsa ostosehdotustensa kanssa. Zoen silmään osui alennuksessa olevat ratsastushanskat, joita hän suuntasi tutkimaan. Hanskoille oli aina käyttöä, joten hetken pohdiskeltuaan hän lisäsi hanskat ostoksiinsa. Ai niin, se kypärä... Nainen vilkaisi hyllyä, jolla oli tyylikkäitä ratsastuskypäriä lähes missä tahansa tummassa värissä. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä ne maksaisivat. Varovaisesti hän otti samanmerkkisen kypärän hyllyltä, kuin minkä hän oli rikkonut Daran kanssa. Reippaasti yli sata puntaa. Voi huokaus.

Katerina kiskoi mustat, tyylikkäät koulusaappaat jalkoihinsa ja veti vetoketjun kiinni. Hän asteli muutaman kevyen askelen saappaat jalassaan ja kääntyi ympäri. Ne olivat kokoa liian suuret ja jos totta puhuttiin, ei kai hän toisia saappaita tarvinnut.
”Ostan nämä sitten, kun pääsen todella kilpailemaan”, hän lupasi itselleen ja laittoi saappaat hajamielisenä takaisin laatikkoon ja hyllyyn. Olivathan ne kauniit, ja usean sadan punnan hintalappukin tavallaan houkutti, kun kyse ei ollut omista rahoista. Katerina oli hukannut aiemmin tehneensä lupauksen siitä, että itsenäistyisi isästään. Riitti, kun hän asui kaukana tuosta, isä saisi mieluusti maksaa ratsastukseen menevät kulut - ja asunnon, uudet vaatteet ja taksimatkat.
”Mutta tuohan on hyvännäköinen!” Katerina reagoi hymyillen Zoen valitsemaan kypärään. Olisihan tuonkin saatava jotakin kotiin kannettavaa.
”Kokeile sitä”, nainen kehotti ja nappasi käteensä pitkän kouluraipan, jonka kädensijaa koristivat tekotimantit. Kaikki kiiltävä taisi saada hänen huomionsa.

Zoe käänteli kypärää käsissään. Se oli samanlainen kevyt, musta kypärä kuin minkä hän oli halkaissut vuosien käytön jälkeen. Edellinen oli palvellut vuosia, joten se oli ollut hintansa väärti. Silloin se oli maksanut enemmän kuin mitä tämä malli maksoi nyt. Kannattaisiko vain suosiolla satsata nyt kerralla hyvään, laadukkaaseen kypärään ja käyttää sitä monta vuotta, vai ostaa halpa ja epämukava kypärä, joka hajoaisi nopeammin? Katerinan sanat saivat Zoen vilkaisemaan toista huultaan purren. Nainen veti kypärän päähänsä ja sääti hieman leukahihnan asetuksia, kunnes kypärä tuntui hyvältä päässä. Ei luoja, kyllä hän haluaisi tämän mieluummin kuin vanhan varakypäränsä. Hän kuitenkin ratsasti tuntitolkulla joka päivä. Joskus oli vain ostettava kallista laatua.
"Taidan ottaa sen", nainen totesi riisuessaan kypärän. Hän silotteli hieman tummia hiuksiaan ja sulloi valitsemansa hanskat kypärän sisään. Johan tässä olikin tullut tiliä tyhjennettyä kiitettävästi, kun mukaan oli tarttunut niin pakollista kuin ylimääräistäkin tavaraa. Kypärä jos mikä maksoi, mutta toivon mukaan se palvelisi häntä monia vuosia ja suojelisi päätä ylimääräisiltä kolahduksilta.
"Löytyikö jotakin?" Zoe kysäisi vilkaisten kimaltelevaa raippaa. Mikä siinä olikin, että kaikki kimaltava päätyi Katerinan hypisteltäväksi. No, ainakin toinen oli (hetkeksi) unohtanut sen kammottavan satulahuovan, jota hän ei uskonut kenenkään tallin työntekijän laittavan Aleksein satulaan niin kauan kuin valinnanvaraa olisi.

Katerina nyökkäsi ja näytti onnelliselta, kun Zoen tavarakasa kasvoi kypärällä. Hän työnsi raipan takaisin telineeseen, sillä ei hän sitä oikeasti tarvitsisi. Sen sijaan nainen nappasi parin samanlaisia ratsastushanskoja, jotka oli kokenut hyväksi jo aiemmin.
”Eivätköhän nämä riitä”, hän sanoi pohtivasti ja vilkaisi tavaroitaan. Viltti ja suojat olivat ihanat ja hän oli täysin unohtanut sen karmivan satulahuovankin. Miten hän ikinä selviäisi kaupasta ulos tavaroineen? Nainen alkoi kasata aiempien liikkeiden muovi- ja paperikasseja käsivarsilleen ja nosti viimeisenä kasan päälle viltin, lampaankarvasuojat sekä ratsastushanskat. Kuinka ollakaan, hän sai kaikki tavaransa kannettua, vaikka olikin tallityöntekijää aiemmin apunaan käyttänyt.
”Kassalle?” hän kysyi suunnaten askelensa turhankin iloisena kohti maksupistettä. Tavarataivas antoi hänelle edes hetkeksi syyn uskoa, että hänen elämällään oli joku tarkoitus. Hän leväytti ostoksensa pitkin tiskiä ja hymyili varsin viehkeästi nuorelle miesmyyjälle.

Tuli maksun aika. Katerina kaivoi tutuksi käyneen luottokortin lompakostaan ja ojensi sen myyjälle.
”Valitan, mutta korttinne ei toimi.” Katerinan ilme oli näkemisen arvoinen, kun pienoinen kauhu valtasi naisen mielen. Olisihan hänellä pankkikorttinsa, mutta tili näytti nollaa, sillä isän antamat rahat oli tuhlattu jo.
”Yritähän uudelleen, kyllä kai minä tiedän että siellä rahaa on.” Luottokortilla. Kyllä. Mies yritti toistamiseen vain ilmoittaakseen uudelleen sen, ettei tilillä ollut katetta. Nainen oli saada hermoromahduksen.
”Mutta kyllä siellä tuossa aiemmassa kaupassa oli”, hän vinkaisi. Nopea vilkaisu Zoeen kuin apua hakien.
”Teidän kassanne ei vain toimi”, hän protestoi ja kassapoika sai käyttää kaiken itsehillintänsä, ettei olisi nauranut päin naisen naamaa.
”Onko teillä käteistä? Tai mahdollisesti toista korttia?” kassa uteli ystävälliseen sävyyn. Katerinaa hävetti, vaikka syy nyt ei tietenkään ollut hänen. Hän repäisi korttinsa miesparan kädestä.
”En asioi teillä enää koskaan”, hän ilmoitti ja jätti ostoksensa maksamatta tiskille. Seuraavaa liikettä Kat joutui kuitenkin miettimään: odottaako Zoeta vai astella mielenosoituksellisesti ulos liikkeestä, jossa häntä ei tahdottu palvella. Pelottava ajatus hiipi naisen mieleen. Jos hänellä ei ollut enää katetta korteillaan, miten hän ikinä pääsisi takaisin kotiinsa? Ajatus sai hänet pysähtymään.

[Katerinaparka!]

Zoen mielestä siinä oli liiankin kanssa tavaraa, mutta hän ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Hänellä oli kaikki tarpeellinen ja muutama ylimääräinenkin, mutta kaikille olisi käyttöä, joten hän ostaisi tarkkaan harkitut tavaransa. Katerinan tavaravuori herätti kunnioitusta, mutta ei hän tarvitsisi tuollaista määrää roinaa yhdelle hevoselle. Mieluummin hän säilyttäisi tilillään muutaman ylimääräisen satasen pahan päivän varalle.
"Joo", nainen vastasi ääneen toisen kysymykseen ja seurasi innokasta Katerinaa kassaa kohti. Tällaisina hetkinä Zoe todella kyseenalaisti Katerinan iän. Toinen näytti teini-iän ylittäneeltä, mutta käyttäytyi kuin pahainen viisitoistakesäinen.

Kassapoika ei ollut ainoa, joka joutui pidättelemään naurua. Zoe jätti tarkoituksella huomaamatta toisen hätäisen vilkaisun - ei kai Katerina tosissaan olettanut, että hän maksaisi heidän molempien ostokset? Hyvä kun rahat riittivät omiin, tarpeellisiin tavaroihin. Nainen lähes toivoi, että Katerina marssisi ulos kaupasta ja katoaisi horisonttiin, niin hänen ei tarvitsisi enää leikkiä ystävällistä ja innostunutta. Zoe ojensi omat ostoksensa Katerinan hylkäämien rojujen yli, joita kassa siirsi paraikaa sivummalle. Nainen maksoi kortillaan vähäiset ostoksensa, joiden hinta siitä huolimatta sai hänet aavistuksen pahoinvoivaksi. Rahaa meni kuin roskaa, kun omisti hevosen.
Saatuaan ostoksensa muovikasseissa käsiinsä, Zoe otti suunnan ulko-ovia kohden. Miksi Katerina seisoi paikoillaan eikä ollut jo kadonnut paikalta? Hän ainakin olisi juossut suorinta tietä kotiinsa, jos kortti ei olisikaan toiminut kassalla. Mikään ei olisi nolompaa kuin tajuta kassan kohdalla, ettei rahaa ollut riittävästi. Onneksi hänelle ei kävisi niin, kun hän piti tarkkaa huolta rahoistaan. Nyt tosin pitäisi koputtaa puuta, tai muutoin Mia olisi seuraavaksi sairaana ja hän sairaslomalla pudottuaan pää edellä Daralta.
"Eiköhän korttisi toimi huomenna", Zoe yritti lohduttaa vaikkei edes tiennyt, miksi vaivautui. "Minun kortillani on ainakin päivittäinen käyttöraja varkauksien varalta", nainen selitti harteitaan kohauttaen. Tosin hänen korttinsa olikin pankkikortti ja tilillä oli riittämiin rahaa ostoksiin.

Katerinaa hävetti. Hän kiehui itselleen hiljaa mielessään ja kirosi isäänsä, jonka vika kaikki oli. Tuo oli luvannut maksaa Aleksein tavarat, miksi kortilla ei muka ollut rahaa? Ei hän ollut käyttänyt sitä kun muutamiin merkkifarkkuihin, koruihin ja meikkeihin. Ei kai isä todella uskonut, että hevosen pito oli halpaa? Katerina yritti kerätä viimeisiä itsetuntonsa rippeitä lattialta, kun Zoe saapui paikalle. Tilannetta vain pahensi se, että pahainen talliorja oli saanut ostoksensa maksettua.
”Niin varmasti”, hän sanoi tavoitellen vahvaa ääntä, vaikka yritys jäi vain puolitiehen.
”Et viitsisi heittää mua kotiin? Ei mulla oo varaa matkaan”, Kat pyysi vältellen suoraa katsekontaktia. Hän ei enää koskaan halunnut näyttäytyä Zoen seurassa. Ainakaan tuo ei ollut nauranut hänelle päin naamaa. Zoella olisi taatusti hevosen kokoinen auto, johon hänen tavaransa mahtuisivat ja jolla matka taittuisi sulavasti. Toisaalta ajatus ahdisti - joutua nyt suljettuun tilaan Zoen kanssa, joka oli juuri todistanut hänen maksukyvyttömyyttään!

Zoe oli ennenkin ollut vastaavissa tilanteissa, tosin ainoastaan siitä syystä, että ulkomainen kauppakeskus ei ollut hyväksynyt englantilaista korttia, kun kisamatkalla joku oli päättänyt lähteä shoppailemaan. Vaisto kuitenkin sanoi, ettei tässä ollut kyse siitä. Olihan Katerina ostellut jo ties kuinka paljon kortillaan. Nainen epäröi hetken vastauksensa kanssa, mutta ei kai siitä harmiakaan voisi olla. Sama suunta heillä olisi.
"Totta kai", nainen vakuutti ja nyökkäsi päälle. "Ajan joka tapauksessa Slaleyn halki, joten saat kyllä kyydin samalla." Hän lähti suunnistamaan ovista ulos ja parkkipaikan halki kohti pientä ja parhaat päivänsä nähnyttä autoa, jolla he tallin henkilökunnan puolesta kävivät kaupassa. Zoe aukaisi takakontin ja vilkaisi Katerinan ostoksia aiemmista kaupoista. Ehkä hän vain laittaisi suosiolla omat ostoksensa kaksiovisen auton takapenkille. Zoe veti kuljettajan penkkiä eteenpäin ja sujautti omat muovipussinsa takapenkille.
"Hyppää kyytiin vain", Zoe kehotti palattuaan sulkemaan takaluukun. Hän epäili, ettei Katerina haluaisi tehdä sitä itse, eikä varmaan edes saisi pienen auton välillä kenkkuilevaa takaluukkua suljettua kunnolla. Tiedossa olisi vähemmän draamaa, jos hän sulkisi sen ja hyppäisi sitten ratin taakse.